Star Wars -sarjakuvien suomennokset alkoivat komeasti ja loppuivat sitten

Okei, minut on aika helppo yllyttää kokoamaan listoja.

Eräässä Facebookin suomalaisista Star Wars -ryhmistä kyseltiin vähän aikaa sitten suomeksi julkaistujen Star Wars -sarjakuvien kattavan listan perään. Sellaista ei minunkaan tietääkseni missään ollut – mutta omasta hyllystäni saisin sen kyllä koottua…

Kaikki Suomessa julkaistut Star Wars -sarjakuvat mahtuvat pöydälle riviin, ja jää vielä tilaakin. (kuva: Aki Jörgensen)

Siispä tein niin. Olkaa hyvä: Kaikki suomeksi julkaistut Star Wars -sarjakuvat.

Julkaisen listan tavanomaisen blogipostauksen sijaan tässä blogissa pysyvämmin esillä pysyvänä sivuna, vaikka (valitettavasti!) listaan ei ole tietääkseni odotettavissa täydennyksiä. Vaikka Marvelin 1970-80-lukujen tuotanto ja Dark Horsen kaudenkin (1991-2014) alkuajoilta on suomennettu ihan kelvollinen sivumäärä tarinoita, edellisestä suomalaisesta Star Wars -sarjakuvajulkaisusta on tätä kirjoittaessani jo kuusi vuotta – ja jo kauan sitä ennenkin ne olivat käyneet harvinaisiksi.

Käytänkin tässä yhteydessä tilaisuuden sanoakseni sanaseni arvioiden Suomessa julkaistun Star Wars -sarjakuvasisällön laatua…

Kaiken alku: niin sanottu Rogue Onen jatko-osa -kohtaus. Ensimmäinen Star Wars -sarjakuva, ensimmäisen elokuvan sarjakuvasovitus. Suomeksi heti 1977. Huomatkaa sympaattinen väritysvirhe Vaderin hanskassa.

Semicin 1970-80-lukujen julkaisutyöstä en tohdi pahaa sanaa sanoa. Totta, tarinat julkaistiin paikoin auttamattoman väärässä järjestyksessä, ja harmin paikka, lehti lopetettiin vaikka julkaisemattomia alkuperäistarinoita olisi ollut vielä hyvinkin vuosikerran verran jäljellä, mutta ymmärtääkseni Semic toimi Suomessa tanskalaisten levittäjien varassa. Joka tapauksessa on hienoa, että klassikkoa julkaistiin Suomessa noinkin hyvin. Saan jatkuvia nostalgiasäväreitä 1980-luvun sarjisten painojäljestä ja lehden kirjepalstakin on nykyään mahtavaa luettavaa (”tulossa on vielä kolme elokuvaa siitä, mitä Lukelle myöhemmin tapahtuu, mutta nyt Tähtien sodassa aiotaan pitää muutaman vuoden tauko”).

Mitä tulee Marvelin originaalitarinoiden laatuun sinänsä, on sekin minusta paljon nykyistä mainettaan parempaa – etenkin kun ottaa huomioon, että näitä tarinoita ei todellakaan koordinoinut järkeenkäypään kaanoniin pyrkivä tarinaryhmä. Lehdessä julkaistiin useita yksittäistarinoita, jotka pärjäävät laadussa aivan nykyiselle Marvelin SW-jatkumolle (Muisto Alderaanista, vaikkapa). Originaalitrilogian elokuvien sarjakuvasovitukset ovat kaikki omalla tavallaan upeita, mitä ei todellakaan voi sanoa prequelien vastaavista. Lehden viimeisten 12 numeron pitkä juoni toisen galaksin nagai-rodun invaasiosta heijastui myöhemmin sekä New Jedi Order -kirjoihin että aivan tuoreisiinkin romaaneihin, eikä ole lainkaan sanottua, että se kalpenisi vertailussa. Tosin on suomalaisen lukijan nostalgialasien alta huomattava, että Semic onnistui ilmeisesti sattumalta väistämään muutamat Marvelin kauden legendaarisimmat kalkkunapisteet, kuten Jaxxxon-avaruuskanin ja uhups-kanonisen flashback-jakson, jossa seikkailevat Ben Kenobi, Anakin Skywalker ja Darth Vader.

Pitkä, sanaton taistelu: Luke vastaan Lumiya. Marvelin Star Warsin ansaitusti muistetuimpiin kuuluva jakso numeroista 95-96 (Suomessa 7/87).

1990-luvulla suomalaisten julkaisijoiden vainu heräsi ilahduttavasti jo hieman ennen special editioneja ja suurta huumaa. Semic uusintajulkaisi originaalitrilogian sarjakuvaversiot lehtipisteisiin vuonna 1996 ja seurasi niitä kolmeen lehteen jaettuina Dark Empiren, sen jatko-osan ja Shadows of the Empiren suomennoksilla. Omalle Star Wars -historialleni nämä osuivat hyvin herkkään kohtaan, enkä lähde vähättelemään etenkin Dark Empiren merkitystä koko fanisuhteeni vakavoitumisessa. Kappaleideni lukukerrat näkyvät sivujen alalaidan taitoksissa.

Harmi vain, että ilmeisesti myynti ei kantanut kovin pitkälle, koska Semicin julkaisut jäivät kuitenkin näihin. Myöhemmin lehtien hinnat nousivat nimittäin divareissa ainakin joksikin aikaa korkealle, sillä eihän näitä ollut vielä pitkään aikaan helppo löytää mistään englanniksikaan. Ehkä Dark Empiren kakkososan sijaan olisi kannattanut julkaista jotain terävämpää…?

Musta keisari. Dark Horsen SW-kauden avaus, koko Star Warsin 1990-luvun uuden tulemisen airuita ja tämän blogin kirjoittajalle kai ikuisesti se suurin Star Wars -sarjakuvakokemus. Suomeksi Semicin lehdissä vuonna 1996.

Pimeän uhan ensi-ilta toi sitten aivan uudenlaisen tilanteen: yhtäkkiä Star Wars olikin niin kaikkialla, että jopa tässä pohjoisessa maassa julkaistiin aiheesta kuukausittaista sarjakuvalehteä. Yhtyneiden Kuvalehtien SW-lehti oli siis luontevasti tärkeä kiinnekohta täkäläiselle faniyleisölle. Sen kirjepalstalta – jonka Lucasfilm sitten jossain vaiheessa käytännössä lakkautti vaatimalla kaikkien julkaistavien tekstien lähettämistä käännettyinä tarkistettavaksi Yhdysvaltoihin – kasvoi myös varsin suoraan se yhteisö, joka siirtyi nettiin Suomen Star Wars -fanit -keskustelufoorumille.

Mutta niin merkityksellinen kuin lehti minullekin silloin oli, on numeroiden selaamisella tänään väistämättä muistoja latistava vaikutus. Lehden painojälki on niin karmean harmaata, että epäilen jonkin kemiallisen reaktion iskeneen lehtiini, ja niin hyvätkin tarinat latistuvat. Eikä niitä hyviä ole joukossa lainkaan tarpeeksi: surullisen suuren osan lehdestä täyttävät esimerkiksi Ki-Adi Mundin tylsät seikkailut ajalta, jolloin Dark Horse ei vielä ollut keksinyt, millaisia prequel-sidonnaisia tarinoita kertoa. Niitä julkaisseesta Yhdysvaltojen Republic-lehdestä kasvoi muuten myöhemmin todella ässä tarina-alusta kloonisodat-sarjakuville, mutta siinä vaiheessa Yhtyneiden lehti oli jo lakkautettu.

Loppujen lopuksi Yhtyneet Kuvalehdet taisikin kärsiä aineisto-ongelmasta: Dark Horse -kustantamo julkaisi 1990-luvulla vain minisarjoja, ja keskittyi niissä sinänsä kunnianhimoisesti Star Wars -galaksin kartoittamattomiin kolkkiin kuten muinaishistoriaan (Tales of the Jedi, valitettavasti ei suomennettu) ja kapinaliiton hävittäjälentäjiin (Rogue Squadron, valitettavasti ei suomennettu) tai hyvin vaihtelevalla laadulla Boba Fettin ja Jabba Huttin kaltaisiin sivuhenkilöihin (valitettavasti näitä on suomennettu). Dark Horse kyllä ryhtyi aikanaan kertomaan myös elokuvien päähenkilöistä tarinoita, jotka olisivat saattaneet paremmin vastata suomalaisenkin yleisön odotuksia – mutta, jälleen, tämä tapahtui vasta, kun Yhtyneiden lehti oli jo lakkautettu.

Liitto. Poikkeuksellinen tarina, jossa kirjailija Michael A. Stackpole vei Luke Skywalkerin ja Mara Jaden naimisiin, jäi monen Yhtyneiden Kuvalehtien lehden lukijan meleen numeroista 10/00-1/01. Kyseessä oli Dark Horsen kaudella yleisestikin harvinainen ”Skywalkerien sukujuonta edistävä” tarina.

Yhtyneiden Kuvalehtien lehden lopun eli joulukuun 2002 jälkeen Suomessa ei ole julkaistu säännöllisesti Star Wars -sarjakuvaa. Epäsäännöllisesti sitä sen sijaan julkaistiin vielä kymmenen vuoden ajan: asialla oli jopa neljä kustantajaa.

Klassisen sarjakuvan suuri suomalainen kustantaja Jalava julkaisi vuosina 2003-2004 klassista Star Wars -sanomalehtisarjakuvaa. Archie Goodwinin tarinat ja Al Williamsonin taide ovat erinomaisia, edelleen aivan koko saagan expanded universen kirkkaimmistoa. Harmi, että albumeja saatiin suomeksi vain kolme.

Goodwinin ja Williamsonin Star Wars 1980-luvun alusta. Mustaa ja valkoista, kauniita naisia ja komeita avaruusaluksia, Lucasin itsensä ihaileman Flash Gordonin hengessä. Suomeksi Jalavan albumeissa 2003-04.

