Sen erään hahmon paluu Solossa ja mitä se merkitsee

Jätin Solo-arviostani tietoisesti kokonaan pois yksityiskohdan, joka esimerkiksi meidän perhekunnassamme oli aivan ensimmäinen puheenaihe elokuvan päätyttyä. Tein näin siksi, että siitä olisi tullut liian pitkä sivupolku – joka siis polkuilkoon nyt tässä. Kirjoitus spoilaa Solo-elokuvaa.

Solo_Han_Lando_Beckett.png

Tätä mahtavaa galaktisen poikabändin poseerauskuvaa ei muuten ollut Solossa. Sääli!

Ensin vertailukohta. Kun Rogue One näytti katsojalle kuvernööri Tarkinin, prinsessa Leian ja Darth Vaderin, heidän esiintymisensä ei varsinaisesti voinut olla yllätys kenellekään. Tarkinin ja nuoren Leian henkiinherättäminen digitaalisesti saattoi tietysti yllättää (Peter Cushing kuoli jo vuonna 1994, kun taas Carrie Fisher ehti nähdä itsensä nuorena jälleen), mutta hahmojen esiintyminen Kuolemantähteen kytkeytyvässä tarinassa ei varmasti voinut. Darth Vader taas vilahti Rogue Onen markkinoinnissakin, mutta hänet onnistuttiin silti tuomaan kankaalle hieman yllättäen: fanit tunnistivat laavaplaneetan Mustafariksi ja ehtivät juuri ajoissa arvaamaan, kuka bactakammiossa hengailikaan, ennen kuin hahmo asteli esiin ikonisessa naamiossaan.

Moni, tai minä ainakin, varmasti ajatteli Boba Fettin saavan Solossa samantapaisen tunnelmallisen pikkuroolin. Onhan Boba yksi sarjan suosituimmista hahmoista, melkein oman soololeffansa sankarikin, ja onhan Boballa ja Hanilla originaalitrilogiassa selvästi yhteistä historiaa. (Se, että emme saaneet Bobaa, saattaa liittyä päivän uutiseen: The Hollywood Reporterin mukaan James Mangold valmistautuisi Boba-leffan ohjaamista. Mutta en mene nyt siihen enempää.)

Boban sijaan saimme Solossa kohtauksen, jossa Qi’ra (Emilia Clarke) ottaa elokuvan lopussa yhteyttä Crimson Dawn -rikollissyndikaatin johtajaan, joka paljastuu Darth Maulina aikanaan tunnetuksi hahmoksi. Maul kutsuu Qi’ran luokseen ja lupaa valomiekkaansa heilutellen inhasti tälle tulevaisuudessa läheise työsuhteen oman itsensä kanssa.

Kohtaus on hyvin monella tavalla hämmentävä. Yritän avata sitä parhaani mukaan.

Tässä kohtaa oli kuva otsikon hahmosta, mutta se tunki tästä someen spoilaamaan.

Solon sisällä kohtauksella on pari ihan ymmärrettävää funktiota, jotka ainakin itseltäni menivät ensimmäisellä katsomiskerralla ohi hieroessani silmiäni näkemääni hahmoa ihmetellen (Maulin näyttäytyminen ei ollut tavoittanut minua ennen esitystä edes huhuna). Kohtaushan on selitys Qi’ran lähdölle pois Hanin luota ja tavallaan myös hahmon yleiselle surumielisyydelle. Qi’ra tietää (tietäessään asioista ”hieman enemmän” kuin Han), että Crimson Dawnin koura ei pysähdy Dryden Vosiin (Paul Bettany), joten ottaessaan yhteyttä syndikaatin päällikköön ja antaen Hania sisältämättömän selityksen Vosin kuolemalle, Qi’ra pelastaa ensirakkautensa hengen. Han itse luulee tulleensa petetyksi, mutta sekin on Qi’ran mielestä varmasti välttämätöntä: Han kun ei tietenkään antaisi Qi’ran tehdä näin. Samalla kohtaus antaa lisää vihjeitä siitä, kuinka synkkiin asioihin Qi’ra onkaan orjuusvuosiensa aikana sotkeentunut.

Hyvä siis niin tarinan kannalta, mutta miksi Crimson Dawnin takapiruksi paljastuu juuri Maul (ent. Darth)? Tämä kun todella vie katsojan huomion aivan toisaalle Hanin tarinasta. Koska Han Solo ei tosiaan elokuvassa Maulia näe, eikä juuri Maulin paljastuminen Vosin kummisedäksi lisää Solo-leffaan mitään, on Maul näin ollen mukana elokuvassa vain katsojalle. Ja siitä pääsenkin siihen hämmennykseen.

maul-clone-wars

Alakerrastaan paikkailtu Maul The Clone Wars -sarjassa vuonna 2012 (episodien II ja III välissä, 20 vuotta ennen ANH:ta).

Seuraa in-universe -historiaosuus. Darth Maul (Ray Park), Darth Sidiousin oppipoika, näytti kuolevan Naboon reaktorikuiluun tultuaan nuoren Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) puolittamaksi Episodi I:n lopussa. Sen koommin Maulia ei prequeleissa nähty, mutta vuosia myöhemmin hänen paljastui The Clone Wars -sarjassa selvinneen sittenkin. Tämä on olennaista: Darth Maulin paluu oli siis hahmon luojan George Lucasin keksintö, ja jo melkein kymmenen vuotta vanha keksintö, sitä paitsi.

The Clone Warsin Maul ei kuitenkaan enää ollut sith eli Darth, ja monien mielestä hän oli animaatiosarjassa kiinnostavampi kuin Episodi I:ssä tai prequelien aikaisessa expanded universessa. Animaatiosarjassa Maul oli katkera ja kostonhimoinen sekä hänet halkaisseelle Kenobille että häntä hyväksikäyttäneelle Sidiousille. Samalla hän tavoitteli edelleen myös valtaa ja voimaa, ja niitä saavuttaakseen kääntyi sekä kotiplaneettansa Dathomirin muinaisen taikuuden että galaksin alamaailman puoleen. Luonnollisesti nämä suunnitelmat aikanaan kariutuivat.

Näin siis kloonisotien aikaan eli episodien II ja III välissä. Toisenlainen, vanhentunut ja joiltain osin leppynytkin, mutta edelleen voimaa ja kostoa Kenobille etsivä Maul kohdattiin Rebels-animaatiosarjassa, joka puolestaan ajoittuu episodi IV:ää edeltäviin vuosiin eli aikaan Solon jälkeen. Tuossa sarjassa Maulin ja Obi-Wanin pitkälle ja kostonhimoiselle suhteelle kirjoitettiin myös komea loppu.

Nyt Solon cameo tarjoilee meille siis in-universe lisäyksen Maulin henkilöhistoriaan: The Clone Warsin ja Rebelsin välissä Maul kohosi Crimson Dawn -syndikaatin johtoon (vai perustiko hän sen ehkä ihan itse?). Aiemmat vaiheet muuten sulautuvat myös yhteen Solon Maulissa: hahmon kehoa näytteli nyt jälleen alkuperäinen Maul eli Ray Park, mutta repliikit lausui Sam Witwer eli animaatioiden Maul-ääni. (The Phantom Menacen Maul-ääni oli koomikkona paremmin tunnettu Peter Serafinowicz.)

maul-rebels

Maul Rebels-sarjassa vuonna 2016 (episodien III ja IV välissä, muutamia vuosia ennen ANH:ta).

Mikäpä siinä, mutta kun… eivät kaikki taida suhtautua näihin elokuviin in universe -historiankertomuksena. Solo tavoittaa isot yleisöt, ja väitän, että huomattavalle osalle sen katsojia Maul oli ennen tämän viikon ensi-iltaelokuvaa vielä kuollut.

Esimerkiksi Suomessa Star Wars -animaatioita on näytetty niin huonosti, että moni tosifanikaan ei ole niitä katsonut. Tai jos on katsonut, ei ole suhtautunut niihin samalla kanonisella vakavuudella kuin elokuviin. Katsoja, joka muistaa Maulin vain yhden leffan pahiksena ja/tai katsoo tämän kuolleen elokuvansa lopussa, voi jäädä pahasti hämilleen hahmon hönkiessä yhtäkkiä Solon loppupuolella eläväisenä.

Todistettavasti moni animaatiot katsonutkin on kuitenkin jäänyt ymmälleen, hieman toisista syistä vain. The Clone Warsissa tai Rebelsissä ei tosiaan ole annettu ymmärtää Maulilla olleen tällaista vallan vaihetta, johon Solo nyt vihjaa, vaikka se vaikuttaa ilmeisen isolta osalta Maulin kunnianhimoisia elämänvaiheita. Siinä on selvästi tarinaa kerrottavaksi – mutta koska tähän väliin ei ole ainakaan nyt tekeillä animaatiosarjaa, ei sitä tarinaa kerrota meille lähiaikoina yhtä kätevästi kuin vaikkapa Saw Gerreran, joka poimittiin The Clone Warsista ensin Rogue Oneen ja tuotiin sen jälkeen Rebelsiin niin, että hahmo sai loppukohtauksensa lisäksi kokonaisen kaaren lyhyen ajan sisällä.

maul-solo

Maul Solossa vuonna 2018 (episodien III ja IV välissä, mutta noin 10 vuotta ennen ANH:ta).

Miksi siis Maul, ja miksi juuri nyt? Maul ei ole koskaan tätä ennen liittynyt mitenkään Han Soloon, eikä oikeastaan liity nytkään – ellei meille sitten kerrota tarinaa, jossa Qi’ra ja Han kohtaavat jälleen, sillä sellaiseen tarinaan Maul epäilemättä tämän jälkeen kytkeytyisi.

Ensimmäinen teoriani onkin, että Maulin näyttäytyminen on jatko-osatäky. Koska Soloon on tungettu käytännössä aivan kaikki Han Solon hahmon ainesosat kultaisista nopista Millennium Falconin voittamiseen korttipelissä, Solon lopussa ei olisi oikeastaan mitään avointa jäljellä mahdollista jatko-osaa varten, ellei Qi’ra karkaisi Hanilta tuntemattomille teille. Se taas ei ehkä yksinään olisi riittävän kiinnostava kysymysmerkki, koska Qi’ra kuitenkin on katsojalle aivan uusi hahmo, ja koska katsoja joka tapauksessa tietää, etteivät nämä nuoret ”saa toisiaan”. Vihjaus siitä, että jatko-osassa Han saattaisi kohdata itsensä Maulin, on saattanut tuntua Lucasfilmin tarinaryhmän ideariihessä aivan toisentasoiselta tarjoukselta katsojalle.

Toinen vaihtoehto on, että Maulin näyttäminen teaseröi jotakin muuta Star Wars -tarinaa – siis samaan tapaan kuin Marvel-leffojen lopputekstien jälkeiset minikohtaukset, jotka eivät useinkaan liity enää juuri päättyneeseen teokseen, vaan pikemminkin juuri luovat siltaa ja odotuksia seuraavaan. Tällöin kaikki vaihtoehdot johtavat niihin projekteihin, joista ei ole tiedotettu vielä mitään virallista. Seuraava elokuva kun on episodi IX kaukana Maulin ajasta, seuraava animaatio Resistance sijoittuu uutta trilogiaa edeltävään aikaan ja Jon Favreaun näytelty sarja puolestaan Jedin paluun jälkeisiin vuosiin.

Koska Rian Johnsonin tai David Benioffin ja D.B. Weissin elokuvasarjat tuntuvat olevan vielä aika kaukana, vaihtoehdoksi jää vuoden 2020 standalone-elokuva – jota tosin ei ole vieläkään julkistettu, mutta jonka on laajalti epäilty jo pitkään olevan Obi-Wan. Kirjoitin äskettäin tuoreimmista projektia koskevista huhuista, joiden mukaan elokuva olisi jo esituotantovaiheessaan, vaikka tiedotetta ei ole kuulunut.

Obi-Wan Kenobin hahmoon Maul tosiaan kytkeytyisikin, ja vielä muutamia vuosia sitten moni animaatio-warssien ystävä arvelikin, että mahdollisen Obi-Wan-elokuvan luontevin pahis olisi juuri Maul. Itse arvelin tuolloin, että sen vaihtoehdon esteenä olisi juuri se, että elokuvien suurelle yleisölle Maulia ei oikein voitaisi palauttaa henkiin alkuperäisen kuolemansa jälkeen, mutta sepä ei näemmä tunnu Lucasfilmiä haittaavan.

