Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 2: ”Näyttelijät olivat Los Angelesista ja Englannista, yksi oli Suomesta”

Posted on 15/02/2021 by Aki Jörgensen

Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) on paitsi perusteellinen kertomus siitä, kuinka suomalaisesta ex-koripalloilijasta tuli maailman kuuluisin wookiee, myös mitä kiinnostavin katsaus siihen, millaista Star Wars -elokuvien kuvauksissa oikeasti on – ja millaisia siellä työskentelevät ihmiset oikeasti ovat. Tässä blogimerkinnässä teen kirjasta nostoja erityisesti tässä hengessä. Edellisessä merkinnässä tarkastelin ennen kaikkea Joonasta Chewbaccana.

Tässäkin kirjoituksessa on mukana aineistoa paitsi kirjasta, myös minun haastattelupuhelustani Joonas Suotamon kanssa tammikuussa, joka varsinaisesti liittyi Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun.

Millennium Falconin perijät: Chewbacca (Joonas Suotamo) ja Rey (Daisy Ridley). Mikähän kumma siinä muuten oli, ettei Falcon muka olisi kuulunut Han Solon jälkeen yksin Suotam…tai siis Chewbaccalle?

Moni meistä on varmasti katsonut dokumentteja Star Wars -elokuvien tekemisestä ja lukenut tekijöiden haastatteluja. Lisäksi monien tämän sarjan suurtenkin tähtien näkeminen ns. livenä omin silmin on ollut suhteellisen helppoa, tai siis ainakin helpommin mahdollista kuin olisi nähdä (esimerkiksi) joku Hollywoodin Tom-nimisistä näyttelijöistä. Minäkin vaikkapa ehdin päästä Star Wars Celebrationeissa jopa kaksi kertaa ”Carrie Fisherin keikalle” (siellä tosiaan tuntui samalta kuin odotetuimman tähden esiintyessä rockfestivaaleilla). Henkilökohtaisista tapaamisista ja nimmareista Celebrationeissa joutuu ymmärrettävistä syistä maksamaan, mutta rahalla sellaisenkin on siis saanut. Periaatteessa monella meistä on olevinaan melko hyvä kuva siitä, millainen esimerkiksi Mark Hamill on persoonaltaan.

Mutta Joonas Suotamon näkökulma näihin ihmisiin on tietenkin aivan erilainen. Hän on odottanut heidän kanssaan kuvausvuoroa, treenannut ja tietenkin myös kuvannut kohtauksia, syönyt työpaikkalounasta, pelannut Playstationia (ainakin John Boyegan kanssa), ottanut oluen töiden jälkeen, osallistunut työporukan iltakemuihin ja viimeistellyt kunkin elokuvan sessiot säihkyvissä ensi-illoissa.

Millaisia siis ovat Joonas Suotamon silmin Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher, Peter Mayhew, Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac, Adam Driver, JJ Abrams, Rian Johnson ja lukemattomat muut kuvauksissa, kollegoina ja ihmisinä?

Joonas Suotamon mahtava friendsie The Last Jedin tekijöistä ensi-illassa. Kirjan kuvitusta.

Kärjistäen vanhat ja uudet näyttelijät jakautuvat Suotamon kertomuksissa – jopa koomisuuteen asti! – kahteen leiriin.

Hamill, Fisher, Ford ja miksei myös Mayhew ovat leikkisästi äksyileviä ja arvonsa tuntevia legendoja, jotka ottavat suurilla, kulmikkailla mutta rakastettavilla persoonillaan kunkin tilan haltuunsa aina saapuessaan paikalle. Ridley, Boyega, Driver ja kumppanit taas ovat näyttelemisen taidon nuoria ammattilaisia, jotka pitävät itsensä kovassa kunnossa, tulevat kuvauksiiin täysin valmistautuneina eivätkä kuuna päivänä bilettäisi kuvausiltoina siihen tapaan kuin aiempi sukupolvi 1970-luvun Hollywoodissa tarinoiden mukaan teki. Varsinainen tekeminen on äärimmäisen professionaalia kummassakin ryhmässä: Suotamon mukaan kukaan ei tullut kuvauksiin darrassa eikä kuvausten jälkeen juuri koskaan suunnattu pubiin.

”Tuntui siltä, että ajat ja maailma ovat muuttuneet”, Suotamo tiivisti minulle haastattelussani.

Tylsää sakkia porukka tuskin silti oli. Jos joku esimerkiksi hyssytteli Mark Hamillia laukomasta ihan mitä tahansa mieleen tullutta läppää kuvauspaikalla, tämä saattoi Suotamon mukaan vain tokaista, että minkä kukaan hänelle mahtaa, eihän Luke Skywalker voi saada potkuja. Toisessa ääripäässä Daisy Ridley treenasi omat stunttinsa äärimmilleen ja hörppi näyttelijäkollegojensa kummastukseksi kuvaustaukojuomana lehtikaali-kvinoapirtelöitä. Suotamo kuitenkin täsmentää, että hänestä Hamillin ja Fordinkin äksyilyt ovat pääasiassa roolinvetoa ja hassuttelua, eikä niitä ole suunnattu kenellekään kuvauksissa läsnä olevalle – pikemminkin brändiin, viestintään, promokiertueisiin, ennakkohypeen ja tämäntapaisiin asioihin.

Näyttelijöiden luonteiden kahtiajako tuntuu joka tapauksessa kirjan äärellä melkein huvittavankin toisteiselta siinä vaiheessa, kun Suotamon ja Taatilan kertomus pääsee Soloon ja kuvaan astuvat uudet näyttelijänimet. Alden Ehrenreich, Emilia Clarke ja Donald Glover asettuvat Suotamon kuvauksissa niin selvästi jälleen samaan uuden sukupolven ammattilaisten muottiin – ja sen leffan castin seniori Woody Harrelson puolestaan vanhan kaartin suurisuiseksi äijäksi, vaikka onkin iältään Hamillia ja Fordia nuorempi. Ehkä kaikkein kiehtovimman yksittäisen kollegaluonnehdinnan Suotamo muuten tarjoilee juuri Ehrenreichista: Suotamon käsityksen mukaan nuoren Solon näyttelijä on ”Adam Driverin tavoin introvertti, mutta kompensoi sitä esittämällä ulospäin klassista henkseleitä paukuttelevaa reteää maailmanmiestä”.

Minun haastattelussani Suotamo huomautti, että vaikka uusien Star Wars -elokuvien näyttelijäporukka oli amerikkalaisittain tulkittuna etnisesti monimuotoinen, ei joukko lopulta ehkä kulttuurisilta taustoiltaan ollut sitä: ”Star Warsin näyttelijät olivat pääasiassa Los Angelesista ja Englannista. Yksi oli Suomesta. Se oli aika ennalta-arvattavaa”, Suotamo sanoi. Esimerkiksi John Boyega on viime vuosina korostanut nigerialaisia sukujuuriaan ja tummaihoisten näyttelijöiden huonoa kohtelua Hollywoodissa, mukaan lukien Finnin hahmon kehitystä jatko-osatrilogian aikana, mutta samaan aikaan Boyega oli ja on toki myös erittäin paljasjalkainen lontoolainen siinä missä Daisy Ridleykin.

Joonas Suotamo ja Warwick Davis Solon kuvauksissa. Kuva kirjasta Making of Solo.

Suotamo itse sijoittuu sukupolvijaossa tietenkin nuoreen porukkaan. Hän tunnustaa, että varsinaiset bondaushetket jäivät kuvauksissa usein vähiin, mutta lukijalle tulee silti olo, että niitäkin ehti olla: Suotamo intoili ohjaaja JJ Abramsin kanssa syntetisaattoreista, vertaili sisäänpäin kääntyneen metodinäyttelijän ja ex-merijalkaväen sotilaan Adam Driverin kanssa armeijakokemuksia ja tosiaan pelasi sitä pleikkaa John Boyegan kanssa. Jordaniassa The Rise of Skywalkeria kuvattaessa Suotamot ystävystyivät Oscar Isaacin perheen kanssa, sillä molemmilla näyttelijöillä oli siis tuolla reissulla mukanaan puolisonsa ja samanikäiset pienet pojat.

Mutta niin suuria persoonallisuuksia kuin Star Wars -elokuvien perheeseen on valikoitunut, kysyessäni Suotamolta näyttelijöiden tai ohjaajien omien persoonallisuuksien vaikutusta elokuvien tekemiseen, hänen vastauksensa oli ehkä yllättäenkin tämä:

”En usko että ne hirveästi vaikuttavat. Sillä on merkitystä, että kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa, ja siinä olen ollut onnekas, että olen saanut tehdä töitä tällaisten ihmisten kanssa. Erilaisuutta ja erilaisia näkemyksiä pitää aina kunnioittaa, mutta loppujen lopuksi sinne mennään tekemään töitä. Tarinankertojilla on suuri vastuu, eivätkä he voi antaa omien persoonallisuuksiensa tulla hyvän tarinan tekemisen edelle.”

Tässä tekstityksessä puhuu Daisy Ridley. Kuvakaappaus The Force Awakensin making of -dokumentista.

Suotamo itse tuntuu tulleen toimeen kaikkien kanssa. Siitä on kirjan ulkopuolistakin todistusaineistoa: mainioita Joonas-hetkiä on tallentunut muun muassa jatko-osaleffojen making of -dokumentteihin. En ihmettele: mukavana ja sanavalmiina miehenä hän sopi varmasti hyvin suulaiden tähtien seuraan, mutta suomalaisena (ja usein sitä paitsi äänen vaimentavaan maskiin puettuna!) hän kykeni toisaalta tarjoamaan jopa yrmylle Harrison Fordille kuvaustauolla mieluisan vieruskaverin: sellaisen, jonka kanssa ei tarvinnutkaan koko ajan jutella.

Nimenomaan Harrison Fordilla on maine paitsi uskomattoman karismaattisena näyttelijänä, myös jäyhänä ihmisenä. Hän ei kierrä Celebrationeita eikä peittele sitä, ettei juurikaan välitä kahdesta kuuluisasta hahmostaan eli Han Solosta ja Rick Deckardista (tohtori Henry Jonesista hän välittää). Suotamo työskenteli The Force Awakensissa Fordin kanssa tiiviinä työparina, ja vahvistaa kertomuksillaan kaiken tämän. Samalla hän kuitenkin kertoo Fordin olleen kuvauksissa ”yleiskiinnostunut” kaikesta mahdollisesta kuten still-kuvaajan käyttämistä kameroista. Kuvausten taukopäivinä Ford saattoi matkustaa katsomaan vanhoja lentokoneita ja kerran tuo entinen puuseppä kiinnostui keskustelemaan Suotamon kanssa tämän suomalaisesta isoisästä, joka niin ikään oli puuseppä.

Suotamon kirjasta voi myös poimia erinomaisen smalltalk-vinkin vapaasti sovellettavaksi. Näyttelijä kertoo nimittäin lukuisia anekdootteja siitä, kuinka hän onnistui sulattamaan puolelleen suuria tähtiä tai ohjaajia mukaan lukien sellaisia vierailevia henkilöitä kuin Peter Jacksonin aloittamalla keskustelun kehumalla kuuluisuutta jostain heidän vähemmän tunnetusta tai arvostetusta työstään: esimerkiksi Peter Jacksonia Hobittien tynnyripako-kohtauksesta tai Anthony Danielsia hänen äänityöstään Ralph Bakshin Taru sormusten herrasta -piirretyssä. Tämä tuntui kirjaa lukiessani niin strategiselta tempulta, että minun piti ihan kysyä asiasta haastattelussa. Suotamon mielestä kyse on palautteesta:

”Itselleni on tosi tärkeätä, jos joku tulee sanomaan jostain sellaisesta pienestä jutusta, jonka olen tehnyt kuvauksissa. Olen sitä mieltä, että kaikki kaipaavat sellaista palautetta. Ei vain sellaista, että ’olet mahtava’, sillä mitä siitä voi oppia?”

Ohjaaja Abrams ja näyttelijä Suotamo The Rise of Skywalkeria tekemässä. Tai juttelemassa syntetisaattoreista.

Suotamon lähimmät kollegat olivat toisia näyttelijöitä, mutta luonnollisesti hän työskenteli läheisesti myös kunkin ohjaajan kanssa. Tämän blogin puitteissa on paikallaan katsastaa erityisesti sitä, miten Suotamo näki jatko-osien kahden ohjaajan, Abramsin ja Rian Johnsonin lähestymistapojen erot. Onhan etenkin jälkikäteen paljonkin väännetty siitä, millä tavoin Johnson The Last Jedissä keikutti venettä Abramsin The Force Awakensin jälkeen, ja kuinka Abrams puolestaan käänsi tyyliä ja tarinaa takaisinpäin palattuaan sittenkin viimeisen episodin ohjaajaksi.

Abrams saa Suotamolta suurimman suitsutuksen. Suotamon mukaan Abramsilla oli alusta asti kristallinkirkas visio siitä, miten The Force Awakensin tuli painella nostalgianappuloita ja toisaalta siirtää klassiset teemat uuden sukupolven tarinaksi. Kuvausten aikana Abrams antoi etenkin ensimmäisessä Star Warsissaan Suotamon mukaan kaikille tilaa improvisoida ja ehdottaa ideoita. TFA:sta välittyvä raikas ja iloinen tekemisen meininki saa siis Suotamolta vahvistuksen.

Abramsinhan ei alunperin pitänyt ohjata episodi IX:ää, mutta hänet maaniteltiin takaisin korvaamaan Colin Trevorrow ja laittamaan jopa käsikirjoitus alusta loppuun uusiksi melkoisella kiireellä. Suotamokin kertoo kiireen näkyneen kuvausten tunnelmassa. Hänen mukaansa Abrams salli edelleen improvisaation, mutta hänen ohjaajan otteensa oli toisella kerralla määrätietoisempi ja suoritusvaatimusten paino näkyi hänen harteillaan enemmän. Suotamo kuvailee yleisemminkin, että TFA:n jälkeen Star Wars -elokuvien tekeminen alkoi tuntua arkisemmalta työltä, mutta mainitsee kyllä erikseen, kuinka TROS:ssa tekijöiden kesken vallitsi erityinen me-henki: olihan siinä vaiheessa takana jo pitkä yhteinen matka. Itse asiassa tämänkin kaiken olen näkevinäni The Rise of Skywalkerista sekä itse elokuvassa että sen tekoa kuvaavassa dokumentissa.

Mitä sitten taas tulee The Last Jediin ja Rian Johnsoniin, jonka episodi näissä oloissa jäi (alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti) ”Abramsin trilogian” keskelle: Suotamon mukaan ohjaajan ote todella oli erilainen, kuten myös valmiista elokuvasta näkyy. Suotamo kuvailee Johnsonia taiteenlajinsa historian tuntevaksi elokuvanörtiksi, joka haki sähäköiden kamera-ajojen sijaan hallittuja kuvakulmia. Myös Johnsonin ohjausote oli Suotamon mielestä leikkisä ja hänen innostuksensa elokuvantekoon suorastaan lapsenmielinen, mutta silmiinpistävä ero näyttelijän näkökulmasta oli se, että Johnson ei todellakaan tehnyt elokuvaa Abramsin tavoin kuvatessa improvisoiden. Sen sijaan Johnson tuntui suunnitelleen TLJ:n alusta loppuun yksityiskohtia myöten valmiiksi ennen kuvauksia, ja näyttelijät ikään kuin vain purkittivat osansa kameran edessä ohjaajan ohjeiden mukaan. Suotamo kertoo itsekin päässeensä kuvaamaan useita kertoja uudelleen kohtauksen, jossa Chewie aikoo syödä grillaamansa porgin, koska hän ei meinannut onnistua muodostamaan vartalollaan ja käsillään juuri sellaisia liikeratoja joita Johnson haki.

Tämä kuva on The Last Jedin behind the scenes -promovideosta, mutta se ei oikeastaan täsmää elokuvan tapahtumiin: tässä lavasteessa Chewbaccaa ei siinä elokuvassa nähty.

Nyt mennään minun tulkintani puolelle, mutta mietin, että Suotamon kokemus TLJ:stä voi olla kahta Abramsin elokuvaa jähmeämpi myös siksi, että Chewbaccan hahmon rooli keskimmäisessä elokuvassa yksinkertaisesti oli sellainen. TFA:ssa ja TROS:ssa Chewie seikkailee muiden sankarien kanssa toimintakohtauksissa, kun taas TLJ:ssä Chewbacca vartioi suuren osan elokuvaa Millennium Falconia Ahch-Ton saarella. Kuvausten kannalta tämä tarkoitti, että Joonas Suotamo työskenteli TLJ:ssä lähinnä Irlannissa Mark Hamillin ja Daisy Ridleyn sekä kuvausryhmän kanssa, ja vieraili vain satunnaisina päivinä Pinewoodin studioilla, joilla loput elokuvasta kuvattiin. Kirjassaan Suotamo kertookin, että tämä piirre TLJ:ssä harmitti häntä henkilökohtaisesti, kunnes hän löysi ilon mahdollisuudesta tuoda Chewbaccan eleiden kautta elokuvaan tarvittavaa huumoria.

TROS:ssa taas Suotamo pääsi paitsi palaamaan muiden näyttelijöiden seuraan, myös esiintymään Chewbacca-vuosiensa haastavimmissa kohtauksissa. Toinen niistä oli lopullisesta elokuvasta pois jätetty kidutuskohtaus, jossa Kylo Ren piinaa vangittua Chewieta, ja toinen kohtaus, jossa Chewie reagoi Leian kuolemaan. Ensimmäisessä näistä Suotamo sai pelätä tosissaan sosiopaatiksi itsensä psyykannutta metodinäyttelijä-Driverin kidutettavana (Suotamo arvelee, että kohtauksesta tuli liian rankka perhe-elokuvaan). Toisessa haettiin juuri oikeanlaista tuskanparahdusta epäilemättä tuskaisuuteen asti. Minun tekee lisäksi mieleni huomauttaa Suotamon kunniaksi, että nimenomaan The Rise of Skywalker oli episodielokuvista ensimmäinen, jossa Chewbaccan rooli oli todella kirjoitettu juuri Suotamolle – vielä Rian Johnsonin kirjoittaessa TLJ:tä oli nimittäin epävarmaa, näyttelisikö osan roolista edelleen Mayhew.

Yksi omista suosikkikuvistani näiden elokuvien behind the scenes -arkistoista: Solon poppoo puoliksi maskissa.

