Kolmen ensimmäisen jakson perustella Andor on viimein Star Wars -sarja, jollaisia olen toivonut

Yhdellä sanalla ilmaisten tiivistäisin kokemukseni Andorin kolmesta ensimmäisestä jaksosta näin: ”viimeinkin!”

Sillä en todellakaan tarkoittaisi sitä, että hihkuisin intoa siitä, että kauan odotettu sarja viimein alkoi. Ei, sen pisteen olemme ohittaneet jo ajat sitten (tai minä ainakin olen). Saatan kyllä ollakin näkymästäni innoissani, mutta kun kyse on kolmannesta näytellystä Star Wars -tuotantokaudesta alle vuoden sisään, tuhahtelen niille somen hehkuttajille, jotka kehtaavat käyttää enää sanoja ”at last” tuossa merkityksessä. Eihän näitä vanhan polven fani enää ehdi edes odottaa, kun ne jo valmistuvat!

Sen sijaan tarkoitan ”viimeinkin!”-ajatuksellani sarjan sisältöä. Tämä kirjoitus spoilaa sarjan kolmea ensimmäistä jaksoa, jotka julkaistiin Disney+:ssa tätä kirjoittaessani viime keskiviikkona.

Tähän mennessä kokemukseni näytellyistä Star Wars -sarjoista ovat noudattaneet kaavaa, jossa odotan jokaiselta paljon, mutta saan vähemmän kuin odotin. Eniten olen niistä pitänyt Obi-Wan Kenobista, mutta siitäkin oli pakko viimeistään kolmannen jakson jälkeen myöntää, että sekin sarja olisi lähtökohtiinsa nähden voinut olla vielä paljon parempikin. Jopa umpisurkea The Book of Boba Fett antoi minulle hyvän viban ennen esityksiään, mutta kun sarjan sitten näin, toivoin vain, etten olisi nähnytkään. (The Mandalorian asettuu minulle näiden väliin, loppulaadultaan kädenlämpöiseksi ja kiinnostavuudeltaan kovin vaihtelevaksi.)

Siksi en enää Andorin kohdalla uskaltanut toivoa niin paljon kuin olisi tehnyt mieli. Ja mieli kyllä teki, sillä niin mahtavia olivat Andorin trailerit ja niin lupaavalta sarja alkoi lähestyessään kuulostaa. Kun nyt luen, mitä kirjoitin elokuussa tässä blogissa, luen itseäni suurten odotusten vallassa, mutta omassa päässäni olin kyllä olevinani varautunut. On tässä ennenkin jo toivottu suuria, tiedättehän.

Kolmen ensimmäisen jaksonsa perusteella Andor ei noudata edellä todettua kaavaa. Eikä muitakaan kaavoja, ja siitä ilossani onkin pitkälti kyse.

Yhdellä sanalla siis: ”Viimeinkin!”

Viimeinkin tummasävyinen draama, joka tuntuu aikuisille kirjoitetulta.

Viimeinkin oikealta, elävien ihmisten yhteisöltä tuntuvaan rakennettuun lokaatioon sijoittuva tarina. Siis Star Wars -tarina, jonka kuvissa on jatkuvasti mukana enemmän kuin kolme ihmistä, ja toisaalta sarja, joka ei sijoitu lähes autioille planeetoille tai yksinäisiin tukikohtiin. (Varietyn jutussa mainitaan luku 200 näyttelijää.)

Myös elokuvallisen toteutuksen kannalta: viimeinkin oikeita lavasteita ja oikeita joukkokohtauksia. Tätä edeltäneiden Star Wars -sarjojen kuvauspaikkana on käytetty lähes pelkästään ledinäyttöjen kuplaa The Volumea, jonka fyysiset rajat vaikuttavat hyvin konkreettisesti siihen, voivatko sillä tekniikalla kuvatut tarinat koskaan tuntua oikeaan, elävien ihmisten yhteisöön sijoittuvilta.

Viimeinkin tarina duunareista. Tavallisista työtä tekevistä ja toisiaan rakastavista tai kyräilevistä ihmisistä, joista useimmilla ei ole aikomustakaan tempautua sarjan aikana galaktisen sankaruuden pyörteisiin.

Tai galaktisen pahuuden, sitä paitsi. Andorin kolmessa ensimmäisessä jaksossa ei ole ”pahista”, vaikka siinä toki on antagonisti: Kyle Sollerin näyttelemä Syril Karn on hahmo, joka tekee vain työtään, ja tekee sitä itse asiassa kunnioitettavasti. Karn ei ole paha imperiaali eikä edes (tai ainakaan pelkästään) kunnianhimoinen nuori pyrkyri, vaan ihminen, joka uskoo työnsä tarkoitukseen, ja yrittää löytää syyllisen kahden ihmisen väkivaltaiseen kuolemaan – vaikka sekä korruptoitunut esimies että murhattujen todennäköinen oma korruptoituneisuus antaisivat kaikki syyt sulkea tapahtuneelta silmät. Kirjoituksen viiimeinkin-teeman hengessä voisi sanoa, että viimeinkin näytellyt Star Wars -tarinat nostavat Imperiumin-Kapinaliiton -välisestä konfliktista esiin myös tällaisia ”keskelle” asettuvia harmaita hahmoja. Samalla ja Syril Karnin hahmon ympärillä Andor viimeinkin näyttää Imperiumin valtaa pahan banaaliuden tasolla: ilman valkoisia haarniskoja, ilman keskitysleiritason hirmuilua.

Vielä edellisestä aiheesta jatkaen: Viimeinkin kuolemaa, joka tuntuu tragedialta. Andorin tapahtumat käynnistää tosiaan kohtaus, jossa kertomuksemme päähenkilö Cassian Andor (Diego Luna) tappaa ensin vahinkolaukauksella yhden öykkärin ja sitten syntyneessä pakkotilanteessa valitsee pelastaa oman henkensä tappamalla harkitummin toisenkin, vaikka tämä anelee puolustuskyvyttömänä henkensä säästämistä. Siinä missä vaikka The Mandalorianissa satunnaisten vastaantulijoiden präiskyttely kuoliaaksi on usein pelkkä vitsi ja aina tunnelataukseltaan kuin olankohautuksella ohitettava videopelikohtaus, Andorin tuossa kohtauksessa elämän päättyminen on surullista ja surkeaa.

Viimeinkin seksiä. Useammassa kohtauksessa enemmän kuin vain vihjaten, melkein jopa ruudullakin. En välttämättä vaadi Star Warsiin gameofthronesmaista visuaalista paljasta pintaa, mutta on huojentavaa nähdä, että jokin kaukaiseen galaksiin sijoitettu audiovisuaalinen tarina sentään näyttää kuvin ja sanoo ääneen, mitä aikuisten välillä tuossakin galaksissa tapahtuu.

Kaiken kaikkiaan olen riemuissani Andorin varsin pitkälle viedyltä tuntuvasta realistisuudesta (kaukaisen galaksin kontekstissa, toki). Väittävät jopa, että Andorissa olisi kuultu Star Warsissa ensimmäisen kerran koskaan sana ”shit”. Itse voisin luetella vielä ainakin sen, että erittäin, erittäin pitkästä aikaa näimme matkustuskohtauksia, joissa matkat tuntuvat kestävän aikaa, ja vieläpä matkustamista kehnokuntoisilla joukkoliikennevälineillä. Tai että viimeinkin kuulimme kiinnostavaa in universe -musiikkia. Hitsi vie, ne rummutuksetkin todella kumisivat!

Mutta samalla Andor on viimeinkin myös tarina, jonka seuraavista käänteistä olen niin kiinnostunut, että ahmisin sarjan vaikka kerralla, jos voisin. Tällä tarkoitan nimenomaan draamallista kiinnostusta: tottahan olisin ahminut ne aiemmatkin, jos olisin voinut, ”koska ne ovat Star Wars -sarjoja”, mutta Andor herättää minussa selvästi niitä enemmän tunteita siitä, että haluan tietää, mitä kerrottavassa tarinassa tapahtuu seuraavaksi.

Kaiken yllä ja kaiken kaikkiaan: vaikuttaa siltä, että nyt meillä on viimeinkin Star Wars -sarja, joka tuntuu tyylitietoisena kokonaisuutena aivan omanlaiseltaan.

Andor sijoittuu ilmiselvästi ja uskottavasti Star Wars -universumiin, mutta siten kuin kamerat olisi käännetty kuvaamaan suuntaa, jota tähänastisissa elokuvissa ja sarjoissa ei ole nähty (ja hyvin harvoin muissa oheistarinoissakaan). Samalla tulee selväksi, että showrunner Tony Gilroy ja muut sarjan tekijät hyvin tietoisesti välttelevät noudattamasta Star Wars -elokuvien ja -sarjojen tuttua ja tunnistettavaa tyyliä. Verrokkeihinsa nähden Andor tuntuu enemmän ”sarjalta, joka sijoittuu Star Wars -universumiin” kuin käsitteellisesti ilmaistuna ”Star Wars -sarjalta”. Edellä jo mainitussa Varietyn artikkelissa Gilroy itse kuvailee käyttävänsä ”Star Wars -kaanonia isäntäorganismina” realistiselle draamalle oikeista ihmisistä.

Joku saattaa lukea edellä kirjoitetun siten, että Andor edustaisi tarkalleen juuri sellaista Star Warsia, jota minä haluan eniten nähdä. Sitä en kuitenkaan tarkoita sanoa, eikä se edes välttämättä edusta. Ainakaan en tarkoita sanoa, että minusta olisi jotenkin ”väärin”, että tähänastinen Star Wars on tyypillisesti käsitellyt jedien tai palkkionmetsästäjien kaltaisten toiminnallisten ja usein suorastaan ilmeisen sankarillisten hahmojen seikkailuja. Päinvastoin.

Tarkoitan nimenomaan sitä, että kun Star Wars -sarjoja (ja ehkä jossain vaiheessa taas elokuviakin) yhä enemmän tehdään, tärkein toiveeni on, että saisimme niitä mahdollisimman monenlaisia. The Mandalorianin ei tarvitse muuttua seuraavalla kaudellaan Andorin kaltaiseksi. Andorin ei tarvitse muuttua The Mandalorianiksi. The Acolyte ja Skeleton Crew toivottavasti eivät muistuta tyyliltään näistä kumpaakaan eivätkä toisiaankaan. Erilaisuus on rikkautta.

Sitäkään en tarkoita, että minulla ei olisi mitään kritisoitavaa Andorin kolmesta ensimmäisestä jaksosta. Voisin esimerkiksi piikitellä, että oli hyvin viisasta, että ne julkaistiin kerralla, koska kolmena erillisenä jaksona ne eivät olisi toimineet ollenkaan. Kolmen erillisrakenteisen jakson sijaan ne tuntuivat pikemminkin yhdeltä pitkältä pilotilta, ja nykyisinä suoratoiston sallimina vapaan jaksopituuden aikoina ne olisi aivan hyvin voitu julkaistakin yhteen leikattuna. Nähtäväksi jää, miten seuraavien jaksojen seuraaminen jakso-per-viikko -tahdilla toimii, vai onko nekin kirjoitettu julkaisuaikataulusta huolimatta pikemminkin bingetettäviksi. (Andor kuvattiin kolmen jakson blokeissa, mutta 12-jaksoinen ykköskausi ei jakaudu aivan standardikokoisiin paloihin, koska yhden näistä blokeista muodostavat jaksot 7, 11 ja 12.)

Suurin huoleni tulevaa ajatellen on, kantavatko Cassian Andor ja näyttelijä Diego Luna ihan oikeasti nimeään kantavaa sarjaa. Hahmo ja näyttelijä ilmentävät kyllä hyvin valokeiloja välttelevää sivullisuutta, joka tekee heistä oivan valinnan vakoojaksi, mutta olen epävarma siitä, löytyykö heistä sitä oveluutta, jota tuo toimenkuva niin ikään vaatii. Ensimmäiset kolme jaksoa jättävät myös avoimeksi, malttaako sarjan draama täysin keskittyä nimihahmoonsa, kun hänen ympärillään pyörii niin paljon kiinnostavaa. Lisäksi ensimmäiset jaksot paljastivat, että niin paljon kuin Andor-sarja muuten pyrkiikin välttelemään Star Wars -kliseitä, myös Cassianilla vaikuttaa olevan henkilökohtaisen konfliktinsa ytimessä kadonnut perheenjäsen.

Mutta varsinaisten kritiikkien aika onkin myöhemmin. On aivan liian aikaista sanoa, onko Andor kokonaisena teoksena erinomainen, mutta kolmen ensimmäisen jakson perusteella voi jo sanoa, että se ei ainakaan ole pettymys.

Virallisuudesta, aitoudesta ja Star Wars -asujen hienoudesta Tampereen Star Wars Unofficial Galaxies -näyttelyn innoittamana

Viime viikonloppuna kolmen aikuisen ja yhden lapsen seurueemme matkusti Tampereelle, pukeutui parhaimpiinsa ja vieraili Tampere-talon Star Wars Unofficial Galaxies -kesänäyttelyssä.

Parhaimpiin pukeutumisella tarkoitan sitä, että kaivoimme Lontoon parin vuoden takaiseen Star Wars Celebrationiin rakentamamme asumme kaapista ja marssimme siis näyttelyyn sonnustautuneina Padme Amidalan kedon piknik -mekkoon, kenraali Huxin univormuun ja Reyn Ahch-To-seikkailun asuun. Lapsi (ei kuvassa) oli pukeutunut, öö, Cars 3 -t-paitaan, jonka hän oli pukenut Puuha-Pete-pitkähihaisen päälle.

Ihmisiä, jotka ulkoiluttavat naamiaisasujaan.

Teeman mukainen pukeutuminen sopi asiaan mainiosti myös siksi, että Unofficial Galaxies -näyttelyssä oli hyvin pitkälle kyse juuri puvuista. (Teeman mukaan pukeutuneet saivat näyttelyn ovella myös pienen karkkitervehdyksen, mutta siihen ei olisi tarvittu varsinaista cosplay-asua, asiaan kuuluva t-paita olisi riittänyt.)

Kirjoitan tässä auki ajatuksiani näyttelyn ääreltä. Unofficial Galaxies -näyttely on avoinna Tampere-talossa vain tämän heinäkuun ajan eli 1.-31.7.2022, mutta tämän blogikirjoituksen julkaisun hetkellä sinne siis ehtii vielä.

Epävirallista, salaperäistä, vähän hämmentävääkin!

Tampere-talon näyttely on nimeään myöten epävirallinen. Se ei ole Disney-Lucasfilmin virallisesti lisensoima, siellä ei soi oikea Star Wars -leffamusa, siellä ei näy oikeita Star Wars -logoja eikä suurin osa teoksistakaan ole ”oikeasti aitoja” (palaan tähän kohta). Pitempiaikaiset suomalaiset Star Wars -fanit muistanevat Tennispalatsissa vuonna 2001 esillä olleen The Art of Star Wars -näyttelyn, joka oli lisensoitu ja jossa esillä oli aivan ”oikeaa” tavaraa: Tampereen näyttely ei siis ole sen kanssa samaa sarjaa.

Unofficial Galaxies -näyttelyssä on jollain laskutavalla esillä noin 120 esinettä, mutta sen ydin on noin neljässäkymmenessä elokuvahahmojen pukukokonaisuudessa, joista osa on esillä kevyesti elokuvien kohtauksista vihjailevien taustojen äärellä, osa lähinnä mallinukkejen päälle puettuina. Lisäksi Tampereella on esillä muutamia tuttuja hahmoja patsaina, vähän rekvisiittaa ja pari vitriinillistä leluja eri vuosikymmeniltä.

Näyttelyn saatesanojen mukaan kyseessä on yksityiskokoelma, jonka omistaa ”yksi Iso-Britannian suurimmista Star Wars -keräilijöistä”. Näyttelyssä kerrotun mukaan keräilijä alkoi kerätä Star Wars -leluja lapsena vuonna 1980, jatkoi lelukokoelman täydentämistä aikuisena ja eteni elokuvalavasteisiin ja niiden kopioihin sitten, kun ”lelukokoelma oli valmis”.

Edelleen Tampere-talon viestinnästä kerrotaan, että Tampereella nähtävä näyttely on tätä ennen ollut esillä maailmalla vain kerran Liverpoolissa 2017-19. Siellä se tosiaan onkin ollut esillä, mutta jostain syystä se on nyt heti toisena esillä Suomen Tampereella, josta sen ”on määrä jatkaa maailmankiertueelle”.

Tämä kaikki on kovin salaperäistä, ja ainakin meidän seurueessamme kokonaisuus herättää kysymyksiä, joihin emme taida saada vastauksia. Koska suurinta osaa kokoelmasta ei tosiaan ole oikeasti käytetty Star Wars -leffojen kuvauksissa, päättelemme, että kokoelma ei kuulu miljardöörille. Eikä toisaalta tuotannoissa ihan oikeasti työskennelleelle.

Mutta millaisella ”tavallisella” keräilijällä olisi ollut harrastuneisuutta kerätä tällaista kokoelmaa, esimerkiksi kymmeniä pukuja, saagan kaikkien vuosikymmenten varrelta? Millaisessa kodissa tai varastossa niitä on ennen maailmankiertuetta säilytetty? Kuinka laaja on kokoelman alkuperäinen ydin eli lelukokoelma, josta Tampereella nähdään vain väläys, mikäli se todella on keräilijänsä mittapuulla ”valmis”? Miksi vuosikymmeniä kartutetun kokoelman maailmankiertue starttaa kaikista maailman paikoista juuri Tampereelta?

Sanonpahan vain, että eräät epäilykset jäisivät epäilemättä, jos keräilijä esittäytyisi edes nimellään. Mutta tietysti on viime kädessä niin, että sama se, kenen omistamia ja miten kerättyjä esillä olevat esineet ovat, kun niitä esineitä kuitenkin on tultu katsomaan. Katsotaanpa siis seuraavaksi!

Elokuvapukujen vai cosplay-pukujen näyttely?

Unofficial Galaxies -näyttelyn ”epäaitous” on siis paitsi lisensoimattomuutta, myös sitä, että esillä olevat puvut, valomiekat ja muut esineet eivät – aivan paria poikkeusta lukuun ottamatta – ole ”oikeita” screen used -elokuvaesineitä.

Aitouden käsitteestä kiinnostuneelle Tampereella oli tarjolla paljonkin ajatuksen aihetta, vaikka tällaiseen pohdiskeluun näyttelyn kepeät tekstiplakaatit eivät toki suoraan kannustaneetkaan. Mutta esimerkiksi sitä saattoi asuja katsoessaan pohtia, mikä (jos mikään) erotti näyttelyssä esillä olleet asut harrastajien valmistamista niin sanotuista cosplay-puvuista eli periaatteessa niistäkin vaatteista, jotka meillä itsellämme olivat päällämme – jotka siis olivat syntyneet omin käsin ompelukoneella tai kirpputorilta tarkoitukseen sopivia rytkyjä etsimällä.

Osa Tampere-talossa esillä olevista puvuista ja esineistä on niin sanottuja replikoita: mahdollisimman tarkkoja jäljennöksiä elokuvissa käytetyistä, osa jopa lisenssillä tehtyjä sellaisia. Vitriiinien valomiekoista saattoi bongatakin Master Replicas -firman trademark-merkintöjä, ja oletan, että esimerkiksi osa kypäristä on tällaisia kaupallisia tuotteita myös. Luonnollisen kokoisen ja näköisen Darth Maul -patsaan saa kyllä rahalla hankittua itselleen, jos sellaisen haluaa. Tällaiset esineet ovat siis periaatteessa kenen tahansa ostettavissa olevia, tai ainakin ne ovat olleet niiden tuote-erän valmistumisen aikaan kenen tahansa ostettavissa olleita, vaikkakin korkealaatuisia sellaisia.

Osa Tampere-talon hahmo- ja pukukokonaisuuksista näyttääkin tosiaan siltä, että ne voisivat olla oikeasti suoraan elokuvien puvustamoista. Toiset eivät näytä siltä. Esillä on esimerkiksi Kylo Ren, jonka asusta Unofficial Galaxies -kokoelmaan näyttää itse asiassa kuuluvan pelkkä kypärä, joka on tökätty mustaan kaapuun puetulle mallinukelle, joka vieläpä töröttää hassusti allapäin vinossa. Muutamat muutkin asuista tuntuvat rakennetun siten, että riittävän vakuuttavaa kypärää, kasvomaskia tai muuta tunnistettavaa asustetta on täydennetty asukokonaisuudeksi ”oikeansuuntaisilla” vaatteilla ja asusteilla, jotka tarkemmin katsoen eivät olekaan elokuvissa nähdyn kaltaisia. (Taas jos ajattelen omaa asuvalintaani: aikanaan kirpparilta löytämäni kenraali Hux -paitani oli polyesteriä ja ihan helvetin hirveä pitää tuntikaupalla päällä nahkatakin alla, mutta sopivan vyön kanssa ja First Orderin merkin hihaan ompelemalla se kyllä näytti minusta riittävän oikealta.)

Kun kahdesta esillä olevasta Darth Vaderista tällä vakuuttavammin asetellulla mallilla ovat kädet ja jalat kokonaan viitan peitossa, voi miettiä, mahtavatko paita ja housut itse asiassa ollakaan viitan alla oikeanlaiset.

Sekin on kuitenkin sanottava, että erityisesti originaalitrilogian asujen kohdalla niin sanottu totuus saattaisi olla toiveita karumpaa. En missään nimessä tarkoita käyttää cosplay-termiä vähätellen, vaikka oma asuni kepeä kirpparilähtöinen kokonaisuus olikin. Star Wars -cosplay on suosittu ja monelle vakava harrastus, ja esimerkiksi stormtrooper-pukujen harrastajat ovat jo kauan sitten vähintään saavuttaneet ja myös ohittaneet elokuvissa oikeasti käytettyjen pukujen valmistajien tason.

Eivät Imperiumin eri sotilastyyppien kypärien ja pukujen hengitysputket ja painikkeet olleet 1970-luvun leffakuvauksissa ”oikeita”: siis irrotettavia tai painettavia niin kuin ne oikeissa avaruushaarniskoissa olisivat. Sellaisia niistä ovat tehneet vasta harrastajat tai uusien elokuvien haarniskojen valmistajat. Viime vuosina Lucasfilm on itse asiassa värvännyt 501st Legion -ryhmän pukuharrastajia omissa asuissaan jopa avustajiksi oikeisiin tuotantoihinsa.

Myös edellä jo mainitut kaupallisesti tuotetut replika-kypärät ja -kasvonaamiot, jollaisia on esillä Tampere-talon kokoelmassakin, ovat paikoin elokuvissa oikeasti käytettyjä yksityiskohtaisempia. Olisi mielenkiintoista vertailla vierekkäin vaikkapa Tampere-talon Boba Fettiä, Imperiumin vastaiskussa käytettyä Boba Fett -pukua ja jonkun vakavamielisen Boba Fett -pukuharrastajan viimeisen päälle tuunattua deluxe-pukua. Vain yksi niistä olisi kiistatta ”oikea” Boba Fettin asu, mutta arvaan kyllä, että se ei olisi niistä läheltä katsoen uskottavimman näköinen oikeana avaruuspalkkionmetsästäjän pukuna.

Tampereen näyttelyn tasovaihtelua samassa kuvassa: Chewbacca (puku, lytyssä ja kummasti kenollaan), Leian Boussh-valeasu (kypärä ja pukukokonaisuus), C-3PO (patsas, ei metallia), Jabba (pahvia), Salacious Grumb (nukke), Boba Fett (kypärä ja pukukokonaisuus) ja syväjäädytetty Han Solo (muovia).

Aitoa tai ei, vaan mitä se on se ’aitous’?

Jotta en kuulostaisi tympeältä kriitikolta, sanon varmuudeksi, että suuri osa Tampere-talon näyttelyn puvuista näytti siis omaan silmääni oikeinkin hyvältä. Ja silloin kun puvut siltä näyttävät, onkin seuraava hyvä kysymys, mitä väliä sillä sitten on, etteivät ne ”oikeita” ole.

Tampere-talon näyttely ei missään nimessä eikä missään plakaatissa väitä pukuja aidoiksi, mutta voin kuvitella, että moni kävijä niitä sellaisiksi luulee – ja monille taas ei ole edes mitään merkitystä sillä tiedolla, että esillä olevien, pääsääntöisesti kuitenkin hienojen, asujen sisällä ei ole oikeasti ollut elokuvissa hahmoja esittäviä näyttelijöitä. Kysehän ei ole elokuva(puku)suunnittelun taiteen näyttelystä, vaan kevyestä kansainvälisestä viihdenäyttelystä, johon tullaan muistelemaan Star Wars -asujen kautta elokuvien tunnelmaa tai yksinkertaisesti vain bongaamaan lasten kanssa tuttuja hahmoja – jos kohta näyttelyn 25 euron pääsymaksu ei Museokorttiin jo tottuneelle kansakunnalle ihan kevyt hinta olekaan.

Vielä pukuja pitemmälle aitouden käsitteen merkitys hämärtyy näyttelyn kahden suurimman esineen kanssa.

