Ahsoka-sarja starttasi viime viikon keskiviikkona kahdella jaksolla. Tämä kirjoitus saattaa vanhentua nopeasti, mutta kirjoitan silti tämän merkinnän verran noihin kahteen ensimmäiseen jaksoon sisältyvien vihjailujen perusteella siitä, mihin tässä saatetaan olla matkalla ja millaisia tarinoiden välisiä yhteyksiä rakentamassa. Spoilerivaroitus siis tässä muodossa: oletan lukijani katsoneen nuo kaksi ensimmäistä jaksoa myös, mutta sitä kauemmasta tulevasta en tätä kirjoittaessani vielä mitään tiedä.

Jos nyt kuitenkin ensin käsittelen lyhyesti kysymystä ”pidänkö”, niin vastaus on, että mikäpäs tässä. Kirjoitin Ahsokasta etukäteispohdintaa, joka hyvin pitkälle on täysin pätevää vielä tässäkin vaiheessa, sillä mielestäni kaksi jaksoa kahdeksasta on vähän liian vähän antaa vakavia arvioita nähdystä.

Sen silti sanon, että Ahsoka käynnistyi kahdessa ensimmäisessä jaksossaan hitaammin kuin odotin. Vasta toisen jakson lopussa nähtiin toisinnettuna se kohtaus, joka nähtiin jo vuosia sitten Rebelsin lopun epilogina: siis se hetki, jossa Ahsoka Tano konkreettisesti pyytää Sabine Wrenin (Natasha Liu Bordizzo) mukaansa hakemaan Ezra Bridgeriä kotiin. (Ahsokalla ei tosin ollut nyt näytellyssä sarjassa yllään Gandalf valkoisen kaapua kuten piirrossarjassa, mutta samassa lokaatiossa tapahtuvasta samasta hetkestä selvästi oli kyse.)

Myös noiden jaksojen sisällä Ahsokan tahtia voisi kuvailla jopa viipyileväksi. Esimerkiksi heti tuon avauskohtauksen jälkeen nähty Ahsokan (Rosario Dawson) oma saapuminen näyttämölle oli suorastaan hidasta tunnelmointia. Ahsoka tutki siinä muinaista hautaa enemmän Indiana Jonesit kuin Star Warsin mieleen tuoden, ja kohtaus kuului varmasti pisimpiin saagassa koskaan nähtyihin sanattomiin kohtauksiin. Ottaen huomioon kuinka vahvasti jatkoa seikkailulliselle Rebelsille uutussarja on, ja kuinka toiminnallinen hahmo Ahsoka Tano itse on, odotin kai siis Dave Filonilta tässäkin sarjassa sähäkämpää tyyliä – kuin hänen animaatioissaan ikään.

Tätä en kuitenkaan tarkoita sanoa moitteena, sillä ei Ahsoka minusta tuntunut hyödyttömän tyhjäkäyntiseltä siihen tapaan kuin toinen hitaasti edennyt SW-sarja The Book of Boba Fett. Ihan ensimmäinen fiilikseni Ahsokan alussa itse asiassa oli, että mikään SW-sarja tähän mennessä ei ole tuntunut näin tarkkaan siltä, miltä uuden SW-elokuvan ensikatsominen tuntuu. Tämä fiilis tuli etenkin avauskohtauksesta, jossa Baylon Skoll (Ray Stevenson) ja Shin Hati (Ivanna Sakhno) saapuivat ja tunkeutuivat kapinallisalukselle, ja jossa aivan kaikki kuvakulmista miljööseen ja yksityiskohtiin (Kaapuihin verhoutuneet salaperäiset hahmot! Avaruusalusten komentosillat ja hangaarit! Lucasmainen dialogi! Pahikset voittavat!) muistuttivat tarkkaan siitä, miten enemmistö episodielokuvista käynnistyy. Tämä ei suinkaan liene mikään sattuma. Hitsi vieköön, tuota ennen nähtiin jopa alkuskrolli – vaikkei ihan samanlaista kuin episodielokuvissa sentään.

Mutta kahden ensimmäisen jakson jälkeen on toki edessä vielä kuusi seuraavaa, ja lisää vauhtiakin on todennäköisesti vielä luvassa. Suuri osa trailereissa nähdyistä kohtauksista mahtui jo näihin kahteen jaksoon, joten tästä eteenpäin edessä voi olla mitä tahansa.