Sen sijaan varsin isona kerronnallisena ongelmana voitaneen pitää sitä, että Rebelsissä tosiaan vasta aivan hiljattain kerrottiin Obi-Wanin ja Maulin suhteen luonteva loppupiste, eikä sitä tarinaa siis voida enää kertoa elokuvassa. Toki hahmot voidaan kirjoittaa kohtaamaan Solon ja Rebelsin väliin jäävien vuosien aikanakin – ja vaikkapa joutua joidenkin olosuhteiden pakosta työskentelemään yhdessä parhaaseen buddy-cop-tyyliin, jos nyt ideoita heittelen – mutta äskettäin tehdyn Rebels-jakson olemassaolo asettuu erikoiseen valoon Lucasfilmin tarinaryhmän suurissa suunnitelmissa, jos Maulia olisi ollut jo pitkän aikaa määrä käyttää Obi-Wanin omassa elokuvassa. Sekin tuntuu pulmalliselta, että Obi-ratkaisu Maulin kysymykseen toisi Solon lopun perusteella Obi-Wan-elokuvaan todennäköisesti myös Qi’ran, jolloin taas paikalle luontevasti sopisi myös Han – jonka taas ei pitäisi tavata Obi-Wania ennen episodi IV:ää. Kimuranttia!

Toki Maul voisi olla mukana jonkin aivan muunkin hahmon omassa elokuvassa – sen Boba Fettin, esimerkiksi. Tai jos aivan villiksi ryhdytään, toki Maulin oma elokuvakin olisi mahdollinen. Ehkei kovin todennäköinen kuitenkaan.

quinlan-vos.jpg

Eräs kandidaatti: Quinlan Vos.

Kaiken kaikkiaan en voi olla miettimättä, oliko Lucasfilm miettinyt tätä ihan loppuun asti. Jos Maul oli mukana vain fanipalveluksena, se oli fanipalvelus, josta moni fani jäi vain ymmälleen. Pelkäksi fanipalvelukseksi Crimson Dawnin pomoksi olisi voitu asiat tunteville faneille esitellä aika moni muukin hahmo. Vain muutaman esimerkin mainitakseni: vanhan expanded universen ”väliepisodi V.5:n” Shadows of the Empiren rikollisprinssi Xizor, Timothy Zahnin kirjojen myöhempien aikojen kiltti salakuljettajapomo Talon Karrde tai suurta yleisöä ajatellen vaikkapa Jabba.

Tai, jos saan aivan itse ehdottaa uutta uraa eräälle hahmolle: Dryden Vosin sukunimikaima (!) Quinlan Vos.

Quinlan Vos oli alunperin merkittävä expanded universe -hahmo (ja aivan alunperin tyylikkään näköinen taustaextra The Phantom Menacessa samaan tapaan kuin Solossa mainittu Aurra Sing). Hän on kuitenkin tukevasti kaanonia, tullen nimeltä mainituksi Revenge of the Sithissä ja esiintyen sittemmin muun muassa The Clone Warsissa. Vain pari vuotta sitten Quinlan Vos sai oman kaanonkirjansakin, mikä melkein jo sinänsä vihjaa, että Lucasfilm ei ole sanonut viimeistä sanaansa hahmosta. Miksi olisikaan, sillä Vos on ilman muuta merkittävin prequel-aikojen jedi, jonka episodi III:n jälkeinen kohtalo on jätetty auki – kuolemakohtaus tosin kuvattiin Revenge of the Sithin käsky 66 -montaasiin, mutta Lucas päätti jättää sen pois. Esimerkiksi minä olen aina olettanut, että Lucasin aikomus oli käyttää Quinlania Underworld-sarjassaan. Quinlanilla on myös ollut erinäisiä vaiheita pimeän puolen kanssa, joten päätyminen mafiosoksi Imperiumin pimeinä vuosina ei olisi aivan kaukaa haettu kohtalo. Solon loppuun hän olisi sopinut loistavasti, jopa tosiaan Drydenin sukunimen selittäen. Quinlan Vos pahana syndikaattipomona olisi ollut ydinyleisölle todella merkittävä fanipalvelus-cameo, pieni twist suorastaan, ja koska hänetkin olisi voitu panna käyttämään Voimaa tai heiluttelemaan valomiekkaa holochatissa, olisi hänestä saatu kutkuttava vihjaus myöhemmästä tarinasta myös katsojalle, joka ei olisi hahmoa nimeltä tunnistanut.

Mutta Maul meillä siellä oli, ei Quinlan. Jos Maul oli mukana Solossa harkittuna juonilangan avauksena – ja kaipa kuitenkin pitää toivoa, että näin oli mieluummin kuin harkitsemattoman työtapaturman tuloksena – meidän sopii vain toivoa, että sen langan päässä odottaa kiinnostava tarina, joka sopii sekä sarjan että hahmon historiaan. Enkä yllättyisi, jos kuulemme siitä langasta lisää aivan piankin.

Mainokset

Solo voi todellakin johtaa jatkoon (mutta katsotaan nyt tämä ensimmäinen ensin)

Kun ensimmäisen Star Wars Story -elokuvan Rogue Onen otsikko paljastettiin, kirjoitin tähän blogiin sen olevan lupaus jatko-osista. Tuolloin siis oli tosiaan paljastettu vasta otsikko ja yksi luonnoskuva hyökkäävästä iskujoukosta. Kuolemantähti-suunnitelmien sieppauskin oli vielä pelkkä huhu. Minä tietenkin vielä tuolloin kuvittelin Rogue Onen kertovan avaruuslentäjistä, olihan Konna-lentue vanhoissa expanded universe -tarinoissa tärkeä seikkailijaryhmä, ja järkeilin mielestäni täysin loogisesti Disney-Lucasfilmin valitsevan standalone-elokuvien aiheiksi sellaisia tarinoita, jotka voivat menestyessään muodostaa Marvel-leffojen tapaan omia elokuvasarjojaan.

No, Rogue One ei kertonut avaruuslentäjistä, eikä sille tehdä jatko-osaa. Ja jos haluatte naureskella tuon kirjoituksen kolmen vuoden takaisen kirjoituksen tietämättömyydelle lisää, niin mainitsen vielä, että siinä pohdin myös, voisiko Felicity Jones näytellä Luke Skywalkerin tulevaa vaimoa tai itseään Leiaa.

Mutta jos Rogue One, jonka kaikki päähenkilöt kuolivat A New Hopen alkuhetkiin ulottuvan elokuvan loppuun mennessä, olikin aivan poikkeuksellisen selkeästi yksittäistarina, niin keskiviikkona Suomen ensi-iltansa saava Solo sitä ei ainakaan ole.

solo-han-chewie-beckett.jpg

Vielä emme tiedä, jäävätkö elokuvan uudet hahmot – Qi’ra (Emilia Clarke), Tobias Beckett (Woody Harrelson), Val (Thandie Newton) ja niin edelleen – tälläkään kertaa eloon elokuvan lopussa, mutta sen tiedämme, että Han Solo (Alden Ehrenreich), Chewbacca (Joonas Suotamo) ja Lando Calrissian (Donald Glover) todellakin jäävät. Niin ikään tiedämme, että tämä elokuva ei todellakaan pääty hetkeen, josta seuraava tarina jo alkaisi: Solo tapahtuu useita vuosia ennen hetkeä, jona Han ja Chewie hengailevat Tatooinella kuppilassa Luken ja Benin astuessa sisään. Jos Solosta tulee suurmenestys, Lucasfilm tekee sille jatko-osan varmasti aivan mielellään.

Niinpä ei ole mikään ihme, että ainakin Alden Ehrenreich ja Emilia Clarke ovat jopa sanoneet haastatteluissa tehneensä sopimuksen useista Star Wars -elokuvista. Kyse ei ole siitä, että Solo kakkonen olisi salaa jo tekeillä – vaikka mistäpä minä tiedän, vaikka olisikin – vaan kuten Clarke asiasta haastattelussa sanoi: se on kuin vakuutus.

Ison rahan viihde-elokuvissa on jo pitkään Hollywoodissa ollut standardi, että päänäyttelijöiden sopimuksissa varaudutaan jatko-osiin. Käytännön lie vakiinnuttanut viimeistään juuri Marvelin menestys, jonka mallista omaa ikuisuuteen jatkuvaa sarjaa kaikki muut studiot itselleen haaveilevat. Jatko-osat ovat parempaa bisnestä kuin ykkösosat, ja näyttelijät on varattava jatko-osiin, jotta heidän suostuttelemisensa ei ainakaan olisi niiden tekemisen esteenä. Eikä haitaksi ole, jos varaussopimukseen onnistutaan neuvottelemaan hintakin jatko-osassa esiintymiselle: ainahan voi käydä niin, että näyttelijän osakkeet nousevat vaikkapa juuri tämän roolin ansiosta niin, että hänelle pitäisi seuraavasta esiintymisestä maksaa moninkertaisia summia.

Han-Solo-qira.jpg

Marvelin mallin mukaan on hyvä muistaa myös se, että Ehrenreichin ja Clarken sopimukset useasta elokuvasta voivat toteutua muissakin elokuvissa kuin Han Solon toisessa soolossa. Myös Felicity Jonesin sopimuksessa on väitetty olleen optio yhteen lisäelokuvaan. Tämä ei koskaan tarkoittanut Rogue Twota, mutta se saattoi liittyä esimerkiksi siihen, että yhtiössä haluttiin varautua mahdollisuuteen, että Jyn Ersoa tarvittaisiin esimerkiksi Obi-Wan Kenobin sooloelokuvaan tai johonkin muuhun vielä julkistamattomaan projektiin. Tosiaan kuten Clarke sanoi: se on kuin vakuutus.

Vastaavalla tavalla nuori Han ja Chewie, kuten myös Qi’ra tai Lando tai oikeastaan kuka tahansa muukin, voisivat hyvin piipahtaa tuossa oletetussa Obi-Wan-elokuvassa tai jossain muussa A New Hopea edeltäviin vuosiin sijoittuvassa elokuvitetussa tarinassa. Jatkuvuusongelmat estävät käsittääkseni vain Hanin ja Obi-Wanin kovin läheisen tapaamisen: sen sijaan Chewbacca tai jopa Lando voisivat aivan hyvin käydä vanhan jedin kanssa vaikka seikkailulla tai kaljalla, eikä se rikkoisi jatkuvuutta millään tavalla. Varmuudella koskemattomaksi elokuvissa jää vain näiden hahmojen originaalitrilogian aika ja sitä seuraavat vuodet: silloin Han ja Lando näyttivät jo Harrison Fordilta ja Billy Dee Williamsilta, joten sinne Ehrenreichilla ja Gloverilla tuskin on asiaa. Mutta nimenomaan originaalitrilogiaa edeltävä aika onkin tähän mennessä vaikuttanut 2010-luvun Lucasfilmin suosikilta, kun muistetaan näiden elokuvahankkeiden lisäksi animaatiosarja Rebels (jossa Lando jo vilahtikin!).

solo-lando

Tähän liittyy myös viime viikon uutisankka siitä, että Lucasfilmin pomo Kathleen Kennedy olisi muka jo luvannut ranskalaistoimittajan haastattelussa seuraavaksi Landon oman elokuvan. Ei luvannut: ilman käännösvirhettä Kennedyn vastaus kuului, että ”kertoisimme tarinan Lando Calrissianista mielellämme jonakin päivänä…”

Tämä on ympyräistä pyörittelyä, mutta ei silti kannata epäillä, etteivätkö kertoisikin. Muusikko-näyttelijä-tuottaja-käsikirjoittaja-ohjaaja Donald Glover on todennäköisesti pian todellinen supertähti, eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö hän voisi kantaa omaa sooloelokuvaansa. Landolle soisin ehdottomasti sellaisen sisällöllisinkin perustein, sillä kertomista huutaa esimerkiksi tarina siitä, miten huiputtavasta hurmurista tuli Pilvikaupungin pormestari. Voin lyödä kohtalaisesta summasta vetoa, että Gloverinkin kanssa on tehty vakuutus-sopimus useasta Star Wars -elokuvasta. Itse asiassa asettaisin arpani siten, että pidän Lando-elokuvaa jopa todennäköisempänä kuin toista Solo-elokuvaa – mikä ei toki tarkoita, etteikö Lando-elokuvassa puolestaan voisi vastavierailla Han.

solo-trailer-lando-falcon-cockpit

Mutta ennen sitä siis Solo: A Star Wars Story, joka saa ensi-iltansa keskiviikkona. Sen onnistuneisuudesta ja vastaanotosta toki riippuu paljon siitä, kestääkö tämä kirjoitus aikaa yhtään varhaista Rogue One -spekulaatiotani paremmin. (Omista Solo-odotuksistani ja -epäilyksistäni olen kirjoittanut etenkin täällä ja täällä.)

Pakollinen muistutus: Vaikka Solon päähenkilö jääkin elokuvassa eloon, ja on elokuvassa silti juoniyllätyksiä, joita ei ole ookoo huudella somessa heti keskiviikkona tai torstainakaan. Jenkit näkevät elokuvan vasta perjantaina, ja tietysti moni suomalainen tosifanikin ehtii teatteriin vasta viikonloppuna tai myöhemminkin.

