Tag Archives: elokuvakritiikki

Jatko-osatrilogian loppukoe: Nyt kun se on ohi, oliko siitä mihinkään?

Posted on by
Vastaus

Pöly on laskeutunut jatko-osatrilogian osalta sen verran, että niin sanotut todelliset mielipiteet alkavat tulla esiin.

Tai ainakin siltä tuntuu, kun jopa ennen niin onnellisen Star Wars -perheen jäseniltä tuntuneet näyttelijätkin ovat alkaneet päästää irti vaitiolovelvollisuuksistaan ja keskinäisistä kehuistaan. Suorimmat sanat tähän mennessä on sanonut John Boyega, joka GQ:n äskettäisessä haastattelussa lausui syvän pettymyksensä siihen, kuinka hänen hahmoaan Finniä käytettiin trilogian kahdessa jälkimmäisessä osassa The Last Jedissä ja The Rise of Skywalkerissa. Boyega puhuu haastattelussa myös ei-valkoisten näyttelijöiden kohtelusta Hollywood-elokuvissa yleisemmin, ja tavallaan käyttää Star Wars -kokemuksiaan vain esimerkkinä isoista rakenteellisista ongelmista, mutta epäselväksi ei jää, mitä hän näistä kaukaisen galaksin elokuvistakin oman hahmonsa osalta ajattelee. ”They gave all the nuance to Adam Driver, all the nuance to Daisy Ridley”, Boyega sanoo ja toteaa, ettei (esimerkiksi) hänen hahmollaan ollut kaarta The Force Awakensin jälkeen. JJ Abramsin paluuta myöhemmin episodi IX:n ohjaajaksi Boyega kutsuu ”heidän paskansa pelastamiseksi”.

Tämä blogi on elellyt pandemiakuukaisina hiljaiseloa. Sinä aikana olen huomannut tekeväni itsekin jonkinlaista tilintekoa suhteestani uusiin elokuviin (joiden tuotannon käynnistyessä tämän oman pohdintakanavani päätin perustaa). Olen kysynyt itseltäni kahta isoa kysymystä, joista ensimmäisessä on kaksi osaa: Kannattiko episodit VII-IX ylipäätään tehdä – tai ainakaan tehdä ne tällaisina kuin ne tehtiin? Ja: Millaiset episodi VII-IX minä sitten olisin halunnut nähdä?

Kuten arvaatte, minun ei ole helppo vastata näihin kysymyksiin. Yritän tässä merkinnässä mahdollisimman tiiviisti parhaani.

The Rise of Skywalkerin loppuhalaus. ”There, for good or bad, it is done”, kuten eräässä aivan toisessa tarinassa sanottiin.

Kysymys 1a. Kannattiko episodit VII-IX ylipäätään tehdä?

Tähän voin periaatteessa vastata hyvin lyhyesti: kyllä.

Yhtenä vastauksena totean, että pidän JJ Abramsin The Force Awakensista ja Rian Johnsonin The Last Jedistä sekä Star Wars -sarjan episodeina että ison rahan viihde-elokuvina arvioituna. Molemmissa on sekä sujuvuutta että nyansseja enemmän kuin monissa jälkimmäisen sarjan kilpailijoissaan, painotuseroilla näiden välillä toki. Etenkin TLJ on kovasti makuuni myös niin sanotuilla elokuvataiteellisilla mittareilla – siis tasolla kuvat, leikkaus, ääni, tunne jne, erotettuna ns. saagan sisäisestä juonesta tai tarinasta. Molemmat ovat jo todistettavasti kestäneet ja kestävät varmasti jatkossakin itselleni hyvin monia katsomiskertoja. Voisi ehkä tiivistää, että The Force Awakens edustaa minulle täydellisen nautittavaa Star Warsia, kun taas The Last Jedi on Disney-aikaisista SW-elokuvista se, jolta olen erityisesti saanut jotain uutta. Täten se, että trilogian kolmas osa, Abramsin The Rise of Skywalker, ei valitettavasti täytä minulle juuri mitään näistä kriteereistä, tarkoittaa sittenkin 2/3 onnistumisia eli matemaattisesti laskettuna peukkua ylös.

Toisena päällimmäisistä vastauksistani totean, että Star Wars -sarjan sisällä uusi trilogia tarjosi aivan vähimmillään ensiluokkaisen päähahmojen joukon. Jälkikäteen arvioiden nimenomaan hahmot kuuluivat trilogian suurimpiin onnistumisiin: pippurinen-mutta-surumielinen romunkerääjä, traagisesti pahan puolelle päätynyt entinen sankari, koulutuksensa hylkäävä stormtrooper ja röyhkeän itsevarma lentäjä-ässä tarjosivat henkilöhahmoina enemmän uutta näkökulmaa kaukaiseen galaksiin kuin uuden trilogian varsinaiset tapahtumat. Erityisesti uudelleenkatselemisen kannalta on hyvin merkityksellistä, että uuden trilogian päähenkilöiden parissa haluaa viettää aikaa – kun taas esimerkiksi prequel-trilogiassa hahmojen etäisyys oli aina yksi keskeisistä ongelmista. Tai toisena vertailuna: myös Marvel-elokuvien suurmenestys perustuu suorastaan häpeämättömästi nimenomaan toimiviin hahmoihin eikä leffojen juoniin.

