Välitilinpäätös: Obi-Wan Kenobi -sarja on vain suoratoistopalvelun kuukausimaksun kokoista tarinankerrontaa, mutta sydän sillä on paikallaan

Kirjoitan tätä nähtyäni Disney+-palvelun Obi-Wan Kenobi -sarjasta neljä jaksoa, kun niitä kaikkiaan on luvassa kuusi. Tämä olkoon se paikka, jossa sanon blogissa jotain välitilinpäätöksen omaista (sillä aiemmin en ole mitään ehtinyt).

Mitä siitä sitten ajattelen? Pidän.

Sellaista Star Wars -teosta ei varmaan enää tulekaan, josta kaikki fanit varauksetta pitäisivät. Karkea tuntumani on, että Obi-Wan Kenobi olisi ollut enemmistön mieleen, mutta missään nimessä kaikkien mieleen se ei ole ollut. Obi-Wan Kenobi on selvästi esimerkiksi hieman hitaampi kuin mikä olisi osan fanikunnasta makuun. On myös todella inhottavaa, että tämänkin sarjan kimppuun ovat käyneet Disney-vuosien ajan Star Wars -franchisea riesanneet rasistiset ja misogyyniset vihaamisen harrastajat, niin pitkälle että esimerkiksi Ewan McGregorkin kommentoi asiaa henkilökohtaisesti, mutta sen pitemmälle en siihen keskusteluun mene. Muunlaisilla perusteilla Obi-Wan-sarjasta saa tietenkin olla tykkäämättä.

Minä siis tykkään, mutta minunkaan mielestäni Obi-Wan Kenobi ei valitettavasti ole ihan niin vahva kuin uskalsin etukäteen toivoa. Siis sellainen, joka olisi selvästi ”parasta Star Warsia pitkään aikaan, ja katsoja saisi oman makunsa mukaan päättää, kuinka pitkään” (kuten kirjoitin ennakkopohdinnassani). Erittelen tuntemuksiani tässä kirjoituksessa tarkemmin, mutta lyhyesti voisi sanoa, että siinä missä erityisesti viime vuodenvaihteen The Book of Boba Fett oli pelkkää pintaa ilman vähäistäkään sisältöä, on Obi-Wanilla sydän paikallaan, mutta sillä on jonkin verran ongelmia pikemminkin pinnan puolella. Tällaisenakin sarja on joka tapauksessa ollut tähän astisista kolmesta näytellystä Star Wars -sarjasta eniten minun makuuni. Tämä kirjoitus spoilaa tähän mennessä esitettyjä neljää jaksoa, mutta ei kahta vielä esittämätöntä jaksoa.

Siitä asti kun Obi-Wan Kenobin soolotarinan epäiltiin tai tiedettiin tekeillä olevan, sen eräänlainen perusongelma, tai konsulttikielellä sanottuna haaste nyt siis ainakin, oli se, että hahmo on niin suosittu, saagalle keskeinen ja seikkailijana väkevä, että mikään ihan pienimuotoinen tarina ei hänelle riittäisi. Ongelman-tai-haasteen tästä teki se, että hahmon tunnettuun henkilöhistoriaan ei pitäisi olla mahdollista sijoittaa tähän ajankohtaan aivan galaktisen mittakaavan eeppistä seikkailua. Ennen tämän sarjan tuotantoa tietämämme saagan sisäinen totuushan oli, että Obi-Wan ei olisi parinkymmenen vuoden erakkoaikanaan edes poistunut Tatooinelta.

Obi-Wan Kenobi -sarjan ratkaisu – joka oli tiedossa huhusivuilla jo ennen sarjan esitystä, mutta tuli varmasti suurimmalle osalle katsojista yllätyksenä – oli lähettää Obi-Wan (Ewan McGregor) pelastamaan 10-vuotiasta Leia Organaa (Vivien Lyra Blair) pulasta. Leia on minusta kirjoitettu ehkä pikemminkin noin 8-vuotiaaksi, mutta muuten onnistuneesti sekä lapsihahmojen sarjassa että tuntuuko-se-Leialta -mittarilla. Tarinankerronnan kannalta se joka tapauksessa oli uskottava ja toimiva valinta, ja siitä siis kiitos tekijöille, joista mainittakoon nimeltä käsikirjoittajat Hossein Amini ja Joby Harold (sillä oletuksella siis, että Leia-juoni olisi ollut perusidealtaan mukana jo Aminin versiossa ennen kuin Harold palkattiin muun muassa lisäämään tarinaan Darth Vader).

Leian pelastaminen on tehtävä, jonka vuoksi voin uskoa Obi-Wanin jättävän päätehtävänsä Luken vartioijana. Jotkut ovat olleet tästä eri mieltä, mutta minusta se ei riko saagan kokonaiskuvaa mitenkään, sillä koska Leia ja Obi-Wan eivät kohtaa missään aiemmassa Star Wars -kertomuksessa, ei ole olemassa tilannetta, jossa hahmojen olisi kuulunut viitata tähän yhteisseikkailuunsa. Käsikirjoittaja Joby Harold, joka haastatteluissaan vaikuttaa aiheensa hyvin tuntevalta, sanoi The Hollywood Reporterille ajattelevansa Leialla olevan nyt vain entistä parempi syy lähettää myöhemmin ”You’re my only hope” -avunpyyntönsä juuri Obi-Wan Kenobille, ja muistuttaa myös Leian nimeävän myöhemmin jopa oman poikansa Beniksi (Star Wars ei olisi Star Wars, elleivät myöhemmät kertojat selittäisi parhain päin aiempien kertomusten vähemmänkin ajateltuja yksityiskohtia). Me katsojat taas saamme näin Obi-Wanin omassa sarjassaan pois aavikolta ”suureen maailmaan” ja itse asiassa oikeinkin kiinnostaviin Star Wars -maisemiin. Palaan niihin hieman myöhemmin.

Tästä huolimatta, ja jopa itsensä Darth Vaderin läsnäolosta huolimatta, Obi-Wan Kenobi -sarjan tarina on onnistuttu pitämään tietyssä mielessä pienimuotoisena – ja tarkoitan siis, että minun makuuni hyvällä tavalla.

Pienimuotoisuudella viittaan esimerkiksi siihen, että Leiaa ei (ensimmäisenä…) vangittu sith-inkvisiittorien tukikohtaan tai muualle galaksin syvimpään ytimeen, vaan melko kämäiseenkin kidnappaajien tyrmään, jonka käytävät muuten toivat mieleeni Oldboy-elokuvan vankihotellin, ja josta Leian pelastaminen ei tuntunut Obi-Wanille aivan henkeä uhkaavan vaarallisen vaikealta. Tai siihen, että sarjassa on maltettu antaa Obi-Wanille useita jaksoja aikaa kerätä voimia (pun intended) ennen tarttumista jedikykyihin tai valomiekkaan kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Vaikka Leia tietysti on saagan keskeisimpiä hahmoja ja pulassa oleva lapsi joka tapauksessa Obi-Wanin avun arvoinen tehtävä, tulee sellainen olo, että tässä ei ole kyse kaiken pielessä olevan korjaamisesta. Pikemminkin siitä, että alussa kaikelta piilossa pysyttelevä ”vanha Ben” leikkaa lihaa (?!) Tatooinella työkseen ja katselee etäältä Luken kasvua, ja käy nyt suorittamassa tämän pakollisen pelastusoperaation kuten kunnon sankari tekee, mutta palaa sitten vähin äänin asemapaikalleen leikkaamaan lihaa (?!) ja katselemaan kasvua. Tosin ei varmaankaan ja toivottavastikaan aivan muuttumattomana miehenä (palaan tähänkin kohta).

Samalla sarjaan valittu tarina tulee tässä kuitenkin kiistatta tehneeksi myös juuri sen, joka oli koko ajan Obi-Wan -tarinan perusongelman ytimessä. Tarkoitan sitä, kuinka terävään valokeilaan galaksin etsityin jedi Obi-Wan Kenobi asettuu heti poistuessaan erakkoudestaan galaksin ihmisten ilmoille, Darth Vaderin inkvisiittorien metsästettäväksi ja jopa kasvotusten itsensä Vaderin kanssa. Tästä syntyy sarjaan esimerkiksi minulle toimiva jännite, jota osa sarjasta vähemmän diganneista ei tunnista.

On nimittäin tavallaan merkityksetöntä, onko Obi-Wanin oma seikkailu jatkuvaa taistelua vai ei, tai kuinka uhkaavia pahiksia hän matkallaan kohtaa, kun kuumottavaa on ylipäätään hänen poistumisensa piilostaan. Obi-Wanin koko selviytymisen idea tähän asti oli olla näyttäytymättä kenellekään, joten tässä sarjassa jännitetään, kuinka hän näyttäydyttyään selviää.

Se, että katsojana tiedän, että Obi-Wan tosiaan onnistuu palaamaan takaisin erakoksi Tatooinelle, ja että Luken ja Leiankin henkilöllisyydet pysyvät salattuina, ei ainakaan omalla kohdallani tässä tapauksessa lainkaan vähennä kuumotusta. Ehkä jopa päinvastoin. Asiahan on nimittäin niin, että jos tässä katsottaisiin minkä tahansa muun franchisen jonkin hahmon soolotarinaa, niin kyllähän me silloinkin tietäisimme, että hyvä kaiken pahan voittaa, kun Kolumbia-orkesteri soittaa.

Kun kyse on Star Warsista, jonka aivan keskeinen piirre on se, että katsoja useimmiten tietää kaikenlaista keskeistä myös kerrottavaa tarinaa seuraavista tapahtumista, jännitän Obi-Wanin selviytymisen lisäksi sitä, kuinka sarjan tekijät onnistuvat tasapainoilemaan sen kanssa, että Obi-Wan asetetaan näin toistuvasti lähelle epäonnistua elossapysymisensa ja Skywalker-kaksosten salaisuuden säilyttämisen kaksoistehtävässään, ja silti kaanonin hänen tässä onnistumisestaan tulisi pysyä ehjänä.

Tässä tasapainoilussa tietenkin aivan keskeinen tekijä on Darth Vader (Hayden Christensen).

Olin alunperin jopa vähän harmissani Vaderin mukaan ottamisesta, ja aivan ensituntumani oli ikävä tuntemus fan servicestä. Syy ensiharmistukseeni ei ollut niinkään se, että Vader on saagan ikonisista ja suosituista hahmoista ikonisin ja suosituin, vaan juuri se, kuinka massiivinen hahmo hän kaikilla tavoin on. Kun Darth Vader on paikalla, kaikki muu on aina toissijaista, ja pelkäsin, että näin ollen toissijaiseksi voisi päätyä myös Obi-Wan Kenobi, jonka omaa sarjaa kuitenkin odotin. Toinen ongelma on, että kun Darth Vader on paikalla, juuri kenenkään vastustajan ei oikeastaan pitäisi pystyä kävelemään paikalta pois – ongelma, jonka kanssa myös Rebels-animaatiosarja toisella tuotantokaudellaan painiskeli, ja jonka se viisaasti taisi sitten ratkaista jättämällä Vaderin sarjan seuraavilta kausilta kokonaan pois. Kolmantena voitaneen vielä mainita sekin, että vaikka episodi IV:n Obi-Wanin ja Vaderin repliikit eivät suoraan kieltäneet hahmojen välistä kohtaamista episodien välissä, on selvää, että tekijöiltä vaadittiin erityisesti juuri tässä kohtaa kaanonia kunnioittavaa taituruutta.

Sarjan neljännen jakson kohdalla vaikuttaa siltä, että tekijät ovat harkinneet Darth Vaderin mukaan tuomista riittävästi ja ymmärtäneet, että heidän tavoittelemansa tarinan kertomiseksi Vaderin ei tarvitse olla ruudulla esillä kymmeniä minuutteja. Kun hän paikalla on, hän onneksi on sitä kaikessa uhkaavuudessaan. Kolmannessa jaksossa tankkimaisesti edennyt ja sivullisia tieltään viskellyt Vader oli juuri se Vader, joka meidän tässä vaiheessa kuuluikin nähdä: ei mikään franchisen kiva kypärämaskotti, vaan pelottava, armoton ja epäinhimillinen pahis. ”What have you become”, kysyi Obi-Wan, ennen kuin Vader sytytti hänet tuleen kostoksi heidän edellisestä kohtaamisestaan.

Vader ei ole valloittanut Obi-Wanilta sarjaa itselleen. Oletan sarjan kulminoituvan näiden kahden toiseen kohtaamiseen ja kyllä, edelleen oletan meidän saavan vielä kunnollisen flashbackin tai unityyppisen kohtauksen nuoresta Anakinista – mutta jos sellaisia olisi ollut sarjassa todella monia, kertomuksen keskiö olisi helposti heilahtanut Obi-Wanista Vaderin/Anakinin suuntaan. Niin voimakas on Voiman valitun asema Star Wars -kertomusten keskushahmona, ja vaikka se kertomus suuri onkin, tämän kertomuksen piti kertoa meille Obi-Wan Kenobista.

Jotka odottivat prequelien miekkataistelujen hyppyjä ja pomppuja, eivät taida tuntea Darth Vaderia.

Tässä kohtaa on syytä todeta, että pidätän edelleen tuomiotani siitä, kuinka onnistunut kertomus Obi-Wan Kenobista tämä lopulta on.

Kirjoitin ennakkopohdinnassani, että Obi-Wanin rooli sarjan kokonaiskuvassa on olla ”toivon vartija”, ja että hänestä episodien III ja IV välissä kertovan sarjan tulisi minusta kertoa, kuinka episodi III:n lopun pettynyt ja murtunut Obi-Wan kasvaa kohti episodi IV:n (tai Rebelsin lyhyen näyttäytymisensä) parempaan huomiseen rauhallisesti uskovaa opettajaa. Minusta loogista olisi, että kun kertomus Obi-Wanista juuri tässä aikaikkunassa meille kerrotaan, juuri tämä muutos hänessä meille sarjan myötä kerrottaisiin. Vielä en ole aivan varma, ovatko sarjan tekijät olleet tästä kanssani samaa mieltä.

Se tuli kyllä selväksi, että sarjan alussa Obi-Wan oli todella murtunut mies. Surullinen ja lähes luovuttanut – vaikka sentään yhä Luken ja Leian tärkeyteen uskova. Iloton erakko, joka huutaa kysymyksiä opettajalleen Qui-Gonille, joka ei vastaa (siinä ihan konkreettinenkin palanen Obi-Wanin muutosta episodien III ja IV välillä, josta oletin tämän sarjan sanovan jotain).

Obi-Wan Kenobi -sarja on ehdottomasti ollut parempi päähenkilönsä ympärillä tapahtuvissa henkilökohtauksissa kuin toiminnallisissa hetkissään, mutta siltikin huomaan toivovani, että saisin nähdä vielä enemmän Obi-Wanin päänsisäistä myllerrystä. Olemme nyt edenneet kahden jakson verran siitä hetkestä, jossa Obi-Wan sai vasta kuulla, ettei sittenkään tappanut ystäväänsä ja veljeään Anakinia Mustafarin kaksintaistelussa, vaan tämä onkin vajonnut yhä syvemmälle pimeälle puolelle Darth Vaderin hahmossa. Mutta vaikka hahmot ovat jo kohdanneetkin, ei sarja valitettavasti ole täyttänyt kaikkea draamallista potentiaalia tästä paljastuksesta. Johtaako tämä tieto ja oletettava toinen kohtaaminen Vaderin kanssa Obi-Wanin toiveikkuuden palaamiseen, jää vielä nähtäväksi.

Mainitsin jo, että sarja on parhaimmillaan ja cinemaattisillaan Ewan McGregorin ympärillä ja hetkinä, joissa ei ole kyse toiminnasta. Paikoin Obi-Wan Kenobissa valitettavasti näkyy edellisistäkin Star Wars -sarjoista tuttu ”tv-mäisyys” tavalla, minkä ei näillä budjeteilla tai näyttelijöillä tarvitsisi näkyä, ja etenkään ei tarvitsisi, kun muistetaan, että juuri tämän projektin juuret itse asiassa olivat teatterileffa-hankkeessa.

Se kai sarjamuotoiseen kertomukseen sopii, että kukin jaksoista kertoo jämptisti aina yhteen lokaatioon eli näissä oloissa yhdelle planeetalle sijoittuvan palasen kokonaiskertomuksesta. Mutta ei niiden palasten kai olisi välttämätöntä sisältää toistuvasti käänteitä, joissa sankarit joko pääsevät pakoon tai joutuvat pulaan helpon oloisesti eli lähinnä siksi, että juoneen tarvitaan seuraavaksi vuoroin joko pako tai uusi pelastusoperaatio. Tällaiset kaavat ovat jo niin tuttuja vaikkapa Star Wars -animaatiosarjoista, ettei niitä näyteltyihin enää tarvittaisi.

Eikä sarjakerronnan ainakaan välttämättä tarvitsisi tarkoittaa tv-tasoisia lavasteita, kohtauksia tai nopeasti kuvatuilta vaikuttavia dialogikohtauksia selvästi vain lyhyeksi hetkeksi kuvauksiin kärrättyjen vaihtuvien vierailijanäyttelijöiden kanssa. Obi-Wan Kenobissa on ehdottomasti ollut minusta paljon hienoja hetkiä, ja siis myös hienoja kokonaisia kohtauksia ja vaikkapa toimivia dialogikohtauksia. Ohjaaja Deborah Chow (mm. The Mandalorian) on ammattilainen ja kuvaaja Chung-hoon Chung (mm. Handmaiden ja mainittu Oldboy) alansa ihan oikeita mestareita, ja parhaina hetkinään sarja tuntuu jopa virkistävän ei-amerikkalaiselta. Mutta selväksi on tullut, että ei tämä Disney-Lucasfilmille elokuvaa ole. Vain tv-ruudun ja suoratoistopalvelun kuukausimaksun kokoista tarinankerrontaa.

Tämä oli upea kuva!

Osaltaan edelliseen kritiikkiini liittyy, että Star Wars -tuotannoissa nykyisin hyödynnettävän The Volume -tekniikan rajat valitettavasti näkyvät katsomoon asti. Volumeksi kutsutussa led-näytöillä kuorrutetussa kuplassa eli ikään kuin ”elävän taustaprojektion sisällä” kuvaaminen on varmasti näyttelijöille ja ohjaajille mieluisampaa kuin Ewan McGregorille prequel-ajoilta tuttu bluescreenin edessä elehtiminen. Siitä vaikuttaa kuitenkin usein seuraavan kohtauksia, joissa näyttelijöitä ja yksittäisiä esinelavasteita ympäröivät autiot ja merkityksettömät tilat, kuten vaikkapa suuressa osassa kolmosjaksoa Obi-Wanin ja Leian etsiskellessä tietään eteenpäin. Jopa Obi-Wanin ja Vaderin kohtaaminen oli sijoitettu ihmeellisen mitättömiin kulisseihin, vaikka hahmojen välillä energiaa olikin: kuvauspaikka näytti kuin studion takapihalta, vaikka se siis varmaankin oli sisällä Volumessa, ja taustalla olisi siis voinut olla periaatteessa mitä tahansa.

Vaikuttaa siltä, että vaikka Volume-tekniikalla saadaan kyllä kuljetettua Din Djarin, Boba Fett tai Obi-Wan uskottavasti toisille planeetoille verrattain edullisesti, kopissa kuvaamisen jähmeys alkaa pitemmän päälle tuntua tarinoissa. Ero siihen, mitä on mahdollista tehdä niin sanotuissa oikeissa lokaatioissa tai lavasteissa ja tarvittaessa oikeilla ihmisjoukoilla – kuten ykkösjaksossa inkvisiittorien kuulustellessa tatooinelaisia – on suuri. (Ilahduttavaa siksi, että seuraava SW-sarja Andor on ilmeisesti kuvattu päinvastoin suurimmaksi osaksi perinteisissä lavasteissa.)

Vielä erikseen tekee mieleni kritisoida avaruusolento-hahmojen vähyyttä (joka sekin on kritiikki, jonka voisi kohdistaa kaikkiin tähän astisiin näyteltyihin SW-sarjoihin). Kyllä niitä pitäisi sisäisen logiikan nimissä näyttää Star Wars -tarinoissa useammin kuin noin kerran per jakso, ja näillä budjeteilla sen pitäisi ymmärrykseni mukaan olla aivan mahdollistakin. Tai: kun niitä näytetään säästeliäästi, niiden meikit ja prostetetiikat saisivat olla saagan yleisellä vaatimustasolla, eivätkä sellaisia ”vähän sinnepäin” -versioita kuin suurinkvisiittori tässä sarjassa oli. Alla kuvat pau’an-rodun edustajasta rodun ensiesittelyssä episodi III:ssa vuonna 2005, rotuun kuuluvasta suurinkvisiittorista Rebels-animaatiosarjassa vuonna 2015 ja Rupert Friendistä samassa roolissa tässä sarjassa (kehnon maskin alla näyttelijä teki minusta hyvää työtä.)

Jos ohitan kerronnan tekniset kankeudet, olen ollut pääosin oikeinkin innoissani siitä, mihin Obi-Wan-sarja on hahmonsa kuljettanut. Minähän tosiaankin ihastelen Star Warsissa aina aivan erityisesti lokaatioita, avaruusaluksia, kuviteltuja kulttuureja, viittauksia galaksin kulloiseenkin henkiseen tilaan ja muita tämmöisiä niin sanottuja taustoja, ja erityisesti silloin kun tarinat jättävät toivomisen varaa, oikein keskityn ihastelemaan niitä. Tällä kertaa tarjolla on ollut oikein hyviä sellaisia. Hong Kongia ja Blade Runneria muistuttanut Daiyu-planeetta olisi sopinut The Clone Wars -sarjaan ja sopi siten oikein hyvin Obi-Wan-tarinaan. Sekä Daiyulla että Tatooinella nähdyt kohtaukset paikkasivat osaltaan Disneyn näyteltyjen SW-tarinoiden tähänastista ammottavaa asutuskeskusten aukkoa – puhumattakaan sitten Alderaanista, jonka ensinäkeminen aiheutti minussa sarjan ensimmäisen äänekkään riemun hihkaisun kotisohvalla.

Sarjaan ehkä hieman yllättäenkin ilmestynyt Imperiumia pakenevien jedien ”tähtienvälinen maanalainen rautatie” on oikeinkin kiinnostava konsepti, johon varmasti törmätään vielä monissa tulevissakin tarinoissa. Siihen kytkeytyvä Indira Varman näyttelemä kaksoisagentti Tala Durith on sarjan heittämällä kiinnostavin uusi hahmo: Imperiumin upseeri, mutta hyvä ihminen, joka taistelee pahuutta vastaan eri tavalla kuin mitä olemme tottuneet näkemään.

Ja kun kolmannessa jaksossa mainittiin Quinlan, oli kotisohvallamme aika sarjan toisen äänekkään riemun hihkaisuni: siis Quinlan Vos, prequeleissa kirjaimellisesti vilahtanut, mutta aikansa oheistarinoissa hyvinkin käytetty rastatukkainen jedihahmo, jonka George Lucas itse säästi kuolemalta episodi III:ssa ilmeisenä aikomuksenaan käyttää hahmoa vielä myöhemmin, mutta joka tähän päivään mennessä ei vielä ole elävänä astellut episodi III:n jälkeisiin tarinoihin. (Making Star Warsin mukaan olemme itse asiassa saattaneet nähdä Obi-Wanissa jopa nyky-kaanonin Corran Hornin, vielä syvemmälle Legends-tarinoihin jääneen vanhan fanisuosikkihahmon, sillä kakkosjaksossa äitinsä kanssa paennut poika oli kreditoitu tämän kaimaksi.)

Aivan erityisesti on mainittava sarjassa kaiken aikaa leijuva ”dark times” -tunnelma, jota minusta kyllä todellakin on, vaikka etukäteen sellainenkin väite kuultiin, että ensimmäinen versio Obi-Wan-sarjakäsiksistä olisi hylätty liian synkkänä. Tässähän eletään Star Wars -galaksissa aikaa, jona kapinaliittoa ei käytännössä vielä ole olemassa lainkaan, ja Bail Organan kaltaiset hahmot pyrkivät vielä tekemään hyvää Imperiumiksi muuttuneen Tasavallan sisällä, mutta Imperiumi surffaa jo tosiasiassa fasismin hard core -tasoilla. Ilmiantakaa kaikki hallintoa vastustavat, inkvisiittorit propagoivat, mutta silti moni galaksissa tuumaa, että tämähän on hyvä, järjestys se olla pitää. Juuri tänä keväänä en voi olla vetämättä ainakin pieniä viittaussuhdemerkkejä Obi-Wanin ja Leian kyytiinsä ottavan joviaalin autokuskin ajokkiinsa ripustaman Imperiumi-lipun ja Venäjällä maan aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainaan tukemaan ilmestyneen Z-kirjainkultin välille.