Koska Star Wars -elokuvien hyvyydestä ja huonoudesta niin paljon kättä väännetään, on lopuksi hyvä korostaa, että Suotamo kiittää kaikkia ohjaajiaan – myös Solosta kaahavaa komediallista hurjastelua tavoitelleita Phil Lordia ja Christopher Milleriä ja heidät korvannutta sujuvaa ”no nonsense” -ohjaajaa Ron Howardia. Sekin on hyvä mainita, että Suotamo itse piti molemmista kiistellyistä episodeista: siis sekä The Last Jedista että The Rise of Skywalkerista.

Tämä keskustelu – siis The Force Awakensia seuranneiden Star Wars -elokuvien vastaanotto – on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että se ansaitsee vielä yhden, aivan oman blogimerkintänsä.

Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 1: ”Mulle oli selvää, että Chewbacca ei voi olla kovin primitiivinen”

Posted on 09/02/2021 by Aki Jörgensen

Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Joonaksen Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) julkaistiin viime viikolla. Teos kertoo eläväisesti ja kattavasti Joonaksen vuosista Chewbaccana.

Kirjoitin kirjan julkaisupäiväksi tähän blogiin kirjoituksen, joka oli tarkoitettu ikään kuin saatesanoiksi. En lukenut teosta aivan sataprosenttisen ulkopuolisena, sillä osallistuin löyhästi sen toimitustyöhön ja kirjoitin kirjaan jälkisanat.

Tässä vaiheessa kaikkein innokkaimmilla on ollut jo aikaa lukea kirja tai kuunnella Joonaksen itsensä lukema äänikirja. Tietokirjallisuudesta ei yleensä käytetä termiä spoileri, mutta todettakoon nyt siis, että tässä ja parissa seuraavassa kirjoituksessa paljastan kirjassa kerrottua. Kirjan ohella jutun lähde on Joonas Suotamo itse – haastattelin häntä Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun ja samalla näitä blogimerkintöjä varten.

Joonas Suotamo hahmonsa Chewbaccan työpaikalla Millennium Falconin ohjaamossa. Kirjan Roar! – Elämäni wookieena (2021) kuvitusta.

Joonas Suotamon tarina suomalaisesta ex-koripalloilijasta ja aloittelevasta videoalan yrittäjästä kaukaisen galaksin Chewbaccaksi oli salaisuus The Force Awakensin ensi-iltaan asti. Sen jälkeisinä vuosina tarina paljastui haastatteluissa vähitellen. Koko kuva käy kuitenkin ilmi vasta tästä Suotamon ja Taatilan kirjasta.

Siitä esimerkiksi paljastuu, että Suotamon tempaaminen Star Wars -maailmaan tapahtui yllättävänkin nopeasti. Elettiin vuoden 2013 marraskuuta, kun kirjan toinen kirjoittaja Hippo Taatila poimi Suotamon nimen tarjolle englantilaisen casting-toimiston kysellessä Suomen Koripalloliitosta riittävän pitkiä ja sopivan sinisilmäisiä näyttelijävaihtoehtoja. Ensimmäiset näytevideot castaajille kuvasi Suotamon kihlattu, mutta pari viikkoa myöhemmin Suotamo jo lennätettiin Lontooseen testikuvaukseen ja jo loppiaisen jälkeisellä viikolla tammikuussa 2014 hän pukeutui Chewbaccan asuun ensimmäisen kerran. Samalla reissulla Suotamo sai tavata ohjaaja JJ Abramsin ja käsikirjoittaja Lawrence Kasdanin sekä lukea käsikirjoitusotteen oikeasta episodi VII:n kässäristä (kohtauksen, jossa Finn yrittää auttaa Millennium Falconin pedillä makaavaa loukkaantunutta Chewbaccaa). Jos siis studio koskaan päästi Chewien pukuun asti muita kandidaattejaan – sitä Suotamo ei tiedä – kaikki osapuolet tuntuvat tajunneen hyvin nopeasti, että juuri Joonas Suomesta oli etsitty mies.

Niin kuin varmasti olikin, sillä moni lopputulos vaikuttaa tähtiin kirjoitetulta. Suotamo kertoo kirjassa ymmärtäneensä jo ennen ensimmäistä Lontoon käyntiään allekirjoittamastaan vaitiolosopimuksesta, että häntä ei oltu värväämässä esimerkiksi jättiläiseksi Game of Thronesiin vaan nimenomaan uuteen Star Warsiin. Star Wars taas oli Suotamolle se kaikkein rakkain elokuvasarja.

Kääntäen voi kuitenkin myös sanoa, että Suotamo ei ollut Star Warsille kuka tahansa sinisilmäinen pitkä ex-koripalloilija, vaan heistä juuri se, joka oli haaveillut näyttelijäntöistä ja tietämättään melkein valmistautunutkin Chewbaccan rooliin koko ikänsä:

”Olen aina ollut kiinnostunut esimerkiksi koirien eleistä ja ihmisten erilaisista liikkumistavoista. Koripallossa kiinnitin huomiota siihen, miten toiset jännittävät ranteitaan juostessaan tai miten toiset johtavat rintakehällä, toiset lantiolla”, Suotamo kertoi minun haastattelussani.

Finn, Chewbacca ja Han Solo kädet pystyssä elokuvassa The Force Awakens (2015). Joonas Suotamo ei paljasta, missä episodi VII:n kuvissa tarkalleen ottaen esiintyy hän ja missä Peter Mayhew, mutta Mayhew’n (1944-2019) viimeisten vuosien vaivalloisia liikkeitä tarkkailleet voivat tehdä päätelmiään.

Aluksi homma saattoi tuntua Suotamosta piilokameralta, pelkkä Pinewoodin studioille pääseminen puolelta voittoa ja Chewbaccan roolista puhuminenkin melkein kauhistuttavalta. Mutta siinä Suotamo siis oli: valittuna rooliin hänen suurimpaan leffasarjasuosikkiinsa ja vieläpä yhdeksi sen kaikkein ikonisimmista hahmoista – vaikkakin sitten Peter Mayhew’n body doublena eli tuuraajana niissä fyysisissä kohtauksissa, joissa polvivaivainen Mayhew ei enää pystynyt näyttelemään.

”Se, että kyseessä oli juuri Star Wars, toi sen fiiliksen, että olen maailman onnekkain jäbä. Star Wars oli mulle se ultimaattinen tarina, jossa on kaikki. Suuret mittakaavat, mystiset taikavoimat, sankarilliset hahmot ja äärimmäinen pahuus. Koen kyllä sen suurena siunauksena että pääsin mukaan siihen”, Suotamo kuvaili minulle nyt tammikuussa 2021.

Abramsin ja Kasdanin Suotamo oli tammikuussa 2014 vakuuttanut paitsi kyvyillään tulkita Chewbaccan liikkeitä ja eleitä, myös tulkinnallaan hahmon luonteesta. Ohjaaja oli erikseen kysynyt häneltä siitä. Suotamo oli vastannut näkevänsä Chewbaccan lauman alfasutena, joka vartioi aina tilannetta kohtausten taustalla varmistaen näin ystäviensä selustan. Suotamosta Chewie oli itsepäinen ja impulsiivinen (esimerkiksi nälkäisenä), mutta ennen kaikkea aina lojaali ystävilleen.

Ja siis paitsi oli (originaalitrilogiassa), myös on (uusissa elokuvissa). Suotamo otti kunnia-asiakseen säilyttää Chewbaccan sekä fysiikaltaan että luonteeltaan samanlaisena kuin hahmo alunperin oli katsojille tutuksi tullut. Hän vältteli tulevina vuosinakin, roolin päänäyttelijäksi kohonneena, liikkeiden tai eleiden muuttamista omanlaisikseen.

Suotamo erittelee kirjassa menetelmänsä poikenneen tässä esimerkiksi Alden Ehrenreichin tavasta esittää nuorta Han Soloa. Ehrenreich kun otti Solon nimiroolinsa pohjaksi Harrison Fordin maneerit, mutta tulkitsi roolia sitten omalla tavallaan. Suotamo taas hioi viimeisen päälle osaamisensa Mayhew’n kehittelemien Chewie-eleiden asiantuntijana ja opetteli itse asiassa myös kopioimaan Mayhew’n omaa liikkumista, sillä Chewbaccan ”oikeaoppinen” kävely, jossa polvet lonksahtavat jokaisella askeleella, perustuu Mayhew’n omiin polvivaikeuksiin.

Chewbacca, Leia ja Han Solo kädet pystyssä elokuvassa Return of the Jedi (1983). Roolissa tällöin tietenkin Peter Mayhew – mutta katsojan on helpompi erottaa eroja 2010-luvun Chewbaccaan karvapuvun kampauksessa kuin hahmon liikkeissä.

Katsojana minä tosin lisään tähän, että osaltaan Suotamon tulkintaa pitivät aisoissa käsikirjoitukset. Suotamon elokuvien Chewbaccaa ei koskaan kirjoitettu tekemään mitään aivan järisyttävästi originaalitrilogian Chewbaccasta poikkeavaa – vaikka kylläkin jonkin verran aiempaa fyysisempiä tekoja. Merkittävä poikkeus tähän on Solon niin sanottu mutapainikohtaus, johon elokuvantekijöillä oli harkinnassa todella paljonkin totutusta poikkeava, suorastaan potkunyrkkeilevä Chewbacca, kuten Suotamo kirjassa kertoo. Siitäkin kuitenkin peruutettiin vähän sovinnaisempaan taistelukohtaukseen. Tässä mielessä Chewbaccan rooli jatko-osatrilogiassa poikkesi vaikkapa Han Solon tai Luke Skywalkerin osista. Harrison Fordin ja Mark Hamillin hahmothan olivat The Force Awakensissa ja The Last Jedissä selvästi muuttuneet: henkistyneet ja uupuneetkin vanhetessaan.

”Mulle oli selvää, että Chewbacca ei voi olla kovin primitiivinen, vaan sen on oltava samaistuttava”, Joonas Suotamo sanoi minulle puhuessamme Chewbaccan luonteesta ja hänen tulkinnastaan siitä. ”Koska Chewbacca ei voi puhua, piti tehdä komiikan ja kohtauksen raameissa valintoja, joiden myötä se olisi rakastettava, mutta myös voimakas hahmo. Solossa oli joitakin näytteitä siitä että hän on myös eläimellinen.”

Koska kyseessä tosiaan on myös valtava, väkivahva ja murahteleva karvainen avaruusolento, itse ajattelin, että esimerkiksi joku toinen ohjaaja olisi saattanut hakea hahmoon itsepäisyyden ja lojaaliuden yhdistelmän sijaan tai lisäksi brutaalia raakuuttakin – ja The Force Awakensiin olikin harkinnassa kohtaus, jossa Chewbacca olisi repäissyt Unkar Pluttin käden irti. Siksi kysyin Suotamolta haastattelussani, oliko kaikille osapuolille koko ajan selvää, että Chewbacca ei voisi olla liian eläimellinen. Suotamon mukaan oli:

”Toisenlainen tulkinta olisi ollut vaikeammin sovitettavissa tarinaan. Episodi VII:n piti välittää ilon tunteita ja olla vanhan ajan seikkailu. Jos siihen olisi yrittänyt sooloilla jotain omaa tulkintaa, se olisi varmasti ammuttu alas nopeasti. Elokuvaan piti tuoda lämmin nostalgian tunne ja se liittyi varsinkin Chewbaccaan, joka ankkuroi uutta elokuvaa originaalitrilogiaan. Koska ihmisnäyttelijät olivat vanhentuneet, Chewbaccan piti näyttäytyä mahdollisimman samanlaisena kuin ennenkin.”

Peter Mayhew ja Joonas Suotamo, kuin kaksi Chewbaccaa. Kirjan kuvitusta.

Suotamon ja Taatilan kirjan lukija pääsee siis aitiopaikalle katsomaan, kuinka Suotamo opetteli vanhan mestarin Mayhew’n opissa chewbaccauden olemuksen ja kuinka epäselvään tarpeeseen valittu ”salainen agentti cast#99” otti roolin omakseen. Samalla ”nuori Chewbacca”, kuten Carrie Fisher ja monet muut Suotamoa kutsuivat, kouliintui viimeistään seuraavien elokuvien myötä Hollywoodin elokuvatuotantojen veteraaniksi.

Senkin lukija saattaa (juuri ja juuri) ymmärtää, kuinka jopa Star Warsin kuvaaminen kääntyy lopulta tekijöilleen arkiseksi työksi, joka ei enää kolmannessa ja neljännessä elokuvaproduktiossa tunnu yhtä taikamaailmalta kuin ensimmäisessä. ”Kuin saisit tuhat kiloa suklaata syödäksesi. Saat niin paljon. Sitten tulee arkisuus, kun kävelet 30 kertaa käytävän edestakaisin, ja sulla on kuuma ja vessahätä”, Suotamo kuvasi asiaa minulle. ”Lavasteille tuli sokeaksi. Kaikki vieraat olivat aina fiiliksissä, vaikka edessä oli verrattain yksinkertainenkin lavaste. Sekin oli ihmeellinen niille, jotka eivät eläneet siinä akvaariossa.”

Mitä Suotamon ja Taatilan kirja sen sijaan ei sisällä: aivan valtavan suuria Star Wars –paljastuksia. Kyse on siitä, että Suotamo kertoo hauskalla, lämpimällä ja inhimillisellä tavalla siitä, millaista näiden elokuvien tekeminen näyttelijän näkökulmasta oli. Siinä on kertomusta ja seikkailua kerrakseen! Mutta se siis tarkoittaa, että Roar! – Elämäni wookieena ei kerro uutta vastausta esimerkiksi siihen, miksi Solon ohjaajat lopulta vaihdettiin tai muihin näiden elokuvien tekemisen tässäkin blogissa loputtomiin arvuuteltuihin ”mysteereihin”. (Suotamo kyllä kertoo, miten väistymään joutuneet Phil Lord ja Christopher Miller Soloa ohjasivat: näyttelijöitä improvisointiin kannustaen, ”kaahaavaa hurjastelua” tavoitellen.)

Ehdottomasti Joonas Suotamo Chewbaccana Solo-elokuvan jengin kanssa.

Tottakai Joonaksen kertomuksen ohessa on paljon sellaista, jonka minä voin nostaa kiinnostavina huomioina esiin tämän blogin päänäkökulmaa – Disney-aikaisten Star Wars -elokuvatuotantojen tekemisen tarinaa – ajatellen.

Suotamo esimerkiksi kertoo kirjassa lukeneensa jo tammikuussa 2014 käsikirjoitusotteita lopullisessa The Force Awakensissa mukana olevista kohtauksista, joissa esiintyivät Finnin, Reyn ja Kylo Renin nimillä kutsutut hahmot. Tätä voi olla nyt jo vaikea muistaa, mutta palautan mieliinne, että tuossa vaiheessa kenelläkään meistä elokuvan odottajista ei ollut aavistustakaan mistään tuon elokuvan sisällöstä. Episodi VII:n päänäyttelijät (tosin ei Suotamoa) julkistettiin huhtikuussa 2014, mutta uusien hahmojen nimet paljastettiin yleisölle vasta joulukuussa, kuvausten jo päätyttyä, eikä varsinaisesta juonesta kerrottu silloinkaan vielä sanaakaan. Sen sijaan myöhemmin The Force Awakensista annetuissa haastatteluissa toistettiin usein, että Abrams ja Kasdan olisivat aloittaneet käsikirjoitustyön ”puhtaalta pöydältä” marraskuussa 2013, George Lucasin valitseman ja Lucasin kanssa käsikirjoitustyön aloittaneen Michael Arndtin vetäydyttyä hommastaan, josta osaltaan syntyi myöhemmin voimistunut myytti, että jatko-osatrilogiassa ei olisi ollut yhtään mitään Lucasin tarkoittamaa. Tämä väite on sittemmin jo moneen kertaan vahvistunut epätodeksi, vaikka se toki totta onkin, että Lucasin omat visiot jatko-osatrilogiasta olisivat kertoneet aivan toisenlaisen tarinan. Joonaksen kertomuksen yksityiskohdat joka tapauksessa todistavat vain edelleen, että tulevan The Force Awakensin käsikirjoitus oli varsin tukevasti lopullisella radallaan jo käsikirjoittajien vaihtuessa.

Yksinkertaisempana poimintana taas voi mainita, että Suotamon kirjan lukeneet tietävät saivat ensimmäisenä kuulla jotain, mitä innoikkammatkaan Star Wars -casting-harrastajat englanninkielisessä maailmassa eivät tienneet. Suotamo nimittäin kertoo tavanneensa studiolla näyttelijä Dev Patelin (Slummien miljonääri), koska tämä oli John Boyegan ohella toinen viimeinen vaihtoehto Finnin rooliin. Tämän Suotamon ja Taatilan kirja tulee paljastaneeksi käsittääkseni ensimmäisenä maailmassa. (Se sen sijaan on paljastunut aiemmin, että hopeasija-Rey oli Jessica Henwick, joka sitten näytteli Jessika Pava -nimisen pilotin pikkuroolin TFA:ssa ja pääsi myöhemmin pääosiin Netflixin Marvel-sarjoissa.)

Mutta nämä olivat edelleen poimintoja Suotamon Star Wars -uran aivan alusta: siitä elokuvasta, joka sai nimen The Force Awakens ja joka otettiin vastaan yleisesti juhlien. Kun tullaan seuraaviin episodeihin The Last Jediin ja The Rise of Skywalkeriin sekä Soloon, tullaan samalla myös elokuviin, jotka yleisö ja kriitikot ottivat vastaan kahtiajakoisemmin. Tässä kohtaa kirjoitankin blogimerkintään klassisen Aku Ankka -lainauksen: Jatkuu seuraavassa numerossa.

Solo toimii kotileffana kivasti, mutta ekstroissa asiat jäävät sanomatta

Posted on 12/10/2018 by Aki Jörgensen

Vastaus

Solon on nyt voinut katsoa kotisohvalla kahden viikon ajan. Elokuva on saatavilla blurayna, dvd:llä ja digitaalisista vuokraamoista.

Aikana jona fyysisiä levyjä ostavat enää lähinä innokkaimmat fanit ja keräilijät, elokuva ei todennäköisesti ole vielä juuri löytänyt uusia katsojia teatterikierroksen jäljiltä. Se aika koittanee vasta Netflix-julkaisun tai telkkariesitysten myötä. Muutenkin on vaikea kuvitella Solosta kotioloissakaan suurta jälkikäteistä hittiä, mutta mielenkiintoista on nähdä, millaiseksi sen asema Star Wars -kaanonissa tulevina vuosina kehittyy. Minä katsoin elokuvan nyt neljännen kerran, ja saattaisinpa olla sitä mieltä, että se toimii paremmin kotona kuin teatterissa.

