Star Wars Visions lupasi villejä vaihtoehtoja, mutta tarjosi vain miedon kommentaarin – eikä ihme, sillä vaihtoehtotarinat ovat Star Wars -franchiselle vaikeita

Jostain syystä tämän syksyn teemalta Disney+-palvelussa tuntuvat animoidut vaihtoehtoiset tarinat. Marvel-leffojen maailmaa on ravisteltu What if -antologiasarjalla, ja nyt reilun viikon ajan katsottavissa ovat olleet myös Star Wars Visions -lyhytanimaatiot. Molempien tuotelupaus on tarjota villejä ja kaanonista välittämättömiä kertomuksia tutuissa franchise-universumeissa.

Teoksilla on tosin selvä luonne-ero. MCU: What if on tyylillisesti yhtenäinen antologiasarja, jota julkaistiinkin puolen tunnin jaksoissa viikoittain ihan ”normaalin” sarjan tapaan. Star Wars: Visionsin yhdeksästä lyhäristä sen sijaan vastaavat seitsemän eri animaatiostudiota (tarkkaan ottaen anime-studiota eli japanilaista animaatiostudiota), ja ne julkaistiin siis D+:ssa kerralla.

Tällä kirjoituksella, joka tosin tulee jo vähän myöhässä, pyrin sanomaan jotain paitsi arvio-tyyppistä Visionsista, myös jotain yleisempää ei-kanonista Star Wars -tarinoista.

The Twins: Yksi monista Visions-lyhäreistä, joissa pahis käyttää naamiota.

Visions-lyhäreitä on siis yhdeksän kappaletta, ja niistä vastaa seitsemän eri tekijäpoppoota. Kuten lähtökohdasta liki suoraan seuraa, kattaus on vaihteleva sekä tyylillisesti että onnistumisprosentiltaan.

Parhaimmillaan ne ovat todella viehättäviä, jopa mukavan erilaisia lyhyitä Star Wars -tarinoita, joita katsojan ei tarvitse ottaa turhan vakavasti. Itseäni viehätti, kuinka niistä monissa oli hyödynnetty selkänoja nimenomaan anime-antologiana ja sekoitettu siten nimenomaan tunnistettavan japanilaista miljöötä ja kulttuuria kaukaisen galaksin kuvastoon. Erityisen onnistuneina tällaisina voisi mainita maaseudulle sijoitettu tarina The Village Bride ja urbaanimpi Lop & Ochõ. Village Bridessa on muuten yksi kokoelman kiinnostavimmista ideoista: kulttuuri, joka tulkitsee ja uskoo galaksin kaikkeuden yhteen sitovaan Voimaan perustavasti eri tavalla kuin Star Wars -tarinoissa perinteisesti on tavattu tulkita.

Samurait ja jedit tietysti ovat olleetkin sukua toisilleen 1970-luvulta alkaen, ja George Lucas itse ammensi originaaliinsa elementtejä Akira Kurosawan elokuvista. Visions-tarinoista vahvimmin samuraihenkinen on järjestyksessä ensimmäiseksi sijoitettu, melkein mustavalkoinen The Duel, joka tosin jääkin lähinnä samuraileffaviittaustensa vangiksi. Tähän kohtaan muuten sopii mainittavaksi se, että vaikka Visionsin englanninkielisissä versioissa kuullaan Lucy Liun ja Neil Patrick Harrisin kaltaisia hyvin tunnettujakin näyttelijöitä, suosittelen ehdottomasti katsomaan nämä japaniksi – ei sille nimittäin mitään mahda, että silloin replikoinnin tyyli täsmää kuviin paremmin. (Suomenkielistä versiota en kokeillut.)

The Duel: Yksi monista Visions-lyhäreistä, joissa valomiekkaillaan.

Pahimmillaan episodit taas tuntuvat tylsiltä tai ärsyttäviltä. Minut jättivät täysin kylmiksi etenkin rokkirallatus Tatooine Rhapsody ja viimeisenä listassa ollut Akakiri siksi, että sillä oli enää niin kovin vähän lisättävää edellisissä jo nähtyyn..

Niin sanotun ”laadun” ja toimivuuden vaihtelevuus ei oikeastaan ole mikään ihme: tällaisen sarjan, tai siis oikeastaan lyhytanimaatioiden kokoelman, luonteeseen jopa kuuluu, että kaikki pätkät eivät ole kaikkien mieleen. Jossakin pätkässä katsojaa voi tökkiä piirrostyyli, toisessa kertomus, ja toisissa taas toimia toinen tai molemmat – ja joku toinen katsoja saattaa sitä paitsi olla eri mieltä. Animea yleisemmin vieroksuva katsoja tuskin innostuu tarinoista monestakaan.

Tatooine Rhapsody: Yksi harvinaisista Star Wars -tarinoista, joissa hutt soittaa bassokitaraa.

Sen sijaan isompi harmi on, että Visions-animaatiot eivät lopulta ole visioiltaan kovin villejä.

Yhtä vaille kaikki animaatiot kääntyvät ennemmin tai myöhemmin valomiekkojen mittelöksi, ja se tuntuu pitemmän päälle aika puuduttavalta. Vaikka aivan kaikki tarinoiden miekkailijat eivät sentään ole ”tavallisia” jedejä tai sithejä, on selvää, että suuri osa Star Wars -maailman loputtomista mahdollisuuksista jää tutkimatta, jos jokainen animaatiostudio tarttuu ensimmäiseen haluunsa piirtää animetyylisiä valomiekkatappeluja. Tämä vertaus voi olla irrallinen, mutta heitän sen silti: jos tänä syksynä julkaistu Metallica Blacklist -soittolistajärkäle sisältäisi pelkkiä hevikitaraversioita Metallican klassikkobiiseistä, niin eihän sitä kukaan jaksaisi viittä tuntia kuunnella.

Visions-animaattoreille annettu tarinankerronnallinen vapaus olla piittaamatta kaanonista ei sekään ole johtanut kummoisesti kaanonista poikkeaviin lopputuloksiin. Animaattorit ovat ilmeisesti ihan itse päättäneet tulkita tehtäväkäskyä siten, että vaikka tuttuja hahmoja tai paikkoja ei Visions-tarinoissa juuri nähdä, kyse on pikemminkin ”näin olisi ihan hyvin voinut tapahtua” kuin ”entä jos näin olisi tapahtunut” -tyyppisistä tarinoista.

Itse asiassa useimmat Visions-lyhärit voisi täysin vaivattomasti sijoittaa Star Wars -kaanoniin, jossa ne ainoastaan tapahtuisivat ajassa tai paikassa etäällä episodielokuvien tapahtumista ja Skywalkerien suvusta. Yhdeksästä animaatiosta ainoastaan yksi, The Twins (jossa esiintyvät Imperiumin kasvattamat Voima-kaksoset), asettuu ilmiselvästi ei-kanoniseksi siten, että sen olisi mahdotonta tapahtua samassa kuvitteellisten tarinoiden jatkumossa elokuvien kanssa.

Lop & Ochõ: okei, en muista juuri tämmöistä pupurotua kaukaisessa galaksissa nähneeni, mutta tämäkin tarina muuten sopisi kaanoniin mainiosti.

Visionsin onnistuneisuutta arvioitaessa antologian ongelmana voi hyvin pitää myös sitä, että sen kohderyhmää on vaikea hahmottaa, ellei sellaiseksi sitten tyydy määrittelemään ”animesta pitäviä kevyttä vaihtelua kaipaavia Star Wars -faneja”. Disney+:ssa Visions on ikärajaluokiteltu rankemmaksi tavaraksi kuin vaikkapa The Bad Batch, ja totta on, että karmean ukkelin hyökkäys The Elderissä menee melkein kauhun puolelle. Toisaalta rokkaava hutt Tatooine Rhapsodyssa ja muutama muukin tarina on paljon lapsellisempi kuin Dave Filonin Star Wars -sarjat keskimäärin ovat.

Kaikkinensa Disney+:n tämän syksyn taisteluparista Star Wars Visions häviää Marvelin What If:ille. Moni saattaa verrata Visionsia myös Netflixin Love, Death and Robots -scifi-lyhytanimaatioiden antologiasarjaan, vaikka se ei liitykään mihinkään franchiseen eikä siis ole ”vaihtoehtoisten” tarinoiden kokoelma, mutta siinä vertailussa Visions jää vielä kauemmas taakse. Itse huomasin katsellessani muistelevani vertailuksi myös parinkymmenen vuoden takaista Animatrixia eli piakkoin taas ajankohtaisen Matrix-leffasarjan animaatiolyhytelokuvista koostuvaa episodinpuolikasta.

The Elder: Harvinaisen tyly Star Wars -pahis.

Mutta koska Visions on joka tapauksessa tällaisenaan välipala, ehkä kiinnostavampaa kuin vertailla sen laatua muihin teoksiin onkin miettiä sitä osana vaihtoehtoisten tarinoiden ja universumien genreä.

Marvelin puolella What Ifissä ei nimittäin ole kyse vain yhdestä animaatiosarjasta, vaan pikemminkin koko franchisen uudesta vaiheesta. Aiemmin tänä vuonna Disney+:lla nähty Loki-sarja ensiesitteli MCU:n sisällä vaihtoehtoiset rinnakkaistodellisuudet, ja What Ifin jälkeen samalla linjalla jatketaan trailerin perusteella Spider-Man: No Way Homessa ja jo nimenkin perusteella Doctor Strange in the Multiverse of Madnessissa.

MCU-fanit odottavat noita molempia suurella innolla, mutta itseäni (kasuaalimpana katsojana) valittu suunta epäilyttää. Tämä on nimittäin ovi, jota MCU:n on mahdotonta enää sulkea. Kun leffasarjojen välisten hauskojen crossover-kohtaamisten ja vaihtoehtoisten hahmohistorioiden tielle on kerran lähdetty, siellä sitten ollaan. Siellä odottavat kapteeni Amerikan ja Iron Manin uudet näyttelijät ja uudet seikkailut uusissa universumeissa. Siellä edessä on mahdollisuus irrottaa periaatteessa jokainen tarina milloin vain edellisten tai tulevien teosten kaanonista omaan universumiinsa aina sen mukaan, miten kirjoittajat tai vaikkapa näyttelijöiden sopimusehdot päättävät. Sillä tiellä ”kaanonin” käsite alkaa luisua tien laidalta laidalle, ja pahimmillaan se katoaa metsään palaamatta koskaan.

Marvel Cinematic Universella on kuitenkin yksi ”niin, mutta” -kortti puolellaan: se kun perustuu sarjakuvien maailmaan, jossa vuosikymmenten ajan on tehty juuri noin (vaikka siihen eivät ole ”näyttelijät” liittyneetkään). Jos ja kun MCU:lle käy samoin, tuottaja-päämaestro Kevin Feige ja kumppanit voivat siis vedota vallitsevaan olotilaan: tällainenhan tämä franchise on aina ollut.

Star Wars Infinities:Return of the Jedi. Esimerkkinä Star Wars -franchisen ”what if” -kerronnasta.

Star Wars -sarjaa sen sijaan on aina leimannut vahva sitoutuminen siihen, että kerrotut tarinat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Voisi jopa sanoa, että koomisenkin vahva.

Lucasfilm on kaikkina aikoina pyrkinyt, usein tosiasioita uhmaten, esittämään elokuvat etukäteen kokonaisuudeksi suunniteltuna kokonaisuutena. Kirjoja ja muita oheiskertomuksia on aina markkinoitu siten, että niiden on annettu ymmärtää suoraan jatkavan ja laajentavan elokuvien tarinoita ja maailmoja. Ehkä suloisinta on se, että me yleisö olemme ostaneet tämän viestin sydänjuuriamme myöten: ajatelkaapa vain, kuinka verisesti Star Wars -fanit aina suuttuvat, kun kokevat jonkin uuden julkaisun sopivan huonosti tähän yhteiseen sopimukseen ikuisesta ja rikkomattomasta kaanonista. Esimerkkejä ei tarvitse hakea Disneyn aikaisten pääelokuvien vastaanottoa kauempaa, mutta niitä löytyy syvältä franchisen niche-kerroksistakin.

Toki ja totisesti Star Wars -tarinoissa on osattu tehdä retconnauksia ja julkaista keskenään ristiriitaisia tai sellaisiksi myöhemmin osoittautuvia kertomuksia jo kohta 45 vuoden ajan. Tekijöiden ja yleisön välinen sopimus yhdestä ja yhteisestä kaanonista on kuitenkin kaiken kestänyt ja kaiken kärsinyt, koska varsinaisesti vaihtoehtoisiksi julkaisuhetkellä tarkoitettuja tarinoita on julkaistu hyvin, hyvin vähän. Merkittävimmät niistä on suorastaan helppo listata:

  • Infinities-sarjakuvat. Star Wars -historian selvin varsinainen ”what if” -tarinakokonaisuus, jonka otsikolla alunperin julkaistut tarinat A New Hope, The Empire Strikes Back ja Return of the Jedi (2001-2003) kaikki ottivat jonkin hetken originaalitrilogiasta ja käänsivät sarjan siitä totutusta poikkeavaan suuntaan: ”entä jos Luke ei olisikaan onnistunut tuhoamaan Kuolemantähteä”. Myöhemmin Infinities-alabrändin alle käännettiin myös muita Dark Horsen 1990-2000-luvuilla julkaisemia kaanoniin soveltumattomia, pääasiassa lyhyitä tarinoita, ja laajimmillaan sillä on kutsuttu myös muiden medioiden vastaavia Star Wars -tarinoita.
  • The Star Wars (2013-2014). Dark Horsen viimeinen suuri Star Wars -teos eli George Lucasin varhaisten ja alkuperäisten Star Wars -leffatarinaluonnosten sarjakuvasovitus. Silmiä avaavaa luettavaa huuruisuudessaan.
  • Lego Star Wars -animaatiosarjat. Saavat palikkamuotonsa vuoksi poikkeusluvan olla niin koomisia ja kujeilevia kuin haluavat.
  • Jeffrey Brownin Darth Vader and Son (2012) ja sen jatko-osat. Suosittuja kuvakirjoja, joissa Darth Vader viettää suloista perhe-elämää pienten lastensa Luken ja Leian kanssa. Samantapaisia huumori- tai parodiatulkintoja Star Warsista on toki nähty muitakin, mutta Brownin on virallisesti lisensoitu.
  • Star Wars -pelit vähintään niiltä osin, joissa pelaaja pelin tarinan sisällä suorittaa tai todistaa elokuvien tapahtumia toisin kuin niissä tapahtui ja esimerkiksi käy räjäyttämässä sen Kuolemantähden Luken sijaan.
  • Ja, vaikka tämä ei ole erityisen merkittävä teos, en malta olla mainitsematta: vuonna 2010 Lucasfilm ja Abrams Books julkaisivat taidekirjan nimeltä, kyllä, Star Wars: Visions, jossa taiteilijat olivat saaneet vapaat kädet kuvitella Star Warsista inspiroituen ei-kanonista(kin) kuvataidetta. (Kirjan otsikko kierrätettiin animelyhäreille tietoisesti, ei vahingossa.)
Enki Bilal: Never Ending Fight Against the Darkness. Ei Star Wars -sarjakuva vaan sarjakuvataiteilijan maalaus kirjasta Star Wars: Visions (2010).

Mutta, kuten sanottua: vaikka julkaisuhetkellä vaihtoehtoisiksi tunnustettuja kertomuksia on ollut vain vähän, sehän ei todellakaan tarkoita, etteikö niitä käytännössä olisi.

Esimerkiksi 1970- ja 1980-luvuilla julkaistut Star Wars -kirjat ja sarjakuvat sopivat vain ontuen samaan kaanoniin seuraavan aallon eli 1990- ja 2000-luvun kirjojen ja sarjakuvien kanssa. Edellisiä ei aikanaan koskaan virallisesti julistettu jälkimmäisistä irrallisiksi, mutta lukijalta vaati melkoista aivojumppaa sovittaa kaikki tapahtumat samojen hahmojen seikkailuiksi.

Isomman sopan tuotti se, että itse George Lucas suhtautui oheistarinoihin yleensä välinpitämättömästi ja parhaimmillaankin valikoiden, joten vaikka monet kirjoittajat tekivät vilpittömästi parhaansa sovittaakseen tarinansa hänen elokuviensa yhteyteen ja Lucasfilmiltäkin siihen yritettiin ohjata, Lucasin pöydältä tulevissa päätöksissä ja hänen varsinaisissa omissa teoksissaan asetettiin usein kaanon-faktoja tai galaktista historiaa asentoon, joka oli täysin ristiriidassa aiemmin julkaistuissa kertomuksissa sanotun kanssa. Esimerkiksi prequeleita edeltävän ajan Star Wars -tarinoiden viittaukset ”klooneihin” ovat nykylukijan silmin käytännössä aina pielessä. Ehkä räikein tapaus on kuitenkin prequelien jälkeiseltä ajalta, kun Lucas itse tuotti uuden The Clone Wars -animaatiosarjan ”yliajamaan” hänen itsensä aiemmin tuottamat episodien II ja III väliin sijoitetut sarjakuvat, kirjat ja ensimmäisen Clone Wars -animaatiosarjan.

Ja sitten meillä tietysti on varsinainen syvä kuilu eli Lucasin ja Disney-yhtiön välisen kaupan jälkeinen franchisen kertomusperinteen kahtiajako ”Legends-tarinoihin” ja ”kaanoniin”. Tuolloinhan edelliseen siirrettiin Lucasin omia audiovisuaalisia pääteoksia lukuunottamatta kaikki ennen vuotta 2014 julkaistu ja jälkimmäiseen päätettiin sijoittaa lähtökohtaisesti kaikki sen jälkeen julkaistu.

Periaatteessa voisi siis sanoa, että Star Warsin suuri ”what if” on Legends-kaanon. Tarinoiden jatkumo, joka on perusteellisesti vaihtoehtoinen käytännössä kaikkiin nykyisiin tarinoihin verrattuna ja räikeimmin vaihtoehtoinen tarkastellessaan originaalitrilogian pääsankarien Jedin paluun jälkeistä henkilöhistoriaa ja heidän jälkeläisiään.

Star Wars: Union (1999-2000): Luke Skywalkerin ja Mara Jaden häät.

Vaikka nykyisessä kaanonissa on viime aikoina alkanut näkyä merkkejä vähittäisestä rapautumisesta, en silti jaksa uskoa Star Warsin olevan matkalla Marvelin perässä multiversumien moniin maailmoihin.

Sen kyllä ennustan, että mitä enemmän tarinoita uuteen(kin) kaanoniin sijoitetaan, erityisesti lähelle tiheimmin tarinoituja originaalitrilogian vuosia, sitä enemmän ristiriitaisuuksia ja epätarkkuuksia nykyisessä(kin) kaanonissa takuuvarmasti esiintyy. Silti perinne siitä, että aina kerrottavien uusien tarinoiden periaatteessa pitäisi kuulua samaan kaanoniin, tuntuu aivan liian vahvalta purettavaksi.

Lucasfilmillä on esimerkiksi tekeillä vähintään toistakymmentä sarjaa ja elokuvaa, ja mitä todennäköisimmin ne kaikki markkinoidaan meille mitä vahvimmin saman kaanonin kertomuksina. Jossain määrin vaihtoehtoisilta tulkinnoilta aikanaan tuntuneet animaatiosarjat ovat jo aikaa sitten uitetut niin lähelle näyteltyjä teoksia, että Ahsoka Tanon esiintyminen The Mandalorianissa Luke Skywalkerin tapaan ei lopulta ollut mitenkään yllättävää, tervetullutta vain. Ainoa mahdollinen todella villi kortti tulevassa SW-rosterissa on Taika Waititin Star Wars -leffa, mutta senkin kohdalla uskon mieluummin tyylilliseen kuin tarinalliseen irtiottoon saagan totutusta linjasta.

Taika Waititin leffan logovalinta eräässä tiedotustilaisuudessa oli kieltämättä mielenkiintoinen.

Kirjojen ja sarjakuvien puolellakaan ei näy merkkejä edes uusien tarinoiden julkaisemisesta Legends-kaanoniin, saati sitten uusien vaihtoehtoisten kertomusten tähänastista isommasta tilaamisesta. Franchisen tämän vuoden iso avaus The High Republic, joka sijoittuu aikaan parisataa vuotta ennen Skywalkereita ja jolla tavoitellaan uusia, nuoria yleisöjä, kytkeytyy sekin koko ajan pienin ristiinviittauksin vanhaan kaanoniin. Samaan aikakauteen sijoittuvan tulevan näytellyn The Acolyte -sarjan kautta se tulee lopulta kietoutumaan myös kaikkein suurimman yleisön tuntemaan audiovisuaaliseen Star Wars -kertomusuniversumiin.

Itse asiassa animelyhärikokoelma Star Wars Visions on pikemminkin vahvistus sille, että selvästi vaihtoehtoiset tarinat tulevat pysymään Star Warsissa sekä harvinaisina että ilmiselvästi vaihtoehtoisiksi brändättynä. Sehän siis tosiaan edustaa sitä vaihtoehtoa – ja sellaisenakin sen tarjoama vaihtoehto on vain niin miedosti irrallaan ”virallisista” kertomuksista kuin on.

Me, jotka toivomme irrotteluiltamme kunnollista revittelyä, voimme tietysti aina toivoa, että toinen ”kausi” Visionsia lähtisi laukalle ensimmäistä villimmin.

Suomen Disney+ sai alaotsikon Star Wars Vintage: Entisten aikojen telkkarioheistuotteiden pelastaminen arkistoista on kulttuuriteko

Suoratoistopalvelu Disney+ sai viime perjantaina vaivihkaa uutta Star Wars -sisältöä.

Ainakaan minulle nämä sisällöt eivät näy erityisen hyvin esimerkiksi palvelun etusivulla ja vielä julkaisupäivänä niillä ei myöskään ollut omaa ”väliotsikkoa” Star Wars -sivulla, joten tuntui siltä, että käyttäjän pitäisi melkeinpä osata itse näitä etsiä, että ne löytäisi.

Viikonlopun jälkeen väliotsikko kuitenkin löytyi, ja tarkoittamani ohjelmat listautuvat Star Wars -sivulla uuden Star Wars Vintage -väliotsikon alle. Eivät ne tosiaan sanan varsinaisessa merkitksessä uutta sisältöä olekaan – mutta pitkään vaikeasti nähtävillä ollutta kuitenkin. Kyllä tämä ihan tapaus on!

Star Wars Vintage -otsikon alta Disney+:sta löytyvät siis nyt nämä:

  • Caravan of Courage, tunnettu aikanaan myös nimellä The Ewok Adventure ja Suomessa nimellä Ewokien taistelu: elokuva vuodelta 1984
  • Ewoks: The Battle for Endor, Suomessa tunnettu aiemmin nimellä Ewoks: Taistelu Endorista ja nyt nimellä Ewoks: Endorin taistelu: elokuva vuodelta 1985
  • The Story of the Faithful Wookiee: 9-minuuttinen lyhytanimaatio vuodelta 1978
  • Ewoks: animaatiosarja vuosilta 1985-86
  • Clone Wars: animaatiosarja vuosilta 2003-05

Kyseessä ovat siis entisten aikojen Star Wars -telkkarioheistuotteet – tai ainakin joukko niistä keskeisimpiä. Ne eivät ole kaanonia, ainakaan enää nykyistä – ja oikeastaan näistä vain Clone Wars sitä koskaan millään merkityksellisellä tavalla olikaan. Kaanonista irtoaminen ei siis oikeastaan ole muuttanut näiden arvossa mitään. Käyn seuraavassa läpi, mistä näissä on kyse.

Todettakoon kuitenkin heti kärkeen ”tietäville tietäjille”, että kyllä, joukosta tosiaan puuttuu yksi ilmeinen tähän Vintage-kategoriaan yhtälailla kuuluva nimike. Droids-animaatiosarja vuodelta 1985 on kuitenkin varmasti tulossa perässä, sillä se puuttui myös kansainvälisillä markkinoilla Disney+:sta, kun nämä nyt meille tarjoillut Vintage-nimikkeet julkaistiin pari kuukautta sitten esimerkiksi englanninkielisillä markkina-alueilla. Koska Droids ilmestyi jenkeillekin ”plussaan” nyt samalla päivällä kun nämä muut meille, voi olettaa Droidsin saapuvan meillekin tekstitettynä pienellä viiveellä.