Inkvisiittoreista sen sijaan ei tunnuta saavan irti niin paljon kuin olisi ehkä ollut mahdollista. Heidän tukikohtaansakin kuulemma tunkeuduttiin lähes samaan tapaan jo aiemmin Jedi: Fallen Order -pelissä. Heidän osaltaan paljon jää sen varaan, mitä kahdessa viimeisessä osassa vielä ehditään käsittelemään. Kolmas sisar Reva (Moses Ingram) vaikuttaa kantavan sisällään arvoitusta, käyttäytymällä toistuvasti uppiniskaisesti ja tuntemalla Darth Vaderin paremmin kuin muut inkvisiittorit, mutta nähtäväksi jää, vaivautuuko sarja kertomaan meille tämän uuden hahmon taustalta seikkoja, jotka häntä selittäisivät. Myös suurinkvisiittorin näennäis-kuolemaa olisi syytä vielä käsitellä, hahmo kun on ilmeisen elossa myöhemmin tapahtuvassa Rebels-sarjassa.

Mutta kun jäljellä on enää kaksi jaksoa, kaikkea toivomaani ei varmaankaan ennätetä täyttää. Jos siis tärkeyslistaa laitetetaan, kaikkein tärkeintä on edelleen nimihahmo Obi-Wan Kenobi ja hänen muutoksensa. Sitä tästä sarjasta tultiin hakemaan, sitä tulkitsemassa Ewan McGregor on yhtä jämptisti ainoa oikea mies paikallaan kuin vaikka Harrison Ford Han Solona konsanaan, ja sen saamisen tai saamattomuuden perässä tämä tarina kaatuu.

Kuten tiedämme, liian ohuiksi jääneisiin sivuhahmoihin voidaan Star Warsissa aina palata uusissa tarinoissa myöhemmin.

Obi-Wan Kenobi -sarja kertoo, kuinka toivon vartija löytää uskonsa jälleen, ja se saattaa olla parasta Star Warsia pitkään aikaan

Ilmausta ”kauan odotettu” käytetään nykyisessä populaarikulttuurissa ärsyttävän kepeästi verrattuna aikaan, jolloin jokaista jatko-osaa odotettiin vuosia ja niiden välissä ei todellakaan nähty samaan sarjaan liittyviä toisia elokuvia. Mutta kun Obi-Wan Kenobi -sarja ensi perjantaina 27.5. alkaa, sitä tosiaankin voi kutsua kauan odotetuksi hetkeksi. Voi esimerkiksi sanoa, että vasta silloin näemme samalla viimeisen niistä Star Wars -projekteista, jotka George Lucas myi Disney-yhtiölle lähes tarkalleen 10 vuotta sitten.

Tämä kirjoitus on saatesanani Obi-Wan Kenobi-sarjaan, ja viittaan siinä muun muassa tekijähaastatteluissa julkistettuihin tietoihin, mutta en nettiin vuodettuihin paljastuksiin.

Ensin kuitenkin tämä tausta. Tosiaankin kymmenen vuotta on kulunut siitä kesästä vuonna 2012, jolloin Lucas oli vakaasti päättänyt saatella perustamansa yrityksen ja Star Warsin uusiin käsiin. Sitä varten hän oli käynnistänyt jatko-osatrilogian tuotantovalmistelut, kirjoittanut siihen omat tarinaluonnoksensa ja valinnut avausosalle käsikirjoittajan. Hän oli valinnut ja värvännyt Kathleen Kennedyn omaksi seuraajakseen yhtiön johtajana ja taiteellisena tuottajana. Ja kun hän näillä eväin tarjosi Lucasfilmiä ja viime kädessä siis ennen kaikkea Star Warsia Disney-yhtiölle, hänellä oli tarjota ostajalle toinenkin leffatäky: episodielokuvien lisäksi kannattaisi alkaa tehdä yksittäiselokuvia yksittäisten Star Wars -hahmojen ympärille.

Kun Lucasfilm oli Disneyn, tähän ryhdyttiin heti. Spinoff-elokuvia ei julkistettu heti samassa tiedotteessa yrityskaupan kanssa – jatko-osatrilogia julkistettiin – mutta hyvin pian tämän jälkeen. Mutta hahmoelokuvia siis mistä hahmoista? Vaihtoehtoja riitti. Sitä emme tiedä, kävikö joku neljäskin hahmo lähellä omaa elokuvaa, mutta ne kolme, jotka päätyivät tuotantoon, eivät olleet kovin yllättäviä valintoja: Han Solo, Boba Fett ja Obi-Wan Kenobi. Niistä varmuudella ainakin Han oli ollut mielessä Lucasilla itselläänkin, tosin niin olisi varmasti ollut kenellä tahansa muullakin.

Näitä kolmea hahmoa yhdisti suosion ja karismaattisuuden lisäksi se, että kaikkien todennäköisin oma tarina olisi ajoittunut aikaan ennen episodi IV:tä, joka siis tarkoitti mahdollisuuksia siihen, että nämä kolme elokuvaa olisivat vähintään viitanneet toisiinsa – tai kenties johtaneet marvelmaisesti myöhemmin duo- tai trio-elokuvaan. Jos tämä kuitenkin oli suunnitelma – en tosiasiassa tiedä, oliko – se sai unohtua, koska kävi niin kuin kävi. Han Solon leffa siirtyi aikatauluissa eteenpäin, koska sen keskeinen tekijä, käsikirjoittaja Lawrence Kasdan, tarvittiinkin tekemään ensin The Force Awakensia (2015). Tilalle kiilasi Rogue One (2016), joka oli kyllä standalone-elokuva, mutta ei yhdenkään tutun hahmon sooloelokuva, jolloin Lucasin alkuperäiskonsepti katosi jo kättelyssä. Boba Fettin leffa peruuntui muun muassa väärän ohjaajavalinnan takia ja korvattiin käytännössä myöhemmin The Mandalorian -sarjalla, vaikka sen spinoffina sitten lopulta saatiinkin myös Boban nimeä kantanut (aivan toinen ja toisenlainen) teos.

Ja miten kävi siis Obi-Wanin leffan, johon liittyvistä huhuista minäkin siis kirjoitin tässä blogissa jo, huh huh, vuonna 2014, ja jonka ensi-iltapäivän piti olla joulukuussa 2020?

No, se todella tekeillä ollut Obi-Wan-elokuvaprojekti, jonka ohjaajaksi oli ainakin viime vaiheessa kiinnitetty Stephen Daldry, haudattiin viimeistään Solo-leffan (2018) kaupallisen epäonnistumisen jälkeen. Lucasfilm veti SW-leffaprojektien liinat kiinni ja vaihtoi strategiaa kohti kotiteattereita eli kehitteillä ollutta Disney+:aa. Siellä avauspaukut pantiin Boba Fettistä miedosti muokattuun uuteen hahmoon eli The Mandalorianiin (2019-), mutta heti sen perään tulille nostettiin vino pino sarjoja, joiden joukossa omat showt henkiin herätetylle Boba Fettille, Lando Calrissianille, Rogue Onen Cassian Andorille, animaatiosarjojen Ahsoka Tanolle ja, niin, Obi-Wan Kenobille. Ei tunnu kovin väärältä tulkinnalta, että Lucasin myyntihetkellä tarjoamat ajatukset yksittäisten hahmojen standalone-tarinoista toteutuvat lopulta, mutta elokuvien sijaan televisiossa. Ja nyt viimein niiden joukossa siis toteutuu Obi-Wan Kenobi.

Nyt nähtävä kuusiosainen ”limited series” Obi-Wan Kenobi ei ole se sama tarina, joka oli aikanaan tekeillä elokuvaksi. Se ei ole enää edes sama tarina, joka oli ensimmäisenä tekeillä sarjaksi: Hossein Aminin käsikirjoittama ensimmäinen versio todettiin Lucasfilmin päättävissä pöydissä ”liian synkäksi”, ja käsikirjoittaja vaihtui Joby Haroldiin. The Hollywood Reporterin mukaan Aminin versiossa ei ollut mukana Darth Vaderia, mutta siinä sen sijaan oli Darth Maul – Vader-osa tästä huhusta oli varmuudella totta, mutta Maul-osa kiistettiin Lucasfilmin suunnalta sen verran poikkeuksellisen äänekkäästi, että se ilmeisesti ei ollut.

Keskeisten tekijöiden vaihtuminen on ollut Disney-aikaisille SW-projekteille tyypillistä, ja tyypillistä on myös se, että meille katsojille jää lopulta arvoitukseksi, onko tekemättä jäänyt totaalisesti toisenlainen kertomus (kuten esimerkiksi episodi IX:n kanssa kävi), vai ovatko uudet tekijät pikemminkin jatkaneet edellisten pohjalta (kuten esimerkiksi episodi VII:n kanssa tehtiin). Nytkin myös Hossein Amini on kreditoitu useimpien Obi-Wan-jaksojen tekijäksi. Joka tapauksessa nyt nähtävää teosta sitoo ilahduttavasti yhteen se, että kyseessä on ensimmäinen ”yhden ohjaajan SW-sarja”: kaikki kuusi jaksoa on ohjannut kanadalainen tv-ammattilainen Deborah Chow, joka on työskennellyt aiemmin muun muassa yhtenä The Mandalorianin kippareista. Kaikesta päätellen Obi-Wan Kenobin jaksot myös todella kertovat yhden, kokonaisen tarinan. Ei siis yhden jakson mittaisten seikkailujen kokoelmaa, eikä suoraa petausta toiselle tuotantokaudelle.

Näissä viime hetken saatesanoissa en lähde referoimaan kaikkea sarjasta markkinoinnissa, saati vuodoissa, paljastettua, mutta heitän muutamia näkökulmia, joilla virittäytyä Obi-Wanin taajuudelle. Uskon, että keskeisintä on tuijottaa sarjan otsikkoa ja muistaa, mikä Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) rooli saagan suuressa kuvassa on.

Vuoden 1977 originaalileffassa eli episodi IV:ssä Obi-Wan eli ”vanha Ben” (tuolloin toki näyttelijänä Alec Guinness) oli tarinan sankarin Luken klassinen mentor-hahmo ja toisaalta sen scifi-ulkokuoren alla piilevän sadun yhtä klassinen velho-hahmo. Tarinateoreetikko Joseph Campbellin sankarin matka -kaavan mukaan Obi-Wan oli Luken ”kutsu seikkailuun”, ja hänen mukaansa lähteminen oli Lukelle ”ensimmäinen kynnyksen ylitys” hänen sankarinmatkallaan. Kuivasti elokuvan tapahtumatasoa katsoen taas Obi-Wan oli originaalileffassa sen kirjoitushetkellä – jolloin Vader ei esimerkiksi Lucasin ajatuksissa vielä ollut Luken isä – yksinkertaisesti eläkkeelle vetäytynyt vanhus, jonka Leian hätäkutsu veti vielä kerran takaisin toimintaan.

Saagan myöhemmässä kokonaiskuvassa, jossa kaikille Lucasin huolettomasti 1970- tai 1990-luvulla kirjoittamille juonenkäänteille on sepitetty sisäisesti loogiset selitykset, Obi-Wan ei suinkaan ole Tatooinen piilopaikassaan vain eläkkeellä. Ja nyt on syytä huomata, että Kathleen Kennedyn, Dave Filonin ja kumppanien Lucasfilm todellakin kertoo tarinoita saagan myöhemmän kokonaiskuvan huomioiden.

On mahdollista, että Obi-Wan-sarja selittää nämä asiat auki hieman toisin, mutta minä ja monet muut olemme ynnänneet asiat tähän mennessä näin:

  1. Luken on mahdollista olla piilossa Darth Vaderin kotiplaneetalla, vieläpä Darth Vaderin äidin kasvattipojan kasvattipoikana, nimenomaan siksi, että Tatooine on galaksin kaikista paikoista se, jonne entinen Anakin Skywalker ei koskaan halua palata.
  2. Luke on piilotettu Owen ja Beru Larsin perheeseen siksi, että piilottajat Obi-Wan ja Yoda ymmärsivät jedien vanhan tien olleen väärä, ja että pahan Keisarin kaatajaa ei voisi kasvattaa koulimalla lapsesta vauvasta asti supersotilasta. Ensin olisi opittava ihmiseksi.
  3. Obi-Wanin itsensä rooli on olla Luken näkymätön suojelija. Jos Luke Skywalker on uusi toivo, on Obi-Wan Kenobi toivon vartija. (Leia lienee tässä luennassa jonkinlainen toivon varmuuskopio.)

Mutta ennen kuin Obi-Wan vain odottelee stoalaisen rauhallisena kämpillään, että Luke sattuu etsiskelemään hänen lähettyviltään erästä astromekaniikkadroidia, hänen on täytynyt käydä läpi toisenlainen kehityskaari, ovat ohjaaja Deborah Chow, näyttelijä Ewan McGregor ja muut Obi-Wan -sarjan tekijät huomauttaneet. Chow puhuu asiasta esimerkiksi tässä haastattelussa.

Saapuessaan Tatooinelle Luke-nyytin kanssa Obi-Wan ei nimittäin todellakaan ole täynnä toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Hänhän on juuri epäonnistunut katastrofaalisesti, ja menettänyt aivan kaiken. Jedit ovat poissa, tasavalta on poissa, demokratia on poissa, keisari Palpatine on voittanut. Kaiken tuon tuhoon osallistui Anakin Skywalker, joka oli Obi-Wanille kuin veli, ja jonka pysäyttämiseksi Obi-Wan on joutunut tappamaan tämän itselleen kaikkein läheisimmän ihmisen. Kaiken tämän seurauksena (tai piiloutuakseen) hän on ilmeisesti jopa katkaissut kaikki yhteytensä Voimaan samaan tapaan kuin Luke on tehnyt The Last Jedissa – ainakin näin tuntuu Ewan McGregor sanovan Empiren haastattelussa.

Niin, tappamaan Anakinin! Näinhän Obi-Wan tosiaan episodi III:n lopussa luulee. Tunnustan, että tämä on tosiasia, jota seurauksineen minäkään en ole tullut kunnolla aiemmin ajatelleeksi. Darth Vaderin todellinen henkilöllisyys on nykyisessä kaanonissa huomattavasti harvempien tiedossa kuin Disney-aikaa edeltäneessä expanded universessa, ja tosiaankin, Obi-Wan Kenobi olisi ehdottomasti ehtinyt Luken kanssa Tatooinella piiloihinsa ennen Vaderin ilmestymistä kuuluisaksi hahmoksi galaksin ”piireihin”. Deborah Chown haastattelusanojen perusteella vaikuttaa nyt siltä, että Obi-Wan Kenobi -sarja kertoo (osaltaan) tilanteesta, jossa Obi-Wanille lopulta vasta paljastuu, että ”uusi sith-lordi” Darth Vader onkin itse asiassa Anakin Skywalker. Ja kas: yhtäkkiä onkin hyvin selvää, miksi Obi-Wan Kenobin mukaan nimetyssä sarjassa on mukana myös Darth Vader, vieläpä juuri Hayden Christensenin tulkitsemana.

Uskon edelleen, että mukana on myös jonkinlainen flashback-osuus Obi-Wanin ja Anakinin toveruusvuosiin (Christenseniä ei olisi tarvinnut palkata pelkästään Vaderin pukuun pukeutumiseksi). Mutta selvää on nyt, että sarja johtaa kulkunsa kohtaamiseen, jossa Obi-Wan ja Darth Vader kohtaavat, ja jossa Obi-Wan varmastikin yrittää vielä kerran pelastaa ystävänsä pimeältä puolelta. Voi jopa sanoa, että näin on pakko tapahtua, sillä sanoohan Vader myöhemmin pojalleen episodissa VI ”Obi-Wanin kerran uskoneen, kuten sinä nyt uskot”. Tämä on nyt sitä saagan myöhemmän kokonaiskuvan huomioimista, ja samoin sitä on se, miten sarja tähtää episodi IV:n Vaderin repliikkiin siitä, kuinka hän oli edellisen kerran Obi-Wanin ”taakseen jättäessään pelkkä oppilas verrattuna siihen, millainen mestari hän on nyt”. (”Only a master of evil, Darth”, kuittaa siihen Obi-Wan, ja jälleen yksi nuoren George Lucasin heitto saa uusia merkityksiä meidän näkökulmastamme kohtausta katsoen: tuolloin Darth kai oli Lucasin mielessä etunimi, mutta nyt repliikkiin on luettavissa Obi-Wanin pilkkaa tai piikittelyä entistä oppilastaan kohtaan.)

Kaiken kaikkiaan tässä kohtaamisessa panokset ovat kutakuinkin korkeimmat mahdolliset. Star Wars -tarinoiden poikkeuksellisesta aikasyklistä kertoo paljon, että me katsojat tulemme parin viikon päästä jännittämään tätä hetkeä sohviemme partaalla, vaikka itse asiassa tiedämme, kuinka siinä niin sanotusti käy: tiedämme Obi-Wanin epäonnistuvan yrityksessään pelastaa Anakin ja tiedämme molempien selviytyvän kohtaamisesta elävänä.

Sitä emme kuitenkaan tiedä, kuinka tämä kaikki johtaa siihen, että Obi-Wan Kenobi tämän sarjan tapahtumien myötä löytää syyn toivoa parempaa ja vetäytyä seestyneesti Ben-rooliinsa. Veikkaan, että jokin Vaderissa saa Obi-Wanin uskomaan, että Anakinin jälkeläiset ovat avain, ja tämän myötä hän lopulta löytää uskon rooliinsa kasvavan Luken näkymättömänä suojelijana. Veikkaan myös, että tässä sävyssä on kyse siitä, miksi edellinen käsisversio hylättiin esituotantovaiheessa liian synkkänä: Star Wars -tarinat saavat kai sentään olla edetessään synkkiä, mutta niiden on päätyttävä toiveikkaasti.

Silti, vaikka kyse on epäilemättä Obi-Wan Kenobi -sarjan kulminaatiopisteestä ja vaikka Obi-Wanin ja Vaderin uutta kohtaamista hehkutettiin jo varhain ”vuosisadan uusintaotteluna, saa nähdä, mikä Vaderin roolin koko on. Toivon itse, että harkitusti säännöstelty. Vader on niin vahva hahmo, että on ylipäätään aina parempi, että hän ei ole liikaa kuvassa. Kuvaavaa on, että kun Ewan McGregor teki ensimmäistä kohtaustaan Darth Vaderin kanssa, hän tajusi olevansa juuri sillä hetkellä aidosti, oikeasti pelon vallassa – ei roolissa, ei näyttelijänä.

Kuuteen jaksoon näyttää joka tapauksessa mahtuvan luontevasti hyvin paljon muutakin. Jo pelkkien trailerien perusteella siinä muun muassa paetaan Rebelsistä tuttuja inkvisiittoreita, lähdetään Tatooinelta ainakin Daiyu-planeetalle (joka muistuttaa kovasti Lucasin vanhan Star Wars Underworldsarjakonseptin koekuvauksia) ja vaihdetaan teräviä sanoja Larsin perheen kanssa. Trailereissa ei ole kuitenkaan näytetty paljon, ja sarjassa on näyttelijälistan perusteella yllättävänkin paljon uusia hahmoja keskeisissä rooleissa. Silti, kun tarinan aikapiste on tämä ja Obi-Wan Kenobi hahmona on niin keskeinen kuin on, jokainen katsoja voi omassa päässään tehdä veikkauksia myös siitä, keitä tuttuja hahmoja nähdään yllätyksinä matkan varrella: mahdollisia kun ovat muun muassa keisari Palpatine, omaa sarjaansa odotteleva Ahsoka Tano, omassa sarjassaan juuri nähty Boba Fett, Andor-sarjassa pian nähtävä Mon Mothma ja tietenkin Obi-Wanin opettajan Qui-Gon Jinnin Voima-haamu.

Obi-Wan Kenobi oli alusta alkaen hyvin odotettu projekti, muun muassa ja ehkä ennen kaikkea siksi, kuinka lähes kaikki Star Wars -fanit olivat sitä mieltä, että Ewan McGregor ansaitsisi saada näytellä Obi-Wan Kenobia vielä kerran ja nyt ”todella hyvässä tarinassa”. Vuosien vieriessä nämä odotukset eivät ole ainakaan vähentyneet. Tässä vaiheessa Obi-Wan Kenobi saattaa jopa olla ainoa Star Wars -projekti, joka todella kutsuu aivan kaikkia sarjan yleisöjä: originaalitrilogia-puristeja, nykyisin jopa rakastetuiksi korotettujen prequelien sukupolvea ja myöhemminkin tulleita esimerkiksi siksi, kuinka hahmo kytkeytyy The Clone Wars -animaatiosarjaan. Tarjolla näyttäisi niin ikään olevan teemallisia parallelioita The Last Jediin, jatko-osista parhaaseen (jos kohta mielipiteitä jakaneeseen).

Toisin kuin ehkä jotkin toiset Star Wars -hankkeet, Obi-Wan Kenobi ei tunnu fan servicelta, rahastukselta tai vain yhdeltä Star Wars -sarjalta pian liian monien joukossa. Toki lopputulos voi aina olla suuri pettymyskin, kuten The Book of Boba Fett oli, mutta tätä kirjoittaessani pidän peukkuja pystyssä.

Jos olemme onnekkaita, Obi-Wan Kenobi ei ole vain tähän mennessä suurin Star Wars -sarja. Se voi olla myös se Disney-ajan projekteista, jolla lopulta on kaikista eniten uutta täydennettävää siihen, mitä George Lucas jälkeensä jätti. Se voi olla, niin, parasta Star Warsia pitkään aikaan, ja katsoja saa aivan oman makunsa mukaan päättää, kuinka pitkään.

The Book of Boba Fettissä parasta olivat kyllä The Mandalorian -osat, mutta silti jokin tuntui olevan vinksallaan niissäkin

Tämä piti vielä sanomani The Book of Boba Fettistä.

Siis sen jälkeen, että viime kirjoituksessani jo totesin, että tätä sarjaa ei olisi kannattanut edes tehdä, ja nyt kun se on nähty, sen voi nyt suosiolla vaikka unohtaa.

Minäkin kun totesin pitäväni The Book of Boba Fettin parhaina osuuksina sen ”Mandalorian-osia”, etenkin ja ihan sellaisenaan viidettä jaksoa The Return of the Mandalorian. Ja päätösarviossani totesin, että nuo osat ovat ikään kuin palanen, jonka poistan päässäni siitä, miten tuomitsen Boba-sarjaa tai sen olemassaolon oikeutusta.

No, sanonpa nyt vielä siis pari sanaa tästä poistetusta palastakin. Jotain omituista oli nimittäin niissä Mandalorian-osissakin.

Palatessaan Boba Fettin puuhailujen parista tarinan päähenkilöön Din Djariniin (Pedro Pascal) – siltähän se tuntui – The Book of Boba Fett siis kertoi kattavasti, mitä Mandolle kuuluu. Ja sehän oli kiinnostavaa, kuten todettu.

Ensin Din Djarin etsi käsiinsä entiset uskonveljensä ja -siskonsa. Sai asesepän takomaan Grogulle oman pienen haarniskan mittaamattoman arvokkaasta mithrilistä, anteeksi, siis beskarista. Tajusi, että hänen tiensä ei enää mahdu näiden äärimandalorialaisten uskonnon liikennesääntöihin. Tuunasi Tatooinella Peli Motton kanssa itselleen päheän uusvanhan hävittäjän, johon salaviisas mekaanikko rakensi kivan istuimen Grogullekin. Kävi kolkuttelemassa Luke Skywalkerin rakenteilla olevan jeditemppelin portteja. Jätti Grogulle lahjan. Kävi auttamassa Boba Fettiä jossain triviaalissa tappelussa joka liittyi jotenkin johonkin tarinantynkään, jonka voimme jo unohtaa. Ja sai kuin saikin Grogun takaisin luokseen.

Kiinnostavaa, mutta siinäpä se ensimmäinen omituisuus.

Tottakai oli koko ajan selvää, että vaikka Din Djarin ja Grogu erosivat The Mandalorianin toisen kauden lopussa, niin ennen pitkää mandalorialainen ja löytölapsi löytäisivät toisensa jälleen. Olihan näiden kahden side sarjan emotiaalinen ydin.

Mutta että se tapahtui näin pian! Sivusarjassa, The Mandalorianin toisen ja varsinaisen kolmannen kauden välissä. Jos katsoja katsoo näitä teoksia myöhemmin, ja jättää Boba-sarjan välissä katsomatta, hänelle on kuin Grogu ei olisi koskaan Luken mukaan lähtenytkään. Tai: tämä täysin sama lopputulos olisi saavutettu siten, että The Mandalorianin toisen kauden päätösjaksossa, paikalle saapuneen Luke Skywalkerin tarjotessa kätensä, Grogu olisikin vain kieltäytynyt ja halannut tiukemmin Mandoa.

Kuten sanottua, oli selvää että Grogu jossain vaiheessa palaisi ”isänsä” luo ja katsojana olen paluusta tyytyväinenkin, mutta näin pikaisena toteutettu soutu-huopaus oli minusta tarinankerronnallisesti kummallinen ratkaisu. Nyt sen paremmin Din kuin Grogukaan ei saanut kummoista mahdollisuutta kasvaa hahmona ilman toistaan. Kumpikaan ei ehtinyt kauaa ikävöidä puolikastaan eikä kypsytellä ajatusta siitä, että he sittenkin kuuluvat yhteen.

Tulee oikeastaan sellainen olo, että joko kirjoittajat Jon Favreau ja Dave Filoni tulivat Boba-sivusarjaa kehitellessään kokonaan toisiin ajatuksiin aiemmin tarkoittamastaan Grogu-juonikuviosta – tai sitten, ja tästä tulee vielä haljumpi olo, tämän koko kuvion taustalla oli vain halu näyttää meille vähän ”henkiin herätettyä” Luke Skywalkeria.