Tätä en sanoisi mistään muusta Star Wars -elokuvasta, mutta ne ovatkin niitä isoja elokuvia (”syitä, miksi elokuvateatterit rakennettiin”, kuten Special Editionien mainoslause vuonna 1997 kuului). Solo on monin tavoin pienimuotoisempi tarina. Koska se ei kuitenkaan ole mikään käsikirjoitukseen perustuva kamaridraama, tämä kääntyy kieltämättä kriittiseksi luonnehdinnaksi: Solo on sarjan muihin elokuviin verrattuna toiminnaltaan, draamaltaan ja panoksiltaan yhdentekevämpi. Toisaalta se ei luultavasti kenenkään mielestä ole sarjan epäonnistunein elokuva. Siinä esitellään hahmoja ja kootaan tiimiä tavalla, joka toi ainakin minun mieleeni jo ensikatsomalta pikemminkin sarjojen pilottijaksot kuin suuren yksittäiselokuvan. Siten se on tavallaan enemmän kotonaan pienessä ruudussa kuin suurella valkokankaalla.

solo-bluray

Mutta se tällä erää Solo-elokuvakritiikkiä, sillä haluan sanoa sanaseni kotijulkaisun kakkoslevyn annista.

Ensinnäkin on selvä, että Solo ei ole suuri eikä kaunis bluray-julkaisunakaan. Ekstroja on kaikkiaan 1 tunti ja 40 minuuttia. Mukana ei ole pitkää making of -dokkaria eikä kommenttiraitaa. Ekstrat ovat 5-20-minuuttisia pieniä featuretteja. Poistettuja tai pidennettyjä kohtauksia on yhdeksän. Positiivisen kautta ajatellen kattaus voittaa siis sentään Rogue Onen, jonka ekstralevyllä featuretteja oli vain vähän yli tunti eikä edes poistettuja ottoja lainkaan.

Näitä elokuvia tietenkin yhdistää, että kummankaan tuotanto ei ollut ongelmaton. Solo on se elokuva, jonka alkuperäiset ohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller irtisanottiin kuvausten ollessa jo loppupuolellaan, jonka jälkeen Ron Howardin johdolla suurin osa elokuvasta kuvattiin uudelleen. Ekstrat väistelevät tätä valtavaa elefanttia olohuoneessa vaikenemalla siitä täysin, ja jättävät siten oikeastaan kokonaan kertomatta sen, miten Solo todella tehtiin.

Havainnot jäävät valistuneen katsojan tehtäväksi rivien välistä. Kun kuvaaja Bradford Young kertoo aluksi kiinnostuneensa Solosta siksi, että siinä haettiin 1970-lukulaista tekemisen tapaa, hän viittaa siis Lordin ja Millerin tavoitteisiin, vaikkei sitä ääneen sanota. Kun ohjaajaksi kreditoitu Ron Howard kyselee näyttelijöiltään muistoja Hanin ja Chewien väkivaltaisen ensikohtaamisen kuvaamisesta, hän kyselee siitä siksi, ettei itse ollut paikalla.

Mutta koska Lucasfilm ei ole henkisesti valmis kertomaan yleisölle vaikeuksistaan, ei näitä asioita alleviivata. Puhumattakaan siis siitä, että ekstrat paljastaisivat, millä tavoin Howard ohjasi elokuvasta toisenlaisen kuin Lord ja Miller olisivat tehneet – tai miksi kaksikko alunperin sai potkut.

Sen sijaan meillä on tosiaan kasa lyhyitä featuretteja eräistä aspekteista elokuvaa. Kyllä niiden parissa toki aina viihtyy – ainakin tällainen katsoja, joka ahmii kaikkea sitä, millaisia avaruusaluksia, savuisia baareja ja junaratoja tähän kaukaiseen galaksiin suunnitellaan ja miten ne toteutetaan.

Esimerkiksi leffan alun takaa-ajo Corellialla oli ja on mielestäni elokuvassa harmillisen tavanomainen, jopa tylsä takaa-ajokohtaus, mutta ekstrat osoittavat, kuinka Hanin siinä käyttämää kiituria suunniteltiin ja rakennettiin rakkaudella. Näissä elokuvissa nähdään kaikissa yksityiskohdissa aina valtavasti vaivaa aitouden ja outouden välisen taianomaisen tasapainon löytämiseen, ja tosiasia on, että monien lavasteiden hienous paljastuu vasta ekstroista.

Toinen esimerkki Solosta voisi olla Fort Ypson linnake (josta Lando värvätään mukaan sabacc-pöydän äärestä). Lokaatio on leffassa niin hämyisä, ettei siitä saa kunnon hahmoa, mutta esimerkiksi Landoa näytelleelle Donald Gloverille se oli nimenomaan valaistuksensa ansiosta aidoin lavaste, jossa hän oli näytellyt. Ekstroissa paikka näytetään valot päällä, ja onhan se tosiaan 360 asteen aito avaruuden sekatavaramajatalo.

Käytännönläheisempää making ofia edustavat väläykset kuvaustilanteisiin. Minulta oli esimerkiksi mennyt tätä ennen kokonaan ohi, että droidi L3:n lisäksi myös apinapilotti Riolla oli kuvauksissa näyttelijä (vaikkei se todellakaan ollut Jon Favreau, joka antoi hahmolle äänen), vaan sirkustaiteilija. Sitäkin on aina hauska nähdä, kuinka tietyt palat esimerkiksi Corellian kiituritakaa-ajosta tai junaryöstöstä kuvattiin ”oikeasti”, vaikka niin suuri osa kyseisistä kohtauksista laadittiinkin tietokoneella.

Mutta koska levyn metodi on raapaista featuretteina tiettyjä osia elokuvaa, todella moni osa jää kokonaan käsittelemättä. Ekstrat eivät esimerkiksi piipahda lainkaan Dryden Vosin jahdilla, joka minusta oli ehkä elokuvan kiinnostavin lokaatio. Poistetuilla ja laajennetuilla kohtauksilla ei niin ikään ole kummempaa lisättävää elokuvaan, vaikka tästähän tosiaan on poistettu ja versioitu kaksivaiheisten kuvausten ja leikkauksen aikana vaikka mitä. Lumisotakohtaus on tosin hauska.

Ekstroista pisin ja erityisin on Cast Roundtable, jossa Ron Howard jututtaa näyttelijöitään elokuvaan liittyvistä muistoista ja hahmoistaan. Sitä olisi voinut katsoa vaikka tunnin mittaisenakin, etenkin kun 20-minuuttinen on leikattu hyppimään kysymyksestä seuraavaan hätäisesti. Osuudesta paljastuu esimerkiksi, mitä Joonas Suotamo aikanaan teki saatuaan Chewbaccan roolin (avasi puolisonsa kanssa pullon samppanjaa ja pelasi Lego Star Warsia pleikkarilla). Ja se, että näyttelijöillä on tästä leffasta aivan oikea suosikkihetki: Hanin ja Chewien suihkukohtaus.

Siitä puheen ollen: oman pienen ekstransa saa Chewbacca. Siinä käsitellään esimerkiksi Chewien puvun mutaamisen asettamia haasteita sekä puvustajille että Suotamolle: wookieemme on tosiaan kaikissa aiemmissa elokuvissa aina ollut puhdas (vaikka kävi jätekuilussa Kuolemantähdellä). Jännä tieto on sekin, että Solossa Chewien tähänastisen sanavaraston rajat tulivat vastaan, ja äänittäjät joutuivat etsimään lisää karhunmurinaa. Suotamoa pätkässä tietenkin kehutaan (ansaitusti) roolinsa mestariksi.

howard and chewie

Vaatimattomat ekstrat ovat vaatimattomat ekstrat, mutta yksi huomio on silti pakko tehdä vielä lopuksi.

Han Sololla ei ole omaa ekstraa elokuvassa, joka kertoo Han Solosta. Ei siis featurettea hahmon merkityksestä Star Warsille tai asemasta elokuvahistoriassa. Käsikirjoittaja-Kasdanit sanovat pari sanaa hahmon luonteesta omassa featurettessaan, mutta esimerkiksi muilta Star Wars -näyttelijöiltä ei kysytä heidän näkemyksistään tästä rakastetusta hahmosta. Ekstroissa ei näy vilaustakaan Harrison Fordista, vaikka nimenomaan tähän elokuvaan ja roolin siirtymiseen liittyen hän jopa antoi lausuntoja. Eikä siellä siis tosiaan ole edes erillistä Alden Ehrenreichin haastattelua, saati kenenkään perusteluja siitä, miksi juuri Alden Ehrenreich valittiin.

Tässä voi tietenkin taas olla kyse vain siitä, että valitsijat saivat potkut kesken kuvausten, mutta salaliittoteoreetikot voivat saada muitakin ajatuksia.

Välähdyksiä Solon tekemättömästä jatko-osasta (ja julkaisemattomasta ykkösosasta)

Posted on 19/09/2018 by Aki Jörgensen

Vastaus

Jenkit saivat jo viimeviikonloppuna Solo-elokuvan digijulkaisun kotiinsa katsottavakseen, joten nettiin on viime aikoina putkahdellut runsaasti Solo-materiaalia. Kotijulkaisut jatkuvat siten, että pohjoismainen dvd/bluray-painos on vuorossa 28. syyskuuta. Siellä sitä sitten saa esimerkiksi Hanin ja Chewbaccan lumisodan:

Kotijulkaisujen yhteydessä julkaistusta pressistä ylivoimaisesti kiinnostavin on kuitenkin ollut käsikirjoittaja Jon Kasdanin Twitterissä aivan omillaan julkaisema 52 pienen tiedonmurusen lista. Suuri osa Kasdanin listan kohdista on kokonaan uusia: siis sellaisia, että ne eivät ole tulleet ilmi esimerkiksi aiemmissa haastatteluissa tai The Art of Solo -kirjassa. Tässä olisi niin ikään paljon lisättävää aiempaan Näin syntyi Solo -kirjoitukseeni. Esimerkiksi se, että alunperin Beckettin (Woody Harrelson) tiimiin kuului Valin (Thandie Newton) ja Rion lisäksi neljäs hahmo nimeltä Korso, joka kuoli heti Mimbanilla, ja että tämä pois jätetty hahmo jopa näkyy joissakin lopullisen elokuvan kuvissa. Idea oli, että Korso oli tiimin muskelit, joiden tilalle Chewbacca sitten palkataan.

Kasdanin nostojen tarkkuus vaihtelee yksittäisen hahmon nimen alkuperästä (”Moloch” oli viittaus Allen Ginsbergin Huuto-runoon, eikä siis muinaisjumalaan tai Metropolis-elokuvaklassikkoon) todella isoihin juoneen vaikuttaviin seikkoihin, kuten pohdintaan siitä, oliko Thandie Newton liian hyvä näyttelijä esittämään niin lyhyttä roolia kuin Val oli. Kiinnostuneiden kannattaa siis lukea koko lista itse. Minä teen tässä muutaman poiminnan tietyllä fokuksellani.

Val (Thandie Newton): varastiko liian hyvä tai nimekäs näyttelijä shown roolissa, jonka ei ollut tarkoitus olla merkittävä?

Nuorempi Kasdan haluaa siis kertoa meille tähänastista enemmän Solon myrskyisästä synnystä ja tekijöiden suuremmista haaveista (ja ehkä nämä ovat tiedonmuruja, joita hän olisi halunnut päästä kertomaan kommenttiraidalla, jos sellainen olisi levyille äänitetty…). Viimeistään näiden Kasdanin viestien perusteella tulee selväksi, että Solon tekijöillä oli todellakin mielessä myös jatko-osa tai useampikin. Koska elokuva menestyi elokuvateattereissa hintaansa nähden heikosti, ei Solo kakkonen vaikuta tällä hetkellä kovin todennäköiseltä. Niinpä Kasdan lienee arvellut, että ei voi olla haitaksi nostattaa edes hiukan kiinnostusta sellaista kohtaan vihjaamalla, mitä olisi voinut olla luvassa.

Kasdanin ensimmäinen maininta jatko-osista liittyy juonikuvioon, joka muuttui jo käsikirjoitusvaiheessa. Käsikirjoittaja kertoo, että junaryöstökohtauksessa ei alunperin varastettu leffan macguffiniksi valittua superbensaa coaxiumia, vaan vapautettiin tuntematonta konnaa vankilajunasta. Tässä skenaariossa junaryöstön oli määrä onnistua, sillä Kasdan kertoo konnan ja hänen jenginsä poistuneen paikalta ”sanattomina”, kunnes he palaisivat ”jossain jatko-osassa pelastamaan Hanin tärkeällä hetkellä”. Tulkitsen, että tämä ei ole ollut mikään täsmennetty ajatus jatko-osan juonesta. Mutta sekin on jo vahvistus siitä, että varhaisessakin käsikirjoittamisen vaiheessa Kasdanien mielessä olivat Han-jatko-osat (ja nimenomaan monikossa!), ja heillä oli halu jättää käsikseen täkyjä tulevien elokuvien tarpeisiin.

Luonnostaidetta junaryöstökohtauksesta. Tässä teoksessa näyttäisi olevan meneillään elokuvassa toteutettu avaruussuperbensan ryöstö, josta kilpailevat toisetkin konnat.

Suoraan jatko-osista Kasdan puhuu listansa kohdissa #31 ja #50. ”Hanin ja Qi’ran suhteen ei ollut koskaan tarkoitus päättyä tässä elokuvassa”, Kasdan kertoo. ”Se on tarina, jonka toivon pääsevämme kertomaan jossain vaiheessa.” Kasdanin mukaan Solo sisältää Alden Ehrenreichin ja Emilia Clarken näyttelemän kaksikon vaikean suhteen ensimmäisen ja toisen näytöksen, mutta kolmas näytös on vielä kertomatta (ja niin toki elokuvankin perusteella vaikuttaa). Tämä todennäköisesti katkera loppu olisi varmasti ollut Solo kakkosen ytimessä, ja siitä pääsemmekin toiseen haaveillun jatko-osan tärkeään juonilankaan.

Jon Kasdan on aiemminkin paljastunut Maulin cameon orkestraattoriksi. Käsikirjoitus kuulemma kutsui Maulia pelkästään ”pomoksi”, ja aiemmin on annettu ymmärtää, että vielä Ron Howardin vaihtuessa Solon ohjaajaksi loppuylläriin olisi voitu valita jokin toinenkin hahmo. Kasdanin mielestä ei olisi voitu: hänen mukaansa sen piti koko ajan olla Maul, ja yllätykseen vihjattiinkin Crimson Dawn -syndikaatin kohtauksissa. Kasdan kutsuu Maulin paljastusta ”Star Wars Keyser Sozeksi”, siis Epäillyt-ysäriklassikkoon viitaten. Tällaista hienovaraisuutta en tosin itse Maul-twistissä nähnyt, mutta ehkäpä Kasdan ajattelee nimenomaan sellaisia Maul-käänteen tarinallisia merkityksiä, joita Solossa ei vielä nähtykään. Nythän hahmon paluu jää elokuvassa aivan ilmaan, selittämättömäksi monille katsojista ja salaisuudeksi elokuvan sankareilta. Jos taas Solo olisi otettu vastaan ylistäen ja jatko-osaa odottaen, olisi elokuvan päättyessä ollut selvää, että Qi’ran ja Maulin kohtaus on Marvel-leffojen lopputekstien jälkeisiä kohtauksia vastaava teaser seuraavasta seikkailusta. (Mikä tosin on hyvin mielenkiintoista, koska Han Solo -mytologiaan kuuluvan Uuden toivon aikaisen ”en ole koskaan nähnyt mitään Voimaan viittaavaa” -asenteen perusteella Hanin ei olisi pitänyt voida jatko-osassakaan kohdata Maulia ainakaan Voimallisissa toimissa.)

Maul, Solo kakkosen pääpahis?

Vielä muutama poiminta Jon Kasdanin listalta. Qi’ra mainitsee ohimennen ithoriaani-antiikkikauppiaan nimeltä Dok-Ondar. ”Muistakaa tuo nimi, näette sen vielä uudelleen”, Kasdan sanoo. Ellei kyse ole jostain oikeasti julkistamattomasta, Kasdan viittaa tässä samaan mihin puhuessaan Black Spire -vartioasemasta: nämä molemmat nimet on mainittu Disneylandin tulevan Star Wars -teemapuiston Galaxy’s Edgen yhteydessä. Star Wars -yhteyksissä on lähiaikoina varmasti helppo törmätä Batuu-planeettaan: teemapuiston planeetalla ei ole aikaisempaa SW-historiaa, mutta sitä selvästi ujutetaan kovaa vauhtia osaksi kaukaisen galaksimme historiaa, jotta tulevien Disneyworld-kävijöiden kokemus syvenee.

En malta olla nostamatta esiin vielä Kasdanin mainintaa Han Solon monimutkaisesta isäsuhteesta. Jon Kasdan sanoo uskovansa, että Hanin isä olisi yhä elossa ”ryyppäämässä itseään hengiltä jossain”. Tässä kohdassa (#29) Kasdan ei suoraan sano, että tarkoitus oli palata asiaan, mutta helppo on kyllä kuvitella, että jos Solo kakkonen tai kolmonen olisi tehty, Hanin perhetausta olisi ollut esillä yhtenä juonikuviona. Ykkösessä nyt kuitenkin tultiin kuin ohimennen maininneeksi, että orvolta leffan alussa vaikuttava Han on sittenkin ainakin jossain vaiheessa kasvanut isänsä kanssa. Harvassa ovat Star Wars -elokuvien päähahmot, joiden isät (tai äidit) ovat elossa seikkailujen tapahtuessa. Vaan kuka näyttelisi Han Solon isää? Sean Connery on eläkkeellä…

”Juu ei me näissä seikkailuissa mitään isiä tarvita.” ”Rrrr-wwrr-grrrh!” ”No okei, sinä saat olla semmoinen, kunhan et koko ajan kotonasi käy.”

Jatko-osavihjausten lisäksi Kasdan lipsauttaa listaansa muutaman kiinnostavan vihjeen siitä, millainen olisi ollut alkuperäisten ohjaajien Phil Lordin ja Christopher Millerin versio Solosta. Tämähän on suuri kysymysmerkki, jonka ympärillä kaikki Soloon liittyvä making of -kerronta tanssii: esimerkiksi Art of -kirjassa ohjaajia ei hämmentävästi mainittu juuri lainkaan, ilmiselvästi juuri selittelyn väistämiseksi.

