Celebration Europe on ohi. Kolme päivää täynnä Star Warsia, kolme päivää ihmistungoksessa, kolme päivää hyvin vähillä unilla.

Joten luonnollisesti yritän vielä ennen unta purkaa etukäteiskirjoituksen vastapainoksi muutamat jälkikäteiset ajatukset. Suuria uutisia ei viimeinen päivä tarjonnut, joten nyt mennään impressioilla. Ja ehkä ajatusten huuruilla. Pahoittelen myös sitä, että en ole aivan nykyajassa: kuvat on nyt valittava siitä joukosta, minkä tallensin kännykällä, sillä järkkäristä en saa otoksia nettiin ennen kotiinpaluuta.

Lontoon Excel-messukeskuksen sisäänkäynti torstai-iltana, muutamia tunteja ennen ihmismassoja. (kuva: Aki Jörgensen)

Väkeä kuin pipoa, mutta pipo on hyvä asia.
Kolme vuotta sitten Saksan Essenin Celebrationissa saatoin vain kävellä sisään kaikkiin pääesityksiin. Jonottaa ei tarvinnut. Nyt Lontoossa väkeä oli moninkertaisesti. Päälavan esityksiin jaettiin aamulla rannekkeita, joita sai korkeintaan kaksi per kävijä, eikä rannekkeita todellakaan riittänyt kaikille halukkaille. Pohjimmiltaan järjestelmä toimi kuitenkin hyvin: esityksiin pääsy ei peloistani huolimatta vaatinut yöjonottamista, vaan aamulla varhain heräämällä pääsi kaikkiin haluamiinsa. Muutenkin, vaikka Lontoon Celebration oli myyntipisteiden ja kävijöiden määrän perusteella moninkertainen Saksaan verrattuna, järjestelyt toimivat näihin olosuhteisiin nähden hienosti. Ja ovathan Star Wars -fanit varsin sivistynyttä conikansaa…

You can’t always get what you want.

Mutta on kyllä niinkin, että isous ei voi olla tuntumatta jossakin. Rannekkeiden ja/eli istumapaikkojen rajallisuus on asia erikseen, mutta niitä ajattelemattakaan esityksiin ei noin vain kävellä. Esitykseen odottaminen ja sieltä poistuminen vievät aikaa niin, että etenkin päälavalle meno poistaa listalta edellisen ja seuraavankin menoslotin. Päällekkäisyyksiä voisi ehkä hioa vähemmän vakaviksikin, ainakin leffafestarien kokemuksellani. Ja on aivan varmasti niinkin, että koko Celebrationin saattoi kokea yhtenä suurena jonona jonottamiseen. Kaiken huippu oli conin virallinen, eksklusiivituotteita myyvä Celebration-kauppa, jonka jonotusaika oli koko ajan noin 90 minuuttia, vaikka sali oli samaan aikaan muita kauppiaita pullollaan (mutta sinnekin pääsi varausaikalipulla jonottamatta, kunhan vain ehti aamulla hakea varausaikalipun).

Pääsali veti noin 4400 ihmistä, ja moniin esityksiin halukkaita oli paljon, paljon enemmän. Kuvassa osa Mark Hamillin yleisöstä. (kuva: Aki Jörgensen)

Aika kulkee, kello laukkaa, monta raukkaa vararikko uhkaa.
Että ihan kolme päivää, saattaa joku ajatella, mutta Celebrationissa kulkee aika kuin siivillä. Oheistekemistä on niin hurjasti, että pelkissä messuissakin on ehdottomasti enemmän katsomista kuin päivässä ehtisi. Aivan oma lukunsa ovat tietysti kulutusmahdollisuudet: joillekin kävijöillehän tällaiset tapahtumat ovat ennen kaikkea tilaisuuksia kartuttaa kokoelmaa, ja ostettavaa onkin tarjolla kaikille budjeteille. (Omia keräilytaipumuksiani pidän verrattain vaatimattomina: viikonlopun ostospinossani on muutamia kirjoja, vähän taidetta seinälle, yksi vaatekappale ja pari esinettä.) Samalla on kuitenkin huomattava, että ohjelmanumerot ovat erillismaksuttomia ja myyntipöydissäkin esimerkiksi pelipisteet olivat avoimia, vaikka niihin olisi varmasti tulijoita lisämaksustakin. Nimikirjoituksilla on hintansa, mutta pakkohan niillä on olla, koska muuten ihan jokainen vaatisi oman markhamillinsa. Suurin kiinnostuksenkohteeni, ILMxLabin 20-minuuttinen virtuaalitodellisuuskokeilu Tatooinella, oli valitettavasti tavoittamattomissa – kaikki päivän slotit menivät minuuteissa porttien aukeamisen jälkeen – mutta sekin oli siis täysin ilmainen.

Puku tekee avaruusmiehen.