Siksipä siis myös jo perinteeksi muodostunut kutsu. Jos niin haluatte, liittykää tälläkin kertaa teatterista kotiuduttuanne tsättiin sivulle tlk.io/tahtienjatkosota. Siellä oletus on edellisten vuosien tapaan, että keskustelijat ovat uuden elokuvan nähneet, joten siellä saa keskustella spoilereistakin.

Minun yhdeksän elokuvan Star Wars -listani keväällä 2018 (Entä sinun?)

Star Wars -elokuvien listaaminen henkilökohtaiseen suosikkijärjestykseen on höpsöä ja merkityksetöntä, joten luonnollisesti meillä Star Wars -faneilla on aina moinen lista pääkopassaan.

Koska tällaisella listalla ei ole välttämättä täysin kyse siitä, mikä elokuvista kriittisellä silmällä tarkastellen ylittää cinemaattisilla ansioillaan toisen ja miksi, listan järjestys tietenkin voi vaihdella vuosien karttuessa (katsojan ja elokuvien ikääntyessä), toisilla jopa viimeksi katsotusta episodista ja vuorokauden ajasta riippuen. Useimmat ovat kuitenkin valmiit puolustamaan listaansa viimeiseen asti.

Viime talven The Last Jedi -taiston aikana ehdin jo kertaalleen päättää, etten enää halua julkistaa omaani, mutta niin vain tulin eilen suorastaan yllyttäneeksi itseni ja muut niitä luettelemaan. Keskustelun innoittajana oli virallisen sivun äänestys, jossa äänen voi antaa vain yhdelle elokuvalle. Minun tehtäväkäskyni:

Listaa yhdeksän tähänastista varsinaista Star Wars -elokuvaa (episodit ja Rogue One) omaan henkilökohtaiseen suosikkijärjestykseesi. Toimita ne minulle somessa (kaikki kanavat käyvät). Ynnään näistä tämän suomalaisen fanikuplan virallisen listan siten, että listasi ykkönen saa sinulta painokkaat 10 pistettä, kakkonen 8 pistettä, kolmonen 7 pistettä ja niin edelleen alaspäin.

Vastanneita on muuten tähän mennessä jo viisikymmentä, ja kyllä tästä selkeä tulos muodostuu. Annan kuitenkin vastausaikaa vielä muutaman päivän.

Tämä kirjoitus ei siis ole virallinen äänestystulos.

Tämä on minun henkilökohtainen äänestyslipukkeeni perusteluineen. Sellaista kun Twitterissä toivottiin, ja ehkäpä sellainen tosiaan onkin paikallaan, kun näistä nyt lähdettiin puhumaan. Bonuksena tarjoilen kuvavalinnoissa eräitä suosikkikohtauksiani kustakin elokuvasta.

anh-beginning-rebel-blockade-runner-troopers.png

Sijalla yksi: A New Hope (1977)

Originaali on ykkönen, koska aivan kaikki siinä on minulle rakasta. Jokainen kuva, jokainen repliikki, jokainen hahmo. Kaikki tuntuu yhtä aikaa suurelta elokuvaklassikolta että vielä sitäkin suuremmalta, todellisemmalta. Alkuperäinen Tähtien sota on minulle niitä taianomaisia elokuvia, jotka eivät tunnu ollenkaan kuvatun lavasteissa Maa-planeetalla – eikä se tunne katoa, vaikka tietenkin olen nähnyt sata- ja tuntimäärin kuva- ja videoaineistoa niistä kuvauksistakin. Monet näistä sanoista voisivat päteä myös Imperiumin vastaiskuun, mutta originaali saa vielä oman lisäpainonsa juuri originaaliudestaan: siitä, että esimerkiksi kaikki upeat designit TIE Fightereista Imperiumin univormuihin näkivät tässä yhtä aikaa päivänvalon. Siinä oli jo kaikki – paitsi ehkä Imperial March.

esb-leia-han-falcon.JPG

Sijalla kaksi: The Empire Strikes Back (1980)

Yksi maailman parhaista jatko-osista ja yhtä täydellinen Star Wars -elokuva kuin ensimmäinenkin. Näin vaikka (tai itse asiassa koska) se on lähes kaikessa erilainen elokuva kuin edeltäjänsä. Imperiumin vastaisku on kiireetön ja filosofinen, ja suuren osan aikaa katsoja pikemminkin viettää aikaa hahmojen kanssa kuin seuraa heidän jännittävää seikkailuaan. Väitän (ja olen tässäkin blogissa aiemminkin perustellut), että ilman Imperiumin vastaiskua tätäkään äänestystä tai blogia ei edes olisi: ilman näin rohkeaa ja viisasta jatko-osaa Star Wars -sarja ei olisi jäänyt vuosikymmeniä kestäväksi kulttuuriseksi ilmiöksi.

tlj-rey-kylo-throne-room

Sijalla kolme: The Last Jedi (2017)

Kaksi ensimmäistä Star Wars -elokuvaa ovat täydellisiä – muut Star Wars -elokuvat eivät ole täydellisiä. Selvää on, että myös niistä uusimmassa, The Last Jedissä, on monia ongelmia, ja olen täysin tietoinen siitä, että puoli vuotta vanha elokuva saattaa vuosien vieriessä löytää paikkansa aivan toisesta kohtaa tältä listaa. Mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että viime joulukuun elokuva on Star Wars -episodi juuri minulle. Se on sipulimainen elokuva: täynnä tasoja ja paikoin silmät kostuttava. The Last Jedi viittaa jatkuvasti sekä itseensä että muihin episodeihin, esimerkiksi Luken, Kylon, Snoken ja Reyn dialogin kommentoidessa jatkuvasti toisiaan yli kohtausten ja lokaatioiden. Mukana on metatasojakin, mutta kyse ei ole vain niistä. Tähänastisten katsomiskertojen aikana elokuva ei ole tyhjentynyt.

tfa-rey-helmet.jpg

Sijalla neljä: The Force Awakens (2015)

Uusista elokuvista ensimmäisen ohjaajan modus operandi oli tehdä elokuva, joka jokaisella hetkellään ja kaikissa yksityiskohdissaan miellyttää (to delight). Tehtävä suoritettu, voidaan sanoa, sillä The Force Awakens on häpeämättömän viihteellisenä vuoristoratana aivan vertaansa vailla. Suuri kiitos tästä kuuluu uusille hahmoille, jotka ovat toinen toistaan aidompia ja rakastettavampia, ja heidän ansiostaan vauhdin keskellä on mukana myös sydäntä. Episodin suuri ongelma, lähes uusintaversion tasolle menevä samankaltaisuus A New Hopen kanssa, ei tunnu katsomiskokemuksen aikana missään.

rotj-luke-hand

Sijalla viisi: Return of the Jedi (1983)

Minun SW-listojeni suurin seilaaja. Prequel-pilkan rajuina vuosina sijoitin Jedin paluun uhmakkaasti viiden tai kuuden elokuvan listani pohjimmaiseksi, ja vaikka en enää ole samaa mieltä, voisin tänäänkin perustella sen sijoituksen mihin tahansa tämän listan välille 3-7. Jedin paluu on minulle episodi, joka jopa prequelejakin enemmän tuntuu hukatulta mahdollisuudelta: George Lucas päätti viimeistellä sarjansa kaikki langat yhdessä elokuvassa, ja päätyi toistamaan samoja planeettoja ja avaruusasemia, käyttämään alussa pitkän jakson kaikkien aikojen kummallisimpaan pelastusoperaatioon sekä hukkaamaan useimpien päähenkilöidensä luonteenpiirteet. Silti se saa tietenkin nostalgiapisteitä minultakin. Täysin sydämin voin sanoa rakastavani Jedin paluun isoista osista Luke-Vader-Keisari -osia.

rots-anakin-palpatine-opera.jpg

Sijalla kuusi: Revenge of the Sith (2005)

Mitä nostalgiaan tulee, Sithin kosto on prequeleista se, johon minulla on vähiten sellaisia tunteita. Pimeään uhkaan liittyy riemu Star Wars -sarjan laajenemisesta, Kloonien hyökkäykseen taas paljon muistoja sen odottamisesta yhdessä nettifoorumeilla. Mutta juuri Sithin kosto on prequeleista se, jonka kohdalla parhaiten yhdyn prequel-puolustajien näkökulmiin. Lastenelokuviksi tulkitun trilogian viimeiseksi osaksi se on hämmästyttävän peittelemätön synkissä juonenkäänteissään. Se on prequeleista rytmiltään rauhallisin ja käsikirjoitukseltaan paras. Kuten olen tässä blogissa laajemminkin perustellut, se on kuin onnistunut loppu tarinalle, jonka alkuosaa ei kunnolla löydy kahdesta edellisestä episodista – joten voin ymmärtää, että esimerkiksi The Clone Wars -sarjan loppuna tulkittuna se voi näyttäytyä aivan toisenlaisena kuin minä sen ensi-illassa aikanaan otimme.

chirrut-imwe

Sijalla seitsemän: Rogue One (2016)

Ensimmäinen standalone-elokuva on minulle kolmesta uudesta vähiten onnistunut elokuva. Mutta nimenomaan sen epäonnistumiset ovat elokuvallisia, ja kumpuavat neljän-viiden käsikirjoittajan vuoroperusteisesta toistensa työn paikkailusta sekä luultavasti myös ohjaajan taidoista. Rogue One epäonnistuu kertomaan loogista tarinaa päähenkilönsä Jyn Erson matkasta Kapinaliiton toivon nimettömäksi jääväksi sytyttäjäksi. Sen sijaan se onnistuu hienosti näyttämään kaukaisen galaksin sodan karumpana ja realistisempana kuin koskaan, ja viemään kameran uudenlaisiin, likaisempiin paikkoihin galaksia – juuri sellaisiin, joita minä esimerkiksi oheiskirjallisuuden ja -pelien puolella olen aina pitänyt kiehtovimpina. Elokuvia elokuvina arvioiden se on myös hyvällä tavalla erilainen kuin episodit, vaikka myös selvästi samaa sukua kuten pitääkin. Olisin iloinen, jos voisin sijoittaa Rogue Onen tällä listalla korkeammalle.

tpm-theed-fight.JPG

Sijalla kahdeksan: The Phantom Menace (1999)

Pimeä uhka on jähmeä kuin rakennusteline. Sen osat seuraavat toistaan huonommin kuin LucasArtsin seikkailupeleissä, joissa sentään oli perusteltua, että eteneminen perustui seuraavan esineen löytämiseen tai vastaan tulleen henkilön kanssa keskustelemiseen. Episodi tuntuu olevan olemassa pikemminkin prequelien prequelina, episodina nolla, sillä se ei edes tee sitä, mitä lupasi: Anakin Skywalker ei vielä aloita jedikoulutusta eikä juuri edes keskustele Obi-Wan Kenobin kanssa (jolla ei muuten ole juuri mitään tekemistä koko elokuvassa). Mutta niin paljon kuin Pimeässä uhassa onkin pielessä, se onnistuu täydellisesti kuljettamaan saagan originaalitrilogian takapajuisten, hädintuskin asuttujen planeettojen miljöistä galaksin ytimeen (olenkin kutsunut sitä miljööelokuvaksi). Pimeä uhka laajentaa Star Wars -galaksin sellaiseksi, jossa voi todella kuvitella olevan olemassa ikuisena pidetyn tasavallan, sitä varjelevan muinaisen jedijärjestön ja niitä lukemattomia rotuja, joita edelleen aina löytyy uusia jokaiseen elokuvaan. Tottakai Pimeä uhka, ja kaikki prequelit, olisivat voineet olla elokuvina tai tarinoina paljon parempia, mutta kaikki vuoden 1999 jälkeen tässä sarjassa nähty on paljon velkaa sille, mitä nähtiin Pimeässä uhassa.

aotc-seismic-charge.jpg

Sijalla yhdeksän: Attack of the Clones (2002)

Episodi, jota sen ilmestyessä pidin edellistä osaa parempana, mutta joka todellisuudessa on liki katastrofaalinen pommi. Kloonien hyökkäyksen pitäisi olla sarjan tapahtumien kannalta keskeinen romanssi, mutta sen romanttisiksi tarkoitetuissa kohtauksissa voisivat yhtä hyvin näytellä millä tahansa kielellä dubatut käsinuket. Lucasin myöhempi selitys romanssin tahallisesta camp-henkisyydestä ei sekään mene läpi: episodi kakkonen ei koskaan iske silmää kömpelyytensä keskellä. Romanssin lisäksi elokuvassa on olevinaan jännittävä mysteerijuoni senaattorin salamurhayrityksestä ja salaa tilatuista klooneista, mutta siinäkään arvoituksessa ei ole lähemmin tarkastellen juuri minkäänlaista järkeä. Kun vielä otetaan huomioon, että episodi on nykyään visuaalisesti sarjan kököintä katsottavaa – Lucas oli jo päättänyt tehdä kaiken mahdollisen tietokoneella, mutta tuolloisilla taidoilla ja tekniikoilla ei olisi vielä kannattanut – elokuvasta puuttuu myös Pimeän uhan käsityöläinen viehätys. Niin, ja kun edeltäjän loppuhuipennus oli hieno, akrobaattinen valomiekkataistelu, on tämän lopussa Yoda hyppimässä väkkäränä valomiekkaillen kuin B- ja X-nappeja yhdistelmänä painaen. Yh.