Egmont, entisen Semicin nielaissut pohjoismainen kustantaja, julkaisi 2003-2011 muutamia satunnaisia albumeita, kuten niitä parempia Republic-numeroita, Sithin koston kehnon sarjakuvituksen ja The Old Republic -peliin liittyviä sarjakuvia. Parempaakin materiaalia olisi ollut tällöin saatavilla. Elettiin kuitenkin yleisemminkin suomalaisen sarjakuvan lehtipistejulkaisun hiipumista – ehkä jonkun olisi pitänyt yrittää viedä Star Wars -sarjakuvat suoraan kirjakauppojen puolelle?

No, joku yrittikin: Tieto- ja lastenkirjallisuuden kustantaja Readme.fi pääsi Star Warsiin käsiksi ilmeisesti päädyttyään Bonnierin omistukseen vuonna 2008. Jostain käsittämättömästä syystä se julkaisi heti toisena SW-julkaisunaan uusinnan Egmontin kuusi vuotta aiemmin julkaisemasta Petos-albumista, joka ei todellakaan alunperinkään kuulunut Dark Horsen SW-katalogin suuruuksiin. Readmen painos oli tosin kiiltävine sivuineen Egmontin versiota parempi, mutta ei tällaiseen olisi tarvinnut suomalaisia SW-panoksia tuhlata.

Petos, Empire-alkuperäislehden avaustarina, käännettiin suomeksi vuosina 2003 ja 2009. Kerta olisi kyllä riittänyt hyvin.

Lisää uusintoja seurasi perässä. Readme.fi julkaisi neljä Dark Horsen ja Marvelin vanhoja tarinoita kokoavaa kovakantista kirjaa, jotka sinänsä kyllä paketteina toimivat kelpo sisäänheittopisteinä SW-sarjisten maailmaan, mutta jotka sisälsivät huomattavan monta Semicin tai Yhtyneiden Kuvalehtien jo suomeksi julkaisemaa tarinaa. Kovakantisista viimeinen, Varhaiset voitot, on käännös Dark Horsen Omnibus-kirjaston kokoelmasta Early Victories, ja se sisältää kiusallisesti jopa yhden pitkän tarinan verran uusintaa Readme.fin omasta edellisestä kokoelmasarjasta Luke Skywalker – galaksin viimeinen toivo. Kustantamo aikoi alunperin jatkaakin Omnibusien parissa, sillä kustannusohjelmassa oli Shadows of the Empire -kirja – joka sekin olisi siis tarkoittanut nimiosaltaan uusintaa 1990-luvun lehdet ostaneille. Edellisten kysyntä taisi kuitenkin taas jäädä liian pieneksi: sitä ei enää julkaistu.

(Se neljäs Yhtyneiden Kuvalehtien jälkeinen suomalainen SW-kustantaja oli manga-julkaisija Pauna Media Group, joka julkaisi vuonna 2007 kummallisen kaksiosaisen kuriositeetin nimeltä Star Wars Manga: Musta/Hopea, jota ei ole julkaistu koskaan edes Yhdysvalloissa.)

Readme.fin jälkeen yrittäjiä ei ole enää ilmaantunut, vaikka Star Wars kyllä sopisi hyvin esimerkiksi supersankarisarjakuvaa nykyisin julkaisevan RW-kustannuksen plakkariin. Ainakin tällä erää suomeksi julkaistu Star Wars -sarjakuvien tarjonta päättyy kutakuinkin alkuperäisjulkaisujen vuoteen 2005. Prequelien jälkeiseltä ajalta on siis suomeksi julkaistu vain muutama tarina. Eikä Marvelin nykyisestä, vuonna 2015 alkaneesta ja elokuvien kaanoniin tällä hetkellä laskettavasta jatkumosta ole siis suomennettu tarinan tarinaa.

Sodan väärällä puolella, yksi tuoreimmista suomennetuista SW-sarjakuvista, on sekin alunperin jo vuodelta 2005. Suomeksi Readme.fi:n kokoelmassa Luke Skywalker – galaksin viimeinen toivo II (2009).

Kustantamoja on silti turha syyttää. Suomen markkinat ovat vain 2000-luvulla osoittautuneet kerta toisensa jälkeen liian pieniksi Star Warsin kaltaiselle sarjakuvalle. Ylipäätään Suomen sarjakuvamarkkinat ovat pienet, vaikka yrittäjiä onneksi jatkuvasti riittääkin. Kirjaston hyllystä voitte huviksenne laskea, kuinka monet ovat ne sarjat, joiden julkaiseminen Suomessa on jäänyt kesken (monet!). Kustantamot eivät tee hyväntekeväisyyttä, vaikka kulttuuritekoja ajoittain tekevätkin.

Yhtyneiden Kuvalehtien SW-lehden lopun jälkeen ongelmaan ovat varmasti liittyneet jatkuvasti parantuneet mahdollisuudet lukea tämänkaltaista sarjakuvaa alkukielellä, joko tilaamalla kokoelmia nettikaupoista tai lukemalla lehtiä digitaalisesti. Esimerkiksi minä luen nykyisin Marvelin sarjiksia tabletilla jenkkien tahtiin – tosin maksan kyllä numeroistani kohtalaisen suolaisia hintoja niin tehdäkseni.

Mutta ehkä joku vielä jonain päivänä taas yrittää! Marvelin uusissa SW-sarjiksissa olisi kyllä hyviä tarinoita julkaistavaksi. Ja olisihan siellä takakatalogissakin vielä monia aukkoja…

Kohtalon (pieniä) voimia animaatiopätkissä

Upouutta aivan virallista Star Wars -katsottavaa! Pääosissa muun muassa Daisy Ridley ja Felicity Jones! Ilmaiseksi Youtubessa!

…animaationa, alle kolmen minuutin pätkissä.

Forces of Destiny, kesän Star Wars -piristys, on täällä. Kahdeksan pientä jaksoa julkaistaan päivittäin, ja niistä puolet on jo ulkona. Niiden pääosissa esiintyvät Rey, Leia ja Ahsoka:

Rehellisesti sanottuna mikään näistä pätkissä ei ole suurta Star Warsia eikä suurta animaatiota, mutta mikäpäs siinä. Onhan sentään sykähdyttävää kuulla Daisy Ridleyn uutta replikointia oikeasti Reynä jo nyt, Episodi VIII:aa odotellessa, vaikka hän lähinnä huutaisikin BB-8:n nimeä.

Formaatiltaan sarja on läheistä sukua Genndy Tartakovskyn Clone Warsille, jota julkaistiin aikanaan episodien II ja III välissä. Sen viehätys oli paitsi tätä villimmässä animaatiossa, myös siinä, että tuolloin katsoja saattoi ajatella sitä puolivirallisena episodi II.5:nä Sithin kostoa odotellessa. Paljon myöhemminhän George Lucas tosin pudotti Tartakovskyn sarjan ykköskaanonistaan, ja nosti sen tilalle viralliseksi Kloonisotien kuvitukseksi Dave Filonin pitemmän The Clone Wars -animaatiosarjan, joka olikin aiempaa sarjaa (ja tätä uutta) selvästi ”enemmän tv-sarja”.

rey-bb8

Hauska on tavata tuttuja!

Reyn ja Leian nyt julkaistut miniepisodit tapahtuvat elokuvien keskellä, ja koska Lucasfilm suhtautuu näihinkin pätkiin kaanonina, voimme tietysti nyt ajatella nämä tapahtumat The Force Awakensin ja Jedin paluun sisälle. Ahsokan jakso taas kuuluu jonnekin The Clone Warsin keskelle. Mitään mullistavaa ne eivät kylläkään katsomiskokemukseen lisää. Päällimmäisenä jään vain miettimään, mitä ILM:n otuspajan suunnittelijat mahtavat ajatella animaattorien tulkinnasta heidän hiekkapistiäisensä todellisesta olemuksesta…

Forces of Destinyn kirjoittajan Jennifer Muron mukaan tässä naissankareihin keskittyvässä sarjassa nähdään arkipäivän sankaruutta. Niin varmasti, mutta eikö näistä olisi voinut mielikuvituksekkaampiakin visioida? Miniatyyripituuden puitteet tunnustaen, tosin.

Nyt nähtyjen pätkien jälkeen luvassa ovat vielä ainakin Rogue Onen Jyn Erson ja Rebelsin Sabine Wrenin tarinat. En tarkoita ilkeillä, mutta Muro taitaa osua naulan kantaan omissa sanoissaan koskien Jynin jaksoa: ”Nämä eivät ehkä ole eeppisiä hetkiä, mutta on kiva saada kurkistaa pieniä hetkiä.”

Rogue One -ekstrat: Tutut jutut, mutta kuvassa myös sairaalatossut

Rogue One julkaistiin dvd:llä ja blurayllä Suomessakin maanantaina. Monesta marketista levyä sai jo viikonloppuna, tämä kun ei nykyään taida olla niin tarkkaa. Viime joulun Star Wars -ensi-iltaa voi siis sopivasti kertailla pääsiäispyhinä, vaikkapa Star Wars Celebrationion livestriimin vilkuilun tauolla. (Tapahtuma alkaa huomenna torstaina Suomen aikaa kello 17 ja nettilähetys varmaankin samoihin aikoihin.)

Minä katsoin tietysti ensimmäisenä ekstrat, ja tässä raportti niistä. Lyhyesti: niitä on vähän, ne eivät ole erityisiä, mutta ne ovat viihdyttäviä.

20170411_211441

Tämän blogimerkinnän kuvat ovat köyhän miehen kuvakaappauksia ekstroista eli televisiosta otettuja valokuvia. Tämä on väläys animoiduista storyboardeista.

r1-steelbook

Rogue One -kotijulkaisun toisella levyllä on ekstroja kaikkiaan noin 72 minuuttia. Siis vain reilu tunti. Koko kattaus koostuu niin sanotuista featuretteista: lyhykäisistä katsauksista muun muassa elokuvan ideaan, hahmoihin, tuotantosuunnitteluun sekä Tarkinin ja Leian palauttamiseen valkokankaalle. Pätkät voi toki katsoa ”Play all” -toiminnolla, jolloin kokonaisuus vaikuttaa tiiviiltä making of -dokkarilta. Putkeen katsomisen ulkopuolella on vain 4 minuutin Connections, joka osoittaa elokuvasta cameoita ja kytköksiä episodeihin. Levyllä ei ole yhtäkään todella mieleen painuvaa, ”erityistä” ekstraa. Eikä yhtään poistettua kohtausta, eikä kommenttiraitaa.

