Boba Fett, Underworld ja The Mandalorian: Ensimmäinen näytelty sarja ammentaa kesken jääneistä edeltäjistään

The Mandalorian, jonka ensimmäisen kauden viimeinen jakso julkaistiin Disney+:ssa Suomessa tänään, on ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja. Se kertoo uusista hahmoista ja uutta tarinaa jopa niin tarkkaan, että ensimmäisellä kaudella mukana ei edes vilahda ketään vanhaa tuttua hahmoa. Tietenkään se ei siis myöskään perustu mihinkään aiempaan kirjaan, sarjakuvaan, peliin tai muuhun tarinaan (itse asiassa Star Wars -elokuvissa ja sarjoissa ei ole vielä nähty yhtään varsinaista adaptaatiota, vaikka suuramiraali Thrawnin kaltaisia suuriakin aiemmin olemassa olleita aineksia toki on kierrätetty esimerkiksi Rebels-animaatiosarjaan).

The Mandalorianin on luonut ja pääkäsikirjoittajan roolissa kynäillyt Jon Favreau, joka itse asiassa ei ole mikään superluokan Star Wars -fani. Favreau ei siis varmasti edes tunne noita aiempia teoksia samalla tarkkuuden tasolla kuin sarjan tuottaja, SW-animaatiosarjojen guru Dave Filoni, joka Favreaun itsensä mukaan usein huomauttaa hänelle, että ”näin ei voi tehdä Star Warsissa”. The Mandalorian myös sijoittuu aikakauteen, jota uusissa Star Wars -tarinoissa ei ole vielä juuri käsitelty eli vuosiin jonkin aikaa Jedin paluun jälkeen, mutta ennen jatko-osatrilogian vuosia. Sarjan pääosin kiittävissä arvioissa toistuu kehu siitä, kuinka ”erilainen” sarja kaikkeen muuhun Star Warsiin verrattuna on – tästä kirjoitin itsekin, kun viimeksi kirjoitin.

Mutta kulkeeko The Mandalorian sittenkään niin uusilla ja ennen kulkemattomilla poluilla? Itse asiassa The Mandalorianilla on ainakin kaksi täysin suoraa edeltäjää – vaikka niistä kumpaakaan emme ole varsinaisesti nähneet. Käsittelen niitä tässä kirjoituksessa, joka ei käsittele kakkoskautta koskevia huhuja eikä siis spoilaa tulevia uusia jaksoja.

The Mandalorianin seitsemäs jakso ”The Reckoning” kokosi nimihahmon aiemmin erillään kohtaamat sivuhahmot yhteen: kuvassa kolmikko Cara Dune (Gina Carano), Mando (Pedro Pascal) ja Greef Garga (Carl Weathers).

The Mandalorianin kaikkein vahvin esikuva tuijottaa meitä silmiin sarjan lähes jokaisessa kuvassa. Pelkästään nimettömänä mandalorialaisena esiintyvä mandalorialainen on ammatiltaan palkkionmetsästäjä, ja hänet esitellään meille sarjan alussa armottoman tehokkaana yksinäisenä sutena. Haarniska, johon hän pukeutuu, tuli kuitenkin alunperin kuuluisaksi toisen armottoman tehokkaan palkkionmetsästäjän kantamana.

The Mandalorian -sarjan mandaloriaani ei ole Boba Fett. Monessa mielessä hän kuitenkin voisi olla – tai, ehkä oikeammin hän on Boba Fettin vanha idea. Boba toki on tavattu laskea Star Wars -maailmassa pahikseksi ja Mando ryhmittyy sarjan päähenkilönä hyvikseksi, ja alkaa muutenkin käyttäytyä koko ajan hyvismäisemmin rikkoessaan palkkionmetsästäjien etiikkaa alkaessaan suojella ”Baby Yodaa”. Sarjan alkutilanteessa kyse on kuitenkin hyvin samankaltaisesta päänahkojen metsästäjästä, joka saa aina kiinni jahdattavansa – ja jos Boba Fett tulkitaan vain duunilleen omistautuneeksi ammattilaiseksi, ei häntäkään ole syytä dumata täysin ”pahaksi”. Boban ja Mandon yhtäläisyydet eivät edes jää haarniskaan ja ammattiin, vaan ne ulottuvat hahmojen luonteisiin asti: molemmat ovat vaitonaisia, eivät mielellään paljasta omia henkilökohtaisia tavoitteitaan eivätkä itse asiassa vaikuta juuri perustavan elämästä työnsä ja kulloisenkin keikan ulkopuolella. Tämä kaikki johtuu ainakin osin siitä, että molempien hahmojen näyttelijät on ohjattu kuvauksissa suoraan hakemaan tulkintansa perusta Clint Eastwoodin nimettömästä miehestä Sergio Leonen länkkäreissä, joka niin ikään ei varsinaisesti ollut mikään hölösuu eikä oikeastaan luonnehahmokaan.

Kun Mandon oikean nimen ja kasvojen salaperäisyyttä vielä sarjassa korostetaan, en ihmettele lainkaan, että moni kasuaalimpi katsoja todennäköisesti ykköskauden ajan olettaakin, että kyseessä on Boba Fett – tai ehkä yllättyy tajutessaan jossain vaiheessa, että näin ei ole. Itseäni puolestaan kiusaa ainakin jonkin verran se, että ainakin ykköskaudella Mando todellakin oikeastaan kaikilla perusteilla voisi olla Boba Fett, eikä sarjassa mikään muuttuisi. Tavallaan jopa minua siis ihmetyttää, ettei Mando paljastu Boba Fettiksi – tai ainakin hieman ärsyttää, että meille kerrotaan ikään kuin toista tarinaa aivan samanlaisesta palkkionmetsästäjä-mandaloriaanista.

Boba Fett, se alkuperäinen mandalorialaiseen haarniskaan pukeutunut palkkionmetsästäjä.

Joku pitkän linjan Star Wars -fani saattaa melkein pöyristyä edellisestä. Bobahan paljastui prequeleissa Jango Fettin ”muokkaamattomaksi” klooniksi, eikä hän siis suinkaan ole Mandon kaltainen löytölapsi. Syvemmälle Boba-loreen uppoutuneet tietävät myös, että Jango ja täten myös Boba eivät haarniskastaan huolimatta oikeasti ole mandaloriaaneja, joiden perinteitä sarjan Mando puolestaan tarkkaan seuraa. Boba Fettille Voimaa käyttävä ”Baby Yoda” ei myöskään olisi samanlainen outo ilmestys kuin sarjan Mandolle, sillä Boban isä peräti kuoli jedien käsissä Kloonien hyökkäyksessä, ja hahmolla itsellään on pitkä historia taisteluista Luke Skywalkerin kanssa. Ja jonkun mielessä saattaa tietysti olla vielä sekin seikka, että Boba heitti henkensä sarlaccin kidassa Jedin paluussa, jonka jälkeen The Mandalorian siis tapahtuu…

Pidän kuitenkin kantani. Se, että Mandolla vaikuttaa olevan trauma vanhempiensa kuolemasta, nimenomaan täsmää siihen, että Bobakin menetti isänsä nuorena. Suurin osa muista Boban henkilöhistoriaan liittyvistä seikoista sen sijaan jäi vanhan expanded universen eli Legendsin puolelle eikä siten ole enää nykyisin kaanonia – vaikka nimenomaan se taustafakta, että Boba ei ole mandaloriaani, on George Lucasin keksintö ja siten totta edelleen. Joka tapauksessa ei olisi mitenkään mahdotonta sovittaa Boba Fettin nykykaanonin harvojen esiintymisten lomaan vahvempaa suhdetta varsinaisten mandaloriaanien kulttuuriin. Mitä taas tulee sarlacciin, vaikuttaa hyvin epätodennäköiseltä, että Tatooinen aavikkokuoppaolento sulattelisi Bobaa tuhannen vuotta tässäkään kaanonissa: Legends-tarinoissa Boba kyllä palasi, ja The Mandalorianin Tatooinelle sijoittunut viitosjakso päättyi salaperäisen hahmon lähestymiseen autiomaassa…

Kuka käveli Tatooinen autiomaassa The Mandalorianin viitosjakson lopussa? Olennaisempi muotoilu: Kenen meidän haluttiin näkevän kävelevän nimenomaan Tatooinen autiomaassa?

The Mandalorianin kenties suurin Boba-kytkös on kuitenkin ulkoelokuvallinen. Se on se, että vuonna 2018 ensi-iltansa piti saada Boba Fettin oma elokuva, jonka olisi ohjannut Josh Trank ja kirjoittanut SImon Kinberg joko Trankin kanssa tai ilman häntä. Trankin ohjauspesti julkistettiin vuonna 2014 ja peruttiin seuraavana vuonna, eikä leffan aihe ehtinyt virallisiin tiedotteisiin. Myöhemmin minä ja muut aihetta seuranneet olemme voineet koota nämä tiedot murusista: Trankin aihe tosiaan oli Boba Fett, ja ensi-iltavuosi oli se, jolle sittemmin sijoitettiin Han Solon soolo.

Siitä en ole kuullut tai nähnyt missään mitään etäisesti kantavaa tiedonmurua, millainen kehitteillä ollut Boba-tarina oli. Uskottavin huhu oli se, jonka mukaan Disneyllä oli projektinsa kanssa ongelmia siinä, kuinka pahishahmo kantaisi oman elokuvansa ainakin eräänlaisena hyviksenä. Vähemmän uskottaviin kuului väite, että Michael Fassbender näyttelisi elokuvan pääosassa hahmoa, joka ei olisi tuntemamme Boba Fett, mutta joka käyttäisi silti samaa haarniskaa ja samaa nimeä.

No, The Mandalorianin idea on yksi vastaus pahishahmon ongelmaan: keikka, joka muistuttaa armotonta palkkionmetsästäjää hänen omasta historiastaan yksin jääneenä lapsena, ja joka siten saa hänet kääntymään palkkionsa maksajaa vastaan.

En toki voi tietää, muistuttaako Jon Favreaun keksimäksi kerrottu The Mandalorian -tarina millään tavalla tekemättä jääneen Boba Fett -leffan tarinaa. Veikkaan, että todennäköisesti ei. Mutta yleisellä tasolla, silmät siristäen: nyt Disney-Lucasfilmilla on kuin onkin ”Boba Fett -tarinansa”, eikä siinä ole enää pahis-päähenkilön ongelmaa – tosin se ei tarkkaan ottaen kerro Boba Fettista, vaan toisesta samannäköisestä ja -oloisesta kaverista (joka ei sentään käytä samaa nimeä).

Tältä olisi voinut näyttää ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja jo noin 12 vuotta sitten: Underworld.

Se toinen The Mandalorianin suorana edeltäjänä ajattelemani projekti on niin ikään Lucasfilmin hyllyllä, kesken jätettyjen hankkeiden varastossa. Tarkoitan sitä hanketta, jonka George Lucas näki Star Warsin tulevaisuutena ennen Disney-kauppoja: Underworld-sarjaa.

Lucas yritti viedä Star Warsin telkkariin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, siis ennen suoratoistopalvelujen aikakautta. Hän palkkasi joukon taitavia käsikirjoittajia kirjoittamaan kymmeniä jaksokäsikirjoituksia. Tähtäimessä oli The Clone Warsin tapainen enemmän tai vähemmän irtonaisista jaksoista koostuva antologiasarja, mutta joka tällä kertaa olisi näytelty ja sijoittuisi Imperiumin ja kapinaliiton vuosiin. Fokus oli projektin nimen mukaan galaksin alamaailmassa, mutta myös saagan päähenkilöt Han Solosta Darth Vaderiin olisivat esiintyneet sarjassa ajoittain. Samaan aikaan Lucas itse yritti kehittää tekniikkaa ja tuotantoprosesseja sellaisiksi, että käsikirjoitukset olisi voitu toteuttaa tv-budjetilla. Lopulta Lucas hylkäsi hankkeen liian kalliina, pani tulille jatko-osatrilogian tuotannon ja myi yhtiönsä Disneylle. (Kirjoitin Underworldista alkuvuodesta, kun netissä kiersi kuvauksia varten tehty tekninen testivideo.)

Noin 15 miljoonan dollarin jaksobudjetilla The Mandalorian tuskin on ainakaan halvempi kuin mitä Underworld olisi ollut, mutta sarjojen budjetit ja markkinat ovatkin mullistuneet reilussa 10 vuodessa. Tässä välissä on – taas, pienistä murusista – selvinnyt syy siihen, miksi Underworldia ei tulla koskaan näkemään ja miksi silti esimerkiksi projektin kesken jääneitä hedelmiä esittelevää kirjaa voi olla turha odottaa. Disney-Lucasfilm nimittäin ammentaa Underworldista koko ajan.

Kertomus Han Solon ja Chewbaccan ensitapaamisesta? Tämä oli yksi Underworld-käsis. Millennium Falconin päätyminen Landolta Hanille? Samoin. Kuolemantähden suunnitelmien sieppaaminen? Jep, Underworld-käsis.

Saapa nähdä, vieläkö Mandon tie vie Coruscantiinkin. Kuva julkaisemattomasta pelistä Star Wars: 1313.

Rogue Onen ja Solon juuret ovat siis Underworldissa, vaikka kumpikin toki kirjoitettiin elokuvaksi aivan puhtaalta pöydältä. Underworld-juuret olivat myös Star Wars: 1313:lla, Coruscantin alamaailmaan sijoittuvalla juonellisella pelillä, jossa pelaaja olisi ohjannut nimenomaan Boba Fettia (ja joka itse sittemmin jäi kesken, eikä peliä julkaistu). Tottakai Underworldissa olisi käsitelty myös palkkionmetsästäjiä, luultavasti myös itseään Boba Fettiä. Ja sitä paitsi Underworldin tuottaja Rick McCallum kuvaili sarjaa ”Deadwoodiksi avaruudessa”, joka viittasi siis suoraan westerneihin.

Jopa The Mandalorianin varsinainen juoni haiskahtaa tarinalta, jonka idea saattaisi hyvin olla peräisin samoista käsistalkoista: siis esimerkiksi tasolla ”palkkionmetsästäjä suojelee Yodan rotuun kuuluvaa vauvaa”. (Yodan rodun historia on niitä kohtia Star Wars -lorea, johon kukaan ei Lucasin aikana olisi saanut koskea ilman Lucasin omaa aloitetta, eikä Disneyn aikanakaan ole tätä sarjaa ennen vihjattu mitään tähän suuntaankaan.) Tai jos se idea olisikin ollut täysin Favreaun oma, The Mandalorianin kahdeksanjaksoisesta ykköskaudesta noin puolet muodostavat yksittäistarinat, jotka voisivat hyvin olla ideoita Underworldiin melkein minkä tahansa hahmon ympärille: ajatellaanpa vaikka jaksoa, jossa Mando osallistuu rikollisjengin järjestämään pakoon droidien miehittämästä vankila-aluksesta.

Tämä spekulointi voi toki mennä metsään, ja yhdelläkään The Mandalorian -käsiksellä ei tarvitse olla mitään suoraa tekemistä Underworldin aarrearkkuun lukittujen tekemättömien käsisten kanssa. Aivan vähimmillään tuo tekemätön sarja häilyy The Mandalorianin taustalla siksi, että tästä nyt tuli Underworldin sijaan se ensimmäinen näytelty SW-sarja – ja siksi, että design-osastolla monet Underworldia visioineet ihmiset olivat lopulta toteuttamassa The Mandaloriania.

Omasta mielestäni on silti myös selvää, että The Mandalorian täyttää tämänkin katsojilta piilotetun epäonnisen edeltäjänsä paikkaa samaan tapaan ”yleisellä tasolla, silmät siristäen” kuin se korvaa Boba Fett -elokuvaakin. Ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja kun näin oli kuin olikin galaksin alamaailman pariin sijoittuva sarja, joka koostuu enemmän tai vähemmän irtonaisista jaksoista, aivan kuten George Lucas tavoitteli – ja vaikka se ei sitten sijoittunutkaan Imperiumin vuosiin, siinä kyllä nähdään stormtroopereita.

The Mandaloriania on kiva katsoa, koska se ei tunnukaan tutulta

Joidenkin mielestä The Mandalorian on parasta Star Warsia sitten Jedin paluun. Toisten mielestä taas… no, toisten mielestä se ei ole ihan niin hyvä. Juuri kukaan ei kuitenkaan tunnu varsinaisesti inhoavan sarjaa, mikä taitaa tehdä siitä keskiarvoltaan tykätyimmän Disney-aikaisen Star Wars -nimikkeen. Se on hyvä saavutus jo sinänsä.

The Mandalorianin ensimmäisestä kaudesta on tätä kirjoittaessani ”näytetty” Suomen Disney+:ssa viisi jaksoa kahdeksasta. Koska joka tapauksessa katsomme näin sarjaa täysin jälkijunassa verrattuna sen maailman ensi-iltaan, aion kirjata jonkinlaisen oman tuomioni ykköskaudesta vasta sen jälkeen, kun se on kokonaisuudessaan annettu suomalaistenkin katsottavaksi. Tässä kirjoituksessa muutama astetta neutraalimpi sana sarjan reseptistä.

Kirjoitus spoilaa The Mandalorianin tätä kirjoitettaessa Suomen Disney+:ssa julkaistuja ensimmäisen kauden jaksoja 1-5, mutta ei jaksoja 6-8 eikä tulevaa toista kautta.

”Baby Yoda” ja ”Mando”. Harvassa ovat tv-sarjat, joiden kummallakaan päähenkilöllä ei ole varsinaista nimeä!

Silläkin uhalla, että tämä lause menee sinne kritikoinnin puolelle: parasta The Mandalorianissa on se, että se on aivan oma eläimensä.

The Mandalorian ei muistuta tyyliltään tai tunnelmaltaan läheisesti yhtään Star Wars -elokuvaa. Eniten Rogue Onea, niin sanotun realisminsa vuoksi, mutta siihen, kaikkiin muihin elokuviin ja tietenkin myös Star Wars -animaatiosarjoihin verrattuna se on hidas ja rauhallinen. Oli toki etukäteen tiedossa, että pääkäsikirjoittaja-tuottaja Jon Favreau, tuottaja-ohjaaja Dave Filoni ja muut tekijät olivat ottaneet mallia Clint Eastwoodin westerneistä, mutta silti oli ehkä odottamatontakin, kuinka verkkainen ja vakava avaruuslänkkäri tämä ensimmäinen näytelmäsarja olisikaan.

Merkittävän osan tunnelmasta tuo se, että sarja ainakin tällä ensimmäisellä kaudellaan keskittyy niin voimakkaasti vaitonaisen ja nimettömän nimihenkilönsä (Pedro Pascal) ympärille. Koska Mandolla ei ole ”lasta” (joka sarjan ulkopuolella tunnetaan Baby Yodana) lukuunottamatta vakituisia juttukavereita mukanaan, hän ei turhia lörpöttele. Kohdattujen hahmojen kanssa vaihdetaan pakolliset sanat, kunnes yksinäinen cowboy jatkaa matkaansa.

Ja koska sarjan kerronnassa ei siis ole mukana myöskään toisaalla seikkailevia hahmoja, joiden kuulumisia katseltaisiin välillä, kerronta ei myöskään leikkaa Mandosta vähän väliä noihin toisiin hahmoihin. Tällainenhan on tavallista tv-sarjoissa, joiden jaksojen rakenteissa usein jopa suoraan erottuvat niin sanottu pääjuoni ja toisten hahmojen omat b-juonet, ja samoin Star Wars -tarinoissa, joissa planeetalta toiselle hypellään yleensä turhankin tihein aikavälein. Mutta ei siis The Mandalorianissa – edelleen ainakaan tällä ensimmäisellä kaudella.

Jossain toisessa sarjassa Nick Nolten ääninäyttelemä ugnaught (”I have spoken”) olisi ilman muuta kirjoitettu toisen jakson lopussa lyöttäytymään pysyvästi päähenkilön seuraan.