Sillä aasinsillalla etenenkin siihen, mistä erityisesti halusin lausua pari sanaa, ennen kuin sarja antaa lisää vihjeitä. Ahsoka näyttää nimittäin osoittavan jännittävän suuntaan: galaksin ulkopuolelle.

Vastaus kysymykseen siitä, missä Thrawn ja Ezra oikein ovat ja miksi he eivät ole sieltä vuosien varrella palanneet, näyttäisi olevan: he ovat toisessa galaksissa asti. Ja vastaus kysymykseen siitä, miten sinne pääsee, näyttäisi olevan: muinaisen, toisesta galaksista tulleen rodun rakentamaa reittiä pitkiä. Näin sanottiin siinä toisen jakson kohtauksessa, jossa pahiskolmikko Baylan, Shin ja Morgan Elsbeth (Diana Lee Inosanto) keskustelevat ”Seatosin lähtöpisteessä”, muinaisen temppelin raunioilla Thrawnin löytämisestä. ”Pathway to Peridea, the children of the Jedi temple called it.”

Tämä myös selittää, miten Ahsoka saattoi löytää ensimmäisessä jaksossa muinaisesta haudasta kartan reilut 10 vuotta sitten kadonneen Thrawnin luo. Nyt ei ole kyse samanlaisesta höpsöttelystä kuin The Rise of Skywalkerissa, jossa ikivanhaan sith-veitseen oli muka jotenkin ennustuksenomaisesti kaiverrettu Kuolemantähden raunioiden profiili juuri sellaisena kuin ne olisivat sillä hetkellä kun Rey veistä meren töyräällä kohottaisi. Ahsokan haudasta kaivama muinaiskartta sen sijaan tosiaan voi viedä Thrawnin ja Ezran luo, jos se näyttää ainoan reitin, jota pitkin – oletettavasti jonkinlaista hyper-hyperavaruutta kulkien – tuonne jonnekin sateenkaaren tuolle puolen ylipäätään pääsee. (Samantapainen karttakuvio muuten on The Force Awakensissa, vaikka siinä se onkin esitetty niin epäselvästi, että asian huomaaminen vaatii pari katsomiskertaa: Lor San Tekkan alussa Poe Dameronille ja BB-8:lle antama kartta ei suinkaan ole juuri Luken sijainnista laadittu maantieteellinen esitys, vaan nimenomaan perimätiedon mukainen kartta vanhimmalle jeditemppelille – ja jota etsimään Luken siis uskotaan lähteneen.)

Baylan ja Shin eivät etsi pelkkiä raunioita, eivät edes pelkästään Thrawnia, vaan he uskovat löytävänsä tuolta jostakin suunnatonta voimaa. Mutta myös Star Wars -tarinoiden tekijöille (ja meille katsojille) tämän premissin voi sanoa lupaavan vähintään yhtä suuria. Ennustan, että tässä valetaan nyt perustaa paitsi Thrawnin ja Ezran löytymiselle, myös asioille, joista tullaan meille tarjoilemaan vielä näkemään monia sarjoja ja elokuvia.

Star Wars -tarinathan tunnetusti tapahtuvat ”kaukaisessa galaksissa, kauan sitten”. Tuo George Lucasin nerokas alkuteksti – kuin ”olipa kerran”, mutta avaruudessa! – sijoittaa saagan tapahtumat scifihtävään miljööseen, joka ei kuitenkaan edes yritä olla oma tulevaisuutemme, kuten scifillä oli 1970-luvulla vielä tapana. Kun muut sitten Lucasin jälkeen laajensivat SW-galaksia konkreettisemmaksi historiaksi ja sekä maantieteellisesti että ajallisesti hyvinkin kauas Lucasin omista ydintarinoista, oli yksi sääntö, että tuolla kaukaisen galaksin satumaailmassa seikkailut pysykööt. Lopulta vanhassa expanded universumissa eli Legends-tarinoiksi nykyään kutsutussa aiemmassa kaanonissa päädyttiin siihen, että Star Wars -galaksissa oli kyllä keksitty valonnopeusmatkailu tuhansia vuosia ennen Luke Skywalkerin aikaa, mutta galaksin ulkopuolelle kukaan ei ollut matkustanut. Kuvitellun galaktisen kartan ulkorajoille muodostui tuntematon musta alue, jonka takana oli enää vain lohikäärmeitä, kuten meidän maailmamme vanhoille merikartoille joskus visioitiin. Ja toki useampikin tarinankertoja hoksasikin visioida kaikenlaista uhkaavaa myös Star Wars -galaksin laitamien pimeyteen.

