Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 3: ”Netin syövereistä huudettiin megafoneilla, että katsokaa, tässäkin on tämmöistä tasa-arvojuttua”

Posted on 19/02/2021 by Aki Jörgensen

Kirjoitin jo Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirjasta Joonaksen Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) kahden blogimerkinnän verran: ensimmäisessä käsittelin lähinnä Joonaksen tulkintaa Chewbaccasta ja toisessa Joonaksen muistoja kollegoistaan.

Tämä kolmas (ja viimeinen) merkintä keskittyy elokuvien vastaanottoon ja paljastaa, mitä Joonas Suotamo ajatteli, kun The Last Jedi ja The Rise of Skywalker päätyivät netissä ryöpytyksen kohteiksi ja kun Solo floppasi lippuluukulla. Kuten edellisissäkin kirjoituksissa, tässäkin mukana on kirjan kertoman lisäksi sitaatteja Joonakselta minun haastattelustani Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun.

Joonas Suotamo ja Chewbaccan työpaikka. Kirjan kuvitusta.

Heitän tähän alkuun heti yhden sitaatin. Kysyin Joonas Suotamolta, mitä hän vastaa kritiikkiin siitä, että Star Wars -elokuvat olisivat pelkästään laskelmoitua viihdeteollisuutta.

”On aika kyynistä sanoa niin. Nämä ovat kuitenkin rakastettuja elokuvia”, Suotamo aloitti vastauksensa. Hetken kuluttua hän toisaalta pyöritteli asiaa myös näin: ”On kylmä fakta, että elämme maailmassa, jossa päätöksiä tehdään siltä pohjalta, miten rahavirtoja niistä aiheutuu”.

Pitemmän vastauksen voi tiivistää näin: Suotamo ei allekirjoita, että Star Wars -elokuvia tehtäisiin vain rahankiilto silmissä, mutta ei kiistä, etteikö niitä tehtäisi myös rahantekoa tavoitellen. Josta minun olikin kysyttävä jatkokysymys: Vaikuttaako rahantavoittelu sitten Suotamon mielestä elokuvien sisältöön?

”Jos sitä vaikutusta lähtee elokuvista etsimään, menee tarinasta ilo. Alkuperäiset Star Wars -elokuvat oli lähtökohtaisesti tehty lapsille. Siellä on sinisilmäistä seikkailijaa ajamassa avaruusaluksilla, ja ne ovat hyvä tarina, johon minä ainakin itse uppoudun. Jos mitä tahansa leffaa alkaa suurennuslasilla katsomaan, kyllä se illuusio alkaa rakoilemaan”, Suotamo sanoo ja jatkaa: ”Elokuvia katsoessa kriittinen tarkastelija on heitettävä hetkeksi hyllylle ja nautittava tarinasta. Negatiivisilla Youtube-videoilla ja otsikoilla saa kuitenkin huomiota, koska on jotenkin helpompaa asettua jonkin asian yläpuolelle kuin tunnustaa, mikä siinä oli hyvää.”

Tämä on viisas ja sattuva vastakommentti, jopa omakohtaisesti. En koe kirjoittavani esimerkiksi tässä blogissa asioista tarkoituksella negatiivisen kautta, mutta tiedostan oikein hyvin, kuinka houkuttelevaa ja siten ”helppoa” tosiaan on puhua elokuvista niiden huonojen eikä niiden hyvien puolien kautta. Kuinka helposti vaikkapa kahvipöytäkeskustelut elokuvista tiivistyvät siihen, minkä yksityiskohdan vuoksi kukakin keskustelijoista ei pitänyt käsiteltävää elokuvaa aivan täydellisenä, vaikka sen sijaan voisi hyvin puhua myös elokuvien onnistumisista! Tämän blogin kirjoittajan biossa on vuosia lukenut, että olen ”sitkeästi sitä mieltä, että myös prequel-trilogiassa on paljon hyvää, aivan kuten alkuperäisessä trilogiassa on paljon sietämätöntä”, mutta jää lukijan tuomittavaksi, olenko oikeasti onnistunut elämään tämän asenteen mukaan.

Joka tapauksessa: Joonas Suotamon edellä lainatulla sitaatilla on kaikupohjaa seuraavassa.

Joonas Suotamo (tai Peter Mayhew) ja Harrison Ford elokuvassa The Force Awakens (2015).

The Force Awakens otettiin vastaan juhlien, vaikka joitakin harmittikin, kuinka läheisesti se toisti alkuperäisen Star Wars -elokuvan juonta. Joka tapauksessa yleinen fanien, satunnaisempien katsojien ja kriitikoiden tulkinta oli, että ohjaaja JJ Abrams ja kumppanit olivat onnistuneet: Star Wars oli palannut, uudelle ajalle ja uudelle sukupolvelle, ja samalla riittävästi entistä tunnelmaa säilyttäen. Näin ajatteli Joonas Suotamokin, joka erikseen korosti ylpeyttään siitä, että episodi VII ei ollut ajalleen tyypillinen synkistely, vaan vanhanaikainen, tunteisiin vetoava tarina.

(Aika moni katsoja taisi myös verrata TFA:ta prequeleihin ja todeta, että edellä mainituilla mittareilla TFA onnistui esiosia paremmin. Tätä vertailua ei esitä Joonas Suotamo kirjassaan.)

The Last Jedi oli joka tapauksessa erilainen. Paitsi että se oli tunnelmaltaan synkempi, se teki paikoin jopa rohkeaa pesäeroa originaalitrilogiasta tuttuihin teemoihin. Näin muutamia vuosia myöhemmin on selvää, että TLJ jakoi mielipiteet pahemmin kuin yksikään toinen Star Wars -elokuva: toiset suitsuttivat näkemäänsä jopa mestariteokseksi, mutta toisissa elokuva aiheutti vähintään yhtä suurta inhoa kuin prequelit omana aikanaan. Minusta näin jälkikäteen voi silti jopa objektiivisesti sanoa, että TLJ:n oli joka tapauksessa pakko viedä tarinaa jollain tavalla räväkämpään suuntaan turvallisen sulavan TFA:n jälkeen. Kun haastattelin Joonas Suotamoa ensimmäisen kerran, TLJ oli jo kuvattu mutta minä en ollut sitä nähnyt, ja jo silloin Suotamo sanoi tulossa olevan ”erilaisen tarinan, jossa ei ole pelätty ottaa riskejä”.

Joonas Suotamo elokuvassa The Last Jedi (2017).

Kirjassa Suotamo kertoo, että juuri noin hän itse ajatteli lukiessaan TLJ:n käsikirjoituksen: että vau, nyt tulossa on todellakin jotain aivan erilaista. Sen lisäksi Suotamo kertoo samalla ajatelleensa, että ”nyt klassista tarinaa ja koko saagan henkeä kieputellaan niin paljon, että moni pitkäaikainen fani saattaa suuttua”. Ja näinhän sitten lopulta kävikin.

Suotamo itse kuitenkin suli Johnsonin ratkaisuille jo samana päivänä. Hän kertoo kirjassa ymmärtäneensä, ettei ole olemassa Star Warsin ”pyhiä opinkappaleita”, vaan että uudistuminen on tärkeämpää kuin menneisyyden palvonta. Juuri tämä onkin myös The Last Jedin ydinviesti sekä tarinan sisällä että elokuvakerronnan tasolla. TLJ:n käsikirjoituksessa Suotamolle vaikein sulatettava yksityiskohta olikin hänen oman hahmonsa Chewbaccan harmittavan pieni rooli – mutta se ei taida liittyä keskeisesti elokuvan yleisövastaanottoon.)

Mark Hamill sanoi elokuvan julkaisemisen yhteydessä antamissaan haastatteluissa olleensa eri mieltä Johnsonin tulkinnasta hänen hahmostaan eli Luke Skywalkerista. Erityisesti Hamill päästi vettä TLJ-vihan myllyyn sammakollaan siitä, kuinka hän olisi ratkaissut ongelman näyttelemällä välillä mielessään aivan eri hahmoa, ”Jake Skywalkeria”. Suotamo huomauttaa kirjassaan, että mistään tällaisesta ei näkynyt Irlannin kuvauksissa mitään merkkejä. Hamill oli ollut kuvauksissa mainiolla tuulella, toimien porukan isällisenä ja itseoikeutettuna johtajana. Varsinaista elokuvaa kuvattaessa Hamill oli Suotamon nähden puuttunut vain nyansseihin, eikä mitään ohjaajan ja näyttelijän välistä kiistaa Luken hahmon luonteesta siis rönsyillyt ainakaan muun ryhmän silmiin.

(Minä en tietysti voi väittää tietäväni Suotamonkaan vertaa siitä, mitä Mark Hamill asioista oikeasti ajattelee, mutta en ole voinut olla ajattelematta, että Hamillin mielipiteisiin jatko-osatrilogiasta on voinut vaikuttaa paljonkin roolin sisällön sijaan sen silkka koko: George Lucasin visioissa hän olisi ilmeisesti saanut ison roolin kaikista kolmesta elokuvasta, mutta tässä toteutetussa tarinassa hän oli kunnolla mukana vain tässä keskimmäisessä. On hyvin inhimillistä, että tottakai Hamill olisi näyttelijänä halunnut palata suurimpaan rooliinsa pitemmäksi aikaa ja luonnollisesti hänestä olisi ollut mukavaa saada tulkittavakseen esimerkiksi useampia sankarillisia toimintakohtauksia.)

Joonas Suotamo ja ohjaaja Rian Johnson The Last Jediä tekemässä.

Valmiissa The Last Jedissä ”paperilla vähän eriskummallisilta näyttäneet” palaset loksahtivat Joonas Suotamon mielestä ”täydellisesti paikoilleen”. Hänen ja muiden tekijöiden olikin ensin helppo hymyillä leffan äärellä, kun sitä esimerkiksi kritiikeissä yleisesti kehuttiin.

Hymy hyytyi, kun osa fanikunnasta tosiaan suuttui. Ja ei kai siinä vielä mitään, että osa katsojista ei tykännyt – siinähän ei ollut mitään uutta vaikkapa prequelien vastaanottoa muistellen – mutta kun elokuvaa ja sen tekijöitä vastaan hyökättiin suorastaan agressiivisesti. Pahimman iskun joutuivat vastaanottamaan kirjoittaja-ohjaaja Johnson ja elokuvassa vilpitöntä uskoa parempaan tulevaisuuteen edustanutta Rose Ticoa näytellyt Kelly Marie Tran, johon kohdistuneessa hyökkäyksen osassa oli vielä mukana rasismia ja naisvihaakin. Erityisesti Tranin kohtelu netissä oli Suotamosta kauhistuttavaa – jotain aivan muuta kuin se, että katsoja vain sivistyneesti toteaisi, ettei tykännyt näkemästään elokuvasta, sen näyttelijäsuorituksista, juonesta tai ohjauksesta.

Joonas Suotamo kytkee kirjassaan TLJ:n saaman vihapalautteen laajempiin ilmiöihin. Hänen mielestään se oli osa sitä vihan ja populismin aaltoa, johon liittyvät Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi ja äärioikeistoliikkeiden paluu politiikkaan. Suotamon mukaan nämä tahot näkivät The Last Jedin ”toiveikkaan, lapsenuskoisen sanoman maailman muuttamisesta Social Justice Warrior -henkisenä poseeraamisena ja alkuperäisen Star Warsin osoituksena vanhan ajan machomaailmasta, jossa arvot olivat vielä kunnollisia ja maailma selkeä”. Hän vielä jatkaa tätä ajatusta aivan oikealla huomiolla siitä, että mitä nämä tahot ajattelivatkaan uusista elokuvista, he olivat joka tapauksessa väärässä tulkinnassaan originaalitrilogiasta: George Lucas vastusti Vietnamin sotaa ja Richard Nixonin tapaa tehdä kovanyrkkistä politiikkaa, kirjoitti lapsille suunnatun avaruussadun vastalauseeksi aikansa ilmiöille ja vieläpä sijoitti sen ytimeen viestejä rakkauden ja tarinankerronnan voimasta. Mutta TLJ:n vihapalautteen antajat näkivät vanhatkin Star Warsit haluamiensa silmälasien läpi.

”Netin syövereistä huudettiin megafoneilla, että katsokaa, tässäkin on tämmöistä tasa-arvojuttua. Että ’sinä, joka haluat paluuta vanhoihin hyviin aikoihin, ärsyynnypä tästä uudesta Star Warsista’. Siinä oli paljon tarkoituksenmukaista agitointia (yllyttämistä)”, Suotamo sanoi minulle.

Alden Ehrenreich ja Joonas Suotamo elokuvassa Solo (2018).

The Last Jediä seurasi saagan kaanonissa The Rise of Skywalker, mutta ensi-illoissa Solo. Siihen ei kohdistunut yhtä suurta vihakampanjaa, mutta eipä yleisöryntäystäkään: ohjaajien vaihdon jälkeen noin puolitoista kertaa kuvattu Solo tuli kalliiksi, mutta floppasi taloudellisesti.

Suotamo kertoo kirjassa Solon hämmentävästä ensi-iltakokemuksestaan: kuinka elokuva ensin otettiin ilolla ja riemulla vastaan Los Angelesissa, ja kuinka tekijät sitten jatkoivat siitä suoraan Cannesiin, jossa yleisö tuhahteli ja nauroi väärissä kohdissa, ja näytös päättyi kuolemanhiljaisuuteen.

Solon epäonnistuminen yleisön silmissä oli Suotamolle kova pala. Hänestä elokuva oli onnistunut vanhan ajan seikkailu. Suotamo oli päässyt siinä liki toiseen pääosaan ja tulkitsemaan Chewbaccaa selvästi monipuolisemmin kuin The Force Awakensissa tai The Last Jedissä, eikä olekaan mikään ihme, että Solo jäi Suotamolle mieleen hänen omana suosikkinaan Star Wars -elokuvistaan. Itsesyytökset eivät silti johtaneet mihinkään. ”Ehkä jengi oli vain kyllästynyt Star Warsiin”, miettii Suotamo kirjassa.

Joonas Suotamo, John Boyega ja Oscar Isaac elokuvassa The Rise of Skywalker (2019).

Episodi IX:n piti olla kirjoittaja-ohjaaja Colin Trevorrow’n episodi, ja sellaisena se olisi seurannut Rian Johnsonin tarinaa hyvin eri tavalla kuin The Rise of Skywalker sitten teki. Toisin kävi, ja ohjaajaksi palasikin Abrams. Hän oli antanut The Last Jedin ilmestymisen jälkeisinä kuukausina elokuvaa ja Johnsonia tukevia haastattelukommentteja, mutta palattuaan Star Warsin pariin lausuikin, että ei pitänyt kaikista edellisen elokuvan ratkaisuista. Kun The Rise of Skywalker aikanaan valmistui, moni katsoja koki sen suorastaan mitätöivän TLJ:n tapahtumia ja kesken jättämiä juonia.

Joonas Suotamo ei ole tätä mieltä. Hänestä TROS tekee samanlaisen ”koukkauksen” kuin Jedin paluu teki Imperiumin vastaiskun jälkeen: synkästä, vakavasta ja epäkonventionaalisesta palataan veijarimaiseen, sadunomaiseen ja seikkailulliseen. Suotamo oli tyytyväinen tarinaan käsikirjoituksena ja myös valmiina elokuvana. Hänen hahmollaan Chewbaccallakin oli jälleen enemmän tekemistä.

Erästä TROS:n kritisoitua yksityiskohtaa Suotamo kuitenkin kommentoi kirjassa erikseen. Hänen mukaansa keisari Palpatinen paluu oli käsikirjoituksessa selitetty paremmin kuin valmiissa elokuvassa: kässärissä tuli selväksi, että kyse oli kloonista ja siinä elävästä keisarin hengestä, joka tarvitsi Reyn saadakseen itselleen todellisen fyysisen olomuodon. ”Alkuperäisessä muodossaan keisarin paluu ei millään lailla nollannut Anakin Skywalkerin Jedin paluussa tekemää sovitusta”, Suotamo sanoo.

Joonas Suotamo ja The Last Jedin porukka. Kirjan kuvitusta.

TROS:n ensi-illan jälkeen Suotamo sai myös henkilökohtaisesti maistaa ”internetin likasankoa”, kuten hän sitä kutsuu. Eräällä nettisivulla eräs kirjoittaja tulkitsi TROS:n olevan aivan toista äärilaitaa kuin TLJ oli, ja että TROS oli suorastaan patriarkaalinen elokuva, jonka hahmot olisivat haitallisia nuorille naisille. Tämä arvio osui Suotamon silmiin ja aiheutti niiden takana suuren ärtymyksen: Suotamon mielestä elokuva ja koko jatko-osatrilogia kun olivat Hollywoodin mainstreamiksi poikkeuksellisen täynnä monipuolisia naishahmoja. Suotamo kertoo kirjassa, että harkitsematon twiitti tästä aiheesta johti yhtäkkiä kummallisiin Twitter-mainintoihin ja uudenlaisten seuraajien tulvaan, josta Suotamo tunnisti suuren joukon feikkitilejä. Suotamo kertoo ymmärtäneensä, kuinka netissä vaikuttaa maksettuja nettitrolleja ja ihmisiä, joiden tavoite on kylvää vihamielisyyttä ja eripuraa maailmaan. ”Kokemus oli pelottava”, Suotamo sanoo. (TLJ:n vihapalautteen kytköksistä venäläisiin botteihin ja poliittisiin trolleihin on muuten tehty tieteellistäkin tutkimusta.)

Nyt, pari vuotta myöhemmin, Suotamo on toiveikkaampi. Haastatteluhetkellä Donald Trump oli vain hieman aiemmin hyllytetty Twitteristä yllytettyään amerikkalaisia äärikannattajiaan väkivaltaisuuksiin, ja Suotamo sanoi hänestä tuntuvan siltä, että nyt tämän vuoksi voisi alkaa uusi aika:

” Viimeiset neljä vuotta maailmassa ovat olleet aika turbulentteja. Toivottavasti nyt alkaa jonkinlainen muutos toiseen suuntaan, kun ei ole enää noin näkyvää esimerkkiä siitä, että mitä tahansa saisi sanoa.”