Sen verran Star Wars -kliseitä on sopassa mukana, että Mando on toki orpo. Kaukaisessa galaksissa se yleensä enteilee sitä, että päähenkilön kadonneeseen tai kuolleeseen vanhempaan vielä jossain vaiheessa törmätään. Toistaiseksi tämäkään tuttu piirre ei ole tehnyt Mandosta mitenkään tavanomaista kaukaisen galaksin protagonistia, mikä johtuu ainakin kahdesta seikasta: ensinnäkin The Mandalorianin päähenkilö ei ole leimallisesti ”nuori” siinä missä likimain tai kirjaimellisesti alaikäiset Anakin, Luke, Rey, Jyn, Ahsoka tai Ezra – ja toisaalta hän ei ole myöskään noiden kaikkien tavoin ”viaton”.

Päinvastoin, itse asiassa. Ehkä häkellyttävintä The Mandalorianissa on, kuinka huonosti koko perheen Disney+:n lippulaivasarjan päähenkilö käyttäytyy. Vaikka Mando toki pelastaa Baby Yodan hengen ja lunastaa sillä teolla itsensä sarjan hyvis-sankariksi, tätä hairahdustaan lukuunottamatta hän on ollut ja on sarjan alussa yhä palkkionmetsästäjä, joka todellakin harjoittaa ammattiaan, ja jolle ihmis- tai alienhenki on halpa. Esimerkiksi toisessa jaksossa Mando täräyttelee pyssyllään hengiltä suhteellisen viattomia jawa-parkoja, joiden kanssa sitä paitsi hetken kuluttua käy kauppaa, eikä sarjan kerronta häntä tällaisista surmatöistä edes mitenkään soimaa. Toisaalla sarjassa käytetään tappovälineenä muun muassa liekinheitintä. Sen jälkeen sarjan ikärajaa on ainakin minun kirjoissani melko vaikea perustella niin sanotulla fantasiaväkivallalla, jonka nimissä esimerkiksi Luke Skywalker voi huoletta sankaruutensa säilyttäen ammuskella laserpyssyllä haarniskaan verhoutuneita iskusotilaita.

Star Wars -tarinoista löydän tällaiselle päähenkilölle lähimmät vastineet oheistarinoiden eli niin sanotun expanded universen puolelta. Nimetöntä mandalorialaista sattumoisin kovasti muistuttavasta (palaan tähän myöhemmin) palkkionmetsästäjä Boba Fettistä on kerrottu etenkin sarjakuvissa tarinoita, joiden päähenkilö ei siis todellakaan ei ole mikään moraalis-eettisesti suoraselkäinen sankari. Viime vuosien parhaan Star Wars -sarjakuvan Doctor Aphran päähenkilö pettää jatkuvasti liittolaisiaan ja polttaa siltoja takanaan, vaikka toki oman draamansa edetessä on kehittänyt vähitellen omatuntoakin. Ja luonnollisesti Star Wars -kirjallisuudessa on pitkät perinteet kaikkien varsinaistenkin ilkiöiden nostamisesta omien seikkailujensa keskushenkilöiksi: Darth Vaderin, Maulin, Thrawnin ja niin edelleen.

Vaikka näissä kypärissä tuskin on tarkoitus kuvitella olevan sisällä päitä, niin kyllähän näiden esillepano melko brutaaliin väkivaltaan viittaa. Viesti kuuluu kutakuinkin: ”Imperiumin sotilaat, näin teille käy!”

Jos verkkainen tunnelma ja järkähtämätön päähenkilö ovat The Mandalorianin omaleimaisuuden keskeiset rakennuspalikat, on niiden päälle pinottu vielä monia pienempiä. The Mandalorianissa on esimerkiksi tuntuvasti vähemmän huumoria kuin Star Wars -elokuvissa tai sarjoissa yleensä: hymähdysten paikoista vastaa lähinnä sammakoita syövä Yoda-lapsi. Tai se, että Ludwig Göranssonin säveltämä tunnelmallinen musiikki pysyttelee suurimman osan aikaa ihailtavan kaukana John Williamsin tutusta sinfoniatyylistä (jota esimerkiksi standalone-leffojen Rogue Onen ja Solon säveltäjät vielä mukailivat).

Tuopa sarjaan oman tunnelmansa jopa jaksojen pituus. Kun lyhimmät The Mandalorian -jaksot ovat vain noin 30-minuuttisia, niihin rakentuu toisenlainen draaman kaari kuin tv-sarjojen jaksoihin tavallisesti. Perinteinen mainoskanavasarjan jaksopituus oli 22 tai 42 minuuttia, ja HBO vakiinnutti kaapelikanavien draamasarjojen jaksot pitkäksi aikaa noin tunnin mittaisiksi. Suoratoistoaikana, jolloin jaksojen pituudet tosiaankin voivat vapaammin vaihdella kunkin käsikirjoituksen tarpeiden mukaan, näistä on alettu lipsua, mutta syvälle sarjakerronnan luihin ja ytimiin ne ovat menneet. Kun The Mandalorianin eräistä jaksoista puuttuu se noin 10 ylimääräistä minuuttia, joilla ne olisi ennen vanhaan venytetty mainosslottien tarpeisiin, lopputulos tuntuu raikkaalta.

Minulle tämä kaikki yleisestikin tekee The Mandalorianista virkistävää katseltavaa – ja luulenpa, että muillekin. Itse asiassa uskon tämän omaleimaisuuden olevan aivan oleellinen syy sarjan hyvälle vastaanotolle. Vaikka olen muistaakseni joskus kirjoittanut, että Lego Star Wars: The Freemaker Adventuresiin ”tuhlattiin” täydelliseltä vaikuttanut SW-näytelmäsarjan lähtöidea (se sijoittuu Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun väliin ja kertoo romunkerääjäperheestä, joka sotkeentuu Imperiumin ja Kapinaliiton väliseen sotaan), olen nyt vain tyytyväinen siitä, että The Mandalorian erottuu liki kaikesta muusta franchisen tarjonnasta juuri tällaisenaan.

Viimein The Mandalorian: Star Warsin tämän hetken lippulaiva rantautuu Suomeenkin

Tänään se sitten viimein koittaa: hetki, jolloin The Mandalorian -sarjaa voi nähdä laillisesti Suomessa.

Tämä tapahtuu melkein päivälleen 10 kuukautta sen jälkeen, kun sarjan ykköskauden ensimmäinen jakso julkaistiin Yhdysvalloissa ja parilla muulla alueella tuolloin auenneessa Disney+ -suoratoistopalvelussa. Ja se tapahtuu, hassua kyllä, perinteisellä lähetysvirtakanavalla, sillä tuo pilottijakso nähdään tänään sunnuntaina Fox-kanavalla kello 21. Kyse on markkinointinäytöksestä sille, että Disney+ aukeaa Suomessa tiistaina.

The Mandalorian on nyt niin lähellä, että tähän promokuvaan perustuva juliste on kiusoitellut minua jonkin aikaa minunkin kotini ikkunasta näkyvän bussipysäkin kyljessä.

Disneyllä selvästi uskotaan muutenkin perinteisiin lähetysjärjestelyihin. Vaikka The Mandalorianin ykköskausi on tosiaan ollut nähtävillä suoratoistopalvelussa monissa maissa jo kuukausia, esimerkiksi Suomessa jaksot julkaistaan silti nyt aukeavaan palveluun perinteistä telkkariesitystä mukailevalla viiveellä. Tiistaina The Mandaloriania voi katsoa palvelussa kaksi ensimmäistä jaksoa, seuraavat julkaistaan viikon välein perjantaisin. Täten 8-jaksoinen ykköskausi on saadaan juuri nähdyksi meilläkin, kun toinen kausi alkaa kaikille Disney+:n käyttäjille yhtä aikaa 30. lokakuuta.

Tuntuu nurinkuriselta, vaikka vain muutama vuosi sitten – käytännössä ennen Netflixin maailman- ja Suomen-valloitusta – tällainen tietysti oli aivan normaalia. Itse ymmärrän oikein hyvin päätöksen julkaista tällaisen kiihkeästi odotetun sarjan jaksot ensiesitykseen viikon välein, koska silloin saadaan aikaan jännitystä ja spekuloinnin mahdollisuuksia, jotka molemmat tavallaan jäävät kokematta, jos kokonainen kausi törkätään kerralla binge-katsottavaksi. Mutta tämä niin sanotun vanhan kauden hidas julkaiseminen tuntuu kyllä ylimääräiseltä kiusalta meille, jotka olemme odottaneet The Mandaloriania jo sen 10 kuukautta!

Promokuviensa, nimensä ja päähenkilönsä vuoksi The Mandaloriania voisi erehtyä luulemaan Boba Fett -sarjaksi. Sehän se ei kuitenkaan ole, vaan kyse on täysin uudesta tarinasta.

No, mutta tänään siis odotuksen ensimmäinen vaihe sentään päättyy. Samoin päättyy tämän blogin melko tarkkaan pitänyt The Mandalorian -hiljaisuus, joka perustui siihen, että meillä virallisesti esittämättömästä sarjasta (jota ei siis voinut luvallisesti edes rahalla tilata itselleen) ei oikein ollut mielekästä kirjoittaa pohdintatekstejä suomeksi.

Se on tietysti realismin nimissä selvää, että Suomessakin on ykköskauden omia reittejään katsoneita. Vielä useampi on enemmän tai vähemmän spoilaantunut. Sarjan ensimmäinen jakso sisältää periaatteessa jopa yllätyskäänteen, joka hämmästyttävää kyllä ei vuotanut huhusivuille nettiin ennen sen ensiesitystä. Tässä vaiheessa käänne tuskin kuitenkaan yllättää enää juuri ketään sarjasta kiinnostunutta, koska se on spoilattu sarjan ja oheistuotteiden markkinoinnissa aina suomalaisten tavarataloketjujen sanomalehtimainoksia myöten. Mutta palaan siihen, kuten muutenkin jakson sisältöön, kuitenkin vasta tämän jälkeen.

Mitä spoilaamatonta nyt sitten haluan tässä vaiheessa sanoa sarjasta, josta niin moni on kymmenen kuukauden aikana ehtinyt sanoa niin paljon spoilaavastikin? Juonen lähtökohdasta puhuminen kai on ainakin jokseenkin turhaa, vaikka sen voi toki lyhyesti sanoa, että The Mandalorian sijoittuu aikaan 5 vuotta Jedin paluun jälkeen (eli 25 vuotta ennen The Force Awakensia) ja se on aivan uusi tarina, jonka pääosassa ei ole esimerkiksi elokuvista tai animaatiosarjoista tuttuja hahmoja.

Mutta sitä enemmän haluan sanoa saatesanoiksi jotain The Mandalorianin roolista Star Warsin nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.

Ohjaajalegenda Werner Herzog Star Warsissa on ehdottomasti niitä näkyjä, joita en olisi elämässäni kuvitellut näkeväni.

The Mandalorian ei ole vain ensimmäinen ns. ”live action” eli näytelty Star Wars televisiosarja. Se on, osin siitä riippumattomien tapahtumien seurauksena ja siten ehkä vähän vahingossakin, tällä hetkellä suuren Star Wars -franchisen lippulaiva.

Solon ja The Rise of Skywalkerin tuotantojen ongelmat, edellisen taloudellinen epäonnistuminen ja ehkä myös jälkimmäisen taiteellinen epäonnistuminen (vaikka tätä viralliset yhtiötahot eivät toki ainakaan tässä vaiheessa myönnä) johtivat siihen, että Disney-Lucasfilmin suuret suunnitelmat vuosittaisista Star Wars -elokuvista pantiin tauolle. Seuraavan warssin piti ilmestyä valkokankaille vasta kolme vuotta episodi IX:n jälkeen eli jouluna 2022. Sitten tuli koronavirus, joka pysäytti kaikki Hollywoodin tuotannot ja siirsi liki kaiken julkaisua eteenpäin. Star Warsille tämä tarkoitti, että seuraavan elokuvan ensi-iltapäivä on nyt joulukuussa 2023, ja tietenkään kukaan ei vielä tiedä, tavoitetaanko sitäkään. Kyseiselle elokuvalle ei ole julkistettu aihetta, ohjaajaa eikä nimeä, mutta Star Wars -elokuvien aihioita on kehitteillä ainakin Rian Johnsonilla, Taika Waititilla ja Kevin Feigellä.

Samaan aikaan kun elokuvatuotannot kompuroivat, Star Warsin oli koko ajan määrä laajentaa jalansijansa kotiruutujen puolelle. Tämä oli hyvin luonteva suunta: olivathan animaatiosarjat jo olleet menestyksiä, ja yrittihän George Lucas itse siirtää saagansa jatkamaan elämäänsä telkkarissa jo vuosien 2005-2010 välisenä aikana. Siitä, mitä Lucasin Underworld-sarja olisi voinut olla, saatiin pieni väläys viime talvena, kun netissä ihmeteltiin projektin tekniikan demovideota.

Underworld ei toteutunut, ja Lucasin aikaan kirjoitutetut kymmenet periaatteessa valmiit käsikirjoitukset jäivät omistajaa vaihtaneen Lucasfilmin hyllylle. Aika ei ollut vielä kypsä: uskottavasti toteutettu Star Wars -sarja olisi tullut liian kalliiksi tuottoihin nähden, jotka olisi pitänyt hakea perinteisen telkkarin syndikoinneista. Nyt tilanne on toinen kahdesta syystä. Koitti suoratoistopalvelujen aika, joka tarkoittaa, että Star Wars -sarjat valmistuvat nyt tv-lähetysten sijaan keskeiseksi vetovoimatekijäksi Disney+-tilaajien kuukausimaksuille. Ja koitti aika, jolloin mielikuvitukselliset lavasteet ja tehosteet voidaan aidosti toteuttaa verrattain edullisesti, esimerkiksi projisoimalla taustat jo kuvaustilanteessa 360-asteen led-videoseinälle näyttelijöiden taustalle, kuten The Mandalorianissa on menestyksekkäästi useimmissa kohtauksissaan tehty.

Yli kymmenen miljoonan dollarin jaksobudjetillaan The Mandalorian on tietysti kaukana halpiksesta. Kolmas noin kymmenen vuoden sisällä muuttunut tekijä taitaa kuitenkin olla se, että niin sanotusta telkkarista (eli käytännössä suoratoistosta) on tullut kymmenen vuoden sisällä media, johon ollaan valmiita panostamaan elokuviin vertautuvia summia. Samalla on käynyt sikäli hassusti, että erityisesti amerikkalaisesta näkökulmasta niin sanottuun aikuiseen makuun olevat tarinat ovat melkein kokonaan hävinneet valkokankailta ja siirtyneet suoratoistopalveluihin, usein toteutetuiksi nimenomaan sarjoina. Se, että Hollywoodin nimiohjaajatkin tekevät nyt projekteja suoratoistopalveluille ei johdu (pelkästään) siitä, että Netflix, HBO, Amazon, Apple ja Disney heitä kaikkia sinne kilvan kosiskelevat, vaan myös siitä, että elokuvien puolella ei tällä hetkellä ole rahoittajia sellaisille tarinoille ja taiteelle, joita suoratoistopalvelut tilaavat.

Jon Favreaun tuottama ja kirjoittama (ohjaajat vaihtelivat jaksojen välillä) The Mandalorian oli siis tekeillä Star Wars -elokuvista riippumatta – mutta pikemminkin muista syistä kuin siitä itsestään johtuen pääsi käymään niin, että nyt ollessaan olemassa sillä onkin elokuviin nähden ilmaherruus. Sarjan ykköskausi oli myös sekä fanien että kriitikoiden keskuudessa kehutumpi kuin Solo tai The Rise of Skywalker – vaikka näin erilaisten tarinoiden ja medioiden vertailu on tietysti hapuilevaa ja vaikka The Mandalorianiakin on sentään joistakin piirteistään moitittukin.

The Mandalorianin pahiksiin kuuluu Giancarlo Esposito, joka muistetaan Breaking Badin hyvin hyytävästä roolistaan. Vaan millaisen onkaan oltava pahiksen, jos sarjan hyviskin on palkkionmetsästäjä?

Se, että The Mandaloriania myös markkinoidaan Disney+:n keihäänkärkisarjana, muodostaa kuvioon erään erityispiirteen. Disneyn katalogihan tunnetusti on hyvin perheystävällinen. The Mandalorian kertoo kuitenkin palkkionmetsästäjästä, joka harjoittaa jaksoissa on screen ammattiaan enemmän kuin Han Solo huumeiden salakuljetusbisnestä. Amerikkalaiseen ja Star Wars -elokuvista tuttuun tapaan myös The Mandalorian -mainontaa ja oheistuotteita on suunnattu perheen pienillekin, mutta periaatteessa sarjan ikäraja on kotimaassaan peräti 14, joka perustuu ”sci-fi-toimintaan ja -väkivaltaan sekä joihinkin häiritseviin kuviin”. Kyse ei siis ole aivan koko perheen viihteestä, sillä ikäraja on korkeampi kuin The Rise of Skywalkerilla.

Muutkin tekeillä olevat Disneyn Star Wars -suoratoistosarjat ovat Disney+:n yleisiin koko perheelle -tavoitteisiin nähden ehkä aiheiltaan yllättäviä. Tulossa on prequel-sarja kapinallisvakooja Cassian Andorista, jonka on määrä kertoa, kuinka idealisti kasvaa kapinaliiton black ops -spesialistiksi, joka Rogue Onen alussa ampuu kylmäverisesti oman tiedonantajansa. On Obi-Wan Kenobin oma sarja, joka sijoittuu aikakauteen, jolloin erakoitunut sankari valvoo nuoren Luken äärellä galaksissa, jonka on vallannut pimeys suurelta osin hänen epäonnistumisensa vuoksi. Ja on Leslye Headlandin kirjoittama sarja, jonka aiheesta emme tiedä mitään, mutta joka tekijän taustojen perusteella luulisi olevan jotain ”aivan muuta”: vähintään feminististä, ehkä komediallista, mahdollisesti jopa queeria.

Minun tulkintani tästä on, että korostetun aikuiset Star Wars -sarjat ovat täky, jolla Disney+:aa nimenomaan myydään. Niiden avulla palvelun asiakkaiksi saadaan muitakin kuin lapsiperheitä, joille palvelun suurin sisältömassa kuitenkin on suunnattu, ja joiden jatkuvaan saatavuuteen palvelun pitkäkestoiset asiakkuudet perustunevat.

The Right Stuff, uusi sarjamuotoinen filmatisointi Tom Wolfen astronauttiohjelman alkuvaiheista kertovasta kirjasta, kuuluu Disney Plussan ensimmäisiin omiin sarjoihin. Sekin on täky aikuiskatsojalle.

Kun nämä taustatekijät ynnää yhteen, käy selväksi, että The Mandalorian ja muut tekeillä olevat suoratoistosarjat (Cassian Andorin sarjaa piti kuvata kesällä, mutta koronavirus pani tuotannon tauolle, Obi-Wan -sarjaa, jonka Ewan McGregor äskettäin vahvisti olevan yhden tuotantokauden ns. minisarja, kuvataan ensi keväänä) ovat kaikkea muuta kuin korvike seuraavaa Star Wars -elokuvien sarjaa odotellessa.

Ne ovat monen seuraavan vuoden ajan Star Wars -fanien pääruoka. Ja on jopa mahdollista, että kun ”oikea elokuva” sieltä joskus aikanaan taas tulee, se vertautuu lasten ruokalistan nauraviin nakkeihin.

Jatko-osatrilogian loppukoe: Nyt kun se on ohi, oliko siitä mihinkään?

Pöly on laskeutunut jatko-osatrilogian osalta sen verran, että niin sanotut todelliset mielipiteet alkavat tulla esiin.

Tai ainakin siltä tuntuu, kun jopa ennen niin onnellisen Star Wars -perheen jäseniltä tuntuneet näyttelijätkin ovat alkaneet päästää irti vaitiolovelvollisuuksistaan ja keskinäisistä kehuistaan. Suorimmat sanat tähän mennessä on sanonut John Boyega, joka GQ:n äskettäisessä haastattelussa lausui syvän pettymyksensä siihen, kuinka hänen hahmoaan Finniä käytettiin trilogian kahdessa jälkimmäisessä osassa The Last Jedissä ja The Rise of Skywalkerissa. Boyega puhuu haastattelussa myös ei-valkoisten näyttelijöiden kohtelusta Hollywood-elokuvissa yleisemmin, ja tavallaan käyttää Star Wars -kokemuksiaan vain esimerkkinä isoista rakenteellisista ongelmista, mutta epäselväksi ei jää, mitä hän näistä kaukaisen galaksin elokuvistakin oman hahmonsa osalta ajattelee. ”They gave all the nuance to Adam Driver, all the nuance to Daisy Ridley”, Boyega sanoo ja toteaa, ettei (esimerkiksi) hänen hahmollaan ollut kaarta The Force Awakensin jälkeen. JJ Abramsin paluuta myöhemmin episodi IX:n ohjaajaksi Boyega kutsuu ”heidän paskansa pelastamiseksi”.