Ewok-elokuvat Caravan of Courage (1984) ja Ewoks: The Battle for Endor (1985) ovat kirjaimellisesti tulkittuna ensimmäiset Star Wars standalone- tai spinoff-elokuvat, jotka edeltävät siis sellaisena markkinoitua Rogue Onea yli 30 vuodella.

Se, että niitä ei nyt sellaisiksi tunnusteta, ei kuitenkaan oikeastaan ole Disneyn revisionismia. Ei niitä nimittäin varsinaisesti ajateltu sellaisina ennen Disneyn aikaakaan.

George Lucasilla oli jo hyvin varhain ajatus, että hänen Star Wars -elokuvansa pohjalta olisi mahdollista tehdä varsinaisten jatko- ja esiosien lisäksi myös irrallisia elokuvia. Lucas ei ilmeisesti niinkään ajatellut yksittäisten hahmojen ympärille rakennettuja seikkailuja vaan nimenomaan tarinoita, jotka keskittyisivät (hänen omien esimerkkiensä mukaan!) esimerkiksi pelkkiin droideihin tai pelkkiin wookieeihin. Elokuvina näistä kuitenkin toteutettiin Lucasin aikana vain nämä kaksi Ewok-elokuvaa – tosin wookieeiden omana standalonea voidaan pitää pahamaineista Holiday Specialia (1978), johon palaan tässä kirjoituksessa myöhemmin.

Ewok-leffat tehtiin alunperin telkkariin, mutta Star Warsien suuren suosion vuoksi niistä ainakin ensimmäistä levitettiin monissa maissa valkokankailla. Näin myös Suomessa, jossa sen nimi tosiaan oli Ewokien taistelu. Koska jatko-osan englanninkielinenkin nimi on puolestaan Battle for Endor, käytän tässä nyt selvyydeksi alkuperäisnimiä. Disney+:ssa leffojen onnettomat käännösnimet ovat olleet yleisemmänkin huvin/surkuttelun aiheena, ja tällä kertaa mennään nyt siis jostain syystä sillä, että entinen Ewokien taistelu on suomalaisillekin Caravan of Courage, mutta sen jatko-osa on Ewoks: Endorin taistelu

1980-luvulla Ewok-leffat julkaistiin toki myös videolla, mutta sen jälkeen ne ovat saaneet viettää suurimman osan aikaansa Lucasfilmin holveissa. Niitä ei ole varsinaisesti piiloteltu siihen tapaan kuin Holiday Specialia, mutta ei kovin laajalti levitettykään. Eikä niitä missään tapauksessa ole koskaan laskettu ”varsinaisiksi” Star Wars -elokuviksi, vaikka oikeita Lucasfilm-tuotantoja ovatkin.

Esimerkiksi Suomessa molemmat Ewok-leffat on esitetty telkkarissa yhden ainoan kerran, MTV3:lla vuoden 1995 lopussa, ja silloin minäkin olen ne ensimmäisen kerran nähnyt. Dvd:llä leffapari on tietääkseni julkaistu koko maailmassa vain kertaalleen: vuonna 2004, vain Yhdysvalloissa ja hyvin halpishenkisenä kaksipuolisena levynä, jonka toisella puolella oli Caravan of Courage ja toisella puolella Battle for Endor. Täten on oikeasti aika hieno juttu, että elokuvat ovat nyt Disney+:ssa helposti kenen tahansa nähtävillä ja vieläpä suomeksi tekstitettynä.

Julkaisuhistoria kuitenkin kuvaa sitä, mitä Ewok-leffat ovat. Niissä ei ole mitään erityisempää hävettävää, mutta ei erityisempää ihailtavaakaan. Tuttuja nallekarhuja lukuun ottamatta niillä ei ole käytännössä mitään yhteyttä varsinaisiin Star Wars -elokuviin. Ne vertautuvat pikemminkin Labyrinthin kaltaisiin 1980-luvun (pääasiassa) lapsille suunnattuihin fantasiaelokuviin, ja koska siten niiden tyyli on tuttu monille kolme-neljäkymppisille, ainakin sen ikäinen voi tänä päivänä katsoa niitä nostalgialasien läpi, vaikka Ewok-leffat olisivat jääneet lapsena näkemättäkin. Mutta ne eivät ole unohdettuja helmiä sen paremmin 1980-luvun kevyinä fantasiaelokuvina kuin Star Wars -teoksinakaan.

Ewok-leffoissa näkyy siis ehdottomasti niiden tausta aikansa tv-elokuvina, jo heti alkaen siitä ketkä ne ovat tehneet. Ykköselokuvan ohjaaja John Korty ja käsikirjoittaja Bob Carrau tai kakkosessa molemmista vastanneet veljekset Ken ja Jim Wheat eivät ole nimiä, joita kovin moni tunnistaisi. Yhteensäkin heidän tunnetuin suoritteensa saattaa olla se, että Wheatit käsikirjoittivat neljännen Painajaisen Elm Streetillä eli Renny Harlinin Hollywood-läpimurron.

Tästä kaikesta huolimatta Ewok-elokuvat olivat aikansa aitoja Star Wars -oheistarinoita. Molemmat leffat perustuvat itsensä George Lucasin kehittelemiin tarinoihin. Wicket-ewokin roolissa nähdään alkuperäisesittäjä Warwick Davis, joka oli tuolloin noin 14-vuotias. Leffoja kuvattiin suloisesti Lucasin oman Skywalker Ranchin lähituntumassa. Tuotantosuunnittelusta vastasi tuleva Hollywood-ohjaaja Joe Johnston, tuolloin ”oikeiden” Star Warsien tehosteiden veteraani, joka osaltaan toi elokuvien tunnelmaan jatkuvuutta. Halpuudestaan ja stop motion -animaatioiden hellyttävyydestä huolimatta Ewok-leffat näyttävätkin kutakuinkin Jedin paluun jatkumoon sopivilta – kuten ne siis rehellisesti katsoen ovatkin.

Mitä tulee leffojen juoneen, monilla Ewok-elokuvat kauan sitten nähneillä on niistä kaksi muistikuvaa. Moni muistaa niiden ärsyttävät lapsipäähenkilöt. Ja moni muistaa, että ne ovat paikoin yllättävän synkkiä ja väkivaltaisia. Molemmat maineet ovat ansaittuja. Etenkin Battle for Endorin avauskäänne on suorastaan legendaarisen tyly jopa Lucasilta, jonka elokuvissa kyllä tavataan muutenkin jäädä orvoiksi tiheämpään kuin keskimäärin. Suomessa sen vhs-julkaisun ikäraja oli 1980-luvulla jopa K14.

The Story of the Faithful Wookiee näyttäytyy Disney+:ssa nyt jokseenkin anakronistisena. Ensinnäkin 9-minuuttisen lyhärin otsikko on keksitty tätä julkaisua varten – ja toiseksi sen julkaisuvuodeksi ilmoitetaan palvelussa 2021, joka ei siis lainkaan pidä paikkansa. Nimi on myös omituinen, koska se ei kuvaa yhtään sitä, mistä pätkä vuosikymmenten ajan on muistettu.

Todellisuudessa kyse on animoidusta lyhytelokuvasta, joka nähtiin legendaarisen ja legendaarisen hirveän Star Wars Holiday Specialin keskellä vuonna 1978. Yleisesti tunnustettua on, että tämä animaatiopätkä on kyseisen tv-spesiaalin ainoa katsomisen kestävä kohta.

Kokonaista Holiday Specialia ”Star Wars Vintage” -otsikon alla tuskin koskaan julkaistaan, ja ehkei ole tarpeenkaan. Kännissä tehdyltä vaikuttava kammotus sisältää suurimman osan kaksituntisestaan lähinnä kotonaan keskenään möliseviä wookieeita ja amerikkalaisten tv-tähtien vierailuja hämmentäviksi avaruus-virtuaaliesityksiksi maskeerattuina. Se on esitetty telkkarissa vain vuonna 1978 – tosin ei vain Yhdysvalloissa, vaan myös esimerkiksi Ruotsissa. Lucas itse sanoi kuuluisasti siitä, että tuhoaisi jokaisen vhs:lle tallennetun kappaleen, ”jos hänellä vain olisi aikaa ja vasara”.

(Lucasin kuuluisaa kommenttia on muuten hyvä lukea pikemminkin kitkeryytenä kuin nolosteluna. Holiday Special ei ollut hänen kirjoittamansa saati ohjaamansa, ja vaikka hän kyllä henkilökohtaisesti salli sen tehtävän ja antoi sen tekijöille jopa käytettäväksi ideoitaan, sen surkeus ei oikeastaan ollut Lucasin itsensä vika.)

En mene Holiday Specialiin tässä yhteydessä tämän enempää, vaikka se kiehtova tarina onkin. Olin joka tapauksessa henkilökohtaisesti yllättynyt, että edes tämä animaatiopätkä julkaistiin keväällä D+:ssa, kunnes opin, että se itse asiassa on julkaistu jo Star Wars -saagan blurayllakin piilotettuna ”pääsiäismunana” vuonna 2011.

Nyt esillä oleva animaatiolyhäri on kyllä tosiaankin vähintään katsomiskelpoinen ja itse asiassa monellakin tavalla hyvin kiinnostava. Siinä esimerkiksi näkyy vahvasti, että se on Lucasin pyynnöstä animoitu ranskalaisen scifi-sarjakuvamestarin Moebiuksen tyyliin.

Suurin (Star Wars -)historiallinen arvo tarinalla on siinä, että kyseessä on Boba Fettin ensimmäinen esiintyminen. Animaatio esittelee Boban toimeliaampana kuin hän ehti noissa alkuperäisissä elokuvissa ollakaan, paljastaa Boban ja Vaderin erityissuhteen ja näyttää jopa rakettirepun toiminnassa, toisin kuin Imperiumin vastaisku. Kaiken kaikkiaan erittäin kiinnostavaa siis! Mikään tästä ei toki missään nimessä vasta nykyistä Boba Fettin henkilöhistoriallista kaanonia, mutta niinpä vain tästä animaatiosta kaivettiin aivan hiljattain esiin eräs ase The Mandalorianiin.

Lisäksi tämä projekti tutustutti Lucasin kanadalaiseen animaatiostudioon Nelvanaan. Vuosia myöhemmin juuri Nelvanalle soitettiin, kun Star Wars -animaatioita haluttiin lisää.

Nelvanan vuosien 1985-86 Star Wars -animaatiosarjat olivat siis Ewoks ja Droids. Edellistä tuotettiin kaksi tuotantokautta eli 26 jaksoa, ja ne ovat kaikki nyt Disney+:ssa. Jälkimmäistä vain yksi kausi eli 13 jaksoa, ja ne tulevat tarjolle myöhemmin. Aivan alunperin sarjoja esitettiin Yhdysvalloissa ABC-kanavalla otsikolla The Ewoks and Droids Adventure Hour, joka selittää tuotantojen päällekkäisyyden.

Ensiesitystensä jälkeen molempia sarjoja on aika ajoin esitetty telkkarissa. Suomessakin ne nähtiin ainakin MTV3:lla 1990-luvulla, jossa Ewokit pyörivät ainakin minun muistini mukaan aamutelkkarissa ja Droidit iltapäivissä – saa korjata, jos olen väärässä! Sarjat on myös julkaistu lähes kokonaan vhs:llä silloin aikanaan ainakin kotimaassaan.

Sen sijaan dvd:llä niistä on julkaistu vain eräänlaiset ”best of” (?) -levyt. Vuonna 2004, siis samaan aikaan Ewok-leffojen dvd-julkaisun kanssa, julkaistiin yksi kaksipuolinen levy Ewoks-sarjaa ja toinen Droidsia. Molemmat levyt sisälsivät ikään kuin ”elokuviksi” leikattuja jaksojen kokoelmia. Minulla on nämäkin julkaisut, ja voin vahvistaa, että tulos tuntui etenkin Ewoksin kohdalla tuntui todella hassulta, koska jaksojen välillä ei ole jatkuvia juonia saati hahmokehitystä, ja jaksojen yksittäistarinat oli käytännössä yhdistetty vain poistamalla alku- ja lopputekstit. Droids-tarinat sentään muodostavat vähän kiinteämpiä jatkumoita. Tämä taisi olla trendi Lucasfilmillä tuohon aikaan: Lucasin itsensä käskystä myös Young Indiana Jones Chronicles -sarja julkaistiin dvd:llä nimenomaan näennäiselokuviksi uudelleenleikeltynä.

Disney+:ssa jaksot ovat nyt tarjolla ihan jaksoina, alkuperäisessä asussaan, ja sitä paitsi kuvanlaadultaan vähintään riittävän kauniisti remasteroituna (kuten muuten ewokkielokuvatkin). Kiinnostuneille tämäkin on siis vähintään kulttuuriteko!

Katselukokemuksena Ewoks on tyypillinen 1980-luvun länsimainen animaatiosarja, josta on turha haaveilla jatkuvia juonia, hahmokehitystä tai ihan valtavaa omaperäisyyttäkään. Se vertautuu Disneyn samantapaiseen Kummikarhuihin tai Smurffien kaltaisiin suositumpiin sarjoihin sekä rakenteeltaan että juonikuvioiltaan: ewok-lapsilla on milloin meneillään mikäkin projekti, tai jokin kylän ulkopuolinen vihulainen aiheuttaa jonkinlaisen kuprun.

Itse muistan katsoneeni 1990-luvulla telkkarista Ewokkeja ennen kuin edes tajusin sen liittyvän Star Warsiin, koska en tainnut olla Jedin paluuta vielä nähnytkään. Eikä se itse asiassa kovin kummoisesti liitykään, lukuun ottamatta toiseksi viimeistä jaksoa Battle for the Sunstar, joka yllättäen yhtäkkiä käsittelee Imperiumin kiinnostusta Endorin metsäkuuta kohtaan. Siinä ewok-lapset vierailevat jopa Star Destroyerilla…

Viimeinen Star Wars Vintage -tittelin nyt saanut julkaisu on aivan toiselta ajanjaksolta. Clone Wars julkaistiin vuosina 2003-05 eli episodien II ja III välissä, ja se oli siis Lucasin ensimmäinen yritys kuvittaa animaatioksi hänen elokuviensa ulkopuolelle lähes kokonaan jääneitä kloonisotia. Sarja tunnetaan luojansa mukaan usein ”Genndy Tartakovskyn Clone Warsina”, erotuksena Dave Filonin huomattavasti suuremmasta ja sittemmin huomattavasti järeämmin kanonisoidusta animaatiosarjasta, vaikka sarjojen nimikkeissä onkin The-artikkelin kokoinen ero.

Disney+:ssa Clone Wars näyttäytyy nyt animaationa, jossa on kaksi noin tunnin mittaista jaksoa. Tämä on sarjan koko pituus, mutta alunperin se julkaistiin tiiviistä minuuteistaan huolimatta kolmena tuotantokautena. Niistä kaksi ensimmäistä koostuivat kumpikin kymmenestä vain muutaman minuutin mittaisesta minijaksosta, ja nämä 20 pikkuepisodia muodostavat nyt ensimmäisen Clone Wars -tunnin. Kolmannella kaudella taas jaksoja oli vain viisi, mutta jaksopituus 12-15 minuuttia, ja ne muodostavat nyt Disney+:ssa sarjan toisen tunnin.

Clone Wars julkaistiin aikanaan dvd:llä kahtena ”volumena”, jotka noudattivat näitä samoja tuntijakoja, mutta historiallisessa mielessä harmittelen, että Disneyllä on nyt päätetty häivyttää sarjasta alkuperäiset jaksojaot kokonaan. Olisihan ne voitu säilyttää, ja suoratoistopalvelussa tiiviit setit olisi siitä huolimatta käytännössä voinut katsoa putkeen… Nyt kokonaisuus voi nimittäin tuntua nykykatsojasta hämmentävältä, ellei mikrojaksojen taustaa tunne. Etenkin ensimmäisessä satsissa on kyse pikemminkin tyylitellystä tavasta esittää kuvitelmia erilaisista kloonisotien taisteluja, eikä pätkien liittäminen toisiinsa tee niistä yhtä tunnin mittaista tarinaa. Toinen tunti tuntunee Filonin sarjoihin tottuneesta katsojasta tutummalta kerronnalta.

Emmy-palkinnot ja kriitikkokehut tälle varsin erikoisellekin sarjaprojektille olivat tavallaan sen oma ”tuho”, koska ne osaltaan johtivat siihen toiseen kloonisota-animaatiosarjaan – joka sitten aikanaan syrjäytti tämän ensimmäisen kaikesta kaanonista. Jälkiä sarjojen välillä näkyy ainakin jonkin verran siinä, millaisiksi oikeisiin näyttelijöihin perustuvat hahmot Filoninkin sarjassa tyyliteltiin ja siinä, kuinka James Arnold Taylor aloitti Obi-Wanin roolissa jo tässä sarjassa.

Mutta aikanaan ensimmäinen Clone Wars kyllä oli kaanonia, jonka Lucas nimenomaan tilasi näyttääkseen katsojille sirpaleita kloonisotien taisteluista episodi III:a odotellessa. Konkreettisin tehtävä sillä oli esitellä yleisölle uusi pahis kenraali Grievous – siis vähän samaan tapaan kuin Holiday Specialin animaatiojaksolla 25 vuotta aiemmin! Tänä päivänäkin sen kestänee katsoa vähintään kuriositeettina ja sähäkän, jos kohta myös mielipiteitä jakavan animaatiotyylinsä ansiosta.

Tämä sopii siinä mielessä tämän kirjoituksen lopetukseksi, että siitä Star Wars Vintage -julkaisuissa minusta onkin kysymys: kiinnostavista kuriositeeteista, joiden saavutettavuus nyt ”koko kansalle” on Star Wars -historiallisesti hieno juttu. Niiden julkaisu on myös tärkeä osa sitä, mitä Disney+:n tuotelupaukseen minusta piti koko ajan kuulua: palvelu, jossa teostensa levityksestä perinteisesti niin tarkan yhtiön arkistot ovat viimein auki.

The Bad Batchin avausjakso rikkoi vähän kaanonia, mutta onko sillä mitään väliä?

Uusi Star Wars -animaatiosarja The Bad Batch alkoi viime viikolla Disney+-suoratoistopalvelussa. Kyseessä on itsenäinen jatko-osa The Clone Warsille, tai voi kai sitä spinoff-sarjaksikin kutsua: pääosassa on ”Clone Force 99” eli viisi keskimääräistä omapäisempää kloonisotilasta ja ajankohta on heti episodi III:n tapahtumien jälkeen eli Palpatinen julistettua Tasavallan Imperiumiksi.

Mutta enpä kirjoita nyt varsinaisesti tästä sarjasta, vaan pikemminkin ilmiöstä, joka paukahti silmille heti 70-minuuttisen pilottijakson aloituskohtauksessa: yhtenäisen Star Wars -kaanonin venymisestä ja paukkumisesta.

The Bad Batch alkaa (loogisesti) kloonisankariemme Order 66 -hetkestä. Siis siitä hetkestä, joka tapahtuu elokuvissa Sithin kostossa ja jolloin Palpatine aktivoi kloonisotilaisiin ohjelmoidun käskyn kääntyä jedejä vastaan. The Bad Batchin viisikolla ohjelmointi ei toimi, joten heille hetki on yhtä hämmentävä kuin jedeille. Mitä juuri tapahtui, miksi ihmeessä kaikki ”tavikset” yhtäkkiä kääntyivät tappamaan tähänastisia taistelutovereitaan?

Luontava lähtökohta sarjalle, siis, ja pilottijaksossa toteutukseltaan jopa koskettava. Star Wars -animaatiosarjojen katsojaveteraaneja kosketti vieläpä erityisesti se, että kohtauksessa oli mukana jedi-padawan Caleb Dune eli myöhempi Kanan Jarrus, yksi Rebels-sarjan päähenkilöistä. Nuori Caleb-parka sai nähdä mestarinsa kuoleman ja paeta itse henkensä edestä – ja selvitä, koska Bad Batch -tiimin Hunter antoi hänen mennä.

Monia Star Wars -tarinoita elokuvia ja sarjoja laajemmin seuranneita veteraaneja kohtaus kuitenkin hämmensi. He olivat nimittäin jo nähneet Kananin/Calebin Order 66 -hetken. Se tapahtui Greg Weismanin kirjoittamassa sarjakuvassa Kanan vuonna 2015. Eikä siinä näkynyt mailla eikä halmeilla Bad Batchin klooneja.

Termillä retcon (retroactive continuity) tarkoitetaan fiktiokerronnan temppua, jossa uusi kertomus tai juonenkäänne muuttaa aiemmin samassa kertomusten sarjassa asetettua lakia tai ilmaistua totuutta siten, että jatkuvuus särkyy. The Bad Batchin pilottijakso saattoi olla oikein hyvä uuden sarjan avaus, mutta Calebin/Kananin henkilöhistorian kohdalla se oli retconnaus.

Jedimestari Depa Billapa ja Caleb Dune (joka myöhemmin tunnetaan nimellä Kanan Jarrus) The Bad Batchin avausjaksossa. Oikealla tavisklooni.
Depa Billapan ja Caleb Dunen Order 66 -hetki siten kuin se sarjakuvissa nähtiin. Sama planeetta, samat jedit – eri kloonit, eri vuorokaudenaika, eri tilanne.

Peruutetaan katsomaan tilannetta taaempaa.

Kun George Lucas myi Star Warsin Disneylle vuonna 2012, uusi omistaja päätti mietintäajan jälkeen vetäistä kaanonin sileäksi. Se ei ollut mikään pieni retconnaus, vaan pikemminkin järeämpi reboottaus – vaikka saagan ydintä ja suuren yleisön päätuotetta eli elokuvia ei buutattu. Se oli myös välttämätön ratkaisu, sillä muuten katsoja olisi seuraavina vuosina ollut aivan ulalla siitä, mitä fiktiivisessä Star Wars -universumissa oikein on tapahtunut ja mitä ei.

Disney-Lucasfilmin vuoden 2014 päätöksen myötä expanded universeksi siihen asti kutsutut vanhat kirjat, sarjakuvat, pelit ja The Clone Wars -animaatiosarjaa edeltäneet animaatiosarjat leimattiin Legends-brändin alle. Viralliseksi kaanoniksi julistettiin vain kuusi silloin olemassa ollutta elokuvaa eli episodit I-VI ja tuo TCW-sarja. Sarjislisenssi palautettiin Dark Horselta Marvelille, kirjallisuus aloitettiin puhtaalta pöydältä. Kasvavia lihaksiaan verrytellen Disney-Lucasfilm ilmoitti: mitään aiemmin oheistarinoissa kerrottua ei nyt enää ollut tapahtunut virallisessa kaanonissa, mutta tästä lähtien kaikki kirjat, sarjakuvat, pelit ja animaatiosarjat sopisivat saumattomasti yhteen ja samaan kaanoniin elokuvien kanssa.

Ajatus oli kaunis. Se antoi uudelle ajalle sekä tarinankerronnallisen että kaupallisen mahdollisuuden kertoa, kuinka Kuolemantähden suunnitelmat ”oikeasti” varastettiin tai kuinka Imperiumin jäänteet itse asiassa voitettiin Jedin paluun jälkeen – esimerkiksi nämä tarinat oli kerrottu vanhoissa oheistarinoissa moneen kertaan. Samalla se johti moniin ihan aidosti erinomaisiin Star Wars -kertomuksiin. Esimerkiksi Claudia Grayn romaanit kuten Leia, Princess of Alderaan (2017) tai Charles Soulen sarjakuvat kuten hänen Darth Vader -tarinajaksonsa (2017-18) kuuluvat Star Warsin 40-vuotisen historian onnistuneimpiin teoksiin sekä SW-kirjoina ja -sarjakuvina ”yleisesti” että nimenomaan ”pääteosten syventämisen” kannalta arvotettuina. Harvoin tämän sarjan äärellä olen koskaan ollut niin jännityksen salpaama kuin lukiessani tuon Grayn episodi IV:tä edeltävään aikaan sijoittuvan kirjan kohtausta, jossa nuori Leia vierailee Palpatinen uskolliseksi palvelijaksi ryhtyneen Panakan luona, ja kohtauksen aikana lukija ymmärtää, että keskustelun aikana tuo episodi I:stä tuttu hahmo ymmärtää, kenen lapsi hänen edessään itse asiassa on.