Kysyin Suotamolta haastatteluni lopuksi, miten Star Wars -elokuvien tekeminen muutti sitä, mitä Star Wars hänelle merkitsee. Tämä ei liity suoraan mitenkään TLJ:n, TROS:n tai Solon vastaanottoon – mutta kylläkin siihen, miten Suotamo toivoo näitä elokuvia katsottavan. Tähän on joka tapauksessa hyvä lopettaa. Suotamon vastaus oli, että yllättävän vähän:

”Luulin, että se olisi vähentänyt sitä. Mutta mä olen niin kova innostumaan, että heti kun Star Wars -logo pärähtää ruudulle ja alkumusiikki alkaa, mulla on joka kerta samanlainen fiilis. Sitä ei muuta mikään kuinka paljon mä rakastan sinne galaksiin uppoutumista. Kun menen setille, en julista, että mitenkään enemmän omistaisin sitä, vaan mulla on kunnia ja vastuu olla siellä mukana tekemässä niin hyvää työtä, että fanit löytävät sieltä sen oikeanlaisen järisyttävän tunteen.”

Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 2: ”Näyttelijät olivat Los Angelesista ja Englannista, yksi oli Suomesta”

Posted on 15/02/2021 by Aki Jörgensen

Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) on paitsi perusteellinen kertomus siitä, kuinka suomalaisesta ex-koripalloilijasta tuli maailman kuuluisin wookiee, myös mitä kiinnostavin katsaus siihen, millaista Star Wars -elokuvien kuvauksissa oikeasti on – ja millaisia siellä työskentelevät ihmiset oikeasti ovat. Tässä blogimerkinnässä teen kirjasta nostoja erityisesti tässä hengessä. Edellisessä merkinnässä tarkastelin ennen kaikkea Joonasta Chewbaccana.

Tässäkin kirjoituksessa on mukana aineistoa paitsi kirjasta, myös minun haastattelupuhelustani Joonas Suotamon kanssa tammikuussa, joka varsinaisesti liittyi Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun.

Millennium Falconin perijät: Chewbacca (Joonas Suotamo) ja Rey (Daisy Ridley). Mikähän kumma siinä muuten oli, ettei Falcon muka olisi kuulunut Han Solon jälkeen yksin Suotam…tai siis Chewbaccalle?

Moni meistä on varmasti katsonut dokumentteja Star Wars -elokuvien tekemisestä ja lukenut tekijöiden haastatteluja. Lisäksi monien tämän sarjan suurtenkin tähtien näkeminen ns. livenä omin silmin on ollut suhteellisen helppoa, tai siis ainakin helpommin mahdollista kuin olisi nähdä (esimerkiksi) joku Hollywoodin Tom-nimisistä näyttelijöistä. Minäkin vaikkapa ehdin päästä Star Wars Celebrationeissa jopa kaksi kertaa ”Carrie Fisherin keikalle” (siellä tosiaan tuntui samalta kuin odotetuimman tähden esiintyessä rockfestivaaleilla). Henkilökohtaisista tapaamisista ja nimmareista Celebrationeissa joutuu ymmärrettävistä syistä maksamaan, mutta rahalla sellaisenkin on siis saanut. Periaatteessa monella meistä on olevinaan melko hyvä kuva siitä, millainen esimerkiksi Mark Hamill on persoonaltaan.

Mutta Joonas Suotamon näkökulma näihin ihmisiin on tietenkin aivan erilainen. Hän on odottanut heidän kanssaan kuvausvuoroa, treenannut ja tietenkin myös kuvannut kohtauksia, syönyt työpaikkalounasta, pelannut Playstationia (ainakin John Boyegan kanssa), ottanut oluen töiden jälkeen, osallistunut työporukan iltakemuihin ja viimeistellyt kunkin elokuvan sessiot säihkyvissä ensi-illoissa.

Millaisia siis ovat Joonas Suotamon silmin Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher, Peter Mayhew, Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac, Adam Driver, JJ Abrams, Rian Johnson ja lukemattomat muut kuvauksissa, kollegoina ja ihmisinä?

Joonas Suotamon mahtava friendsie The Last Jedin tekijöistä ensi-illassa. Kirjan kuvitusta.

Kärjistäen vanhat ja uudet näyttelijät jakautuvat Suotamon kertomuksissa – jopa koomisuuteen asti! – kahteen leiriin.

Hamill, Fisher, Ford ja miksei myös Mayhew ovat leikkisästi äksyileviä ja arvonsa tuntevia legendoja, jotka ottavat suurilla, kulmikkailla mutta rakastettavilla persoonillaan kunkin tilan haltuunsa aina saapuessaan paikalle. Ridley, Boyega, Driver ja kumppanit taas ovat näyttelemisen taidon nuoria ammattilaisia, jotka pitävät itsensä kovassa kunnossa, tulevat kuvauksiiin täysin valmistautuneina eivätkä kuuna päivänä bilettäisi kuvausiltoina siihen tapaan kuin aiempi sukupolvi 1970-luvun Hollywoodissa tarinoiden mukaan teki. Varsinainen tekeminen on äärimmäisen professionaalia kummassakin ryhmässä: Suotamon mukaan kukaan ei tullut kuvauksiin darrassa eikä kuvausten jälkeen juuri koskaan suunnattu pubiin.

”Tuntui siltä, että ajat ja maailma ovat muuttuneet”, Suotamo tiivisti minulle haastattelussani.

Tylsää sakkia porukka tuskin silti oli. Jos joku esimerkiksi hyssytteli Mark Hamillia laukomasta ihan mitä tahansa mieleen tullutta läppää kuvauspaikalla, tämä saattoi Suotamon mukaan vain tokaista, että minkä kukaan hänelle mahtaa, eihän Luke Skywalker voi saada potkuja. Toisessa ääripäässä Daisy Ridley treenasi omat stunttinsa äärimmilleen ja hörppi näyttelijäkollegojensa kummastukseksi kuvaustaukojuomana lehtikaali-kvinoapirtelöitä. Suotamo kuitenkin täsmentää, että hänestä Hamillin ja Fordinkin äksyilyt ovat pääasiassa roolinvetoa ja hassuttelua, eikä niitä ole suunnattu kenellekään kuvauksissa läsnä olevalle – pikemminkin brändiin, viestintään, promokiertueisiin, ennakkohypeen ja tämäntapaisiin asioihin.

Näyttelijöiden luonteiden kahtiajako tuntuu joka tapauksessa kirjan äärellä melkein huvittavankin toisteiselta siinä vaiheessa, kun Suotamon ja Taatilan kertomus pääsee Soloon ja kuvaan astuvat uudet näyttelijänimet. Alden Ehrenreich, Emilia Clarke ja Donald Glover asettuvat Suotamon kuvauksissa niin selvästi jälleen samaan uuden sukupolven ammattilaisten muottiin – ja sen leffan castin seniori Woody Harrelson puolestaan vanhan kaartin suurisuiseksi äijäksi, vaikka onkin iältään Hamillia ja Fordia nuorempi. Ehkä kaikkein kiehtovimman yksittäisen kollegaluonnehdinnan Suotamo muuten tarjoilee juuri Ehrenreichista: Suotamon käsityksen mukaan nuoren Solon näyttelijä on ”Adam Driverin tavoin introvertti, mutta kompensoi sitä esittämällä ulospäin klassista henkseleitä paukuttelevaa reteää maailmanmiestä”.

Minun haastattelussani Suotamo huomautti, että vaikka uusien Star Wars -elokuvien näyttelijäporukka oli amerikkalaisittain tulkittuna etnisesti monimuotoinen, ei joukko lopulta ehkä kulttuurisilta taustoiltaan ollut sitä: ”Star Warsin näyttelijät olivat pääasiassa Los Angelesista ja Englannista. Yksi oli Suomesta. Se oli aika ennalta-arvattavaa”, Suotamo sanoi. Esimerkiksi John Boyega on viime vuosina korostanut nigerialaisia sukujuuriaan ja tummaihoisten näyttelijöiden huonoa kohtelua Hollywoodissa, mukaan lukien Finnin hahmon kehitystä jatko-osatrilogian aikana, mutta samaan aikaan Boyega oli ja on toki myös erittäin paljasjalkainen lontoolainen siinä missä Daisy Ridleykin.

Joonas Suotamo ja Warwick Davis Solon kuvauksissa. Kuva kirjasta Making of Solo.

Suotamo itse sijoittuu sukupolvijaossa tietenkin nuoreen porukkaan. Hän tunnustaa, että varsinaiset bondaushetket jäivät kuvauksissa usein vähiin, mutta lukijalle tulee silti olo, että niitäkin ehti olla: Suotamo intoili ohjaaja JJ Abramsin kanssa syntetisaattoreista, vertaili sisäänpäin kääntyneen metodinäyttelijän ja ex-merijalkaväen sotilaan Adam Driverin kanssa armeijakokemuksia ja tosiaan pelasi sitä pleikkaa John Boyegan kanssa. Jordaniassa The Rise of Skywalkeria kuvattaessa Suotamot ystävystyivät Oscar Isaacin perheen kanssa, sillä molemmilla näyttelijöillä oli siis tuolla reissulla mukanaan puolisonsa ja samanikäiset pienet pojat.

Mutta niin suuria persoonallisuuksia kuin Star Wars -elokuvien perheeseen on valikoitunut, kysyessäni Suotamolta näyttelijöiden tai ohjaajien omien persoonallisuuksien vaikutusta elokuvien tekemiseen, hänen vastauksensa oli ehkä yllättäenkin tämä:

”En usko että ne hirveästi vaikuttavat. Sillä on merkitystä, että kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa, ja siinä olen ollut onnekas, että olen saanut tehdä töitä tällaisten ihmisten kanssa. Erilaisuutta ja erilaisia näkemyksiä pitää aina kunnioittaa, mutta loppujen lopuksi sinne mennään tekemään töitä. Tarinankertojilla on suuri vastuu, eivätkä he voi antaa omien persoonallisuuksiensa tulla hyvän tarinan tekemisen edelle.”

Tässä tekstityksessä puhuu Daisy Ridley. Kuvakaappaus The Force Awakensin making of -dokumentista.

Suotamo itse tuntuu tulleen toimeen kaikkien kanssa. Siitä on kirjan ulkopuolistakin todistusaineistoa: mainioita Joonas-hetkiä on tallentunut muun muassa jatko-osaleffojen making of -dokumentteihin. En ihmettele: mukavana ja sanavalmiina miehenä hän sopi varmasti hyvin suulaiden tähtien seuraan, mutta suomalaisena (ja usein sitä paitsi äänen vaimentavaan maskiin puettuna!) hän kykeni toisaalta tarjoamaan jopa yrmylle Harrison Fordille kuvaustauolla mieluisan vieruskaverin: sellaisen, jonka kanssa ei tarvinnutkaan koko ajan jutella.

Nimenomaan Harrison Fordilla on maine paitsi uskomattoman karismaattisena näyttelijänä, myös jäyhänä ihmisenä. Hän ei kierrä Celebrationeita eikä peittele sitä, ettei juurikaan välitä kahdesta kuuluisasta hahmostaan eli Han Solosta ja Rick Deckardista (tohtori Henry Jonesista hän välittää). Suotamo työskenteli The Force Awakensissa Fordin kanssa tiiviinä työparina, ja vahvistaa kertomuksillaan kaiken tämän. Samalla hän kuitenkin kertoo Fordin olleen kuvauksissa ”yleiskiinnostunut” kaikesta mahdollisesta kuten still-kuvaajan käyttämistä kameroista. Kuvausten taukopäivinä Ford saattoi matkustaa katsomaan vanhoja lentokoneita ja kerran tuo entinen puuseppä kiinnostui keskustelemaan Suotamon kanssa tämän suomalaisesta isoisästä, joka niin ikään oli puuseppä.

Suotamon kirjasta voi myös poimia erinomaisen smalltalk-vinkin vapaasti sovellettavaksi. Näyttelijä kertoo nimittäin lukuisia anekdootteja siitä, kuinka hän onnistui sulattamaan puolelleen suuria tähtiä tai ohjaajia mukaan lukien sellaisia vierailevia henkilöitä kuin Peter Jacksonin aloittamalla keskustelun kehumalla kuuluisuutta jostain heidän vähemmän tunnetusta tai arvostetusta työstään: esimerkiksi Peter Jacksonia Hobittien tynnyripako-kohtauksesta tai Anthony Danielsia hänen äänityöstään Ralph Bakshin Taru sormusten herrasta -piirretyssä. Tämä tuntui kirjaa lukiessani niin strategiselta tempulta, että minun piti ihan kysyä asiasta haastattelussa. Suotamon mielestä kyse on palautteesta:

”Itselleni on tosi tärkeätä, jos joku tulee sanomaan jostain sellaisesta pienestä jutusta, jonka olen tehnyt kuvauksissa. Olen sitä mieltä, että kaikki kaipaavat sellaista palautetta. Ei vain sellaista, että ’olet mahtava’, sillä mitä siitä voi oppia?”

Ohjaaja Abrams ja näyttelijä Suotamo The Rise of Skywalkeria tekemässä. Tai juttelemassa syntetisaattoreista.

Suotamon lähimmät kollegat olivat toisia näyttelijöitä, mutta luonnollisesti hän työskenteli läheisesti myös kunkin ohjaajan kanssa. Tämän blogin puitteissa on paikallaan katsastaa erityisesti sitä, miten Suotamo näki jatko-osien kahden ohjaajan, Abramsin ja Rian Johnsonin lähestymistapojen erot. Onhan etenkin jälkikäteen paljonkin väännetty siitä, millä tavoin Johnson The Last Jedissä keikutti venettä Abramsin The Force Awakensin jälkeen, ja kuinka Abrams puolestaan käänsi tyyliä ja tarinaa takaisinpäin palattuaan sittenkin viimeisen episodin ohjaajaksi.

Abrams saa Suotamolta suurimman suitsutuksen. Suotamon mukaan Abramsilla oli alusta asti kristallinkirkas visio siitä, miten The Force Awakensin tuli painella nostalgianappuloita ja toisaalta siirtää klassiset teemat uuden sukupolven tarinaksi. Kuvausten aikana Abrams antoi etenkin ensimmäisessä Star Warsissaan Suotamon mukaan kaikille tilaa improvisoida ja ehdottaa ideoita. TFA:sta välittyvä raikas ja iloinen tekemisen meininki saa siis Suotamolta vahvistuksen.

Abramsinhan ei alunperin pitänyt ohjata episodi IX:ää, mutta hänet maaniteltiin takaisin korvaamaan Colin Trevorrow ja laittamaan jopa käsikirjoitus alusta loppuun uusiksi melkoisella kiireellä. Suotamokin kertoo kiireen näkyneen kuvausten tunnelmassa. Hänen mukaansa Abrams salli edelleen improvisaation, mutta hänen ohjaajan otteensa oli toisella kerralla määrätietoisempi ja suoritusvaatimusten paino näkyi hänen harteillaan enemmän. Suotamo kuvailee yleisemminkin, että TFA:n jälkeen Star Wars -elokuvien tekeminen alkoi tuntua arkisemmalta työltä, mutta mainitsee kyllä erikseen, kuinka TROS:ssa tekijöiden kesken vallitsi erityinen me-henki: olihan siinä vaiheessa takana jo pitkä yhteinen matka. Itse asiassa tämänkin kaiken olen näkevinäni The Rise of Skywalkerista sekä itse elokuvassa että sen tekoa kuvaavassa dokumentissa.

Mitä sitten taas tulee The Last Jediin ja Rian Johnsoniin, jonka episodi näissä oloissa jäi (alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti) ”Abramsin trilogian” keskelle: Suotamon mukaan ohjaajan ote todella oli erilainen, kuten myös valmiista elokuvasta näkyy. Suotamo kuvailee Johnsonia taiteenlajinsa historian tuntevaksi elokuvanörtiksi, joka haki sähäköiden kamera-ajojen sijaan hallittuja kuvakulmia. Myös Johnsonin ohjausote oli Suotamon mielestä leikkisä ja hänen innostuksensa elokuvantekoon suorastaan lapsenmielinen, mutta silmiinpistävä ero näyttelijän näkökulmasta oli se, että Johnson ei todellakaan tehnyt elokuvaa Abramsin tavoin kuvatessa improvisoiden. Sen sijaan Johnson tuntui suunnitelleen TLJ:n alusta loppuun yksityiskohtia myöten valmiiksi ennen kuvauksia, ja näyttelijät ikään kuin vain purkittivat osansa kameran edessä ohjaajan ohjeiden mukaan. Suotamo kertoo itsekin päässeensä kuvaamaan useita kertoja uudelleen kohtauksen, jossa Chewie aikoo syödä grillaamansa porgin, koska hän ei meinannut onnistua muodostamaan vartalollaan ja käsillään juuri sellaisia liikeratoja joita Johnson haki.

Tämä kuva on The Last Jedin behind the scenes -promovideosta, mutta se ei oikeastaan täsmää elokuvan tapahtumiin: tässä lavasteessa Chewbaccaa ei siinä elokuvassa nähty.

Nyt mennään minun tulkintani puolelle, mutta mietin, että Suotamon kokemus TLJ:stä voi olla kahta Abramsin elokuvaa jähmeämpi myös siksi, että Chewbaccan hahmon rooli keskimmäisessä elokuvassa yksinkertaisesti oli sellainen. TFA:ssa ja TROS:ssa Chewie seikkailee muiden sankarien kanssa toimintakohtauksissa, kun taas TLJ:ssä Chewbacca vartioi suuren osan elokuvaa Millennium Falconia Ahch-Ton saarella. Kuvausten kannalta tämä tarkoitti, että Joonas Suotamo työskenteli TLJ:ssä lähinnä Irlannissa Mark Hamillin ja Daisy Ridleyn sekä kuvausryhmän kanssa, ja vieraili vain satunnaisina päivinä Pinewoodin studioilla, joilla loput elokuvasta kuvattiin. Kirjassaan Suotamo kertookin, että tämä piirre TLJ:ssä harmitti häntä henkilökohtaisesti, kunnes hän löysi ilon mahdollisuudesta tuoda Chewbaccan eleiden kautta elokuvaan tarvittavaa huumoria.