Tässä olenkin jo ehtinyt viitata eräisiin isoihin ongelmiin. Ennen kuin jatkan niiden parissa, totean ulkoelokuvallisesti stubbilaisena kolmantena pointtinani jatko-osatrilogian olemassaolon oikeutukseksi, että minä olen katsojana nauttinut tästä matkasta.

Vuoden 2012 lopulla kuvittelimme, että Star Wars -sarja olisi valmis ja uusia pitkiä elokuvia ei enää tulisi. Osittain siihen liittyen myös minun henkilökohtainen suhteeni tähän sarjaan oli noihin aikoihin etääntynyt, kuten olen tunnustanut tässä blogissakin jopa aivan alkusanoissanikin. Lupaus uusista elokuvista herätti minut kysymään, ovatko uudet elokuvat sarjalle pimeä uhka vai uusi toivo. Pian huomasin paitsi saavani enemmän Star Warsia kuin koskaan enää odotin, myös sukeltavani itse sen pariin syvemmälle kuin ehkä koskaan aiemmin. Nythän olemme saaneet niitä uusia elokuviakin jopa viisi (kahden Bond-elokuvan väliin mahtuvana ajankohtana!), eikä franchisella ole kerrassaan koskaan ollut yhtä monta rautaa tulessa kuin tällä hetkellä. Näissä hengästyttävissä vuosissa on todellakin ollut seurattavaa, spekuloitavaa ja taivasteltavaa. Ja kuten tästä blogista on varmasti niin ikään ilmi käynyt, minun Star Wars -kiinnostukseni kohdistuu tavallaan paljon enemmän näiden elokuvien tekemisen vaiheisiin kuin valmiiden teosten katsomiseen uudelleen ja uudelleen. Niinpä kaikki tämän blogin sisällössä ja sen olemassaolo itsessäänkin on tavallaan yksi vastauksistani siihen, onko tämä kaikki ollut sen arvoista: kyllä.

Mutta sitten taas, jos asia kysytään hieman toisin…

Tämähän se taitaa olla minulle jatko-osatrilogian kaikkein ylittämättömin yksittäinen kohtaus. The Last Jedin valtaistuinsalin kohtauksessa on kaikki kohdallaan audiovisuaalisesti ja dramaattisesti, mutta myös ulkoelokuvallisesti, koska en varmasti ikinä unohda, miten pöllämystynyt olin ensi-illassa teatterissa tällä hetkellä, josta en ollut spoilaantunut.

Kysymys 1b. Kannattiko episodit VII-IX tehdä tällaisina kuin ne tehtiin?

Vaikka olen koko ajan asettunut pikemminkin uusia elokuvia puolustavaan kuin niitä vastustavaan leiriin, minunkin on ollut alusta asti vaikea löytää uuden trilogian perimmäistä olemassaolon oikeutusta. The Force Awakens, The Last Jedi ja The Rise of Skywalker ovat satuseikkailun rakenteen, galaktisen konfliktin asetelman, visuaalisen kuvaston ja vaikkapa avaruusalusten ja planeettojen kaltaisten yksityiskohtien kannalta kiusallisen lähellä originaalitrilogian uusintaversiota. (Näitä samankaltaisuuksia voi tarkastella koottuna esimerkiksi tässä erinomaisessa videossa.) Jatko-osatrilogialla on niin ikään valitettavan vähän uutta temaattista annettavaa saagalle: loppujen lopuksi nytkin hyvä vain lopulta kukistaa pahan, ja pahan puolelle kääntynyt entinen hyvä ymmärtää virheensä, jolloin originaalitrilogian kertomus toistuu.

Trilogian vauhdikkaalle avausosalle – jossa nämä ongelmat ovat pahimmillaan – olin vielä valmis antamaan tämän anteeksi aloituksen nimissä. Riitaisesti vastaanotettu toinen osa antoi minulle, siitä tykänneelle, toivoa kulkemalla pisimmälle omaan suuntaansa, vaikka yhä muistutti monessa paljon Imperiumin vastaiskua. Mutta kun uuden trilogian päätösosa ei jatkanut edeltäjänsä tiellä lainkaan, vaan pikemminkin sivuutti lähes kaiken trilogian keskellä rakennetun ja lopetti tarinan toisintaen Jedin paluuta, matto tavallaan luiskahti koko sarjan alta. Siinä missä toisenlainen episodi IX olisi perustellut paremmin myös kahdessa edellisessä osassa tehdyt ratkaisut, nimenomaan tällainen episodi IX puolestaan heikensi edeltäjiensäkin arvoa.

Muotoilen kysymyksen vielä kerran uudelleen. Jos kysymys kuuluu: ”Perustelevatko episodit VII-IX tällaisina sen, että ne ovat nimenomaan Star Wars -sarjan episodit VII-IX?”, joudun vastaamaan kieltävästi. Ei, tämä trilogia ei valitettavasti tunnu Skywalkerien sukusaagan yhtä keskeiseltä kolmannekselta kuin kaksi aiempaa trilogiaa. Ei, vaikka lopulta jopa kaikki alkuperäiset Skywalkerit kuolevat sen edetessä.