Tärkeä tiedonmuru tulee kohdassa #24, jossa Kasdan mainitsee Fort Ypson linnakkeen (josta Han ja kumppanit värväävät mukaan Landon) olleen Lordin ja Millerin luomus, ja että heidän innoituksensa oli Robert Altmanin länkkäri McCabe & Mrs Miller (1971). Ohjaajakaksikko halusi kohtaukseen samanlaista tummaa, talvista mökkitunnelmaa. Kasdan kertoo myös kuvaaja Bradford Youngin kohtaukseen saavuttaman tunnelman olleen ”ankkurikohta” elokuvan ulkonäölle ja tunnelmalle.

Tämä on helppo uskoa valmiinkin elokuvan perusteella: Solo näyttää kaiken aikaa tumman tyylikkäältä; monin paikoin tavallaan hillitymmän tyylikkäältä kuin käsikirjoitus. Ja tässä onkin ydin.

McCabe & Mrs Miller (1971): yksi Solon tyylin ja tunnelman tärkeistä innoittajista ennen ohjaajien vaihtoa.

The Art of Solo -kirjassa puhuvat taiteilijat ja tuotantosuunnittelijat viittaavat usein juuri McCabe & Mrs Milleriin innoituksen lähteenä. Se ei kuitenkaan ole elokuva, johon Kasdanit itse olisivat viitanneet haastatteluissa mainitessaan (usein) käsiksensä innoituskohtia. Johtopäätös on viimeistään nyt selvä: nimenomaan Lord ja Miller ottivat elokuvan tyylin ja (vähintään visuaalisen) tunnelman lähtökohdaksi 1970-luvun länkkäriklassikon.

Kasdan mainitsee myös Chewien ja Hanin ensitapaamisen mutakuopassa olevan ”puhdasta” Lordia ja Milleriä. Sekin kohtaus, mielestäni elokuvan ehkä paras muuten, on synkkä, ellei suorastaan raju. Tämä kaikki tarkoittaa, että tulkinta siitä, että Lego-leffasta ja muista komedioista tunnetut Lord ja Miller olisivat ehkä olleet tekemässä Solosta liian kevyttä, improvisoitua komediaa, ja että paikkaajaohjaaja Ron Howard olisi ohjannut sitä rauhallisen tummanpuhuvaan suuntaan, on täysin väärä. Totuus voi olla jopa päinvastainen: ehkä Howardin aikana pikemminkin lisättiin elokuvaan komediaa?

Toki sekin on mahdollista, että Lord ja Miller olivat tekemässä elokuvasta yhtä aikaa tumman tyylikästä visuaalisesti että sekoilukomediaa, ja että juuri tämän ristiriidan ratkaisemiseksi ohjaajat oli pakko vaihtaa. Täyttä totuutta emme tiedä. Mutta tämänkin Kasdanin viestikimaran jälkeen minusta tuntuu taas vahvemmin, että Lordin ja Millerin versio olisi luultavasti ollut kiinnostavampaa elokuvaa kuin lopullinen, ”tavallisemmaksi Star Warsiksi” väkisin väännetty Solo.

Näyttelijät ja ensimmäiset ohjaajat. Ron Howard saattoi ohjata suurimman osan lopullisissa elokuvassa nähdyistä otoista, mutta siitä ei pääse mihinkään, että Lord ja Miller luotsasivat tämän projektin luonnetta vuosien ajan ennen Howardin paikkausvaihetta.

Näissä oloissa – syy ei uskoakseni ole yksin ohjaajavaihdoksen eikä sen koommin ensimmäisten kuin jälkimmäisenkään ohjaajan, mutta sotku ei varmasti auttanut asiaa – jatko-osaa tuskin tulee.

Kasdan itse ei tunnu luovuttaneen. Listansa lopuksi Kasdan sanoo toivovansa, että tulevaisuudessa tehtäisiin myös ”halvempia Star Wars -elokuvia”, joka saattaisi mahdollistaa toisen Solon sooloseikkailun. Kasdan sanoo olevansa heti valmis tarttumaan tilaisuuteen ”Aldenin, Joonaksen, Emilian, Donaldin ja Ron Howardin kanssa”. Ohjaajamaininta on merkityksellinen.

Ei tietenkään ole mahdotonta, etteikö tällainen tarina vielä nähtäisiin – onhan Disneyllä tekeillä oma suoratoistopalvelukin, joka voisi olla yksi kanava piirua pienemmälle Solo-seikkailulle. Ja ellei sellaista, niin ainakin nuoren Solon seikkailuja voi odottaa jonkin ajan kuluttua kirjojen tai sarjakuvien saralla. Ehkä siellä voisi kertoa Hanin ja Qi’ran tarinan kolmannen näytöksenkin, also starring Maul? Ehkä Jon Kasdanilla itsellään olisi peräti intoa kirjoittaa tällainen tarina?

Näin syntyi Solo

Posted on 12/06/2018 by Aki Jörgensen

Jo perinteikäs uuden Star Wars -elokuvan making of -postaukseni. Siitäkin huolimatta, että juuri tämän elokuvan ongelmalliseen synnytykseen liittyy arvoituksia, jotka eivät täysin ratkea välttämättä koskaan.

Kirjoitus spoilaa Solon juonenkäänteitä.

”Ai että meidän välinen romanttinen komedia? Just joo.”

Lokakuu 2012. Lucasfilmin myynti Disneylle ja George Lucasin vetäytyminen ovat vielä julkistamatta, kun Lucas ja hänen seuraajakseen valitsema Kathleen Kennedy kutsuvat Imperiumin vastaiskun kirjoittaneen Lawrence Kasdanin kylään. Kasdan saa kuulla, että Star Wars -elokuvia tullaan pian tekemään monta uutta. Hänet värvätään neuvonantajaksi episodi VII:n käsikirjoittajalle Michael Arndtille – ja hänelle tarjotaan mahdollisuutta kirjoittaa oma yksittäiselokuva. Kasdan valitsee George Lucasin ideoiden kärjestä suosikkihahmonsa Han Solon nuoruudentarinan, jonka näkee eräänlaisena westerninä.

Helmikuu 2013. Omistajaa vaihtanut Lucasfilm julkistaa tekeillä olevan kaksi spinoff-elokuvaa. Niiden aiheita ei kerrota, mutta se kerrotaan, että toista käsikirjoittaa Kasdan, toista Simon Kinberg. Kasdanin projekti kertoo Han Solosta, Kinbergin Boba Fettistä. Tässä vaiheessa tarkoitus on, että Solo-leffa valmistuisi näistä ensimmäisenä, ensi-iltaan vuonna 2016 eli episodien VII ja VIII välissä.

Huhtikuu 2013. The Force Awakensiksi myöhemmin nimettävän episodin kehitystyökin on edelleen vasta idullaan, kun Soloksi myöhemmin nimettävän elokuvan luonnossuunnittelu ensimmäisen kerran alkaa. Tässä vaiheessa projektin koodinimi on ”Harry and the Boy”. Käsikirjoitusluonnos sisältää hyvin varhain monia lopullisista palasistaan, koska ne liittyvät Hanin myyttiin: se alkaa Corellialla, siinä pelastetaan Chewbacca Imperiumin vankeudesta ja siinä lennetään kuuluisa Kesselin reitti 12 parsekissa.

Chewbaccan pelastaminen Kesselistä eräässä varhaisessa konseptissa. Tämä ja monet muut postauksen kuvat kirjasta The Art of Solo: A Star Wars Story (Phil Szostak, Abrams Books 2018).

Lokakuu 2013. Michael Arndt jättää Episodi VII:n. Kasdan ja ohjaaja JJ Abrams ryhtyvät itse elokuvan käsikirjoittajiksi. Pian Episodi VII:n ensi-iltaa siirretään reilulla puolella vuodella jouluun 2016. Solo jää kokonaan tauolle noin vuodeksi, ja viimeistään tässä vaiheessa ensimmäinen standalone-elokuva päätetäänkin toteuttaa ILM:n pomon John Knollin edellisenä keväänä ehdottamasta ideasta: Kuolemantähden suunnitelmien sieppauksesta.

Loppuvuosi 2014. The Force Awakens on kuvattu. Haudattuaan näin Han Solon (vaikka yleisö ei sitä vielä tiedäkään) Kasdan palaa hahmon nuoruuden pariin. Hän pyytää myös mukaan yhden toverin: poikansa Jonathanin, joka tarjosi tuoreita näkökulmia jo TFA:n kässäriin ja josta tulee nyt Solon toinen käsikirjoittaja.

Syy Solon viivästymiseen: JJ Abrams ja Lawrence Kasdan The Force Awakensin kuvauksissa.

Heinäkuu 2015. Lucasfilm julkistaa tekeillä olevan elokuvan Han Solon nuoruudesta. Virallista otsikkoa elokuvalle ei vielä anneta, mutta sen ensi-iltapäiväksi julkistetaan 25.5.2018. Tässä vaiheessa Solo on siis saanut lopullisen paikkansa julkaisukalenterissa, kun alunperin toiseksi standaloneksi kaavailtu, Simon Kinbergin kirjoittama ja Josh Trankin ohjaamaksi tarkoitettu Boba-elokuva on hyllytetty. Solon ohjaajiksi on yllättäen valittu Lego–elokuvasta ja muista komediallisista projekteista tunnetut Christopher Miller ja Phil Lord.

Syyskuu 2015. Solon esituotanto hyrähtää ensimmäiseen varsinaiseen vaihteeseensa. Ohjaajien ja design supervisor James Clynen johdolla kaikeksi elokuvan suunnittelun ohjenuoraksi otetaan, että 10 vuotta ennen Episodi IV:tä (1977) tapahtuvan elokuvan lähteiden on oltava kutakuinkin 1960-luvulla. Huomattava osa lopullisenkin elokuvan visuaalisesta tyylistä kumartaakin siihen suuntaan: on 2001: avaruusseikkailun hengessä uutuuttaan hohkavaa Millennium Falconia, on amerikanrauta jolla Han ja Qi’ra ajavat karkuun Corellialla, on ajan muusikoilta lainattua pukukuvastoa ja niin edelleen. Ja vaikka elokuva ei tarinallisesti ole road movie, se sisältää tekijöidensä silmissä myös hyvin amerikkalaisen matkan halki Yhdysvaltain, alkaen idän tummanharmaista tehdaskaupungeista, ylittäen vuoristoisen keskilännen ja päätyen etelä-Californian aurinkoiselle rannalle.

Takaa-ajokohtaus Corellialla: yksi monista americana-aineksista Solossa.

Loppuvuosi 2015 ja vuosi 2016. Käsikirjoitus hakee muotoaan. Aiemmissa vaiheissa Han esimerkiksi työskentelee Corellialla Imperiumin tehtaassa, ja jää siellä vangiksi, jolloin tapaa Chewbaccan. Välillä Chewie pelastetaan vasta Kesselissä. Eräässä vaiheessa Han taistelee armeijassa Imperiumia vastaan taistelevalla puolella. Pisimpään Kasdanit arpovat sen kanssa, tarvitaanko tarinaan sotavaihetta Mimban-planeetalla, vai tapaisiko Han Beckettin tiimin jo Corellialla ja suuntaisi sieltä lumiselle Vandorille. Sen sijaan mukana on aluksi Taanab-planeetta, jolla sijaitsee Dryden Vosin tukikohta ja jolla Enfys Nestin jengi asuu, mutta planeetta vaihtuu suunnitelmien tarkentuessa avaruuden luksusjahdiksi. Qi’ra, jonka hahmon nimen vaihtoehto on Kura, on vielä kesään 2016 asti alienhahmo, mutta kaikki konseptit vaikuttavat lopulta liian paljon Trekiltä ja liian vähän Warsilta. Esituotanto käynnistyy vähitellen, ja esimerkiksi tuotannon suunnittelijaksi (production designer) kreditoitava Neil Lamont aloittaa projektin parissa vasta vuoden 2016 aikana. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että Sololla on vielä tässä vaiheessa huomattavasti vähemmän kiire kuin The Force Awakensilla ja Rogue Onella. Toisaalta se johtuu myös siitä, että näiden molempien kuten myös The Last Jedin parista siirtyy vähitellen ihmisiä Solon tuotantoon.

Toukokuu 2016. Nuoren Han Solon näyttelijäksi paljastuu Alden Ehrenreich, lähinnä Coenien Hail, Caesar!:sta tunnettu nuori lupaus. Rooliin kartoitettiin lukemattomia näyttelijöitä, joista neljää viimeistä ehdokasta testattiin puvuissa Chewbacccaa esittävän Joonas Suotamon kanssa, vaikka Ehrenreich oli Lordin ja Millerin kertoman mukaan ”kirjaimellisesti ensimmäinen koekuvauksissa käynyt”. Tässä vaiheessa yleisökin tietää jo, koska Disneyn toimitusjohtaja Bob Iger on sen meille aiemmin keväällä kertonut, että elokuva on ”Hanin ja Chewien origin story”. Kasdanit itse menevät vielä pitemmälle, ja ajattelevat elokuvaa Hanin ja Chewien välisenä rakkaustarinana.

Han, Chewie ja Enfys Nest luonnoksessa, jonka piirroshetkellä näyttelijä vaikuttaisi jo valitun.

Tammikuu 2017. Kuvaukset alkavat. Tuotannon koodinimi on ”Red Cup”. Muista näyttelijöistä paljastetaan Donald Gloverin esittävän Landoa ja mukana olevan (vielä julkistamattomissa rooleissa) Emilia Clarken ja Woody Harrelsonin. Monilahjakas nouseva tähti Glover on ehdottomasti halunnut Landoksi, ja siirtänyt jopa oman sarjansa Atlantan tuotantoa Solon ehdoilla. Suomalaisia pidetään vielä jännityksessä Joonas Suotamon roolituksesta, koska Chewbaccan näyttelijää ei paljasteta. Tässä vaiheessa yleisökin tietää jo, koska Kathleen Kennedy on sen meille edellisvuonna kertonut, että elokuva on ”sekoitus westerniä ja keikkaleffaa” (heist movie).

Helmikuu 2017. Suomalaisten jännitys päättyy, kun kuvausten päävaihe käynnistyy ja cast täydentyy Thandie Newtonilla, Phoebe Waller-Bridgellä – ja Joonas Suotamolla. Suotamohan oli kreditoitu The Force Awakensissa vain ”Chewbacca doubleksi”, eikä The Last Jedin kreditoinnista tai työnjaostakaan ole tässä vaiheessa vielä varmuutta. Hanin (ja Chewien!) elokuvassa tiedämme kuitenkin nyt saavamme ihan oikean Suotamo-Chewien. Minä veikkaan tässä blogissa Newtonia elokuvan pahikseksi, mutta väärässä olen. Ensimmäisten kuvausten joukossa ovat muun muassa studiossa tallennetut Hanin ja Chewien taistelullinen ensitapaaminen ja Corellian avaruusaseman kohtaus, joka on 250 ekstrallaan ilmeisesti uusien Star Warsien suurin joukkokohtaus.

Solon kuvausten ja castin julkistus. Falconin puikoissa ohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller.

Toukokuu 2017. Soloa kuvataan Italiassa Dolomiittien vuoristossa ja Englannissa Fawleyn entisen voimalaitoksen pihassa. Edellisessä on kyse junaryöstön Vandor-planeetasta, jälkimmäisessä elokuvan alun Corelliasta, ennen kaikkea takaa-ajokohtauksesta kiitureilla. Brittitabloidit julkaisevat runsaasti suttuisia paparazzikuvia kiiturileikeistä. Pääkuvaaja on tummanpuhuvien kuvien taituri Bradford Young, joka sopii elokuvaan, joka tarkoituksella alkaa tummista sävyistä ja saa koko ajan lisää värejä edetessään.

Kesäkuun alku 2017. Soloa kuvataan Italiassa Fuerteventuran saarella Kanarialla, hiekkaisella rannalla tatooinemaisissa tunnelmissa. Lokaatio on elokuvassa loppukohtauksen Savareen, mutta sitä huhutaan tuolloin Corelliaksi. Koska paikka tosiaan kuitenkin näyttää nettiin vuotaneissa kuvissa autiomaalta, minä pelkään elokuvassa palattavan jälleen kerran Tatooinelle ja elokuvaan ilmestyvän Han-aineksista vielä Jabbankin. Väärässä olen tässäkin.

Kesäkuun puoliväli 2017. Elokuvan kuvauksia piti olla jäljellä vain muutamia viikkoja, kun ohjaajat Lord ja Miller saavat potkut. Potkujen aivan perimmäiset syyt eivät ole valjenneet täysin tähän päivään mennessä, mutta eri lähteistä summattujen kertomusten perusteella kyse oli metodieroista: Lord ja Miller halusivat ottaa runsaasti iloittelevia ja improvisoituja ottoja ja koostaa niistä elokuvan leikkauspöydällä, Kasdan ja Kennedy eivät luottaneet tähän. Osa raporteista painottaa lisäksi tulosongelmia, ja kertoo esimerkiksi kuvausten edenneen hitaasti ja ja kaksikon kompuroineen näyttelijöiden ohjauksessa. Ehkä Lord ja Miller ylipäätään hakivat liikaa 1960-luvun iloittelua, ovathan he parin edeltävän vuoden ajan toivoneet tuotannon suunnittelijoidenkin ammentavan tuolta vuosikymmeneltä? Mene ja tiedä, mutta Lordin ja Millerin paikalle Kennedy värvää vanhan ystävänsä Ron Howardin, Hollywoodin luotettavan veteraanin, ja elokuvan kuvaukset pitävät lopulta vain parin viikon tauon. Käsittämättömältä tuntuu, että elokuvan ensi-iltapäivää, johon on siis tässä vaiheessa vain 11 kuukautta, ei siirretä.