TROS:ssa taas Suotamo pääsi paitsi palaamaan muiden näyttelijöiden seuraan, myös esiintymään Chewbacca-vuosiensa haastavimmissa kohtauksissa. Toinen niistä oli lopullisesta elokuvasta pois jätetty kidutuskohtaus, jossa Kylo Ren piinaa vangittua Chewieta, ja toinen kohtaus, jossa Chewie reagoi Leian kuolemaan. Ensimmäisessä näistä Suotamo sai pelätä tosissaan sosiopaatiksi itsensä psyykannutta metodinäyttelijä-Driverin kidutettavana (Suotamo arvelee, että kohtauksesta tuli liian rankka perhe-elokuvaan). Toisessa haettiin juuri oikeanlaista tuskanparahdusta epäilemättä tuskaisuuteen asti. Minun tekee lisäksi mieleni huomauttaa Suotamon kunniaksi, että nimenomaan The Rise of Skywalker oli episodielokuvista ensimmäinen, jossa Chewbaccan rooli oli todella kirjoitettu juuri Suotamolle – vielä Rian Johnsonin kirjoittaessa TLJ:tä oli nimittäin epävarmaa, näyttelisikö osan roolista edelleen Mayhew.

Yksi omista suosikkikuvistani näiden elokuvien behind the scenes -arkistoista: Solon poppoo puoliksi maskissa.

Koska Star Wars -elokuvien hyvyydestä ja huonoudesta niin paljon kättä väännetään, on lopuksi hyvä korostaa, että Suotamo kiittää kaikkia ohjaajiaan – myös Solosta kaahavaa komediallista hurjastelua tavoitelleita Phil Lordia ja Christopher Milleriä ja heidät korvannutta sujuvaa ”no nonsense” -ohjaajaa Ron Howardia. Sekin on hyvä mainita, että Suotamo itse piti molemmista kiistellyistä episodeista: siis sekä The Last Jedista että The Rise of Skywalkerista.

Tämä keskustelu – siis The Force Awakensia seuranneiden Star Wars -elokuvien vastaanotto – on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että se ansaitsee vielä yhden, aivan oman blogimerkintänsä.

”Romaani, jonka keskiosan kirjoitti joku muu” – väärä väite jatko-osatrilogiasta, vaikka niinhän siinä tavallaan silti kävi

Posted on 14/04/2020 by Aki Jörgensen

JJ Abramsin leikkaajat puhuivat typeriä The Last Jedistä, mutta tarkoittamattaan tarjosivat samalla osuvan todistuskappaleen jatko-osatrilogian pahimmasta epäonnistumisesta. Nimittäin siitä, että The Force Awakens, The Last Jedi ja The Rise of Skywalker eivät muodosta onnistunutta kokonaisuutta.

Tämän uutisen lähde on Mission: Impossible -podcast Light the Fuse, jonka jaksossa Maryann Brandon ja Mary Jo Markey vierailivat. Molemmat naiset ovat JJ Abramsin pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita, ja heidän kytköksensä podcastin varsinaiseen aiheeseen on siis Mission: Impossible III (2006), joka oli Abramsin debyytti pitkän elokuvan ohjaajana. Naiset leikkasivat yhdessä myös Abramsin kirjoittaman ja ohjaaman The Force Awakensin (2015), ja heistä Brandon palasi kaukaiseen galaksiin Abramsin mukana The Rise of Skywalkerin (2019) parissa. Erityisesti jälkimmäisessä, kovalla kiireellä tehdyssä tuotannossa Brandonin rooli käsiksen elokuvallistamisessa vaikuttaa olleen merkittävä, leikkauksen tapahtuessa poikkeuksellisesti jo kuvausvaiheen aikana ja vieläpä fyysisesti kuvauspaikoilla. Brandon on kertonut aiemmin haastatteluissa muun muassa toistelleensa tuotannon aikana Abramsille, että ”elokuva kyllä kertoisi” heille, kuuluisiko Reyn ja Benin suudella lopussa vai ei.

Molemmat naiset ovat sujuvan Hollywood-kerronnan ja erityisesti elokuvatoiminnan kiistattomia ammattilaisia, eikä minulla ole heistä tekijöinä pahaa sanottavaa. Mutta mitä he siis nyt ovat menneet sanomaan Rian Johnsonin kirjoittamasta ja ohjaamasta The Last Jedistä (2017), jonka parissa kumpikaan heistä ei työskennellyt? Näin:

Brandon: “It was just a different take on the Star Wars saga. And to Rian’s credit, he stuck to what he wanted to do, and he wanted to deconstruct the film and open it up to go a different direction. That is the film he made. I know it is controversial, but isn’t that kind of good in a way?” — “That’s why I feel very much like in hindsight that the trilogy, the last part of the trilogy, needed one vision.”

Markey: “I couldn’t agree more. It’s very strange to have the second film so consciously undo the storytelling of the first one. I’m sorry that’s what it felt like.” (Brandon täydentää lausetta, eli ilmeisesti on samaa mieltä)

Haastattelija: ”A lot of people said about The Rise of Skywalker that it undid all the stuff that Rian Johnson did, but Rian Johnson kinda did that first.”

Markey: ”I don’t really feel that’s true about the third film. It took where the second film ended and just tried to tell a story. I didn’t feel it was consciously trying to…it didn’t feel that way to me.”

Brandon: “[The Last Jedi] was polarizing, and it was hard for J.J. and the writer to know what to do with it… It’s like someone wrote the middle of your novel. Okay, now how do I get to the end of the novel?” (Brandon)

Brandon ja etenkin Markey siis katsovat The Last Jedin pyrkineen ”purkamaan” The Force Awakensin aloittaman tarinankerronnan. Heidän mielestään TLJ:n vuoksi viimeisen osan toteuttajaksi tarvittiin juuri Abrams, jonka puolestaan oli vaikea suhtautua keskimmäiseen osaan, joka oli kuin jonkun toisen kirjoittama keskiosa hänen romaanissaan.

Nämä väitteet ovat tylyjä, epäkollegiaalisia ja, mikä surullisinta, epätosia. Mutta kuten alussa sanoin: ne ovat myös paljastavia.

Ensin kuitenkin vastaväitteet.

Totta toki on, että yleisesti tykätyn The Force Awakensin jälkeen valmistunut The Last Jedi ei ollut kaikkien mieleen. TLJ:stä alkoi prequel-vuodet mieleen tuonut kovaääninen kiistely siitä, onko Disney pilannut Star Warsin, ja sitä seuranneet elokuvat Solo ja TROS ovat pikemminkin kasvattaneet näin ajattelevien joukkoa kuin pienentäneet sitä. Kiinnostavaa kyllä, TROS:iin pettyi vuorostaan moni TLJ:stä tykännyt – minä esimerkiksi.

Mutta mitä tahansa mieltä The Last Jedistä tai koko jatkotrilogiasta elokuvina tai Star Wars -saagan episodeina katsoja onkaan, tosiasia on, että Rian Johnsonin elokuva ei pyri ”purkamaan” TFA:ta tai tekemään sen tapahtumia tekemättömiksi.

Brandon ja Markey eivät podcastissa perustele väitettään tarkemmin, mutta yleensä näin väittävät viittaavat The Last Jedin tapahtumista kolmeen seikkaan: Luke Skywalkerin eristäytyneisyyden syihin ja pettymykseen tämän luonteesta, Reyn vanhempien arvoituksen (ensimmäiseksi jääneeseen) selitykseen ja siihen, että trilogian pääroistoksi oletettu hahmo kuolee kesken oletetun tarinansa.

Luke Skywalker oli kuitenkin jättänyt galaksin ja ystävänsä taakseen itseensä pettyneenä jo niissä lauseissa, jotka hänestä lausuttiin Abramsin ohjaamassa ja Brandonin & Markeyn leikkaamassa The Force Awakensissa, ja ilmeisesti jopa George Lucasin omissa luonnoksissa jatko-osatrilogian lähtökohdiksi. Se, mitä Kylo TLJ:ssä lausuu ”saastaisista huumediilereistä”, ei todennäköisesti koskaan ollut tarkoitettu kokonaiseksi ja lopulliseksi vastaukseksi Reyn henkilöhistoriaan, koska se ei selittänyt Reyn näkyä loittonevasta avaruusaluksesta The Force Awakensissa eikä oikeastaan myöskään peilisalinäkyä The Last Jedissä – ja seuraava episodi tarjosikin taustalle aivan toisen selityksen.

Mitä taas Snokeen tulee; kyllä, hahmon kuolema oli yllättävä ja kyllä, näistä kolmesta käänteestä erityisesti se aivan varmasti yllätti myös hahmon luomiseen pari vuotta aiemmin osallistuneen Abramsin. Mutta voi! millaista kädenlämpöisyyttä elokuviltamme edellyttäisimme, jos juonenkäänteiden yllätyksellisyyttä pidettäisiin lähtökohtaisesti tuomittavana. Ei The Force Awakens elokuvana tai edes elokuvan tekijät haastatteluissa koskaan antanut meille taetta, että pääpahikselta vaikuttava hahmo todella sellainen olisi: katsojan kokemukset tämänkaltaisten tarinoiden kerronnasta siihen meitä tuudittivat.

Koska makuasioista toki voi kiistellä loputtomiin, katsojalla on oikeus pitää Rian Johnsonin (ja Lucasfilm-Disneyn) ratkaisuja huonoina. Moni katsoja olisi esimerkiksi halunnut nähdä The Last Jedissä sankarillisemman Luke Skywalkerin, joka olisi vähintään mököttämisensä päätteeksi palannut Reyn mukana galaksin olentojen ilmoille seikkailemaan vielä elokuvan lopun tai jopa seuraavankin ajan. Sen halun voin hyvin ymmärtää, ja samoin sen, että jo yksin siitä todennäköisesti juontaa mielipide, että uusi trilogia alkaa lupaavasti, mutta menee ”pilalle” keskimmäisessä osassa, jossa sen tietenkin pitäisi vasta kasvattaa kierroksia.

Mutta sellainen ei ollut se henkilöhistoria, jonka Johnson ja Lucasfilm Lukelle valitsivat. Väite siitä, että TLJ olisi pyrkinyt tekemään TFA:n aloittaman tarinan tyhjäksi (sen jatkamisen sijaan) ei kerrassaan pidä vettä, lausui sen sitten tyytymätön fani tai TFA:n leikkaaja. Mutta jos se on väärä väite, suorastaan väärinymmärryksen puolelle Brandon sen sijaan lipsahtaa jatkaessaan vielä väitettään itse leikkaamansa The Rise of Skywalkerin puolelle. Vertaus siitä, että TLJ on kuin jonkun toisen kirjoittama keskiosa Abramsin kirjoittamassa romaanissa, on nimittäin täysin pielessä.

Star Warsin jatko-osatrilogia kun ei ollut JJ Abramsin teos. Se oli kolmen elokuvan kokonaisuus, jonka aloittivat George Lucas ja kirjoittaja Michael Arndt, ja jonka ensimmäisen osan tekijäksi sittemmin palkattiin Abrams. Abrams kieltäytyi koko trilogian tekemisestä, eikä hänen siksi ollut koskaan tarkoitus kirjoittaa eikä ohjata useampia episodeja. Hänen ensimmäisen SW-pestinsä aikana oli kyllä tarkoitus laatia suunnitelmia trilogian kokonaisjuonesta, joten Abramsilla oli kaikki mahdollisuudet vaikuttaa siihen, miten Johnson tarinaa jatkaisi, mutta kaikesta päätellen tällaiset suunnitelmat jäivät ohuiksi. (Abrams on joka tapauksessa kreditoitu The Last Jedissäkin vastaavaksi tuottajaksi.)

The Force Awakensia tehdessä oli siis koko ajan tarkoitus, että Abramsin jälkeen viestikapulan poimisi Rian Johnson, joka kertoi ja ohjasi keskimmäisen osan. Päätösosan taas oli määrä syntyä samalla tavalla kolmannen miehen, Colin Trevorrown käsissä. Abrams palasi episodi IX:n tekijäksi vasta kun Trevorrow oli jättänyt tuotannon, ja vasta tällöin, Trevorrown version tarinan päätöksestä lentäessä käytännössä kokonaan roskikseen, alle kaksi ja puoli vuotta ennen trilogian päätösosan ensi-iltaa, Abrams alkoi miettiä, miten hän tarinan lopettaisi.

Vain tämän kaiken jälkeen meillä on käsissämme elokuvatrilogia, joista kaksi kolmasosaa on kirjoittanut ja ohjannut JJ Abrams (yhteistyökumppaniensa kanssa). Tottakai peruutuspeilistä meillä nyt on tarina, jonka alusta ja lopusta huolehti Abrams ja vain keskikohdan kirjoitti joku muu, ja tottakai näin jälkiviisaasti voidaan katsoa, että Abramsin olisi kannattanut alunperinkin ryhtyä töihin koko trilogian kanssa. Silloin me katsojat olisimme saaneet (niin hyvässä kuin pahassakin) yhden tekijän vision yhdestä tarinasta, eikä episodi IX:n kanssakaan olisi tullut sellaista kiirettä kuin nyt tuli.

Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että tämä vaihtoehtoinen tapahtumienkulku ei ole historia, jonka Rian Johnson olisi riistänyt Abramsilta, vaan se on historia, josta Abrams itse kieltäytyi The Force Awakensin aikaan. Brandonin vertausta käyttäen: hänellä oli kaikki mahdollisuudet ”kirjoittaa koko romaani” itse, mutta The Force Awakensin aikaan hän ei niin halunnut.

Surullisinta Brandonin ja Markeyn sammakkosanoissa on kuitenkin se, että pitkän Abrams-yhteistyösuhteensa vuoksi he eivät ymmärrä, että Abramsin The Rise of Skywalker on paljon epäonnistuneempi jatko The Last Jedille kuin TLJ oli The Force Awakensille. Se on paljon syyllisempi edeltäjäelokuvan tapahtumien ”purkamiseen” kuin TLJ oli, ulottaen käpälöintinsä jopa pieniin yksityiskohtiin: Kylo esimerkiksi korjaa edellisessä episodissa rikkomansa kypärän kaikesta päätellen aivan vain siksi, että Abrams tykkäsi kypärän designista. Mitään Kylon tarinaan liittyvää jatkuvuutta kypärään palaaminen ei ainakaan ilmennä.

TROS hylkää muutenkin lähes kaikki TFA:n ja TLJ:n tarina- ja henkilökaaret, ja erityisesti niissä kehitellyt teemat menneisyydestä oppimisesta, sankarillisuuden luonteesta ja kunkin oman paikan etsimisestä.

Siinä missä Rian Johnson otti The Force Awakensin tapahtumat, asetelmat ja cliffhangerit, ja kertoi niille rohkean jatkon (joka ei ollut kaikkien mieleen), Abrams ikään kuin kieltäytyi hyväksymästä The Last Jedin valintoja ja taivutti trilogian päättymään episodiin, jonka palat eivät sovi yhteen yhdenkään aiemman episodin kanssa. Hän keskittyi irrallisiin toimintakohtauksiin ja kaivoi pääpahikseksi haudasta keisari Palpatinen aivan kuin välttyäkseen tarttumasta Johnsonin vaikeimpiin cliffhangereihin kuten pimeältä puolelta pelastettavan Kylon/Benin asemaan pahan First Orderin itsevaltiaana. Reyn vanhempien arvoituksen ratkaisuksi hän sepitti vastauksen, joka ilmeisesti ei ollut sen paremmin Trevorrown, Johnsonin kuin Abramsin itsensäkään mielessä edellisiä episodeja tehdessä.

Kaikesta tästä huolimatta olen päätynyt ajattelemaan, että Abrams ei ole tämän tarinan pahis. Etenkin kun hän The Force Awakensin myötä on vastuussa myös suuresta osasta jatko-osatrilogian onnistumisia, alkaen vaikkapa konkreettisista näyttelijävalinnoista ja ulottuen epämääräisemmin määrittyvään ”taian palauttamiseen”. Ja etenkin kun Trevorrown version vuotanut käsikirjoitus todistaa, ettei sekään suinkaan olisi ollut saumattomasti sujuva päätösosa.

Itse asiassa olen samaa mieltä Brandonin ja Markeyn kanssa siitä, että Abramsin yksin kirjoittama ja ohjaama jatko-osatrilogia olisi varmasti ollut yhtenäisempi kokonaisuus kuin tämä toteutettu. Näihin elokuviin liittyvistä jossitteluista mahdottomimpiin kuuluu kysymys siitä, millaiset elokuvat olisimme sitten saaneet. Varmaa on nimittäin, että paitsi että Abramsin versio episodista VIII olisi eronnut Johnsonin ajatuksista, myös IX olisi tällöin toteutunut täysin toisenlaisena kuin millaisena Abrams nyt päätyi Johnsonin jälkeen sen tekemään. Snoke todennäköisesti olisi ollut elossa viimeisessäkin osassa, esimerkiksi.

Jatko-osatrilogian suuri epäonnistuminen oli kokonaissuunnitelman puute. Jälkikäteen ajatellen tuntuu aivan käsittämättömältä, että Disney-Lucasfilmin johdossa kuviteltiin, että ilman sellaista syntyisi viestikapulamaisesti vain kahden vuoden ensi-iltapäivien välein onnistunut kokonaisuus.

Se, mitä olisi pitänyt tehdä, on kutakuinkin se, millaisena tekeillä ollut tarina meille keväällä 2013 näyttäytyi. Silloinhan nimittäin kerrottiin, että vaikka Abrams ohjaisikin ainoastaan uusista elokuvista ensimmäisen, koko trilogian tarinakaarta kehiteltäisiin yhdessä tiimissä, johon kuuluisivat Abrams, Lucasin itsensä valitsema käsikirjoittaja Michael Arndt, Imperiumin vastaiskun kirjoittaja Lawrence Kasdan, neuvonantajan roolissa Lucas itsekin, hänen seuraajakseen valitsema kymmenien menestyselokuvien tuottaja Kathleen Kennedy ja vieläpä viimeksi mainitun perustama, nimenomaan jatkuvuuden ylläpitoon tähtäävä Star Warsin ja tarinankerronnan asiantuntijoiden muodostama ”tarinaryhmä”.

Jos jossain on tälle kaikelle vaihtoehtoinen historia jonka olisin halunnut toteutuvan, se on se, jossa noille kehittelyille olisi annettu enemmän aikaa.