Lopputulosta on vaikea kuvailla muuksi kuin pettymykseksi, mutta sinänsä mitenkään yllättävää paketin vaisuus ei enää ole. Emme selvästikään tällä hetkellä elä aikaa, jolloin Disney-Lucasfilmin kaltainen yhtiö kokisi tarvetta tarjoilla faneille sellaisia ruhtinaallisia läpiluotauksia elokuvien tekemiseen, jollaisista muistetaan vaikkapa Tolkien-elokuvasovitusten erikoisjulkaisut – tai miksei myös Star Wars -prequelien dvd:t. Ehkä yllättävää on korkeintaan se, että Rogue One niin räikeästi alittaa jopa The Force Awakensin vastaavan tarjonnan, joka oli noin puolitoista tuntia ekstroja alkuperäisessä julkaisussa sekä kommenttiraita ja 40 lisäminuuttia ekstroja joulun ajan erikoisjulkaisussa. TFA:stahan tarjoiltiin sentään muutamia niitä suuren yleisön(kin) hamuamia poistettuja kohtauksiakin.

20170411_213336

Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa!

Rogue Onen 72 minuutin ekstrat ovat varmasti parasta katsottavaa satunnaiselle fanille. Ne kronikoivat viihdyttävästi tärkeimmät niistä tarinoista, joita elokuvan taustasta on kerrottu kuluneen vuoden sisällä ennen & jälkeen ensi-illan lukemattomissa haastatteluissa ja promomateriaaleissa. Esimerkiksi se, kuinka Rogue One sai alkunsa efektimestari John Knollin ideasta Lucasfilmin sisällä, on todennäköisesti monelle tämän blogin lukijalle jo hyvin tuttu tarina, bluraylla kerrotussa muodossaan aina anekdootteja myöten. 72 minuutissa kierrätetään myös jonkin verran aivan samoja materiaaleja, joita Lucasfilm on jo julkaissut esimerkiksi ensi-illan tienoilla netissä minuutin-parin behind the scenes -featuretteina. Onneksi kyse sentään on parhaista paloista, kuten Diego Lunan rohkaisevat sanat K2-SO:n pahvinaamaria repussaan kantaneelle Alan Tudykille: ”Tiedäthän, että sua ei kunniota tuon kanssa näissä kuvauksissa kukaan.” Ylipäätään Rogue One -näyttelijöiden toveruus kyllä välittyy näistäkin ekstroista, kuten on välittynyt haastatteluistakin.

Kukaan ei varmaan ylläty kun sanon, että Rogue Onen teon kiistellyintä osaa – käsikirjoituksen lukuisia muokkauksia ja kesällä 2016 juonen vielä mullistaneita uudelleenkuvauksia – ei näissä ekstroissa kronikoida. 72 minuuttiin ei myöskään mitenkään mahdu kaikkia elokuvanteon niitäkään osia, mistä vaikenemiseen ei ole mitään syytä: esimerkiksi kuvauspaikoista ei mainita juuri mitään, vaikka Scarifin kuvauspaikkaan Malediiveilla liittyy hauskoja tarinoita muun muassa stormtroopereita esittäneistä paikallissotilaista, joita ei olisi kuulemma voinut vähempää kiinnostaa pukeutua avaruushaarniskoihin, ja vaikka Lontoon Canary Wharfin kuvauspaikkaan liittyi ohjaaja Gareth Edwardsin henkilökohtainen idea kotikaupunkinsa futuristisen lokaation käyttämisestä. Minusta lokaatioiden etsintä ja valinta olisi hyvin ansainnut yhden oman featurettensa – ja samoin vaikkapa kuvaus, puvustus ja musiikki.

20170411_211041

Tätä olisi voinut pannailla kamerassa vähän enemmänkin: John Knollin alkuperäinen tarinaluonnos, josta kasvoi Rogue One.

Kaiken kaikkiaan, tarjolla olevia ekstroja ei siis oikeastaan ole suunnattu kuoron uskovaisimmille – vaikka he/me ne kuitenkin kaikkein varmimmin katsomme!

Tämän sanottuanikin: Tottakai jokainen silmäys Star Wars -elokuvien tekemiseen on itselleni jo sinänsä kallisarvoinen. On esimerkiksi hurja huomata, kuinka paljon ohjaaja Edwards todellakin tarttui ihan itse kameraan, jopa painavaan steadycamiin – harvinaista tämän kokoluokan elokuvassa! Vähintäänkin featurettejen kuvasto on siis koko ajan kiinnostavaa, vaikka haastatteluissa lausuttu tuntuisikin kertaukselta. Ja onhan sielläkin joukossa pieniä helmiä – tässä oma top kolmeni:

  1. Käsikirjoittaja Chris Weitzin mukaan Chirrutin ”The Force of Others” -maininta ei ole vain viittaus George Lucasin 1970-luvun alkuperäiskässäriin, vaan peräti tiivistys koko Rogue Onen ideasta: siitä, että kun yliluonnollista Voimaa ei ole apuna, voima on löydettävä toisista ympärillämme.
  2. Forest Whitaker (Saw Gerrera) ei juuri jutellut vastanäyttelijöidensä kanssa, koska oli kuvauksissa ”suurimman osan aikaan in character”.
  3. Felicity Jones selasi kuvauksissa koko ajan Wookieepediaa ymmärtääkseen maailmaa hahmonsa ympärillä.
20170411_221747

Ingvild Deila cosplayaa Leiaa, ohjaaja Gareth Edwards kuvaa, huomaa sairaalatossut.

Se on kuitenkin vielä kerran sanottava, että ihan hirveän vaikea ei olisi ollut löytää ekstroja, jotka olisivat antaneet enemmän kuin tämänhetkinen tulos. Vai mitä sanotte esimerkiksi näistä:

Rogue One -arvioni: Sotatarina, johon komitea päätyi

Tämä kirjoitus on varsinainen Rogue One -arvioni, sikäli kuin nämä muut eivät vielä olleet. Teksti ei ole ihan lyhyt, ja näissä oloissa luonnollisesti se spoilaa. (Lisäksi se harhautuu usein sivupoluille sulkujen sisään.)

rogue-jyn

Siltä varalta että saatoin jo ehtiä leimaantua ryppyotsaiseksi Rogue One -vihaajaksi, on syytä aloittaa kehuilla. Ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva täyttää lupauksensa olla ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva ja on sekä rohkeasti että onnistuneesti toisenlainen kuin episodielokuvat. Kyllä, tässäkin on isänsä menettänyt ja isähahmonsa menettävä orpo ja tässäkin taistellaan planeettoja tuhoavan superaseen tuhoamiseksi, mutta tyyliltään Rogue One on niin erilainen, ettei siinä ihan syystä ole edes SW-elokuviin pakolliseksi kuuluvaksi oletettua alkuskrollia. Ollakseen vasta kokeilu – sillä voi kyllä, rakkaat ystävät, tämä on Disneyn julkaisuohjelmaa katsoen vasta kokeilu – elokuva on ilahduttavan omanlaisensa, ja sille sopii toivoa taloudellista menestystä jo ihan vain siksi, että jos sitä ei tule, seuraavat SW-elokuvat tehdään todella varman päälle.

Viime kesän reshooteista yltyneet pelot Rogue Onen latistamisesta tavallisen SW-elokuvan muottiin olivat siis tarpeettomia. Lopputulos on odottamattomankin aikuinen ja vakava irrallistarina sisällissotaa käyvässä SW-galaksissa. Ilman robotti K-2SO:ta elokuvassa ei käytännössä olisi huumoria lainkaan. Tosin siitä en ole ihan varma, onko Rogue One nyt sitten ihan varsinaisesti se luvattu ”sotaelokuva”: erittäin tehokas viimeinen kolmannes sitä kyllä on, mutta sitä edeltävät osat ovat ehkä lähempänä vakoojatrilleriä. Sodasta kertova elokuva se kuitenkin ehdottomasti on – siis siinä missä kaikki muut Star Wars -elokuvat ovat pikemminkin fantasiasotaan sijoitettuja seikkailuja.

Ja vaikka en löydä elokuvasta valeuutisoituja Trump-vastaisia sävyjä, löydän siitä selviä, jopa pistäviä ajankohtaisia viittauksia Syyriassa ja Irakissa käytyihin taisteluihin. Hurjaa on, että ne viittaukset toimivat nimenomaan niin päin, että Kapinaliitto näyttäytyy siviilien asuttamassa kaupungissa käytävissä taisteluissa pommeja heittelevän Isisin roolissa. Huh! Joku kriitikko jo kirjoittikin: mahtoivatkohan ne Hollywoodissa tajuta, miltä tämä ulkomaanuutisia seuraavan yleisön silmissä näyttää…

jedha-battle

Aito SW-rakastaja, ohjaaja Gareth Edwards vie muutenkin elokuvan fiiliksen oman suosikkielokuvansa, Episodi IV:n, melkein unohtuneille todentuntuisille tasoille. Sinne, missä kyse ei ollut supervoimaisista jedeistä Joseph Campbellin sankarimyyttiteoriaa toteuttamassa, vaan alakynnessä olevista kapinallisista käytetyssä tulevaisuudessa. Edwards lisää tunnetasoa ja tekee elokuvasta omansa viimeistään viemällä kameran yhdessä pääkuvaaja Greig Fraserin kanssa taistelujen tasolle. Scifistinen maasota on harvoin tuntunut yhtä aidolta ja hengenvaaralliselta kuin Rogue Onen lopussa, ja sitä vieläpä leikataan avaruustaisteluilla, jotka nekin ovat sekä kuvaukseltaan että fiilikseltään sarjan parhaat sitten Jedin paluun. Edwardsin ja Fraserin ansiosta elokuva on täynnä hienoa kuvaa myös erillään hienosta actionista: siis komeita sommitelmia ja kekseliäitä kuvakulmia.

