Disney+:n Star Wars -tarjonta alitti avaushetkellä odotukset

Suoratoistopalvelu Disney+ aukesi viimein Suomessa, The Mandalorian näkyy näin viimein meilläkin ja minä saatan viimein kirjoittaa tässä blogissakin sarjasta, josta etenkin englanninkielinen SW-yleisö on puhunut jo 10 kuukautta.

Mutta mitä kirjoittaa sarjasta, josta 10 kuukautta myöhemmin ei ole kovin järkevää kirjoittaa enää ensifiiliksinä? Vielä järjettömämpää olisi alkaa nyt pyöritellä juonispekulaatioita – niiden aika on vasta kun pääsemme reilun kuukauden päästä samaan tahtiin jenkkien kanssa, sillä Suomen Disney+:ssa näkyvät nyt vasta kaksi ensimmäistä jaksoa, mutta koko 8-jaksoisen ekan kauden tapahtumat ovat toki jo hyvän aikaa olleet yleisesti internet-tiedossa. Mitä taas tulee kokonaisuuden arviointii, siihenkin tarvitsen näissä oloissa pohjaksi vielä lisää jaksojen Suomi-esityksiä.

Siirränkin siksi sittenkin sanojani The Mandalorianista vielä pikkuisen eteenpäin. Tässä postauksessa kerron, mitä Star Wars -sisältöjä Disney+:ssa on ja, kääntäen, mitkä siis ovat tällä saralla sen puutteet.

The Clone Warsin seitsemäs ja viimeinen kausi: monelle katsojalle The Mandalorianin veroinen tärppi.

Aloitetaan positiivisella luettelolla. Disney+:n Star Wars -tarjonta sisältää nyt Suomen avausviikollaan tämän:

  • Kymmenen Star Wars -elokuvaa eli yhtä vaille kaikki viralliset: episodit I-VII ja IX, Rogue One ja Solo
  • The Clone Wars -animaatiosarjan (2008-14) pilottielokuvan, alkuperäiset kaudet 1-5, kuudennen kauden (The Lost Missions) sekä ensimmäisen jakson 7. eli viimeiseltä kaudelta (2020)
  • Rebels-animaatiosarjan (2014-18) kaksi ensimmäistä kautta
  • Resistance-animaatiosarjan (2018-20) molemmat kaksi kautta
  • The Mandalorian -sarjan (2019-) kaksi ensimmäistä jaksoa
  • Lego-sarjan The Freemaker Adventures ja muita Star Wars Lego -animaatioita

Lisäksi on heti perään sanottava, että tiettävästi:

  • Se puuttuva virallinen elokuva, VIII eli The Last Jedi, julkaistaan palvelussa lokakuun lopussa (tässä ovat varmaankin taustalla jotkin esitysoikeussyyt)
  • The Mandalorianin ensimmäisen kauden jaksoja julkaistaan viikoittain
  • The Clone Warsin viimeisen kauden jaksoja julkaistaan viikoittain
Hänet on viimein nähty meilläkin: The Mandalorianin etukäteen varjelluin salaisuus, Star Wars -franchisen viime vuosien suurin läpimurtohahmo ja galalaksin söpöin viisikymppinen: ”The Child” eli ”Baby Yoda”.

Niin sanottujen vanhojen, siis jo joillakin alueilla kokonaan julkaistujen, tuotantokausien ”esittämisessä” jakso-per-viikko -syklillä voi totisesti ihmetellä ja kritisoidakin. Mutta se on eittämättä valinta, jonka palveluntarjoaja on puolestamme tehnyt. Ei vahinko. Mennään nyt sitten tällä. Saapahan katsoja sulatella näkemäänsä…

Mutta tämä siis tarkoittaa, että muun muassa tätä Disney+:ssa ei kerrassaan ole, eikä ole mitään tietoa, milloin tulee tai tuleeko koskaan:

  • Rebels-animaatiosarjan kaksi jälkimmäistä kautta (vaikka niitä ei koskaan ollut myöskään Suomen Netflixissä)
  • Se ensimmäinen Clone Wars -animaatiosarja (2003-2005)
  • Wanhat animaatiosarjat Droids (1985-86) ja Ewoks (1985-87)
  • 1980-luvun standalone-leffat Caravan of Courage: The Ewok Adventure (1984) ja Ewoks: The Battle for Endor (1985)
  • Forces of Destiny -lyhytanimaatiot (2017-18) ja muut Lucasfilmin Youtube-kanavilla julkaistut jutut – josta ne toki kyllä ilmaiseksi löytyvät

Ja mitä tulee Lucasfilmin muuhun tuotantoon: Indiana Joneseja ei ole, Willow ja Red Tails on.

Epäilemättä Rebelsin jälkimmäisten kausien puuttumiseen on jonkinlainen sopimustekninen syy kuten TLJ:n puutteellekin, ja ehkä tämäkin jossain vaiheessa raukeaa, mutta vaikea sitä on näin ulkopuolelta ymmärtää. Noita muita odotellessa en pidättäisi lainkaan henkeäni, vaikka ne ovat aivan yhtä tosiasiallista Star Wars -historiaa kuin vaikkapa 1980-ja 1990-luvun Disneyn tv-piirretyt, joita samasta palvelusta kyllä löytyy. Tosiasiassa en tietysti ole perillä näiden vanhojen tuotantojen tekijänoikeudellisesta tilasta, mutta ainakin niiden jaksoja ja nuo ewok-leffat sentään julkaistiin vielä kertaalleen dvd:lläkin 2000-luvun alkupuolella (tosin julkaisu oli aika merkillinen kaksipuolinen levy, jonka toisella puolella oli yksi ewok-leffa ja kääntämällä toisella puolella se toinen).

Ja tähän mennessä pysyttelin vain pohjimmiltaan aivan ”virallisessa” aineistossa, joka on aikanaan julkaistu täysin avoimesti suurelle yleisölle. Lucasfilmin holveissa olisi toki kaikenlaista epävirallisempaakin, jos ne haluttaisiin avata. Vuoden 1978 pahamaineista Holiday Specialia tuskin koskaan julkaistaan, mutta kyllä Detours-animaatiosarjan sentään voisi. Kyseessä on Lucasfilmin ja Robot Chicken -porukan toteuttama parodia- ja komediasarja, jota tehtiin vuoden 2012 aikoihin täysin valmiiksi 39 (!) jaksoa juuri ennen kuin George Lucas myi firmansa Disneylle – joka taas päätti jättää Detoursin ainakin toistaiseksi kokonaan julkaisematta.

Toisena tarjokkaana voisin huomauttaa, että on olemassa useita sellaisia Star Wars -aiheisia elokuvateoksia, joihin ei liity mitään noloa, salattua tai salattavaa, mutta jotka on aikanaan julkaistu muodossa, jossa niitä eivät ole monet koskaan nähneet tai jossa ne eivät ole enää saatavilla. Esimerkkeinä voisin mainita prequelien kuvausten ohessa toteutetun, riemastuttavan 20-minuuttisen mockumentaryn R2-D2: Beneath the Dome, joka käsittelee droidisankariamme kuin oikeaa Hollywood-näyttelijää, ja Revenge of the Sithin soundtrackin kakkoslevyllä julkaistun noin tunnin mittaisen videomuotoisen John Williamsin soundtrackien best ofin, johon oli siis leikattu musiikin oheen kuvaa kaikista kuudesta silloisesta Star Warsista. Miksei tällaisia voisi nyt latailla yhtiön omista arkistoista suoratoistopalveluun uusien yleisöjen ihastukseksi?

Star Wars Detours, kokonainen julkaisematon animaatiokomediasarja noin kahdeksan vuoden takaa.

Oma lukunsa on kysymys niin sanotusta ekstramateriaalista. Disney+:ssa on eräitä muita suoratoistopalveluja paremmin tarjolla itse elokuvien ja sarjojen lisäksi myös niiden oheismateriaalia: poistettuja kohtauksia, making of -dokumentteja ja sen sellaista. Eräitä muita paremmin, kyllä – mutta ei kovin paljon silti. Esimerkiksi Disneyn omien klassikkopiirrettyjen yhteydessä kyllä on esimerkiksi noita poistettuja kohtauksia ja siellä täällä dokumenttejakin, mutta missään nimessä tarjolla oleva matsku ei vastaa kattavuudessaan esimerkiksi samojen leffojen bluray-julkaisujen lisämateriaaleja.

Sama pätee Star Warsiin. Useimpien leffojen yhteydestä löytyy lähinnä poistettuja kohtauksia ja korkeintaan pieniä klippejä. Ei niitä pitempiä dokumentteja tai edes useimpia lyhyempiä featuretteja, joita samojen elokuvien fyysisillä levyillä on julkaistu. Ainoa pitkä Star Wars -dokkari, jonka palvelusta ainakin tällä hetkellä löydän, on uusimman elokuvan eli The Rise of Skywalkerin kaksituntinen making of -dokkari – siis se sama, joka oli bluraylla. Ja missään nimessä Disney+:ssa ei siis ainakaan vielä ole tällä saralla mitään, mitä näitä aineistoja aiemmin toisaalla kolunneet eivät olisi nähneet aiemmin.

Eikä tarjolla ole edes The Mandalorianin making of -dokumenttisarjaa, jollainen siis on olemassa, mutta on hyvin mahdollista, että se räpsähtää tarjolle ekan kauden esitysten päästyä kahdeksanteen ja viimeiseen osaan. Toivottavasti. Joka tapauksessa kokonaistilanne tuntuu synkältä dvd- ja bluray-vuosien ylenpalttisiin oheismateriaaleihin verrattuna: suoratoistopalvelut eivät ainakaan vielä tässä vaiheessa ole kovin kiinnostuneita antamaan katsojalle muuta kuin itse elokuvat ja sarjat edes silloin, kun niistä ei fyysisiä levyjulkaisuja ole tulossa.

Disney Gallery: The Mandalorian -dokumenttisarja julkaistiin Disney+:ssa Yhdysvalloissa tänä kesänä. Suomessa se ei vielä ole katsottavissa.

Vaan jos nyt kuitenkin kehujen kautta ulos.

Eilen kun Disney+:aa ensisilmäystä pitemmälle selailin, oli etenkin siellä klassikkoanimaatioiden puolella pyöriessä helppo haltioitua. Disneyn klassikkojen saatavuus on tähän asti ollut niin perin juurin säännösteltyä, että vaikka suoratoistopalvelujen aikaa on tässä eletty jo jonkin aikaa, tuntui aivan ihmeelliseltä, että siitä sitä vain voi kliksutella kännykällään telkkarin näyttämään Chromecastin kautta Pientä merenneitoa tai, jos se ei hetken kuluttua huvitakaan, niin vaikka Bambia sitten. Toinen mahtava osa Plussaa on emoyhtiön omien vanhojen näyteltyjen elokuvien katalogi: Riemukuplan ja Mustan aukon kaltaiset elokuvat eivät ole viime vuosina juuri kuluneet telkkarissa, eikä vanhempaa tuotantoa ole liiemmin tarjolla esimerkiksi Disney+:n isoimmalla kilpailjalla Netflixilläkään. Originaalituotantojensa kanssa uutuuspalvelu on vasta pääsemässä vauhtiin. Kuukausihintaan, jolla ei olisi vielä muutama vuosi sitten olisi saanut ostettua edes yhtä noista elokuvista bluraylla. Eikö näin kevytkenkäinen meno sentään jo pitäisi jollain lailla estää!

Mutta tähän kaukaisen galaksin kolkkaan Disney+:ssa rohkenen olla jopa avoimen pettynyt.

Jatko-osatrilogian loppukoe: Nyt kun se on ohi, oliko siitä mihinkään?

Pöly on laskeutunut jatko-osatrilogian osalta sen verran, että niin sanotut todelliset mielipiteet alkavat tulla esiin.

Tai ainakin siltä tuntuu, kun jopa ennen niin onnellisen Star Wars -perheen jäseniltä tuntuneet näyttelijätkin ovat alkaneet päästää irti vaitiolovelvollisuuksistaan ja keskinäisistä kehuistaan. Suorimmat sanat tähän mennessä on sanonut John Boyega, joka GQ:n äskettäisessä haastattelussa lausui syvän pettymyksensä siihen, kuinka hänen hahmoaan Finniä käytettiin trilogian kahdessa jälkimmäisessä osassa The Last Jedissä ja The Rise of Skywalkerissa. Boyega puhuu haastattelussa myös ei-valkoisten näyttelijöiden kohtelusta Hollywood-elokuvissa yleisemmin, ja tavallaan käyttää Star Wars -kokemuksiaan vain esimerkkinä isoista rakenteellisista ongelmista, mutta epäselväksi ei jää, mitä hän näistä kaukaisen galaksin elokuvistakin oman hahmonsa osalta ajattelee. ”They gave all the nuance to Adam Driver, all the nuance to Daisy Ridley”, Boyega sanoo ja toteaa, ettei (esimerkiksi) hänen hahmollaan ollut kaarta The Force Awakensin jälkeen. JJ Abramsin paluuta myöhemmin episodi IX:n ohjaajaksi Boyega kutsuu ”heidän paskansa pelastamiseksi”.

Tämä blogi on elellyt pandemiakuukaisina hiljaiseloa. Sinä aikana olen huomannut tekeväni itsekin jonkinlaista tilintekoa suhteestani uusiin elokuviin (joiden tuotannon käynnistyessä tämän oman pohdintakanavani päätin perustaa). Olen kysynyt itseltäni kahta isoa kysymystä, joista ensimmäisessä on kaksi osaa: Kannattiko episodit VII-IX ylipäätään tehdä – tai ainakaan tehdä ne tällaisina kuin ne tehtiin? Ja: Millaiset episodi VII-IX minä sitten olisin halunnut nähdä?

Kuten arvaatte, minun ei ole helppo vastata näihin kysymyksiin. Yritän tässä merkinnässä mahdollisimman tiiviisti parhaani.

The Rise of Skywalkerin loppuhalaus. ”There, for good or bad, it is done”, kuten eräässä aivan toisessa tarinassa sanottiin.

Kysymys 1a. Kannattiko episodit VII-IX ylipäätään tehdä?

Tähän voin periaatteessa vastata hyvin lyhyesti: kyllä.

Yhtenä vastauksena totean, että pidän JJ Abramsin The Force Awakensista ja Rian Johnsonin The Last Jedistä sekä Star Wars -sarjan episodeina että ison rahan viihde-elokuvina arvioituna. Molemmissa on sekä sujuvuutta että nyansseja enemmän kuin monissa jälkimmäisen sarjan kilpailijoissaan, painotuseroilla näiden välillä toki. Etenkin TLJ on kovasti makuuni myös niin sanotuilla elokuvataiteellisilla mittareilla – siis tasolla kuvat, leikkaus, ääni, tunne jne, erotettuna ns. saagan sisäisestä juonesta tai tarinasta. Molemmat ovat jo todistettavasti kestäneet ja kestävät varmasti jatkossakin itselleni hyvin monia katsomiskertoja. Voisi ehkä tiivistää, että The Force Awakens edustaa minulle täydellisen nautittavaa Star Warsia, kun taas The Last Jedi on Disney-aikaisista SW-elokuvista se, jolta olen erityisesti saanut jotain uutta. Täten se, että trilogian kolmas osa, Abramsin The Rise of Skywalker, ei valitettavasti täytä minulle juuri mitään näistä kriteereistä, tarkoittaa sittenkin 2/3 onnistumisia eli matemaattisesti laskettuna peukkua ylös.

Toisena päällimmäisistä vastauksistani totean, että Star Wars -sarjan sisällä uusi trilogia tarjosi aivan vähimmillään ensiluokkaisen päähahmojen joukon. Jälkikäteen arvioiden nimenomaan hahmot kuuluivat trilogian suurimpiin onnistumisiin: pippurinen-mutta-surumielinen romunkerääjä, traagisesti pahan puolelle päätynyt entinen sankari, koulutuksensa hylkäävä stormtrooper ja röyhkeän itsevarma lentäjä-ässä tarjosivat henkilöhahmoina enemmän uutta näkökulmaa kaukaiseen galaksiin kuin uuden trilogian varsinaiset tapahtumat. Erityisesti uudelleenkatselemisen kannalta on hyvin merkityksellistä, että uuden trilogian päähenkilöiden parissa haluaa viettää aikaa – kun taas esimerkiksi prequel-trilogiassa hahmojen etäisyys oli aina yksi keskeisistä ongelmista. Tai toisena vertailuna: myös Marvel-elokuvien suurmenestys perustuu suorastaan häpeämättömästi nimenomaan toimiviin hahmoihin eikä leffojen juoniin.

Tässä olenkin jo ehtinyt viitata eräisiin isoihin ongelmiin. Ennen kuin jatkan niiden parissa, totean ulkoelokuvallisesti stubbilaisena kolmantena pointtinani jatko-osatrilogian olemassaolon oikeutukseksi, että minä olen katsojana nauttinut tästä matkasta.

Vuoden 2012 lopulla kuvittelimme, että Star Wars -sarja olisi valmis ja uusia pitkiä elokuvia ei enää tulisi. Osittain siihen liittyen myös minun henkilökohtainen suhteeni tähän sarjaan oli noihin aikoihin etääntynyt, kuten olen tunnustanut tässä blogissakin jopa aivan alkusanoissanikin. Lupaus uusista elokuvista herätti minut kysymään, ovatko uudet elokuvat sarjalle pimeä uhka vai uusi toivo. Pian huomasin paitsi saavani enemmän Star Warsia kuin koskaan enää odotin, myös sukeltavani itse sen pariin syvemmälle kuin ehkä koskaan aiemmin. Nythän olemme saaneet niitä uusia elokuviakin jopa viisi (kahden Bond-elokuvan väliin mahtuvana ajankohtana!), eikä franchisella ole kerrassaan koskaan ollut yhtä monta rautaa tulessa kuin tällä hetkellä. Näissä hengästyttävissä vuosissa on todellakin ollut seurattavaa, spekuloitavaa ja taivasteltavaa. Ja kuten tästä blogista on varmasti niin ikään ilmi käynyt, minun Star Wars -kiinnostukseni kohdistuu tavallaan paljon enemmän näiden elokuvien tekemisen vaiheisiin kuin valmiiden teosten katsomiseen uudelleen ja uudelleen. Niinpä kaikki tämän blogin sisällössä ja sen olemassaolo itsessäänkin on tavallaan yksi vastauksistani siihen, onko tämä kaikki ollut sen arvoista: kyllä.

Mutta sitten taas, jos asia kysytään hieman toisin…

Tämähän se taitaa olla minulle jatko-osatrilogian kaikkein ylittämättömin yksittäinen kohtaus. The Last Jedin valtaistuinsalin kohtauksessa on kaikki kohdallaan audiovisuaalisesti ja dramaattisesti, mutta myös ulkoelokuvallisesti, koska en varmasti ikinä unohda, miten pöllämystynyt olin ensi-illassa teatterissa tällä hetkellä, josta en ollut spoilaantunut.

Kysymys 1b. Kannattiko episodit VII-IX tehdä tällaisina kuin ne tehtiin?

Vaikka olen koko ajan asettunut pikemminkin uusia elokuvia puolustavaan kuin niitä vastustavaan leiriin, minunkin on ollut alusta asti vaikea löytää uuden trilogian perimmäistä olemassaolon oikeutusta. The Force Awakens, The Last Jedi ja The Rise of Skywalker ovat satuseikkailun rakenteen, galaktisen konfliktin asetelman, visuaalisen kuvaston ja vaikkapa avaruusalusten ja planeettojen kaltaisten yksityiskohtien kannalta kiusallisen lähellä originaalitrilogian uusintaversiota. (Näitä samankaltaisuuksia voi tarkastella koottuna esimerkiksi tässä erinomaisessa videossa.) Jatko-osatrilogialla on niin ikään valitettavan vähän uutta temaattista annettavaa saagalle: loppujen lopuksi nytkin hyvä vain lopulta kukistaa pahan, ja pahan puolelle kääntynyt entinen hyvä ymmärtää virheensä, jolloin originaalitrilogian kertomus toistuu.

Trilogian vauhdikkaalle avausosalle – jossa nämä ongelmat ovat pahimmillaan – olin vielä valmis antamaan tämän anteeksi aloituksen nimissä. Riitaisesti vastaanotettu toinen osa antoi minulle, siitä tykänneelle, toivoa kulkemalla pisimmälle omaan suuntaansa, vaikka yhä muistutti monessa paljon Imperiumin vastaiskua. Mutta kun uuden trilogian päätösosa ei jatkanut edeltäjänsä tiellä lainkaan, vaan pikemminkin sivuutti lähes kaiken trilogian keskellä rakennetun ja lopetti tarinan toisintaen Jedin paluuta, matto tavallaan luiskahti koko sarjan alta. Siinä missä toisenlainen episodi IX olisi perustellut paremmin myös kahdessa edellisessä osassa tehdyt ratkaisut, nimenomaan tällainen episodi IX puolestaan heikensi edeltäjiensäkin arvoa.

Muotoilen kysymyksen vielä kerran uudelleen. Jos kysymys kuuluu: ”Perustelevatko episodit VII-IX tällaisina sen, että ne ovat nimenomaan Star Wars -sarjan episodit VII-IX?”, joudun vastaamaan kieltävästi. Ei, tämä trilogia ei valitettavasti tunnu Skywalkerien sukusaagan yhtä keskeiseltä kolmannekselta kuin kaksi aiempaa trilogiaa. Ei, vaikka lopulta jopa kaikki alkuperäiset Skywalkerit kuolevat sen edetessä.

Tässä tietenkin tullaan kaikkien jatko-osatrilogian ongelmien keskeiseen juurisyyhyn eli siihen, millaisella viestikapulamaisella tekniikalla tätä trilogiaa toteutettiin ja kuinka vähän mitään siitä suunniteltiin etukäteen (josta tuoreimman todisteen antoi äskettäin Daisy Ridley, joka vahvisti Reyn sukuyhteydeksi harkitun alunperin Obi-Wan Kenobia ja että Palpatine-yhteys tosiaan nostettiin edes vaihtoehdoksi vasta viimeistä episodia kirjoitettaessa). Toisenlaisia elokuvasarjoja voi toki oikein hyvin toteuttaa siten, että kutakin elokuvaa kirjoittaa uusi tekijä jatkoksi edellisille ilman valmista suunnitelmaa, mutta niin ei pitäisi tehdä sellaista sarjaa, joka antaa ymmärtää yhdeksännen osansa olevan päätös yli 40 vuotta sitten alkaneelle kertomukselle.