Osittainen sivu Charles Soulen Darth Vader -tarinalinjasta. Tämän kuvan monia merkityksiä en ole voinut unohtaa ensinäkemän jälkeen: näinkö Vader näkee itsensä? Vai Voima Vaderin?

Tässä vaiheessa katson viisaaksi huomauttaa, että Legends eli vanha expanded universekaan ei ollut varsinaisesti tarkoituksella tai uhallaan ristiriidassa varsinaisten elokuvien kanssa. Monet 1970-1990-lukujen kertomuksista kuitenkin päätyivät enemmän tai vähemmän olemaan sellaisia George Lucasin päätösten myötä.

Olisi tähän postaukseen turhan pitkä selvitys, millä tapaa Lucas ja Lucasfilm ohjasivat tai olivat ohjaamatta oheistarinoita aikanaan: vastaus ei ole ”huolella” mutta ei myöskään aivan ”ei mitenkään”. Yksinkertaistaen voi kuitenkin sanoa, että vaikka oheistarinoiden sepittäjillä ei esimerkiksi ennen prequeleita ollut lupaa julkaista suoraan kloonisotia käsitteleviä kertomuksia, oheistarinoissa oli silti ehditty kertoa klooneista, jedeistä, tasavallasta tai hahmoista tosiasioina kaikenlaista, joka ei sitten lainkaan täsmännyt siihen, mitä Lucas kertoi vuosien 1999-2005 elokuvissaan.

Prequelien aikoihin Lucasfilm alkoi petrata oheistarinoiden jatkuvuuden kanssa, ja erityisesti Kloonien hyökkäyksen ja Sithin koston välissä noin vuosina 2002-2005 julkaistiin kirjoja ja sarjakuvia, jotka oli siihen aikaan hyvinkin tarkoitus tulkita samaan kaanoniin kuuluviksi, elokuvien välissä tapahtuviksi kertomuksiksi kloonisodista. Sen jälkeen Lucas kuitenkin teki tuolle aikakaudelle temppunsa vielä toisen kerran. Hänen päätöksellään nuo kerran jo kerrotut Anakinin, Obi-Wanin ja kumppanien kloonisotapolut korvattiin Lucasin ja Dave Filonin lopullisella virallisella totuudella The Clone Wars -animaatiosarjassa (2008-).

Star Wars: Republic -sarjakuvajatkumo prequelien vuosilta: totuus Anakinin ja Obi-Wanin kloonisodista ennen The Clone Wars -animaatiosarjaa.

Samaan aikaan vanhalla expanded universella oli koko ajan ja kasvavassa määrin ongelmia sopia yhteen ns. itsensä kanssa. Vaikka esimerkiksi minä olen näemmä vuonna 2013 kutsunut expanded universea olosuhteisiin nähden ”suorastaan hämmästyttävän yhtenäiseksi”, ei se toki koskaan mikään yhtenäiseksi kaanoniksi suunniteltu kokonaisuus ollut. Koska kirjojen tai sarjakuvien sisältöä ei koordinoitu yhtä tarkasti kuin nykyään ja aluksi koordinointia näiden kahden median välillä ei käytännössä edes ollut, tarinoiden saumat osuivat ymmärrettävästi huonosti toisiinsa. Esimerkiksi: Timothy Zahnin kirjoittamat, monien aikanaan lukemat ja rakastamat kirjat sopivat kyllä hyvin yhteen toistensa kanssa – mutta muut kirjat tai sarjakuvat eivät aina kovin hyvin niiden kanssa.

Star Warsin 2010-luvun uuden tulemisen kannalta tällaiset ongelmat olivat eittämättä ylitsepääsemättömiä. Kärjistäen vanhat Jedin paluun jälkeiset oheistarinat oli joka tapauksessa pakko jättää huomioimatta, jotta uudet elokuvat ylipäätään voitiin tehdä, ja vanhemmat oheistarinat puolestaan The Clone Warsin ja seuraavien suunniteltujen animaatiosarjojen takia.

Vaikka aikanaan harmittelin sitä, että aivan varmasti uuteenkin kaanoniin olisivat voineet sopia monet expanded universen kaukana Skywalkereista tapahtuneet tarinat, kuten tuhansia vuosia sitten ajoitettu Tales of the Jedi / Knights of the Old Republic tai kapinallislentäjistä kertonut Rogue Squadron, ymmärrän kyllä Disney-Lucasfilmin ratkaisun. Pöydän pyyhkäisy tyhjäksi avasi oven uusille oheistarinoille, joiden luvattiin nyt täydentävän päätarinoita koordinoidusti ja tarkasti.

Valitettavasti tässä Disney-Lucasfilm epäonnistui.

Lando palaa Pilvikaupunkiin pelastamaan Lobotin Imperiumin vastaiskun jälkeen. Tämä on viime vuonna julkaistusta Star Wars -sarjakuvalehden numerosta ja esimerkki sekä hyvästä tarinasta että hyvin elokuvien kaanonia täydentävästä tarinasta.

Tai no. ’Epäonnistui’ on turhan rajusti sanottu.

Kuten jo sanoin: uutena aikana todella on julkaistu monia erinomaisia Star Wars -oheistarinoita – ja monet niistä ovat täydentäneet elokuvissa ja sarjoissa kerrottua erinomaisesti. OIen lukenut Star Wars -sarjakuvat varsin tunnollisesti, ja vaikka kirjoja vain valikoiden, luulen olevani kohtalaisesti kärryillä niistäkin. Kokonaisuudesta voi kyllä sanoa, että siitä näkee, että sekä isojen että pienten asioiden välisiä yhteyksiä on tosissaan yritetty rakentaa takavuosikymmeniä paremmin.

Varsinaisten tarinajuonien jatkamisen lisäksi se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka tarinoissa vieraillaan luontevasti päätarinoista tutuissa lokaatioissa tai kohdataan niissä esiintyneitä hahmoja. Välillä se voi tuntua vähän päälle liimatultakin: yhdessä vaiheessa tuntui, että kun Disneylandissa avattiin Batuu-planetalle sijoitettu Star Wars -maa, joka toinen SW-hahmo eri aikakausilta vieraili Batuulla samoihin aikoihin julkaistuissa kertomuksissa. Toisinaan taas se on hyvin luontevaa, ja oheistarinat tukevat hyvin suurta kertomusta: vaikkapa siinä, kuinka Hera Syndulla ja muutamat muut Rebels-sarjan hahmot, jotka ”ilmestyivät” saagaan vasta 2010-luvulla mutta episodien III-IV väliin sijoitetussa animaatiosarjassa, ovat voineet sarjakuvissa vilahdella Kapinaliiton kokoontumisissa ja jopa kohdata elokuvien sankareita ja siten ikään kuin osallistua sellaisiin hetkiin sarjan historiaa, joiden elokuvalliset vastineet on kuvattu vuosikymmeniä aiemmin.

Tai siinä, kuinka vaikkapa saagalle niin keskeinen Darth Vader näissä uusissa sarjakuvissaan tuntuu useimmiten oikeasti hahmolta, jonka voi kuvitella olevan entinen Anakin Skywalker. Vanhoissa expanded universe -tarinoissa Vader näyttäytyi käytännössä aina vain mustapukuisena murhaaja-pahiksena, mutta tällä kertaa olen huomannut useita kertoja uskovani, että puvun sisällä todella on Padmea kaipaava traaginen hahmo, joka kuvittelee hirmutekonsa jollain tapaa oikeutetuiksi – ja joka kypsyy ajattelemaan asioista eri tavalla episodien IV ja VI välissä.

Kylo Ren keskustelee siitä, kuinka hän ei oikeastaan itse tappanut ketään vielä sinä yönä, jona Luken jeditemppeli paloi. Tämä on sarjakuvasta The Rise of Kylo Ren, ja se ei välttämättä ole esimerkki huonosta tarinasta, mutta kylläkin huonosti kaanonissa aiemmin kerrottuun sopivasta tarinasta.

Mutta on potaskaa väittää, että tällä kertaa Lucasfilm ei antaisi kirjoissa ja sarjakuvissa tapahtua asioita, jotka olisivat ristiriidassa elokuvissa tai sarjoissa kerrotun kanssa. Että kaikki olisi tällä kertaa varmuudella samaa kaanonia.

Calebin/Kananin tapaus The Bad Batchin alussa viime viikolla ei edes ole pahimmasta päästä esimerkkejä. Kananin mestari oli Depa Billapa kaanonissa aiemminkin, kuten animaatiosarjassa niin ikään. Order 66:n hetkellä Kanan oli Kaller-planeetalla myös Kanan-sarjakuvassa. Tarkat tapahtumat kerrottiin nyt The Bad Batchissa toisin, ja mukaan oli siis lisätty tämä sarjan kloonien nimijoukko, mutta nämä kaksi kertomusta sopivat kyllä yhteen paljon paremmin kuin (esimerkiksi) se, kuinka mandaloriaanien ja Boba Fettin historia ehti vuosikymmenten aikana vaihdella ennen Disney-ajan kaanon-nollausta.

Kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäistapaus. Vastaavia ja pahempia ristiriitoja on pelmahdellut silmille viime vuosina yhä enemmän.

Poe Dameron, nuori tylsistynyt Uuden tasavallan lentäjä, sarjakuvassa vähän ennen The Rise of Skywalkeria. Ei siis Poe Dameron, salakuljettaja, kuten The Rise of Skywalkerissa.

The Force Awakensin ja The Rise of Skywalkerin välisinä vuosina julkaistujen sarjakuvien mukaan Poe Dameron (Oscar Isaac) oli Uuden tasavallan rauhallisuuteen tylsistynyt nuori huippulentäjä, jonka Leia rekrytoi Vastarinta-ryhmäänsä. Lisäksi Poen vanhemmiksi oli kaanonissa koko ajan kerrottu kaksi kapinaliiton Endorin taistelun veteraania. The Rise of Skywalker ei piitannut näistä tiedoista, vaan retconnasi Poen olleen salakuljettaja, joka kuuli omatuntonsa kutsun ja liittyi Vastarintaan. (Kaanon-biografia yrittää spinnata nämä kertomukset yhteen siten, että salakuljettaja-vaihe oli Poen nuoruudenkapinaa ennen ryhdistäytymistään Tasavallan kuuliaiseksi lentäjäkansalaiseksi.)

Chuck Wendigin kirjoittaman Aftermath-kirjatrilogian mukaan vanha kunnon Wedge Antilles on uusissa elokuvissa esiintyvän Temmin ”Snap” Wexleyn (Greg Grunberg) äidin puoliso. The Rise of Skywalkerissa Wedgen (Denis Lawson) riemukas cameo on leikattu elokuvaan vain sekunteja Snap Wexleyn kuvassa tapahtuvan kuoleman perään, mutta hänen kasvoillaan ei häivähdä mitään hahmon hetkeen loogisesti oletettavasta henkilökohtaisesta menetyksestä.

The Force Awakensin ja The Last Jedin aikaisen oheiskirjallisuuden – sekä fiktion että Visual Dictionaryjen kaltaisten ns. tietoteosten – mukaan Kylo Ren poltti Luken jeditemppelin ja tappoi samalla muut jedioppilaat, paitsi muutamat, jotka kääntyivät hänen kanssaan pimeälle puolelle. Mutta kun The Rise of Skywalkerin aikaan julkaistu sarjakuva The Rise of Kylo Ren (2019-20) viimein näytti kuvina ja tekstinä tuon yön tapahtumat, se ei tyytynyt ainoastaan sivuuttamaan mainintaa muista käännynnäisistä, vaan se retconnasi myös Kylon osuuden temppelin tuhoajana. Sarjakuvan perusteella temppelin nimittäin vaikutti sytyttäneen pikemminkin Snoke tai Palpatine kuin Kylo itse. (Kirjoitin tämän sarjakuvan kanonisista ongelmista jo sen ilmestyessä.)

Kun The Clone Wars -sarja oli jäämässä kuuteen kauteen ja loppumassa ennen kloonisotien loppua, E.K. Johnston sai kirjoittaa vuonna 2017 julkaistun Ahsoka-romaanin, jossa lukijat saivat tutusta Dave Filonin käyttämättä jääneisiin Ahsoka-juoni-ideoihin. Mutta kun Filoni pääsikin pari vuotta myöhemmin itse tekemään The Clone Warsille seitsemännen ja viimeisen kauden, hän retconnasi Ahsoka-romaanin tapahtumia aivan georgelucasmaisesti. (Samanlaisesta tilanteesta ja myös saman miehen päätöksistä on kyse myös tämän kirjoituksen innoittaneessa Kanan-keississä.)

Darth Vader saapuu keisarin kätketylle planeetalle Exegolille tänä keväänä julkaistuissa sarjakuvissa. Käykö tämä enää lainkaan järkeen?

Kaikkein kiusallisimmat ja saagan kokonaisjuonen järkeenkäypyyden kannalta hankalimmat ongelmat liittyvät First Orderin nousuun ja The Rise of Skywalkerissa paljastuneeseen keisari Palpatinen suunnitelmaan kloonata itsensä henkiin.

Palpatine nostettiin viimeisen episodin pahikseksi vasta sitä elokuvaa kirjoitettaessa, mutta toisin kuin ehkä saattaisi kuvitella, jälkiä keisarin suunnitelmasta kyllä löytyy myös The Force Awakensin ja The Last Jedin aikoihin julkaistuista kirjoista. Oli se sitten Lucasfilmin tarinaryhmän oikeaa älykästä suunnittelua tai kaiken varalta -tyyppistä sattuman kauppaa, mutta erityisesti edellä mainittu Aftermath-trilogia (2015-17) tosiaankin vaikutti osoittavan Palpatinen paluusuunnitelmien suuntaan jo vuosia ennen kuin asiasta oli leffakäsikirjoittajien pöydissä päätetty. Tällä tiellä on sitten ollut hyvä jatkaa episodi IX:n jälkeen: esimerkiksi The Mandalorianissahan suorastaan pääjuonessa on kyse siitä, että moff Gideon tahtoo haltuunsa pienen Grogu-paran käyttääkseen tämän verta hyväkseen hämäräperäisissä laboratoriokokeissa, jotka vaikuttaisivat liittyvän joko Palpatinen tai Snoken Voimassa vahvojen kloonivartaloiden kehittelyyn.

Mutta…

The Force Awakensin ja sen välittömien oheisteosten mukaan kukaan ei ollut kuullutkaan First Orderista ennen kuin vasta muutamaa vuotta ennen episodi VII:n tapahtumia. Missään nimessä ainakaan Palpatinen itsensä kloonaussuunnitelmista ei pitäisi tietää juuri kenenkään, koska ne episodi IX:n itsensä mukaan tulivat yllätyksenä jopa First Orderin johdolle (suunnitelmiin liittynyt ja siinä vaiheessa edesmennyt Snoke poislukien).

Mutta jo The Last Jedi hämärsi kuvaa antamalla ymmärtää Rosen ja DJ:n sanomisten perusteella, että First Orderin ja Vastarinnan välistä sotaa olisikin taisteltu avoimesti jo vuosia. The Mandalorianissa viitteitä First Orderista muhii pinnan alla jo viisi vuotta Jedin paluun jälkeen eli 25 vuotta ennen The Force Awakensia eli noin 20 vuotta ennen First Orderin julkista näyttäytymistä.

Yksi pahimmista ongelmista löytyy jälleen The Rise of Skywalkerista, tosin hiuksenhienosti elokuvan ulkopuolelta. Siinähän Lando Calrissianin (Billy Dee Williams) oli alunperin kirjoitettu olevan Jannahin (Naomi Ackie) isä. Tämä sukulaiskuvio jätettiin pois elokuvasta, mutta muun muassa leffan romaaniversion kautta kaanoniin kuitenkin luikerteli tosiasiaksi se, että First Order todella kaappasi Landon tyttären vuosia sitten, ja että se suorastaan ”otti kohteekseen” Landon kaltaiset kapinaliiton veteraanit. Mutta miten kerrassaan voisi olla tapahtunut niin, että tuntematon terroristiryhmä olisi asiakseen kaappaillut kapinaliiton veteraanien lapsukaisia ilman että Luke tai Leia olisi vetänyt pelastustehtävähousuja jalkaan? Etenkään, jos heidän ystävänsä Landon tytär olisi kaapattujen joukossa?

Kaikkein pahin tapaus kuitenkin on melkein yhtä tuore kuin Kananin vaihtoehtoinen pelastautuminen Bad Batchissa. Tämänhetkisessä Darth Vader -sarjakuvassa (2020-), jota nyt kirjoittaa Greg Pak, Vader vierailee Exegolilla Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun välissä ja selvittelee keisarin varasuunnitelmia. Tämä siis tarkoittaa, että Darth Vader, joka kääntyi ennen kuolemaansa takaisin valoon ja ryhtyi Voima-haamuilemaan Anakin Skywalkerina, olisi voinut estää koko jatko-osatrilogian tapahtumat ihan vain vinkkaamalla haamuna pojalleen Lukelle, että niin muuten, keisari kokkaa itselleen klooniruumista Exegolilla, ja onpa siellä yksi armada avaruusaluksiakin rakenteilla, kannattaa käydä hoitamassa tämä homma ennen kuin käy huonosti.

Ei ehkä ole aivan sattumaa, että edellä esitetyistä jatkuvuusvirheistä moniin liittyy ongelmatuotanto episodi IX eli The Rise of Skywalker. Se kun oli jo yksittäisenä elokuvana on käsikirjoitukseltaan hyvin sotkuinen ja joka ei juurikaan piitannut kahden edellisen elokuvan esittämistä juonikuvioista. Ymmärrän kyllä, että Lucasfilm haluaa oheiskertomuksien avulla jälkikäteen kytkeä episodi IX:ään viime hetkellä keksityn juonikuvion suoremmin saagan kokonaisuuteen, ja varmasti se tavoittelee sillä samaa episodielokuvien ongelmien paikkailua minkä The Clone Wars -sarja monien silmissä teki prequeleille. Valitettavasti vain esimerkiksi tuo Vaderin matka Exegolille on kokonaisjuonen kannalta itsessään niin ongelmallinen, että sitä ei yksinkertaisesti olisi kannattanut kirjoittaa.

Silti: jatkuvuuden ongelmia tuskin olisi voitu välttää, vaikka episodielokuvat olisikin suunniteltu paremmin kokonaisuudeksi. Uuden kaanonin aikaa ei ole eletty vielä kahdeksaa vuottakaan, mutta se koostuu jo elokuvien ja sarjojen ulkopuolella sadoista teoksista, vähintään kymmenien kirjoittajien kirjoittamista, kaikissa medioissa ja ulottuen kaikkiin Star Warsin in universe -aikakausiin. Ei varmasti olisi mitenkään mahdollista, että ristiriidat olisi kokonaan voitu välttää – vaikka väitän kyllä, että olisi ne sentään elokuvien päähahmojen henkilöhistorioiden kaltaisissa kohdissa voitu välttää.

Joka tapauksessa ristiriidat tulevat tulevina vuosina varmasti pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään. Ei olisi mitenkään yllättävää, vaikka jossain vaiheessa Lucasfilmiltä taas julistettaisiin, että hupsista, tehdäänpä nyt sillä tavalla, että tästä lähtien ihan oikeasti kaanonia ovatkin vain elokuvat ja sarjat.

AIvan lopuksi asian voi tietysti kääntää sitenkin, että onko tällä mitään väliä. Hyvät tarinat ovat hyviä tarinoita.

Hyvät Legends-tarinat kestäisivät aivan hyvin lukemisen edelleen, vaikka ne eivät käykään yhteen uusien elokuvien kanssa ja vaikka uudet fanit siksi todennäköisesti eivät niihin enää tartu. Samaan tapaan nykyisen kaanonin ”uuden expanded universen” tarinat voivat aivan hyvin olla teoksina mainioita, vaikka niissä olisikin kanonisia ristiriitoja. Itse asiassa tuo Greg Pakin Darth Vader -tarina Exegoleineen kaikkineen on sekin aivan vetävää luettavaa, eikä minulla olisi sen kanssa mitään ongelmaa, jos se olisi brändätty siihen tapaan kuin vanhassa expanded universessa kerrottiin Infinities-tarinoita: ”tämä ei ole kaanonissa totta, mutta katsokaas, entäs jos olisi käynyt näin?”.

Kaiken nähnyt vanha Star Wars -fani voi myös nykytermejä käyttäen todeta, että vuosina 1977-1982 Leia ei ollut Luken sisko ja vuonna 1983 tämä kaanoniin asetettu totuus retconnattiin. Ja kääntää kylkeä.

Obi-Wan Kenobi -sarjassa on näemmä aika paljon väkeä kertoakseen erakosta erämaassa

Tämä cast-lista Obi-Wan Kenobi -sarjalle on niin hulppea, että se melkein haiskahtaa fanicastaukselta. Mutta ei ole, sillä sen twiittasi maanantaina maailmalle ihan virallinen Star Wars -tili saatesanoilla ”tuotanto alkaa pian”:

Katsotaanpa siis tämän kertomaa, ja sen varjolla sitä, mitä tulossa on.

Ensiksi yleistilanne. Obi-Wan Kenobi on siis, kuten tämäkin twiitti vahvisti, ”a special event series” eli tietyn jaksomäärän muodostama yksi kokonaisuus, joita suomeksi on perinteisesti kutsuttu minisarjoiksi mutta jotka nykyään taitavat olla kielenkäytössä ihan sarjoja vain. Joka tapauksessa sen ei ole siis ainakaan näillä puheilla tarkoitus jatkua useampia tuotantokausia. Jaksolukua ei ole käsittääkseni virallisesti julkistettu, mutta se on huhuttu olevan vain kuusi.

Formaatti näyttää Disney+:ssa tällä hetkellä suorastaan valitulta linjalta: Marvel-yhtiön WandaVision ja parhaillaan pyörivä Falcon and the Winter Soldier ovat ainakin tällä tietoa molemmat tällaisia yhden tuotantokauden kokonaisuuksia, ja sellainen on luvassa myös Star Wars -puolella The Book of Boba Fettistä, jonka pitäisi valmistua ensi vuodenvaihteeseen. (Sen sijaan Cassian Andor -sarja, jota kuvataan parhaillaan, on on-going eli tarkoitettu The Mandalorianin tapaan useita tuotantokausia jatkuvaksi sarjaksi.)

Obi-Wan-sarjan ohjaa Deborah Chow. Kanadalaisen Chow’n ura on täynnä kelpo telkkaria scifi- ja fantasiapainotuksella (yksittäisiä jaksoja mm. sarjoista Mr. Robot, Jessica Jones, Better Call Saul ja niin edelleen), ja hän oli myös yksi The Mandalorianin ykköskauden ohjaajista. Obi-Wan Kenobin hän siis ilmeisesti ohjaa kokonaan yksin – se jo yksinään lupaa yhtenäistä tarinankerrontaa.

Deborah Chow ohjaamassa The Mandaloriania.

Sarjan kirjoittaja Joby Harold taas on tuottaja-kirjoittaja, joka on ollut yhtenä monien joukossa mukana tekemässä esimerkiksi sellaisia hittejä kuin Tomppa Cruisen Edge of Tomorrow ja sellaisia huteja kuin Guy Ritchien King Arthur. On ehkä vähän yllättävääkin, että kun telkkari on yleisesti elokuvaa enemmän ”käsikirjoittajan media” ja Obi-Wan-sarja on tekeillä näinkin yhtenäisenä kokonaisuutena, sen kirjoittajaksi on valikoitunut Hollywoodin kässäriryhmätyö-osaston kaveri. Se kuitenkin selittyy sarjan tähänastisella esituotantohistorialla.