Niin, ja tietenkään ei sovi unohtaa sitä, että tämähän tosiaan on ison rahan franchise-elokuva, jossa käytännössä kaikki – kaikki! – hahmot kuolevat. Vuonna 2016 se on syytä laskea rohkeaksi ratkaisuksi jo sinällään. Sitä suurempi saavutus tosin on, että elokuvan viimeiseksi tunnetilaksi tosiaan saadaan välitettyä toivon kimallus, vaikka lopussa on kaikki ainekset lohduttomuuteenkin.

Rogue One osaa siis olla oma eläimensä, mutta samalla se sijoittuu hienostuneesti osaksi sarjaansa. Mon Mothman ja Bail Organan kaltaisia tuttuja hahmoja käytetään säästeliäästi, mutta he ovat mukana juuri siellä missä pitääkin sarjan kokonaiskuvaa katsoen. Vastapuolella sarjan ikonisinta hahmoa Darth Vaderia ei onneksi myöskään nähdä liikaa – siten ne kohdat, joissa hän todella näyttäytyy, pysyvät tehokkaina. Siellä täällä elokuvassa näkyy uusia alien-rotuja, mutta toisin kuin The Force Awakensissa, tässä myös tuttuja otuksia on päästetty kuviin, kuten galaksin aitouden nimissä syytä onkin. Vinkkauksia SW:nsä tunteville faneille on vähintäänkin riittämiin – ehkä kallistuisin jopa sen puolelle, että turhankin paljon, mutta menkööt nyt sitten.

Ongelmallisimmat niistä ovat joka tapauksessa suurmoffi Tarkinin eli edesmenneen Peter Cushingin ja prinsessa Leian eli nuoren Carrie Fisherin rakentaminen tietokoneella näyttelijöiden päälle. Tämä päätös tuntuu jo nyt saavan ikävää huomiota, esiintyen esimerkiksi monien ylistävien kritiikkien ainoana miinuksena, ja pelkään pahoin ajan näyttävän, että enemmistölle katsojista tämä valinta tulee olemaan hyvin pian yhtä noloa katsottavaa kuin monet prequelien efektit ovat nyt: ”mitä he oikein ajattelivat” -tasoa. Tehoste vie huomion sisällöltä tärkeissä kohtauksissa eikä siis todellakaan tue sitä taiteellista ratkaisua, millä hahmot on alunperin päätetty elvyttää. Parempi vaihtoehto olisi ollut Tarkinin kohdalla suoraselkäinen uudelleencastaus (tämähän tehtiin jo Sithin kostoon, jossa hahmoa esitti todennäköisesti suunnitteilla ollutta tv-sarjaa silmällä pitäen Wayne Pygram, tunnettu Farscape-sarjan pääpahiksena Scorpiuksena) ja Leian kohdalla se, että hahmo olisi voinut jäädä lopussa myös selin. Heti ensi-iltapäivinä tuli selväksi, että nämä hahmot ovat asia, josta monet puhuvat heti elokuvan päätyttyä, eikä niistä todellakaan puhuta siinä sävyssä, missä vaikkapa BB-8:aa efektinä ihasteltiin.

Sen sijaan aivan erinomaisen mahtavaa on se, mikä Rogue Onen tarinan ytimeksi nyt paljastui. Tarkoitan siis, että sen sijaan, että elokuva on vain ”tarina siitä, miten Kuolemantähden suunnitelmat siepattiin”, tämä olikin samalla ”tarina siitä, miten Kuolemantähteen päätyi se suunnitteluvirhe, jolla se tuhotaan”. Tämä neronleimaus viimeistään antaa Rogue Onelle oikeutuksen: tämähän siis tosiaankin on olemassaolevan franchise-jatkumon sisään sijoitettu tarina, joka paikkaa juoniaukkoja sen sijaan että puhkoo siihen uusia (take that, X-Men!). Ilahduin myös siitä, että lopulta Rogue One tuntui (sittenkin!) perustellulta otsikolta: nythän voidaan in-universe aivan uskottavasti ajatella, että Kapinaliitto ottaa Yavinin taistelua seuraavina vuosina käyttöön Rogue-laivuetunnuksen kunnioituksena näille marttyyreille, ja siksi konnalentue esiintyy Imperiumin vastaiskussa.

krennic-vader

Tässä kohtaa on kuitenkin luontevaa siirtyä haukkujen puolelle. Sillä niin nerokas kuin onkin Rogue Onen tarinan iso kytkös suureen sarjaan, niin valitettavasti yhtä onneton on elokuvan toiminnan taso. Kyllä, katson nyt sinua, käsikirjoitus.

Rogue One on sekava elokuva, josta on paikoin vaikea löytää järkeä. Miksi ihmeessä juuri Jyn Erso olisi ainoa, jonka uskotaan pääsevän hengissä Imperiumia vastaan taistelevan kapinalliskommandon Saw Gerreran puheille (ja eikö siis olisi ollut paljon loogisempaa kirjoittaa Jynin värväämisen tarve liittymään nimenomaan isäukko-Galeniin)? Miksi ajatuksia lukevan lonkerohirviön mehustellaan ensin vievän uhrinsa järjen, kun siitä sitten kuitenkin toivutaan hetkessä? Miksi johtaja Krennic käy Darth Vaderin luona, paitsi siksi että se on leffassa siistiä (ensimmäisellä katsomiskerralla luulin, että Krennic käy anelemassa apua Keisarilta Tarkinia vastaan, mutta ei, toisella katsomiskerralla tajusin, että Vader sanoo Krennicin tulleen hänen kutsumanaan, eikä musta lordi kuitenkaan sano mitään, mikä kutsun perustelisi). Miksi ihmeessä lopputaistelussa säädetään niin maan perusteellisesti erilaisten johtojen, kytkimien ja lähettimien kanssa? Tai miksi Eadu-planeetalla työskentelevillä Kuolemantähden suunnittelijoilla ei ole itsellään Kuolemantähden suunnitelmia?

Valitettavasti elokuvassa näkyy, että sillä on neljä kreditoitua käsikirjoittajaa, huhujen mukaan muutama kreditoimaton ja vielä heidän takanaan Lucasfilmin tarinaryhmä. Kyse ei ole vain hahmojen ohuudesta, josta valitin jo aiemmin, vaan myös siitä, että heidän tekonsa eli elokuvan tapahtumat seuraavat toisiaan usein ilman selkeitä syy-seuraus-suhteita. Suurin osa hahmoista ei ehdi kehittyä tapahtumien käänteissä mitenkään. Myös elokuvan kerronta hyppelee etenkin keskivaiheillaan planeetalta toiselle päättämättömästi, kahden katsomiskerran fiiliksillä melkein yhtä levottomasti kuin tässä suhteessa pahamaineinen Kloonien hyökkäys.

Ainoa hahmo, joka ehtii elokuvassa kehittyä, on päähenkilö Jyn, joka kääntyykin hetkessä alun aidonoloisesta, välinpitämättömästä nuorisorikollisesta kapinallisjohtajaksi heti sen jälkeen, kun kapinalliset tappavat hänen isänsä. Muutos ei siis tapahdu uskottavasti, ja Jynissä korostuukin elokuvan keskeisin ongelma: idea taviksesta sotkeutumassa kapinaan on parempi kuin idean toteutus. Myönnän, että toisella katsomiskerralla onnistuin kyllä jo iloitsemaan hahmoissa vähästä, erityisesti Chirrut/Baze-kaksikon pienistä yksityiskohdista. Tämän parivaljakon välillä oli myös sitä kemiaa, joka esimerkiksi Jynin ja Cassianin väliltä puuttui (parempi puoliskoni muuten kysyi soturimunkkiparista jännittävän kysymyksen: ”luuletko, että he olivat rakastavaisia?”). Mutta siltikin: jotta Rogue Onen dramaattiseksi tarkoitettu loppu todella säväyttäisi tarkoitetulla tavalla, tulisi hahmoista välittää paljon enemmän. Nyt heidän kuolemansa jää yhdentekeväksi. Koskettavimmalta tuntuu droidi K-2SO:n loppu, koska sillä (hänellä!) on hahmoista eniten luonnetta. Star Wars -elokuvalle on suuri, suuri ongelma, että hahmot tekevät siitä ilottoman muullakin tavalla kuin huumorittoman merkityksessä.

(Tämä on tietenkin suuri makuasia, mutta viitaten aiempaan kirjoitukseeni Rogue Onen ja The Force Awakensin vertailusta, tässä huomaan itse sulattavani mieluummin viime vuoden höpsösti toimivan superaseen, jota vastaan taistelevat sympaattiset ja hienosti yhdessä toimivat uudet hahmot, kuin tämän vuoden merkityksettömät hahmot taistelemassa loogista superasetta vastaan. Jos siis tällaisten välillä valita pitäisi.)

jyn-cassian

Todennäköisesti on käynyt niin, että Rogue Onen käsikirjoitus on aivan konkreettisestikin sieltä täältä paikkailtu tilkkutäkki. John Knoll on kehitellyt alkuperäisidean, Lucasfilmin tarinaryhmä on jatkanut ideointia, Gary Whitta on keittänyt ideat koherentiksi tarinaksi. Chris Weitz on kirjoittanut seuraavan ja ehkä seuraavankin version, mutta pari muutakin käsikirjoittajaa ja script doctoria on käynyt mukana maistajina ja maustajina. Lopulta kesän reshooteissa tehtiin vielä niin isoja muutoksia, että niihin avuksi palkattu Tony Gilroy sai oman nimensä lopputeksteihin. Siitä, mitä uudelleenkuvattiin, ei tiedetä paljon, mutta sen näen trailereista, että muuttuneiden osien joukossa on Saw Gerreran (Forest Whitaker) osuus: hahmo oli aiemmissa kuvauksissa kalju, kuten nyt flashback-osassa, ja lausui tuolloin traileriinkin päätyneet sanat: ”What will you do when they come for you? What will you do when they break you? What will you become?”. Näitä sanoja, tai oikeastaan koko tätä kysymyksenasettelua, ei elokuvassa ole, ja hiuksekas Whitaker ylinäyttelee jotain aivan muuta ennen kuin kuolee pois tarpeettomana. Trailerit voivat ja saavatkin tietysti sisältää kaikenlaista, mikä elokuvaan ei päädy, mutta noista vaikuttavista repliikeistä tuntuu, että Rogue Onesta on pudonnut pois kokonainen teema, joka olisi tehnyt Jyn Erson tarinasta tanakamman.