Kesä-syksy 2017. Hyväntuulisesti kuvauspaikoilta twiittailevan Howardin johdolla noin 70 prosenttia elokuvasta kuvataan uudelleen. Luultavasti kyse on siitä, että kaikki uusittavissa oleva uusitaan, ja aiemmasta pidetään vain lokaatiokuvat, joukkokohtaukset ja äksön-otot. Käsikirjoitus ei ilmeisesti muutu käytännössä mitenkään. Esimerkiksi käytännössä kaikki Dryden Vosin jahdilla tapahtuva kuvataan uudelleen, ja Dryden näyttelijäkin vaihtuu Michael K. Williamsista (jonka aikatauluun uudelleenkuvaukset eivät käy) Paul Bettanyyn. Leffan lopun ylläricameo, Darth Maulin paluu, kuvataan ja lukitaankin vasta loppuvaiheessa: käsikirjoituksessa on lukenut hahmon kohdalla vain ”Pomo”, ja Howardin aikaan asti pomoksi on ollut Maulin lisäksi muitakin vaihtoehtoja. Maulin käyttäminen on erityisesti käsikirjoittaja Jon Kasdanin valinta: isä-Kasdan ei tätä ennen edes tiennyt, että Maul oli palautettu henkiin animaatiosarjoissa.

Ron Howard ja Paul Bettany, joka korvasi Michael K. Williamsin elokuvan pahiksena. Bettanya ei erikoistehosteta alieniksi kuten Williams oli tarkoitus, joten Hanin, Qi’ran ja Drydenin välille lisätään näin kolmiodraaman jännitettä ja vihjauksia seksuaalisesta pakkotyöstä.

Lokakuu 2017. Kuvaukset päättyvät, noin kaksi ja puoli kuukautta alkuperäisestä aikataulustaan jäljessä. Uudelleenkuvausten myötä elokuvan budjetti on kasvanut 250 miljoonaan dollariin. Elokuvan nimeksi julkistetaan simppelisti Solo: A Star Wars Story. Tässä vaiheessa elokuvalla alkaa olla kiire, mutta onneksi Howardin näkemys kuvatusta materiaalista on selvästi suoraviivaisempi kuin leikkaushuoneen rakennusvaiheeseen valmistautuneiden Lordin ja Millerin. Lopulta elokuvasta ei ilmeisesti juuri jää poistettuja kohtauksiakaan – siis sellaisia, joita kannattaisi odottaa kotijulkaisuille, sillä sattuneesta syystä vaihtoehtoisia ottoja studion arkistoissa riittää. Tärkein poistettu kohtaus lienee väläys Hanin armeija-ajasta, jossa nuorempi Kasdan tekee cameon toisena puoliskona expanded universen epäonnisista imperiaalisotilaista Tag ja Bink.

Helmikuu 2018. Solon markkinointi alkaa vähitellen – vasta nyt ensimmäisellä teaserilla. Syy on varmasti välissä ollut The Last Jedin ensi-ilta, mutta jälkikäteen ajatellen tämä on selvä strateginen virhe. Minä pelkään pahaa.

Toukokuu 2018. Solo saa ensi-iltansa. Lord ja Miller kreditoidaan lopputeksteissä tuottajiksi. Elokuva ei ole pahimpien pelkojen mukainen katastrofi, mutta se ei ole myöskään menestys.

Tämä on kriisi, ja se on kestänyt jo aivan liian kauan

Posted on 09/06/2018 by Aki Jörgensen

Noin vuosi sitten Lucasfilmin toimitusjohtajasta ja uusien Star Wars -elokuvien vastaavasta tuottajasta Kathleen Kennedystä veikkailtiin jopa koko Disney-yhtiön seuraavaa toimitusjohtajaa. Tällä viikolla supistiin, josko Kennedy saisi potkut nykyisestäkin työstään.

Sitäkin isompi tämän viikon puheenaihe oli Kelly Marie Tranin poistuminen Instagramista nettikiusaajien ajamana. Näillä asioilla on, valitettavasti, yhteytensä, eikä se ole vain se, että Tranin kiusaajat riemuitsisivat myös Kennedyn potkuista. Viimeistään tätä kirjoitusta kirjoittaessani minäkin olen lopulta tullut siihen tulokseen, että tilannetta on perusteltua kutsua kriisiksi. Tarkoitan: siinä missä aiemmin tässä blogissa olen käyttänyt tuota sanaa esimerkiksi pohtiessani sitä, onko Star Wars -franchise kriisissä jatkuvien tekijävaihdosten myötä, voidaan sellaiset pohdinnat lopettaa, ynnätä franchisen kehitykseen mukaan fandomin tila, ja todeta, että jep, kriisissä on.

Vastaava tuottaja Kathleen Kennedy (keskellä) Rogue Onen kuvauksissa.

Otetaan ensiksi tapaus toimitusjohtaja Kathleen Kennedyn asema. Tasan vuosi sitten kaikki tosiaan näytti vielä aivan toisenlaiselta: The Last Jedi oli valmistumassa sujuvammin ja etuajassa toisin kuin edeltäjänsä, ja seuraavan elokuvan Solon kuvaukset olivat jo pitkällä. Sitten Solon ohjaajat saivat potkut kesäkuun puolivälissä, ja siitä lähtien Kennedyllä tuskin on ollut kovin kevyitä työpäiviä. Tässä välissä ensi-iltansa saaneista elokuvista The Last Jedi oli arvostelumenestys ja maailman siihen asti 9. menestynein elokuva, mutta sai aikaan sitä vihaavien fanien sitkeän alakulttuurin, joka ehdottomasti on jo vaikuttanut suuren yleisön kuvaan uusista Star Wars -elokuvista. Solo taas sai lähes kaikilta kädenlämpöiset arviot, mikä on kyllä paremmin kuin prequelit aikanaan, mutta on osoittautumassa taloudellisesti flopiksi ja näyttää tuottavan yhtiölle lippuluukuilla jopa tappiota.

Kumpikaan elokuva ei varmaankaan yksinään horjuttaisi Kennedyn asemaa eikä sen enempää Lucasfilmin tai Star Warsin brändiä. Erityisesti Solo unohdettaisiin (ja unohdettaneen nytkin) nopeasti. Sen lopullinen tappiollisuuskin on minusta suhteellista. Filmi on tällä hetkellä tuottanut 276 miljoonaa dollaria, mikä on odotuksiin ja edellisiin Disneyn Star Warseihin (Rogue Onekin ylitti miljardin) surkean vähän, ja loppulukema taitaa tosiaan hyvinkin jäädä sen alle, mikä tulkitaan elokuvan kokonaishinnaksi, kun noin 250 miljoonan tuotantokustannuksiin ynnätään markkinointikulut. On kuitenkin hyvä huomata, että lipunmyynnin lisäksi Lucasfilm saa todellisuudessa huomattavan osan tuloistaan oheistuotteiden lisenssien kautta, ja Solokin tietenkin osaltaan ylläpitää myös tätä toista tulonmuodostustapaa. Disneyn osakkeenomistajat eivät ilahdu tappioista, mutta kyllä Star Wars -brändi kokonaisuutena tuottaa heille koko ajan rahaa.

Solo: Disneyn kauden neljäs Star Wars -elokuva ja ensimmäinen floppi.

Floppi on kuitenkin piinallinen juuri nyt, kun brändi on samaan aikaan toisenlaisissa, mahdollisesti vakavammissa ongelmissa. The Last Jedin ensi-illasta alkanut kuohunta ei ole vaimentunut, vaikka siitä on jo puoli vuotta. Vaimentumattomuudessaan tilanne on oikeastaan vain pahentunut.

Rose Ticoa näytellyt Kelly Marie Tran tosiaan poisti Instagram-tilinsä. Rosen hahmoahan jotkut kritisoivat elokuvan ilmestyessä ihan asiallisinkin argumentein (olinpa minäkin hahmoon hieman pettynyt), mutta mukavan näyttelijäparan törkeällä kohtelulla ei tietenkään ole enää mitään tekemistä elokuvakritiikin kanssa – etenkään kun kritiikki liittyy enemmän käsikirjoitukseen kuin näyttelijäsuoritukseen.

Tapaus on selvästi toiminut herätyskellon pirinänä, sillä valtavat joukot ovat tällä viikolla julistaneet tukeaan Tranille. Tapahtuneeseen tarttuivat fanisivujen lisäksi monet mediatkin, The Late Shown irvaileva vastatraileri komeana esimerkkinä. Vähemmin äänin meni nimittäin aiemmin ohi, että myös Lucasfilmin pitkäaikainen fanisuhde-puhemies Pablo Hidalgo nollasi Twitter-accounttinsa juuri Solon ensi-illan alla, ilmeisesti samasta syystä. Tai se, että Daisy Ridley jätti somen jo paljon ennen The Last Jediä. Vihamielisten tahojen kohteisiin on tietenkin koko ajan kuulunut myös Kathleen Kennedy, TLJ:n ohjaajasta Rian Johnsonista puhumattakaan. Lievimmilläänkin kyse on ollut jatkuvasta epäasiallisesta häiriköinnistä, pahimmillaan tappouhkauksista. Vaikka kohteina on siis myös miehiä, ilmiöön liittyy selvästi piirteitä internetissä yleisesti viime vuosina pahentuneista rasistisista ja naisvihamielisistä liikkeistä. Koska pahin SW-vihapuhe on erityisesti yhdysvaltalaista, liikkeeseen kytkeytyy todennäköisesti myös maan kaksinapainen sisäpoliittinen tilanne: ei ole liioiteltua olettaa, että Tranin kiusaajat ovat todennäköisesti politiikan isojen pihojen kiusaajan Trumpin kannattajia.

Kelly Marie Tran, ehkä Star Wars -franchisen vilpittömän positiivisin näyttelijä.

Tätä kirjoitusta kirjoittaessani Facebookissa julkaistiin ”Down With Disney’s Treatment of Franchises and its Fanboys” -tilillä manifesti, jossa Tranin kiusaamisesta ottaa aktiivisesti kunnian henkilö tai ryhmittymä, joka julistaa jihad-henkisillä sanavalinnoilla taistelevansa ”heterojen valkoisten miessankarien” ja Legends-tarinoiden kaanoniksi palauttamisen puolesta. Kirjoittaja ilmoittaa olevansa myös TLJ:n Rotten Tomatoes -arvosanan laskemisen bottihyökkäyksen takana. On mahdoton sanoa, mikä osa julistuksesta on totta, mutta ainakaan se ei ole kokonaisuudessaan feikki eikä esimerkiksi parodia TLJ-vihaajista: sama FB-tili on julistanut vastaavaa viestiä jo pitempään.

Viesti on vastenmielinen, mutta ainakin se on rehellinen. Kirjoittaja luulee edustavansa ”todellista kapinaliittoa”, mutta todellisuudessa hänen sanansa ovat täyttä Imperiumia. Kirjoittajan itse käyttämä jihad-vertauskin on osuva, sillä kyse on tosiaan terrorismista. Tämä on vihaisten ihmisten toteuttamaa henkistä väkivaltaa, jolla aktiivisesti tavoitellaan pelon luomista kohteisiinsa. Nämä ihmiset hurraisivat, jos Kathleen Kennedy saisi potkut, vaikka ne potkut todellisuudessa johtuisivat pelkästään Solo-sotkusta tai dollareista eivätkä millään tavalla siitä, onko uuden trilogian pääosassa tarpeeksi monta valkoista heteromiestä tai siitä, onko Luke Skywalkerin elämä kulkenut samoin kuin vanhassa expanded universessa, jota nyt Legends-tarinoiksi nimitetään.

Legends: kansikuvanäytettä Luken myöhemmistä seikkailuista, jotka eräät jihadistit hyväksyvät.

Voisi kuvitella, että ihmiset, jotka eivät lainkaan pidä jostain elokuvasta, kyllästyisivät käyttämään aikaansa sen äärellä viimeistään puolessa vuodessa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että jotkut ovat suorastaan ottaneet identiteetikseen tämän pakkomielteisen riehumisen. On mahdotonta esimerkiksi kuvitella, että edellämainitun jihad-viestin kirjoittaja itsekään uskoisi, että hänen toimintansa todella johtaisi Legends-kirjoihin perustuvien vaihtoehtoisten elokuvaepisodien VII-IX tuottamiseen.

Sivuraapaisen tässä kohtaa The Last Jedin sisältökysymyksiä, vaikka – huomatkaa! – en missään tapauksessa tarkoita väittää, että kaikki elokuvaan pettyneet olisivat nettihäiriköitä. Tämän tekstin varsinaisille lukijoille voin vielä tähdentää, että suomenkielinen SW-fandom on nähdäkseni ja onneksemme pysynyt koko kevään ajan huojentavan asiallisena. Uskon ihmisyyteen sen verran, että tiedän, että TLJ:stä voi olla pitämättä ilman, että se johtaa Kelly Marie Tranin somepiinaamiseen. (Ah, kuinka ironista onkaan se, että Tranin hahmon Rosen viesti elokuvassa oli juuri, että voittoa ei saavuteta vihaamalla vastustajaa.)

Olen aiemmin kirjoittanut tulkintani siitä, että TLJ:stä pitämättömät eivät ehkä tajunneet The Last Jedin olevan ensisijaisesti jatko-osa The Force Awakensille eikä originaalitrilogialle. Näin ajattelen yhä, mutta mitä tulee näihin kaikkein vihaisimpiin TLJ-nettiriehujiin, teoriani on, että he vasta viime joulukuussa tajusivat, että eivät oikeastaan pidä Star Wars -elokuvista – eivätkä ole suostuneet todella myöntämään tätä itselleen, vaan luulevat edelleen vian olevan heidän itsensä sijaan niissä elokuvissa. Että he ovat vuosien aikana rakentaneet itselleen identiteetin Star Wars -faneina, vaikka ovat todellisuudessa pitäneet vain niistä kahdesta tai kolmesta yli 35 vuotta sitten valmistuneesta elokuvasta joista kuka tahansa ei-fanikin, ja sen jälkeen vain murjottaneet mukana prequel-vuosista uuteen aikaan. Koska The Last Jedi näytti karvansa selvemmin kuin The Force Awakens – joka oli esimerkiksi rakenteeltaan ja kuvastoltaan melkein kuin originaalileffan remake – se paljasti uuden trilogian avausta paremmin, millaisia Star Wars -elokuvat ovat tai ainakin millaisia ne nykyisten tekijöidensä käsissä. Syntyi tilanne, jossa ihminen suuttui Rian Johnsonille siitä, että Johnsonkaan ei, kuten ei vanhentunut Lucas eikä JJ Abrams, tehnyt elokuvaa, josta hän olisi voinut pitää yhtä paljon kuin Imperiumin vastaiskusta.

(Tosin osa vihaajien kommenteista vihjaa käsityksiin, jotka olisi voinut kyllä tajuta jo paljon aiemminkin. On suorastaan koomista, että jotkut onnistuvatkin näkemään Star Warsin valkoisille heteromiehille varattuna sankaritarinana, kun koko sarjan ytimessä on 1970-luvulta lähtien ollut vahvojen naisten johtaman, monimuotoisen ja -rotuisen kapinaliiton oikeutettu taistelu fasistista diktatuuria vastaan.)

Mutta jos siis minulta kysytään, The Last Jediä tai Disneyn Star Warseihin laajemmin inhoavan ”oikea reaktio” (lainausmerkit ovat toki paikallaan tällaisia ohjeita antaessa) olisi ymmärtää, että hän ja Star Wars -elokuvat ovat kasvaneet erilleen, ja siirtyä ymmärtäväisesti sivummalle. Ainakaan oikea reaktio ei ole suuttua henkilökohtaisesti siitä, että nimenomaan TLJ olisi yhtenä teoksena kerralla pilannut Star Warsin kaikilta, ja alkaa vainota sen tekijöitä tai siitä pitäviä faneja netissä.

The Last Jedi – elokuva, joka hyvin monien mielestä on jopa Disneyn Star Warseista paras.

Palaan suoremmin tämänhetkiseen tilanteeseen. Kriisinä tilannetta on syytä pitää siksi, että se ei tunnu rauhoittuvan kuukausien kulumisesta huolimatta, ja siksi, että se vaikuttaa siihen, millaisena Star Wars -franchise näyttäytyy. Juuri tällä hetkellä se näyttäytyy elokuvamaailman suosituimpana franchisena, jolla on vihaisimmat fanit, jotka eivät ole tyytyväisiä mihinkään. Franchisena, jonka pariin ryhtyvät ohjaajat ja näyttelijät eivät enää joudu vain varautumaan isoihin paineisiin ja kadulla tunnistamisen lisääntymiseen, vaan vihaviesteihin ja tappouhkauksiin. Franchisena, jonka niin sanotuissa faneissa on sellaisiakin, jotka iloitsevat, jos elokuvat epäonnistuvat tai floppaavat.

Kirjoitin viikko sitten Solon taloudellisen (ja siis katsojaluvullisen) epäonnistumisen syistä. Ynnäsin niiksi yleisen Star Wars -uupumuksen (liian paljon liian tiheään), kilpailijat (Avengers: Infinity War ynnä muut isot franchise-elokuvat aivan lähellä tätä), ongelmallisen tuotannon aiheuttamat ennakko-odotukset (”se on kummiskin huono”), vaatimattomat arviot/kuulopuheet (”ei se ollut mitenkään erityinen”) ja myös sen, että osa katsojista tosiaan pettyi edellisiin elokuviin.

Koska elokuvat ovat myös bisnestä, on mielenkiintoista katsoa sijoittajayhtiö Cowenin analyytikkojen Doug Creutzin ja Stephen Gagolan huolellista analyysiä Solon taloudellisesta epäonnistumisesta. Heidän mukaansa kyse ei nimittäin ollut esimerkiksi Star Wars -uupumuksesta tai liian lyhyestä aikavälistä The Last Jediin sinänsä, vaan varsin yksinkertaisesti huonosta markkinoinnista. Miehet kertaavat Rogue Onen ensimmäisen teaserin ilmestyneen 247 päivää ennen ensi-iltaa. Solon teaser nähtiin vasta 108 päivää ennen elokuvaa, jonka jälkeen elokuvan markkinointi alkoi kunnolla vasta kuukausi ennen enskaria. Mikä vielä kiintoisampaa, Creutz ja Gagola tulkitsevat Rogue Onen ensimmäisen teaserin esitelleen selkeästi Jyn Erson uutena päähenkilönä, mutta laskevat Alden Ehrenreichin kasvojen olleen ensimmäisessä teaserissa nähtävillä vain 10 sekunnin ajan. ”Disneyn markkinointiosastolla oli mielestämme vain yksi tehtävä: myydä Alden Ehrenreich meille Han Solona”, he kirjoittavat – ja päättelevät tämän siis epäonnistuneen.