Nyt Ahsoka kuitenkin antaa ymmärtää Thrawnin ja Ezran olevan galaksin ulkopuolella ja tämän erittäin kanonisen nykysarjan matkustavan sinne ehkä ihan lähijaksoissa. Koska esimerkiksi Thrawn itse on, kuten viime merkinnässänikin käsittelin, tosiaan ammennettu tähän kaanoniin juuri Legends-tarinoista, rohkenen poimia sieltä pari vaihtoehtoa, joita tulevissa Ahsoka-jaksoissa kannattaa väijyä. (Myös Dathomirin noidat, joihin Morgan Elsbethin paljastettiin kakkosjaksossa kuuluvan, kuuluvat muuten alunperin jo 1990-luvun expanded universen konsepteihin.)

Jokin näistä seuraavista saatetaan tulevissa Ahsokan jaksoissa name-dropata – tai sitten hyvin näitä muistuttaviin asioihin saatetaan pian törmätä.

Ensimmäinen vaihtoehto: Tho Yor.

Juuri ennen Legends-tarinoiden loppua Dark Horse -kustantamo julkaisi Dawn of the Jedi -sarjakuvan (2012-14), jossa tämä mystinen rotu (jos sana edes tarkoitti rotua!) oli aivan kaiken alkupisteessä, hulppeat 36 500 vuotta ennen Yavinin taistelua. John Ostranderin ja Jan Duurseman sarjakuvan mukaan Tho Yorin nimellä (”The Tho Yor”) kutsuttiin kahdeksaa pyramidia, jotka kaappasivat mukaansa Voimalle herkkiä olentoja ja veivät heidät Tythonin aurinkokuntaan. Siellä, eristyksissä muusta galaksista, nämä olennot kehittivät tuhansien vuosien kuluessa filosofian nimeltä Je’daii.

Tho Yor -pyramidien rooli jedien muinaishistorian käynnistäjinä muistutti sarjakuvassa läheisesti mustien monoliittien toimintaperiaatetta Arthur C. Clarken ja Stanley Kubrickin 2001 avaruusseikkailussa ja sen jatko-osissa. Pyramideista itsestään Dawn of the Jedi kertoi vain vähän. Oikeastaan vain sen, että Tho Yor -pyramidien myötä sarjakuva ulkoisti jedien alkuperän alkuperän vielä kauemmas menneisyyteen, jollekin SW-galaksin kulttuureja vanhemmalle kulttuurille ja, aivan, SW-galaksin ulkopuolelle.

Tämä siis ei ole nykyistä kaanonia, mutta juuri tämäntapaisen muinaisen ja teknologisesti edistyneen, galaksien väleillä harppovan kulttuurin jäljillä Ahsokassa tunnutaan olevan. Sopii muistaa, että myös tässä nykyisessä kaanonissa on tekeillä James Mangoldin elokuva, jonka nimenomaan on luvattu käsittelevän – aivan – jedien aamunkoittoa, ”dawn of the jedi”.

Toinen vaihtoehto: Rakata.

Rakata-rotu ja sen sotilasvaltakunta The Infinite Empire lienevät Star Wars -historian brutaaleimpia kuvitelmia. Legends-tarinoiden mukaan rakatojen ääretön imperiumi nousi, koska juuri tämä valloitushaluinen rotu ensimmäisten joukossa hallitsi valonnopeuden. Kun muita teknisesti kehittyneemmät rakatat vielä osasivat käyttää Voimaakin, käyttivät he valtaansa orjuuttamalla muuta galaksia keisari Palpatineakin säälimättömämmin komentoonsa. Otusten tapoihin kuului muun muassa voitettujen vastustajien syöminen.