Vika ei ole näyttelijöissä: erityisesti Felicity Jones ja Diego Luna tekevät selvästi kaikella sydämellä parhaansa sen puitteissa, mitä heillä näyteltävää on (Cassian Andor on itse asiassa elokuvan kompleksisin hahmo, Star Wars -sankariksi todella synkkien töiden mies, mutta hänenkin sävynsä katoavat elokuvan edetessä). Näyttelijät ovat onnistuneet myös sikäli, että he eivät edellisestä kritiikistä huolimatta tunnu olevan täydellisesti hukassa elokuvan lavasteissa (ks. prequelit tai Hobitti-elokuvat).

Mutta selväksi tulee, että Rogue Onen tarina ei ole käsikirjoitus, jonka kukaan näkemyksellinen ihminen olisi palavasti halunnut kertoa meille juuri tällaisena. Se on tarinantapainen, johon päädyttiin komiteassa.

Tähän kun lisätään vielä muutamat tähän mennessä mainitsemattomat keskeiset haukut – Michael Giacchinon kiireessä säveltämä musiikki on mitätöntä Williams-imitointia, Ben Mendelsohnin näyttelemä pääroisto jää virkamiesmäiseksi, ensisijaisena tuputettavan 3D-version katsomiseen ei ole ihan oikeasti mitään syytä – pääsen melkein niin pitkälle, että alan ihmetellä, jääkö Rogue Onen loppukohtausten vahvuudesta pettävänkin hyvä fiilis koko elokuvasta. Muistelen myös vuonna 1999 valmistuneen erään Star Wars -elokuvan, jonka lopputaistelu vetää mukanaan niin hyvin, että elokuvasta jää päättyessään kiva fiilis.

rogue-one-03

Hetkinen, yritän vielä kyseenalaistaa omat ajatukseni. Olenko reilu itselleni läheiselle sarjalle ollessani sen uusimmalle osalle näin tyly? Onhan kuitenkin niin, että monessa muussakaan viihde-elokuvassa hahmoilta ei kannata odottaa suurta syvyyttä – tämän leffan edellä näytettiin Guardians of the Galacy vol 2:n traileri, vaikkapa, ja senkin ykkösosa onnistui silti miellyttämään monia katsojia. Tai että Rogue Onen sotakohtaukset jo yksinään peittoavat niin monet kilpailijansa.

Niin on, ja niin peittoavat. Mutta kun minulta kysytään, onko Rogue One hyvä, minulta ei kysytä niistä muista. Minulta tuskin kysytään edes tähtiarviota yleisellä elokuva-asteikolla, tai ainakaan ei kannattaisi kysyä – ihan oikeasti en oikein osaa tähdittää Star Wars -elokuvia, vaikka Imdb:ssä 5:n ja 10:n välillä arvosanoja niille olen antanutkin.

Sen sijaan minun täytyy ajatella esimerkiksi sitä, onko Rogue Onessa kohtauksia, joiden näkemistä odotan seuraavalla katsomiskerralla (kun niitä katsomiskertoja kuitenkin tulee). The Force Awakensissa tällaisia oli jo ensimmäisen katsomiskerran perusteella lukemattomia. Ja joudun vastaamaan itselleni, että Rogue Onessa niitä on valitettavan vähän. Päällimmäisinä ajattelen loppua, muutamia K-2SO-hetkiä ja Jedhan tuhosta pakenemista. Mieleen tulee päinvastoin useampi kohtaus, joita veikkaan katsovani jo kolmannella kerralla hieman tylsistyneenä. Tämän takia Rogue One saattaisi saada minulta paremman arvion, jos se ei olisi Star Wars -elokuva – jos se ei olisi Star Wars -elokuva, arvioisin sitä elokuvana, joka katsotaan kerran tai kaksi.

Rogue One ei ole täysi fiasko, ja siinä on paljon nautittavaa. Mikään sen epäonnistumisista ei saa minua sanomaan, että Star Wars olisi huonoissa käsissä. Mutta voi, kuinka minä olisinkin halunnut sen olevan parempi.

Rogue One: Paras vai paskin Star Wars?

Tarkoitukseni oli kirjoittaa seuraavaksi niin sanottu ”mut oliks se hyvä” -pohdintani. Mutta ei, päädyinkin kirjoittamaan tämän. Kestäkää!

(Kirjoitus sisältää mietoja juonispoilereita Rogue Onesta.)

Fanikunta tuntuu ottaneen Rogue Onen yltiöpäisen positiivisesti vastaan. Maailman ensi-illasta kuuluneet sanat olivat pelkkää kehua, ja ylivoimaisesti positiivinen oli myös suomalainen ensireaktio esimerkiksi Twitterissä ja Facebookin Star Wars -ryhmissä. Kuuluu sellaisia pika-arvioita kuin ”kaikkien unelmien täyttymys” tai ”vähintään toiseksi paras Star Wars”.

Toisella puolella Episodi-lehden, jota ei todellakaan tunneta maan kriittisimpänä viihde-elokuvien kriitikkona, Tuomiolla-podcast tylytti elokuvaa kutsuen sitä jopa ”paskaksi”. Tämän blogin tiimoilta järjestetty chat-huonekin oli eilen kaikkea muuta kuin haltioissaan: tuon keskustelun yhteispäätelmä esimerkiksi oli, että elokuvan hahmot olivat liian ohuita että heistä välittäisi tarpeeksi, kuten minäkin eilisissä ensivaikutelmissani blogiin kirjoitin.

jedha

Rogue One oli tässä kohtauksessaan aika tosi jännä.

Muistanette, että myös The Force Awakens otettiin erittäin innostuneesti vastaan. Nyt, vuosi myöhemmin, moni tuntuu jo korjanneen mielipidettään noin tähden verran alaspäin. Kriitikko Marko Ahonen sanoo monien mietteet Rogue One –arviossaan näin suoraan: viimevuotinen elokuva tuntuu nyt ”fanifiktiolta, episodien 4-6 huippukohtien kierrätykseltä”.

Minulle ehdotettiin jo, ettei ole hyvä verrata viimevuotista, koko saagan uudelleen startannutta ja mittaamattomien paineiden vallassa hiottua episodielokuvaa tähän yksittäisseikkailuun. Ehkä Star Wars -faniuden sisällä ei olekaan: siis siellä sisällä, jossa Star Warsia edustavat elokuvat, Rebels-sarja, kirjat, sarjakuvat, pelit ja kaikki se tuleva, mitä odotamme ja ajattelemme samanaikaisesti aina uusien julkaisujen kuluttamisen ohella. Mutta yleisessä elokuva- ja pop-kulttuurimielessä näiden kahden vertailu on paitsi todellisuutta, myös mielekästä. Väitän, että lähes jokainen katsoja – tiedostaen tai tiedostamatta – luo jonkinlaisen vertailusuhteen näiden kahden elokuvien välille. Todennäköisesti enemmän juuri näiden kahden välille kuin Rogue Onelle suhteessa kaiken arvostelun tuolle puolen kanonisoituihin originaaleihin tai lähes yhtä kanonisoidusti tylytettyihin prequeleihin.

Vaikka Star Wars on muutakin kuin elokuvansa, suuren yleisön silmissä ja pääruoan eli elokuvien kannalta The Force Awakens ja Rogue One ovat nyt yhtä kuin ”uusi Star Wars”. Siinä kaksikossa katsojalla on valittavanaan – vähän kuin lounaspöydässä lihaa tai kalaa – nostalgisesti tutulta tuntuva ja häpeämättömän viihteellinen episodi VII ja rohkeasti omanlaisensa, rankempi yksittäistarina Rogue One.

Tai: episodi IV:n remakelta tuntuva juoniaukkoinen pikajuoksuleffa The Force Awakens ja tylsien hahmojen sekava yhdentekevyys Rogue One.

Toisin sanoen: kumpikaan tästä kaksikosta ei ole täydellinen sen paremmin elokuvana kuin Star Wars -elokuvanakaan. Kumpikaan ei toisaalta ole kummallakaan kriteerillä täysi katastrofikaan. Elokuvien saavutukset ja virheet ovat vieläpä piristävän erilaiset, vaikka molempien merkittävimmät ongelmat voikin halutessaan jäljittää käsikirjoituksiin. Myös molempien suhde originaalitrilogiaan on kahtalainen: kyllä, The Force Awakensin juoni voi tuntua vanhan kierrätykseltä, mutta Rogue Onen koko olemassaolo voi toisaalta tuntua etenkin satunnaisemmasta katsojasta pelkältä tosifanien palvelemiselta.

Kun näin on, yksi katsoja tuumaa teatterista poistuessaan TFA:n olleen parempi ja toinen pitäneensä enemmän Rogue Onesta. Kyse on siitä, mitä ansioita ja virheitä omissa vaakakupeissaan painottaa. Toivottavasti Star Wars -fanikunnan sisään ei nyt rakennu rintamalinjoja siitä, kumpi näistä oikeasti on ”parempi” – tässä väistämättömässä keskustelussa kannattaisi mieluummin ymmärtää, että molemmissa elokuvissa on hyviä ja huonoja puolia. Oikeasti kuvaavaa on, että sekä reaalimaailman että somen kuulostelujeni perusteella kaksi ehdottomasti yleisintä Rogue Onen jälkeistä kommenttia ainakin Suomessa ovat kannanotto tietokonetehostettujen Tarkinin ja Leian onnistuneisuuteen ja 3D-kuvan pimeyden haukkuminen. Olen taipuvainen tulkitsemaan, että tämä tarkoittaa, että itse elokuvan jättämä fiilis on useimmille niin sanotusti ”ihan hyvä plus”.

saw

Rogue One oli tässä kohtauksessaan aika tosi kökkö.