Keisarin paluu ei ollutkaan suuren suunnitelman ydin

Posted on 25/11/2019 by Aki Jörgensen

Episodi IX:n ensimmäinen kirjoittaja-ohjaaja Colin Trevorrow paukautti aikamoisen pommin Empire-lehden perjantaina julkaistussa haastattelussa. Minä olin tästä aivan ällikällä lyöty, ja minun tekisi mieleni luonnehtia sitä suurimmaksi paljastukseksi uudesta trilogiasta koskaan:

”Bringing back the Emperor was an idea JJ brought to the table when he came on board. It’s honestly something I never considered. I commend him for it. This was a tough story to unlock, and he found the key.”

The Rise of Skywalkerin ensimmäisen käsisversion kirjoittanut Trevorrow siis sanoo, että keisari Palpatinen paluu ei ollut mukana suunnitelmissa ennen kuin hänen ja Lucasfilmin tiet erkanivat.

Tämä kirjoitus on spekulatiivinen eikä käsittele huhuja siitä, mitä Episodi IX:ssä varsinaisesti tapahtuu.

Keisari Palpatine Jedin paluussa (1983).

Trevorrow ja hänen kirjoitusparinsa Derek Connolly on merkitty lopullisen elokuvan lopputeksteihin ”story by” -krediitillä, joka tarkoittanee sopimusteknisten seikkojen lisäksi, että jotain heidän suunnitelmistaan jäi jäljellekin. Lopullisen elokuvan kirjoittivat JJ Abrams ja Chris Terrio, ja ennen kreditointien äskettäistä paljastumista oli annettu ymmärtää, että Trevorrown ja Connollyn käsisversio olisi hylätty kokonaan. Se oli siis hyvin tiedossa, että Abramsin ja Terrion elokuva on mitä suurimmassa määrin eri tarina kuin se, mikä olisi voinut olla Trevorrown ja Connollyn elokuva.

Mutta että koko keisari-kuvio olisi Abramsin tekemä lisäys!

Sehän siis tarkoittaisi, että ne ”löyhät suunnitelmat”, joita esimerkiksi Abrams on sanonut The Force Awakensin kirjoittamisen aikaan uudesta trilogiasta tehdyn, eivät sisältäneet keisari Palpatinen (Ian McDiarmid) paluuta. Se tarkoittaisi, että Rian Johnsonin kirjoittaessa Kylon tappamaan Snoken The Last Jedissä ei ollut olemassa mitään suunnitelmaa siitä, että yhden käkättävän kaapu-ukon tilalle astuisi seuraavassa episodissa varjoista se alkuperäinen käkättävä kaapu-ukko. Se tarkoittaisi, että vaikka episodi IX:n on koko ajan luvattu toimivan loppuna uuden trilogian lisäksi koko yhdeksän episodin Skywalker-saagalle, ei saagan alkuperäisen pääpahiksen ollut vielä edellisiä osia kuvattaessakaan määrä astua enää esiin tämän trilogian aikana. Ja että vaikka esimerkiksi näyttelijä Oscar Isaac on kehunut episodi IX:n paljastavan, että ”sekä jedit että sithit ovat pelanneet pitkää shakkipeliä”, eivät tarinan kertojat todellakaan olisi sellaista pelanneet.

Tämä on minusta hämmästyttävää – ja häiritsevää. Jos näin on todella, on pakko tunnustaa, että löyhistä suunnitelmista huolimatta uusi trilogia todellakin kirjoitettiin viestikapulamenetelmällä ilman lähes minkäänlaista kokonaisnäkemystä. ”Löyhät suunnitelmat” koskivat todennäköisesti Kylo Renin kohtaloa (Adam Driver on kertonut tienneensä koko ajan, mihin hänen tarinansa kutakuinkin on matkalla) ja mahdollisesti Reyn menneisyyttä, jos siitä vielä episodi IX:ssä paljastuu yllätyskäänne, jollaista moni odottaa. Niin ikään oli varmasti olemassa joitain Abramsin ja The Force Awakensin toisen kirjoittajan Lawrence Kasdanin omia ideoita siitä, miten tarina olisi voinut jatkua – mutta Rian Johnsonilla ja Colin Trevorrowlla oli silti todella ihan oikeasti vapaat kädet kuljettaa tarinaa mihin huvitti.

Kansleri Palpatine hiukan ennen keisariuttaan Sithin kostossa (2005).

Jollain tapaa koen tästä paljastuksesta jopa henkilökohtaista loukkaantuneisuutta, koska olen näiden vuosien ajan niin uskollisesti puolustanut uuden trilogian elokuvia ja tekijöitä niiden haukkujilta myös käsikirjoitusyhteistyötä kuvaavilla lainauksilla ja tiedonmuruilla. Esimerkiksi juuri ennen tätä Trevorrown paljastusta luin tyytyväisenä myhäillen Abramsin haastattelua, jossa hän kiisti Johnsonin millään tavalla pilanneen hänen ajatuksiaan jatkosta. Olen niin ikään odottanut aikaa IX:n jälkeen, jolloin tietoa siitä, mikä lopulta olikin suunniteltu milloin, varmuudella jossain vaiheessa aletaan meille kertoa.

Keisarin paluu on kuitenkin niin julmetun iso mötikkä lisättäväksi tarinaan lennosta, että Trevorrown lainaus antaa todella isot pyssyt uuden trilogian inhoajien käsiin. Pakko myös sanoa, että olettaisin, että Kathleen Kennedy, Abrams ja Lucasfilmin pr-osasto saattoivat olla perjantaina Trevorrow-sitaatin lukiessaan vielä vihaisempia kuin minä.

Ja ehkä juuri siksi… Tai no. En lähde syyttämään Colin Trevorrowta potkut projektista saaneeksi katkeraksi valehtelijaksi. Mutta jonkin verran mietin, olisiko lainauksessa mukana myös rikkinäistä puhelinta. Nimittäin.

Keisari Palpatinen valtaistuin The Rise of Skywalkerissa (2019).

Niin yllätys kuin keisari Palpatinen paluu (missä muodossa se sitten lopulta tapahtuukin) minulle olikin, jälkiviisaasti katsoen tuntui siltä, että meille on vihjailtu tähän suuntaan jo pitkään.

Oheistarinoiden puolella Aftermath-kirjatrilogia (2015-2017), Shattered Empire -sarjakuva (2015) ja Battlefront II -pelin yksinpelikampanja (2017) ovat yhdessä kertoneet meille keisari Palpatinen oman kuolemansa varalle tekemistä suunnitelmista, jotka Imperiumin uskotut aktivoivat Endorin taistelun jälkeen. Lyhyesti tiivistettynä noiden tarinoiden mukaan Palpatine halusi, että hänen mahdollisen kuolemansa koittaessa Imperiumikin hajoaisi (joskin vieden mielellään mukanaan mahdollisimman paljon hänen vihollisiaankin). Palpatinen suunnitelmiin kuului salaperäinen rituaali Jakku-planeetan pinnanalaisessa temppelissä ja se, että mainitut uskotut vetäytyisivät galaksin ulkolaidalle järjestäytymään uudelleen.

Nuo tarinat ovat siis valmistuneet nykyisen kaanonin osiksi Lucasfilmin niin sanotun tarinaryhmän suurten suunnitelmien ohjauksessa, ensimmäiset jo ennen The Force Awakensia. Niitä lukiessani oletin alunperin, että näillä keisarin kieroilla juonilla selitettäisiin aikanaan oheistarinoiden puolella se, miten Imperiumin jäänteistä versoi First Order.

Mutta kun keisari Palpatinen itsensä annettiin trailereissa ymmärtää olevan mukana episodi IX:ssä, tuntuivat nuo kaikki tietenkin olleen koko ajan vihjeitä kohti episodi IX:ää. Niinpä oletin, että Palpatinen paluu olikin ollut suunnitelma koko ajan, ja että juuri tämän takia esimerkiksi Snoke saikin mennä, ollen eräänlainen hämäys koko ajan. Toki sekin kävi mielessä, että yhtenä tämän blogin aivan ensimmäisistä merkinnöistä kirjoitin jo kuusi vuotta sitten merkinnän otsikolla ”Palpatinen paluu”, sillä sellainen huhu kiersi jossain jo ennen The Force Awakensin kuvauksia.

Keisari Palpatinen kasvoja kantava viestinviejädroidi Battlefront II:ssa (2017).

Mutta sitäkin painavmpana mieleeni palasivat eräät toiset TFA:n huhumyllyn aikainen todisteet, joihin en olekaan tässä blogissa viitannut pitkään aikaan. Lokakuussa 2014 nettiin nimittäin vuodettiin pino spoilaavia luonnoskuvia, jotka mitä ilmeisimmin olivat aitoja. Joukossa oli lukuisia The Force Awakensissa sittemmin nähtyjä kohtauksia: esimerkiksi kodiksi muutettu hiekkaan hautautunut AT-AT:n hylky, Rey ja Finn Maz Kanatan seurassa valomiekka kädessään sekä vuotajan ”haudanryöstäjäksi” kutsuma naamioitunut, kyborgimainen pahishahmo pitelemässä Darth Vaderin palanutta kypärää. Aikanaan kirjoitin tästä vuodosta sekä spoilaamattomat että spoilaavan kirjoituksen, jotka ovat itsellenikin hauskaa luettavaa näin jälkikäteen, etenkin kun tuolloin kuvia tulkitessa saatteina oli myös huhuja, jotka sittemmin osoittautuivat aivan humpuukiksi.

Mutta noiden The Force Awakensissa nähtyjen kohtausten lisäksi luonnosten joukossa oli kaksikin visiota Reyksi ja Kyloksi myöhemmin paljastuneista hahmoista luolamaisessa tilassa, jossa joku kolmas, mustaan huppuun pukeutunut hahmo istuu valtaistuimella. Toisessa kuvista Reyllä on alistunut, jopa kohtaloonsa tyytynyt ilme, ja Kylo vaikuttaa esittelevän Reyn mestarilleen. Mitään tällaista ei ollut The Force Awakensissa, vaikka siinä toki oli Snoke valtaistuimellaan etäyhteyden päässä ja Kylon haave tuoda Rey tämän luokse. Luonnollisesti kuvittelinkin elokuvan jälkeen, että nämä luonnostellut juonikuviot yksinkertaisesti hylättiin tai siirrettiin seuraavaan episodiin – jossa Kylo tosiaan toimittikin Reyn mestarinsa luokse.

Mutta tänä kesänä olin tietenkin olevinani ihan varma, mistä oli kyse: nämä olivat tietenkin varhaisia visioita Reystä ja keisari Palpatinesta. Uusien Star Wars -elokuvien suunnitteluun on kuulunut, että taiteilijat ovat visioineet omin päin ja käsikirjoittajien kanssa paljon pitemmällekin kuin mihin kulloisetkin tarinaversiot ovat suoraan osoittaneet. Kesällä tuntui selvältä, että näitä luonnoskuvia nimenomaan ei julkaistu The Art of The Force Awakens -kirjassa (ei nimittäin julkaistu), koska ne viittasivat kohtauksiin, jonka oli määrä paljastua vasta episodissa IX. Vertailun vuoksi: samassa kirjassa oli luonnoksia monista muista hylätyistä suunnitelmista ja villeistäkin visioista – mukaan lukien Reystä sukeltamassa Kuolemantähden raunioihin. Se nimittäin oli juonikuvio, joka oli suunnitteilla jo episodi VII:n loppuun, mutta jota kirjan julkaisuhetkellä ei ollut enää tarkoitus hyödyntää koskaan.

Rey ja synkkä hahmo episodi IX:n trailerissa.

Nyt minun tekeekin mieleni tarttua tähän. Kathleen Kennedy sanoi viime keväänä Palpatinen paluun olleen ”suunnitteilla pitkään”, ja on täysin mahdollista, että sekä hän että Trevorrow puhuvat totta starwarsmaisesti ”eräästä näkökulmasta”.

Ennen The Force Awakensia nimittäin visioitiin kaikenlaista. On aivan varmaa, että Abrams ja Kasdan ovat jo tuolloin vähintään hetken harkinneet, voisiko Kylon mestari olla uuden Snoken sijaan henkiin palannut Palpatine. On siten täysin mahdollista, että visioita Palpatinen paluusta trilogiassa myöhemmin on ollut olemassa pitkään – mutta ne eivät ole olleet mitenkään kirjoihin ja kansiin lukittuja. Ja että Trevorrow ei ollut kulkemassa tuota polkua, mutta Abrams ohjaajaksi suostuessaan sille palasi. Aivan kuten kaivoi kaapista ne Kuolemantähden raunioiden luonnoksetkin!

Joka tapauksessa on ainakin hyvä muistaa, että elokuvatrilogian kirjoittaminen ilman kokonaissuunnitelmaa ei suoraan ole hyvä eikä huono asia. George Lucas itse kirjoitti originaalitrilogian kutakuinkin samaan tapaan (vaikka hänelläkin toki oli ”löyhiä ajatuksia” mahdollisista seuraavista episodeista jo ennen ensimmäisen elokuvan ensi-iltaa). Sekin tekee mieli sanoa, että sarjojen maailmassa edelleen tavallisin tarinankerronnan tapa on kirjoittaminen tuotantokausi kerrallaan, vaikka pitkiin juonikaariin olisi siellä kaikki mahdollisuudet.

Nimenomaan uuden Star Wars -trilogian kohdalla ratkaisu on silti hyvin outo nyt 2010-luvulla, kun elokuvia lähdettiin tekemään koko ajan trilogiaksi, vaihtuvien tekijöiden voimin ja jatkoksi sarjaan, jonka syvässä ytimessä ovat episodinumerointi ja jatkuvajuonisuus. Mutta varsin onnistuneet kaksi edellistä episodia olemme jo saaneet, joten ehkä kaikesta huolimatta kolmannenkin?

Siitä huolimatta, että vain kerran aiemmin yksittäinen haastattelusitaatti on saanut minut näin pahasti pelkäämään pahaa Star Wars -elokuvasta. Silloin taistelukoreografi Nick Gillard julisti ennen ensi-iltaa Sithin koston olevan 95-prosenttisesti valomiekkailua.

Hei hei, Benioffin ja Weissin Star Wars -elokuvien sarja

Posted on 30/10/2019 by Aki Jörgensen

Liki samaan aikaan kun The Mandalorian -sarjasta tiistaina julkaistiin mainiosti odotuksia nostattava uusi traileri, muualla kuin virallisella sivulla kohistiin kiusallisemmasta Star Wars -uutisesta. Game of Thrones -miehinä tunnetut David Benioff ja D.B. Weiss ilmoittivat luopuvansa Star Wars -elokuvasarjansa kehittelystä.

Yllättyneisiin en kuulu ainakaan minä. Kuten kirjoitin kuukausi sitten, kun Marvel-mestari Kevin Feigen ilmoitettiin suunnittelevan omaa Star Wars -elokuvaansa, merkit Benioffin ja Weissin lähdöstä ovat olleet ilmassa pitkään. Star Wars -elokuvia on tällä hetkellä ilmoitettu ensi-iltaan tämän vuoden jälkeen vain vuosille 2022, 2024 ja 2026, ja silti tällä hetkellä tekeillä piti olla sekä Benioffin ja Weissin leffasarja, Rian Johnsonin trilogia ja nyt tuoreimpana lisäyksenä myös Feigen elokuva. Ainakin yksi projekti näytti väistämättä olevan saamassa kirveestä.

Benioffin ja Weissin elokuvasarjahanke (josta ei siis puhuttu ”trilogiana”, vaan nimenomaan ”elokuvien sarjana”) julkistettiin helmikuussa 2018. Juuri sen avausosa oli periaatteessa luvattu ensi-iltaan jouluksi 2022 – ei tosin yleisölle suunnatulla tiedotteella, vaan Disneyn sijoittajille puhuvan toimitusjohtaja Bob Igerin suulla. Sen enempää sen etenemisestä ei kuitenkaan oltu kuultu mitään pitkään aikaan. Edellisten kuulumisten jälkeen Benioff ja Weiss, tai D&D kaverien kesken, olivat saaneet ulos Game of Thronesin viimeisen, yleisesti varsin heikkona pidetyn tuotantokauden sekä tehneet viiden vuoden diilin eksklusiivituotantojen kehittelystä Netflixin kanssa. Erityisesti tuon hiljaisuuden ja Netflix-sopimuksen perusteella minäkin siis kuukausi sitten vihjailin, että Kevin Feigeltä on ehkä kysytty Star Wars -kiinnostuksia siinä vaiheessa, kun D&D:n lähtö on alkanut vaikuttaa mahdolliselta tai jopa jo varmalta.

David Benioff ja D.B. Weiss (kuva Gage Skidmore / Wikimedia Commons, CC BY-SA 2.0)

Ja niinhän tässä nyt vaikuttaa, että juuri niin kävi. ”Päivässä on vain tietty määrä tunteja, ja me koimme että emme voineet tehdä oikeutta sekä Star Wars että Netflix-projekteillemme. Joten valitettavasti astumme sivuun”, Benioff ja Weiss lausuivat medialle.

Tämä ei välttämättä ole aivan koko totuus. En niinkään epäile, että asiaan kovinkaan suuresti liittyisi se, että Benioffiin ja Weissin maallinen kunnia on kokenut melkoisen kolauksen tämän vuoden aikana Game of Thronesin päätyttyä vähemmän kunniakkaasti (ja aivan viimeisimpänä heidän omien ’tuurilla laivatkin seilaa’ – tunnustustensa myötä). Mutta sen sijaan arvelen kyllä, että Netflixin kanssa tehtyyn soppariin on voinut ihan suoraan kuulua pykälä ”ette sitten todellakaan tee mitään Star Wars -leffasarjoja pahimmalle kilpailijallemme”. Aikatauluihin vetoaminen voi olla vain kaunis (ja sinänsä totuudenmukainenkin) tapa väistyä sivuun – ja näin Lucasfilmin johtajan Kathleen Kennedyn lämpimät sanat Benioffista ja Weissista tiistaina medialle voisivat olla aivan aitoja. Tämä ei nyt toteutunut, mutta kukaan ei ehkä lähtenyt ovet paukkuen, kuten useissa aiemmissa viime vuosien Star Wars -tekijävaihdoissa. Hellurei ja hellät tunteet!