Toinen – pahempi – omituisuus koskee nimenomaan Luke Skywalkeria (Mark Hamill ja sijaisnäyttelijät ja cgi-tehosteet). Ja taas: en minä sillä, etteikö minustakin olisi ollut jännää nähdä Luke! Mutta se, mitä sitten tapahtui…

Dave Filonin itsensä ohjaamassa jaksossa From the Desert Comes a Stranger Luke pakotti Grogun tekemään valinnan: joko beskar-paita ja paluu Dinin luo – tai Yodan valomiekka ja jedikoulutus. Mutta ei molempia.

Tämä on kummallisen ehdoton vaatimus. Only the sith deal in absolutes, sanoo Obi-Wan Sithin kostossa, kuten Dave Filoni erittäin hyvin tietää, mutta juuri äärimmäisestä valinnasta on kyse. Valinnan vaatimuksen vielä esitti Luke Skywalker, joka itse keskeytti Imperiumin vastaiskussa jedikoulutuksensa Yodan kanssa juuri siksi, että oli kiintynyt ystäviinsä, ja palasi auttamaan heitä vaarassa.

Nyt seuraa palanen sellaista Star Wars -tulkintaa, jota olen itse pitänyt suorastaan perustavana, klassisena ja kanonisena, mutta tarkkaan ottaen kyse kyllä on elokuvien ulkopuolisesta tulkinnasta.

Kysymys: Miksi Luke ja Leia piilotettiin eri vanhempien kasvatettavaksi sen sijaan, että Obi-Wan ja Yoda olisivat alkaneet kouluttaa heistä ”superjedejä” ja ”keisarin kaatajia” vauvasta lähtien? Miksi Obi-Wan aloitti Luken kouluttamisen vasta ikään kuin sattuman saattelemana, Luken ilmestyessä hänen ovelleen Leian hätäkutsun lähettämänä? Sen ikäisenä, jossa Yodakin piti Lukea liian vanhana oppimaan? Ja vielä: etenkin kun prequeleissa niin selvästi oli todettu, että ennen vanhaan ihan tavallisetkin potentiaaliset jedit otettiin pois vanhemmiltaan jedikouluun jo pikkulapsina?

Se liki kanonisena pitämäni tulkinta: Juuri siksi. Koska Obi-Wan ja Yoda tiesivät, että jedien pöljät säännöt kielletyistä henkilökohtaisista kiintymyssuhteista olivat osaltaan johtaneet jedien vieraantumiseen galaksin todellisuudesta ja Voimalle tärkeästä välittämisen periaatteesta. Ja että ehdottomasti ne säännöt olivat liki suoraan johtaneet juuri Anakin Skywalkerin lankeemukseen. Siksi Obi-Wan ja Yoda nimenomaan lähettivät Luken ja Leian kasvamaan rakastavissa perheissä ”normaaleiksi kunnon ihmisiksi” ennen kuin he mahdollisesti oppisivat jedeiksi, ja siihenkin suorastaan ryhdyttäisiin vain, jos Voima niin tahtoisi. Itsensä Yodan epäröinnistä huolimatta tämä uhkapeli nimenomaan tepsi, sillä juuri tästä syystä Luke kykeni näkemään isässään hyvää jopa Darth Vaderin maskin taakse. Juuri siksi Luke onnistui tavoittamaan isänsä, ja vain siksi keisari kaatui. Suuren tarinan suuren voiton salaisuus: rakkaus voitti.

Myönnetään: Tämä tulkinta, jonka siis todellakin itsekin täysin ostan, on todellisuudessa jälkiviisastelu-henkinen, ellei peräti retcon. Ihan oikeasti syy siihen, miksi Luke originaalileffan alussa vain eleli Tatooinella rauhallisesti – vielä omalla sukunimellään! – on nimittäin se, että tuota elokuvaa kirjoitettaessa Darth Vader ei vielä ollut Luken isä, eikä Lukea oltu siis mitenkään kirjoitettu ”piilotetuksi” – saati että Obi-Wan olisi häntä jotenkin vartioinut. Eikä Luken ja Leian kasvuvuosiin oltu alunperin piilotettu mitään jedien kiintymysopit kumoavaa vallankumousta, koska ei George Lucas varmasti ollut keksinyt sellaisiakaan ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan prequeleita 1990-luvulla.

Mutta vähät siitä, että tulkinta on jälkiviisastelu-henkinen, kun se kerran niin kauniisti toimii! Olen jopa valmis uskomaan, että ainakin suurissa linjoissaan tämä on Lucasin prequeleissaan itsekin tarkoittama retcon-tulkinta, vaikka siis en tiedäkään hänen aivan näillä sanoin asiaa esimerkiksi haastatteluissa vahvistaneen.

Paitsi että en siis ollenkaan ymmärrä, miten The Book of Boba Fettin Luke-osuus sopii tähän kuvaan.

Miksi Luke nyt opettajaksi ryhtyessään vaatiikin oppilaaltaan Grogulta kiintymyssuhteiden hylkäämistä prequel-ajan jedien tapaan? Miksi Luke ei nyt ikään kuin edes hyväksy, että Grogu kaipaa samanaikaisesti jediopetusta että rakkaitaan, vaikka niin kaipasi hän itsekin? Eikö Luken pitäisi olla ensimmäinen uusista jedeistä, paremman tien kulkija, jedikunnan reboot?

Miksi The Book of Boba Fettin Luke ei näin perustavassa asiassa, suoraan sanoen, tunnu käyttäytyvän Luke Skywalkerin tavoin lainkaan?

Ellen tietäisi, että jakson ohjannut ja kirjoittanut Dave Filoni todellakin tuntee kanonisen Star Warsin ja Luke Skywalkerin koko olemuksen syvällisesti minua itseäni paremmin, syyttäisin jakson tekijöitä ymmärryksen puutteesta.

Mutta niin en toki voi tehdä, sillä Filoni itse on suorastaan luennoinut tästä nimenomaisesta näkökulmasta siitä, miksi jedien kiintymyksen välttely oli väärin ja miksi Anakin todella kääntyi pimeälle puolelle ja miksi Luke onnistui hänet sieltä pelastaan. Tämä miniluento on vieläpä peräisin niin läheltä The Book of Boba Fettiä kuin mahdollista, The Mandalorianin ensimmäisen kauden oheismateriaaleista, ja viimeistään tämän myötä minä nimenomaan oletin, että tämä niin sanottu tulkinta on käytännössä myös kanoninen totuus:

Nyt ihmettelen siis, mitä en tässä ymmärrä, sillä en kyllä ymmärrä.

Se, minkä sen sijaan ymmärrän, on eräs Grogun kohtaloon epäilemättä vaikuttava ulkoelokuvallinen voima. Kutsukaamme sitä ”Ahsoka-paralleliaksi”.

Kun Lucas ja Filoni loivat prequelien valmistumisen jälkeen The Clone Wars -sarjan keskeiseksi hahmoksi Ahsoka Tanon, he loivat samalla ongelman: mitä Ahsokalle tapahtuisi episodien II ja III välissä, jonka vuoksi häntä ei episodissa III nähtäisi tai mainittaisi?

Vastaus ja ratkaisu olisi toki ollut hahmon traaginen kuolema ennen episodi III:n tapahtumia. Mutta mitä suositummaksi Ahsoka hahmona kasvoi ja mitä rakkaammaksi Filonille itselleen, sitä mahdottomampaa tästä todistettavasti tuli. Filoni on jo kertaalleen kirjoittanutkin Ahsokalle komean ja uskottavan kuolinkohtauksen – ei kloonisotiin, vaan ennen episodi IV:tä tapahtuneen Rebelsin toisen kauden loppuun – mutta jänistänyt siitä pois, palauttaen hahmon henkiin. Ja nyt Ahsoka (Rosario Dawson) siis seikkailee näytellyissä tarinoissa, ja jo episodien VI ja VII välissä.

Ahsoka Tano on hieno hahmo, mutta tosiasiassa franchisen suuren kertomuksen sisäinen ongelma on vain pahentunut, mitä pitemmälle Star Wars -historiaan Ahsoka on elänyt. Kyse ei ole enää vain siitä, miksi Ahsokaa ei näy episodin III tapahtumissa, vaan myös esimerkiksi siitä, miksi Ahsoka ei yrittänyt pelastaa Anakinia pimeältä puolelta episodien III tai IV välissä. Tai miksei hän ottanut yhteyttä kapinaliiton julkkikseksi nousseeseen Lukeen episodien IV ja V välissä, joko auttaakseen tai opettaakseen häntä tai, huh huh, vihjaistakseen hänelle jotain erään mustakypäräisen hahmon identiteetista.

Grogu on samantapainen pommi.

Kun niin keskeinen hahmo kuin jedikykyinen ”Baby Yoda” on lisätty kronologisesti keskelle Star Wars -saagaan sequelienkin valmistumisen jälkeen, meillä on siis käsissämme kysymys, missä Grogu luuraa elokuvien aikana. Grogun tekemiset prequelien tai originaalitrilogian aikana saattavat meille vielä jossain tarinassa selvitäkin, mutta pahin ongelma onkin se, mitä hänelle tapahtuu nyt näkemiemme jaksojen ja episodi VII:n välissä, jonka vuoksi häntä ei jatko-osatrilogiassa nähdä tain mainita.

Koska myös Grogu on suosittu ja rakas hahmo, arvelen, että kerronnallinen kynnys traagiseen kuolemaan on tälläkin kertaa korkea. Tällöin vaihtoehdoksi on jäämässä, että Grogu on pyrittävä kirjoittamaan sellaisille poluille, joissa emme joudu kysymään sellaisia kysymyksiä kuin että tappoiko Kylo Ren Grogun yönä jona Luken jeditemppeli paloi tai miksei Grogu ottanut yhteyttä tuohon vanhaan kurssikaveriinsa pelastaakseen tämän pimeältä puolelta.

Ja siispä: tästä näkökulmasta ymmärrän kyllä, miksi Grogusta ei tullut Luken jedioppilasta. En vain oikein ymmärrä, miksi hän palasi Mandon luo jo näin pian – enkä ollenkaan ymmärrä, miksi tällaisen Luken ultimaatumin saattelemana.

(Yhtenä vastauksena Grogun ”sequel-ongelmaan” mieleeni on muuten jäänyt tämä mainio spekulaatio The Mandalorianin kakkoskauden finaalin ajalta. Siinä esitetään, että Grogusta, mandalorialaisesta löytölapsesta, tulee sarjan loppuun mennessä sarjan nimen lopullinen ”The Mandalorian”, darksaberia kantava jedikoulutettu mandalorialainen.)

Tämä kaikki, siis aikajärjestyksissään kaoottinen mutta kronologiassaan loogisuuteen pyrkivä kerronta, on muuten omasta mielestäni edelleen yksi Star Warsin viehättävimmistä erityispiirteistä. Mutta kieltämättä hirvittää, kuinka kasassa tämä kaikki pysyy taitavimmillakin tarinaryhmillä ja davefiloneilla teosten määrän kasvaessa nykyistä vauhtiaan.

Kuudennen jakson jälkeen alan ymmärtää, että The Book of Boba Fett ei tehnytkään juuri pitkää sivupolkua, vaan oli itse se sivupolku

Nyt kun The Book of Boba Fettiä on nähty kuusi jaksoa ja jäljellä on enää vain yksi, on hyvä muistuttaa eräistä tosiseikoista, jotka oli kerrottu haastatteluissa jo ennen ensimmäistä jaksoa:

  1. Tämän sarjan tuotantovaiheessa jaksojen numerot olivat 301, 302, 303 ja niin edelleen – siis aivan kuin kyse olisi ollut The Mandalorianin kolmoskaudesta.
  2. Kaikki tämän sarjan tekijätkään eivät edes kuvauksissa tienneet, että he eivät olleet tekemässä The Mandalorianin kolmoskautta.
  3. Asioista tietävienkin parissa sarjan leikkisä tuotantonimi oli The Mandalorian 2.5.

Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia The Book of Boba Fettin ensimmäisistä kuudesta jaksosta.

Viidennen ja kuudennen jakson jälkeen on selvää, että nämä The Mandalorianiin eri tavoin viittaavat numeroinnit eivät olleet pelkästään sumuverhoa, joilla pyrittiin piilottelemaan Boba Fettin oman sarjan tekeillä olemista ennen sen yllätysjulkistamista The Mandalorianin kakkoskauden finaalin lopputeksteissä. Jonkin verran kyse oli varmasti juuri tuostakin, mutta vieläkin enemmän siitä, että paitsi että The Book of Boba Fett näyttää ja tuntuu The Mandalorianilta, se aivan suoraan jatkaa myös The Mandalorianin tarinaa.

Itse asiassa sarja, joka kantaa otsikossaan Boba Fettin nimeä, ja jonka otsikko tuntui ”kirja”-sanallaan viittaavan jonkinlaiseen kokonaiskatsaukseen Boba Fettin elämästä, tuntuu viime jaksoissaan kadottaneen Boba Fettin (Temuera Morrison) kokonaan. Kun viimeksi tähän blogiin sarjasta kirjoitin, neljännen jakson jälkeen eli kutakuinkin silloin kun sarjassa viimeksi edes näimme Boba Fettin enemmän kuin vilaukselta, kirjoitin sarjan suuresta ongelmasta: siitä, että se ei tunnu oikein haluavan sanoa mitään nimihenkilöstään Boba Fettistä. Nyt on selvää, että kyse ei ole ”vain tunteesta”, vaan Jon Favreaun luotsaama Boba-sarja tuntuu nyt tosiaan kadottaneen peräti koko mielenkiintonsa Bobaan.

Puhun siis siitä, että viides jakso The Return of the Mandalorian oli kokonaisuudessaan eräänlainen sivupolku toisen sarjan nimihenkilön kuulumisiin, ja tuorein, kuudes jakso From the Desert Comes a Stranger viettää sekin suurimman osan minuuttikestostaan Din Djarinin (Pedro Pascal) ja muiden enemmän The Mandalorianiin kuin Boba Fettiin liittyvien hahmojen parissa. Olkoonkin toki niin, että kuutosjaksossa jotkut heistä – lähinnä Boba Fettin haarniskaakin kantanut tatooinelainen sheriffi Cobb Vanth (Timothy Olyphant) – liittyvät paljon ilmeisemmin The Book of Boba Fettin pääjuoneen kuin Grogun treenit Luke Skywalkerin (Mark Hamill) kanssa.

Mutta siinä missä viimeksi kirjoitin Boba Fett -sarjan Boba Fett -mitäänsanomattomuudesta asiain tilaan pettyneenä, nyt voin katsoa asiaa myös toisesta näkökulmasta. Tai oikeastaan: kahdesta toisiaan sivuavasta, mutta kuitenkin erilaisesta toisesta näkökulmasta.

Ensimmäinen on se, joka suorastaan purskahtelee internetissä tätä kirjoittaessani. Se, että vähät siitä, jos tämä ja edellinen jakso eivät käsitelleetkään Boba Fettiä, koska ne olivat niin mahtavia. Tämä on monen aito mielipide, ja mikäs siinä, etteikö se olisi minunkin, ainakin sinnepäin.

Bryce Dallas Howardin ohjaama viitosjakso sellainen ainakin oli. Mandon paluu tuntui jaksolta, joka olisi kuulunut sellaisenaan The Mandalorianiin, ja se saattoi aivan hyvin olla jopa paras tähänastinen näytelty SW-sarjajakso. Din Djarinin motivaatiot ja hahmon tragedia aukenivat ehkä paremmin kuin koskaan hänen omassa sarjassaan. Jakso oli täynnä tavallista toimivampaa kuivaa huumoria. Avaruudessa pyörivä rinkulakaupunki oli henkeäsalpaavin uusi SW-lokaatio pitkään aikaan. Ja se loppupuolen hurjastelu Naboo-hävittäjällä (huutomerkki!) Beggar’s Canyonissa (kaksi huutomerkkiä!), se se vasta olikin.

Naboo Starfighter: Myös prequel-nostalgia on aitoa nostalgiaa.

Boba Fettiin tai mihinkään The Book of Boba Fettin neljässä ensimmäisessä jaksossa nähtyyn tarinaan mikään viitosjaksossa nähty ei tosin liittynyt yhtään mitenkään, mutta mitäpä sillä tosiaan väliä katsoessa, jos katsottava muuten kelpasi. Etenkin kun minä ja monet muut emme tosiaan tätä ennen olleet pitäneet The Book of Boba Fettiä ja siinä nähtyä tarinaa aivan mahtavina.

Dave Filonin ohjaama kuutosjakso ohjasi kurssia, kuten sanottua, hieman lähemmäs tämän meneillään olevan sarjan pääjuonta, vaikka nimihahmo Boba Fett siinäkin hädin tuskin vilahti. Mutta mitäpä siitäkään tosiaan, kun tarjolla olivat R2-D2, Ahsoka Tano, Cad Bane, Grogu ja, huh huh, itse mestari Luke Skywalker ilmielävänä, tällä kertaa myös pitemmin puhumassa ja liikkumassa! (Yritin kirjoittaa tähän sisään lisävitsiä moninkertaisista huutomerkeistä, mutta menin itsekin sekaisin Luken kohdalla tarvittavien huutomerkkien määrässä).

Ketkäs ne siellä!

Jos jossain on Star Wars -fani, jonka sydän ei läikähdä ilosta R2-D2:n piipittäessä, epäilen hänen faniuttaan syvästi. Tai jos jossain on joku, joka ei halua nähdä nuorta Lukea opettelemassa jediopettajaksi. Tai Ahsoka Tanoa (Rosario Dawson) keskustelemassa Luken kanssa ohimennen hänen isästään – jo pelkästään tämä yksi pieni hetki olisi vain pari vuotta sitten ollut valtavalle osalle Star Wars -fandomia korkeintaan etäinen toiveuni, mutta nytpä me vain yhtäkkiä elämme aikaa, jossa tällainen kohtaus voi täysin luontevasti tapahtua sivuhuomiona tarinassa, jonka oikeastaan ehkä pitäisi kertoa aivan muista hahmoista. Ei siis todellakaan mikään ihme, että sellaisia kohtauksia katsoessa moni on täysin valmis sivuuttamaan sen, mistä sarjassa ehkä tuotelupauksensa mukaan piti kertoa, mikä se nyt olikaan, kenenkäs kirja tämä olikaan, väliäkö hällä.

Minä en silti ollut kuutosjaksosta aivan pelkästään haltioissani, sillä minusta jakso muistutti yhden katsomiskerran perusteella liian paljon kuvitettua Wookieepedia-artikkelia siitä, mitä Luke Skywalkerille, Grogulle ja vähän Ahsokallekin kuuluu The Mandalorianin kakkos- ja kolmoskausien välissä ja kuinka Luke aloitteli myöhemmin tuhoutuvaa jedikouluaan. Jaksossa ei nimittäin nähty näistä aiheista tarinallisesti yhtään mitään, mitä emme olisi voinut itsekin kuvitella tapahtuvan. Ja kun niissä nähtiin jediharjoituksia, niissä ei edes nähty yhtään uudenlaista jediharjoitusta tai -opetusta: vain tuttua hyppelyä ja treenipallon väistelyä, yhdistettynä yhtä tuttuihin sanoihin tasapainosta ympärillämme. Mutta myönnän kyllä, että sanon tämän liki koomisen näköisenä, kuin tarkoituksella otsaani rypistäen ja akateemista kriitikon hattua päähäni asetellen, sillä tottakai minäkin fanina halusin nähdä tuon kaiken, ja tunsin saavani odottamattoman lahjan, kun sain sen nähdä kuvittelemisen sijaan.

Summatakseni: Tästä näkökulmasta siis The Book of Boba Fettin jaksot viisi ja kuusi olivat kutakuinkin parasta mahdollista tämän hetken Star Warsia, ja pihkat siitä, mitä joku jossain muka olisi halunnut kuulla kerrottavan Boba Fettin tragediasta galaksin yleisimpien kasvojen viimeisenä kantajana.

Sitten se toinen toinen näkökulma siihen, onko The Book of Boba Fett täysin kadottanut punaisen lankansa. Palaan siihen, mistä tämän kirjoituksen aloitin: siihen, että The Book of Boba Fettiin tosiaan viitattiin Lucasfilmin ja tuotannon sisälläkin The Mandalorianin kolmantena tuotantokautena tai kahden ja kolmannen ”välikautena”.

Jospa katsojankin olisi järkevämpää suhtautua The Book of Boba Fettiin nimenomaan The Mandalorian 2.5:nä, jolle vain jostain syystä on annettu harhaanjohtava otsikko?

Mitä enemmän ajattelen nyt kuutosjaksossa nähtyä, minusta alkaa tuntua, että ei ole mielekästä ajatella, että The Book of Boba Fett olisi tehnyt sivupolun The Mandalorianin tarinaan. Pikemminkin tuntuu siitä, että tämä koko sarja on sivupolku The Mandalorianin tarinassa.

Näiden kahden jakson aikana aseteltiin lukuisia palasia valmiiksi tulevaa Mandon kolmoskautta varten. Etsittiin Din Djarinille seuraavaa elämäntehtävää selvittämällä, että enää se ei löydy hänet kasvattaneiden äärimandalorelaisten jengistä. Hankittiin uusi pähee kärry tuhoutuneen tilalle (ja toisenlaisiin tehtäviin). Sekä tietenkin setvittiin isä-poika-suhdetta, The Mandaloreanin sydämellistä ydintä, kuutosjaksossa lopulta myös ”pojan” eli Grogun näkökulmasta. Tämä kaikki oli monin tavoin painavampaa katsottavaa kuin mikään siitä, mitä sarjan alkupuolella nähtiin tapahtuvan Boba Fettille.

Ylipäätään se, että Boba Fettin unohtuminen taka-alalle viime jaksoissa ei häirinnyt monia katsojia, kertoo tästä samasta asiasta. The Mandalorian on ollut monelle Star Wars -fanille niin mieluinen Star Wars -sarja, että kun sarja toi kuvaan Din Djarinin, katsoja oli heti täysin valmis hyppäämään tämän kelkkaan. Sitä kelkkaa Mando laskettelikin sitten pyytämään avuksi Cobb Vanthia (suoraselkäistä lainvartijaa, jonka periaatteessa pitäisi vastustaa Boba Fettiä siinä missä muitakin rikollisia) tai tapaamaan, vaikka ei sentään hakemaan, Lukea (jonka kanssa Boba on tapellut kerran jos toisenkin). Siis rinteisiin, joihin Boballa ei olisi ollutkaan asiaa.

Luulen, että ensi viikon päätösjaksoa on täysin luontevaa katsella siten, että myös Boba Fett ja Fennec Shand – tämän sarjan näennäiset päähenkilöt – tuntuvat siltä, mitä he suuressa kuvassa ovatkin: The Mandalorian -sarjan sivuhenkilöitä siinä missä vaikka juuri Cobb Vanthkin. Boba oli kyllä se Star Wars -universumin alkuperäinen mandalorealainen, mutta Din on se, jonka tarina yleisöä tällä hetkellä kiinnostaa.

Ehkä tämän sarjan totuudenmukaisempi nimi olisikin ollut vaikkapa The Mandalorian: The Book of Boba Fett tai jotain muuta vihjailevampaa, koska mistään klassisesta spinoffista, saati erillisestä yksittäishahmokertomuksesta vaikkapa viime joulukuun Marvel-sarja Hawkeyen tapaan, ei oikeastaan ollutkaan kyse.

Ja, jos nyt näin suopeaksi ryhdyn, niin ehkä tätä kertomuksellista keikausta voisi jopa pitää sinä yllätyskuviona, jota ennen ensimmäisiä jaksoja tässä blogissa The Book of Boba Fettin odotin ja toivoin sisältävän, ja jota ensimmäisten jaksojen jälkeen ei tuntunut missään kuuluvan eikä näkyvän.

Sitä voin pohtia ensi viikolla päätösjakson jälkeen, kuinka laatumielessä onnistuneeksi tämä näkökulma The Book of Boba Fettin muuttaa, mutta tällä hetkellä minusta vaikuttaa, että koko sarjan voi todellakin nähdä kertomuksena siitä, kuinka Din Djarin auttoi Boba Fettiä vakauttamaan Tatooinea The Mandalorianin toisen ja kolmannen kauden välissä. Ei siis niinkään Boba Fettin kirjana, vaan pikemminkin Boba Fettiä käsittelevänä välilukuna Din Djarinin kirjassa.

Hayden Christensen palaa ensi vuonna muuttuneeseen Star Wars -maailmaan

Ei riitä, että Hayden Christensen on mukana Obi-Wan-sarjassa (kuten kerrottiin jo melkein vuosi sitten). The Hollywood Reporterin mukaan hän on mukana myös Ahsoka-sarjassa.

Se siis tarkoittaa, että Darth Vader tai Anakin Skywalker tai molemmat nähdään jopa kahdessa tulevassa näytellyssä Star Wars -tarinassa. Vaikka Christensenin paluu ei siis enää ole niin suuri uutinen kuten se oli vuosi sitten, on siitä silti mahdollista annostella pari aasinsiltaa kertomaan, millainen on Star Warsin tulevaisuus ensi vuodesta alkaen, josta onkin tulossa yksi franchisen hurjimmista vuosista koskaan. Näin kävi ilmeisesti vähän sattumaltakin, Solon floppauksen ja episodi IX:n ensi-illan jälkeisen tuumaustauon sekä koronapandemian aiheuttamien viivästysten myötä, mutta tämän vuoden joulukuun lopusta alkaen uusia sarjoja (ja elokuviakin) alkaa tipahdella nähtävillemme ihan tulvaksi asti.