Tästä on helppo olla samaa mieltä. Tosin mieleni tekee täsmentää Creutzille ja Gagolalle (jotka eivät taida tätä lukea), että markkinoinnin vaisuutta ei voi tarkastella erillään The Last Jedin ja Solon välisestä aikaikkunasta, koska on selvää, että Disney aloitti Solon markkinoinnin myöhään nimenomaan siksi, että studiolla oli päätetty julkaista elokuvat näin lähellä toisiaan ja markkinoida ensin täysillä niistä ensimmäistä. Mutta totta, periaatteessa mikään ei olisi estänyt näyttämästä Solon teaseria jo ennen The Last Jedin ensi-iltaa kuten verrokkifirman Marvelin leffojen puolella jatkuvasti lomittain tehdään – ja ehdottomasti mikään ei olisi estänyt lyömästä päähenkilökeskeisempää markkinointia paremmin käyntiin tänä keväänä.

Alden Ehrenreich: mies, jota meille ei tarpeeksi myyty Han Solona?

Joka tapauksessa: jos Cowenin analyytikot ovat oikeassa, Solon epäonnistuminen ei varsinaisesti liity mitenkään Star Warsin suurempaan kriisiin, ja miehet jatkavatkin ennustustaan olettaen episodi IX:n tekevän puolentoista vuoden päästä enemmän rahaa kuin VIII teki. He kuitenkin kiinnittävät huomiota myös Disney-Lucasfilmin yleisiin tuotanto-ongelmiin kaikkien Star Wars -elokuviensa (paitsi siis kiistellyn The Last Jedin!) kohdalla, ja siihen heillä on myös kiinnostava esitys (”vaikka kukaan ei ole kysynyt”). Creutz ja Gagola ehdottavat nimittäin The Clone Warsin ja Rebelsin tuottajan ja showrunnerin Dave Filonin nostamista korkeampaan asemaan Lucasfilmillä. ”Filoni on luonut yli 10 kertaa enemmän Star Wars -sisältöjä kuin kaikki elokuvat yhteensä, ja omasta mielestäni hän ’tajuaa’ Star Warsin paremmin kuin kukaan”, analyytikko sanoo, ja tunnustautuu (hyvin ei-analyytikkomaisesti) faniksi ja linkkaa Rebelsin kakkoskauden loppukohtaukseen Youtubeen.

Analyytikot eivät siis suoraan ehdota Kennedyn potkuja ja korvaamista Filonilla, ainoastaan Filonin ylentämistä tai korottamista näkyvämmälle paikalle. Talousmielessä heidän oletuksensa ilmeisesti on, että Filoni kapellimestaroisi sekä ongelmattomammin valmistuvia että faneille sulavampia elokuvia.

Ehdotus on siksi kiinnostava, että sijoittajien käsissähän tämä viime kädessä on. Jos Disneyn suurimmat osakkeenomistajat ovat sitä mieltä, että Star Wars on rahantekoyksikkönä kriisissä, on emoyhtiön tehtävä jotain kriisin ratkaisemiseksi. Pelkkää rahaa katsovien sijoittajien silmissä myös The Last Jedi oli nimittäin 1,3 miljardilla dollarillaan pettymys verrattuna kahden miljardin rajan rikkoneeseen huippusuosittuun edeltäjäänsä, ja huonon maineen aiheuttaman vahingon yritystoiminnalle he joka tapauksessa tunnistavat. Perinteisen yritystoiminnan ratkaisu olisi johtajan vaihtaminen, mutta luovalla alalla se ei tietysti ole ihan näin yksinkertaista – paitsi että Kennedy on itse Lucasfilmissä vahvasti ajanut toimintatapaa, jossa kirjoittajat ja ohjaajat nimenomaan saavat väistyä vaikka sitten jopa kesken tuotannon.

Dave Filoni, cowboy-hattuinen animaatiomestari.

Hollywoodin sisäpiiriläisten Ankler-newsletterin mukaan vaihto olisikin edessä syyskuussa. Minä veikkasin vielä viime viikolla, että Kennedyn asema ei Solon tuotoista horjuisi, mutta enää en ole varma. Näiden asiantuntija-arvioiden lisäksi olen nimittäin alkanut miettiä, että Kennedyä itseäänkään ei varmasti loputtomiin hotsita jatkaa fanipoikien sylkykuppina. Hänhän ei ole koskaan ollut pelkkä yritysjohtaja: Steven Spielbergin assistentin tehtävästä ponnistettuaan Kennedy on ollut tuottamassa viime vuosikymmenten suurimpia menestyselokuvia, ja silti vielä The Last Jedin blurayllakin nähdään, kuinka toimitusjohtaja on itse paikalla Mark Hamillin kotona (oletan) pidetyssä varhaisessa ja intiimissä käsiksen läpikäynnissä.

Kennedy oli varmasti oikea valinta käynnistämään Lucasfilmin uudelleen, mutta mitä tahansa mieltä hänestä olemme, hän ei ole syytön uusien Star Warsien tuotanto-ongelmiin ja jatkuviin tekijävaihdoksiin. Samalla häntä aivan varmasti itseäänkin mietityttää, kannattaako virkaan lopullisesti jämähtää. Kennedy on 65-vuotias, siis vain muutama vuosi nuorempi kuin hänet seuraajakseen valinnut George Lucas oli eläköityessään, ja myös Kennedy on todellakin vaurastunut työllään. Hänen ei ole mikään pakko kestää mitä tahansa, ja toisaalta hän voi vielä hyvin vaikka perustaa Kathleen Kennedy Studion ja tuottaa kymmenkunta aivan muuta elokuvaa haluamiensa ohjaajien kanssa, jos niin haluaa.

Jos Kennedy todella väistyy itse tai joutuu lähtemään, ei ole mahdotonta, että analyytikkojen toive toteutuisi. Lucasfilmin tuotteet voisivat hyötyäkin tilanteesta, jossa sen luova johtaja ei olisi kivenkova bisnesihminen – ja ehdottomasti Disneyn olisi valittava Kennedyn tilalle luovaan vastuuseen joku, joka rauhoittaisi tyytymätöntä osaa faneista. Dave Filoni, jonka Lucas itse tavallaan The Clone Warsin myötä valitsi seuraajakseen Star Wars -tarinankertojana jo ennen Kennedyä, on varmasti vahvin ehdokas sellaiseksi – vaikka mikään tae myrskyn rauhoittamisesta hänkään ei olisi, sillä esimerkiksi edellä mainittu jihad-puheinen FB-tili näyttää inhoavan myös Filonin sarjoja. Taloudellisen vastuun puolella siirto suorastaan Lucasfilmin johtoon olisi Filonille tietenkin valtava askel isompiin saappaisiin, mutta samaan tapaan niihin kasvoi myös Disneyn omistaman Marvel Studiosin Kevin Feige, joka tuli taloon nimenomaan luovana supersankarileffojen asiantuntija-tuottajana, mutta päätyi johtamaan myös komeasti menestyvää yritystä.

”A Jedi uses The Force for knowledge and defense. Never for attack.” (Yoda)

Kävi Kennedyn miten kävi, hänen poistumisensa ei sinänsä olisi ratkaisu tähän syvempään ongelmaan. Kenties jopa päinvastoin, sillä fanijihadistit julistaisivat Kennedyn väistymistä henkilökohtaisena voittonaan.

Minun SW-somefiidini on selvästi rakennettu niin, että siellä näkyy nytkin enemmän keskustelua vihapuheesta kuin sitä itseään vihapuhetta. Vaikka somekuplat ovat ehkä osa ongelmaa, tällä hetkellä minun on vaikea nähdä enää muuta ratkaisua kuin leirijakojen virallistaminen. Unohdetaan sovintovaihe ja siirrytään eroprosessiin. Esimerkiksi Tranin puolesta kampanjoiminen on oikein hyvä, sillä törpöille on tehtävä selväksi, ettei tällainen ole hyväksyttävää, mutta pohjimmiltaan meidän on toivottava, että he itse ymmärtävät lähteä. Jos ette pidä näistä elokuvista, ettekä osaa käyttäytyä, voitte vain yksinkertaisesti jättää tämän franchisen meille, kiitos.

Solo-arvioni: Star Wars -elokuvista tuli aivan tavallisia

Posted on 24/05/2018 by Aki Jörgensen

Solo: A Star Wars Story on käännekohta Star Wars -sarjan historiassa, ja sen jälkeen mikään ei ole entisellään. Tämä ei ole kehu.

Tämä sen sijaan on spoilaava arvioni. Varoitus.

”No, mitä luulet Chewie, tuleeko Akilta kehuja vai haukkuja?”

Solo ilmestyi Suomeen keväthelteiden keskelle sen verran lyhyellä mainoskampanjalla, että ei ole mikään ihme, että ainakin täälläpäin elokuvateatterit olivat ensi-iltapäivänä vajaalla täytöllä. Omistajayhtiö Disneyn uppiniskaisuus olla siirtämättä ongelmallista tuotantoa joulukuulle, jolle Star Wars -elokuvat olivat jo vakiintumassa ja jolloin episodi IX:kin saa ensi-iltansa puolentoista vuoden päästä, tuntui pitkään siltä, että studio haluaa vain puskea tämän filmin ulos vähin äänin, jotta siitä päästään eteenpäin. Toisaalta Solon loppuvaiheen julkisuuden luonne, erityisesti Euroopan ensi-illan pitäminen maailman merkittävimmässä elokuvatapahtumassa Cannesissa, viittasivat voimakkaaseenkin itseluottamukseen: Disneyllä täydyttiin tietää, että varhaiset kuulopuheet eivät olisi murskaavia.

Ymmärrän nyt, että molemmat näkökannat olivat totta. Solo ei ole sellainen suurteos, että sitä olisi kannattanut odottaa hitaalla tulella kypsytellen kuukausia kuten The Force Awakens, The Last Jedi ja jopa ensimmäinen standalone-elokuva Rogue One olivat. Solo ei silti myöskään ole sellainen katastrofi, joka se todellakin olisi voinut olla, kun tiedetään, että sen ohjaajat vaihdettiin kuvausten loppupuolella, kuvaukset tehtiin suurimmaksi osaksi uudelleen, jälkituotannon aikataulu venyi kuukausilla ja aineksista kasattiin silti valmis elokuva vielä alkuperäiseen ensi-iltapäiväänsä.

Ohjaaja Ron Howard ja vanha kaveri Paul Bettany, joka korvasi kuvausten toisessa vaiheessa kokonaan Michael K. Williamsin alunperin näyttelemän hahmon.

Itse asiassa Solo on valmiina hyvinkin koherentti kokonaisuus, jossa paikkausten saumat näkyvät paljon vähemmän kuin 4-5 käsikirjoittajan virittelemässä Rogue Onessa, johon niin ikään kuvattiin isoja osia uudelleen. Paikkaajaohjaaja Ron Howard ansaitsee kiitokset ammattitaitoisesta työstä pirullisen pahassa paikassa. Samaan aikaan on tosin syytä todeta, että Howardin asema Hollywoodin tylsimpänä eturivin ohjaajana ei vavahda silmissäni mihinkään: Solo ei missään kohdassa ole mitenkään visionääristä elokuvaa, vaikka sen tummasävyisiä kuvia sommittelemassa olikin taitava Bradford Young. Kuvaava esimerkki elokuvan luonteettomuudesta on heti alussa: meille käytännössä näytetään asetelman kertova alkuskrolli, mutta koska Rogue Onen kohdalla tuli asetettua oletus, että Star Wars Story -elokuviin ei kuuluisi alkuskrolleja, sitä ei näytetä meille avaruudessa skrollaavana tekstinä – ja sitten meille näytetään kohtauksia, jotka itse asiassa kertaavat aivan sen kaiken, mitä alkuteksteistä juuri luimme.

Howardin duunarimaisen-mutta-jämäkän osaamisen lisäksi Sololla oli itse asiassa katastrofin enteistä huolimatta muutama olosuhde-etukin Rogue Oneen verrattuna. Projektin jatkuvuudesta huolehtivat ohjaajien vaihdoksen yli pysyneet käsikirjoittajat Jonathan ja Lawrence Kasdan. Toiseksi eduksi voidaan laskea nimenomaan se, että Howard kuvasi uudelleen niin paljon kuin kuvasi. Voi aivan hyvin olla, että esimerkiksi dialogikohtauksissa ei juuri ole jälkeä Phil Lordin ja Christopher Millerin aikaisista otoista, kun taas Roguessa kokonaisia kohtauksia kursittiin kokoon eri käsikirjoitusversioiden aikaan kuvatuista pätkistä. Vaikka Lordin ja Millerin version huhuttuja improvisoituja kohtauksia voi toki jäädä jossittelemaan, mikään valmiissa elokuvassa ei anna satunnaiskatsojalle merkkejä siitä, että lopputuloksen olisi missään vaiheessa pitänyt olla yhtään tätä kokeellisempi leffa.

Mutta leffa Solo nimenomaan on – ei suuri elokuva. Itse asiassa se on monella tapaa suorastaan pienimuotoinen (mikä ei toki sinänsä ole cinemaattisen suuruuden vastakohta). Solossa konnajoukkue pyrkii varastamaan arvokasta tavaraa saadakseen vaihdettua tuon tavaran rahaksi ja on valmis tappamaan tuon alhaisen tavoitteensa eteen. Niin sanotuilla sankareillamme ei ole keikkansa toteuttamiseksi suurempaa suunnitelmaa kuin mennä arvokkaan tavaran säilytyspaikkaan, aiheuttaa rähinä ja paeta tavaran kanssa.

Tämä ei todellakaan ole mikään hienostunut heist-elokuva – ja vielä vähemmän siis elokuva, jossa ratkottaisiin galaksin tai edes päähenkilöidensä sielujen kohtaloa. Semminkin kun päähenkilöiden vastakappaleina eli konnatarinan konnina toimivat vain toiset konnat, joista eräät osoittautuvat vähemmän konnamaisiksi ja ilkeinkin lopulta vain muutaman tason ylemmäksi mafiosoksi hierarkiassa, jossa korkeammalla piilee aina pahempia käskyttäjiä. En siristämälläkään pysty näkemään tässä harkittua hyvän ja pahan suhteellisuuden pohdintaa kuten vaikkapa The Last Jedissä. Ei, Solossa konnat ovat vuoroin toisiaan konnamaisempia yksinkertaisesti vain siksi, että näin rikollisista voidaan kertoa nuorillekin katsojille sopiva seikkailuelokuva. Galaksin alamaailmassa kun sattuu ja tapahtuu, kräsh bäng buum.

Solosta lupailtiin etukäteen myös westerniä, mutta muutamia kuvia ja junaryöstöä lukuunottamatta elementit jäävät melko vähäisiksi.

Monelle katsojalle, ehkä jopa minullekin, tässä on silti yksi Solon vahvuuksistakin. Solo nimittäin todellakin nyt näyttää sen galaksin likaisen alamaailman, mitä George Lucas itse yritti Underworld-sarjallaan (joka ei koskaan päässyt kuvausvaiheeseen) ja LucasArts-pelifirma myyttisellä 1313-pelillään (jota ei koskaan julkaistu). Miljöömielessä on niin ikään episodien VII ja VIII jälkeen virkistävää nähdä Star Wars -tarina, joka ei lainkaan väistele sijoittumistaan samaan maailmaan kuin prequelit. Solokin tosin tapahtuu noiden episodien tapaan suureksi osaksi galaksin autiomailla, mutta se kuitenkin alkaa suurkaupungista ja sivuaa muitakin oikeasti asuttuja lokaatioita, näyttää vanhoista elokuvista tuttuja alien-rotuja ja namedroppailee erisnimiä sieltä täältä sarjan historiasta.

Tähän taustaan ja juoneen Kasdanit sijoittavat kasvukertomuksen, joka pahimpien pelkojeni mukaan tunkee yhteen tiiviiseen seikkailuun likimain kaikki mahdolliset Han Solon myytin palaset. Paikoin tämä käy sujuvasti: voin hyvin ostaa, että tämän elokuvan avaruuspakomatka saavuttaa kaukaisessa galaksissa legendaariset mittasuhteet niin, että vuosikymmeniä myöhemmin Jakkun romunkerääjäkin on kuullut ”aluksesta, joka teki Kesselin reitin 12 parsekissa” (oletan, että myyttiin ei tosiaankaan tartu tieto siitä, miksi reittiä oltiin tuolloin lentämässä).

Toisin paikoin ollaan vain kiusallisella tasolla: kun Han lopussa romuttaa Millennium Falconin, oppii ampumaan ensin ja lähtee vielä tapaamaan Jabbaa, niin ollaan käytännössä selitetty koko Hanin taustahistoria muutaman päivän mittaisella keikalla – vaikka episodi IV:ään on tämän elokuvan päättyessä vielä vuosia. Tietysti myös The Last Jedissä symboliseen osaan nostetut nopat saavat nyt kunnon alleviivaukset, ja mitä mustekynän käyttöön tulee, niin eikö vain se Hanin sukunimikin sitten pitänyt selittää. Mainitsematta jää oikeastaan vain wookieeiden elämänvelka (yllättävää muuten, että se jää mainitsematta), ja näkemättä Boba Fettin cameo (yllättävää näissä oloissa sekin).

Ai luuliko joku, että Millennium Falconilla kestäisi vuosia ikääntyä romukasaksi? Ei Han Solon käsissä, näemmä.

Temaattisesti kyse on vapauden kaipuusta ja läheisyyden tarpeesta – jotka molemmat tietysti kytkeytyvät elokuvan ja sankarin nimeen. Sekä Han (Alden Ehrenreich) ja Qi’ra (Emilia Clarke) että Beckett (Woody Harrelson) ja Val (Thandie Newton) tavoittelevat mammonaa välineenä ostaakseen sillä itsenäisyytensä, kuvitellen kukin siellä jossain odottavan vapaan elämän ja saavutuksettomien soittotuntien. Toisaalta Hania ajaa myös halu saada nuoruudenrakkaus Qi’ra takaisin, ja Beckettin tiimin tehtävä tarinassa on myös osoittaa, ettei kenenkään kaukaisessa galaksissakaan ole hyvä olla yksin. Rikollisen petturuuden maailmassa nämä molemmat oppitunnit kasautuvat tietenkin sankarimme selkään siten, että lopulta Han kyllä pääsee omilleen, vaikka tyhjätaskuna, ja jää ilman rakastaan, mutta saa Chewbaccasta kaipaamansa luotettavan kumppanin. Mitään erityisen ihmeellistä tällaisessa sanomassa ei kuitenkaan ole: vastaavanlaisia kertomuksia on aika helppo etsiä Hollywoodin viihde-elokuvista. (Vapautta ja ehkäpä rakkauttakin tavoittelee myös Landon droidi L3-3T, joten toisteisen tematiikan virkistävä poikkeus on vain Lando itse, joka elää huolettomana hurmurina huolimatta siitä, etteivät hänenkään raha-asiansa taida olla täysin vakaalla pohjalla.)