Niistä toisen ilmoitetaan näyttelyssä olevan yli 100 000 euron arvoinen ja kokoelman arvokkain esine. Se on ”oikea”, siis oikeasti elokuvassa käytetty ”Anakin Skywalkerin työpöytä ja -tuoli” episodi I:stä. Kyseessä on täysin valkoinen pöytä-tuoli-yhdistelmä, joka pöyristettyine kulmineen vaikuttaa niin sliipatulta, että on itse asiassa vaikea uskoa sen oikeasti esiintyvän pölyisen Tatooinen orjien kortteliin sijoittuvassa kohtauksessa. Kun katsoin tarkkaan, sen sieltä löysin – mutta se ei näy siinä ehkä monien muistamassa kohtauksessa, jossa C-3PO esittäytyy, ja jossa tosiaan nähdään pikku-Anakinin (Jake LLoyd) työskentelytila, vaan se kirjaimellisesti vilahtaa hetken ruudulla Shmi Skywalkerin (Pernilla August) taustalla eräässä toisessa kuvassa. Katsokaapa tästä kuvavertailua:

Tampereen näyttelyn toinen suuri esine on Luken landspeeder eli X-34-kiituri originaalileffasta eli episodi IV:stä. Se on aidon kokoinen, hyvin aidon näköinen, plakaatin mukaan toimiva ja ajettava, ja Lontoon Elstree-studion alkuperäisten kiiturien kopio, vieläpä studiolle vakituisesti lavasteita rakentaneen Norank Engineering -firman valmistama. Kiinnostavaa on, että näyttelytekstit välttävät väittämästä, että Norank olisi valmistanut itse myös sen oikean elokuvissa käytetyn kiiturin, ja nettiselvittelyjen perusteella päädyn itsekin siihen, että näin ei ole (ks. esim. tämä Internet Archiveen päätynyt haastattelu virallisesta Star Wars -fanilehdestä). Tarkemmin tietämättä veikkaan, että Norankin valmistama kopio on tehty studioilla 1980-luvulla johonkin näyttely-tyyppiseen tarkoitukseen. Vertailua oikeaan episodi IV:ssä käytettyyn yksilöön (joka on yhä George Lucasin hallinnassa) voi tehdä alla olevista kuvista ja tällä nettisivulla.

Joka tapauksessa Tampereella nähtävä yksilö näyttää hyvältä, ”oikealta” ja sillä on oikeiden Star Wars -elokuvien tuotantoon kytkeytyvä tausta. Mutta koska sitä ei siis ole käytetty elokuvan kuvauksissa, se ei ole ”yhtä aito” eikä ”yhtä arvokas” kuin Ikean myymälään sopivalta näyttävä valkoinen pöytä-tuoli-yhdistelmä. Silti tiedän kyllä, kumman äärellä minä olin Tampereella vaikuttuneempi.

Kuitenkin kaukaisen galaksin taikaa

Vaikka Tampereen näyttelyn synnyttämät ajatukset johtivatkin tähän jopa kriittissävyiseen kirjoitukseen, tunnustan auliisti olleeni itse näyttelyssä paikan päällä aivan hymyssä suin. Enkä suinkaan siellä tarkkaillut otsa rypyssä jokaisen puvun aitouden astetta!

Sitä enemmän ajattelin sitä, kuinka paljon juuri nuo puvut edustavatkaan sitä, mitä itse asiassa Star Warsissa rakastan. Yllätyin iloisesti, että esillä ei ollutkaan lähinnä vain originaalitrilogiasta tuttuja hahmoja (kuten taisin odottaa), vaan kaukaisen galaksin taikaa koko 40 vuoden ajalta. Sitä, että jo neljänkymmenen vuoden ajan tähän kaukaiseen galaksiin on osattu kuvitella outoja olentoja ja keksittyjä kulttuureja, jotka ilmenevät (muun muassa) ikonisina vaatteina, kypärinä, naamioina, haarniskoina ja aseina.

Uudempia elokuvia unohtamatta: Solo-leffan Han Solo, ”vihaan hiekkaa” -kohtauksen Padme Amidala ja jatko-osatrilogian Finn.

Jatko-osatrilogiassa ja muissa uusissa elokuvissa (suuresti valitettavasti!) kierrätettiin paljon aiemmissa elokuvissa nähtyä kuvastoa ja esiteltiin vähemmän aivan uudenlaisia maailmoja. Siten niissä nähtiin vähemmän myös aivan uudenlaisia ikonisia pukuja kuin Lucasin elokuvissa, joissa niitä esiteltiin jokaisessa episodissa ylitsepursuavasti. Mutta ei uusiakaan elokuvia tarvitse art ja production designerien puolesta hävetä: kyllä niissäkin vähintään kuvien taustat pursuavat mielikuvituksekasta toiseutta.

Itse asiassa Star Wars -elokuvien puvut, lavasteet ja esineet kestäisivät kernaasti yleiskiinnostavan käsittelyn myös ”vakavassa” elokuva(puku)suunnittelun taiteen kontekstissa. Voisinpa vaikka sanoa rohkeasti niinkin, että Padme Amidalan vaatteet episodeissa I-III ovat paljon syvemmällä ja ajatuksia herättävämmällä tasolla ’taidetta’ kuin Padme Amidalan hahmon draaman kaari samoissa elokuvissa. Se olkoon tämän kirjoituksen hot take, jos jokin!

Valomiekkoja, hiekkaihmisiä, TIE-hävittäjiä, protokolladroideja, galaktisia iskusotilaita tai sithin mustia lordeja ei ollut olemassa ennen George Lucasin elokuvia, mutta ne onnistuttiin suunnittelemaan ja toteuttamaan siten, että niistä tuli myös elokuvistaan irrotettuna sekä rakastettua populaarikulttuuria että heijastumia kokonaisista kuvitteellisista kulttuureista. Rekvisiitassa ja puvuissa voi nähdä viisaita viittauksia Maa-planeetan nykyisiin ja aiempiiin kulttuureihin, mutta monet niistä ovat silti olleet lopputuloksina omillaan niin kiehtovia, että ovat johtaneet osaltaan uusiin tarinoihin kaukaisessa galaksissa. Paras esimerkki tästä on tietenkin se Boba Fett, joka aluksi oli todellakin vain tyylikäs asu vailla kummempaa taustaa. Vain hieman kärjistäen tuo yksi hieno asu on siis sittemmin johtanut The Mandalorianiin, melkeinpä omaan franchiseensa suuren franchisen sisällä ja tämän päivän Star Wars -tarinoista yhteen suosituimmista.

Ja vaikka Tampere-talon näyttely ei ole näiden asioiden esittelyyn maailman paras Star Wars -näyttely, ei näillä leveysasteilla liian usein nähdä Star Wars -näyttelyitä ylipäätään.

First Orderin upseerina löysin tutun logon. Se oli Tampereella vääränaikaisten imperiumilaisten taustakankaana.

Obi-Wan Kenobi (sarja) muutti tavan, jolla katson Obi-Wan Kenobia (hahmoa), ja jo siksi se siis oli oikein hyvä Star Wars -sarja

Viime viikolla sain olla Ylen Kulttuuriykkösen vieraana pohtimassa, ovatko uudet Star Wars -sarjat enemmän fanien rahastusta vai universumin syventämistä. (Jakso on kuunneltavissa Areenassa). Suorana kysymyksenä esitettynä juuri tuohon jakson otsikon kysymykseen minun oli vaikea vastata suorassa lähetyksessä, sillä vastaus killuu ilmassa etenkin tässä vaiheessa, jossa tulossa on valtava määrä sarjoja, mutta joista toistaiseksi on nähty vasta pari ensimmäistä. Epäilemättä tulevat(kin) Disney+:n Star Wars -sarjat ovat joiltain osin tai joidenkin mielestä rahastusta ja toisilta osin tai toisten mielestä universumin syventämistä, ja toivon tietysti aidosti, että ne minusta tuntuvat enemmän tai useammin jälkimmäisiltä.

Oikeastaan olemme nähneet vasta kaksi ensimmäistä näyteltyä sarjaa, koska epäonnistunut The Book of Boba Fett oli vain välikausi epätasaiseen The Mandalorianiin. Tämän varsinaisen toisen eli eilen päättyneen Obi-Wan Kenobin kohdalla vastaukseni on selvä. Tyytyväisenä totean, että tämä sarja oli ehdottomasti enemmän universumin syventämistä kuin fanien rahastusta.

Tämä kirjoitus sisältää spoilereita koko kuusijaksoisesta Obi-Wan Kenobi -sarjasta.

Koska Star Wars on alati laajeneva tarinoiden kokoelma, jota ei kerrota aikajärjestyksessä, sen erityispiirteisiin kuuluu, että me yleisössä useinkin tiedämme, mitä kulloinkin kerrottavan kertomuksen jälkeen tapahtuu. Joillekin katsojille (tai lukijoille, jos puhutaan kirjallisista tai sarjakuvallisista oheistarinoista) tämä tosiasia vähentää kiinnostusta niihin tarinoihin, jotka kertovat niin sanotuista päähahmoista niin sanottujen päätarinoiden välissä. Jollainen siis episodien III ja IV puoliväliin ”lisätty” kertomus kuusiosainen Obi-Wan Kenobi -sarja ehdottomasti on.

Minä en ajattele näin, muun muassa siksi että (kuten totesin viimeksikin tästä sarjasta pari jaksoa sitten kirjoittaessani) minusta franchise-tarinoiden jännitteet itse asiassa harvoin jos koskaan liittyvät siihen, mahtaako sankari päästä pälkähästä päänsä säilyttäen. Tiesimme kyllä tätä sarjaa katsoessamme, että Obi-Wan ja Leia selviävät ja että Vader ei voita taistelua – mutta niin kyllä olisimme tienneet myös katsoessamme tarinaa, joka kertoisi vaikkapa Marvelin supersankareista.

Mutta se on rehellisyyden nimissä sanottava, että varsin harvoin päähahmoista kerrotut päätarinoiden väliset tarinat Star Warsissakaan ihan aidosti avaavat uusia näkökulmia itse päätarinoihin. Ajatellaan vaikkapa, millaisilla oheistarinoilla saagassa on täytetty episodien V ja VI välistä aikaa, jolloin Han Solo on syväjäädytettynä karboniittiin. En kutsuisi sen paremmin vanhan expanded universen Shadows of the Empire -multimediaprojektia (1996) kuin nykyisen kaanonin War of the Bounty Hunters -sarjakuva-crossover-tarinaa (2021) unohtumattomiksi Star Wars -hetkiksi. Harvassa ovat sellaiset kertomukset, jotka todella saavat näkemään saagan ytimessä olevat elokuvat uusin silmin, kuten The Clone Wars -sarjan pitkät kaaret tekevät prequeleille tai miten Lost Stars -romaani saa ymmärtämään kapinaliittoon kuulumattomien näkökulmaa galaktiseen sisällissotaan.

Obi-Wan Kenobi -sarja sen sijaan onnistui jossain, mitä todella harvoin tapahtuu: muutti sen, miten näen koko Obi-Wan Kenobin hahmon juonikaaren Star Wars -sarjassa. Ja tarkoitan nimenomaan, että sarja muutti tähänastista kuvaani entistä syvällisemmäksi ja siten ”paremmaksi”. Voisi myös sanoa, että psykologisesti uskottavammaksi.

Ennen tätä sarjaa olin nähnyt Obi-Wan Kenobin kehityksen Ewan McGregorilta näyttävästä prequelien sankarista Alec Guinnessin näköiseksi originaalileffojen vanhaksi opettajaksi ilmeisen yksinkertaistettuna. Olin lähinnä ajatellut, että taisteltuaan katkerasti Anakinin kanssa episodi III:n lopussa Obi-Wan vetäytyi Tatooinen autiomaahan Luke Skywalkerin näkymättömäksi suojelijaksi, ja jäi kärsivällisesti odottamaan aikaa, jolloin uusi toivo kasvaisi isoksi. Olin hyväksynyt teorian, jonka mukaan Obi-Wan ei ryhtynyt opettamaan Lukea taistelijaksi heti lapsena siksi, että juuri siten jedit oli prequelien mukaan ennen koulutettu, ja että Yoda ja Obi-Wan halusivat Luken kasvavan perheensä parissa uudenlaiseksi, entistä paremmaksi jediksi. Lisäksi olin tulkinnut George Lucasin epämääräiset vihjaukset Qui-Gon Jinnin Voima-haamusta siten, että Obi-Wan ja Yoda keskittyivät odotuksen vuosinaan oppimaan Qui-Gonin avulla uuden, puhtaamman ja seesteisemmän tavan ymmärtää Voima, josta originaalitrilogiassa nähty kyky sulautua Voimaan kuoleman hetkellä olisi luultavasti vain karkea jäävuoren huippu.

Mutta olin siis sellaisessa käsityksessä, että tämä oli nimenomaan Obi-Wanin ja Yodan master plan. Eristäydy, viisastu, kouluta kaksoset kun aika tulee.

Obi-Wan Kenobi -sarjan myötä käsitykseni osoittautui vääräksi. Enkä tunne tapahtumien tulleen retconnatuiksi, vaan nimenomaan syvennetyiksi.

Obi-Wan Kenobi -sarjan alussa Obi-Wan (McGregor) on täysin murtunut ja toivoton. Hän pitää itseään osasyyllisenä jedien tuhoon ja galaksin tilaan, koska ei onnistunut huomaamaan tai pysäyttämään sen paremmin Palpatinen juonia kuin Anakinin (Hayden Christensen) kääntymistä pimeälle puolelle. Mikä ehkä vielä pahempaa, hän uskoo tappaneensa parhaan ystävänsä, ainoana keinonaan tämän pysäyttämiseksi. Hän on lähes lopettanut Voiman käyttämisen pysyäkseen piilossa, mutta yrittää silloin tällöin ottaa yhteyttä edesmenneeseen mestariinsa Qui-Goniin, jonka tietää Yodan puheiden perusteella löytäneen tien jonkinlaiselle Voiman astraalitasolle. Qui-Gon ei kuitenkaan vastaa. Obi-Wanin ainoa elämänhalun lanka olisi opettaa Lukea tulevaa varten, mutta sitäkään hänen ei sallita tehdä: pojalle valittu kasvatti-isä Owen Lars pitää jedihommia tuhon tienä.

Hän ei ole Tatooinella noudattamassa master plania. Hän on epäonnistunut.

Obi-Wan Kenobi -sarjan lopussa Obi-Wan on löytänyt tiensä kohti sitä seesteistä, melkein kuin huolettomana suupielestään hymyilevää vanhan Benin hahmoa, jollaisena alkuperäinen Star Wars -hahmo hänet katsojille esitteli. Sarja onnistuu tässä, vaikka itsekin sitä vielä neljännen jakson kohdalla tässä blogissa epäilin. Ja vaikka Obi-Wan Kenobi ei ole audiovisuaalisena tv-elämyksenä mikään aivan virheetön kokonaisuus, niin juuri tämän nimihahmonsa kehityskaaren sarja kertoo itse asiassa aika ovelastikin siten, että vasta viimeinen jakso kunnolla paljastaa, mikä kaikki sarjan tapahtumissa onkaan Obi-Wanin mielenmuutokseen osallistunut.

Tärkein, mutta ei siis ainoa, osa Obi-Wanin elävöitystä ahdingosta autuuteen oli tietenkin kohtaaminen Darth Vaderin kanssa. Tämän sarjan myötä kaanonia on, että Obi-Wanille paljastui vasta tässä kohdassa – kymmenen vuotta episodi III:n jälkeen, yhdeksän vuotta ennen episodi IV:tä – että Darth Vader ei kuollutkaan Mustafarin kaksinkamppailussa, vaan on jatkanut galaksin terrorisoimista keisari Palpatinen palvelijana ja sithin mustana lordina. (Tämä Obi-Wanin tietämättömyys voi tuntua kummalliselta, tuntui minustakin hetken, mutta selittyy kyllä riittävän uskottavasti yhdistelmällä Tatooinen etäisyyttä galaksin ytimistä, Obi-Wanin omaa eristäytyneisyyttä Tatooinellakin ja pidättäytymistä Voiman käytöstä. Darth Vader ei myöskään nykyisessä kaanonissa ole varsinaisesti mikään kautta galaksin tunnettu julkkis.)

Kaksikon ensimmäinen jälleenkohtaaminen sarjan kolmannessa jaksossa oli brutaali. Vader ikään kuin leikitteli Obi-Wanilla, josta ei tuntunut olevan enää vastusta entiselle oppilaalleen. Obi-Wan puolestaan oli silmin nähden järkyttynyt siitä, mikä Vaderista oli tullut: enemmän tappokone kuin ihminen enää ollenkaan.

On hyvä huomata, että nykytiedon valossahan Obi-Wan ei siis ennen tätä kohtaamista edes tiennyt, miltä entinen Anakin Skywalker nykyään näyttäisi. Anakin hankki episodi III:ssa Darth Vaderin nimen ja tittelin jo ennen kuin joutui pukeutumaan mustaan haarniskaansa. Se, että hän sellaiseen joutuu elossa pysyäkseen sonnustautumaan, on nimenomaan Obi-Wanin syytä tai ansiota. (Tämä on sitten jo ihan toinen juttu, mutta toisaalla oheistarinoiden Star Wars -kaanonissa rypenyt yleisönosa saattaa muistaa myös vihjauksia ja/tai teorioita siitä, että tämä on nimenomaan syy siihen, miksi keisari Palpatine lähes kaikissa prequelien jälkeiseen aikaan sijoitetuissa kertomuksissa lähinnä vittuilee oppilaalleen ja ”ystävälleen” Vaderille, ja pyrkii aina tilaisuuden tullen korvaamaan tämän paremmalla oppilaalla: Voiman valitun Anakin Skywalkerin skill levelzit tipahtivat monta tasoa pysyvästi kypärän ja hengityslaitteiston myötä.)

Kaksikon kohtaaminen Obi-Wan Kenobi -sarjan viimeisessä jaksossa oli paitsi kolmannen jakson kohtausta cinemaattisempi, myös monin verroin koskettavampi. Itse asiassa mieleni tekee kutsua sitä Star Warsiksi parhaimmillaan. En tarkoita välttämättä absoluuttista top-ten -sijoitusta, vaan tuossa hetkessä yhdistyvien tunteiden virtojen ja toisaalta franchisen sisäisten viittauksien silkkaa määrää. Tässä yhdistyvät prequel-trilogian, originaalitrilogian ja kevyesti jopa jatko-osatrilogian tapahtumat ja teemat tavalla, joka tekee tästä franchisesta erityisen.

Ensin viuhuvat valomiekat ja lentävät kivet, vaikka ”Voiman käytössä ei ole kyse kivien nostamisesta” (vinkkaus The Last Jediin eli episodi VII:aan, jonka Luken kehityskaaren kanssa Obi-Wanin tämän sarjan kaarella on moniakin rinnakkaisyhteyksiä). Kun tilanne rauhoittuu, Obi-Wan tunnustaa Anakinille olevansa pahoillaan ja samalla pyytää anteeksi: englannin ”I’m sorry” tarkoittaa tässä molempia ja tulee sydämestä aivan kuin samat sanat Obi-Wanilta Padmelle Sithin kostossa eli episodi III:ssa.

Obi-Wan kuitenkin vain luulee puhuvansa Anakinille – tai ehkä oikeammin niin, että Darth Vader ei myönnä Anakinin viimeisten häivähdysten olevan myös paikalla jossain syvällä (Hayden Christensen sanoi näytelleensä kohtaukset Anakinia ajatellen). Taistelukumppanin särkynyt musta kypärä paljastaa yhden puolen alla olevan ihmisraadon kasvoista – eri puolen kuin sen, joka paljastui Darth Vaderin kohdatessa oppilaansa Ahsoka Tanon Rebelsissä – mutta vaikka äänisyntetisaattori heittelee Hayden Christensenin ja James Earl Jonesin äänten välillä, puhujan sanat ovat selvät: ei ole enää olemassa Anakinia. Jäljellä on vain Darth Vader, joka sanoo Obi-Wanin olevan väärässä luullessaan tappaneensa Anakinin. Ei, sen teki Anakin itse – ja kas, niin saavat uusia sävyjä episodi IV:n eli originaalileffan vanhan Benin sanat Lukelle, että Darth Vader tappoi Luken isän Anakin Skywalkerin. ”Totuus, eräästä näkökulmasta”, kuten Obi-Wan Jedin paluussa eli episodi VI:ssä asian muotoilee.

Mutta tässä hetkessä Obi-Wan Kenobi vastaa tuohon tietoon kyynelsilmin: ”Silloin ystäväni on todella kuollut”.

Repliikki on periaatteessa odotettu, ja parhaiden Star Wars -perinteiden mukaan sekin kiertää kehää toisiin saagan hetkiin, etenkin Lukeen episodi VI:ssa (”Then my father is truly dead”). Mutta tämä on se hetki, jota varten tämä sarja vähintään piti tehdä, ja joka todistaa, kuinka Ewan McGregor on yhtä lailla ainoa oikea Obi-Wan Kenobi kuin vaikkapa Harrison Ford on oikea Han Solo. McGregorin-eli-Obi-Wanin kasvoilta näkyy tuossa hetkessä koko se tunteiden kirjo, jota hän ei prequeleissa päässyt näin hyvin näyttämään. (Tosin mainita täytyy, että myös Hayden Christensen, jota niin ikään kahlehtivat prequeleissa George Lucasin ohjaus ja käsikirjoitus, on tässä kohtauksessa aivan erinomainen.)

Kyse ei ole vain siitä, että Obi-Wanin sydän särkyy uudestaan, vaikka varmasti siitäkin, mutta myös siitä, että tuo hetki itse asiassa on helpotus Obi-Wanille. Hänen ystävänsä on kyllä tosiaan poissa, mutta hän ei sittenkään ole siihen niin syyllinen kuin tätä ennen ajatteli olevansa. Anakin Skywalker ei suinkaan vain vahingossa hairahtunut pimeälle puolelle, eikä Obi-Wan ole ikään kuin ”joutunut” häntä tappamaan, vaan Anakin lipui sinne myös aivan itse – ja jäi sinne, ilman katumuksen häivää. Viitosjakson flashback-osuus auttaa osaltaan meitä ymmärtämään tai muistamaan, mistä on kyse: sekä opettajasta ja mestarista että kahdesta ystävästä, jotka kasvoivat erilleen tuhoisin seurauksin. ”Hyvästi, Darth”, Obi-Wan kuittaa kylmän neutraaleiksi loppusanoikseen – viittaus samalla originaalileffaan tämäkin.

(Pieni kritiikki pintatason juonikuvioita kohtaan #1: En pitänyt sarjassa valitusta ratkaisusta kirjoittaa Obi-Wan noin vain kävelemään pois Vaderin luota. Toki saagan kaanonin vuoksi molempien hahmojen tulikin poistua kohtaamisesta omille teilleen, mutta olisin suonut, että heille olisi rakennettu jonkinlainen luonteva erkaantuminen toisistaan ilman kummankaan selkeää voittoa, vaikkapa mallia miettien The Force Awakensia, jonka lopputaistelussa maahan halkeava rotko erottaa Reyn ja Kylon. Jos nimittäin Obi-Wan todella pitää sarjan lopussa Anakinia lopullisesti menetettynä ja tahtoo myöhemmin Luken kukistavan Vaderin taistelussa, eikö hänen olisi kannattanut vaikka oman sielunsakin uhalla lopettaa galaksin toiseksi pahimman jätkän elämä tuossa hetkessä, jossa hän sarjan perusteella olisi näyttänyt siihen pystyvän?)

Obi-Wanista ei silti tee sarjan lopussa alkua onnellisempaa pelkkä oman syyllisyyden väheneminen. Selväähän on, että aivan syytön Obi-Wan ei Anakinin lankeemukseen ole – aivan kuin hänelle on selvää, että hänen paras ystävänsä tosiaan on sarjan lopussa yhtä kuollut kuin hän uskoi hänen olleen sen alussakin, ja Obi-Wan siten on lopussa yhtä yksin kuin alussakin.

Toinen tärkeä palanen Obi-Wanin muutoksessa on Leia Organa, kymmenen vee (Vivien Lyra Blair). Pippurinen ja hyvin leiamainen tulkinta toisesta rakastamastamme hahmosta, jota emme osanneet tähän sarjaan etukäteen odottaa. Leian kerronnallinen rooli sarjassa oli valitettavasti jopa useampaan kertaan olla vähän tylsästi ”se joka pitää pelastaa pulasta”, mutta aina kun Leia kuvassa oli, hän tosiaan tuntui uskottavasti Leialta – jos kohta vähän nuoremmalta kuin 10-vuotiaalta. Viimeisen jakson kohtauksessa, jossa Obi-Wan kuvaili häntä imitoiden pukeutuneelle Leialle hänen vanhempiensa piirteitä, oli katsojalla saman jakson aikana jo toinen paikka pyyhkäistä silmäkulmasta kyyneliä.

Niin hyvä kuin Leia olikin, tavallaan hän toimi sarjassa myös sijais-Lukena. Obi-Wan ei voinut seikkailla Luken kanssa särkemättä kaanonia, koska episodi IV:n Luke tuntee aavikon erakon ”vanhan Benin” vain etäisesti. Sen sijaan kirjoittajat hoksasivat, että mikään ei estäisi Leiaa tuntemasta Obi-Wania paremminkin, koska episodi IV:ssä hahmot eivät kohtaa ja kukaan ei siis – ilmeisesti – ole koskaan tullut kirjoittaneeksi oheistarinaa, jossa Leia pohtisi suhdettaan Obi-Wan Kenobiin. Itse asiassa sarja tulee samalla jopa selittäneeksi entistä paremmin, miksi ihmeessä Leia ja Han olisivatkaan myöhemmin nimenneet oman poikansa Beniksi.