Daenerys Targaryen ja Jon Snow, joiden tarinat monen mielestä alkoivat paremmin kuin etenivät sitten, kun Benioff ja Weiss vastasivat heistä itse ilman George R.R. Martinin kirjojen tukea.

Kun Benioff ja Weiss nyt ovat ulkona, tarjolla vuoden 2022 Star Wars -elokuvaksi ovat siis Rian Johnsonin ja Kevin Feigen projektit (ellei pakasta sitten vedetä jotain kolmatta, täysin julkistamatonta hanketta). Näitä on hyvä-eli-huono spekuloida, koska tiedämme kaikista julkistetuistakin projekteista niin kovin vähän. Ynnäsin vähiä tietoja tuohon kuukauden takaiseen postaukseen, mutta tässä se nyt taas tiivistettynä: Johnsonin trilogian on määrä kertoa täysin uusi tarina Star Wars -universumissa, ehkä kokonaan käyttämättä tuttuja hahmoja. Benioffin ja Weissin elokuvien huhuttiin sijoittuvan vanhan tasavallan aikaan. Feigen projektista emme tiedä mitään.

Kaikkia näitä hankkeita, ja lisäksi The Mandaloriania, yhdistää – näillä tiedoilla – yksi seikka: ne vaikuttavat nimenomaan tekijälähtöisiltä projekteilta. Johnson esitti Kennedylle The Last Jedin kuvausten aikaan idean, jonka Lucasfilm osti. Benioffin ja Weissin sekä Kevin Feigen ja Mandalorianin Jon Favreaun kohdalla Lucasfilm vaikuttaa kutsuneen nimenomaan heidät kehittelemään Star Wars -tarinoita elokuviksi ja sarjoiksi.

Tässä nämä projektit eroavat merkittävällä tavalla itse asiassa kaikista tähän asti valmistuneista Disney-aikaisista Star Wars -elokuvista eli jatko-osatrilogiasta, Rogue Onesta ja Solosta sekä hylätystä Boba Fett -projektista ja nyt sarjaksi päätyvästä Obi-Wanista. Näissä nimittäin ensin oli yhtiön sisällä päätetty konsepti tai projekti, johon sitten palkattiin kirjoittajia ja/tai ohjaajia. Jatko-osatrilogian, Solon ja tavallaan muidenkin hahmosooloelokuvien alkuperäinen alullepanija oli George Lucas itse, Rogue One taas sai alkunsa ILM:n johtajan John Knollin ideasta. Ja, kuten on sitten moneen kertaan tässäkin blogissa puitu: sittemmin moni näiden ideoiden jatkokehittelijä sai potkut tai antoi sopuisammin tilaa seuraajalleen kesken projektin.

Vaikka Benioffin ja Weissin lähdön voi siis näin laskea jälleen yhdeksi lenkiksi pitkään tarinaan, jossa Disneyn aikaiset Star Wars -hankkeet kaatuvat tai vaihtavat tekijää, sen voi hyvällä tahdolla laskea myös osaksi Lucasfilmin yritystä muuttaa kaavaa. Jos Benioff ja Weiss oli kutsuttu kehittelemään haluamaansa Star Wars -projektia, heidän lähtönsä jälkeen ei välttämättä jää mitään hanketta, jonka jatkamista joku toinen onneton seuraavaksi päätyisi yrittämään. Sen sijaan tilalle tulee joku uusi yrittäjä aivan toisen projektin kanssa – Feige nyt sitten, esimerkiksi.

Ja se saattaa olla sentään terveempi tie.

Yksi monista miehistä, jotka eivät saaneetkaan heille luvattua omaa elokuvaansa.

Mutta katsoi tätä miten tahansa, on Benioffin ja Weissin elokuvasarja joka tapauksessa jälleen yksi isosti ja virallisesti julkistettu Star Wars -projekti, joka nyt voidaan katsoa kariutuneeksi. Se ei näytä eikä tunnu hyvältä.

The Last Jediin tyytymättömät nettimouhaajat ovat pitkään vaatineet Kathleen Kennedyn eroa Lucasfilmin toimitusjohtajan ja Star Wars -päätuottajan tehtävästä siksi, että heidän mielestään hän on tuottanut vääränlaisia Star Wars -elokuvia. Minusta parempia perusteluja alkaa olla sen kyseenalaistamiseen, onko toimitusjohtaja tehtäviensä tasalla seistessään näiden tuottamattomiensa Star Wars -elokuvien kohoavan pinon takana.

Kevin Feige aikoo tehdä Star Wars -elokuvan, mutta minkä ja mihin kummaan se mahtuu?

Posted on 27/09/2019 by Aki Jörgensen

Torstain uutinen Marvel-tuottaja Kevin Feigen tulevasta Star Wars -elokuvasta jätti fanikunnan ainakin keskikokoisen hämmennyksen valtaan. Menemättä nyt edes siihen, kuinka harmillista on, että jälleen Star Wars -elokuvan tekijäksi nimetään valkoisten miesten globaalin vähemmistöryhmän edustaja, kysyä sopii esimerkiksi, että minkä ihmeen Kevin Feigen tulevan Star Wars -elokuvan.

Niinpä nyt on mitä erinomaisin aika kerrata sitä kummallista sotkuista vyyhtiä, joka esittää tulevia Star Wars -elokuvia.

Kevin Feige, Marvel-elokuvien ja tulevaisuudessa yhden Star Wars -elokuvankin tuottaja. (kuva: Gage Skidmore / Wikimedia Commons, CC BY-SA 2.0)

Virallinen fakta on nyt siis se, että ensi joulun episodi IX:n eli The Rise of Skywalkerin jälkeen luvassa on seuraava Star Wars -elokuva ”vasta” jouluna 2022. Kolmen vuoden tauon taustalla on Solon floppaus, jonka jälkeen Disney ja Lucasfilm ilmoittivat pohtivansa strategiansa uusiksi. Yksi näiden pohdintojen seurauksista on se, että pitkään standalone-elokuvaksi (ilman avointa julkistusta tosin) kehitelty Obi-Wan Kenobin soolotarina päätyykin suoratoistosarjaksi Disney+-palveluun.

Ensi joulun jälkeen Star Wars -elokuvia on merkitty Disneyn julkaisukalenteriin jouluiksi 2022, 2024 ja 2026. Tällä perusteella tekeillä pitäisi siis olla yksi uusi elokuvatrilogia, ei enää yksittäisiä standaloneja, vai kuinka?

Mutta kun. Samaan aikaan virallinen fakta on myös se, että tekeillä on kaksi trilogiaa tai peräti pitempää sitä elokuvien sarjaa. Toista kehittelee The Last Jedin tekijä Rian Johnson, toista keittelevät Game of Thronesin showrunnerit David Benioff ja D.B. Weiss. Edellisen odotetaan toimivan ainakin avausosansa kirjoittaja-ohjaajana, GoT-miehet todennäköisesti jättäisivät ohjauksen ammattilaisille ja tyytyisivät tuottaja-kirjoittajan rooliin.

D&D eli David Benioff ja D.B. Weiss, Game of Thronesin kirjoittaja-tuottajat ja tulevaisuudessa yhden Star Wars -elokuvasarjankin sellaiset. (kuva Gage Skidmore / Wikimedia Commons, CC BY-SA 2.0)

Disneyn toimitusjohtaja Bob Iger sanoi toukokuussa, että vuoden 2022 elokuva on Benioffin ja Weissin leffasarjan avaus, ja vaikka varsinainen Lucasfilmin lehdistötiedote tästä puuttuukin, ei Igerin ilmoitusta tee kevyesti mieli kyseenalaistaa. Tämä franchise seisoo sellaisella huhumyllyjen kentällä, että kaikki faktat on pakko ottaa faktoina, tai nekin lähtevät tuulen mukana lentoon.

Niinpä Rian Johnsonin vihaajakerhossa on jo kauan ehditty toivoa Johnsonin projektin totaalista hautaamista. Siltä ei kuitenkaan vaikuta. Johnson on puhunut Star Wars -projektistaan haastatteluissa jatkuvasti, aivan hiljattainkin. Tuoreimmassa näkemässäni haastattelussa taitaa esiin pulpahtaa selityksen siemen: Johnson sanoi viime viikolla Indiewirelle, että Lucasfilmin aikataulut ovat yhä auki, eikä hän itsekään siksi tiedä, milloin hänen Star Wars -projektinsa tuotannon aika on.

Siis. Jos vuoden 2022 elokuva onkin Benioffin ja Weissin, niin vuosien 2024 ja 2026 elokuvat taitavat olla aidosti auki vielä Lucasfilmin päätuottajan Kathleen Kennedyn toimistossakin. Missään nimessä ei kannata esimerkiksi olettaa, että noille vuosille olisi varmuudella tekeillä vain yksi trilogia ja että Johnsonin vuoro siten koittaisi vasta kaukana ensi vuosikymmenen loppupuolella. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että nuo ovat ainoastaan aikoja, jotka Disneyn osakkeenomistajille on tällä hetkellä luvattu Star Wars -jouluina. Ei kannata hämmästyä, jos uusia SW-nimikkeitä vielä lisätäänkin hiirifirman vuosisuunnitelmiin, vaikka ne vuosikausien päähän ulottuvatkin.

Rian Johnson, yhden Star Wars -elokuvan kirjoittaja-ohjaaja ja tulevaisuudessa mahdollisesti kokonaisen trilogian, vähintään sen avausosan.

Sillä mihin tässä kuviossa mahtuukaan torstain uutinen, Kevin Feige ja hänen Star Wars -elokuvansa?

Katsotaanpa The Hollywood Reporterin uutisen tarkkaa sisältöä. Siinä kerrotaan, että Feigen, Kathleen Kennedyn ja Disneyn Alan Hornin ja Alan Bergmanin tapaaminen järjestettiin viime kesänä. Oleellinen lause – koska sen lehti panee Hornin suuhun suorana sitaattina – kuuluu näin:

”With the close of the Skywalker Saga, Kathy is pursuing a new era in Star Wars storytelling, and knowing what a die-hard fan Kevin is, it made sense for these two extraordinary producers to work on a Star Wars film together.”

Hornin lauseen perusteella Marvel-mestari Feige siis olisi tuottamassa nimenomaan yhtä Star Wars -elokuvaa – ei esimerkiksi kokonaista trilogiaa. Syöttämällä lauseeseen mukaan Kennedyn nimen Horn tulee myös antaneeksi ymmärtää, että tämä olisi kaksikon aivan oma projekti, ja että Feige ei siis olisi liittynyt takapiruksi sen paremmin Benioffin ja Weissin kuin Johnsoninkaan elokuvahankkeisiin (vaikka sellainenkaan ei mitenkään odottamaton kuvio olisi ollut).

Koska kaikki viralliset tiedot on, kuten sanottua, otettava virallisina tietoina kunnes ne kumotaan, meillä taitaa nyt siis tosiaan olla tekeillä peräti kolme erillistä SW-teatterielokuvahanketta. Mutta koska tällaisella riippumattomalla bloggaajalla on kaikki vapaus spekuloida, on pakko tarttua uudelleen tuohon toiseen kiinnostavaan kohtaan THR:n uutista: sen mukaan Feige on siis tarjoutunut (tai värvätty) Star Warsin puolelle melko hiljattain. Esimerkiksi sen jälkeen, kun hän sai valmiiksi Marvel-suururakkansa Avengers: Endgamen myötä, ja sen jälkeen, kun kukaan on pukahtanut mitään Benioffin ja Weissin elokuvahankkeesta.

Viime talvena päättynyt Game of Thrones -sarja teki Benioffista ja Weissista kuumia kirjoittaja-tuottajia – mutta kun sarja irtautui George R.R. Martinin alkuperäiskirjoista, sen taso laski.

Sillä kun katsotaan, mitä Benioff ja Weiss itse puuhaavat, the plot definitely thickens. Game of Thronesin viimeistä kautta pidettiin yleisesti heikkona verrattuna sarjan kultakausiin, mutta D&D:ksi kutsuttu kaksikko on yhä kuumaa kamaa Hollywoodissa. Viimeksi he olivat isoissa uutisissa siksi, että heidät oli napannut Netflix, joka teki heidän kanssaan ison sopimuksen ”elokuvien ja sarjojen kirjoittamisesta, tuottamisesta ja ohjaamisesta” Netflixille.

Tämä soittaa monia hälytyskelloja, eikä vähiten siksi, että Varietyn mukaan Disney-yhtiö olisi tarjonnut Benioffille ja Weissille samantapaista diiliä, mutta hävinnyt tarjouskilvan. Suoratoistopalvelujen kilpailun ennustetaan ensi vuonna kääntyvän suurelta osin Netflixin ja tulevan Disney+:n väliseksi.

Miten Benioff ja Weiss siis voivat tehdä Star Warsia Disneyn tytäryhtiölle, kun heillä on ison rahan sopimus sen pahimman kilpailijan kanssa? Tai, näin maallisemmasta näkökulmasta: miten he kerrassaan ehtivät pitää kiinni molemmista sopimuksistaan, eli noin niin kuin suit sait kirjoittaa, tuottaa ja ohjata useita elokuvia ja sarjoja, joista vain yksi olisi useiden Star Wars -elokuvien sarja?

En siis aivan täysin hämmästyisi, jos Benioffin ja Weissin Star Wars -sarja, vaikka kuinka Bob Iger itse on vielä viime keväänä luvannut sen avausosan teattereihin vuodelle 2022, olisi jo päätynyt samaan kesken jääneiden projektien pinoon, mihin niin moni Star Wars -hanke Disneyn omistuksen aikana. Tämä olisi surkuhupaisaa, kun vuotta 2022 edeltävä tauko niin suoraan kytkeytyy Disney-Lucasfilmin ilmeiseen haluun vaimentaa jatkossa näiden tuotantojen myrskyjä. Disneyn omistuksen aikana Star Wars -elokuvista ohjaajat on vaihdettu ainakin kahdesti (Solo ja episodi IX, sitä paitsi Rogue Onekin melkein), käsikirjoittajat ainakin kolmessa elokuvassa (VII ja IX sekä Rogue One moneen kertaan) ja tekeillä olleita elokuviakin on keskeytetty ilmeisesti kahdesti (Boba Fett ja Obi-Wan).

Ja jos Benioffin ja Weissin leffasoppari puretaan, Disneyn suunnitelmissa on iso aukko, vaikka Johnsonin elokuvatrilogia olisikin yhä tekeillä. Aukko, jonka täyttämisestä Star Wars -fani Kevin Feigen sormet saattaisivat ymmärrettävästikin syyhytä, nyt kun hänen Marvel-urakkansa on vähintään eräänlaisessa puolipisteessä Endgamen tarinalopun myötä. Feige on sitä paitsi toki ihan oikea fani, kuten Star Wars Shown taannoisesta jaksosta kävi ilmi:

Yksi pikkujuttu vielä: Mistä ihmeestä näiden lukuisien projektien ja hankkeiden sitten oikeastaan valmiina elokuvina on määrä kertoa?

Sitähän me emme tiedä. Mutta tiedämme tämän:

Rian Johnsonin trilogian moneen kertaan alleviivattu lupaus on olla tarina, joka jättää ”Legacy-hahmot” kauas taakseen. Johnson kehittelee Star Wars -elokuvia, jotka eivät liity aiempiin Star Wars -elokuviin. ”It really makes you think and figure out what the essence of Star Wars is for me and what that will look like moving forward”, hän sanoi äskettäin Observerille. Lupaus on ytimessään aivan sama kuin trilogian julkistushetkellä The Last Jedin ensi-illan aikoihin (ks. tämän virallisen sivun haastattelun loppu). Johnsonin tarinan riippumattomuutta kaikista muista tarinoista kuvaa hyvin se, että ainakaan projektin julkistuksen aikaan hän ei pitänyt kovin oleellisena edes sitä, mihin kohtaan Star Wars -aikajanaa hänen trilogiansa sijoittuisi.

Myös Benioffin ja Weissin elokuvasarjan on ilmoitettu olevan ”irrallinen” Skywalker-saagasta (ja Johnsonin trilogiasta). Irrallisuus on kuitenkin eri asia kuin totaalinen riippumattomuus: onhan Solokin irrallinen Skywalker-saagasta, vaikka pyörii tuttujen Hanin, Chewien ja Landon hahmojen ympärillä. Benioffin ja Weissin elokuvien on huhuttu sijoittuvan Vanhan Tasavallan aikaan, ja jos näin on, niissä voisi helposti esiintyä esimerkiksi nuori Yoda ja muutama muukin tuttu hahmo, mutta pääosassa olisivat silti uudet sankarit.

(Benioffin ja Weissin elokuvatrilogian on tietysti huhuttu, tai toivottu, ottavan suoran innoituksensa rakastetusta pelistä Knights of the Old Republic. Vaikka herrat olivat Game of Thronesinkin kanssa parhaimmillaan työskennellessään George R. R. Martinin valmiin materiaalin pohjalta, en mitenkään jaksa uskoa, että Disney-Lucasfilm tekisi suoraa filmatisointia vanhasta pelistä. Ideoita siitä toki voidaan ammentaa – samaan tapaan kuin vaikkapa vanhan expanded universen rakastettu pahis Thrawn ilmestyi Rebels-sarjaan, vaikka Thrawnin aiempi henkilöhistoria jäikin nykykaanonista karkoitetuksi Legends-leiman alle. KOTOR:n kohdalla on mainittava myös Buzzfeedin viime keväinen huhu, jonka mukaan Laeta Kalogridis (Shutter Island, Terminator Genisys ym.) olisi kirjoittamassa juuri KOTOR-elokuvatrilogiaa, joka olisi täten kolmas trilogia Benioffin ja Weissin sekä Johnsonin trilogioiden rinnalle. Tuskinpa sentään niin – mutta jännää, että huhuun todella liitettiin oikea ihminen, jonka luulisi ihan mielellään voineen kiistää tämän väitteen Hollywood-medioille, jos se täysin puppua olisi ollut.)

Knights of the Old Republic: hieno peli, mutta tuskin sellaisenaan elokuvattava aihio.

Entäpä sitten Kevin Feigen elokuva?

THR:n uutisessa on kolmaskin jännä maininta. Sen mukaan Feige olisi ”asioista perillä olevan lähteen” mukaan sanonut jollekin isolle näyttelijälle, että hänellä olisi tälle mielessä tietty rooli.