Tässä tietenkin tullaan kaikkien jatko-osatrilogian ongelmien keskeiseen juurisyyhyn eli siihen, millaisella viestikapulamaisella tekniikalla tätä trilogiaa toteutettiin ja kuinka vähän mitään siitä suunniteltiin etukäteen (josta tuoreimman todisteen antoi äskettäin Daisy Ridley, joka vahvisti Reyn sukuyhteydeksi harkitun alunperin Obi-Wan Kenobia ja että Palpatine-yhteys tosiaan nostettiin edes vaihtoehdoksi vasta viimeistä episodia kirjoitettaessa). Toisenlaisia elokuvasarjoja voi toki oikein hyvin toteuttaa siten, että kutakin elokuvaa kirjoittaa uusi tekijä jatkoksi edellisille ilman valmista suunnitelmaa, mutta niin ei pitäisi tehdä sellaista sarjaa, joka antaa ymmärtää yhdeksännen osansa olevan päätös yli 40 vuotta sitten alkaneelle kertomukselle.

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna vika on ehdottomasti enemmän Lucasfilmin, Disneyn ja yksilöistä viime kädessä toimitusjohtaja-tuottaja Kathleen Kennedyn kuin kummankaan elokuvien kirjoittaja-ohjaajista. Yksi kiehtova ajatusleikki onkin, millainen jatko-osatrilogia meillä olisi, jos sitä ei koskaan olisikaan markkinoitu meille episodeina VII-IX. Jos Disneyn ostama Lucasfilm sen sijaan, että antoi ymmärtää toteuttavansa George Lucasin jo 1970-luvulla julkisesti lupaamia episodeja VII-IX, olisi aloittanut ”Star Wars: The Force Awakens” -trilogian, kuinka toisenlaisin silmin katsoisimmekaan lopputulosta? Tai kuinka toisenlaiseen lopputulokseen sellainen pyrkimys olisi johtanutkin, kun esimerkiksi The Rise of Skywalkeria tehdessä ei olisi ollut samaa painetta vastata odotukseen koko saagan lopettamisesta?

Vinkkinä Hollywoodiin: Tällaista kohtausta ei kannata laittaa trilogian avausosaan, ellei siihen sisältyvään arvoitukseen ole olemassa myös vastausta!

Kysymys 2. Millaiset episodit VII-IX minä sitten olisin halunnut nähdä?

Lähtökohtahan on, että kunnon Star Wars -fani on aina tyytymätön Star Warsiin. Useimpien kunnon Star Wars -fanien tavoin minullakin on enemmän mielipiteitä siitä, mistä en pidä, kuin vastauksia siihen, mitä oikeastaan olisin tilalle halunnut. Nyt yritän silti sanoa jotain. Annan kaksi vastausta.

Ensimmäinen vastaus: aivan toisenlaisen episodi IX:n. Kuten edellä viittasin, voin toki osoittaa myös The Force Awakensista ja The Last Jedistä isoja ja pieniä yksityiskohtia, joiden olisin suonut olevan toisin, mutta niistä elokuvista kuitenkin pääpiirteissään kovasti pidin (pidän). The Rise of Skywalker sen sijaan on minusta epäonnistunut sekä yksittäisenä elokuvana että edeltäjiensä aloittaman tarinan lopettajana.

Niinpä minun on helpoin kuvitella ”parempi jatko-osatrilogia” yksinkertaisesti kuvittelemalla toisenlainen episodi IX. Sellainen, joka jatkaa The Last Jedin aloittamalla linjalla käsitellen Voiman tasapainoa ja myös sen mahdollista tasa-arvoistumista, etsien Reyn ja Kylon kautta mahdollista uutta tietä Palpatinen/Vaderin ja Yodan/Luken edustamien vanhojen polkujen välissä. Sellainen, jossa Finn kasvaa luontevaan rooliinsa First Orderin hylkäävien sotilaiden johtajaksi (joka kehityskaari todennäköisesti olisi kelvannut John Boyegallekin paremmin). Sellainen, jossa Palpatinea ei kaivata haudastaan käkättämään vanhoja virsiään, vaan jossa pahiksen roolissa joko pidetään pystyvä joukko Kylo, Renin ritarit ja First Orderin päällystö tai jossa edesmenneen Snoken taustalta paljastuu vielä jokin uusi pahishahmo, joka samalla selittää sujuvasti First Orderin ja Imperiumin yhteyden – vaikka se aikanaan spekuloitu Darth Plagueiskin mieluummin kuin Palpatine. Sellainen päätösosa, jossa galaksin koko kuvaa avataan kurkistamalla piilopaikkaplaneetoilta takaisin prequel-trilogiassa esiteltyyn ytimeen. Kun prequel-trilogia tuli mainittua, unelmieni episodi IX saisi myös rohjeta käsitellä Anakin Skywalkerin haamua, joko kirjaimellisesti tuomalla hahmon vaikkapa keskustelemaan tyttärenpoikansa kanssa tai edes muiden hahmojen puheen tasolla. Ja – kun nyt kerran kuvitellaan – sellainen, jota kuvatessa Carrie Fisher vielä elää, jolloin Leia saa kantaa sen roolin, joka hänelle olisi tässä episodissa oikeasti kuulunut.

Toinen vastaukseni parempaan jatko-osatrilogiaan on (vielä?) avoimempi. Jos otetaan puhdas pöytä Lucasfilmin toimistossa talvella 2013 – vaikkapa se pöytä, jolta on juuri kannettu arkistoon George Lucasin luonnokset jatko-osatrilogiaksi ja todettu, että tehdään jotain muuta – haluaisin nähdä todellakin jotain aivan muuta.