Juuri tässä tavallisessa yhdentekevyydessään Solo juuri on käänteentekevä elokuva Star Wars -sarjan historiassa. Solo on Star Wars -vastine Ant-Manille, jonka jatko-osan traileri näytettiinkin sattuvasti tämän edellä. Kyllä, kyse on osasta sarjaa, josta olemme pitäneet aiemmin, mutta kuitenkin myös kevyestä välityöstä, jonka katsomatta jättäminen ei haittaisi mitään. Solon jälkeen Star Wars -sarja saavuttaa Marvel Cinematic Universen, Disneyn yhtiönsisäisen franchise-esikuvan, niin hyvässä kuin pahassakin: tämän jälkeen uusi Star Wars -elokuva on vain uusi Star Wars -elokuva. Se ei enää lähtökohtaisesti ole Tapaus – vaikka brändin alla jatkossakin nähdään myös Tapaus-elokuvia, kuten Marvelinkin brändin alla.

Tobias Beckett – nimi ja hahmo, joihin voisi törmätä jossain aivan muussakin elokuvasarjassa.

Kaikkien Hollywoodin kevyiden kesäleffojen sarjassa Solon ei kuitenkaan tarvitse luimistella viitta koipien välissä. Se alkaa kankeasti, mutta pääsee vauhtiin Hanin ja Chewbaccan ilahduttavan brutaalissa ensikohtaamisessa ja etenkin raideryöstössä. Jälkimmäisessä, ison aluksen lyödessä kipinöiden kaiken painonsa junan kattoon, on elokuvan aikana helpoin muistaa, mikä alunperin erotti Star Warsin kaikista muista avaruusseikkailuista: aidon läsnäolon ja ”käytetyn tulevaisuuden” tuntu. Siitä eteenpäin seikkailu etenee sujuvasti, kohtaamisesta ja toimintakohtauksesta seuraavaan.

Päänäyttelijät ovat kaikki rooleissaan vähintään mukiinmeneviä (Ehrenreich Han Solona, Harrelson arkkityyppihahmossaan Beckettinä) tai suorastaan synnynnäisen luontevia (Joonas Suotamo Chewbaccana, Donald Glover Lando Calrissianina). Jäin kaipaamaan enemmänkin sanailua näiden mainioiden tyyppien välillä, mutta luontevimmat suhteet syntyvät joka tapauksessa juuri mainittujen välille. Uusista hahmoista esimerkiksi droidi L3-3T (Phoebe Waller-Bridge) jää aivan irralliseksi ja kaikkien miesten kohtaukset Qi’ran kanssa törmäävät ilmeisesti Emilia Clarken rajoihin näyttelijänä. Hyvä kuitenkin, että Hanin ja Qi’ran välillä näytetään aitoa intohimoa – tässä kun päähenkilön motivaationa on ensirakkaus eikä muissa uusissa Star Warseissa nähty syvä ystävyys. (Pidin toisaalta myös siitä, että Qi’ra ei mitenkään kilpaile Leian paikasta Hanin elämän tosirakkautena: nämä kaksi eivät toraile liekehtien, vaan pikemminkin kyse tuntuu olevan ensi-ihastuksen haikailusta.)

Kohtaus, johon kuvauksissa vieraillut George Lucas tarjosi pienen lisäyksen (että Han ei ripustakaan Qi’ran ojentamaa viittaa naulaan, vaan pudottaa sen maahan).

Solo on myös, kuten odottaa saattoi ja sivumennen jo tässäkin mainittua tuli, täpösen täynnä kiehtovia lokaatioita sekä viittauksia ja silmäniskuja sarjan faneille. Niiden huomaaminen suorastaan vaatii kaksi katsomiskertaa lyhyen ajan sisään. Joukossa on monta riemastuttavaa, kuten Teräs Käsi -taistelulajin maininta ja ehkä eniten koko elokuvassa itseäni naurattanut repliikki ”Sinä tapoit Aurra Singin!”. Normaalisti tässä sarjassa kun ei todellakaan ole tavattu tappaa sivuhahmoja ohimenevällä repliikillä off-screen. Katsomiskokemukseen liittyvänä plussanaan sopii myös mainita, että Solo on uusista elokuvista ensimmäinen, jonka rakenteen purkaminen ei juurikaan onnistunut trailereista ja pressikierrokselta, joten sitä on hardcore-faninkin mahdollista katsoa ensimmäisellä kerralla tuorein silmin, kuten tekijät varmasti halusivatkin.

Toisaalta, ne kaksi katsomiskertaa jo ensi-iltapäivänä suorittaneena jään miettimään, kuinka monta katsomiskertaa elokuva mahtaa myöhemmin kestää. 135 minuutin mittaisena se ei käy kevyestä välipalasta, ja esimerkiksi elokuvan aika monesta loppukohtauksen näköisestä kohtauksesta koostuva loppu tuntui jo toisella kerralla venytetyiltä. Vaikka Solo tosiaan käärii Hanin hahmon yhdessä seikkailussa harmillisenkin valmiiseen pakettiin, se tuntuu mittakaavansa vuoksi ja perättäisten ensitapaamisten kokoelmana pikemminkin sarjapilotilta kuin elokuvalta. Sellaisena se kyllä innostaisi katsomaan seuraavan jakson. Harvan sarjan pilottia silti yksinään katsellaan uudelleen ja uudelleen.

Solo voi todellakin johtaa jatkoon (mutta katsotaan nyt tämä ensimmäinen ensin)

Posted on 21/05/2018 by Aki Jörgensen

Kun ensimmäisen Star Wars Story -elokuvan Rogue Onen otsikko paljastettiin, kirjoitin tähän blogiin sen olevan lupaus jatko-osista. Tuolloin siis oli tosiaan paljastettu vasta otsikko ja yksi luonnoskuva hyökkäävästä iskujoukosta. Kuolemantähti-suunnitelmien sieppauskin oli vielä pelkkä huhu. Minä tietenkin vielä tuolloin kuvittelin Rogue Onen kertovan avaruuslentäjistä, olihan Konna-lentue vanhoissa expanded universe -tarinoissa tärkeä seikkailijaryhmä, ja järkeilin mielestäni täysin loogisesti Disney-Lucasfilmin valitsevan standalone-elokuvien aiheiksi sellaisia tarinoita, jotka voivat menestyessään muodostaa Marvel-leffojen tapaan omia elokuvasarjojaan.

No, Rogue One ei kertonut avaruuslentäjistä, eikä sille tehdä jatko-osaa. Ja jos haluatte naureskella tuon kirjoituksen kolmen vuoden takaisen kirjoituksen tietämättömyydelle lisää, niin mainitsen vielä, että siinä pohdin myös, voisiko Felicity Jones näytellä Luke Skywalkerin tulevaa vaimoa tai itseään Leiaa.

Mutta jos Rogue One, jonka kaikki päähenkilöt kuolivat A New Hopen alkuhetkiin ulottuvan elokuvan loppuun mennessä, olikin aivan poikkeuksellisen selkeästi yksittäistarina, niin keskiviikkona Suomen ensi-iltansa saava Solo sitä ei ainakaan ole.

Vielä emme tiedä, jäävätkö elokuvan uudet hahmot – Qi’ra (Emilia Clarke), Tobias Beckett (Woody Harrelson), Val (Thandie Newton) ja niin edelleen – tälläkään kertaa eloon elokuvan lopussa, mutta sen tiedämme, että Han Solo (Alden Ehrenreich), Chewbacca (Joonas Suotamo) ja Lando Calrissian (Donald Glover) todellakin jäävät. Niin ikään tiedämme, että tämä elokuva ei todellakaan pääty hetkeen, josta seuraava tarina jo alkaisi: Solo tapahtuu useita vuosia ennen hetkeä, jona Han ja Chewie hengailevat Tatooinella kuppilassa Luken ja Benin astuessa sisään. Jos Solosta tulee suurmenestys, Lucasfilm tekee sille jatko-osan varmasti aivan mielellään.

Niinpä ei ole mikään ihme, että ainakin Alden Ehrenreich ja Emilia Clarke ovat jopa sanoneet haastatteluissa tehneensä sopimuksen useista Star Wars -elokuvista. Kyse ei ole siitä, että Solo kakkonen olisi salaa jo tekeillä – vaikka mistäpä minä tiedän, vaikka olisikin – vaan kuten Clarke asiasta haastattelussa sanoi: se on kuin vakuutus.

Ison rahan viihde-elokuvissa on jo pitkään Hollywoodissa ollut standardi, että päänäyttelijöiden sopimuksissa varaudutaan jatko-osiin. Käytännön lie vakiinnuttanut viimeistään juuri Marvelin menestys, jonka mallista omaa ikuisuuteen jatkuvaa sarjaa kaikki muut studiot itselleen haaveilevat. Jatko-osat ovat parempaa bisnestä kuin ykkösosat, ja näyttelijät on varattava jatko-osiin, jotta heidän suostuttelemisensa ei ainakaan olisi niiden tekemisen esteenä. Eikä haitaksi ole, jos varaussopimukseen onnistutaan neuvottelemaan hintakin jatko-osassa esiintymiselle: ainahan voi käydä niin, että näyttelijän osakkeet nousevat vaikkapa juuri tämän roolin ansiosta niin, että hänelle pitäisi seuraavasta esiintymisestä maksaa moninkertaisia summia.

Marvelin mallin mukaan on hyvä muistaa myös se, että Ehrenreichin ja Clarken sopimukset useasta elokuvasta voivat toteutua muissakin elokuvissa kuin Han Solon toisessa soolossa. Myös Felicity Jonesin sopimuksessa on väitetty olleen optio yhteen lisäelokuvaan. Tämä ei koskaan tarkoittanut Rogue Twota, mutta se saattoi liittyä esimerkiksi siihen, että yhtiössä haluttiin varautua mahdollisuuteen, että Jyn Ersoa tarvittaisiin esimerkiksi Obi-Wan Kenobin sooloelokuvaan tai johonkin muuhun vielä julkistamattomaan projektiin. Tosiaan kuten Clarke sanoi: se on kuin vakuutus.

Vastaavalla tavalla nuori Han ja Chewie, kuten myös Qi’ra tai Lando tai oikeastaan kuka tahansa muukin, voisivat hyvin piipahtaa tuossa oletetussa Obi-Wan-elokuvassa tai jossain muussa A New Hopea edeltäviin vuosiin sijoittuvassa elokuvitetussa tarinassa. Jatkuvuusongelmat estävät käsittääkseni vain Hanin ja Obi-Wanin kovin läheisen tapaamisen: sen sijaan Chewbacca tai jopa Lando voisivat aivan hyvin käydä vanhan jedin kanssa vaikka seikkailulla tai kaljalla, eikä se rikkoisi jatkuvuutta millään tavalla. Varmuudella koskemattomaksi elokuvissa jää vain näiden hahmojen originaalitrilogian aika ja sitä seuraavat vuodet: silloin Han ja Lando näyttivät jo Harrison Fordilta ja Billy Dee Williamsilta, joten sinne Ehrenreichilla ja Gloverilla tuskin on asiaa. Mutta nimenomaan originaalitrilogiaa edeltävä aika onkin tähän mennessä vaikuttanut 2010-luvun Lucasfilmin suosikilta, kun muistetaan näiden elokuvahankkeiden lisäksi animaatiosarja Rebels (jossa Lando jo vilahtikin!).

solo-lando

Tähän liittyy myös viime viikon uutisankka siitä, että Lucasfilmin pomo Kathleen Kennedy olisi muka jo luvannut ranskalaistoimittajan haastattelussa seuraavaksi Landon oman elokuvan. Ei luvannut: ilman käännösvirhettä Kennedyn vastaus kuului, että ”kertoisimme tarinan Lando Calrissianista mielellämme jonakin päivänä…”

Tämä on ympyräistä pyörittelyä, mutta ei silti kannata epäillä, etteivätkö kertoisikin. Muusikko-näyttelijä-tuottaja-käsikirjoittaja-ohjaaja Donald Glover on todennäköisesti pian todellinen supertähti, eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö hän voisi kantaa omaa sooloelokuvaansa. Landolle soisin ehdottomasti sellaisen sisällöllisinkin perustein, sillä kertomista huutaa esimerkiksi tarina siitä, miten huiputtavasta hurmurista tuli Pilvikaupungin pormestari. Voin lyödä kohtalaisesta summasta vetoa, että Gloverinkin kanssa on tehty vakuutus-sopimus useasta Star Wars -elokuvasta. Itse asiassa asettaisin arpani siten, että pidän Lando-elokuvaa jopa todennäköisempänä kuin toista Solo-elokuvaa – mikä ei toki tarkoita, etteikö Lando-elokuvassa puolestaan voisi vastavierailla Han.

solo-trailer-lando-falcon-cockpit

Mutta ennen sitä siis Solo: A Star Wars Story, joka saa ensi-iltansa keskiviikkona. Sen onnistuneisuudesta ja vastaanotosta toki riippuu paljon siitä, kestääkö tämä kirjoitus aikaa yhtään varhaista Rogue One -spekulaatiotani paremmin. (Omista Solo-odotuksistani ja -epäilyksistäni olen kirjoittanut etenkin täällä ja täällä.)

Pakollinen muistutus: Vaikka Solon päähenkilö jääkin elokuvassa eloon, ja on elokuvassa silti juoniyllätyksiä, joita ei ole ookoo huudella somessa heti keskiviikkona tai torstainakaan. Jenkit näkevät elokuvan vasta perjantaina, ja tietysti moni suomalainen tosifanikin ehtii teatteriin vasta viikonloppuna tai myöhemminkin.

Siksipä siis myös jo perinteeksi muodostunut kutsu. Jos niin haluatte, liittykää tälläkin kertaa teatterista kotiuduttuanne tsättiin sivulle tlk.io/tahtienjatkosota. Siellä oletus on edellisten vuosien tapaan, että keskustelijat ovat uuden elokuvan nähneet, joten siellä saa keskustella spoilereistakin.

Solon ensi-iltaan on viikko ja nyt pitäisi innostua

Posted on 16/05/2018 by Aki Jörgensen

Kymmenennen Star Wars -elokuvan Suomen ensi-iltaan on enää viikko.

Yksinkertainen lause sisältää suuria, ristiriitaisia merkityksiä. Yhtäältä minun on yhä helppo muistaa, kuinka absurdilta vain muutama vuosi sitten olisi tuntunut väite kymmenestä Star Wars -elokuvasta. Toisaalta juuri se tosiasia, että tämä on neljäs Star Wars -ensi-ilta neljän vuoden sisällä, on suuri selittäjä omille fiiliksilleni.

En nimittäin ole koskaan ollut yhtä vähän innoissani viikkoa ennen Star Wars -elokuvan ensi-iltaa. Ja jos minä ajattelen näin, ei ole mikään ihme, että kuulen ”kai se pitää katsomassa käydä” -tyyppisiä vaisuja heittoja.

Vaikka oma suhteeni Soloon ei tietenkään ole täysin välinpitämätön, ja olen esimerkiksi buukannut ensi-iltapäivälle töistä vapaata kuten edellistenkin episodien aikaan, tämäntapaiselta se silti taitaa tuntua, kun Star Warsista tulee aivan kuin kaikki muutkin. Tähän tunteeseen pitänee totuttautua, kun Disney-Lucasfilmin suunnitelmat useista limittäisistä Star Wars -elokuvasarjoista ja yksittäisistä elokuvista toteutuvat. Aivan kuten vaikkapa Marvel-leffojen kohdalla, osa Star Wars -ensi-illoista yksinkertaisesti on jatkossa odotetumpia tai itselle merkityksellisempiä kuin toiset. Ja tosiasia on, että jos tässä vertauksessa episodi IX on kuin Infinity Warin vielä nimeämätön kakkospuolisko, Solo on pikemminkin Captain Marvel.

Tämä ei sinänsä tarkoita, että odottaisin elokuvan olevan huono. Ainakaan en sitä tietenkään toivo – eivätkä varhaiset reaktiot elokuvasta siltä kuulostakaan. (Tässä kirjoituksessa en spoilaa, enkä siksi mene ensiarvioihin yhtään enempää, sillä niistä toki on mahdollista summata sitä, mitä on viikon päästä odotettavissa.)

Kirjoitin helmikuussa tähän blogiin siitä, että Solon onnistuminen olisi itse asiassa suuri ihme, sillä koko projekti oli täynnä epäonnistumisen merkkejä jo ennen kuin se kuvattiin suurimmaksi osaksi toiseen kertaan ohjaajien vaihtamisen jälkeen. Tuossa kirjoituksessa perustelin ongelman olevan pohjimmiltaan jo ideassa eikä sen toteutuksessa: siinä, että nuoren Han Solon alkuperätarinan kertominen tavalla, joka tuntuu katsojista oikealta, on todella, todella vaikeaa, ellei mahdotonta.

Olen edelleen pitkälti samaa mieltä itseni kanssa, ja koen kirjoittavani nyt, viikko ennen ensi-iltaa, fiilikseni tavallaan tuon kirjoituksen kääntöpuoleksi. Yritän nimittäin perustella (ehkä itsellenikin), miksi Solosta kuitenkin tulisi innostua – siis sen lisäksi, että tottakai uudesta Star Wars -elokuvasta noin lähtökohtaisesti edelleen pitäisi olla syytä innostua.

Ehkä tärkein puolustuksen puheenvuoroni on, että Solo ei ole Disneyn keksimä rahastusjatko, joka tuupataan tähän väliin paremman puutteessa. Itse asiassa kyse on päinvastaisesta.

Solon idea – siis se, että tehdään sooloelokuva Han Solon nuoruudesta – oli tiukasti mukana jo George Lucasin Disneylle myymässä idearyppäässä vuonna 2012. Eikä kyse ollut pelkästään ideasta. Lucas ja hänen seuraajansa Kathleen Kennedy olivat värvänneet Imperiumin vastaiskun kirjoittaneen Lawrence Kasdanin mukaan jo ennen Disney-kauppoja, antaen tälle vapaat kädet valita minkä tahansa Star Wars -tarinan yksittäisen elokuvan aihioksi, jos tätä vain moinen kiiinnostaisi. Kasdania kiinnosti, ja nimenomaan häntä kiinnosti suosikkihahmonsa Han Solon alkuperätarina.