Tämä blogi on elellyt pandemiakuukaisina hiljaiseloa. Sinä aikana olen huomannut tekeväni itsekin jonkinlaista tilintekoa suhteestani uusiin elokuviin (joiden tuotannon käynnistyessä tämän oman pohdintakanavani päätin perustaa). Olen kysynyt itseltäni kahta isoa kysymystä, joista ensimmäisessä on kaksi osaa: Kannattiko episodit VII-IX ylipäätään tehdä – tai ainakaan tehdä ne tällaisina kuin ne tehtiin? Ja: Millaiset episodi VII-IX minä sitten olisin halunnut nähdä?

Kuten arvaatte, minun ei ole helppo vastata näihin kysymyksiin. Yritän tässä merkinnässä mahdollisimman tiiviisti parhaani.

The Rise of Skywalkerin loppuhalaus. ”There, for good or bad, it is done”, kuten eräässä aivan toisessa tarinassa sanottiin.

Kysymys 1a. Kannattiko episodit VII-IX ylipäätään tehdä?

Tähän voin periaatteessa vastata hyvin lyhyesti: kyllä.

Yhtenä vastauksena totean, että pidän JJ Abramsin The Force Awakensista ja Rian Johnsonin The Last Jedistä sekä Star Wars -sarjan episodeina että ison rahan viihde-elokuvina arvioituna. Molemmissa on sekä sujuvuutta että nyansseja enemmän kuin monissa jälkimmäisen sarjan kilpailijoissaan, painotuseroilla näiden välillä toki. Etenkin TLJ on kovasti makuuni myös niin sanotuilla elokuvataiteellisilla mittareilla – siis tasolla kuvat, leikkaus, ääni, tunne jne, erotettuna ns. saagan sisäisestä juonesta tai tarinasta. Molemmat ovat jo todistettavasti kestäneet ja kestävät varmasti jatkossakin itselleni hyvin monia katsomiskertoja. Voisi ehkä tiivistää, että The Force Awakens edustaa minulle täydellisen nautittavaa Star Warsia, kun taas The Last Jedi on Disney-aikaisista SW-elokuvista se, jolta olen erityisesti saanut jotain uutta. Täten se, että trilogian kolmas osa, Abramsin The Rise of Skywalker, ei valitettavasti täytä minulle juuri mitään näistä kriteereistä, tarkoittaa sittenkin 2/3 onnistumisia eli matemaattisesti laskettuna peukkua ylös.

Toisena päällimmäisistä vastauksistani totean, että Star Wars -sarjan sisällä uusi trilogia tarjosi aivan vähimmillään ensiluokkaisen päähahmojen joukon. Jälkikäteen arvioiden nimenomaan hahmot kuuluivat trilogian suurimpiin onnistumisiin: pippurinen-mutta-surumielinen romunkerääjä, traagisesti pahan puolelle päätynyt entinen sankari, koulutuksensa hylkäävä stormtrooper ja röyhkeän itsevarma lentäjä-ässä tarjosivat henkilöhahmoina enemmän uutta näkökulmaa kaukaiseen galaksiin kuin uuden trilogian varsinaiset tapahtumat. Erityisesti uudelleenkatselemisen kannalta on hyvin merkityksellistä, että uuden trilogian päähenkilöiden parissa haluaa viettää aikaa – kun taas esimerkiksi prequel-trilogiassa hahmojen etäisyys oli aina yksi keskeisistä ongelmista. Tai toisena vertailuna: myös Marvel-elokuvien suurmenestys perustuu suorastaan häpeämättömästi nimenomaan toimiviin hahmoihin eikä leffojen juoniin.

Tässä olenkin jo ehtinyt viitata eräisiin isoihin ongelmiin. Ennen kuin jatkan niiden parissa, totean ulkoelokuvallisesti stubbilaisena kolmantena pointtinani jatko-osatrilogian olemassaolon oikeutukseksi, että minä olen katsojana nauttinut tästä matkasta.

Vuoden 2012 lopulla kuvittelimme, että Star Wars -sarja olisi valmis ja uusia pitkiä elokuvia ei enää tulisi. Osittain siihen liittyen myös minun henkilökohtainen suhteeni tähän sarjaan oli noihin aikoihin etääntynyt, kuten olen tunnustanut tässä blogissakin jopa aivan alkusanoissanikin. Lupaus uusista elokuvista herätti minut kysymään, ovatko uudet elokuvat sarjalle pimeä uhka vai uusi toivo. Pian huomasin paitsi saavani enemmän Star Warsia kuin koskaan enää odotin, myös sukeltavani itse sen pariin syvemmälle kuin ehkä koskaan aiemmin. Nythän olemme saaneet niitä uusia elokuviakin jopa viisi (kahden Bond-elokuvan väliin mahtuvana ajankohtana!), eikä franchisella ole kerrassaan koskaan ollut yhtä monta rautaa tulessa kuin tällä hetkellä. Näissä hengästyttävissä vuosissa on todellakin ollut seurattavaa, spekuloitavaa ja taivasteltavaa. Ja kuten tästä blogista on varmasti niin ikään ilmi käynyt, minun Star Wars -kiinnostukseni kohdistuu tavallaan paljon enemmän näiden elokuvien tekemisen vaiheisiin kuin valmiiden teosten katsomiseen uudelleen ja uudelleen. Niinpä kaikki tämän blogin sisällössä ja sen olemassaolo itsessäänkin on tavallaan yksi vastauksistani siihen, onko tämä kaikki ollut sen arvoista: kyllä.

Mutta sitten taas, jos asia kysytään hieman toisin…

Tämähän se taitaa olla minulle jatko-osatrilogian kaikkein ylittämättömin yksittäinen kohtaus. The Last Jedin valtaistuinsalin kohtauksessa on kaikki kohdallaan audiovisuaalisesti ja dramaattisesti, mutta myös ulkoelokuvallisesti, koska en varmasti ikinä unohda, miten pöllämystynyt olin ensi-illassa teatterissa tällä hetkellä, josta en ollut spoilaantunut.

Kysymys 1b. Kannattiko episodit VII-IX tehdä tällaisina kuin ne tehtiin?

Vaikka olen koko ajan asettunut pikemminkin uusia elokuvia puolustavaan kuin niitä vastustavaan leiriin, minunkin on ollut alusta asti vaikea löytää uuden trilogian perimmäistä olemassaolon oikeutusta. The Force Awakens, The Last Jedi ja The Rise of Skywalker ovat satuseikkailun rakenteen, galaktisen konfliktin asetelman, visuaalisen kuvaston ja vaikkapa avaruusalusten ja planeettojen kaltaisten yksityiskohtien kannalta kiusallisen lähellä originaalitrilogian uusintaversiota. (Näitä samankaltaisuuksia voi tarkastella koottuna esimerkiksi tässä erinomaisessa videossa.) Jatko-osatrilogialla on niin ikään valitettavan vähän uutta temaattista annettavaa saagalle: loppujen lopuksi nytkin hyvä vain lopulta kukistaa pahan, ja pahan puolelle kääntynyt entinen hyvä ymmärtää virheensä, jolloin originaalitrilogian kertomus toistuu.

Trilogian vauhdikkaalle avausosalle – jossa nämä ongelmat ovat pahimmillaan – olin vielä valmis antamaan tämän anteeksi aloituksen nimissä. Riitaisesti vastaanotettu toinen osa antoi minulle, siitä tykänneelle, toivoa kulkemalla pisimmälle omaan suuntaansa, vaikka yhä muistutti monessa paljon Imperiumin vastaiskua. Mutta kun uuden trilogian päätösosa ei jatkanut edeltäjänsä tiellä lainkaan, vaan pikemminkin sivuutti lähes kaiken trilogian keskellä rakennetun ja lopetti tarinan toisintaen Jedin paluuta, matto tavallaan luiskahti koko sarjan alta. Siinä missä toisenlainen episodi IX olisi perustellut paremmin myös kahdessa edellisessä osassa tehdyt ratkaisut, nimenomaan tällainen episodi IX puolestaan heikensi edeltäjiensäkin arvoa.

Muotoilen kysymyksen vielä kerran uudelleen. Jos kysymys kuuluu: ”Perustelevatko episodit VII-IX tällaisina sen, että ne ovat nimenomaan Star Wars -sarjan episodit VII-IX?”, joudun vastaamaan kieltävästi. Ei, tämä trilogia ei valitettavasti tunnu Skywalkerien sukusaagan yhtä keskeiseltä kolmannekselta kuin kaksi aiempaa trilogiaa. Ei, vaikka lopulta jopa kaikki alkuperäiset Skywalkerit kuolevat sen edetessä.

Tässä tietenkin tullaan kaikkien jatko-osatrilogian ongelmien keskeiseen juurisyyhyn eli siihen, millaisella viestikapulamaisella tekniikalla tätä trilogiaa toteutettiin ja kuinka vähän mitään siitä suunniteltiin etukäteen (josta tuoreimman todisteen antoi äskettäin Daisy Ridley, joka vahvisti Reyn sukuyhteydeksi harkitun alunperin Obi-Wan Kenobia ja että Palpatine-yhteys tosiaan nostettiin edes vaihtoehdoksi vasta viimeistä episodia kirjoitettaessa). Toisenlaisia elokuvasarjoja voi toki oikein hyvin toteuttaa siten, että kutakin elokuvaa kirjoittaa uusi tekijä jatkoksi edellisille ilman valmista suunnitelmaa, mutta niin ei pitäisi tehdä sellaista sarjaa, joka antaa ymmärtää yhdeksännen osansa olevan päätös yli 40 vuotta sitten alkaneelle kertomukselle.

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna vika on ehdottomasti enemmän Lucasfilmin, Disneyn ja yksilöistä viime kädessä toimitusjohtaja-tuottaja Kathleen Kennedyn kuin kummankaan elokuvien kirjoittaja-ohjaajista. Yksi kiehtova ajatusleikki onkin, millainen jatko-osatrilogia meillä olisi, jos sitä ei koskaan olisikaan markkinoitu meille episodeina VII-IX. Jos Disneyn ostama Lucasfilm sen sijaan, että antoi ymmärtää toteuttavansa George Lucasin jo 1970-luvulla julkisesti lupaamia episodeja VII-IX, olisi aloittanut ”Star Wars: The Force Awakens” -trilogian, kuinka toisenlaisin silmin katsoisimmekaan lopputulosta? Tai kuinka toisenlaiseen lopputulokseen sellainen pyrkimys olisi johtanutkin, kun esimerkiksi The Rise of Skywalkeria tehdessä ei olisi ollut samaa painetta vastata odotukseen koko saagan lopettamisesta?

Vinkkinä Hollywoodiin: Tällaista kohtausta ei kannata laittaa trilogian avausosaan, ellei siihen sisältyvään arvoitukseen ole olemassa myös vastausta!

Kysymys 2. Millaiset episodit VII-IX minä sitten olisin halunnut nähdä?

Lähtökohtahan on, että kunnon Star Wars -fani on aina tyytymätön Star Warsiin. Useimpien kunnon Star Wars -fanien tavoin minullakin on enemmän mielipiteitä siitä, mistä en pidä, kuin vastauksia siihen, mitä oikeastaan olisin tilalle halunnut. Nyt yritän silti sanoa jotain. Annan kaksi vastausta.

Ensimmäinen vastaus: aivan toisenlaisen episodi IX:n. Kuten edellä viittasin, voin toki osoittaa myös The Force Awakensista ja The Last Jedistä isoja ja pieniä yksityiskohtia, joiden olisin suonut olevan toisin, mutta niistä elokuvista kuitenkin pääpiirteissään kovasti pidin (pidän). The Rise of Skywalker sen sijaan on minusta epäonnistunut sekä yksittäisenä elokuvana että edeltäjiensä aloittaman tarinan lopettajana.

Niinpä minun on helpoin kuvitella ”parempi jatko-osatrilogia” yksinkertaisesti kuvittelemalla toisenlainen episodi IX. Sellainen, joka jatkaa The Last Jedin aloittamalla linjalla käsitellen Voiman tasapainoa ja myös sen mahdollista tasa-arvoistumista, etsien Reyn ja Kylon kautta mahdollista uutta tietä Palpatinen/Vaderin ja Yodan/Luken edustamien vanhojen polkujen välissä. Sellainen, jossa Finn kasvaa luontevaan rooliinsa First Orderin hylkäävien sotilaiden johtajaksi (joka kehityskaari todennäköisesti olisi kelvannut John Boyegallekin paremmin). Sellainen, jossa Palpatinea ei kaivata haudastaan käkättämään vanhoja virsiään, vaan jossa pahiksen roolissa joko pidetään pystyvä joukko Kylo, Renin ritarit ja First Orderin päällystö tai jossa edesmenneen Snoken taustalta paljastuu vielä jokin uusi pahishahmo, joka samalla selittää sujuvasti First Orderin ja Imperiumin yhteyden – vaikka se aikanaan spekuloitu Darth Plagueiskin mieluummin kuin Palpatine. Sellainen päätösosa, jossa galaksin koko kuvaa avataan kurkistamalla piilopaikkaplaneetoilta takaisin prequel-trilogiassa esiteltyyn ytimeen. Kun prequel-trilogia tuli mainittua, unelmieni episodi IX saisi myös rohjeta käsitellä Anakin Skywalkerin haamua, joko kirjaimellisesti tuomalla hahmon vaikkapa keskustelemaan tyttärenpoikansa kanssa tai edes muiden hahmojen puheen tasolla. Ja – kun nyt kerran kuvitellaan – sellainen, jota kuvatessa Carrie Fisher vielä elää, jolloin Leia saa kantaa sen roolin, joka hänelle olisi tässä episodissa oikeasti kuulunut.

Toinen vastaukseni parempaan jatko-osatrilogiaan on (vielä?) avoimempi. Jos otetaan puhdas pöytä Lucasfilmin toimistossa talvella 2013 – vaikkapa se pöytä, jolta on juuri kannettu arkistoon George Lucasin luonnokset jatko-osatrilogiaksi ja todettu, että tehdään jotain muuta – haluaisin nähdä todellakin jotain aivan muuta.

Olisin halunnut jatko-osatrilogian ilman uutta Imperiumia ja uutta kapinaliittoa. Olisin halunnut jatko-osatrilogian ilman autiomaassa asuvan orpoa, jonka on kuljetettava droidi prinsessalle, ja ilman vetäytymistä trilogian keskellä vanhan vastahakoisen jedimestarin oppiin syrjäiselle planeetalle. Ylipäätään olisin siis halunnut jotain, mikä muistuttaa rakenteeltaan, asetelmiltaan ja kuvastoltaan originaalitrilogiaa yhtä vähän kuin prequel-trilogia.

Se, mitä tämä sitten olisi voinut olla, ei oikeastaan ole minun asiani sanoa. Joitain heittoja voisin tehdä: esimerkiksi olisin voinut valita Luken onnistuneen jo kouluttamaan edes muutamia uusia jedejä Jedin paluun jälkeisinä vuosina yksinkertaisesti jo siksi, että aloitteleva uudenlainen jedijärjestö olisi tarjonnut omanlaisensa lähtöasetelman jatko-osatrilogialle (prequelien jedien entistä suuruutta ja originaalitrilogian jedien puuttumista olisi seurannut uuden alun trilogia). Yhdeksi keskeisistä lähtökohdista olisin ottanut sen ennustuksen Voiman tasapainosta ja vaatinut elokuvien kysyvän, mitä sillä oikeastaan tarkoitettiin, koska jatko-osatrilogian olemassaolo jo sinällään haastoi Voiman valitun Anakinin roolin kokonaisuudessa.

En kuitenkaan kirjoita fanifiktiota enkä satojen miljoonien dollarien elokuvia, eikä minulla ole taskussani tekemätöntä Star Wars -tarinaideaa, joka olisi kantanut Skywalker-saagan episodeiksi VII-IX. Mutta kun sellaiset tehtiin, jollakulla olisi pitänyt olla.

Nettiin käsikirjoituksena ja luonnoskuvien valikoimana vuotanut Colin Trevorrown hylätty, täysin toisenlainen versio episodi IX:stä ei sisällä kovin monta asiaa, jotka vastaisivat kaipuuseeni paremmasta episodi IX:stä, mutta paluu Coruscantille kuuluu niihin. Olisipa jatko-osatrilogiassa nähty tämä kuva!

Tämä blogimerkintä saattaa tuntua luettuna katkerammalta kuin onkaan. Totean siis vielä lopuksi varmuuden vuoksi, että en ole varsinaisesti vaihtanut mielipidettäni The Force Awakensista ja The Last Jedistä näiden pohdintojen seurauksenakaan, ja että koronahiljaisuuskaan ei siis ole tarkoittanut, että olisin siirtynyt jatko-osatrilogian puolustajien leiristä sen vastustajien joukkoon.

Niin ikään on hyvä todeta näiden pohdintojen päätteeksi, että nämä ovat edelleen verrattain uusia elokuvia, ja niiden todellinen kestävyysarvo punnitaan vasta tulevina vuosina. Vertailuksi on hyvä huomata, että prequel-trilogiaa arvostetaan nykyään Star Wars -fanien keskuudessa enemmän kuin 10 vuotta sitten. Ainakin yksi syy tähän tosin on The Clone Wars -sarja, joka on tavallaan tuonut Kloonien hyökkäykseen ja Sithin kostoon sitä syvyyttä, jota ne ilmestyessään tuntuivat kaipaavan. Mutta täysin mahdollistahan on, että Lucasfilm tekee jotain vastaavaa jatko-osatrilogiallekin. Elokuvia syventävien oheiskertomusten paikkoja on vielä ainakin nuoren Ben Solon kääntymisessä pimeälle puolelle, Imperiumin raunioiden kehityksessä First Orderiksi ja vastarinnan vuodessa The Last Jedin ja The Rise of Skywalkerin välissä. (Toki on myös mahdollista, että kymmenen vuoden päästä uudet Star Wars -tarinat ovat painaneet jatko-osatrilogiaa episodinumeroinnistaan huolimatta myös unohduksiin.)

Star Warsin tämänhetkinen lippulaiva ei kuitenkaan ole mikään näistä kertomuksista eikä edes seuraava elokuvahanke, vaan sarja The Mandalorian, joka saapuu viimein laillisesti nähtäville myös Suomessa ensi viikolla, kun Disney+ aukeaa meille tiistaina 15. syyskuuta. Tämä ei silti, tietenkään, ole viimeinen sanani jatko-osatrilogiasta, joka tähän asti on ollut tämän blogin keskeisimmän huomion kohteena. Olen muun muassa kirjoittanut pitkään (ja pitkää) summaavaa kirjoitusta siitä, kuinka George Lucasin luonnoksista todella kulissien takana päädyttiinkään valmiisiin episodeihin VII-IX. Ehkä se vielä jossain vaiheessa valmistuukin…

The Rise of Skywalker -bluray-ekstrat: Rakkautta, naurua ja aito kyynel (toki myös aiheita pihinään)

The Rise of Skywalkerin bluraylla/dvd:llä ei ollut kommenttiraitaa eikä lainkaan poistettuja kohtauksia, mutta senhän jo etukäteen tiesimme.

Se sen sijaan ehkä yllätti, että siellä kuitenkin oli peräti kahden tunnin mittainen making of -dokkari. Kun lasketaan mukaan lyhyemmät featurettet, päästään ekstroissa noin kolmen tunnin kokonaiskestoon, mikä on uusien Star Wars -elokuvien kotijulkaisujen ekstrojen sarjassa parhaasta päästä. Pohjaa pitää Rogue One, jonka levyllä ekstroja oli yhteensäkin vain reilun tunnin edestä. Minuuttivoiton taas vie The Last Jedi, jonka bluraylla oli elokuvan lisäksi katsottavaa kutakuinkin saman verran kuin tässä uutuusjulkaisussa – mutta jolla oli lisäksi ohjaajan kommenttiraita, jota tässä ei ole.