Harold ei ole Obi-Wan Kenobi -sarjan tarinan auteur, vaan pikemminkin viimeisin lenkki ketjussa, jossa tätä projektia ovat aiemmin kipparoineet ja kirjoitelleet monet muut tekijät. Saattaa olla, että kupletin juonikin on kehittelyn aikana vaihdettu pariin kertaan – näin ainakin huhuttiin esimerkiksi vuosi sitten. Taaimpana Obi-Wan-sarjan taustalla on elokuvahanke, joka hahmosta oli tekeillä siihen aikaan kun Disney-Lucasfilm vielä aikoi tuottaa lukuisia Rogue Onen ja Solon tapaisia yksittäiselokuvia, mutta sittemmin kurssia muutettiin ja Tatooinen varhaiseläkeläisen oma seikkailu päätyi sarjaksi (todennäköisesti vaihdetulla tarinaidealla).

”Kyllä, mutta me jedit olemme kärsivällisiä odottajia.”

Sarjan juonesta tiedämme varmuudella vain kaksi asiaa: tarina tapahtuu 10 vuotta Sithin koston jälkeen eli melkein yhtä monta vuotta ennen Uutta toivoa, ja se sisältää jonkinlaisen Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) ja Darth Vaderin (Hayden Christensen) kohtaamisen.

Muu on arvailua. Mutta vaikuttaa selvältä, että tarina poimii Obi-Wanin jollain verukkeella Tatooinen piilopaikastaan (sillä sehän ei saisi saagan kokonaiskuvan nimissä paljastua Vaderille) ja palauttaa tämän tarinan lopuksi samaan paikkaan Luke Skywalkerin kasvua vartioimaan.

Yleisellä tasolla teorioita voinee pyöritellä kahta: joko Obi-Wanin ajaa liikkeelle jokin henkilökohtainen ja todella tärkeä syy, jota selvitellessään hän kohtaa Vaderin, tai sitten Vaderin kohtaaminen on se tärkeä syy. Ehkä Obi-Wan tahtoisi nimenomaan yrittää vielä kerran pelastaa entisen oppilaansa pimeältä puolelta, ja sarja kertoisi tästä katkerasta epäonnistumisesta. Sarjan jälkeen voitaisiin sitten retcon-hengessä tulkita  Yodan viittaavan tähän sanoessaan Jedin paluussa Lukelle tämän haaveista yrittää vielä käännyttää Vader takaisin valoon: ”Obi-Wan once thought as you do”.

Mutta jos se on näin, sittenkin tarvittaisiin kai jokin katalyytti, miksi Obi-Wan nimenomaan tämän sarjan hetkellä päättäisi moista yrittää: siis kymmenen vuotta Sithin koston jälkeen, entisen Anakinin eli nykyisen Vaderin jo teurastettua galaksin tyhjäksi jedeistä ja vajottuaan vuosien ajan yhä syvemmälle pimeälle puolelle. Päädyn siis kehäpäätelmään: uskon, että tarinassa on joka tapauksessa oltava jokin toinenkin juoni Obin ja Anin uusintamatsin lisäksi – ja kumpi näistä nyt sitten onkaan painotettuna siksi ihan pohjimmaiseksi pääjuoneksi, jää nähtäväksi. Itse toivon kyllä sitä, että tässä olisi ensisijaisesti kyse sarjan nimen mukaan Obi-Wan Kenobista ja vain hänen kauttaan ja ohuemmin Darth Vaderista.

Darth Vader ja Obi-Wan Kenobi edellisellä kohtaamisellaan. Tähän seuraavaan mennessä ainakin Vader onkin vaihtanut vaatturia.

Tärkeä (ja yhtä avoin) kysymys kuuluu, tapahtuuko Obi-Wan Kenobi yhdessä vai useammassa aikatasossa – eli esiintyykö siinä itse asiassa vain Darth Vader vai myös Anakin Skywalker. Jos sarja pysyttelee ainoastaan episodien III ja IV välissä, Hayden Christensen saa näytellä roolin lähinnä mustassa kypärässään. Tämä ei minusta tunnu ulkoelokuvallisilla perusteilla aivan uskottavalta, sillä silloinhan roolin olisi kyllä voinut tulkita joku muukin, kuten vaikkapa Rogue Onessa jo tehtiin.

Veikkaukseni siis on, että mukana tosiaan on myös flashback-osuus. Menneisyydestä voidaan samalla kaivaa se henkilökohtainen syy ja katalyytti ja mikäikinä Obi-Wanin Tatooinelta lähdölle tarvitaankin.

Obi-Wanin ja Vaderin uusintamatsin kannalta tämä tarkoittaa, että näkisimme sekä nuoret herrat silloin kun kaikki oli vielä hyvin että veriviholliset sen jälkeen kun kaikki meni pieleen. Ja se on kyllä ehdottomasti kutkuttavaa. Kannattaa muistaa, että Obi-Wan Kenobin kertomuksen tyylilaji on väistämättä tragedia: tässä galaktisen historian vaiheessa Obi-Wan on kutakuinkin viimeinen jedi aivan kuin Luke vuosia myöhemmin, ja varmasti täynnä tunnontuskia omasta osuudestaan jedien tuhossa, epäonnistuttuaan tunnistamaan Darth Sidiousta lähellään ja pysäyttämästä Vaderia.

Pakistanilais-amerikkalaisella Kumail Nanjianilla on supersankarirooli tulevassa Marvel-leffassa Eternalsissa, mutta tähän asti hänet on tunnettu koomikkona. Kuva The Big Sickistä, josta Nanjiani oli Oscar-ehdokkaanakin – käsikirjoituksesta.

Maanantaina julkistettu näyttelijälista on silti tosiaan vaikuttava McGregorin ja Christensenin takanakin. Mukana ovat esimerkiksi sekä koomikkona että kirjoittajana tunnettu Kumail Nanjiani, Homeland-sarjan Rupert Friend sekä Indira Varma, yksi monista Game of Thronesista kaukaiseen galaksiin matkanneista näyttelijöistä. O’Shea Jackson Jr. keräsi kunniaa Straight Outta Compton -leffassa ja Sung Kang tunnetaan Fast & Furious -leffasarjasta. Mukana on myös Benny Safdie, joka liittyy The Mandalorianin Werner Herzogin ja Taika Waititin seuraan näyttelijöiden ohjaajakerhossa: Safdien veljekset ohjasivat Netflixin Uncut Gemsin.

Hahmoja on itse asiassa ihan numeraalisesti aika paljon. Etenkin kun ottaa huomioon, että ainakin minä odotin Obi-Wan-tarinan olevan pienimuotoisempi kuin vaikka The Mandalorianin. Näyttelijälistaa katsoessani epäilen, että siinä odotuksessani saatoin erehtyä pahoin.

Moses Ingram jäi monen mieleen The Queen’s Gambitista.

Edellä mainittujen edelle cast-listassa on sijoitettuna Moses Ingramin nimi. Hänen filmografiansa on lyhyempi, mutta moni näki hänet viime vuonna Netflixin The Queen’s Gambit -sarjassa. Ingramin roolin voi siis olettaa olevan hyvin merkittävä: pääpahis, esimerkiksi, tai sitten edellä spekuloimani juonen käynnistävä katalyytti – hänhän voisi olla esimerkiksi jedien puhdistuksista selviytynyt entinen padawan. Termi naispääosa sisältää liikaa romanttisia sävyjä että rohkenisin käyttää sitä Obi-Wan Kenobi -nimisen sarjan yhteydessä!

Emme tiedä kenenkään uusien näyttelijöiden hahmoja, mutta en malta olla huomauttamatta, että Star Wars -galaksissa sattumoisin itse asiassa olisi eräs Obi-Waniin yhdistyvä hahmo, jonka piirteet tulevat minulle mieleen Ingramia katsoessani: Asajj Ventress, Dathomirin noita, kahden valomiekan soturi ja yksi Palpatinen monista huijaamista pelinappuloista, jolla oli merkittävä rooli The Clone Wars -sarjassa ja joka oli siis tärkeä hahmo myös nykyisten Star Wars -sarjojen merkittävälle tekijälle Dave Filonille. Ventressin hahmohistorian tuntevat saattavat nyt haluta älähtää, mutta pyydän huomauttaa, että ensinnäkin todella edellä jo spekuloin flashbackien mahdollisuudella ja että sekä Star Warsilla ja Filonilla on vahvaa historiaa kuolleiden hahmojen henkiin palauttamisen saralla. En itsekään ota tätä veikkausta kovin vakavasti, mutta heitänpä nyt kuitenkin mustaksi valkoisella. Ingram heitti nimittäin vieläpä itse Instagramiin aika jännän kuvatekstin: ”I play with lightsabers”…

Hei me päästään taas hiekkaan ja pölyyn! Beru ja Owen eli Bonnie Piesse ja Joel Edgerton Attack of the Clonesissa (2002). Sittemmin Edgertonista tuli ihan kohtalaisen iso näyttelijä.

Sen sijaan tiedämme, keitä näyttelevät Joel Edgerton ja Bonnie Piesse: kyllä vain, Luken kasvattivanhemmat Owen ja Beru Lars ovat siis mukana sarjassa. Melko turvallinen veikkaus siis on, että sarjassa nähdään myös 10-vuotias Luke. Häntä tuskin sentään tällä kertaa näyttelee digitaalisesti nuorennettu Mark Hamill

Owenin ja Berun roolin paljastuminen näin castingin kautta antaa pari evästä lisää juonispekulaatioihin. Ensinnäkin sen, että heidän rooleistaan voi odottaa kohtalaisen kokoisia, koska niitä ei ole säästetty yllätys-cameoiksi.

Se tarkoittanee myös, että sarja näyttää tai selittää sitä, miksi Owen-setä suhtautuu vanhaan Beniin niin kylmäkiskoisesti episodi IV:n aikoihin. Mahtaisiko Obi-Wan tuoda vahingossa vaaran liian lähelle Lukea? Sellainenkin teoria on esitetty, että ehkäpä sarjan aikoihin Obi-Wanilla olisi aikeita ottaa nuori 10-vuotias Luke jedioppiin. Silloin jokin saattaisi ehkä saada hänet sarjan aikana muuttamaan mieltään. Mitäs minä sanoinkaan siitä tragediasta äsken?

Ehkä ihan kaikkein varmin Obi-Wan Kenobi -sisältöveikkaus: sarja sisältää variantin tästä kohtauksesta. Varmasti.

Obi-Wan Kenobi ei ole seuraavaksi meille valmistuva Star Wars -sarja. Sitä ennen saamme The Book of Boba Fettin, Cassian Andor sarjan ekan kauden ja mahdollisesti The Mandalorianin kolmannenkin. Valmista pitäisi tulla joskus ensi vuonna. Mutta tiedotteella meille on nyt vahvistettu, että Obi-Waninkin tuotanto on tosiaan parhaillaan alkamassa. Ehkäpä Hollywoodissa on opittu elämään myös koronaviruksen kanssa.

Vielä yksi asia. Tiedotteesta se puuttui, mutta Koreasta on kuulunut, että Obi-Wan-sarjan kuvaaja olisi Chung-hoon Chung. Hän on kuvannut kotimaassaan muun muassa Oldboyn ja kasan muita sen elokuvan ohjaajan Chan-wook Parkin äärimmäisen tyylikkäitä elokuvia sekä jenkeissä viime vuosina muun muassa Stephen King -filmatisointi It:n (ekan osan).

Jos en jo muutenkin odottaisi tätä sarjaa suurella innolla, niin tämä tieto on minulle kuin kirsikka kakun päällä. Obi-Wan Kenobin eristysvuodet oli aina ehkä kaikkein herkullisin aihio vanhan Star Wars -hahmon soolotarinalle, ja kaikesta päätellen ainakin puitteissa kaikki on nyt enemmän kuin kunnossa.

The Mandalorianin kakkoskauden tähdet: se yksi vanha tuttu ja se toinen vanha tuttu, mutta myös se, jonka tähtiroolia onkin odoteltu

Niinhän siinä sitten kävi, että The Mandalorianin toisen kauden viimeiset kolme jaksoa nostivat valokeilaan paitsi yhden sarjassa aiemmin vasta vilahtaneen legendaarisen vanhan hahmon, myös toisen ja vielä legendaarisemman, edellistä odottamattomammin vierailleen vanhan hahmon.

Tämä kirjoitus spoilaa The Mandalorian -sarjan toista tuotantokautta, joka on tätä kirjoittaessani ollut kokonaan katsottavissa Disney+-palvelussa lähes viikon ajan.

Mando ja neljä muuta kovaa taistelijaa. Onkohan tässä muuten ainakin elokuvattujen Star Wars -tarinoiden puolella eniten naisia samassa kuvassa koskaan?

On todella kuvaavaa, kuinka muutaman viime viikon ajan Star Wars -skenessä on puhuttu ensin melkein pelkästään Boba Fettistä ja sitten melkein pelkästään Luke Skywalkerista.

Näin asian pitäisi olla: The Mandalorian on western-henkinen sarja vähäpuheisesta miehestä, jonka maailmankuva murtuu.

”Mando” eli Din Djarin (Pedro Pascal) on kasvatettu tiukan uskonnollisen doktriinin mukaan. Hän on kuvitellut elävänsä elämänsä kypärä päässään ja oikeaa nimeään kenellekään paljastamatta, lopettaen toisten ihmisten elämiä rahasta ja ohjaten rahat hänet kasvattaneelle kultille. Mutta sitä mukaa kun hellyttävän ”Baby Yodan” eli Grogun kohtalo on sarjan mittaan kietoutunut Mandon elämään, hänen periaatteensa kasvottomuudesta ja yksinäisyydestä ovat vähitellen taipuneet. Mando ei ehkä itsekään tiedä, millaista elämää hän enää toisen kauden lopussa tavoittelee – etenkin kun Dinin ja Grogun tiet silloin ainakin väliaikaisesti erkanevat – mutta entiselleen tai entiseen duuniinsa hän ei enää palaa.

Näin tiivistettynä sarja kuitenkin kuulostaa enemmän nimihenkilönsä kasvutarinalta ja ylipäätään henkilödraamalta kuin se käytännössä onkaan. The Mandalorian on toimintapainotteinen avaruuswestern, jonka keskeisin ongelma on koko ajan ollut, että sen nimihenkilö on seikkailuissaan hyvin passiivinen. Kirjoitinkin tämän kauden väliarviossani muutama viikko sitten, että Mandon rooliksi jää usein vain auttaa kulloistakin kohtaamaansa aktiivisempaa hahmoa kuten Bo-Katan Kryzea (Katee Sackhoffin) tai Ahsoka Tanoa (Rosario Dawson) näiden yhden jakson mittaisissa pyrkimyksissä. Asiaa ei ainakaan auta, että esimerkiksi näillä molemmilla hahmoilla on animaatiosarjojen ansiosta pitempi SW-historia takanaan kuin Mandolla itsellään. Moni katsoja on siis lähtökohtaisesti kiinnostuneempi Ahsokasta kuin Mandosta, ja kun Pascalin näyttelemä kypäräpää ei vielä tunnetusti ole mikään lörppäsuu, jäävät hänen roolikseen usein pelkät muskelisuoritukset.

”Jolppi kiiltelee. Kanna nyt kunnolla tuota haarniskaas”.

Joten jos moni katsoja on Mandoa kiinnostuneempi Bo-Katan Kryzesta, jonka koko SW-historia koostuu kymmenestä animaatiosarjojen jaksosta, niin mitenkä olisi voinutkaan käydä, kun Mando kohtaa itsensä Boba Fettin (Temuera Morrison), franchisen suosituimpiin jo 1980-luvulta asti kuuluneen hahmon, jota kuitenkin tätä ennen on aina alikäytetty kaikissa elokuvallisissa kertomuksissa? Saati sitten Luke Skywalkerin (Mark Hamill), alkuperäisen Star Wars -saagan perimmäisen päähenkilön?

Käy niin kuin oli väistämätöntä. Etenkin toisen kauden päätösjakson The Rescuen loppu, niin sydäntä sykähdyttävä kuin se olikin, oli nimenomaan tästä näkökulmasta suorastaan ongelmallinen. Niin vain Mando ja myös muut sarjan ”varsinaiset” hahmot väistyivät tuijottamaan meidän katsojien lailla minuuttikaupalla sitä, kuinka viimeinen jedi Luke Skywalker pisti darktrooperia nippuun. Näin tuotantokauden lopun suuret sankarillisuuden ja ratkaisun hetket lahjoitettiin kirjaimellisesti vierailevalle tähdelle.

Tosin sitä en sano, ettenkö minäkin olisi ollut innoissani, ja etteikö käänne sinänsä olisi ollut looginen ja toimiva. Jos meillä nyt kerran tässä sarjassa on Yodan salaperäistä lajia edustava lapsi, joka lähettää jeditemppelin raunioilta galaktisen kaveripyynnön muille Voimassa vahvoille, niin olisihan oikeastaan kumma, jos Luke Skywalker ei siihen pyyntöön vastaisi.

”I’m Luke Skywalker and I’m here to rescue you.” Paitsi että tällä kertaa Luke ei sano nimeään, eikä Mando jostain syystä kysy – ja ehkä vielä kummempaa on, että edes kapinallissotilas Cara Dune ei tätä tunnista.

Käsitellään siis Luke ensin ja Boba sitten, koska tässä on paitsi tärkeysjärjestys kohdallaan, myös tiettyä logiikkaa, vaikka sarjan kronologia toisinpäin menikin.

Star Wars -kaanonin tässä vaiheessa Luke Skywalker on siis jedimestari ja monella tapaa menestyksensä huipulla. Keisari on kukistettu (tai niin kaikki luulevat), Imperiumi on kaatunut (no, mitä nyt joitain sirpaleita vielä sinnittelee), ja Luke keskittyy kokoamaan jedien perintöä ja etsimään Voimassa vahvoja oppilaita itselleen. Se hetki, jossa nämä pyrkimykset kaatuvat tragediaan Ben Solossa nousevan pimeyden ja taustalla vaikuttaneiden Snoken ja Palpatinen vuoksi, on vielä vuosien päässä.

On kiinnostavaa, että Luken sanoja The Last Jedistä lainatakseni sankarimme on The Mandalorianin aikaan samalla myös hybriksensä huipulla: vielä tällöin varma siitä, että juuri hän, legendaarinen Luke Skywalker, onnistuu palauttamaan jedit entiseen kunniaansa. Haluan ajatella, että Mark Hamill onnistuu hymyllään ja olemuksellaan välittämään palan tätäkin, vaikka näyttelijä ei henkilökohtaisesti ollutkaan innoissaan vanhalle Lukelle jatko-osatrilogiassa kirjoitetusta juonikuviosta. Näen digitekniikan läpikin Hamillin suvereenia ammattitaitoa siinä, kuinka ovelasti Luke näyttäytyy The Mandalorianin vierailussaan yhtä aikaa liki kaikkivoipana, pysäyttämättömänä sankarina ja äärimmäisen luotettavana ja hyveellisenä, mutta kuitenkin myös sivuvireeltään ylimielisenä. Tästä on toki varmasti syytä kiittää myös sarjan vetäjiä Jon Favreauta ja Dave Filonia sekä jakson ohjaajaa Peyton Reediä. Vaikka joillekin katsojille The Mandalorianin Luke-osuus tuntuu kolahtaneen ihan pelkkänä badass-toimintakohtauksena samaan tapaan kuin Darth Vaderin tylyys Rogue Onen lopussa, kohtaus ei onneksi ole näin yksiulotteinen.

Toki samalla voi todeta, että kohtauksessa oli kyllä ainakin ensikatsomalla se tietty tekninen ongelmansa. Suoraan sanoen minä kuvittelin katsovani Sebastian Stania, nuoren Luken näköiseksi kehuttua Marvel-näyttelijää, digitaalisesti muokattuna vielä enemmän Mark Hamillin näköiseksi. Se, että kyseessä oli digitaalisesti nuorennettu Hamill, kertoo paljon siitä, miksi Luke hupun päästään otettua liikehti niin vähän. Lähipäivinä julkaistavissa Making of -videoissa nähtäneen ainakin osittain, miten temppu tällä kertaa tehtiin. Tämä tekniikka on edennyt pitkälle muutamassa vuodessa, tekihän vaikka Martin Scorsese kokonaisen elokuvan (The Irishman) näin, mutta vieläkin epätodelliseksi laaksoksi (uncanny valley) kutsuttu vaikutelma pomppaa silmille ja tuntuu vievän ainakin minut pois tarinaan eläytymisestä. Enkä tiedä, onko näiden digitaalisten nuorennusleikkausten mahdollista koskaan täysin luonteviksi kehittyäkään, koska käyttötarkoituksiin liittyy ulkoelokuvallisia ulottuvuuksia: tottahan minä katsoessani tiedän, että Mark Hamill ei tämän jakson kuvausten aikaan ole näyttänyt tuolta. Siinä mielessä voisin edelleen kannattaa, että ”nuoren XX:n” rooleihin valittaisiin vain reilusti nuori sopiva näyttelijä – vaikka ymmärränkin, miksi nämä firmat, joilla varaa tähän on, valitsevat nyt toisin.

Mitä sitten tulee Luken tarinallisiin ulottuvuuksiin juuri The Mandalorianin kannalta: uskon, että Luke vie nyt Grogun pois tarinasta vähäksi aikaa, jotta Mando voi kehittyä ja seikkailla hetken omillaan. Todennäköisesti molemmat näyttäytyvät sarjassa uudelleen vielä jo kolmannella kaudella. En kuitenkaan usko (enkä toivo), että Luke esiintyy tässä sarjassa kovin monta kertaa. Sen sijaan ”Baby Yoda” on keskeinen osa sekä sarjan yleistä viehätystä että Din Djarinin hahmoa, Grogun omasta suuresta suosiosta puhumattakaan. Pikku otus palaa vielä varmasti. Ehkä puhumaan oppineena?

Hei hei, mutta ei hyvästi!

Mutta jos Luken rooli oli pohjimmiltaan lyhyt vierailu, Boba Fettin osuus The Mandalorianin toisella kaudella oli paitsi odotuksiani suurempi myös luonteeltaan oikeasti yllättävä.

Oikeastaan emme edes saaneet sitä kahden mandalorialaisen palkkionmetsästäjän kaksintaistelua, jota Boban näyttäytymiseltä kauden ekan jakson lopetuksen perusteella odotimme. Sen sijaan saimme ikääntyneen, kunniantuntoisen ja jopa henkistyneen oloisen Boba Fettin, joka ilmoittautui melkein välittömästi Mandon avuksi Grogun pelastamisessa.

En usko liioittelevani, kun väitän, että Boba Fettiä ei ole koskaan käsitelty Star Wars -sarjassa näin syvällisesti. Boba Fettin kulttisuosio Star Wars -fandomin sisällä olisi ehdottomasti jonain päivänä aivan oman blogipostauksensa arvoinen arvoitus (olen käsitellyt asiaa lähinnä kirjoittaessani muutama vuosi sitten Jeremy Bullochin, hahmon juuri edesmenneen alkuperäisen näyttelijän, erikoisesta suhteesta roolihahmoonsa). Tässä yhteydessä asian voi tiivistää siten, että koko The Mandalorianinkin olemassaolo juontaa juurensa vain siitä, että Boban haarniska aikanaan oli niin siisti.

Originaalitrilogiassahan Boba Fett ei oikeastaan tee juuri mitään muuta kuin seisoskelee coolina. Jedin paluussa hahmo kuolee vähän nolosti sarlaccin kitaan, koska George Lucas ei sittenkään keksinyt pahikselleen kummempaa käyttöä. Leffoissa Boban suurin saavutus on uskaltaa väittää vähän vastaan Darth Vaderille: ”Hän (Han) ei ole minulle minkään arvoinen kuolleena”. Prequelit taas tarjosivat Boballe (aikanaan kulmakarvoja kohottaneen) taustan kloonina, mutta vaikka tästä olisi voinut irrota paljonkin draamaa, ei Bobaa ole esimerkiksi kirjojen tai sarjakuvien puolella näihin päiviin mennessä käytetty juuri minään muuna kuin pysäyttämättömänä palkkionmetsästäjänä. Esimerkiksi erityisempiä motiiveja Boba Fettin ammatinvalinnalle on harvoin jos koskaan annettu.

Jakso S2E6 The Tragedy ja elokuvattujen Star Wars -tarinoiden kaikkien aikojen rajuin toimintakohtaus. Jos tätä on se väitetty ”disneytyminen”, niin huh.