Olisin halunnut jatko-osatrilogian ilman uutta Imperiumia ja uutta kapinaliittoa. Olisin halunnut jatko-osatrilogian ilman autiomaassa asuvan orpoa, jonka on kuljetettava droidi prinsessalle, ja ilman vetäytymistä trilogian keskellä vanhan vastahakoisen jedimestarin oppiin syrjäiselle planeetalle. Ylipäätään olisin siis halunnut jotain, mikä muistuttaa rakenteeltaan, asetelmiltaan ja kuvastoltaan originaalitrilogiaa yhtä vähän kuin prequel-trilogia.

Se, mitä tämä sitten olisi voinut olla, ei oikeastaan ole minun asiani sanoa. Joitain heittoja voisin tehdä: esimerkiksi olisin voinut valita Luken onnistuneen jo kouluttamaan edes muutamia uusia jedejä Jedin paluun jälkeisinä vuosina yksinkertaisesti jo siksi, että aloitteleva uudenlainen jedijärjestö olisi tarjonnut omanlaisensa lähtöasetelman jatko-osatrilogialle (prequelien jedien entistä suuruutta ja originaalitrilogian jedien puuttumista olisi seurannut uuden alun trilogia). Yhdeksi keskeisistä lähtökohdista olisin ottanut sen ennustuksen Voiman tasapainosta ja vaatinut elokuvien kysyvän, mitä sillä oikeastaan tarkoitettiin, koska jatko-osatrilogian olemassaolo jo sinällään haastoi Voiman valitun Anakinin roolin kokonaisuudessa.

En kuitenkaan kirjoita fanifiktiota enkä satojen miljoonien dollarien elokuvia, eikä minulla ole taskussani tekemätöntä Star Wars -tarinaideaa, joka olisi kantanut Skywalker-saagan episodeiksi VII-IX. Mutta kun sellaiset tehtiin, jollakulla olisi pitänyt olla.

Nettiin käsikirjoituksena ja luonnoskuvien valikoimana vuotanut Colin Trevorrown hylätty, täysin toisenlainen versio episodi IX:stä ei sisällä kovin monta asiaa, jotka vastaisivat kaipuuseeni paremmasta episodi IX:stä, mutta paluu Coruscantille kuuluu niihin. Olisipa jatko-osatrilogiassa nähty tämä kuva!

Tämä blogimerkintä saattaa tuntua luettuna katkerammalta kuin onkaan. Totean siis vielä lopuksi varmuuden vuoksi, että en ole varsinaisesti vaihtanut mielipidettäni The Force Awakensista ja The Last Jedistä näiden pohdintojen seurauksenakaan, ja että koronahiljaisuuskaan ei siis ole tarkoittanut, että olisin siirtynyt jatko-osatrilogian puolustajien leiristä sen vastustajien joukkoon.

Niin ikään on hyvä todeta näiden pohdintojen päätteeksi, että nämä ovat edelleen verrattain uusia elokuvia, ja niiden todellinen kestävyysarvo punnitaan vasta tulevina vuosina. Vertailuksi on hyvä huomata, että prequel-trilogiaa arvostetaan nykyään Star Wars -fanien keskuudessa enemmän kuin 10 vuotta sitten. Ainakin yksi syy tähän tosin on The Clone Wars -sarja, joka on tavallaan tuonut Kloonien hyökkäykseen ja Sithin kostoon sitä syvyyttä, jota ne ilmestyessään tuntuivat kaipaavan. Mutta täysin mahdollistahan on, että Lucasfilm tekee jotain vastaavaa jatko-osatrilogiallekin. Elokuvia syventävien oheiskertomusten paikkoja on vielä ainakin nuoren Ben Solon kääntymisessä pimeälle puolelle, Imperiumin raunioiden kehityksessä First Orderiksi ja vastarinnan vuodessa The Last Jedin ja The Rise of Skywalkerin välissä. (Toki on myös mahdollista, että kymmenen vuoden päästä uudet Star Wars -tarinat ovat painaneet jatko-osatrilogiaa episodinumeroinnistaan huolimatta myös unohduksiin.)

Star Warsin tämänhetkinen lippulaiva ei kuitenkaan ole mikään näistä kertomuksista eikä edes seuraava elokuvahanke, vaan sarja The Mandalorian, joka saapuu viimein laillisesti nähtäville myös Suomessa ensi viikolla, kun Disney+ aukeaa meille tiistaina 15. syyskuuta. Tämä ei silti, tietenkään, ole viimeinen sanani jatko-osatrilogiasta, joka tähän asti on ollut tämän blogin keskeisimmän huomion kohteena. Olen muun muassa kirjoittanut pitkään (ja pitkää) summaavaa kirjoitusta siitä, kuinka George Lucasin luonnoksista todella kulissien takana päädyttiinkään valmiisiin episodeihin VII-IX. Ehkä se vielä jossain vaiheessa valmistuukin…

Episodi IX: Duel of the Fates eli väläys siitä, miten sarja olisi voinut päättyä

Posted on by
4

Kaksi viikkoa sitten Robert Meyer Burnett pamautti Star Wars -ympyröihin varsinaisen pommin kronikoimalla kahdessa kaksituntisessa livelähetyksessään (!) Youtubeen Colin Trevorrown tarinaversion episodi IX:stä silloin, kun sen otsikko vielä oli Duel of the Fates.