Teksti jatkuu joulukuun Boba Fett -sarjan julisteen alla ja on täysin spekulatiivinen – ei huhuihin perustuvia spoilereita tulevista sarjoista.

Ensin siis muistutus. Julkistettujen ja voimassa olevien tietojen mukaanhan tulossa on siis kaikkea tätä:

  • The Book of Boba Fett -sarja eli The Mandalorianin spinoff: esitetään Disney+:lla alkaen 29.12.2021
  • Obi-Wan Kenobi -sarja: kuvaukset olivat tänä vuonna, esitetään ensi vuonna 2022
  • Andor-sarjan 1. kausi: kuvaukset olivat tänä vuonna, esitetään ensi vuonna 2022
  • The Bad Batch -animaatiosarjan 2. kausi: esitetään ensi vuonna 2022
  • The Mandalorian -sarjan 3. kausi: kuvaukset ovat parhaillaan meneillään, joten olisiko tämänkin esitysaika vielä vuoden 2022 lopulla?
  • Ahsoka-sarja: THR:n tämänpäiväisen uutisen mukaan ”tuotanto” alkaa ensi vuoden alussa, kenties siis jo varsinaiset kuvaukset tästäkin
  • Rogue Squadron -elokuva: ensi-ilta joulukuussa 2023
  • The Acolyte -sarja: esituotantovaiheessa
  • Lando-sarja: esituotantovaiheessa
  • Rangers of the New Republic: julkistettu siinä missä kaikki nämä muutkin, mutta saattaa jäädä jopa toteuttamatta liittyen Gina Caranon potkuihin eli Cara Dunen hahmon puuttuessa rosterista
  • Taika Waititin, Kevin Feigen ja Rian Johnsonin erilliset ja eri aikoina julkistetut elokuvaprojektit

Eikä tässä siis vielä listattu huhuttuja juttuja, kuten jatko-osatrilogian Finnin (John Boyega) omaa sarjaa. The Hollywood Reporter mainitsi syyskuisessa artikkelissaan tulossa olevan ”11 Star Wars -sarjaa seuraavien vuosien aikana”, ja edellä luetelluista minä lasken julkistettujen hankkeiden lukumääräksi yhdeksän – tosin voi olla, että THR tai sen lähteet vain laskevat jotenkin toisin, esimerkiksi laskemalla varmuudella useamman tuotantokauden pituisiksi tarkoitetut sarjat eli Andorin ja The Mandalorianin kahdesti.

Mutta siis onhan noita kyllä.

Hayden Christensen ja Ewan McGregor edellisellä kerralla: Sithin koston (2005) loppu.

Obi-Wan Kenobi -sarjaa on jo hyvissä ajoin ennakkomarkkinoitu ”vuosisadan uusintamatsina” eli Obi-Wanin (Ewan McGregor) ja Darth Vaderin (Hayden Christensen) uutena kohtaamisena. Sikäli kuin sellainen ottelu kaanoniin mahtuu, on se ilman muuta ja ymmärrettävästi vastustamaton megatapahtuma niin monille faneille, sarjan tekijöille kuin Lucasfilmille bisnes-mielessäkin.

Ja kyllä kai se jotenkuten kaanoniin mahtuukin. George Lucas aivan epäilemättä tarkoitti Sithin koston lopputaistelun olleen Obi-Wanin ja Vaderin ainoa edellinen kohtaaminen ennen heidän viimeistä kamppailuaan Kuolemantähdellä originaalileffassa, mutta saman Lucasin 1970-luvun elokuvan repliikit eivät mitenkään estä sitä, etteikö valomiekkaa olisi voitu taittaa välissäkin. Vaderin mutina itselleen ”A presence I haven’t felt since…” jää sopivasti kesken paljastamatta, missä tai milloin musta lordi entisen opettajansa läsnäolon viimeksi tunsi. Vaderin lausahduksen vanhalle Benille, ”When I left you, I was but the learner; now I am the master”, taas voi halutessaan jopa tulkita siten, että Obi-Wan-sarjan kohtaaminen tarvitaan, koska Sithin kostossa se on kirjaimellisesti Obi-Wan, joka jätti Vaderin taakseen, eikä toisinpäin. (Kanonisesti oleellista on vain, että Vader ei saa saada elokuvien välissä selville Obi-Wanin piilopaikkaplaneettaa, eikä etenkään Luken olemassaoloa.)

Obi-Wan Kenobi -sarjaan liittyy tietysti paljon avoimia kysymyksiä, mutta Hayden Christenseniä ajateltaessa niistä päällimmäinen on kysymys siitä, nähdäänkö sarjassa vain Vader vai kenties myös Anakin. Sarja sijoittuu aikaan 10 vuotta Sithin koston jälkeen, mutta kun siinä nyt selvästi käsitellään Obi-Wanin omaa tragediaa eli hänen epäonnistumistaan Anakinin kanssa, olisi enemmän kuin loogista ja draamallisestikin herkullista nähdä siinä myös digitaalisilla nuoruudenlähteillä aikaansaatuja flashback-kohtauksia niihin onnellisempiin aikoihin, jolloin Anakin vielä oli Obi-Wanin hyvä oppilas ja muutenkin kuin veli ikään.

Minusta Anakin-fläsärit myös selittäisivät parhaiten sen, miksi juuri Christensen itse tosiaankin palaa rooliinsa, vaikka toki myös Vader voidaan sarjan aikana ilman mustaa kypäräänsä nähdä. Muistattehan, että vielä vain viisi-kuusi vuotta sitten Rogue Onessa Vaderia näyttelemään kelpasi joku-stuntti-vain -tyyppinen talentti – tosin kyllä pienempään rooliinkin.

Toinen Darth Vaderin kahdesta näyttäytymisestä Rogue Onessa (2016): tämä ei ollut Hayden Christensen.

Mutta jos Obi-Wan Kenobi -sarjan pääpaino Anakin/Vader-akselilla täytyykin olla Vaderissa, niin Ahsoka-sarja on tässä mielessä kokonaan toista maata.

Ahsoka on siis sekin näytelty sarja, jossa The Clone Wars – ja Rebels-animaatioissa pitkän uran tehnyttä rakastettua Ahsoka Tanon hahmoa tulkitsee Rosario Dawson, kuten jo yhdessä The Mandalorianin kakkoskauden jaksoista. Se myös sijoittuu The Mandalorianin aikoihin eli viitisen vuotta Jedin paluun jälkeen, ja tuon The Mandalorian -jakson vihjeen perusteella turvallinen veikkaus on, että sarjan pääjuoni liittyisi Rebelsin lopussa kadonneiden Ezran ja suuramiraali Thrawnin etsintään.

Siinä kaukaisen galaksin historian vaiheessa Darth Vader, kuten myös Anakin Skywalker, on ehdottomasti ja peruuttamattoman kanonisesti kuollut. Obi-Wan-sarjaan luvatun vuosisadan uusintamatsin verrokkikohtaus Ahsokan ja Vaderin välillä, siis entisen oppilaan kohtaaminen Vaderiksi kääntyneen Anakinin kanssa, on sitä paitsi jo nähty Rebels-piirrossarjan toisella kaudella.

Tästä seuraa käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Joko Hayden Christensen nähdään Ahsokassa nimenomaan nuorena Anakinina flashback-kohtauksissa – tai sarjan nykyhetkessä Voima-haamu-Anakinina, joka pitää yhteyttä entiseen oppilaaseensa rajan takaa.

Ahsoka Tano, Anakinin aiempi padawan, aikuisena ja Rosario Dawsonin kasvoilla.

Jälkimmäinen vaihtoehto on mittaamattomasti kutkuttavampi. Anakin Skywalkerin kuolemanjälkeiset teot ovat nimittäin Star Wars -kertomusten suurimpia mustia pisteitä. Ne ovat samaa tasoa kuin Yodan rotu, johon ei ennen The Mandaloriania kerrassaan kukaan ollut saanut koskea: kiinnostavia ja ilmeisiä kysymysmerkkejä, joita ei vain ole tarinoissa käsitelty.

Jedin paluun loppu kertoi jokaiselle katsojalle jo vuonna 1983 selvästi, että Anakin tosiaankin pelastui ennen kuolemaansa haamuilemaan Benin ja Yodan seuraan. Lucasin special editionien myöhemmät iteraatiot vieläpä täsmensivät, että haamu otti itselleen nuoren Hayden-Anakinin kasvot. Näin, vaikka prequeleissaan Lucas teki lucasmaisella tavalla epäselvän selväksi, että jedit eivät itse asiassa ennen Beniä ja Yodaa osanneet ”kadota kuollessaan” eli säilyttää tietoisuuttaan yhtyessään elävään Voimaan. (Lucasfilm-lähde Pablo Hidalgo on joskus netissä kertonut Lucasin itsensä tarjonneen tähän ristiriitaan selitykseksi, että Anakin sai ”apua toiselta puolelta” eli ilmeisesti juuri Beniltä ja Yodalta.)

Koska Ben ja Yoda siis kykenevät Star Wars -tarinoissa palaamaan juttelemaan Luken kanssa, kaiken järjen mukaan Anakin, joka ei ehtinyt tehdä niin elämänsä aikana, olisi tehnyt samoin. Yhtä lailla kaiken järjen mukaan Anakinilla olisi ollut paljon sanottavaa – ja anteeksipyydettävää! – myös tyttärelleen. Joitakin viittauksia tällaisiin käytyihin keskusteluihin löytyykin vuosikymmenten varrella kertyneistä Star Wars -kertomuksista, ja joissain 1980-luvun sarjakuvissa jokin tällainen keskustelu jopa nähdään, mutta sen verran harvassa ja syvälle historiaan uponneissa saagan alaviitteissä ne ovat, että pidän selvänä, että tämä on tosiaankin alue, johon George Lucas itse kielsi oheistarinoiden kertojia koskemasta.

Mutta tänä päivänä tuottaja-kirjoittaja-showrunner Dave Filonilla onkin lupa koskea jopa siihen Yodan rotuun, kuten The Mandalorianissa on nähty – eikä Lucas toki virallisesti enää itse Star Wars -tarinoita omistakaan, vaikka eräitä hänen linjauksiaan on yhtiössä edelleen kunnioitettu. Jos taas minulta kysyttäisiin Star Wars-tarina-aihioita, joita kaikkein eniten haluaisin nähdä ja joita en olisi koskaan kuvitellut ainakaan näyteltyinä elokuvattuina kohtauksina näkeväni, niin Anakin Skywalker ottamassa kantaa tekoihinsa Darth Vaderina saattaisi hyvinkin olla jopa listan ensimmäisellä sijalla.

Harvinainen kohtaus, jossa Anakin Skywalkerin haamu (oikealla, Sebastian Shawn kasvoilla) keskustelee Luke Skywalkerin kanssa Jedin paluun jälkeen. Ote Marvelin Star Wars -sarjakuvalehdestä #90 (1985).

Samaan aikaan on pakko huomauttaa, että niin paljon kuin olen tällaisen kohtauksen kiinnostunut näkemään, niin suuri sääli on, että se näyttäisi tapahtuvan vasta nyt.

Jatko-osatrilogiassa oli kaikki perustellut ainekset käsitellä Anakin Skywalkerin haamun tekemisiä. Olihan Anakin vanhasta näkökulmasta episodinumeroidun Star Wars -saagan keskushenkilö, ja olihan sen jatkoksi kirjoitettuun uuteen trilogiaan sijoitettu keskeiseksi henkilöhahmoksi Ben Solo / Kylo Ren, joka ihannoi nimenomaan hänen pahis-identiteettiään Darth Vaderia. Olipa vielä trilogian avausosan nimikin The Force Awakens, jonka keskellä myös jännittävä ”Forceback-kohtaus” antoi ymmärtää Voiman tai sen kautta operoivien haamujen näyttäytyvän tämän trilogian aikana vielä selvästi.

Mutta ei: ainoa pihaus, mikä Anakinista kuultiin, olivat muutamat sanat Reylle The Rise of Skywalkerin lopussa muiden jedien joukossa. Ne sanat toki lausui juuri Hayden Christensen, mutta siinä kohtauksessa kuultiin muitakin jedejä – sellaisiakin, jotka tiettävästi kaanonin mukaan eivät edes haamuile samalla konkretian tasolla kuin Anakin olisi voinut. Minäkin kirjoitin jatko-osatrilogian vuosina useaan kertaan tässä blogissa siihen tapaan, että Anakinin olisi tarinallisesti suorastaan välttämätöntä olla mukana viimeistään saagan päätösosassa, vaikka en ulkoelokuvallisista syistä uskonutkaan niin tapahtuvan.

Ulkoelokuvallisilla syillä tarkoitin pitkälti nimenomaan sitä, että Anakinin olisi pitänyt näyttää Hayden Christenseniltä. Disney-Lucasfilmille oli etenkin The Force Awakensissa, mutta myös muissa tähänastisissa uusissa elokuvissaan hyvin tärkeää näyttää Star Warsin palanneen sekä ”perinteisenä” että ”modernina”, mutta yhtä kaikki siis erilaisena kuin Lucasin prequeleissa. Tästä sinänsä ymmärrettävästä periaatteesta, yhdistettynä elokuvien tuotantojen välillä kuluneisiin vuosiin, seurasi valitettavasti osaltaan se, että vaikka episodielokuvat I-IX periaatteessa ihan kelpo jatkumon muodostavatkin, ovat kaikki kolme trilogiaa tavallaan myös toisistaan erillisempiä kuin ne hyvässä maailmassa voisivat olla. Ne ovat ja tuntuvat eri ihmisten eri aikoina tekemiltä, eivätkä edes kaikki niiden yhteiset hahmot tunnu pelkkien elokuvien perusteella täysin samoilta. Rakennuspalikat prequelien, originaalien ja sequelien välille jäivät kerrottavaksi oheistarinoissa jos sielläkään.

Sitä en siis todellakaan tiedä, kävikö missään tarinaideoinnin vaiheissa vakavasti edes esillä vaihtoehto käyttää Hayden Christensenin tulkitsemaa Anakin Skywalkeria jossain jatko-osatrilogian aikana. Mutta uskon, että vielä vain muutama vuosi sitten Christensenin kasvot valkokankaalla olisivat olleet aivan liian konkreettinen kytkentä suuren yleisön karsastamiin prequeleihin.

Concept artist Ian McCaigin näkemys Anakinin ja Vaderin välillä vaiheilevasta Voima-haamusta The Force Awakensin villeistä ideointisessioista. Kuva kirjasta The Art of The Force Awakens.

Voi olla, että tärkein ero Obi-Wan Kenobin ja Ahsokan sekä jatko-osatrilogian välillä onkin juuri se, että nämä tulevat tarinat ovat ”vain” telkkaria. Vaikka sarjat ovat tämän päivän Hollywoodille tärkeitä, niitä tuskin arvotetaan vieläkään aivan valkokangasspektaakkelien tasolle. Raha- ja yleisömäärät eivät yksinkertaisesti ole aivan yhtä suuria, ja ehkä yleisönkin tunnelataus on harvinaisemmissa elokuvaelämyksissä yhä erilainen kuin kotisohvalla tiheämmin julkaistavien sarjojen kanssa. Kun Star Wars -sarjoja vielä tosiaan on tekeillä jopa kymmenkunta, ei Lucasfilmillä varmaankaan viitsitä enää huolestua siitä, suuttuuko joku pökkelöksi parjatun Haydenin paluusta rooliinsa yhdessä tai kahdessa niistä. (Ja tietysti jotain tekemistä voi olla silläkin tasapainolla, että harkittua hajurakoa prequeleihin pitänyt jatko-osatrilogia on sittemmin saanut omat vihaajansa sekin.)

Toinen tärkeä ero on tietenkin myös se, että Obi-Wan Kenobi ja Ahsoka -sarjat, kuten nimihahmotkin, ponnistavat juuri samasta saagan vaiheesta jota myös Haydenin näyttelemä Anakin edustaa. Prequeleissahan Ewan McGregorkin Obi-Wania tulkitsi – ja suureksi osaksi aivan yhtä pökkelöin repliikein kuin Hayden-parkakin. Ahsokan hahmon lähtökohta taas on Anakinin padawanina elokuvien II ja III välissä (joka oli George Lucasin itsensä keksimä jälkikäteistäydennys tarinaan). Kenenkään ei siis voida sanoa, etteikö Hayden-Anakin ”kuuluisi” näiden hahmojen rinnalle – kuten monikin olisi varmaan sanonut, jos Hayden-Anakin olisi tullut Yodan sijaan juttelemaan Mark Hamillin näköiselle Luke Skywalkerille The Last Jedissa.

Anakin Skywalker ja Ahsoka Tano sellaisina kuin olemme tähän asti tottuneet heidät näkemään: piirrettyinä. The Clone Wars -sarja.

Mutta sitten on se näkökulma, jonka haluan tällä kertaa ottaa. Olen hiljattain kirjoittanut tässä blogissa siitä, kuinka Star Wars -kaanonin jatkuvuus tarkkaan katsoen hieman säröilee, mutta ei katkea vaikka taipuisikin.

Ehkäpä Hayden Christensenin paluu onkin merkki siitä, että Star Warsin saaga (tai sen mestarit ja komentajat) on nyt viimein aikuistunut ja kypsynyt hyväksymään kaikki saagan kanonisina julkaistut vaiheet osaksi samaa kertomusperinnettä ja viittaamaan niihin avoimesti. Nyt, kun saaga on selättänyt sekä prequelien että sequelien vaikeat tuotannot ja myrskyisät vastaanotot. Nyt, kun Disney-Lucasfilmin koneisto on sarjojen avulla viimein päässyt siihen lukuisten lomittaisten tuotantojen vauhtiin, johon se aluksi tähtäsi pelkkiä elokuvia tekemällä. Nyt, kun animaatioiden ja näyteltyjen tarinoiden raja-aidat ovat kaadetut, ja animaatioiden päätekijästä on itse asiassa kasvanut yksi kaikkein keskeisimmistä Star Wars -tekijöistä Lucasin itsensä jälkeen.

Sillä nythän meillä on, esimerkkiketjuna, vaikkapa tällaista: Hayden Christensen esiintymässä Obi-Wan Kenobissa aivan suorana jatkumona prequeleille, joihin perustuvaan animaatiosarjaan alunperin luotu Ahsoka Tano myös kohtaa Hayden Christensenin omassa sarjassaan, joka ponnistaa uuden sukupolven tuotannon The Mandalorian -sarjasta, jossa Imperiumin perilliset havittelevat Grogu-pienokaista syistä jotka vaikuttavat suoraan liittyvän jatko-osatrilogian lopussa paljastuvaan Palpatinen juoneen kloonata itsensä, ja jonka spinoff The Book of Boba Fett taas on näistä lähimmän tulevaisuuden nimikkeistä vahvimmin originaalitrilogiaan liittyvä jatkotarina, ja jonka päähenkilöistä toinen esiintyy myös The Bad Batch -animaatiosarjassa – joka taas on eräänlainen jatko-osa The Clone Warsille eli siten myös prequeleille.

Jotain jokaiselle – mutta ketään tai mitään osa-aluetta unohtamatta. Toivottavasti – tällä kertaa.

Star Wars Visions lupasi villejä vaihtoehtoja, mutta tarjosi vain miedon kommentaarin – eikä ihme, sillä vaihtoehtotarinat ovat Star Wars -franchiselle vaikeita

Jostain syystä tämän syksyn teemalta Disney+-palvelussa tuntuvat animoidut vaihtoehtoiset tarinat. Marvel-leffojen maailmaa on ravisteltu What if -antologiasarjalla, ja nyt reilun viikon ajan katsottavissa ovat olleet myös Star Wars Visions -lyhytanimaatiot. Molempien tuotelupaus on tarjota villejä ja kaanonista välittämättömiä kertomuksia tutuissa franchise-universumeissa.

Teoksilla on tosin selvä luonne-ero. MCU: What if on tyylillisesti yhtenäinen antologiasarja, jota julkaistiinkin puolen tunnin jaksoissa viikoittain ihan ”normaalin” sarjan tapaan. Star Wars: Visionsin yhdeksästä lyhäristä sen sijaan vastaavat seitsemän eri animaatiostudiota (tarkkaan ottaen anime-studiota eli japanilaista animaatiostudiota), ja ne julkaistiin siis D+:ssa kerralla.

Tällä kirjoituksella, joka tosin tulee jo vähän myöhässä, pyrin sanomaan jotain paitsi arvio-tyyppistä Visionsista, myös jotain yleisempää ei-kanonista Star Wars -tarinoista.

The Twins: Yksi monista Visions-lyhäreistä, joissa pahis käyttää naamiota.

Visions-lyhäreitä on siis yhdeksän kappaletta, ja niistä vastaa seitsemän eri tekijäpoppoota. Kuten lähtökohdasta liki suoraan seuraa, kattaus on vaihteleva sekä tyylillisesti että onnistumisprosentiltaan.

Parhaimmillaan ne ovat todella viehättäviä, jopa mukavan erilaisia lyhyitä Star Wars -tarinoita, joita katsojan ei tarvitse ottaa turhan vakavasti. Itseäni viehätti, kuinka niistä monissa oli hyödynnetty selkänoja nimenomaan anime-antologiana ja sekoitettu siten nimenomaan tunnistettavan japanilaista miljöötä ja kulttuuria kaukaisen galaksin kuvastoon. Erityisen onnistuneina tällaisina voisi mainita maaseudulle sijoitettu tarina The Village Bride ja urbaanimpi Lop & Ochõ. Village Bridessa on muuten yksi kokoelman kiinnostavimmista ideoista: kulttuuri, joka tulkitsee ja uskoo galaksin kaikkeuden yhteen sitovaan Voimaan perustavasti eri tavalla kuin Star Wars -tarinoissa perinteisesti on tavattu tulkita.

Samurait ja jedit tietysti ovat olleetkin sukua toisilleen 1970-luvulta alkaen, ja George Lucas itse ammensi originaaliinsa elementtejä Akira Kurosawan elokuvista. Visions-tarinoista vahvimmin samuraihenkinen on järjestyksessä ensimmäiseksi sijoitettu, melkein mustavalkoinen The Duel, joka tosin jääkin lähinnä samuraileffaviittaustensa vangiksi. Tähän kohtaan muuten sopii mainittavaksi se, että vaikka Visionsin englanninkielisissä versioissa kuullaan Lucy Liun ja Neil Patrick Harrisin kaltaisia hyvin tunnettujakin näyttelijöitä, suosittelen ehdottomasti katsomaan nämä japaniksi – ei sille nimittäin mitään mahda, että silloin replikoinnin tyyli täsmää kuviin paremmin. (Suomenkielistä versiota en kokeillut.)

The Duel: Yksi monista Visions-lyhäreistä, joissa valomiekkaillaan.

Pahimmillaan episodit taas tuntuvat tylsiltä tai ärsyttäviltä. Minut jättivät täysin kylmiksi etenkin rokkirallatus Tatooine Rhapsody ja viimeisenä listassa ollut Akakiri siksi, että sillä oli enää niin kovin vähän lisättävää edellisissä jo nähtyyn..

Niin sanotun ”laadun” ja toimivuuden vaihtelevuus ei oikeastaan ole mikään ihme: tällaisen sarjan, tai siis oikeastaan lyhytanimaatioiden kokoelman, luonteeseen jopa kuuluu, että kaikki pätkät eivät ole kaikkien mieleen. Jossakin pätkässä katsojaa voi tökkiä piirrostyyli, toisessa kertomus, ja toisissa taas toimia toinen tai molemmat – ja joku toinen katsoja saattaa sitä paitsi olla eri mieltä. Animea yleisemmin vieroksuva katsoja tuskin innostuu tarinoista monestakaan.

Tatooine Rhapsody: Yksi harvinaisista Star Wars -tarinoista, joissa hutt soittaa bassokitaraa.

Sen sijaan isompi harmi on, että Visions-animaatiot eivät lopulta ole visioiltaan kovin villejä.

Yhtä vaille kaikki animaatiot kääntyvät ennemmin tai myöhemmin valomiekkojen mittelöksi, ja se tuntuu pitemmän päälle aika puuduttavalta. Vaikka aivan kaikki tarinoiden miekkailijat eivät sentään ole ”tavallisia” jedejä tai sithejä, on selvää, että suuri osa Star Wars -maailman loputtomista mahdollisuuksista jää tutkimatta, jos jokainen animaatiostudio tarttuu ensimmäiseen haluunsa piirtää animetyylisiä valomiekkatappeluja. Tämä vertaus voi olla irrallinen, mutta heitän sen silti: jos tänä syksynä julkaistu Metallica Blacklist -soittolistajärkäle sisältäisi pelkkiä hevikitaraversioita Metallican klassikkobiiseistä, niin eihän sitä kukaan jaksaisi viittä tuntia kuunnella.