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna vika on ehdottomasti enemmän Lucasfilmin, Disneyn ja yksilöistä viime kädessä toimitusjohtaja-tuottaja Kathleen Kennedyn kuin kummankaan elokuvien kirjoittaja-ohjaajista. Yksi kiehtova ajatusleikki onkin, millainen jatko-osatrilogia meillä olisi, jos sitä ei koskaan olisikaan markkinoitu meille episodeina VII-IX. Jos Disneyn ostama Lucasfilm sen sijaan, että antoi ymmärtää toteuttavansa George Lucasin jo 1970-luvulla julkisesti lupaamia episodeja VII-IX, olisi aloittanut ”Star Wars: The Force Awakens” -trilogian, kuinka toisenlaisin silmin katsoisimmekaan lopputulosta? Tai kuinka toisenlaiseen lopputulokseen sellainen pyrkimys olisi johtanutkin, kun esimerkiksi The Rise of Skywalkeria tehdessä ei olisi ollut samaa painetta vastata odotukseen koko saagan lopettamisesta?

Vinkkinä Hollywoodiin: Tällaista kohtausta ei kannata laittaa trilogian avausosaan, ellei siihen sisältyvään arvoitukseen ole olemassa myös vastausta!

Kysymys 2. Millaiset episodit VII-IX minä sitten olisin halunnut nähdä?

Lähtökohtahan on, että kunnon Star Wars -fani on aina tyytymätön Star Warsiin. Useimpien kunnon Star Wars -fanien tavoin minullakin on enemmän mielipiteitä siitä, mistä en pidä, kuin vastauksia siihen, mitä oikeastaan olisin tilalle halunnut. Nyt yritän silti sanoa jotain. Annan kaksi vastausta.

Ensimmäinen vastaus: aivan toisenlaisen episodi IX:n. Kuten edellä viittasin, voin toki osoittaa myös The Force Awakensista ja The Last Jedistä isoja ja pieniä yksityiskohtia, joiden olisin suonut olevan toisin, mutta niistä elokuvista kuitenkin pääpiirteissään kovasti pidin (pidän). The Rise of Skywalker sen sijaan on minusta epäonnistunut sekä yksittäisenä elokuvana että edeltäjiensä aloittaman tarinan lopettajana.

Niinpä minun on helpoin kuvitella ”parempi jatko-osatrilogia” yksinkertaisesti kuvittelemalla toisenlainen episodi IX. Sellainen, joka jatkaa The Last Jedin aloittamalla linjalla käsitellen Voiman tasapainoa ja myös sen mahdollista tasa-arvoistumista, etsien Reyn ja Kylon kautta mahdollista uutta tietä Palpatinen/Vaderin ja Yodan/Luken edustamien vanhojen polkujen välissä. Sellainen, jossa Finn kasvaa luontevaan rooliinsa First Orderin hylkäävien sotilaiden johtajaksi (joka kehityskaari todennäköisesti olisi kelvannut John Boyegallekin paremmin). Sellainen, jossa Palpatinea ei kaivata haudastaan käkättämään vanhoja virsiään, vaan jossa pahiksen roolissa joko pidetään pystyvä joukko Kylo, Renin ritarit ja First Orderin päällystö tai jossa edesmenneen Snoken taustalta paljastuu vielä jokin uusi pahishahmo, joka samalla selittää sujuvasti First Orderin ja Imperiumin yhteyden – vaikka se aikanaan spekuloitu Darth Plagueiskin mieluummin kuin Palpatine. Sellainen päätösosa, jossa galaksin koko kuvaa avataan kurkistamalla piilopaikkaplaneetoilta takaisin prequel-trilogiassa esiteltyyn ytimeen. Kun prequel-trilogia tuli mainittua, unelmieni episodi IX saisi myös rohjeta käsitellä Anakin Skywalkerin haamua, joko kirjaimellisesti tuomalla hahmon vaikkapa keskustelemaan tyttärenpoikansa kanssa tai edes muiden hahmojen puheen tasolla. Ja – kun nyt kerran kuvitellaan – sellainen, jota kuvatessa Carrie Fisher vielä elää, jolloin Leia saa kantaa sen roolin, joka hänelle olisi tässä episodissa oikeasti kuulunut.

Toinen vastaukseni parempaan jatko-osatrilogiaan on (vielä?) avoimempi. Jos otetaan puhdas pöytä Lucasfilmin toimistossa talvella 2013 – vaikkapa se pöytä, jolta on juuri kannettu arkistoon George Lucasin luonnokset jatko-osatrilogiaksi ja todettu, että tehdään jotain muuta – haluaisin nähdä todellakin jotain aivan muuta.

Olisin halunnut jatko-osatrilogian ilman uutta Imperiumia ja uutta kapinaliittoa. Olisin halunnut jatko-osatrilogian ilman autiomaassa asuvan orpoa, jonka on kuljetettava droidi prinsessalle, ja ilman vetäytymistä trilogian keskellä vanhan vastahakoisen jedimestarin oppiin syrjäiselle planeetalle. Ylipäätään olisin siis halunnut jotain, mikä muistuttaa rakenteeltaan, asetelmiltaan ja kuvastoltaan originaalitrilogiaa yhtä vähän kuin prequel-trilogia.

Se, mitä tämä sitten olisi voinut olla, ei oikeastaan ole minun asiani sanoa. Joitain heittoja voisin tehdä: esimerkiksi olisin voinut valita Luken onnistuneen jo kouluttamaan edes muutamia uusia jedejä Jedin paluun jälkeisinä vuosina yksinkertaisesti jo siksi, että aloitteleva uudenlainen jedijärjestö olisi tarjonnut omanlaisensa lähtöasetelman jatko-osatrilogialle (prequelien jedien entistä suuruutta ja originaalitrilogian jedien puuttumista olisi seurannut uuden alun trilogia). Yhdeksi keskeisistä lähtökohdista olisin ottanut sen ennustuksen Voiman tasapainosta ja vaatinut elokuvien kysyvän, mitä sillä oikeastaan tarkoitettiin, koska jatko-osatrilogian olemassaolo jo sinällään haastoi Voiman valitun Anakinin roolin kokonaisuudessa.

En kuitenkaan kirjoita fanifiktiota enkä satojen miljoonien dollarien elokuvia, eikä minulla ole taskussani tekemätöntä Star Wars -tarinaideaa, joka olisi kantanut Skywalker-saagan episodeiksi VII-IX. Mutta kun sellaiset tehtiin, jollakulla olisi pitänyt olla.

Nettiin käsikirjoituksena ja luonnoskuvien valikoimana vuotanut Colin Trevorrown hylätty, täysin toisenlainen versio episodi IX:stä ei sisällä kovin monta asiaa, jotka vastaisivat kaipuuseeni paremmasta episodi IX:stä, mutta paluu Coruscantille kuuluu niihin. Olisipa jatko-osatrilogiassa nähty tämä kuva!

Tämä blogimerkintä saattaa tuntua luettuna katkerammalta kuin onkaan. Totean siis vielä lopuksi varmuuden vuoksi, että en ole varsinaisesti vaihtanut mielipidettäni The Force Awakensista ja The Last Jedistä näiden pohdintojen seurauksenakaan, ja että koronahiljaisuuskaan ei siis ole tarkoittanut, että olisin siirtynyt jatko-osatrilogian puolustajien leiristä sen vastustajien joukkoon.

Niin ikään on hyvä todeta näiden pohdintojen päätteeksi, että nämä ovat edelleen verrattain uusia elokuvia, ja niiden todellinen kestävyysarvo punnitaan vasta tulevina vuosina. Vertailuksi on hyvä huomata, että prequel-trilogiaa arvostetaan nykyään Star Wars -fanien keskuudessa enemmän kuin 10 vuotta sitten. Ainakin yksi syy tähän tosin on The Clone Wars -sarja, joka on tavallaan tuonut Kloonien hyökkäykseen ja Sithin kostoon sitä syvyyttä, jota ne ilmestyessään tuntuivat kaipaavan. Mutta täysin mahdollistahan on, että Lucasfilm tekee jotain vastaavaa jatko-osatrilogiallekin. Elokuvia syventävien oheiskertomusten paikkoja on vielä ainakin nuoren Ben Solon kääntymisessä pimeälle puolelle, Imperiumin raunioiden kehityksessä First Orderiksi ja vastarinnan vuodessa The Last Jedin ja The Rise of Skywalkerin välissä. (Toki on myös mahdollista, että kymmenen vuoden päästä uudet Star Wars -tarinat ovat painaneet jatko-osatrilogiaa episodinumeroinnistaan huolimatta myös unohduksiin.)

Star Warsin tämänhetkinen lippulaiva ei kuitenkaan ole mikään näistä kertomuksista eikä edes seuraava elokuvahanke, vaan sarja The Mandalorian, joka saapuu viimein laillisesti nähtäville myös Suomessa ensi viikolla, kun Disney+ aukeaa meille tiistaina 15. syyskuuta. Tämä ei silti, tietenkään, ole viimeinen sanani jatko-osatrilogiasta, joka tähän asti on ollut tämän blogin keskeisimmän huomion kohteena. Olen muun muassa kirjoittanut pitkään (ja pitkää) summaavaa kirjoitusta siitä, kuinka George Lucasin luonnoksista todella kulissien takana päädyttiinkään valmiisiin episodeihin VII-IX. Ehkä se vielä jossain vaiheessa valmistuukin…

Seuraavat Star Wars -elokuvat siirtyvät vuodella, mutta tänä vuonna se on business as usual

Seuraavat Star Wars -elokuvat viivästyvät vuodella aiemmin ilmoitetusta, raportoivat Hollywood-mediat perjantaina. Seuraava Star Wars nähdään siis valkokankailla vasta jouluna 2023 ja sitä seuraavat siitä kahden vuoden välein. Väliaika The Rise of Skywalkerista venyy näin jo neljään vuoteen, kun Disney-aikana vuosittaiset Star Warsit ehtivät hetken aikaa olla uusi normaali.

Toisissa oloissa tämä olisi tietenkin ollut valtava uutinen, josta minäkin olisin sännännyt bloggaamaan heti ehtiessäni. Mutta näissä oloissa uutiseen oikeastaan ei liity juuri dramatiikkaa. Tai liittyy toki, mitä suurimmassa määrin, mutta ei erityisesti Star Wars -aiheista dramatiikkaa.

”Patience you must have, my young Padawan”, väitetään monessa nettilähteessä ja meemikuvassa Yodan sanovan. Oikeasti tällaista repliikkiä ei elokuvissa tosin ole, mutta tähän se sopii.

Disneyn tämänhetkiset ongelmat liittyvät tietenkin koronaviruspandemiaan, jonka vuoksi esimerkiksi kotimarkkinoilla Yhdysvalloissa elokuvateatterit pysyvät toistaiseksi kiinni. Juuri tätä kirjoittaessani Christopher Nolanin Tenetin tosin kerrottiin jälleen saaneen ensi-iltapäivän maailmalle elokuun loppuun ja Yhdysvalloille syyskuulle, mutta saas nähdä nyt, sillä koronakesän pelastajan asemaan alalla nousseen leffan enskaripäivää on siirretty jo pariin otteeseen aiemminkin.

Vaikka Suomessa koronavirustilanne on koko kesän ollut (ehkä petollisenkin) rauhallinen, Yhdysvalloissa tautitilanne on pikemminkin pahentunut. Kaikkien muiden inhimillisten ja taloudellisten kriisien ohessa elokuva-ala on ihan oikeasti pahassa pinteessä, jonka vaikutukset tulevat näkymään vielä vuosia. Käytännössä yhtään uutta Hollywood-elokuvaa ei ole julkaistu kuukausiin ja kaikki tuotannot ovat pysyneet pakkolomalla. Kuinka kauan tilannetta kestävät studiot, elokuvateatterit ja muut alan yritykset, on paljon isompi kuin tuhannen taalan kysymys, mutta se ei varsinaisesti tämän blogin aihe.

Niinpä se, että Disney siirtää Star Warsien, Avatarien, Marvelien ja kaikkien muidenkin kaukanakin odottavien leffojensa ensi-iltoja eteenpäin ei tässä vaiheessa pitäisi yllättää ketään. Päätöstä ei niin ikään pitäisi lukea suoraksi jatkumoksi Star Wars -elokuvien omille ongelmille (joiden vuoksi Disney-Lucasfilm päätyi aikalisävuosiin episodi IX:n ja seuraavien elokuvien välillä). Surkuhupaisa rikka rokassa kaikkien näiden elokuvien omien vastoinkäymisten, kuten ohjaajavaihdosten ja leffojen sisältöön liittyvien fanisotien, joukossa se toki on.

Tämän kohtauksen ja seuraavan Star Warsin alkuhetken välissä vierähtääkin siis kolmen sijaan neljä vuotta.

Koska Disney-aikaiseen Star Warsiin on viime vuosina (ja erityisesti The Rise of Skywalkerin alla ja jälkeen) liitetty niin paljon huhuja ja tosiasioita kulissien takaisista ongelmista ja riidoista, saattaa olla houkuttelevaa ajatella, että vuoden viivästys antaa vain tarpeellista lisäaikaa.

Meillehän ei ole julkistettu vielä mitään virallista seuraavan Star Wars -elokuvan tekijöistä tai aiheesta. Tiedämme vain, että Star Wars -leffahankkeita on tai on ollut tekeillä Rian Johnsonilla, Kevin Feigellä ja Taika Waititilla, mutta mitään näistä ei ole tiedotteissa lukittu vuodelle 2022 (tai nyt siis 2023). Kun uusista Star Warseista vähintään parin ongelmat ovat enemmän tai vähemmän johtuneet siitä, että niiden tekijät ovat joutuneet työskentelemään joko käsikirjoitus- tai tuotantovaiheessa ihannetilannetta nopeammin, voisi siis ajatella, että yksi vuosi lisää kehittelyaikaa takaa heti paremman tuloksen.

Näin voisi, ja voi siinä niin käydäkin. Toivottavasti! Mutta silloin tehdään monta isoa oletusta, jotka haluan tässä huomauttaa:

  1. Me emme tiedä, kuinka pitkällä seuraavan Star Wars -elokuvan tuotanto oikeasti jo on. Ensi-iltapaikalle on hyvin voitu valita projekti jo aikoja sitten, ehkä jo ennen The Rise of Skywalkerin ensi-iltaa. Parhaassa tapauksessa sillä on voinut olla vaikka ensimmäinen versio käsikirjoitukseksestakin jo hyvän aikaa. Disney-aikaisella Lucasfilmillä on ollut tapana julkistaa asioita verrattain myöhään – jopa niin myöhään, että eräskin Josh Trank ehti työskennellä Boba Fett -elokuvan parissa vähintään vuoden välillä 2014-2015 ennen kuin hänen ja yhtiön tiet erkanivat, vaikka elokuvan aihetta tai ensi-iltapäivää ei koskaan ehditty julkistaa.
  2. Me emme etenkään tiedä – eikä ehkä kukaan maailmassa tiedä – kuinka pitkällä seuraavan Star Wars -elokuvan tuotanto olisi ollut, ellei koronaviruspandemia olisi sotkenut pakkaa. Tässä palataan taas siihen, kuinka tämä viivästysuutinen liittyy maailman varsinaiseen isoon ongelmaan eikä Lucasfilmin omiin sotkuihin. Todennäköisesti paljon sellaista, mitä joulukuun 2022 (ja nyt siis 2023) ensi-iltaelokuvan eteen olisi ollut tarkoitus tehdä kevät-kesällä 2020 on todellakin ihan oikeasti jäänyt tekemättä.
  3. Me emme tiedä, miten Rian Johnson, Kevin Feige, Taika Waititi, Waititin leffan käsikirjoittaja Krysty Wilson-Cairns ja kaikki muut tuleviin Star Wars -elokuviin liittyvät henkilöt ovat koronaviruspandemian kuukaudet käyttäneet. Koska he eivät ainakaan ole olleet kuvaamassa elokuvia, on todellakin täysin mahdollista, että he ovat saaneet ikään kuin lisäaikaa tekeillä olevien projektiensa käsikirjoitusten hiomiseen ja muuhun tuiki tärkeään esituotannon ajatustyöhön. Kaikki nämä ovat kuitenkin ihmisiä, joilla on monia rautoja tulessa. Ja kun kaikki Hollywoodin hankkeet ovat samaan aikaan aikataulujaan myöten myllerryksessä, on täysin mahdotonta veikkaillakaan, mihin projekteihinsa he oikeastaan ovat koronaviruseristyksessään lisäaikaa saaneet.
No mutta minä ainakin tulen täältä!

Seuraava Star Wars -elokuva on nyt niin kaukana, että fanikunnan ei tarvitse ihan hetkeen pidättää hengitystä sen kanssa. Paljon lähempiä Star Wars -vaikutuksia koronavirusseisokeilla onkin suoratoistopalvelu Disney+:n puolella.

The Mandalorianin toinen kausi on kuvattu ja sen pitäisi alkaa ”plussalla” lokakuussa. Silloin uusi palvelu on viimein tarjolla Suomessakin. Showrunner Jon Favreau on sanonut, että kakkoskausi ei viivästy koronaviruksen takia lainkaan. Jälkituotanto meni tietysti etätöiksi niin kuin vaikkapa minunkin palkkatyöni, mutta ilmeisesti hommat olivat siinä vaiheessa, että se ei ollut mikään ongelma (ja että esimerkiksi lisäkuvauksia ei ole kriittisesti tarvittu).

Yhtä onnekas ei ollut Cassian Andor -sarja, jonka esituotanto keskeytettiin maaliskuussa tuntemattomaksi ajaksi koronaviruksen takia. Cassian-sarjaa piti alunperin kuvata tänä kesänä. Seuraavat Star Wars -sarjat eli Obi-Wan ja Leslye Headlandin kipparoima julkistamattoman aiheen tarina ovat epäilemättä niin ikään viivästyneet. (Muitakin projekteja voi sitä paitsi olla kehitteillä. Viime aikoina netistä on voinut löytää huhun melkein minkä tahansa Star Wars -hahmon ja varmaan niiden Bob-sedänkin omaksi suoratoistosarjaksi. Niistä esimerkiksi Landon oma sarja kuulostaa mainiolta, mutta huhujen uskottavuudesta on paha mennä sanomaan mitään, sillä jokainenhan voi keskenäänkin päätellä, että melkein-jo-supertähti Donald Gloverin tähdittämä Lando-sarja olisi lähtökohtaisesti hyvä idea.)

The Mandalorianin kakkoskautta lukuunottamatta sarjoilla ei ollut ilmoitettuja ensi-ilta-aikoja, joten mikään ei virallisesti ottaen viivästykään. Turvallinen veikkaus kuitenkin on, että ainakin Cassian-sarjan oli tarkoitus saapua Disney+:aan joskus ensi vuonna, ja nyt se ei välttämättä enää sinne ehdi.

Lisäksi pitemmän päälle – viimeistään sitten kun koronavirukseen saadaan rokote ja elokuvien ja sarjojen tuotannot voivat jälleen käynnistyä – kaikilla näillä viivästymisillä voi olla omia suuria vaikutuksiaan. Voin vain kuvitella Hollywood-tuotantojen palapeliä, kun jokaisella ohjaajalla, näyttelijällä, kuvaajalla, tehostefirmalla ja kuvausstudiolla oli tietenkin sitoumuksia paitsi tälle vuodelle, myös useammalle tulevalle. Kun selville vesille koronaviruksesta päästään, nämä lähtevät purkautumaan, mutta moni sopimus tulee myös väistämättä raukeamaan tai ainakin viivästymään entisestään. Pelkästään Star Warsien kohdalla yhdessä jonossa on siinä vaiheessa neljä näyteltyä sarjaa – sillä The Mandalorianille pitäisi tehdä kolmaskin kausi – sen sijaan, että sarjojen tuotanto olisi ollut kauniisti porrastettu muutaman vuoden ajalle.

Ja sitten on vielä suuri kysymys siitä, mitä koronaviruspandemia ylipäätään tekee esimerkiksi elokuvissa käymiselle. Ei ole mitenkään mahdoton skenaario, että moni elokuvateatteriketju tekee vielä konkurssin – ja että kokoontumisrajoitusten hellittäessä huomattava osa yleisöstä ei enää kaipaakaan valkokankaan äärelle. Suuri Disney ei itse ole konkurssintekijöiden joukossa, mutta millainen osa senkin tuotannosta tulee tämän kaiken myötä lopulta päätymään suoraan ensi-iltaan suoratoistoon?

…mutta nyt tullaan taas siihen isoon kuvioon, joka ei ole varsinaisesti tämän blogin aihe.

JW Rinzlerin näkökulma: Kuinka Disneyn yrityskulttuuri söi Lucasfilmistä avoimuuden

Kuuntelin äskettäin kaksi JW Rinzlerin vierailua Star Wars -fanipodcasteissa. Niiden kuuntelemisesta tulin surulliseksi. Silti voin suositella niitä kaikille, joita näiden elokuvien taustat kiinnostavat.

Ensin on syytä todeta, kuka on JW Rinzler. Vaikka hän hyvin todennäköisesti tietää (George Lucasin aikaisista) Star Wars -elokuvista enemmän kuin kukaan muu, hänen nimensä ei ymmärrettävästi ole samalla tavalla tunnettu kuin elokuvien varsinaisten tekijöiden.

The Making of Star Wars, The Making of The Empire Strikes Back ja The Making of Return of the Jedi. Kolme kirjaa, joista JW Rinzler viimeistään Star Wars -piireissä muistetaan.

Rinzler (s. 1962) työskenteli Lucasfilmissä vuosina 2001-2016. Varsinaisessa palkkatyyössään hän oli Lucasfilmin kirjaosaston kustannustoimittaja, joka vastasi erityisesti sellaisista nonfiktio-kirjoista kuin The Cinema of George Lucas tai Sculpting a Galaxy: Inside the Star Wars Model Shop.