Sehän oli ollut koko ajan tiedossa, että JJ Abrams ja Chris Terrio aloittivat puhtaalta pöydältä Trevorrown ja kirjoittajapari Derek Connollyn jälkeen. Haastatteluissa oli jo aiemmin käynyt ilmi, että Trevorrown versiossa esimerkiksi keisari Palpatine ei ollut palannut kuolleista. Mutta millainen Trevorrown versio sitten olisi ollut, sitä emme tienneet – kunnes nyt. Eikä tieto jäänyt kuvitelmien varaan, koska Burnettin luentojen jälkeen nettiin ilmaantui myös kasa concept artia tästä versiosta. Tämän artikkelin kuvitus on tuosta vuodosta.

Tämän jälkeen kysymykset ovat siis kuuluneet, olisiko Trevorrown versio näillä tiedoilla ollut parempi kuin se The Rise of Skywalker, jonka saimme. Lähdekriittisemmät tosin ovat varmasti sitä ennen kysyneet, mahtaako tämä vuoto olla aito lainkaan – tai kuka ihme on Robert Meyer Burnett. Mutta mitä tulee siihen, oliko vuoto aito: kyllä se ainakin pääpiirteissään oli. Sen vahvisti nimittäin Trevorrow itse tässä twiitissään:

Robert Meyer Burnett oli minulle täysin vieras nimi, enkä painanut Youtuben seuraa-nappia kuunneltuani hänen jorinoitaan melkein neljä tuntia. Vaihdoin kuuntelunopeutta ja aloin hypelläkin siinä vaiheessa kun mies keskittyi välillä yleisökysymyksiin Star Trekistä ja Alienista. Mutta mikään ihan satunnainen vloggaaja Burnett ei ole. Imdb:ssä hänellä on kymmeniä töitä ohjaajana, kirjoittajana, leikkaajana ja tuottajana. Siellä täällä filmografiassa on pientä fiktiotakin, mutta leijonanosan miehen urasta muodostavat tällä perusteella elokuvien dvd-ekstroiksi tuotetut dokumentit, joiden joukossa korostuvat Star Trek ja X-Men -franchiset.

Suuripuheinen Burnett siis on ihan oikeastikin Hollywoodin sisäpiirin liepeillä. Videoissaan hän väittää lukeneensa tai kuulleensa Colin Trevorrown (ja Derek Connollyn) version episodi IX:stä, jonka päivämääräksi hän videolla ilmoittaa 16.12.2016. Päivämäärä on oleellinen, sillä se tarkoittaa, että versio on kirjoitettu ennen Carrie Fisherin kuolemaa (27.12.2016). Näin ollen tämä versio sisältää siis – kaiken muun kiinnostavan lisäksi – parhaan mahdollisen kuvan siitä, mikä Leian rooli olisi voinut olla elokuvassa, jos asiat olisivat menneet toisin ja Leia olisi saanut ”oman jatko-osatrilogiaelokuvansa” kuten Han ja Luke saivat.

IMG_20200123_192558

Eräs seikka ei ole saanut tarpeeksi huomiota Duel of the Fates -käsiksen käsittelyssä. Nimittäin se, että koska Trevorrown ja Lucasfilmin tiet erosivat vasta syyskuussa 2017, on perusteltua olettaa, että tuossa välissä on valmistunut vähintään yksi uusi versio. Burnettin raportoima käsis ei siis ole vielä se käsisversio, jonka perusteella Lucasfilmissä olisi todettu, että ei, tästä ei missään nimessä tehdä episodi IX:ää. Pikemminkin tätä pitää tulkita raakaversiona, jossa vielä nähtiin potentiaalia. Toisaalta on hyvä myös muistaa, että tämä ei ole versio, jonka Colin Trevorrow ja Derek Connolly itsekään olisivat koskaan filmanneet aivan tällaisenaan – tämähän oli vasta ensimmäinen versio.

(MakingStarWarsin Jason Ward on väittänyt lukeneensa myöhemmän version, mutta koska Wardin kuvailema käsis on eroistaan huolimatta henkisesti ja useimmilta tapahtumiltaankin hyvin lähellä Burnettin videoiden käsikirjoitusta, keskityn tässä kirjoituksessa tähän neljän tunnin videoluennoilla tarkemmin raportoituun.)

Vielä pari sanaa Burnettista ja hänen videoistaan ennen kuin pääsen niiden sisältöön. Burnett itse painottaa, että ei tunne Trevorrowta, eikä hän tietenkään kerro, mistä hän tämän graalin maljan on käsiinsä saanut. Hän korostaa myös useita kertoja, ettei hänellä ole itsellään hallussaan tuota käsikirjoitusta, vaikka selvästi lukee videolle vähintään tarkkoja muistiinpanoja siitä. Nimittäin todella tarkkoja.