TLJ:n bluray voittaa sisällöllisenkin kisan, eikä vain kommenttiraidan tai siellä olleiden lukuisien poistettujen kohtausten vuoksi. Ennen kaikkea TLJ:n murskavoitto tulee päädokkarilla The Director and the Jedi, joka on otsikkonsa mukaan näkökulmattu lähes ”oikealta elokuvalta” tuntuva dokumentti. TROS:n vastaava, se kaksituntinen The Skywalker Legacy, on otteeltaan huomattavasti tavallisempi oheisdokkari, jossa käydään läpi kuvauspaikat, haastatellaan päätekijät ja kerrotaan leppoisia anekdootteja.

Ei sillä, etteikö se olisi viihdyttävä. On kyllä, ja joka tapauksessa esimerkiksi minä katson aina ilolla mitä tahansa Star Wars -elokuvien making ofia. Tässä blogipostauksessa yritän tiivistää, mitä etenkin tästä sain. Todettakoon kuitenkin tähän väliin kiinnostuneille, että nykyajalle tyypilliseen tapaan ekstralevyllä ei ole suomitekstejä.

20200504_123834

The Skywalker Legacy alkaa oikeastaan hyvin hauskasti: vuoden 1983 arkistokuvalla, jossa fanit kertovat, etteivät malta odottaa saagan valmistuvan aikanaan yhdeksän elokuvan kokonaisuutena. Tämähän on täysin totta – vaikka sanomatta dokkarilta tietysti jää, että The Rise of Skywalkerilla ei ole yhtään mitään tekemistä sen episodin IX kanssa, jota George Lucas oli 1980-luvun haastatteluissaan tarkoittanut. Mutta eivätköhän lähes kaikki tällaista dokkaria katsovat sen tiedäkin. On vain Star Wars -saagan ihania erityispiirteitä, että tässä elokuvasarjassa ykkönen onkin nelonen ja ysiäkin on – tavallaan – osattu odottaa melkein neljäkymmentä vuotta.

Yhteyttä vanhaan haetaan muutenkin halki dokkarin penkomalla aina välillä arkiston aarteilta. Ponnahduslautaa haetaan Lucasista itsestään asti: uusista episodeista jyrkästi irtisanoutunut George-setä ei tietenkään ole antanut dokkariin uutta haastattelua, mutta vanhoissa klipeissä hän esiintyy usein. Se, ja ehkä ihan erityisesti nuo Lucasin sisältävät klipit, käy välillä katsoessa vähän kiusalliseksi juuri siksi, että The Rise of Skywalker kuitenkin elokuvana on melkoinen edeltäjiensä retconnaus. Toisaalta on totta, että TROS pyrkii koko ajan – välillä niin ikään kiusallisuuteen asti – kaikenlaisissa yksityiskohdissakin viittaamaan aiempiin osiin, joten miksi ei sitten sen tekemistä kuvaava dokumentti?

20200511_222202

Warwick Davis ja poika tulkitsivat ewokkeja loppukohtauksessa.

Ehkä tärkein opetus TROS-dokkarista oli itselleni se, josta Reyn näyttelijä Daisy Ridley puhui Dragcast-podcastissa ihmetellessään The Rise of Skywalkerin negatiivista vastaanottoa: dokumentti on tosiaan täynnä rakkautta, kuten Ridley sanoi. Kaksituntisen lopussa kamera tallentaa Ridleyltä aidon kyyneleen elokuvan lopun ”Rey Skywalker” -repliikin kuvaushetkellä, enkä ihmettele.

Niin kiireellä kuin TROS on tehtykin ja niin väkinäiseltä kuin monet sen ratkaisut valitettavasti valmiissa elokuvassa tuntuvat, ei kukaan voi kiistää, etteikö tämänkin elokuvan kuvauksissa olisi iloittu. Star Wars -perhe on Star Wars -perhe, tällaisina vaikeampinakin aikoina. Esimerkiksi Kelly Marie Tran -parka, jonka hahmo Rose häivytettiin elokuvasta viimeistään leikkausvaiheessa lähes kokonaan, aivan säteilee useammassakin dokkarin kohtauksessa ja tuntuu nauttivan roolistaan esimerkiksi Carrie Fisherin tyttären Billie Lourdin vastanäyttelijänä (kohtauksissa, joista suuri osa tosiaan jäi leikkauspöydälle).

20200509_232954

Joonas Suotamo (Chewbacca) listaa työtehtävänsä.

Prinsessa Leian ongelman ratkaisua eli puuttuvan Fisherin korvaamista yhdistelemällä ylijäämäottoja, tietokonetaikaa ja uutta kuvaa dokumentti toki käsittelee. Se näyttää, kuinka kokonaisia kohtauksia rakennettiin Fisheriltä jääneiden ottojen ympärille ja kuinka Lourd pääsi näyttelemään äitinsä hahmoa flashback-kohtauksessa. Oli tuloksesta elokuvassa mitä mieltä tahansa, on tämä toki kiinnostavaa, ehkä vaikuttavaakin.

Pääasiassa dokumentti etenee kuvausvaiheen kautta. Pitemmäksi ajaksi ja vielä erikseen omassa featurettessaan dokumentti jalkautuu Jordaniaan, jossa kuvattiin Pasaana-jakso eli elokuvan isoin lokaatiokuvaus. Star Wars -elokuvia tehdään nykyään siten, että periaatteessa mitä tahansa voidaan tehdä tietokoneella ja studiossa (ja tehdäänkin), mutta kun paikan päälle lähdetään, sinne sitten todellakin lähdetään ja isolla vaihteella. (Ekstra-levyn Jordania-osat ovat tosin silmiä hivelevine maisemineen ja kuvausten sujuvuuden hehkuttamisineen mitä mainiointa pr:ää maalle leffakuvauskohteena ja erikseen dokkarissa itsekin esiintyvälle Jordanian kuningashuoneelle, ja siten hyvin todennäköisesti suorastaan osa kuvauspaikan vuokraa.)

20200511_221743

Autiomaan Aki-Akien esi-isien festivaaleihin tarvittiin 450 avustajaa, joista suurin osa oli paikallisia taviksia, muun muassa Jordanian armeijan sotilaita. Heidät puettiin alieneiksi ja opetettiin tanssimaan. Autiomaahan rakennettiin kaikki fasiliteetit cateringista alkaen. Kun yhteen hetkeen tarvittiin 14 Aki-Aki-lasta, nämä toteutettiin käsinukeilla, joita ohjaamaan samaan kuoppaan laskeutui vieri viereen joukko nukettajia. Autiomaassa kuvattiin jopa takaa-ajokohtauksen greenscreeniä vaativia osia – siis näyttelijöiden kanssa kohtauksia, joiden taustalla ei edes näkynyt ympäröivä Jordanian luonto, vaan pelkkä vihreä kangas. Näin tehtiin, jotta kuviin saatiin juuri aavikon oikea valo ja väri.

Muutenkin dokkaria katsoessa sain taas useamman kerran ihmetellä, kuinka ”aidosti” moni kohtaus on tehty. Pasaanan luolassa kohdattu jättikäärme näyttää CGI:ltä ja pinnassa tietokonelisää onkin, mutta kuvauksissa se toteutettiin ihan samaan tapaan kuin Jabba Jedin paluussa melkein 40 vuotta sitten: useamman ihmisen ohjastaessa suuren nuken eri osia yhtä aikaa livenä.

20200511_221815

Toisessa Pasaanalla tapahtuvassa kohtauksessa Rey hyppää ylöspäin voltin yli Kylon lähestyvän TIE-hävittäjän. Jopa tämän hypyn näyttelijä Ridley teki ihan itse ja ihan oikeasti – vaikka siis vaijereilla, tietenkin. (Ja sitä huvittavampaa on, että Ridleyä pelotti loppukohtauksessa liukua vaijerien ohjaamalla kelkalla alas Tatooinen hiekkamäkeä!)

Stunttikoordinaattori Eunice Huthart, minulle tähän asti vieras nimi, nousee muuten tämän ensimmäisen Star Wars -elokuvansa making of -dokkarin perusteella kerralla ihan koko saagan mainioimpien kamerantakaisten hahmojen listalleni. Liverpoolilaisella aksentilla puhuva nainen karjuu näyttelijöille ohjeita kesken liikkeiden ja eläytyy kameran takana jokaiseen suojattinsa käännökseen. Brilliant!

20200509_232912

Eunice Huthart, ilmeikäs artisti.

Ketään ei varmaan yllätä, että making of- dokumentti ei erityisemmin paneudu The Rise of Skywalkerin tekemisen ongelmiin tai kiistoihin. Sellaiset dokumentit tehdään joskus paljon myöhemmin. Elokuvan ensimmäistä kirjoittaja-ohjaajaa Colin Trevorrowta ei nyt mainita nimelläkään. Siitä ei pukahdetakaan, kuinka Trevorrown versioon suunnitteilla olleet konseptit ehkä johtivat lopullisen elokuvan ratkaisuihin tai toisaalta tulivat täysin hylätyiksi. Erittäin yllättäen, ehkä melkein vahingossa, dokkari kuitenkin myöntää ääneen sen tosiasian, että Palpatinen paluu keksittiin vasta tätä osaa kirjoittaessa.

Minun kaltaiseni moniin TROS:n ratkaisuihin pettynyt pihisee dokumentin äärellä etenkin silloin, kun äänessä on toinen käsikirjoittaja Chris Terrio. Terrio muun muassa toteaa tosissaan, että jotta tarina muodostaisi täyden ympyrän, Luken piti nostaa X-Wing vedestä tässä episodissa, koska Imperiumin vastaiskussa hän ei siihen pystynyt, vaikka nimenomaan tällaiset yksityiskohdat IX:n käsikirjoituksessa tuntuvat isojakin ratkaisuja pahemmin teini-ikäisen kirjoittamalta fanifiktiolta. Suorastaan sketsiohjelmasta poimitulta tuntuu dokkarin kohtaus, jossa Terrio ja ohjaaja JJ Abrams pohtivat ankarasti, mikä voisi olla sopiva esine sisältämään tieto Palpatinen wayfinder-laitteen sijainnista, pyörittelevät erilaisia avaruudellisia pergamenttirullia ja päätyvät sitten veitseen, jonka terään on kätketty Kuolemantähden raunion silhuetti juuri tietyltä kalliolta tarkasteltuna juuri siinä muodossa, jonka raunio säilyttäisi säiden armoilla seuraavat vuosikymmenet. Olipa viisas ratkaisu, se.

Terrio on myös dokumentissa se, joka eniten todistelee IX:n kertovan tarinaa sellaisena kuin sen aina piti olla, väittäen muun muassa sarjan olleen aina ”Skywalkerien ja Palpatinejen saaga”, vaikka ennen tätä episodia koko saagassa oli yksi Palpatine eikä häntäkään oltu nähty parissa edellisessä episodissa. Abrams itse esiintyy dokumentissa vähemmän kuin ehkä luulisi – mikä saattaa olla kiinnostavaa heistä, jotka uskovat huhuihin ”JJ cutista” ja Disneyn ohjaajaltaan viemästä elokuvasta. Mutta kaikki nämä ovat tietysti seikkoja, joihin ylipäätään suhtautuu toisin katsoja, joka pitää Palpatinen paluusta, Reyn sukuselityksestä ja muista Abramsin ja Terrion TROS:ssa tekemistä isoista ratkaisuista.

20200511_222104

Tässä kokoelma irtonaisia poimintoja:

  • Kenraali Pryden näyttelijä Richard E. Grant, suuri Star Wars -fani joka hehkutti haastatteluissakin kokemuksensa ihanuutta, tutkii dokkarissa häpeämättömästi First Order -lavasteiden tietokoneiden nappeja ja nippeleitä.
  • Droidiseppä Babu Frikin pajassa lojuu Bad Robot, siis Abramsin firman tunnarirobotti. Mahtaako näkyä elokuvaankin valikoituneissa kuvissa? En ainakaan edellisillä katsomiskerroilla huomannut.
  • John Williamsin cameosta luin jo ajat sitten, että kohtaus olisi täynnä esineitä, jotka viittaavat hänen yli viiteenkymmeneen Oscar-ehdokas elokuvaansa. Vasta tämän dokkarin myötä ymmärsin, millä tavoin.
  • Mark Hamillin oma rooli elokuvassa on pieni, mutta Hamill kävi ilmeisesti kuvauksissa muulloinkin. Aivan kuten jo originaalitrilogian kuvauksissa, hän tykkäsi vierailla avaruusolentojen askartelupajassa, ja ihastelee dokkarissa erityisesti pikkuista Baby Frik -nukkea.
  • Babun lisäksi Maz Kanata toteutettiin tällä kertaa oikeasti nukkena eikä motion capturena (vaikka Mazin kasvoissa ja yksityiskohdissa on yhä mukana sitä motion captureakin).
  • Kuolemantähden raunioiden planeetan Kef Birin kuvauksissa Englannin Buckinghamshiressa näyttelijät ja tekijät kohtaavat yllättävän ongelman: lentomuurahaisten massaparveilun. Hollywood voi tuoda tänne alien-otuksia, mutta on täällä meitä alkuasukkaitakin, tuntuu luonto sanovan.
  • Kuolemantähden raunoiden haluttiin kuulostavan kummitustalolta.
  • Oscar Isaac pyysi Abramsilta kuvauksissa kohtausta, jossa Poe jättäisi jäähyväiset Leialle. Abrams lisäsi sellaisen, ja liitti mukaan Landon, joka tulee lohduttamaan Poeta siitä, ettei kukaan ole koskaan ennalta valmis johtamaan. Minusta kohtaus on elokuvan parhaita.

20200511_222131

Billie Lourd kehuu kameralle Kelly Marie Trania, joka juuri hyppää takaa antamaan yllätyshalin.

Vielä loppuun kaunein poimintani koko dokumentista. Adam Driver, joka on aina tuntunut syvällisesti ymmärtävän Kylo Renin piinattua sielua, määrittelee ”toisen hahmonsa” Ben Solon näin: ”Who is Ben? Someone who has hope. Purpose. Destiny.”

Tähän voi varmaankin lukea, että Kylo oli Driverin tulkinnassa tämän vastakohta. Tekisi mieli katsoa ihan tämän lauseen tietäen kaikki Driverin kohtaukset trilogiasta uudelleen.

Taika Waititin Star Wars -elokuva voi kertoa mistä vain ja se on joka tapauksessa kiinnostava projekti (mutta on minulla veikkauskin)

Sen verran ovat Star Wars -projektijulkistukset kokeneet inflaation, ettei maanantainen tiedote ihan kurkkuun asti enää sydäntä pompauttanut. Mutta eipä silti aivan jokapäiväistä ole tiedote uudesta Star Wars -teatterielokuvasta ole. Etenkään sellainen tiedote, jonka enemmistö tämän franchisen usein-niin-murjottavasta fanikunnasta ottaa vastaan riemulla.

Virallisen sivun Star Wars -päivän pääuutinen siis kuului, että Taika Waititi ohjaa Star Wars -elokuvan. Käsikirjoituksesta vastaavat Waititi ja Krysty Wilson-Cairns.

Siinä oikeastaan se. Ei ensi-iltapäivää, ei aihetta.

Taika_Waititi

Taika Waititi (kuva: Gage Skidmore, CC BY-SA 2.0)

Uusiseelantilainen (ja maorisukuinen) Taika Waititi tunnetaan omaperäisistä komedioistaan (What We Do in the Shadows, Hunt for the Wilderpeople, Jojo Rabbit) ja yhdestä rakastetuimmista Marvel Cinematic Universen episodeista, Thor: Ragnarökistä. Tänä vuonna 45-vuotias Waititi voitti Oscarin Jojon käsikirjoituksesta. Ohjaaja tekee sivukeikkaa myös näyttelijänä: hän tulkitsi äskettäin Adolf Hitlerin roolin Oscar-leffassaan ja droidi IG-11:n äänen The Mandalorianissa. Ja niin, Waititi oli siis Star Wars -ohjaajakin jo ennen maanantaita: The Mandalorianin ekan kauden päätösjakso oli hänen.

Skotlantilainen Kristy Wilson-Cairns on 33-vuotias ja hänkin jo Oscar-ehdokas. Wilson-Cairns oli ohjaaja Sam Mendesin kirjoittajapari viime vuoden näennäisesti yhdellä otolla kuvatussa sotaleffassa 1917:ssä. Tulossa häneltä on Last Night in Soho, yhteistyö ohjaaja Edgar Wrightin kanssa. Selvä kaava siis: taitavat kirjoittaja-ohjaajat ovat löytäneet Wilson-Cairnsin työparikseen. Wilson-Cairns on kaikkiaan vasta toinen nainen Star Wars -elokuvien käsikirjoittajien joukossa: ensimmäinen oli Imperiumin vastaiskun ensimmäisen version juuri ennen poismenoaan kirjoittanut Leigh Brackett.

1917

1917 (2019): Tuskin tyyliltään erityinen verrokki Waititin Star Wars -elokuvalle.

Projekti on helppo toivottaa tervetulleeksi jo pelkkien nimien ansiosta.

Disney-aikaisten tähänastisten Star Wars -elokuvien ongelma on ollut useammin pikemminkin varman päälle laskeminen kuin riskien ottaminen, mutta Taika Waititin pitäisi olla ohjaaja, joka ei toimita elokuviaan kädenlämpöisinä. Kun hänet palkattiin Marvel-ohjaajaksi, hän teki Thoristaan käytännössä täysiveroisen komedian, mutta niin onnistuneen, että koko MCU taisi siirtyä sen mukana rentoutuneempaan suuntaan. Ja äskettäin hän tosiaan teki Oscar-palkitun komedian natseista.

Wilson-Cairnsin tuotantoa tunnen ymmärrettävästikin vähemmän, eivätkä 1917:n ansiot varsinaisesti käsikirjoituksessa olleet. Mendes, Wright ja Waititi on kuitenkin jo sellainen nimisarja, että heidän parinaan työskenteleminen lupaa hyvää. Wright (Shaun of the Dead, Hot Fuzz) on sitä paitsi ohjaajana hyvinkin Waititin kaltainen kujeilija.

Mikä tahansa Waititin ja Wright-Cairnsin Star Wars -aihe siis onkin, käsittelystä voi odottaa tavallisesta Star Wars -muotista irrottautumista – ja ainakin minusta se on juuri se, mitä seuraavaksi tarvitaankin.

thor-ragnarok

Thor: Ragnarök (2017): Mahdollisesti tyyliltään verrokki Waititin Star Wars -elokuvalle.

Mutta mikä se sitten on – se onkin hyvä kysymys. David Benioffin ja D.B. Weissin kesken jättämä Star Wars -projekti oli ilmeisesti jonkinlainen versio Vanhan Tasavallan jediritarien legendoista, ja yksi mahdollisuus on, että Waititi ja Wright-Cairns tarttuvat heidän jäljelle jättämiinsä aineksiin (tai täysin puhtaalta pöydältä samaan lähtökohtaan ja ajanjaksoon). Mitä enemmän Star Wars -projekteja julkistetaan, sitä väistämättömämpää on, että jossain vaiheessa jokin niistä sijoittuu kauas menneisyyteen jedien suuruuden vuosiin. Tosin yksi sen tapainen projekti on jo julkistettu, mutta The High Republic ei ole elokuva eikä sarja, vaan kirjojen ja sarjakuvien kokonaisuus.

”Knights of the Old Republic” -tyyppinen projekti kuulostaa kuitenkin projektilta, jollaisesta haaveiltaisiin uutta elokuvien sarjaa. Waititille luontevammalta projektilta tuntuu minusta yksittäisen hahmon tai parin ympärille rakennettu yksittäiselokuva. Ei vain siksi, että ohjaaja tavallaan jo teki MCU:ssa saman, vaan myös siksi, että Waititi ei vaikuta ohjaajalta, joka haluaisikaan kehitellä pitkiin elokuvasarjoihin johtavia suuria juonia. Hänen omatkin elokuvansa ovat verrattain pienimuotoisia yksittäiskertomuksia, usein muutamien hahmojen ympärillä pyöriviä – vaikka sekä Thor että What We Do… ovatkin nyt saamassa myös jatkoa.

lando-calrissian-solo

Miten olisi: Donald Glover Lando Calrissianina.