Niin sanotun päätyönsä ohessa Rinzler onnistui kuitenkin melko nopeasti juonimaan itsensä kirjoittajaksi itsekin. Hänen ensimmäinen työnsä oli heti kirjakaksikko The Art of Revenge of the Sith ja The Making of Revenge of the Sith, joita tehdessään Rinzlerillä oli kadehdittavan vapaa läsnäolo-oikeus viimeisen prequelin kaikkeen tuotantoon. Näitä seurasi useita Star Wars -teoksia kirjoittajana tai toimittajana, mutta Rinzlerin varsinainen magnum opus on kirjatrilogia Making of Star Wars, Making of The Empire Strikes Back ja Making of The Return of the Jedi (2007-2013): kolme 300-sivuista järkälettä, jotka kertaavat käytännössä kaiken aiemmin kerrotun ja kertovat kaiken ennen kertomattoman.

Lucasfilmin virallisen arkeologin cv:stä löytyy myös fiktiota: romaani Indiana Jones and the Mystery of Mount Sinai, sarjakuvasovitus Lucasin varhaisesta käsisluonnoksesta The Star Wars ja jopa pari jaksoa The Clone Warsia. Tänä kesänä häneltä on ilmestymässä avaruuden valloituksesta kertova romaani All Up. Lucasfilmin aikojensa jälkeen Rinzler on kirjoittanut samanhenkisiä making of -opuksia Planet of the Apesista, Alien-elokuvista ja The Shiningista. Star Warsin Rinzler jätti taakseen vuoden 2015 lopussa kirjoitettuaan omalta osaltaan täysin valmiiksi kirjan The Making of The Force Awakens, jonka Disneyn tytäryhtiöksi päätynyt Lucasfilm jätti julkaisematta.

Rinzlerin kirjoittamat ja kokoamat Making of -kirjat ovat tekstin lisäksi täynnä tämäntapaista upeaa kuvatodistusaineistoa, isolta osin muualla aiemmin julkaisematonta.

Tämän kävelevän tietopankin tarinoita ja näkemyksiä on nyt siis alkukesästä voinut kuulla suosikkini Force Materialin podcast-jaksossa ja Star Wars News Netin The Resistance Broadcast -sarjan jaksossa (jossa on kuvakin, mutta vain puhuvat päät). Edellinen painottaa Rinzlerin suhdetta uusiin elokuviin, jälkimmäinen keskittyy pyöreitä täyttäneeseen The Empire Strikes Backiin, mutta molemmissa puhutaan muutakin.

Ja voi, kyllä niitä tarinoita onkin. Monet kiinnostavimmista liittyvät George Lucasiin. Nostan niitä tähän pari ennen kuin menen siihen, mikä minua näitä kuunnellessani suretti.

Rinzler sanoo rakastaneensa työskentelyä Lucasille. Kyse ei ole vain amerikkalaisesta tavasta ylikäyttää rakastaa-verbiä, vaan hänen ihailunsa ja arvostuksensa nimenomaan taiteilija George Lucasia (siis vielä enemmän kuin yritysjohtaja tai esimies Lucasia) on ilmeisen aitoa. Silti hän puhuu varsin avoimesti monista Lucasin ja hänen elokuviensa ongelmista, ja likimain ainutlaatuisensa näkökulmansa vuoksi hänen tulkintansa on syytä ottaa vakavasti.

Rinzler esimerkiksi myöntää auliisti, että eri aikakausien George Lucasit riitelisivät keskenään. Eri aikojen haastatteluja verratessa esimerkiksi minusta tuntuu usein siltä, että prequelien aikainen George Lucas teki ja sanoi koko ajan asioita, joita originaalitrilogian aikainen George Lucas olisi ehdottomasti vastustanut. Ylätasoisimmat esimerkit tästä lienevät Lucasin väitteet siitä, että hän oli suunnitellut saagansa ennalta Anakin Skywalkerin eli Darth Vaderin tarinaksi jo 1970-luvulla (joka ei missään nimessä pidä paikkansa) ja Lucasin uho siitä, että hän oikeastaan haluaisi Star Warsiensa sijaan palata tekemään sellaisia pienimuotoisia outoja taide-elokuvia, joilla aloitti uransa (jollaisia hän ei kuitenkaan ole 1970-luvun alun jälkeen tehnyt, vaikka kukaan ei häntä olisi estänyt).

Luoja George Lucas ja luomus Threepio ensimmäisen Star Warsin kuvauksissa.

Rinzler kuitenkin huomauttaa, että Lucasilla on tiettyjä perusteluja monille revisionistisilta tuntuville väitteilleen. Kysyttäessä Vaderiin liittyvistä suurista suunnitelmista hän esimerkiksi voi aina vedota siihen, että eräässä varhaisessa originaalileffan käsikirjoituksen luonnoksessa ”Annikin Starkillerin” isä Kane todella oli puoliksi mies ja puoliksi kone, ja tällä perusteella Lucas voi tavallaan väittää idean Vaderista Luken isänä olleen ”aina” mukana kuvioissa. Rinzlerin oma tulkinta tästä nimenomaisesta väännöstä on, että ensimmäisen SW-elokuvan varsinaisen tuotannon aikaan Lucas oli niin syvällä taisteluhaudoissa saadakseen elokuvansa edes tehtyä, että hän ei sillä hetkellä edes välittänyt siitä, mikä Vaderin ja Luken isän tarkka taustatarina oli.

(Yksi Rinzlerin parhaista Star Wars -teorioista, joka toistuu molemmissa podcasteissakin, muuten on, että vuoden 1977 Star Wars oli itse asiassa trilogian lopetus eikä aloitus. Nimittäin George Lucasin ”leaving home” -trilogian, jonka edelliset osat olivat THX-1138 ja American Graffiti, jotka tosiaan kaikki kertovat lapsuuden ja kodin taakse jättämisestä. Rinzler katsoo Star Wars -sarjan jakautuvan tuohon ”lopetukseen” ja kahteen muuhun osan, Imperiumin ja Jedin ”isistä ja pojista” kertovaan elokuvaparin ja prequel-trilogiaan, joka kertoo kuinka hyvästä lapsesta tulee paha ja demokratiasta diktatuuri. Rinzlerin mielestä näissä kolmessa Star Wars -segmentissä esiintyy hahmoja, joilla on kyllä samoja nimiä, mutta jotka eivät oikeastaan todella edes sovi yhteen keskenään – mutta että se ristiriita tekee niistä vain mielenkiintoisempia.)

Vaikka Rinzler siis ainakin kautta rantain myöntää, että Lucasin puheisiin omista elokuvistaan ei voi täysin luottaa, hän ei selvästikään syytä entistä pomoaan valehtelijaksi. Molemmissa podcasteissa Rinzler kertoo tarinan, jolla hän kuvaa Lucasin tapaa muuttaa taiteilijana mieltään omista töistään ja sanoa asioita, jotka kumoaisi myöhemmin (tai jopa vain toisena päivänä). Hän kertoo kuulleensa Lucasin kertoneen episodi III:n tuotannon aikaan, että kun saaga nyt valmistuisi, elokuvat voisi katsoa useissa eri järjestyksissä ja ne kertoisivat eri järjestyksissä katsottuna eri tarinan. Tämä lainaus on myös Rinzlerin Making of Revenge of the Sith -kirjassa, jonka tekstin Lucas itse hyväksyi, joten Lucasin voidaan katsoa hyväksyneen tämän lausunnon totuudellisuuden. Mutta kun Rinzler vuosia myöhemmin pyysi Lucasia selittämään bluray-julkaisua varten videolle näitä eri katsomistapoja, Lucas paitsi kieltäytyi, myös kiisti sanomansa: ehei, nämä voi katsoa vain yhdessä oikeassa järjestyksessä, ja se on episodinumeroinnin mukaan ykkösestä kuutoseen.

Resistance Broadcastissa Rinzler toteaa lisäksi Lucasin persoonallisuuteen yksinkertaisesti kuuluvan halun keksiä asioita tehdessä. Hän kuvaa, että samaan tapaan kuin Lucas ei halunnut toteuttaa kuvauksissa pilkuntarkasti valmiiksi suunniteltuja storyboardeja, hän ei myöskään halunnut suunnitella esimerkiksi kolmen elokuvan prequel-trilogiaa etukäteen niin paljon kuin joku toinen samassa tilanteessa ehkä olisi suunnitellut. Itse mietin, että tätä persoonallisuuden – tai taiteilijuuden – piirrettä voisi ehkä halutessaan laajentaa selitykseksi myös erääseen toiseen Lucasin uran keskeiseen lankaan: siihen, että hän ei ole päästänyt irti elokuvistaan, etenkään Star Warseista, niiden valmistuttua, vaan on palannut tekemään niihin muutoksia aina tilaisuuksien tullen.

Luomus Anakin Skywalker ja luoja George Lucas kuudennen Star Warsin kuvauksissa.

Samaan aikaan Rinzler pitää George Lucasia neron. Sellainen hän epäilemättä minustakin on, vaikka ristiriitainen nero ehdottomasti myös. Rinzler kuvailee Lucasin olleen paitsi vaativa johtaja, joka halusi ja sai myöhempinä vuosinaan elokuviinsa kaiken juuri niin kuin halusi, mutta samaan aikaan äärettömän inspiroiva johtaja, joka innosti alaisiaan aidosti ylittämään itsensä. Prequeleja inhoaville muistutukseksi, että tässä tarkoitetaan ennen kaikkea Lucasin varsinaisia alaisia eli esimerkiksi erikoistehosteiden suunnittelijoita ja toteuttajia, ei niinkään näyttelijöiden kaltaisia käypäläisiä.

Varmasti monia, ja selvästi Rinzleriä itseään, viehätti myös Lucasin aito kulmikkuus. Vaikka hän oli upporikas ja itsepäinen moguli, joka teki myöhempinä vuosinaan laskelmoiduiksi parjattuja elokuvia, hän oli silti tavallaan aina Hollywoodin kapinallinen – ja on oman kirjoituksensa asia argumentoida, ovatko prequelit oikeastaan laskelmoituja, vaikka eivät välttämättä täysin onnistuneitakaan. Rinzler sanoo harmittelevansa esimerkiksi Attack of the Clonesia katsoessaan, että pinnan alla on ”hyvä elokuva”, mutta käsikirjoitus olisi vaatinut jonkun toisen näkökulmaa ja hiontaa samaan tapaan kuin originaalitrilogiassa Lucasilla vastaavia työtovereita ja avustajia oli.

Seuraaja Kathleen Kennedy ja luoja George Lucas kauppojen hetkellä loppuvuodesta 2012.

Kun tämä Lucas sitten myi yhtiönsä Disneylle vuonna 2012, yksi aikakausi tosiaan päättyi. Rinzlerin mukaan Lucasfilmillä tunnettiin suruakin. Rinzler itse sanoo odottaneensa, että Lucas tosiaan jossain vaiheessa myisi yhtiönsä ja pitäneensä vieläpä nimenomaan Disneyä todennäköisimpänä ostajana, mutta kuvitelleensa niin tapahtuvan 10 vuotta myöhemmin kuin todellisuudessa kävi. Kiinnostavaa kyllä, Rinzler arvelee Force Material -podcastissa, että yksi merkittävä syy koko kauppaan oli Lucasin kokema vastuu yhtiönsä työntekijöistä ja siten yrityksensä jatkuvuudesta. Toisaalla on kerrottu Lucasin käynnistäneen episodi VII:n tuotannon, jotta hänellä ”olisi jotain myytävää”, niin että yrittäjän vastuuko tähän nykyiseen Star Wars -tarjonnan määrään nyt sitten johti?

Ja nyt alamme päästä siihen, miksi minua myös suretti. Jos Rinzlerin ote originaalitrilogiaan onkin parempi kuin kenelläkään, hänen näkökulmansa jatko-osatrilogiaan on sekin aivan uniikki. Harmi vain, että salassapitosopimukset estävät häntä sanomasta kaikkea, minkä hän ilmiselvästi haluaisi.

Etenkin Force Materialin haastattelussa voi suorastaan kuulla, että Rinzler toivoo ja ehkä uskookin, että joku jossain vaiheessa pääsisi tekemään The Force Awakensista vastaavan totuudenmukaisen making of -kirjan kuin hän teki originaalitrilogiasta. Rinzlerin oma, viralliseksi tarkoitettu kirja jäi tosiaan hyllylle. Sen jälkeen ja Lucasfilmiltä lähdettyään hän yritti vielä itse kertoa oman näkökulmansa loppuvaiheista muutama vuosi sitten provokatiivisesti ja kutkuttavasti otsikoidussa blogissaan The Rise and Fall of Star Wars, mutta Disney-Lucasfilmin lakiosasto puuttui nopeasti asiaan.

Nyt Rinzler kertoo olleensa itse alunperin innostunut Disneyn ostaessa yhtiön. Aivan omalta osaltaan hän oli ajatellut making of -kirjojen kirjoittamista esimerkiksi Disneyn vanhoista näytelmäelokuvista. Nopeasti tuli kuitenkin selväksi, että ääni kellossa muuttui. Ainakin Rinzlerin näkökulmasta Disney-Lucasfilmin yrityskulttuuri on kerrassaan toisenlainen kuin Lucasin Lucasfilmin, ja lopulta Rinzler katsoi parhaaksi jättää sellaisen kulttuurin taakseen.

Rinzlerin mukaan Lucas henkilökohtaisesti halusi kertoa elokuvien tekemisestä avoimemmin ulos kuin useimmat muut. Lucasin näkemys on, että elokuvien tekeminen on vaikeaa, ja se kuuluu asiaan. Niinpä hän – vaikka tosiaan selittelikin omia tekojaan ja päätöksiään totuutta venyttäen – hyväksyi ja kannusti making of -teoksiin, joissa kerrottiin ikävistäkin asioista. Ja vaikka Rinzlerin oma kirjatrilogia tosiaan kertookin jo tuolloin kaukaisesta menneisyydestä, joiden ongelmista on siis ymmärrettävästi helpompi puhua kuin aivan tuoreista töistä, on aivan totta, että myös prequelien tekemisen aikaan Lucasfilmillä oltiin ehdottomasti paljon avoimempia sekä haastatteluissa että yhtiön omassa viestinnässä. Jatko-osatrilogioiden pressikierrosten korulauseisiin ja kuvausten aikaiseen salailuun verrattuna tuntuvat hyvin kaukaiselta ajat, jolloin Ewan McGregor kritisoi julkisuudessa prequeleita niiden ollessa yhä kesken ja jolloin Lucasfilm itse julkaisi netissä behind the scenes -kuvia ja -videoita jopa spoilaavista kohtauksista.

Disney-aikainen Lucasfilm ei missään nimessä suvaitse tällaista. Rinzlerin mukaan Disney näkee making ofin osana markkinointia ja pr:ää. Tämä oli tullut nopeasti ilmi myös The Force Awakensin making of -kirjaa kirjoitettaessa. Rinzler toistaa näissä haastatteluissa aiemminkin sanomansa, että kirja kirjoitettiin valmiiksi, vaikka Lucasfilm jätti sen hyllylle. Nyt hän kuitenkin kertoo ainakin minun kuulleni ensimmäistä kertaa, että se ei ollut sellainen kirja, jollaista olisin Rinzleriltä odottanut: se ei olisi esimerkiksi kertonut mitään siitä, mitkä olivat Lucasin omat suunnitelmat jatko-osatrilogiaksi. Rinzlerille oli tässä vaiheessa jo tullut selväksi, että sitä tietoa Disney-Lucasfilm ei olisi mitenkään sallinut julkaistavan – ja vaikka sitä kirjassa ei siis ollut, ei Disney-Lucasfilm silti julkaissut koko kirjaa.

(Tässä kohtaa koen kuitenkin tarpeelliseksi huomauttaa, että jotkut Lucasfilmin työntekijät ovat todistaneet toisaalla toisin. Esimerkiksi tarinaryhmän nykyinen some-pääaktiivi Matt Martin on kertonut Lucasfilmillä vallitsevan yhä omanlaisensa yrityskulttuurin, jota Disney kontrolloisi vain vähän. Monet uusien elokuvien tekemiseen liittyvät ongelmatkin saattavat kertoa osaltaan siitä, että elokuvien tekijöillä on ollut jopa yllättävänkin vapaat kädet.)

Luoja George Lucas ja jatko-osan luoja JJ Abrams. Tiedotteissa aikanaan levitetty kuva on todennäköisesti hetkestä, jolloin Lucasin jatko-osaideoita ei ole vielä ainakaan virallisesti hylätty.

Mutta mitä Lucasin jatko-osaideoissa sitten oli, ja millainen oli prosessi, joka johti niiden hylkäämiseen? Tällaiset käsikirjoituksen historiakerrokset ovat Rinzlerin erityisalaa, ja hän tietää kyllä vastauksen. On ehkä ollut itse kokouksissa paikallakin. Mutta ei saa sanoa.

Sen verran hän tulee sanoneeksi, että Lucasilla oli ”selkeä suunnitelma” episodi VII:sta ja vähemmän selkeitä, mutta olemassaolevia suunnitelmia seuraavista episodeista. Näin voi helposti uskoa asian olleen, koska Lucasin itsensä valitsema käsikirjoittaja Michael Arndt painiskeli Lucasin aikanakin ennen kaikkea episodi VII:n rakenteellisten ongelmien kanssa (koontini TFA:n tekemisestä on blogissa täällä). Rinzler sanoo myös uskovansa, että Lucasfilmillä ja erityisesti niin sanotussa tarinaryhmässä oli kyllä jonkinlaista yritystä kehitellä kokonaisjuonta trilogialle TFA:n käsikirjoitusvaiheen aikana, mutta että taisi käydä niin kuin Lucasille itselleen 1970-luvulla: avausosan tekeminen vei kaiken energian ja ajan, eikä jatkoa sittenkään ehditty juuri miettiä (uuden trilogian jatkuvuusongelmasta, joka kärjistyy etenkin paljon Lucasin ideoiden hylkäämisen jälkeen sepitetyssä episodi IX:ssä, olen kirjoittanut esimerkiksi täällä ja täällä). Tosin Rinzler vihjaa myös ”joidenkin henkilöiden” olevan toisia voimakkaampia ideoiltaan, mikä ainakin minun tekee mieleni tulkita ohjaaja-kirjoittaja JJ Abramsin voimakkuudeksi, mutta saatan toki veikata väärinkin.

Force Materialissa Rinzler paljastaa hätkähdyttävän asian: hän ei ole edes nähnyt The Last Jediä ja The Rise of Skywalkeria. Tämä saa haastattelijatkin hetkeksi tolaltaan, enkä ihmettele: siis että maailman ehkä paras Star Wars -asiantuntija ei ole edes katsonut sarjan kahta viimeisintä osaa! Rinzler kertoo katsoneensa The Force Awakensin ja vielä Rogue Onen, mutta pitävänsä näiden katsomista liian tuskallisena.

Miksi? Koska Rinzlerille Star Wars oli yhden ihmisen visio (vaikka toki monien, monien taiteilijoiden yhdessä toteuttama sellainen). Rinzleriä kiehtoi nimenomaan George Lucas elokuvantekijänä, joka ei koskaan jäänyt toistamaan itseään.

Rinzler ei varsinaisesti suorin sanoin syytä jatko-osatrilogiaa sen paremmin ideattomaksi kuin epäonnistuneeksikaan. Hän vain toteaa, ettei ole kiinnostunut muiden ihmisten visioista Star Warsista, ja että se, mitä hän on kuullut uusista elokuvista, ei kiinnosta häntä. Mutta vaikka hän ei tätäkään ihan näillä sanoin sano, siltä minusta tuntuu, että Rinzlerin mielestä nyky-Lucasfilm ei jatka sitä perintöä, jota hän Lucasin elämäntyössä nimenomaan arvosti.

Rinzlerin näkökulmassa on tietysti mukana jonkin verran (ymmärrettävää) henkilökohtaistakin katkeruutta siitä, ettei yhtiö enää uuden johdon aikana antanut hänen tehdä kirjoitustyötään entiseen tapaan. Uskon myös, että hänen suhteessaan uusiin elokuviin painaa niiden varsinaista toteutettua sisältöä enemmän se, että hän yksinkertaisesti suree Lucasin ja/tai hänen visioidensa sivuuttamisen puolesta.

Silti tämä on sellainen näkökulma, jonka arvaan jäävän pääkoppaani kaivertamaan. Minähän olen suurimmaksi osaksi nauttinut Disney-Lucasfilmin ajasta (ja osasta valmistuneista elokuvistakin), mutta samaan aikaan olen kyllä myös harmitellut uusien elokuvien liikaakin tuttuutta entiseen verrattuna. Lisäksi olen tässä blogissa erittäin usein harmitellut virallisen making of -aineiston ja -tiedon vähäisyyttä tai pintapuolisuutta.

Näkökulmani Star Warsiin on itse asiassa aina ollut hyvinkin rinzleriaaninen: kiinnostavaa ei ole minusta ollut vain se, millaisia elokuvat ovat eikä varsinkaan vain mitä niissä ”tapahtuu”. Itse asiassa etenkin niistä heikommista episodeista taustat ja tuotantoprosessit ovat minusta kaikkein kiehtovimpia tarinoita: miten kaikki tämä toteutettiin, mutta myös vaikkapa miten tapahtumat eri vaihtoehtojen jälkeen päätettiin sijoittaa tietynlaiseen lavastettuun lokaatioon tai millaisia olivat hahmojen vaihtoehtoiset versiot aiemmissa käsikirjoitusvaiheissa.

En voi välttyä ajatukselta, että Rinzler on oikeassa siinä, että Disney-Lucasfilmin yrityskulttuuri on taustatiedon rakastajien kannalta kielteinen. Siitä taas seuraa ainakin pienen pienesti kytevä kysymys siitä, ansaitseeko näin toimiva yritys kaikkea minun intoiluani. Disney+:lla on pyörinyt dokkarisarja The Mandalorianin tekemisestä, ja voin arvata, että kun aikanaan pääsen sen näkemään, katson sitäkin tällä silmällä.

Kuinka opin olemaan huolehtimatta ja hyväksymään The Rise of Skywalkerin

Kävi niin, että The Rise of Skywalker julkaistiin pohjoismaissa bluraylla ja dvd:llä liki päivälleen sopivasti ”Star Wars -päiväksi”. Tätä kirjoittaessani levy kolahti omastakin postiluukustani ja samalla toivotan mitä mainiointa päivää, siis: May the Fourth Be With You!