Sellainen väite kuulostaa kovasti jonkin aiemmista Star Wars -elokuvista tutun hahmon sooloelokuvalta.

The Last Jedi oli venäläisten bottien uhri, mutta etenkin venäläisten bottien kaverien uhri

Posted on 03/10/2018 by Aki Jörgensen

Niin vain 2010-luvun Star Wars -elokuvista suosikkini on jo kohta vuoden ikäinen, ja edelleen huomaan kirjoittavani tähän blogiin sen vastaanoton aiheuttamasta kuohunnasta. Kun sen jälkeen on saanut ensi-iltansa jo toinenkin Star Wars -elokuva, olisin todellakin kuvitellut meidän päässeen jo kauan sitten ohi The Last Jedi -reaktioista, ja että joku korkeintaan kokisi tässä vaiheessa aiheelliseksi huomauttaa minulle alkulauseen kaltaisen heiton jälkeen pitäneensä itse The Force Awakensista tai Rogue Onesta enemmän. Siihen taas minä voisin tuumata, että mikäpä siinä, ja tästä voisimme jatkaa keskustelemaan näiden elokuvien yksityiskohdista. Onhan kuitenkin aiemminkin ollut niin, että yksi tykkäsi Jedin paluusta, toinen Sithin kostosta, eikä siitä tarvinnut fanikunnan sisäistä sotaa käydä!

The Last Jedin vastaanotosta on totisesti kirjoitettu paljon. Jonkin verran minäkin tässä blogissa (vaikkapa tässä merkinnässä). Nyt siitä on kuitenkin kirjoitettu yksi akateeminen tutkimuskin, ja se voima, jolla tuosta tutkimuksesta kertovia uutisia lähipäivinä julkaistiin, puhumattakaan siitä tavasta, jolla noita uutisia kommentoitiin, kertoo omaa kieltään siitä, missä tilassa keskustelu tosiaan yhä on. Surullisen yllätyksetöntä on, että nämä uutiset saavat peräänsä kommentteja, joissa kieltäydytään uskomasta koko uutisesta sanaakaan ja pauhataan The Last Jedin surkeuden itsestäänselvyyttä aivan kuin se todella olisi ollut universaalisti inhottu taloudellinen floppi (se ei ollut kumpaakaan, mistä kertoo sekin, että Disney jatkoi juuri Lucasfilmin toimitusjohtajan ja näiden elokuvien tuottajan Kathleen Kennedyn sopimusta kolmella vuodella).

Mutta sanonpa minäkin nyt silti sanaseni nimenomaan tuosta tutkimuksesta, sillä aika monesta nettijutusta saa ainakin nopeasti lukien väärän kuvan sekä tutkimuksesta että sen esittämistä väitteistä. Yhdysvaltalaisen Morten Bayn tutkimus ei suinkaan väitä – niin kuin moni nopeasti kirjoitettu uutisotsikko väitti – että yli puolet The Last Jedin vihaajista olisi pelkkiä trolleja. Vielä vähemmän se väittää, että puolet netissä kuluvana vuonna nähdystä TLJ-kritiikistä tulisi venäläisiltä boteilta. Sen sijaan se kyllä väittää näiden molempien liittyvän soppaan.

University of Southern Californian tutkija Morten Bay siis tutki ohjaaja-kirjoittaja Rian Johnsonille Twitterissä osoitettuja The Last Jedi -viestejä. Aineisto oli yli tuhat twiittiä, jotka Bay karsi hieman alle tuhanteen siten, että kukin twiitti edusti eri käyttäjätiliä. Bay tunnitsi twiittien joukosta fanireaktioiksi naamioitua poliittista viestintää, jolla pyrittiin todellisen Star Wars -elokuvakritiikin sijaan joihinkin aivan muihin tarkoituksiin. Edelleen näiden viestijöiden lomasta Bay erotti myös venäläisiltä boteilta vaikuttavia kommentoijia, jotka sitten pääsivät monen tutkimuksesta kertovan uutisen otsikkoonkin.

Bay on tuore Ph.D. eli tohtorismies viestinnäntutkimuksen alalta, mutta The Last Jedi -tutkimus ei vertaudu meikäläisiin väitöskirjoihin: ainakin nyt netissä julkaistu versio on vain reilu kolmenkymmenen sivun laajuinen, jollaisena se ei oikeastaan vastaa edes suomalaisen yliopiston viestinnäntutkimuksen gradua. En myöskään pidä tutkimuksen metodia ihan väitöstutkimuksen tasoisena: Bay jaotteli 967 eri twiittaajan viestiä ensin TLJ-suhteessaan positiivisiin, negatiiviiin ja neutraaleihin ja teki sen jälkeen päätelmiä twiittaajista heidän muuta Twitter-viestintäänsä tutkimalla. Sitä en kuitenkaan vähättele, että on tuossakin analyysissa urakkaa ollut!

Analysoiduista 967 twiitistä, jotka siis tulivat 967 eri Twitter-tililtä, 206 oli negatiivisia. Siis vain 22 prosenttia Johnsonille viestineistä kirjoittajista vihasi elokuvaa. Näistä 206:sta hieman yli puolet Bay luokitteli poliittisesti motivoituneiksi: viestien kirjoittajat vaikuttivat joko poliittisilta aktivisteilta, konflikteja tahallaan hakeilta trolleilta tai valetileiltä. Kääntäen siis hieman alle puolet kritiikistä tuli Bayn mukaan ”oikeasti” elokuvaan tyytymättömiltä faneilta.

Venäläisiä botteja, jotka liikkuivat monen tutkimusta käsittelevän nettijutun otsikossa, Bay uskoo löytäneensä 967 TLJ-twiittaajan joukosta vain 16 kappaletta. Se ei ole kovin paljon, sillä kaikki kai tietävät netissä huijaritileja heiluvan. Näin numeroiden perässä voi myös alleviivata sitä tosiasiaa, että Bayn otanta ei siis edes yritä käsittää kaikkea internetissä tai edes Twitterissä käytyä TLJ-keskustelua: aineisto kun koostuu ainoastaan juuri Rian Johnsonille suunnatuista twiiteistä.

Tutkimuksen ydin ja pihvi ei siis ole siinä, että internet olisi täynnä täysin epäaitoa TLJ-vihaa. Morten Bayn tärkein havainto on, että huomattava osa (tämän tutkimuksen aineistossa jopa puolet) näkyvästä TLJ-vihasta kumpusi jostain muusta kuin elokuvasta itsestään. Bay yhdistää tutkimuksessaan nämä faniargumenteiksi naamioidut viestit yhdysvaltalaisen äärioikeiston ja venäläisten nettitrollien viestintään muissa, avoimen poliittisissa aiheissa. Edelleen hän päättelee, että Star Wars -elokuvaa todella käytettiin yhtenä monista aseista yhtäältä mielipidesodassa konservativismin puolesta ja toisaalta yleisen länsimaisen eripuraisuuden luomiseksi. Nämä ovat myös Venäjän trollitehtaiden tavoitteita, vaikka monet Bayn analysoimista viesteistä siis tulivatkin aivan oikeilta ja vieläpä länsimaisilta ihmisiltä.

TLJ-keskustelua tiiviisti seuranneena Bayn havainnot eivät yllätä minua. Vihaisimmat reaktiot olivat alusta alkaen vähintäänkin samansävyisiä kuin ovat maailmanrauhaa uhkaavan valehtelijan Donald Trumpin puolustajien tai maahanmuuton ja tasa-arvon kiivaiden vastustajien argumentit. Aivan konkreettisestikin nämä puheet kietoutuivat toisiinsa niissä viesteissä, joissa Star Warsia syytettiin naisten (joko tuottaja Kathleen Kennedyn tai elokuvan naishahmojen) pilaamaksi, kun näyttelijä Kelly Marie Tran kiusattiin ulos sosiaalisesta mediasta tai haukkumasanavalinnoissa, kun ohjaaja Rian Johnsonia toistuvasti haukuttiin homoksi, kun moisen elokuvan meni tekemään.

Ehkä koomisinta sopassa oli amerikkalaisen oikeiston pilkkasanalyhenteen SJW:n (social justice warrior) valjastaminen kuvaamaan nimenomaan näitä ”Star Warsin pilaajia”, kun sanojen konkreettinen merkitys – siis yhteiskunnallisen tasa-arvon ja oikeuden tavoittelija – on kutakuinkin sanakirjakuvaus jedeistä ja Star Wars -sarjan sanomasta. Tai ehkä se oli koomisen sijaan kuvaavinta, siis siinä mielessä, että se kuvaa tätä puhetapaa käyttävien ymmärrystä Star Wars -elokuvista yleensäkin. Baykin kirjoittaa tutkimuksessaan, että Star Wars on itse asiassa aina ollut aatteellisesti (amerikkalaisittain) hieman keskustasta vasemmalla, mutta osa yleisöstä tuntuu tajunneen sen vasta The Last Jedin kohdalla, ja ratkaisee tämän kognitiivisen dissonanssin syyttämällä Kathleen Kennedyä ja Rian Johnsonia ikään kuin nämä olisivat kahdestaan vasta juuri äsken sen vasemmalle siirtäneet. Esimerkiksi minun oli viime joulukuussa ensin todella vaikea ymmärtää, mikä juuri The Last Jedissä monet niin varpailleen sai, kun sen tasa-arvoa ja rakkautta edistävät viestit ovat kuitenkin aivan keskeisiä myös niissä vanhoissa SW-elokuvissa, joita kiihkeinkin ”Ruin Star Wars” -propagoija antaa ymmärtää rakastavansa. (Vaikka naisiahan niiden vanhojen episodien sankareina ei kyllä liikaa ollut, että ehkä se juuri sitten olikin joillekin liikaa.)

Mutta. Palaan toistamaan itseäni parin kappaleen takaa: mikään tässä ei tarkoita sitä, etteikö The Last Jedistä saisi myös olla pitämättä. Itse asiassa olen todella pahoillani niiden oikeiden fanien puolesta, joiden TLJ-tyytymättömyys todella perustuu elokuvaan itseensä: esimerkiksi vaikka elokuvan juoneen tai yksityiskohtana erimielisyyteen siitä, millaisen vanhentuneen Luke Skywalkerin he olisivat halunneet valkokankaalla nähdä. Se ei tee heistä botteja, trolleja, äärioikeistolaisia eikä tasa-arvon vastustajiakaan, vaikka heidän sanansa voivat sekoittua tuollaisiin ääniin.

Bayn tutkimuksesta kannattaa kuitenkin ottaa se oppi, että tällaistakin keskustelua populaarikulttuurin äärellä tässä meidän ajassamme todella liikkuu – ja että tällaistenkin voimien aseeksi voi joutua myös tahtomattaan, jos nimittäin ajatellaan, että pelkkä kiistely yhden Star Wars -elokuvan naishahmoista todella palvelee joidenkin tahojen poliittisia agendoja. Aiempina, viattomampina aikoina kukaan ei (kuuluisan pilakuvan mukaan) voinut tietää, oliko toinen nettikeskustelija todellisuudessa koira. Nykyisin on yhä vaikeampaa tietää, milloin keskusteluissa on koira haudattuna.

Episodi IX todella tarvitsee Lando Calrissiania (ja muutamia muita)

Posted on 11/07/2018 by Aki Jörgensen

Episodi IX:n kuvaukset alkavat tämän kuukauden lopulla, ja niinpä lähellä on myös Lucasfilmin jo perinteinen näyttelijöiden julkistustiedote. Uusien Star Wars -elokuvien aikana (pää)cast on tavattu julkistaa juuri kuvausten alkamisesta kertovassa tiedotteessa.

Episodinumeroidun saagan viimeisen osan kohdalla pitkä lista nimiä on tietenkin jo tiedossa – vaikka nimilista harvenikin viime vuoden episodin ankarassa sodankäynnissä. The Last Jedin näyttelijöistä eivät palaa valkokankaalla edesmenneet Andy Serkis eli itsevaltias Snoke, Gwendoline Christie eli kapteeni Phasma ja Laura Dern eli amiraali Holdo sekä kankaan ulkopuolella traagisesti edesmennyt Carrie Fisher eli kenraali Leia Organa. Sen sijaan Mark Hamill eli mestari Luke Skywalker esiintynee kuolemastaan huolimatta käytännössä varmasti elokuvassa Voima-haamuna, mutta voi olla, että tämän suhteellisen salaisuuden varjelemiseksi hänen nimeään ei julkistustiedotteessa nähdä.

Benicio del Toron hämärää DJ:tä lukuun ottamatta kaikkien muiden The Force Awakensissa ja The Last Jedissä esiintyneiden näyttelijöiden – Daisy Ridleyn, John Boyegan, Adam Driverin, Kelly Marie Tranin ja kumppanien – voi turvallisesti olettaa palaavan trilogian viimeisessä osassa (ja jopa del Torokin voi aivan hyvin niin tehdä). Heidän lisäkseen tiedote julkistaa muutaman uudenkin näyttelijän. Vertailun vuoksi: The Last Jedin vastaavassa tuotantohetkessä julkistettiin Laura Dernin, Kelly Marie Tranin ja Benicio del Toron nimet.

Viime päivinä Hollywood-mediat ovat jo tienneet kertoa varmoiksi oletettuina tietoina kaksi nimeä: Billy Dee Williamsin ja Keri Russellin. Williamsin paluusta uutisoi The Hollywood Reporter, Russellin Star Wars -keikasta Variety. Palaan Russelliin vielä, mutta ensin on puhuttavan Landon paluusta.

Lando Calrissian: uuden trilogian puuttuva rengas.

Lando Calrissianin paluu episodissa IX on hieno ja odotettu uutinen. Yllättävänä sitä ei tosin voi pitää. Vaikka Lando saapuu originaalitrilogiaan vasta Imperiumin vastaiskun jälkimmäisellä puoliskolla ja näkyy Jedin paluussa ruudulla lopulta vain vähän, monet Star Wars -fanit ajattelivat ennen uutta trilogiaa vanhan trilogian pääsankareita pikemminkin viisikkona kuin kolmikkona: siis ei vain Lukea, Leiaa ja Hania, vaan heidän lisäkseen Chewbaccaa ja Landoa. On siis korkea aikakin, että heistä ainoa puuttuva viimein palaa!

Esimerkiksi minä odotin Landoa jo The Force Awakensiin ja sitten uudelleen The Last Jediin. Olen myös varma, että molempien episodien käsikirjoittajat tätä vaihtoehtoa myös harkitsivat.

The Force Awakensissa Landolle ei kuitenkaan ollut tilaa, koska JJ Abrams ja Lawrence Kasdan kirjoittivat tarinan siten, että jokainen vanha hahmo saa oman näyttävän paluu-kohtauksensa: Han ja Chewie Falconin ovella, Leia Takodanan taistelun jälkeen aluksesta astuen, Luke tietenkin lopussa, jopa Millennium Falcon Jakkun aavikolla. Lando oli varmasti Abramsin ja Kasdaninkin mielestä aivan liian tärkeä hahmo esimerkiksi heitettäväksi vain yhdeksi sotilasjohtajaksi Leian johtaman Vastarinnan tukikohtaan amiraali Ackbarin tapaan. Niinpä hänet oli parempi vain jättää pois koko tarinasta.

The Last Jedissä taas vanha huijari Lando olisi voinut samaan tapaan luontevasti vilahtaa Canto Bightin kasinolla, mutta Rian Johnson ei varmasti hänkään halunnut uhrata Landoa pelkkään cameoon. Ohjaaja on kertonut harkinneensa hetken Landoa DJ:n paikalle kasinolta löydettäväksi koodinmurtajaksi, mutta hylänneensä ajatuksen mahdottomana, koska oli kirjoittamassa DJ:stä petturia. Ei Lando tietenkään enää olisi voinut sankareita pettää, se aika oli kaukana takana!

Viimeksi Lando nähtiin valkokankaalla toukokuussa Solossa.

Omasta mielestäni molemmissa aiemmissa episodeissa tosin on myös vaihtoehtoinen paikka Landolle, jossa hahmo ei olisi jäänyt liian pieneen rooliin.

TFA:ssa Lando olisi voinut olla uuden hahmon Maz Kanatan paikalla. Pilvikaupungin ex-omistajan ja galaksin cooleimman jäbän olisi todellakin voinut kuvitella vetäytyneen vanhoilla päivillään ikivanhan kapakan ylläpitäjäksi. Periaatteessa melkein kaikki Mazin nykyiset repliikitkin voisi sovittaa Landolle: Mazhan on kirjoitettu henkilöksi, joka tuntee Han Solon ja todennäköisesti Skywalkeritkin vuosien takaa. Minusta olisi ollut hauskaa nähdä entinen renttu antamassa harmaantuneena viisaita elämänohjeita siitä, kuinka Hanin kohtalo on palata ikuiseen taisteluun ja kuinka orvon Reyn kannattaa etsiä itse itselleen perhe (kuten me viisikko-teorian ystävät ja vanhan expanded universen kirjoittajat ajattelimme aina Landon tehnee Skywalkerien ja Hanin kanssa).

TLJ:ssä taas Lando olisi voinut olla Holdo: apujoukkoaluksien tuoma Leian vanha ystävä, joka ottaa komennon kenraalin ollessa estynyt, mutta käyttäytyy toisin kuin Poe haluaa. Koska Landolla on vahva historia individualistisena selviytyjänä, nuorella rämäpäällä Poe Dameronilla olisi ollut Landonkin alaisuudessa täysi syy epäillä tämän kyvykkyyttä Vastarinnan rippeiden pelastajana. Lopulta Lando olisi kuitenkin näyttänyt myös Poelle todellisen karvansa – ja kaiken traagiseksi huipuksi hyvittänyt kaikki vanhat konnankoukkunsa moninkertaisesti uhraamalla itsensä täräyttämällä päin Snoken tukikohta-alusta tavalla, jonka vain hänen kaltaisensa villi lentäjälegenda olisi voinut keksiä.