Heittääkseni vain yhden nimen pöytään: aivan ässä hahmo Waititin tulkittavaksi olisi Lando Calrissian.

Landossa on sitä pilkettä silmäkulmassa, jonka kanssa Waititi olisi minusta samalla aaltopituudella. Hahmo on universaalisti tunnettu ja rakastettu, ja kantaisi siten aivan varmasti oman elokuvansa, mutta ei ylikäytetty eikä trilogioiden ykkösrivin päähahmojen tavoin vaikeasti tai mahdottomasti tartuttavissa. Lando-leffa sijoittuisi luontevasti kaikkein klassisimpaan Imperiumin ja kapinan aikakauteen, josta Disneyllä tykätään, mutta hahmon huijariluonteen vuoksi syrjään galaksin ydinkonflikteista, joka taas sopisi luultavasti Waititille hyvin. Ja näyttelijähän olisi valmiina: monilahjakas laulaja-näyttelijä Donald Glover oli Solossa kuin syntynyt Landoksi, ja palaisi rooliinsa enemmän kuin mielellään. (Isoin ongelma Lando-elokuvahankkeessa olisikin juuri tuo tausta: Solo kun kuitenkin oli kaupallinen floppi.)

Jos minulta kysytään, vielä Landoa korkeampikin toiveeni olisi täysin originaali tarina. Olisin kiinnostunut ihan mistä tahansa ideasta, jos Waititi ja Wright-Cairns tarjoilisivat meille Star Wars -galaksiin sijoitetun komedian (sillä jonkinasteinen komediahan se varmasti olisi), joka ei keskittyisi minkään olemassaolevan hahmon tai konseptin ympärille. Jojo Rabbitin tavoin se voisi olla vain yksi pieni tarina kiinnostavassa historiallisessa ajassa ja paikassa – Natsi-Saksan sijaan kaukaisesa galaksissa. Jedikoulun luokalle jääneet? Baari Coruscantin alamaailmassa? Imperiumin upseerien epätoivoiset kotirouvat? Mitä tahansa!

jojo-rabbit

Ohjaaja Taika Waititi itse mielikuvitusystävä-Hitlerinä Jojo Rabbitissa (2019).

Sitten on se toinen hyvä kysymys: milloin.

Star Wars -elokuvia pitäisi olla tekeillä jouluiksi 2022, 2024 ja 2026. Emme vain tiedä yhtään, mitä ja keiltä. Benioffin ja Weissin projektin piti olla vuorossa ensimmäisenä, mutta ainakaan he eivät sitä tee. Periaatteessa suunnitteilla on yhä Rian Johnsonin trilogia – sitä ei ole peruttukaan – mutta mitään siitä ei ole pitkään aikaan kuulunut. Lisäksi on julkistettu, että Marvel-tuottaja Kevin Feige suunnittelee yhtä Star Wars -elokuvaa. Feige ei tosin ole ohjaaja, joten on jopa mahdollista, että Feigen projekti on yhtä kuin Waititin projekti (mutta ehkä se olisi tiedotettu tässä ja nyt, jos niin olisi).

Vuoden 2022 hankkeen julkistamisen aika alkaisi olla jo käsillä. Tosin koronaviruksen synnyttämä maailmanlaajuinen poikkeustila, jonka vuoksi kaikkien isoimpienkin Hollywood-leffojen ensi-illat ja kuvaukset nyt siirtyvät vähintään kuukausilla, saattaa joka tapauksessa vielä muuttaa näitä aikatauluja, mutta edellä mainitut aikataulut ja tiedot edeltävät jo korona-aikaakin.

Toinen tapa katsoa Waititin leffan paikkaa on vilkaista ohjaajan omaa kalenteria. Siellä näyttää melkoisen ahtaalta: tulossa ovat jalkapalloelokuva Next Goal Wins ja Thor: Love and Thunder (2022) ja jossain vaiheessa myös What We Do…:n spinoff/jatko-osa We’re Wolves (jonka nimi naurattaa minua aina). Imdb:ssä on näemmä keulittu veikkaamaan, että Untitled Taika Waititi Star Wars Film olisi ensi-illassa 2024. Minustakin vaikuttaa varmalta, ettei aikaisemmin ainakaan – joten olisiko se sitten Feigen projekti, joka olisi toteutusvuorossa ensimmäisenä?

=====

Jännästi Waititi-uutisen hännässä oli myös vahvistus viihdemedioiden reilu viikko sitten skuuppaamasta uutisesta Leslye Headlandin kipparoimasta Star Wars -sarjasta. Minäkin kirjoitin siitä jo.

40-vuotias amerikkalainen Headland tunnetaan Netflix-sarjasta Russian Doll ja elokuvasta Sleeping With Other People. Lucasfilmin tiedotteen mukaan hän toimii kehittämänsä sarjan kirjoittajana, tuottajana ja showrunnerina, joka antaa ymmärtää tässä olevan tekeillä ns. tekijälähtöisen sarjan. Taaskaan tiedote ei sano mitään aiheesta eikä julkaisuajasta.

Tekeillä on nyt siis neljä Star Wars -sarjaa: The Mandalorian, jonka toinen kausi kuvattiin juuri ennen koronakriisiä, esituotantovaiheessa olevat sarjat Cassian Andorista ja Obi-Wan Kenobista sekä tämä Headlandin projekti. Kaikkien noiden kolmen sarjan päähenkilöt ovat herrashenkilöitä, ja Hollywood-medioiden mukaan Headlandin sarja olisi ”naiskeskeinen” (female-centric). Se tuntuu myös Headlandin cv:tä katsoen varmalta veikkaukselta. Mutta tiedotteessa tästä ei siis sanota mitään.

the-mandalorian-swcc-cara-dune

The Mandalorianissa oli Cara Dune (Gina Carano), mutta äijjiä siinäkin sarjassa riitti.

Pessimisti saattaa sanoa, että viimeistään nyt tekeillä on aivan liikaa Star Wars -projekteja. Tai että Disney-Lucasfilmin saippuaoopperan viime vuosien käänteiden perusteella Waititin, Wright-Cairnsin ja/tai Headlandin potkut ennen ensi-iltaa ovat todennäköisempiä kuin punaiset matot. Optimisti voi kuitenkin perustellusti tulkita niinkin, että nyt, kun Skywalker-saaga on viety loppuunsa, franchisella on viimein mahdollisuus alkaa irrotella. Ehkä Disney ei enää (parin pettymyksen ja monen kohun) jälkeen odota Star Wars -elokuvalta aivan miljardien tuottoja, etenkään kun otsikossa ei ole episodinumeroitakaan?

Toivoa siis sopii, että Waititi oli väärässä vitsaillessaan taannoin, ettei haluaisi Star Wars -elokuvien ohjaajaksi, koska haluaa pitää työnsä ensi-iltaan asti. Ehkä riskikerroin on kuitenkin nyt pienempi kuin eräiden muiden ohjaajavalintojen kohdalla. Waititin omaperäisyydestä huolimatta hän on kuitenkin Disney-Lucasfilmille jo tuttu mies, ja Thorinsa myötä franchise-leffan kipparinakin kokenut.

Kuinka opin olemaan huolehtimatta ja hyväksymään The Rise of Skywalkerin

Kävi niin, että The Rise of Skywalker julkaistiin pohjoismaissa bluraylla ja dvd:llä liki päivälleen sopivasti ”Star Wars -päiväksi”. Tätä kirjoittaessani levy kolahti omastakin postiluukustani ja samalla toivotan mitä mainiointa päivää, siis: May the Fourth Be With You!

Vaikka fyysisten tallenteiden kulta-aika on takana, ovat Star Wars -elokuvat ehkä sentään vielä sellaisia, jotka suhteellisen moni hyllyynsä hankkii – keräilijät vähintään. Juuri nyt br/dvd on sitä paitsi ainoa keino nähdä Skywalker-sarjan viimeisin elokuva täällä meillä Suomessa: suoratoistopalvelu Disney+, jossa episodi IX niin ikään julkaistiin tänään, aukeaa meillä aikaisintaan kesällä. (EDIT pari tuntia kirjoituksen julkaisun jälkeen: Minulle huomautettiin Twitterissä, että elokuva on kyllä ostettavissa katsottavaksi myös Suomesta digitaalisesti. Ainakin iTunes ja Elisa Viihde, näemmä.)

Ajankohta on otollinen kirjoittaa (taas kerran? vielä kerran?) episodi IX:stä saagan päätösosana. Tämä teksti on tietenkin kirjoitettu yleisölle, joka on elokuvan ainakin kertaalleen nähnyt – vaikka tuskinpa tätä blogia kukaan kotijulkaisua odotellut ja spoilereita tähän asti vältellyt lukee.

d23-tros-heroes

Olen tässä blogissa jo useaan kertaan aiemmin kirjoittanut pitäväni The Rise of Skywalkeria valitettavan epäonnistuneena elokuvana (mm. varsinaisessa arviossani ja äskettäin käsitellessäni sitä, kuinka vahingossa pääsi käymään niin, että jatko-osatrilogiasta tuli ”JJ Abramsin trilogia, jonka välissä Rian Johnson sekoitti pakkaa”). Tässä olisi siten ollut hyvä paikka poimia episodi IX:stä hyviä puolia. Itse asiassa yritinkin sitä. Oikeastaan on nimittäin joka tapauksessa haukkumista hauskempaa intoilla heikompienkin Star Wars -asioiden hyvistä puolista.

Mutta niin vain kävi, että suurimmaksi osaksi tämäkin kirjoitus taipui The Rise of Skywalkerin ongelmien ruotimiseksi. Ilmeisesti minun tosiaan oli vielä tämäkin sanottava saadakseni TROS:n ulos järjestelmästäni. Käytän kuitenkin välikuvat nostaakseni esiin joitakin tykkäämistäni yksityiskohdista.

tros-rey-pasaana-tie-approaching

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #1: Suurin suosikkikohtaukseni, kohtaaminen Pasaanan autiomaassa. Jännittävä ja vertauskuvallinenkin hetki, sillä Reyn ja Kylon väistämättömästä yhteenotostahan tässä on kyse.

Jos ajattelen episodi IX:n tapahtumia osana Skywalkerien suvun saagaa ja kaukaisen galaksin historiankirjoitusta, en itse asiassa ole niin pettynyt The Rise of Skywalkeriin kuin kirjoitusteni perusteella ehkä luulisi. Päinvastoin, sillä tarina päättyy lintuperspektiivistä katsottuna kutakuinkin sinne, mihin sen (minusta) kuuluikin.

Kylo Ren löytää tien kotiin pimeältä puolelta ja saavuttaa jonkinlaisen rauhan ennen loppuaan. Rey, viimeinen jedi ja hylätty orpo, on löytänyt itselleen perheen ja henkisen perinnön, jonka jatkajana valitsee kutsua itseään Skywalkeriksi. Kylon ja Reyn yhteenkietoutunut, paikoin jopa peilikuvamainen tarina päättyy yhteisymmärrykseen, muttei silti epätodelliseen siirappiinkaan. Originaalitrilogian kolmikon viimeinen, Leia, auttaa pelastamaan poikansa ja siten vielä kerran koko galaksin, ja yhtyy kuollessaan Voimaan jedien tapaan. Galaksi taas yhtyy viimein kukistamaan fasistisen First Orderin ja muut Imperiumin jäänteet.

Kaikkia näitäkin ratkaisuja on kritisoitu The Rise of Skywalkerin ensi-illan jälkeen. Ei ihme, sillä jos The Last Jedi oli elokuva, jota toiset rakastivat ja toiset inhosivat, TROS on elokuva, jonka kanssa kaikilla tuntuu olevan omat ongelmansa, vaikka ne ongelmat vaihtelevatkin. Monet olisivat esimerkiksi halunneet Kylon jäävän eloon, toiset taas eivät kokeneet Leian ryhtymisen Voima-haamuksi sopivan hahmon henkilöhistoriaan. Reyn sukunimen jotkut katsoivat tulleen ilman ansioita tai tarinan sisällä perustelematta.

Minä veikkailin Reyn valitsevan lopulta Skywalkerin nimen jo vuosia sitten – vaikka en silloin kyllä aavistanut, että hahmo olisi silloin ainoa jäljellä oleva Skywalker. Muutenkin minusta siis ideoiden tasolla The Rise of Skywalkerissa on paljon hyvää, ja vähintään paljon sellaista, mikä sopii viimeisen episodin rakennuspalikoiksi. Jopa keisari Palpatinen paluu, josta en pidä ja johon tulen kohta uudelleen, on lähtökohtaisesti aivan perusteltu juonenkäänne, sillä se selittää onnistuneesti Imperiumin ja First Orderin perinnehistorian sekä itsevaltias Snoken roolin saagassa, ja kytkee sitä paitsi jatko-osatrilogiaa kahteen edelliseen trilogiaan. Todettakoon muuten tässä, että pidän TROS:n aivan alkua – Kylon raivoa Mustafarilla, saapumista Exegoliin ja ensikohtaamista Palpatinen kanssa – elokuvan onnistuneimpiin kuuluvina minuutteina. Vielä sillä hetkellä ensi-illassa tunsin oloni hyväksi.

tros-exegol

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #2: Synkkä ja mystinen Exegol. Koko jatko-osatrilogian planeetoista se, joka kaikkein vähiten muistuttaa mitään galaksissa aiemmin nähtyä.

Ongelmani The Rise of Skywalkerin kanssa ei siis niinkään ole se, mihin elokuva sarjan lopettaa. Ongelmani liittyvät siihen, miten sarja lopetetaan – siis kuinka tarina kerrotaan, ja kuinka nuo loput saavutetaan.

Pintatasolla katson TROS:n olevan ongelmallinen ja jopa epäonnistunut myös aivan käytännön toteutukseltaan. Sen käsikirjoitus on esimerkiksi kaikilla tavoin kehno, takaa-ajojen ja hämäys-kuolemien seuratessa toisiaan. Erityisesti dialogiltaan käsis on aivan onneton (”I’ve never seen so few wayfinders”, ”You’re a Palpatine”, yh), mikä pistää silmään, koska sitä edeltäneet episodit olivat tässä lajissa niin oivallisia. Visuaalisesti, siis kuviltaan ja kuvastoltaan (en tarkoita vain tehosteita, vaan myös tapahtumien miljöitä ja toisaalta kuvakompositioita) TROS on Disney-ajan tylsin Star Wars, mikä tarkoittaa samaa vähemmän mairittelevaa superlatiivia koko saagan osalta. Edes elokuvan täyttävät toimintakohtaukset eivät onnistu olemaan kovin kiinnostavia, vaikka Abramsin pitäisi olla niiden parissa parhaiten kotonaan.

Mutta tämä kaikki on vain pintaa. Ja toki TROS:ssa on omat pienet helmensä niin dialogin, kuvien kuin toiminnankin saralla. Anteeksiantamattomat ongelmat ovat syvemmällä.

tros-han-solo-ben-solo

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #3: Han Solon kuoleman kääntäminen Ben Solon paluuksi. TROS:n lukemattomista aiempia elokuvia toistavista hetkistä se, joka todella toimii.

Tämän trilogian ytimessä ovat olleet Rey (Daisy Ridley) ja Kylo Ren (Adam Driver) sekä heidän edustamansa konflikti siitä, onko valinta valon ja pimeän puolen välillä sittenkään niin mustavalkoinen kuin Star Wars -elokuvissa on tavattu ajatella. Sitäkin tämä trilogia on tuntunut kysyvän, kenelle Voima ja valta lopulta kuuluvat. Näin siis ennen The Rise of Skywalkeria. Viimeisessä episodissa näiden henkilöhahmojen tarinat ja tarinoiden teemat eivät jatku luontevasti siitä, mihin ne tätä ennen jäivät.

The Rise of Skywalkerissa kaikki on jälleen mustavalkoista. Kyse on entistäkin räikeämmin vain siitä, kukistaako absoluuttinen hyvä pahan vai äärimmäinen paha hyvän. Pohdinnat siitä, kenelle Voima kuuluu, unohtuvat, sillä Voima tuntuu jälleen kuuluvan vain ja ainoastaan vanhoille kunnon oikeamielisille jedeille. En olisi itse osannut karrikoida tätä paremmin kuin Abramsin ja Chris Terrion käsikirjoitus sen itse tekee, kun Palpatine käkättää olevansa ”kaikki sithit” ja Rey vastaa olevansa ”kaikki jedit”. The Last Jedin perusteella tarinan olisi voinut olettaa johtavan pikemminkin siihen, että me kaikki olemme näitä jedejä, skywalkereita tai miksi heitä sitten olisikaan tällä vaihtoehtoisella tiellä kutsuttu.

Niin, se Palpatine. Vaikka The Rise of Skywalkerin tapahtumat varmasti vähitellen sementoituvat Star Wars -kaanoniin, ainakin toistaiseksi elokuvaa katsoessa on kiusallisen selvää, että Palpatinen paluu ja Reyn sukuyhteys häneen ovat edellisten elokuvien valmistumisen jälkeen valittuja ratkaisuja. Kun niiden ympärille kiedotaan koko viimeinen episodi, yrittäen siten jälkikäteen punoa kaikki jatkotrilogian tapahtumat keisarin juoneksi, tipahtaa elokuva ja samalla koko trilogia raiteiltaan. The Force Awakens ja The Last Jedi eivät kerrassaan kerro tarinaa, jonka loppu olisi The Rise of Skywalker.

Ei se sen enempää tunnu onnistuneelta lopulta yhdeksän elokuvan kokonaisuudelle, vaikka Abrams on epäilemättä pyrkinyt Palpatine-valinnallaan rakentamaan yhteyttä juuri Lucasin saagaan. Suorastaan surkuhupaisaa on, että keisarin läsnäolon voidaan jopa tulkita mitätöivän Lucasin kertomusta, koska se vie pohjaa Anakin Skywalkerin asemalta sithit iäksi kukistavana Voiman valittuna.

tros-threepio

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #4: Snif-nyyh-kohtaus, jossa C-3PO valitsee uhrata muistinsa eli minuutensa pahan kukistamiseksi. (Harmi vain, että uhraus mitätöidään lopussa.)

Reyn ja Kylon juonten ratkaisun epäsuhtaisuus on se suuri ongelma, mutta yhtä solmimattomiksi jäävät oikeastaan kaikki trilogian langat. Poen ja Finnin tarinat eivät saa sen onnistuneempaa kolmatta näytöstä. Vaikka vikoja voi osoitella TFA:sta ja TLJ:stäkin, pääasiassa ongelmat johtuvat juuri viimeisen episodin irrallisuudesta edeltäjiensä teemoista (vaikka pohjimmiltaan ne tietysti johtuvat siitä, että kukaan ei koskaan suunnitellut tai kirjoittanut trilogiaa kokonaisuutena). 

Kuvaavaa on, että yritin tätä kirjoittaessani erikseen miettiä, mistä jatko-osatrilogia tällaisenaan ns. kertoo, ja sekin tuntuu vaikealta sanallistaa. Koska TLJ on trilogian episodeista temaattisesti rikkain, summaisin kai sitä painottaen näiden kolmen elokuvan kertovan eniten ”menneisyyden virheistä oppimisesta”. Senkin teeman TROS kuitenkin lopettaa vain hipaisten: kun Rey harkitsee eristäytymistä Luken tapaan Ahch-Ton saarelle ja sen jälkeen kuitenkin hyväksyy sukuhistoriansa ja valitsee tilalle uuden perheen. Miksei myös kun Luke samassa yhteydessä toteaa omista virheistään oppineena: ”A weapon of a Jedi deserves more respect”. Mutta yleisesti TROS onnistuu merkillisen epäsuhtaisella tavalla olemaan samaan aikaan täynnä aiempien episodien toistoa ja piittaamaton niiden sisällöstä.

tros-general-pryde

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #5: First Orderin kenraali Pryde. Richard E. Grant jos kuka oli kuin syntynyt tulemaan ikuistetuksi Star Wars -pahisten joukkoon – ja mies vieläpä oli siitä kuvauksissa lapsenomaisen innoissaan.