Vaikka fyysisten tallenteiden kulta-aika on takana, ovat Star Wars -elokuvat ehkä sentään vielä sellaisia, jotka suhteellisen moni hyllyynsä hankkii – keräilijät vähintään. Juuri nyt br/dvd on sitä paitsi ainoa keino nähdä Skywalker-sarjan viimeisin elokuva täällä meillä Suomessa: suoratoistopalvelu Disney+, jossa episodi IX niin ikään julkaistiin tänään, aukeaa meillä aikaisintaan kesällä. (EDIT pari tuntia kirjoituksen julkaisun jälkeen: Minulle huomautettiin Twitterissä, että elokuva on kyllä ostettavissa katsottavaksi myös Suomesta digitaalisesti. Ainakin iTunes ja Elisa Viihde, näemmä.)

Ajankohta on otollinen kirjoittaa (taas kerran? vielä kerran?) episodi IX:stä saagan päätösosana. Tämä teksti on tietenkin kirjoitettu yleisölle, joka on elokuvan ainakin kertaalleen nähnyt – vaikka tuskinpa tätä blogia kukaan kotijulkaisua odotellut ja spoilereita tähän asti vältellyt lukee.

d23-tros-heroes

Olen tässä blogissa jo useaan kertaan aiemmin kirjoittanut pitäväni The Rise of Skywalkeria valitettavan epäonnistuneena elokuvana (mm. varsinaisessa arviossani ja äskettäin käsitellessäni sitä, kuinka vahingossa pääsi käymään niin, että jatko-osatrilogiasta tuli ”JJ Abramsin trilogia, jonka välissä Rian Johnson sekoitti pakkaa”). Tässä olisi siten ollut hyvä paikka poimia episodi IX:stä hyviä puolia. Itse asiassa yritinkin sitä. Oikeastaan on nimittäin joka tapauksessa haukkumista hauskempaa intoilla heikompienkin Star Wars -asioiden hyvistä puolista.

Mutta niin vain kävi, että suurimmaksi osaksi tämäkin kirjoitus taipui The Rise of Skywalkerin ongelmien ruotimiseksi. Ilmeisesti minun tosiaan oli vielä tämäkin sanottava saadakseni TROS:n ulos järjestelmästäni. Käytän kuitenkin välikuvat nostaakseni esiin joitakin tykkäämistäni yksityiskohdista.

tros-rey-pasaana-tie-approaching

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #1: Suurin suosikkikohtaukseni, kohtaaminen Pasaanan autiomaassa. Jännittävä ja vertauskuvallinenkin hetki, sillä Reyn ja Kylon väistämättömästä yhteenotostahan tässä on kyse.

Jos ajattelen episodi IX:n tapahtumia osana Skywalkerien suvun saagaa ja kaukaisen galaksin historiankirjoitusta, en itse asiassa ole niin pettynyt The Rise of Skywalkeriin kuin kirjoitusteni perusteella ehkä luulisi. Päinvastoin, sillä tarina päättyy lintuperspektiivistä katsottuna kutakuinkin sinne, mihin sen (minusta) kuuluikin.

Kylo Ren löytää tien kotiin pimeältä puolelta ja saavuttaa jonkinlaisen rauhan ennen loppuaan. Rey, viimeinen jedi ja hylätty orpo, on löytänyt itselleen perheen ja henkisen perinnön, jonka jatkajana valitsee kutsua itseään Skywalkeriksi. Kylon ja Reyn yhteenkietoutunut, paikoin jopa peilikuvamainen tarina päättyy yhteisymmärrykseen, muttei silti epätodelliseen siirappiinkaan. Originaalitrilogian kolmikon viimeinen, Leia, auttaa pelastamaan poikansa ja siten vielä kerran koko galaksin, ja yhtyy kuollessaan Voimaan jedien tapaan. Galaksi taas yhtyy viimein kukistamaan fasistisen First Orderin ja muut Imperiumin jäänteet.

Kaikkia näitäkin ratkaisuja on kritisoitu The Rise of Skywalkerin ensi-illan jälkeen. Ei ihme, sillä jos The Last Jedi oli elokuva, jota toiset rakastivat ja toiset inhosivat, TROS on elokuva, jonka kanssa kaikilla tuntuu olevan omat ongelmansa, vaikka ne ongelmat vaihtelevatkin. Monet olisivat esimerkiksi halunneet Kylon jäävän eloon, toiset taas eivät kokeneet Leian ryhtymisen Voima-haamuksi sopivan hahmon henkilöhistoriaan. Reyn sukunimen jotkut katsoivat tulleen ilman ansioita tai tarinan sisällä perustelematta.

Minä veikkailin Reyn valitsevan lopulta Skywalkerin nimen jo vuosia sitten – vaikka en silloin kyllä aavistanut, että hahmo olisi silloin ainoa jäljellä oleva Skywalker. Muutenkin minusta siis ideoiden tasolla The Rise of Skywalkerissa on paljon hyvää, ja vähintään paljon sellaista, mikä sopii viimeisen episodin rakennuspalikoiksi. Jopa keisari Palpatinen paluu, josta en pidä ja johon tulen kohta uudelleen, on lähtökohtaisesti aivan perusteltu juonenkäänne, sillä se selittää onnistuneesti Imperiumin ja First Orderin perinnehistorian sekä itsevaltias Snoken roolin saagassa, ja kytkee sitä paitsi jatko-osatrilogiaa kahteen edelliseen trilogiaan. Todettakoon muuten tässä, että pidän TROS:n aivan alkua – Kylon raivoa Mustafarilla, saapumista Exegoliin ja ensikohtaamista Palpatinen kanssa – elokuvan onnistuneimpiin kuuluvina minuutteina. Vielä sillä hetkellä ensi-illassa tunsin oloni hyväksi.

tros-exegol

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #2: Synkkä ja mystinen Exegol. Koko jatko-osatrilogian planeetoista se, joka kaikkein vähiten muistuttaa mitään galaksissa aiemmin nähtyä.

Ongelmani The Rise of Skywalkerin kanssa ei siis niinkään ole se, mihin elokuva sarjan lopettaa. Ongelmani liittyvät siihen, miten sarja lopetetaan – siis kuinka tarina kerrotaan, ja kuinka nuo loput saavutetaan.

Pintatasolla katson TROS:n olevan ongelmallinen ja jopa epäonnistunut myös aivan käytännön toteutukseltaan. Sen käsikirjoitus on esimerkiksi kaikilla tavoin kehno, takaa-ajojen ja hämäys-kuolemien seuratessa toisiaan. Erityisesti dialogiltaan käsis on aivan onneton (”I’ve never seen so few wayfinders”, ”You’re a Palpatine”, yh), mikä pistää silmään, koska sitä edeltäneet episodit olivat tässä lajissa niin oivallisia. Visuaalisesti, siis kuviltaan ja kuvastoltaan (en tarkoita vain tehosteita, vaan myös tapahtumien miljöitä ja toisaalta kuvakompositioita) TROS on Disney-ajan tylsin Star Wars, mikä tarkoittaa samaa vähemmän mairittelevaa superlatiivia koko saagan osalta. Edes elokuvan täyttävät toimintakohtaukset eivät onnistu olemaan kovin kiinnostavia, vaikka Abramsin pitäisi olla niiden parissa parhaiten kotonaan.

Mutta tämä kaikki on vain pintaa. Ja toki TROS:ssa on omat pienet helmensä niin dialogin, kuvien kuin toiminnankin saralla. Anteeksiantamattomat ongelmat ovat syvemmällä.

tros-han-solo-ben-solo

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #3: Han Solon kuoleman kääntäminen Ben Solon paluuksi. TROS:n lukemattomista aiempia elokuvia toistavista hetkistä se, joka todella toimii.

Tämän trilogian ytimessä ovat olleet Rey (Daisy Ridley) ja Kylo Ren (Adam Driver) sekä heidän edustamansa konflikti siitä, onko valinta valon ja pimeän puolen välillä sittenkään niin mustavalkoinen kuin Star Wars -elokuvissa on tavattu ajatella. Sitäkin tämä trilogia on tuntunut kysyvän, kenelle Voima ja valta lopulta kuuluvat. Näin siis ennen The Rise of Skywalkeria. Viimeisessä episodissa näiden henkilöhahmojen tarinat ja tarinoiden teemat eivät jatku luontevasti siitä, mihin ne tätä ennen jäivät.

The Rise of Skywalkerissa kaikki on jälleen mustavalkoista. Kyse on entistäkin räikeämmin vain siitä, kukistaako absoluuttinen hyvä pahan vai äärimmäinen paha hyvän. Pohdinnat siitä, kenelle Voima kuuluu, unohtuvat, sillä Voima tuntuu jälleen kuuluvan vain ja ainoastaan vanhoille kunnon oikeamielisille jedeille. En olisi itse osannut karrikoida tätä paremmin kuin Abramsin ja Chris Terrion käsikirjoitus sen itse tekee, kun Palpatine käkättää olevansa ”kaikki sithit” ja Rey vastaa olevansa ”kaikki jedit”. The Last Jedin perusteella tarinan olisi voinut olettaa johtavan pikemminkin siihen, että me kaikki olemme näitä jedejä, skywalkereita tai miksi heitä sitten olisikaan tällä vaihtoehtoisella tiellä kutsuttu.

Niin, se Palpatine. Vaikka The Rise of Skywalkerin tapahtumat varmasti vähitellen sementoituvat Star Wars -kaanoniin, ainakin toistaiseksi elokuvaa katsoessa on kiusallisen selvää, että Palpatinen paluu ja Reyn sukuyhteys häneen ovat edellisten elokuvien valmistumisen jälkeen valittuja ratkaisuja. Kun niiden ympärille kiedotaan koko viimeinen episodi, yrittäen siten jälkikäteen punoa kaikki jatkotrilogian tapahtumat keisarin juoneksi, tipahtaa elokuva ja samalla koko trilogia raiteiltaan. The Force Awakens ja The Last Jedi eivät kerrassaan kerro tarinaa, jonka loppu olisi The Rise of Skywalker.

Ei se sen enempää tunnu onnistuneelta lopulta yhdeksän elokuvan kokonaisuudelle, vaikka Abrams on epäilemättä pyrkinyt Palpatine-valinnallaan rakentamaan yhteyttä juuri Lucasin saagaan. Suorastaan surkuhupaisaa on, että keisarin läsnäolon voidaan jopa tulkita mitätöivän Lucasin kertomusta, koska se vie pohjaa Anakin Skywalkerin asemalta sithit iäksi kukistavana Voiman valittuna.

tros-threepio

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #4: Snif-nyyh-kohtaus, jossa C-3PO valitsee uhrata muistinsa eli minuutensa pahan kukistamiseksi. (Harmi vain, että uhraus mitätöidään lopussa.)

Reyn ja Kylon juonten ratkaisun epäsuhtaisuus on se suuri ongelma, mutta yhtä solmimattomiksi jäävät oikeastaan kaikki trilogian langat. Poen ja Finnin tarinat eivät saa sen onnistuneempaa kolmatta näytöstä. Vaikka vikoja voi osoitella TFA:sta ja TLJ:stäkin, pääasiassa ongelmat johtuvat juuri viimeisen episodin irrallisuudesta edeltäjiensä teemoista (vaikka pohjimmiltaan ne tietysti johtuvat siitä, että kukaan ei koskaan suunnitellut tai kirjoittanut trilogiaa kokonaisuutena). 

Kuvaavaa on, että yritin tätä kirjoittaessani erikseen miettiä, mistä jatko-osatrilogia tällaisenaan ns. kertoo, ja sekin tuntuu vaikealta sanallistaa. Koska TLJ on trilogian episodeista temaattisesti rikkain, summaisin kai sitä painottaen näiden kolmen elokuvan kertovan eniten ”menneisyyden virheistä oppimisesta”. Senkin teeman TROS kuitenkin lopettaa vain hipaisten: kun Rey harkitsee eristäytymistä Luken tapaan Ahch-Ton saarelle ja sen jälkeen kuitenkin hyväksyy sukuhistoriansa ja valitsee tilalle uuden perheen. Miksei myös kun Luke samassa yhteydessä toteaa omista virheistään oppineena: ”A weapon of a Jedi deserves more respect”. Mutta yleisesti TROS onnistuu merkillisen epäsuhtaisella tavalla olemaan samaan aikaan täynnä aiempien episodien toistoa ja piittaamaton niiden sisällöstä.

tros-general-pryde

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #5: First Orderin kenraali Pryde. Richard E. Grant jos kuka oli kuin syntynyt tulemaan ikuistetuksi Star Wars -pahisten joukkoon – ja mies vieläpä oli siitä kuvauksissa lapsenomaisen innoissaan.

Star Warsilla on vuosikymmenten perinteet elokuvien juoniaukkojen ja epäloogisuuksien jälkikäteisessä paikkailussa romaaniversioiden, tekijöiden lausuntojen ja oheistarinoiden puolella. The Rise of Skywalker ei todellakaan ole poikkeus. Elokuvien kannalta tämä ei ole mairittelevaa, mutta saagan kokonaisuuden kannalta sillä on varmasti osuutensa siihen, kuinka elokuvat ikääntyvät: yleensä paremmin kuin ensin arvataankaan. Esimerkiksi Prequelien arvoa on varmasti nostanut monen diggailema The Clone Wars -animaatiosarja, jonka vihoviimeinen jakso muuten julkaistiin Disney+:ssa juuri tänään, koska se uudelleenkontekstoi episodit II ja III ikään kuin pitkän tarinan alku- ja loppupisteiksi.

Osa IX-selittelyistä tuntuu liittyvän yhteen TROS:n ongelmien keskeiseen taustasyyhyn: tavattomaan kiireeseen elokuvaa tehdessä. Abrams ja Terrio ryhtyivät kirjoittamaan täysin erilaista käsikirjoitusta Colin Trevorrown version tilalle niin myöhään, että on itse asiassa ymmärrettävää, että he itsekin saattavat kokea tehneensä pikemminkin parhaansa vaikeissa olosuhteissa kuin todellisen unelmiensa elokuvan. Erikseen on huomattava, että Carrie Fisherin kuoleman aiheuttamaan juonelliseen ongelmaan ei varmasti ollut täydellistä ratkaisua, ja TROS:ssa valittu ei varmasti ole huonoin mahdollinen – mutta se kyllä tarkoittaa, että elokuvassa on kiusallisen monta kohtausta, jotka on kirjoitettu täsmäämään Fisherin ylijäämä-otoksiin, ja lopputulos on parhaista tavoitteista huolimatta kankea.

Abrams kertoi heti ensi-illan jälkeen haastatteluissa, että Finn yrittää koko elokuvan ajan kertoa Reylle olevansa Voima-herkkä. Elokuvan tai edellisten elokuvien kannalta siinä ei ole sulattelun jälkeenkään oikein mitään järkeä. Sen sijaan Finnin oman tarinan keskeinen osa – hänen valintansa hylätä First Order ja valita puolensa taistelussa pahaa vastaan – jää tässä viimeisessä episodissa vaille huipennustaan. Se on kummallista, koska Finn oli oli kuitenkin osittain Abramsin itsensä luoma hahmo, ja kaikki elementit tarinakaaren komeaan loppuun ovat TROS:ssa olemassa: lopussa Finn jopa johtaa toisia entisiä First Order -sotilaita taistelussa, mutta siitä ei tehdä minkäänlaista numeroa. Tämä on vain yksi monista kohdista, joissa tuntuu siltä, että jotain on napsaistu pois väärästä kohtaa joko käsikirjoitus- tai leikkausvaiheessa. Toinen samantapainen esimerkki on se, että elokuvan ulkopuolella on paljastunut, että Jannahin (Naomi Ackie) oli tarkoitus elokuvassa paljastua Lando Calrissianin vuosia sitten kadonneeksi tyttäreksi. Tästä juonikuviosta jäi jäljelle vain kummallinen kohtaaminen aivan elokuvan lopussa. Eikö sekin kohtaus olisi vain suosiolla kannattanut poistaa?

Toisaalta jälkikäteiset lisäykset elokuvan informaatioon ovat tosiaan myös omiaan saamaan kaltaiseni uusintakatsojat lopulta leppymään joillekin yksityiskohdille. Palpatinen henkiin heräämiseenkin on hieman helpompi suhtautua, kun tietää – vaikka elokuva ei meille tätä vaivaudu kertomaan – että kyseessä ei ole fyysisesti keisarin Jedin paluussa kuollut ruumis, vaan viimeisiään vetelevä klooniruumis, josta Palpatinen henki tahtoo paeta joko Kylon tai Reyn vetreään kehoon. Rae Carson, joka kirjoitti TROS:n romaaniversion, tulkitsee Skywalker-saagan tällaisenaan kertovan Palpatinen kolmen sukupolven mittaisesta yrityksestä käännyttää voimakkaat Skywalkerit puolelleen. Hänen mukaansa episodi IX on näiden yritysten lopullinen loppu, koska tässä hänen oma jälkeläisensä valitsee olla Palpatinen sijaan Skywalker. Myönnän pitäväni myös tästä luennasta.

tros-ben-solo

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #6: Ben Solo. Adam Driverin taitavuudesta näyttelijänä kertoo paljon se, kuinka hän tekee Benistä ilman yhtään repliikkiäkin eri hahmon kuin Kylo.

The Rise of Skywalker päättää Skywalkerin sukusaagan Tatooinelle. Se on äärimmäinen esimerkki TROS:ia vaivaavasta pyrkimyksestä tarjota katsojille yllätysten sijaan tekijöiden olettamia odotuksia.

Loppukohtaus olettaa, että sarjan lopettavaksi lauseeksi sopii pelkkä tuttuus: klassinen lavaste ja entinen tunnelma kaksoisaurinkoja myöten. Elokuva unohtaa – tai, mikä pahempaa, ei välitä – että kohtauksen ainoalla oleellisella henkilöllä Reyllä ei ole mitään suhdetta Larsien hiekoittuneeseen kosteusfarmiin. Surkeinta supernostalgikko Abramsin valinnassa on, että se jättää Reyn viimeisessä kuvassa yksin, vaikka hänen koko tarinansa ytimessä on ollut yksinäisyyden taakse jättäminen. On melkoinen paradoksi, että IX:n loppu tuntuu tästä syystä vähemmän toiveikkaalta kuin synkempään paikkaan loppuneen VIII:n loppu – jonka viimeisen kuvan tallipoika tietenkin oli sekin viittaus koko saagan alkuun ja Luken lähtökohtaan Tatooinella. (Sitä en tosin koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut kuvittelivat, että IX:n loppukohtaus tarkoittaisi sitä, että Rey olisi tullut Tatooinelle erakoitumaan. Tottakai, kuten esimerkiksi romaaniversio sittemmin vahvistikin, ystävät odottivat Reytä Millennium Falconissa ihan parin hiekkanyppylän takana.)

Loppu on joka tapauksessa kuvaava esimerkki siitä, että The Rise of Skywalkerin tekijät tuntuvat minun mielestäni ymmärtäneen koko sitä edeltäneen tarinan väärin – mukaan lukien saman ohjaajan The Force Awakensin. Tämä kaikki saa minut kysymään, olisiko The Force Awakens sittenkin kannattanut brändätä Skywalker-saagan episodi VII:n sijaan itsenäiseksi jatko-osaksi varsinaiselle episodinumeroidulle saagalle, ja olisiko se voinut johtaa toisenlaisiin ratkaisuihin trilogian päätösosassa. Tai – mikä rajumpaa – jopa tällainen TFA:sta ja TLJ:stä tykännytkin huomaa kysyvänsä äärimmäistä kysymystä: oliko sarjan jatkaminen sittenkään tämän arvoista, kun uutta sanottavaa ei lopulta tämän enempää ollut? 

tros-endhug

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #7: Loppuhali, jonka minussa herättämät tunteet ovat viimeinen todistuskappale jatko-osatrilogian hahmojen onnistuneisuudesta. Oh, nämä kolme!

No.

Kyllä se kuitenkin oli.

The Force Awakens on vauhdikkaana viihde-elokuvana kutakuinkin täysosuma, ja säteilee silkkaa rakkautta kaikkea Star Warsin ideaa kohtaan. The Last Jedi on George Lucasin jälkeisistä SW-elokuvista se, joka kysyy kaikkein kiehtovimpia uusia kysymyksiä (ja sitäpaitsi cinemaattisesti lähimpänä SW-saagan ulkopuolisia elokuvataiteen kiinnostuksenkohteitani). Kokonaisuutena jatko-osatrilogia toi Star Warsin takaisin, ja lisäsi siihen uuden sukupolven moniulotteisia, tätä aikaa puhuttelevia hahmoja.

Eikä vähätellä sovi sitäkään, että minulla on ollut tällä matkalla, näiden elokuvien valmistumista seuratessani ja internetissäkin spekuloidessani ja jaaritellessani, todella mukavaa.

Yleisestikin Star Wars -elokuvissa on minulle aina ollut kyse myös elokuvien kulissien takaisesta jossittelusta. Jokaiseen SW-elokuvaan (kyllä, myös originaalitrilogiaan) liittyy lukemattomia yksityiskohtia, jotka olisivat voineet olla toisin ja joiden olisi ehkä vaikkapa minusta pitänytkin olla toisin – tai jotka, toisin ollessaan, olisivat johtaneet aivan toisenlaisiin käänteisiin koko saagan kannalta. Aivan kuten Jedin paluu olisi kerran voinut olla vasta Luken tarinan kolmas episodi kuudesta, jossa pahaa keisaria ei olisi vielä lainkaan kohdattu ja jonka jälkeen sankarin matka olisi jatkunut syvemmälle Imperiumin ja Voiman ytimeen, jossa lopulta vastaan olisi tullut myös Luken keisarilliselle puolelle päätynyt kadonnut sisko, myös The Rise of Skywalker olisi voinut olla hyvin pitkälti kokonaisuudessaan aivan toisenlainen, ja on ikuisesti kiinnostavaa arvuutella, millainen. Eipä vain ollut.