Obi-Wanin hahmon kehitystarinassa Leian osa on saada sarjan nimihahmo näkemään myös ja erityisesti Luke uusin silmin. Leialla kun on kaikki reilassa (no, paitsi silloin kun hän on inkvisiittorien tai heidän kätyriensä kidnappaamana). Hänellä on rakastavat vanhemmat ja hän on kasvamassa viisaaksi ja empaattiseksi ihmiseksi, vaikka hän ei tiedä sukujuuristaan eikä kukaan ole kärkkymässä tilaisuutta kouluttaa häntä jediksi. Sarjan lopussa Obi-Wan ymmärtää, että hänen on päästettävä irti myös Luken vahtimisesta (vaikka in universe hän saattaisi kyllä myös ajatella, että nyt kun Vader onkin elossa, Skywalker-sukunimeä kantaessaan ja Anakin Skywalkerin äidin kotitilalle ”piilotettuna” poika olisikin vähän enemmän vahtimisen tarpeessa kuin parempaan peiterooliin kätketty Leia…).

Joka tapauksessa Obi-Wanin loppupäätelmä, jonka 10-vuotias Leia hänelle tämän sarjan aikana opettaa, on tämä: kun Lukekin saa kasvaa omillaan, tulevaisuus pitää kyllä huolen itsestään. On turha tuntea syyllisyyttä siitä, että Obi-Wan ei ole koulumassa Lukesta kovaa vauhtia karskia soturia, sillä sotureita kasvattamalla ei tulla suureksi, kuten ei sotimallakaan. On luotettava Voimaan.

(Pieni kritiikki pintatason juonikuvioita kohtaan #2: Vaikka Leian ja Obi-Wanin keskinäinen tuttavuus ei tosiaan mielestäni riko kaanonia mitenkään, ja tämä sarja olisi huonommin kirjoitettuna helposti voinut rikkoa kaanonia paljonkin, niin kieltämättä Leian sanavalinnat originaalileffan alun ikonisessa avunpyynnössään asettuvat nyt kummalliseen valoon. ”Kenraali Obi-Wan Kenobi, te palvelitte kerran isääni kloonisodissa…” Todellako? Eikö että ”Ben, pelastit minut jo kerran, ja nyt tarvitsen apuasi toisen kerran”?)

Kolmas Obi-Wanin muutokseen keskeisesti osallistuva hahmo on yksi sarjan uusista hahmoista, sith-inkvisiittorien ”kolmas sisar” Reva (Moses Ingram). Tämä oli ehkä jopa finaalijakson yllättävin käänne, ainakin siihen nähden mitä Revasta sarjan alkupuolella odotin. Revan hahmoa ehdittiin fanireaktioissa aiempien jaksojen aikana sekä kritisoida että ylistää. Minusta hahmossa ei ollut sarjan alkupuolella erityistä aihetta kumpaankaan näistä ääripäistä, vaan Reva tuntui lähinnä sijaispahikselta, jonka rooli sarjassa olisi johdattaa Vader Obi-Wanin kärryille ja jonka ilmeinen kohtalo olisi kuolla sarjan edetessä.

Kahdessa viimeisessä jaksossa Reva osoittautui vivahteikkaammaksi hahmoksi kuin odotinkaan. Hänen paljastumisensa entiseksi jedilapseksi ei tullut minulle yllätyksenä, mutta se tuli, että hän itse asiassa pelasikin syvää kaksoisroolia, pyrkien kaikilla jedien tappamisillaan lopulta pääsemään niin lähelle Darth Vaderia, että voisi tappaa tämänkin. No, siinä Reva ei onnistunut, mutta mitä hän siis tavoitteli yrittäessään viimeisessä jaksossa vielä löytää sen lapsen, jota Obi-Wan Tatooinella suojeli? (Tieto suojeltavien lapsien olemassaolosta saati henkilöllisyydestä olisi toki ollut melkoinen valttikortti päästä takaisin Vaderin suosioon, jos Reva sitä olisi vielä viidennen jakson lopun jälkeen halunnut.)

Oma tulkintani on tämä. Reva halusi selvittää, onko suojeltava lapsi niin heikko, että tämä ansaitsisi vain kuolla (kuten hänen ensimmäinen, sithejä tukeva roolinsa sanoisi), vai päinvastoin niin vahva, että hänen täytyisi elää voidakseen mahdollisesti onnistua hänen toisen roolinsa mukaisessa tehtävässä eli kostossa myös sitheille.

Lopulta Reva ei kuitenkaan löytänyt Tatooinen kanjoneista kumpaakaan vastausta. Hän ei nähnyt Lukessa mitään erityistä, mutta ei silti voinut enää tätä tappaakaan. Omasta mielestään Reva oli epäonnistunut kostonsa kaikissa näkökulmissa. Obi-Wanin mielestä hän oli kunnioittanut vuosia sitten kaatuneita jedilapsia ja vapauttanut itsensä koston taakasta.

Ja tässä se. Se, että Reva luopuu pimeän puolen suunnastaan ei ole Obi-Wanille merkki siitä, että Vader voisi tehdä samoin – siihen Obi-Wan ei nähdäkseni usko – vaan siitä, että galaksi on täynnä toivoa. Jos sith-inkvisiittorien kolmas sisar voi tavoitella sith-inkvisiittorien suurvisiiriin kaatamista ja sitä paitsi kyetä luopumaan kostonhimostaan, on Obi-Wanille enemmän aihetta uskoa parempaan huomiseen kuin hän Tatooinen luolissa murjottaessaan ajattelikaan.

Toivo on ylipäätään Star Warsin kantavia peruskiviä. Nimenomaan siis ennemmin juuri ”toivo hyvän voiton mahdollisuudesta” kuin se varsinainen voitto. Kirjoitin tämän sarjan ensi-illan edellä, kuinka Obi-Wanin rooli sarjassa on olla ”toivon vartija” ja siten yksi tämän asenteen keskeisimmistä avatareista. Voisin myös tarkentaa, että yksi hienoimmista tätä saagan perusasennetta ilmentävistä hetkistä on nimenomaan originaalileffan Obi-Wan Kenobin ja Vaderin kohtaaminen: ”Jos isket minut alas, minusta tulee voimakkaampi kuin voit kuvitellakaan”, vanha Ben toteaa. Tämän sarjan lopussa Obi-Wan on viimein oikealla tiellä kohti tätä asennetta.

Epäilemättä Obi-Wanin toivon heräämiseen voidaan laskea mukaan myös muut sarjan kohtaamiset jedejä ja Voimalle herkkiä lapsia auttavat esikapinallissolujen kanssa, vaikkapa ”hyvän imperiaalin” Tala Durithin (Indira Varma) kohtalo. Viimeinen palanen tulkintaani siitä, miksi Obi-Wanin lakkasi huolehtimasta ja oppi rakastamaan Voimaa on siis tämä: hän ymmärsi, että hänen on turha kantaa yksin pelkkää tuskaa harteillaan, koska monet muut ovat jo tarttuneet toivoon ja toimeen.

(Pieni kritiikki pintatason juonikuvioita kohtaan #3: Jos oli jo älytöntä, että Vader ja suurinkvisiittori jättivät Revan henkitoreisiinsa edellisen jakson lopussa, niin viimeistään on aivan pöhköä, että valomiekalla seivästetty Reva selviää pienessä hetkessä jotenkin jo Tatooinelle ennen Obi-Wania, ja on vielä sisuskalut lävistettynä sen verran tolpillaan, että kykenee siellä Luken metsästykseen. Tässä kohtaa lasken kädet alas: kaikki valonnopeusmatkailun mahdollinen logiikka on Star Warsissa kadonnut jo vuosia ennen tätä sarjaa, ja nykyään on kai vain hyväksyttävä, että saagassa toimivalla hyperajolla pääsee aina yhtäkkiä ihan minne vain ennen. Tämänkin sarjan loppukohtauksissa Obi-Wan käväisee heippareissulla Alderaanissa, eikä jää edes kahville ennen kotiinpaluutaan.)

Tämä kaikki ynnäytyy siis siksi Obi-Wanin muutokseksi, joka sarjan edetessä vaivihkaa nähdään tapahtuvan. Lopuksi Obi-Wan ratsastaa auringonlaskuun (vai nousuun?), ja niinpä nyt hänelle puhuu viimein myös Qui-Gon Jinn (Liam Neeson). Puhuu muuten, hauskasti, liki samoilla sanoilla kuin arvoituksellinen vorloni Kosh iki-ihanassa Babylon5:ssa komentaja Sheridanille: ”We were never away. For the first time your mind is quiet enough to hear me.”

Tämä kaikki, siis tämä tässä blogikirjoituksessa kuvattu Obi-Wanin henkinen matka ja sen kertomisessa onnistuminen, oli itselleni tämän sarjan sydän ja sen olemassaolon oikeutuksen perusta. Näillä perusteilla sarja kirjautuu minulle saagan onnistumisten joukkoon. Näytellyistä sarjoista olen pitänyt siitä ehdottomasti eniten, mutta koska niitä tosiaan oikeastaan on nähty vasta kaksi, sen julistaminen yleisarvosanaltaan ”parhaaksi” on hyvin ennenaikaista – ja sen verran vikojakin Obi-Wan Kenobissa sarjana oli, että toivon, ettei tämä sellaiseksi pitkäksi aikaa jää.

Koska tämän sarjan juuret olivat elokuvaprojektissa, voisi tietysti jossitella, millainen Obi-Wan Kenobi olisi ollut elokuvana. Veikkaan kyllä, että vielä nyt nähtyä parempi, sillä tarinan keskivaiheen pahatkin haparoinnit tuntuvat pitkälle liittyvän sarjaformaatin rakenteeseen tai suoratoistosarjalle suotavaan budjettiin: esimerkiksi välillä kovin köykäisillä juonenkäänteillä telkkarijakson pituisiksi venytettyihin ”episodeihin” kullakin planeetalla tai liian monien perättäisten kohtausten tympeän yksinkertaiseen lavastamiseen The Volume -kuvauskuplan sisään. Sellainenkin olo tuli, että osa kohtauksista, etenkin dialogikohtauksista, olisi ehkä kuvattu vähän liian vähillä otoilla – tämä menee tietysti täysin spekulaation puolelle, mutta on hyvä muistaa, että Obi-Wania tehtiin koronaviruksen rajoitusten puitteissa.

Toisaalta ainakin itselleni jäi sen verran hyviä mieli- ja muistikuvia sarjan heikommistakin osista, että arvelen Obi-Wan Kenobin kestävän uudelleenkatsomista vallan hyvin. Esimerkiksi nelosjakso, pelastusoperaatio inkvisiittorien tukikohdassa, tuntui ylimääräisyydessään liki täytejaksolta ja oli köykäisissä käänteissään pikemminkin animaatiosarjojen tasoista kuin näyteltyjen teosten arvoista kerrontaa, mutta jopa siitä mieleen jäivät ainakin karmiva ”jedikokoelma” kompleksin kellarissa ja hieno kuva, jossa Obi-Wan väläyttää valomiekkaa pimeässä hallissa parit stormtrooperit halkaisten.

Ylipäätään minulle ei jää tästä sarjasta sellaista tunnetta, että ohjaaja Deborah Chown, kirjoittaja Joby Haroldin tai kuvaaja Chung-hoon Chungin olisi jollain tapaa pitänyt pystyä parempaan, vaan pikemminkin tunne, että he toteuttivat tasoltaan vaihtelevan minisarjan, joka parhaina hetkinään oli aivan erinomainen, ja heikoimpinaan harmillisen höpsö tai hapuileva. Se on aivan hyvin, vaikka vielä tätäkin ensiluokkaisemman sarjan olisin tietenkin voinut ottaa.

Jostain syystä lopuksi on sanottava lyhyesti jotain toisen kauden mahdollisuudesta. Jostain syystä, sillä Obi-Wan Kenobin piti aina olla yksi kertomus, eikä suinkaan jatkuvan sarjan avaus.

Jos luette tarkkaan netin viihdemedioiden ”ehkä sittenkin lisää kausia Obi-Wan Kenobia” -uutisia, huomaatte, että Chow ja Harold eivät ole muuttaneet mieltään. Molemmat toistavat haastatteluissa – vaikkapa tässä Entertainment Weeklyn haastiksessa – linjakkaasti, että tämä sarja oli suunniteltu yhdeksi kokonaiseksi tarinaksi, ja sillä hyvä.

Se, että toisesta kaudesta nyt edes puhutaan, tulee siis kahdesta suunnasta. Ensinnäkin viihdebisneksen ja viihdemedioiden ärsyttävästä pyrkimyksestä toistaa kaikkea menestynyttä yhä uusilla jatko-osilla, jatkokausilla, liitännäisosilla ja uusintaversioilla – jopa tällaisessa tapauksessa, jossa kukaan ei todellakaan voi sanoa, ettäkö uusia Star Wars -sarjoja ei joka tapauksessa olisi tulossa vaikka millä mitalla. Star Warsin taaimmainen päätuottaja Kathleen Kennedy on niin ikään sanonut toista kautta harkittavan, kuten hänen varmaankin kaikista bisnes-mahdollisuuksista vastaavana johtajana kuuluukin harkita, mutta äskettäin julkaistussa ET:n haastattelussa hänkin muotoilee asian samoin päin kuin ohjaaja Chow: tämä oli tarkoitettu yhdeksi tarinaksi, ja toinen kausi voitaisiin tehdä vain, jos sille olisi perusteltu tarina kerrottavaksi.

Toisaalta ja ehkä ennen kaikkea ajatus toisesta kaudesta kumpuaa siitä, että päätähti Ewan McGregor on sanonut haastatteluissa niin toistuvasti, että haluaisi tehdä näitä lisää.

Se on tietysti ihan ymmärrettävää. Obi-Wan Kenobi on Ewan McGregorin elämän tärkeitä rooleja, ja nyt kun hän on sen asian kanssa sinut, ja saanut selvästi prequeleita paremman kokemuksen hahmon näyttelemisestä, hän varmasti jatkaisi mielellään.

Ongelma vain on siinä, että sopivaa tarinaa ei ehkä ole. Ainakaan ei tunnu saagan kaanonin kannalta järkevältä kirjoittaa Obi-Wanille ja Vaderille enää lisää kohtaamisia tämän sarjan ja episodi IV:n väliin – ja, let’s face it, jos toinen kausi Obi-Wania tehtäisiin, kyllä suuri yleisö siihen Vaderia odottaisi. Itse asiassa tämän sarjan jälkeen se odottaisi siihen mukaan Leiaakin, ja mitä enemmän Obi-Wan Kenobi treffailisi näistä hahmoista kumpaakaan elokuvien välillä, sitä enemmän kantaisin taas suurta huolta kaanonin kestävyyden puolesta. Kaanonin kannalta olisi kyllä kerrottavissa vaderiton ja leiaton tarina Obi-Wanista seikkailemassa tässä sarjassa esitellyn jedien maanalaisen rautatien apuna ja opettelemassa Qui-Gonilta uudenlaista jediyttä, mutta juuri suuren yleisön rakentamista odotuksista johtuen se ei varmaankaan tuntuisi toimivalta ”kakkoskaudelta”.

Jos minulta siis kysyttäisiin, sanoisin tälle ajatukselle selvän ”ein”. Vähemmän on enemmän, ja toinen kausi Obi-Wan Kenobin tarinaa episodien III ja IV välissä olisi liikaa. Tatooinellakin ollaan oltu viime aikoina ihan tarpeeksi, ja seuraavat sarjat saisivat mielellään viedä meidät muualle.

Sen sijaan en sanoisi ”ei” sille, jos Ewan McGregorin näyttelemälle Obi-Wanille löytyisi luonteva pienempi rooli jonkin muun tarinan sisällä: syksymmällä alkavan Andorin kakkoskaudella, vaikkapa. Kuten tässäkin blogimerkinnässä on kai selväksi tullut, Obi-Wanin hahmo on Star Wars -kaanonissa tärkeä, itsellenikin läheinen, ja näyttelijä McGregor on hänen ainoa oikea tulkitsijansa.

Välitilinpäätös: Obi-Wan Kenobi -sarja on vain suoratoistopalvelun kuukausimaksun kokoista tarinankerrontaa, mutta sydän sillä on paikallaan

Kirjoitan tätä nähtyäni Disney+-palvelun Obi-Wan Kenobi -sarjasta neljä jaksoa, kun niitä kaikkiaan on luvassa kuusi. Tämä olkoon se paikka, jossa sanon blogissa jotain välitilinpäätöksen omaista (sillä aiemmin en ole mitään ehtinyt).

Mitä siitä sitten ajattelen? Pidän.

Sellaista Star Wars -teosta ei varmaan enää tulekaan, josta kaikki fanit varauksetta pitäisivät. Karkea tuntumani on, että Obi-Wan Kenobi olisi ollut enemmistön mieleen, mutta missään nimessä kaikkien mieleen se ei ole ollut. Obi-Wan Kenobi on selvästi esimerkiksi hieman hitaampi kuin mikä olisi osan fanikunnasta makuun. On myös todella inhottavaa, että tämänkin sarjan kimppuun ovat käyneet Disney-vuosien ajan Star Wars -franchisea riesanneet rasistiset ja misogyyniset vihaamisen harrastajat, niin pitkälle että esimerkiksi Ewan McGregorkin kommentoi asiaa henkilökohtaisesti, mutta sen pitemmälle en siihen keskusteluun mene. Muunlaisilla perusteilla Obi-Wan-sarjasta saa tietenkin olla tykkäämättä.

Minä siis tykkään, mutta minunkaan mielestäni Obi-Wan Kenobi ei valitettavasti ole ihan niin vahva kuin uskalsin etukäteen toivoa. Siis sellainen, joka olisi selvästi ”parasta Star Warsia pitkään aikaan, ja katsoja saisi oman makunsa mukaan päättää, kuinka pitkään” (kuten kirjoitin ennakkopohdinnassani). Erittelen tuntemuksiani tässä kirjoituksessa tarkemmin, mutta lyhyesti voisi sanoa, että siinä missä erityisesti viime vuodenvaihteen The Book of Boba Fett oli pelkkää pintaa ilman vähäistäkään sisältöä, on Obi-Wanilla sydän paikallaan, mutta sillä on jonkin verran ongelmia pikemminkin pinnan puolella. Tällaisenakin sarja on joka tapauksessa ollut tähän astisista kolmesta näytellystä Star Wars -sarjasta eniten minun makuuni. Tämä kirjoitus spoilaa tähän mennessä esitettyjä neljää jaksoa, mutta ei kahta vielä esittämätöntä jaksoa.

Siitä asti kun Obi-Wan Kenobin soolotarinan epäiltiin tai tiedettiin tekeillä olevan, sen eräänlainen perusongelma, tai konsulttikielellä sanottuna haaste nyt siis ainakin, oli se, että hahmo on niin suosittu, saagalle keskeinen ja seikkailijana väkevä, että mikään ihan pienimuotoinen tarina ei hänelle riittäisi. Ongelman-tai-haasteen tästä teki se, että hahmon tunnettuun henkilöhistoriaan ei pitäisi olla mahdollista sijoittaa tähän ajankohtaan aivan galaktisen mittakaavan eeppistä seikkailua. Ennen tämän sarjan tuotantoa tietämämme saagan sisäinen totuushan oli, että Obi-Wan ei olisi parinkymmenen vuoden erakkoaikanaan edes poistunut Tatooinelta.

Obi-Wan Kenobi -sarjan ratkaisu – joka oli tiedossa huhusivuilla jo ennen sarjan esitystä, mutta tuli varmasti suurimmalle osalle katsojista yllätyksenä – oli lähettää Obi-Wan (Ewan McGregor) pelastamaan 10-vuotiasta Leia Organaa (Vivien Lyra Blair) pulasta. Leia on minusta kirjoitettu ehkä pikemminkin noin 8-vuotiaaksi, mutta muuten onnistuneesti sekä lapsihahmojen sarjassa että tuntuuko-se-Leialta -mittarilla. Tarinankerronnan kannalta se joka tapauksessa oli uskottava ja toimiva valinta, ja siitä siis kiitos tekijöille, joista mainittakoon nimeltä käsikirjoittajat Hossein Amini ja Joby Harold (sillä oletuksella siis, että Leia-juoni olisi ollut perusidealtaan mukana jo Aminin versiossa ennen kuin Harold palkattiin muun muassa lisäämään tarinaan Darth Vader).

Leian pelastaminen on tehtävä, jonka vuoksi voin uskoa Obi-Wanin jättävän päätehtävänsä Luken vartioijana. Jotkut ovat olleet tästä eri mieltä, mutta minusta se ei riko saagan kokonaiskuvaa mitenkään, sillä koska Leia ja Obi-Wan eivät kohtaa missään aiemmassa Star Wars -kertomuksessa, ei ole olemassa tilannetta, jossa hahmojen olisi kuulunut viitata tähän yhteisseikkailuunsa. Käsikirjoittaja Joby Harold, joka haastatteluissaan vaikuttaa aiheensa hyvin tuntevalta, sanoi The Hollywood Reporterille ajattelevansa Leialla olevan nyt vain entistä parempi syy lähettää myöhemmin ”You’re my only hope” -avunpyyntönsä juuri Obi-Wan Kenobille, ja muistuttaa myös Leian nimeävän myöhemmin jopa oman poikansa Beniksi (Star Wars ei olisi Star Wars, elleivät myöhemmät kertojat selittäisi parhain päin aiempien kertomusten vähemmänkin ajateltuja yksityiskohtia). Me katsojat taas saamme näin Obi-Wanin omassa sarjassaan pois aavikolta ”suureen maailmaan” ja itse asiassa oikeinkin kiinnostaviin Star Wars -maisemiin. Palaan niihin hieman myöhemmin.

Tästä huolimatta, ja jopa itsensä Darth Vaderin läsnäolosta huolimatta, Obi-Wan Kenobi -sarjan tarina on onnistuttu pitämään tietyssä mielessä pienimuotoisena – ja tarkoitan siis, että minun makuuni hyvällä tavalla.

Pienimuotoisuudella viittaan esimerkiksi siihen, että Leiaa ei (ensimmäisenä…) vangittu sith-inkvisiittorien tukikohtaan tai muualle galaksin syvimpään ytimeen, vaan melko kämäiseenkin kidnappaajien tyrmään, jonka käytävät muuten toivat mieleeni Oldboy-elokuvan vankihotellin, ja josta Leian pelastaminen ei tuntunut Obi-Wanille aivan henkeä uhkaavan vaarallisen vaikealta. Tai siihen, että sarjassa on maltettu antaa Obi-Wanille useita jaksoja aikaa kerätä voimia (pun intended) ennen tarttumista jedikykyihin tai valomiekkaan kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Vaikka Leia tietysti on saagan keskeisimpiä hahmoja ja pulassa oleva lapsi joka tapauksessa Obi-Wanin avun arvoinen tehtävä, tulee sellainen olo, että tässä ei ole kyse kaiken pielessä olevan korjaamisesta. Pikemminkin siitä, että alussa kaikelta piilossa pysyttelevä ”vanha Ben” leikkaa lihaa (?!) Tatooinella työkseen ja katselee etäältä Luken kasvua, ja käy nyt suorittamassa tämän pakollisen pelastusoperaation kuten kunnon sankari tekee, mutta palaa sitten vähin äänin asemapaikalleen leikkaamaan lihaa (?!) ja katselemaan kasvua. Tosin ei varmaankaan ja toivottavastikaan aivan muuttumattomana miehenä (palaan tähänkin kohta).

Samalla sarjaan valittu tarina tulee tässä kuitenkin kiistatta tehneeksi myös juuri sen, joka oli koko ajan Obi-Wan -tarinan perusongelman ytimessä. Tarkoitan sitä, kuinka terävään valokeilaan galaksin etsityin jedi Obi-Wan Kenobi asettuu heti poistuessaan erakkoudestaan galaksin ihmisten ilmoille, Darth Vaderin inkvisiittorien metsästettäväksi ja jopa kasvotusten itsensä Vaderin kanssa. Tästä syntyy sarjaan esimerkiksi minulle toimiva jännite, jota osa sarjasta vähemmän diganneista ei tunnista.

On nimittäin tavallaan merkityksetöntä, onko Obi-Wanin oma seikkailu jatkuvaa taistelua vai ei, tai kuinka uhkaavia pahiksia hän matkallaan kohtaa, kun kuumottavaa on ylipäätään hänen poistumisensa piilostaan. Obi-Wanin koko selviytymisen idea tähän asti oli olla näyttäytymättä kenellekään, joten tässä sarjassa jännitetään, kuinka hän näyttäydyttyään selviää.

Se, että katsojana tiedän, että Obi-Wan tosiaan onnistuu palaamaan takaisin erakoksi Tatooinelle, ja että Luken ja Leiankin henkilöllisyydet pysyvät salattuina, ei ainakaan omalla kohdallani tässä tapauksessa lainkaan vähennä kuumotusta. Ehkä jopa päinvastoin. Asiahan on nimittäin niin, että jos tässä katsottaisiin minkä tahansa muun franchisen jonkin hahmon soolotarinaa, niin kyllähän me silloinkin tietäisimme, että hyvä kaiken pahan voittaa, kun Kolumbia-orkesteri soittaa.

Kun kyse on Star Warsista, jonka aivan keskeinen piirre on se, että katsoja useimmiten tietää kaikenlaista keskeistä myös kerrottavaa tarinaa seuraavista tapahtumista, jännitän Obi-Wanin selviytymisen lisäksi sitä, kuinka sarjan tekijät onnistuvat tasapainoilemaan sen kanssa, että Obi-Wan asetetaan näin toistuvasti lähelle epäonnistua elossapysymisensa ja Skywalker-kaksosten salaisuuden säilyttämisen kaksoistehtävässään, ja silti kaanonin hänen tässä onnistumisestaan tulisi pysyä ehjänä.

Tässä tasapainoilussa tietenkin aivan keskeinen tekijä on Darth Vader (Hayden Christensen).