Heti alussa Burnett näyttää tekstinä tämän käsisversion alkuskrollin, mainitsee tiettyjen kohtausten tarkkoja sivunumeroita käsikirjoituksessa ja maustaa kertomustaan suorilla repliikeillä. Tarinan edetessä, etenkin ensimmäisen videon loppupuolella, Burnett kuitenkin tuntuu heittävän mukaan yhä enemmän omia tulkintojaan, eikä etenkään Reyn ja Kylon tarinan osalta tunnu enää tietävän niin tarkasti, mitä hahmot ovatkaan tekemässä ja miksi. Toisessa videossa hän palaa käymään loppupuolen tapahtumat läpi ensimmäistä videota tarkemmin. Ensimmäisen videon perusteella olin jo tulkitsemassa, että Burnett olisi itse lukenut vain käsiksen alkupuolen ja kuullut lopun toisen käden tiivistelmänä, mutta on toki mahdollista esimerkiksi, että hän on videoiden välillä saanut lähteeltään lisätietoa.

alleged-trevorrow-scroll

Tästä lähti tämä versio. Olettaa sopii, että Trevorrownkin käsissä alkuskrolli olisi muuttunut vielä moneen kertaan.

Trevorrown Duel of the Fates (terävä, hauska ja toimiva otsikko, muuten!) olisi siis todellakin olisi ollut aivan eri elokuva kuin Abramsin The Rise of Skywalker. Olisiko se ollut parempi episodi IX – palaan siihen myöhemmin.

Trevorrown versiossa Palpatine esiintyy vain lyhyesti hologrammina, ei verevänä vainajana. Kylon ja Reyn välillä on Voima-yhteys, mutta siteen sielunkumppanuuteen tai jopa romanssiin viittaavista sivujuonteista ei näy häivääkään. (Sen sijaan romanssin mahdollisuutta viritellään Trevorrown versiossa Reyn ja Poen välille.) Kyloa yritetään tarinan aikana pelastaa pimeältä puolelta, mutta se ei oikeastaan onnistu, tai korkeintaan juuri ja juuri: Ben Solo ei palaa, mutta Kylo kuolee ymmärtäen olleensa väärässä. Reyn vanhemmat eivät paljastu kenenkään kuuluisan sukulaisiksi, ja heidän murhaajakseen paljastuu Kylo itse, yhdessä Renin ritarien kanssa. Hux ei petä First Orderia, Kuolemantähden raunioilla ei käy kukaan, sith-tikareita ei tarvitse tulkita vaivalloisesti ja niin edelleen.

IMG_20200123_192551

Reyn kaksiteräinen valomiekka kuuluu tämän käsiksen kiehtoviin yksityiskohtiin. Huomaa Jedin paluun aikaisen Luken asu.

Mutta vaikka Duel of the Fatesin juonessa ei ole juuri yhtäläisyyksiä The Rise of Skywalkerin kanssa, kaikuja siitä kuitenkin on mahdollista nähdä lopullisessa elokuvassa, jonka lopputeksteissä Trevorrow ja Connolly on kreditoitu ”story by” -krediitillä Yhdysvaltain käsikirjoittajakillan sääntöjen mukaan. Nimittäin:

  • Myös Duel of the Fatesin alussa Kylo etsii jotain Mustafarilta, Vaderin jäämistöstä, ja löytää holokronin. Se liittyy tässäkin versiossa keisari Palpatineen, ja sisältää Vaderille tallennetun ”katso vasta jos kuolen” -viestin, joka johdattaa Kylon eteenpäin. Sieltä edestäpäin ei vain tässä versiossa löydy itse Palpatinea.
  • Kylon seuraava etappi on tässäkin versiossa sithien pyhä planeetta muinaisine patsaineen ja temppeleineen.
  • Rey ja Finn keskustelevat Kylosta ja näiden kahden Voiman vastinparin vaikeasta suhteesta. Rey tunnustaa opettajilleen olevansa epävarma roolistaan kaikessa tässä, ja myöhemmin kauhistuu käytettyään kimpaannuttuaan liikaa voimaa ja aiheutettuaan kuolemaa. Nämä kohtaukset ja teemat ovat kaikki mukana lopullisessa elokuvassa – mutta erilaisina ja ohimenevämpinä kuin ne olisivat ilmeisesti olleet Trevorrown versiossa.
  • Entiset First Orderin stormtrooperit nousevat valtiaitaan vastaan. Tämäkin oli tosin Trevorrowlla isompi osa juonta kuin Abramsin ja Terrion lopullisessa elokuvassa.
  • Kylo kohtaa isänsä Han Solon näyssä (mutta kohtaus ei tässä versiossa ole Kylon kääntymisen hetki).
  • Lando tuo ison laivaston lopputaisteluun ratkaisevalla hetkellä.
  • Ja aivan erityisesti: Trevorrown versiossa Kylon tavoite on oppia imemään elävä Voima pois toisista, ja Rey opettaa hänelle tempun kääntöpuolen eli Voimalla parantamisen. Vaikka The Rise of Skywalkerissa voimaa imee parantuakseen Palpatine, etenkin tässä kohtaa katsoisin, että Abrams ja Terrio todellakin kehittelivät aiemman käsikirjoituksen ideaa eteenpäin.