Mutta tämä on siis vain minun listani – eikä sillä ole itseään suurempaa merkitystä, koska näitä perusteluja pitemmälle kutakin episodia eritellen löytäisin sykähdyttäviä yksityiskohtia jopa Kloonien hyökkäyksestä (ja moitittavaa jopa Imperiumin vastaiskusta). Vanhaa hevarisanontaa muokaten: Star Wars on paskimmillaankin parasta.

Mutta sanokaa te silti minulle omat listanne, ellette vielä niin tehneet! Tulospostaus tulossa myöhemmin tällä viikolla. Tätä kirjoittaessani äänestäjiä on yli 50, ja yhdeksästä elokuvasta kaikkiaan kuusi on saanut ykkössijoja.

Solon teaserit: ”Minusta tulee galaksin paras pilotti”

Oli kolme ja puoli kuukautta ensi-iltaan, kun radiohiljaisuus päättyi.

Disney ja Lucasfilm ovat viimein valmiit valmistelemaan yleisöä siihen, että Solo: A Star Wars Story saa ensi-iltansa muun muassa Suomessa 23. toukokuuta ja Yhdysvalloissa totuttuun tapaan kaksi päivää myöhemmin. Teasereitahan pamahti tavallaan sunnuntain-maanantain aikana kerralla kaksikin, koska Superbowlin mainostauolla esitetty 45 sekunnin pikku-teaser ei ollutkaan vain ”teaserin teaser” eli tiivistelmä seuraavana aamuna Yhdysvalloissa julkaistusta varsinaisesta pätkästä, vaan ihan oma pieni mainoksensa. Tässä ne siis vielä molemmat:

Erinomainen kuva-kuvalta -analyysi on jo esimerkiksi io9:n sivuilla, joten minäpä yritän keskittyä fiiliksiin. Nämä yhteensä reilut kaksi minuuttia ovat siis ensimmäiset silmäyksemme siihen, millainen otus onkaan elokuva, jota studion suunnalta on tähän mennessä kuvailtu nuoren Han Solon sooloelokuvaksi, Hanin ja Chewien origin-tarinaksi ja ”western-keikkaelokuvaksi avaruudessa”.

Ainakin viimeksi mainittu määritelmä (Kathleen Kennedyn, muuten) vaikuttaa teaserien perusteella osuvalta. Emmekö näekin lyhyemmässä teaserissa junaryöstön, klassista kattokamppailua myöten? Emmekö näekin pitemmässä teaserissa vielä klassisemman kuvan pistoolin tavoittelusta lantiovyöltä tulitaistelua ennakoiden? Aivan ääneenkin puhutaan jengin kokoamisesta keikkaa varten. Ja jos western-luentaa jatketaan, niin eivätkö ennakoidun tulitaistelun vastapuolet muistutakin naamiomaisine kypärineen ja primitiivisine kaulakoruineen jopa intiaaneja?

solo-teaser-gunfight.jpg

Tiesimme, että Han on nopea pilotti, mutta onko hän myös lännen nopein?

Näine hyvineen Solo-leffa tuo aivan alkajaisiksi enemmän kuin vähän mieleeni scifi-westernien kuninkaallisen Fireflyn (tai Serenityn, kummalla nimellä vain). Se ei toki ole lainkaan huono mielleyhtymä. Tuo Joss Whedonin luoma aivan liian lyhytikäinen sarja oli paljon velkaa Star Warsista nimenomaan Han Solon hahmolle: myös siinä oli kyse hurmaavista lurjuksista tekemässä keikkaa, joka ei aina tai useinkaan ehkä ollut laillista, mutta joka ei ainakaan koskaan ollut galaksin valtaapitävien mieleen, eikä koskaan ”pieniä ihmisiä” vastaan. Joku toinen saattaa ajatella päällimmäisenä Guardians of the Galaxy -leffoja, jotka nekin voi kutakuinkin listata samaan aligenreen.

Toinen päällimmäinen mielleyhtymäni on, että Solo näyttää visuaalisesti tummemmalta ja, tavallaan, tyylikkäämmältä kuin odotin. Tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä, sillä elokuvan kuvaaja Bradford Young tunnetaan nimenomaan tummasta ja tyylikkäästä kuvasta (mm. Arrival). Mutta se tulee siksi, että yleinen ja minunkin odotukseni on ollut, että Solon soolo olisi leimallisesti komediallinen, ja erityisesti tietysti koska elokuvan ensimmäiset ohjaajat olivat värikylläisistä iloitteluista tunnetut Phil Lord ja Christopher Miller (mm. Lego-elokuva).

solo-teaser-chase

Yksi syy kuvallisiin ja väriteemaisiin odotuksiini oli ensimmäinen standalone-leffa Rogue One, sillä olin kuvitellut, että standalone-elokuvien haluttaisiin erottuvan selkeästi toisistaan (palkataanhan niihin tarkoituksella eri tekijätkin). Siksi olen oikeastaan aika yllättynyt, kuinka vahvasti teaserin kiituritakaa-ajo tuokin mieleeni Jedhan maanläheisen katusodan ja lentokohtaukset avaruusmyrskyssä puolestaan ilmastoltaankin saman elokuvan saapuisen Imperiumin asetutkimus-tukikohtaan. Näyttäisipä tässäkin elokuvassa olevan lentopako räjähdyksen alta, kuten oli Rogue Onessakin.

Itse asiassa, kärjistäen voisi sanoa että odotin ehkä enemmän jotakin tällaista, mitä leffan niin ikään juuri julkaistut hahmojulisteet viestivät:

Veijarikomediaakin aistin Solon teasereissa, enkä millään muotoa tarkoita sanoa, että olettaisin Ron Howardin kääntäneen elokuvaa täysin vakavaksi. Mutta selväksi tulee myös, että Bradford Youngia ei ole palkattu Soloon vahingossa, vaan tekemään juuri sitä, missä hän on todella hyvä.

Suoraan sanottuna Solo näyttää näissä teasereissa minun makuuni hemmetin hyvältä – ja ihan erityisesti visuaalisesti juuri minun makuuni olevalta. Puhtaasti kuvia katsellen olenkin näistä teasereista todella innoissani, ja suuresti kiinnostunut siitä, millainen lopputulos on tämän visuaalisen tyylin ja poikamaisen seikkailun välillä.

solo-teaser-duo

”Luulenpa, että tämä on kauniin ystävyyden alku.”

Ja mikäs siinä, voihan tästä muutenkin innostua, vaikka lievästi sanoen ongelmallisessa tuotannossa on edelleen yhtä paljon syitä huolestuneisuuteen kuin ennen näitä teasereitakin. Jo pelkästään nuoren Hanin (Alden Ehrenreich), Chewbaccan (Joonas Suotamo) ja Landon (Donald Glover) näkeminen yhdessä on melkoinen klikkiotsikko, ja kun heidät vielä nähdään naarmuuntumattomuuttaan kiiltelevän Millennium Falconin ohjaimissa mitä todennäköisimmin lentämässä Kesselin reittiä, niin onhan siinä kyllä tilanne, josta lie moni tähän asti vain unta nähnyt. Itse asiassa, aika moni meistä saattaisi sanoa niinkin, että ”you had me at unscratched Millennium Falcon”.

Siitä en ala näillä näytteillä sanomaan mitään, onko Alden Ehrenreich onnistunut vaikeassa ja tärkeässä tehtävässään tavoittaa Hanin olemuksen. Moni on kyllä sanonut, ilkeästikin, mutta minusta ne tuomiot ovat vielä ennenaikaisia. Vaikea on myöskään ottaa kantaa uusiin hahmoihin Qi’raan (Emilia Clarke), Beckettiin (Woody Harrelson), Valiin (Thandie Newton) ja robotti L3-3T:een (Phoebe Waller-Bridge), vaikka heistä kaksi ensin mainittua saavat sanoa muutamat sanasetkin. Katsotaan ja tuomitaan myöhemmin!

(Sanon nyt kuitenkin sen, että tykkään spekulaatiosta, että Qi’ra olisikin sukunimeltään Solo ja siis päähenkilön sisko eikä love interest. Ei siksi, etten kestäisi nähdä Han Solon pussaavan ketään muuta kuin Leiaa, vaan siksi, että toisensa sisaruksiksi tietävien sisarusten välinen kuittailu olisi tässä sarjassa virkistävää: ”Minä saatan olla ainoa, joka tietää, mikä sinä olet”. Mutta tämä ei ole siis edes huhu, vain Twitteristä poimimani faniteoria.)

solo-teaser-team

Älkää huoliko, tässä standalonessa kaikki eivät varmasti kuole.

Filmin juonestahan emme jo totuttuun tapaan tässä vaiheessa tiedä periaatteessa mitään, paitsi että oletamme elokuvan sisältävän noin kaikki Han-myytin ainekset. Käytännössä voimme silti tehdä teasereista kaikenlaisia huomioita. Esimerkiksi sen, että Han toteaa saaneensa potkut Imperiumin akatemiasta siihen sävyyn, että tuskin näemme kyseisiä vaiheita elokuvassa, mutta samaan aikaan näemme hänen värväytyvän jonkinasteisesti Imperiumin palvelukseen – olisikohan värväytyminen siis jo osa Beckettin keikkaa? Tai että tuon keikan voi veikata olevan juuri se, joka ensimmäisen kerran yhdistää Han Solon ja Lando Calrissianin, joka keikan alussa vielä omistanee onnellisesti tuon galaksin nopeimman romukasan.

Sitäkin mietin, että elokuvaksi, jonka pitäisi kertoa Hanin ja Chewien ensitapaamisesta, näemme teaserin kuvissa jo varsin vakiintuneesti toisiaan ymmärtävän parivaljakon. Tai että Hanin ja Qi’ran kiituripako (kotiplaneetta Corellialla?) vaikuttaa vielä teinien tempulta, mutta toiset kuvat samoista lurjuksista pikemminkin aikuisilta, tyylinsä löytäneiltä huijareilta. Vaikuttaa siltä, että tämä elokuva ei todellakaan tapahdu vain parin päivän aikana, tai vähintään odotettavissa on Rogue Onen kaltainen ”eräitä vuosia aiemmin” -intro-osuus.

Mitään aivan välittömän ikonista ja taputuksia aiheuttavaa en näissä teasereissa näe. Mutta tässä vaiheessa tärkeintä oli, että suurelle yleisöllekin viimein kerrottiin, että tämä elokuva on ihan oikeasti tulossa, ja itse asiassa jo aika pian.

Mitä odottaa kun odotat The Last Jediä, osa 3: Ketkä sen meille tekivät

Tässä kolmas viime hetken The Last Jedi -elokuvajohdanto, ja viimeinen, joka enää kannattaa kirjoittaa ennen keskiviikon ensi-iltaa. Edellisissä osissa käsittelin galaksin tilaa uuden episodin alussa ja mennyttä & tulevaa hahmojen kannalta.

Edellisetkään kirjoitukset eivät spoilanneet, ja tämä spoilaa vielä vähemmän, sillä nyt katson pelkkiä lopputekstejä. Ketkänimittäin The Last Jedin tekivät, ja mitä siitä voi päätellä?

The Force Awakens oli aikanaan Lucasfilmin ja ohjaaja JJ Abramsin oman Bad Robotin yhteistuotanto muun muassa siksi, että Lucasfilm ei ollut lepovuosiensa jäljiltä vielä yksin valmis täyteen elokuvatuotantoon. The Last Jedi on Lucasfilmin ”oma” elokuva, ja muun muassa siksi kameran takana olivat aivan eri nimet kuin Episodi VII:ssä. Vaan eipä uutuselokuvan tekijöistä silti ole helppo löytää mätsääviä nimiä Rogue Onenkaan lopputeksteihin.

rian-johnson-and-crew

Kuvassa neljä tärkeää Viimeisen jedin tekijää: vasemmalta tuottaja Ram Bergman, näyttelijä Daisy Ridley, kirjoittaja-ohjaaja Rian Johnson ja näyttelijä Mark Hamill.