Olin alunperin jopa vähän harmissani Vaderin mukaan ottamisesta, ja aivan ensituntumani oli ikävä tuntemus fan servicestä. Syy ensiharmistukseeni ei ollut niinkään se, että Vader on saagan ikonisista ja suosituista hahmoista ikonisin ja suosituin, vaan juuri se, kuinka massiivinen hahmo hän kaikilla tavoin on. Kun Darth Vader on paikalla, kaikki muu on aina toissijaista, ja pelkäsin, että näin ollen toissijaiseksi voisi päätyä myös Obi-Wan Kenobi, jonka omaa sarjaa kuitenkin odotin. Toinen ongelma on, että kun Darth Vader on paikalla, juuri kenenkään vastustajan ei oikeastaan pitäisi pystyä kävelemään paikalta pois – ongelma, jonka kanssa myös Rebels-animaatiosarja toisella tuotantokaudellaan painiskeli, ja jonka se viisaasti taisi sitten ratkaista jättämällä Vaderin sarjan seuraavilta kausilta kokonaan pois. Kolmantena voitaneen vielä mainita sekin, että vaikka episodi IV:n Obi-Wanin ja Vaderin repliikit eivät suoraan kieltäneet hahmojen välistä kohtaamista episodien välissä, on selvää, että tekijöiltä vaadittiin erityisesti juuri tässä kohtaa kaanonia kunnioittavaa taituruutta.

Sarjan neljännen jakson kohdalla vaikuttaa siltä, että tekijät ovat harkinneet Darth Vaderin mukaan tuomista riittävästi ja ymmärtäneet, että heidän tavoittelemansa tarinan kertomiseksi Vaderin ei tarvitse olla ruudulla esillä kymmeniä minuutteja. Kun hän paikalla on, hän onneksi on sitä kaikessa uhkaavuudessaan. Kolmannessa jaksossa tankkimaisesti edennyt ja sivullisia tieltään viskellyt Vader oli juuri se Vader, joka meidän tässä vaiheessa kuuluikin nähdä: ei mikään franchisen kiva kypärämaskotti, vaan pelottava, armoton ja epäinhimillinen pahis. ”What have you become”, kysyi Obi-Wan, ennen kuin Vader sytytti hänet tuleen kostoksi heidän edellisestä kohtaamisestaan.

Vader ei ole valloittanut Obi-Wanilta sarjaa itselleen. Oletan sarjan kulminoituvan näiden kahden toiseen kohtaamiseen ja kyllä, edelleen oletan meidän saavan vielä kunnollisen flashbackin tai unityyppisen kohtauksen nuoresta Anakinista – mutta jos sellaisia olisi ollut sarjassa todella monia, kertomuksen keskiö olisi helposti heilahtanut Obi-Wanista Vaderin/Anakinin suuntaan. Niin voimakas on Voiman valitun asema Star Wars -kertomusten keskushahmona, ja vaikka se kertomus suuri onkin, tämän kertomuksen piti kertoa meille Obi-Wan Kenobista.

Jotka odottivat prequelien miekkataistelujen hyppyjä ja pomppuja, eivät taida tuntea Darth Vaderia.

Tässä kohtaa on syytä todeta, että pidätän edelleen tuomiotani siitä, kuinka onnistunut kertomus Obi-Wan Kenobista tämä lopulta on.

Kirjoitin ennakkopohdinnassani, että Obi-Wanin rooli sarjan kokonaiskuvassa on olla ”toivon vartija”, ja että hänestä episodien III ja IV välissä kertovan sarjan tulisi minusta kertoa, kuinka episodi III:n lopun pettynyt ja murtunut Obi-Wan kasvaa kohti episodi IV:n (tai Rebelsin lyhyen näyttäytymisensä) parempaan huomiseen rauhallisesti uskovaa opettajaa. Minusta loogista olisi, että kun kertomus Obi-Wanista juuri tässä aikaikkunassa meille kerrotaan, juuri tämä muutos hänessä meille sarjan myötä kerrottaisiin. Vielä en ole aivan varma, ovatko sarjan tekijät olleet tästä kanssani samaa mieltä.

Se tuli kyllä selväksi, että sarjan alussa Obi-Wan oli todella murtunut mies. Surullinen ja lähes luovuttanut – vaikka sentään yhä Luken ja Leian tärkeyteen uskova. Iloton erakko, joka huutaa kysymyksiä opettajalleen Qui-Gonille, joka ei vastaa (siinä ihan konkreettinenkin palanen Obi-Wanin muutosta episodien III ja IV välillä, josta oletin tämän sarjan sanovan jotain).

Obi-Wan Kenobi -sarja on ehdottomasti ollut parempi päähenkilönsä ympärillä tapahtuvissa henkilökohtauksissa kuin toiminnallisissa hetkissään, mutta siltikin huomaan toivovani, että saisin nähdä vielä enemmän Obi-Wanin päänsisäistä myllerrystä. Olemme nyt edenneet kahden jakson verran siitä hetkestä, jossa Obi-Wan sai vasta kuulla, ettei sittenkään tappanut ystäväänsä ja veljeään Anakinia Mustafarin kaksintaistelussa, vaan tämä onkin vajonnut yhä syvemmälle pimeälle puolelle Darth Vaderin hahmossa. Mutta vaikka hahmot ovat jo kohdanneetkin, ei sarja valitettavasti ole täyttänyt kaikkea draamallista potentiaalia tästä paljastuksesta. Johtaako tämä tieto ja oletettava toinen kohtaaminen Vaderin kanssa Obi-Wanin toiveikkuuden palaamiseen, jää vielä nähtäväksi.

Mainitsin jo, että sarja on parhaimmillaan ja cinemaattisillaan Ewan McGregorin ympärillä ja hetkinä, joissa ei ole kyse toiminnasta. Paikoin Obi-Wan Kenobissa valitettavasti näkyy edellisistäkin Star Wars -sarjoista tuttu ”tv-mäisyys” tavalla, minkä ei näillä budjeteilla tai näyttelijöillä tarvitsisi näkyä, ja etenkään ei tarvitsisi, kun muistetaan, että juuri tämän projektin juuret itse asiassa olivat teatterileffa-hankkeessa.

Se kai sarjamuotoiseen kertomukseen sopii, että kukin jaksoista kertoo jämptisti aina yhteen lokaatioon eli näissä oloissa yhdelle planeetalle sijoittuvan palasen kokonaiskertomuksesta. Mutta ei niiden palasten kai olisi välttämätöntä sisältää toistuvasti käänteitä, joissa sankarit joko pääsevät pakoon tai joutuvat pulaan helpon oloisesti eli lähinnä siksi, että juoneen tarvitaan seuraavaksi vuoroin joko pako tai uusi pelastusoperaatio. Tällaiset kaavat ovat jo niin tuttuja vaikkapa Star Wars -animaatiosarjoista, ettei niitä näyteltyihin enää tarvittaisi.

Eikä sarjakerronnan ainakaan välttämättä tarvitsisi tarkoittaa tv-tasoisia lavasteita, kohtauksia tai nopeasti kuvatuilta vaikuttavia dialogikohtauksia selvästi vain lyhyeksi hetkeksi kuvauksiin kärrättyjen vaihtuvien vierailijanäyttelijöiden kanssa. Obi-Wan Kenobissa on ehdottomasti ollut minusta paljon hienoja hetkiä, ja siis myös hienoja kokonaisia kohtauksia ja vaikkapa toimivia dialogikohtauksia. Ohjaaja Deborah Chow (mm. The Mandalorian) on ammattilainen ja kuvaaja Chung-hoon Chung (mm. Handmaiden ja mainittu Oldboy) alansa ihan oikeita mestareita, ja parhaina hetkinään sarja tuntuu jopa virkistävän ei-amerikkalaiselta. Mutta selväksi on tullut, että ei tämä Disney-Lucasfilmille elokuvaa ole. Vain tv-ruudun ja suoratoistopalvelun kuukausimaksun kokoista tarinankerrontaa.

Tämä oli upea kuva!

Osaltaan edelliseen kritiikkiini liittyy, että Star Wars -tuotannoissa nykyisin hyödynnettävän The Volume -tekniikan rajat valitettavasti näkyvät katsomoon asti. Volumeksi kutsutussa led-näytöillä kuorrutetussa kuplassa eli ikään kuin ”elävän taustaprojektion sisällä” kuvaaminen on varmasti näyttelijöille ja ohjaajille mieluisampaa kuin Ewan McGregorille prequel-ajoilta tuttu bluescreenin edessä elehtiminen. Siitä vaikuttaa kuitenkin usein seuraavan kohtauksia, joissa näyttelijöitä ja yksittäisiä esinelavasteita ympäröivät autiot ja merkityksettömät tilat, kuten vaikkapa suuressa osassa kolmosjaksoa Obi-Wanin ja Leian etsiskellessä tietään eteenpäin. Jopa Obi-Wanin ja Vaderin kohtaaminen oli sijoitettu ihmeellisen mitättömiin kulisseihin, vaikka hahmojen välillä energiaa olikin: kuvauspaikka näytti kuin studion takapihalta, vaikka se siis varmaankin oli sisällä Volumessa, ja taustalla olisi siis voinut olla periaatteessa mitä tahansa.

Vaikuttaa siltä, että vaikka Volume-tekniikalla saadaan kyllä kuljetettua Din Djarin, Boba Fett tai Obi-Wan uskottavasti toisille planeetoille verrattain edullisesti, kopissa kuvaamisen jähmeys alkaa pitemmän päälle tuntua tarinoissa. Ero siihen, mitä on mahdollista tehdä niin sanotuissa oikeissa lokaatioissa tai lavasteissa ja tarvittaessa oikeilla ihmisjoukoilla – kuten ykkösjaksossa inkvisiittorien kuulustellessa tatooinelaisia – on suuri. (Ilahduttavaa siksi, että seuraava SW-sarja Andor on ilmeisesti kuvattu päinvastoin suurimmaksi osaksi perinteisissä lavasteissa.)

Vielä erikseen tekee mieleni kritisoida avaruusolento-hahmojen vähyyttä (joka sekin on kritiikki, jonka voisi kohdistaa kaikkiin tähän astisiin näyteltyihin SW-sarjoihin). Kyllä niitä pitäisi sisäisen logiikan nimissä näyttää Star Wars -tarinoissa useammin kuin noin kerran per jakso, ja näillä budjeteilla sen pitäisi ymmärrykseni mukaan olla aivan mahdollistakin. Tai: kun niitä näytetään säästeliäästi, niiden meikit ja prostetetiikat saisivat olla saagan yleisellä vaatimustasolla, eivätkä sellaisia ”vähän sinnepäin” -versioita kuin suurinkvisiittori tässä sarjassa oli. Alla kuvat pau’an-rodun edustajasta rodun ensiesittelyssä episodi III:ssa vuonna 2005, rotuun kuuluvasta suurinkvisiittorista Rebels-animaatiosarjassa vuonna 2015 ja Rupert Friendistä samassa roolissa tässä sarjassa (kehnon maskin alla näyttelijä teki minusta hyvää työtä.)

Jos ohitan kerronnan tekniset kankeudet, olen ollut pääosin oikeinkin innoissani siitä, mihin Obi-Wan-sarja on hahmonsa kuljettanut. Minähän tosiaankin ihastelen Star Warsissa aina aivan erityisesti lokaatioita, avaruusaluksia, kuviteltuja kulttuureja, viittauksia galaksin kulloiseenkin henkiseen tilaan ja muita tämmöisiä niin sanottuja taustoja, ja erityisesti silloin kun tarinat jättävät toivomisen varaa, oikein keskityn ihastelemaan niitä. Tällä kertaa tarjolla on ollut oikein hyviä sellaisia. Hong Kongia ja Blade Runneria muistuttanut Daiyu-planeetta olisi sopinut The Clone Wars -sarjaan ja sopi siten oikein hyvin Obi-Wan-tarinaan. Sekä Daiyulla että Tatooinella nähdyt kohtaukset paikkasivat osaltaan Disneyn näyteltyjen SW-tarinoiden tähänastista ammottavaa asutuskeskusten aukkoa – puhumattakaan sitten Alderaanista, jonka ensinäkeminen aiheutti minussa sarjan ensimmäisen äänekkään riemun hihkaisun kotisohvalla.

Sarjaan ehkä hieman yllättäenkin ilmestynyt Imperiumia pakenevien jedien ”tähtienvälinen maanalainen rautatie” on oikeinkin kiinnostava konsepti, johon varmasti törmätään vielä monissa tulevissakin tarinoissa. Siihen kytkeytyvä Indira Varman näyttelemä kaksoisagentti Tala Durith on sarjan heittämällä kiinnostavin uusi hahmo: Imperiumin upseeri, mutta hyvä ihminen, joka taistelee pahuutta vastaan eri tavalla kuin mitä olemme tottuneet näkemään.

Ja kun kolmannessa jaksossa mainittiin Quinlan, oli kotisohvallamme aika sarjan toisen äänekkään riemun hihkaisuni: siis Quinlan Vos, prequeleissa kirjaimellisesti vilahtanut, mutta aikansa oheistarinoissa hyvinkin käytetty rastatukkainen jedihahmo, jonka George Lucas itse säästi kuolemalta episodi III:ssa ilmeisenä aikomuksenaan käyttää hahmoa vielä myöhemmin, mutta joka tähän päivään mennessä ei vielä ole elävänä astellut episodi III:n jälkeisiin tarinoihin. (Making Star Warsin mukaan olemme itse asiassa saattaneet nähdä Obi-Wanissa jopa nyky-kaanonin Corran Hornin, vielä syvemmälle Legends-tarinoihin jääneen vanhan fanisuosikkihahmon, sillä kakkosjaksossa äitinsä kanssa paennut poika oli kreditoitu tämän kaimaksi.)

Aivan erityisesti on mainittava sarjassa kaiken aikaa leijuva ”dark times” -tunnelma, jota minusta kyllä todellakin on, vaikka etukäteen sellainenkin väite kuultiin, että ensimmäinen versio Obi-Wan-sarjakäsiksistä olisi hylätty liian synkkänä. Tässähän eletään Star Wars -galaksissa aikaa, jona kapinaliittoa ei käytännössä vielä ole olemassa lainkaan, ja Bail Organan kaltaiset hahmot pyrkivät vielä tekemään hyvää Imperiumiksi muuttuneen Tasavallan sisällä, mutta Imperiumi surffaa jo tosiasiassa fasismin hard core -tasoilla. Ilmiantakaa kaikki hallintoa vastustavat, inkvisiittorit propagoivat, mutta silti moni galaksissa tuumaa, että tämähän on hyvä, järjestys se olla pitää. Juuri tänä keväänä en voi olla vetämättä ainakin pieniä viittaussuhdemerkkejä Obi-Wanin ja Leian kyytiinsä ottavan joviaalin autokuskin ajokkiinsa ripustaman Imperiumi-lipun ja Venäjällä maan aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainaan tukemaan ilmestyneen Z-kirjainkultin välille.

Inkvisiittoreista sen sijaan ei tunnuta saavan irti niin paljon kuin olisi ehkä ollut mahdollista. Heidän tukikohtaansakin kuulemma tunkeuduttiin lähes samaan tapaan jo aiemmin Jedi: Fallen Order -pelissä. Heidän osaltaan paljon jää sen varaan, mitä kahdessa viimeisessä osassa vielä ehditään käsittelemään. Kolmas sisar Reva (Moses Ingram) vaikuttaa kantavan sisällään arvoitusta, käyttäytymällä toistuvasti uppiniskaisesti ja tuntemalla Darth Vaderin paremmin kuin muut inkvisiittorit, mutta nähtäväksi jää, vaivautuuko sarja kertomaan meille tämän uuden hahmon taustalta seikkoja, jotka häntä selittäisivät. Myös suurinkvisiittorin näennäis-kuolemaa olisi syytä vielä käsitellä, hahmo kun on ilmeisen elossa myöhemmin tapahtuvassa Rebels-sarjassa.

Mutta kun jäljellä on enää kaksi jaksoa, kaikkea toivomaani ei varmaankaan ennätetä täyttää. Jos siis tärkeyslistaa laitetetaan, kaikkein tärkeintä on edelleen nimihahmo Obi-Wan Kenobi ja hänen muutoksensa. Sitä tästä sarjasta tultiin hakemaan, sitä tulkitsemassa Ewan McGregor on yhtä jämptisti ainoa oikea mies paikallaan kuin vaikka Harrison Ford Han Solona konsanaan, ja sen saamisen tai saamattomuuden perässä tämä tarina kaatuu.

Kuten tiedämme, liian ohuiksi jääneisiin sivuhahmoihin voidaan Star Warsissa aina palata uusissa tarinoissa myöhemmin.

The Book of Boba Fett on nyt nähty, ja nyt se voidaan unohtaa, sillä ei sitä olisi kannattanut edes tehdä

Viime keskiviikkona Star Wars -fanilla oli totisesti syytä riemuun ja autuaaseen hymyyn.

Puhun tietenkin siitä, että Obi-Wan Kenobi -sarjan juliste ja ensimmäisen jakson esityspäivä paljastettiin. Päivä on 25. toukokuuta tänä vuonna, originaalileffan 45-vuotispäivä siis, ja se juliste on tuossa alla.

Julisteen alla tämä kirjoitus käsittelee, kritikoi ja spoilaa The Book of Boba Fett -sarjaa, jonka viimeinen jakso niin ikään julkaistiin viime keskiviikkona. Sen kanssa ei ollut syytä riemuun eikä autuaaseen hymyyn.

Nyt kun koko 7-osainen The Book of Boba Fett -sarja on nähty, annan palaa ja lausun pidättelemättömän tuomioni. Ytimekkäimmässä muodossaan se kuuluu: tätä sarjaa ei olisi koskaan pitänyt edes tehdä.

The Book of Boba Fett on lähes ylivoimaisesti turhin ja tarpeettomin näytelty Star Wars -teos koko tämän franchisen 45-vuotisessa historiassa. Niin lähes ylivoimaisesti, että se on sitä korkeintaan lukuun ottamatta pahamaineista ja häkellyttävän hirvittävää The Holiday Specialia, enkä ole edes siitä aivan varma.

On eri kysymys, onko Boba-sarja teoksena huonompi kuin Attack of the Clones tai The Rise of Skywalker (ja elokuvien ja sarjojen välinen laatuvertailu on muutenkin vaikeaa). Sentään Holiday Specialia parempi Boba-sarja varmasti on, mutta kun mitellään nimenomaan tarpeettomuudesta, The Book of Boba Fett on tosiaankin liki omalla tasollaan. Siitä on todella vaikea löytää edes sellaisia tavallisesti käytettävissä olevia pelastusrenkaita kuin ”olihan tässä yritystä”, ”parempi tällainen epäonnistuneempikin versio tästä Star Wars -kertomuksesta kuin ei tätä Star Wars -kertomusta lainkaan” tai että ”olisihan tämä kuitenkin voinut olla hyvä”.

Sillä kun The Book of Boba Fettiä arvioi nyt sen kokonaan katsottuaan, vastaus on ”ei”. Ei, valmista tekelettä katsoen The Book of Boba Fett ei selvästikään olisi voinut mitenkään onnistua näillä eväillä. Ei juuri Jon Favreaun tekemänä, ei juuri tässä franchisen elinkaaren vaiheessa toteutettuna, ei juuri näin Boba Fettistä kertoen.

Kirjoitin viimeksi – ennen tätä viimeistä jaksoa – että The Book of Boba Fett oli edetessään paljastunut tarinaksi, joka ei oikeastaan edes yrittänyt seisoa omillaan eikä kertoa Boba Fettistä, vaan oli pikemminkin väliluku The Mandalorianin tarinassa kuin erillinen Boba-kertomus lainkaan. Viimeisen jakson jälkeen olen tästä samaa mieltä (ja miksipä en olisi, koska viimeisessä jaksossa jäljellä oli vain lopputappelu, vailla suurempia yllätyksiä tai selityksiä aiemmin nähdylle).

Se, mitä The Book of Boba Fettistä jäi käteen, olisi aivan hyvin voinut olla – ja sen olisi pitänyt olla! – noin kolme jaksoa The Mandalorianin kolmannelta kaudelta. Siihen mittaan olisivat mahtuneet Boba-sarjan erinomainen jakso numero viisi (The Return of the Mandalorian) sellaisenaan, se puolikas kuutosesta joka niin ikään liittyi enemmän The Mandalorianiin kuin Boba Fettiin sekä tiivistettynä kaikki se, mitä meille mahdollisesti tarvitsi kertoa tästä Boba Fettin yrityksestä asettua elelemään mukavasti Tatooinella.

Mitä siitä meille nimittäin haluttiin kertoa? Seitsemän jakson jälkeen se on vielä hämärämpää kuin ennen noita seitsemää jaksoa.

Boba Fett halusi mukamas ryhtyä rikollispomoksi. Hän sanoi niin itse, useita kertoja. Hänellä ei kuitenkaan ollut näissä rikollisissa hankkeissaan aluksi Fennec Shandia enempää kätyreitä, eikä hänellä vaikuttanut olevan edes haluja ryhtyä johtamaan varsinaisten rikosten tekemistä. Sen sijaan viimeisessä jaksossa hänen sanottiin ”yrittäneen kulkea kaidalla tiellä”. Boba itse sanoi lopputaistelussa jäävän niille sijoilleen epätoivoiseen taisteluun, koska ”nämä ihmiset luottavat häneen”.

Miten niin? Siis luottavat juuri paikalle saapuneeseen pahamaineiseen palkkionmetsästäjään, joka oli tappanut edellisen paikallisen rikollispomon ja ilmoittanut äänekkäästi ryhtyvänsä uudeksi paikalliseksi rikollispomoksi?

Jos kyse oli siitä, että tämä sarja tarkoitti sanoa, että Boba itse asiassa nimenomaan halusi asettua aloilleen, ryhtyä kunnialliseksi, rökittää Tatooinea piinaavat mörököllit ja kenties vaikka tulla nostetuksi Mos Espan kunnioitetuksi pormestariksi, niin miksi tämä sarja ei sanonut niin.

Ja toisaalta.

Tämän sarjan jotain tuollaista puuhailleella Boba Fettillä ei ollut mitään tekemistä aiemmin Star Warsissa nähdyn Boba Fettin kanssa. Ei mitään.

Vanha Boba Fett oli armoton palkkiometsästäjä. Vaarallinen taistelija. Kylmäverinen tappaja. Perinteisessä mielessä yhdellä sanalla sanottuna: pahis.

Tämän sarjan Boba Fett (Temuera Morrison) oli kiltimpi kuin The Mandalorianin päähenkilö Din Djarin. Siinä missä Din (Pedro Pascal), ilmeinen sankarihahmo vaikka onkin, omassa sarjassaan tappaa surutta kenet tahansa, jopa sivullisia (seikka, jota itse kovasti sitä sarjaa katsoessani ihmettelen!), ei Boba tässä sarjassa halunnut päästää päiviltä edes vihollisiaan.

En missään tapauksessa tarkoita sitä, ettenkö voisi hyväksyä Boba Fettin hahmon muuttuneen. Päinvastoin: koska Boba palasi näyttämölle The Mandalorianissa jollain tapaa zen-henkistyneenä, olisi minusta ollut hyvin kiinnostavaa nähdä, mikä miehen on muuttanut ja mihin suuntaan. Kenties rytmitettynä flashbackeilla, jotka näyttäisivät meille entistä Bobaa?

Mutta nimenomaan tätä The Book of Boba Fett siis ei kertonut. Tämä Boba oli kiltti setä, jonka ainoa raivonpurkaus seitsemän jakson aikana oli ymmärrettävä halu kostaa prätkäjengille, jonka uskoi tappaneen hänet perheeseensä hyväksyneet tuskenit. Boba-sarja antoi ymmärtää Boban olleen kypäränsä alla aina tällainen humaani rauhanrakastaja, tai kenties halunneen aina olla sellainen, tai viimeistään olleen sellainen pelastuttuaan täpärästi sarlaccin kidasta. Hyvällä tahdolla voisi kai ajatella juuri tuon kokemuksen ja sitä seuranneiden vuosien tuskenien leirissä kasvattaneen Bobaa luopumaan väkivaltaisesta ammatistaan, mutta mikään sarjassa nähty ei viittaa tällaiseen tulkintaan, koska Boba tuntui samaan tapaan seestyneeltä flashbackien alussa kuin niiden lopussakin.

Näissä oloissa tulkitsen, että Boba Fett ei tosiaan oikeastaan kertonut Boba Fettistä lainkaan. Se kertoi kyllä entisestä palkkionmetsästäjästä, joka nyttemmin olikin kiltti setä, ja joka yritti asettua Tatooinelle rikollispomoksi tai lempeäksi isähahmoksi tai miksikähän ihmeen tötteröksi yrittikään.

Mutta se ei kertonut siitä hahmosta, joka oli jedien käsissä kuolleen Jango Fettin poika, joka oli galaksin tunnetuimpien kasvojen viimeinen kantaja, joka oli Imperiumin vuosien pelätyin palkkionmetsästäjä tai joka näinä päivinäkin taistelee Luken, Hanin ja Chewbaccan kaltaisten sankarien arkkivihollisena esimerkiksi Star Wars -sarjakuvissa. Tuo toinen on toinen Boba, ja kaikesta nyt nähdystä päätellen se Boba kuoli sarlaccin kitaan.

Pieni sivuhuomio:

Viime vuonna julkaistussa The Bad Batch -sarjan jaksossa oli kohtaus, jossa Fennec Shand tappoi Taun Wen. Siis Attack of the Clonesissa esiintyneen lempeän kaminolaisen, joka oli täten myös läheinen nuorelle Boba Fettille.