The Mandalorianissa Boba Fett astelee näyttämölle ehdottomasti pysäyttämättömän tehokkaana taistelijana, mutta ei sittenkään kasvottomana pahiksena. The Mandalorianin Boba ei ole kiinnostunut haastamaan Mandoa koviksimman mando-palkkionmetsästäjän tittelistä, vaan ainoastaan saadakseen takaisin isänsä haarniskan ilmeisesti pääasiassa sentimentaalisista syistä. (Sitä tosin pitäisi kysyä, mikä mahtaa olla tarinallinen syy sille, että Boba ei hakenut kamojaan jo paljon vähemmän mandaloriaanihaarniskaan oikeutetulta Cobb Vanthilta Tatooinella!)

”I am a simple man making his way through the galaxy, like my father before me”, Temuera Morrisonin näyttelemä Boba sanoo karhealla äänellä. Kutkuttavaa on sekin, että Boba kuuraa Mando-jaksojensa aikana isänsä haarniskan priimakuntoon: jotain, mitä hän ei koskaan aiempien vuosiensa aikana vaivautunut tekemään. Kun hän vielä tokaisee, ettei ole uskollinen kenellekään tai millekään muulle kuin itselleen, ollaan tässä sarjassa jo kerralla syvennetty Boba Fettin hahmoa enemmän kuin Boba-tarinoissa ehkä koskaan ja ainakin ehdottomasti enemmän kuin nykyisessä kaanonissa aiemmin. Onni todellakin, että rooliin oli käytettävissä taitava draamanäyttelijä Morrison – siis käytettävissä esimerkiksi hahmon ja näyttelijän iän kannalta, sillä sehän oli selvää, että Morrisonkin oli valmis palaamaan, sillä New York Timesille hän kertoi odottaneensa soittoa koko Disney-ajan.

Toimintaelokuvaveteraani Robert Rodriguezin ohjaaman The Tragedy -episodin suorastaan brutaali toimintajakso vuorenrinteillä, jossa Morrison pääsi käyttämään myös oman maori-kulttuurinsa perinteisiä taistelulajiliikkeitä, jää Star Wars -historiaan. Mutta sen lisäksi Bobaa käytetään seuraavissakin jaksoissa kerrankin hyvin: aivan riemastuttava on hetki, jossa pikkukonna Mayfield huojentuu, kun luuleekin kohtaavansa ”vain” Boba Fettin eikä hänelle vihoittelevan Mandon, ja erittäin kutkuttava on kohtaus, jossa Bo-Katan piikittelee Bobaa siitä, että hän on pelkkä pahainen klooni jonka äänikin on kuultu lukemattomia kertoja aiemmin. Monen entisen tarinan Boba Fett olisi ampunut molemmat – ja ehkä tämäkin joskus aiemmin, mutta ei enää, selvittyään sarlaccista ja ikäännyttyään.

Tyytyväisenä se siihen istahti. Mutta miksi?

Kauden viimeisen jakson lopputekstien jälkeen meille paljastettiin, että edellisen viikon todella mittavien Star Wars -uutisten lisäksi tulossa on vielä yksi uusi sarja: The Book of Boba Fett, joka nähdään jo ensi vuoden joulukuussa ja jota ilmeisesti ohjaa (ainakin tuottaa) Robert Rodriguez. Boban omasta sarjastahan oli huhuja hieman aiemmin, toisin kuin monesta muusta Kathleen Kennedyn Disneyn sijoittajapäivässä julkistamasta projektista, ja nyt nämäkin huhut osoittautuivat ainakin ylätasollaan tosiksi.

Boba-leffahan oli Lucasfilmillä tekeillä jo aiemmin, kuten myös Obi-Wan-leffa. Nyt molemmat saavat sitten omat sarjansa. Mutta siinä missä Obi-Wan-sarja saattaa olla (emme tiedä) ehkä hyvinkin sama tarinaidea sovitettuna nyt elokuvan sijaan sarjaformaattiin, Boban tarina on todennäköisesti aivan toinen. Rivien välistä ainakin minä oletin, että Boba-leffa olisi aikanaan sijoittunut episodi IV:tä edeltäneisiin vuosiin, jolloin se olisi voinut ehkä jollain tapaa kytkeytyä Solon mahdolliseen jatko-osaan tai jakaa yhteisiä hahmoja tämän kanssa.

Nyt tulossa oleva The Book of Boba Fett sijoittuukin niin sanotusti Mando-aikaan ja oletettavasti selvittelee meille sitä, kuka maskin alla oikeastaan on Boba Fett. The Mandalorian -kohtausten perusteella voisi tulkita, että Boba olisi suorastaan jo väsynyt tappeluihin ja tappamiseen, mutta koska hän kauden päätteeksi käy istumaan Jabban vanhalle tuolille, aivan tästä ei taida sittenkään olla kysymys. Juuri tähän aikaan sijoitetussa Boba-tarinassa on nyt myös aivan uusi sävy, kun kasvot Boban kypärän alla on nostettu jo esiin: Boba, Jango Fettin poika ja ”muokkaamaton” klooni, on elänyt koko ikänsä galaksissa täynnä itsensä näköisiä mutta nopeammin ikääntyviä kasvoja, ja nyt hän saattaa arpisena ukkona hyvinkin olla viimeinen elossa oleva kopio kaipaamastaan isästään.

Toki sarja voi sisältää flashbackeja Boban aiempiinkin vuosiin, ja melkeinpä tuon otsikon vuoksi niin toivoisinkin olevan. Sivumennen sanottakoon, että tuo edellä linkattu The Direct -sivun huhu väitti Boban sarjan sijoittuvan aikaan ennen hahmon vierailua The Mandalorianissa. En pidä tätä todennäköisenä jo ihan siksi, että se tarkoittaisi Boba-sarjaa ilman Boba-haarniskaa. Mutta sen sijaan väite saattaisi hyvinkin tulla rikkinäisenä puhelimena siitä, että sarjan olisi tarkoitus sisältää myös osia, jotka ajoittuvat aikaan ennen The Mandaloriania.

Joka tapauksessa: The Mandalorianin vierailujen jälkeen olen kiinnostuneempi Boba Fettistä kuin vuosiin, ja ehdottomasti innostuneempi Boba-sarjasta kuin olisin, jos sellainen olisi nyt vain julkistettu ilman hahmon nykytilanteen esittelyä The Mandalorianissa näin. Nyt, paremmin kuin koskaan, Boba ansaitsee oman sarjansa. Omasta mielestäni siis Boba on nyt ehdottomasti paras esimerkki siitä, kuinka The Mandalorian on kytkeytynyt laajempaan Star Wars -tarinankerrontaan ja silti vienyt kertomuksia omalla tavallaan eteenpäin – vaikkakin, ja tiedän olevani tässä ehkä ristiriitainen, näissäkin kehuissa on siis ensijaisesti kyse kertomuksesta, joka ei ole sarjan päähenkilön ”oma” tarina.

Mutta mitä sitten tulee päähenkilön omaan tarinaan…

The Mandalorianin toinen kausi oli siis mielestäni ehdottomasti parempi kuin ensimmäinen, ja vaikka en ole aivan sitä mieltä, että tämä olisi nyt juuri minulle tärkeintä Star Warsia vuosiin, olen kyllä sitä mieltä, että sarja on löytänyt luonteensa ja minäkin viihdyn sen äärellä mainiosti.

Erityisesti olen iloinen siitä, että nyt näiden kolmen viimeisimmän jakson aikana sarja alkoi viimein saada minunkin makuuni lihaa myös nimihenkilönsä luiden ympärille. Kun Mando keskusteli The Believer -jaksossa moraaliltaan venyvämmän Mayfieldin kanssa siitä, mitkä lopulta ovat joustamattomia periaatteita ja mitkä sellaisia periaatteita, joista joustetaan niiden joustamattomien periaatteiden vuoksi, sarja alkoi viimein toden teolla tuntua Din Djarinin tarinalta. Paljastaessaan samassa jaksossa Imperiumin tukikohdassa kasvonsa Grogun vuoksi Mando teki valinnan: jos on valittava hänen seuraamansa ”the wayn” ja pulassa olevan lapsen välillä, valinta ei lopulta ole vaikea.

Etenkin tämän vuoksi myös kauden päätösjakso kirjautuu minulle sarjan parhaimpien joukkoon. Netin perusteella useimmille jäi siitä päällimmäisenä mieleen Luke, ja yllättävän monet tulkitsivat (väärin siis) lopputekstien jälkeistä kohtausta niin, että kolmannen kauden nimi olisi The Book of Boba Fett ja sarjan päähenkilö uhkaisi siis vaihtua. Ehei, päinvastoin! Nyt Din Djarin vasta onkin nousemassa päärooliin!

Ennakoin jo ekan kauden jälkeen, animaatiosarjoissa esiintyneen ja mandalorelaiset perinteisesti yhdistäneen darksaber-valomiekan näyttäydyttyä, että sarja voisi edetä siihen, että sen nimihenkilö kohoaa ”the mandalorealaiseksi” siinä mielessä, että hän nimenomaan päätyy yhdistämään kansansa ja johtamaan Mandaloren uuteen nousuun. Tähän mennessä on vaikuttanut siltä, että Din Djarinia ei voisi tällainen (tai johtaminen) vähempää kiinnostaa. Mutta nimenomaan tähän kakkoskausi johti varsinaisen tarinallisen cliffhangerinsa, vaikka Grogu varmasti onkin se, jonka kohtalosta moni tällä hetkellä välittää enemmän. (Kyllä sarjakin tämän taitaa tietää, sillä loppukohtaus, jossa Din paljastaa kasvonsa Grogulle, oli kyllä Star Warsin asteikolla ykkösluokan herkistelyä.)

Mitä siis tapahtuu nyt kun nimenomaan Din sai darksaberin eikä sitä himoinnut Bo-Katan? Eiköhän kolmannella kaudella ainakin mennä Mandalorelle katsomaan, miten kotimaailma makaa? Vieläkö Mando jatkossakin voi yhtä huolettomasti tappaa jopa Imperiumia vastaan taistelevia ”piraatteja”, vai kasvaako hän viimein vastuulliseksi sankariksi, vai onko tämä jotain, josta minä vain joudun ärsyyntymään ja Favreau ja Filoni eivät vain välitä?

Kauden lopussa saattoi olla joku jediritari, mutta siellä oli myös tämä upea hetki, joka ei varmasti aivan sattumalta muistuta kuvasommittelua myöten Jedin paluun hetkeä, jossa eräs toinen hahmo pyytää saada katsoa lastaan edes kerran omilla silmillään ilman kypäräänsä.

Kohta hukumme Star Warsiin (tai sitten voimme kukin valita omamme)

Perjantain vastaiset uutiset olivat melkein typerryttäviä ja joka tapauksessa uuvuttavia. Disney osoitti massiivisessa Investor Day -tiedotustilaisuudessaan panevansa kovan Netflixiä ja muita kilpailijoitansa vastaan ja osoitti, että hiirifirmasta todellakin kuuluu, pandemiasta viis. Kymmenet ja kymmenet elokuva- ja sarjaprojektit seurasivat tiedotuksessa toistaan kaikille Disneyn omistamille brändeille Pixarista Marveliin, emoyhtiön niin sanottuja omia erityisaloja eli animaatioita ja koko perheen elokuvia unohtamatta.

Ja unohtamatta Star Warsia. Todellakin unohtamatta Star Warsia.

Star Wars -projektien(kin) tulva on niin ylitsevuotavainen, että tämän blogin puitteissa on vain parasta käydä ne kaikki läpi sopivassa mitassaan näin pari päivää myöhässäkin – mihinkään postaus-per-projekti -spekulaatioihin en tässä rytäkässä ennätä.

Lähdetään tästä. Sillä kyllä vain on niin, että minun kirjoissani ”oikeat” elokuvat ovat niitä ykkösuutisia. Ja tämä on tujuimmasta mahdollisesta päästä!

Seuraava Star Wars -elokuva on siis Rogue Squadron. Ensi-ilta joulukuussa 2023. Ohjaus Patty Jenkins (Wonder Woman), joka teaser-videolla julistaa rakkauttaan ja jopa henkilökohtaista sidettään kovaa lentäviin hävittäjiin.

Tämä tuli puskista. Tiettävästi tekeillä piti olla Taika Waititin ohjaama elokuva ja Kevin Feigen tuottama elokuva. Lisäksi tekeillä oli aiemmin David Benioffin ja D.B. Weissin elokuvasarja (mutta ei ole enää) ja ainakin jossain vaiheessa Rian Johnsonin elokuvatrilogia (mutta todennäköisesti ei ole ainakaan juuri tällä hetkellä).

Minkään näistä aiheiksi en ole kuullut huhuttavan X-Wing-lentäjien legendaarista laivuetta. Enkä muista nähneeni Patty Jenkinsiä huhuttavan Star Wars -ohjaajaksi – toivottavan kylläkin. (Jostakin syystä Wookieepedia väittää tätä kirjoittaessani Rogue Squadronin olevan se projekti, jota Benioff ja Weiss kehittelivät. Mitään lähdettä tälle en tiedä, eikä näytä tietävän Wookieepediakaan. Tuskinpa, sillä sen piti huhujen mukaan olla Vanha Tasavalta -stoori.)

Ideana Rogue Squadron on todennäköisesti kaikkien aikojen mielipiteitä jakavin Star Wars -elokuvaprojekti. On varmasti valtavasti sellaisia Star Wars -faneja, joiden kiinnostuskäyrällä avaruusalukset ja avaruustaistelut ovat varsin matalalla. Ovathan nämä saagat kuitenkin avaruuspuitteistaan huolimatta pikemminkin satua ja fantasiaa kuin scifiä ja tekniikkaa – ja onhan niiden tarinallinen pääpaino joka tapauksessa henkilöhahmoissaan. On hyvä huomata, että vaikka aivan ensimmäisessä elokuvassa Kuolemantähden taistelu toimittaa lopputappelun virkaa, originaalitrilogian jälkeen Star Wars -elokuvissa on lopulta ollut varsin vähän lentelyä. Tavallaan sen paikan ovat etenkin prequeleissa täyttäneet valomiekkataistelut.

Sitten taas toisille tämä on mitä innostavin standalone-konsepti (ja kyllä, myös minulle). Ah, tätähän minä kuvittelin ja toivoin saavani jo silloin, kun erään tosien elokuvan nimen julkistettiin olevan Rogue One. X-Wing -hävittäjiä, pilotteja, avaruustaisteluja, takaa-ajoja ja etsintäoperaatioita! Näihin ympyröihin on sijoitettu loistavaa draamaa ennenkin: kirjoissa, sarjakuvissa ja peleissä nimittäin. Uusi Rogue Squadron ei tosin ole adaptaatio näistä aiemmista, Jenkins sanoi jo IGN:lle, mutta tuskin kukaan sitä odottikaan.

Moni on tulkinnut Kathleen Kennedyn sanat ”uudesta aikakaudesta” ja ”uudesta lentäjien sukupolvesta” siten, että tämä Rogue Squadron sijoittuisi jatko-osatrilogian jälkeiseen aikaan. Minusta tämä ei ole vielä näiden sanojen perusteella aivan Yavinin neljännen kuun temppelin hangaarissa kuulutettua. Eikö näin voisi yleisesti kuvailla sellaistakin tarinaa, joka ei kerro aiempien Rogue-inkarnaatioiden lentäjistä ja joka sijoittuu tähänastisten elokuvien ulkopuolisiiin aikoihin? Loogisin aika konnalentuetarinalle on nimittäin Jedin paluun jälkeinen aika, ja siellä ajassa The Mandalorianin myötä tuntuu Lucasfilmin painopiste tällä hetkellä olevan. Itse en olisi uskonut The Rise of Skywalkerin jälkeiseen aikaan edettävän ainakaan elokuvissa vielä vähään aikaan.

Aivan uuden elokuvan julkistuksen ohessa meille vahvistettiin Waititin elokuvan olevan yhä tulossa. Vaikka tämä ei siis ollut uutinen, tavallaan meille kerrottiin nyt kuitenkin jotain: Taika Waititin kirjoittaman ja ohjaaman Star Wars -elokuvan ensi-ilta ei ole jouluna 2023, vaan aikaisintaan (ja siis todennäköisesti?) jouluna 2024. Lisäksi Kennedyn sanat ja taustalle valittu erikoinen versio Star Wars -logosta vahvistivat, että luvassa on omalaatuista komediallista otetta – kuten lähes varmaa olikin, sillä miksi muutenkaan kukaan palkkaisi Jojo Rabbitin ja Thor: Ragnarökin ohjaajan.

Lisäksi Waititin elokuvan mainitseminen, muiden elokuvien mainitsemattomuus ja etenkin Jenkinsin elokuvan aikatauluttaminen tulevien leffojen kärkeen vihjaavat vahvasti, että Rian Johnsonin ehkä ikuisesti hautumaan jääneen trilogian lisäksi Kevin Feigen vain reilu vuosi sitten julkistettu projekti on nyt jo saattanut päätyä projektien odotushuoneen varastohyllylle. Nyt pääsyy näihin kieputuksiin saattaa kuitenkin hyvin olla koronavirus, vaikka Lucasfilmillä on Disney-aikanaan rosterissaan kiusallisen paljon omatekoistakin samanlaista säätämistä.

Mutta eteenpäin, ja kohti sarjoja! Sillä sarjoissa panokset selvästi vain kovenevat.

Obi-Wan Kenobin oma (mini)sarja ei tullut tässä vaiheessa uutisena, mutta aivan syystä siitä kannattaa puhua sarjahankkeiden keulilla. Deborah Chown ohjaama ja Ewan McGregorin tähdittämää sarjaa kuvataan ensi vuoden maaliskussa.

Kyseessä on varmasti kaikista Star Wars -sarjoista odotetuin, eivätkä odotukset ainakaan vähentyneet siksi, että nyt julkistettiin, että tässä näyttelee McGregorin lisäksi myös Hayden Christensen – ja vielä Darth Vaderia, eikä vain flashbackeissa Anakin Skywalkeria. Kennedy lupasi ”vuosisadan uusintamatsia”. Tämän kerrottiin nyt tapahtuvan 10 vuotta Sithin koston jälkeen, eli niinpä vain Vader ja Kenobi kohtaavat episodien III ja IV puolivälissä jollain verukkeella.

Saagan kokonaiskerronnan kannalta mielenkiintoista, (uhka?)rohkeaa, jännittävää! Mutta McGregor ja myös Christensen ovat toki minun puolestani erittäin tervetulleita palaamaan rooleihinsa, jos tarina vain on hyvä ja perusteltu. Heistä Christenseniin kohdistuu varmasti yhä fanikunnassa ja etenkin sen ytimen ulkopuolella kovastikin vastustusta, ja vielä jatko-osatrilogian aikaan tuntuikin siltä, että Disney väistää Anakinin käyttämisen silloinkin kun se olisi tarinallisesti perusteltua (kuten Kylo Renin tarinakaaren kohdalla olisi ollut). Mutta ehkä aika ja The Clone Wars -sarja ovat nyt vähitellen peittäneet prequel-trilogian haavat? Tai ehkä näin monien elokuva- ja sarjahankkeiden aikana Lucasfilmillä on varaa ottaa se riski, että jotkut prequeleihin edelleen aktiivisesti tyytymättömät jättäisivät leimaisivat tämän samaan pinoon yhden näyttelijän perusteella?

Sillä nythän näitä sarjoja tosiaan tulee:

Kathleen Kennedy esitteli Ahsoka Tanon oman sarjan The Mandalorianin spinoffina. Sitä se tietysti siinä mielessä on, että Mando-sarjan yleisö on oletettavasti vielä animaatioita suurempi, ja että The Mandalorianissa Ahsoka tosiaan nähtiin ensimmäisen kerran ”elävänä”, Rosario Dawsonin kasvoilla. Kennedy myös lupaa sarjan tapahtuvan The Mandalorianin aikoihin, jolloin siis puhutaan Jedin paluun jälkeisistä vuosista.

Kuten Obi-Wanin sarja, myös Ahsoka on limited series eli minisarja, varmaankin yhden ”kauden” mittainen tarinakokonaisuus siis. Toki tavallaan reilumpaa olisi kutsua Ahsokan omaa sarjaa The Clone Warsin ja Rebelsin spinoffiksi. Tai jopa jälkimmäisen jatko-osaksi, jos tässä todella on kyse siitä juonesta, johon Ahsokan The Mandalorian -jaksossa viitattiin. Jos kyse nimittäin on siitä, että Ahsoka etsii suuramiraali Thrawnia, hän etsii siis samalla tai ennen kaikkea Rebelsin keskushenkilöä Ezra Bridgeriä. Ja tuon animaatiosarjan perusteella mukana luulisi olevan Rebelsin hahmoista myös Sabine Wren. Mutta saapa nähdä, tietysti. Semminkin kun…

….tekeillä on toinenkin Mando-spinoff! Ahsokan omaa sarjaa varmasti moni osasi odottaa heti kun Ahsoka näyteltyjen sarjojen maaperälle astui. Tälle toisellekin on näin jälkikäteen ajatellen varmasti aseteltu perustaa The Mandalorianin toisella kaudella, mutta enpä vain itse olisi arvannut.

Rangers of the New Republicin lupaus on kytkeytyä The Mandalorianiin ja Ahsokaan sekä ”kulminoitua jännittävään tapahtumaan”. Tämän veikkaan tarkoittavan ainakin sitä, että Rangersin lopussa mukana ovat sekä Ahsoka että Mando (Pedro Pascal). Nämä molemmat sarjat ovat The Mandalorianin sivutuotteita myös siten, että molempia sarjoja luotsaavat Jon Favreau ja Dave Filoni.

Nimeä tai ideaa ei ole selitetty vielä mitenkään, mutta olettavasti tässä on nyt kyse niistä uutta järjestystä galaksiin hieman epätoivoisestikin rakentavista ja selvästi huonosti varustelluista X-Wing – ja sheriffijoukoista, joita muun muassa Dave Filoni itse on The Mandalorianin pikkuroolissaan tulkinnut ja joihin Cara Dune (Gina Carano) on kakkoskaudella värvätty. Hahmoista Dunen(kin) voisi siis veikata olevan mukana tässä sarjassa. Enkä yllättyisi, jos juonessa esitettäisiin palasia First Orderin kehityksestä jossain galaksin laitamilla.

(Twitterissä jotkut epäilivät Boba Fettinkin voivan löytää elämälleen uuden tarkoituksen näistä rauhanturvajoukoista. Todettakoon nyt ainakin se, että Disneyn Investor Dayssa ei siis julkistettu Boba Fettille omaa sarjaa, vaikka tällaistakin ihan pari viikkoa sitten huhuttiin.)

The Legend of the Rangers oli muuten 18 vuotta sitten Babylon5:n spinoff-sarjaksi tarkoitetun nolostuttavan huonon pilottijaksontekeleen nimi.

Onko tässä yksi Rangers of the New Republic -sarjan hahmoista?

Kolmas uusi sarjajulkistus pääsi sekin yllättämään: Lando. Event series, ja en kyllä kuollaksenikaan tiedä, mikä on event seriesin ja limited seriesin ero. Termi ”miniseries” leimaantui Yhdysvalloissa takavuosina niin kökköisistä telkkariteoksista, että näinä tv:n parempina aikoina siellä on käytetty jos jonkinmoisia korvikesanoja, mutta sitä en ymmärrä, miksi tämä sama tiedote puhuu toisaalla eventistä ja yhtäällä limitedeistä. Enkä ainakaan minä tiedä näille hyviä suomenkielisiä termejä (saa valistaa!).

Mutta siis, Lando! Oletettavasti nuori Lando eli Donald Glover, jota Solossa ehdottomasti alikäytettiin, ja oletettavasti siis ajoitus pikemminkin ennen originaalitrilogiaa kuin jälkeen. Mutta ei sitä kyllä tässä sanottu, joten spekuloin vain.

Kirjoittaja-showrunner(-ohjaaja?) on Justin Simien, jonka tähänastinen pääteos on kehuttu draamakomedia Dear White People. Kuulostaa sopivalta tekijältä Lando-tarinalle.