Rakatat itse eivät siis Legends-tarinoissa olleet peräisin galaksin ulkopuolelta, mutta he olivat niissä muinainen teknisesti edistynyt rotu, joka olisi voinut jättää jälkeensä mystisiä rakennelmia. Tarinoissa myös käsiteltiin heidän kontaktejaan salaperäisempien, vielä heitäkin vanhempien edistyksellisten rotujen kanssa.

Rakatatkin esiintyvät edellä mainituissa Dawn of the Jedi -sarjakuvissa, mutta alunperin heidät tunnetaan rakastetusta Knights of the Old Republic -klassikkopelistä (2003). Sen varsinainen tarina ajoittuu noin vuoteen 4000 ennen episodielokuvia, jolloin rakatat olivat enää taantunut varjo entisestään, mutta jossa otusten suureen ja karmeaan menneisyyteen ensimmäisen kerran viitattiin. Knights of the Old Republic kuuluu lähteisiin, joista pitkään on arveltu ammennettavan johonkin nykykaanonin SW-sarjojen tai -elokuvien projekteista. Rakatat olisivat nimi, jonka jonkinasteinen yleisöjoukko tunnistaisi – ja jonka voisi helposti kuvitella vaikkapa tuon James Mangoldin elokuvan antagonisteiksi. Ehkä ensimmäiset jedit nousisivat nimenomaan vastustamaan äärettömän imperiumin armottomuutta?

Kolmas vaihtoehto, tietenkin: Yuuzhan Vong.

Kun sotaa Imperiumin rippeitä vastaan oli 1990-luvun kirjoissa venytetty tarpeeksi pitkälle, ”klassinen Star Wars” tavallaan kirjoitettiin expanded universumissa päättymään rauhansopimukseen Timothy Zahnin kahden kirjan duologiassa The Hand of Thrawn (nii-in.). Siinä paljastui, että tuossa vaiheessa jo edesmenneen Thrawnin suurin henkilökohtainen tavoite oli ollut puolustaa galaksia sen ulkopuolelta tulevilta uhilta – jotka lohikäärmeiden maasta sitten saapuivatkin sitä seuranneessa pitkässä jatkuvajuonisessa kirjasarjassa New Jedi Order (1999-2003).

Sekä NJO-kirjat että niiden pahisrotu Yuuzhan Vong sijoittuvat korkealle monen pitkän linjan fanin inhokkilistoilla, enkä tarkoita vain otusten fyysisestikin aika pitkälle vietyä inhottavuutta. Yuuzhan Vongit eivät tykänneet teknologiasta ja olivat immuuneja Voimalle, mutta valloittivat galaksia mennen tullen, pyyhkien Luke Skywalkerilla kavereineen ja oppilaineen maata. Minä en koskaan edes lukenut NJO:ta, mutta havaintojeni perusteella aika harva suhtautuu siihen nyt parikymmentä vuotta myöhemmin edes nostalgisessa mielessä positiivisesti – tai positiivisimmillaankin naureskellen, että huh-huh, olipahan sekin aikaa olla SW-fani. Luulen tosin, että muisto Yuuzhan Vongien pahistelun kiinnostavuudesta aivan varmasti sekoittuu monilla muistoihin NJO-sarjan kaunokirjallisesta laadusta.

On turha kuvitella tai pelätä, että nykyisessä kaanonissa toisinnettaisiin New Jedi Order -kirjoja sinänsä, mutta on enemmän kuin mahdollista, että myös tällä kertaa jossain vaiheessa tarvittava Imperiumin (ja First Orderin) jälkeinen uhka ilmestyisi tunnetun galaksin ulkopuolelta ja noudattaisi jedeillekin vieraita tapoja ja logiikkoja. Tällainen pahisjoukko voisi tulla tarpeeseen viimeistään vaikkapa Sharmeen Obaid-Chinoyn tulevassa elokuvassa, jossa – he-etkinen – on kerrottu Reyn rakentavan ”uutta jedijärjestöä” (new jedi order).

On olemassa vielä neljäs vaihtoehto, eikä sitä edes tarvitse kokonaan etsiä expanded universumista.