Siis viime vuonna ilmestyneessä! Se oli minulle sen sarjan hätkähdyttävimpiä kohtauksia kahdesta syystä. Ensin siksi, että Star Wars -tarinoissa hyvin harvoin tapetaan franchisen kivijalkateoksissa eli elokuvissa esiintyneitä hahmoja, jos nuo hahmot ovat selvinneet elossa ensiesiintymisteoksistaan. Ja toiseksi siksi, että tuolloin tiesin samaan aikaan tekeillä olevan sarjan, jossa Fennec (Ming-na Wen) kaveeraisi myöhempinä vuosina Boban kanssa. Toki kuvittelin tähän tapaukseen vielä palattavan. ”Ymmärräthän, se oli vain bisnestä…”

Mutta ei. Ei palattu, koska Jon Favreaun tasoinen popcorn-kauppias ja erikoistehostetuottaja ei välitä sen enempää tämän franchisen suurista jatkumoista kuin omien sarjojensa henkilöhahmojensa välisistä dramaattisista potentiaaleista. Tai tuosta edellä mainitusta syystä: koska tässä sarjassa nähdyllä Boballa ei muutenkaan ollut mitään tekemistä sen Boban kanssa, joka Star Wars -tarinoissa on aina ennen nähty.

The Book of Boba Fett olisi voinut olla hyvä siltä puhtaalta pöydältä, jolla oltiin ennen ensimmäisenkään jakson esitystä. Kun olimme viimeksi nähneet Boban kiinnostavasti muuttuneena The Mandalorianissa, ja kun kuvittelimme, että tämä sarja (erityisesti näin nimettynä) avaisi lisää sitä, kuka tai millainen arvoituksellinen Boba Fett oikeastaan on. Minäkin odotin silloin suuria.

Näin toteutettuna siitä ei kuitenkaan ollut käytännössä yhtään mihinkään. Ehkä ei koskaan voinutkaan olla. Ehkä ei ainakaan juuri Jon Favreaun käsissä voinut olla. Ehkä ei voinut olla Disneyn omistuksen aikana, sillä jo silloin, kun Disneyllä puuhattiin (eri käsikirjoitukseen perustuvaa) Boba-elokuvaa, sieltä kiiri huhuja, että kovasti on ikävän ongelmallista, kun yritetään tehdä elokuvaa päähenkilöstä, joka on, voi sentään, hihih, ikään kuin pahis.

Tai ehkä siitä ei voinut olla mihinkään enää nyt, kun franchisessa on The Mandalorian. Luulen itse asiassa, että tämä on varsin merkittäväkin taustatekijä tässä fiaskossa. The Mandalorian nimittäin oli kutakuinkin ratkaisu ”Boba Fettin ongelmaan”.

Se oli ikään kuin Boba-tarina ilman Boba Fettiä. Oli sama tunnistettava haarniska, sama ikoninen kypärä, sama ammatti, sama arvoituksellinen vaitonaisuus, samat taistelukyvyt, myöhemmin rakettireppukin. Din Djarin oli sarjansa alussa hyvin monella tapaa kuin Boba Fett: oikeastaan lähes sama hahmo, mutta ilman sitä historian taakkaa, jossa perinteisestä pahishahmosta olisi pitäisi yrittää väkisin leipoa hyvistä. Jopa Dinille kirjoitettu ”äärimandalorealainen” uskonto, jonka perusteella hän ei riisu kypäräänsä, voisi olla eräänlainen versio siitä, millaisena Boba Fett ennen näitä sarjoja nähtiin: Bobahan ei aiemmin ollut aikuisena juuri naamaansa näyttänyt.

Voin hyvin kuvitella, että jos Boba-elokuva tai -sarja olisi tehty ilman että sitä ennen tehtiin The Mandalorian, se olisi ollut teemoiltaan hyvinkin The Mandalorianin kaltainen. Siinä olisi todennäköisesti kirjoitettu Boballe jonkinlainen motivaatio ryhtyä paremmaksi ihmiseksi, ja Star Wars -perinteiden mukaan se motivaatio enemmän kuin todennäköisesti olisi ollut syliin tupsahtava lapsi (vaikka tuskin sentään jedilapsi). Mutta nyt, kun The Mandalorian on olemassa, yleisö on siihen tykästynyt ja juuri sen päähenkilöihin sitoutunut, ei tätä samaa temaattista kertomusta tietenkään enää voinut toistaa.

Ja niissä oloissa alkuperäinen Boba Fett olisi kannattanut jättää The Mandalorianin sivuhenkilöksi. Jos hänelle haluttiin kertoa oma tarina, olisi pitänyt olla tarina kerrottavaksi. Sellaista ei nyt ollut.

En edes mennyt siihen, kuinka kökkö The Book of Boba Fett on pintatasollaan eli juonensa ohuudessa, dialoginsa tönkköydessä (jopa Star Wars -asteikolla) tai toimintakohtaustensa kiinnostavuudessa. Enkä mene. Sen sijaan kysyn itseltäni: onko minulla The Book of Boba Fettistä tässä loppuarviossa mitään hyvää sanottavaa? Edes jotain kiinnostavaa tai viehättävää?

Ei kovin paljon. Jos edelleen ajattelen verrokkina Star Wars -elokuvia, niin niistä mitäänsanomattomin on Solo – enkä edelleenkään tarkoita tätä samana asiana kuin että se olisi huonoin – mutta siinäkin oli sentään yritetty. Solossa on komediallista otetta, joukko kiinnostavia miljöitä, rooleissaan parhaansa tekevät päänäyttelijät ja niin edelleen. En pidä sitä onnistuneena elokuvana, mutta olen katsonut sen teatterikierroksen jälkeenkin, ja varmasti katson jonain päivänä taas.

The Book of Boba Fettin parhaat hetket mahtuvat melkein kokonaan sarjan ”The Mandarorian -osiin”, ja kuten sanottua, sen viitosjakso kuuluukin koko sarjan parhaimpiin – mutta siis koko varsinaisen The Mandalorian -sarjan, eikä tämän sivupolun, jonka sisällä se esitettiin.

Minusta tuntuu ylipäätään aivan älyttömältä hakea oikeutusta Boba Fettin mukaan nimetyn sarjan olemassaololle niillä sarjan osilla, jotka liittyvät Din Djariniin tai Luke Skywalkeriin tai Ahsoka Tanoon, mutta eivät liity mitenkään Boba Fettiin tai Boba-sarjan niin sanottuun juoneen. Ne ovat täten minulle ikään kuin palanen, jonka poistan päässäni siitä, miten tuomitsen tätä sarjaa. Myöhempien katsojien kannalta toki harmi, että ne tekevät tästäkin sarjasta tarpeellisesti katsottavan osan The Mandaloriania, koska muuten kaikki tulevat polvet voisivat tämän tekeleen vain surutta sivuuttaa.

Mando-osat sivuuttaen taidan jäädä laskemaan The Book of Boba Fettin parhaiksi puoliksi vain aivan irtonaisia, yksittäisiä elementtejä.

Jotain siitä, miten sarja näytti elämää Tatooinella tavallista ”arkisemmin”. Ihastuttavan ilmeettömän Fennec Shandin, mutta valitettavasti lausumassa pateettisen surkeita repliikkejä. Nostalgiakohtauksista Boban hellyttävän paluun sarlaccille etsimään rakasta haarniskaa. Hahmoista David Pasquesin aidosti huvittavasti näyttelemän pormestarin hännystelijän, parhaimmillaan ehkä ensimmäisen jakson esiintymisessään vihjailemassa rahansiirron suunnista Boban ja pormestarin välillä. Avaruusalusten ainaisena ystävänä kohtauksen, jossa ahtaissa sisätiloissa lähdetään lentoon Boban aluksella (jonka nimi ennen oli Slave 1, mutta joka nyt on retconnattu alustyypin mukaan vain Firesprayksi, koska vaikka tässä franchisessa voidaan tehdä palkkatappajista ja ihmiskauppiaista sankareita, ei heillä toki voi olla avaruusaluksia, joiden nimet viittaisivat ihmiskauppaan). Viimeisen jakson tymäkät skorpparidroidekat. Ehkä senkin, että The Clone Wars -hahmo Cad Bane ilmeisesti ihan lopullisesti kuoli, koska itse asiassa Star Warsissa aika harvoin tapetaan lopullisesti mitään hahmoja, jotka ovat selvinneet elossa ensimmäisestä esiintymisteoksestaan.

Ja siinä ne ehkä jo ovatkin. En aio katsoa tätä uudestaan tarkistaakseni mielikuviani. Sarja, jonka tekijätkään eivät ole tienneet mitä konseptillaan tehdä eivätkä tunnu mitään edes yrittäneen, ei ansaitse yhtä kertaa enempää katsojan aikaa.

Harmi, sillä aineksia oli, sekä Boba Fettin hahmossa että The Mandalorianissa hänestä nähdyn perusteella. Näissä oloissa parempi unohtaa koko juttu ja toivoa, että The Mandalorianin varsinainen kolmoskausi parantaa laatutasoa tästä merkittävästi.

Ja toivoa, että se Obi-Wan Kenobi, Star Wars -sarjoista eittämättä yleisesti odotetuin, ei osoittaudu puoliksikaan tämän veroiseksi pettymykseksi.

Kuudennen jakson jälkeen alan ymmärtää, että The Book of Boba Fett ei tehnytkään juuri pitkää sivupolkua, vaan oli itse se sivupolku

Nyt kun The Book of Boba Fettiä on nähty kuusi jaksoa ja jäljellä on enää vain yksi, on hyvä muistuttaa eräistä tosiseikoista, jotka oli kerrottu haastatteluissa jo ennen ensimmäistä jaksoa:

  1. Tämän sarjan tuotantovaiheessa jaksojen numerot olivat 301, 302, 303 ja niin edelleen – siis aivan kuin kyse olisi ollut The Mandalorianin kolmoskaudesta.
  2. Kaikki tämän sarjan tekijätkään eivät edes kuvauksissa tienneet, että he eivät olleet tekemässä The Mandalorianin kolmoskautta.
  3. Asioista tietävienkin parissa sarjan leikkisä tuotantonimi oli The Mandalorian 2.5.

Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia The Book of Boba Fettin ensimmäisistä kuudesta jaksosta.

Viidennen ja kuudennen jakson jälkeen on selvää, että nämä The Mandalorianiin eri tavoin viittaavat numeroinnit eivät olleet pelkästään sumuverhoa, joilla pyrittiin piilottelemaan Boba Fettin oman sarjan tekeillä olemista ennen sen yllätysjulkistamista The Mandalorianin kakkoskauden finaalin lopputeksteissä. Jonkin verran kyse oli varmasti juuri tuostakin, mutta vieläkin enemmän siitä, että paitsi että The Book of Boba Fett näyttää ja tuntuu The Mandalorianilta, se aivan suoraan jatkaa myös The Mandalorianin tarinaa.

Itse asiassa sarja, joka kantaa otsikossaan Boba Fettin nimeä, ja jonka otsikko tuntui ”kirja”-sanallaan viittaavan jonkinlaiseen kokonaiskatsaukseen Boba Fettin elämästä, tuntuu viime jaksoissaan kadottaneen Boba Fettin (Temuera Morrison) kokonaan. Kun viimeksi tähän blogiin sarjasta kirjoitin, neljännen jakson jälkeen eli kutakuinkin silloin kun sarjassa viimeksi edes näimme Boba Fettin enemmän kuin vilaukselta, kirjoitin sarjan suuresta ongelmasta: siitä, että se ei tunnu oikein haluavan sanoa mitään nimihenkilöstään Boba Fettistä. Nyt on selvää, että kyse ei ole ”vain tunteesta”, vaan Jon Favreaun luotsaama Boba-sarja tuntuu nyt tosiaan kadottaneen peräti koko mielenkiintonsa Bobaan.

Puhun siis siitä, että viides jakso The Return of the Mandalorian oli kokonaisuudessaan eräänlainen sivupolku toisen sarjan nimihenkilön kuulumisiin, ja tuorein, kuudes jakso From the Desert Comes a Stranger viettää sekin suurimman osan minuuttikestostaan Din Djarinin (Pedro Pascal) ja muiden enemmän The Mandalorianiin kuin Boba Fettiin liittyvien hahmojen parissa. Olkoonkin toki niin, että kuutosjaksossa jotkut heistä – lähinnä Boba Fettin haarniskaakin kantanut tatooinelainen sheriffi Cobb Vanth (Timothy Olyphant) – liittyvät paljon ilmeisemmin The Book of Boba Fettin pääjuoneen kuin Grogun treenit Luke Skywalkerin (Mark Hamill) kanssa.

Mutta siinä missä viimeksi kirjoitin Boba Fett -sarjan Boba Fett -mitäänsanomattomuudesta asiain tilaan pettyneenä, nyt voin katsoa asiaa myös toisesta näkökulmasta. Tai oikeastaan: kahdesta toisiaan sivuavasta, mutta kuitenkin erilaisesta toisesta näkökulmasta.

Ensimmäinen on se, joka suorastaan purskahtelee internetissä tätä kirjoittaessani. Se, että vähät siitä, jos tämä ja edellinen jakso eivät käsitelleetkään Boba Fettiä, koska ne olivat niin mahtavia. Tämä on monen aito mielipide, ja mikäs siinä, etteikö se olisi minunkin, ainakin sinnepäin.

Bryce Dallas Howardin ohjaama viitosjakso sellainen ainakin oli. Mandon paluu tuntui jaksolta, joka olisi kuulunut sellaisenaan The Mandalorianiin, ja se saattoi aivan hyvin olla jopa paras tähänastinen näytelty SW-sarjajakso. Din Djarinin motivaatiot ja hahmon tragedia aukenivat ehkä paremmin kuin koskaan hänen omassa sarjassaan. Jakso oli täynnä tavallista toimivampaa kuivaa huumoria. Avaruudessa pyörivä rinkulakaupunki oli henkeäsalpaavin uusi SW-lokaatio pitkään aikaan. Ja se loppupuolen hurjastelu Naboo-hävittäjällä (huutomerkki!) Beggar’s Canyonissa (kaksi huutomerkkiä!), se se vasta olikin.

Naboo Starfighter: Myös prequel-nostalgia on aitoa nostalgiaa.

Boba Fettiin tai mihinkään The Book of Boba Fettin neljässä ensimmäisessä jaksossa nähtyyn tarinaan mikään viitosjaksossa nähty ei tosin liittynyt yhtään mitenkään, mutta mitäpä sillä tosiaan väliä katsoessa, jos katsottava muuten kelpasi. Etenkin kun minä ja monet muut emme tosiaan tätä ennen olleet pitäneet The Book of Boba Fettiä ja siinä nähtyä tarinaa aivan mahtavina.

Dave Filonin ohjaama kuutosjakso ohjasi kurssia, kuten sanottua, hieman lähemmäs tämän meneillään olevan sarjan pääjuonta, vaikka nimihahmo Boba Fett siinäkin hädin tuskin vilahti. Mutta mitäpä siitäkään tosiaan, kun tarjolla olivat R2-D2, Ahsoka Tano, Cad Bane, Grogu ja, huh huh, itse mestari Luke Skywalker ilmielävänä, tällä kertaa myös pitemmin puhumassa ja liikkumassa! (Yritin kirjoittaa tähän sisään lisävitsiä moninkertaisista huutomerkeistä, mutta menin itsekin sekaisin Luken kohdalla tarvittavien huutomerkkien määrässä).

Ketkäs ne siellä!

Jos jossain on Star Wars -fani, jonka sydän ei läikähdä ilosta R2-D2:n piipittäessä, epäilen hänen faniuttaan syvästi. Tai jos jossain on joku, joka ei halua nähdä nuorta Lukea opettelemassa jediopettajaksi. Tai Ahsoka Tanoa (Rosario Dawson) keskustelemassa Luken kanssa ohimennen hänen isästään – jo pelkästään tämä yksi pieni hetki olisi vain pari vuotta sitten ollut valtavalle osalle Star Wars -fandomia korkeintaan etäinen toiveuni, mutta nytpä me vain yhtäkkiä elämme aikaa, jossa tällainen kohtaus voi täysin luontevasti tapahtua sivuhuomiona tarinassa, jonka oikeastaan ehkä pitäisi kertoa aivan muista hahmoista. Ei siis todellakaan mikään ihme, että sellaisia kohtauksia katsoessa moni on täysin valmis sivuuttamaan sen, mistä sarjassa ehkä tuotelupauksensa mukaan piti kertoa, mikä se nyt olikaan, kenenkäs kirja tämä olikaan, väliäkö hällä.

Minä en silti ollut kuutosjaksosta aivan pelkästään haltioissani, sillä minusta jakso muistutti yhden katsomiskerran perusteella liian paljon kuvitettua Wookieepedia-artikkelia siitä, mitä Luke Skywalkerille, Grogulle ja vähän Ahsokallekin kuuluu The Mandalorianin kakkos- ja kolmoskausien välissä ja kuinka Luke aloitteli myöhemmin tuhoutuvaa jedikouluaan. Jaksossa ei nimittäin nähty näistä aiheista tarinallisesti yhtään mitään, mitä emme olisi voinut itsekin kuvitella tapahtuvan. Ja kun niissä nähtiin jediharjoituksia, niissä ei edes nähty yhtään uudenlaista jediharjoitusta tai -opetusta: vain tuttua hyppelyä ja treenipallon väistelyä, yhdistettynä yhtä tuttuihin sanoihin tasapainosta ympärillämme. Mutta myönnän kyllä, että sanon tämän liki koomisen näköisenä, kuin tarkoituksella otsaani rypistäen ja akateemista kriitikon hattua päähäni asetellen, sillä tottakai minäkin fanina halusin nähdä tuon kaiken, ja tunsin saavani odottamattoman lahjan, kun sain sen nähdä kuvittelemisen sijaan.

Summatakseni: Tästä näkökulmasta siis The Book of Boba Fettin jaksot viisi ja kuusi olivat kutakuinkin parasta mahdollista tämän hetken Star Warsia, ja pihkat siitä, mitä joku jossain muka olisi halunnut kuulla kerrottavan Boba Fettin tragediasta galaksin yleisimpien kasvojen viimeisenä kantajana.

Sitten se toinen toinen näkökulma siihen, onko The Book of Boba Fett täysin kadottanut punaisen lankansa. Palaan siihen, mistä tämän kirjoituksen aloitin: siihen, että The Book of Boba Fettiin tosiaan viitattiin Lucasfilmin ja tuotannon sisälläkin The Mandalorianin kolmantena tuotantokautena tai kahden ja kolmannen ”välikautena”.

Jospa katsojankin olisi järkevämpää suhtautua The Book of Boba Fettiin nimenomaan The Mandalorian 2.5:nä, jolle vain jostain syystä on annettu harhaanjohtava otsikko?

Mitä enemmän ajattelen nyt kuutosjaksossa nähtyä, minusta alkaa tuntua, että ei ole mielekästä ajatella, että The Book of Boba Fett olisi tehnyt sivupolun The Mandalorianin tarinaan. Pikemminkin tuntuu siitä, että tämä koko sarja on sivupolku The Mandalorianin tarinassa.

Näiden kahden jakson aikana aseteltiin lukuisia palasia valmiiksi tulevaa Mandon kolmoskautta varten. Etsittiin Din Djarinille seuraavaa elämäntehtävää selvittämällä, että enää se ei löydy hänet kasvattaneiden äärimandalorelaisten jengistä. Hankittiin uusi pähee kärry tuhoutuneen tilalle (ja toisenlaisiin tehtäviin). Sekä tietenkin setvittiin isä-poika-suhdetta, The Mandaloreanin sydämellistä ydintä, kuutosjaksossa lopulta myös ”pojan” eli Grogun näkökulmasta. Tämä kaikki oli monin tavoin painavampaa katsottavaa kuin mikään siitä, mitä sarjan alkupuolella nähtiin tapahtuvan Boba Fettille.

Ylipäätään se, että Boba Fettin unohtuminen taka-alalle viime jaksoissa ei häirinnyt monia katsojia, kertoo tästä samasta asiasta. The Mandalorian on ollut monelle Star Wars -fanille niin mieluinen Star Wars -sarja, että kun sarja toi kuvaan Din Djarinin, katsoja oli heti täysin valmis hyppäämään tämän kelkkaan. Sitä kelkkaa Mando laskettelikin sitten pyytämään avuksi Cobb Vanthia (suoraselkäistä lainvartijaa, jonka periaatteessa pitäisi vastustaa Boba Fettiä siinä missä muitakin rikollisia) tai tapaamaan, vaikka ei sentään hakemaan, Lukea (jonka kanssa Boba on tapellut kerran jos toisenkin). Siis rinteisiin, joihin Boballa ei olisi ollutkaan asiaa.

Luulen, että ensi viikon päätösjaksoa on täysin luontevaa katsella siten, että myös Boba Fett ja Fennec Shand – tämän sarjan näennäiset päähenkilöt – tuntuvat siltä, mitä he suuressa kuvassa ovatkin: The Mandalorian -sarjan sivuhenkilöitä siinä missä vaikka juuri Cobb Vanthkin. Boba oli kyllä se Star Wars -universumin alkuperäinen mandalorealainen, mutta Din on se, jonka tarina yleisöä tällä hetkellä kiinnostaa.

Ehkä tämän sarjan totuudenmukaisempi nimi olisikin ollut vaikkapa The Mandalorian: The Book of Boba Fett tai jotain muuta vihjailevampaa, koska mistään klassisesta spinoffista, saati erillisestä yksittäishahmokertomuksesta vaikkapa viime joulukuun Marvel-sarja Hawkeyen tapaan, ei oikeastaan ollutkaan kyse.

Ja, jos nyt näin suopeaksi ryhdyn, niin ehkä tätä kertomuksellista keikausta voisi jopa pitää sinä yllätyskuviona, jota ennen ensimmäisiä jaksoja tässä blogissa The Book of Boba Fettin odotin ja toivoin sisältävän, ja jota ensimmäisten jaksojen jälkeen ei tuntunut missään kuuluvan eikä näkyvän.

Sitä voin pohtia ensi viikolla päätösjakson jälkeen, kuinka laatumielessä onnistuneeksi tämä näkökulma The Book of Boba Fettin muuttaa, mutta tällä hetkellä minusta vaikuttaa, että koko sarjan voi todellakin nähdä kertomuksena siitä, kuinka Din Djarin auttoi Boba Fettiä vakauttamaan Tatooinea The Mandalorianin toisen ja kolmannen kauden välissä. Ei siis niinkään Boba Fettin kirjana, vaan pikemminkin Boba Fettiä käsittelevänä välilukuna Din Djarinin kirjassa.

Olisipa mukavaa, jos The Book of Boba Fett haluaisi sanoa jotain Boba Fettistä

The Book of Boba Fett on tätä kirjoittaessani edennyt neljänteen jaksoonsa (kaikkiaan seitsemästä), ja ihan ensimmäisenä on sanottava, että olin väärässä.

Perustin ensimmäistä jaksoa edeltäneen odotus-bloggaukseni siihen, kuinka vähän sarjasta oli esimerkiksi markkinoinnissa paljastettu, ja kuinka promokiertueella tekijät aivan suoraan antoivat ymmärtää, että edessä olisi runsaasti yllätyksiä – ja kuinka he epäsuorasti vihjasivat, että sarjassa saattaisi olla kyse jostain aivan muusta kuin miltä se markkinoinnin perusteella vaikutti.

Nämä väitteet olivat joko liioittelua tai suoranaisia valheita. Jälkimmäisiin kuuluu ainakin se väite, että trailereissa olisi näytetty vain kohtauksia ensimmäisen jakson alusta. Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia The Book of Boba Fettin ensimmäisistä neljästä jaksosta.

Asiaa voisi kierrellä enemmänkin, ja voisi alleviivata, että arvioiden antaminen yhä kesken olevasta sarjamuotoisesta teoksesta on epäreilua, mutta sanotaan nyt silti ihan suoraan ja heti tämän kirjoituksen aluksi, että The Book of Boba Fett ei ole kovin onnistunut teos.

Sanon näin, vaikka en aivan inhosta irvistelekään sarjaa katsoessani. Kyllä minua tällainenkin Boba-sarja kiinnostaa, ja kyllä periaatteessa viihdynkin katsoessani Temuera Morrisonia yrittämässä yrmyttää itseään jonkinlaiseksi valistuneeksi diktaattoriksi Tatooinen alamaailman keskuudessa. Silti sanon, että vastaus kysymykseen ”onks se hyvä” on tällä kertaa varsin selkeästi ”ei”, vaikka yleensä en edes pidä kovin hedelmällisenä typistää Star Wars -tarinoista keskustelua tuohon kysymykseen. Tällä kertaa perustuntumani on kuitenkin olennainen perusta sille, mitä haluan sarjasta tässä puolivälissä sanoa. Selvää joka tapauksessa on, että en ole ainoa, jolle The Book of Boba Fett on ollut pettymys. Tässä esimerkiksi ovat erityisen tylyt haukut heti ensimmäisestä jaksosta, ja tässä taas hieman analyyttisempi erittely sarjan epäonnistumisesta.

The Book of Boba Fettissä ei todellakaan ole ollut kyse ”jostain muusta kuin miltä markkinoinnin perusteella vaikutti”. Siinä on ollut kyse täsmälleen siitä ja vain siitä miltä vaikutti.

Tarinaa ajatellen kyse on siis ollut siitä, että Boba tahtoo asettua Jabban valtaistuimelle, mutta rikollispomoksi ryhtyminen ei ole vanhalle sotaukolle aivan helppoa. Sen ohessa minuuttimitassa vähintään puolet tähänastisista jaksoista on käytetty Boban aiempiin vaiheisiin Tatooinella, oppimassa tusken-soturien tavoille Jedin paluun ja The Mandalorianin toisen kauden välisinä vuosina. (Ilmeisesti flashback-juonikuvio oli se ”suuri salaisuus”, jota Robert Rodriguezin mielestä ei voinut näyttää trailereissa, koska se olisi paljastanut liikaa – vaikka käytännössä jo pelkästään Boban vermeistä The Mandalorianissa oli pääteltävissä, että autiomaasta esiin astellut entinen palkkionmetsästäjä oli viettänyt aikaa tuskenien leirinuotioilla, ja vaikka jossain toisaalla markkinoinnissa kyllä kerrottiin, että sarja sisältää flashbackeja.)