Roguen Onen vakoojasankarin Cassian Andorin oman sarjan nimeksi paljastui nyt Andor. Tätä sarjaa oli tarkoitus kuvata jo keväällä, mutta koronakriisi iski juuri ennen starttia. Nyt meille kerrottiin, että kuvaukset ovat alkaneet Lontoossa kolme viikkoa sitten, ja nettiin meille kaikille suodussa videossa kaikki näyttääkin mainiolta. Valmista pitäisi nyt sitten tulla vuodeksi 2022.

Kiinnostavaa huomata, että Andoria tunnutaan tehtävän tavallaan elokuvamaisemmin kuin The Mandaloriania – tai siis toisin sanoen perinteisemmin, sillä videolla esillä on runsaasti perinteisiä lavasteita sekä paljon pukuja ja alien-hahmoja. Kaikki puhuvat päät myös kehuvat (asiaankuuluvasti) vuorollaan, kuinka tähän projektiin suhtaudutaan samalla vakavuudella kuin elokuviin. Varmasti Yhdysvalloissa toteutettuun Mandoon myös, mutta sitähän on kuvattu pääasiassa kokeellisesti yhdellä valtavien videoscreenien ympäröimällä lavalla, ja mukana on ollut varsin vähän joukkokohtauksia.

Kathleen Kennedy lupaa Andorista vakoojatrilleriä, ja viittasi sijoittajille showrunner Tony Gilroyn taustaan Bourne-leffojen parissa. Videolla sen sijaan mainitaan, että tässä sarjassa olisi 12 jaksoa, mutta huomatkaa, että tätä ei ole ilmoitettu limitediksi, eventiksi eikä millään muullakaan termillä yhden kauden mittaiseksi sarjaksi. Andor ei siis välttämättä suinkaan pääty Rogue Onen tapahtumiin, ja sarjalle saatetaan ajatella tehtävän jatkoa, kenties suosiosta riippuen.

Aiemmin julkistettuun näyttelijäkaartiin (nimihahmon rooliinsa palaavan Diego Lunan lisäksi muun muassa Stellan Skarsgård ja Genevieve O’Reilly, joka näyttelee Mon Mothmaa) liitettiin nyt Adria Arjonan ja Fiona Shawn nimet. Tämän sarjan castissa on muuten nimihahmosta huolimatta naisylivoima.

Sen sijaan Kennedy ei maininnut Alan Tudykia, jonka piti ilman muuta palata rooliinsa droidi K-2SO:na. Eikö siis palaakaan?

The Acolyte sen sijaan on nyt sitten se sarja, jota kirjoittaa ja luotsaa Leslye Headland (Russian Doll). Headlandin projekti oli julkistettu, aihetta ei. Ja se ehkä onkin näistä kaikista yllättävin: The Acolyte lupaa olla mysteeritrilleri, joka sijoittuu ”galaksin varjoihin High Republicin viimeisinä päivinä”.

High Republic taas on termi, joka ylipäätään esiintyi Star Wars -yhteyksissä ensimmäisen kerran vain reilu vuosi sitten. Sillä tarkoitetaan ajanjaksoa, joka päättyi noin 200 vuotta ennen tähänastisia Star Wars -elokuvia. Käytännössä sillä tarkoitetaan erityisesti tarinaperhettä, jota Lucasfilm on käynnistellyt vasta tänä vuonna hitaasti (näihin aikatauluihin vaikutti pandemia). Piti ihan itsenikin tarkistaa: yhtään The High Republic -kirjaa tai sarjakuvaa ei ole vielä ulkona, ensimmäinen on tulossa tammikuussa.

Headlandin sarjan on tähän asti tiedetty olevan ”female-centric” ja huhuttu sisältävän ”taistelulajeja”, joten melkein jo odotin Teräs Käsi -termiä otsikkoon asti. The Acolyte -nimi taas aiheuttaa pientä kuminaa toisaalla franchisen uusissa haaroissa: Chuck Wendigin Aftermath-romaaneissa, joissa ensiesiintyi myös The Mandalorianiin asti päässyt Tatooinen sheriffi Cobb Vanth, mainittiin ”The Acolytes of the Beyond” -niminen hämärä uskonlahko, joka näytti muun muassa keräävän sitheihin liittyviä historiallisia artefakteja. Voi liittyä tähän, voi olla liittymättä tähän.

Tämä kaikki tarkoittaa, että näyteltyjen sarjojen lukumäärä nousee jo seitsemään (vaikka niistä tällä hetkellä ulkona on vasta yksi, The Mandalorian). Ja sitten ovat vielä animaatiot!

The Clone Wars -spinoff The Bad Batch on julkistettu aiemminkin, nyt saatiin traileri. Tylsästi nimetty Visions vaikuttaa olevan Star Wars -vastine 20 vuoden takaiselle Animatrix-projektille: kymmenen anime-lyhäriä, joissa japanilaiset animaatiostudiot pääsevät sanomaan sanasensa kaukaisesta galaksista. Ja A Droid Story, Lucasfilmin efektitalon Industrial Light & Magicin oma projekti, joka lie jonkinlainen yksittäinen tunnin spesiaali tai tv-leffa.

Mutta ei siis tällä osastolla julkistusta selvälle Rebels-jatko-osaa, joka edelleen lisää todennäköisyyksiä sille, että näytelty Ahsoka se taitaa olla.

Vielä voidaan todeta, että Lucasfilmiltä on tulossa myös viides Indiana Jones jo kesällä 2022, George Lucasin ja Ron Howardin 1980-luvun leffaan perustuva Willow-sarja ja, aivan täysin yllättäen, nigerialais-amerikkalaisen Tomi Adeyamin nuortenromaaniin perustuva elokuva Children of Blood and Bone. Tämä on ensimmäinen kerta Disneyn omistuksen aikana, kun Lucasfilm tarttuu projektiin, joka ei liity sen vanhoihin brändeihin, ja minä ainakin olin kuvitellut, että Disney olisi suorastaan linjannut, että näin ei olisi syytä tehdä. Children of Blood and Bone ei siis liity tämän blogin aihepiiriin mitenkään, mutta olen silti tässä mielelläni väärässä.

Mutta huh huh. Olipahan näitä monta. Selväksi tuli, että pandemia ei ole Disneyn eikä Star Warsin loppu. Leffoja lukuunottamatta kaikki tämä sisältö on siis tulossa Disney+:lle ja tuskin minnekään muualle, joten suoratoistopalvelu vain vahvistaa asemiaan Star Warsin(kin) tämänhetkisenä kotina. Ilmeisesti näitä sopii kuitenkin odotella pikemminkin lähivuosina kuin ensi vuonna.

Loppukaneettina tekee mieleni vielä sanoa, että monen muun Disneyn brändin kohdalla Investor Dayn uutiset aiheuttivat minulle lähinnä kieriskelyä. Loputtomia animaatioelokuvien uusintaversioita, jatko-osia edellisille hiteille, 1980-luvun keskitasonkin leffojen kuten Kolmen miehen ja beibin ja Nunnien ja konnien uusintalämmittelyjä… Yh. Star Warsissa ei ole vieläkään nähty edes yhtään varsinaista aiemman kirjan tai sarjakuvan adaptaatiota, vaikka Rogue Squadron pääsee nyt sikäli lähelle, että se sentään hyödyntää ikään kuin aiempaa nimikettä. Ehkä sellaisenkin aika voi tässä tulvassa vielä tulla, mutta tässä vaiheessa ja tässä ajassa on syytä olla tyytyväinen, että meille tarjoillaan näin ylitsevuotavasti nimenomaan uutta eikä tuttua.

The Mandalorianin kakkoskaudella on jokaiselle jotakin, ja on siellä jossain yhä Mandokin

The Mandalorianin kakkoskaudesta on nähty tätä kirjoittaessani viisi jaksoa kahdeksasta. Tähän mennessä voi liki kaikin mittarein sanoa, että kausi on täyttänyt odotukset.

(Kirjoitus ei spoilaa tulevia jaksoja, mutta Disney+:lla tätä kirjoittaessani esitettyjä toki.)

The Mandalorianin toinen kausi on ollut mittakaavaltaan isompi, jatkuvajuonisempi ja, sanottakoon se nyt heti kärkeen, minusta myös parempi kuin edeltäjänsä.

He, jotka kaipasivat The Mandalorianin liittyvän toisella kaudellaan ykköstä paremmin Star Wars -sarjan suuriin juoniin, ovat saaneet haluamansa. Toisaalta hekin lienevät tyytyväisiä, jotka halusivat The Mandalorianin kietoutuvan vieläkin enemmän päämysteerinsä eli ”Baby Yodan”, jonka nimen nyt tiedämme olevan Grogu, ympärille.

Ehkä suorastaan yllättävää on, että myös huhujen toteutumista odottaneet ovat saaneet nyökytellä koko ajan tyytyväisenä, sillä kaikki huhuissa esiintyneet hahmo- ja casting-uutiset ovat jo toteutuneet. Olemme nähneet Katee Sackhoffin animaatiosarjoista tuttuna Bo-Katan Kryzena, Timothy Olyphantin Aftermath-kirjoissa vilahtaneena sheriffi Cobb Vanthina, Temuera Morrisonin vilahtamassa itsenään Boba Fettinä ja Michael Biehnin omassa sivuroolissaan. Ja, tietenkin ja ennen kaikkea: olemme nähneet ilmi elävän Ahsoka Tanon, jota todellakin näytteli nimenomaan Rosario Dawson, kuten uskottavat huhut jo hyvän aikaa sitten kertoivat.

Tämä suorastaan uuvuttava hahmokatras kuvastaa hyvin sitä, mitä The Mandalorianille on (ilmeisen tarkoituksella) toisella kaudellaan tapahtunut. Siinä missä sarja, kuten animaatiosarja Rebels aikanaan, ensimmäisellä kaudellaan keskittyi kertomaan uutta tarinaa uusista henkilöistä ja paikoista, tarinan lonkerot laajenevat heti toisella kaudellaan kaikkiin Star Wars -saagan aiempiin kolkkiin. Tämä tapahtuu jopa monipuolisemmin kuin Rebelsissä aikanaan, vaikka sekin teki samoin.

Kaksi mandalorealaista eli Din Djarin (Pedro Pascal) ja Bo-Katan Kryze (Katee Sackhoff). ”Ai eikö mun tarttiskaan pitää tätä kypärää koko ajan”, miettii Din Djarin. Tai ainakin kannattaisi miettiä.

Näistä hahmoista Cobb Vanth ei ole aiemmin kummoisen tuttu kenellekään, eikä hänen esiintymisensä tämän kauden avausjaksossa välttämättä johdakaan ns. suuriin juoniin. Mutta sellaisiin epäilemättä johtaa ykköskauden lopussa vilahtanut mandalorealaisten legendaarinen Darksaber-valomiekka, joka nyt on moff Gideonin (Giancarlo Esposito) hallussa ja jonka Bo-Katan haluaa. Tässä on kyse yllättävänkin suorasta jatkosta The Clone Warsin ja Rebelsin Mandalore-juonille, kuten toki ”mandalorealaisesta” kertovaksi nimettyyn sarjaan sopiikin.

Sitten meillä on Ahsoka, The Clone Warsin varsinainen päähenkilö ja tosiasiallisesti tässä vaiheessa Star Wars -franchisen rakastetuin ja merkittävin elokuvien ulkopuolinen hahmo, joka puolestaan haluaa löytää suuramiraali Thrawnin. Animaatiosarjoja katsomattomille todettakoon, että tämä ei ole niinkään viittaus niihin vanhoihin kirjoihin, joissa Thrawn oli Imperiumin ylin komentaja sattumalta hyvinkin samaan aikaan kuin jolloin The Mandalorian tapahtuu, vaan täysin häpeämätön tarttuminen juonilankaan, joka jäi auki Rebelsin lopussa, ja johon sarjojen luojan Dave Filonin oli varmasti koko ajan tarkoitus palata jossain vaiheessa.

Meillä on myös originaalitrilogian alikäytetty apupahis Boba Fett, joka näin ollen on palannut sarlaccin kidasta tässä nykyisessäkin Star Wars -kaanonissa. ”Alkuperäisenä mandalorealaisena palkkionmetsästäjänä” Boba asettunee väistämättä jossain vaiheessa Mandoa vastaan – vaikka hänen ilmiasunsa erakoituneena tatooinelaisena ei kielinytkään varsinaisesti halusta palata entisiin duuneihin.

Ja, ehkä kytköksistä yllättävimpänä, meillä vaikuttaa olevan juonilanka, joka osoittaa kohti jatko-osatrilogiaa ja koukkaa sinne vieläpä kivasti prequelien kautta. Imperiumin hirmuvallalle uskollinen moff Gideon vaikuttaa haluavan pikku Grogun nimenomaan siksi, että tällä on niin korkea ”m-lukema”, ja tarvitsevan tämän verta laboratorioon, jossa näytetään kloonailtavan kaikkea kivaa. Tämä ynnäytynee siten, että ”Baby Yodan” midikloriaanipitoisella verellä yritetään kloonata henkiin keisari Palpatinea.

Star Wars -sarjojen laki: Ennemmin tai myöhemmin Dave Filoni tuo näyttämölle Ahsoka Tanon.

Saattaisinpa kirjata toteutuneeksi myös omia epäilyksiäni siitä, että tällä toisaalta tuttujen hahmojen vyörytyksellä The Mandalorian uhkaa asettua vähän liikaakin Star Wars -animaatiosarjojen jatko-osaksi. Vaikka mikään näissä jaksoissa ei ainakaan vielä tässä vaiheessa ole edellyttänyt katsojalta The Clone Warsin tai Rebelsin katsomista – edes Ahsokaa ei ole välttämättä mikään pakko edes tunnistaa, koska jakso kyllä esittelee hänet riittävästi yhtenä harvoista jäljelle jääneistä jedeistä – on melko varmaa, että moni noita sarjoja katsomaton fani on The Mandalorianin äärellä epäröinyt, pitäisikö hänen tietää enemmän Bo-Katanin tai Ahsokan henkilöhistoriasta ymmärtääkseen, mitä nyt on tapahtumassa.

Samalla sarjan nimihahmon (Pedro Pascal) ongelma, luonteettomuus ja katsojan kannalta tietynlainen yhdentekevyys, joista kirjoitin ykköskauden arviossani, ei ole ainakaan vähentynyt. Mando on onneksi nyt paremmin saanut ympärilleen toisia hahmoja, myös toistuvia tai todennäköisesti toistuvia, joiden kanssa toimiessaan hänen omakin luonteensa voi kehittyä. Mutta edelleen nämä toiset hahmot ovat jaksojen varsinaisia toimijoita, ja Mandomme osa on auttaa toimijoita tehtävissään suorittaen muutama toimintakohtaus.

Minun on hyvin vaikea nähdä, että Din Djarin kasvaisi hahmoksi, joka ottaisi aktiivisen roolin tarinoissa, jotka kuuluvat Mandaloren vallan oikeutetulle perijälle Bo-Katan Kryzelle tai Voiman valitun padawanille Ahsoka Tanolle. The Mandalorian -sarjan pääjuonikin tuntuu enemmän ”Baby Yodan” eli Grogun tarinalta, jossa Mandolle on lankeamassa kasvatti-isän supporting role. Näihin kaikkiin muihinkin heiteltyihin täkyihin palattaneen tässä sarjassa tai muissa sarjoissa myöhemmin – mutta tuleeko niissä koskaan olemaan kyse hahmosta, jonka nimen alla tämä sarja etenee?

Se nostaa käden ylös nyt joka on tämän sarjan päähenkilö!

Toisaalta nämä piirteet alkavat tässä vaiheessa tuntua niin valitulta osalta sarjan luonnetta, että huomaan tulkitsevani tapahtunutta positiivisen kautta. Ehkä The Mandalorianin on tosiaan tarkoituskin kertoa suurten tapahtumien sivustaseuraajasta?

Sarja nimittäin tuntuu löytäneen tyylinsä, eikä ole ainakaan tylsynyt edetessään. Jopa tämän kauden tähän mennessä heikoin jakso The Passenger (Chapter 10 / 2×2), melko epäonnistunut tulkinta alien-hirviökauhusta Star Wars -maailmassa, oli ainakin kertakatsottuna kiinnostava kokeilu.

Vaikka sarjaa ovatkin nyt leimanneet tuttujen hahmojen esiinmarssi ja tiheät viittaukset syvään SW-loreen, sarja ei myöskään tunnu menettäneen mitään ykköskautta niin hyvässä kuin pahassakin leimanneesta kiireettömyydestä. Jos ajatellaan vaikkapa kauden neljättä jaksoa, Bryce Dallas Howardin ohjaamaa The Heiressia (Chapter 11 / 2×3), jossa Mando kohtasi Bo-Katanin ja muita mandalorealaisia ja auttoi heitä taistelussa Imperiumin jäänteitä vastaan, oli siinäkin jaksossa (kuten The Mandalorianissa niin usein) kyse melko yksinkertaisesta yhden jakson mittaisesta vieraiden hahmojen ja pääkaksikon kohtaamisesta ja siihen liittyvästä toimintajaksosta – mutta olipa se vain kerrassaan tehokkaasti toimiva toimintajakso.

Tai jos ajatellaan kauden ensimmäistä jaksoa The Marshalia (Chapter 9 / 2×1), krayt-lohikäärmeen metsästystä Tatooinella, jossa tapahtui sarjan ns. suurta juonta ajatellen vielä vähemmän. Showrunner Jon Favreaun itse ohjaama häpeilemätön western-pastissi oli sarjan tähänastisista jaksoista vahvin viiden tähden episodi. Se oli myös jaksoista elokuvallisin, ja se, jossa jo monesti viittaamani kiireettömyys osui parhaiten maaliinsa. Jos Mandon ja avaruussheriffi-Olyphantin kohtaamiset tuskenien kanssa eivät katsojaa viihdytä, hän katsoo ihan varmasti väärää sarjaa.

Ja mitä muuten tulee toimintajaksoihin, Greef Kargan näyttelijän Carl Weathersin ohjaaman jakson The Siegen (Chapter 12 / 2×4) sisältämä speeder-takaa-ajokohtaus kanjonissa oli aivan The Force Awakensin Millennium Falcon -lentelyn veroinen malliesimerkki siitä, miten tehdään samanaikaisesti sekä aivan kaikkein tutuimpia nuotteja soittavaa Star Warsia että niin erinomaisesti tehtyä Star Warsia, että se tuntuu tuoreelta. Kun stormtrooperit syöksyivät speedereillään kanjoniin, minun teki heti mieleni nostaa kohtaus Disney-ajan onnistuneimpien hetkien listalle.

Pääsisipä tätä kenttää pelaamaan!

Viikko sitten julkaistu Dave Filonin ohjaama Ahsoka-jakso The Jedi (Chapter 13 / 2×5) sai mielenkiintoisen vastaanoton, joka toi heti mieleeni jopa The Last Jedin ”valitse puolesi” -fanisodan. Niin vastakkaisiin suuntiin ensireaktiot ainakin Twitterissä kärjistyivät: toiset olivat mielestään nähneet parasta Star Warsia pitkään aikaan, jotkut jopa parasta sitten 1980-luvun – toiset taas kauhean sotkun, joka pilaa vähintään tämän sarjan ellei kaikki seuraavatkin.

Jotkut kehuivat ja moittivat jakson aasialaisvaikutteista tyyliä (asetelma kylästä, rautarouvasta ja luonnonsoturista muuten toi minun ja monen muun mieleen erityisesti Prinsessa Mononoken, erään maailman aivan hienoimmista animaatioelokuvista). Mutta pääasiassa kyse oli Ahsokasta, kuten oli varmasti arvattavissakin. Ahsokasta on kasvanut ainakin yhdelle sukupolvelle yksi kaikkein tärkeimmistä Star Wars -hahmoista, ja hänen tuomisensa animaatioista näyteltyihin sarjoihin ei olisi varmasti edes voinut sujua aivan kaikkien mielestä hyvin.

Joidenkin mielestä Ahsoka ei tuntunut oikealta ”elävänä”, toiset olisivat ehdottomasti halunneet ääninäyttelijän Ashley Ecksteinin tulkitsevan hahmoa myös live actionissa. Omasta mielestäni ehkä parhaiten perusteltu kritiikki kohdistuu siihen, mitä Rosario Dawsonin Ahsoka-roolitus suuressa kuvassa tarkoittaa: kyllähän se kovasti siihen suuntaan vihjaa, että se tarina, jonka Filoni olisi voinut kertoa kolmantena animaatiosarjana, aiotaankin nyt kertoa näyteltynä sarjana tai elokuvana. Ehkä esimerkiksi Leslye Headland kirjoittaa sittenkin nimenomaan Ahsokan omaa sarjaa parhaillaan, ja tekijän viittaus maantieteeseen sarjan lähtökohtana liittyy Ahsokan matkaan kohti Thrawnia (ja Ezraa)? (Huhujen mukaan hänen sarjansa kuitenkin kertoo kamppailulajeista, joita Star Warsissa edustaa tunnetusti jalo suomalaisniminen laji Teräs Käsi.)

Itse pidättäydyn tässä kiistassa neutraalilla maaperällä. Pitkälti siksi, että myös suhteeni Ahsokaan hahmona on varsin neutraali (vaikka kyllä siitäkin oman blogipostauksensa saisi). Luulenpa kuitenkin laineiden laantuvan helpommin kuin The Last Jedi -kädenväännön. Rosario Dawsonin matkaa Ahsokaksi fanitwiittauksen saattelemana muuten kronikoi erinomaisesti Vanity Fair. Lisäksi virallisen sivun haastikset sekä Rosario Dawsonista että Katee Sackhoffista ovat hyvin kiinnostavia, ja molemmat saavat jutuissa kertoa perusteellisista henkilökohtaisista, mutta hyvin erilaisista suhteistaan hahmoihinsa.

Minusta The Mandalorian esitteli Ahsokan näyteltyjen tarinoiden puolelle tyylikkäästi (siis sekä visuaalisesti että hahmon henkeä ajatellen), kuten jakson ohjanneelta sankarin isältä Dave Filonilta sopi odottaakin. Muutenkin tämä aasialais-/samuraihenkinen jakso oli minusta mainio, vaikka ei nyt sentään mestariteos. Filoni on huomattavasti parempi toiminnan kuin näyttelijöiden tai dialogikohtausten ohjaajana, kuten hänen taustaansa nähden ymmärrettävää onkin.

Tämä ei näytä mieheltä, joka palaisi halusta palata mandalorealaiseen haarniskaan.

Tämä postaus vanhenee niin nopeasti, etten taida lähteä suuriin spekulaatioihin tulevasta. Tietysti se on nyt kiinnostavaa, että kaikki huhuissa mainitut asiat (”Ahsoka on siellä jossain” jne) on nyt rastitettu suoritetuiksi, ja jaksoja on silti jäljellä vielä kolme kappaletta. Trailereissa nähdyt kohtauksetkin on jo nähty. En usko, että Ahsokaan tai edes Bo-Kataniin palataan enää tällä kaudella, mutta moff Gideoniin varmastikin.

Aioin itse myös kirjoittaa, että tuskin Boba Fettiinkään, mutta StarWarsNewsNet tekee viisaan huomion: koska seuraavan jakson ohjaa muun muassa Desperadon ja Sin Cityn ohjaaja Robert Rodriguez. Ehkä juuri Fettin ja Mandon kohtaaminen olisi se koukku, jolla tämä tekijä olisi vedetty haaviin?

Sarjan kaikkein kiinnostavin avoin juonipolku liittyy minusta Bo-Kataniin siten, että hänen kauttaa Mando on ensimmäisen kerran saanut kuulla, että hänet onkin sittenkin tainnut kasvattaa jonkinlainen ekstremistilahko. Eivät kaikki mandalorealaiset syö ja nuku kypärä päässä ja kieltäydy kertomasta oikeaa nimeään kenellekään. Tässä tarinapolussa on myös paikka Din Djarinin kasvaa hahmona, ja sarjan perustella nimensä: kuka tai mitä oikeastaan on olla ”mandalorealainen”, jollainen Mando-rassu on luullut ikänsä jo olleensa?