Visions-animaattoreille annettu tarinankerronnallinen vapaus olla piittaamatta kaanonista ei sekään ole johtanut kummoisesti kaanonista poikkeaviin lopputuloksiin. Animaattorit ovat ilmeisesti ihan itse päättäneet tulkita tehtäväkäskyä siten, että vaikka tuttuja hahmoja tai paikkoja ei Visions-tarinoissa juuri nähdä, kyse on pikemminkin ”näin olisi ihan hyvin voinut tapahtua” kuin ”entä jos näin olisi tapahtunut” -tyyppisistä tarinoista.

Itse asiassa useimmat Visions-lyhärit voisi täysin vaivattomasti sijoittaa Star Wars -kaanoniin, jossa ne ainoastaan tapahtuisivat ajassa tai paikassa etäällä episodielokuvien tapahtumista ja Skywalkerien suvusta. Yhdeksästä animaatiosta ainoastaan yksi, The Twins (jossa esiintyvät Imperiumin kasvattamat Voima-kaksoset), asettuu ilmiselvästi ei-kanoniseksi siten, että sen olisi mahdotonta tapahtua samassa kuvitteellisten tarinoiden jatkumossa elokuvien kanssa.

Lop & Ochõ: okei, en muista juuri tämmöistä pupurotua kaukaisessa galaksissa nähneeni, mutta tämäkin tarina muuten sopisi kaanoniin mainiosti.

Visionsin onnistuneisuutta arvioitaessa antologian ongelmana voi hyvin pitää myös sitä, että sen kohderyhmää on vaikea hahmottaa, ellei sellaiseksi sitten tyydy määrittelemään ”animesta pitäviä kevyttä vaihtelua kaipaavia Star Wars -faneja”. Disney+:ssa Visions on ikärajaluokiteltu rankemmaksi tavaraksi kuin vaikkapa The Bad Batch, ja totta on, että karmean ukkelin hyökkäys The Elderissä menee melkein kauhun puolelle. Toisaalta rokkaava hutt Tatooine Rhapsodyssa ja muutama muukin tarina on paljon lapsellisempi kuin Dave Filonin Star Wars -sarjat keskimäärin ovat.

Kaikkinensa Disney+:n tämän syksyn taisteluparista Star Wars Visions häviää Marvelin What If:ille. Moni saattaa verrata Visionsia myös Netflixin Love, Death and Robots -scifi-lyhytanimaatioiden antologiasarjaan, vaikka se ei liitykään mihinkään franchiseen eikä siis ole ”vaihtoehtoisten” tarinoiden kokoelma, mutta siinä vertailussa Visions jää vielä kauemmas taakse. Itse huomasin katsellessani muistelevani vertailuksi myös parinkymmenen vuoden takaista Animatrixia eli piakkoin taas ajankohtaisen Matrix-leffasarjan animaatiolyhytelokuvista koostuvaa episodinpuolikasta.

The Elder: Harvinaisen tyly Star Wars -pahis.

Mutta koska Visions on joka tapauksessa tällaisenaan välipala, ehkä kiinnostavampaa kuin vertailla sen laatua muihin teoksiin onkin miettiä sitä osana vaihtoehtoisten tarinoiden ja universumien genreä.

Marvelin puolella What Ifissä ei nimittäin ole kyse vain yhdestä animaatiosarjasta, vaan pikemminkin koko franchisen uudesta vaiheesta. Aiemmin tänä vuonna Disney+:lla nähty Loki-sarja ensiesitteli MCU:n sisällä vaihtoehtoiset rinnakkaistodellisuudet, ja What Ifin jälkeen samalla linjalla jatketaan trailerin perusteella Spider-Man: No Way Homessa ja jo nimenkin perusteella Doctor Strange in the Multiverse of Madnessissa.

MCU-fanit odottavat noita molempia suurella innolla, mutta itseäni (kasuaalimpana katsojana) valittu suunta epäilyttää. Tämä on nimittäin ovi, jota MCU:n on mahdotonta enää sulkea. Kun leffasarjojen välisten hauskojen crossover-kohtaamisten ja vaihtoehtoisten hahmohistorioiden tielle on kerran lähdetty, siellä sitten ollaan. Siellä odottavat kapteeni Amerikan ja Iron Manin uudet näyttelijät ja uudet seikkailut uusissa universumeissa. Siellä edessä on mahdollisuus irrottaa periaatteessa jokainen tarina milloin vain edellisten tai tulevien teosten kaanonista omaan universumiinsa aina sen mukaan, miten kirjoittajat tai vaikkapa näyttelijöiden sopimusehdot päättävät. Sillä tiellä ”kaanonin” käsite alkaa luisua tien laidalta laidalle, ja pahimmillaan se katoaa metsään palaamatta koskaan.

Marvel Cinematic Universella on kuitenkin yksi ”niin, mutta” -kortti puolellaan: se kun perustuu sarjakuvien maailmaan, jossa vuosikymmenten ajan on tehty juuri noin (vaikka siihen eivät ole ”näyttelijät” liittyneetkään). Jos ja kun MCU:lle käy samoin, tuottaja-päämaestro Kevin Feige ja kumppanit voivat siis vedota vallitsevaan olotilaan: tällainenhan tämä franchise on aina ollut.

Star Wars Infinities:Return of the Jedi. Esimerkkinä Star Wars -franchisen ”what if” -kerronnasta.

Star Wars -sarjaa sen sijaan on aina leimannut vahva sitoutuminen siihen, että kerrotut tarinat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Voisi jopa sanoa, että koomisenkin vahva.

Lucasfilm on kaikkina aikoina pyrkinyt, usein tosiasioita uhmaten, esittämään elokuvat etukäteen kokonaisuudeksi suunniteltuna kokonaisuutena. Kirjoja ja muita oheiskertomuksia on aina markkinoitu siten, että niiden on annettu ymmärtää suoraan jatkavan ja laajentavan elokuvien tarinoita ja maailmoja. Ehkä suloisinta on se, että me yleisö olemme ostaneet tämän viestin sydänjuuriamme myöten: ajatelkaapa vain, kuinka verisesti Star Wars -fanit aina suuttuvat, kun kokevat jonkin uuden julkaisun sopivan huonosti tähän yhteiseen sopimukseen ikuisesta ja rikkomattomasta kaanonista. Esimerkkejä ei tarvitse hakea Disneyn aikaisten pääelokuvien vastaanottoa kauempaa, mutta niitä löytyy syvältä franchisen niche-kerroksistakin.

Toki ja totisesti Star Wars -tarinoissa on osattu tehdä retconnauksia ja julkaista keskenään ristiriitaisia tai sellaisiksi myöhemmin osoittautuvia kertomuksia jo kohta 45 vuoden ajan. Tekijöiden ja yleisön välinen sopimus yhdestä ja yhteisestä kaanonista on kuitenkin kaiken kestänyt ja kaiken kärsinyt, koska varsinaisesti vaihtoehtoisiksi julkaisuhetkellä tarkoitettuja tarinoita on julkaistu hyvin, hyvin vähän. Merkittävimmät niistä on suorastaan helppo listata:

  • Infinities-sarjakuvat. Star Wars -historian selvin varsinainen ”what if” -tarinakokonaisuus, jonka otsikolla alunperin julkaistut tarinat A New Hope, The Empire Strikes Back ja Return of the Jedi (2001-2003) kaikki ottivat jonkin hetken originaalitrilogiasta ja käänsivät sarjan siitä totutusta poikkeavaan suuntaan: ”entä jos Luke ei olisikaan onnistunut tuhoamaan Kuolemantähteä”. Myöhemmin Infinities-alabrändin alle käännettiin myös muita Dark Horsen 1990-2000-luvuilla julkaisemia kaanoniin soveltumattomia, pääasiassa lyhyitä tarinoita, ja laajimmillaan sillä on kutsuttu myös muiden medioiden vastaavia Star Wars -tarinoita.
  • The Star Wars (2013-2014). Dark Horsen viimeinen suuri Star Wars -teos eli George Lucasin varhaisten ja alkuperäisten Star Wars -leffatarinaluonnosten sarjakuvasovitus. Silmiä avaavaa luettavaa huuruisuudessaan.
  • Lego Star Wars -animaatiosarjat. Saavat palikkamuotonsa vuoksi poikkeusluvan olla niin koomisia ja kujeilevia kuin haluavat.
  • Jeffrey Brownin Darth Vader and Son (2012) ja sen jatko-osat. Suosittuja kuvakirjoja, joissa Darth Vader viettää suloista perhe-elämää pienten lastensa Luken ja Leian kanssa. Samantapaisia huumori- tai parodiatulkintoja Star Warsista on toki nähty muitakin, mutta Brownin on virallisesti lisensoitu.
  • Star Wars -pelit vähintään niiltä osin, joissa pelaaja pelin tarinan sisällä suorittaa tai todistaa elokuvien tapahtumia toisin kuin niissä tapahtui ja esimerkiksi käy räjäyttämässä sen Kuolemantähden Luken sijaan.
  • Ja, vaikka tämä ei ole erityisen merkittävä teos, en malta olla mainitsematta: vuonna 2010 Lucasfilm ja Abrams Books julkaisivat taidekirjan nimeltä, kyllä, Star Wars: Visions, jossa taiteilijat olivat saaneet vapaat kädet kuvitella Star Warsista inspiroituen ei-kanonista(kin) kuvataidetta. (Kirjan otsikko kierrätettiin animelyhäreille tietoisesti, ei vahingossa.)
Enki Bilal: Never Ending Fight Against the Darkness. Ei Star Wars -sarjakuva vaan sarjakuvataiteilijan maalaus kirjasta Star Wars: Visions (2010).

Mutta, kuten sanottua: vaikka julkaisuhetkellä vaihtoehtoisiksi tunnustettuja kertomuksia on ollut vain vähän, sehän ei todellakaan tarkoita, etteikö niitä käytännössä olisi.

Esimerkiksi 1970- ja 1980-luvuilla julkaistut Star Wars -kirjat ja sarjakuvat sopivat vain ontuen samaan kaanoniin seuraavan aallon eli 1990- ja 2000-luvun kirjojen ja sarjakuvien kanssa. Edellisiä ei aikanaan koskaan virallisesti julistettu jälkimmäisistä irrallisiksi, mutta lukijalta vaati melkoista aivojumppaa sovittaa kaikki tapahtumat samojen hahmojen seikkailuiksi.

Isomman sopan tuotti se, että itse George Lucas suhtautui oheistarinoihin yleensä välinpitämättömästi ja parhaimmillaankin valikoiden, joten vaikka monet kirjoittajat tekivät vilpittömästi parhaansa sovittaakseen tarinansa hänen elokuviensa yhteyteen ja Lucasfilmiltäkin siihen yritettiin ohjata, Lucasin pöydältä tulevissa päätöksissä ja hänen varsinaisissa omissa teoksissaan asetettiin usein kaanon-faktoja tai galaktista historiaa asentoon, joka oli täysin ristiriidassa aiemmin julkaistuissa kertomuksissa sanotun kanssa. Esimerkiksi prequeleita edeltävän ajan Star Wars -tarinoiden viittaukset ”klooneihin” ovat nykylukijan silmin käytännössä aina pielessä. Ehkä räikein tapaus on kuitenkin prequelien jälkeiseltä ajalta, kun Lucas itse tuotti uuden The Clone Wars -animaatiosarjan ”yliajamaan” hänen itsensä aiemmin tuottamat episodien II ja III väliin sijoitetut sarjakuvat, kirjat ja ensimmäisen Clone Wars -animaatiosarjan.

Ja sitten meillä tietysti on varsinainen syvä kuilu eli Lucasin ja Disney-yhtiön välisen kaupan jälkeinen franchisen kertomusperinteen kahtiajako ”Legends-tarinoihin” ja ”kaanoniin”. Tuolloinhan edelliseen siirrettiin Lucasin omia audiovisuaalisia pääteoksia lukuunottamatta kaikki ennen vuotta 2014 julkaistu ja jälkimmäiseen päätettiin sijoittaa lähtökohtaisesti kaikki sen jälkeen julkaistu.

Periaatteessa voisi siis sanoa, että Star Warsin suuri ”what if” on Legends-kaanon. Tarinoiden jatkumo, joka on perusteellisesti vaihtoehtoinen käytännössä kaikkiin nykyisiin tarinoihin verrattuna ja räikeimmin vaihtoehtoinen tarkastellessaan originaalitrilogian pääsankarien Jedin paluun jälkeistä henkilöhistoriaa ja heidän jälkeläisiään.

Star Wars: Union (1999-2000): Luke Skywalkerin ja Mara Jaden häät.

Vaikka nykyisessä kaanonissa on viime aikoina alkanut näkyä merkkejä vähittäisestä rapautumisesta, en silti jaksa uskoa Star Warsin olevan matkalla Marvelin perässä multiversumien moniin maailmoihin.

Sen kyllä ennustan, että mitä enemmän tarinoita uuteen(kin) kaanoniin sijoitetaan, erityisesti lähelle tiheimmin tarinoituja originaalitrilogian vuosia, sitä enemmän ristiriitaisuuksia ja epätarkkuuksia nykyisessä(kin) kaanonissa takuuvarmasti esiintyy. Silti perinne siitä, että aina kerrottavien uusien tarinoiden periaatteessa pitäisi kuulua samaan kaanoniin, tuntuu aivan liian vahvalta purettavaksi.

Lucasfilmillä on esimerkiksi tekeillä vähintään toistakymmentä sarjaa ja elokuvaa, ja mitä todennäköisimmin ne kaikki markkinoidaan meille mitä vahvimmin saman kaanonin kertomuksina. Jossain määrin vaihtoehtoisilta tulkinnoilta aikanaan tuntuneet animaatiosarjat ovat jo aikaa sitten uitetut niin lähelle näyteltyjä teoksia, että Ahsoka Tanon esiintyminen The Mandalorianissa Luke Skywalkerin tapaan ei lopulta ollut mitenkään yllättävää, tervetullutta vain. Ainoa mahdollinen todella villi kortti tulevassa SW-rosterissa on Taika Waititin Star Wars -leffa, mutta senkin kohdalla uskon mieluummin tyylilliseen kuin tarinalliseen irtiottoon saagan totutusta linjasta.

Taika Waititin leffan logovalinta eräässä tiedotustilaisuudessa oli kieltämättä mielenkiintoinen.

Kirjojen ja sarjakuvien puolellakaan ei näy merkkejä edes uusien tarinoiden julkaisemisesta Legends-kaanoniin, saati sitten uusien vaihtoehtoisten kertomusten tähänastista isommasta tilaamisesta. Franchisen tämän vuoden iso avaus The High Republic, joka sijoittuu aikaan parisataa vuotta ennen Skywalkereita ja jolla tavoitellaan uusia, nuoria yleisöjä, kytkeytyy sekin koko ajan pienin ristiinviittauksin vanhaan kaanoniin. Samaan aikakauteen sijoittuvan tulevan näytellyn The Acolyte -sarjan kautta se tulee lopulta kietoutumaan myös kaikkein suurimman yleisön tuntemaan audiovisuaaliseen Star Wars -kertomusuniversumiin.

Itse asiassa animelyhärikokoelma Star Wars Visions on pikemminkin vahvistus sille, että selvästi vaihtoehtoiset tarinat tulevat pysymään Star Warsissa sekä harvinaisina että ilmiselvästi vaihtoehtoisiksi brändättynä. Sehän siis tosiaan edustaa sitä vaihtoehtoa – ja sellaisenakin sen tarjoama vaihtoehto on vain niin miedosti irrallaan ”virallisista” kertomuksista kuin on.

Me, jotka toivomme irrotteluiltamme kunnollista revittelyä, voimme tietysti aina toivoa, että toinen ”kausi” Visionsia lähtisi laukalle ensimmäistä villimmin.

Suomen Disney+ sai alaotsikon Star Wars Vintage: Entisten aikojen telkkarioheistuotteiden pelastaminen arkistoista on kulttuuriteko

Suoratoistopalvelu Disney+ sai viime perjantaina vaivihkaa uutta Star Wars -sisältöä.

Ainakaan minulle nämä sisällöt eivät näy erityisen hyvin esimerkiksi palvelun etusivulla ja vielä julkaisupäivänä niillä ei myöskään ollut omaa ”väliotsikkoa” Star Wars -sivulla, joten tuntui siltä, että käyttäjän pitäisi melkeinpä osata itse näitä etsiä, että ne löytäisi.

Viikonlopun jälkeen väliotsikko kuitenkin löytyi, ja tarkoittamani ohjelmat listautuvat Star Wars -sivulla uuden Star Wars Vintage -väliotsikon alle. Eivät ne tosiaan sanan varsinaisessa merkitksessä uutta sisältöä olekaan – mutta pitkään vaikeasti nähtävillä ollutta kuitenkin. Kyllä tämä ihan tapaus on!

Star Wars Vintage -otsikon alta Disney+:sta löytyvät siis nyt nämä:

  • Caravan of Courage, tunnettu aikanaan myös nimellä The Ewok Adventure ja Suomessa nimellä Ewokien taistelu: elokuva vuodelta 1984
  • Ewoks: The Battle for Endor, Suomessa tunnettu aiemmin nimellä Ewoks: Taistelu Endorista ja nyt nimellä Ewoks: Endorin taistelu: elokuva vuodelta 1985
  • The Story of the Faithful Wookiee: 9-minuuttinen lyhytanimaatio vuodelta 1978
  • Ewoks: animaatiosarja vuosilta 1985-86
  • Clone Wars: animaatiosarja vuosilta 2003-05

Kyseessä ovat siis entisten aikojen Star Wars -telkkarioheistuotteet – tai ainakin joukko niistä keskeisimpiä. Ne eivät ole kaanonia, ainakaan enää nykyistä – ja oikeastaan näistä vain Clone Wars sitä koskaan millään merkityksellisellä tavalla olikaan. Kaanonista irtoaminen ei siis oikeastaan ole muuttanut näiden arvossa mitään. Käyn seuraavassa läpi, mistä näissä on kyse.

Todettakoon kuitenkin heti kärkeen ”tietäville tietäjille”, että kyllä, joukosta tosiaan puuttuu yksi ilmeinen tähän Vintage-kategoriaan yhtälailla kuuluva nimike. Droids-animaatiosarja vuodelta 1985 on kuitenkin varmasti tulossa perässä, sillä se puuttui myös kansainvälisillä markkinoilla Disney+:sta, kun nämä nyt meille tarjoillut Vintage-nimikkeet julkaistiin pari kuukautta sitten esimerkiksi englanninkielisillä markkina-alueilla. Koska Droids ilmestyi jenkeillekin ”plussaan” nyt samalla päivällä kun nämä muut meille, voi olettaa Droidsin saapuvan meillekin tekstitettynä pienellä viiveellä.

Ewok-elokuvat Caravan of Courage (1984) ja Ewoks: The Battle for Endor (1985) ovat kirjaimellisesti tulkittuna ensimmäiset Star Wars standalone- tai spinoff-elokuvat, jotka edeltävät siis sellaisena markkinoitua Rogue Onea yli 30 vuodella.

Se, että niitä ei nyt sellaisiksi tunnusteta, ei kuitenkaan oikeastaan ole Disneyn revisionismia. Ei niitä nimittäin varsinaisesti ajateltu sellaisina ennen Disneyn aikaakaan.

George Lucasilla oli jo hyvin varhain ajatus, että hänen Star Wars -elokuvansa pohjalta olisi mahdollista tehdä varsinaisten jatko- ja esiosien lisäksi myös irrallisia elokuvia. Lucas ei ilmeisesti niinkään ajatellut yksittäisten hahmojen ympärille rakennettuja seikkailuja vaan nimenomaan tarinoita, jotka keskittyisivät (hänen omien esimerkkiensä mukaan!) esimerkiksi pelkkiin droideihin tai pelkkiin wookieeihin. Elokuvina näistä kuitenkin toteutettiin Lucasin aikana vain nämä kaksi Ewok-elokuvaa – tosin wookieeiden omana standalonea voidaan pitää pahamaineista Holiday Specialia (1978), johon palaan tässä kirjoituksessa myöhemmin.

Ewok-leffat tehtiin alunperin telkkariin, mutta Star Warsien suuren suosion vuoksi niistä ainakin ensimmäistä levitettiin monissa maissa valkokankailla. Näin myös Suomessa, jossa sen nimi tosiaan oli Ewokien taistelu. Koska jatko-osan englanninkielinenkin nimi on puolestaan Battle for Endor, käytän tässä nyt selvyydeksi alkuperäisnimiä. Disney+:ssa leffojen onnettomat käännösnimet ovat olleet yleisemmänkin huvin/surkuttelun aiheena, ja tällä kertaa mennään nyt siis jostain syystä sillä, että entinen Ewokien taistelu on suomalaisillekin Caravan of Courage, mutta sen jatko-osa on Ewoks: Endorin taistelu

1980-luvulla Ewok-leffat julkaistiin toki myös videolla, mutta sen jälkeen ne ovat saaneet viettää suurimman osan aikaansa Lucasfilmin holveissa. Niitä ei ole varsinaisesti piiloteltu siihen tapaan kuin Holiday Specialia, mutta ei kovin laajalti levitettykään. Eikä niitä missään tapauksessa ole koskaan laskettu ”varsinaisiksi” Star Wars -elokuviksi, vaikka oikeita Lucasfilm-tuotantoja ovatkin.

Esimerkiksi Suomessa molemmat Ewok-leffat on esitetty telkkarissa yhden ainoan kerran, MTV3:lla vuoden 1995 lopussa, ja silloin minäkin olen ne ensimmäisen kerran nähnyt. Dvd:llä leffapari on tietääkseni julkaistu koko maailmassa vain kertaalleen: vuonna 2004, vain Yhdysvalloissa ja hyvin halpishenkisenä kaksipuolisena levynä, jonka toisella puolella oli Caravan of Courage ja toisella puolella Battle for Endor. Täten on oikeasti aika hieno juttu, että elokuvat ovat nyt Disney+:ssa helposti kenen tahansa nähtävillä ja vieläpä suomeksi tekstitettynä.

Julkaisuhistoria kuitenkin kuvaa sitä, mitä Ewok-leffat ovat. Niissä ei ole mitään erityisempää hävettävää, mutta ei erityisempää ihailtavaakaan. Tuttuja nallekarhuja lukuun ottamatta niillä ei ole käytännössä mitään yhteyttä varsinaisiin Star Wars -elokuviin. Ne vertautuvat pikemminkin Labyrinthin kaltaisiin 1980-luvun (pääasiassa) lapsille suunnattuihin fantasiaelokuviin, ja koska siten niiden tyyli on tuttu monille kolme-neljäkymppisille, ainakin sen ikäinen voi tänä päivänä katsoa niitä nostalgialasien läpi, vaikka Ewok-leffat olisivat jääneet lapsena näkemättäkin. Mutta ne eivät ole unohdettuja helmiä sen paremmin 1980-luvun kevyinä fantasiaelokuvina kuin Star Wars -teoksinakaan.

Ewok-leffoissa näkyy siis ehdottomasti niiden tausta aikansa tv-elokuvina, jo heti alkaen siitä ketkä ne ovat tehneet. Ykköselokuvan ohjaaja John Korty ja käsikirjoittaja Bob Carrau tai kakkosessa molemmista vastanneet veljekset Ken ja Jim Wheat eivät ole nimiä, joita kovin moni tunnistaisi. Yhteensäkin heidän tunnetuin suoritteensa saattaa olla se, että Wheatit käsikirjoittivat neljännen Painajaisen Elm Streetillä eli Renny Harlinin Hollywood-läpimurron.

Tästä kaikesta huolimatta Ewok-elokuvat olivat aikansa aitoja Star Wars -oheistarinoita. Molemmat leffat perustuvat itsensä George Lucasin kehittelemiin tarinoihin. Wicket-ewokin roolissa nähdään alkuperäisesittäjä Warwick Davis, joka oli tuolloin noin 14-vuotias. Leffoja kuvattiin suloisesti Lucasin oman Skywalker Ranchin lähituntumassa. Tuotantosuunnittelusta vastasi tuleva Hollywood-ohjaaja Joe Johnston, tuolloin ”oikeiden” Star Warsien tehosteiden veteraani, joka osaltaan toi elokuvien tunnelmaan jatkuvuutta. Halpuudestaan ja stop motion -animaatioiden hellyttävyydestä huolimatta Ewok-leffat näyttävätkin kutakuinkin Jedin paluun jatkumoon sopivilta – kuten ne siis rehellisesti katsoen ovatkin.

Mitä tulee leffojen juoneen, monilla Ewok-elokuvat kauan sitten nähneillä on niistä kaksi muistikuvaa. Moni muistaa niiden ärsyttävät lapsipäähenkilöt. Ja moni muistaa, että ne ovat paikoin yllättävän synkkiä ja väkivaltaisia. Molemmat maineet ovat ansaittuja. Etenkin Battle for Endorin avauskäänne on suorastaan legendaarisen tyly jopa Lucasilta, jonka elokuvissa kyllä tavataan muutenkin jäädä orvoiksi tiheämpään kuin keskimäärin. Suomessa sen vhs-julkaisun ikäraja oli 1980-luvulla jopa K14.

The Story of the Faithful Wookiee näyttäytyy Disney+:ssa nyt jokseenkin anakronistisena. Ensinnäkin 9-minuuttisen lyhärin otsikko on keksitty tätä julkaisua varten – ja toiseksi sen julkaisuvuodeksi ilmoitetaan palvelussa 2021, joka ei siis lainkaan pidä paikkansa. Nimi on myös omituinen, koska se ei kuvaa yhtään sitä, mistä pätkä vuosikymmenten ajan on muistettu.