Tämän jälkeen Lucasfilm vaihtoi omistajaa, ja Lucasin poistuessa päättäjän paikalta Kennedy päätti olla toteuttamatta sellaisenaan entisen toimitusjohtajan omia juoni-ideoita episodeiksi VII-IX. Seuraavana vuonna Kasdanin sivukeikka Episodi VII:n käsikirjoittajan neuvonantajana muuttui elokuvan toisen pääkäsikirjoittajan pestiksi. Ensimmäisenä yksittäiselokuvana valmistui Rogue One (2016), jonka koko idea keksittiin vasta myöhemmin. Mutta kaiken aikaa tekeillä oli myös Solo.

Solon ohjaajaksi kesken kuvausten hypännyt Ron Howard viittasi äskettäin tähän taustaan haastattelussa, ja vaikka suorat selityssanat jäivät näin sanomatta, saan sen kuvan, että tämä olisi ollut myös Howardille motivoiva tekijä keikkaan suostumisessa. Ymmärrän kyllä, miksi. Mitä tahansa komediaohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller olivatkaan Solosta tekemässä, ainakin käsikirjoittaja Kasdan (parinaan poikansa Jon) oli kertomassa tarinaa suurella sydämellä, Howard saattoi esimerkiksi ajatella. Minä taas saatan jatkaa ajatusta näin: mitä tahansa epäilyksiä minulla on tämän elokuvan tarinankin suhteen, ei minun ainakaan ole mitään syytä epäillä, etteivätkö sen kirjoittajat tuntisi aihettaan ja olisi mukana muistakin motivaatioista kuin palkan perässä.

Mistä sitten ohjaajien lähestymisten eroissa oli kyse, olen viime päivinä pannut merkille kaksi kiinnostavaa viittausta toisiin elokuviin. Wall Street Journalin jutussa nimetön lähde sanoi Lordin ja Millerin olleen tekemässä ”Guardians of the Galaxyn tyyppistä elokuvaa”. Virallisessa pressitilaisuudessa taas Howard sanoi elokuvansa muistuttavan ”enemmän Indiana Jonesia kuin perinteisiä Star Wars -elokuvia”. Mielenkiintoista – etenkin kun Guardiansin voidaan katsoa ottaneen oman mallinsa juuri Star Warsin Han Solon suunnalta, mutta tehneen siitä rokkenrollimpaa.

En mene nyt tässä kirjoituksessa ohjaajaspekulointiin tämän enempää, mutta sen sanon, että en voi väistää sitä, että ohjaajanvaihdos on itselleni yksi kiehtovimmista seikoista Solon äärellä, vaikka se ei tietenkään ollut Lucasfilmin tavoite, ja vaikka tekijät ymmärrettävästi pyrkivätkin puhumaan siitä mahdollisimman vähän pressikiertueellaan. Elokuvan kuvaaminen 70-prosenttisesti uudelleen (kuten Wall Street Journalin edellä mainitussa artikkelissa antama luku kuuluu), mutta samaa käsikirjoitusta käyttäen, on kerta kaikkiaan niin poikkeuksellista, että siitä riittänee pohdittavaa ensi-illan jälkeen vielä tuleviin vuosiinkin.

Kolmas seikka, josta haen kiksejä, on se, että nimestään huolimatta Solon ei pitäisi olla vain Han Solon alkuperätarina. Disneyn toimitusjohtaja Bob Iger kutsui elokuvaa jo varhain ”Hanin ja Chewien origin storyksi” – ja Han Solon ja Chewbaccan suhteen alku onkin paljon kutkuttavampi lähtökohta elokuvalle kuin pelkkä kertomus Han Solon nuoruudesta. Voin sitä paitsi kutakuinkin veikata, kuinka idealistisesta nuoresta pyöhkeilijästä tulee leffan konnakeikan aikana enemmän tuleva kyyninen ja itsenäinen itsensä, mutta olen valtavan kiinnostunut näkemään, kuinka Hanin ja Chewbaccan ikuisen luottamuksen elämänvelka rakentuu. Kasdan taas on kuvaillut elokuvaa ainakin Empiren haastattelussa origin storyn sijaan ”love storyksi” Hanin ja Chewien välillä, ja se on hieno lupaus se.

Muutenkin Han on minusta aina ollut hahmo, joka on kiinnostava pikemminkin suhteessa muihin hahmoihin kuin omillaan (mikä tietysti onkin hänen hahmonsa kiehtovuuden ytimessä, saapuuhan hän tähän sarjaan A New Hopessa itsellisyyttään julistaen). Siksi olen tyytyväinen, että elokuvassa vaikuttaa olevan suuressa roolissa myös toinen tuttumme Hanin menneisyydestä, Lando Calrissian. Lando kun on hahmo, joka minusta jopa Hania paremmin ansaitsisi omat soolotarinansa: hänhän on synnynnäinen huijari vähintään siinä missä Solokin, mutta jollain merkillisellä tavalla hän kuitenkin päätyy Imperiumin vastaiskuun mennessä yhteisöstään huolehtivaksi Pilvikaupungin pormestariksi.

Tähän kohtaan voi tietysti livauttaa pienen sivuhuomion näyttelijöistä: siinä missä suuren yleisönkin epäilykset kohdistuvat tuntemattoman Alden Ehrenreichin tulkintaan nuorena Han Solona, kaiken tähän asti nähdyn perusteella ei ole mitään syytä pelätä, etteivätkö Joonas Suotamo ja Donald Glover olisi Chewbaccana ja Landona mitään muuta kuin täydellisiä rooleissaan.

Siitä, millaista sanailua näiden hahmojen välillä sitten on odotettavissa, on halutessaan voinut nähdä jo paljon. Solon kaikki markkinointi on käytännössä keskitetty kutakuinkin tähän kuukauteen ennen ensi-iltaa, mutta sen aikana tavaraa sitten kyllä onkin tullut. Minä olen kirjanpitoni mukaan nähnyt teaserin ja trailerin lisäksi peräti 18 erilaista tv-spottia, joista melkein jokaisessa on pätkiä uutta materiaalia, ilmeisesti sitä paitsi aivan sieltä täältä elokuvaa. Vaikka Solon juonesta on virallisesti kerrottu todella vähän, näistä pätkistä on toki ollut mahdollista muodostaa käsityksensä myös tapahtumien kulusta.

Vielä tv-spottejakin enemmän ovat kertoneet kokonaiset 30-50 sekunnin mittaiset klipit elokuvasta, joita on tällä kertaa julkaistu jo peräti kahdeksan (vrt. The Last Jedistä ei yhtään). Näissä esimerkiksi talk show -ohjelmissa nähdyissä klipeissä on esitetty useimpien hahmojen keskinäiset ensitapaamiset, mikä minusta on kummallista. Kun esimerkiksi The Force Awakensissa kaikkien hahmojen esiintymiset oli mietitty elokuvan sydäntä sykähdyttäviksi huippukohdiksi, pienten aplodien paikoiksi suorastaan, nyt jopa ”Han kohtaa Landon” pelkistyy arkiseksi tapahtumaksi osittain siksi, että olen nähnyt sen ennen ensi-iltaa irrallaan.

Koska clipeistä on muutenkin suuri vaara tehdä vääriä tulkintoja esimerkiksi näyttelijäsuoritusten onnistumisesta kokonaisuudessa, huomautan, että nämä kannattaa siis katsoa vain omalla vastuulla:

Itse asiassa noiden sijaan kannattaa ehkä mieluummin katsoa behind the scenes -pätkä Rebels on the Run, sillä se näyttää sen neljännen seikan, jonka haluan mainita Solo-odotusteni kärjessä:

Solo nimittäin näyttää todella tyylikkäältä, eikä se ole mikään ihme. Elokuvan kuvasi yksi Hollywoodin tämän hetken jännittävimmistä elokuvaajista, Bradford Young. Young (mm. Arrival) tunnetaan tummasävyisistä, luonnollisista ja mietteliäistä kuvista, ja hän vaikuttaa tuoneen tyylinsä myös Star Warsiin, vaikka kuvattava elokuva onkin toiminnallisempi kuin häneltä ehkä on totuttu. Solo näyttää koko ajan tummalta ja coolilta, enemmän vaikka viime vuoden Blade Runnerilta kuin kepeältä kesäleffalta lainkaan, ja on kiehtovaa nähdä, miten tämä kontrasti pelaa komedialliseen sanailuun ja vauhdikkaisiin toimintakohtauksiin.

Solossa vaikuttaa myös olevan paljon joukkokohtauksia, joka tietenkin tarkoittaa myös avaruusolentoja, mielikuvituksellisia pukuja ja tyylikkäitä lavasteita, koska nyky-warssin periaatteessa greenscreenin välttelemisestä on selvästi pysytty. Tarinan sisällä Solo lupaa siis viedä meidät syvälle galaksin alamaailmaan, mutta samalla myös asuttuihin kolkkiin – Rogue Onen tavoin ja toisin kuin episodit VII ja VIII. Kaikki tämä on enemmän kuin tervetullutta. Tätä minä haluan ehdottomasti nähdä, voin nyökytellä.

Syitä innostumiseen siis olisi, vaikka haen ne tavallaan pikemminkin kulissien takaa kuin itse premissistä. Viikon päästä selviää, halusinko nähdä tällaisen elokuvallisen tarinan juuri Han Solon nuoruudesta. Toivottavasti!

Solo-traileri: ”Näytät hyvältä. Hieman karkealta reunoilta, mutta hyvältä”

Posted on 09/04/2018 by Aki Jörgensen

Solon ensi-iltaan on Suomessa enää 45 päivää, mutta vielä ehdimme saada toisen trailerin. Vai onko se nyt sitten ensimmäinen, jos edellistä kutsutaan teaseriksi – vaikka aivan trailerimainen sekin kyllä oli.

Joka tapauksessa: tässä se uusi. Ja alla analyysia.

”I’ve got a good feeling about this”, nuori Han (Alden Ehrenreich) sanoo ilmeisenä tsoukkina verrattuna päinvastaiseen Star Wars -vakiorepliikkiin – ja todennäköisesti myös aivan tarkoituksellisena sutkauksena sille median ja fanikunnan osalle, jolla on pahoja epäilyksiä tämän elokuvan suhteen. Trailerin tarkoitus on osoittaa, että luvassa on vähintään yhtä sujuva viihteellinen toimintaseikkailu kuin vaikkapa Marvel-elokuvatkin lupaavat ja toimittavat.

Sen se tekee, ja siinä sivussa se tulee myös vihjanneeksi, että Solo on juuri tätä – eikä siis esimerkiksi sellainen yleisöä haastava ja jakava elokuva kuin The Last Jedi oli. Kyynisemmät katsojat varmaankin osaavat muistuttaa itseään siitä, että trailerileikkauksessa eivät koskaan näy elokuvien syvät ongelmat, mutta on syytä muistaa, että aivan suurimmat yleisömassat eivät todennäköisesti tänä päivänäkään tiedä, että Solon ohjaajat vaihdettiin kuvausten ollessa jo kertaalleen melkein valmiit. Itse asiassa heille viesti pikemminkin kuuluu: kyllä, ihan oikeasti, uusi Star Wars -elokuva, taas, ja ihan kohta!

Toinen trailerin viesti on oikeastaan aivan sama kuin teaserinkin: tässä meillä on nuori Han Solo, joka on raju ja cool kuten vanhakin, mutta vielä hiomattoman innokas ja optimistinen (mihin hyvän fiiliksen repliikkikin viittaa). Pääasiassa Qi’ran (Emilia Clarke) sanoin saamme myös kuulla tiivistyksen siitä, mikä tekee tästä elokuvasta Hanin alkuperätarinan pelkän nuoruudenseikkailun sijaan. Kyse on siitä, mitä Han haluaa olla ja mitä tahtoo elämältä: rahaa, kostoa vai ehkä jotain aivan muuta – esimerkiksi ennen kaikkea seikkailua? Kohotan kiinnostuneena kulmakarvojani kosto-maininnalle – sehän siis tarkoittaa, että Hanilla olisi jotain kostettavaa, vaikka se ei hänen motivaationsa oikeasti olisikaan.

Toisessa trailerin kohdassa Han itsekin sanoo odottaneensa pitkään ”tätä tilaisuutta”. Kyse tuskin on (ainakaan pelkästään) tilaisuudesta päästä ison rahan rosvoilun syrjään kiinni, vaan jostain perustavammasta. Oma veikkaukseni tässä vaiheessa: nuorta Soloa ajaa halu päästä mihin tahansa suurempiin kuvioihin. Nousta niin sanotusti nextille levelille. Tasolle, jossa legendat syntyvät.

Koska Solo tulee näin hirveän pian (liian pian, sanon yhä, ja niin sanoo Mark Hamillkin, mutta minkäpä me kumpikaan sille voimme) The Last Jedin jälkeen, meille ei ole vielä juurikaan ehditty paljastaa Solon asetelmia näitä trailereita pitemmälle. Mediakierros käynnistynee ihan kohta, mutta saattaa olla, että jo pelkät aikataulut ajavat meidät näkemään tämän elokuvan vielä vähemmin ennakkotiedoin kuin edelliset uudet Star Warsit. Tällä kertaa en aio valittaa: koska en henkilökohtaisesti ole yhtä sydän syrjällään Solon sisältöön kuten vaikkapa The Last Jediin, yritän suhtautua tällä kertaa zen-asenteella ja katsoa, mitä saan. Sillä asenteella minusta on mukavaa esimerkiksi se, että sekä teaser että trailer antavat enemmän viboja länkkäreistä kuin aiemmista Star Warseista.

Tottahan tällaiset pariminuuttisetkin silti jotain tarinastakin paljastavat. Nyt tiedämme siis esimerkiksi, että Tobias Beckett (Woody Harrelson) värvää Han Solon tiimiinsä, johon Qi’Ra ehkä jo kuuluu, hiekkarannalla ja että saman planeetan Jabban hovin mieleen tuovan kohtauksen isäntä vaikuttaisi tosiaan olevan Paul Bettanyn näyttelemä rikollispomo Dryden Vos. Muu jengi – erittäin cool Lando Calrissian (Donald Glover), hänen droidinsa L3-37 (Phoebe Waller-Bridge) ja Val (Thandie Newton) – liittyvät ilmeisesti seuraan vasta Vandor-planeetan lumisilla vuorilla, joilla junaryöstö tapahtuu.

Kuitenkin junan katolle asti sankareita seuraa myös uusi naamaripahis Enfys Nest, joka muuten äskettäin paljastui oheistuotteista naiseksi (kukahan häntä mahtaa näytellä?). Nest siis niin ikään nähdään sekä Kanarian saarilla että Pohjois-Italiassa kuvatuissa kohtauksissa – jotka voivat toki tapahtua samalla planeetallakin, jos elokuvassa on ryhdytty niin hurjiksi, että planeetalle on annettu useampi ilmastotyyppi. Olisikohan tässä ehkä kyse kilpajuoksusta kahden jengin välillä?

Tästä kuviosta ja näistä trailereista ei kuitenkaan vielä näy, miten Han nappaa partnerikseen Chewbaccan (Joonas Suotamo), joka yhdestä näkökulmasta on peräti tarinan kulmakivi: kutsuttiinhan tätä projektia jo ennen sen kuvauksia ”Hanin ja Chewien origin storyksi”. Mikään trailerien kolmesta näkyvimmästä lokaatioista – Corellian nuhjuinen kaupunki, western-hiekkamaailma ja Vandorin lumihuippuiset vuoret – ei ole Kesselin maustekaivos (joka todennäköisesti onkin studiototeutus, ja joka saattaa olla myös elokuvan perinteisimmin starwarsmainen osa). Mutta trailerissa on kyllä kuva kahdesta wookieesta, joka voisi hyvin liittyä juuri tilanteeseen, jossa Chewie pääsee pakoon, mutta monet muut jäävät kahleisiin… (Virallisella sivulla juuri julkistetuista leluista voikin päätellä, että pakoon lähdetään yhdessä, koska Han ja juuri Chewie on kahlehdittu toisiinsa jaloistaan.)

Trailerin väläykset Hanin ja Chewien suhteesta ovat hauskoja (katsokaapa Suotamon oma trailerireaktio-video), mutta nähtäväksi tietenkin vielä jää, kuinka suhde elokuvassa toimii. Traileri alleviivaa myös rikollisjengeissä väistämätöntä petoksen mahdollisuutta, eikä siinä varmasti ole kyse vain silmäniskuista Landon tuleviin tekoihin. On todennäköistä, että idealistinen Han tulee tässä tarinassa useammankin toverinsa pettämäksi samaan aikaan kun Hanin ja Chewien keskinäinen uskollisuuden side rakentuu. ”Ai sä oot 190-vuotias” on paitsi hauska, myös paljastava repliikki: se kertoo, että noin lausuva Han ei tosiaan vielä kovin hyvin tunne elämänvelallistaan.

Vielä yksi huomio on pakko tehdä. Ainakin minulle Solo-leffan teaserissa ja trailerissa keskeinen tunnelmaa luova elementti on musiikki. Bassovetoinen tunnelmointi saa jalan vipattamaan – ja miettimään, millaista olisikaan nähdä Star Wars -elokuva, jonka elokuvamusiikki ei olisikaan klasaria. Se jos mikä antaisi standalone-elokuvalle omanlaisensa luonteen verrattuna kaikkiin tähänastisiin SW-elokuviin – ja olisi sopinut nimenomaan tähän menevään veijaritarinaan.

Solo-leffan säveltäjä on John Powell, joka tunnetaan muun muassa Shrekin ja Kung Fu Pandan kaltaisista animaatioista ja toisaalta Bourne Identityn kaltaisista toimintajännäreistä. Lisäksi on kerrottu, että John Williams itse sävelsi elokuvaan pääteeman, jota Powell sai käyttää. Teaseria katsoessani olin siksi varma, että musiikki on vain trailerivalinta, mutta nyt aloin miettiä: olisiko tällä saralla uskallettu olla villejä? Entä jos Williams olisi nimenomaan tarvittu rakentamaan siltaa perinteisen SW-musiikkiteemaston ja groovikkaan menomusan väliin?

Solo saa maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvafestivaaleilla noin viikon ennen Euroopan ensi-iltaa 23. toukokuuta. Kuvausten loppupuolella vaihdetut ohjaajat Phil Lord ja Chris Miller on listattu lopputeksteissä executive producerin tittelillä, kun loppumatkan ohjauksesta vastasi Ron Howard. Käsikirjoitus on Lawrence Kasdanin ja hänen poikansa Jon Kasdanin.

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Tag Archives: ehrenreich