Mitä siis tulee puheisiin Rogue Onesta parhaana Star Warsina… Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta näin ajattelevia haluaisin muistuttaa paitsi vuodentakaisesta, myös Star Warsin vielä pitemmästä perinteestä yltiöpositiivisiin ensiarvioihin. Kuten taannoin kirjoitin Pimeästä uhasta, jopa se sai aivan aluksi yleisöltä kohtalaisen kiittävän vastaanoton (kaivelin tuota juttua kirjoittaessani vanhoja lehtileikkeitäni, ja näin tosiaan niiden perusteella oli). Kriitikoilta se sai pääasiassa kolmen tähden arviot, joka sekin on hyvin kaukana elokuvan nykyisestä maineesta täytenä epäonnistumisena. Kuutta vuotta myöhemmin monet samat kriitikot arvioivat myös Sithin koston kolmen tähden arvoiseksi ja totesivat sen olevan selvästi prequeleista paras. (Ensi-innostumisen haalistuminen on toki Star Warsia yleisempi ilmiö ja liittyy ainakin ammattimaisen kritiikin osalta harmilliseen tekniseen pakkoon arvioiden kirjoitamisesta kiireellä välittömästi katselemisen jälkeen, mutta vuosien seurannan perusteella olen valmis vakuuttamaan, että juuri tämä elokuvasarja on tälle ilmiölle aivan erityisen altis.)

Lisäksi haluan linkata tähän kirjoituksen, jota pidän edelleen kaikkien aikojen parhaana Star Wars -faniuden kuvauksena: Star Wars fans hate Star Wars. Tämähän on nimenomaan se paradoksaalinen maailman suurin franchise, jossa vielä vuosi sitten oli monien kiihkeimpien faniensakin mielestä vain kaksi hyvää elokuvaa kuudesta.

We hate everything about Star Wars.
But the idea of Star Wars…the idea we love.

Minä en inhoa Rogue Onea, mutta en rakastakaan. Mutta kyllä, voin sanoa rakastavani Rogue Onen ideaa. Se kantaa valmiissa elokuvassakin pitkälle, muttei niin pitkälle kuin olisin toivonut.

Rogue One nähty: Päällimmäiset ensimietteet

Rogue One: toisella puolella ollaan. Tämä merkintä on kirjoitettu ensimmäisen ja toisen katsomiskerran välissä, ja se sisältää isoja spoilereita. Otsikkokin piti kirjoittaa löysästi, koska nyt tuntuu siltä, että tästä on mahdotonta puhua juuri mitään pilaamatta yllätyksiä.

chirrut

Varokaa, kuvan alla kolisevat elokuvan nähneen ajatukset!

Heräsin tänään oudon rauhallisena, enkä edes elokuvateatteriin kävellessäni tuntenut likimainkaan samanlaista jännitystä kuin vuosi sitten (ajatelkaa, siitä on vain vuosi!). Tästä blogistakin on saattanut välittyä, etten ole missään vaiheessa intoillut Rogue Onesta yhtä paljon kuin The Force Awakensista. Ja kun kävelin ulos elokuvateatterista, ajattelin päällimmäisenä: se tuntui tavalliselta elokuvalta.

Selitän. The Force Awakens oli hiottu viimeiseen asti. Sen jokainen kuva, repliikki ja leikkaus tuntuivat olleen viilattu tarkalleen ”oikein” – niin pitkälle, että elokuva soitti paikoin juuri oikeita nuotteja viileän tarkasti kuin rumpukone. En tarkoita pelkästään A New Hopen rakenteen tarkkaa seuraamista ja muuta kritisoituakin fanien odotusten tarkkaa täyttämistä, vaan myös sitä, että elokuvassa ei niin hyvässä kuin pahassakin ollut mitään turhaa. Kunkin hahmoparin välillä (Rey/Finn, Rey/Han…) esimerkiksi vaihdettiin aina vain ne sanat, jotka ovat aivan välttämättömiä juonen kuljetuksen ja juuri näiden hahmojen rakentamisen kannalta.

Rogue One ei ala Star Wars -teemalla eikä alkuskrollilla. Se starttaa flashbackilla aivan kuin mikä tahansa elokuva, ja vieläpä kertoo siinä flashbackissa kutakuinkin sellaisen taustatarinan kuin spoilaantumatonkin katsoja todennäköisesti olettaa. Kun elokuva myöhemmin sisältää vielä yhden suurimmista cinemaattisista inhokeistani – tarpeettoman audiovisuaalisen muistutuksen aiemmin samassa elokuvassa jo nähdystä kohtauksesta – en voi olla ajattelematta, että tällaista on, kun tehdään tavallinen avaruustoimintaseikkailu, mutta sijoitetaan se Star Wars -maailmaan. Rogue Onen jokainen kuva ja hetki eivät tunnu siltä, että leikkaushuoneessa olisi pohdittu tarkkaan, kestääkö tämä juuri tässä sekunnin sadasosamitassaan lukemattomia katselukertoja, ja onko juuri tämä ja tämä kuva varmasti ikonisin vaihtoehto.

Tietenkin tämän kääntöpuoli on, että tavallisuus käy sanana kuvaamaan myös monia Rogue Onen vahvuuksia, ja osa edellä sanotusta on varmasti tarkoituksellista tyylivalintaa. Tämä elokuvahan ei kerro supervoimaisista jedeistä, eikä myöskään ole suuren saagan äärimmäisen tärkeä episodielokuva. Tämä on yksittäinen tarina ihmisistä avaruussodassa, ja vieläpä ihmisistä, jotka eivät ole katsojalle entuudestaan tuttuja. Se on, kuten itse elokuvasta armeliaasti pois jätetty markkinointialaotsikko sanoi: ”A Star Wars Story”.

Rogue Onen sankareihin kuuluvat ohjaaja Gareth Edwards ja pääkuvaaja Greig Fraser, jotka todellakin täyttävät lupauksensa kameran viemisestä käsivaralla eturintamaan, ja myös vastaavasti avaruustaisteluihin. Rogue Onen voi hyvin laskea sotaelokuvaksi siinä mielessä, että siinä todella taistellaan suurta, ylivoimaista vihollisarmeijaa vastaan – siis sen sijaan, että se olisi fantasiasotaan sijoitettu seikkailu, jossa sankarit taistelevat pahiksia vastaan. Rogue Onessa käydään rujoa, rajua sotaa, jonka keskellä ei todellakaan pohdita, koskettaako Voima kaikkia vihollisiakin. Siinä ei juuri edes vitsailla: johnboyegamaista fyysistä komediaa ei juuri ole, ja humoristiset repliikit on varattu vain droidi K-2S0:lle.

rogueonebattle

Rogue Onesta huhuttiin riisutun sotaelokuvaisuutta, mutta itse asiassa siinä käytetään minuuttikaupalla aikaa toimintakohtauksiin, joissa eivät edes taistele elokuvan varsinaiset päähenkilöt.

Tästä päästään toiseen isoon pointtiini, ja senkin esitän vertaillen The Force Awakensiin. Nimittäin: viime vuoden Episodi VII oli elokuva, joka oli hiottu olemaan mahdollisimman pitkälle juuri sellainen jatko-osa, jonka useimmat fanit halusivat. Mutta Rogue One saattaa hyvin olla elokuva, joka paremmin kuin mikään muu episodi (kyllä, myös Imperiumin vastaisku) jatkaa sitä, minkä Uusi toivo aloitti vuonna 1977 ennen kuin sen nimi edes oli Uusi toivo.

En tarkoita elokuvien laatua, siihen voin tulla myöhemmin. Mutta tarkoitan, että tämä on elokuva, joka kertoo kapinallisten epätoivoisesta taistelusta Imperiumin diktatuuria vastaan. Kapinalliset ovat altavastaajia, Imperiumi on galaksin hallitseva voima. Kun tällaiset voimat kohtaavat, ei siinä ole aikaa silitellä teddykarhuja; siinä tulee siinä ruumihia. Imperiumin vastaiskun maine synkkänä Star Warsina on saattanut peittää alleen sen seikan, että nimenomaan Uusi toivo alkaa kohtauksella, jossa Imperiumin sotilaat teloittavat laivallisen kapinallisia, ja juuri siinä elokuvassa paitsi präjäytetään pasifistiplaneetta Alderaan, myös poltetaan surutta Luken vanhemmat. Tällaista vihollista vastaan vapauden puolesta taistelevilla altavastaajilla on ainoastaan toivo epätodennäköisestä oikeuden voitosta, ja originaalileffan myöhempää alaotsikkosanaa toivo toistellaankin myös Rogue Onessa tiheään.

Imperiumin vastaiskun ja kaiken sen jälkeen tulleen myötä on saattanut myös unohtua, että alkuperäinen Star Wars on elokuva tavallisista ihmisistä joutumassa tarttumaan aseisiin hyvyyden puolesta. Okei, yksi näistä ihmisistä on prinsessa ja toinenkin myyttisen soturin orpopoika, mutta tarkoitan, että tässä vaiheessa Luke ja Leia eivät vielä olleet Vaderin jälkeläisiä; sukuyhteytensä myötä suureen rooliin ennalta valittuja. Luke oli talonpoika, Han Solo seikkailija, Leia pippurinen neito pulassa. Etenkin kaksi ensimmäistä sotkeutuvat itseään suurempaan sotkuun ensimmäisen elokuvan kerronnan perusteella lähes sattumalta. Tämä viesti – että kuka tahansa voi löytää sisältään Voiman, joka auttaa saavuttamaan suuria ja voittamaan pahuuden – oli todella merkityksellinen Star Warsin ihan ensimmäisessä menestysaallossa suuren yleisön sydämiin ja länsimaiden lasten leikkeihin. Viestiä vielä alleviivattiin romanisaation alussa, jossa Leia Organan sitaattina sanotaan: ”He olivat väärässä paikassa väärään aikaan. Luonnollisesti heistä tuli sankareita.”