Todellisuudessa kyse on animoidusta lyhytelokuvasta, joka nähtiin legendaarisen ja legendaarisen hirveän Star Wars Holiday Specialin keskellä vuonna 1978. Yleisesti tunnustettua on, että tämä animaatiopätkä on kyseisen tv-spesiaalin ainoa katsomisen kestävä kohta.

Kokonaista Holiday Specialia ”Star Wars Vintage” -otsikon alla tuskin koskaan julkaistaan, ja ehkei ole tarpeenkaan. Kännissä tehdyltä vaikuttava kammotus sisältää suurimman osan kaksituntisestaan lähinnä kotonaan keskenään möliseviä wookieeita ja amerikkalaisten tv-tähtien vierailuja hämmentäviksi avaruus-virtuaaliesityksiksi maskeerattuina. Se on esitetty telkkarissa vain vuonna 1978 – tosin ei vain Yhdysvalloissa, vaan myös esimerkiksi Ruotsissa. Lucas itse sanoi kuuluisasti siitä, että tuhoaisi jokaisen vhs:lle tallennetun kappaleen, ”jos hänellä vain olisi aikaa ja vasara”.

(Lucasin kuuluisaa kommenttia on muuten hyvä lukea pikemminkin kitkeryytenä kuin nolosteluna. Holiday Special ei ollut hänen kirjoittamansa saati ohjaamansa, ja vaikka hän kyllä henkilökohtaisesti salli sen tehtävän ja antoi sen tekijöille jopa käytettäväksi ideoitaan, sen surkeus ei oikeastaan ollut Lucasin itsensä vika.)

En mene Holiday Specialiin tässä yhteydessä tämän enempää, vaikka se kiehtova tarina onkin. Olin joka tapauksessa henkilökohtaisesti yllättynyt, että edes tämä animaatiopätkä julkaistiin keväällä D+:ssa, kunnes opin, että se itse asiassa on julkaistu jo Star Wars -saagan blurayllakin piilotettuna ”pääsiäismunana” vuonna 2011.

Nyt esillä oleva animaatiolyhäri on kyllä tosiaankin vähintään katsomiskelpoinen ja itse asiassa monellakin tavalla hyvin kiinnostava. Siinä esimerkiksi näkyy vahvasti, että se on Lucasin pyynnöstä animoitu ranskalaisen scifi-sarjakuvamestarin Moebiuksen tyyliin.

Suurin (Star Wars -)historiallinen arvo tarinalla on siinä, että kyseessä on Boba Fettin ensimmäinen esiintyminen. Animaatio esittelee Boban toimeliaampana kuin hän ehti noissa alkuperäisissä elokuvissa ollakaan, paljastaa Boban ja Vaderin erityissuhteen ja näyttää jopa rakettirepun toiminnassa, toisin kuin Imperiumin vastaisku. Kaiken kaikkiaan erittäin kiinnostavaa siis! Mikään tästä ei toki missään nimessä vasta nykyistä Boba Fettin henkilöhistoriallista kaanonia, mutta niinpä vain tästä animaatiosta kaivettiin aivan hiljattain esiin eräs ase The Mandalorianiin.

Lisäksi tämä projekti tutustutti Lucasin kanadalaiseen animaatiostudioon Nelvanaan. Vuosia myöhemmin juuri Nelvanalle soitettiin, kun Star Wars -animaatioita haluttiin lisää.

Nelvanan vuosien 1985-86 Star Wars -animaatiosarjat olivat siis Ewoks ja Droids. Edellistä tuotettiin kaksi tuotantokautta eli 26 jaksoa, ja ne ovat kaikki nyt Disney+:ssa. Jälkimmäistä vain yksi kausi eli 13 jaksoa, ja ne tulevat tarjolle myöhemmin. Aivan alunperin sarjoja esitettiin Yhdysvalloissa ABC-kanavalla otsikolla The Ewoks and Droids Adventure Hour, joka selittää tuotantojen päällekkäisyyden.

Ensiesitystensä jälkeen molempia sarjoja on aika ajoin esitetty telkkarissa. Suomessakin ne nähtiin ainakin MTV3:lla 1990-luvulla, jossa Ewokit pyörivät ainakin minun muistini mukaan aamutelkkarissa ja Droidit iltapäivissä – saa korjata, jos olen väärässä! Sarjat on myös julkaistu lähes kokonaan vhs:llä silloin aikanaan ainakin kotimaassaan.

Sen sijaan dvd:llä niistä on julkaistu vain eräänlaiset ”best of” (?) -levyt. Vuonna 2004, siis samaan aikaan Ewok-leffojen dvd-julkaisun kanssa, julkaistiin yksi kaksipuolinen levy Ewoks-sarjaa ja toinen Droidsia. Molemmat levyt sisälsivät ikään kuin ”elokuviksi” leikattuja jaksojen kokoelmia. Minulla on nämäkin julkaisut, ja voin vahvistaa, että tulos tuntui etenkin Ewoksin kohdalla tuntui todella hassulta, koska jaksojen välillä ei ole jatkuvia juonia saati hahmokehitystä, ja jaksojen yksittäistarinat oli käytännössä yhdistetty vain poistamalla alku- ja lopputekstit. Droids-tarinat sentään muodostavat vähän kiinteämpiä jatkumoita. Tämä taisi olla trendi Lucasfilmillä tuohon aikaan: Lucasin itsensä käskystä myös Young Indiana Jones Chronicles -sarja julkaistiin dvd:llä nimenomaan näennäiselokuviksi uudelleenleikeltynä.

Disney+:ssa jaksot ovat nyt tarjolla ihan jaksoina, alkuperäisessä asussaan, ja sitä paitsi kuvanlaadultaan vähintään riittävän kauniisti remasteroituna (kuten muuten ewokkielokuvatkin). Kiinnostuneille tämäkin on siis vähintään kulttuuriteko!

Katselukokemuksena Ewoks on tyypillinen 1980-luvun länsimainen animaatiosarja, josta on turha haaveilla jatkuvia juonia, hahmokehitystä tai ihan valtavaa omaperäisyyttäkään. Se vertautuu Disneyn samantapaiseen Kummikarhuihin tai Smurffien kaltaisiin suositumpiin sarjoihin sekä rakenteeltaan että juonikuvioiltaan: ewok-lapsilla on milloin meneillään mikäkin projekti, tai jokin kylän ulkopuolinen vihulainen aiheuttaa jonkinlaisen kuprun.

Itse muistan katsoneeni 1990-luvulla telkkarista Ewokkeja ennen kuin edes tajusin sen liittyvän Star Warsiin, koska en tainnut olla Jedin paluuta vielä nähnytkään. Eikä se itse asiassa kovin kummoisesti liitykään, lukuun ottamatta toiseksi viimeistä jaksoa Battle for the Sunstar, joka yllättäen yhtäkkiä käsittelee Imperiumin kiinnostusta Endorin metsäkuuta kohtaan. Siinä ewok-lapset vierailevat jopa Star Destroyerilla…

Viimeinen Star Wars Vintage -tittelin nyt saanut julkaisu on aivan toiselta ajanjaksolta. Clone Wars julkaistiin vuosina 2003-05 eli episodien II ja III välissä, ja se oli siis Lucasin ensimmäinen yritys kuvittaa animaatioksi hänen elokuviensa ulkopuolelle lähes kokonaan jääneitä kloonisotia. Sarja tunnetaan luojansa mukaan usein ”Genndy Tartakovskyn Clone Warsina”, erotuksena Dave Filonin huomattavasti suuremmasta ja sittemmin huomattavasti järeämmin kanonisoidusta animaatiosarjasta, vaikka sarjojen nimikkeissä onkin The-artikkelin kokoinen ero.

Disney+:ssa Clone Wars näyttäytyy nyt animaationa, jossa on kaksi noin tunnin mittaista jaksoa. Tämä on sarjan koko pituus, mutta alunperin se julkaistiin tiiviistä minuuteistaan huolimatta kolmena tuotantokautena. Niistä kaksi ensimmäistä koostuivat kumpikin kymmenestä vain muutaman minuutin mittaisesta minijaksosta, ja nämä 20 pikkuepisodia muodostavat nyt ensimmäisen Clone Wars -tunnin. Kolmannella kaudella taas jaksoja oli vain viisi, mutta jaksopituus 12-15 minuuttia, ja ne muodostavat nyt Disney+:ssa sarjan toisen tunnin.

Clone Wars julkaistiin aikanaan dvd:llä kahtena ”volumena”, jotka noudattivat näitä samoja tuntijakoja, mutta historiallisessa mielessä harmittelen, että Disneyllä on nyt päätetty häivyttää sarjasta alkuperäiset jaksojaot kokonaan. Olisihan ne voitu säilyttää, ja suoratoistopalvelussa tiiviit setit olisi siitä huolimatta käytännössä voinut katsoa putkeen… Nyt kokonaisuus voi nimittäin tuntua nykykatsojasta hämmentävältä, ellei mikrojaksojen taustaa tunne. Etenkin ensimmäisessä satsissa on kyse pikemminkin tyylitellystä tavasta esittää kuvitelmia erilaisista kloonisotien taisteluja, eikä pätkien liittäminen toisiinsa tee niistä yhtä tunnin mittaista tarinaa. Toinen tunti tuntunee Filonin sarjoihin tottuneesta katsojasta tutummalta kerronnalta.

Emmy-palkinnot ja kriitikkokehut tälle varsin erikoisellekin sarjaprojektille olivat tavallaan sen oma ”tuho”, koska ne osaltaan johtivat siihen toiseen kloonisota-animaatiosarjaan – joka sitten aikanaan syrjäytti tämän ensimmäisen kaikesta kaanonista. Jälkiä sarjojen välillä näkyy ainakin jonkin verran siinä, millaisiksi oikeisiin näyttelijöihin perustuvat hahmot Filoninkin sarjassa tyyliteltiin ja siinä, kuinka James Arnold Taylor aloitti Obi-Wanin roolissa jo tässä sarjassa.

Mutta aikanaan ensimmäinen Clone Wars kyllä oli kaanonia, jonka Lucas nimenomaan tilasi näyttääkseen katsojille sirpaleita kloonisotien taisteluista episodi III:a odotellessa. Konkreettisin tehtävä sillä oli esitellä yleisölle uusi pahis kenraali Grievous – siis vähän samaan tapaan kuin Holiday Specialin animaatiojaksolla 25 vuotta aiemmin! Tänä päivänäkin sen kestänee katsoa vähintään kuriositeettina ja sähäkän, jos kohta myös mielipiteitä jakavan animaatiotyylinsä ansiosta.

Tämä sopii siinä mielessä tämän kirjoituksen lopetukseksi, että siitä Star Wars Vintage -julkaisuissa minusta onkin kysymys: kiinnostavista kuriositeeteista, joiden saavutettavuus nyt ”koko kansalle” on Star Wars -historiallisesti hieno juttu. Niiden julkaisu on myös tärkeä osa sitä, mitä Disney+:n tuotelupaukseen minusta piti koko ajan kuulua: palvelu, jossa teostensa levityksestä perinteisesti niin tarkan yhtiön arkistot ovat viimein auki.

The Bad Batchin avausjakso rikkoi vähän kaanonia, mutta onko sillä mitään väliä?

Uusi Star Wars -animaatiosarja The Bad Batch alkoi viime viikolla Disney+-suoratoistopalvelussa. Kyseessä on itsenäinen jatko-osa The Clone Warsille, tai voi kai sitä spinoff-sarjaksikin kutsua: pääosassa on ”Clone Force 99” eli viisi keskimääräistä omapäisempää kloonisotilasta ja ajankohta on heti episodi III:n tapahtumien jälkeen eli Palpatinen julistettua Tasavallan Imperiumiksi.

Mutta enpä kirjoita nyt varsinaisesti tästä sarjasta, vaan pikemminkin ilmiöstä, joka paukahti silmille heti 70-minuuttisen pilottijakson aloituskohtauksessa: yhtenäisen Star Wars -kaanonin venymisestä ja paukkumisesta.

The Bad Batch alkaa (loogisesti) kloonisankariemme Order 66 -hetkestä. Siis siitä hetkestä, joka tapahtuu elokuvissa Sithin kostossa ja jolloin Palpatine aktivoi kloonisotilaisiin ohjelmoidun käskyn kääntyä jedejä vastaan. The Bad Batchin viisikolla ohjelmointi ei toimi, joten heille hetki on yhtä hämmentävä kuin jedeille. Mitä juuri tapahtui, miksi ihmeessä kaikki ”tavikset” yhtäkkiä kääntyivät tappamaan tähänastisia taistelutovereitaan?

Luontava lähtökohta sarjalle, siis, ja pilottijaksossa toteutukseltaan jopa koskettava. Star Wars -animaatiosarjojen katsojaveteraaneja kosketti vieläpä erityisesti se, että kohtauksessa oli mukana jedi-padawan Caleb Dune eli myöhempi Kanan Jarrus, yksi Rebels-sarjan päähenkilöistä. Nuori Caleb-parka sai nähdä mestarinsa kuoleman ja paeta itse henkensä edestä – ja selvitä, koska Bad Batch -tiimin Hunter antoi hänen mennä.

Monia Star Wars -tarinoita elokuvia ja sarjoja laajemmin seuranneita veteraaneja kohtaus kuitenkin hämmensi. He olivat nimittäin jo nähneet Kananin/Calebin Order 66 -hetken. Se tapahtui Greg Weismanin kirjoittamassa sarjakuvassa Kanan vuonna 2015. Eikä siinä näkynyt mailla eikä halmeilla Bad Batchin klooneja.

Termillä retcon (retroactive continuity) tarkoitetaan fiktiokerronnan temppua, jossa uusi kertomus tai juonenkäänne muuttaa aiemmin samassa kertomusten sarjassa asetettua lakia tai ilmaistua totuutta siten, että jatkuvuus särkyy. The Bad Batchin pilottijakso saattoi olla oikein hyvä uuden sarjan avaus, mutta Calebin/Kananin henkilöhistorian kohdalla se oli retconnaus.

Jedimestari Depa Billapa ja Caleb Dune (joka myöhemmin tunnetaan nimellä Kanan Jarrus) The Bad Batchin avausjaksossa. Oikealla tavisklooni.
Depa Billapan ja Caleb Dunen Order 66 -hetki siten kuin se sarjakuvissa nähtiin. Sama planeetta, samat jedit – eri kloonit, eri vuorokaudenaika, eri tilanne.

Peruutetaan katsomaan tilannetta taaempaa.

Kun George Lucas myi Star Warsin Disneylle vuonna 2012, uusi omistaja päätti mietintäajan jälkeen vetäistä kaanonin sileäksi. Se ei ollut mikään pieni retconnaus, vaan pikemminkin järeämpi reboottaus – vaikka saagan ydintä ja suuren yleisön päätuotetta eli elokuvia ei buutattu. Se oli myös välttämätön ratkaisu, sillä muuten katsoja olisi seuraavina vuosina ollut aivan ulalla siitä, mitä fiktiivisessä Star Wars -universumissa oikein on tapahtunut ja mitä ei.

Disney-Lucasfilmin vuoden 2014 päätöksen myötä expanded universeksi siihen asti kutsutut vanhat kirjat, sarjakuvat, pelit ja The Clone Wars -animaatiosarjaa edeltäneet animaatiosarjat leimattiin Legends-brändin alle. Viralliseksi kaanoniksi julistettiin vain kuusi silloin olemassa ollutta elokuvaa eli episodit I-VI ja tuo TCW-sarja. Sarjislisenssi palautettiin Dark Horselta Marvelille, kirjallisuus aloitettiin puhtaalta pöydältä. Kasvavia lihaksiaan verrytellen Disney-Lucasfilm ilmoitti: mitään aiemmin oheistarinoissa kerrottua ei nyt enää ollut tapahtunut virallisessa kaanonissa, mutta tästä lähtien kaikki kirjat, sarjakuvat, pelit ja animaatiosarjat sopisivat saumattomasti yhteen ja samaan kaanoniin elokuvien kanssa.

Ajatus oli kaunis. Se antoi uudelle ajalle sekä tarinankerronnallisen että kaupallisen mahdollisuuden kertoa, kuinka Kuolemantähden suunnitelmat ”oikeasti” varastettiin tai kuinka Imperiumin jäänteet itse asiassa voitettiin Jedin paluun jälkeen – esimerkiksi nämä tarinat oli kerrottu vanhoissa oheistarinoissa moneen kertaan. Samalla se johti moniin ihan aidosti erinomaisiin Star Wars -kertomuksiin. Esimerkiksi Claudia Grayn romaanit kuten Leia, Princess of Alderaan (2017) tai Charles Soulen sarjakuvat kuten hänen Darth Vader -tarinajaksonsa (2017-18) kuuluvat Star Warsin 40-vuotisen historian onnistuneimpiin teoksiin sekä SW-kirjoina ja -sarjakuvina ”yleisesti” että nimenomaan ”pääteosten syventämisen” kannalta arvotettuina. Harvoin tämän sarjan äärellä olen koskaan ollut niin jännityksen salpaama kuin lukiessani tuon Grayn episodi IV:tä edeltävään aikaan sijoittuvan kirjan kohtausta, jossa nuori Leia vierailee Palpatinen uskolliseksi palvelijaksi ryhtyneen Panakan luona, ja kohtauksen aikana lukija ymmärtää, että keskustelun aikana tuo episodi I:stä tuttu hahmo ymmärtää, kenen lapsi hänen edessään itse asiassa on.

Osittainen sivu Charles Soulen Darth Vader -tarinalinjasta. Tämän kuvan monia merkityksiä en ole voinut unohtaa ensinäkemän jälkeen: näinkö Vader näkee itsensä? Vai Voima Vaderin?

Tässä vaiheessa katson viisaaksi huomauttaa, että Legends eli vanha expanded universekaan ei ollut varsinaisesti tarkoituksella tai uhallaan ristiriidassa varsinaisten elokuvien kanssa. Monet 1970-1990-lukujen kertomuksista kuitenkin päätyivät enemmän tai vähemmän olemaan sellaisia George Lucasin päätösten myötä.

Olisi tähän postaukseen turhan pitkä selvitys, millä tapaa Lucas ja Lucasfilm ohjasivat tai olivat ohjaamatta oheistarinoita aikanaan: vastaus ei ole ”huolella” mutta ei myöskään aivan ”ei mitenkään”. Yksinkertaistaen voi kuitenkin sanoa, että vaikka oheistarinoiden sepittäjillä ei esimerkiksi ennen prequeleita ollut lupaa julkaista suoraan kloonisotia käsitteleviä kertomuksia, oheistarinoissa oli silti ehditty kertoa klooneista, jedeistä, tasavallasta tai hahmoista tosiasioina kaikenlaista, joka ei sitten lainkaan täsmännyt siihen, mitä Lucas kertoi vuosien 1999-2005 elokuvissaan.

Prequelien aikoihin Lucasfilm alkoi petrata oheistarinoiden jatkuvuuden kanssa, ja erityisesti Kloonien hyökkäyksen ja Sithin koston välissä noin vuosina 2002-2005 julkaistiin kirjoja ja sarjakuvia, jotka oli siihen aikaan hyvinkin tarkoitus tulkita samaan kaanoniin kuuluviksi, elokuvien välissä tapahtuviksi kertomuksiksi kloonisodista. Sen jälkeen Lucas kuitenkin teki tuolle aikakaudelle temppunsa vielä toisen kerran. Hänen päätöksellään nuo kerran jo kerrotut Anakinin, Obi-Wanin ja kumppanien kloonisotapolut korvattiin Lucasin ja Dave Filonin lopullisella virallisella totuudella The Clone Wars -animaatiosarjassa (2008-).

Star Wars: Republic -sarjakuvajatkumo prequelien vuosilta: totuus Anakinin ja Obi-Wanin kloonisodista ennen The Clone Wars -animaatiosarjaa.

Samaan aikaan vanhalla expanded universella oli koko ajan ja kasvavassa määrin ongelmia sopia yhteen ns. itsensä kanssa. Vaikka esimerkiksi minä olen näemmä vuonna 2013 kutsunut expanded universea olosuhteisiin nähden ”suorastaan hämmästyttävän yhtenäiseksi”, ei se toki koskaan mikään yhtenäiseksi kaanoniksi suunniteltu kokonaisuus ollut. Koska kirjojen tai sarjakuvien sisältöä ei koordinoitu yhtä tarkasti kuin nykyään ja aluksi koordinointia näiden kahden median välillä ei käytännössä edes ollut, tarinoiden saumat osuivat ymmärrettävästi huonosti toisiinsa. Esimerkiksi: Timothy Zahnin kirjoittamat, monien aikanaan lukemat ja rakastamat kirjat sopivat kyllä hyvin yhteen toistensa kanssa – mutta muut kirjat tai sarjakuvat eivät aina kovin hyvin niiden kanssa.

Star Warsin 2010-luvun uuden tulemisen kannalta tällaiset ongelmat olivat eittämättä ylitsepääsemättömiä. Kärjistäen vanhat Jedin paluun jälkeiset oheistarinat oli joka tapauksessa pakko jättää huomioimatta, jotta uudet elokuvat ylipäätään voitiin tehdä, ja vanhemmat oheistarinat puolestaan The Clone Warsin ja seuraavien suunniteltujen animaatiosarjojen takia.

Vaikka aikanaan harmittelin sitä, että aivan varmasti uuteenkin kaanoniin olisivat voineet sopia monet expanded universen kaukana Skywalkereista tapahtuneet tarinat, kuten tuhansia vuosia sitten ajoitettu Tales of the Jedi / Knights of the Old Republic tai kapinallislentäjistä kertonut Rogue Squadron, ymmärrän kyllä Disney-Lucasfilmin ratkaisun. Pöydän pyyhkäisy tyhjäksi avasi oven uusille oheistarinoille, joiden luvattiin nyt täydentävän päätarinoita koordinoidusti ja tarkasti.

Valitettavasti tässä Disney-Lucasfilm epäonnistui.

Lando palaa Pilvikaupunkiin pelastamaan Lobotin Imperiumin vastaiskun jälkeen. Tämä on viime vuonna julkaistusta Star Wars -sarjakuvalehden numerosta ja esimerkki sekä hyvästä tarinasta että hyvin elokuvien kaanonia täydentävästä tarinasta.

Tai no. ’Epäonnistui’ on turhan rajusti sanottu.

Kuten jo sanoin: uutena aikana todella on julkaistu monia erinomaisia Star Wars -oheistarinoita – ja monet niistä ovat täydentäneet elokuvissa ja sarjoissa kerrottua erinomaisesti. OIen lukenut Star Wars -sarjakuvat varsin tunnollisesti, ja vaikka kirjoja vain valikoiden, luulen olevani kohtalaisesti kärryillä niistäkin. Kokonaisuudesta voi kyllä sanoa, että siitä näkee, että sekä isojen että pienten asioiden välisiä yhteyksiä on tosissaan yritetty rakentaa takavuosikymmeniä paremmin.

Varsinaisten tarinajuonien jatkamisen lisäksi se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka tarinoissa vieraillaan luontevasti päätarinoista tutuissa lokaatioissa tai kohdataan niissä esiintyneitä hahmoja. Välillä se voi tuntua vähän päälle liimatultakin: yhdessä vaiheessa tuntui, että kun Disneylandissa avattiin Batuu-planetalle sijoitettu Star Wars -maa, joka toinen SW-hahmo eri aikakausilta vieraili Batuulla samoihin aikoihin julkaistuissa kertomuksissa. Toisinaan taas se on hyvin luontevaa, ja oheistarinat tukevat hyvin suurta kertomusta: vaikkapa siinä, kuinka Hera Syndulla ja muutamat muut Rebels-sarjan hahmot, jotka ”ilmestyivät” saagaan vasta 2010-luvulla mutta episodien III-IV väliin sijoitetussa animaatiosarjassa, ovat voineet sarjakuvissa vilahdella Kapinaliiton kokoontumisissa ja jopa kohdata elokuvien sankareita ja siten ikään kuin osallistua sellaisiin hetkiin sarjan historiaa, joiden elokuvalliset vastineet on kuvattu vuosikymmeniä aiemmin.

Tai siinä, kuinka vaikkapa saagalle niin keskeinen Darth Vader näissä uusissa sarjakuvissaan tuntuu useimmiten oikeasti hahmolta, jonka voi kuvitella olevan entinen Anakin Skywalker. Vanhoissa expanded universe -tarinoissa Vader näyttäytyi käytännössä aina vain mustapukuisena murhaaja-pahiksena, mutta tällä kertaa olen huomannut useita kertoja uskovani, että puvun sisällä todella on Padmea kaipaava traaginen hahmo, joka kuvittelee hirmutekonsa jollain tapaa oikeutetuiksi – ja joka kypsyy ajattelemaan asioista eri tavalla episodien IV ja VI välissä.

Kylo Ren keskustelee siitä, kuinka hän ei oikeastaan itse tappanut ketään vielä sinä yönä, jona Luken jeditemppeli paloi. Tämä on sarjakuvasta The Rise of Kylo Ren, ja se ei välttämättä ole esimerkki huonosta tarinasta, mutta kylläkin huonosti kaanonissa aiemmin kerrottuun sopivasta tarinasta.