Star Warsilla on vuosikymmenten perinteet elokuvien juoniaukkojen ja epäloogisuuksien jälkikäteisessä paikkailussa romaaniversioiden, tekijöiden lausuntojen ja oheistarinoiden puolella. The Rise of Skywalker ei todellakaan ole poikkeus. Elokuvien kannalta tämä ei ole mairittelevaa, mutta saagan kokonaisuuden kannalta sillä on varmasti osuutensa siihen, kuinka elokuvat ikääntyvät: yleensä paremmin kuin ensin arvataankaan. Esimerkiksi Prequelien arvoa on varmasti nostanut monen diggailema The Clone Wars -animaatiosarja, jonka vihoviimeinen jakso muuten julkaistiin Disney+:ssa juuri tänään, koska se uudelleenkontekstoi episodit II ja III ikään kuin pitkän tarinan alku- ja loppupisteiksi.

Osa IX-selittelyistä tuntuu liittyvän yhteen TROS:n ongelmien keskeiseen taustasyyhyn: tavattomaan kiireeseen elokuvaa tehdessä. Abrams ja Terrio ryhtyivät kirjoittamaan täysin erilaista käsikirjoitusta Colin Trevorrown version tilalle niin myöhään, että on itse asiassa ymmärrettävää, että he itsekin saattavat kokea tehneensä pikemminkin parhaansa vaikeissa olosuhteissa kuin todellisen unelmiensa elokuvan. Erikseen on huomattava, että Carrie Fisherin kuoleman aiheuttamaan juonelliseen ongelmaan ei varmasti ollut täydellistä ratkaisua, ja TROS:ssa valittu ei varmasti ole huonoin mahdollinen – mutta se kyllä tarkoittaa, että elokuvassa on kiusallisen monta kohtausta, jotka on kirjoitettu täsmäämään Fisherin ylijäämä-otoksiin, ja lopputulos on parhaista tavoitteista huolimatta kankea.

Abrams kertoi heti ensi-illan jälkeen haastatteluissa, että Finn yrittää koko elokuvan ajan kertoa Reylle olevansa Voima-herkkä. Elokuvan tai edellisten elokuvien kannalta siinä ei ole sulattelun jälkeenkään oikein mitään järkeä. Sen sijaan Finnin oman tarinan keskeinen osa – hänen valintansa hylätä First Order ja valita puolensa taistelussa pahaa vastaan – jää tässä viimeisessä episodissa vaille huipennustaan. Se on kummallista, koska Finn oli oli kuitenkin osittain Abramsin itsensä luoma hahmo, ja kaikki elementit tarinakaaren komeaan loppuun ovat TROS:ssa olemassa: lopussa Finn jopa johtaa toisia entisiä First Order -sotilaita taistelussa, mutta siitä ei tehdä minkäänlaista numeroa. Tämä on vain yksi monista kohdista, joissa tuntuu siltä, että jotain on napsaistu pois väärästä kohtaa joko käsikirjoitus- tai leikkausvaiheessa. Toinen samantapainen esimerkki on se, että elokuvan ulkopuolella on paljastunut, että Jannahin (Naomi Ackie) oli tarkoitus elokuvassa paljastua Lando Calrissianin vuosia sitten kadonneeksi tyttäreksi. Tästä juonikuviosta jäi jäljelle vain kummallinen kohtaaminen aivan elokuvan lopussa. Eikö sekin kohtaus olisi vain suosiolla kannattanut poistaa?

Toisaalta jälkikäteiset lisäykset elokuvan informaatioon ovat tosiaan myös omiaan saamaan kaltaiseni uusintakatsojat lopulta leppymään joillekin yksityiskohdille. Palpatinen henkiin heräämiseenkin on hieman helpompi suhtautua, kun tietää – vaikka elokuva ei meille tätä vaivaudu kertomaan – että kyseessä ei ole fyysisesti keisarin Jedin paluussa kuollut ruumis, vaan viimeisiään vetelevä klooniruumis, josta Palpatinen henki tahtoo paeta joko Kylon tai Reyn vetreään kehoon. Rae Carson, joka kirjoitti TROS:n romaaniversion, tulkitsee Skywalker-saagan tällaisenaan kertovan Palpatinen kolmen sukupolven mittaisesta yrityksestä käännyttää voimakkaat Skywalkerit puolelleen. Hänen mukaansa episodi IX on näiden yritysten lopullinen loppu, koska tässä hänen oma jälkeläisensä valitsee olla Palpatinen sijaan Skywalker. Myönnän pitäväni myös tästä luennasta.

tros-ben-solo

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #6: Ben Solo. Adam Driverin taitavuudesta näyttelijänä kertoo paljon se, kuinka hän tekee Benistä ilman yhtään repliikkiäkin eri hahmon kuin Kylo.

The Rise of Skywalker päättää Skywalkerin sukusaagan Tatooinelle. Se on äärimmäinen esimerkki TROS:ia vaivaavasta pyrkimyksestä tarjota katsojille yllätysten sijaan tekijöiden olettamia odotuksia.

Loppukohtaus olettaa, että sarjan lopettavaksi lauseeksi sopii pelkkä tuttuus: klassinen lavaste ja entinen tunnelma kaksoisaurinkoja myöten. Elokuva unohtaa – tai, mikä pahempaa, ei välitä – että kohtauksen ainoalla oleellisella henkilöllä Reyllä ei ole mitään suhdetta Larsien hiekoittuneeseen kosteusfarmiin. Surkeinta supernostalgikko Abramsin valinnassa on, että se jättää Reyn viimeisessä kuvassa yksin, vaikka hänen koko tarinansa ytimessä on ollut yksinäisyyden taakse jättäminen. On melkoinen paradoksi, että IX:n loppu tuntuu tästä syystä vähemmän toiveikkaalta kuin synkempään paikkaan loppuneen VIII:n loppu – jonka viimeisen kuvan tallipoika tietenkin oli sekin viittaus koko saagan alkuun ja Luken lähtökohtaan Tatooinella. (Sitä en tosin koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut kuvittelivat, että IX:n loppukohtaus tarkoittaisi sitä, että Rey olisi tullut Tatooinelle erakoitumaan. Tottakai, kuten esimerkiksi romaaniversio sittemmin vahvistikin, ystävät odottivat Reytä Millennium Falconissa ihan parin hiekkanyppylän takana.)

Loppu on joka tapauksessa kuvaava esimerkki siitä, että The Rise of Skywalkerin tekijät tuntuvat minun mielestäni ymmärtäneen koko sitä edeltäneen tarinan väärin – mukaan lukien saman ohjaajan The Force Awakensin. Tämä kaikki saa minut kysymään, olisiko The Force Awakens sittenkin kannattanut brändätä Skywalker-saagan episodi VII:n sijaan itsenäiseksi jatko-osaksi varsinaiselle episodinumeroidulle saagalle, ja olisiko se voinut johtaa toisenlaisiin ratkaisuihin trilogian päätösosassa. Tai – mikä rajumpaa – jopa tällainen TFA:sta ja TLJ:stä tykännytkin huomaa kysyvänsä äärimmäistä kysymystä: oliko sarjan jatkaminen sittenkään tämän arvoista, kun uutta sanottavaa ei lopulta tämän enempää ollut? 

tros-endhug

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #7: Loppuhali, jonka minussa herättämät tunteet ovat viimeinen todistuskappale jatko-osatrilogian hahmojen onnistuneisuudesta. Oh, nämä kolme!

No.

Kyllä se kuitenkin oli.

The Force Awakens on vauhdikkaana viihde-elokuvana kutakuinkin täysosuma, ja säteilee silkkaa rakkautta kaikkea Star Warsin ideaa kohtaan. The Last Jedi on George Lucasin jälkeisistä SW-elokuvista se, joka kysyy kaikkein kiehtovimpia uusia kysymyksiä (ja sitäpaitsi cinemaattisesti lähimpänä SW-saagan ulkopuolisia elokuvataiteen kiinnostuksenkohteitani). Kokonaisuutena jatko-osatrilogia toi Star Warsin takaisin, ja lisäsi siihen uuden sukupolven moniulotteisia, tätä aikaa puhuttelevia hahmoja.

Eikä vähätellä sovi sitäkään, että minulla on ollut tällä matkalla, näiden elokuvien valmistumista seuratessani ja internetissäkin spekuloidessani ja jaaritellessani, todella mukavaa.

Yleisestikin Star Wars -elokuvissa on minulle aina ollut kyse myös elokuvien kulissien takaisesta jossittelusta. Jokaiseen SW-elokuvaan (kyllä, myös originaalitrilogiaan) liittyy lukemattomia yksityiskohtia, jotka olisivat voineet olla toisin ja joiden olisi ehkä vaikkapa minusta pitänytkin olla toisin – tai jotka, toisin ollessaan, olisivat johtaneet aivan toisenlaisiin käänteisiin koko saagan kannalta. Aivan kuten Jedin paluu olisi kerran voinut olla vasta Luken tarinan kolmas episodi kuudesta, jossa pahaa keisaria ei olisi vielä lainkaan kohdattu ja jonka jälkeen sankarin matka olisi jatkunut syvemmälle Imperiumin ja Voiman ytimeen, jossa lopulta vastaan olisi tullut myös Luken keisarilliselle puolelle päätynyt kadonnut sisko, myös The Rise of Skywalker olisi voinut olla hyvin pitkälti kokonaisuudessaan aivan toisenlainen, ja on ikuisesti kiinnostavaa arvuutella, millainen. Eipä vain ollut.

Oikeastaan siis kokonaiskuvaan sopii oikein hyvin se, että sarjan päättävä episodi on aivan erityinen tällainen jossittelun elokuva. Saatamme melkein sielumme silmin nähdä, kuinka Abrams ja Terrio itsekin ovat muuttaneet mieltään moneen kertaan ja vielä kesken leikkausvaiheenkin. Konkreettisemmin kuin koskaan ennen meillä on tästä episodista kuviteltavanamme kokonainen toinen versio: siis Duel of the Fates, Colin Trevorrown versio episodi IX:stä, jonka ensimmäinen luonnosversio yllättäen vuoti nettiin ensin tarkkana kuvauksena ja sittemmin ihan kokonaisena käsikirjoituksena.  Puhumattakaan sitten siitä, millainen trippi olisi ollut George Lucasin luonnosten mukainen IX, jos se todella olisi sukeltanut midikloriaaniseen sisäavaruuteen flanellipaitaisen mestarin itsensä vihjesanojen mukaan, mutta niihin en mene nyt. Ja jos haluatte jossittelua laatikon ulkopuolelta, lukekaa vaikka nämä ennen elokuvaa tallennetut Star Wars -kirjailijoiden ehdotukset episodi IX:n tapahtumiksi (sarjakuvakäsikirjoittaja Tom Veitch: ”Entä jos oikea keisari ei ollutkaan Kuolemantähdellä, vaan on paha olento, joka on piilottanut todellisen itsensä sukupolvesta toiseen?”).

Tätä kirjoittaessani törmäsin järjestämääni Star Wars -elokuvien paremmuusäänestykseen kahden vuoden takaa ja omaan silloiseen listaani. Jätän nyt sanomatta, monennelleko sijalle omalla listallani arvottaisin IX:n tällä hetkellä, mutta lainaan sen sijaan itseäni tuosta kirjoituksesta: Kaksi ensimmäistä Star Wars -elokuvaa ovat täydellisiä – muut Star Wars -elokuvat eivät ole täydellisiä. Ja vielä erästä toista tämän blogin itselleni läheistä kirjoitusta: vaikka toivon tietysti aina näiden elokuvien olevan mahtavia, se ei oikeastaan ole koskaan ollut niissä tärkeintä.

May The Fourth Be With You.

Cassian-sarja kuvataan vielä jossain vaiheessa, mutta kuvataanko ”naiskeskeinen” neljäs sarjakin?

The Mandalorian ja The Clone Warsin viimeinen kausi ovat edelleen meillä näkemättä, suoratoistopalvelu Disney+:n pitäessä yhä ovensa suljettuna pohjoismailta. Samaan aikaan tekeillä on kuitenkin koko ajan lisää sarjoja, Star Wars -elokuvien ollessa vuorostaan ainakin hengähdystauolla.

The Mandalorianin kakkoskausi ennätettiin kuvata juuri ennen koronaviruksen aiheuttamaa maailmanlaajuista poikkeustilaa. Sen on määrä saada ensi-iltansa Disney+:ssa ensi lokakuussa, vaikka tietysti korona-aika voi vielä vaikuttaa myös jälkituotannon etenemiseen.

cassian-andor-rogue-one

Cassian Andor (Diego Luna) Rogue Onessa.

Sen sijaan Rogue Onesta tutun Cassian Andorin oman sarjan tuotanto keskeytettiin maaliskuussa koronaviruksen aiheuttaman poikkeustilan takia. Sarjan varsinaiset kuvaukset eivät olleet vielä ehtineet alkaa, vaan kyse oli vielä niiden valmistelusta, kertoi efektimestari Neal Scanlan muutamille nettimedioille.

Mahdollisesti muistuttaakseen yleisöä ja/tai sijoittajia siitä, että Disney uskoo poikkeustilan väistyvän aikanaan, virallinen sivu tiedotti perjantaina tekijäuutisia Cassian-sarjasta. Näyttelijöistä julkistettiin Genevieve O’Reilly, joka esittää jälleen kapinaliiton johtajaa Mon Mothmaa, Ruotsin lahja lukemattomien elokuvien sivuosiin Stellan Skarsgård (mm. Marvel-elokuvat, Mamma Mia! ja Pirates of the Caribbean -sarja) sekä tuntemattomat Denise Gough ja Kyle Soller. Cassianin ja omapäisen droidin K-2SO:n tuttujen näyttelijöiden Diego Lunan ja Alan Tudykin mukanaolo on toki julkistettu jo aiemmin.

mon-mothma-rogue-one

Genevieve O’Reilly Mon Mothman roolissa Rogue Onessa.

O’Reillyn ja/eli Mon Mothman paluu on erittäin tervetullut uutinen, vaikkei sitä tarinakehys huomioiden yllättävänä voi pitää. Mon Mothma on Star Wars -faneille rakas ja kai kohtalaisen hyvin jopa yleisesti tunnettu hahmo, vaikka George Lucas itse ei tästä piitannut leikatessaan O’Reillyn osuuden pois Sithin kostosta reilut 15 vuotta sitten. Jedin paluussa ensiesiintyneellä tukkaikonilla oli kuitenkin jo tuolloin pitkä historia oheistarinoiden puolella, ja myöhemmät esiintymiset animaatiosarjoissa sekä tietenkin juuri Rogue Onessa ovat tehneet hahmon tutuksi uusillekin yleisöille.

Perjantain tiedotteen mukaan Cassian-sarja sijoittuu aikaan viisi vuotta ennen Rogue Onea eli samoihin aikoihin Rebelsin ensimmäisen kauden kanssa. Tällöin Mon Mothma on vielä senaattori ja erittäin salainen kapinakenraali.

stellan-skarsgard-chernobyl

Stellan Skarsgård hienossa roolissa HBO:n hienossa Chernobyl-minisarjassa.

Skarsgårdin, Goughin ja Sollerin hahmoista on paha veikata mitään. Irlantilainen Gough (s. 1980) ja britti Soller (s. 1983) ovat toistaiseksi tehneet uraa enemmän teatterin kuin elokuvien puolella. Veteraaninäyttelijä Skarsgårdista (s. 1951) sanon sen verran, että näkisin hänet Star Warsissa mieluummin kunnollisessa pahiksen kuin hilpeän sivuhahmon roolissa. Mitä tahansa voi kuitenkin odottaa: epäilemättä Cassianin perheenjäseniäkin sarjassa esiintyy, sillä lähes ainahan Star Warsissa on kyse myös perheistä ja vanhempi-lapsi -suhteista.

Cassian-sarjassa ei sen sijaan pitäisi olla sijaa Rogue Onen muille sankareille, koska Cassian kohtaa Jyn Erson, Bodhi Rookin, Baze Malbusin ja Chirrut Imwen ensimmäistä kertaa elokuvassa. Mutta siinä olisi erinomaisesti tilaa Saw Gerreralle (Forest Whitaker)! Gerrera on sarjan aikaikkunassa vielä Kapinaliiton riveissä Mon Mothman rinnalla, mutta jo kovasti matkalla partisaanista terroristiksi.

saw

Saw Gerrera (Forest Whitaker) Rogue Onessa.

Rogue One -tiedote sisältää kuitenkin pari muutakin nimeä ja valitettavan tuttuun kuvioon taipuvan uutisen.

Sen mukaan sarjan showrunner, kirjoittaja ja ohjaaja on Tony Gilroy, Michael Claytonin ohjaaja, mm. Bourne-leffojen käsikirjoittaja ja Rogue Onen monista kirjoittajista viimeinen. Lucasfilm palkkasi Gilroyn tuolloin viilaamaan Roguen käsistä vielä leikkausvaiheessa, ja Gilroy päätyi kirjoittamaan huomattavan osan elokuvasta uusiksi uusintakuvauksia varten. Monien huhujen mukaan hän tuossa vaiheessa käytännössä korvasi ohjaajankin, vaikka Gareth Edwards saikin virallisesti pitää paikkansa.

Tämä tarkoittaa, että Cassian-sarja on liittynyt siihen lähes aukottomaan ketjuun Disneyn aikaisia Star Wars -projekteja, joiden tekijät on vaihdettu kesken tuotannon. Cassian-sarjan showrunner – sarjoissahan tämän tittelin haltija on se isoin viskaali, eivät jaksojen välillä vaihtuvat ohjaajat – oli nimittäin aiemmin tiettävästi Stephen Schiff (The Americans), joka tuoreen tiedotteen mukaan on enää yksi kirjoittajista. Schiffin aiempaa pestiä ei ehditty virallisesti julkistaa Lucasfilmin tiedotteissa, mutta kyllähän tuo kovasti siltä vaikuttaa, että vetäjä on vaihdettu käsikirjoitusvaiheen aikana ja Schiffin siihenastiset panokset ovat jääneet sarjan tarinaan oikeuttaviin krediitteihin. CBR.com raportoikin jo viime vuoden puolella, että Cassian-sarja olisi ollut ”lähellä peruuttamista” ennen kuin Tony Gilroy värvättiin kirjoittamaan sarjan pilottijaksoa.

Tony-Gilroy

Tony Gilroy (kuva: Eva Rinaldi, CC BY-SA 2.0)

Gilroyn paluu on silti siksi yllätys, että hän on Disney-aikaisista Star Wars -tekijöistä niitä harvoja, jotka eivät julistaneet haastatteluissa halunneensa aina työskennellä kaukaisen galaksin tarinoiden parissa. The Hollywood Reporterille Gilroy sanoi pari vuotta sitten, ettei ole koskaan ollut kiinnostunut Star Warsista, eikä hänellä ole mitään kiinnostusta jatkaakaan sarjan parissa. (Samassa haastattelussa Gilroy antoi ymmärtää huhujen hänen mittavasta Rogue One -panoksestaan olleen totta ja kuvaili elokuvan olleen ennen häntä ”kauheissa, kauheissa vaikeuksissa”.)

Mutta mistäs sen tiedämme, jos Gilroyta on sittemmin alkanutkin kiinnostaa… Yksi hänen monista lisäyksistään Rogue Oneen oli nimittäin juuri Cassianin esittely leffan alussa, jossa kapinallisagentti ampuu oman tietolähteensä suojellakseen kapinalle elintärkeitä tietoja. Cassian-sarjan sopii olettaa kuvaavan nuoren idealistin matkaa noin synkkiin tekoihin valmiiksi sotilaaksi. Ehkä se sitten on tarina, joka kiinnostaa neljä elokuvaa agentin roolia vastaan pullikoivasta Jason Bournesta kirjoittanutta Gilroyta?

Rogue-One-K-2SO-Cassian-Andor

Tiedote antaa ymmärtää Gilroyn toimivan myös Cassian-sarjan ohjaajana: siis yksikössä, toisin kuin useimmat televisioprojektit ja myös The Mandalorian, jolla ohjaajia oli useita. The Hollywood Reporterin mukaan Gilroy ei kuitenkaan ohjaisi kuin pilotin ja kenties toisen jakson, ja se tuntuu todennäköisemmältä vaihtoehdolta.