Oikeastaan siis kokonaiskuvaan sopii oikein hyvin se, että sarjan päättävä episodi on aivan erityinen tällainen jossittelun elokuva. Saatamme melkein sielumme silmin nähdä, kuinka Abrams ja Terrio itsekin ovat muuttaneet mieltään moneen kertaan ja vielä kesken leikkausvaiheenkin. Konkreettisemmin kuin koskaan ennen meillä on tästä episodista kuviteltavanamme kokonainen toinen versio: siis Duel of the Fates, Colin Trevorrown versio episodi IX:stä, jonka ensimmäinen luonnosversio yllättäen vuoti nettiin ensin tarkkana kuvauksena ja sittemmin ihan kokonaisena käsikirjoituksena.  Puhumattakaan sitten siitä, millainen trippi olisi ollut George Lucasin luonnosten mukainen IX, jos se todella olisi sukeltanut midikloriaaniseen sisäavaruuteen flanellipaitaisen mestarin itsensä vihjesanojen mukaan, mutta niihin en mene nyt. Ja jos haluatte jossittelua laatikon ulkopuolelta, lukekaa vaikka nämä ennen elokuvaa tallennetut Star Wars -kirjailijoiden ehdotukset episodi IX:n tapahtumiksi (sarjakuvakäsikirjoittaja Tom Veitch: ”Entä jos oikea keisari ei ollutkaan Kuolemantähdellä, vaan on paha olento, joka on piilottanut todellisen itsensä sukupolvesta toiseen?”).

Tätä kirjoittaessani törmäsin järjestämääni Star Wars -elokuvien paremmuusäänestykseen kahden vuoden takaa ja omaan silloiseen listaani. Jätän nyt sanomatta, monennelleko sijalle omalla listallani arvottaisin IX:n tällä hetkellä, mutta lainaan sen sijaan itseäni tuosta kirjoituksesta: Kaksi ensimmäistä Star Wars -elokuvaa ovat täydellisiä – muut Star Wars -elokuvat eivät ole täydellisiä. Ja vielä erästä toista tämän blogin itselleni läheistä kirjoitusta: vaikka toivon tietysti aina näiden elokuvien olevan mahtavia, se ei oikeastaan ole koskaan ollut niissä tärkeintä.

May The Fourth Be With You.

”Romaani, jonka keskiosan kirjoitti joku muu” – väärä väite jatko-osatrilogiasta, vaikka niinhän siinä tavallaan silti kävi

JJ Abramsin leikkaajat puhuivat typeriä The Last Jedistä, mutta tarkoittamattaan tarjosivat samalla osuvan todistuskappaleen jatko-osatrilogian pahimmasta epäonnistumisesta. Nimittäin siitä, että The Force AwakensThe Last Jedi ja The Rise of Skywalker eivät muodosta onnistunutta kokonaisuutta.

Tämän uutisen lähde on Mission: Impossible -podcast Light the Fuse, jonka jaksossa Maryann Brandon ja Mary Jo Markey vierailivat. Molemmat naiset ovat JJ Abramsin pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita, ja heidän kytköksensä podcastin varsinaiseen aiheeseen on siis Mission: Impossible III (2006), joka oli Abramsin debyytti pitkän elokuvan ohjaajana. Naiset leikkasivat yhdessä myös Abramsin kirjoittaman ja ohjaaman The Force Awakensin (2015), ja heistä Brandon palasi kaukaiseen galaksiin Abramsin mukana The Rise of Skywalkerin (2019) parissa. Erityisesti jälkimmäisessä, kovalla kiireellä tehdyssä tuotannossa Brandonin rooli käsiksen elokuvallistamisessa vaikuttaa olleen merkittävä, leikkauksen tapahtuessa poikkeuksellisesti jo kuvausvaiheen aikana ja vieläpä fyysisesti kuvauspaikoilla. Brandon on kertonut aiemmin haastatteluissa muun muassa toistelleensa tuotannon aikana Abramsille, että ”elokuva kyllä kertoisi” heille, kuuluisiko Reyn ja Benin suudella lopussa vai ei.

Molemmat naiset ovat sujuvan Hollywood-kerronnan ja erityisesti elokuvatoiminnan kiistattomia ammattilaisia, eikä minulla ole heistä tekijöinä pahaa sanottavaa. Mutta mitä he siis nyt ovat menneet sanomaan Rian Johnsonin kirjoittamasta ja ohjaamasta The Last Jedistä (2017), jonka parissa kumpikaan heistä ei työskennellyt? Näin:

Brandon: “It was just a different take on the Star Wars saga. And to Rian’s credit, he stuck to what he wanted to do, and he wanted to deconstruct the film and open it up to go a different direction. That is the film he made. I know it is controversial, but isn’t that kind of good in a way?” — “That’s why I feel very much like in hindsight that the trilogy, the last part of the trilogy, needed one vision.”

Markey: “I couldn’t agree more. It’s very strange to have the second film so consciously undo the storytelling of the first one. I’m sorry that’s what it felt like.” (Brandon täydentää lausetta, eli ilmeisesti on samaa mieltä)

Haastattelija: ”A lot of people said about The Rise of Skywalker that it undid all the stuff that Rian Johnson did, but Rian Johnson kinda did that first.”

Markey: ”I don’t really feel that’s true about the third film. It took where the second film ended and just tried to tell a story. I didn’t feel it was consciously trying to…it didn’t feel that way to me.”

Brandon: “[The Last Jedi] was polarizing, and it was hard for J.J. and the writer to know what to do with it… It’s like someone wrote the middle of your novel. Okay, now how do I get to the end of the novel?” (Brandon)

Brandon ja etenkin Markey siis katsovat The Last Jedin pyrkineen ”purkamaan” The Force Awakensin aloittaman tarinankerronnan. Heidän mielestään TLJ:n vuoksi viimeisen osan toteuttajaksi tarvittiin juuri Abrams, jonka puolestaan oli vaikea suhtautua keskimmäiseen osaan, joka oli kuin jonkun toisen kirjoittama keskiosa hänen romaanissaan.

Nämä väitteet ovat tylyjä, epäkollegiaalisia ja, mikä surullisinta, epätosia. Mutta kuten alussa sanoin: ne ovat myös paljastavia.

Ensin kuitenkin vastaväitteet.

rey-luke-tlj

Totta toki on, että yleisesti tykätyn The Force Awakensin jälkeen valmistunut The Last Jedi ei ollut kaikkien mieleen. TLJ:stä alkoi prequel-vuodet mieleen tuonut kovaääninen kiistely siitä, onko Disney pilannut Star Warsin, ja sitä seuranneet elokuvat Solo ja TROS ovat pikemminkin kasvattaneet näin ajattelevien joukkoa kuin pienentäneet sitä. Kiinnostavaa kyllä, TROS:iin pettyi vuorostaan moni TLJ:stä tykännyt – minä esimerkiksi.

Mutta mitä tahansa mieltä The Last Jedistä tai koko jatkotrilogiasta elokuvina tai Star Wars -saagan episodeina katsoja onkaan, tosiasia on, että Rian Johnsonin elokuva ei pyri ”purkamaan” TFA:ta tai tekemään sen tapahtumia tekemättömiksi.

Brandon ja Markey eivät podcastissa perustele väitettään tarkemmin, mutta yleensä näin väittävät viittaavat The Last Jedin tapahtumista kolmeen seikkaan: Luke Skywalkerin eristäytyneisyyden syihin ja pettymykseen tämän luonteesta, Reyn vanhempien arvoituksen (ensimmäiseksi jääneeseen) selitykseen ja siihen, että trilogian pääroistoksi oletettu hahmo kuolee kesken oletetun tarinansa.

Luke Skywalker oli kuitenkin jättänyt galaksin ja ystävänsä taakseen itseensä pettyneenä jo niissä lauseissa, jotka hänestä lausuttiin Abramsin ohjaamassa ja Brandonin & Markeyn leikkaamassa The Force Awakensissa, ja ilmeisesti jopa George Lucasin omissa luonnoksissa jatko-osatrilogian lähtökohdiksi. Se, mitä Kylo TLJ:ssä lausuu ”saastaisista huumediilereistä”, ei todennäköisesti koskaan ollut tarkoitettu kokonaiseksi ja lopulliseksi vastaukseksi Reyn henkilöhistoriaan, koska se ei selittänyt Reyn näkyä loittonevasta avaruusaluksesta The Force Awakensissa eikä oikeastaan myöskään peilisalinäkyä The Last Jedissä – ja seuraava episodi tarjosikin taustalle aivan toisen selityksen.

Mitä taas Snokeen tulee; kyllä, hahmon kuolema oli yllättävä ja kyllä, näistä kolmesta käänteestä erityisesti se aivan varmasti yllätti myös hahmon luomiseen pari vuotta aiemmin osallistuneen Abramsin. Mutta voi! millaista kädenlämpöisyyttä elokuviltamme edellyttäisimme, jos juonenkäänteiden yllätyksellisyyttä pidettäisiin lähtökohtaisesti tuomittavana. Ei The Force Awakens elokuvana tai edes elokuvan tekijät haastatteluissa koskaan antanut meille taetta, että pääpahikselta vaikuttava hahmo todella sellainen olisi: katsojan kokemukset tämänkaltaisten tarinoiden kerronnasta siihen meitä tuudittivat.

Supreme-Leader-Snoke-the-last-jedi

Koska makuasioista toki voi kiistellä loputtomiin, katsojalla on oikeus pitää Rian Johnsonin (ja Lucasfilm-Disneyn) ratkaisuja huonoina. Moni katsoja olisi esimerkiksi halunnut nähdä The Last Jedissä sankarillisemman Luke Skywalkerin, joka olisi vähintään mököttämisensä päätteeksi palannut Reyn mukana galaksin olentojen ilmoille seikkailemaan vielä elokuvan lopun tai jopa seuraavankin ajan. Sen halun voin hyvin ymmärtää, ja samoin sen, että jo yksin siitä todennäköisesti juontaa mielipide, että uusi trilogia alkaa lupaavasti, mutta menee ”pilalle” keskimmäisessä osassa, jossa sen tietenkin pitäisi vasta kasvattaa kierroksia.

Mutta sellainen ei ollut se henkilöhistoria, jonka Johnson ja Lucasfilm Lukelle valitsivat. Väite siitä, että TLJ olisi pyrkinyt tekemään TFA:n aloittaman tarinan tyhjäksi (sen jatkamisen sijaan) ei kerrassaan pidä vettä, lausui sen sitten tyytymätön fani tai TFA:n leikkaaja. Mutta jos se on väärä väite, suorastaan väärinymmärryksen puolelle Brandon sen sijaan lipsahtaa jatkaessaan vielä väitettään itse leikkaamansa The Rise of Skywalkerin puolelle. Vertaus siitä, että TLJ on kuin jonkun toisen kirjoittama keskiosa Abramsin kirjoittamassa romaanissa, on nimittäin täysin pielessä.

LucasAbramsJI1

Star Warsin jatko-osatrilogia kun ei ollut JJ Abramsin teos. Se oli kolmen elokuvan kokonaisuus, jonka aloittivat George Lucas ja kirjoittaja Michael Arndt, ja jonka ensimmäisen osan tekijäksi sittemmin palkattiin Abrams. Abrams kieltäytyi koko trilogian tekemisestä, eikä hänen siksi ollut koskaan tarkoitus kirjoittaa eikä ohjata useampia episodeja. Hänen ensimmäisen SW-pestinsä aikana oli kyllä tarkoitus laatia suunnitelmia trilogian kokonaisjuonesta, joten Abramsilla oli kaikki mahdollisuudet vaikuttaa siihen, miten Johnson tarinaa jatkaisi, mutta kaikesta päätellen tällaiset suunnitelmat jäivät ohuiksi. (Abrams on joka tapauksessa kreditoitu The Last Jedissäkin vastaavaksi tuottajaksi.)

The Force Awakensia tehdessä oli siis koko ajan tarkoitus, että Abramsin jälkeen viestikapulan poimisi Rian Johnson, joka kertoi ja ohjasi keskimmäisen osan. Päätösosan taas oli määrä syntyä samalla tavalla kolmannen miehen, Colin Trevorrown käsissä. Abrams palasi episodi IX:n tekijäksi vasta kun Trevorrow oli jättänyt tuotannon, ja vasta tällöin, Trevorrown version tarinan päätöksestä lentäessä käytännössä kokonaan roskikseen, alle kaksi ja puoli vuotta ennen trilogian päätösosan ensi-iltaa, Abrams alkoi miettiä, miten hän tarinan lopettaisi.

Vain tämän kaiken jälkeen meillä on käsissämme elokuvatrilogia, joista kaksi kolmasosaa on kirjoittanut ja ohjannut JJ Abrams (yhteistyökumppaniensa kanssa). Tottakai peruutuspeilistä meillä nyt on tarina, jonka alusta ja lopusta huolehti Abrams ja vain keskikohdan kirjoitti joku muu, ja tottakai näin jälkiviisaasti voidaan katsoa, että Abramsin olisi kannattanut alunperinkin ryhtyä töihin koko trilogian kanssa. Silloin me katsojat olisimme saaneet (niin hyvässä kuin pahassakin) yhden tekijän vision yhdestä tarinasta, eikä episodi IX:n kanssakaan olisi tullut sellaista kiirettä kuin nyt tuli.

Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että tämä vaihtoehtoinen tapahtumienkulku ei ole historia, jonka Rian Johnson olisi riistänyt Abramsilta, vaan se on historia, josta Abrams itse kieltäytyi The Force Awakensin aikaan. Brandonin vertausta käyttäen: hänellä oli kaikki mahdollisuudet ”kirjoittaa koko romaani” itse, mutta The Force Awakensin aikaan hän ei niin halunnut.

abrams-jakku

Surullisinta Brandonin ja Markeyn sammakkosanoissa on kuitenkin se, että pitkän Abrams-yhteistyösuhteensa vuoksi he eivät ymmärrä, että Abramsin The Rise of Skywalker on paljon epäonnistuneempi jatko The Last Jedille kuin TLJ oli The Force Awakensille. Se on paljon syyllisempi edeltäjäelokuvan tapahtumien ”purkamiseen” kuin TLJ oli, ulottaen käpälöintinsä jopa pieniin yksityiskohtiin: Kylo esimerkiksi korjaa edellisessä episodissa rikkomansa kypärän kaikesta päätellen aivan vain siksi, että Abrams tykkäsi kypärän designista. Mitään Kylon tarinaan liittyvää jatkuvuutta kypärään palaaminen ei ainakaan ilmennä.

TROS hylkää muutenkin lähes kaikki TFA:n ja TLJ:n tarina- ja henkilökaaret, ja erityisesti niissä kehitellyt teemat menneisyydestä oppimisesta, sankarillisuuden luonteesta ja kunkin oman paikan etsimisestä.

Siinä missä Rian Johnson otti The Force Awakensin tapahtumat, asetelmat ja cliffhangerit, ja kertoi niille rohkean jatkon (joka ei ollut kaikkien mieleen), Abrams ikään kuin kieltäytyi hyväksymästä The Last Jedin valintoja ja taivutti trilogian päättymään episodiin, jonka palat eivät sovi yhteen yhdenkään aiemman episodin kanssa. Hän keskittyi irrallisiin toimintakohtauksiin ja kaivoi pääpahikseksi haudasta keisari Palpatinen aivan kuin välttyäkseen tarttumasta Johnsonin vaikeimpiin cliffhangereihin kuten pimeältä puolelta pelastettavan Kylon/Benin asemaan pahan First Orderin itsevaltiaana. Reyn vanhempien arvoituksen ratkaisuksi hän sepitti vastauksen, joka ilmeisesti ei ollut sen paremmin Trevorrown, Johnsonin kuin Abramsin itsensäkään mielessä edellisiä episodeja tehdessä.

tros-rey-and-palpatine

Kaikesta tästä huolimatta olen päätynyt ajattelemaan, että Abrams ei ole tämän tarinan pahis. Etenkin kun hän The Force Awakensin myötä on vastuussa myös suuresta osasta jatko-osatrilogian onnistumisia, alkaen vaikkapa konkreettisista näyttelijävalinnoista ja ulottuen epämääräisemmin määrittyvään ”taian palauttamiseen”. Ja etenkin kun Trevorrown version vuotanut käsikirjoitus todistaa, ettei sekään suinkaan olisi ollut saumattomasti sujuva päätösosa.

Itse asiassa olen samaa mieltä Brandonin ja Markeyn kanssa siitä, että Abramsin yksin kirjoittama ja ohjaama jatko-osatrilogia olisi varmasti ollut yhtenäisempi kokonaisuus kuin tämä toteutettu. Näihin elokuviin liittyvistä jossitteluista mahdottomimpiin kuuluu kysymys siitä, millaiset elokuvat olisimme sitten saaneet. Varmaa on nimittäin, että paitsi että Abramsin versio episodista VIII olisi eronnut Johnsonin ajatuksista, myös IX olisi tällöin toteutunut täysin toisenlaisena kuin millaisena Abrams nyt päätyi Johnsonin jälkeen sen tekemään. Snoke todennäköisesti olisi ollut elossa viimeisessäkin osassa, esimerkiksi.

Jatko-osatrilogian suuri epäonnistuminen oli kokonaissuunnitelman puute. Jälkikäteen ajatellen tuntuu aivan käsittämättömältä, että Disney-Lucasfilmin johdossa kuviteltiin, että ilman sellaista syntyisi viestikapulamaisesti vain kahden vuoden ensi-iltapäivien välein onnistunut kokonaisuus.

Se, mitä olisi pitänyt tehdä, on kutakuinkin se, millaisena tekeillä ollut tarina meille keväällä 2013 näyttäytyi. Silloinhan nimittäin kerrottiin, että vaikka Abrams ohjaisikin ainoastaan uusista elokuvista ensimmäisen, koko trilogian tarinakaarta kehiteltäisiin yhdessä tiimissä, johon kuuluisivat Abrams, Lucasin itsensä valitsema käsikirjoittaja Michael Arndt, Imperiumin vastaiskun kirjoittaja Lawrence Kasdan, neuvonantajan roolissa Lucas itsekin, hänen seuraajakseen valitsema kymmenien menestyselokuvien tuottaja Kathleen Kennedy ja vieläpä viimeksi mainitun perustama, nimenomaan jatkuvuuden ylläpitoon tähtäävä Star Warsin ja tarinankerronnan asiantuntijoiden muodostama ”tarinaryhmä”.

Jos jossain on tälle kaikelle vaihtoehtoinen historia jonka olisin halunnut toteutuvan, se on se, jossa noille kehittelyille olisi annettu enemmän aikaa.

Kuinka Benistä tuli Kylo (tai ainakin pala tarinaa, kuinka)

Yksi monista jatko-osatrilogiaan liittyvistä jossitteluista on, oliko The Force Awakens niin sanotusti ”oikea” episodi VII.

Tarkoitan: kun 9-osainen episodinumeroitu saaga kertoo Skywalkerien suvun saagan, eikö episodi VII:n olisi pikemminkin pitänyt kertoa siitä, kuinka Luken yritys kouluttaa uusia jedejä epäonnistui ja kuinka Ben Solo kääntyi pimeälle puolelle? Eikö tämä olisi ollut tarina, joka olisi ansainnut oman episodinsa tässä sukusaagassa?

Oma vastaukseni on – ainakin nyt jälkikäteen – että ei, parempi oli saada tarina näin. Etenkin juuri Kylo Ren oli kiehtovampi hahmo tästä saamastamme näkökulmasta tarkasteltuna: ”keskeneräisenä” pahiksena, mutta aikeiltaan arvoituksellisena.

Mutta jossittelu ei ole tässä kohtaa perusteetonta, koska Leian ja Hanin pojan kääntyminen pimeälle puolelle ilmeisesti oli yksi lähtökohdista George Lucasin omissa suunnitelmissa episodeista VII-IX. Mutta kun Lucas myi firmansa ja päätösvallan Disneylle, erkanivat elokuvasuunnitelmat vähitellen Lucasin ideoista. Lopulta ne erosivat niin pitkälle, että Lucasin mielestä hänen tarinoitaan ei käytetty lainkaan – vaikka monet lopullistenkin elokuvien konsepteista, kuten Luken eristäytyminen galaksilta epäonnistumisensa jälkeen, perustuvat hänen ideoihinsa. Kylo Renin nimen saaneen hahmon kääntyminen valosta pimeyteen päätyi elokuvien ulkopuolelle.

Sitä emme saa koskaan tietää, millainen olisi ollut Lucasin tarinaan perustuva episodi VII. Todennäköisesti emme saa ainakaan pitkään aikaan edes tarkkaa kuvaa Lucasin jatko-osatrilogian tarina-aihiosta. Mutta koska Lucasfilmillä kyllä osataan elokuvien jättämien aukkojen paikkailu oheistarinoissa, voimme sentään nyt lukea virallisen kaanonin nykyisen version tästä nimenomaisesta jossittelusta. Charles Soulen kirjoittama ja Will Slineyn piirtämä sarjakuva The Rise of Kylo Ren (Marvel, 4 numeroa 2019-20, albumiversio tulossa) kertoo, kuinka se kävi…tai oikeastaan, palan siitä.

trokr-ben-solo-to-be-kylo-ren

The Rise of Kylo Ren ei nimittäin vieläkään selitä yhtä suurimmista arvoituksista: missä ja miten Ben Solo kohtasi Snoken, joka hänet pimeälle puolelle viekoitteli. Ben Solon lankeemus tapahtui noin kuusi vuotta ennen The Force Awakensia, ja samaan aikaan Leia ja muut galaksin johtajat eivät olleet vielä kuulleetkaan sanoja ”First Order” (näin on todettu kaanonissa jo aiemmin, erityisesti Bloodline-kirjassa). The Rise of Kylo Ren kuitenkin viimeistään paljastaa, että Ben tunsi Snoken jo ennen Luken jeditemppelin tuhoa, ja että kisälli-mestari-suhde näiden välillä oli tuolloin jo pitkällä. Itse asiassa sarjakuvassa on ainakin yksi repliikki, jossa vihjataan Lukenkin kohdanneen Snoken ainakin kerran ennen näitä tapahtumia.

Perustellusti voi siis ajatella, että tänä talvena julkaistu sarjakuva kuvaa sittenkin pikemminkin viimeistä vaihetta Ben Solon matkassa pimeälle puolelle kuin koko matkaa – ja jättää ehdottomasti aukkoja selitettäväksi myöhemminkin. Itse asiassa sarjakuva taitaa sittenkin kertoa nimihenkilönsä tarinaa paremmin sen taustatarinan Renin ritareille, jonka episodien VII ja IX kirjoittaja-ohjaaja JJ Abrams kertoi jo The Force Awakensin aikaan olevan olemassa.