Written and Directed by Rian Johnson

The Last Jedi on ensimmäinen kirjoittaja-ohjaajan ”soolo-SW” sitten Sithin koston. Tämä ei toki tarkoita sitä, että Rian Johnson olisi sanellut The Last Jedin diktaattorimaisesti kuten George Lucas aikanaan. Ei, Johnson pallotteli elokuvan tapahtumia esimerkiksi Lucasfilmin SW-tuotantoja ohjaavan niin sanotun tarinaryhmän kanssa. Mutta se tarkoittaa, että Johnsonilla on ollut erinomainen mahdollisuus pitää langat käsissään koko tuotannon ajan. Kuten muistammeThe Force Awakensin pohjalla olivat alunperin Lucasin ideat, joista kehitteli käsikirjoitusta Michael Arndt, jonka työtä sitten jatkoivat lopulliset käsikirjoittajat Abrams ja Lawrence Kasdan. Puhumattakaan sitten Rogue Onesta, jolla oli vähintään neljä kirjoittajaa ja lisäksi noin puolitoista ohjaajaa. Tai tulevasta Solosta, jonka kirjoitti kyllä tukevasti Kasdan poikansa kanssa, mutta jonka ohjaajat vaihdettiin kesken kaiken. Tai tulevasta episodi IX:stä, joka on vaihtanut sekä kirjoittajaa että ohjaajaa jo ennen kuvauksia!

Koska The Last Jedin tuotanto on sujunut verrokkeihinsa nähden kuin silkkiä vain, on siltä lupa odottaa kirjoittaja-ohjaajansa kokonaisvaltaisen ja laimentamattoman vision toteutumista. Se ei toki sinänsä takaa, että visio olisi kaikkien mielestä ensiluokkainen. Oma uskoni on kuitenkin korkealla: Rian Johnson, aidosti miellyttävän ja maanläheisen oloinen ihminen, vaikuttaa nyt minusta vähintään erinomaiselta valinnalta kuin vaikutti julkistuksen hetkellä. Sinänsä Johnson on toki elokuvantekijänä periaatteessa tällä hetkellä yhä ”vahva lupaus” – Brick, The Brothers Bloom ja Looper eivät mikään ole ehdottomia mestariteoksia, mutta nimenomaan erinomaisia näyttöjä tekijänsä omaperäisestä osaamisesta – mutta odotukseni ovat korkealla, että keskiviikkona tuo lupaus lunastetaan.

Executive producers: JJ Abrams, Tom Karnowski, Jason D. McGatlin – Producers: Ram Bergman, Kathleen Kennedy

Tuotantotittelit ovat aina konstikkaita, koska executive eli ”vastaava” tuottaja voi tarkoittaa mitä tahansa: rahoittamista, nimen antamista promokäyttöön, oikeaa elokuvan tuottamista kuvauspaikoilla… Mutta oikeat tuottajat ovat ohjaajan lähimmät työparit elokuvatuotannon käytännön toteuttamisessa, joten on aivan luontevaa, että Johnsonin tuottajat ovat suurimmaksi osaksi eri nimiä kuin Abramsin tuottajat The Force Awakensissa olivat. The Last Jedin ”kaikkein oikein” tuottaja filmin kolmen ja puolen vuoden mittaisessa rakentamisessa oli Ram Bergman, joka on työskennellyt Johnsonin kanssa hänen kaikissa elokuvissaan. Israelilaisen Bergmanin tähänastisen filmografian tunnetuimmat elokuvat ovat nimenomaan Johnsonin ohjaustöitä, mutta Bergman on toki työskennellyt muidenkin ohjaajien kanssa. The Last Jedi on mittakaavaltaan molemmille iso hyppäys, mutta molemmat ovat kehuneet tuotannon pysyneen koostaan huolimatta intiiminä.

Myös Tom Karnowski on Bergmanin ja Johnsonin aiempia yhteistyökumppaneita, mutta hänen elokuvalistallaan on jo selvästi enemmän ison rahan tuotantoja: The IllusionistA Good Day to Die Hard ja tämän vuoden Oscar-tyrkky The Post, esimerkiksi. Jason D. McGatlin taas tuo tuotantoon SW-jatkuvuutta: hän oli mukana tuottamassa myös The Force Awakensia, Rogue Onea ja Soloa ja on kuulunut Rebels-sarjan päävastuullisiin. Niin, ja tietenkin jatkuvuutta tuovat myös Lucasfilmin toimitusjohtaja Kathleen Kennedy ja Abrams, mutta olen ymmärtänyt, että ainakin Abramsin panos tähän elokuvaan oli kreditoinnista huolimatta erittäin, erittäin vähäinen.

starwars-the-last-jedi-bts-redsoil-explosion

Cinematography by Steve Yedlin

Verrattuna edelliseen episodiin myös pääkuvaaja on vaihtunut. Syy on sama: edellisen kuvannut Dan Mindel oli Abramsin luottokuvaaja, Steve Yedlin on Johnsonin. Yedlin on kuvannut kaikki Johnsonin kolme aiempaa elokuvaa. Myös Yedliniltä ne ovat myös todennäköisimmät elokuvat, jotka olemme häneltä nähneet – lukuunottamatta ehkä The Rock -actionia San Andreas. Joka tapauksessa Yedlin vaikuttaa jo trailerien perusteella rakentaneen The Last Jediin joukon legendaarisia kuvia, eikä se ihme olekaan: kaikki Johnsonin elokuvat ovat voimakkaan visuaalisia.

Film Editing by Bob Ducsay

Leikkaaja Bob Ducsay työskenteli hänkin nyt ensimmäisen Star Warsinsa parissa. Aiempi yhteistyö Johnsonin, Bergmanin ja Yedlinin kanssa oli Looper, mutta Ducsay on leikannut myös The Mummy -elokuvia, Gareth Edwardsin Godzillan ja äsken mainitun San Andreasin. Leikkaajan panos on niitä paloja elokuvaa, joista on todella vaikea ulkoa arvioida, kuinka suuri osa lopputuloksesta on kulloinkin leikkaajan ja kuinka suuri osa ohjaajan. Todettakoon kuitenkin, että JJ Abramsin The Force Awakensissakin käyttämä leikkaajakaksikko Maryann Brandon ja Mary Jo Markey, jotka jakavat kohtaukset keskenään ja sparraavat sitten toistensa puolikkaita, ovat merkittävä salainen ase Abramsin elokuvien pysähtymättömäksi hiotun vauhdin takana. Brandon ja Markey palaavat ohjaajan mukana Star Warsiin episodissa IX.

Production Design by Rick Heinrichs

Tässä on ehkä koko tämän listan yllättävin krediitti. The Last Jedin tuotantosuunnittelua – siis muun muassa lavastuksen ja tehosteiden suunnittelua – johti Rick Heinrichs, joka hänkin työskenteli ensimmäisessä Star Wars -tuotannossaan. Eipä siinä, Heinrichsin ura näyttää kyllä vaikuttavalta. 1980-luvulla stop-motion-animaattorina muun muassa Tim Burtonin varhaisten lyhytanimaatioiden parissa aloittanut Heinrichs on vastannut eri titteleillä muun muassa Batman Returnsin, The Big Lebowskin, muutaman Pirates of the Caribbeanin ja upean Sleepy Hollown tuotantosuunnitteluista. Kaikki nää ja monet muut hänen työnsä ovat todellakin painuneet ainakin minun mieleeni mielikuvituksellisina.

Mutta silti Heinrichs oli yllättävä valinta, sillä The Force Awakensissa samaa hommaa kuitenkin hoiti Steven Spielbergin luottomies Rick Carter ja Rogue Onessa SW-prequelien veteraani Doug Chiang – siis ihmiset, jotka tulivat läheltä Star Warsia.

Tosin tuotantosuunnittelun ohella merkittävä krediitti näissä elokuvissa on myös Art Direction, joka puolestaan liittyy rakentamista edeltävään vaiheeseen eli kuvitteellisten maailmojen kuvittelemiseen kynällä, paperilla ja tietokoneella. Kreditoituja tekijöitä on turhan monta mainittavaksi, mutta todettakoon, että myös tällä osastolla vastuulliset ovat vaihtuneet verrattuna The Force Awakensiin, Rogue Oneen tai Soloon.

Costume Design by Michael Kaplan

Tuotantosuunnittelun vahvimman jatkuvuuden saraa The Last Jedissä edustaa siten pukusuunnittelija Michael Kaplan, joka puvusti kaukaisen galaksin myös viimeksi ja siis suunnitteli esimerkiksi First Orderin Imperiumi-ish ilmeen. Kaplan onkin oikea valinta jatkamaan omaa työtään. Olisipa muuten mielenkiintoista tietää, mitä hän ajattelee cosplaysta!

Music by John Williams

Ilmeinen, vaikka siis tällä listalla harvinainen, jatkuvuuskrediitti. John Williams on tietenkin itseoikeutetusti tämänkin episodin säveltäjä (vaikka luulen kyllä, että 85-vuotiaalla maestrolla on jo pitkään ollut työssään jonkin verran apulaisiakin). Williamsilta, hahmolähtöisen elokuvamusiikin pioneerilta, sopii odottaa tuttujen teemojen kehittelyä ja uusia, varmasti esimerkiksi Rosen teemaa. Edellisen episodin ehkä hienoin musiikillinen osa oli minusta finaali The Jedi Steps. Mahdetaankohan siihen palata nyt?

Sound Design by Ben Burtt

Toinen ehdoton jatkuvuuskrediitti, jonka haluan ehdottomasti mainita. John Williamsin kun muistaa tuntee moni satunnainenkin elokuvakatsoja, mutta äänisuunnittelija Ben Burtt on Star Warsille vähintään yhtä olennainen tekijä. Ben Burtt on mies Chewbaccan mylvinnän, R2-D2:n piippausten ja TIE-hävittäjien vonkunan takana. Hänen filmografiansa käytännössä alkaa ensimmäisestä Star Warsista, ja kattaa lähes kaiken, mitä Star Warsin (ja Indiana Jonesin) nimissä on koskaan tehty – lukuun ottamatta Rogue Onea ja Soloa, joissa Burttin puute liittynee samaan erilaisen fiiliksen hakemiseen minkä vuoksi niitä ei säveltänyt Williams. Mikä muuten käykin juuri hyvästä todistekappaleesta siitä, kuinka oleellinen Burtt todella sarjalle on ollut.

Monia muitakin nimiä voisi IMDB:stä ristiintutkia – kiehtovaa hommaa, muuten! Voisi esimerkiksi mainita, että erikoisefektienkin vastuulliset ovat tällä kertaa toiset kuin VII:ssä ja myöhemmin IX:ssä, mutta kuvio varmaankin tuli jo selväksi.

Toisaalta, jos katsotaan osastojohtajien ja -esimiesten nimien alta taiteilijoiden, rakentajien tai vaikkapa ILM:n animaattorien (ja niin edelleen) pitkiä listoja, löytyy niistä riveistä toki myös aiemmat SW-tuotannot kolunneita nimiä. Samoin mukana on luontevasti esimerkiksi Marvel-elokuvissa työskennelleitä: voisin ajatella, että toisesta Disneyn aliyhtiöstä on ollut hyvä rekrytoida osaajia Lucasfilmin puolelle. En tosin tiedä, tehdäänkö näissä pajoissa yleisemmin keikkaduunia vai kuukausipalkallista työtä: ainakin ILM:llä on kyllä firman historian aikana harrastettu myös toistaiseksi voimassa olevia työsuhteita.

Summauksena voisi siis todeta, että The Last Jedin päävastuulliset ovat melkein kauttaaltaan toiset kuin The Force Awakensin tai sooloelokuvien. Ja että koska niin suuri osa päätekijöistä kulkee ohjaajan mukana tuotannosta toiseen, käy nyt sitten sillä lailla hassusti, että moni The Force Awakensia tehnyt palaa rikospaikalle episodissa IX.

canto-bight-explosion.jpeg

Seuraako tästä siis, että The Last Jedi on voimakkaasti erilainen elokuva kuin kaksi muuta episodia trilogiassa? Se on hyvin mielenkiintoista nähdä, eikä kysymys toki kokonaan ratkea vielä tällä viikolla. Itse odotan The Last Jedin olevan esimerkiksi rytmillisesti tuntuvasti erilainen, sanoisinko mietteliäämpi, elokuva kuin vuoristoratamainen The Force Awakens oli.

Mitä kuitenkin tulee vaikkapa elokuvan visuaaliseen ilmeeseen, en odota tipahtavani tuoliltani aivan uudenlaisen tyylin yllättämänä. Vertailun vuoksi: vaikka Rogue Onessa tavoiteltiin ääneenlausutusti realistisempaa ja ”sotaelokuvamaisempaa” Star Warsia, ei lopputulos lopulta ollut valtavan kaukana The Force Awakensista.