IMG_20200123_192542

Elokuva alkaa Kuatin avaruusalusvarustamolta. Finn, Poe, Rose ja BB-8 yrittävät räjäyttää First Orderin tähtituhoojatuotannon. Siinä he eivät onnistu, mutta pakenevat kuitenkin yhden tähtituhoojan kaapaten. Mukanaan he tuovat aimo kasan aluksia ja aseita: riittävästi, että vastarinta alkaa suunnitella iskua First Orderin pääkaupunkiin, vanhaan kunnon Coruscantiin, ja ehkä jopa sen valtaamista. First Order on nimittäin blokannut kaikki galaksin kommunikaatiokeinot paitsi omansa, mutta Coruscantin raunioituneen jeditemppelin alla pitäisi olla tuhat vuotta vanha järjestelmä, jolla vastarinnan yleisen kutsun aseisiin vielä saisi läpi.

Coruscantia hallitsee kansleri Hux, mutta Kylo on kateissa, eikä palaakaan First Orderin valtaistuimelle elokuvan aikana. Hän etsii mittaamatonta voimaa ensin Mustafarilta, sitten Palpatinea itseään opettaneen Tor Valum -nimisen muinaisolennon opista Remnacore-planeetalta (tarkka kirjoitusasu jää minulle hämäräksi) ja lopulta Mortisista, The Clone Wars –sarjasta tutusta Voiman mystisestä äärestä.

Finn, Rose ja droidit seikkailevat suurimman osan elokuvaa Coruscantilla. He onnistuvat käynnistämään hätäkutsun, mutta jäävät First Orderin vangeiksi. Paettuaan he onnistuvat käynnistämään First Orderin hirmuvaltaan tyytymättömien stormtrooperien ja Coruscantin kansalaisten keskuudessa kunnon kapinan, jonka tueksi Leian joukot ja lopulta, ratkaisevalla hetkellä, myös Landon johtamat salakuljettajat ja muut epämääräisemmät soturit – palkkionmetsästäjä Bosskia myöten – saapuvat käymään avaruustaistelua. Galaksi kuulee siis Leian viimeisen ”help me” -viestin, ja lopuksi hyvä voittaa.

IMG_20200123_192535

Stormtrooperien kapinassa vaikuttaa olevan ”pienten ihmisten vallankumouksen” piirteitä.

Rey ja Poe kulkevat tarinan alkupuolella omaa tietään, yrittäen ilmeisesti etsiä Kyloa pysäyttääkseen tämän (tässä kohtaa Burnett on epäselvimmillään). Renin ritarit jahtaavat heitä, mutta kohtaavat loppunsa Reyn kädessä, kun paljastuu, että he ja Kylo olivat Reyn vanhempien kuoleman takana. Rey pakottaa Poen pois luotaan ja etenee kohti otsikon kohtalojen kaksintaistelua.

Mortisilla sekä Rey että Kylo näkevät näkyjä menneestä, ja taistelevat useaan otteeseen samaan aikaan kun toista taistelua käydään Coruscantilla. Luke-haamu, joka on elokuvan aikana aiemminkin keskustellut sekä Kylon että Reyn kanssa, ottaa osaa taisteluun, mutta lopulta ratkaisevan iskun antaa Leian etäkosketus Kylon mieleen hetkellä, jolla tämä on puristamassa viimeisen elämänvoiman Reystä. Kylo kääntää tekonsa, palauttaa elämän Reyhin, ja vaipuu itse kuolemaan. Viimeisinä sanoinaan hän paljastaa Reylle tämän sukunimen: ”Solana”.

Rey nousee Mortisin astraalitasolle ja kohtaa Luken, Yodan ja Obi-Wanin. Nämä tunnustavat oppineensa Reyltä, että tasapaino on sittenkin valon ja pimeän välissä, ja että Reyn on mahdollista palata galaksiin opettamaan tämä muillekin. Niin hän tekeekin, kun elokuva päättyy Modesta-nimiselle planeetalle, jonne Finn on perustanut tulevien jedilasten uuden koulun.

IMG_20200123_192459

Luke-haamu tarttuu Kylon valomiekkaan. Mark Hamillilla olisi ollut Trevorrown versiossa enemmän tehtävää.

Tämän kaiken paljon tarkemmin luetteleva Burnett ei peittele mielipidettään: hänestä Trevorrown Duel of the Fates on kaikessa parempi, kiinnostavampi ja starwarsmaisempi kuin The Rise of Skywalker oli. Burnettia tuntuu aivan erityisesti kiusaavan lopullisessa elokuvassa se, että Palpatinen paluuta ei selitetä mitenkään, sillä hän palaa tähän ärsytykseensä monia, monia kertoja videonsa aikana.

Kuten olen tässä blogissa suruissani kirjoittanut, minäkään en pitänyt The Rise of Skywalkerista. Mutta en ole ollenkaan vakuuttunut, että Trevorrown versio olisi johtanut parempaan lopputulokseen.

Aito vertailu näiden vaihtoehtojen välillä on lähes mahdotonta, koska yhtäällä meillä on valmiiksi hiottu elokuva (virheineen) ja toisaalla yhden Robert Meyer Burnettin paikoin vouhkaava kertomus käsikirjoituksesta. Jälkimmäisestä ei voi varmuudella sanoa, kuinka mikäkin kohtaus tai teema olisi valmiiksi elokuvaksi toteutettuna toiminut ja, kuten edellä totesin, tämä versio Duel of the Fatesista ei edes ole se, jollaiseksi Trevorrown versio olisi tuotantonsa aikana lopulta kehittynyt.