Rebels esitteli nykyiseen kaanoniin konseptin nimeltä ”world between worlds”, maailma maailmojen välissä. Sillä on melkein yhtä atomipommimainen kerronnallinen potentiaali kuin lukemattomien ulottuvuuksien multiversumilla, joka on viime vuosina tehnyt Marvel-leffoissa kyllästymiseen asti aivan kaikesta mahdollisesta mahdollista.

World between worlds on jonkinlainen mystinen tila ajan ja paikan tuolla puolen, mutta jossa (jedien? taitavien? kenen tahansa oven löytävän?) on kuitenkin mahdollista konkreettisesti kulkea. Rebelsissä Ezra pelasti Ahsokan hakemalla hänet tuon välimaailman porttien kautta eräästä ajan hetkestä toiseen.

Henkilökohtaisesti toivon, että world between worlds nähtiin Star Warsissa tuon yhden ainoan kerran eikä koskaan enää. Idea on liian kaikkivoipa. Se mahdollistaa helposti kuvitellen vähintään aikamatkustuksen, sanotaan nyt vaikkapa käsillä olevan sarjan kohdalla Ahsokan ja Anakinin jälleennäkemisen. Todennäköisesti se avaisi reitin myös rinnakkaistodellisuuksiin, koska kuten klassisista aikamatkustustarinoista tiedetään, perhosenkin päälle astuminen menneisyydessä voi vaikuttaa mihin tahansa tulevaisuudessa. Joka tapauksessa Rebelsin world between worlds -jakso (2018) todistaa, että noista portaaleista kulkemalla menneisyyden tapahtumat olisivat periaatteessa korjattavissa ja ainakin jotkut kuolleiksi luulluista hahmoista herätettävissä henkiin, ja sitä myöten lopulta ehkä millään saagassa tapahtuvalla ei olisi enää ns. mitään väliä. Rebelsissä keisari Palpatine havitteli pääsyä tuohon äärimmäiseen varppikenttään, ja in universe oli selvää, että seuraukset siitä olisivat olleet koko galaksille katastrofaaliset. Minä väitän, että jos Star Wars -käsikirjoittajat saavat käyttää world between worldsia, seuraukset ovat koko saagalle vähintään yhtä hirvittävät.

Mutta.

Jos Ahsoka-sarja ei – ja toivottavasti ei! – viekään meitä world between worldsiin, tämä mystinen reitti toiseen galaksiin, ”Pathway to Peridea”, voisi todellakin helpostikin olla samoja peruja. Samojen olentojen rakentama (jos se edes on konkreettisesti kenenkään rakentama). Tai samaa mystiseksi jäävää alkuperää, kuin Voiman itsensä luoma ikään. En yllättyisi lainkaan, jos porttikäytävä Perideaan näyttää samantapaiselta kuin world between worlds ja Ahsoka kuittaa asian ruudulla repliikillä ”I’ve seen something like this before”.

Lopuksi sekoitan edellä ynnäillyt ainekset blenderissä yhdeksi smoothieksi. Olkoon tämä tässä vaiheessa minun varsinainen spekulaationi tulevasta!

Jospa Ahsoka, Sabine ja pahisten kolmikko matkustavat toiseen galaksiin hyödyntäen mystistä tekniikkaa, joka on tosiaan samaa perua kuin Ahsokalle itselleen jo tuttu world between worlds. Jospa näiden portaalien takana tosiaan oli kauan, kauan sitten satumaisen edistynyt rotu, joka puuttui myös SW-galaksin rotujen kehitykseen tavalla, josta sai alkunsa jedien aamunkoitto. Ja jospa tuo muinainen rotu onkin sittemmin omassa kotigalaksissaan taantunut siten, että muinaisesta hyväntekijyydestä ei ole jäljellä enää mitään. Jospa se, että jotkut kertaalleen kulkevat Peridean porttikäytävää heidän suuntaansa, saa heidät havahtumaan jo unohdettuun reittiin toiseen galaksiin, jossa olisi uutta valloitettavaa.

Jospa Ahsokassa – siinä samalla kun Thrawn ja Ezra onnistuneesti haetaan takaisin meidän galaksiimme – herätetään lohikäärme, joka toisissa, myöhemmin nähtävissä tarinoissa lentää porttikäytävää meidän sankariemme suuntaan.