Omasta mielestäni molemmat ovat jossittelun arvoisia ajatuksia. Mutta ei – ymmärrän myös molempia kirjoittaja-ohjaajia. Lando Mazin paikalla olisi voinut kääntää The Force Awakensin liikaa vanhojen hahmojen varaan, eikä hänen kohtaamisensa Reyn kanssa olisi tuntunut Reyn tarinan tärkeältä käännekohdalta, koska katsojalla olisi tuossa vaiheessa ollut vahvempi tunneside Landoon kuin Reyhin. Lando Holdon paikalla taas olisi vienyt elokuvasta amiraalin arvaamattomuuden, koska katsoja ei olisi hetkeäkään uskonut Poen mukana vanhan Landon pelkuruuteen. (Lisäksi Holdon korvaaminen Landolla olisi estänyt Johnsonia kommentoimasta Poen ja Holdon suhteella miesalaisia ja naisjohtajia – eikä ratkaisu olisi toisaalta ainakaan vähentänyt kritiikkiä uudesta trilogiasta vanhojen hahmojen tappolistana.)

Tässä pöydässä ei istunut Lando, mutta siihen olisi ollut helppo kuvitella istumaan Landon.

Mutta annas olla siis, kun koittaa episodi IX: taas Landoa tarvitahan, katsotahan kaivatahan. Jo siksi, että viimeinen episodi on viimeinen mahdollisuus tuoda viimeinen tärkeä legenda (tai ”legacy character”, kuten Disney-Lucasfilmillä vanhoja hahmoja nimitetään) takaisin. Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että juuri nyt Landoa todella tarvitaan.

Päätuottaja Kathleen Kennedy on sanonut suoraan, että episodi IX:n piti olla ”Leian elokuva” samaan tapaan kuin episodi VII oli Hanin ja VIII Luken. On vaikea kuvitella, miten nuo suunnitelmat on ylipäätään kieputettu trilogian (ja koko episodinumeroidun saagan) tyydyttäväksi loppuratkaisuksi nyt, kun Carrie Fisherin Leia ei olekaan käytettävissä. Ainakin on todennäköistä, että osia Leialle tarkoitetusta roolista siirtyy Voima-haamu-Lukelle. Mutta taatusti on avuksi, että legendojen rosterista voidaan nyt kaivaa esiin vielä yksi legenda, joka tarvittaessa voidaan kirjoittaa yhtä uskottavasti kokeneeksi sotilasjohtajaksi kuin Skywalkerien perheenjäseneksikin. Molemmista episodi IX:ssä on Leian poissaollessa lähtökohtaisesti traaginen vaje.

On hyvä muistaa, että Lando on sarjassa Han Sololle kaikesta kyräilystä huolimatta kuin rakas veli. Tämä tarkoittaa, että Ben Solo, nykyinen First Orderin itsevaltias Kylo Ren, on vanhalle salakuljettaja-huijarille kuin rakas veljenpoika. En usko, että episodi IX voi johtaa suorastaan Landon ja Kylon väliseen ratkaisevaan kohtaamiseen (kuten se olisi ennen kohtalon käännettä voinut johtaa Leian ja Kylon väliseen ratkaisevaan kohtaamiseen), mutta ainakin Landolla on aito, syvä, katsojallekin nopeasti aukeava henkilökohtainen side uuden trilogian ytimessä olevaan Kylo Reniin.

Näissä oloissa en siis usko, että Billy Dee Williams palaisi episodi IX:ssä Landoksi pieneen cameoon. Hänen varalleen voi olla suunnitteilla mitä tahansa Mon Mothman Rogue One -roolin kokoisesta tärkeästä esiintymisestä aina Leian The Last Jedi -roolin kokoiseen lähes-pääosaan. Jonkin verran voi tosin olla kiinni siitä, kuinka työlääseen roolityöhön 81-vuotias Williams saadaan motivoitua: hän on periaatteessa näytellyt viime vuosinakin, mutta jo pitkään pääasiassa äänirooleissa ja/tai kieli poskessa. Vaan kaipa jalka nousee, kun tansseista tähtien kanssakin on vain nelisen vuotta?

Mutta jos on Billy Dee Williams siis tarpeen, ja hänen roolinsa meillä tiedossa, niin kuinka tarpeen onkaan Keri Russell, ja mikä onkaan hänen roolinsa?

Näyttelijä Keri Russell on 42-vuotias amerikkalainen, jonka viime vuosien tärkein työ on ollut vakoojasarja The Americans. Telkkarin puolella Russellilla on vahva yhteys episodi IX:n kirjoittaja-ohjaajaan: hän oli Abramsin ensimmäisen tv-sarjan Felicityn päätähti vuosina 1998-2002. Valkokankaalla hänet nähtiin pari vuotta sitten Dawn of the Planet of the Apesissa. Varietyn mukaan rooliin sisältyy toiminnallisia taistelukohtauksia.

Rooli tuskin on ainakaan Reyn äidin osa, jota tietenkin ehdotettiin netissä ensimmäisenä. Sen sijaan se voisi hyvin olla Renin ritarien pahisrooli, jota ehdotettiin toisena. JJ Abrams on kertonut kehitelleensä The Force Awakensissa mainitulle ja Reyn Voima-näyssä nähdylle Kylon jengille eli Renin ritareille kokonaisen taustatarinan. Snoken ja Phasman kuoltua pahisten puolelle tarvitaan uusi uhkaava hahmo tai pari, ja Renin ritareihin palaaminen olisi trilogian päätöksessä luontevampaa kuin aivan uusien hahmojen heittäminen kehiin (terveisiä George-sedälle ja kenraali Grievousille!). Sukupuolipoliittisesti voisi myös ynnäillä, että First Orderin rivit kaipaavat naista enemmän kuin Vastarinta.

Keri Russell äskettäin päättyneessä sarjassa The Americans.

On silti hyvä muistaa, että joku meille esitellään episodi IX:ssä Vastarinnan Leian jälkeisenä johtajanakin, ja ellei se ole Poe tai Lando (tai Maz!), veikkaan kokonaan uutta näyttelijää. Sekin voisi siis olla Keri Russellin rooli – tai ellei ole, siihen rooliin tarvitaan tämän jossittelun päätteeksi vielä joku.

Olen alkanut elätellä spekulaatioita eräästä Legacy-characterista, jonka voisi vielä kaivaa vanhoista elokuvista Landon ja Luke-haamun tueksi puuttuvaa Leiaa korvaamaan: nimittäin mainittu Mon Mothma.

Vanhassa expanded universessa Mon Mothmalle kirjoitettiin jossain vaiheessa kuolemakin, mutta ne tarinat ovat nyt Legends-leiman alla, eivätkä enää nykyistä kaanonia. Vanhan Tasavallan senaattorinakin toiminut kapinajohtaja olisi Wookieepedian mukaan uuden trilogian aikaan yli 80-vuotias, mutta nykyisen kaanonin Bloodline-kirja on erittäin huolellinen kertoessaan toistuvasti, että Mon Mothma oli ainakin vielä kuusi vuotta ennen The Force Awakensia elossa, vaikkakin vaikean sairauden vuoksi poissa politiikasta – eikä siksi todennäköisesti myöskään paikalla Hosnian Primella sen räjähtäessä TFA:ssa.

Nämä maininnat eivät ole vahinkoja. En ihmettelisi, vaikka Lucasfilmin kaukonäköinen tarinaryhmä olisi halunnut kirjaan nämä maininnat (ja nuoremman Mon Mothman esiintymiset Rogue Onessa ja Rebelsissä) eräänlaiseksi takaportiksi siltä varalta, että vanhan Kapinaliiton ikonisinta johtajaa tarvittaisiinkin vielä uudessa trilogiassa.

Judi Dench, haloo?

Kapinaliiton kokeinen johtaja silloin ennen: Mon Mothma (Caroline Blakiston) Jedin paluussa.

The Last Jedin romaaniversio ei ole kovin hyvä (mutta kiinnostava se on toki)

Posted on 08/05/2018 by Aki Jörgensen

Aiemmista Star Wars -elokuvista poiketen The Last Jedin romaaniversio ilmestyi vasta tämän vuoden maaliskuussa, melkein kolme kuukautta elokuvan ensi-illan jälkeen. (Sarjakuvasovitus puolestaan alkaa ilmestyä vasta tällä viikolla.) Näin tehtiin juonenkäänteiden, todennäköisesti erityisesti episodin kahden helposti spoilattavan hahmokuoleman, varjelemisen vuoksi. Kirjaa ei tietenkään ole nytkään suomennettu, kuten ei muitakaan Disney-kaupan jälkeisiä Star Wars -romaaneja.

Minä sain romaanin luettua vasta huhtikuussa ja nyt tätä kirjoittaessani on jo toukokuu. Mutta sanonpa silti aiheesta sanottavani, sillä kirjassa on kiinnostavia yksityiskohtia.

Eräs asia aivan alkuun. Jason Fryn kirjoittamaa The Last Jedi -romaania markkinoidaan alaotsikolla ”Expanded Edition” – siis siitä huolimatta, että romaanista on olemassa vain yksi versio. ”Laajennetulla painoksella” tarkoitetaan romaanin sisältävän lisättyjä kohtauksia verrattuna elokuvaan.

Alaotsikko on höpönkukkua. The Last Jedi -romaani ei ole yhtään sen enempää laajennettu kuin esimerkiksi yksikään aiemmista Star Wars -elokuvien romanisaatioista. Jokaisen niistä lähteenä ovat esimerkiksi olleet kaikki kuvatut kohtaukset, ja jokainen niistä on siis aina sisältänyt kohtauksia, jotka leikattiin lopullisista elokuvista pois (ja jotka nyt voi nähdä myös bluraylla). Jokainen niistä on tietenkin myös ainakin pyrkinyt kertomaan tapahtumista jotain, mitä elokuva ei pysty tai ehdi: miljöökuvausta, henkilöiden kokemuksia, pieniä viittauksia galaksin muihin tarinoihin. The Last Jedi ei edes ole ensimmäinen Star Wars -romaani, jonka kirjoittaja on käynyt keskusteluja kirjoituksestaan myös elokuvan ohjaajan kanssa.

The Last Jedi: Expanded Edition ei siis kauppanimestään huolimatta ole luonteeltaan mitenkään poikkeuksellinen elokuvan kirjaversio. Valitettavasti on sanottava, ettei se ole myöskään mitenkään poikkeuksellinen kirjalliselta laadultaan.

Fry on kirjoittanut vinon pinon Star Wars -kirjoja sekä referenssihyllyyn (mm. Attack of the Clones: Ultimate Visual Guide ja The Clone Wars -sarjan episodioppaita) että nyttemmin fiktion puolelle erityisesti nuoremmille lukijoille (mm. Moving Target: A Princess Leia Adventure). Hän siis tuntee aiheensa läpikotaisin ja on varmasti ollut täysin vilpitön hommassaan, kuten vaikkapa tästä The Independentin haastattelusta käy ilmi (Fry kertoo siinä myös kirjaan harkituista mutta pois jääneistä osista, joiden joukossa on joitakin rajumpiakin irtiottoja elokuvan kerronnasta). Hän ei kirjoittanut kirjaa hutaisten: esimerkiksi The Last Jedi -romaanin aloittava muutaman sivun mittainen johdanto, joka on ehkä kirjan suurin aivan kokonaan elokuvan ulkopuolinen osa, on todella koskettava ja jo aivan yksinään lukemisen arvoinen (hieman lisää siitä myöhemmin).

tlj-luke-finale

Kokonaisuutena Fry kuitenkin jää ”elokuvan romanisaation” perusongelman vangiksi. Hän jäljentää tekstiksi orjallisesti kaiken valkokankaalla näytettävän, pyrkien toistamaan jokaisen ilmeen ja eleen, mainiten esimerkiksi suolaista planeetanpintaa maistavan sotilaankin. Fry kirjoittaa kiltisti sanoiksi kaikki sellaisetkin audiovisuaaliset kohtaukset, jotka eivät kerrassaan toimi kirjallisessa muodossa. Usein hän epäonnistuu naamioimaan elokuvassa mainiosti soljuvan toiminnan sujuvaksi romaanitekstiksi: ääriesimerkkinä vaikkapa Poen alkutaistelun repliikki ”Work your magic BB-8!”, joka toimii miten kuten elokuvassa äksönin keskellä, mutta vain nolostuttaa, kun sen kirjoittaa tekstiksi ja lisää perään johtolauseen ”hän sanoi”.

The Last Jedi: Expanded Edition ei siis ole erityisen hyvä kirja, ja tuntumani on, että esimerkiksi romanisaatioiden vanhan ketun Alan Dean Fosterin kirjoittama The Force Awakens oli lajissa paljon parempi.

Mutta sitä tämä ei tietysti tarkoita, etteikö The Last Jedinkin kirjaversio viihdyttäisi mittaansa, ja tarjoaisi lisää lihaa elokuvan tapahtumiin (ja aineksia spekulaatioihin tulevasta). Kaikkein päällimmäisimpänä Fry esimerkiksi onnistuu lisäämään Finnin ja Rosen suhteeseen sekä dynamiikkaa että molempien ajatuksia toisistaan sekä ystävyyden ja velvollisuuden välisestä ristiriidasta. Näin elokuvan lopun käänteet – jossa siis elokuvassakin Finn pitkälti juuri Rosen ansiosta valitsee puolensa galaktisessa taistelussa ja Rose puolestaan päättää tykkäävänsä tehtäväparistaan sen verran, ettei suostu antamaan tämän olevan taas yksi turha kuolonuhri vastarinnan puolesta – toimivat kirjassa paljon elokuvaa paremmin. Tai voi sen tiivistää niinkin, että Rosen pusu on kirjassa uskottavampi kuin elokuvassa.

Koska yksityiskohtaisempien elokuvan ja romaanin erojen erittely vie jälkimmäisen lukemiselta sen suurimman nautinnon, panen tähän väliin spoilerivaroituksen. Jos luet kirjan mieluummin itse, etkä ole niin vielä tehnyt, ei ehkä kannata lukea tätä blogimerkintää loppuun. Mutta kuvan alla vielä lisää siitä, mitä The Last Jedi -romaani lisää The Last Jedi -elokuvaan.

tlj-canto-bight-rose-finn

The Last Jedi -romaani alkaa lauseella ”Luke Skywalker stood in the cooling sands of Tatooine, his wife by his side.”

Se on temppu. Prologi on Luken uni, eikä romaani kerro Lukella olleen oikeasti vaimoa. Mutta se on taitava temppu – ja Jason Fryn romaanin ehdottomasti paras osa. Fry itse kutsuu kertomusta kuvaukseksi ”hiljaisesta maailmanlopusta”.

Uni näyttää vaihtoehtoisen Luken, joka vanheni Tatooinella sukunsa kosteusfarmilla, lähtemättä koskaan isänsä tavoin ”hiton hullulle idealistiselle ristiretkelle”. Ilman häntä Imperiumi tuhosi ja tukahdutti Kuolemantähtensä avulla koko kapinan, eikä esimerkiksi ikääntynyt tatooinelainen kosteusviljelijä osannut ajatellakaan, millainen toisenlainen galaksi voisi ollakaan. Silloin tällöin Luke tosin muisteli sitä, kuinka kaksi merkillistä droidia kävivät hetken aikaa hänen hallussaan, näyttäen holoviestiä Alderaanin prinsessalta vain hieman ennen Alderaanin loppua. Toinen droideista yritti vieläpä karata erämaahan, mutta onneksi Luke sai sen kiinni ajoissa, ja seuraavana aamuna Imperiumin sotilaat jo hakivatkin kaksikon pois. Luke jätti akatemiankin väliin, nai naapurista Camien (!) ja jäi aloilleen galaksissa, jossa paha voitti. Vain silloin tällöin hän sai oudon tunteen, että hänen olisi jollain tapaa ”kuulunut” tehdä jotain muuta elämällään.

Prologi on katkeruudessaan kaunis, ja tätä kirjoittaessani tajuan, että sen ainoa ongelma on, että ajatusleikki on niin herkullinen, että se käsitellään jopa liiankin lyhyesti. Sillä on tietenkin paikkansa juuri tässä kirjassa, vertauksena vanhan Luken eristäytymiseen Ahch-Ton saarelle lopettamaan jediperinne, mutta omillaan sitä lukisi vaikka pitemmänkin novellin verran. The Independentin haastattelussa Fry kertoikin idean alkaneen sellaisena.

Luke Skywalker ja hänen ystävänsä Camie, Fixer ja Biggs Darklighter vuoden 1977 episodista poistetussa kohtauksessa.