Itse asiassa, ja mitä tulee luvattuihin yllätyksiin, on suorastaan hämmästyttävää, miten täysin ja totaalisen yllätyksetön sarja on ollut. Niin pitkälle, että tunnen oloni aivan tyhmäksi pohdittuani kuukausi sitten erilaisia vaihtoehtoja siitä, miten The Book of Boba Fettissa ”täytyisi” olla kyse jostain ihan muusta kuin miltä pinnalta näyttää, tai että vähintäänkin Boban motivaatioiden täytyisi paljastua joksikin muuksi kuin pelkäksi haluksi ryhtyä rikollispomoksi. Mietin myös etukäteen, että jotain psykologisesti kiinnostavaa täytyisi olla tekeillä myös siinä, että Boba Fett nyt patsastelee kloonattuine kasvoineen niin ylväästi ilman kypärää, vaikka aikanaan hän teki uraa palkkio- ja tappohommissa nimenomaan henkilöllisyyden peittävän päähineensä suojissa.

Höpsis. Mistään tällaisesta ei ole tietoakaan.

The Book of Boba Fettin Boba on kyllä tosiaankin hyvin, hyvin erilainen kuin se Boba Fett, joka on pahistellut vuosien ajan Star Wars -tarinoissa. Vanha Boba oli armoton tappaja ja ikuinen yksinäinen susi, vaikka jonkinlaista kunniasääntöjen koodistoa hänet olikin yleensä kirjoitettu noudattamaan. Tämä uusi Boba kunnioittaa muita sensitiivisinä olentoina, pyrkii välttämään väkivaltaa ja selvästi välittää aidosti esimerkiksi toveristaan Fennec Shandista (Ming-na Wen), tavallaan myös uusina alamaisinaan näkemistään tatooinelaisista.

Se voisi olla jännittävää – mutta ei ole, koska sarja ei ole kiinnostunut käsittelemään sitä, miten tai miksi Boba nyt näin erilainen on.

Neljännessä jaksossa Boba sanoo Fennecille oppineensa perhearvoja vuosinaan tuskenien parissa, mutta tällaista kehitystä paremmaksi ihmiseksi ei nähty sarjan flashback-kohtauksissa. Pikemminkin The Book of Boba Fett antoi aiemmissa jaksoissa ymmärtää Boban toimineen silloin juuri samoin kuin tällöinkin. Hän muun muassa pelasti jo ensimmäisessä jaksossa epäröimättä tusken-lapsen hengen, vaikka oli silloin vangittuna heidän orjakseen ja vaikka tuo sama tusken-lapsi oli vain hetkeä aiemmin kiusannut häntä törkeästi. Hahmokehitystä sarjassa ei siis ole, on vain tämä uudenlainen Boba, jolla ei tunnu olevan mitään erityistä tekemistä aiemman Boban kanssa.

Oikeastaan meillä on tässä sarja, jossa aivan kaikki on juuri sitä miltä näyttää, jossa päähenkilön motivaatioita hädin tuskin edes käsitellään, ja jonka varsinaiset tapahtumatkin ovat sekä vähissä että ainakin tähän asti kenen tahansa ennalta nähtävissä. Otan esimerkiksi vaikka tämän viimeisimmän jakson: siitä suurin osa käytettiin sen näyttämiseen, kuinka Boba pelasti Fennecin hengen (kuten jo tiesimme hänen tehneen), kuinka kaksikko sitten kävi pöllimässä Boban avaruusaluksen takaisin Jabban palatsista (kuten tiesimme heidän välttämättä täytyneen tehdä) ja kuinka he päättivät parin nuotiokeskustelun myötä sekä ryhtyä työpariksi että valloittaa tuon palatsin itselleen (kuten olemme tähän mennessä jo nähneet heidän tehneen).

(Temuera Morrison ja Ming-na Wen tekevät varmasti sarjan pääosissa parhaansa, mutta heillä on kovin vähän tehtävää – eivätkä he kumpikaan ole näyttelijöinä tarpeeksi hyviä nyhjäisemään tunnetta tyhjästä.)

Turhauttavaa.

Erityisesti, koska The Book of Boba Fett ei mielestäni ollut susikakka idea syntyessään. Kaikkea muuta. Se tyly, mutta jollain tapaa silti salaperäisesti seestynyt Boba, joka The Mandalorianin kakkoskaudella nähtiin, oli monella tapaa kiinnostavinta, mitä tälle Star Wars -franchisen ehkä kiistanalaisimmalla suosikkihahmolla oli tehty pitkään aikaan. Siihen tuntui heti kätkeytyvän tarina, joka ansaitsi tulla jossain muodossa kerrotuksi. Kokonainen oma spinoff-sarja hänelle oli yllätys, mutta kiehtova sellainen, ja Morrison ja Wen tuntuivat Mando-jaksojen perusteella mainiolta parivaljakolta seurattavaksi. Sain myös sen käsityksen, että omapäisten melkein-indie-action-elokuviensa (mm. Desperado, Sin City) ohjaaja Robert Rodriguez olisi värvätty sarjan kippariksi tai pääohjaajaksi, joka tuntui sekin hyvältä idealta jo siksikin, että se lupasi kertomuksellisesti yhtenäistä otetta.

Myös tuo käsitykseni, niin kuin moni muukin tästä sarjasta, osoittautui vääräksi. Rodriguez on ohjannut osan sarjan jaksoista ja ilmeisesti jossain määrin osallistunut sen kehittelyyn, mutta kyllä The Book of Boba Fett on selvästi pikemminkin The Mandalorianin vaatimaton spinoff kuin omanlainen teoksensa. Se näyttää ja tuntuu samanlaiselta kuin Mando, siinä on samantapaisia ongelmia tarinallisen yhdentekevyyden ja dialogin onttouden kanssa, ja jatkuvan, mutta tuskallisen hitaasti etenevän juonesa vuoksi siitä puuttuu The Mandalorianissa näitä ongelmia tasapainottanut armelias jaksojen välinen vaihtelevuus.

The Book of Boba Fett on Jon Favreaun sarja, ja Jon Favreau ei ole kummoinenkaan tarinankertoja. Aivan kuin hänelle olisi annettu nämä työkalut, vaikka hän ei oikeasti lainkaan tiedä, mitä hänen niillä pitäisi tehdä. Ja tarkoitan tässä työkaluja sekä henkisessä mielessä (Star Wars -universumia leikkikenttänä ja sen hahmoista tällä kertaa Boba Fettiä) että konkreettisessa merkityksessä (innovatiivista The Volume -kuvausstudiota ja Disney-Lucasfilmin lippulaivasarjojen per-jakso-budjettia). Veikkaan, että tämän sarjan käsikirjoituksen ja tuotannon aikaan Favreaun Mando-työpari Dave Filoni – ihminen, jolla on ymmärrystä näistä työkaluista – on keskittynyt omiin Ahsoka- ja The Bad Batch -sarjoihinsa. Favreau on menestynyt studio-ohjaaja, mutta lähes niin kaukana auteur-taiteilijasta kuin mahdollista, ja soisin kernaasti hänen vetäytyvän piankin Star Warsista takaisin tekemään Disneylle rahaa digitoimalla sieluttomiksi cgi-animaatioiksi yhtiön vanhoja, aikanaan sielukkaita animaatioklassikkoja.

Pieni kehuosa väliin. Siinä, missä The Book of Boba Fettillä ei ole ainakaan tähän mennessä valitettavasti ollut juuri mitään sanottavaa Boba Fettistä, sillä on sentään ollut sanottavaa Tatooinesta.

Tatooinehan on Star Wars -franchisen riippakiviä: originaalileffan Luken näkökulman mukaan sen pitäisi olla galaksin pahin takapajula, mutta juuri tuon cinemaattisen klassikkoasemansa siivittämänä Star Wars -tarinoissa siellä ramppaavat yhtenään kaikki galaksin silmäätekevät. Useinkin olen miettinyt, että olisipa edes George Lucas itse malttanut sijoittaa Jedin paluussa Jabban hovin jonnekin muualle tai kirjoittaa prequeleissaan Anakinin syntymään jollekin muulle planeetalle, koska jo pelkän A New Hopen takia olisi jo tapahtunut se, miksi vaikkapa The Mandalorianissa on niin monta Tatooine-jaksoa tai Disney-aikaisissa SW-elokuvissa niin monta Tatooinea muistuttavaa planeettaa. Siksi, että aina tulee uusia tarinankertojia, jotka palavat halusta jäljentää originaalileffan ikonografiaa.

The Book of Boba Fettin ero lähes kaikkiin muihin Tatooine-tarinoihin on se, että tässä meillä on kerrankin kertomus, joka perustellusti tapahtuu Tatooinella. Boba jäi sarlaccin kuoppaan silloin aikanaan, ja koska hän nyt (tosin huonosti motivoidusti) tahtoo asettua aloilleen entisen isäntänsä Jabban paikalle, ei hän myöskään Tatooinelta lähde.

Niinpä sarjalla on ollut aikaa kuvata sitä, mitä Tatooinelle kuuluu tai miten siellä oikeastaan elellään. Ennen kaikkea se on ehtinyt esittää tuskenit, nuo Star Warsin intiaanit, tavallista paremmassa valossa. Se on myös ehtinyt ihan kelvollisesti pohdiskella, millaista valtataistelua mahdettaisiin käydä tuollaisella perähikiäplaneetalla tilanteessa, jossa Imperiumin romahtamisesta on vasta muutamia vuosia, jossa rakenteilla oleva Tasavalta tuskin on ehtinyt huomata moista perähikiää ja jossa planeettaa pitkään hallinnassaan pitäneiden huttien tilalle on ollut monta tarjokasta, muttei yhtään vahvaa voittajaa. Ja se on heitellyt ilmaan sellaisia tiedonmurusia kuin ”me olimme täällä jo silloin kun meret kuivuivat” (tarkistin, tämä on vanha Star Wars -fakta jo 1990-luvulta, joka ei vain ole jäänyt ainakaan minulle mieleen)!

Puhumattakaan sitten siitä, että juuri tämä sarja on voinut loogisesti palata vielä kerran jopa sarlaccin kuopalle, jonne sentään tietääkseni Luke Skywalkeria ei ole koskaan kehdattu uudelleen marssittaa. Tai vierailla A New Hopen poistetusta kohtauksesta tutulla Toschen asemalla tapaamassa siellä ohimennen Luken vanhat kaverit Fixer ja Camie, sillä, tosiaankin, jos nyt jossain, niin nimenomaan tässä Tatooine-tarinassa sekin tuntui ihan asiaankuuluvalta. Nostalgiakortin heiluttelua, tottakai, mutta siis tosiaankin juuri tässä tarinassa ilman päälleliimauksen makua.

Sarjan Tatooine-kuvastosta minulla on kerrassaan vain yksi kritiikki: sitä ihmeellistä monikätistä monsteria en olisi hiekkaplaneetan faunaan lisännyt.

Tätä kirjoittaessani The Book of Boba Fettiä on siis jäljellä kolme jaksoa. En sano optimistisesti, vaan realistisesti, että sillä on vielä juuri ja juuri aikaa ryhdistäytyä kertomaan, no, edes jonkinlainen tarina, joka hitaasta johdannosta huolimatta jää tuntumaan kertomisen arvoiselta.

Tai jos haluatte vielä uskoa tällaisiin tekijöiden vakuutteluihin tämän sarjan kohdalla: Ming-na Wen sanoi Radio Timesin äskettäisessä haastattelussa sarjan avautuvan uudessa valossa finaalijakson jälkeen.

Jos sarja ei ryhdistäydy ja finaalijakso ei ällistytä meitä kaikkia, tälle opukselle voi ennustaa pohjimmaista paikkaa Star Wars -sarjojen lähiaikoina nopeasti laajenevassa kirjastossa. Vaikka tämän kummallisen kertomuksettoman tarinan kertaalleen katsookin, sitä on todella vaikea erityisesti suositella kenellekään tässä vaiheessa, jossa Star Wars -katsottavasta ei ole pulaa.

Nimenomaan tätä kokonaiskuvaa katsoen – tänä tai ensi vuonna edessä ovat ainakin Obi-Wan, Andor, Ahsoka, The Bad Batchin kakkoskausi ja The Mandalorianin kolmoskausi – toivoa sopii, että tämä spinoff jää ainoaksi lajiaan myös tyylillisesti. Toinen julkistettu Mando-spinoff Rangers of the New Republic onkin nimittäin jo ideana hyllytetty. Mando itse olkoon jatkossakin sellainen kuin on ollut tähän asti, mutta sitä myöten tätä muottia on noudatettu ihan riittävästi, ja muiden Star Wars -sarjojen olisi syytä näyttää ja tuntua toisenlaisilta.

Tällaisenaan The Book of Boba Fettin ongelmiin kuuluu nimittäin sekin, että se ottaa itsensä aivan liian vakavasti suhteessa juonen höpsöyteen. Mietin jopa, että se olisi ehkä kannattanut kirjoittaa ja toteuttaa komediaksi. Eikö nimittäin ole ihan vain rehellisen koomista, että Boba on ensimmäisestä jaksosta alkaen patsastellut rikollispomona pitkin Tatooinea vaatien kaikkia tunnustamaan hänet johtajakseen, mutta jaksojen edetessä on paljastunut, että hänen rikollisjenginsä on aluksi koostunut kokonaisuudessaan Fennec Shandista ja kahdesta gamorrealaisesta sikavartijasta? Tietääkö tämä sarja oikeastaan, että sen päähenkilö ei tunnu tietävän yhtään, mitä tekee?

Tulevista sarjoista Obi-Wan ja Andor eivät ole The Mandalorianin spinoffeja. Ne tietysti sijoittuvatkin toiseen aikakauteen (episodien III ja ja IV väliin), mutta tarkoitan toiveellani erilaisuudesta sitäkin enemmän sitä, että niillä on toiset käsikirjoittajat ja toiset ohjaajat. Ahsoka ponnistaa noita suoremmin tästä samasta Mando-perheestä josta Boba Fettkin, mutta se taas on ”Favreau-sarjaa” enemmän ”Filoni-sarja” ja todennäköisesti tarinallisestikin enemmän piirrossarja Rebelsin jatko kuin Mandon sivutuote.

Toivon, että nämä kaikki, samoin kuin vielä myöhemmin tekeillä olevat sarjat kuten salaperäinen The Acolyte, eroavat The Mandalorianista ja The Book of Boba Fettistä vaikkapa kerrontatavaltaan, visuaaliselta tyyliltään tai rytmiltään. Hemmetti, minulle kyllä kelpaisi jossain vaiheessa se Star Wars -komediakin (vaikka mikään näistä edellä mainituista ei kyllä taida sellainen olla). En edes panisi pahakseni, vaikka jokin näistä osoittautuisi ”onks se hyvä” -asteikolla lopulta vielä The Book of Boba Fettiä epäonnistuneemmaksi, jos se tapahtuisi kunniakkaasti jotain uutta ja yllätyksellistä yrittäen.

Star Wars Visions lupasi villejä vaihtoehtoja, mutta tarjosi vain miedon kommentaarin – eikä ihme, sillä vaihtoehtotarinat ovat Star Wars -franchiselle vaikeita

Jostain syystä tämän syksyn teemalta Disney+-palvelussa tuntuvat animoidut vaihtoehtoiset tarinat. Marvel-leffojen maailmaa on ravisteltu What if -antologiasarjalla, ja nyt reilun viikon ajan katsottavissa ovat olleet myös Star Wars Visions -lyhytanimaatiot. Molempien tuotelupaus on tarjota villejä ja kaanonista välittämättömiä kertomuksia tutuissa franchise-universumeissa.

Teoksilla on tosin selvä luonne-ero. MCU: What if on tyylillisesti yhtenäinen antologiasarja, jota julkaistiinkin puolen tunnin jaksoissa viikoittain ihan ”normaalin” sarjan tapaan. Star Wars: Visionsin yhdeksästä lyhäristä sen sijaan vastaavat seitsemän eri animaatiostudiota (tarkkaan ottaen anime-studiota eli japanilaista animaatiostudiota), ja ne julkaistiin siis D+:ssa kerralla.

Tällä kirjoituksella, joka tosin tulee jo vähän myöhässä, pyrin sanomaan jotain paitsi arvio-tyyppistä Visionsista, myös jotain yleisempää ei-kanonista Star Wars -tarinoista.

The Twins: Yksi monista Visions-lyhäreistä, joissa pahis käyttää naamiota.

Visions-lyhäreitä on siis yhdeksän kappaletta, ja niistä vastaa seitsemän eri tekijäpoppoota. Kuten lähtökohdasta liki suoraan seuraa, kattaus on vaihteleva sekä tyylillisesti että onnistumisprosentiltaan.

Parhaimmillaan ne ovat todella viehättäviä, jopa mukavan erilaisia lyhyitä Star Wars -tarinoita, joita katsojan ei tarvitse ottaa turhan vakavasti. Itseäni viehätti, kuinka niistä monissa oli hyödynnetty selkänoja nimenomaan anime-antologiana ja sekoitettu siten nimenomaan tunnistettavan japanilaista miljöötä ja kulttuuria kaukaisen galaksin kuvastoon. Erityisen onnistuneina tällaisina voisi mainita maaseudulle sijoitettu tarina The Village Bride ja urbaanimpi Lop & Ochõ. Village Bridessa on muuten yksi kokoelman kiinnostavimmista ideoista: kulttuuri, joka tulkitsee ja uskoo galaksin kaikkeuden yhteen sitovaan Voimaan perustavasti eri tavalla kuin Star Wars -tarinoissa perinteisesti on tavattu tulkita.

Samurait ja jedit tietysti ovat olleetkin sukua toisilleen 1970-luvulta alkaen, ja George Lucas itse ammensi originaaliinsa elementtejä Akira Kurosawan elokuvista. Visions-tarinoista vahvimmin samuraihenkinen on järjestyksessä ensimmäiseksi sijoitettu, melkein mustavalkoinen The Duel, joka tosin jääkin lähinnä samuraileffaviittaustensa vangiksi. Tähän kohtaan muuten sopii mainittavaksi se, että vaikka Visionsin englanninkielisissä versioissa kuullaan Lucy Liun ja Neil Patrick Harrisin kaltaisia hyvin tunnettujakin näyttelijöitä, suosittelen ehdottomasti katsomaan nämä japaniksi – ei sille nimittäin mitään mahda, että silloin replikoinnin tyyli täsmää kuviin paremmin. (Suomenkielistä versiota en kokeillut.)

The Duel: Yksi monista Visions-lyhäreistä, joissa valomiekkaillaan.

Pahimmillaan episodit taas tuntuvat tylsiltä tai ärsyttäviltä. Minut jättivät täysin kylmiksi etenkin rokkirallatus Tatooine Rhapsody ja viimeisenä listassa ollut Akakiri siksi, että sillä oli enää niin kovin vähän lisättävää edellisissä jo nähtyyn..

Niin sanotun ”laadun” ja toimivuuden vaihtelevuus ei oikeastaan ole mikään ihme: tällaisen sarjan, tai siis oikeastaan lyhytanimaatioiden kokoelman, luonteeseen jopa kuuluu, että kaikki pätkät eivät ole kaikkien mieleen. Jossakin pätkässä katsojaa voi tökkiä piirrostyyli, toisessa kertomus, ja toisissa taas toimia toinen tai molemmat – ja joku toinen katsoja saattaa sitä paitsi olla eri mieltä. Animea yleisemmin vieroksuva katsoja tuskin innostuu tarinoista monestakaan.

Tatooine Rhapsody: Yksi harvinaisista Star Wars -tarinoista, joissa hutt soittaa bassokitaraa.

Sen sijaan isompi harmi on, että Visions-animaatiot eivät lopulta ole visioiltaan kovin villejä.

Yhtä vaille kaikki animaatiot kääntyvät ennemmin tai myöhemmin valomiekkojen mittelöksi, ja se tuntuu pitemmän päälle aika puuduttavalta. Vaikka aivan kaikki tarinoiden miekkailijat eivät sentään ole ”tavallisia” jedejä tai sithejä, on selvää, että suuri osa Star Wars -maailman loputtomista mahdollisuuksista jää tutkimatta, jos jokainen animaatiostudio tarttuu ensimmäiseen haluunsa piirtää animetyylisiä valomiekkatappeluja. Tämä vertaus voi olla irrallinen, mutta heitän sen silti: jos tänä syksynä julkaistu Metallica Blacklist -soittolistajärkäle sisältäisi pelkkiä hevikitaraversioita Metallican klassikkobiiseistä, niin eihän sitä kukaan jaksaisi viittä tuntia kuunnella.

Visions-animaattoreille annettu tarinankerronnallinen vapaus olla piittaamatta kaanonista ei sekään ole johtanut kummoisesti kaanonista poikkeaviin lopputuloksiin. Animaattorit ovat ilmeisesti ihan itse päättäneet tulkita tehtäväkäskyä siten, että vaikka tuttuja hahmoja tai paikkoja ei Visions-tarinoissa juuri nähdä, kyse on pikemminkin ”näin olisi ihan hyvin voinut tapahtua” kuin ”entä jos näin olisi tapahtunut” -tyyppisistä tarinoista.

Itse asiassa useimmat Visions-lyhärit voisi täysin vaivattomasti sijoittaa Star Wars -kaanoniin, jossa ne ainoastaan tapahtuisivat ajassa tai paikassa etäällä episodielokuvien tapahtumista ja Skywalkerien suvusta. Yhdeksästä animaatiosta ainoastaan yksi, The Twins (jossa esiintyvät Imperiumin kasvattamat Voima-kaksoset), asettuu ilmiselvästi ei-kanoniseksi siten, että sen olisi mahdotonta tapahtua samassa kuvitteellisten tarinoiden jatkumossa elokuvien kanssa.

Lop & Ochõ: okei, en muista juuri tämmöistä pupurotua kaukaisessa galaksissa nähneeni, mutta tämäkin tarina muuten sopisi kaanoniin mainiosti.

Visionsin onnistuneisuutta arvioitaessa antologian ongelmana voi hyvin pitää myös sitä, että sen kohderyhmää on vaikea hahmottaa, ellei sellaiseksi sitten tyydy määrittelemään ”animesta pitäviä kevyttä vaihtelua kaipaavia Star Wars -faneja”. Disney+:ssa Visions on ikärajaluokiteltu rankemmaksi tavaraksi kuin vaikkapa The Bad Batch, ja totta on, että karmean ukkelin hyökkäys The Elderissä menee melkein kauhun puolelle. Toisaalta rokkaava hutt Tatooine Rhapsodyssa ja muutama muukin tarina on paljon lapsellisempi kuin Dave Filonin Star Wars -sarjat keskimäärin ovat.

Kaikkinensa Disney+:n tämän syksyn taisteluparista Star Wars Visions häviää Marvelin What If:ille. Moni saattaa verrata Visionsia myös Netflixin Love, Death and Robots -scifi-lyhytanimaatioiden antologiasarjaan, vaikka se ei liitykään mihinkään franchiseen eikä siis ole ”vaihtoehtoisten” tarinoiden kokoelma, mutta siinä vertailussa Visions jää vielä kauemmas taakse. Itse huomasin katsellessani muistelevani vertailuksi myös parinkymmenen vuoden takaista Animatrixia eli piakkoin taas ajankohtaisen Matrix-leffasarjan animaatiolyhytelokuvista koostuvaa episodinpuolikasta.

The Elder: Harvinaisen tyly Star Wars -pahis.

Mutta koska Visions on joka tapauksessa tällaisenaan välipala, ehkä kiinnostavampaa kuin vertailla sen laatua muihin teoksiin onkin miettiä sitä osana vaihtoehtoisten tarinoiden ja universumien genreä.

Marvelin puolella What Ifissä ei nimittäin ole kyse vain yhdestä animaatiosarjasta, vaan pikemminkin koko franchisen uudesta vaiheesta. Aiemmin tänä vuonna Disney+:lla nähty Loki-sarja ensiesitteli MCU:n sisällä vaihtoehtoiset rinnakkaistodellisuudet, ja What Ifin jälkeen samalla linjalla jatketaan trailerin perusteella Spider-Man: No Way Homessa ja jo nimenkin perusteella Doctor Strange in the Multiverse of Madnessissa.

MCU-fanit odottavat noita molempia suurella innolla, mutta itseäni (kasuaalimpana katsojana) valittu suunta epäilyttää. Tämä on nimittäin ovi, jota MCU:n on mahdotonta enää sulkea. Kun leffasarjojen välisten hauskojen crossover-kohtaamisten ja vaihtoehtoisten hahmohistorioiden tielle on kerran lähdetty, siellä sitten ollaan. Siellä odottavat kapteeni Amerikan ja Iron Manin uudet näyttelijät ja uudet seikkailut uusissa universumeissa. Siellä edessä on mahdollisuus irrottaa periaatteessa jokainen tarina milloin vain edellisten tai tulevien teosten kaanonista omaan universumiinsa aina sen mukaan, miten kirjoittajat tai vaikkapa näyttelijöiden sopimusehdot päättävät. Sillä tiellä ”kaanonin” käsite alkaa luisua tien laidalta laidalle, ja pahimmillaan se katoaa metsään palaamatta koskaan.