Mutta on potaskaa väittää, että tällä kertaa Lucasfilm ei antaisi kirjoissa ja sarjakuvissa tapahtua asioita, jotka olisivat ristiriidassa elokuvissa tai sarjoissa kerrotun kanssa. Että kaikki olisi tällä kertaa varmuudella samaa kaanonia.

Calebin/Kananin tapaus The Bad Batchin alussa viime viikolla ei edes ole pahimmasta päästä esimerkkejä. Kananin mestari oli Depa Billapa kaanonissa aiemminkin, kuten animaatiosarjassa niin ikään. Order 66:n hetkellä Kanan oli Kaller-planeetalla myös Kanan-sarjakuvassa. Tarkat tapahtumat kerrottiin nyt The Bad Batchissa toisin, ja mukaan oli siis lisätty tämä sarjan kloonien nimijoukko, mutta nämä kaksi kertomusta sopivat kyllä yhteen paljon paremmin kuin (esimerkiksi) se, kuinka mandaloriaanien ja Boba Fettin historia ehti vuosikymmenten aikana vaihdella ennen Disney-ajan kaanon-nollausta.

Kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäistapaus. Vastaavia ja pahempia ristiriitoja on pelmahdellut silmille viime vuosina yhä enemmän.

Poe Dameron, nuori tylsistynyt Uuden tasavallan lentäjä, sarjakuvassa vähän ennen The Rise of Skywalkeria. Ei siis Poe Dameron, salakuljettaja, kuten The Rise of Skywalkerissa.

The Force Awakensin ja The Rise of Skywalkerin välisinä vuosina julkaistujen sarjakuvien mukaan Poe Dameron (Oscar Isaac) oli Uuden tasavallan rauhallisuuteen tylsistynyt nuori huippulentäjä, jonka Leia rekrytoi Vastarinta-ryhmäänsä. Lisäksi Poen vanhemmiksi oli kaanonissa koko ajan kerrottu kaksi kapinaliiton Endorin taistelun veteraania. The Rise of Skywalker ei piitannut näistä tiedoista, vaan retconnasi Poen olleen salakuljettaja, joka kuuli omatuntonsa kutsun ja liittyi Vastarintaan. (Kaanon-biografia yrittää spinnata nämä kertomukset yhteen siten, että salakuljettaja-vaihe oli Poen nuoruudenkapinaa ennen ryhdistäytymistään Tasavallan kuuliaiseksi lentäjäkansalaiseksi.)

Chuck Wendigin kirjoittaman Aftermath-kirjatrilogian mukaan vanha kunnon Wedge Antilles on uusissa elokuvissa esiintyvän Temmin ”Snap” Wexleyn (Greg Grunberg) äidin puoliso. The Rise of Skywalkerissa Wedgen (Denis Lawson) riemukas cameo on leikattu elokuvaan vain sekunteja Snap Wexleyn kuvassa tapahtuvan kuoleman perään, mutta hänen kasvoillaan ei häivähdä mitään hahmon hetkeen loogisesti oletettavasta henkilökohtaisesta menetyksestä.

The Force Awakensin ja The Last Jedin aikaisen oheiskirjallisuuden – sekä fiktion että Visual Dictionaryjen kaltaisten ns. tietoteosten – mukaan Kylo Ren poltti Luken jeditemppelin ja tappoi samalla muut jedioppilaat, paitsi muutamat, jotka kääntyivät hänen kanssaan pimeälle puolelle. Mutta kun The Rise of Skywalkerin aikaan julkaistu sarjakuva The Rise of Kylo Ren (2019-20) viimein näytti kuvina ja tekstinä tuon yön tapahtumat, se ei tyytynyt ainoastaan sivuuttamaan mainintaa muista käännynnäisistä, vaan se retconnasi myös Kylon osuuden temppelin tuhoajana. Sarjakuvan perusteella temppelin nimittäin vaikutti sytyttäneen pikemminkin Snoke tai Palpatine kuin Kylo itse. (Kirjoitin tämän sarjakuvan kanonisista ongelmista jo sen ilmestyessä.)

Kun The Clone Wars -sarja oli jäämässä kuuteen kauteen ja loppumassa ennen kloonisotien loppua, E.K. Johnston sai kirjoittaa vuonna 2017 julkaistun Ahsoka-romaanin, jossa lukijat saivat tutusta Dave Filonin käyttämättä jääneisiin Ahsoka-juoni-ideoihin. Mutta kun Filoni pääsikin pari vuotta myöhemmin itse tekemään The Clone Warsille seitsemännen ja viimeisen kauden, hän retconnasi Ahsoka-romaanin tapahtumia aivan georgelucasmaisesti. (Samanlaisesta tilanteesta ja myös saman miehen päätöksistä on kyse myös tämän kirjoituksen innoittaneessa Kanan-keississä.)

Darth Vader saapuu keisarin kätketylle planeetalle Exegolille tänä keväänä julkaistuissa sarjakuvissa. Käykö tämä enää lainkaan järkeen?

Kaikkein kiusallisimmat ja saagan kokonaisjuonen järkeenkäypyyden kannalta hankalimmat ongelmat liittyvät First Orderin nousuun ja The Rise of Skywalkerissa paljastuneeseen keisari Palpatinen suunnitelmaan kloonata itsensä henkiin.

Palpatine nostettiin viimeisen episodin pahikseksi vasta sitä elokuvaa kirjoitettaessa, mutta toisin kuin ehkä saattaisi kuvitella, jälkiä keisarin suunnitelmasta kyllä löytyy myös The Force Awakensin ja The Last Jedin aikoihin julkaistuista kirjoista. Oli se sitten Lucasfilmin tarinaryhmän oikeaa älykästä suunnittelua tai kaiken varalta -tyyppistä sattuman kauppaa, mutta erityisesti edellä mainittu Aftermath-trilogia (2015-17) tosiaankin vaikutti osoittavan Palpatinen paluusuunnitelmien suuntaan jo vuosia ennen kuin asiasta oli leffakäsikirjoittajien pöydissä päätetty. Tällä tiellä on sitten ollut hyvä jatkaa episodi IX:n jälkeen: esimerkiksi The Mandalorianissahan suorastaan pääjuonessa on kyse siitä, että moff Gideon tahtoo haltuunsa pienen Grogu-paran käyttääkseen tämän verta hyväkseen hämäräperäisissä laboratoriokokeissa, jotka vaikuttaisivat liittyvän joko Palpatinen tai Snoken Voimassa vahvojen kloonivartaloiden kehittelyyn.

Mutta…

The Force Awakensin ja sen välittömien oheisteosten mukaan kukaan ei ollut kuullutkaan First Orderista ennen kuin vasta muutamaa vuotta ennen episodi VII:n tapahtumia. Missään nimessä ainakaan Palpatinen itsensä kloonaussuunnitelmista ei pitäisi tietää juuri kenenkään, koska ne episodi IX:n itsensä mukaan tulivat yllätyksenä jopa First Orderin johdolle (suunnitelmiin liittynyt ja siinä vaiheessa edesmennyt Snoke poislukien).

Mutta jo The Last Jedi hämärsi kuvaa antamalla ymmärtää Rosen ja DJ:n sanomisten perusteella, että First Orderin ja Vastarinnan välistä sotaa olisikin taisteltu avoimesti jo vuosia. The Mandalorianissa viitteitä First Orderista muhii pinnan alla jo viisi vuotta Jedin paluun jälkeen eli 25 vuotta ennen The Force Awakensia eli noin 20 vuotta ennen First Orderin julkista näyttäytymistä.

Yksi pahimmista ongelmista löytyy jälleen The Rise of Skywalkerista, tosin hiuksenhienosti elokuvan ulkopuolelta. Siinähän Lando Calrissianin (Billy Dee Williams) oli alunperin kirjoitettu olevan Jannahin (Naomi Ackie) isä. Tämä sukulaiskuvio jätettiin pois elokuvasta, mutta muun muassa leffan romaaniversion kautta kaanoniin kuitenkin luikerteli tosiasiaksi se, että First Order todella kaappasi Landon tyttären vuosia sitten, ja että se suorastaan ”otti kohteekseen” Landon kaltaiset kapinaliiton veteraanit. Mutta miten kerrassaan voisi olla tapahtunut niin, että tuntematon terroristiryhmä olisi asiakseen kaappaillut kapinaliiton veteraanien lapsukaisia ilman että Luke tai Leia olisi vetänyt pelastustehtävähousuja jalkaan? Etenkään, jos heidän ystävänsä Landon tytär olisi kaapattujen joukossa?

Kaikkein pahin tapaus kuitenkin on melkein yhtä tuore kuin Kananin vaihtoehtoinen pelastautuminen Bad Batchissa. Tämänhetkisessä Darth Vader -sarjakuvassa (2020-), jota nyt kirjoittaa Greg Pak, Vader vierailee Exegolilla Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun välissä ja selvittelee keisarin varasuunnitelmia. Tämä siis tarkoittaa, että Darth Vader, joka kääntyi ennen kuolemaansa takaisin valoon ja ryhtyi Voima-haamuilemaan Anakin Skywalkerina, olisi voinut estää koko jatko-osatrilogian tapahtumat ihan vain vinkkaamalla haamuna pojalleen Lukelle, että niin muuten, keisari kokkaa itselleen klooniruumista Exegolilla, ja onpa siellä yksi armada avaruusaluksiakin rakenteilla, kannattaa käydä hoitamassa tämä homma ennen kuin käy huonosti.

Ei ehkä ole aivan sattumaa, että edellä esitetyistä jatkuvuusvirheistä moniin liittyy ongelmatuotanto episodi IX eli The Rise of Skywalker. Se kun oli jo yksittäisenä elokuvana on käsikirjoitukseltaan hyvin sotkuinen ja joka ei juurikaan piitannut kahden edellisen elokuvan esittämistä juonikuvioista. Ymmärrän kyllä, että Lucasfilm haluaa oheiskertomuksien avulla jälkikäteen kytkeä episodi IX:ään viime hetkellä keksityn juonikuvion suoremmin saagan kokonaisuuteen, ja varmasti se tavoittelee sillä samaa episodielokuvien ongelmien paikkailua minkä The Clone Wars -sarja monien silmissä teki prequeleille. Valitettavasti vain esimerkiksi tuo Vaderin matka Exegolille on kokonaisjuonen kannalta itsessään niin ongelmallinen, että sitä ei yksinkertaisesti olisi kannattanut kirjoittaa.

Silti: jatkuvuuden ongelmia tuskin olisi voitu välttää, vaikka episodielokuvat olisikin suunniteltu paremmin kokonaisuudeksi. Uuden kaanonin aikaa ei ole eletty vielä kahdeksaa vuottakaan, mutta se koostuu jo elokuvien ja sarjojen ulkopuolella sadoista teoksista, vähintään kymmenien kirjoittajien kirjoittamista, kaikissa medioissa ja ulottuen kaikkiin Star Warsin in universe -aikakausiin. Ei varmasti olisi mitenkään mahdollista, että ristiriidat olisi kokonaan voitu välttää – vaikka väitän kyllä, että olisi ne sentään elokuvien päähahmojen henkilöhistorioiden kaltaisissa kohdissa voitu välttää.

Joka tapauksessa ristiriidat tulevat tulevina vuosina varmasti pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään. Ei olisi mitenkään yllättävää, vaikka jossain vaiheessa Lucasfilmiltä taas julistettaisiin, että hupsista, tehdäänpä nyt sillä tavalla, että tästä lähtien ihan oikeasti kaanonia ovatkin vain elokuvat ja sarjat.

AIvan lopuksi asian voi tietysti kääntää sitenkin, että onko tällä mitään väliä. Hyvät tarinat ovat hyviä tarinoita.

Hyvät Legends-tarinat kestäisivät aivan hyvin lukemisen edelleen, vaikka ne eivät käykään yhteen uusien elokuvien kanssa ja vaikka uudet fanit siksi todennäköisesti eivät niihin enää tartu. Samaan tapaan nykyisen kaanonin ”uuden expanded universen” tarinat voivat aivan hyvin olla teoksina mainioita, vaikka niissä olisikin kanonisia ristiriitoja. Itse asiassa tuo Greg Pakin Darth Vader -tarina Exegoleineen kaikkineen on sekin aivan vetävää luettavaa, eikä minulla olisi sen kanssa mitään ongelmaa, jos se olisi brändätty siihen tapaan kuin vanhassa expanded universessa kerrottiin Infinities-tarinoita: ”tämä ei ole kaanonissa totta, mutta katsokaas, entäs jos olisi käynyt näin?”.

Kaiken nähnyt vanha Star Wars -fani voi myös nykytermejä käyttäen todeta, että vuosina 1977-1982 Leia ei ollut Luken sisko ja vuonna 1983 tämä kaanoniin asetettu totuus retconnattiin. Ja kääntää kylkeä.

Obi-Wan Kenobi -sarjassa on näemmä aika paljon väkeä kertoakseen erakosta erämaassa

Tämä cast-lista Obi-Wan Kenobi -sarjalle on niin hulppea, että se melkein haiskahtaa fanicastaukselta. Mutta ei ole, sillä sen twiittasi maanantaina maailmalle ihan virallinen Star Wars -tili saatesanoilla ”tuotanto alkaa pian”:

Katsotaanpa siis tämän kertomaa, ja sen varjolla sitä, mitä tulossa on.

Ensiksi yleistilanne. Obi-Wan Kenobi on siis, kuten tämäkin twiitti vahvisti, ”a special event series” eli tietyn jaksomäärän muodostama yksi kokonaisuus, joita suomeksi on perinteisesti kutsuttu minisarjoiksi mutta jotka nykyään taitavat olla kielenkäytössä ihan sarjoja vain. Joka tapauksessa sen ei ole siis ainakaan näillä puheilla tarkoitus jatkua useampia tuotantokausia. Jaksolukua ei ole käsittääkseni virallisesti julkistettu, mutta se on huhuttu olevan vain kuusi.

Formaatti näyttää Disney+:ssa tällä hetkellä suorastaan valitulta linjalta: Marvel-yhtiön WandaVision ja parhaillaan pyörivä Falcon and the Winter Soldier ovat ainakin tällä tietoa molemmat tällaisia yhden tuotantokauden kokonaisuuksia, ja sellainen on luvassa myös Star Wars -puolella The Book of Boba Fettistä, jonka pitäisi valmistua ensi vuodenvaihteeseen. (Sen sijaan Cassian Andor -sarja, jota kuvataan parhaillaan, on on-going eli tarkoitettu The Mandalorianin tapaan useita tuotantokausia jatkuvaksi sarjaksi.)

Obi-Wan-sarjan ohjaa Deborah Chow. Kanadalaisen Chow’n ura on täynnä kelpo telkkaria scifi- ja fantasiapainotuksella (yksittäisiä jaksoja mm. sarjoista Mr. Robot, Jessica Jones, Better Call Saul ja niin edelleen), ja hän oli myös yksi The Mandalorianin ykköskauden ohjaajista. Obi-Wan Kenobin hän siis ilmeisesti ohjaa kokonaan yksin – se jo yksinään lupaa yhtenäistä tarinankerrontaa.

Deborah Chow ohjaamassa The Mandaloriania.

Sarjan kirjoittaja Joby Harold taas on tuottaja-kirjoittaja, joka on ollut yhtenä monien joukossa mukana tekemässä esimerkiksi sellaisia hittejä kuin Tomppa Cruisen Edge of Tomorrow ja sellaisia huteja kuin Guy Ritchien King Arthur. On ehkä vähän yllättävääkin, että kun telkkari on yleisesti elokuvaa enemmän ”käsikirjoittajan media” ja Obi-Wan-sarja on tekeillä näinkin yhtenäisenä kokonaisuutena, sen kirjoittajaksi on valikoitunut Hollywoodin kässäriryhmätyö-osaston kaveri. Se kuitenkin selittyy sarjan tähänastisella esituotantohistorialla.

Harold ei ole Obi-Wan Kenobi -sarjan tarinan auteur, vaan pikemminkin viimeisin lenkki ketjussa, jossa tätä projektia ovat aiemmin kipparoineet ja kirjoitelleet monet muut tekijät. Saattaa olla, että kupletin juonikin on kehittelyn aikana vaihdettu pariin kertaan – näin ainakin huhuttiin esimerkiksi vuosi sitten. Taaimpana Obi-Wan-sarjan taustalla on elokuvahanke, joka hahmosta oli tekeillä siihen aikaan kun Disney-Lucasfilm vielä aikoi tuottaa lukuisia Rogue Onen ja Solon tapaisia yksittäiselokuvia, mutta sittemmin kurssia muutettiin ja Tatooinen varhaiseläkeläisen oma seikkailu päätyi sarjaksi (todennäköisesti vaihdetulla tarinaidealla).

”Kyllä, mutta me jedit olemme kärsivällisiä odottajia.”

Sarjan juonesta tiedämme varmuudella vain kaksi asiaa: tarina tapahtuu 10 vuotta Sithin koston jälkeen eli melkein yhtä monta vuotta ennen Uutta toivoa, ja se sisältää jonkinlaisen Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) ja Darth Vaderin (Hayden Christensen) kohtaamisen.

Muu on arvailua. Mutta vaikuttaa selvältä, että tarina poimii Obi-Wanin jollain verukkeella Tatooinen piilopaikastaan (sillä sehän ei saisi saagan kokonaiskuvan nimissä paljastua Vaderille) ja palauttaa tämän tarinan lopuksi samaan paikkaan Luke Skywalkerin kasvua vartioimaan.

Yleisellä tasolla teorioita voinee pyöritellä kahta: joko Obi-Wanin ajaa liikkeelle jokin henkilökohtainen ja todella tärkeä syy, jota selvitellessään hän kohtaa Vaderin, tai sitten Vaderin kohtaaminen on se tärkeä syy. Ehkä Obi-Wan tahtoisi nimenomaan yrittää vielä kerran pelastaa entisen oppilaansa pimeältä puolelta, ja sarja kertoisi tästä katkerasta epäonnistumisesta. Sarjan jälkeen voitaisiin sitten retcon-hengessä tulkita  Yodan viittaavan tähän sanoessaan Jedin paluussa Lukelle tämän haaveista yrittää vielä käännyttää Vader takaisin valoon: ”Obi-Wan once thought as you do”.

Mutta jos se on näin, sittenkin tarvittaisiin kai jokin katalyytti, miksi Obi-Wan nimenomaan tämän sarjan hetkellä päättäisi moista yrittää: siis kymmenen vuotta Sithin koston jälkeen, entisen Anakinin eli nykyisen Vaderin jo teurastettua galaksin tyhjäksi jedeistä ja vajottuaan vuosien ajan yhä syvemmälle pimeälle puolelle. Päädyn siis kehäpäätelmään: uskon, että tarinassa on joka tapauksessa oltava jokin toinenkin juoni Obin ja Anin uusintamatsin lisäksi – ja kumpi näistä nyt sitten onkaan painotettuna siksi ihan pohjimmaiseksi pääjuoneksi, jää nähtäväksi. Itse toivon kyllä sitä, että tässä olisi ensisijaisesti kyse sarjan nimen mukaan Obi-Wan Kenobista ja vain hänen kauttaan ja ohuemmin Darth Vaderista.

Darth Vader ja Obi-Wan Kenobi edellisellä kohtaamisellaan. Tähän seuraavaan mennessä ainakin Vader onkin vaihtanut vaatturia.

Tärkeä (ja yhtä avoin) kysymys kuuluu, tapahtuuko Obi-Wan Kenobi yhdessä vai useammassa aikatasossa – eli esiintyykö siinä itse asiassa vain Darth Vader vai myös Anakin Skywalker. Jos sarja pysyttelee ainoastaan episodien III ja IV välissä, Hayden Christensen saa näytellä roolin lähinnä mustassa kypärässään. Tämä ei minusta tunnu ulkoelokuvallisilla perusteilla aivan uskottavalta, sillä silloinhan roolin olisi kyllä voinut tulkita joku muukin, kuten vaikkapa Rogue Onessa jo tehtiin.

Veikkaukseni siis on, että mukana tosiaan on myös flashback-osuus. Menneisyydestä voidaan samalla kaivaa se henkilökohtainen syy ja katalyytti ja mikäikinä Obi-Wanin Tatooinelta lähdölle tarvitaankin.

Obi-Wanin ja Vaderin uusintamatsin kannalta tämä tarkoittaa, että näkisimme sekä nuoret herrat silloin kun kaikki oli vielä hyvin että veriviholliset sen jälkeen kun kaikki meni pieleen. Ja se on kyllä ehdottomasti kutkuttavaa. Kannattaa muistaa, että Obi-Wan Kenobin kertomuksen tyylilaji on väistämättä tragedia: tässä galaktisen historian vaiheessa Obi-Wan on kutakuinkin viimeinen jedi aivan kuin Luke vuosia myöhemmin, ja varmasti täynnä tunnontuskia omasta osuudestaan jedien tuhossa, epäonnistuttuaan tunnistamaan Darth Sidiousta lähellään ja pysäyttämästä Vaderia.

Pakistanilais-amerikkalaisella Kumail Nanjianilla on supersankarirooli tulevassa Marvel-leffassa Eternalsissa, mutta tähän asti hänet on tunnettu koomikkona. Kuva The Big Sickistä, josta Nanjiani oli Oscar-ehdokkaanakin – käsikirjoituksesta.

Maanantaina julkistettu näyttelijälista on silti tosiaan vaikuttava McGregorin ja Christensenin takanakin. Mukana ovat esimerkiksi sekä koomikkona että kirjoittajana tunnettu Kumail Nanjiani, Homeland-sarjan Rupert Friend sekä Indira Varma, yksi monista Game of Thronesista kaukaiseen galaksiin matkanneista näyttelijöistä. O’Shea Jackson Jr. keräsi kunniaa Straight Outta Compton -leffassa ja Sung Kang tunnetaan Fast & Furious -leffasarjasta. Mukana on myös Benny Safdie, joka liittyy The Mandalorianin Werner Herzogin ja Taika Waititin seuraan näyttelijöiden ohjaajakerhossa: Safdien veljekset ohjasivat Netflixin Uncut Gemsin.

Hahmoja on itse asiassa ihan numeraalisesti aika paljon. Etenkin kun ottaa huomioon, että ainakin minä odotin Obi-Wan-tarinan olevan pienimuotoisempi kuin vaikka The Mandalorianin. Näyttelijälistaa katsoessani epäilen, että siinä odotuksessani saatoin erehtyä pahoin.

Moses Ingram jäi monen mieleen The Queen’s Gambitista.

Edellä mainittujen edelle cast-listassa on sijoitettuna Moses Ingramin nimi. Hänen filmografiansa on lyhyempi, mutta moni näki hänet viime vuonna Netflixin The Queen’s Gambit -sarjassa. Ingramin roolin voi siis olettaa olevan hyvin merkittävä: pääpahis, esimerkiksi, tai sitten edellä spekuloimani juonen käynnistävä katalyytti – hänhän voisi olla esimerkiksi jedien puhdistuksista selviytynyt entinen padawan. Termi naispääosa sisältää liikaa romanttisia sävyjä että rohkenisin käyttää sitä Obi-Wan Kenobi -nimisen sarjan yhteydessä!

Emme tiedä kenenkään uusien näyttelijöiden hahmoja, mutta en malta olla huomauttamatta, että Star Wars -galaksissa sattumoisin itse asiassa olisi eräs Obi-Waniin yhdistyvä hahmo, jonka piirteet tulevat minulle mieleen Ingramia katsoessani: Asajj Ventress, Dathomirin noita, kahden valomiekan soturi ja yksi Palpatinen monista huijaamista pelinappuloista, jolla oli merkittävä rooli The Clone Wars -sarjassa ja joka oli siis tärkeä hahmo myös nykyisten Star Wars -sarjojen merkittävälle tekijälle Dave Filonille. Ventressin hahmohistorian tuntevat saattavat nyt haluta älähtää, mutta pyydän huomauttaa, että ensinnäkin todella edellä jo spekuloin flashbackien mahdollisuudella ja että sekä Star Warsilla ja Filonilla on vahvaa historiaa kuolleiden hahmojen henkiin palauttamisen saralla. En itsekään ota tätä veikkausta kovin vakavasti, mutta heitänpä nyt kuitenkin mustaksi valkoisella. Ingram heitti nimittäin vieläpä itse Instagramiin aika jännän kuvatekstin: ”I play with lightsabers”…

Hei me päästään taas hiekkaan ja pölyyn! Beru ja Owen eli Bonnie Piesse ja Joel Edgerton Attack of the Clonesissa (2002). Sittemmin Edgertonista tuli ihan kohtalaisen iso näyttelijä.

Sen sijaan tiedämme, keitä näyttelevät Joel Edgerton ja Bonnie Piesse: kyllä vain, Luken kasvattivanhemmat Owen ja Beru Lars ovat siis mukana sarjassa. Melko turvallinen veikkaus siis on, että sarjassa nähdään myös 10-vuotias Luke. Häntä tuskin sentään tällä kertaa näyttelee digitaalisesti nuorennettu Mark Hamill

Owenin ja Berun roolin paljastuminen näin castingin kautta antaa pari evästä lisää juonispekulaatioihin. Ensinnäkin sen, että heidän rooleistaan voi odottaa kohtalaisen kokoisia, koska niitä ei ole säästetty yllätys-cameoiksi.