Itselleni The Rise of Kylo Ren oli joka tapauksessa hämmentävä lukukokemus. Vaikka se oli nimenomaan kirjoitettu selittämään Benin/Kylon hahmoa ja tarinaa, se ei minusta oikeastaan kovin hyvin sovi yhteen aiemmin kerrotun kanssa. Oletin myös tarinan nimensäkin perusteella peilaavan The Rise of Skywalkeria, mutta ei se oikeastaan niin tehnyt – jos kohta kysyä voikin, oliko sen elokuvan otsikko kovin onnistunut.

Tämän enempää on paha sanoa sarjakuvaa spoilaamatta. Mutta arvaankin, että tämän blogimerkinnän saattaa lukea joku, joka ei sarjakuvaa aio lukea, mutta jota ehkä kiinnostaisi kuulla, miten Kylon nousu siis sen mukaan kävi. Tässä se siis tulee: sarjiksen tapahtumien tiivistelmä kuvien kanssa. Ja sarjisspoilerien myötä hieman lisää siitä, mikä tässä tarinassa minusta oli niin outoa.

trokr-knights-of-ren

Kuten Renin ritarien Ren tässä vihjaa, Ben Solo ei tainnut olla ensimmäinen, jonka Snoke on ohjannut liittymään ritarikuntaan.

Renin ritarit olivat olemassa jo kauan ennen Kylo Reniä. He olivat Snokelle työskenteleviä tappajia, jotka kykenivät jonkin verran käyttämään Voimaa. Tämän epäpyhän ritarikunnan aiempi johtaja kutsui itseään nimellä Ren, joka tietysti selittää jengin nimen – mutta ei oikeastaan sitä, miksi Ben Solo päätti käyttää tuota nimeä sukunimenään. Sitä sarjakuva ei selitä mitenkään.

Sen sijaan sarjakuva näyttää, mitä tapahtui tuon kohtalokkaan hetken jälkeen, jolloin Luke Skywalker erehtyi sytyttämään miekkansa kurkistettuaan 23-vuotiaan oppilaansa mieleen ja nähtyään synkän tulevaisuuden, kuten The Last Jedin näkökulmatut flashbackit kertoivat. Ja siinä onkin sarjakuvan suurin yllätys: The Rise of Kylo Renin mukaan Ben Solo ei tappanut ketään tuona yönä.

trokr-jedi-temple-explosion

Temppelin tulipalon sytyttää salama. Voima-salama, siis?

Ben kyllä luulee tappaneensa enonsa, mutta kuten tiedämme, näin ei käynyt. Hän kyllä katsoo temppelin palavan, suurin osa jedioppilaista sisällään, ja tulkitsee olevansa syyllinen temppelin tuhoon (eikä yritä auttaa ketään ulos), mutta varsinaisesti hän ei edes sytytä tulipaloa itse. Sarjakuvan perusteella temppelin vaikuttaa leimauttavan liekkeihin etäyhteydellä Snoke tai itse keisari Palpatine, jonka nukke Snoke The Rise of Skywalkerin mukaan oli.

Tulipalon äärellä Ben kohtaa kolme viimeistä jedioppilastoveriaan, jotka eivät olleet paikalla tuhon tapahtuessa. Heidänkin Ben haluaa vain jättävän itsensä rauhaan: vastustajien tylyn tappamisen aika on tulevalla Kylolla vasta edessä. Entiset ystävänsä karistettuaan Ben ajattelee hetken äitiään ja harkitsee kotiinpaluuta, pahan polkunsa jättämistä. Sen sijaan hän matkaa Snoken isälliseen syleilyyn (!) tuntemattoman avaruusaseman idylliseen puutarhaan (!!).

trokr-ben-solo-snoke

Ben Solo ja aito fyysinen kosketus.

Ben tosiaan tuntee tässä vaiheessa Snoken jo hyvin. Tai pikemminkin luulee tuntevansa. Kun Snoke saa heidän tapaamisensa aikaan viestin kenraali Brendol Huxilta, Ben-parka ei vielä tiedä lainkaan, miksi kenraalit hänen uudelle mestarilleen soittelevat. Armeijoiden komentamisen sijaan Ben on tässä vaiheessa kiinnostunut löytämään itselleen paikan maailmassa – ja sitä ennen Renin ritarit.

Ben on kohdannut Renin ritarit aiemminkin, ”vuosia sitten”, eräällä matkalla yhdessä Luken ja Lor San Tekkan kanssa. Flashback-kohtaus on kiinnostava erityisesti siksi, että se paljastaa Snoken kommunikoineen Voiman kautta Benin kanssa tuttavallisesti jo tuolloin. Ben on piirretty tässä välinäytöksessä ehkä noin 15-vuotiaan näköiseksi, joka tarkoittaa, että Benin viettelys pimeälle puolelle alkoi käytännössä jo hänen lapsuudessaan.

high-republic-rise-of-kylo-ren

Huomaa tässä ruudussa viittaus tulevaan The High Republic – kirja/sarjakuvaprojektiin.

Matkallaan kohti Renin ritareita Ben kohtaa uudelleen jedioppilastoverinsa, jotka ovat seuranneet häntä selvittääkseen totuuden ja kostaakseen mestarinsa oletetun kuoleman. Seuraa tietenkin taistelu, ja seuraa kyllä yhden jedin kuolema, mutta yhä Ben yrittää välttää varsinaista tappoa. Ja kun Ben sitten liittyy Renin jengiin – jengiin, joka nimenomaan tappaa jopa ilman kummempaa syytä – ei hän vaikuta olevan kotonaan. Pääsymaksu Renin ritareihin liittymisestä on ”hyvä kuolema” eli jonkun syyttömän surmaaminen, eikä Ben halua sitä ainakaan kenen tahansa verellä maksaa.

trokr-good-death

Mutta koska tiedämme, miten Benin käy, pimeän puolen hän toki sarjakuvan loppuun mennessä valitsee. Sitä ennen hänellä on vielä kerran hyvä tilaisuus valita toisin, entisten ystäviensä tarjotessa kättä vielä kerran. Kun Ben ei tartu siihen, mutta ei jedioppilaita välittömästi surmaakaan, ritarikunnan johtaja-Renin tulkitsee, ettei Ben sittenkään edes halua pimeälle puolelle. Tästä suivaantuneena Ben suorittaa ”hyvä kuolema” -sisäänpääsykokeen tappamalla itse Renin ja ottamalla tämän paikan.

Perään hengestään pääsee kuitenkin vielä viimeinen jäljellä olevan jedioppilastoverikin, joten The Rise of Kylo Renin loppuun mennessä Ben Solon nimen pian hylkäävä nuorukainen lopulta tappaa yhden niin sanotun hyviksenkin. Se lienee tulkittava viime silaukseksi tiellä pimeälle puolelle.

trokr-kylo-ren-lightsaber

Hihoitta on hyvä harrastaa. (Tähän sarjakuva päättyy.)

The Rise of Kylo Ren on Star Wars -sarjakuvien ystäville ilman muuta lukemisen arvoinen, eikä kertomuksena sinänsä aivan kehno (joskaan eri erityisen erityisesti sarjakuvitettu). Mutta kuten sanottua, minut se jätti hämmentyneeksi. Aivan kuin joulukuun elokuva The Rise of Skywalker, myös tämä sarjakuva tuntuu minusta sanalla sanoen väärältä vastaukselta sille, mitä The Force Awakensin ja The Last Jedin myötä olin useamman vuoden ajan kysynyt.

Episodi IX tarjosi kaiken vastaukseksi ja lopetukseksi pelkän Palpatinen. Kylo Ren -sarjiksessa Palpylla on vain pieni cameo-rooli lopussa, mutta jatko-osatrilogian kiehtovimmalle hahmolle se tekee samaa mitä viimeinen episodi: pyyhkii Kylo Renistä pahuutta isolla märällä rätillä. Mutta siinä missä episodi IX sinänsä tietenkin päättyi Benin paluuseen, sarjakuva pehmentää Benin aiempaa exitiä.

The Rise of Kylo Ren poistaa Beniltä vastuuta teoistaan tavalla, joka minusta on suoranaista retconnausta. Sekä The Force Awakensissa että The Last Jedissä kun sanottiin suoraan, että Kylo nimenomaan tuhosi Luken jeditemppelin ja tappoi hänen oppilaansa. TLJ:ssä Luke sanoi lisäksi Kylon lähteneen ”muutamien muiden oppilaiden kanssa”, jonka ainakin minä oletin tarkoittavan, että muutamat heistä olivat surmayönä Kylon puolella ja ehkä liittyivät myöhemmin Renin ritareihin hekin. Mutta ehei: tämän kaanonia olevan sarjakuvan mukaan jeditemppelin siis tuhosi jokin Beniä korkeampi voima (toki sen jälkeen, kun Ben oli romauttanut huoneensa katon Luken niskaan). Ja mukana kadonneet oppilaatkin olivat vain heitä, jotka yrittivät pysäyttää Benin.

Tämä on merkityksellistä paitsi siksi, etten ollenkaan pidä elokuvissa kerrottujen juonenkäänteiden muuttamisesta jälkikäteen, mutta myös siksi, että muutos tekee Ben Solosta ajopuun hetkellä, jonka pitäisi olla käänteentekevä hänen elämässään. Vaikka Ben sarjakuvan mukaan on pitänyt etäyhteyttä Snokeen vuosia ja vaikka hän omaehtoisesti haluaa etsiä elämänohjeita tunnetuilta murhamiehiltä, hän tuntuu päätyvän sarjakuvan lopussa Kylo Reniksi kuin olosuhteiden pakosta.

trokr-your-choice

Hear, hear, Ben!

Tämä ei ole vain minun tulkintaani. Pikemminkin se on Charles Soulen tulkinta Ben Solosta – ja koska tämä on eittämättä Lucasfilmin tarinaryhmän tarkassa ohjauksessa kirjoitettu tarina, se on Star Wars -saagan kanonisoitu totuus tapahtumista. The Rise of Skywalker kertoi meille, että Snoke oli keisari Palpatinen luomus, ja että Kylon kuulemat Snoken ja Vaderin sanat tulivat siis todellisuudessa vanhalta kurttunaamalta itseltään. The Rise of Kylo Ren kertoo meille, että Ben Solon oma kokemus koko hänen elämästään oli jo kauan ennen tuota kohtaamista, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Että hän kulki muiden ohjaamaa polkua lapsuudesta First Orderin itsevaltiaaksi asti – vaikka hän todellisuudessa aivan itse pysyi tällä polullaan.

Benin näkemyksen mukaan hyvä puoli antoi ensin hänelle nimen kahden legendan mukaan ja pyrki kasvattamaan hänestä sellaista – ja sitten paha puoli nappasi hänet itselleen nähden hänet silloinkin vain Skywalkerin suvun voimakkaana vesana. Jälkimmäisen hän silti valitsi, ehkä paljoltikin nimen vaihdon houkuttamana, koska koki voivansa silloin sentään tehdä mitä tahansa ilman tuon suvun taakkaa – mutta hän selitti itselleen tekevänsä senkin ikään kuin vastahakoisesti. ”You don’t want to live in the shadow”, pilkkaa Ren loppukohtaamisessa Beniä. ”True. I am the shadow”, vastaa Ben synkkänä. Jos ”emo Kylo Ren” -vitsejä ei olisi käytetty loppuun jo pari vuotta sitten, nyt niille ainakin olisi perusteita!

trokr-ben-solo-no-choice

Toisaalta kyllä.

Tietystä koomisesta potentiaalistaan huolimatta The Rise of Kylo Renin nimihenkilö on kyllä aidosti traaginen hahmo. Tätä pohdintaa kirjoittaessani huomaan Ben Solon manipuloitujen itsekäsitysten ja väärien luulojen hänen omien päätöstensä vastuusta kiehtovan minua enemmän kuin sarjakuvaa varsinaisesti lukiessani, joten ehkä Soule on sittenkin jäljillä.

Perusongelmani kuitenkin on se, että elokuvien Kylo Ren ei vain väitä muille ja itselleen olevansa hirviö. Kyllä hän myös on sitä: tappaja, kiduttaja, paha – eikä vähiten siksi, että elokuvat kirjaimellisesti kertovat meille tappojen alkaneen Luken jeditemppelin oppilaista. Sarjakuva haluaa todistaa tämän historian toisin, ja vaikka kuinka haluaisin olla eri mieltä, en voi yleisössä ollessani kuin todeta, että tällaista tarinaa minulle nyt kerrotaan.

trokr-name

Ajattelin itse asiassa samaa, Ben.

Mitä muuten tulee nimeen, niin The Rise of Kylo Renissä ei lausuta nimeä Kylo. Snoke vaikuttaa näkevän sen Benin mielessä kakkosnumeron keskustelussa, jossa Ben nolostellen sanoo keksineensä ajattelemansa nimen – lapsena.

Tämä on, täytyy sanoa, selitys jota en todellakaan kaanoniin odottanut. Mutta lapsena keksityltä ”Kylo” kieltämättä on aina tässä meidän maailmassamme kuulostanut! Ehkä näemme vielä jonain päivänä, jossain Jedin paluun jälkeisiin seesteisiin vuosiin sijoitetussa tarinassa, lapsi-Benin vaikkapa ratsastamassa Chewie-seden hartioilla kutsumassa itseään Kyloksi? Ehkä se kohtaus on yhtä aikaa suloinen ja hyytävä?

Ja nyt kun tähän lopuksi päädyin: niin, toista Ben-prequeliahan tämä prequel nyt ilman muuta huutaa. Ellei nyt lapsuusmuistoja, niin sellaista, joka selittäisi Benin ja Snoken välistä aiempaa historiaa – ja jos kohtaaminen Lukenkin kanssa nyt on lisätty kysymysten listalle, niin sitä toki myös. The Rise of Kylo Renin perusteella voi tosin olettaa, että se kertomus todennäköisesti tekisi Benistä entistäkin enemmän olosuhteiden uhrin.

Star Wars: The High Republic on saagan seuraava vaihe – mutta vain kirjahyllyissä

Kerrankin paikkansa pitivät sekä huhut että viralliset hypetykset. Ainakin kutakuinkin.

Lucasfilmin julkaisuosastolla pitkään kehitelty ja työnimellään ”Project Luminous” jo jonkin aikaa hypetettykin projekti on Star Wars: The High Republic. Juuri niin kuin tammikuussa huhuttiin, ja kuten alkoi vaikuttaa hyvin uskottavalta, kun tuo termi ”korkea tasavalta” alkoi juuri tämän vuoden alussa putkahdella tuoreimpiin Star Wars -sarjakuviin.

Kuten Project Luminous -otsikon alla on vihjailtu, hanke on isommanpuoleinen. Kyse on kirjojen ja sarjakuvien muodostamasta toisiinsa kietoutuvien tarinoiden suuresta kokonaisuudesta, joka vieläpä koostuu useista ”vaiheista” Marvel-leffojen tapaan. Mukana on koko kööri: Disney Lucasfilm Press (oman talon yksikkö ja lastenkirjat), Del Rey (romaanit), IDW Publishing (lasten sarjakuvat), Marvel (aikuisten sarjakuvat), Dorling Kindersley (tietokirjat) ja niin edelleen.

Mutta kun tästä tammikuussa huhuttiin, tämän kaiken piti johtaa tuleviin, toistaiseksi siis yhä julkistamattomiin Star Wars -elokuviin. Nyt virallinen tiedote oikein erikseen vakuttaa, että The High Republic ei liity mihinkään tekeillä oleviin elokuvahankkeisiin. Kai sitä väitettä on sitten uskominen.

star-wars-high-republic-poster

Mistä sitten on kyse, ellei elokuvista?

The High Republic sijoittuu aikaan 200 vuotta ennen The Phantom Menacea (ei siis 400 vuotta, kuten huhuttiin). ”Tämä on toiveikasta, optimistista aikaa, jolloin jedit ja Tasavalta ovat mahtinsa huipulla. Mutta tietenkin paha saapuu jostain tämänkin hienon ajan portin taa”, lupaa Michael Siglain Lucasfilm Publishingista tiedotteessa. Julkistusvideossa kehiin heitetään myös käsite ”pyöreän pöydän jedit”, josta tuleekin heti tietynlaisten sankaritarinoiden viba.

Lisäksi tarinat sijoittuvat aikaan, tiedotteet nyt kertovat, jolloin galaksin ulkolaitoja tutkittiin. Jostain sieltä löytyvätkin tarinan pahikset: Nihil, ”avaruusviikingeiksi” kutsuttu liittouma. Luonnostaiteessa ja kirjojen kansissa nihilit (nihililäiset?) tuntuvat käsittävän monia rotuja ja sonnustautuvan sieltä täältä keräillyn näköisiin tamineisiin. He/ne tuovat mieleeni Serenity-elokuvan reaverit, jotka nekään eivät olleet varsinaisesti vieras alien-rotu, mutta hemmetin pelottavia raakalaisia siitä huolimatta. (En silti yllättyisi, vaikka Nihil olisi vain THR:n ensimmäinen pahisaalto, sillä luonnoskuvat heistä eivät hengi minusta sellaista uhkaa, jota ”jedit pelkäisivät”, kuten tiedotteissa vihjaillaan.)

Hyvän puolella The High Republicissa on siis kyse jedeistä. Uusista hahmoista, mutta tutusta organisaatiosta – vaikka ihme kyllä on, jos esimerkiksi vanha ystävämme Yoda ei sivuroolissa mukana ole. Keskeinen tapahtumapaikka lupaa olla avaruusasema The Starlight Beacon, jolta ulkoreunoja ilmeisesti kartoitetaan. (Onkin muuten jo korkea aika, että Star Wars -tarinan tukikohdaksi tarjotaan avaruusasemaa!)

Kannattaa katsoa tämä neljän minuutin julkistustraileri:

Trailerissa kerrotaan, että The High Republicia on kehitelty ison kirjoittajatiimin yhteisin voimin tiiviisti kesästä 2018 lähtien. Lucasfilmin tarinaryhmän Pablo Hidalgo kuvaa videolla, että kirjoittajille annettiin ”tyhjä taulu” ja lupa keksiä, mitä he haluaisivat kertoa. Elokuvien puolelta mukaan on värvätty ainakin visualisteja Darth Maulin ja Amidalan asut suunnitellutta Ian McCaigia myöten. Tämä kaikki kuulostaa erinomaiselta lähtökohdalta!

Se, mihin on sitten päädytty, tuo yhtäältä mieleen New Jedi Order -kirjasarjan (1999-2003), koska sekin oli lukuisien kirjoittajien yhteinen iso tarina jossa osaltaan tutkittiin galaksin ulkolaitoja, ja toisaalta aihepiirinsä vuoksi Tales of the Jedi -sarjakuvat (1993-1998) ja Knights of the Old Republic -peleistä alkaneet tarinat (2003-2012). Nämä kaikki tarinat jäivät Lucasfilmin 2010-luvun pöydänpuhdistuksessa Legends-kaanoniin. Tosin mikään ei periaatteessa estä tulkitsemasta TOTJ:ia ja KOTOR:ia, jotka oli sijoitettu reteästi tuhansien vuosien päähän menneisyyteen, edelleen nykyisenkin kaanonin historiaksi. Käytännössä The High Republic tarjoaa selvästi itsensä nykyisen kaanonin vastineeksi juuri noille rakastetuille tarinoille, mutta niistä poiketen se sijoittuu tosiaan vain 200 vuoden päähän Skywalker-saagasta.

Sivumennen sanoen 200 vuotta kyllä tuntuu todella lyhyeltä ajalta. Star Wars -galaksissa kun kulkee arkisesti jopa tuhat vuotta eläviä olentoja, kuten elokuvienkin hahmojen rosterista Yoda ja Maz Kanata. Huhuttu neljäsataakin olisi lukuna tehnyt jo toisenlaisen terän, mutta 200 vuotta on sen verran lähellä, että suhtaudun hyvin epäilevästi väitteisiin siitä, että tällä tarinalla ei muka olisi mitään kytköksiä Skywalker-saagaan. Ei ehkä juuri Skywalkereihin, mutta niin luontevasti monet THR:n tulevat tapahtumat voisivat myöhemmissä tarinan vaiheissa luontevasti johtaa prequelien asetelmiin eli ennen kaikkea tasavallan ja jedien loiston nopeaan romahdukseen. Mutta ehkä se onkin tarina, jota tässä lopulta ollaan kertomassa?

star-wars-high-republic-ideas

Kirjoittajien brainstormausta. Kuvakaappaus julkistusvideosta. Complicated monsters! Dinosaurs!

Milloin siis, ja mitä? Ensimmäisenä The Light of the Jedi, romaani, joka julkaistaan Star Wars Celebrationissa Anaheimissa tämän vuoden elokuussa. Juonellisesti tarinakokonaisuuden käynnistää tuossa kirjassa tapahtuva ”suuri tragedia”, jonka seurauksista The High Republicissa ainakin aluksi on kyse.

Kokonaan THR:n ”ensimmäinen aalto” sisältää seuraavat teokset:

  • The High Republic: Light of the Jedi. Aikuisten romaani, kirjoittaa SW-sarjakuvistaan tunnettu Charles Soule. Julkaistaan elokuussa.
  • The High Republic: A Test of Courage. Nuortenromaani, kirjoittaa Justina Ireland. Julkaistaan syyskuussa.
  • The High Republic: Into the Dark. Young adult -romaani, kirjoittaa genren mestari Claudia Gray. Julkaistaan lokakuussa.
  • The High Republic, Marvel-sarjakuva. Kirjoittaa Cavan Scott.
  • The High Republic Adventures, IDW-sarjakuva. Kirjoittaa Daniel José Older.

Kaikki tämä vaikuttaa periaatteessa aivan hyvältä, ja projektille on helppo toivoa kaikkea hyvää. Henkilökohtaisesti en silti aivan pompi tuoliltani tämän äärellä. Eikä se johdu ihan vain siitä, että tämän blogin päähuomio on joka tapauksessa elokuvissa ja niihin suoraan kytkeytyvissä tarinoissa.

Pidän kyllä siitä, että nyt ollaan reilusti kertomassa uutta tarinaa, eikä ainakaan suoraan yrittämässä kytkeä kaikkea ikuiseen originaalitrilogiaan. The High Republic -tarinoidenhan täytyy lähinnä ottaa huomioon toisensa, mutta ei jokaista viime vuosina julkaistua SW-romaania, -sarjakuvaa tai edes -elokuvaa.