Yhden ohjaajan ratkaisu olisi kyllä kiinnostava, ja voisi johtaa onnellisten tähtien alla vielä erinomaisiin lopputuloksiin. Sellainen on annettu ymmärtää olevan tekeillä ohjaaja Deborah Chown kanssa Obi-Wan-sarjaan, joka taitaa ollakin luonteeltaan The Mandaloriania ja Cassian-sarjaa ”minisarjamaisempi” (mutta sillä on ollut omat esituotannon ongelmansa, sen sarjan kirjoittajan vaihduttua Varietyn mukaan hiljattain varsin tuntemattomaan Joby Haroldiin).

Showrunnerinkin asemassa Gilroyn on toki mahdollista tuoda Cassian-sarjaan sellaista epätyypillistä kulmaa, jollaisen ansiosta myös Rogue One nousi monen Star Wars -fanin suosikiksi. Ensimmäisen jakson ohjaajan tehtävä on myös määrittää sarjan tyyli. Gilroyn elokuvien ote on totunnaiseen SW-kerrontaan verrattuna hillitty, aikuismainen ja ajoin tylykin, ja voi hyvin olla, että tällaista haetaan Cassian-sarjaankin. Samantapaisesta suunnasta tuntuvat ponnistavan muiksi kirjoittajiksi julkistetut Dan Gilroy (synkän Nightcrawler-jännärin ohjaajana tunnettu Tonyn veli) ja Beau Willimon, Netflixin House of Cardsin alkuperäinen showrunner.

russian-doll

Jotain aivan muuta: Netflixin Russian Doll. Ei Star Warsia, 

Salaliittoteoreetikko voi kuitenkin miettiä, oliko Cassian-uutisen julkistuksella jotain kytköstä sen kanssa, että vain kaksi päivää aiemmin Hollywood-mediat uutisoivat uudesta Star Wars -sarjaprojektista, josta Lucasfilm itse ei ole pukahtanut sanaakaan. Jos Varietyn ja THR:n uutinen pitää paikkansa, se taisi vuotaa aiemmin julki kuin oli tarkoitus.

Kieltämättä tuntuu erikoiselta, että tosissaan tekeillä olisi jo neljäs näytelty Star Wars -sarja, vaikka kaksi niin sanottua edellistäkään eivät ole saavuttaneet edes kuvausvaihettaan, mutta tällaista tämä vain taitaa nykyään olla. Huhutussa projektissa on joka tapauksessa särmää. Huhun mukaan tekeillä olisi ”naiskeskeinen” tarina ”eri kohdassa aikajanaa kuin muut Star Wars -projektit”. Sarjan tekijä olisi Leslye Headland, jonka aiempi hitti oli Netflixin mainio Russian Doll –minisarja, jossa viinaanmenevä moniongelmikko nainen elää jatkuvaa murmelinpäivää. Headland oli mukana jo The Rise of Skywalkerin ensi-illassa ja Star Wars News Net huomioi hänen deletoineen THR:n ja Varietyn uutisten jälkeen Star Wars -twiittejä Twitteristään, joten kyllä tämä tuleen johtavalta savulta haiskahtaa.

Enkä ole ainoa, jonka mielestä kombinaatio tuo ensimmäisenä mieleen Doctor Aphran.

Doctor-Aphra

Doctor Aphra, avaruuden antisankari.

Avaruusarkeologian ”tohtori” Chelli Lona Aphra on Disney-ajan expanded universe -tarinoiden ylivoimaisesti onnistunein ja tykätyin lisäys Star Wars -galaksiin. Hahmo ilmestyi kuvioihin Kieron Gillenin Darth Vader -sarjakuvassa vuonna 2016. Sittemmin Aphra on saanut oman jatkuvan lehtensä (kunnia, joka nostaa Aphran Marvelin rosterissa samaan kerhoon vain Darth Vaderin ja Poe Dameronin kanssa) ja esiintynyt myös romaaneissa. Hahmo kuuluu omiinkin suosikkeihini: ihastuttavan moraalittoman ja itsekkään avaruusarkeologin seikkailut Imperiumin ja kapinaliiton sotarintamien välissä tuntuvat ainakin toistaiseksi edelleen tuoreilta, ja erityisesti Remastered-tarinajakso lukeutuu kirjoissani aivan Marvelin Star Wars -sarjakuvien huippukohtiin. ”Kaukaisen galaksin paha Indiana Jones tai River Song” olisi voinut myös väljähtyä vitsinä nopeasti, mutta kun niin ei ole tähän mennessä käynyt, en enää ihmettelisi yhtään, vaikka hahmo kantaisi omaa näyteltyä sarjaansakin kunnialla.

Aphra-sarjasta on huhuttu aiemminkin, ja Leslye Headland tuntuu juuri oikealta henkilöltä sellaista luotsaamaan. Silti, on tunnustettava, että valinta tuntuu Disneyn koko perheen suoratoistopalvelulle rohkealta – ja ehkä siis liian rohkealta.

Todella suuri yleisö kun ei Aphraa entuudestaan tunne. Hahmo on, kuten sanottua, moraaliton ja itsekäs. Jonkinlaisen ongelman muodostaa myös se, että Aphran hahmokaari on sarjakuvissa jo sellaisessa vaiheessa, että olisi hyvin vaikeaa elokuvata hänestä samaan kaanoniin sijoittuvia tarinoita paitsi tekemällä suoraa adaptaatiota aiemmin jo sarjakuvissa kerrotuista tarinoista, ja sellaista Star Warsissa ei ainakaan vielä tähän mennessä ole koskaan tehty. Ja sitten on vielä sekin, että etnisten ja seksuaalisten vähemmistöjen franchise-representaatioita laskevat katsojat eivät ainakaan tähän mennessä ole juuri päässeet vetämään rukseja Star Warsin sarakkeisiin, ja Aphra on etnisesti aasialaisen näköinen naisista tykkäävä nainen.

Tämän pyörittelyn jälkeen veikkaankin, että jos Leslye Headlandin sarja etenee varsinaiseen tuotantoon, meille paljastuu Lucasfilmin oman tiedotteen aikaan, että hänet on pikemminkin palkattu tekemään SW-sarja ”Doctor Aphran kaltaisesta” naishahmosta kuin juuri Doctor Aphrasta. Todennäköisesti aivan uudesta hahmosta, ehkä tosiaan vieläpä eri aikakautena kuin muut tekeillä olevat sarjat.

Kyllä minua sellainenkin kiinnostaisi. Mutta jos nyt pääsisi näkemään sen The Mandalorianinkin ensin.

”Romaani, jonka keskiosan kirjoitti joku muu” – väärä väite jatko-osatrilogiasta, vaikka niinhän siinä tavallaan silti kävi

JJ Abramsin leikkaajat puhuivat typeriä The Last Jedistä, mutta tarkoittamattaan tarjosivat samalla osuvan todistuskappaleen jatko-osatrilogian pahimmasta epäonnistumisesta. Nimittäin siitä, että The Force AwakensThe Last Jedi ja The Rise of Skywalker eivät muodosta onnistunutta kokonaisuutta.

Tämän uutisen lähde on Mission: Impossible -podcast Light the Fuse, jonka jaksossa Maryann Brandon ja Mary Jo Markey vierailivat. Molemmat naiset ovat JJ Abramsin pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita, ja heidän kytköksensä podcastin varsinaiseen aiheeseen on siis Mission: Impossible III (2006), joka oli Abramsin debyytti pitkän elokuvan ohjaajana. Naiset leikkasivat yhdessä myös Abramsin kirjoittaman ja ohjaaman The Force Awakensin (2015), ja heistä Brandon palasi kaukaiseen galaksiin Abramsin mukana The Rise of Skywalkerin (2019) parissa. Erityisesti jälkimmäisessä, kovalla kiireellä tehdyssä tuotannossa Brandonin rooli käsiksen elokuvallistamisessa vaikuttaa olleen merkittävä, leikkauksen tapahtuessa poikkeuksellisesti jo kuvausvaiheen aikana ja vieläpä fyysisesti kuvauspaikoilla. Brandon on kertonut aiemmin haastatteluissa muun muassa toistelleensa tuotannon aikana Abramsille, että ”elokuva kyllä kertoisi” heille, kuuluisiko Reyn ja Benin suudella lopussa vai ei.

Molemmat naiset ovat sujuvan Hollywood-kerronnan ja erityisesti elokuvatoiminnan kiistattomia ammattilaisia, eikä minulla ole heistä tekijöinä pahaa sanottavaa. Mutta mitä he siis nyt ovat menneet sanomaan Rian Johnsonin kirjoittamasta ja ohjaamasta The Last Jedistä (2017), jonka parissa kumpikaan heistä ei työskennellyt? Näin:

Brandon: “It was just a different take on the Star Wars saga. And to Rian’s credit, he stuck to what he wanted to do, and he wanted to deconstruct the film and open it up to go a different direction. That is the film he made. I know it is controversial, but isn’t that kind of good in a way?” — “That’s why I feel very much like in hindsight that the trilogy, the last part of the trilogy, needed one vision.”

Markey: “I couldn’t agree more. It’s very strange to have the second film so consciously undo the storytelling of the first one. I’m sorry that’s what it felt like.” (Brandon täydentää lausetta, eli ilmeisesti on samaa mieltä)

Haastattelija: ”A lot of people said about The Rise of Skywalker that it undid all the stuff that Rian Johnson did, but Rian Johnson kinda did that first.”

Markey: ”I don’t really feel that’s true about the third film. It took where the second film ended and just tried to tell a story. I didn’t feel it was consciously trying to…it didn’t feel that way to me.”

Brandon: “[The Last Jedi] was polarizing, and it was hard for J.J. and the writer to know what to do with it… It’s like someone wrote the middle of your novel. Okay, now how do I get to the end of the novel?” (Brandon)

Brandon ja etenkin Markey siis katsovat The Last Jedin pyrkineen ”purkamaan” The Force Awakensin aloittaman tarinankerronnan. Heidän mielestään TLJ:n vuoksi viimeisen osan toteuttajaksi tarvittiin juuri Abrams, jonka puolestaan oli vaikea suhtautua keskimmäiseen osaan, joka oli kuin jonkun toisen kirjoittama keskiosa hänen romaanissaan.

Nämä väitteet ovat tylyjä, epäkollegiaalisia ja, mikä surullisinta, epätosia. Mutta kuten alussa sanoin: ne ovat myös paljastavia.

Ensin kuitenkin vastaväitteet.

rey-luke-tlj

Totta toki on, että yleisesti tykätyn The Force Awakensin jälkeen valmistunut The Last Jedi ei ollut kaikkien mieleen. TLJ:stä alkoi prequel-vuodet mieleen tuonut kovaääninen kiistely siitä, onko Disney pilannut Star Warsin, ja sitä seuranneet elokuvat Solo ja TROS ovat pikemminkin kasvattaneet näin ajattelevien joukkoa kuin pienentäneet sitä. Kiinnostavaa kyllä, TROS:iin pettyi vuorostaan moni TLJ:stä tykännyt – minä esimerkiksi.

Mutta mitä tahansa mieltä The Last Jedistä tai koko jatkotrilogiasta elokuvina tai Star Wars -saagan episodeina katsoja onkaan, tosiasia on, että Rian Johnsonin elokuva ei pyri ”purkamaan” TFA:ta tai tekemään sen tapahtumia tekemättömiksi.

Brandon ja Markey eivät podcastissa perustele väitettään tarkemmin, mutta yleensä näin väittävät viittaavat The Last Jedin tapahtumista kolmeen seikkaan: Luke Skywalkerin eristäytyneisyyden syihin ja pettymykseen tämän luonteesta, Reyn vanhempien arvoituksen (ensimmäiseksi jääneeseen) selitykseen ja siihen, että trilogian pääroistoksi oletettu hahmo kuolee kesken oletetun tarinansa.

Luke Skywalker oli kuitenkin jättänyt galaksin ja ystävänsä taakseen itseensä pettyneenä jo niissä lauseissa, jotka hänestä lausuttiin Abramsin ohjaamassa ja Brandonin & Markeyn leikkaamassa The Force Awakensissa, ja ilmeisesti jopa George Lucasin omissa luonnoksissa jatko-osatrilogian lähtökohdiksi. Se, mitä Kylo TLJ:ssä lausuu ”saastaisista huumediilereistä”, ei todennäköisesti koskaan ollut tarkoitettu kokonaiseksi ja lopulliseksi vastaukseksi Reyn henkilöhistoriaan, koska se ei selittänyt Reyn näkyä loittonevasta avaruusaluksesta The Force Awakensissa eikä oikeastaan myöskään peilisalinäkyä The Last Jedissä – ja seuraava episodi tarjosikin taustalle aivan toisen selityksen.

Mitä taas Snokeen tulee; kyllä, hahmon kuolema oli yllättävä ja kyllä, näistä kolmesta käänteestä erityisesti se aivan varmasti yllätti myös hahmon luomiseen pari vuotta aiemmin osallistuneen Abramsin. Mutta voi! millaista kädenlämpöisyyttä elokuviltamme edellyttäisimme, jos juonenkäänteiden yllätyksellisyyttä pidettäisiin lähtökohtaisesti tuomittavana. Ei The Force Awakens elokuvana tai edes elokuvan tekijät haastatteluissa koskaan antanut meille taetta, että pääpahikselta vaikuttava hahmo todella sellainen olisi: katsojan kokemukset tämänkaltaisten tarinoiden kerronnasta siihen meitä tuudittivat.

Supreme-Leader-Snoke-the-last-jedi

Koska makuasioista toki voi kiistellä loputtomiin, katsojalla on oikeus pitää Rian Johnsonin (ja Lucasfilm-Disneyn) ratkaisuja huonoina. Moni katsoja olisi esimerkiksi halunnut nähdä The Last Jedissä sankarillisemman Luke Skywalkerin, joka olisi vähintään mököttämisensä päätteeksi palannut Reyn mukana galaksin olentojen ilmoille seikkailemaan vielä elokuvan lopun tai jopa seuraavankin ajan. Sen halun voin hyvin ymmärtää, ja samoin sen, että jo yksin siitä todennäköisesti juontaa mielipide, että uusi trilogia alkaa lupaavasti, mutta menee ”pilalle” keskimmäisessä osassa, jossa sen tietenkin pitäisi vasta kasvattaa kierroksia.

Mutta sellainen ei ollut se henkilöhistoria, jonka Johnson ja Lucasfilm Lukelle valitsivat. Väite siitä, että TLJ olisi pyrkinyt tekemään TFA:n aloittaman tarinan tyhjäksi (sen jatkamisen sijaan) ei kerrassaan pidä vettä, lausui sen sitten tyytymätön fani tai TFA:n leikkaaja. Mutta jos se on väärä väite, suorastaan väärinymmärryksen puolelle Brandon sen sijaan lipsahtaa jatkaessaan vielä väitettään itse leikkaamansa The Rise of Skywalkerin puolelle. Vertaus siitä, että TLJ on kuin jonkun toisen kirjoittama keskiosa Abramsin kirjoittamassa romaanissa, on nimittäin täysin pielessä.

LucasAbramsJI1

Star Warsin jatko-osatrilogia kun ei ollut JJ Abramsin teos. Se oli kolmen elokuvan kokonaisuus, jonka aloittivat George Lucas ja kirjoittaja Michael Arndt, ja jonka ensimmäisen osan tekijäksi sittemmin palkattiin Abrams. Abrams kieltäytyi koko trilogian tekemisestä, eikä hänen siksi ollut koskaan tarkoitus kirjoittaa eikä ohjata useampia episodeja. Hänen ensimmäisen SW-pestinsä aikana oli kyllä tarkoitus laatia suunnitelmia trilogian kokonaisjuonesta, joten Abramsilla oli kaikki mahdollisuudet vaikuttaa siihen, miten Johnson tarinaa jatkaisi, mutta kaikesta päätellen tällaiset suunnitelmat jäivät ohuiksi. (Abrams on joka tapauksessa kreditoitu The Last Jedissäkin vastaavaksi tuottajaksi.)

The Force Awakensia tehdessä oli siis koko ajan tarkoitus, että Abramsin jälkeen viestikapulan poimisi Rian Johnson, joka kertoi ja ohjasi keskimmäisen osan. Päätösosan taas oli määrä syntyä samalla tavalla kolmannen miehen, Colin Trevorrown käsissä. Abrams palasi episodi IX:n tekijäksi vasta kun Trevorrow oli jättänyt tuotannon, ja vasta tällöin, Trevorrown version tarinan päätöksestä lentäessä käytännössä kokonaan roskikseen, alle kaksi ja puoli vuotta ennen trilogian päätösosan ensi-iltaa, Abrams alkoi miettiä, miten hän tarinan lopettaisi.

Vain tämän kaiken jälkeen meillä on käsissämme elokuvatrilogia, joista kaksi kolmasosaa on kirjoittanut ja ohjannut JJ Abrams (yhteistyökumppaniensa kanssa). Tottakai peruutuspeilistä meillä nyt on tarina, jonka alusta ja lopusta huolehti Abrams ja vain keskikohdan kirjoitti joku muu, ja tottakai näin jälkiviisaasti voidaan katsoa, että Abramsin olisi kannattanut alunperinkin ryhtyä töihin koko trilogian kanssa. Silloin me katsojat olisimme saaneet (niin hyvässä kuin pahassakin) yhden tekijän vision yhdestä tarinasta, eikä episodi IX:n kanssakaan olisi tullut sellaista kiirettä kuin nyt tuli.

Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että tämä vaihtoehtoinen tapahtumienkulku ei ole historia, jonka Rian Johnson olisi riistänyt Abramsilta, vaan se on historia, josta Abrams itse kieltäytyi The Force Awakensin aikaan. Brandonin vertausta käyttäen: hänellä oli kaikki mahdollisuudet ”kirjoittaa koko romaani” itse, mutta The Force Awakensin aikaan hän ei niin halunnut.

abrams-jakku

Surullisinta Brandonin ja Markeyn sammakkosanoissa on kuitenkin se, että pitkän Abrams-yhteistyösuhteensa vuoksi he eivät ymmärrä, että Abramsin The Rise of Skywalker on paljon epäonnistuneempi jatko The Last Jedille kuin TLJ oli The Force Awakensille. Se on paljon syyllisempi edeltäjäelokuvan tapahtumien ”purkamiseen” kuin TLJ oli, ulottaen käpälöintinsä jopa pieniin yksityiskohtiin: Kylo esimerkiksi korjaa edellisessä episodissa rikkomansa kypärän kaikesta päätellen aivan vain siksi, että Abrams tykkäsi kypärän designista. Mitään Kylon tarinaan liittyvää jatkuvuutta kypärään palaaminen ei ainakaan ilmennä.

TROS hylkää muutenkin lähes kaikki TFA:n ja TLJ:n tarina- ja henkilökaaret, ja erityisesti niissä kehitellyt teemat menneisyydestä oppimisesta, sankarillisuuden luonteesta ja kunkin oman paikan etsimisestä.

Siinä missä Rian Johnson otti The Force Awakensin tapahtumat, asetelmat ja cliffhangerit, ja kertoi niille rohkean jatkon (joka ei ollut kaikkien mieleen), Abrams ikään kuin kieltäytyi hyväksymästä The Last Jedin valintoja ja taivutti trilogian päättymään episodiin, jonka palat eivät sovi yhteen yhdenkään aiemman episodin kanssa. Hän keskittyi irrallisiin toimintakohtauksiin ja kaivoi pääpahikseksi haudasta keisari Palpatinen aivan kuin välttyäkseen tarttumasta Johnsonin vaikeimpiin cliffhangereihin kuten pimeältä puolelta pelastettavan Kylon/Benin asemaan pahan First Orderin itsevaltiaana. Reyn vanhempien arvoituksen ratkaisuksi hän sepitti vastauksen, joka ilmeisesti ei ollut sen paremmin Trevorrown, Johnsonin kuin Abramsin itsensäkään mielessä edellisiä episodeja tehdessä.

tros-rey-and-palpatine

Kaikesta tästä huolimatta olen päätynyt ajattelemaan, että Abrams ei ole tämän tarinan pahis. Etenkin kun hän The Force Awakensin myötä on vastuussa myös suuresta osasta jatko-osatrilogian onnistumisia, alkaen vaikkapa konkreettisista näyttelijävalinnoista ja ulottuen epämääräisemmin määrittyvään ”taian palauttamiseen”. Ja etenkin kun Trevorrown version vuotanut käsikirjoitus todistaa, ettei sekään suinkaan olisi ollut saumattomasti sujuva päätösosa.