Se on ymmärrettävää, ja varmasti ainakin osaksi myös tarkoituksellista. Mittakaavaltaan suuren tuotannon ja 40-vuotista historiaa kantavan suuren brändin suuri linja muodostaa kuitenkin vahvan uran kulkea. Kuka tahansa Star Warsia missä tahansa työtehtävässä tekeekin, hän, niin, – tekee Star Warsia.

===

Ja niin, muuten: kirjoitan keskiviikkona tai viimeistään torstaina jotain, mutta tässä blogissahan minulla muutenkin on ollut tapanani varoittaa spoilereista. Julkisessa netissä – Twitterissä, Facebookissa ja niin edelleen – ei tietenkään ole asiallista spoilata vielä ensi-iltapäivänä. Spoilaavaa keskustelua varten tarjoan siksi tänäkin vuonna samaa keskusteluhuonetta kuin parin edellisen elokuvan kohdalla: tlk.io/tahtienjatkosota. Viime kerroilla keskustelu tuolla alkoi heti aamun ensiesityksen päätyttyä ja hiljeni vasta joidenkin päivien kuluttua.

Viisi vuotta Disneyn aikaa

Star Warsin 40-vuotisen historian suurimmasta (juu-u) uutisesta on nyt sitten jo viisi vuotta. 30. lokakuuta 2012 lopettelin iltavuoroa töissä sanomalehden uutisdeskissä nähdessäni Twitter-virrassani uutisen isolla uulla: George Lucas myy Lucasfilmin Disneylle. Lisäkaneetilla uusia Star Wars -elokuvia tulossa muutamassa vuodessa.

Lehti oli jo mennyt painoon. En pannut etusivua uusiksi (paitsi omassa päässäni), mutta seuraavana päivänä kirjoitin samaan lehteen tämän kirjoituksen.

lucas kennedy

George Lucas ja Kathleen Kennedy Disney-Lucasfilm -kaupoista kertoneilla videoilla. Lucas päätti itse myydä ja valitsi Kennedynkin seuraajakseen, joten myrtsi ilme lie kuvassa vain sattumaa.

Uutisen takana -näkökulmakirjoituksena tuo teksti ei ollut ennustus eikä listaus odotuksistanikaan, ja epäilemättä olisin kirjoittanut jossain määrin toisin & joka tapauksessa paljon pitemmin, jos tämä blogi olisi ollut jo olemassa. Mutta kun nyt poimin tuosta tekstistäni sellaisenaan kaikki tulevaa ennakoivat kohdat, niin yllätyin itsekin, kuinka check-listiltä kieli poskessa tehdyt heitotkin vaikuttavat.

Myöhään tiistai-iltana Suomen aikaa internet vavahteli kuin samanaikaisen Sandy-myrskyn riepottelemana. On vaikea kuvitella ainakaan kulttuurin alalta suurempaa nettiuutista kuin Lucasfilm-yhtiön myyminen Disneylle. Etenkään, kun se tarjoiltiin jo pressitiedotteessa saatesanoilla ”Star Wars episodi 7 tulossa vuonna 2015″.

Onneksi käytin ”Ainakaan kulttuurin saralta” -rajauksen, sillä ehkäpä esimerkiksi Yhdysvaltain dramaattiset presidentinvaalit kuitenkin vavahduttivat nettipiirejä(kin) enemmän kuin yksi viihdeyhtiöiden välinen kauppa. Mutta Star Warsin tuolla hetkellä todella tymäkältä tuntunut painoarvo pääsi joka tapauksessa ainoastaan nousemaan ainakin The Force Awakensin ensi-iltaan asti, eikä se kevyeltä tunnu tätä kirjoittaessanikaan, vaikka jatkuva elokuvatuotanto alkaa hieman sitä inflatoidakin.

Lokakuussa 2012 edellisestä Star Wars -ensi-illasta oli sittenkin vain seitsemän vuotta, enkä ainakaan itse olisi osannut vielä tuolloin kuvitella, kuinka hurjaksi episodi seiskan hype muutamassa vuodessa nousisikaan. Tai kuinka massiivisin hurraahuudoin vaikkapa pelkkä ensivilaus ikääntyneestä Han Solosta tultaisiin ottamaan vastaan – etenkin kun ottaa huomioon, että ikääntynyt Han Solo näytti ensimmäisessä kuvassaan täsmälleen siltä, miltä jokainen olisi voinut jo lokakuussa 2012 kuvitella ikääntyneen Han Solon näyttävän.

Screenshot_51

”We’re home”. Jestas, miten tälle hurrattiin Suomenkin elokuvateatterissa – vaikkei edes tiedetty, että kuvassa vasemmalla on suomalainen mies.

Sosiaalisessa mediassa nähtiin heti mahdollisuudet. Kultabikinityttö Leia Disney-prinsessana. 2000-luvun vihatuin elokuvahahmo Jar Jar Binks Disneylandin paraatissa. Samanhenkisiä uusia Star Wars -elokuvia.

Höpsö vitsailuni oli muistaakseni tarkoitettukin otettavaksi puolittain vakavasti, ja vitsin takana tähänkin pääsee vetämään rastin. Leia ei ehkä esiinny ihanimmat Disney-prinsessat äänestyksissä, mutta esimerkiksi tuoreiden Forces of Destiny -animaatioiden myötä hänen suosionsa on ilman muuta laajentunut Frozen-suuntaan. Binksin Jartsa tuskin pääsee Disney-paraatiin (koko Disney-aikana hänestä on taidettu nähdä vain verhottu, surumielinen vilaus Chuck Wendigin Aftermath-romaanisarjassa), mutta Disneylandin Star Wars -maa avataan vuonna 2019.

Tai: tuore näkökulma väsähtäneeseen sarjaan. Toisille riitti onneen pelkkä uutinen avaruussaagan valkokangasjatkoista.

On tietysti erittäin, erittäin makukysymys, onko Disney-aika tarjonnut tuoreen näkökulman väsähtäneeseen saagaan. Sitä voisi pohtia pitkän blogipostauksen verran, ja itse asiassa tuo pohdinta on suorastaan koko tämän blogini olemassaolon ytimessä. The Force Awakensia on toki ihan aiheestakin kritisoitu alkuperäiselokuvan uusintafilmatisoinniksi ja Rogue Oneakin tuttujen kuolemantähtien pyörittelyksi. Mutta, menemättä nyt syvemmälle tähän kysymykseen, lienee kuitenkin kiistatonta, että Disneyn aikana koko Star Wars -franchise on uudelleenkäynnistetty uudenlaiseen virtatilaan. Pelkkiä elokuvia katsoen sekä The Force Awakens että Rogue One ovat ainakin elokuvallisesti toisenlaisia kuin Lucasin Star Warsit – siitähän kertoo sekin, että Lucas ei ainakaan julkisissa kommenteissaan tuntunut suuresti innostuvan ensinmainitusta. Näkökulma tuoreudelle siis ehdottomasti kyllä – paremmuus on eri asia.

Gareth-Edwards-Rogue-One-camera

Rogue One olisi voinut olla vieläkin suurempi irtiotto episodielokuvista, mutta ei George Lucas silti koskaan kuvannut elokuviaan tähän tapaan.

Tämä kaikki tarkoittaa, että Aku Ankan ja animaatioelokuvat mieleen tuovan Disneyn siivu länsimaisesta viihdeteollisuudesta paisuu entisestään. Tiistain uutisen mukaan Disney aikoo säilyttää Lucasfilmin yksiköt ja työntekijät toistaiseksi paikoillaan. Tytäryhtiöiden välille on silti helppo visioida yhteistyökuvioita. Miten olisi vaikkapa LucasArtsin rakastettuun Monkey Island -tietokonepeliin perustuva Pixar-elokuva? Kymmenen vuotta kypsytellyn Star Wars -televisiosarjankin luulisi nyt nytkähtävän eteenpäin.

Kumpikaan esimerkeistäni ei ole toteutunut – ihme kyllä ei siis myöskään tuo todennäköisempi, vaikka keskusteluja näytellystä Star Wars -sarjasta kyllä tiedetään käydyn. Eikä Disney tietenkään loputtomiin säilyttänyt Lucasfilmin yksiköitäkään sellaisenaan. Suurelle yleisölle näkyvin temppu on ollut yhtiön pelifirman LucasArtsin lopettaminen, jota en voi vieläkään pitää laadun kannalta hyvänä päätöksenä. Lucasfilm on tietysti muutenkin yhtiönä nyt kosolti toisenlainen kuin viisi vuotta sitten – The Force Awakens toteutettiin vielä yhteistuotantona ohjaaja JJ Abramsin Bad Robotin kanssa suurimmaksi osaksi siksi, että Lucasfilmillä kesti aikaa kasvaa takaisin elokuvia aktiiviseksi tuottavaksi studioksi. Firman tämänhetkisestä tuotantotahdista voi kuitenkin päätellä, että kasvanut se on – eikä silti ole muuttunut täysin entisestä uudenlaiseksi. Vaikka toimitusjohtaja Kathleen Kennedy on miehittänyt & naisittanut yhtiön omanlaisekseen, työskentelee Lucasfilmillä käsittääkseni edelleen tuntuvasti ns. elinkautisväkeä, jo prequelien aikaan mukana olleita. Se on hyvä merkki viihdealalla.

Sekin kannattaa muistaa, että Disney olisi toki voinut kaupanteon päätyttyä nielaista Lucasfilmin paljon toteutunutta totaalisemminkin, vaikkapa siirtämällä ostamansa tuotenimikkeet Walt Disney Pictures -studion toteutettaviksi. Ehkäpä joskus takavuosina niin olisi tapahtunutkin. Lucasfilm-kaupan aikaan Disneyllä oli kuitenkin jo erinomaiset kokemukset Pixarin ja Marvelin säilyttämisestä omaleimaisina elokuvayhtiöinä sontsansa alla, joten ainakaan omassa päässäni Lucasfilmin kuolema ei tuntunut edes viisi vuotta sitten mitenkään todennäköiseltä.

Ja sitten on tietysti se pääpotti: Star Wars episodi 7. Ja kahdeksan, ja yhdeksän, muutaman vuoden välein. Lopputuloksen laadusta riippumatta lopullinen lupa painaa rahaa.

Kyllä, näin voi perustellusti katsoa tapahtuneen. The Force Awakens oli Yhdysvalloissa kaikkien aikojen menestynein elokuva. Maailmanlaajuisella listalla se jäi kolmoseksi Avatarin ja Titanicin taakse, mutta yhtä kaikki elokuva tuotti yli 2 miljardia dollaria (elokuvan budjetti oli 245 miljoonaa). Lisätään tähän Rogue Onen tuottama reilu miljardi ja ennen kaikkea oheistuotteiden tuotto (paljonkohan?), niin kappas, Disneyn Lucasfilmistä maksama 4 miljardia dollaria tuntuu alihinnalta.

rey-finn-falcon-10-biggest-force-awakens-mysteries

”Maailman katsotuin? Mekö?”

Ensijärkytyksen jälkeen ajatusta kannattaa sulatella. Disneyn omistaman Lucasfilmin tuottama Star Wars ei välttämättä ole mikään katastrofi. Vuosien 1999-2005 Star Warsien perusteella George Lucasin olisi pitänyt luovuttaa soihtu eteenpäin jo 1990-luvulla. Netissä moni huuteli apuun Joss Whedonia, joka äskettäin päivitti hittileffaksi Marvelin Avengers-sarjakuvan.

Whedonhan se ei sitten ollut, mutta JJ Abrams oli jo kauppapäivänä noin viereisen ruudun veikkaus. Monet muut uusien Star Warsien ohjaaja- ja kirjoittajavalinnat ovat olleet yllättävämpiä – ja ehkäpä tässä voikin nähdä jonkinlaisen syy-seuraus-suhteen siihen tosiseikkaan, että suorastaan nolon moni ohjaaja ja käsikirjoittaja on lähtenyt tai saanut lähteä uusien Star Warsien parista kesken keikkansa. Suuren sarjan paineet ovat suuret.

Eniten hirvittää tiistaina asetettu aikataulu. Ei ole temppu eikä mikään ponkaista pikavauhtia pystyyn tuotanto, joka tähtää uuteen Star Warsiin jo jouluksi 2015. Mutta jos George Lucas kehitteli omia jatko-osiaan vuosikausia, johtaako vauhti parempaan lopputulokseen?

Hassu juttu sinänsä, että heti yrityskaupan jälkeen kirjoitinkin joulukuusta 2015 Episodi VII:n ensi-iltakuukautena, koska silloinhan se toteutuikin – välissä vain ensi-illan ajaksi ehdittiin jo luvata kevättä 2015. Huoleni aikataulusta on joka tapauksessa leimannut koko omaa Star Wars -suhdettani näinä kuluneina viitenä vuonna. Tälläkin hetkellä huolehdin kovasti esimerkiksi Solo-leffan valmistumisvauhtia ensi kevään ensi-iltaan nähden, kun ohjaajaksi vaihdettu Ron Howard ilmeisesti kuvasi elokuvan suurimmaksi osaksi uudelleen vasta hiljattain päättyneissä kuvauksissa.

howard and chewie

Mahtaakohan Ron Howardia naurattaa vielä, kun hänen Star Warsinsa pitäisi valmistua vain reilun puolen vuoden päästä?