Mutta toisaalta nimenomaan lupaus monivaiheisesta, lukuisia romaaneja ja sarjakuvia käsittävästä uusien tarinoiden kokonaisuudesta tuntuu kovin sitouttavalta, jopa uuvuttavalta. Epäilemättä keskeisten THR-tarinoiden ymmärtäminen ei tule vaatimaan jokaisen teoksen lukemista, mutta lukijalupauksen ytimessä on nyt kuitenkin ajatus pitkästä sarjasta. Se ja päähenkilöiden oletettu ikä vihjaavat nuorten yleisöjen tavoitteluun, vaikka ensimmäinen romaani nimenomaan ”aikuisten romaaniksi” onkin brändätty. Sellaisessa ei missään tapauksessa ole mitään vikaa, mutta nämä fiilikset saavat minut ajattelemaan, että ehkä tämä Star Wars -kerronnan vaihe ei ole ensisijaisesti minulle.

Tilanne olisi tietysti toinen, jos The High Republic sittenkin liittyisi myös tuleviin elokuviin, mutta kun sen tiedote nimenomaan halusi kiistää…

Star Wars -elokuvien Oscar-saldo: 11 elokuvaa, 37 (+3) ehdokkuutta, 10 palkintoa

Oscar-gaala oli ja meni, ja vaikka gaalan suurin voittaja Parasite yllätti, ei The Rise of Skywalker sentään yllättänyt. Se ei siis voittanut yhtään kolmesta ehdokkuudestaan.

Eilisen Twitter-ketjuni jatkeena ja laajentumana (sekä kahden vuoden takaisen blogimerkinnän päivityksenä) summaan tässä kirjoituksessa Star Wars -elokuvien Oscar-menestystä, jota varmaankin voi aivan yhtä hyvin perustein pitää yllättävän vahvana ja yllättävän vaisuna.

Vahvana siksi, että kaikkiaan 37 ehdokkuutta ja 10 palkintoa (joista 3 ehdokkuuksien ulkopuolelta) on kuitenkin oikein hyvin yhdelle elokuvasarjalle, vaikka kyse onkin 11 elokuvasta. Vaisuna taas siksi, että Star Warsit ovat tähän vuoteen asti jatkuneista ehdokkuuksistaan huolimatta saaneet Yhdysvaltain elokuva-akatemialta varsinaisen palkinnon viimeksi 36 vuotta sitten – ja sekin oli yksi noista erikois-Oscareista varsinaisten ehdokkuuksien ulkopuolelta.

rotj-endor-battle

Jedin paluun erikoistehosteet: edellinen kerta, kun Star Wars -elokuva palkittiin Oscarilla.

Kaikkein yllättävintä saattaa ainakin joistakin katsojista olla, että jokainen Star Wars -elokuva on tosiaan ollut ehdolla vähintään yhdessä Oscar-gaalan kategorioista. Tässä koko lista ehdokkuuksista:

  • Tähtien sota (1977), 10 ehdokkuutta: paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, Alec Guinness miessivuosasta, lavastus, pukusuunnittelu, ääni, leikkaus, erikoistehosteet, musiikki.
  • Imperiumin vastaisku (1980): 3 ehdokkuutta: lavastus, ääni, musiikki.
  • Jedin paluu (1983): 4 ehdokkuutta: lavastus, äänitehosteleikkaus, äänitehosteet, musiikki.
  • Pimeä uhka (1999): 3 ehdokkuutta: äänitehosteleikkaus, äänitehosteet, erikoistehosteet.
  • Kloonien hyökkäys (2002): 1 ehdokkuus: erikoistehosteet.
  • Sithin kosto (2005): 1 ehdokkuus: maskeeraus.
  • The Force Awakens (2015): 5 ehdokkuutta: leikkaus, äänimiksaus, äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki.
  • Rogue One (2016): 2 ehdokkuutta: äänimiksaus, erikoistehosteet.
  • The Last Jedi (2017): 4 ehdokkuutta: äänimiksaus, äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki.
  • Solo (2018): 1 ehdokkuus: erikoistehosteet.
  • The Rise of Skywalker (2019): 3 ehdokkuutta: äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki.

Yhteensä siis 37 varsinaista ehdokkuutta. Ja tässä ne voitot:

  • Tähtien sota (1977): 6 Oscar-palkintoa: lavastus, pukusuunnittelu, ääni, leikkaus, erikoistehosteet, musiikki. Lisäksi erikois-Oscar äänitehosteista.
  • Imperiumin vastaisku (1980): 1 Oscar-palkinto: ääni. Lisäksi erikoistehosteiden erikois-Oscar.
  • Jedin paluu (1983): ei Oscar-palkintoja varsinaissa kilpakategorioissa, mutta jälleen erikoistehosteiden erikois-Oscar.

Eli 10 palkintoa, joista 3 ehdokasasettelun ulkopuolelta.

Listasta huomaa vuosien vierimisen. Samoin sen, että Oscar-gaalat eivät toki muutenkaan ole veljiä keskenään. Katsastetaanpa!

anh-alec-guinness-obi-wan-kenobi

Alec Guinness Ben Kenobina alkuperäisessä Star Warsissa: ainoa näyttelijäsuoritus, jolla kaukaisesta galaksista on noustu ehdolle Oscareihin.

Oscareiden ”pääkategorioina” pidetään parasta elokuvaa, ohjausta, näyttelijöiden pääosia sekä käsikirjoituspystejä. Elokuvapiireissä toki arvostetaan muitakin, ja toisia enemmän kuin toisia: esimerkiksi leikkauspalkinto muodosti pitkään parhaan elokuvan ja ohjauksen kanssa eräänlaisen kolmijalan, kunnes kategoriat viime vuosikymmenellä alkoivat erkaantua toisistaan muun muassa parhaan elokuvan äänestyssäännöissä tapahtuneiden muutosten vuoksi.

Jos näitä pidetään pääkategorioina, ihka ensimmäisen Star Wars -elokuvan cinemaattiset ansiot todella tunnustettiin Hollywoodissa välittömästi, sillä vuoden jättihitti oli vuoden 1978 gaalassa ehdolla melkein kaikissa noissa – vain näyttelijäehdokkuus lohkesi sivuosien puolelta. On hyvä muistaa, että tämä ei ollut välttämättä mitenkään sanottua: eivät suurimmat hitit tuolloin, kuten eivät nytkään, mitenkään automaattisesti olleet Elokuva-akatemian juhlinnan kohteena. Yhtään niin sanotusta ”suuresta viidestä” palkinnosta George Lucasin ohjaama ensimmäinen Star Wars (1977) ei kuitenkaan voittanut. (Se hävisi ne etenkin Woody Allenin Annie Hallille.)

Mutta sen leikkauksen episodi IV:nä myöhemmin tunnettu elokuva kyllä voitti. Palkinnon pokkasi kolmikko Paul Hirsch, Marcia Lucas ja Richard Chew, joka siis tarkoitti, että Lucasin talouteen kannettiin kuin kannettiinkin yksi Oscar. Kyökkipsykologit voivat arvailla, ja ovat arvailleetkin, mitä seurauksia tällä sattumuksella mahtoi olla Lucasien myöhemmin katkerasti kariutuneelle avioliitolle. (Lucas oli henkilökohtaisesti ehdolla Star Warsin ohjauksesta ja käsikirjoituksesta, samoin kuin American Graffitista samoissa kategorioissa muutamaa vuotta aiemmin, mutta hän ei siis itse koskaan voittanut Oscaria.)

marcia-george-lucas-oscars

Oscar-voittaja Marcia Lucas ja hänen aviomiehensä.

Lucasin tärkeimmistä yhteistyökumppaneista John Williams, Oscarien historian useimmin ehdolla ollut mestarisäveltäjä, voitti Star Warsista ansaitusti yhden viidestä kultaisesta ukostaan. Sitä lukuunottamatta kaikki muut Star Wars -elokuvien varsinaiset palkinnot ovat tulleet niin sanotuista teknisistä kategorioista: erikoistehosteista, äänestä ja äänitehosteista, lavastuksesta ja pukusuunnittelusta.

Kaikki nämäkin olivat epäilemättä ansaittuja palkintoja, ja sanoja ’niin sanottu’ sopii painottaa. Totta ihmeessä kaukaisen galaksin käytetyn maailman suunnittelu ja toteutus ovat taidetta nekin, ja kiertelemättä myös suuri osa näiden elokuvien sekä viehätystä että kulttuurista merkitystä. Se, että kaikki kolme vuosien 1977-83 elokuvaa palkittiin ”erikois-Oscareilla” liittyy gaalan silloisiin tapoihin. Niin sanotut Special Achievement Awardit jaettiin ilman ehdokasasettelua: esimerkiksi Imperiumin vastaiskulla ei siis ollut lainkaan vastaehdokasta visuaalisten erikoistehosteiden palkinnolle.

star-wars-miniature-effects

Parhaat erikoistehosteet: palkinto elokuvista vuosilta 1977, 1980 ja 1983; ehdokkuudet elokuvista vuosilta 1999, 2002, 2015, 2016, 2017, 2018 ja 2019. Yksi jäi välistä!

Muutama muukin Oscareiden muutos näin pitkäikäisen sarjan ehdokkuusgalleriassa näkyy. Esimerkiksi lavastukseksi yllä suomentamani palkinto jaettiin aikanaan nimellä ”Art Direction – Set Decoration”, kun se nykyään tunnetaan nimellä ”Production Design”. En tunne palkinnon historiaa erityisen tarkasti, mutta ainakin sanojen perusmerkitysten tasolla nimimuutos vihjaa, että palkintoa saatettiin ehkä aiemmin jakaa suoremmin juuri lavastuksen ansioista ja nykyään hieman enemmän teosten mietityn kokonaisilmeen perusteella. Joka tapauksessa on hyvä huomata, että vaikka ”tuotantosuunnittelu” viittaa myös siihen esituotannon vaiheeseen, jossa tällaisia elokuvia varten palkattavat kuvataiteilijat mielikuvittelevat valkoiselle paperille uusia maailmoja, palkinnolla huomioidaan painotetummin tuotannon seuraavaa eli konkreettisemman toteutuksen vaihetta.

Oscareiden äänipalkinnoissa tapahtunut muutos liittyy osin tekniseen kehitykseen, ja on hankalimmin tiivistettävissä. Alkuperäisen Star Warsin aikaan varsinainen kategoria oli siis yksinkertaisesti nimeltään ”Sound”, jonka seuraaja nykyisissä geimeissä on ”Sound Mixing”, siis äänileikkaus ja -miksaus. Hämäävästi ”Sound Editingin” nimellä nykyään jaettava palkinto taas annetaan pikemminkin äänitehosteiden ansioista. Vuonna 1978 Star Wars siis voitti niistä palkinnon erikois-Oscarina, ilman ehdokasasettelua, sillä palkinto on jaettu keskeytyksettä vasta vuodesta 1981.

ralphmcquarrie-art-of-anh

Ehdokasasettelun ironiaa on, että tuotantosuunnittelija Ralph McQuarrieta – varmasti George Lucasin jälkeen merkityksellisin Star Wars -visionääri – ei palkittu työstään Oscarilla.

 

Ei taida olla mitenkään suurennellen tulkittu, että samalla kun Star Wars saatteli elokuvamaailmaa blockbusterien aikaan, se tuli myös menestyksellään kasvattaneeksi sekä visuaalisten tehosteiden että äänitehosteiden osuutta elokuvataiteessa. Siten on aivan sopivaa, että SW-elokuvien tehosteet keräävät ehdokkuuksia edelleen: aateluus ikään kuin velvoittaa. Sithin kosto (2005) on ainoa Star Wars -elokuva, jonka visuaalisia tehosteita Akatemia ei nähnyt ehdokkuuden arvoisiksi.

Oscareissa oltiin muutenkin varsin nuivia prequeleja kohtaan. Sithin koston ainoa ehdokkuus tuli maskeerauksesta, joka tuntuu jo ihan sattuman sanelemalta (ajatelkaa kärventynyttä Anakinia ja kurttunaamaista Palpatinea). Tämä epäilemättä liittyy elokuvien niin sanottuun kokonaislaatuun. Elokuva-akatemian kollegat voivat kyllä toisinaan tunnustaa teknisten kategorioiden ansioita kehnommissakin elokuvissa, mutta aivan varmasti kynnys kannattaa onnistunutta työtä yleisesti epäonnistuneena pidetyssä elokuvassa on korkea.

jar-jar-binks-obi-wan-qui-gon-tpm

”Obi-Wan Kenobi, tässä on elokuvatehosteiden tulevaisuus.” ”Mesa speak!”

Sinänsä vuosia ei kannata toisiinsa verratakaan: jo pelkkiin ehdokkuuksiin kun vaikuttaa sekä zeitgeist että vuotensa kilpailijoiden taso. Kun yhden leffasaagan ehdokkuudet listaa tällä tavalla rinnakkain, voi siksi tuntua aivan turhaan kohtuuttomalta, että esimerkiksi Pimeän uhan puvut jäivät ilman ehdokkuutta. Tai että John Williams oli 2010-luvulla ehdolla jokaisesta jatko-osatrilogian elokuvasta, vaikka etenkin viimeisimmässä episodissa kiertävät lähinnä aiempien osien teemat, mutta ei Pimeästä uhasta, jossa hän aidosti loi kokonaisen toisen kerroksen sarjan musiikkiin.

Erikoistehosteiden saralla erityisesti Jar Jar Binksin hahmo oli aikaansa edellä ollut motion capture -tekniikan pioneerityö, ja olisi siksi ansainnut vaikka voittaa. Mutta ei se toki voinut, koska Oscar-gaalaan mennessä juuri Binksiin episodi I:n ongelmat olivat tiivistyneet. (Erikoistehoste-Oscarin voitti sitä paitsi tuolloin The Matrix, joka sekin oli alansa pioneeri ja sitä paitsi aikanaan yllättäjä.)

Vastaavasti viime vuosikymmenen Star Wars -elokuvat voivat rinnakkain listattuna tuntua saaneen ehdokkuuksia jopa hövelisti. Williamsin ehdokkuuksien lisäksi ainakin Solon tehoste-ehdokkuus tuntuu rutiininomaisesti annetulta. Sen sijaan koko sarjan yllättävimpänä, mutta ansaittuna, Oscar-kunnianosoituksena pidän The Force Awakensin leikkaus-ehdokkuutta, jonka tosiaan lasken kategorioihin, joissa ei yleensä palkita tällaisia lähes koko perheen viihde-elokuvia. JJ Abramsin rytmitaju sitä varmasti selittää, vaikka ehdolla olleet Maryann Brandonin ja Mary Jo Markeyn nimet ansaitusti varsinaisesti ehdolla olivatkin.

John_Williams

Säveltäjä John Williams: käsittämättömät 52 Oscar-ehdokkuutta, joista kuusi Star Warseista. Voittoja viisi, joista yksi tästä sarjasta. (kuva: TishTash / Wikimedia Commons, CC BY 3.0)

Olisiko jonkin Star Wars -elokuvan sitten pitänyt voittaa Oscar vuoden 1983 jälkeenkin? Tai voisiko niin missään oloissa enää käydä?

Menneiden palkintogaalojen pohdinta tässä mielessä on tietysti melko tyhjänpäiväistä jossittelua, mutta aika vaikeaakin se on. Sen varmaankin voi nyt sanoa, että vaikka Annie Hall taitava komedia onkin, originaalileffa olisi objektiivisestikin ajatellen ansainnut voittaa joko parhaan elokuvan tai ohjauksen palkinnon. Myöhempinä vuosina, istuessani itse reaaliaikaisesti katsomoissa, olen harmitellut lähinnä eräiden ehdokkuuksien puutetta: toivoin esimerkiksi The Force Awakensin pääsevän ehdolle production designin kategoriassa. Varsinaisten palkintojen jakautuminen on sen sijaan aina oma lukunsa, ja aika harvoin Star Wars -elokuvat ovat hävinneet selvästi huonommilleen.

Näin pitkän sarjan nousussa varsinaiseen Oscar-voittoon tarvittaisiin tässä vaiheessa ehkä niin merkityksellinen uusi alku, ettei sellaista saata tulla, vaikka seuraavat elokuvat sijoittuisivat satojen vuosien päähän Skywalkereista. Elokuva-akatemian kollega-äänestäjät varmasti arvostavat uusienkin Star Warsien tehosteita, ääniä ja musiikkia, mutta antavat aivan ymmärrettävästi silti mieluummin äänensä tuoreemmille vaihtoehdoille. Se kohta, jossa jokin palkinto olisi voinut tullakin, oli varmasti The Force Awakens, jolloin koko maailma tuntui löytävän tämän franchisen uudelleen, mutta silloin sen päihitti useimmissa kategorioissaan toinen genre-ehdokas, Mad Max: Fury Road.

Tehosteiden tai äänten voittoa suurempana jättipottina pitäisin kuitenkin sitä, jos Star Wars -elokuva jonain päivänä nappaisi vielä jonkin ”viidestä suuresta” ehdokkuudesta: parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen tai jomman kumman pääosanäyttelijän. Tähän erityisesti tarvittaisiin ehkä sellainen mannerlaattojen muutos näiden elokuvien koko luonteessa, jollaista ei välttämättä koskaan tapahdu.

Episodi IX: Duel of the Fates eli väläys siitä, miten sarja olisi voinut päättyä

Kaksi viikkoa sitten Robert Meyer Burnett pamautti Star Wars -ympyröihin varsinaisen pommin kronikoimalla kahdessa kaksituntisessa livelähetyksessään (!) Youtubeen Colin Trevorrown tarinaversion episodi IX:stä silloin, kun sen otsikko vielä oli Duel of the Fates.

Sehän oli ollut koko ajan tiedossa, että JJ Abrams ja Chris Terrio aloittivat puhtaalta pöydältä Trevorrown ja kirjoittajapari Derek Connollyn jälkeen. Haastatteluissa oli jo aiemmin käynyt ilmi, että Trevorrown versiossa esimerkiksi keisari Palpatine ei ollut palannut kuolleista. Mutta millainen Trevorrown versio sitten olisi ollut, sitä emme tienneet – kunnes nyt. Eikä tieto jäänyt kuvitelmien varaan, koska Burnettin luentojen jälkeen nettiin ilmaantui myös kasa concept artia tästä versiosta. Tämän artikkelin kuvitus on tuosta vuodosta.

Tämän jälkeen kysymykset ovat siis kuuluneet, olisiko Trevorrown versio näillä tiedoilla ollut parempi kuin se The Rise of Skywalker, jonka saimme. Lähdekriittisemmät tosin ovat varmasti sitä ennen kysyneet, mahtaako tämä vuoto olla aito lainkaan – tai kuka ihme on Robert Meyer Burnett. Mutta mitä tulee siihen, oliko vuoto aito: kyllä se ainakin pääpiirteissään oli. Sen vahvisti nimittäin Trevorrow itse tässä twiitissään:

Robert Meyer Burnett oli minulle täysin vieras nimi, enkä painanut Youtuben seuraa-nappia kuunneltuani hänen jorinoitaan melkein neljä tuntia. Vaihdoin kuuntelunopeutta ja aloin hypelläkin siinä vaiheessa kun mies keskittyi välillä yleisökysymyksiin Star Trekistä ja Alienista. Mutta mikään ihan satunnainen vloggaaja Burnett ei ole. Imdb:ssä hänellä on kymmeniä töitä ohjaajana, kirjoittajana, leikkaajana ja tuottajana. Siellä täällä filmografiassa on pientä fiktiotakin, mutta leijonanosan miehen urasta muodostavat tällä perusteella elokuvien dvd-ekstroiksi tuotetut dokumentit, joiden joukossa korostuvat Star Trek ja X-Men -franchiset.

Suuripuheinen Burnett siis on ihan oikeastikin Hollywoodin sisäpiirin liepeillä. Videoissaan hän väittää lukeneensa tai kuulleensa Colin Trevorrown (ja Derek Connollyn) version episodi IX:stä, jonka päivämääräksi hän videolla ilmoittaa 16.12.2016. Päivämäärä on oleellinen, sillä se tarkoittaa, että versio on kirjoitettu ennen Carrie Fisherin kuolemaa (27.12.2016). Näin ollen tämä versio sisältää siis – kaiken muun kiinnostavan lisäksi – parhaan mahdollisen kuvan siitä, mikä Leian rooli olisi voinut olla elokuvassa, jos asiat olisivat menneet toisin ja Leia olisi saanut ”oman jatko-osatrilogiaelokuvansa” kuten Han ja Luke saivat.

IMG_20200123_192558

Eräs seikka ei ole saanut tarpeeksi huomiota Duel of the Fates -käsiksen käsittelyssä. Nimittäin se, että koska Trevorrown ja Lucasfilmin tiet erosivat vasta syyskuussa 2017, on perusteltua olettaa, että tuossa välissä on valmistunut vähintään yksi uusi versio. Burnettin raportoima käsis ei siis ole vielä se käsisversio, jonka perusteella Lucasfilmissä olisi todettu, että ei, tästä ei missään nimessä tehdä episodi IX:ää. Pikemminkin tätä pitää tulkita raakaversiona, jossa vielä nähtiin potentiaalia. Toisaalta on hyvä myös muistaa, että tämä ei ole versio, jonka Colin Trevorrow ja Derek Connolly itsekään olisivat koskaan filmanneet aivan tällaisenaan – tämähän oli vasta ensimmäinen versio.

(MakingStarWarsin Jason Ward on väittänyt lukeneensa myöhemmän version, mutta koska Wardin kuvailema käsis on eroistaan huolimatta henkisesti ja useimmilta tapahtumiltaankin hyvin lähellä Burnettin videoiden käsikirjoitusta, keskityn tässä kirjoituksessa tähän neljän tunnin videoluennoilla tarkemmin raportoituun.)

Vielä pari sanaa Burnettista ja hänen videoistaan ennen kuin pääsen niiden sisältöön. Burnett itse painottaa, että ei tunne Trevorrowta, eikä hän tietenkään kerro, mistä hän tämän graalin maljan on käsiinsä saanut. Hän korostaa myös useita kertoja, ettei hänellä ole itsellään hallussaan tuota käsikirjoitusta, vaikka selvästi lukee videolle vähintään tarkkoja muistiinpanoja siitä. Nimittäin todella tarkkoja.