Kokeilin kolmen päivön ajan cosplayta ensimmäistä kertaa elämässäni. Yhdistelin pääasiassa kirpputorilta etsimistäni vaatteista pienellä tuunaamisella kenraali Huxin puvun. Seurueen naiset, kedon piknikin senaattori Amidala ja jediaskelmien Vastarinta-Rey, näkivät mittaamattomasti isomman vaivan pukujensa eteen, ja etukäteen arvelutti sekä naamioituminen yleensä että esiintyminen heidän rinnallaan. Vaan eikö mitä: kirppariasunikin sai kovasti kehuja satunnaisilta vastaantulijoilta, ja jo toisena päivänä asussa oleminen tuntui aivan luontevalta. Alkoi jopa tuntua, että naamiaisleikki viime kädessä tekee koko kokemuksesta erityisen. Tätä pitänee pyöritellä vielä erilliskirjoitukseksi, mutta todettakoon tässä vaiheessa vielä, että Lontoossa oli suhteellisesti ottaen huomattavasti vähemmän stormtroopereita kuin Saksassa – kohtaavatko tässä manner-Euroopan fanikunnan erityispiirre ja lentomatkustamisen realiteetit? Ja sekin, että Jedin paluun Slave Leia eli kultabikiniasu oli paljon, paljon harvinaisempi kuin Saksassa. Viime vuosinahan kyseisen asun aseman asiallisuudesta fandomissa on keskusteltu kriittisesti…

Kuvassa (etualalla) vain suomalaisia Celebration-kävijöitä: me ja kohtaamamme kaksikko.

Pyysivät he mukaan neljännentuhannen toverin.
Minäkin olen tietysti tottunut katsomaan tämäntyyppisiä paneeleita netistä streamina ja tallenteina, ja puhtaan uutisen saamisen näkökulmasta se riittääkin. Eräitä nyt missaamiani osia aion katsoa livestreamin tallenteesta ”kotisohvan perässä”. Mutta aivan kuten rokkikeikat eivät tallenteina vastaa paikalla olemista, on näissäkin paikan päällä oma tunnelmansa (ja erityisesti kuninkaallisemme Carrie Fisherin esiintyminen käy kyllä rokkikeikasta: ”I’ve told Daisy not to go through the crew like wildfire. That goes for the boys as well.”). Julkistusten osalta conin huippukohta olikin minulle ilman muuta, ei vuoden varsinainen tähti Rogue One, vaan Rebelsin kolmoskauden paneeli. Paljastukset laskettiin kyllä välittömästi nettiin striimaamattomastakin tilaisuudesta, mutta olipa vain upea hetki olla salissa neljäntuhannen ihmisen tajutessa trailerin aikana, kuka puhuu, ja puhjetessa valtaviin aploideihin suuramiraali Thrawnin saapuessa kuvaan. Samoin oli ehdottomasti oikea valinta jäädä lauantai-iltana katsomaan The Force Awakens pääsalissa, vaikka elokuva nyt jo eräitä kertoja nähty onkin. Tunnelmaa ja taputuksia riitti sielläkin, ja tuntui muutenkin perin oikealta katsoa viikonlopun aikana yksi seitsemäsosa sitä asiaa, minkä ympärillä kaikki tämä muu hullutus pohjimmiltaan on.

Lopuksi oli loppu.

Kaiken hienouden jälkeen on sanottava, että kyllä Euroopan Celebration sittenkin oli Lucasfilmille eräänlainen välivuosi. Silmiinpistävän iso osa ohjelmasta oli otsikkotasolla aivan samaa kuin kolme vuotta sittenkin (Mark Hamill, Fisher, Ray Park…), vaikka franchise on kokenut välissä suurimman muutoksensa kymmeneen vuoteen. Seiskaepisodin suurimman tähden Daisy Ridleyn poissaolo kotikaupunkinsa Lontoon conista oli erityisen huutava vääryys. Ja lopulta se, että loppupaneeli, striimaamaton Future Films -sessio, oli korkeista odotuksista huolimatta lähes uutiseton, tuntui tyylivirheeltä. Paljon kivoja tiedonmuruja paneelissa kyllä oli: livetwiittasin niitä itsekin, mutta niiden tässä luettelemisen sijaan ohjaan nyt lukemaan Slashfilmin jutun. Aika pienikin silaus tämän päälle olisi riittänyt kääntämään loppuilmeen isoon virneeseen: vaikkapa Kelly Marie Tranin ensimmäinen haastatteluhetki Star Wars -galaksiin liittymisestään tai Celebrationissa in cognito paikalla olleen Colin Trevorrown tervehdys. Mutta ei: Lucasfilm luuli, että kaikkien jo tietämän nuori Han Solo -roolivalinnan virallistaminen riittäisi. Alden Ehrenreich oli kyllä kiva saada lavalle, mutta minäkin olin jo unohtanut, että jo ajat sitten luotettavasti uutisoitua roolia ei tosiaan ollut virallisesti julkistettu…

Vaan ei se loppuilme kauaksi virneestä jäänyt nytkään. Paluumatkalla hotellille poikkesimme DLR-junalinjalta kaksi pysäkkiä sivuun Canary Wharfille ottaaksemme pari valokuvaa ja ihaillaksemme kaukaista galaksia livenä, metrojen saapuessa paikalle meidän todellisuudestamme. Tämäkin on vielä myöhemmin oman kirjoituksensa arvoinen juttu.

Canary Wharfin metroasema, melkein kivenheiton päässä Lontoon Excel-messukeskuksesta ja silti pian tuttu Rogue Onesta. (kuva: Aki Jörgensen)

Mutta nyt sitä unta.