Marvel Cinematic Universella on kuitenkin yksi ”niin, mutta” -kortti puolellaan: se kun perustuu sarjakuvien maailmaan, jossa vuosikymmenten ajan on tehty juuri noin (vaikka siihen eivät ole ”näyttelijät” liittyneetkään). Jos ja kun MCU:lle käy samoin, tuottaja-päämaestro Kevin Feige ja kumppanit voivat siis vedota vallitsevaan olotilaan: tällainenhan tämä franchise on aina ollut.

Star Wars Infinities:Return of the Jedi. Esimerkkinä Star Wars -franchisen ”what if” -kerronnasta.

Star Wars -sarjaa sen sijaan on aina leimannut vahva sitoutuminen siihen, että kerrotut tarinat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Voisi jopa sanoa, että koomisenkin vahva.

Lucasfilm on kaikkina aikoina pyrkinyt, usein tosiasioita uhmaten, esittämään elokuvat etukäteen kokonaisuudeksi suunniteltuna kokonaisuutena. Kirjoja ja muita oheiskertomuksia on aina markkinoitu siten, että niiden on annettu ymmärtää suoraan jatkavan ja laajentavan elokuvien tarinoita ja maailmoja. Ehkä suloisinta on se, että me yleisö olemme ostaneet tämän viestin sydänjuuriamme myöten: ajatelkaapa vain, kuinka verisesti Star Wars -fanit aina suuttuvat, kun kokevat jonkin uuden julkaisun sopivan huonosti tähän yhteiseen sopimukseen ikuisesta ja rikkomattomasta kaanonista. Esimerkkejä ei tarvitse hakea Disneyn aikaisten pääelokuvien vastaanottoa kauempaa, mutta niitä löytyy syvältä franchisen niche-kerroksistakin.

Toki ja totisesti Star Wars -tarinoissa on osattu tehdä retconnauksia ja julkaista keskenään ristiriitaisia tai sellaisiksi myöhemmin osoittautuvia kertomuksia jo kohta 45 vuoden ajan. Tekijöiden ja yleisön välinen sopimus yhdestä ja yhteisestä kaanonista on kuitenkin kaiken kestänyt ja kaiken kärsinyt, koska varsinaisesti vaihtoehtoisiksi julkaisuhetkellä tarkoitettuja tarinoita on julkaistu hyvin, hyvin vähän. Merkittävimmät niistä on suorastaan helppo listata:

  • Infinities-sarjakuvat. Star Wars -historian selvin varsinainen ”what if” -tarinakokonaisuus, jonka otsikolla alunperin julkaistut tarinat A New Hope, The Empire Strikes Back ja Return of the Jedi (2001-2003) kaikki ottivat jonkin hetken originaalitrilogiasta ja käänsivät sarjan siitä totutusta poikkeavaan suuntaan: ”entä jos Luke ei olisikaan onnistunut tuhoamaan Kuolemantähteä”. Myöhemmin Infinities-alabrändin alle käännettiin myös muita Dark Horsen 1990-2000-luvuilla julkaisemia kaanoniin soveltumattomia, pääasiassa lyhyitä tarinoita, ja laajimmillaan sillä on kutsuttu myös muiden medioiden vastaavia Star Wars -tarinoita.
  • The Star Wars (2013-2014). Dark Horsen viimeinen suuri Star Wars -teos eli George Lucasin varhaisten ja alkuperäisten Star Wars -leffatarinaluonnosten sarjakuvasovitus. Silmiä avaavaa luettavaa huuruisuudessaan.
  • Lego Star Wars -animaatiosarjat. Saavat palikkamuotonsa vuoksi poikkeusluvan olla niin koomisia ja kujeilevia kuin haluavat.
  • Jeffrey Brownin Darth Vader and Son (2012) ja sen jatko-osat. Suosittuja kuvakirjoja, joissa Darth Vader viettää suloista perhe-elämää pienten lastensa Luken ja Leian kanssa. Samantapaisia huumori- tai parodiatulkintoja Star Warsista on toki nähty muitakin, mutta Brownin on virallisesti lisensoitu.
  • Star Wars -pelit vähintään niiltä osin, joissa pelaaja pelin tarinan sisällä suorittaa tai todistaa elokuvien tapahtumia toisin kuin niissä tapahtui ja esimerkiksi käy räjäyttämässä sen Kuolemantähden Luken sijaan.
  • Ja, vaikka tämä ei ole erityisen merkittävä teos, en malta olla mainitsematta: vuonna 2010 Lucasfilm ja Abrams Books julkaisivat taidekirjan nimeltä, kyllä, Star Wars: Visions, jossa taiteilijat olivat saaneet vapaat kädet kuvitella Star Warsista inspiroituen ei-kanonista(kin) kuvataidetta. (Kirjan otsikko kierrätettiin animelyhäreille tietoisesti, ei vahingossa.)
Enki Bilal: Never Ending Fight Against the Darkness. Ei Star Wars -sarjakuva vaan sarjakuvataiteilijan maalaus kirjasta Star Wars: Visions (2010).

Mutta, kuten sanottua: vaikka julkaisuhetkellä vaihtoehtoisiksi tunnustettuja kertomuksia on ollut vain vähän, sehän ei todellakaan tarkoita, etteikö niitä käytännössä olisi.

Esimerkiksi 1970- ja 1980-luvuilla julkaistut Star Wars -kirjat ja sarjakuvat sopivat vain ontuen samaan kaanoniin seuraavan aallon eli 1990- ja 2000-luvun kirjojen ja sarjakuvien kanssa. Edellisiä ei aikanaan koskaan virallisesti julistettu jälkimmäisistä irrallisiksi, mutta lukijalta vaati melkoista aivojumppaa sovittaa kaikki tapahtumat samojen hahmojen seikkailuiksi.

Isomman sopan tuotti se, että itse George Lucas suhtautui oheistarinoihin yleensä välinpitämättömästi ja parhaimmillaankin valikoiden, joten vaikka monet kirjoittajat tekivät vilpittömästi parhaansa sovittaakseen tarinansa hänen elokuviensa yhteyteen ja Lucasfilmiltäkin siihen yritettiin ohjata, Lucasin pöydältä tulevissa päätöksissä ja hänen varsinaisissa omissa teoksissaan asetettiin usein kaanon-faktoja tai galaktista historiaa asentoon, joka oli täysin ristiriidassa aiemmin julkaistuissa kertomuksissa sanotun kanssa. Esimerkiksi prequeleita edeltävän ajan Star Wars -tarinoiden viittaukset ”klooneihin” ovat nykylukijan silmin käytännössä aina pielessä. Ehkä räikein tapaus on kuitenkin prequelien jälkeiseltä ajalta, kun Lucas itse tuotti uuden The Clone Wars -animaatiosarjan ”yliajamaan” hänen itsensä aiemmin tuottamat episodien II ja III väliin sijoitetut sarjakuvat, kirjat ja ensimmäisen Clone Wars -animaatiosarjan.

Ja sitten meillä tietysti on varsinainen syvä kuilu eli Lucasin ja Disney-yhtiön välisen kaupan jälkeinen franchisen kertomusperinteen kahtiajako ”Legends-tarinoihin” ja ”kaanoniin”. Tuolloinhan edelliseen siirrettiin Lucasin omia audiovisuaalisia pääteoksia lukuunottamatta kaikki ennen vuotta 2014 julkaistu ja jälkimmäiseen päätettiin sijoittaa lähtökohtaisesti kaikki sen jälkeen julkaistu.

Periaatteessa voisi siis sanoa, että Star Warsin suuri ”what if” on Legends-kaanon. Tarinoiden jatkumo, joka on perusteellisesti vaihtoehtoinen käytännössä kaikkiin nykyisiin tarinoihin verrattuna ja räikeimmin vaihtoehtoinen tarkastellessaan originaalitrilogian pääsankarien Jedin paluun jälkeistä henkilöhistoriaa ja heidän jälkeläisiään.

Star Wars: Union (1999-2000): Luke Skywalkerin ja Mara Jaden häät.

Vaikka nykyisessä kaanonissa on viime aikoina alkanut näkyä merkkejä vähittäisestä rapautumisesta, en silti jaksa uskoa Star Warsin olevan matkalla Marvelin perässä multiversumien moniin maailmoihin.

Sen kyllä ennustan, että mitä enemmän tarinoita uuteen(kin) kaanoniin sijoitetaan, erityisesti lähelle tiheimmin tarinoituja originaalitrilogian vuosia, sitä enemmän ristiriitaisuuksia ja epätarkkuuksia nykyisessä(kin) kaanonissa takuuvarmasti esiintyy. Silti perinne siitä, että aina kerrottavien uusien tarinoiden periaatteessa pitäisi kuulua samaan kaanoniin, tuntuu aivan liian vahvalta purettavaksi.

Lucasfilmillä on esimerkiksi tekeillä vähintään toistakymmentä sarjaa ja elokuvaa, ja mitä todennäköisimmin ne kaikki markkinoidaan meille mitä vahvimmin saman kaanonin kertomuksina. Jossain määrin vaihtoehtoisilta tulkinnoilta aikanaan tuntuneet animaatiosarjat ovat jo aikaa sitten uitetut niin lähelle näyteltyjä teoksia, että Ahsoka Tanon esiintyminen The Mandalorianissa Luke Skywalkerin tapaan ei lopulta ollut mitenkään yllättävää, tervetullutta vain. Ainoa mahdollinen todella villi kortti tulevassa SW-rosterissa on Taika Waititin Star Wars -leffa, mutta senkin kohdalla uskon mieluummin tyylilliseen kuin tarinalliseen irtiottoon saagan totutusta linjasta.

Taika Waititin leffan logovalinta eräässä tiedotustilaisuudessa oli kieltämättä mielenkiintoinen.

Kirjojen ja sarjakuvien puolellakaan ei näy merkkejä edes uusien tarinoiden julkaisemisesta Legends-kaanoniin, saati sitten uusien vaihtoehtoisten kertomusten tähänastista isommasta tilaamisesta. Franchisen tämän vuoden iso avaus The High Republic, joka sijoittuu aikaan parisataa vuotta ennen Skywalkereita ja jolla tavoitellaan uusia, nuoria yleisöjä, kytkeytyy sekin koko ajan pienin ristiinviittauksin vanhaan kaanoniin. Samaan aikakauteen sijoittuvan tulevan näytellyn The Acolyte -sarjan kautta se tulee lopulta kietoutumaan myös kaikkein suurimman yleisön tuntemaan audiovisuaaliseen Star Wars -kertomusuniversumiin.

Itse asiassa animelyhärikokoelma Star Wars Visions on pikemminkin vahvistus sille, että selvästi vaihtoehtoiset tarinat tulevat pysymään Star Warsissa sekä harvinaisina että ilmiselvästi vaihtoehtoisiksi brändättynä. Sehän siis tosiaan edustaa sitä vaihtoehtoa – ja sellaisenakin sen tarjoama vaihtoehto on vain niin miedosti irrallaan ”virallisista” kertomuksista kuin on.

Me, jotka toivomme irrotteluiltamme kunnollista revittelyä, voimme tietysti aina toivoa, että toinen ”kausi” Visionsia lähtisi laukalle ensimmäistä villimmin.

Star Wars -sarjoilla on muotti, ja The Bad Batch ei ole sen edustajana virheettömin muotovalio

Tulin äskettäin ajatelleeksi, että viime perjantaina Disney+:lla päättynyt The Bad Batch -animaatiosarjan ensimmäinen tuotantokausi teki suomalaisittain pientä Star Wars -animaatioiden historiaa.

The Bad Batch on neljäs varsinaiseen nykyiseen kaanoniin laskettava Star Wars -animaatiosarja. Tässä laskutavassa sen edeltäjät ovat siis The Clone Wars (seitsemän kautta, 2008-14+2020), Rebels (neljä kautta (2014-18) ja Resistance (kaksi kautta, 2018-20). Niiden lisäksi sitä toki edeltävät myös Disney+:ssa tänä vuonna Vintage-alaotsikon saaneet Droids (yksi kausi, 1985-86), Ewoks (kaksi kautta, 1985-86) ja Clone Wars (2003-05), lukuisat Lego Star Wars -sarjat sekä muutamat viime vuosina vain Youtubessa julkaistut piirroslyhärien sarjat kuten Force of Destiny (2017-18). (Star Wars -animaatioiden kehityshistoriasta kiinnostuneille voin muuten suositella myös tätä virallisen sivun pitkää keskustelujuttua.)

Se ajattelemani historiallisuus? Viimeksi mainittuja Youtube-pätkiksiä lukuunottamatta The Bad Batch on ensimmäinen Star Wars -animaatiosarja, jota suomalaiset ovat voineet katsoa samassa tahdissa yhdysvaltalaisen kotiyleisön kanssa. Eikä vain ajallisesti samassa tahdissa: The Bad Batch on Star Wars -animaatioista ylipäätään suomalaisen tavoitettavuuden kannalta aivan omalla tasollaan mihinkään edeltäjiinsä verrattuna. Huomattavaa osaa edellä mainittujen sarjojen jaksoista ei esimerkiksi ole koskaan esitetty millään suomalaisilla ”normaaleilla” tv-kanavilla. Tänä päivänä perinteisen telkkarin rooli on toki koko ajan yhä vähäisempi, joten The Bad Batchin saatavuus Disneyn omassa palvelussa voi nyt jo tuntua itsestäänselvyydeltä. Kuitenkin ainakin perheen nuorimmille Star Wars -faneille voi jo nyt tai viimeistään lähivuosina tulla kohtalaisena ällistyksenä, että ihan niinkin hiljattain kuin vuonna 2020 Suomessa oli oikeasti mahdotonta katsoa silloista uusinta Star Wars -animaatiosarjaa Resistancea laillisesti: sitä ei oltu julkaistu tallenteilla, ei esitetty televisiokanavilla eikä Disney+ ollut vielä auennut meille.

Mutta nyt siis on. Ja niinpä monella kotisohvalla Suomessakin on katseltu The Bad Batchia ihan samaan tahtiin kuin Yhdysvalloissakin. Ja vaikka se voi olla nyt jo ihan arkista, on se kyllä myös mukavaa.

Tästä eteenpäin kirjoitus spoilaa The Bad Batchin ensimmäisen tuotantokauden juonitapahtumia.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa The Bad Batchin sisällöstä. Mutta ehkäpä on oireellista, että ajatukseni veivät sitä ennen tällaisiin teoksen ulkopuolisiin saavutettavuusseikkoihin.

The Bad Batch on nimittäin, ainakin minun makuuni ja ainakin tällä ensimmäisellä kaudellaan, ”ihan kiva”. Siinä ei ole mitään, mikä suuresti harmittaisi. Eikä (juuri) mitään, mistä aivan valtavasti innostuisin.

Minä en tosin ole missään vaiheessa ollut suuri Star Wars -animaatioiden ystävä. Heitä on paljon muita, ja heidän ilonsa ei ole koskaan vienyt minulta mitään pois. Ja koska The Bad Batch on varsin ymmärrettävästikin hyvin samankaltainen kuin edeltäjänsä (onhan se oikeastaan The Clone Warsin spinoff), olisi kai ollut kummallista, jos juuri tämä sarja olisi saanut minut odottamaan seuraavan perjantain jaksoa aiempia malttamattomampana.

Mutta juuri tässä piilee The Bad Batchin suurin ongelma, jota uskallan kyllä alleviivata, vaikka siis annankin mielelläni myös uutuussarjan maistua kaikille Star Wars -animaatioista minua enemmän tykkääville: tämä kaikki on niin nähty ennenkin. (Ja minun suosikkini näistä on muuten Rebels.)

Tässä vaiheessa Star Wars -animaatiosarjoilla on muotti, jonka ne jopa kiusallisen sujuvasti täyttävät. Itse asiassa: tässä vaiheessa Star Wars -sarjoilla on se muotti, sillä myös ensimmäinen live action -sarja The Mandalorian mukailee pitkälti samaa muottia.

Muottiin kuuluu, että tarinan päähenkilöt ovat näennäisesti jotain muuta kuin aivan suoraselkäisimpiä sankareita, vaikka käytännössä he nimenomaan sitä jokaisen tosipaikan tullen ovat. Luonnollisesti he ovat myös altavastaajia pahaa armeijaa vastaan, niin kuin Star Warsissa kyllä lähes aina muulloinkin. Rakenteellisesti sarjat koostuvat pääasiassa yhden jakson mittaisista tehtävistä kaukaisen galaksin vaaroissa, ja niihin syntyvä jatkuvuuden tunne nojaa vähintään yhtä paljon siihen, että katsoja tunnistaa jaksoissa esiintyviä tapahtumapaikkoja tai hahmoja muista, aiemmista sarjoista tai elokuvista kuin siihen, että jaksoissa varsinaisesti tapahtuviin asioihin palattaisiin kyseisessä sarjassa.

Aivan keskeinen sarjoissa toistuva elementti on, että kunkin päähenkilöiden poppoon muodostaa toiminnan tiimellyksessä jo ryvettynyt joukkio, jonka täydentää sarjan alussa uusi, nuori hahmo, jolle seikkailut ovat uutta ja jonka sydän on vielä puhdas. Niinpä tämän nuoren hahmon tehtävä on paitsi toimia nuoren yleisön ensisijaisena samastumiskohteena, myös katalyyttina sille, miten päähenkilöpoppoo sarjan aikana muovautuu. Hän on Star Warsiin lähes aina kuuluvan kasvutarinan ensisijainen kasvaja, mutta samalla yhden kovanaamoista on löydettävä itsestään isällisiä piirteitä. Tiivistäen kyse on siitä, että lapsi/nuori kasvaa, ja opettaa samalla isompiaan paremmiksi ihmisiksi (tai otuksiksi).

Edellä todettu on toki minun kärjistykseni, ja jokaisessa sarjassa on myös omat särönsä tähän muottiin. Vähintään silmiä siristäen näen kuitenkin tämän muotin sekä The Clone Warsissa, Rebelsissä, Resistancessa, The Bad Batchissa ja myös The Mandalorianissa.

Näin monen samoja elementtejä hieman eri tavoin kierrättäneen sarjan jälkeen nämä toisteisuudet saivat ainakin minut juuri The Bad Batchin kohdalla uupumaan – etenkin kun väistämätön vertailu ei, ehkä luonnollisesti, ole uutuudelle suosiollinen.

Äkkiväärien kloonien iskuryhmä ”The Bad Batch” eli Hunter, Wrecker, Tech ja Echo muodostavat ehkä hauskan nelikon, mutta tiimi on sisäisiä roolejaan ja työnjakoaan myöten hyvin samankaltainen kuin Rebelsin perhe, eikä lainkaan yhtä rakastettava. Joukon täydentävä Omega on ehdottomasti enemmän sympaattinen kuin ärsyttävä lapsisankari, mutta ei hän persoonana Ahsokalle tai Grogulle pärjää. Koska myös Klooniyksikkö 99, aivan kuten Ghostin tiimi tai Din Djarin, ryhtyy leipänsä pitimiksi palkkasotilaiksi tai harmaiden hanttihommien tekijöiksi, suurimman osan ensimmäisen kauden jaksonmittaisista tehtävistä voisi aivan yhtä hyvin kuvitella aihioiksi Rebelsin tai The Mandalorianin jaksoiksi.

Eräänlaisena kaiken huippuna ensimmäisellä kaudella melkein jokaisessa jaksossa toistuu vielä kuvio, jossa pojat yrittävät tehdä päätökset ilman Omegaa, jättää tämän sivuun pahimmasta äksönistä ja/tai itsekin jättäytyä sivuun jostain heille muka kuulumattomasta ongelmasta, mutta tyttö aina saa pojat pyörtämään päänsä ja/tai osoittautuu tehtävässä korvaamattomaksi. Kun vastaava juonitrooppi on tosiaan nähty jo tätä ennen lukemattomia kertoja edellisissäkin sarjoissa, tekee mieli huokaista vähän syvempään.

Vaikka siis.

Kuten jo sanoin: ei The Bad Batchissa ole mitään, mistä olisin erityisesti harmistunut. Sen sijaan siinä on kyllä elementtejä, mistä suorastaan nautinkin.

Klooniyksikkö 99:n kurjasta satsista ulkojäseneksi putoava Crosshair on alkukauden ensivaikutelmaa huomattavasti taitavammin kirjoitettu ja ajateltu pahis. Hänen kehityksessään on seuraavalle tai tuleville tuotantokausille paljon potentiaalia.

Sarjan ydinasetelma ajankohdasta heti episodi III:n jälkeen, aikana jona Imperiumi vasta vakiinnuttaa valtaansa, tarkasteltuna juuri tällaiselta keskipitkän etäisyyden matkalta (jossa kloonit eivät ole tapahtumien ytimessä kuten vaikkapa Vader olisi, mutta eivät kuitenkaan siitä täysin eriytettynäkään kuten vaikkapa tavallinen palkkionmetsästäjä olisi) on ehdottomasti herkullinen. Etenkin kun muutokseen luontevasti liittyy juuri kloonien korvaaminen värvätyillä iskusotilailla – vuosikymmeniä vanha Star Wars -loren elementti, jota ei oikeastaan koskaan tätä ennen ole kunnolla selitetty.

Tapahtuma-aika ja tarkastelukulma tarkoittavat siis jo sinänsä, että jaksojen varsinaisten juonenkäänteidensä ulkopuolella The Bad Batch on koko ajan tarjoillut Star Wars -universumin sisällä poikkeuksellisen kiehtovan miljöön. Sitä tukee hienosti, että sarjassa on toistuvasti vierailtu visuaalisesti aivan poikkeuksellisen huikeilla planeetoilla ja muilla tapahtumapaikoilla. Erinomaiseksi esimerkiksi molemmista käyvät Ryloth-jaksot, joissa Imperiumi ottaa paikat haltuun melkein yhtä tylyin ottein joilla Taleban tätä blogimerkintää kirjoittaessani eteni Afganistanissa.

Unohtamatta tätä: Dee Bradley Baker ansaitsee aplodit äänityöstään. Siinä missä päähenkilönelikko jää hahmokehittelyn tasolla ainakin vielä ensimmäisellä kaudella lähinnä yhden luonteenpiirteen ukkeleiksi, Bakerin ansiosta he totisesti kukin kuulostavat omalta itseltään. Ellen tietäisi, en uskoisi, että heitä kaikkia todella ääninäyttelee yksi ja sama mies.

Ilahtuneena saan myös todeta olleeni väärässä kirjoittaessani pari vuotta sitten, että Lucasfilmin Star Wars -animaatiot olisivat jatkossa suunnatut lapsille ja aikuisyleisöille huomio olisi käännetty näyteltyihin sarjoihin. Siltä asia silloin tosiaan vaikutti, mutta ei vaikuta enää. The Bad Batchissa on paikoin ehkä tummempi tunnelma kuin missään edeltäjistään: ei tämä mikään varsinainen lastensarja ole.

Osaltaan koukuttavaa on toki sekin, että tässä vaiheessa Dave Filoni ja kumppanit myös totisesti sekä osaavat että uskaltavat (tai saavat) kirjoittaa kytköksiä sarjojensa ja muun kaanonin välille (ja vieläpä siten, että Filonin sarjat saavat tarvittaessa taivuttaa kaanonia). Enkä siis tarkoita kytköksillä vain Jabballe kuuluvan rancor-vauvan kaltaisia silmäniskuja.

Tässä vaiheessa temput eivät myöskään ole temppuja, vaan luonnolliseksi kasvanut osa Star Wars -franchisea. Siinä missä kaltaiseni vanhan yleisön katsojajäärän oli The Clone Warsin alkuvuosina vaikea hyväksyä animaatiosarjaa tasaveroiseksi osaksi kaanonia (”miten niin muka Anakinilla oli padawan episodien välissä”), nyt jopa animaatiosarjoissa esiteltyjen hahmojen voi suorastaan odottaa ilmestyvän Star Wars -elokuviin tai sarjoihin koska tahansa.

Kääntäen se tarkoittaa, että Star Wars -animaatiosarjoissa kerrotaan ihan oikeita lopullisia loppuja elokuvissa aloitetuille tarinoille tai niissä esitellyille hahmoille. Kaminon moukarointi The Bad Batchin ekan tuotantokauden loppujaksoissa tuntui elokuvallisen voimakkaalta Star Wars -hetkeltä, ja se ilman muuta myös sopi ja kuului juuri tässä sarjassa kerrottuun tarinaan. Pienempänä hetkenä sitä kohti kuitenkin johti jo aiemmin sarjassa nähty kohtaus, jossa palkkionmetsästäjä Fennec Shand lähes ohimennen tappoi kaminolaisen Taun Wen. Nimenomaan se kohtaus nimittäin suorastaan hätkähdytti minua katsoessani: siinähän siis The Mandalorianista kutakuinkin hyvisten puolelta tuttu hahmo murhasi itsensä George Lucasin luoman, elokuvissa ensiesiintyneen hahmon. Ei tällaista tässä saagassa ihan jatkuvasti tapahdu.

Sarjana arvioituna The Bad Batchille ei ole tosin välttämättä mikään kehu, että monet sen ensimmäisen kauden mieleenpainuvimmat hetket liittyvät pikemminkin muihin tarinoihin, kuten nyt tosiaan juuri Rylothille sijoittuvat, Syndullan perheestä kertovat jaksot, joissa sarjan nimipoppoo jäi sivurooliin. Ne jaksot olivat pikemminkin eräiden The Clone Warsin tarinoiden päätös tai Rebelsin prequel kuin merkityksellinen hetki The Bad Batchin tarinassa. Mutta toisaalta: nämäkin ristiinvalotukset taitavat olla Filonin Star Wars -sarjojen erityispiirre, jonka suurin osa niiden katsojista ilomielin hyväksyy.