Itse asiassa olen samaa mieltä Brandonin ja Markeyn kanssa siitä, että Abramsin yksin kirjoittama ja ohjaama jatko-osatrilogia olisi varmasti ollut yhtenäisempi kokonaisuus kuin tämä toteutettu. Näihin elokuviin liittyvistä jossitteluista mahdottomimpiin kuuluu kysymys siitä, millaiset elokuvat olisimme sitten saaneet. Varmaa on nimittäin, että paitsi että Abramsin versio episodista VIII olisi eronnut Johnsonin ajatuksista, myös IX olisi tällöin toteutunut täysin toisenlaisena kuin millaisena Abrams nyt päätyi Johnsonin jälkeen sen tekemään. Snoke todennäköisesti olisi ollut elossa viimeisessäkin osassa, esimerkiksi.

Jatko-osatrilogian suuri epäonnistuminen oli kokonaissuunnitelman puute. Jälkikäteen ajatellen tuntuu aivan käsittämättömältä, että Disney-Lucasfilmin johdossa kuviteltiin, että ilman sellaista syntyisi viestikapulamaisesti vain kahden vuoden ensi-iltapäivien välein onnistunut kokonaisuus.

Se, mitä olisi pitänyt tehdä, on kutakuinkin se, millaisena tekeillä ollut tarina meille keväällä 2013 näyttäytyi. Silloinhan nimittäin kerrottiin, että vaikka Abrams ohjaisikin ainoastaan uusista elokuvista ensimmäisen, koko trilogian tarinakaarta kehiteltäisiin yhdessä tiimissä, johon kuuluisivat Abrams, Lucasin itsensä valitsema käsikirjoittaja Michael Arndt, Imperiumin vastaiskun kirjoittaja Lawrence Kasdan, neuvonantajan roolissa Lucas itsekin, hänen seuraajakseen valitsema kymmenien menestyselokuvien tuottaja Kathleen Kennedy ja vieläpä viimeksi mainitun perustama, nimenomaan jatkuvuuden ylläpitoon tähtäävä Star Warsin ja tarinankerronnan asiantuntijoiden muodostama ”tarinaryhmä”.

Jos jossain on tälle kaikelle vaihtoehtoinen historia jonka olisin halunnut toteutuvan, se on se, jossa noille kehittelyille olisi annettu enemmän aikaa.

Kuinka Benistä tuli Kylo (tai ainakin pala tarinaa, kuinka)

Yksi monista jatko-osatrilogiaan liittyvistä jossitteluista on, oliko The Force Awakens niin sanotusti ”oikea” episodi VII.

Tarkoitan: kun 9-osainen episodinumeroitu saaga kertoo Skywalkerien suvun saagan, eikö episodi VII:n olisi pikemminkin pitänyt kertoa siitä, kuinka Luken yritys kouluttaa uusia jedejä epäonnistui ja kuinka Ben Solo kääntyi pimeälle puolelle? Eikö tämä olisi ollut tarina, joka olisi ansainnut oman episodinsa tässä sukusaagassa?

Oma vastaukseni on – ainakin nyt jälkikäteen – että ei, parempi oli saada tarina näin. Etenkin juuri Kylo Ren oli kiehtovampi hahmo tästä saamastamme näkökulmasta tarkasteltuna: ”keskeneräisenä” pahiksena, mutta aikeiltaan arvoituksellisena.

Mutta jossittelu ei ole tässä kohtaa perusteetonta, koska Leian ja Hanin pojan kääntyminen pimeälle puolelle ilmeisesti oli yksi lähtökohdista George Lucasin omissa suunnitelmissa episodeista VII-IX. Mutta kun Lucas myi firmansa ja päätösvallan Disneylle, erkanivat elokuvasuunnitelmat vähitellen Lucasin ideoista. Lopulta ne erosivat niin pitkälle, että Lucasin mielestä hänen tarinoitaan ei käytetty lainkaan – vaikka monet lopullistenkin elokuvien konsepteista, kuten Luken eristäytyminen galaksilta epäonnistumisensa jälkeen, perustuvat hänen ideoihinsa. Kylo Renin nimen saaneen hahmon kääntyminen valosta pimeyteen päätyi elokuvien ulkopuolelle.

Sitä emme saa koskaan tietää, millainen olisi ollut Lucasin tarinaan perustuva episodi VII. Todennäköisesti emme saa ainakaan pitkään aikaan edes tarkkaa kuvaa Lucasin jatko-osatrilogian tarina-aihiosta. Mutta koska Lucasfilmillä kyllä osataan elokuvien jättämien aukkojen paikkailu oheistarinoissa, voimme sentään nyt lukea virallisen kaanonin nykyisen version tästä nimenomaisesta jossittelusta. Charles Soulen kirjoittama ja Will Slineyn piirtämä sarjakuva The Rise of Kylo Ren (Marvel, 4 numeroa 2019-20, albumiversio tulossa) kertoo, kuinka se kävi…tai oikeastaan, palan siitä.

trokr-ben-solo-to-be-kylo-ren

The Rise of Kylo Ren ei nimittäin vieläkään selitä yhtä suurimmista arvoituksista: missä ja miten Ben Solo kohtasi Snoken, joka hänet pimeälle puolelle viekoitteli. Ben Solon lankeemus tapahtui noin kuusi vuotta ennen The Force Awakensia, ja samaan aikaan Leia ja muut galaksin johtajat eivät olleet vielä kuulleetkaan sanoja ”First Order” (näin on todettu kaanonissa jo aiemmin, erityisesti Bloodline-kirjassa). The Rise of Kylo Ren kuitenkin viimeistään paljastaa, että Ben tunsi Snoken jo ennen Luken jeditemppelin tuhoa, ja että kisälli-mestari-suhde näiden välillä oli tuolloin jo pitkällä. Itse asiassa sarjakuvassa on ainakin yksi repliikki, jossa vihjataan Lukenkin kohdanneen Snoken ainakin kerran ennen näitä tapahtumia.

Perustellusti voi siis ajatella, että tänä talvena julkaistu sarjakuva kuvaa sittenkin pikemminkin viimeistä vaihetta Ben Solon matkassa pimeälle puolelle kuin koko matkaa – ja jättää ehdottomasti aukkoja selitettäväksi myöhemminkin. Itse asiassa sarjakuva taitaa sittenkin kertoa nimihenkilönsä tarinaa paremmin sen taustatarinan Renin ritareille, jonka episodien VII ja IX kirjoittaja-ohjaaja JJ Abrams kertoi jo The Force Awakensin aikaan olevan olemassa.

Itselleni The Rise of Kylo Ren oli joka tapauksessa hämmentävä lukukokemus. Vaikka se oli nimenomaan kirjoitettu selittämään Benin/Kylon hahmoa ja tarinaa, se ei minusta oikeastaan kovin hyvin sovi yhteen aiemmin kerrotun kanssa. Oletin myös tarinan nimensäkin perusteella peilaavan The Rise of Skywalkeria, mutta ei se oikeastaan niin tehnyt – jos kohta kysyä voikin, oliko sen elokuvan otsikko kovin onnistunut.

Tämän enempää on paha sanoa sarjakuvaa spoilaamatta. Mutta arvaankin, että tämän blogimerkinnän saattaa lukea joku, joka ei sarjakuvaa aio lukea, mutta jota ehkä kiinnostaisi kuulla, miten Kylon nousu siis sen mukaan kävi. Tässä se siis tulee: sarjiksen tapahtumien tiivistelmä kuvien kanssa. Ja sarjisspoilerien myötä hieman lisää siitä, mikä tässä tarinassa minusta oli niin outoa.

trokr-knights-of-ren

Kuten Renin ritarien Ren tässä vihjaa, Ben Solo ei tainnut olla ensimmäinen, jonka Snoke on ohjannut liittymään ritarikuntaan.

Renin ritarit olivat olemassa jo kauan ennen Kylo Reniä. He olivat Snokelle työskenteleviä tappajia, jotka kykenivät jonkin verran käyttämään Voimaa. Tämän epäpyhän ritarikunnan aiempi johtaja kutsui itseään nimellä Ren, joka tietysti selittää jengin nimen – mutta ei oikeastaan sitä, miksi Ben Solo päätti käyttää tuota nimeä sukunimenään. Sitä sarjakuva ei selitä mitenkään.

Sen sijaan sarjakuva näyttää, mitä tapahtui tuon kohtalokkaan hetken jälkeen, jolloin Luke Skywalker erehtyi sytyttämään miekkansa kurkistettuaan 23-vuotiaan oppilaansa mieleen ja nähtyään synkän tulevaisuuden, kuten The Last Jedin näkökulmatut flashbackit kertoivat. Ja siinä onkin sarjakuvan suurin yllätys: The Rise of Kylo Renin mukaan Ben Solo ei tappanut ketään tuona yönä.

trokr-jedi-temple-explosion

Temppelin tulipalon sytyttää salama. Voima-salama, siis?

Ben kyllä luulee tappaneensa enonsa, mutta kuten tiedämme, näin ei käynyt. Hän kyllä katsoo temppelin palavan, suurin osa jedioppilaista sisällään, ja tulkitsee olevansa syyllinen temppelin tuhoon (eikä yritä auttaa ketään ulos), mutta varsinaisesti hän ei edes sytytä tulipaloa itse. Sarjakuvan perusteella temppelin vaikuttaa leimauttavan liekkeihin etäyhteydellä Snoke tai itse keisari Palpatine, jonka nukke Snoke The Rise of Skywalkerin mukaan oli.

Tulipalon äärellä Ben kohtaa kolme viimeistä jedioppilastoveriaan, jotka eivät olleet paikalla tuhon tapahtuessa. Heidänkin Ben haluaa vain jättävän itsensä rauhaan: vastustajien tylyn tappamisen aika on tulevalla Kylolla vasta edessä. Entiset ystävänsä karistettuaan Ben ajattelee hetken äitiään ja harkitsee kotiinpaluuta, pahan polkunsa jättämistä. Sen sijaan hän matkaa Snoken isälliseen syleilyyn (!) tuntemattoman avaruusaseman idylliseen puutarhaan (!!).

trokr-ben-solo-snoke

Ben Solo ja aito fyysinen kosketus.

Ben tosiaan tuntee tässä vaiheessa Snoken jo hyvin. Tai pikemminkin luulee tuntevansa. Kun Snoke saa heidän tapaamisensa aikaan viestin kenraali Brendol Huxilta, Ben-parka ei vielä tiedä lainkaan, miksi kenraalit hänen uudelle mestarilleen soittelevat. Armeijoiden komentamisen sijaan Ben on tässä vaiheessa kiinnostunut löytämään itselleen paikan maailmassa – ja sitä ennen Renin ritarit.

Ben on kohdannut Renin ritarit aiemminkin, ”vuosia sitten”, eräällä matkalla yhdessä Luken ja Lor San Tekkan kanssa. Flashback-kohtaus on kiinnostava erityisesti siksi, että se paljastaa Snoken kommunikoineen Voiman kautta Benin kanssa tuttavallisesti jo tuolloin. Ben on piirretty tässä välinäytöksessä ehkä noin 15-vuotiaan näköiseksi, joka tarkoittaa, että Benin viettelys pimeälle puolelle alkoi käytännössä jo hänen lapsuudessaan.

high-republic-rise-of-kylo-ren

Huomaa tässä ruudussa viittaus tulevaan The High Republic – kirja/sarjakuvaprojektiin.

Matkallaan kohti Renin ritareita Ben kohtaa uudelleen jedioppilastoverinsa, jotka ovat seuranneet häntä selvittääkseen totuuden ja kostaakseen mestarinsa oletetun kuoleman. Seuraa tietenkin taistelu, ja seuraa kyllä yhden jedin kuolema, mutta yhä Ben yrittää välttää varsinaista tappoa. Ja kun Ben sitten liittyy Renin jengiin – jengiin, joka nimenomaan tappaa jopa ilman kummempaa syytä – ei hän vaikuta olevan kotonaan. Pääsymaksu Renin ritareihin liittymisestä on ”hyvä kuolema” eli jonkun syyttömän surmaaminen, eikä Ben halua sitä ainakaan kenen tahansa verellä maksaa.

trokr-good-death

Mutta koska tiedämme, miten Benin käy, pimeän puolen hän toki sarjakuvan loppuun mennessä valitsee. Sitä ennen hänellä on vielä kerran hyvä tilaisuus valita toisin, entisten ystäviensä tarjotessa kättä vielä kerran. Kun Ben ei tartu siihen, mutta ei jedioppilaita välittömästi surmaakaan, ritarikunnan johtaja-Renin tulkitsee, ettei Ben sittenkään edes halua pimeälle puolelle. Tästä suivaantuneena Ben suorittaa ”hyvä kuolema” -sisäänpääsykokeen tappamalla itse Renin ja ottamalla tämän paikan.

Perään hengestään pääsee kuitenkin vielä viimeinen jäljellä olevan jedioppilastoverikin, joten The Rise of Kylo Renin loppuun mennessä Ben Solon nimen pian hylkäävä nuorukainen lopulta tappaa yhden niin sanotun hyviksenkin. Se lienee tulkittava viime silaukseksi tiellä pimeälle puolelle.

trokr-kylo-ren-lightsaber

Hihoitta on hyvä harrastaa. (Tähän sarjakuva päättyy.)

The Rise of Kylo Ren on Star Wars -sarjakuvien ystäville ilman muuta lukemisen arvoinen, eikä kertomuksena sinänsä aivan kehno (joskaan eri erityisen erityisesti sarjakuvitettu). Mutta kuten sanottua, minut se jätti hämmentyneeksi. Aivan kuin joulukuun elokuva The Rise of Skywalker, myös tämä sarjakuva tuntuu minusta sanalla sanoen väärältä vastaukselta sille, mitä The Force Awakensin ja The Last Jedin myötä olin useamman vuoden ajan kysynyt.

Episodi IX tarjosi kaiken vastaukseksi ja lopetukseksi pelkän Palpatinen. Kylo Ren -sarjiksessa Palpylla on vain pieni cameo-rooli lopussa, mutta jatko-osatrilogian kiehtovimmalle hahmolle se tekee samaa mitä viimeinen episodi: pyyhkii Kylo Renistä pahuutta isolla märällä rätillä. Mutta siinä missä episodi IX sinänsä tietenkin päättyi Benin paluuseen, sarjakuva pehmentää Benin aiempaa exitiä.

The Rise of Kylo Ren poistaa Beniltä vastuuta teoistaan tavalla, joka minusta on suoranaista retconnausta. Sekä The Force Awakensissa että The Last Jedissä kun sanottiin suoraan, että Kylo nimenomaan tuhosi Luken jeditemppelin ja tappoi hänen oppilaansa. TLJ:ssä Luke sanoi lisäksi Kylon lähteneen ”muutamien muiden oppilaiden kanssa”, jonka ainakin minä oletin tarkoittavan, että muutamat heistä olivat surmayönä Kylon puolella ja ehkä liittyivät myöhemmin Renin ritareihin hekin. Mutta ehei: tämän kaanonia olevan sarjakuvan mukaan jeditemppelin siis tuhosi jokin Beniä korkeampi voima (toki sen jälkeen, kun Ben oli romauttanut huoneensa katon Luken niskaan). Ja mukana kadonneet oppilaatkin olivat vain heitä, jotka yrittivät pysäyttää Benin.

Tämä on merkityksellistä paitsi siksi, etten ollenkaan pidä elokuvissa kerrottujen juonenkäänteiden muuttamisesta jälkikäteen, mutta myös siksi, että muutos tekee Ben Solosta ajopuun hetkellä, jonka pitäisi olla käänteentekevä hänen elämässään. Vaikka Ben sarjakuvan mukaan on pitänyt etäyhteyttä Snokeen vuosia ja vaikka hän omaehtoisesti haluaa etsiä elämänohjeita tunnetuilta murhamiehiltä, hän tuntuu päätyvän sarjakuvan lopussa Kylo Reniksi kuin olosuhteiden pakosta.

trokr-your-choice

Hear, hear, Ben!

Tämä ei ole vain minun tulkintaani. Pikemminkin se on Charles Soulen tulkinta Ben Solosta – ja koska tämä on eittämättä Lucasfilmin tarinaryhmän tarkassa ohjauksessa kirjoitettu tarina, se on Star Wars -saagan kanonisoitu totuus tapahtumista. The Rise of Skywalker kertoi meille, että Snoke oli keisari Palpatinen luomus, ja että Kylon kuulemat Snoken ja Vaderin sanat tulivat siis todellisuudessa vanhalta kurttunaamalta itseltään. The Rise of Kylo Ren kertoo meille, että Ben Solon oma kokemus koko hänen elämästään oli jo kauan ennen tuota kohtaamista, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Että hän kulki muiden ohjaamaa polkua lapsuudesta First Orderin itsevaltiaaksi asti – vaikka hän todellisuudessa aivan itse pysyi tällä polullaan.

Benin näkemyksen mukaan hyvä puoli antoi ensin hänelle nimen kahden legendan mukaan ja pyrki kasvattamaan hänestä sellaista – ja sitten paha puoli nappasi hänet itselleen nähden hänet silloinkin vain Skywalkerin suvun voimakkaana vesana. Jälkimmäisen hän silti valitsi, ehkä paljoltikin nimen vaihdon houkuttamana, koska koki voivansa silloin sentään tehdä mitä tahansa ilman tuon suvun taakkaa – mutta hän selitti itselleen tekevänsä senkin ikään kuin vastahakoisesti. ”You don’t want to live in the shadow”, pilkkaa Ren loppukohtaamisessa Beniä. ”True. I am the shadow”, vastaa Ben synkkänä. Jos ”emo Kylo Ren” -vitsejä ei olisi käytetty loppuun jo pari vuotta sitten, nyt niille ainakin olisi perusteita!

trokr-ben-solo-no-choice

Toisaalta kyllä.

Tietystä koomisesta potentiaalistaan huolimatta The Rise of Kylo Renin nimihenkilö on kyllä aidosti traaginen hahmo. Tätä pohdintaa kirjoittaessani huomaan Ben Solon manipuloitujen itsekäsitysten ja väärien luulojen hänen omien päätöstensä vastuusta kiehtovan minua enemmän kuin sarjakuvaa varsinaisesti lukiessani, joten ehkä Soule on sittenkin jäljillä.

Perusongelmani kuitenkin on se, että elokuvien Kylo Ren ei vain väitä muille ja itselleen olevansa hirviö. Kyllä hän myös on sitä: tappaja, kiduttaja, paha – eikä vähiten siksi, että elokuvat kirjaimellisesti kertovat meille tappojen alkaneen Luken jeditemppelin oppilaista. Sarjakuva haluaa todistaa tämän historian toisin, ja vaikka kuinka haluaisin olla eri mieltä, en voi yleisössä ollessani kuin todeta, että tällaista tarinaa minulle nyt kerrotaan.

trokr-name

Ajattelin itse asiassa samaa, Ben.

Mitä muuten tulee nimeen, niin The Rise of Kylo Renissä ei lausuta nimeä Kylo. Snoke vaikuttaa näkevän sen Benin mielessä kakkosnumeron keskustelussa, jossa Ben nolostellen sanoo keksineensä ajattelemansa nimen – lapsena.

Tämä on, täytyy sanoa, selitys jota en todellakaan kaanoniin odottanut. Mutta lapsena keksityltä ”Kylo” kieltämättä on aina tässä meidän maailmassamme kuulostanut! Ehkä näemme vielä jonain päivänä, jossain Jedin paluun jälkeisiin seesteisiin vuosiin sijoitetussa tarinassa, lapsi-Benin vaikkapa ratsastamassa Chewie-seden hartioilla kutsumassa itseään Kyloksi? Ehkä se kohtaus on yhtä aikaa suloinen ja hyytävä?

Ja nyt kun tähän lopuksi päädyin: niin, toista Ben-prequeliahan tämä prequel nyt ilman muuta huutaa. Ellei nyt lapsuusmuistoja, niin sellaista, joka selittäisi Benin ja Snoken välistä aiempaa historiaa – ja jos kohtaaminen Lukenkin kanssa nyt on lisätty kysymysten listalle, niin sitä toki myös. The Rise of Kylo Renin perusteella voi tosin olettaa, että se kertomus todennäköisesti tekisi Benistä entistäkin enemmän olosuhteiden uhrin.