Yleisempi yleishuoleni koskee uuden trilogian suuria kaaria, joiden epämääräisyys niin ikään liittyy näiden elokuvien tuotannon aikatauluun. The Last Jedin ohjanneen ja kirjoittaneen Rian Johnsonin haastattelujen myötä on viimeistään käynyt selväksi, että missään kassakaapissa ei ole ennen The Force Awakensia kirjoitettua ”sarjaraamattua”, jossa kerrottaisiin, kuinka trilogian avausosan esittämiin kysymyksiin kahdessa seuraavassa episodissa vastataan. Episodi IX:kin ilmestyy vääjäämättä jo muutaman vuoden päästä, vaikka ihan äskettäin senkin ohjaaja ja kirjoittajat vaihdettiin – eli jotakin valmista sieltä on koko saagan päätökseksi tultava, vaikka mikä olisi.

Tähän lohdutukseksi voi kuitenkin muistuttaa, että hyvin samaan tapaan Lucas itse sepitti originaalitrilogiaa koko ajan junan ollessa käynnissä. Jos vertailukohtana käytetään sitä, että vielä Imperiumin vastaiskun ensi-illan aikaan Yodan repliikki ”There is another” ei viitannut Leiaan, on tilanne itse asiassa täysin vastaava kuin jos Reyn vanhempien arvoituksen ratkaisun keksisi vasta Abrams ysiä kirjoittaessaan. Ja voihan myös olla, että näihin kysymyksiin on tarinaryhmän pöydissä sittenkin ollut jo pitempään vähän todennäköisempiäkin vastauksia kuin meille on annettu ymmärtääkään…

Lohtua sen sijaan voi hakea vaikka siitä, että tiistain yrityskaupan jälkeen alkuperäiset, 2000-luvun efekteillä korjailemattomat Star Warsit (1977-1983) julkaistaneen viimein bluraylle. George Lucas ei ole halunnut niitä faneille tarjota, mutta Disneylle Star Wars on tuote.

Niin, tuota….tästä kohdasta en olisi oikeasti viisi vuotta sitten osannut arvata olevani väärässä vielä viiden vuoden päästäkin.

Näin siis minä päivälleen viisi vuotta sitten. Sitä seuraavina kuukausina innostuin ajatuksesta koko ajan vain lisää. Selvin ”nyt se on menoa” -merkki oli tietenkin tämän blogin aloittaminen muutamaa kuukautta yrityskaupan jälkeen. Vaikka en (mukamas) ehdi kirjoittaa näitä merkintöjä niin paljon kuin aiheita tottavie olisi, ei tämän saagan äärellä intoilusta näytä pääsevän eroon sitten millään. Niin että mitä kysyttiinkään siitä tuoreesta näkökulmasta?

Kuluneita viittä vuotta voisi muistella monella muullakin tavalla, mutta tässä nyt vielä pieni lista – jonka kirjoittamiseen en ole valmistautunut mitenkään erityisesti. Tulkoot siis syvältä sydämestä, päällimmäisenä mielen päältä – tai ihan suoraan stetsonista:

Kymmenen kohokohtaa Star Warsin Disney-ajan ensimmäiseltä viideltä vuodelta:

  1. Star Wars Celebrationit Saksan Essenissä 2013 ja Britannian Lontoossa 2016. Toki siis täysin subjektiivisesti henkilökohtaisina kokemuksinani, mutta myös tällä yleisellä ajatuksella: näille festareille on päässyt meidän mantereellamme jo kahdesti viiden vuoden sisällä!
  2. Episodi VII:n ensimmäinen teaser, ennen hahmojen nimienkään julkistusta. ”There has been an awakening…”. Ensikatsoin tämänkin töissä, ja mahdoin olla leveästi hymyilevä näky.
  3. Rebels 2×01 – The Siege of Lothal ja siinä erityisesti kohtaus, jossa erään entisen oppilaan mieli kohtaa entisen opettajansa.
  4. Claudia Grayn upea Star Wars -trilogiat yhdistävä ja hämmästyttävällä tavalla originaalielokuvia syventävä Lost Stars -romaani, jonka kirjoitin puolitoista vuotta sitten ”saattavan olla kaikkien aikojen paras Star Wars -romaani”, ja joka ainakin omassa päässäni nykyisin sitä on.
  5. X-Wing Miniatures -lautapeli (ja rahasyöppö), joka tosin ei varsinaisesti liity Disneyn toimintaan, mutta joka näki päivänvalon vuonna 2012 ja joka, netistä mieleen jäänyttä sitaattia lainaten, ”on paljon parempi lautapeli kuin kukaan sitä pelaamaton koskaan uskoo”.
  6. Episodi VII:n ensimmäisten hetkien katsominen elokuvateatterissa 18.12.2015 kello 11 maailman ensimmäisten joukossa: se tähdet peittävä musta hahmo, ne puheet kuninkaallisesta kenraalista, se ilmaan pysähtyvä laserpanos. ”This will begin to make things right” indeed.
  7. Doctor Aphra, Kieron Gillenin Darth Vaderin lyhytaikaiseksi vastahahmoksi luoma seikkaileva pahisarkeologi, on Marvelin nykyisten SW-sarjakuvien uusista hahmoista paras, ja ainakin minä olen lämmennyt hänelle koko ajan vain enemmän.
  8. Rogue Onen lopun huikea Darth Vader -kohtaus, silläkin uhalla että on periaatteessa tosi tylsää poimia standalone-elokuvasta se kohta jossa vanha tuttu mustaviitta irrottelee.
  9. Rebels 3×20 – Twin Suns, silläkin uhalla että animaatiosarja saa näin listalla yliedustuksen, mutta asia on yksinkertaisesti niin, että jakso sisältää erään koko Star Warsin 40-vuotisen historian kauneimmista hetkistä.
  10. Mark Hamillin sydäntäsärkevän avoin tunnin kunnianosoitus Carrie Fisherille viime kevään Star Wars Celebrationissa. ”She was our princess, dammit!”

Entä mitä odotan seuraavilta viideltä vuodelta? Siihen vastaamiseen olisi pitänyt valmistautua paremmin. Mutta:

Uuden trilogian parasta elokuvaa. Uuden trilogian katsomista maratonina. ”Joonas Suotamo as Chewbacca” -krediittiä lopputeksteissä. Uusien Star Wars -elokuvien tekemiseen liittyvien kommervenkkien avaamista kunnollisissa making of -kirjoissa. Jedin paluun jälkeiseen aikaan sijoittuvaa standalone-elokuvaa. Genreltään tai tyyliltään todella episodielokuvista poikkeavaa standalon-elokuvaa. Renin ritarien historian kertovaa romaania tai sarjakuvaa. Ylipäätään oheistarinoiden etenemistä originaalitrilogian ajasta siihen uutta trilogiaa edeltävään aikaan, jota nyt vielä verhotaan tuleviin elokuviin liittyvistä syistä. Mara Jaden tai jonkinlaisen inkarnaation kieputtamista nykyiseen Star Wars -kaanoniin. Niin hyvää juonellista Star Wars -peliä, että minunkin on pakko opetella taas pelaamaan. ILMxLabin virtualitodellisuuskokeilujen ensimmäistä todellista kruununjalokiveä. Sitä näyteltyä tv-sarjaa nyt viimein. Sitä originaalitrilogian originaaliversioiden remasteroitua kotijulkaisua (pliis!).

Rey

Odotuslistan kärjessä myös: Reyn seuraavat askeleet.

Solo-sotku: No, onko Star Wars kriisissä?

Kuten oli selvää jo samana aamuna kun Phil Lordin ja Christopher Millerin potkuista Han Solo -leffan ohjaajien paikalta kerrottiin, kulunut reilu viikko on ollut Star Warsille ja Lucasfilmille pr-painajainen. Vaikka Ron Howard ilmoitettiin korvaavaksi ohjaajaksi nopeammin kuin kukaan odottikaan, ei mikään muuta sitä tosiasiaa, että ohjaajien vaihtaminen kuvausten loppusuoralla kertoo katastrofista.

Ei, vaikka kaikki raportit sopasta tuntuvatkin tässä tapauksessa vain vahvistavan alkuperäisen tiedotteen alleviivattua klisettä ”taiteellisista erimielisyyksistä”. Ilmeisesti Solo-leffa ei tosiaankaan ollut tuotannollisesti raiteiltaan, mutta siitä oli tulossa käsikirjoittaja Lawrence Kasdanin ja tuottaja Kathleen Kennedyn mielestä ”vääränlainen”. Näin toteaa esimerkiksi Entertainment Weeklyn ensiluokkaisesti asioista perillä oleva Anthony Breznican, jonka mukaan kyse ei edes ollut siitä, että komediaohjaajat olisivat olleet tekemässä elokuvasta ”liian komediaa”, vaan siitä, että ohjaajat halusivat näyttelijöiden improvisoivan, ja tämä tyyli käänsi elokuvaa vähitellen käsikirjoitukseen luottaneiden Kasdanin ja Kennedyn mielestä väärään suuntaan.

Tämä tuntuu naurettavan pieneltä syyltä saada potkut työstä, johon nimenomaan Kasdan ehdottomasti Lordin ja Millerin halusi, ja josta Lord ja Miller vaikuttivat yhtä aidon innostuneilta kuin vaikkapa JJ Abrams ja Gareth Edwards aiemmin. Tai naurettavan pieneltä syyltä antaa potkut alalla, jossa pelkät tiedot lisäkuvauksista nostattivat viime kesänä huhuja Rogue Onen kriisistä. Ehdottomasti se tuntuu näin ilmaistuna ristiriidalta, josta olisi pitänyt selvitä puhumalla ja kompromissilla.

Mutta lopulta riidassa ei olekaan voinut olla kyse vain metodista, vaan taiteellisesta kontrollista. Siitäkin viikon sisällä julkaistut raportit antavat hyvin yhtenäisen kuvan: Lord ja Miller eivät suostuneet antamaan periksi visiostaan, eivätkä missään nimessä olisi suostuneet (Edwardsin ja Rogue Onen tapaan) hyväksymään jotakuta toista korjaamaan heidän elokuvaansa lisäkuvauksissa. Tällä kertaa se joku olisi ilmeisesti ollut Kasdan, kertoi The Hollywood Reporter. StarWarsNewsNet taas väittää lähteidensä mukaan ohjaajien ilmoittaneen haluavansa hoitaa uusintakuvaukset itse tai he lähtisivät – mikä siis tarkoittaisi, että he pelasivat työllään ja elokuvallaan niin sanotusti upporikasta ja rutiköyhää. (Ja hävisivät.)

han-solo-cast-photo

Tajusin juuri, että taidamme joutua käyttämään tätä kuvaa Lordista ja Milleristä Han Solo -leffan ohjaimissa vielä pitkään.

Yhtä hämmentävää kuin on se, että näin pikkumainen sotku kasvoi näin pahaksi, on se, että Lord ja Miller eivät käsittäneet, missä oikein olivat töissä. Asiahan on nimittäin niin, että Star Wars ei ole enää yksinvaltaisen ohjaajan franchise. Voisi jopa sanoa, että sitä enemmän se on juuri kirjoittajan franchise – mutta niin, että sanalla ”kirjoittaja” ei todellakaan tarkoiteta yksin elokuvaan merkittyä käsikirjoittajaa, vaan sitä kollektiivia, johon kuuluvat käsikirjoittaja(t), ohjaaja(t), tuottaja ja Lucasfilmin noin kymmenpäinen tarinaryhmä, jonka äänekkäin puhemies Pablo Hidalgo vetoaa Twitterissä koko ajan siihen, kuinka jokainen kaanonia ohjaava päätös perustuu kulloinkin kerrottavaan tarinaan. Kathleen Kennedyn johtama Lucasfilm haluaa kertoa suurta yleisöä ihastuttavia tarinoita, eikä niistä päätä yksin kukaan.

(Kokonaan oma asiansa on, onko tämä asiaintila tuottanut aivan erinomaisen hyviä tuloksia: olen ollut hyvin avoin siitä, että mielestäni Rogue One oli nimenomaan tarinallisesti rikki, ja elokuvan hyvien ainesten luotsaaminen koherentimmaksi kertomukseksi olisi kipeästi kaivannut yhtä näkemyksellistä taiteellista johtajaa. Mutta Solo-soolon kohdallahan tästä ei pitäisi olla kyse, koska elokuvan käsikirjoituksesta vastaa kolmen Star Warsin kirjoittaja Kasdan [yhdessä poikansa kanssa]. Kasdanien Solo-käsikirjoitusta ovat koko ajan kehuneet kaikki.)