The Bad Batch saa tietysti jatkoa ainakin toisen kauden verran. Veikkaan, että sen edetessä Omegan olemassaolosta ja Kaminolta evakuoidun kloonaajamestarin tapauksesta paljastunee yhä uusia, jännästi erään pahan keisarin henkilökohtaisiin suuriin kloonaussuunnitelmiin liittyviä piirteitä, joiden myötä sarja kytkeytyy yhä vain syvemmälle Star Wars -loreen. Ja, huomautan vielä edelleen piikitellen: jos näin käy, se olisi jälleen yksi samankaltaisuus aiempaan sarjaan, sillä vastaava kuviohan vaikuttaa vaikuttaa olevan tapahtumassa myös The Mandalorianissa.

Turvallista on myös olettaa, että kloonijoukkomme tulee tulevissa seikkailuissa huomaamaan sen olevan yhä mahdottomampaa ”vain yrittää pärjätä” galaksissa sotkeentumatta suuriin asioihin ja käymättä vastustamaan pahaksi katsomaansa Imperiumia. Onhan tämäkin keskeinen osa Rebelsistä, Resistancesta ja The Mandalorianista tuttua muottia. ”In the end, we all choose sides”, sanottiin osuvasti Bad Batchille eräässä ensimmäisen kauden jaksossa.

Ei, tämä kuva ei ole The Bad Batchista.

Onkin vähän surullista, että lopulta vähiten tässä tyypittelemääni Star Wars -sarjojen muottia noudattaa kaanon-sarjoista ensimmäinen eli The Clone Wars, jonka antologiamuodossa oli kunnioitettavaa rohkeutta. Se on ehkä myös itseäni kohtaan ironista, sillä minähän nimenomaan en innostunut TCW:stä aikanaan pitkälti juuri siksi, että sen jaksot tuntuivat irrallisuudessaan niin yhdentekeviltä. Ehkäpä se tässä vaiheessa vastaanotettuna olisi tuntunut ainakin muotonsa vuoksi nimenomaan piristävän erilaiselta. (Olisi oman pohdintansa aihe, kuinka suuri osa TCW:n kokeellisuuden kunniasta kuuluukaan sille, että se oli vielä George Lucasin sarja, ja Star Warsin The Maker itse luotsasi sarjaansa pitkälti juuri heittelemällä villejäkin ideoitaan Filonin ja muiden kätyriensä toteutettaviksi yhden tai parin jakson tarinoina.)

Ylipäätään Star Wars -sarjoilta olisi tässä vaiheessa – jossa odottava yleisö on olemassa, jossa tekijät ehdottomasti osaavat hommansa ja jossa jokainen SW-sarja ei ole enää yksin vastuussa franchisen lipun heilumisesta – lupa odottaa piristävyyttä, erilaisuutta ja rohkeutta.

Tässä mielessä toivoa kyllä antaa, että sitä kaikkea pitäisi olla luvassa – jopa pian, kenties jopa paljon.

Syyskuussa Disney+:aan ilmestyy joukko anime-lyhäreitä otsikolla Star Wars: Visions. Niistä julkaistiin juuri tällä viikolla vinkeä, pidättelemättömän villi traileri:

Visions ei taatusti ole ihan tavallisinta ja filonimaisinta Star Wars -animaatiota. Tosin se ei onkin tilattu nimenomaan säväyttämään ja olemaan erilainen – ja se saa sitä olla siksikin, ettei se ole kaanonia.

Mutta onpa virallisemmiltakin tarinoilta lupa lähitulevaisuudessa odottaa tuoreita näkökulmia. Kaiken säällisen tolkun perusteella ensi vuoden Obi-Wan Kenobi -sarja ei tule noudattamaan tässä kuvattua kerronnallista muottia, vaikka siinä päähenkilöä myöten toki paljon tuttua ja odotettua onkin. Kyseessä on lisäksi ”minisarja”, ilmeisesti kuuden jakson mittainen kertomus, joka jo sillä lähtökohdalla lupaa toisenlaista tarinakaarta.

Myös Patty Jenkinsin ohjaamaan Rogue Squadron -elokuvaan, Taika Waititin vasta varhaisessa käsikirjoitusvaiheessa olevaan elokuvaprojektiin ja Leslye Headlandin salaperäiseen The Acolyte -sarjaan voi kaikkiin joko aiheen tai tekijän perusteella liittää toiveita Star Warsissa vähemmän nähdyistä tarinoista tai tarinankerronnan tyyleistä. Sellaisille pitäisi kyllä olla tilaa: onhan tekeillä kuitenkin myös lisää Bad Batchia ja The Mandaloriania sekä pari muutakin sarjaa, jotka joko liittyvät hyvin suoraan jo tuttuihin tarinoihin tai todennäköisesti muuten vain sisältävät tuttuja elementtejä: Andor, The Book of Boba Fett ja Ahsoka.

Valtavaksi laajentuneen ja alati vain laajentuvan franchisen sateenvarjon alle mahtuisi niin monenlaisia erilaisia tarinoita.

Suomen Disney+ sai alaotsikon Star Wars Vintage: Entisten aikojen telkkarioheistuotteiden pelastaminen arkistoista on kulttuuriteko

Suoratoistopalvelu Disney+ sai viime perjantaina vaivihkaa uutta Star Wars -sisältöä.

Ainakaan minulle nämä sisällöt eivät näy erityisen hyvin esimerkiksi palvelun etusivulla ja vielä julkaisupäivänä niillä ei myöskään ollut omaa ”väliotsikkoa” Star Wars -sivulla, joten tuntui siltä, että käyttäjän pitäisi melkeinpä osata itse näitä etsiä, että ne löytäisi.

Viikonlopun jälkeen väliotsikko kuitenkin löytyi, ja tarkoittamani ohjelmat listautuvat Star Wars -sivulla uuden Star Wars Vintage -väliotsikon alle. Eivät ne tosiaan sanan varsinaisessa merkitksessä uutta sisältöä olekaan – mutta pitkään vaikeasti nähtävillä ollutta kuitenkin. Kyllä tämä ihan tapaus on!

Star Wars Vintage -otsikon alta Disney+:sta löytyvät siis nyt nämä:

  • Caravan of Courage, tunnettu aikanaan myös nimellä The Ewok Adventure ja Suomessa nimellä Ewokien taistelu: elokuva vuodelta 1984
  • Ewoks: The Battle for Endor, Suomessa tunnettu aiemmin nimellä Ewoks: Taistelu Endorista ja nyt nimellä Ewoks: Endorin taistelu: elokuva vuodelta 1985
  • The Story of the Faithful Wookiee: 9-minuuttinen lyhytanimaatio vuodelta 1978
  • Ewoks: animaatiosarja vuosilta 1985-86
  • Clone Wars: animaatiosarja vuosilta 2003-05

Kyseessä ovat siis entisten aikojen Star Wars -telkkarioheistuotteet – tai ainakin joukko niistä keskeisimpiä. Ne eivät ole kaanonia, ainakaan enää nykyistä – ja oikeastaan näistä vain Clone Wars sitä koskaan millään merkityksellisellä tavalla olikaan. Kaanonista irtoaminen ei siis oikeastaan ole muuttanut näiden arvossa mitään. Käyn seuraavassa läpi, mistä näissä on kyse.

Todettakoon kuitenkin heti kärkeen ”tietäville tietäjille”, että kyllä, joukosta tosiaan puuttuu yksi ilmeinen tähän Vintage-kategoriaan yhtälailla kuuluva nimike. Droids-animaatiosarja vuodelta 1985 on kuitenkin varmasti tulossa perässä, sillä se puuttui myös kansainvälisillä markkinoilla Disney+:sta, kun nämä nyt meille tarjoillut Vintage-nimikkeet julkaistiin pari kuukautta sitten esimerkiksi englanninkielisillä markkina-alueilla. Koska Droids ilmestyi jenkeillekin ”plussaan” nyt samalla päivällä kun nämä muut meille, voi olettaa Droidsin saapuvan meillekin tekstitettynä pienellä viiveellä.

Ewok-elokuvat Caravan of Courage (1984) ja Ewoks: The Battle for Endor (1985) ovat kirjaimellisesti tulkittuna ensimmäiset Star Wars standalone- tai spinoff-elokuvat, jotka edeltävät siis sellaisena markkinoitua Rogue Onea yli 30 vuodella.

Se, että niitä ei nyt sellaisiksi tunnusteta, ei kuitenkaan oikeastaan ole Disneyn revisionismia. Ei niitä nimittäin varsinaisesti ajateltu sellaisina ennen Disneyn aikaakaan.

George Lucasilla oli jo hyvin varhain ajatus, että hänen Star Wars -elokuvansa pohjalta olisi mahdollista tehdä varsinaisten jatko- ja esiosien lisäksi myös irrallisia elokuvia. Lucas ei ilmeisesti niinkään ajatellut yksittäisten hahmojen ympärille rakennettuja seikkailuja vaan nimenomaan tarinoita, jotka keskittyisivät (hänen omien esimerkkiensä mukaan!) esimerkiksi pelkkiin droideihin tai pelkkiin wookieeihin. Elokuvina näistä kuitenkin toteutettiin Lucasin aikana vain nämä kaksi Ewok-elokuvaa – tosin wookieeiden omana standalonea voidaan pitää pahamaineista Holiday Specialia (1978), johon palaan tässä kirjoituksessa myöhemmin.

Ewok-leffat tehtiin alunperin telkkariin, mutta Star Warsien suuren suosion vuoksi niistä ainakin ensimmäistä levitettiin monissa maissa valkokankailla. Näin myös Suomessa, jossa sen nimi tosiaan oli Ewokien taistelu. Koska jatko-osan englanninkielinenkin nimi on puolestaan Battle for Endor, käytän tässä nyt selvyydeksi alkuperäisnimiä. Disney+:ssa leffojen onnettomat käännösnimet ovat olleet yleisemmänkin huvin/surkuttelun aiheena, ja tällä kertaa mennään nyt siis jostain syystä sillä, että entinen Ewokien taistelu on suomalaisillekin Caravan of Courage, mutta sen jatko-osa on Ewoks: Endorin taistelu

1980-luvulla Ewok-leffat julkaistiin toki myös videolla, mutta sen jälkeen ne ovat saaneet viettää suurimman osan aikaansa Lucasfilmin holveissa. Niitä ei ole varsinaisesti piiloteltu siihen tapaan kuin Holiday Specialia, mutta ei kovin laajalti levitettykään. Eikä niitä missään tapauksessa ole koskaan laskettu ”varsinaisiksi” Star Wars -elokuviksi, vaikka oikeita Lucasfilm-tuotantoja ovatkin.

Esimerkiksi Suomessa molemmat Ewok-leffat on esitetty telkkarissa yhden ainoan kerran, MTV3:lla vuoden 1995 lopussa, ja silloin minäkin olen ne ensimmäisen kerran nähnyt. Dvd:llä leffapari on tietääkseni julkaistu koko maailmassa vain kertaalleen: vuonna 2004, vain Yhdysvalloissa ja hyvin halpishenkisenä kaksipuolisena levynä, jonka toisella puolella oli Caravan of Courage ja toisella puolella Battle for Endor. Täten on oikeasti aika hieno juttu, että elokuvat ovat nyt Disney+:ssa helposti kenen tahansa nähtävillä ja vieläpä suomeksi tekstitettynä.

Julkaisuhistoria kuitenkin kuvaa sitä, mitä Ewok-leffat ovat. Niissä ei ole mitään erityisempää hävettävää, mutta ei erityisempää ihailtavaakaan. Tuttuja nallekarhuja lukuun ottamatta niillä ei ole käytännössä mitään yhteyttä varsinaisiin Star Wars -elokuviin. Ne vertautuvat pikemminkin Labyrinthin kaltaisiin 1980-luvun (pääasiassa) lapsille suunnattuihin fantasiaelokuviin, ja koska siten niiden tyyli on tuttu monille kolme-neljäkymppisille, ainakin sen ikäinen voi tänä päivänä katsoa niitä nostalgialasien läpi, vaikka Ewok-leffat olisivat jääneet lapsena näkemättäkin. Mutta ne eivät ole unohdettuja helmiä sen paremmin 1980-luvun kevyinä fantasiaelokuvina kuin Star Wars -teoksinakaan.

Ewok-leffoissa näkyy siis ehdottomasti niiden tausta aikansa tv-elokuvina, jo heti alkaen siitä ketkä ne ovat tehneet. Ykköselokuvan ohjaaja John Korty ja käsikirjoittaja Bob Carrau tai kakkosessa molemmista vastanneet veljekset Ken ja Jim Wheat eivät ole nimiä, joita kovin moni tunnistaisi. Yhteensäkin heidän tunnetuin suoritteensa saattaa olla se, että Wheatit käsikirjoittivat neljännen Painajaisen Elm Streetillä eli Renny Harlinin Hollywood-läpimurron.

Tästä kaikesta huolimatta Ewok-elokuvat olivat aikansa aitoja Star Wars -oheistarinoita. Molemmat leffat perustuvat itsensä George Lucasin kehittelemiin tarinoihin. Wicket-ewokin roolissa nähdään alkuperäisesittäjä Warwick Davis, joka oli tuolloin noin 14-vuotias. Leffoja kuvattiin suloisesti Lucasin oman Skywalker Ranchin lähituntumassa. Tuotantosuunnittelusta vastasi tuleva Hollywood-ohjaaja Joe Johnston, tuolloin ”oikeiden” Star Warsien tehosteiden veteraani, joka osaltaan toi elokuvien tunnelmaan jatkuvuutta. Halpuudestaan ja stop motion -animaatioiden hellyttävyydestä huolimatta Ewok-leffat näyttävätkin kutakuinkin Jedin paluun jatkumoon sopivilta – kuten ne siis rehellisesti katsoen ovatkin.

Mitä tulee leffojen juoneen, monilla Ewok-elokuvat kauan sitten nähneillä on niistä kaksi muistikuvaa. Moni muistaa niiden ärsyttävät lapsipäähenkilöt. Ja moni muistaa, että ne ovat paikoin yllättävän synkkiä ja väkivaltaisia. Molemmat maineet ovat ansaittuja. Etenkin Battle for Endorin avauskäänne on suorastaan legendaarisen tyly jopa Lucasilta, jonka elokuvissa kyllä tavataan muutenkin jäädä orvoiksi tiheämpään kuin keskimäärin. Suomessa sen vhs-julkaisun ikäraja oli 1980-luvulla jopa K14.

The Story of the Faithful Wookiee näyttäytyy Disney+:ssa nyt jokseenkin anakronistisena. Ensinnäkin 9-minuuttisen lyhärin otsikko on keksitty tätä julkaisua varten – ja toiseksi sen julkaisuvuodeksi ilmoitetaan palvelussa 2021, joka ei siis lainkaan pidä paikkansa. Nimi on myös omituinen, koska se ei kuvaa yhtään sitä, mistä pätkä vuosikymmenten ajan on muistettu.

Todellisuudessa kyse on animoidusta lyhytelokuvasta, joka nähtiin legendaarisen ja legendaarisen hirveän Star Wars Holiday Specialin keskellä vuonna 1978. Yleisesti tunnustettua on, että tämä animaatiopätkä on kyseisen tv-spesiaalin ainoa katsomisen kestävä kohta.

Kokonaista Holiday Specialia ”Star Wars Vintage” -otsikon alla tuskin koskaan julkaistaan, ja ehkei ole tarpeenkaan. Kännissä tehdyltä vaikuttava kammotus sisältää suurimman osan kaksituntisestaan lähinnä kotonaan keskenään möliseviä wookieeita ja amerikkalaisten tv-tähtien vierailuja hämmentäviksi avaruus-virtuaaliesityksiksi maskeerattuina. Se on esitetty telkkarissa vain vuonna 1978 – tosin ei vain Yhdysvalloissa, vaan myös esimerkiksi Ruotsissa. Lucas itse sanoi kuuluisasti siitä, että tuhoaisi jokaisen vhs:lle tallennetun kappaleen, ”jos hänellä vain olisi aikaa ja vasara”.

(Lucasin kuuluisaa kommenttia on muuten hyvä lukea pikemminkin kitkeryytenä kuin nolosteluna. Holiday Special ei ollut hänen kirjoittamansa saati ohjaamansa, ja vaikka hän kyllä henkilökohtaisesti salli sen tehtävän ja antoi sen tekijöille jopa käytettäväksi ideoitaan, sen surkeus ei oikeastaan ollut Lucasin itsensä vika.)

En mene Holiday Specialiin tässä yhteydessä tämän enempää, vaikka se kiehtova tarina onkin. Olin joka tapauksessa henkilökohtaisesti yllättynyt, että edes tämä animaatiopätkä julkaistiin keväällä D+:ssa, kunnes opin, että se itse asiassa on julkaistu jo Star Wars -saagan blurayllakin piilotettuna ”pääsiäismunana” vuonna 2011.

Nyt esillä oleva animaatiolyhäri on kyllä tosiaankin vähintään katsomiskelpoinen ja itse asiassa monellakin tavalla hyvin kiinnostava. Siinä esimerkiksi näkyy vahvasti, että se on Lucasin pyynnöstä animoitu ranskalaisen scifi-sarjakuvamestarin Moebiuksen tyyliin.

Suurin (Star Wars -)historiallinen arvo tarinalla on siinä, että kyseessä on Boba Fettin ensimmäinen esiintyminen. Animaatio esittelee Boban toimeliaampana kuin hän ehti noissa alkuperäisissä elokuvissa ollakaan, paljastaa Boban ja Vaderin erityissuhteen ja näyttää jopa rakettirepun toiminnassa, toisin kuin Imperiumin vastaisku. Kaiken kaikkiaan erittäin kiinnostavaa siis! Mikään tästä ei toki missään nimessä vasta nykyistä Boba Fettin henkilöhistoriallista kaanonia, mutta niinpä vain tästä animaatiosta kaivettiin aivan hiljattain esiin eräs ase The Mandalorianiin.

Lisäksi tämä projekti tutustutti Lucasin kanadalaiseen animaatiostudioon Nelvanaan. Vuosia myöhemmin juuri Nelvanalle soitettiin, kun Star Wars -animaatioita haluttiin lisää.

Nelvanan vuosien 1985-86 Star Wars -animaatiosarjat olivat siis Ewoks ja Droids. Edellistä tuotettiin kaksi tuotantokautta eli 26 jaksoa, ja ne ovat kaikki nyt Disney+:ssa. Jälkimmäistä vain yksi kausi eli 13 jaksoa, ja ne tulevat tarjolle myöhemmin. Aivan alunperin sarjoja esitettiin Yhdysvalloissa ABC-kanavalla otsikolla The Ewoks and Droids Adventure Hour, joka selittää tuotantojen päällekkäisyyden.

Ensiesitystensä jälkeen molempia sarjoja on aika ajoin esitetty telkkarissa. Suomessakin ne nähtiin ainakin MTV3:lla 1990-luvulla, jossa Ewokit pyörivät ainakin minun muistini mukaan aamutelkkarissa ja Droidit iltapäivissä – saa korjata, jos olen väärässä! Sarjat on myös julkaistu lähes kokonaan vhs:llä silloin aikanaan ainakin kotimaassaan.

Sen sijaan dvd:llä niistä on julkaistu vain eräänlaiset ”best of” (?) -levyt. Vuonna 2004, siis samaan aikaan Ewok-leffojen dvd-julkaisun kanssa, julkaistiin yksi kaksipuolinen levy Ewoks-sarjaa ja toinen Droidsia. Molemmat levyt sisälsivät ikään kuin ”elokuviksi” leikattuja jaksojen kokoelmia. Minulla on nämäkin julkaisut, ja voin vahvistaa, että tulos tuntui etenkin Ewoksin kohdalla tuntui todella hassulta, koska jaksojen välillä ei ole jatkuvia juonia saati hahmokehitystä, ja jaksojen yksittäistarinat oli käytännössä yhdistetty vain poistamalla alku- ja lopputekstit. Droids-tarinat sentään muodostavat vähän kiinteämpiä jatkumoita. Tämä taisi olla trendi Lucasfilmillä tuohon aikaan: Lucasin itsensä käskystä myös Young Indiana Jones Chronicles -sarja julkaistiin dvd:llä nimenomaan näennäiselokuviksi uudelleenleikeltynä.

Disney+:ssa jaksot ovat nyt tarjolla ihan jaksoina, alkuperäisessä asussaan, ja sitä paitsi kuvanlaadultaan vähintään riittävän kauniisti remasteroituna (kuten muuten ewokkielokuvatkin). Kiinnostuneille tämäkin on siis vähintään kulttuuriteko!

Katselukokemuksena Ewoks on tyypillinen 1980-luvun länsimainen animaatiosarja, josta on turha haaveilla jatkuvia juonia, hahmokehitystä tai ihan valtavaa omaperäisyyttäkään. Se vertautuu Disneyn samantapaiseen Kummikarhuihin tai Smurffien kaltaisiin suositumpiin sarjoihin sekä rakenteeltaan että juonikuvioiltaan: ewok-lapsilla on milloin meneillään mikäkin projekti, tai jokin kylän ulkopuolinen vihulainen aiheuttaa jonkinlaisen kuprun.

Itse muistan katsoneeni 1990-luvulla telkkarista Ewokkeja ennen kuin edes tajusin sen liittyvän Star Warsiin, koska en tainnut olla Jedin paluuta vielä nähnytkään. Eikä se itse asiassa kovin kummoisesti liitykään, lukuun ottamatta toiseksi viimeistä jaksoa Battle for the Sunstar, joka yllättäen yhtäkkiä käsittelee Imperiumin kiinnostusta Endorin metsäkuuta kohtaan. Siinä ewok-lapset vierailevat jopa Star Destroyerilla…

Viimeinen Star Wars Vintage -tittelin nyt saanut julkaisu on aivan toiselta ajanjaksolta. Clone Wars julkaistiin vuosina 2003-05 eli episodien II ja III välissä, ja se oli siis Lucasin ensimmäinen yritys kuvittaa animaatioksi hänen elokuviensa ulkopuolelle lähes kokonaan jääneitä kloonisotia. Sarja tunnetaan luojansa mukaan usein ”Genndy Tartakovskyn Clone Warsina”, erotuksena Dave Filonin huomattavasti suuremmasta ja sittemmin huomattavasti järeämmin kanonisoidusta animaatiosarjasta, vaikka sarjojen nimikkeissä onkin The-artikkelin kokoinen ero.

Disney+:ssa Clone Wars näyttäytyy nyt animaationa, jossa on kaksi noin tunnin mittaista jaksoa. Tämä on sarjan koko pituus, mutta alunperin se julkaistiin tiiviistä minuuteistaan huolimatta kolmena tuotantokautena. Niistä kaksi ensimmäistä koostuivat kumpikin kymmenestä vain muutaman minuutin mittaisesta minijaksosta, ja nämä 20 pikkuepisodia muodostavat nyt ensimmäisen Clone Wars -tunnin. Kolmannella kaudella taas jaksoja oli vain viisi, mutta jaksopituus 12-15 minuuttia, ja ne muodostavat nyt Disney+:ssa sarjan toisen tunnin.

Clone Wars julkaistiin aikanaan dvd:llä kahtena ”volumena”, jotka noudattivat näitä samoja tuntijakoja, mutta historiallisessa mielessä harmittelen, että Disneyllä on nyt päätetty häivyttää sarjasta alkuperäiset jaksojaot kokonaan. Olisihan ne voitu säilyttää, ja suoratoistopalvelussa tiiviit setit olisi siitä huolimatta käytännössä voinut katsoa putkeen… Nyt kokonaisuus voi nimittäin tuntua nykykatsojasta hämmentävältä, ellei mikrojaksojen taustaa tunne. Etenkin ensimmäisessä satsissa on kyse pikemminkin tyylitellystä tavasta esittää kuvitelmia erilaisista kloonisotien taisteluja, eikä pätkien liittäminen toisiinsa tee niistä yhtä tunnin mittaista tarinaa. Toinen tunti tuntunee Filonin sarjoihin tottuneesta katsojasta tutummalta kerronnalta.

Emmy-palkinnot ja kriitikkokehut tälle varsin erikoisellekin sarjaprojektille olivat tavallaan sen oma ”tuho”, koska ne osaltaan johtivat siihen toiseen kloonisota-animaatiosarjaan – joka sitten aikanaan syrjäytti tämän ensimmäisen kaikesta kaanonista. Jälkiä sarjojen välillä näkyy ainakin jonkin verran siinä, millaisiksi oikeisiin näyttelijöihin perustuvat hahmot Filoninkin sarjassa tyyliteltiin ja siinä, kuinka James Arnold Taylor aloitti Obi-Wanin roolissa jo tässä sarjassa.

Mutta aikanaan ensimmäinen Clone Wars kyllä oli kaanonia, jonka Lucas nimenomaan tilasi näyttääkseen katsojille sirpaleita kloonisotien taisteluista episodi III:a odotellessa. Konkreettisin tehtävä sillä oli esitellä yleisölle uusi pahis kenraali Grievous – siis vähän samaan tapaan kuin Holiday Specialin animaatiojaksolla 25 vuotta aiemmin! Tänä päivänäkin sen kestänee katsoa vähintään kuriositeettina ja sähäkän, jos kohta myös mielipiteitä jakavan animaatiotyylinsä ansiosta.

Tämä sopii siinä mielessä tämän kirjoituksen lopetukseksi, että siitä Star Wars Vintage -julkaisuissa minusta onkin kysymys: kiinnostavista kuriositeeteista, joiden saavutettavuus nyt ”koko kansalle” on Star Wars -historiallisesti hieno juttu. Niiden julkaisu on myös tärkeä osa sitä, mitä Disney+:n tuotelupaukseen minusta piti koko ajan kuulua: palvelu, jossa teostensa levityksestä perinteisesti niin tarkan yhtiön arkistot ovat viimein auki.