Mutta alku on siis vain uni. Kaikki seuraavaksi luettelemani sen sijaan on ”totta” – kunnes toisin todistetaan. Lucasfilmin nykyisen linjauksen mukaan elokuvien romaaniversioiden kertoma on yhtä virallista kaanonia kuin elokuva, ”paitsi jos se on ristiriidassa elokuvien kanssa”. Tarkennus, joka tulikin tarpeeseen heti tämän elokuvan kohdalla, kun Rian Johnson päätti sisällyttää elokuvaansa Reyn ja Poen ensitapaamisen, jonka Alan Dean Foster jo näytti The Force Awakensin kirjaversion lopussa…

Mutta siis, tämän opin The Last Jedistä ja uudesta trilogiasta tätä romaania lukiessani, elokuvan tapahtumien mukaisessa järjestyksessä:

Han Sololle pidettiin hautajaiset D’Qarin tukikohdassa ennen sen evakuointia (vaikka ruumista ei toki ollut haudattavaksi). Toisin sanoen Hanin muka-hautakin tuhoutui First Orderin iskussa vain hieman myöhemmin.
Temmin ”Snap” Wexley, Jessica Pava ja muut The Force Awakensissa nähdyt vastarinnan lentäjät, joita ei nähdä The Last Jedissä, ovat Leian käskystä hakemassa Uuden Tasavallan selviytyneitä johtajia. Tähän ei välttämättä tarvitse suoraan palata mitenkään, mutta selvähän se, että joitakin poliitikkoja uuteen kapinaliittoon on episodi IX:ään mennessä pitänyt löytyäkin.
Luke Skywalker todella opetti sisarelleen Leialle Voiman käyttöä Jedin paluun ja The Force Awakensin välisinä vuosina. Itse olen näin aina ajatellutkin (siis sekä Legends-vuosina että nykykaanonin aikaan), ja olin suorastaan yllättynyt, kun Mark Hamill väitti haastattelussa, että tämä oli uudesta trilogiasta Lucasin jälkeen hylätty juonilanka. Saattoi tietysti ollakin, mutta romaani vahvistaa, että Leia on kyllä saanut välivuosina veljeltään jedioppia (kuten elokuvastakin sitten näimme).
Luke esittelee Reyn Ahch-Ton talonmiesnunnille ”siskontyttärenään”. Hihihihi, sanoi tämä lukija.
Rey viettää Ahch-Tolla viisi päivää. Niistä kolme ensimmäistä kuluvat Luken rutiineja seuratessa ja yrmyä mestaria pehmittäessä. Neljäntenä päivänä käydään keskustelu muinaisten jedien kirjastopuussa. Viidentenä päivänä tapahtuvat kaikki oppitunnit ja kaikki Rey-Kylo -keskustelut, ja se on siis se osuus, joka käytännössä ajoittuu päällekkäin vastarinnan avaruuspaon sekä Finnin ja Rosen tehtävän kanssa. Kirja ei kerro Ahch-Ton päivän pituutta, mutta koska tiedämme vastarinnalla olleen ennen Finnin ja Rosen retkeä elokuvan alkupuolella löpöä korkeintaan 18 tunnin pakenemiseen, voinemme tulkita Ahch-Ton päivät kutakuinkin meikäläisten mittaisiksi. Tämä ajoitusvahvistus oli itselleni yksi romaanin suurimmista anneista.
Luke tosiaan oli päättänyt palata Reyn kanssa auttamaan vastarintaa ja sisartaan tullessaan majaan, josta pahaksi onneksi löysi Reyn yhdessä Kylon kanssa. Näin veikkasin elokuvastakin, mutta aivan varma en ollut.
Snoken kotialuksella Supremacylla asuu yli miljoona First Orderin uskollista sotilasta.
Snoke nousi First Orderin johtoon henkilönä, joka tunsi galaksin tuntemattomina pidetyillä alueilla piilevät Voiman salaisuudet. Tämä on eräänlainen peilikuva sankaristamme (episodissa, joka on täynnä peilikuvia): Lukenhan on nyt monessa uuden kaanonin teoksessa kerrottu tai vihjattu kartoittaneen näitä salaisuuksia galaksin ”tällä puolella”.
Rose opetti Finnille avaruusaluksen lentämistä Canto Bight -tehtävän aikana. Tämä selittää erään elokuvaan jääneen pienen epäloogisuuden: Finnhän tarvitsi The Force Awakensin alussa Poen paetakseen lentämällä, mutta The Last Jedin lopussa eli vain muutamia päiviä myöhemmin hän lentääkin itse kiiturilla (tosin uskottavasti hapuillen).

the-last-jedi-luke-falcon

Kymmenes muistiinpanoni ei ole niinkään oppi kuin tiiseri – tai mahdollinen täky, johon episodi IX saattaa palata tai sitten ei. Muistattehan yhä, että The Force Awakensin otsikkoa ei ole varsinaisesti vieläkään selitetty täysin. Tiedämme, että Snoke havaitsi ”heräämisen”, joka tapahtui jo ennen kuin Reyn nähtiin käyttävän Voimaa. Heräsikö Voima jotenkin konkreettisesti, muuttaen ehkä jopa luonnettaan helpommin myös kouluttamattomalle Reylle aukeavaksi? Vai vavahteliko koko galaksin henkimaailma Voimassa voimakkaan Reyn vain lähestyessäkin kohtaloaan?

Olen taipuvainen tulkitsemaan, että johonkin tämäntapaiseen viitataan tässä The Last Jedi -romaanin kohdassa, jossa Luke avaa pitkästä aikaa aistinsa Voimalle:

Luke’s body felt like it was on fire. He knew it wasn’t. He accepted the feeling, denying it power over him, and then let it ebb. In its place came a familiar sense of warmth, of belonging, of finding himself part of an endless lattice of connections that held him and everything else, each fixed in its proper place.
A Force.
That aspect of the Force – The Jedi had called it the living Force – was ceaseless and ever-renewing. But the Jedi had spoken of another aspect – the Cosmic Force. It had an awareness, and a purpose, and a will. A will that had been silent, dormant after the demise of the Sith, only to wake once again during Luke’s exile. A will that Luke finally allowed himself to acknowledge once again.

The Last Jedin bluraylla on näkökulma (eikä se taida käännyttää ketään)

Posted on 25/04/2018 by Aki Jörgensen

Kirjoitin tähän blogiin jo pari kirjoitusta saatteiksi sille, että The Last Jedin kotijulkaisu bluraylla, dvd:llä ja digitaalisissa myymälöissä toi ja tuo elokuvalle todennäköisesti tässä kuussa monta uutta katselukertaa. Star Wars -historian fanimielipiteitä jyrkimmin jakanut episodi The Last Jedi on ehdottomasti elokuva, joka niitä ansaitsee.

Kenenkään ei ole toki pakko muuttaa Episodi VIII:sta mieltään useampienkaan katsomiskertojen myötä, mutta se on niin täynnä merkityksiä, viittauksia ja filosofisiakin tasoja, että ainakin on selvää, että parilla katsomiskerralla se ei vielä tyhjene. (Viimeksi tänä aamuna törmäsin Twitterissä pohdintaan, jota antoi itselleni uusia ajatuksia.)

Tämän sanottuanikin tekee mieleni tiivistää The Last Jedi -bluray-julkaisun arvioni lauseeseen: ”Tämä ei rakenna palaneita siltoja uudelleen.” Toisin kuin esimerkiksi The Force Awakensin kaksi bluray-julkaisuversiota, jotka ennen kaikkea tarjosivat elokuvan ja sen ohessa pieniä featurette-tyyppisiä katsauksia sinne tänne sen tuotantoon, The Last Jedin kotipaketti on näkökulmattu kokonaisuus – ja se näkökulma taitaa olla juuri se, joka osaa katsojista hiersi. Youtube ehdottelee juuri nyt minullekin useita videoita, joiden otsikko on tyyliin ”TLJ:n bluray todistaa että Star Wars on kuollut”. En viitsi katsoa niitä, mutta päättelen päätelmäni oikeaksi.

The Last Jedin blurayn ekstrojen pääosassa on 1,5-tuntinen dokumentti The Director and the Jedi, joka tuntuu tavanomaisen making of -hehkutuksen sijaan hämmästyttävänkin paljon ”oikealta dokumenttielokuvalta”, esimerkiksi äänisuunnittelua ja rytmiä myöten.

En tarkoita, etteikö se näyttäisi paljon elokuvan tekemisestä ja etteikö se olisi hengeltään hehkuttava, sillä näyttää ja on. Mutta ennen kaikkea se on dokumentti siitä, kuinka juuri verrattain pienten elokuvien parista poimittu Rian Johnson kirjoitti ja ohjasi suuren Star Wars -sarjan kahdeksannen episodin. Aikaisemmista SW-leffojen making of -dokkareista yhtä vahvasti yhdestä näkökulmasta oli rakennettu vain Revenge of the Sithin dokkari Within A Minute, joka pyrki kuvaamaan koko tuotantoa katsoen vain yhden elokuvan valmiin minuutin eteen tehtyä työtä. The Director and the Jedi katsoo koko elokuvan mittaa, mutta päähenkilöönsä rajattuna, ja se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka vähän siinä näyttäytyvät monet elokuvan päänäyttelijöistäkin.

The Director and the Jedi nostaa siis nimensä mukaisesti pääosaan kirjoittaja-ohjaaja Johnsonin ja tärkeimpään sivuosaan Mark Hamillin, joka joutuu kohtaamaan Luke Skywalkerille toisenlaisen tulevaisuuden kuin toivoi. Näin dokumentti tulee tavallaan vahingossa käsitelleeksi myös elokuvan ensi-illan jälkeen käytyä keskustelua. (Sanon ’vahingossa’, koska dokumentti keskittyy elokuvan käsikirjoitus- ja kuvausvaiheisiin eikä juuri koske jälkituotantoonkaan saati siis elokuvan jälkeen käytyyn keskusteluun – ja Johnson mainitsee leffan kommenttiraidalla äänittävänsä nekin mietteet ennen ensi-iltaa.)

Vaikka Rian Johnson oli tunnustettu ammattilainen, jonka harteille annettiin valtava vastuu, dokumentissa kirjoittaja-ohjaaja näyttäytyy oikeastaan kuin taviksena. Hän on kuin kuka tahansa meistä, suurisydäminen fani, massiivisten tuotantokoneistojen ulkopuolinen; mutta se, joka tässä tuotannossa tekee päätökset esimerkiksi siitä, mitkä otot toteutetaan studiossa ja mitkä oikeilla kuvauspaikoilla, mitkä efektit tietokoneella ja mitkä käsityönä. Voin vain ihmetellä ja ihailla kikattelevan Johnsonin tyyneyttä etenkin loppumattoman pitkän kuvausvaiheen aikana. Vaikka The Force Awakensin jälkeen olikin selvää, että elokuva tulee tekemään rahaa enemmän kuin sen tekeminen maksaa, Johnson oli kuitenkin isossa vastuussa siitä, kuinka miljoonat tuotannossa palavat.

Todennäköisesti The Last Jediä väkevästi inhonnut katsoja pyöritteleekin päätään pitkin dokumenttia. Johnson ei esimerkiksi tunnu käsittävän, miksi Hamill pohjimmiltaan ei pitänyt Luke Skywalkerin motivaatioista eristäytyä saarelleen. Ujosta ja nörttimäisestä Rose Ticosta ohjaaja kertoo kirjoittaneensa tarkoituksella ”hahmon, joka ei kuulu Star Wars -elokuvaan” – syytös, jonka TLJ-vihaajat Rosesta elokuvan jälkeen esittivätkin. Canto Bightin kasino, jota moni piti elokuvan tarpeettomimpana osana, saa dokkarissa paljon huomiota ”Star Wars -historian monimutkaisimpana kohtauksena” – luonnehdinta, jota on paha kiistää esimerkiksi lavastajien ja puvustajien näkökulmasta, mutta joka tuntuu kohtauksen varsinaista sisältöä ajatellen rienaukselta minustakin.

rian-johnson-carrie-fisher

Mutta nuo ovat tietysti myös esimerkkejä, joihin tartun poimiakseni erikseen esiin noita elokuvan kiistellyimpiä aspekteja. Yhtä totuudenmukaisesti voisin sanoa, että dokkari tarjoaa paikoin jopa intiimin näkökulman The Last Jedin tekemiseen. Voin esimerkiksi tunnustaa pyyhkineeni kyyneliä kohdassa, jossa dokkari näyttää vaihtoehtoisen oton Hamillin ja Carrie Fisherin välisestä kohtauksesta, ja edesmennyt Carrie lausuu ”This is the end, isn’t it?”. Blurayn kommenttiraidalla, jonka kuuntelin vasta dokumentin jälkeen, Johnson kuvaileekin kohtauksen kuvaamisen tuntuneen kirkossa olemiselta.

Tai, jos haluatte konkreettisempaa: tottakai tämäkin making of -dokkari, ja laajemmin koko bluray, näyttää sananmukaisesti paljon siitä, kuinka kaikki tehtiin. Daisy Ridley ja Adam Driver todella olivat aina oikeasti paikalla näyttelemässä kaikki Voiman välityksellä käytävät keskustelunsa, vaikka elokuvassa Rey ja Kylo näkyvät aina omissa lavasteissaan. Lucasfilmin toimitusjohtaja Kathleen Kennedy on yhä sen verran myös alkuperäisellä urallaan elokuvatuottajana, että oli paikalla esimerkiksi Ridleyn ja Hamillin välisissä varhaisissa käsislukutilaisuuksissa ilmeisesti Hamillin tai Johnsonin kotona.

Puhumattakaan sitten siitä, miltä näytti, kun Luken lypsämä merilehmä kuljetettiin helikopterilla kalliolleen Irlannin rannikolla.

Dokkarin rajauksen vuoksi paljon jää käsittelemättäkin, ja siitä paljosta osa on onneksi huomioitu levyllä toisaalla. Esimerkiksi efektipainotteisia taistelukohtauksia käsitellään dokkarin rajauksen vuoksi lähinnä erillisessä pikkudokkarissa, joka olisi voinut olla vaikka pitempikin. Erityisen kiitoksen ansaitsevat Andy Serkisin voimakkaat Snoke-alkuperäisotot – siis raa’an näyttelijäsuorituksen näyttäminen motion capture -hahmon alta.

Kommenttiraidalla puhuu Johnson yksin, joten sekin vain jatkaa dokumentin fokusta. Oikein viihdyttävä sekin on, vaikkei ehkä aivan JJ Abramsin The Force Awakens –kommenttien tasoinen. Ohjaajien kommenttiraidat tapaavat yleensä tarjota tekijän kehumassa kaikkia alaisiaan ja osoittelemassa pieniä yksityiskohtia, kuten sattumuksia kuvauksista (Huxin stuntti särki nenänsä, kun Snoke löi hänet maahan) tai kohtia, jotka kuvattiin lisäottoina kun niitä huomattiin tarvittavan (Laura Dernin näyttelemä Amilyn Holdo oli ensin kuvatuissa versioissa ”liian hippy-dippy” – ilmeisesti siis lähempänä hahmoa Claudia Grayn Leia-romaanissa). Näin Johnsonkin 2,5 tuntiaan pääasiassa käyttää – ja kyllä, täältä löytyvät myös ansaitut kehut Joonas Suotamolle.

Mitä sitten tulee poistettuihin kohtauksiin, joita itsekin aina innolla odotan: niitä on peräti 23 minuuttia, ja ne ovat todella kiinnostavaa katsottavaa. Mutta mitään sellaista niissä ei ole, minkä puuttumista elokuvasta jäisi harmittelemaan. Kaikki pätkät on poistettu syystä, ja muutamien kuvaamistakin sopii ihmetellä. Erityisesti en voi käsittää, miten pyllyläpsäytykseen päättyvä pitkä Finnin, Rosen ja DJ:n hissikohtaus pääsi kuvauksiin asti (eikä bluray paljasta, oliko stormtrooperien haarniskoissa kyseisessä kohtauksessa lopulta brittiprinssejä vai ei!).

Mukana on tietenkin myös pitkä Ahch-Ton saaren huolintahenkilökunnan juhliin liittyvä kohtaus, jonka poistamisesta ovat puhuneet näyttelijät ensi-illasta lähtien. Aiemmin kerrotun perusteella olen ihmetellyt tämänkin kohtauksen olemassaoloa: siitähän kerrottiin, että Luke huijaa Reyn uskomaan, että talonnaisten kylään hyökätään, ja naureskelee, kun tämä säntää auttamaan, ja näin kuvattuna Luke tuntui vaikuttavan kohtauksessa silkalta mulkerolta. Kokonaisena katsottuna ymmärrän kuitenkin, mistä siinä oli kysymys: Luken opetus liittyy jälleen hänen ajatukseensa jedien ansaitsemisesta loppua, sillä Luke tarkoittaa sanoa, että galaksin tasapainoa säilyttävät jedit eivät välttämättä tällaisessa tailanteessa puuttuisi tilanteeseen millään tavalla, mutta että Rey on nimenomaan oikeassa halutessaan auttaa. Hyvä silti, että kohtaus poistettiin – se on hieman kömpelö, aika pitkä ja ajatuksissaan vähintään epäselvä ellei epäonnistunut – eikä siis olisi ainakaan auttanut The Last Jedin jälkeisessä polemiikissa.

Poistetut kohtaukset ja koko bluray muutenkin vain vahvistavat tosiasiaksi sitä kuvaa, joka The Last Jedistä on koko ajan annettu: että toisin kuin The Force Awakens, Rogue One ja Solo, tämä tuotanto oli suuruudestaan huolimatta hämmästyttävän ongelmaton. Johnsonin käsis on syntynyt luontevasti ja kääntynyt elokuvaksi sujuvasti. Lienee siis tämän meidän universumimme ironiaa, että siten syntynyt elokuva onkin otettu vastaan ristiriitaisemmin kuin ongelmallisesti synnytetyt edeltäjänsä…

Lopuksi pari sanaa bluraysta julkaisuna (pätkiä voi näistä sisällöistä voi muuten vilkuilla virallisella sivulla). Ellei se jo selväksi tullut, olen tähän hyvin paljon tyytyväisempi kuin The Force Awakensin tai Rogue Onen kotijulkaisuihin.

Selvä voitto tulee jo pelkissä minuuteissa mitattuna: The Last Jedin ekstroja on yli kolme tuntia ja niiden päälle kommenttiraita, kun TFA:n ekstrat kellottuivat alle kahteen tuntiin ja Roguen vain vähän yli tuntiin, eikä kummankaan ensimmäinen julkaisu sisältänyt kommenttiraitaa. Kummankaan noista elokuvista ekstroissa ei myöskään päästy kovin paljon pressikierroksella sanottua pitemmälle, kun taas TLJ:n paketti onnistuu aidosti syventämään itse elokuvaa, kuten kai olisi tarkoitus.

Valitettavasti kaikki merkit viittaavat siihen, että kotijulkaisut ovat nykyään niin huonoa bisnestä, että dvd:n kultavuosien tasoisia ekstralevyjä voi olla turha jatkossakaan odotella. The Last Jedin ekstralevy ei esimerkiksi sisällä enää suomenkielisiä tekstejä – ilmeisesti näin pienen kielialueen myynti on nykyään näinkin ison elokuvan kohdalla niin vaatimatonta, ettei käännökseen vaivauduta. (Englanninkieliset tekstit löytyvät toki.)

Itse elokuva on suomennettu minusta levyllä paremmin kuin elokuvateatterissa. Käännöksessä on nyt oivaltavuutta, jota pikaoloissa tehdyssä teatteriversiossa ei ehkä ymmärrettävästikään ollut. Myös Yodan keskeinen ”we are what they grow beyond” -opetus mestarien taakasta, joka teatterissa oli sotkettu käsittämättömästi väitteeksi ”me olemme sen yläpuolella”, aukenee nyt paljon paremmin. Tosin itse olisin vieläkin muotoillut hieman toisin: ei ”He meidän ohitsemme kasvaneet ovat”, koska Rey on vielä kaukana valmiista valmis, vaan ”He meidän ohitsemme kasvavat”.

Huvittavin käännösvirhe on kuitenkin tämä, jossa Jedi Orderia alkukielellä kaipaava Rey vaikuttaa vaihtaneen puolta:

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Tag Archives: johnson