Heitän tähän toisenkin mielenkiintoisen sivuraiteen: laatumedia The Hollywood Reporter ja aktiivinen fanisivu StarWarsNewsNet ovat yllä linkatuissa jutuissaan kiinnostavasti täysin eri mieltä siitä, piileekö Solo-leffassa ohjaustakin vaikeammin korjattavia ongelmia vai ei. THR:n lähteiden mukaan Lucasfilmillä ei oltu tyytyväisiä Alden Ehrenreichin suoritukseen pääosassa, ja häntä auttamaan palkattiin kesken kuvausten näyttelijävalmentaja. SWNN:n lähteiden mukaan taas juuri Ehrenreich oli ensimmäisenä vakavasti huolestunut elokuvan ja Solon hahmon kehityksestä, ja otti huolistaan yhteyttä ylöspäin. SWNN:n lähde kuvailee Lordin ja Millerin Solon vertautuvan jopa ”Jim Carreyn suoritukseen Ace Venturassa”, mikä ainakin minua puistattaa, mutta lausunnon luotettavuus jää siis aivan ilmaan.

aceventura

Ace Ventura (1994). Tämä oli kuulkaa ihan menestysleffa joskus.

Solo-sotkun tilanne on ylipäänsä hyvin kiinnostava, mutta pitää muistaa, että nythän elokuva tietenkin muuttuu. Lordin ja Millerin visio jää (todennäköisesti vuosikausiksi) pelkän jossittelun varaan. Emme pääse tai joudu näkemään Han Venturaa sen paremmin kuin Everything is Awesome Landoakaan, ja nähtäväksi jää, kuinka suuri osa lopullisen elokuvan hahmokohtauksista ylipäätään on Lordin ja Millerin ajalta, vaikka kuvauksia olikin potkujen hetkellä jäljellä enää noin neljännes. Merkittävät hahmohetket on nimittäin helppo korvata uusilla lisäkuvausvaiheessa – jälleen, niin tehtiin suurelta osin Rogue Onessakin, eikä sen viivästymisestä edes ollut silloin mitään puhetta. Solo-leffan ensi-illan siirtyminen on tässä vaiheessa jopa todennäköistä, mutta ei missään nimessä varmaa. Ron Howard on, niin kuin meillä töissä sanotaan, amatimies.

Yritän kuitenkin palata varsinaisille raiteille, sillä oikeastaan minun piti päästä tässä tekstissä sanomaan sanasiani siitä Lucasfilmin ja Star Warsin oletetusta ja mahdollisesta kriisistä, jonka Solo-ohjaajien potkujen väitetään nyt tuovan pintaan.

Seuraavan kappaleen sanat olette saattaneet lukea viikon sisällä esimerkiksi Forbesista, io9:stä tai jopa fanisivu Star Wars Underworldista. Solo-ohjaajien potkut kertovat Kathleen Kennedyn sairaalloisesta mikromanageroinnista ja Disney-yhtiön giganttisiin tulospaineisiin perustuvasta kyvyttömyydestä ottaa todellisia riskejä Star Warsin kanssa. Kennedy luulee ehkä itsekin haluavansa ottaa niitä, palkkaamalla ohjaajiksi Edwardsin, Josh Trankin ja Lordin ja Millerin kaltaisia nuoria ja tuoreita visionäärejä, mutta kun elokuvia todella tehdään, hän itse asiassa kammoaa niitä. Kennedy ei halua saada visionäärien vapaasti toteuttamia visioita, vaan JJ Abramsin elokuvien tai Marvel-leffojen kaltaista turvallisen sujuvaa viihdettä, jonka tekemisen hän tuntee suojattejaan paremmin. Hän puhuu medialle ja faneille uusien tarinoiden kertomisesta, mutta haluaa todellisuudessa kaiken uuden Star Warsin kytkeytyvän tiukasti originaalitrilogiaan ja jopa toistavan sen juonikuvioita. Yksinkertaisesti: Star Wars, erityisesti päätuotteissaan elokuvissa, on liian menestyksekäs ja liian tärkeä franchise, että sen kanssa todella otettaisiin riskejä, vaikka eräidenkin Lego-ohjaajien särmikäs näkemys olisi voinut olla kiinnostavampi kuin vaniljainen kesäleffa.

Tämä siis minun kärjistävänä teorioiden tiivistyksenä. En itse allekirjoita tilanteen kuvaa aivan noin jyrkkänä, mutta kaikessa tuossa on paljon totta. Erityisesti ei käy kiertäminen sitä tosiseikkaa, että standalone-elokuvien vapaudesta kertoo huonoa se, että jokaisen tekeillä olleista kolmesta filmistä ohjaaja on käytännössä joutunut väistymään, vaikka Edwards tosiaan pysyikin mukana loppuun asti ja sai pitää tittelinsä Rogue Onen lopputeksteissäkin. Ja jos Millerin ja Lordin lähdössä oli tosiaan lopultakin kyse vain epäonnisen pitkälle edenneistä taiteellisista erimielisyyksistä eikä Josh Trankin tapaan täysin holtittomasta käytöksestä Fantastic Four –kuvauksissa (jonka perusteella hän siis sai lähteä Boba Fett -elokuvastakin), niin ainakin on todella, todella vaikea kuvitella, että kolmannen standalone-elokuvan ohjaajaksi näissä oloissa julkistettaisiin taas uusi 1-2 elokuvaa ohjannut lupaava nuorukainen. (Telkkarin puolella taitojaan hioneet ja animaatioilla menestyneet Lord ja Miller ovat Edwardsiin ja Trankiin verrattuna kokeneita Hollywood-tekijöitä, mutta Solo olisi ollut heillekin vasta toinen pitkä näytelmäelokuva.) Toistan juhannuksen epäilykseni: en ihmettelisi yhtään, jos se olisi Ron Howard.

Mutta onko kriisi tämännäköinen? Tai siis…jos ”eräästä näkökulmasta” onkin, kuten Obi-Wan sanoisi, niin onko tämä ainoa näkökulma?

Toinen näkökulma, olkaa hyvä. The Force Awakens oli paitsi kaupallinen jättimenestys, myös erittäin onnistunut uudelleenkäynnistys, joka tuntui samaan aikaan tutulta että päivitti Star Wars -tarinankerronnan tähän aikaan. Rogue One oli niin ikään menestys, toisten mielestä myös elokuvana onnistunut, joka tapauksessa verrattain rohkeasti erilainen tarina – jo esimerkiksi siksi, että se ei ollut ”origin story”, jollaisena standalone-leffojen idea Disneyn osakkeenomistajille alunperin esiteltiin.

Seuraava episodi The Last Jedi on kaikesta päätellen valmistumassa Rian Johnsonin – elokuvansa ainoan kreditoidun käsikirjoittajan ja ohjaajan – käsissä vakaasti ja ongelmitta. Johnson on vieläpä vakuuttanut saaneensa suuremmat taiteelliset vapaudet kuin odottikaan, saaden muun muassa hyvin vapaasti päättää, mihin suuntaan tarina The Force Awakensin käynnistyksen jälkeen ylipäätään etenisi. Johnson oli valituksi tullessaan parikin piirua Edwardsia tai Trankia kokeneempi elokuvantekijä, mutta ei missään nimessä Abramsin kaltainen suureksi vakiintunut nimi – mutta kaikesta päätellen hän on sitä vuoden loppuun mennessä.

Uuden trilogian päätösosa muhii Colin Trevorrown ohjauksessa vakan alla, mutta vaikka itse en välittänyt sen paremmin hänen Jurassic Worldistaan kuin Safety Not Guaranteedistakaan, on täysin kohtuutonta, että eräät mediat vihjaavat nyt suoraan, että Trevorrowlle voisi antaa kaavan jatkeeksi seuraavat potkut ihan vain siksi, että hänen tuorein elokuvan The Book of Henry on useimpien mielestä huono. Itse asiassa mikään ei tarjoa todistetta, että Trevorrow ja hänen kirjoittajaparinsa Derek Connolly olisivat pilaamassa Star Warsia: Jurassic World todistaa heidän kykenevän luotsaamaan isoa tuotantoa ja Lucasfilmin tarinaryhmä pitää huolen, että uusi trilogia saa arvoisensa lopun (sillä kuten Trevorrow itse on sanonut: ”It’s not me alone, it’s a whole team”). Jos halutaan tässä vaiheessa, ennen episodi VIII:n ensi-iltaa ja IX:n kuvauksia, huutaa Trevorrown elokuvan tulevan epäonnistumaan, paras peruste niille huudoille on Carrie Fisherin puuttuminen episodista, jossa hänen hahmollaan Leia Organalla piti olla tärkeä rooli – mutta se ongelmahan ei missään nimessä johdu sen paremmin Trevorrowsta, Kennedystä, Lucasfilmistä kuin Disneystäkään.

rey-rocks

Tämä sarjako kriisissä? Katsokaa tämä traileri uudelleen. Tuliko viboja?

Yritän pitää pitkän kirjoituksen fokuksen elokuvissa, mutta niiden ulkopuolisesta Star Warsista on pakko heittää vielä kasaan pari todistetta kriisi-argumentteja vastaan. Uuden kaanonin korkeaprofiilisimmat kirjat, Jedin paluun jälkeistä maailmaa vakavasti kartoittavan Aftermath-trilogian, kirjoitti Chuck Wendig mielipiteitä jakavalla preesens-tyylillä ja kyllästettynä huomattavan originellilla huumorilla. Marvelin uudet Star Wars -sarjakuvat henkivät liki joka numerossaan niin rakkautta päähenkilöihinsä kuin hämmentävän camp-henkisiin uusiopahiksiin tavalla, josta on selvää, että kyse on nimenomaan aina kirjoittajien vetämästä kerronnasta. Suosittu ja toimiva Rebels päättyy ensi vuonna jo neljänteen kauteensa, siis bisnesmielessä kesken – ehkä kaikkein paras todiste siitä, että ei näitä tarinoita pelkästään tuttuuden ja toiston kautta rahaa tahkoten tehdä.

Minusta Star Wars on kaikkiaan nyt sitä, mitä se lupasikin Disneyn kaudella olla: entistä parempaa ja entistä hallitummin yhteensopivaa. On ehkä totta, että – kuten Io9:n kirjoittaja argumentoi – se on tasaisuudessaan myös aavistuksen tylsempää kuin entinen expanded universe ja Lucasin elokuvat olivat, mutta koska entinen expanded universe tarkoitti usein helmien etsimistä heinäsuovista ja Lucasin prequelien onnistuneisuudestakin voidaan aina puhua illan jos toisenkin verran, otan laadun perustason noston vastaan vain kiitollisena. On kai aivan selvää, että Rogue Onekin on parempi seikkailu- ja SW-elokuva kuin yksikään prequeleista, vaikka se monilla mittareilla olikin myös turvallisempi ja laskelmoidumpi kuin Lucasin näkemykset.

screaming_citadel

Tuorein Star Wars -sarjistarina The Screaming Citadel: tajuntaa imeviä vampyyreja ja mielenohjausta. En voi sanoa täysin tykänneeni, mutta hahmosuhteet toimivat täysillä.

 

Voisiko siis kuitenkin olla, että Rogue One kärsi tarinaa ymmärtävän käsikirjoittajan puutteesta tavalla, joka on jo korjattu kaikkiin tekeillä oleviin seuraaviin Star Wars -elokuviin palkkaamalla niihin visionäärisemmät kirjoittajat? Ja että Josh Trankin valinta oli varhainen virhe, joka korjattiin hyvissä ajoin ennen miinan laukeamista niin, että useimmat ovat riskin jo unohtaneet? Ja että Lordin ja Millerin konflikti Kennedyn ja Kasdanin kanssa taas oli valitettava, mutta pohjimmiltaan pahaa tahtomaton asioiden riita? Ja että se, että näitä ongelmia näin kasautuu, on siis vain surkeiden sattumusten sarja, ei todiste rakenteellisesta ongelmasta?

Ja että seuraava standalone-elokuva saa ohjaajakseen ja kirjoittajakseen vakaat ammattilaiset, jotka tietävät alusta alkaen studion työryhmämäisen toimintatavan, mutta tekevät sen puitteissa elokuvastaan omaperäisen ja onnistuneen? Ja että Johnsonin lisäksi Trevorrow toimittaa meille saagaan sopivan, onnistuneen episodin? Ja että sitä seuraavaksi Star Wars -elokuvatuotannoksi, siis episodielokuvien päätyttyä, julkistetaan jotain franchisea aidosti uudistavaa, vaikkapa kauas jedien historiaan sijoittuva elokuva?

Toivottavasti.