Sitä ennen niin sanottu suuri juoni näyttää kuitenkin osoittavan Grogun suuntaan ja kohti jedejä, joka minua vähän arveluttaakin. Mutta kuten sanottua: ehkä tämä nyt sitten on The Mandalorianin tyyli, this is the way. Mando on hiljainen sivustaseuraaja, joka askel askeleelta kiertää koskemassa Star Wars -loressa kutakuinkin kaikkea. Ahsoka-jakson lopussa annettiin ymmärtää jäljellä olevien jedien voivan löytää Grogun luo. Joten ihanko sieltä itse Lukekin vielä kauden päätteeksi jostain ilmestyy?

Boba Fett, Underworld ja The Mandalorian: Ensimmäinen näytelty sarja ammentaa kesken jääneistä edeltäjistään

The Mandalorian, jonka ensimmäisen kauden viimeinen jakso julkaistiin Disney+:ssa Suomessa tänään, on ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja. Se kertoo uusista hahmoista ja uutta tarinaa jopa niin tarkkaan, että ensimmäisellä kaudella mukana ei edes vilahda ketään vanhaa tuttua hahmoa. Tietenkään se ei siis myöskään perustu mihinkään aiempaan kirjaan, sarjakuvaan, peliin tai muuhun tarinaan (itse asiassa Star Wars -elokuvissa ja sarjoissa ei ole vielä nähty yhtään varsinaista adaptaatiota, vaikka suuramiraali Thrawnin kaltaisia suuriakin aiemmin olemassa olleita aineksia toki on kierrätetty esimerkiksi Rebels-animaatiosarjaan).

The Mandalorianin on luonut ja pääkäsikirjoittajan roolissa kynäillyt Jon Favreau, joka itse asiassa ei ole mikään superluokan Star Wars -fani. Favreau ei siis varmasti edes tunne noita aiempia teoksia samalla tarkkuuden tasolla kuin sarjan tuottaja, SW-animaatiosarjojen guru Dave Filoni, joka Favreaun itsensä mukaan usein huomauttaa hänelle, että ”näin ei voi tehdä Star Warsissa”. The Mandalorian myös sijoittuu aikakauteen, jota uusissa Star Wars -tarinoissa ei ole vielä juuri käsitelty eli vuosiin jonkin aikaa Jedin paluun jälkeen, mutta ennen jatko-osatrilogian vuosia. Sarjan pääosin kiittävissä arvioissa toistuu kehu siitä, kuinka ”erilainen” sarja kaikkeen muuhun Star Warsiin verrattuna on – tästä kirjoitin itsekin, kun viimeksi kirjoitin.

Mutta kulkeeko The Mandalorian sittenkään niin uusilla ja ennen kulkemattomilla poluilla? Itse asiassa The Mandalorianilla on ainakin kaksi täysin suoraa edeltäjää – vaikka niistä kumpaakaan emme ole varsinaisesti nähneet. Käsittelen niitä tässä kirjoituksessa, joka ei käsittele kakkoskautta koskevia huhuja eikä siis spoilaa tulevia uusia jaksoja.

The Mandalorianin seitsemäs jakso ”The Reckoning” kokosi nimihahmon aiemmin erillään kohtaamat sivuhahmot yhteen: kuvassa kolmikko Cara Dune (Gina Carano), Mando (Pedro Pascal) ja Greef Garga (Carl Weathers).

The Mandalorianin kaikkein vahvin esikuva tuijottaa meitä silmiin sarjan lähes jokaisessa kuvassa. Pelkästään nimettömänä mandalorialaisena esiintyvä mandalorialainen on ammatiltaan palkkionmetsästäjä, ja hänet esitellään meille sarjan alussa armottoman tehokkaana yksinäisenä sutena. Haarniska, johon hän pukeutuu, tuli kuitenkin alunperin kuuluisaksi toisen armottoman tehokkaan palkkionmetsästäjän kantamana.

The Mandalorian -sarjan mandaloriaani ei ole Boba Fett. Monessa mielessä hän kuitenkin voisi olla – tai, ehkä oikeammin hän on Boba Fettin vanha idea. Boba toki on tavattu laskea Star Wars -maailmassa pahikseksi ja Mando ryhmittyy sarjan päähenkilönä hyvikseksi, ja alkaa muutenkin käyttäytyä koko ajan hyvismäisemmin rikkoessaan palkkionmetsästäjien etiikkaa alkaessaan suojella ”Baby Yodaa”. Sarjan alkutilanteessa kyse on kuitenkin hyvin samankaltaisesta päänahkojen metsästäjästä, joka saa aina kiinni jahdattavansa – ja jos Boba Fett tulkitaan vain duunilleen omistautuneeksi ammattilaiseksi, ei häntäkään ole syytä dumata täysin ”pahaksi”. Boban ja Mandon yhtäläisyydet eivät edes jää haarniskaan ja ammattiin, vaan ne ulottuvat hahmojen luonteisiin asti: molemmat ovat vaitonaisia, eivät mielellään paljasta omia henkilökohtaisia tavoitteitaan eivätkä itse asiassa vaikuta juuri perustavan elämästä työnsä ja kulloisenkin keikan ulkopuolella. Tämä kaikki johtuu ainakin osin siitä, että molempien hahmojen näyttelijät on ohjattu kuvauksissa suoraan hakemaan tulkintansa perusta Clint Eastwoodin nimettömästä miehestä Sergio Leonen länkkäreissä, joka niin ikään ei varsinaisesti ollut mikään hölösuu eikä oikeastaan luonnehahmokaan.

Kun Mandon oikean nimen ja kasvojen salaperäisyyttä vielä sarjassa korostetaan, en ihmettele lainkaan, että moni kasuaalimpi katsoja todennäköisesti ykköskauden ajan olettaakin, että kyseessä on Boba Fett – tai ehkä yllättyy tajutessaan jossain vaiheessa, että näin ei ole. Itseäni puolestaan kiusaa ainakin jonkin verran se, että ainakin ykköskaudella Mando todellakin oikeastaan kaikilla perusteilla voisi olla Boba Fett, eikä sarjassa mikään muuttuisi. Tavallaan jopa minua siis ihmetyttää, ettei Mando paljastu Boba Fettiksi – tai ainakin hieman ärsyttää, että meille kerrotaan ikään kuin toista tarinaa aivan samanlaisesta palkkionmetsästäjä-mandaloriaanista.

Boba Fett, se alkuperäinen mandalorialaiseen haarniskaan pukeutunut palkkionmetsästäjä.

Joku pitkän linjan Star Wars -fani saattaa melkein pöyristyä edellisestä. Bobahan paljastui prequeleissa Jango Fettin ”muokkaamattomaksi” klooniksi, eikä hän siis suinkaan ole Mandon kaltainen löytölapsi. Syvemmälle Boba-loreen uppoutuneet tietävät myös, että Jango ja täten myös Boba eivät haarniskastaan huolimatta oikeasti ole mandaloriaaneja, joiden perinteitä sarjan Mando puolestaan tarkkaan seuraa. Boba Fettille Voimaa käyttävä ”Baby Yoda” ei myöskään olisi samanlainen outo ilmestys kuin sarjan Mandolle, sillä Boban isä peräti kuoli jedien käsissä Kloonien hyökkäyksessä, ja hahmolla itsellään on pitkä historia taisteluista Luke Skywalkerin kanssa. Ja jonkun mielessä saattaa tietysti olla vielä sekin seikka, että Boba heitti henkensä sarlaccin kidassa Jedin paluussa, jonka jälkeen The Mandalorian siis tapahtuu…

Pidän kuitenkin kantani. Se, että Mandolla vaikuttaa olevan trauma vanhempiensa kuolemasta, nimenomaan täsmää siihen, että Bobakin menetti isänsä nuorena. Suurin osa muista Boban henkilöhistoriaan liittyvistä seikoista sen sijaan jäi vanhan expanded universen eli Legendsin puolelle eikä siten ole enää nykyisin kaanonia – vaikka nimenomaan se taustafakta, että Boba ei ole mandaloriaani, on George Lucasin keksintö ja siten totta edelleen. Joka tapauksessa ei olisi mitenkään mahdotonta sovittaa Boba Fettin nykykaanonin harvojen esiintymisten lomaan vahvempaa suhdetta varsinaisten mandaloriaanien kulttuuriin. Mitä taas tulee sarlacciin, vaikuttaa hyvin epätodennäköiseltä, että Tatooinen aavikkokuoppaolento sulattelisi Bobaa tuhannen vuotta tässäkään kaanonissa: Legends-tarinoissa Boba kyllä palasi, ja The Mandalorianin Tatooinelle sijoittunut viitosjakso päättyi salaperäisen hahmon lähestymiseen autiomaassa…

Kuka käveli Tatooinen autiomaassa The Mandalorianin viitosjakson lopussa? Olennaisempi muotoilu: Kenen meidän haluttiin näkevän kävelevän nimenomaan Tatooinen autiomaassa?

The Mandalorianin kenties suurin Boba-kytkös on kuitenkin ulkoelokuvallinen. Se on se, että vuonna 2018 ensi-iltansa piti saada Boba Fettin oma elokuva, jonka olisi ohjannut Josh Trank ja kirjoittanut SImon Kinberg joko Trankin kanssa tai ilman häntä. Trankin ohjauspesti julkistettiin vuonna 2014 ja peruttiin seuraavana vuonna, eikä leffan aihe ehtinyt virallisiin tiedotteisiin. Myöhemmin minä ja muut aihetta seuranneet olemme voineet koota nämä tiedot murusista: Trankin aihe tosiaan oli Boba Fett, ja ensi-iltavuosi oli se, jolle sittemmin sijoitettiin Han Solon soolo.

Siitä en ole kuullut tai nähnyt missään mitään etäisesti kantavaa tiedonmurua, millainen kehitteillä ollut Boba-tarina oli. Uskottavin huhu oli se, jonka mukaan Disneyllä oli projektinsa kanssa ongelmia siinä, kuinka pahishahmo kantaisi oman elokuvansa ainakin eräänlaisena hyviksenä. Vähemmän uskottaviin kuului väite, että Michael Fassbender näyttelisi elokuvan pääosassa hahmoa, joka ei olisi tuntemamme Boba Fett, mutta joka käyttäisi silti samaa haarniskaa ja samaa nimeä.

No, The Mandalorianin idea on yksi vastaus pahishahmon ongelmaan: keikka, joka muistuttaa armotonta palkkionmetsästäjää hänen omasta historiastaan yksin jääneenä lapsena, ja joka siten saa hänet kääntymään palkkionsa maksajaa vastaan.

En toki voi tietää, muistuttaako Jon Favreaun keksimäksi kerrottu The Mandalorian -tarina millään tavalla tekemättä jääneen Boba Fett -leffan tarinaa. Veikkaan, että todennäköisesti ei. Mutta yleisellä tasolla, silmät siristäen: nyt Disney-Lucasfilmilla on kuin onkin ”Boba Fett -tarinansa”, eikä siinä ole enää pahis-päähenkilön ongelmaa – tosin se ei tarkkaan ottaen kerro Boba Fettista, vaan toisesta samannäköisestä ja -oloisesta kaverista (joka ei sentään käytä samaa nimeä).

Tältä olisi voinut näyttää ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja jo noin 12 vuotta sitten: Underworld.

Se toinen The Mandalorianin suorana edeltäjänä ajattelemani projekti on niin ikään Lucasfilmin hyllyllä, kesken jätettyjen hankkeiden varastossa. Tarkoitan sitä hanketta, jonka George Lucas näki Star Warsin tulevaisuutena ennen Disney-kauppoja: Underworld-sarjaa.

Lucas yritti viedä Star Warsin telkkariin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, siis ennen suoratoistopalvelujen aikakautta. Hän palkkasi joukon taitavia käsikirjoittajia kirjoittamaan kymmeniä jaksokäsikirjoituksia. Tähtäimessä oli The Clone Warsin tapainen enemmän tai vähemmän irtonaisista jaksoista koostuva antologiasarja, mutta joka tällä kertaa olisi näytelty ja sijoittuisi Imperiumin ja kapinaliiton vuosiin. Fokus oli projektin nimen mukaan galaksin alamaailmassa, mutta myös saagan päähenkilöt Han Solosta Darth Vaderiin olisivat esiintyneet sarjassa ajoittain. Samaan aikaan Lucas itse yritti kehittää tekniikkaa ja tuotantoprosesseja sellaisiksi, että käsikirjoitukset olisi voitu toteuttaa tv-budjetilla. Lopulta Lucas hylkäsi hankkeen liian kalliina, pani tulille jatko-osatrilogian tuotannon ja myi yhtiönsä Disneylle. (Kirjoitin Underworldista alkuvuodesta, kun netissä kiersi kuvauksia varten tehty tekninen testivideo.)

Noin 15 miljoonan dollarin jaksobudjetilla The Mandalorian tuskin on ainakaan halvempi kuin mitä Underworld olisi ollut, mutta sarjojen budjetit ja markkinat ovatkin mullistuneet reilussa 10 vuodessa. Tässä välissä on – taas, pienistä murusista – selvinnyt syy siihen, miksi Underworldia ei tulla koskaan näkemään ja miksi silti esimerkiksi projektin kesken jääneitä hedelmiä esittelevää kirjaa voi olla turha odottaa. Disney-Lucasfilm nimittäin ammentaa Underworldista koko ajan.

Kertomus Han Solon ja Chewbaccan ensitapaamisesta? Tämä oli yksi Underworld-käsis. Millennium Falconin päätyminen Landolta Hanille? Samoin. Kuolemantähden suunnitelmien sieppaaminen? Jep, Underworld-käsis.

Saapa nähdä, vieläkö Mandon tie vie Coruscantiinkin. Kuva julkaisemattomasta pelistä Star Wars: 1313.

Rogue Onen ja Solon juuret ovat siis Underworldissa, vaikka kumpikin toki kirjoitettiin elokuvaksi aivan puhtaalta pöydältä. Underworld-juuret olivat myös Star Wars: 1313:lla, Coruscantin alamaailmaan sijoittuvalla juonellisella pelillä, jossa pelaaja olisi ohjannut nimenomaan Boba Fettia (ja joka itse sittemmin jäi kesken, eikä peliä julkaistu). Tottakai Underworldissa olisi käsitelty myös palkkionmetsästäjiä, luultavasti myös itseään Boba Fettiä. Ja sitä paitsi Underworldin tuottaja Rick McCallum kuvaili sarjaa ”Deadwoodiksi avaruudessa”, joka viittasi siis suoraan westerneihin.

Jopa The Mandalorianin varsinainen juoni haiskahtaa tarinalta, jonka idea saattaisi hyvin olla peräisin samoista käsistalkoista: siis esimerkiksi tasolla ”palkkionmetsästäjä suojelee Yodan rotuun kuuluvaa vauvaa”. (Yodan rodun historia on niitä kohtia Star Wars -lorea, johon kukaan ei Lucasin aikana olisi saanut koskea ilman Lucasin omaa aloitetta, eikä Disneyn aikanakaan ole tätä sarjaa ennen vihjattu mitään tähän suuntaankaan.) Tai jos se idea olisikin ollut täysin Favreaun oma, The Mandalorianin kahdeksanjaksoisesta ykköskaudesta noin puolet muodostavat yksittäistarinat, jotka voisivat hyvin olla ideoita Underworldiin melkein minkä tahansa hahmon ympärille: ajatellaanpa vaikka jaksoa, jossa Mando osallistuu rikollisjengin järjestämään pakoon droidien miehittämästä vankila-aluksesta.

Tämä spekulointi voi toki mennä metsään, ja yhdelläkään The Mandalorian -käsiksellä ei tarvitse olla mitään suoraa tekemistä Underworldin aarrearkkuun lukittujen tekemättömien käsisten kanssa. Aivan vähimmillään tuo tekemätön sarja häilyy The Mandalorianin taustalla siksi, että tästä nyt tuli Underworldin sijaan se ensimmäinen näytelty SW-sarja – ja siksi, että design-osastolla monet Underworldia visioineet ihmiset olivat lopulta toteuttamassa The Mandaloriania.

Omasta mielestäni on silti myös selvää, että The Mandalorian täyttää tämänkin katsojilta piilotetun epäonnisen edeltäjänsä paikkaa samaan tapaan ”yleisellä tasolla, silmät siristäen” kuin se korvaa Boba Fett -elokuvaakin. Ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja kun näin oli kuin olikin galaksin alamaailman pariin sijoittuva sarja, joka koostuu enemmän tai vähemmän irtonaisista jaksoista, aivan kuten George Lucas tavoitteli – ja vaikka se ei sitten sijoittunutkaan Imperiumin vuosiin, siinä kyllä nähdään stormtroopereita.

Disney+:n Star Wars -tarjonta alitti avaushetkellä odotukset

Suoratoistopalvelu Disney+ aukesi viimein Suomessa, The Mandalorian näkyy näin viimein meilläkin ja minä saatan viimein kirjoittaa tässä blogissakin sarjasta, josta etenkin englanninkielinen SW-yleisö on puhunut jo 10 kuukautta.

Mutta mitä kirjoittaa sarjasta, josta 10 kuukautta myöhemmin ei ole kovin järkevää kirjoittaa enää ensifiiliksinä? Vielä järjettömämpää olisi alkaa nyt pyöritellä juonispekulaatioita – niiden aika on vasta kun pääsemme reilun kuukauden päästä samaan tahtiin jenkkien kanssa, sillä Suomen Disney+:ssa näkyvät nyt vasta kaksi ensimmäistä jaksoa, mutta koko 8-jaksoisen ekan kauden tapahtumat ovat toki jo hyvän aikaa olleet yleisesti internet-tiedossa. Mitä taas tulee kokonaisuuden arviointii, siihenkin tarvitsen näissä oloissa pohjaksi vielä lisää jaksojen Suomi-esityksiä.

Siirränkin siksi sittenkin sanojani The Mandalorianista vielä pikkuisen eteenpäin. Tässä postauksessa kerron, mitä Star Wars -sisältöjä Disney+:ssa on ja, kääntäen, mitkä siis ovat tällä saralla sen puutteet.

The Clone Warsin seitsemäs ja viimeinen kausi: monelle katsojalle The Mandalorianin veroinen tärppi.

Aloitetaan positiivisella luettelolla. Disney+:n Star Wars -tarjonta sisältää nyt Suomen avausviikollaan tämän:

  • Kymmenen Star Wars -elokuvaa eli yhtä vaille kaikki viralliset: episodit I-VII ja IX, Rogue One ja Solo
  • The Clone Wars -animaatiosarjan (2008-14) pilottielokuvan, alkuperäiset kaudet 1-5, kuudennen kauden (The Lost Missions) sekä ensimmäisen jakson 7. eli viimeiseltä kaudelta (2020)
  • Rebels-animaatiosarjan (2014-18) kaksi ensimmäistä kautta
  • Resistance-animaatiosarjan (2018-20) molemmat kaksi kautta
  • The Mandalorian -sarjan (2019-) kaksi ensimmäistä jaksoa
  • Lego-sarjan The Freemaker Adventures ja muita Star Wars Lego -animaatioita

Lisäksi on heti perään sanottava, että tiettävästi:

  • Se puuttuva virallinen elokuva, VIII eli The Last Jedi, julkaistaan palvelussa lokakuun lopussa (tässä ovat varmaankin taustalla jotkin esitysoikeussyyt)
  • The Mandalorianin ensimmäisen kauden jaksoja julkaistaan viikoittain
  • The Clone Warsin viimeisen kauden jaksoja julkaistaan viikoittain
Hänet on viimein nähty meilläkin: The Mandalorianin etukäteen varjelluin salaisuus, Star Wars -franchisen viime vuosien suurin läpimurtohahmo ja galalaksin söpöin viisikymppinen: ”The Child” eli ”Baby Yoda”.

Niin sanottujen vanhojen, siis jo joillakin alueilla kokonaan julkaistujen, tuotantokausien ”esittämisessä” jakso-per-viikko -syklillä voi totisesti ihmetellä ja kritisoidakin. Mutta se on eittämättä valinta, jonka palveluntarjoaja on puolestamme tehnyt. Ei vahinko. Mennään nyt sitten tällä. Saapahan katsoja sulatella näkemäänsä…

Mutta tämä siis tarkoittaa, että muun muassa tätä Disney+:ssa ei kerrassaan ole, eikä ole mitään tietoa, milloin tulee tai tuleeko koskaan:

  • Rebels-animaatiosarjan kaksi jälkimmäistä kautta (vaikka niitä ei koskaan ollut myöskään Suomen Netflixissä)
  • Se ensimmäinen Clone Wars -animaatiosarja (2003-2005)
  • Wanhat animaatiosarjat Droids (1985-86) ja Ewoks (1985-87)
  • 1980-luvun standalone-leffat Caravan of Courage: The Ewok Adventure (1984) ja Ewoks: The Battle for Endor (1985)
  • Forces of Destiny -lyhytanimaatiot (2017-18) ja muut Lucasfilmin Youtube-kanavilla julkaistut jutut – josta ne toki kyllä ilmaiseksi löytyvät

Ja mitä tulee Lucasfilmin muuhun tuotantoon: Indiana Joneseja ei ole, Willow ja Red Tails on.

Epäilemättä Rebelsin jälkimmäisten kausien puuttumiseen on jonkinlainen sopimustekninen syy kuten TLJ:n puutteellekin, ja ehkä tämäkin jossain vaiheessa raukeaa, mutta vaikea sitä on näin ulkopuolelta ymmärtää. Noita muita odotellessa en pidättäisi lainkaan henkeäni, vaikka ne ovat aivan yhtä tosiasiallista Star Wars -historiaa kuin vaikkapa 1980-ja 1990-luvun Disneyn tv-piirretyt, joita samasta palvelusta kyllä löytyy. Tosiasiassa en tietysti ole perillä näiden vanhojen tuotantojen tekijänoikeudellisesta tilasta, mutta ainakin niiden jaksoja ja nuo ewok-leffat sentään julkaistiin vielä kertaalleen dvd:lläkin 2000-luvun alkupuolella (tosin julkaisu oli aika merkillinen kaksipuolinen levy, jonka toisella puolella oli yksi ewok-leffa ja kääntämällä toisella puolella se toinen).

Ja tähän mennessä pysyttelin vain pohjimmiltaan aivan ”virallisessa” aineistossa, joka on aikanaan julkaistu täysin avoimesti suurelle yleisölle. Lucasfilmin holveissa olisi toki kaikenlaista epävirallisempaakin, jos ne haluttaisiin avata. Vuoden 1978 pahamaineista Holiday Specialia tuskin koskaan julkaistaan, mutta kyllä Detours-animaatiosarjan sentään voisi. Kyseessä on Lucasfilmin ja Robot Chicken -porukan toteuttama parodia- ja komediasarja, jota tehtiin vuoden 2012 aikoihin täysin valmiiksi 39 (!) jaksoa juuri ennen kuin George Lucas myi firmansa Disneylle – joka taas päätti jättää Detoursin ainakin toistaiseksi kokonaan julkaisematta.

Toisena tarjokkaana voisin huomauttaa, että on olemassa useita sellaisia Star Wars -aiheisia elokuvateoksia, joihin ei liity mitään noloa, salattua tai salattavaa, mutta jotka on aikanaan julkaistu muodossa, jossa niitä eivät ole monet koskaan nähneet tai jossa ne eivät ole enää saatavilla. Esimerkkeinä voisin mainita prequelien kuvausten ohessa toteutetun, riemastuttavan 20-minuuttisen mockumentaryn R2-D2: Beneath the Dome, joka käsittelee droidisankariamme kuin oikeaa Hollywood-näyttelijää, ja Revenge of the Sithin soundtrackin kakkoslevyllä julkaistun noin tunnin mittaisen videomuotoisen John Williamsin soundtrackien best ofin, johon oli siis leikattu musiikin oheen kuvaa kaikista kuudesta silloisesta Star Warsista. Miksei tällaisia voisi nyt latailla yhtiön omista arkistoista suoratoistopalveluun uusien yleisöjen ihastukseksi?

Star Wars Detours, kokonainen julkaisematon animaatiokomediasarja noin kahdeksan vuoden takaa.