Se tarkoittanee myös, että sarja näyttää tai selittää sitä, miksi Owen-setä suhtautuu vanhaan Beniin niin kylmäkiskoisesti episodi IV:n aikoihin. Mahtaisiko Obi-Wan tuoda vahingossa vaaran liian lähelle Lukea? Sellainenkin teoria on esitetty, että ehkäpä sarjan aikoihin Obi-Wanilla olisi aikeita ottaa nuori 10-vuotias Luke jedioppiin. Silloin jokin saattaisi ehkä saada hänet sarjan aikana muuttamaan mieltään. Mitäs minä sanoinkaan siitä tragediasta äsken?

Ehkä ihan kaikkein varmin Obi-Wan Kenobi -sisältöveikkaus: sarja sisältää variantin tästä kohtauksesta. Varmasti.

Obi-Wan Kenobi ei ole seuraavaksi meille valmistuva Star Wars -sarja. Sitä ennen saamme The Book of Boba Fettin, Cassian Andor sarjan ekan kauden ja mahdollisesti The Mandalorianin kolmannenkin. Valmista pitäisi tulla joskus ensi vuonna. Mutta tiedotteella meille on nyt vahvistettu, että Obi-Waninkin tuotanto on tosiaan parhaillaan alkamassa. Ehkäpä Hollywoodissa on opittu elämään myös koronaviruksen kanssa.

Vielä yksi asia. Tiedotteesta se puuttui, mutta Koreasta on kuulunut, että Obi-Wan-sarjan kuvaaja olisi Chung-hoon Chung. Hän on kuvannut kotimaassaan muun muassa Oldboyn ja kasan muita sen elokuvan ohjaajan Chan-wook Parkin äärimmäisen tyylikkäitä elokuvia sekä jenkeissä viime vuosina muun muassa Stephen King -filmatisointi It:n (ekan osan).

Jos en jo muutenkin odottaisi tätä sarjaa suurella innolla, niin tämä tieto on minulle kuin kirsikka kakun päällä. Obi-Wan Kenobin eristysvuodet oli aina ehkä kaikkein herkullisin aihio vanhan Star Wars -hahmon soolotarinalle, ja kaikesta päätellen ainakin puitteissa kaikki on nyt enemmän kuin kunnossa.

The Mandalorianin kakkoskauden tähdet: se yksi vanha tuttu ja se toinen vanha tuttu, mutta myös se, jonka tähtiroolia onkin odoteltu

Niinhän siinä sitten kävi, että The Mandalorianin toisen kauden viimeiset kolme jaksoa nostivat valokeilaan paitsi yhden sarjassa aiemmin vasta vilahtaneen legendaarisen vanhan hahmon, myös toisen ja vielä legendaarisemman, edellistä odottamattomammin vierailleen vanhan hahmon.

Tämä kirjoitus spoilaa The Mandalorian -sarjan toista tuotantokautta, joka on tätä kirjoittaessani ollut kokonaan katsottavissa Disney+-palvelussa lähes viikon ajan.

Mando ja neljä muuta kovaa taistelijaa. Onkohan tässä muuten ainakin elokuvattujen Star Wars -tarinoiden puolella eniten naisia samassa kuvassa koskaan?

On todella kuvaavaa, kuinka muutaman viime viikon ajan Star Wars -skenessä on puhuttu ensin melkein pelkästään Boba Fettistä ja sitten melkein pelkästään Luke Skywalkerista.

Näin asian pitäisi olla: The Mandalorian on western-henkinen sarja vähäpuheisesta miehestä, jonka maailmankuva murtuu.

”Mando” eli Din Djarin (Pedro Pascal) on kasvatettu tiukan uskonnollisen doktriinin mukaan. Hän on kuvitellut elävänsä elämänsä kypärä päässään ja oikeaa nimeään kenellekään paljastamatta, lopettaen toisten ihmisten elämiä rahasta ja ohjaten rahat hänet kasvattaneelle kultille. Mutta sitä mukaa kun hellyttävän ”Baby Yodan” eli Grogun kohtalo on sarjan mittaan kietoutunut Mandon elämään, hänen periaatteensa kasvottomuudesta ja yksinäisyydestä ovat vähitellen taipuneet. Mando ei ehkä itsekään tiedä, millaista elämää hän enää toisen kauden lopussa tavoittelee – etenkin kun Dinin ja Grogun tiet silloin ainakin väliaikaisesti erkanevat – mutta entiselleen tai entiseen duuniinsa hän ei enää palaa.

Näin tiivistettynä sarja kuitenkin kuulostaa enemmän nimihenkilönsä kasvutarinalta ja ylipäätään henkilödraamalta kuin se käytännössä onkaan. The Mandalorian on toimintapainotteinen avaruuswestern, jonka keskeisin ongelma on koko ajan ollut, että sen nimihenkilö on seikkailuissaan hyvin passiivinen. Kirjoitinkin tämän kauden väliarviossani muutama viikko sitten, että Mandon rooliksi jää usein vain auttaa kulloistakin kohtaamaansa aktiivisempaa hahmoa kuten Bo-Katan Kryzea (Katee Sackhoffin) tai Ahsoka Tanoa (Rosario Dawson) näiden yhden jakson mittaisissa pyrkimyksissä. Asiaa ei ainakaan auta, että esimerkiksi näillä molemmilla hahmoilla on animaatiosarjojen ansiosta pitempi SW-historia takanaan kuin Mandolla itsellään. Moni katsoja on siis lähtökohtaisesti kiinnostuneempi Ahsokasta kuin Mandosta, ja kun Pascalin näyttelemä kypäräpää ei vielä tunnetusti ole mikään lörppäsuu, jäävät hänen roolikseen usein pelkät muskelisuoritukset.

”Jolppi kiiltelee. Kanna nyt kunnolla tuota haarniskaas”.

Joten jos moni katsoja on Mandoa kiinnostuneempi Bo-Katan Kryzesta, jonka koko SW-historia koostuu kymmenestä animaatiosarjojen jaksosta, niin mitenkä olisi voinutkaan käydä, kun Mando kohtaa itsensä Boba Fettin (Temuera Morrison), franchisen suosituimpiin jo 1980-luvulta asti kuuluneen hahmon, jota kuitenkin tätä ennen on aina alikäytetty kaikissa elokuvallisissa kertomuksissa? Saati sitten Luke Skywalkerin (Mark Hamill), alkuperäisen Star Wars -saagan perimmäisen päähenkilön?

Käy niin kuin oli väistämätöntä. Etenkin toisen kauden päätösjakson The Rescuen loppu, niin sydäntä sykähdyttävä kuin se olikin, oli nimenomaan tästä näkökulmasta suorastaan ongelmallinen. Niin vain Mando ja myös muut sarjan ”varsinaiset” hahmot väistyivät tuijottamaan meidän katsojien lailla minuuttikaupalla sitä, kuinka viimeinen jedi Luke Skywalker pisti darktrooperia nippuun. Näin tuotantokauden lopun suuret sankarillisuuden ja ratkaisun hetket lahjoitettiin kirjaimellisesti vierailevalle tähdelle.

Tosin sitä en sano, ettenkö minäkin olisi ollut innoissani, ja etteikö käänne sinänsä olisi ollut looginen ja toimiva. Jos meillä nyt kerran tässä sarjassa on Yodan salaperäistä lajia edustava lapsi, joka lähettää jeditemppelin raunioilta galaktisen kaveripyynnön muille Voimassa vahvoille, niin olisihan oikeastaan kumma, jos Luke Skywalker ei siihen pyyntöön vastaisi.

”I’m Luke Skywalker and I’m here to rescue you.” Paitsi että tällä kertaa Luke ei sano nimeään, eikä Mando jostain syystä kysy – ja ehkä vielä kummempaa on, että edes kapinallissotilas Cara Dune ei tätä tunnista.

Käsitellään siis Luke ensin ja Boba sitten, koska tässä on paitsi tärkeysjärjestys kohdallaan, myös tiettyä logiikkaa, vaikka sarjan kronologia toisinpäin menikin.

Star Wars -kaanonin tässä vaiheessa Luke Skywalker on siis jedimestari ja monella tapaa menestyksensä huipulla. Keisari on kukistettu (tai niin kaikki luulevat), Imperiumi on kaatunut (no, mitä nyt joitain sirpaleita vielä sinnittelee), ja Luke keskittyy kokoamaan jedien perintöä ja etsimään Voimassa vahvoja oppilaita itselleen. Se hetki, jossa nämä pyrkimykset kaatuvat tragediaan Ben Solossa nousevan pimeyden ja taustalla vaikuttaneiden Snoken ja Palpatinen vuoksi, on vielä vuosien päässä.

On kiinnostavaa, että Luken sanoja The Last Jedistä lainatakseni sankarimme on The Mandalorianin aikaan samalla myös hybriksensä huipulla: vielä tällöin varma siitä, että juuri hän, legendaarinen Luke Skywalker, onnistuu palauttamaan jedit entiseen kunniaansa. Haluan ajatella, että Mark Hamill onnistuu hymyllään ja olemuksellaan välittämään palan tätäkin, vaikka näyttelijä ei henkilökohtaisesti ollutkaan innoissaan vanhalle Lukelle jatko-osatrilogiassa kirjoitetusta juonikuviosta. Näen digitekniikan läpikin Hamillin suvereenia ammattitaitoa siinä, kuinka ovelasti Luke näyttäytyy The Mandalorianin vierailussaan yhtä aikaa liki kaikkivoipana, pysäyttämättömänä sankarina ja äärimmäisen luotettavana ja hyveellisenä, mutta kuitenkin myös sivuvireeltään ylimielisenä. Tästä on toki varmasti syytä kiittää myös sarjan vetäjiä Jon Favreauta ja Dave Filonia sekä jakson ohjaajaa Peyton Reediä. Vaikka joillekin katsojille The Mandalorianin Luke-osuus tuntuu kolahtaneen ihan pelkkänä badass-toimintakohtauksena samaan tapaan kuin Darth Vaderin tylyys Rogue Onen lopussa, kohtaus ei onneksi ole näin yksiulotteinen.

Toki samalla voi todeta, että kohtauksessa oli kyllä ainakin ensikatsomalla se tietty tekninen ongelmansa. Suoraan sanoen minä kuvittelin katsovani Sebastian Stania, nuoren Luken näköiseksi kehuttua Marvel-näyttelijää, digitaalisesti muokattuna vielä enemmän Mark Hamillin näköiseksi. Se, että kyseessä oli digitaalisesti nuorennettu Hamill, kertoo paljon siitä, miksi Luke hupun päästään otettua liikehti niin vähän. Lähipäivinä julkaistavissa Making of -videoissa nähtäneen ainakin osittain, miten temppu tällä kertaa tehtiin. Tämä tekniikka on edennyt pitkälle muutamassa vuodessa, tekihän vaikka Martin Scorsese kokonaisen elokuvan (The Irishman) näin, mutta vieläkin epätodelliseksi laaksoksi (uncanny valley) kutsuttu vaikutelma pomppaa silmille ja tuntuu vievän ainakin minut pois tarinaan eläytymisestä. Enkä tiedä, onko näiden digitaalisten nuorennusleikkausten mahdollista koskaan täysin luonteviksi kehittyäkään, koska käyttötarkoituksiin liittyy ulkoelokuvallisia ulottuvuuksia: tottahan minä katsoessani tiedän, että Mark Hamill ei tämän jakson kuvausten aikaan ole näyttänyt tuolta. Siinä mielessä voisin edelleen kannattaa, että ”nuoren XX:n” rooleihin valittaisiin vain reilusti nuori sopiva näyttelijä – vaikka ymmärränkin, miksi nämä firmat, joilla varaa tähän on, valitsevat nyt toisin.

Mitä sitten tulee Luken tarinallisiin ulottuvuuksiin juuri The Mandalorianin kannalta: uskon, että Luke vie nyt Grogun pois tarinasta vähäksi aikaa, jotta Mando voi kehittyä ja seikkailla hetken omillaan. Todennäköisesti molemmat näyttäytyvät sarjassa uudelleen vielä jo kolmannella kaudella. En kuitenkaan usko (enkä toivo), että Luke esiintyy tässä sarjassa kovin monta kertaa. Sen sijaan ”Baby Yoda” on keskeinen osa sekä sarjan yleistä viehätystä että Din Djarinin hahmoa, Grogun omasta suuresta suosiosta puhumattakaan. Pikku otus palaa vielä varmasti. Ehkä puhumaan oppineena?

Hei hei, mutta ei hyvästi!

Mutta jos Luken rooli oli pohjimmiltaan lyhyt vierailu, Boba Fettin osuus The Mandalorianin toisella kaudella oli paitsi odotuksiani suurempi myös luonteeltaan oikeasti yllättävä.

Oikeastaan emme edes saaneet sitä kahden mandalorialaisen palkkionmetsästäjän kaksintaistelua, jota Boban näyttäytymiseltä kauden ekan jakson lopetuksen perusteella odotimme. Sen sijaan saimme ikääntyneen, kunniantuntoisen ja jopa henkistyneen oloisen Boba Fettin, joka ilmoittautui melkein välittömästi Mandon avuksi Grogun pelastamisessa.

En usko liioittelevani, kun väitän, että Boba Fettiä ei ole koskaan käsitelty Star Wars -sarjassa näin syvällisesti. Boba Fettin kulttisuosio Star Wars -fandomin sisällä olisi ehdottomasti jonain päivänä aivan oman blogipostauksensa arvoinen arvoitus (olen käsitellyt asiaa lähinnä kirjoittaessani muutama vuosi sitten Jeremy Bullochin, hahmon juuri edesmenneen alkuperäisen näyttelijän, erikoisesta suhteesta roolihahmoonsa). Tässä yhteydessä asian voi tiivistää siten, että koko The Mandalorianinkin olemassaolo juontaa juurensa vain siitä, että Boban haarniska aikanaan oli niin siisti.

Originaalitrilogiassahan Boba Fett ei oikeastaan tee juuri mitään muuta kuin seisoskelee coolina. Jedin paluussa hahmo kuolee vähän nolosti sarlaccin kitaan, koska George Lucas ei sittenkään keksinyt pahikselleen kummempaa käyttöä. Leffoissa Boban suurin saavutus on uskaltaa väittää vähän vastaan Darth Vaderille: ”Hän (Han) ei ole minulle minkään arvoinen kuolleena”. Prequelit taas tarjosivat Boballe (aikanaan kulmakarvoja kohottaneen) taustan kloonina, mutta vaikka tästä olisi voinut irrota paljonkin draamaa, ei Bobaa ole esimerkiksi kirjojen tai sarjakuvien puolella näihin päiviin mennessä käytetty juuri minään muuna kuin pysäyttämättömänä palkkionmetsästäjänä. Esimerkiksi erityisempiä motiiveja Boba Fettin ammatinvalinnalle on harvoin jos koskaan annettu.

Jakso S2E6 The Tragedy ja elokuvattujen Star Wars -tarinoiden kaikkien aikojen rajuin toimintakohtaus. Jos tätä on se väitetty ”disneytyminen”, niin huh.

The Mandalorianissa Boba Fett astelee näyttämölle ehdottomasti pysäyttämättömän tehokkaana taistelijana, mutta ei sittenkään kasvottomana pahiksena. The Mandalorianin Boba ei ole kiinnostunut haastamaan Mandoa koviksimman mando-palkkionmetsästäjän tittelistä, vaan ainoastaan saadakseen takaisin isänsä haarniskan ilmeisesti pääasiassa sentimentaalisista syistä. (Sitä tosin pitäisi kysyä, mikä mahtaa olla tarinallinen syy sille, että Boba ei hakenut kamojaan jo paljon vähemmän mandaloriaanihaarniskaan oikeutetulta Cobb Vanthilta Tatooinella!)

”I am a simple man making his way through the galaxy, like my father before me”, Temuera Morrisonin näyttelemä Boba sanoo karhealla äänellä. Kutkuttavaa on sekin, että Boba kuuraa Mando-jaksojensa aikana isänsä haarniskan priimakuntoon: jotain, mitä hän ei koskaan aiempien vuosiensa aikana vaivautunut tekemään. Kun hän vielä tokaisee, ettei ole uskollinen kenellekään tai millekään muulle kuin itselleen, ollaan tässä sarjassa jo kerralla syvennetty Boba Fettin hahmoa enemmän kuin Boba-tarinoissa ehkä koskaan ja ainakin ehdottomasti enemmän kuin nykyisessä kaanonissa aiemmin. Onni todellakin, että rooliin oli käytettävissä taitava draamanäyttelijä Morrison – siis käytettävissä esimerkiksi hahmon ja näyttelijän iän kannalta, sillä sehän oli selvää, että Morrisonkin oli valmis palaamaan, sillä New York Timesille hän kertoi odottaneensa soittoa koko Disney-ajan.

Toimintaelokuvaveteraani Robert Rodriguezin ohjaaman The Tragedy -episodin suorastaan brutaali toimintajakso vuorenrinteillä, jossa Morrison pääsi käyttämään myös oman maori-kulttuurinsa perinteisiä taistelulajiliikkeitä, jää Star Wars -historiaan. Mutta sen lisäksi Bobaa käytetään seuraavissakin jaksoissa kerrankin hyvin: aivan riemastuttava on hetki, jossa pikkukonna Mayfield huojentuu, kun luuleekin kohtaavansa ”vain” Boba Fettin eikä hänelle vihoittelevan Mandon, ja erittäin kutkuttava on kohtaus, jossa Bo-Katan piikittelee Bobaa siitä, että hän on pelkkä pahainen klooni jonka äänikin on kuultu lukemattomia kertoja aiemmin. Monen entisen tarinan Boba Fett olisi ampunut molemmat – ja ehkä tämäkin joskus aiemmin, mutta ei enää, selvittyään sarlaccista ja ikäännyttyään.

Tyytyväisenä se siihen istahti. Mutta miksi?

Kauden viimeisen jakson lopputekstien jälkeen meille paljastettiin, että edellisen viikon todella mittavien Star Wars -uutisten lisäksi tulossa on vielä yksi uusi sarja: The Book of Boba Fett, joka nähdään jo ensi vuoden joulukuussa ja jota ilmeisesti ohjaa (ainakin tuottaa) Robert Rodriguez. Boban omasta sarjastahan oli huhuja hieman aiemmin, toisin kuin monesta muusta Kathleen Kennedyn Disneyn sijoittajapäivässä julkistamasta projektista, ja nyt nämäkin huhut osoittautuivat ainakin ylätasollaan tosiksi.

Boba-leffahan oli Lucasfilmillä tekeillä jo aiemmin, kuten myös Obi-Wan-leffa. Nyt molemmat saavat sitten omat sarjansa. Mutta siinä missä Obi-Wan-sarja saattaa olla (emme tiedä) ehkä hyvinkin sama tarinaidea sovitettuna nyt elokuvan sijaan sarjaformaattiin, Boban tarina on todennäköisesti aivan toinen. Rivien välistä ainakin minä oletin, että Boba-leffa olisi aikanaan sijoittunut episodi IV:tä edeltäneisiin vuosiin, jolloin se olisi voinut ehkä jollain tapaa kytkeytyä Solon mahdolliseen jatko-osaan tai jakaa yhteisiä hahmoja tämän kanssa.

Nyt tulossa oleva The Book of Boba Fett sijoittuukin niin sanotusti Mando-aikaan ja oletettavasti selvittelee meille sitä, kuka maskin alla oikeastaan on Boba Fett. The Mandalorian -kohtausten perusteella voisi tulkita, että Boba olisi suorastaan jo väsynyt tappeluihin ja tappamiseen, mutta koska hän kauden päätteeksi käy istumaan Jabban vanhalle tuolille, aivan tästä ei taida sittenkään olla kysymys. Juuri tähän aikaan sijoitetussa Boba-tarinassa on nyt myös aivan uusi sävy, kun kasvot Boban kypärän alla on nostettu jo esiin: Boba, Jango Fettin poika ja ”muokkaamaton” klooni, on elänyt koko ikänsä galaksissa täynnä itsensä näköisiä mutta nopeammin ikääntyviä kasvoja, ja nyt hän saattaa arpisena ukkona hyvinkin olla viimeinen elossa oleva kopio kaipaamastaan isästään.

Toki sarja voi sisältää flashbackeja Boban aiempiinkin vuosiin, ja melkeinpä tuon otsikon vuoksi niin toivoisinkin olevan. Sivumennen sanottakoon, että tuo edellä linkattu The Direct -sivun huhu väitti Boban sarjan sijoittuvan aikaan ennen hahmon vierailua The Mandalorianissa. En pidä tätä todennäköisenä jo ihan siksi, että se tarkoittaisi Boba-sarjaa ilman Boba-haarniskaa. Mutta sen sijaan väite saattaisi hyvinkin tulla rikkinäisenä puhelimena siitä, että sarjan olisi tarkoitus sisältää myös osia, jotka ajoittuvat aikaan ennen The Mandaloriania.

Joka tapauksessa: The Mandalorianin vierailujen jälkeen olen kiinnostuneempi Boba Fettistä kuin vuosiin, ja ehdottomasti innostuneempi Boba-sarjasta kuin olisin, jos sellainen olisi nyt vain julkistettu ilman hahmon nykytilanteen esittelyä The Mandalorianissa näin. Nyt, paremmin kuin koskaan, Boba ansaitsee oman sarjansa. Omasta mielestäni siis Boba on nyt ehdottomasti paras esimerkki siitä, kuinka The Mandalorian on kytkeytynyt laajempaan Star Wars -tarinankerrontaan ja silti vienyt kertomuksia omalla tavallaan eteenpäin – vaikkakin, ja tiedän olevani tässä ehkä ristiriitainen, näissäkin kehuissa on siis ensijaisesti kyse kertomuksesta, joka ei ole sarjan päähenkilön ”oma” tarina.

Mutta mitä sitten tulee päähenkilön omaan tarinaan…

The Mandalorianin toinen kausi oli siis mielestäni ehdottomasti parempi kuin ensimmäinen, ja vaikka en ole aivan sitä mieltä, että tämä olisi nyt juuri minulle tärkeintä Star Warsia vuosiin, olen kyllä sitä mieltä, että sarja on löytänyt luonteensa ja minäkin viihdyn sen äärellä mainiosti.

Erityisesti olen iloinen siitä, että nyt näiden kolmen viimeisimmän jakson aikana sarja alkoi viimein saada minunkin makuuni lihaa myös nimihenkilönsä luiden ympärille. Kun Mando keskusteli The Believer -jaksossa moraaliltaan venyvämmän Mayfieldin kanssa siitä, mitkä lopulta ovat joustamattomia periaatteita ja mitkä sellaisia periaatteita, joista joustetaan niiden joustamattomien periaatteiden vuoksi, sarja alkoi viimein toden teolla tuntua Din Djarinin tarinalta. Paljastaessaan samassa jaksossa Imperiumin tukikohdassa kasvonsa Grogun vuoksi Mando teki valinnan: jos on valittava hänen seuraamansa ”the wayn” ja pulassa olevan lapsen välillä, valinta ei lopulta ole vaikea.

Etenkin tämän vuoksi myös kauden päätösjakso kirjautuu minulle sarjan parhaimpien joukkoon. Netin perusteella useimmille jäi siitä päällimmäisenä mieleen Luke, ja yllättävän monet tulkitsivat (väärin siis) lopputekstien jälkeistä kohtausta niin, että kolmannen kauden nimi olisi The Book of Boba Fett ja sarjan päähenkilö uhkaisi siis vaihtua. Ehei, päinvastoin! Nyt Din Djarin vasta onkin nousemassa päärooliin!

Ennakoin jo ekan kauden jälkeen, animaatiosarjoissa esiintyneen ja mandalorelaiset perinteisesti yhdistäneen darksaber-valomiekan näyttäydyttyä, että sarja voisi edetä siihen, että sen nimihenkilö kohoaa ”the mandalorealaiseksi” siinä mielessä, että hän nimenomaan päätyy yhdistämään kansansa ja johtamaan Mandaloren uuteen nousuun. Tähän mennessä on vaikuttanut siltä, että Din Djarinia ei voisi tällainen (tai johtaminen) vähempää kiinnostaa. Mutta nimenomaan tähän kakkoskausi johti varsinaisen tarinallisen cliffhangerinsa, vaikka Grogu varmasti onkin se, jonka kohtalosta moni tällä hetkellä välittää enemmän. (Kyllä sarjakin tämän taitaa tietää, sillä loppukohtaus, jossa Din paljastaa kasvonsa Grogulle, oli kyllä Star Warsin asteikolla ykkösluokan herkistelyä.)

Mitä siis tapahtuu nyt kun nimenomaan Din sai darksaberin eikä sitä himoinnut Bo-Katan? Eiköhän kolmannella kaudella ainakin mennä Mandalorelle katsomaan, miten kotimaailma makaa? Vieläkö Mando jatkossakin voi yhtä huolettomasti tappaa jopa Imperiumia vastaan taistelevia ”piraatteja”, vai kasvaako hän viimein vastuulliseksi sankariksi, vai onko tämä jotain, josta minä vain joudun ärsyyntymään ja Favreau ja Filoni eivät vain välitä?

Kauden lopussa saattoi olla joku jediritari, mutta siellä oli myös tämä upea hetki, joka ei varmasti aivan sattumalta muistuta kuvasommittelua myöten Jedin paluun hetkeä, jossa eräs toinen hahmo pyytää saada katsoa lastaan edes kerran omilla silmillään ilman kypäräänsä.