Selvää on jo ensimmäisen katselukerran perusteella, että alkuperäinen Star Wars onnistuu tässä kauniistikin sanoen paremmin kuin Rogue One. Toimiakseen tällaisen elokuvan tulisi saada meidät välittämään syvällisesti sankareistaan. Tämän iltapäivän puintikeskustelussa yleinen mielipide tuntui olevan, että erityisesti Rogue Onen loppu vaatisi toimiakseen, että hahmoista välittäisi enemmän kuin nyt käy. Aivan Rogue Onen viimeisillä minuuteilla olin kyllä hyvin tunteellisessa tilassa, mutta en minä siinä Jyn Ersoa, Cassian Andoria, Chirrut Imweä, Baze Malbusia tai edes K-2SO:ta surrut. Kapinaliiton ainoan toivon täpärä pelastuminen se oli, joka minuun vetosi.

Jos äitiyisin yhden katsomiskerran jälkeen oikein ilkeäksi, saattaisinkin todeta vielä yhden vertailun viime vuoteen: siinä missä The Force Awakens saa juonellista ja rakenteellista tuttuuttaan paljon anteeksi erinomaisten ja uudenlaisten hahmojensa ansiosta, Rogue One ottaa kyllä muodossaan kiitettävän pesäeron episodielokuviin, mutta epäonnistuu hahmojen tärkeällä saralla. Mutta jos nyt en kuitenkaan yhden katsomiskerran perusteella vielä näin ilkeile (see what I did there?), sanon neutraalimmin, että hahmot ovat pettymys, trailereiden perusteella suuria odottamaani Jyn Ersoa myöten.

rogue-one-14

Kunhan ehdin, täytyy katsoa trailerit ja tv-spotit uusiksi: niissä oli paljon kuvia ja ottoja, jotka eivät ole lopullisessa elokuvassa, ja sellainen on aina kiinnostavaa.

Ja tästä pääsen tässä ensifiilistykityksessäni stubbilaisittain kolmanteen isoon pointtiin. Rogue Onen piti olla elokuva, joka ei olisi suunnattu vain saagan ulkoa osaaville. Olihan se yksittäinen tarina uusista hahmoista, eikä sen tapahtumien ymmärtämiseen pitänyt tarvita olla nähnyt yhtään aiempaa Star Warsia. Ei varmasti ollut sattumaa, että keskeisiin rooleihin oli palkattu kaksi kiinalaista näyttelijää: Kiina on kovaa vauhtia kasvamassa yhdeksi maailman merkittävimmäksi elokuvamarkkinaksi, eikä Star Wars ole niillä markkinoilla vuosikymmeniä tunnettu nimike.

Tämän iltapäivän keskustelujen ja pikapikaisen nettireaktioiden silmäilyn perusteella minusta vaikuttaa, että menemättä edes elokuvan laatuun, tässä Lucasfilm on epäonnistunut. Rogue One tuskin miellyttää satunnaista katsojaa yhtä paljon kuin The Force Awakens. Pikemminkin siitä nauttii parhaiten se fani, joka osaa bongata elokuvasta Obi-Wanin Tatooinen kapakassa murjomat korstot, Rebels-hahmo Hera Syndullan nimen ja ihastuttavan viittauksen George Lucasin varhaiseen käsikirjoitusversioon, jossa galaksia sitovaan energiakenttään viitattiin termillä ”The Force Of Others”.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaiselta Rogue One alkaa omassa päässä parin katsomiskerran, päivän ja kuukauden jälkeen tuntua. Samoin kuin se, miten elokuva noin yleisesti otetaan vastaan: ensireaktiot esimerkiksi maailman ensi-illastahan olivat suorastaan ylistäviä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että suuremman yleisön ja kriitikkojen kanta eivät sitä voi olla.

Se selviää kuitenkin vain ajan kanssa. Siispä seuraavaan esitykseen kahden tunnin päästä. Aamulla olin ihan in cognito, mutta nyt pitää kuulemma vetäistä Celebrationin kostyymit niskaan.

Marvelin Star Wars -sarjakuvat ovat nyt aivan kuin kaikki muutkin

Helsingin Hoth-Conissa käsitellään tänä viikonloppuna myös Marvelin Star Wars -sarjakuvia, ja siitä jo etukäteen innoittuneena sain viimein kirjoitettua tämän pitkään muhineen tekstin.

Ensimmäisten puolen vuoden jälkeen nimittäin kirjoitin tässä blogissa Marvelin aloittaneen uuden Star Wars -sarjakuvien linjastonsa mallikkaasti. Itse asiassa muistin olleeni enemmän haltioissani kuin tuon tekstini nyt luettuani olen ilmeisesti ollutkaan. Kritisoin nimittäin jo tuolloin Marvelin valintoja Dark Horsen avaamien polkujen kertaamiseksi, vaikka olinkin lukenut innoissani jokaisen julkaistun uuden kaanonin Star Wars -lehden. Marvelhan aloitti linjastonsa keskittymällä pelkästään episodien IV ja V väliin, jossa Dark Horse oli juuri viettänyt pari viimeistä vuottaan (ja jossa, tietenkin, tapahtuivat Marvelin omat 1970-luvun SW-sarjikset).

Nyt, kun Marvelin uusi Star Wars on ollut kanssamme jo melkein kaksi vuotta ja sen ensimmäisen vaiheen voi katsoa päättyneen Darth Vader -sarjakuvalehden viimeisen numeron myötä, myös suhteeni uuden kaanonin aikaiseen sarjakuvakerrontaan vaikuttaa normalisoituneen. Tähän mennessä Marvel on nimittäin jo ehtinyt julkaista kokonaisia minisarjoja, jotka eivät enää kiinnosta minua lainkaan. Tämän katson siis nimenomaan paluuksi normaaliin siinä mielessä, että niin totisesti oli Dark Horsenkin aikaan. Silti luen edelleen useimpia Marvelin ilmestyvistä Star Wars -nimikkeistä ilolla. Ja koska nykyisessä maailmassa digitaalisia sarjakuvalehtiä on helppo ostaa tablettiin niiden amerikkalaiseen ilmestymistahtiin, niin myös koko ajan teen.

journalistit

Poe Dameron -lehti lähettää terveisiä ammattikunnalleni.

Koska Marvelin kauden nimikelista mahtuu vielä juuri nyt helposti blogipostaukseen, kirjaan sen tähän omaksi selkeytyksekseni ja toivottavasti muidenkin mielenkiinnoksi:

  • Star Wars: tähän mennessä 25 numeroa tai 4 albumia, jatkuu. Lippulaivasarja. Sijoittuu episodien IV ja V väliin. Pääosissa Luke, Leia ja Han, ajoittaisia irtotarinoita mm. Obi-Wanista.
  • Darth Vader: 25 numeroa tai 4 albumia. Sijoittui episodien IV ja V väliin ja päällekkäin SW-sarjakuvan tähänastisten numeroiden kanssa.
  • Princess Leia: 5 numeron minisarja tai 1 albumi. Tapahtui heti episodi IV:n jälkeen.
  • Lando: minisarja/albumi. Tapahtui selvästi ennen episodi V:tä, ehkä jo ennen IV:ää.
  • Chewbacca: minisarja/albumi. Tapahtui heti episodi IV:n jälkeen.
  • Han Solo: minisarja/albumi. Tapahtui jälleen episodien IV ja V välissä. Päättyi juuri.
  • Obi-Wan & Anakin: minisarja/albumi. Tapahtui kolme vuotta episodi I:n jälkeen.
  • Kanan: 12 numeroa tai 2 albumia. Rebelsin sarjakuva-spinoff-prequel. Sijoittui kloonisotiin ja niiden jälkeiseen aikaan.
  • Shattered Empire: 4 numeron minisarja tai 1 albumi. Tapahtui Episodi VI:n jälkeen.
  • The Force Awakens -sarjakuva-adaptaatio. 5 numeroa/albumi.
  • Poe Dameron: tähän mennessä 10 numeroa, jatkuu. Tapahtuu ennen The Force Awakensia.
  • Doctor Aphra: joulukuussa alkava sarja. Ei minisarja, vaan ns. on-going lehti Darth Vaderin tapaan ja tavallaan myös sen jatkeeksi.
  • Darth Maul: helmikuussa 2017 alkava minisarja. Tapahtuu ennen Episodi I:tä.

Toisin sanoen: Marvel on kahden vuoden ajan ammentanut ennen kaikkea klassisimmasta mahdollisesta aikakaudesta, vuosista episodien IV ja V välissä, jolloin Luke, Leia ja Han voivat seikkailla yhdessä Kapinaliiton riveissä, ja jolloin Darth Vader ei vielä ole tavannut poikaansa kasvotusten. Useimmat originaalitrilogian päähenkilöt ovat saaneet oman tuolle aikakaudelle sijoitetun nimikkotarinansa – selkeimpänä puutteena toistaiseksi Luke.

sanasolo

Marvelin SW-sarjakuvien tähänastinen ”kohuhetki”. (Ei, Sana Solo ei oikeasti ollut Han Solon vaimo…ihan sanan varsinaisessa merkityksessä.)

Saattaa olla, että tämä tie alkaa vähitellen olla kuljettu. Oikeastaan toivonkin sitä. Lippulaivalehti Star Wars tuskin saavuttaa Imperiumin vastaiskua ihan vielä, mutta sen kanssa rinnakkain kulkeneen Darth Vader -lehden lopettaminen tuntuu askeleelta ainakin tapahtuma-ajallisesti monipuolisempaan SW-kerrontaan. Sellaiseksi voi myös laskea uutisoidut seuraavat siirrot: Darth Maul -minisarjahan on prequel-sidonnainen, ja Doctor Aphra -lehti taas Marvelin kauden ensimmäinen askel tarinankerrontaan ihan uusien hahmojen ympärillä, vaikka se perustuukin Darth Vader -sarjakuvassa esiteltyihin hahmoihin ja on kirjoittaja Kieron Gilleniä myöten sen spinoff. Toinen meneillään oleva on-going lehti, Poe Dameron, taas seikkailee mukavasti uuden trilogian asetelmissa, vaikkakin sentään turvallisesti ajassa ennen The Force Awakensin käänteitä.