Heti alussa Burnett näyttää tekstinä tämän käsisversion alkuskrollin, mainitsee tiettyjen kohtausten tarkkoja sivunumeroita käsikirjoituksessa ja maustaa kertomustaan suorilla repliikeillä. Tarinan edetessä, etenkin ensimmäisen videon loppupuolella, Burnett kuitenkin tuntuu heittävän mukaan yhä enemmän omia tulkintojaan, eikä etenkään Reyn ja Kylon tarinan osalta tunnu enää tietävän niin tarkasti, mitä hahmot ovatkaan tekemässä ja miksi. Toisessa videossa hän palaa käymään loppupuolen tapahtumat läpi ensimmäistä videota tarkemmin. Ensimmäisen videon perusteella olin jo tulkitsemassa, että Burnett olisi itse lukenut vain käsiksen alkupuolen ja kuullut lopun toisen käden tiivistelmänä, mutta on toki mahdollista esimerkiksi, että hän on videoiden välillä saanut lähteeltään lisätietoa.

alleged-trevorrow-scroll

Tästä lähti tämä versio. Olettaa sopii, että Trevorrownkin käsissä alkuskrolli olisi muuttunut vielä moneen kertaan.

Trevorrown Duel of the Fates (terävä, hauska ja toimiva otsikko, muuten!) olisi siis todellakin olisi ollut aivan eri elokuva kuin Abramsin The Rise of Skywalker. Olisiko se ollut parempi episodi IX – palaan siihen myöhemmin.

Trevorrown versiossa Palpatine esiintyy vain lyhyesti hologrammina, ei verevänä vainajana. Kylon ja Reyn välillä on Voima-yhteys, mutta siteen sielunkumppanuuteen tai jopa romanssiin viittaavista sivujuonteista ei näy häivääkään. (Sen sijaan romanssin mahdollisuutta viritellään Trevorrown versiossa Reyn ja Poen välille.) Kyloa yritetään tarinan aikana pelastaa pimeältä puolelta, mutta se ei oikeastaan onnistu, tai korkeintaan juuri ja juuri: Ben Solo ei palaa, mutta Kylo kuolee ymmärtäen olleensa väärässä. Reyn vanhemmat eivät paljastu kenenkään kuuluisan sukulaisiksi, ja heidän murhaajakseen paljastuu Kylo itse, yhdessä Renin ritarien kanssa. Hux ei petä First Orderia, Kuolemantähden raunioilla ei käy kukaan, sith-tikareita ei tarvitse tulkita vaivalloisesti ja niin edelleen.

IMG_20200123_192551

Reyn kaksiteräinen valomiekka kuuluu tämän käsiksen kiehtoviin yksityiskohtiin. Huomaa Jedin paluun aikaisen Luken asu.

Mutta vaikka Duel of the Fatesin juonessa ei ole juuri yhtäläisyyksiä The Rise of Skywalkerin kanssa, kaikuja siitä kuitenkin on mahdollista nähdä lopullisessa elokuvassa, jonka lopputeksteissä Trevorrow ja Connolly on kreditoitu ”story by” -krediitillä Yhdysvaltain käsikirjoittajakillan sääntöjen mukaan. Nimittäin:

  • Myös Duel of the Fatesin alussa Kylo etsii jotain Mustafarilta, Vaderin jäämistöstä, ja löytää holokronin. Se liittyy tässäkin versiossa keisari Palpatineen, ja sisältää Vaderille tallennetun ”katso vasta jos kuolen” -viestin, joka johdattaa Kylon eteenpäin. Sieltä edestäpäin ei vain tässä versiossa löydy itse Palpatinea.
  • Kylon seuraava etappi on tässäkin versiossa sithien pyhä planeetta muinaisine patsaineen ja temppeleineen.
  • Rey ja Finn keskustelevat Kylosta ja näiden kahden Voiman vastinparin vaikeasta suhteesta. Rey tunnustaa opettajilleen olevansa epävarma roolistaan kaikessa tässä, ja myöhemmin kauhistuu käytettyään kimpaannuttuaan liikaa voimaa ja aiheutettuaan kuolemaa. Nämä kohtaukset ja teemat ovat kaikki mukana lopullisessa elokuvassa – mutta erilaisina ja ohimenevämpinä kuin ne olisivat ilmeisesti olleet Trevorrown versiossa.
  • Entiset First Orderin stormtrooperit nousevat valtiaitaan vastaan. Tämäkin oli tosin Trevorrowlla isompi osa juonta kuin Abramsin ja Terrion lopullisessa elokuvassa.
  • Kylo kohtaa isänsä Han Solon näyssä (mutta kohtaus ei tässä versiossa ole Kylon kääntymisen hetki).
  • Lando tuo ison laivaston lopputaisteluun ratkaisevalla hetkellä.
  • Ja aivan erityisesti: Trevorrown versiossa Kylon tavoite on oppia imemään elävä Voima pois toisista, ja Rey opettaa hänelle tempun kääntöpuolen eli Voimalla parantamisen. Vaikka The Rise of Skywalkerissa voimaa imee parantuakseen Palpatine, etenkin tässä kohtaa katsoisin, että Abrams ja Terrio todellakin kehittelivät aiemman käsikirjoituksen ideaa eteenpäin.

IMG_20200123_192542

Elokuva alkaa Kuatin avaruusalusvarustamolta. Finn, Poe, Rose ja BB-8 yrittävät räjäyttää First Orderin tähtituhoojatuotannon. Siinä he eivät onnistu, mutta pakenevat kuitenkin yhden tähtituhoojan kaapaten. Mukanaan he tuovat aimo kasan aluksia ja aseita: riittävästi, että vastarinta alkaa suunnitella iskua First Orderin pääkaupunkiin, vanhaan kunnon Coruscantiin, ja ehkä jopa sen valtaamista. First Order on nimittäin blokannut kaikki galaksin kommunikaatiokeinot paitsi omansa, mutta Coruscantin raunioituneen jeditemppelin alla pitäisi olla tuhat vuotta vanha järjestelmä, jolla vastarinnan yleisen kutsun aseisiin vielä saisi läpi.

Coruscantia hallitsee kansleri Hux, mutta Kylo on kateissa, eikä palaakaan First Orderin valtaistuimelle elokuvan aikana. Hän etsii mittaamatonta voimaa ensin Mustafarilta, sitten Palpatinea itseään opettaneen Tor Valum -nimisen muinaisolennon opista Remnacore-planeetalta (tarkka kirjoitusasu jää minulle hämäräksi) ja lopulta Mortisista, The Clone Wars –sarjasta tutusta Voiman mystisestä äärestä.

Finn, Rose ja droidit seikkailevat suurimman osan elokuvaa Coruscantilla. He onnistuvat käynnistämään hätäkutsun, mutta jäävät First Orderin vangeiksi. Paettuaan he onnistuvat käynnistämään First Orderin hirmuvaltaan tyytymättömien stormtrooperien ja Coruscantin kansalaisten keskuudessa kunnon kapinan, jonka tueksi Leian joukot ja lopulta, ratkaisevalla hetkellä, myös Landon johtamat salakuljettajat ja muut epämääräisemmät soturit – palkkionmetsästäjä Bosskia myöten – saapuvat käymään avaruustaistelua. Galaksi kuulee siis Leian viimeisen ”help me” -viestin, ja lopuksi hyvä voittaa.

IMG_20200123_192535

Stormtrooperien kapinassa vaikuttaa olevan ”pienten ihmisten vallankumouksen” piirteitä.

Rey ja Poe kulkevat tarinan alkupuolella omaa tietään, yrittäen ilmeisesti etsiä Kyloa pysäyttääkseen tämän (tässä kohtaa Burnett on epäselvimmillään). Renin ritarit jahtaavat heitä, mutta kohtaavat loppunsa Reyn kädessä, kun paljastuu, että he ja Kylo olivat Reyn vanhempien kuoleman takana. Rey pakottaa Poen pois luotaan ja etenee kohti otsikon kohtalojen kaksintaistelua.

Mortisilla sekä Rey että Kylo näkevät näkyjä menneestä, ja taistelevat useaan otteeseen samaan aikaan kun toista taistelua käydään Coruscantilla. Luke-haamu, joka on elokuvan aikana aiemminkin keskustellut sekä Kylon että Reyn kanssa, ottaa osaa taisteluun, mutta lopulta ratkaisevan iskun antaa Leian etäkosketus Kylon mieleen hetkellä, jolla tämä on puristamassa viimeisen elämänvoiman Reystä. Kylo kääntää tekonsa, palauttaa elämän Reyhin, ja vaipuu itse kuolemaan. Viimeisinä sanoinaan hän paljastaa Reylle tämän sukunimen: ”Solana”.

Rey nousee Mortisin astraalitasolle ja kohtaa Luken, Yodan ja Obi-Wanin. Nämä tunnustavat oppineensa Reyltä, että tasapaino on sittenkin valon ja pimeän välissä, ja että Reyn on mahdollista palata galaksiin opettamaan tämä muillekin. Niin hän tekeekin, kun elokuva päättyy Modesta-nimiselle planeetalle, jonne Finn on perustanut tulevien jedilasten uuden koulun.

IMG_20200123_192459

Luke-haamu tarttuu Kylon valomiekkaan. Mark Hamillilla olisi ollut Trevorrown versiossa enemmän tehtävää.

Tämän kaiken paljon tarkemmin luetteleva Burnett ei peittele mielipidettään: hänestä Trevorrown Duel of the Fates on kaikessa parempi, kiinnostavampi ja starwarsmaisempi kuin The Rise of Skywalker oli. Burnettia tuntuu aivan erityisesti kiusaavan lopullisessa elokuvassa se, että Palpatinen paluuta ei selitetä mitenkään, sillä hän palaa tähän ärsytykseensä monia, monia kertoja videonsa aikana.

Kuten olen tässä blogissa suruissani kirjoittanut, minäkään en pitänyt The Rise of Skywalkerista. Mutta en ole ollenkaan vakuuttunut, että Trevorrown versio olisi johtanut parempaan lopputulokseen.

Aito vertailu näiden vaihtoehtojen välillä on lähes mahdotonta, koska yhtäällä meillä on valmiiksi hiottu elokuva (virheineen) ja toisaalla yhden Robert Meyer Burnettin paikoin vouhkaava kertomus käsikirjoituksesta. Jälkimmäisestä ei voi varmuudella sanoa, kuinka mikäkin kohtaus tai teema olisi valmiiksi elokuvaksi toteutettuna toiminut ja, kuten edellä totesin, tämä versio Duel of the Fatesista ei edes ole se, jollaiseksi Trevorrown versio olisi tuotantonsa aikana lopulta kehittynyt.

IMG_20200123_192522

Coruscantin alatasot, joista Lucasfilmillä olisikin ollut jemmassa paljon suunnitelmia – George Lucasin tekemätön tv-sarjaprojekti Underworld olisi tiettävästi laskeutunut tänne.

Eräiltä osiltaan Trevorrown versio kyllä vastaa monia minun IX-toiveitani paremmin kuin lopullinen The Rise of Skywalker. Aivan erityisesti Trevorrown versio olisi avannut sodan ja First Orderin valloittaman galaksin kokonaiskuvaa paremmin kuin nähty elokuva.

Trevorrown valitsemat lokaatiot olisivat olleet paitsi kiinnostavampia kuin TROS:ssa nähdyt, myös avartavia kaukaisen galaksin koko tilan kannalta ja ehkä sopivampia saagan viimeiseen osaan. Star Wars -tarinoissa vuosikymmeniä esiintynyt Kuatin alusvarustamo olisi ollut hienoa nähdä valkokankaalla, prequelien keskusplaneetta Coruscant olisi ollut painava valinta saagan kokonaisuuden kannalta ja Mortis puolestaan, niin, vähintään rohkea valinta. (The Rise of Skywalkerin kiinnostavin planeetta oli sysimusta ja muinainen Exegol, mutta kaikesta päätellen se on suora seuraaja Trevorrown version Remnacorelle.)

Hirmuhallinnon sisältä kumpuava stormtrooperien kapina oli niin ikään mukana monien IX-spekulaatioissa ja -toiveissa, ja Trevorrown versiossa Finnin hahmon kaari tuntuu saavan paremman lopun kuin hänen käy TROS:ssa. Mark Hamill -fanit (eli me kaikki?) olisivat myös olleet tyytyväisiä: miten tahansa toteutettuna Luke-haamun ja Kylon kohtaaminen olisi ollut herkullista katsottavaa, ja Trevorrown käsiksessä sellaisia kohtauksia olisi ollut kaksikin. ”See you around, kid”, sanoi Luke sentään The Last Jedissä!

Erikseen on mainittava se, että Trevorrow selvästi sentään yritti tarttua Voiman tasapainon ongelmaan, jonka esimerkiksi minä kuvittelin The Last Jedin jälkeen kasvavan viimeisen osan myötä tämän trilogian olemassaolon ydinkysymykseksi. Miten lopulta on saavutettavissa tuo myyttinen tasapaino, kun hyvän voitto pahasta tuntuu aina johtavan vain pahan vuorottaiseen nousuun jonkin ajan kuluttua, ja jos luonnossa on tasapaino ilman keskenään taistelevia jedejä ja sithejä? Tämän kysymyksenhän Abrams ja Terrio surutta sivuuttivat. Trevorrown version tämä Reyn repliikki Kylolle lopputaistelun käännekohdassa olisi hyvin toteutettuna voinut olla kohtaus, joka olisi tuonut näitä miettiville katsojille ne kylmimmät väreet:

”Our masters were wrong. I will not deny my anger and I will not reject my love. I am the darkness and I am the light.”

Sekin tekee mieleni mainita, että Trevorrow vaikuttaa tavoitelleen väkivallan tasoltaan yllättävän aikuista (lue: rajua) elokuvaa. En ole lainkaan varma, olisiko tyylilaji ollut sopiva, mutta selvä ero Abramsin tai Johnsonin Star Warseihin on havaittavissa. Ottaen huomioon ne lelumäärät, joita Kylon maskilla myydään, olisi ollut todella hätkähdyttävää nähdä Kylo itse tappamassa Reyn vanhemmat. Molemmat kansleri Huxiin ja valomiekkatekniikkaan liittyvät seikatkin vaikuttavat hämmästyttävän graafisilta: Hux teloittamassa petturin valoteräisellä giljotiinilla ja sama Hux elokuvan lopussa tekemässä itsemurhan valomiekkaan heittäytyen. Kylo ottaa heti käsiksen alussa iskua naamaan, saa entistä rujompaa metallitikkiä kasvoihinsa ja päätyy pukeutumaan karkeampaan naamioon. Lopussa Rey ei suinkaan vain menetä helposti korjattavaa raajaa kuten Star Wars -sankarit yleensä, vaan sokeutuu, ja R2-D2-parka suorastaan räjähtää (mutta viimeksi mainitun yksityiskohdan Trevorrow itse katsoi parhaaksi korjata vahvistus-twiitissään: droidi ei olisi vahingoittunut korjauskelvottomaksi).

IMG_20200123_192514

Se eniten välittämämme rakkaustarina.

Mutta ei Duel of the Fates tunnu elokuvalta, johon Star Wars -sarjan olisi kuulunut päättyä, jos kohta sellaiselta ei tuntunut minusta lopullinen The Rise of Skywalkerkaan. Trevorrown tarinasta puuttuu jännite.

Ydinongelma liittyy Kyloon, jonka pitäisi olla elokuvan kiinnostavin hahmo: ikään kuin Darth Vader, jonka maskin alle näemme. Kylohan on siirtynyt syvälle pahan puolelle jo ennen elokuvia, mutta hän tuntuu kaiken aikaa taistelevan valon kutsua vastaan – siis päinvastoin kuin sankarit monissa tarinoissa. Trevorrown versiossa IX:stä Kylo jahtaa yksinään ensimmäiseltä planeetalta suuntaa, toisella planeetalla asustavalta muinaisolennolta sith-oppia kuin pimeän puolen Yodalta ikään ja lopulta kolmannelta valtaa, eikä tunnu missään vaiheessa haluavan hyvän puolen vastineestaan Reystä mitään muuta kuin nähdä tämän kuolleena. Trevorrown käsikirjoitus tuntuu suhtautuvan Kyloon koko ajan menetettynä tapauksena, ja tämän luettuani ymmärränkin entistä paremmin, miksi Chris Terrio kertoi jossakin haastatteluista ottaneensa Abramsin kanssa lähtökohdaksi sen, että Kylo olisi pelastettava pimeältä puolelta: se ei siis tosiaan ollutkaan itsestäänselvää. Jos lopullinen The Rise of Skywalkerkin alikäytti Kyloa/Beniä, niin tämä versio tuntuu unohtavan, mikä hahmossa on kiehtovaa.

Ja vaikka totesin edellä ilahtuneeni siitä, että Trevorrow käsitteli Reyn epävarmuutta ja Voiman tasapainoa, tuntuu Reynkin hahmo olevan tässä versiossa aivan hukassa – jo siitäkin päätellen, että käsiksen toisissa kohdissa tarkoin tunteva Burnett ei oikein hänkään tunnu tietävän, mikä Reytä ajaa. Tulkitsen, että hän lähinnä yrittää saada Kylon kiinni kukistaakseen tämän – ensin lopettaakseen sodan ja sitten kostaakseen vanhempiensa kuoleman. Kaiken kaikkiaan minun on vaikea välttää tunnetta, että Trevorrow ei ole kovin hyvin ymmärtänyt kumpaakaan päähenkilöään.

IMG_20200123_192509

Kylo ei tässä versiossa korjannut vanhaa naamiotaan, mutta vammauduttuaan kasvoista hän pukeutui rujompaan ja alkukantaisempaan.

Viimeistään tässä kohtaa on ehkä hyvä mainita, että pidin myös Trevorrown suurta menestyselokuvaa Jurassic Worldia sieluttomana roskana, jonka ainoat ansiot liittyivät viittauksiin alkuperäisleffaan. Duel of the Fatesista hän tuntuu kirjoittaneen Star Warsin originaalitrilogian kohtausten best of -kattausta, joka viittaisi sopivasti myös prequeleihin. Ja erääksi hänen käsiksensä huippukohdista selvästi tarkoitettu kohtaus, jossa jeditemppelin alla oleva hätäviesti nähdään montaasina ympäri galaksia saagan tunnetuilla tapahtumapaikoilla ”kuin Gondorin liekit syttyisivät”, kuten Burnett kuvailee, tuntuu ainakin hänen videonsa perusteella yksinomaan kornilta. ”Jopa TLJ:n luutapoika näkee viestin”, Burnett hehkuttaa, ja minä huokaisen helpotuksesta, että tällaista emme sentään TROS:ssa nähneet.

Duel of the Fates -kässärin loppupuolen Voiman astraalitasot olisivat taatusti jakaneet mielipiteitä vähintään yhtä paljon kuin lopullisen leffan keisari Palpatinen paluu, vaikka ne kuinka olisivat jo animaatiosarjoissa nähtyjä ja osin juuri siksi. Todennäköisesti ne ovat näytelleet melko isoa roolia, kun tämän käsikirjoituksen myöhempien versioiden lopullinen kelpaavuus Star Wars -elokuvaksi on alkanut epäilyttää Lucasfilmin ja Disneyn korkeimmissa toimistoissakin. Diplomaattisesti voisi ehkä todeta, että tietyt asiat toimivat animaatioissa paremmin kuin näytellyissä elokuvissa, ja on siksi vain hyvä, että meillä nimenomaan on tässä samassa franchisessa sekä animaatioita että näyteltyjä elokuvia.

Viimeisenä ihmetyksen yksityiskohtana maininnan ansaitsee Leia. Episodi IX:nhän piti tuottaja Kathleen Kennedyn mukaan olla Carrie Fisherin elokuva yhtä paljon kuin VII oli Harrison Fordin ja VIII Mark Hamillin, mutta kohtalo päätti toisin. Trevorrown versio, joka Burnettin mukaan on kirjoitettu ennen Fisherin kuolemaa, käyttää silti Leiaa vain hädin tuskin isommassa roolissa kuin lopullinen elokuva. Erot ovat lähinnä siinä, että tässä versiossa Leia olisi itse käynyt tapaamassa Landoa ja jäänyt henkiin elokuvan lopussa. Outoa kuin mikä!

IMG_20200123_192601

Trevorrown versio ei päättynyt Tatooinelle, mutta viittauksilta originaalitrilogian alkuun emme olisi välttyneet.

Duel of the Fates ei siis ole Star Wars -elokuva, jota meidän pitäisi jäädä kaipaamaan. Eipä se toisaalta millään tavoin The Rise of Skywalkeria parannakaan: olemassa olevan elokuvan ongelmat eivät muutu mihinkään siitä, että vaihtoehtoisella versiolla olisi ollut toisenlaisia ongelmia.

Sen sijaan tämä vuoto viimeistään todistaa, että jatko-osatrilogian karmea virhe oli yhtiön strateginen päätös antaa jokaisen kirjoittaja-ohjaajan vuorollaan viedä vapaasti tarinan viestiä eteenpäin. Samoin nyt viimeistään on selvää, että Abrams ja Terrio eivät suinkaan sepittäneet uutta episodi IX:ää minkään ”aiemmin suunnitellun version” tilalle, vaan että seitsemättä tai kahdeksatta osaa kirjoitettaessa ei kerrassaan vielä oltu päätetty, miten juonilangat yhdeksännessä osassa pääteltäisiin. Abrams ei ollut paras henkilö lopettamaan näin syntynyttä jatkokertomusta, mutta ei se olisi ollut Trevorrowkaan. On aivan karmeaa, että Lucasfilm kulutti ensin aikaa yhden heistä kanssa ja, tajuttuaan olevansa epäonnistumassa, palkkasi toisen tekemään pikapikaa edes jonkinlaisen lopetuksen.

Siitä olen kuitenkin kiitollinen, että tämä käsis vuoti nettiin edes tällaisessa muodossa. Näiden elokuvien tekoprosessista tullaan jonain kaukaisena päivänä julkaisemaan todella kiinnostavia kirjoja, mutta Burnettin videoiden ansiosta meidän ei tässä vaiheessa tarvitse jäädä pitempään jossittelemaan, riistettiinkö meiltä Trevorrown käsiksen hyllytyksessä ”todellinen”, parempi episodi IX.