Oma lukunsa on kysymys niin sanotusta ekstramateriaalista. Disney+:ssa on eräitä muita suoratoistopalveluja paremmin tarjolla itse elokuvien ja sarjojen lisäksi myös niiden oheismateriaalia: poistettuja kohtauksia, making of -dokumentteja ja sen sellaista. Eräitä muita paremmin, kyllä – mutta ei kovin paljon silti. Esimerkiksi Disneyn omien klassikkopiirrettyjen yhteydessä kyllä on esimerkiksi noita poistettuja kohtauksia ja siellä täällä dokumenttejakin, mutta missään nimessä tarjolla oleva matsku ei vastaa kattavuudessaan esimerkiksi samojen leffojen bluray-julkaisujen lisämateriaaleja.

Sama pätee Star Warsiin. Useimpien leffojen yhteydestä löytyy lähinnä poistettuja kohtauksia ja korkeintaan pieniä klippejä. Ei niitä pitempiä dokumentteja tai edes useimpia lyhyempiä featuretteja, joita samojen elokuvien fyysisillä levyillä on julkaistu. Ainoa pitkä Star Wars -dokkari, jonka palvelusta ainakin tällä hetkellä löydän, on uusimman elokuvan eli The Rise of Skywalkerin kaksituntinen making of -dokkari – siis se sama, joka oli bluraylla. Ja missään nimessä Disney+:ssa ei siis ainakaan vielä ole tällä saralla mitään, mitä näitä aineistoja aiemmin toisaalla kolunneet eivät olisi nähneet aiemmin.

Eikä tarjolla ole edes The Mandalorianin making of -dokumenttisarjaa, jollainen siis on olemassa, mutta on hyvin mahdollista, että se räpsähtää tarjolle ekan kauden esitysten päästyä kahdeksanteen ja viimeiseen osaan. Toivottavasti. Joka tapauksessa kokonaistilanne tuntuu synkältä dvd- ja bluray-vuosien ylenpalttisiin oheismateriaaleihin verrattuna: suoratoistopalvelut eivät ainakaan vielä tässä vaiheessa ole kovin kiinnostuneita antamaan katsojalle muuta kuin itse elokuvat ja sarjat edes silloin, kun niistä ei fyysisiä levyjulkaisuja ole tulossa.

Disney Gallery: The Mandalorian -dokumenttisarja julkaistiin Disney+:ssa Yhdysvalloissa tänä kesänä. Suomessa se ei vielä ole katsottavissa.

Vaan jos nyt kuitenkin kehujen kautta ulos.

Eilen kun Disney+:aa ensisilmäystä pitemmälle selailin, oli etenkin siellä klassikkoanimaatioiden puolella pyöriessä helppo haltioitua. Disneyn klassikkojen saatavuus on tähän asti ollut niin perin juurin säännösteltyä, että vaikka suoratoistopalvelujen aikaa on tässä eletty jo jonkin aikaa, tuntui aivan ihmeelliseltä, että siitä sitä vain voi kliksutella kännykällään telkkarin näyttämään Chromecastin kautta Pientä merenneitoa tai, jos se ei hetken kuluttua huvitakaan, niin vaikka Bambia sitten. Toinen mahtava osa Plussaa on emoyhtiön omien vanhojen näyteltyjen elokuvien katalogi: Riemukuplan ja Mustan aukon kaltaiset elokuvat eivät ole viime vuosina juuri kuluneet telkkarissa, eikä vanhempaa tuotantoa ole liiemmin tarjolla esimerkiksi Disney+:n isoimmalla kilpailjalla Netflixilläkään. Originaalituotantojensa kanssa uutuuspalvelu on vasta pääsemässä vauhtiin. Kuukausihintaan, jolla ei olisi vielä muutama vuosi sitten olisi saanut ostettua edes yhtä noista elokuvista bluraylla. Eikö näin kevytkenkäinen meno sentään jo pitäisi jollain lailla estää!

Mutta tähän kaukaisen galaksin kolkkaan Disney+:ssa rohkenen olla jopa avoimen pettynyt.

Jatko-osatrilogian loppukoe: Nyt kun se on ohi, oliko siitä mihinkään?

Pöly on laskeutunut jatko-osatrilogian osalta sen verran, että niin sanotut todelliset mielipiteet alkavat tulla esiin.

Tai ainakin siltä tuntuu, kun jopa ennen niin onnellisen Star Wars -perheen jäseniltä tuntuneet näyttelijätkin ovat alkaneet päästää irti vaitiolovelvollisuuksistaan ja keskinäisistä kehuistaan. Suorimmat sanat tähän mennessä on sanonut John Boyega, joka GQ:n äskettäisessä haastattelussa lausui syvän pettymyksensä siihen, kuinka hänen hahmoaan Finniä käytettiin trilogian kahdessa jälkimmäisessä osassa The Last Jedissä ja The Rise of Skywalkerissa. Boyega puhuu haastattelussa myös ei-valkoisten näyttelijöiden kohtelusta Hollywood-elokuvissa yleisemmin, ja tavallaan käyttää Star Wars -kokemuksiaan vain esimerkkinä isoista rakenteellisista ongelmista, mutta epäselväksi ei jää, mitä hän näistä kaukaisen galaksin elokuvistakin oman hahmonsa osalta ajattelee. ”They gave all the nuance to Adam Driver, all the nuance to Daisy Ridley”, Boyega sanoo ja toteaa, ettei (esimerkiksi) hänen hahmollaan ollut kaarta The Force Awakensin jälkeen. JJ Abramsin paluuta myöhemmin episodi IX:n ohjaajaksi Boyega kutsuu ”heidän paskansa pelastamiseksi”.

Tämä blogi on elellyt pandemiakuukaisina hiljaiseloa. Sinä aikana olen huomannut tekeväni itsekin jonkinlaista tilintekoa suhteestani uusiin elokuviin (joiden tuotannon käynnistyessä tämän oman pohdintakanavani päätin perustaa). Olen kysynyt itseltäni kahta isoa kysymystä, joista ensimmäisessä on kaksi osaa: Kannattiko episodit VII-IX ylipäätään tehdä – tai ainakaan tehdä ne tällaisina kuin ne tehtiin? Ja: Millaiset episodi VII-IX minä sitten olisin halunnut nähdä?

Kuten arvaatte, minun ei ole helppo vastata näihin kysymyksiin. Yritän tässä merkinnässä mahdollisimman tiiviisti parhaani.

The Rise of Skywalkerin loppuhalaus. ”There, for good or bad, it is done”, kuten eräässä aivan toisessa tarinassa sanottiin.

Kysymys 1a. Kannattiko episodit VII-IX ylipäätään tehdä?

Tähän voin periaatteessa vastata hyvin lyhyesti: kyllä.

Yhtenä vastauksena totean, että pidän JJ Abramsin The Force Awakensista ja Rian Johnsonin The Last Jedistä sekä Star Wars -sarjan episodeina että ison rahan viihde-elokuvina arvioituna. Molemmissa on sekä sujuvuutta että nyansseja enemmän kuin monissa jälkimmäisen sarjan kilpailijoissaan, painotuseroilla näiden välillä toki. Etenkin TLJ on kovasti makuuni myös niin sanotuilla elokuvataiteellisilla mittareilla – siis tasolla kuvat, leikkaus, ääni, tunne jne, erotettuna ns. saagan sisäisestä juonesta tai tarinasta. Molemmat ovat jo todistettavasti kestäneet ja kestävät varmasti jatkossakin itselleni hyvin monia katsomiskertoja. Voisi ehkä tiivistää, että The Force Awakens edustaa minulle täydellisen nautittavaa Star Warsia, kun taas The Last Jedi on Disney-aikaisista SW-elokuvista se, jolta olen erityisesti saanut jotain uutta. Täten se, että trilogian kolmas osa, Abramsin The Rise of Skywalker, ei valitettavasti täytä minulle juuri mitään näistä kriteereistä, tarkoittaa sittenkin 2/3 onnistumisia eli matemaattisesti laskettuna peukkua ylös.

Toisena päällimmäisistä vastauksistani totean, että Star Wars -sarjan sisällä uusi trilogia tarjosi aivan vähimmillään ensiluokkaisen päähahmojen joukon. Jälkikäteen arvioiden nimenomaan hahmot kuuluivat trilogian suurimpiin onnistumisiin: pippurinen-mutta-surumielinen romunkerääjä, traagisesti pahan puolelle päätynyt entinen sankari, koulutuksensa hylkäävä stormtrooper ja röyhkeän itsevarma lentäjä-ässä tarjosivat henkilöhahmoina enemmän uutta näkökulmaa kaukaiseen galaksiin kuin uuden trilogian varsinaiset tapahtumat. Erityisesti uudelleenkatselemisen kannalta on hyvin merkityksellistä, että uuden trilogian päähenkilöiden parissa haluaa viettää aikaa – kun taas esimerkiksi prequel-trilogiassa hahmojen etäisyys oli aina yksi keskeisistä ongelmista. Tai toisena vertailuna: myös Marvel-elokuvien suurmenestys perustuu suorastaan häpeämättömästi nimenomaan toimiviin hahmoihin eikä leffojen juoniin.

Tässä olenkin jo ehtinyt viitata eräisiin isoihin ongelmiin. Ennen kuin jatkan niiden parissa, totean ulkoelokuvallisesti stubbilaisena kolmantena pointtinani jatko-osatrilogian olemassaolon oikeutukseksi, että minä olen katsojana nauttinut tästä matkasta.

Vuoden 2012 lopulla kuvittelimme, että Star Wars -sarja olisi valmis ja uusia pitkiä elokuvia ei enää tulisi. Osittain siihen liittyen myös minun henkilökohtainen suhteeni tähän sarjaan oli noihin aikoihin etääntynyt, kuten olen tunnustanut tässä blogissakin jopa aivan alkusanoissanikin. Lupaus uusista elokuvista herätti minut kysymään, ovatko uudet elokuvat sarjalle pimeä uhka vai uusi toivo. Pian huomasin paitsi saavani enemmän Star Warsia kuin koskaan enää odotin, myös sukeltavani itse sen pariin syvemmälle kuin ehkä koskaan aiemmin. Nythän olemme saaneet niitä uusia elokuviakin jopa viisi (kahden Bond-elokuvan väliin mahtuvana ajankohtana!), eikä franchisella ole kerrassaan koskaan ollut yhtä monta rautaa tulessa kuin tällä hetkellä. Näissä hengästyttävissä vuosissa on todellakin ollut seurattavaa, spekuloitavaa ja taivasteltavaa. Ja kuten tästä blogista on varmasti niin ikään ilmi käynyt, minun Star Wars -kiinnostukseni kohdistuu tavallaan paljon enemmän näiden elokuvien tekemisen vaiheisiin kuin valmiiden teosten katsomiseen uudelleen ja uudelleen. Niinpä kaikki tämän blogin sisällössä ja sen olemassaolo itsessäänkin on tavallaan yksi vastauksistani siihen, onko tämä kaikki ollut sen arvoista: kyllä.

Mutta sitten taas, jos asia kysytään hieman toisin…

Tämähän se taitaa olla minulle jatko-osatrilogian kaikkein ylittämättömin yksittäinen kohtaus. The Last Jedin valtaistuinsalin kohtauksessa on kaikki kohdallaan audiovisuaalisesti ja dramaattisesti, mutta myös ulkoelokuvallisesti, koska en varmasti ikinä unohda, miten pöllämystynyt olin ensi-illassa teatterissa tällä hetkellä, josta en ollut spoilaantunut.

Kysymys 1b. Kannattiko episodit VII-IX tehdä tällaisina kuin ne tehtiin?

Vaikka olen koko ajan asettunut pikemminkin uusia elokuvia puolustavaan kuin niitä vastustavaan leiriin, minunkin on ollut alusta asti vaikea löytää uuden trilogian perimmäistä olemassaolon oikeutusta. The Force Awakens, The Last Jedi ja The Rise of Skywalker ovat satuseikkailun rakenteen, galaktisen konfliktin asetelman, visuaalisen kuvaston ja vaikkapa avaruusalusten ja planeettojen kaltaisten yksityiskohtien kannalta kiusallisen lähellä originaalitrilogian uusintaversiota. (Näitä samankaltaisuuksia voi tarkastella koottuna esimerkiksi tässä erinomaisessa videossa.) Jatko-osatrilogialla on niin ikään valitettavan vähän uutta temaattista annettavaa saagalle: loppujen lopuksi nytkin hyvä vain lopulta kukistaa pahan, ja pahan puolelle kääntynyt entinen hyvä ymmärtää virheensä, jolloin originaalitrilogian kertomus toistuu.

Trilogian vauhdikkaalle avausosalle – jossa nämä ongelmat ovat pahimmillaan – olin vielä valmis antamaan tämän anteeksi aloituksen nimissä. Riitaisesti vastaanotettu toinen osa antoi minulle, siitä tykänneelle, toivoa kulkemalla pisimmälle omaan suuntaansa, vaikka yhä muistutti monessa paljon Imperiumin vastaiskua. Mutta kun uuden trilogian päätösosa ei jatkanut edeltäjänsä tiellä lainkaan, vaan pikemminkin sivuutti lähes kaiken trilogian keskellä rakennetun ja lopetti tarinan toisintaen Jedin paluuta, matto tavallaan luiskahti koko sarjan alta. Siinä missä toisenlainen episodi IX olisi perustellut paremmin myös kahdessa edellisessä osassa tehdyt ratkaisut, nimenomaan tällainen episodi IX puolestaan heikensi edeltäjiensäkin arvoa.

Muotoilen kysymyksen vielä kerran uudelleen. Jos kysymys kuuluu: ”Perustelevatko episodit VII-IX tällaisina sen, että ne ovat nimenomaan Star Wars -sarjan episodit VII-IX?”, joudun vastaamaan kieltävästi. Ei, tämä trilogia ei valitettavasti tunnu Skywalkerien sukusaagan yhtä keskeiseltä kolmannekselta kuin kaksi aiempaa trilogiaa. Ei, vaikka lopulta jopa kaikki alkuperäiset Skywalkerit kuolevat sen edetessä.

Tässä tietenkin tullaan kaikkien jatko-osatrilogian ongelmien keskeiseen juurisyyhyn eli siihen, millaisella viestikapulamaisella tekniikalla tätä trilogiaa toteutettiin ja kuinka vähän mitään siitä suunniteltiin etukäteen (josta tuoreimman todisteen antoi äskettäin Daisy Ridley, joka vahvisti Reyn sukuyhteydeksi harkitun alunperin Obi-Wan Kenobia ja että Palpatine-yhteys tosiaan nostettiin edes vaihtoehdoksi vasta viimeistä episodia kirjoitettaessa). Toisenlaisia elokuvasarjoja voi toki oikein hyvin toteuttaa siten, että kutakin elokuvaa kirjoittaa uusi tekijä jatkoksi edellisille ilman valmista suunnitelmaa, mutta niin ei pitäisi tehdä sellaista sarjaa, joka antaa ymmärtää yhdeksännen osansa olevan päätös yli 40 vuotta sitten alkaneelle kertomukselle.

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna vika on ehdottomasti enemmän Lucasfilmin, Disneyn ja yksilöistä viime kädessä toimitusjohtaja-tuottaja Kathleen Kennedyn kuin kummankaan elokuvien kirjoittaja-ohjaajista. Yksi kiehtova ajatusleikki onkin, millainen jatko-osatrilogia meillä olisi, jos sitä ei koskaan olisikaan markkinoitu meille episodeina VII-IX. Jos Disneyn ostama Lucasfilm sen sijaan, että antoi ymmärtää toteuttavansa George Lucasin jo 1970-luvulla julkisesti lupaamia episodeja VII-IX, olisi aloittanut ”Star Wars: The Force Awakens” -trilogian, kuinka toisenlaisin silmin katsoisimmekaan lopputulosta? Tai kuinka toisenlaiseen lopputulokseen sellainen pyrkimys olisi johtanutkin, kun esimerkiksi The Rise of Skywalkeria tehdessä ei olisi ollut samaa painetta vastata odotukseen koko saagan lopettamisesta?

Vinkkinä Hollywoodiin: Tällaista kohtausta ei kannata laittaa trilogian avausosaan, ellei siihen sisältyvään arvoitukseen ole olemassa myös vastausta!

Kysymys 2. Millaiset episodit VII-IX minä sitten olisin halunnut nähdä?

Lähtökohtahan on, että kunnon Star Wars -fani on aina tyytymätön Star Warsiin. Useimpien kunnon Star Wars -fanien tavoin minullakin on enemmän mielipiteitä siitä, mistä en pidä, kuin vastauksia siihen, mitä oikeastaan olisin tilalle halunnut. Nyt yritän silti sanoa jotain. Annan kaksi vastausta.

Ensimmäinen vastaus: aivan toisenlaisen episodi IX:n. Kuten edellä viittasin, voin toki osoittaa myös The Force Awakensista ja The Last Jedistä isoja ja pieniä yksityiskohtia, joiden olisin suonut olevan toisin, mutta niistä elokuvista kuitenkin pääpiirteissään kovasti pidin (pidän). The Rise of Skywalker sen sijaan on minusta epäonnistunut sekä yksittäisenä elokuvana että edeltäjiensä aloittaman tarinan lopettajana.

Niinpä minun on helpoin kuvitella ”parempi jatko-osatrilogia” yksinkertaisesti kuvittelemalla toisenlainen episodi IX. Sellainen, joka jatkaa The Last Jedin aloittamalla linjalla käsitellen Voiman tasapainoa ja myös sen mahdollista tasa-arvoistumista, etsien Reyn ja Kylon kautta mahdollista uutta tietä Palpatinen/Vaderin ja Yodan/Luken edustamien vanhojen polkujen välissä. Sellainen, jossa Finn kasvaa luontevaan rooliinsa First Orderin hylkäävien sotilaiden johtajaksi (joka kehityskaari todennäköisesti olisi kelvannut John Boyegallekin paremmin). Sellainen, jossa Palpatinea ei kaivata haudastaan käkättämään vanhoja virsiään, vaan jossa pahiksen roolissa joko pidetään pystyvä joukko Kylo, Renin ritarit ja First Orderin päällystö tai jossa edesmenneen Snoken taustalta paljastuu vielä jokin uusi pahishahmo, joka samalla selittää sujuvasti First Orderin ja Imperiumin yhteyden – vaikka se aikanaan spekuloitu Darth Plagueiskin mieluummin kuin Palpatine. Sellainen päätösosa, jossa galaksin koko kuvaa avataan kurkistamalla piilopaikkaplaneetoilta takaisin prequel-trilogiassa esiteltyyn ytimeen. Kun prequel-trilogia tuli mainittua, unelmieni episodi IX saisi myös rohjeta käsitellä Anakin Skywalkerin haamua, joko kirjaimellisesti tuomalla hahmon vaikkapa keskustelemaan tyttärenpoikansa kanssa tai edes muiden hahmojen puheen tasolla. Ja – kun nyt kerran kuvitellaan – sellainen, jota kuvatessa Carrie Fisher vielä elää, jolloin Leia saa kantaa sen roolin, joka hänelle olisi tässä episodissa oikeasti kuulunut.

Toinen vastaukseni parempaan jatko-osatrilogiaan on (vielä?) avoimempi. Jos otetaan puhdas pöytä Lucasfilmin toimistossa talvella 2013 – vaikkapa se pöytä, jolta on juuri kannettu arkistoon George Lucasin luonnokset jatko-osatrilogiaksi ja todettu, että tehdään jotain muuta – haluaisin nähdä todellakin jotain aivan muuta.

Olisin halunnut jatko-osatrilogian ilman uutta Imperiumia ja uutta kapinaliittoa. Olisin halunnut jatko-osatrilogian ilman autiomaassa asuvan orpoa, jonka on kuljetettava droidi prinsessalle, ja ilman vetäytymistä trilogian keskellä vanhan vastahakoisen jedimestarin oppiin syrjäiselle planeetalle. Ylipäätään olisin siis halunnut jotain, mikä muistuttaa rakenteeltaan, asetelmiltaan ja kuvastoltaan originaalitrilogiaa yhtä vähän kuin prequel-trilogia.

Se, mitä tämä sitten olisi voinut olla, ei oikeastaan ole minun asiani sanoa. Joitain heittoja voisin tehdä: esimerkiksi olisin voinut valita Luken onnistuneen jo kouluttamaan edes muutamia uusia jedejä Jedin paluun jälkeisinä vuosina yksinkertaisesti jo siksi, että aloitteleva uudenlainen jedijärjestö olisi tarjonnut omanlaisensa lähtöasetelman jatko-osatrilogialle (prequelien jedien entistä suuruutta ja originaalitrilogian jedien puuttumista olisi seurannut uuden alun trilogia). Yhdeksi keskeisistä lähtökohdista olisin ottanut sen ennustuksen Voiman tasapainosta ja vaatinut elokuvien kysyvän, mitä sillä oikeastaan tarkoitettiin, koska jatko-osatrilogian olemassaolo jo sinällään haastoi Voiman valitun Anakinin roolin kokonaisuudessa.

En kuitenkaan kirjoita fanifiktiota enkä satojen miljoonien dollarien elokuvia, eikä minulla ole taskussani tekemätöntä Star Wars -tarinaideaa, joka olisi kantanut Skywalker-saagan episodeiksi VII-IX. Mutta kun sellaiset tehtiin, jollakulla olisi pitänyt olla.

Nettiin käsikirjoituksena ja luonnoskuvien valikoimana vuotanut Colin Trevorrown hylätty, täysin toisenlainen versio episodi IX:stä ei sisällä kovin monta asiaa, jotka vastaisivat kaipuuseeni paremmasta episodi IX:stä, mutta paluu Coruscantille kuuluu niihin. Olisipa jatko-osatrilogiassa nähty tämä kuva!

Tämä blogimerkintä saattaa tuntua luettuna katkerammalta kuin onkaan. Totean siis vielä lopuksi varmuuden vuoksi, että en ole varsinaisesti vaihtanut mielipidettäni The Force Awakensista ja The Last Jedistä näiden pohdintojen seurauksenakaan, ja että koronahiljaisuuskaan ei siis ole tarkoittanut, että olisin siirtynyt jatko-osatrilogian puolustajien leiristä sen vastustajien joukkoon.

Niin ikään on hyvä todeta näiden pohdintojen päätteeksi, että nämä ovat edelleen verrattain uusia elokuvia, ja niiden todellinen kestävyysarvo punnitaan vasta tulevina vuosina. Vertailuksi on hyvä huomata, että prequel-trilogiaa arvostetaan nykyään Star Wars -fanien keskuudessa enemmän kuin 10 vuotta sitten. Ainakin yksi syy tähän tosin on The Clone Wars -sarja, joka on tavallaan tuonut Kloonien hyökkäykseen ja Sithin kostoon sitä syvyyttä, jota ne ilmestyessään tuntuivat kaipaavan. Mutta täysin mahdollistahan on, että Lucasfilm tekee jotain vastaavaa jatko-osatrilogiallekin. Elokuvia syventävien oheiskertomusten paikkoja on vielä ainakin nuoren Ben Solon kääntymisessä pimeälle puolelle, Imperiumin raunioiden kehityksessä First Orderiksi ja vastarinnan vuodessa The Last Jedin ja The Rise of Skywalkerin välissä. (Toki on myös mahdollista, että kymmenen vuoden päästä uudet Star Wars -tarinat ovat painaneet jatko-osatrilogiaa episodinumeroinnistaan huolimatta myös unohduksiin.)

Star Warsin tämänhetkinen lippulaiva ei kuitenkaan ole mikään näistä kertomuksista eikä edes seuraava elokuvahanke, vaan sarja The Mandalorian, joka saapuu viimein laillisesti nähtäville myös Suomessa ensi viikolla, kun Disney+ aukeaa meille tiistaina 15. syyskuuta. Tämä ei silti, tietenkään, ole viimeinen sanani jatko-osatrilogiasta, joka tähän asti on ollut tämän blogin keskeisimmän huomion kohteena. Olen muun muassa kirjoittanut pitkään (ja pitkää) summaavaa kirjoitusta siitä, kuinka George Lucasin luonnoksista todella kulissien takana päädyttiinkään valmiisiin episodeihin VII-IX. Ehkä se vielä jossain vaiheessa valmistuukin…