Pieni muistelu menneestä. Kun Dark Horse -kustantamo sai Star Wars -sarjakuvalisenssin 1990-luvun alussa, se keskittyi pitkään nimenomaan kaukaisen galaksin uusiin kolkkiin tai päätarinan sivuhahmoihin. Näitä edustivat Boba Fettin, Mara Jaden ja Rogue Squadron -pilottien lisäksi esimerkiksi keisarillisista henkivartijoista kertonut Crimson Empire ja muinaisten jedien saaga Tales of the Jedi. Lukuunottamatta Dark Horsen starttia Dark Empirea ja Thrawn-trilogian sarjissovituksia DH ei itse asiassa juuri koskenut originaalitrilogian hahmoihin koko 1990-luvun aikana.

Toinen keskeinen ero Dark Horsen ja Marvelin kausien välillä on, että DH vältteli pitkään jatkuvien SW-lehtien perustamista, keskittyen kestoltaan rajoitettuihin minisarjoihin. Sellaisina julkaistiin jopa Tales of the Jedia, jonka tarinat kyllä muodostivat jatkuvan pitemmän tarinan. Aidosti jatkuvajuonisten on-going -lehtien aika koitti Dark Horsen käsissä vasta Kloonien hyökkäyksen jälkeen. Nämä erot eivät todellakaan tarkoita, että DH:n ysärituotanto olisi ollut täyttä timanttia, saati että se olisi täysin kestänyt aikaa, mutta sitä, että Star Wars -galaksia luodattiin tuolloisissa sarjakuvissa varsin kunnianhimoisesti.

On koomista – vaikka toisaalta ajallemme surullisen kuvaavaa – että Marvelin tarinoiden aihevalinnat voi nähdä lähes naurettavan laskelmoivina, vaikka Star Wars on vuonna 2016 ehdottomasti paljon suositumpi kuin 1990-luvun alussa. Laskelmointi ulottuu jossain määrin myös lehtien juoniratkaisuihin: esimerkiksi Tatooinella ja Naboolla on käyty jo monta kertaa. Onneksi Marvelin tarinankerronta ei kuitenkaan käytännön toiminnan tasolla ole lentänyt yhtä matalalla.

screenshot_2016-11-25-01-32-59-1

Darth Vader -lehden huikein hetki. Oikealla ”Imperiumin Sherlock Holmes”.

Ei, päinvastoin erityisesti päälehti Star Wars edustaa todella ketterää SW-sarjakuvaa. Tarinoista pidin esimerkiksi vankilaepisodista, mutta ennen kaikkea pidän siitä, että Jason Aaronin kirjoittamina Luke, Leia ja Han tuntuvat aivan itseltään. Esimerkiksi parhaillaan meneillään olevassa Tähtituhooja-tarinassa he sanailevat koko ajan aivan Imperiumin vastaiskun dialogin hengessä.

Darth Vader -lehti, josta erityisesti jenkkiyleisö tuntui pitävän vielä enemmän, oli sekin paikoin todella hyvä – mutta paikoin toisaalta aivan kauhea. Kenraali Grievousin tavoin puolidroidiksi käsitelty mon calamari on syöpynyt verkkokalvoilleni todellisena haastajana vanhan expanded universen karmeimmille kökköyksille. Darth Vaderin kerronnallisia perusongelmia – hahmo on aina kaikkia muita vastaan ylivoimainen, eikä hänen päänsä sisään oikeastaan voi katsoa – kirjoittaja Kieron Gillen ei myöskään voinut peitota, ja osa hänen ratkaisuaan oli Vaderin ympäröiminen erilaisilla ”koomisilla pahiksilla”. En ollenkaan pitänyt sarjakuvan ”pahasta Artoosta ja Threepiosta”, murhanhimoisesta droididuosta – tohtori Aphrasta ilman muuta enemmän. Käytännössä parhaat osat Darth Vaderia olisivat voineet mainiosti ilmestyä myös Star Wars -nimisen lehden vuorottelevina tarinoina – sarjan isoin juoni ei jää historiaan.

Minisarjoista paras, ja samalla Marvelin kaksivuotiskauden tähänastinen huippuhetki, on Lando. Selvästi aikuislukijoille kirjoitettu ja kuvitettu tarina, jossa Lando, Lobot ja uudet kumppanit sieppaavat tietämättään itsensä keisari Palpatinen avaruusaluksen, on tyyliltään jännäri, väreiltään ja tapahtumiltan synkkä, onnistuu hahmonimitarinoista parhaiten vastaamaan kysymykseen ”what makes him tick”, ja siinä on peräti traagisia käänteitä. Bravo, kirjoittaja Charles Soule ja kuvittaja Alex Maleev!

Screenshot_2016-11-25-01-49-07-1.png

Lando ja Lobot, veljet. Kuten hieno sarjakuva todellakin todistaa.

Pidin myös Leian ja Hanin tarinoista, edellisestä erityisesti piristävän taiteensa vuoksi. Chewbaccan seikkailua en sen sijaan jaksanut loppuun, ja Obi-Wan & Anakin jäi kokeilematta kokonaan. Episodi VII:n prequelina virheellisesti odotetun Shattered Empiren pettymyksestä kirjoitin aikanaan erikseen. Rebels-kytky Kanan ajoi oikein hyvin asiansa, vaikkei lopulta minua niin paljon kiinnostanutkaan. The Force Awakensin sarjisversiosta ei toisaalta jäänyt kotiväelle yhtään mitään kerrottavaa. Poe Dameronin osalta annan juryn olla vielä kopissaan: ainakin toistaiseksi ilonkiljahduksiin on ollut syytä lähinnä uuden trilogian aikaisen sarjakuvan olemassaolossa, mutta ainekset kasvuun ovat olemassa.

Mitä seuraavaksi? Toivottavasti tosiaan jotain uutta. En taida viitsiä kuitenkaan olla niin toiveikas, ettäkö luulisin, että päähahmojen sooloseikkailut olisivat nyt tässä, vaikka tarinat onkin nimetty ytimekkäästi hahmojen nimillä eikä seikkailuina. (Mitenkähän vaikkapa väistämätön seuraava Han Solo -minisarja muuten mahdetaankaan näissä oloissa nimetä? Han Solo 2? Mietittiinköhän tämä loppuun asti?).

Seuraavaksi vuorossa oleva Darth Maul ainakin kuuluu niihin hahmoihin, joiden soolotarina ei minua kiinnosta. Tässä Marvel vaikuttaa todellakin vain laskevan hahmon suosion varaan: Maulin nuoruustarinoita on nähty ennenkin, ja on vaikea kuvitella, että tällä versiolla olisi suurta uutta annettavaa, vaikka myöhempi Maul samaan aikaan onkin hyvin kiinnostava osa Star Wars -animaatiosarjoja. Saavat kehua kovasti, että ostaisin.

Doctor Aphra -sarjiskin epäilyttää, vaikka tosiaan toivonkin Marvelin vähitellen uskaltautuvan kertomaan tarinoita uusista hahmoista SW-galaksissa. Aika näyttää, mahtaako Aphrasta olla uuden kaanonin Mara Jadeksi. Darth Vader -lehden suosituksi osoittautunut sivuhahmo on eräänlainen ilkikurinen avaruuden seikkaileva arkeologi, ja kieltämättä hän olikin Vaderin tarinan sivujuonteena lehden parasta antia. Omaan makuuni hahmo tosin muistuttaa melkein kopiolta maistuen Doctor Whon River Songia. Mutta pysyykö tohtori ylipäätään kiinnostavana ilman alaissuhdetta galaksin pahimmista pahimpaan? Voiko tällainen hahmo kantaa kovin pitkään omaa lehteään? Miksei Doctor Aphra ole suosiolla minisarja?

aphra-and-vader-800x445

Nuori tohtori Aphra yllätti ja pisti lopulta kampoihin jopa Vaderille, mutta onko hän kiinnostava ilman Vaderia?

Lontoon Celebrationin paneelissaan Marvelin väki sanoi keskittyneensä tarkoituksella yhteen aikakauteen, ”jotta tarinat voivat ristetä toisiaan”. Väittivät myös, ettei episodien V ja VI välissä olisikaan kovin paljon tarinaa kerrottavaksi. Tästä taidan olla eri mieltä, mutta ennen kaikkea minulla onkin toisenlainen ehdotus:

Hyppäisivät suoraan syvään päähän: Jedin paluun ja The Force Awakensin väliin. Jättäisivät Star Wars -lehden etenemään klassisessa ajassa, mutta perustaisivat toisen lehden – vaikkapa Star Wars: The New Republic – kertomaan tuosta tuskaisasta rauhan rakentamisen ajasta Imperiumin hiipuessa. Tarina voisi alkaa joko heti Shattered Empiren jälkeen tai Jakkun taistelusta, johon sijoittunee Chuck Wendigin tähän liittyen nimetty, ensi vuonna julkaistava Aftermath-romaanitrilogian päätös Empire’s End. Käyttäisivät mukana säästeliäästi originaalitrioa, mutta keksisivät uusia, kiinnostavia hahmoja kartoittamaan tätä tuntematonta aikakautta galaksissa. Ottaisivat mukaan kirjoittajatiimiin sen Wendigin, joka Aftermath-kirjojen mestarillisissa välinäytöksissä raapaisee galaksin eri kolkkia. Poimisivat alkajaisiksi parikin juonilankaa noista välinäytöksistä.

Ja jos taas Marvel haluaa jatkaa hahmonimisten minisarjojen linjalla, niin tässä muutama ehdotus toisen Han Solo -tarinan vaihtoehdoiksi: Wedge Antilles, (nuori) PalpatineThrawn, Amidala (ennen Episodi I:tä), Piett, Kreivi Dooku, Lor San Tekka.

Ja, no joo, myönnetään: se Luke.