IMG_20200123_192522

Coruscantin alatasot, joista Lucasfilmillä olisikin ollut jemmassa paljon suunnitelmia – George Lucasin tekemätön tv-sarjaprojekti Underworld olisi tiettävästi laskeutunut tänne.

Eräiltä osiltaan Trevorrown versio kyllä vastaa monia minun IX-toiveitani paremmin kuin lopullinen The Rise of Skywalker. Aivan erityisesti Trevorrown versio olisi avannut sodan ja First Orderin valloittaman galaksin kokonaiskuvaa paremmin kuin nähty elokuva.

Trevorrown valitsemat lokaatiot olisivat olleet paitsi kiinnostavampia kuin TROS:ssa nähdyt, myös avartavia kaukaisen galaksin koko tilan kannalta ja ehkä sopivampia saagan viimeiseen osaan. Star Wars -tarinoissa vuosikymmeniä esiintynyt Kuatin alusvarustamo olisi ollut hienoa nähdä valkokankaalla, prequelien keskusplaneetta Coruscant olisi ollut painava valinta saagan kokonaisuuden kannalta ja Mortis puolestaan, niin, vähintään rohkea valinta. (The Rise of Skywalkerin kiinnostavin planeetta oli sysimusta ja muinainen Exegol, mutta kaikesta päätellen se on suora seuraaja Trevorrown version Remnacorelle.)

Hirmuhallinnon sisältä kumpuava stormtrooperien kapina oli niin ikään mukana monien IX-spekulaatioissa ja -toiveissa, ja Trevorrown versiossa Finnin hahmon kaari tuntuu saavan paremman lopun kuin hänen käy TROS:ssa. Mark Hamill -fanit (eli me kaikki?) olisivat myös olleet tyytyväisiä: miten tahansa toteutettuna Luke-haamun ja Kylon kohtaaminen olisi ollut herkullista katsottavaa, ja Trevorrown käsiksessä sellaisia kohtauksia olisi ollut kaksikin. ”See you around, kid”, sanoi Luke sentään The Last Jedissä!

Erikseen on mainittava se, että Trevorrow selvästi sentään yritti tarttua Voiman tasapainon ongelmaan, jonka esimerkiksi minä kuvittelin The Last Jedin jälkeen kasvavan viimeisen osan myötä tämän trilogian olemassaolon ydinkysymykseksi. Miten lopulta on saavutettavissa tuo myyttinen tasapaino, kun hyvän voitto pahasta tuntuu aina johtavan vain pahan vuorottaiseen nousuun jonkin ajan kuluttua, ja jos luonnossa on tasapaino ilman keskenään taistelevia jedejä ja sithejä? Tämän kysymyksenhän Abrams ja Terrio surutta sivuuttivat. Trevorrown version tämä Reyn repliikki Kylolle lopputaistelun käännekohdassa olisi hyvin toteutettuna voinut olla kohtaus, joka olisi tuonut näitä miettiville katsojille ne kylmimmät väreet:

”Our masters were wrong. I will not deny my anger and I will not reject my love. I am the darkness and I am the light.”

Sekin tekee mieleni mainita, että Trevorrow vaikuttaa tavoitelleen väkivallan tasoltaan yllättävän aikuista (lue: rajua) elokuvaa. En ole lainkaan varma, olisiko tyylilaji ollut sopiva, mutta selvä ero Abramsin tai Johnsonin Star Warseihin on havaittavissa. Ottaen huomioon ne lelumäärät, joita Kylon maskilla myydään, olisi ollut todella hätkähdyttävää nähdä Kylo itse tappamassa Reyn vanhemmat. Molemmat kansleri Huxiin ja valomiekkatekniikkaan liittyvät seikatkin vaikuttavat hämmästyttävän graafisilta: Hux teloittamassa petturin valoteräisellä giljotiinilla ja sama Hux elokuvan lopussa tekemässä itsemurhan valomiekkaan heittäytyen. Kylo ottaa heti käsiksen alussa iskua naamaan, saa entistä rujompaa metallitikkiä kasvoihinsa ja päätyy pukeutumaan karkeampaan naamioon. Lopussa Rey ei suinkaan vain menetä helposti korjattavaa raajaa kuten Star Wars -sankarit yleensä, vaan sokeutuu, ja R2-D2-parka suorastaan räjähtää (mutta viimeksi mainitun yksityiskohdan Trevorrow itse katsoi parhaaksi korjata vahvistus-twiitissään: droidi ei olisi vahingoittunut korjauskelvottomaksi).

IMG_20200123_192514

Se eniten välittämämme rakkaustarina.

Mutta ei Duel of the Fates tunnu elokuvalta, johon Star Wars -sarjan olisi kuulunut päättyä, jos kohta sellaiselta ei tuntunut minusta lopullinen The Rise of Skywalkerkaan. Trevorrown tarinasta puuttuu jännite.

Ydinongelma liittyy Kyloon, jonka pitäisi olla elokuvan kiinnostavin hahmo: ikään kuin Darth Vader, jonka maskin alle näemme. Kylohan on siirtynyt syvälle pahan puolelle jo ennen elokuvia, mutta hän tuntuu kaiken aikaa taistelevan valon kutsua vastaan – siis päinvastoin kuin sankarit monissa tarinoissa. Trevorrown versiossa IX:stä Kylo jahtaa yksinään ensimmäiseltä planeetalta suuntaa, toisella planeetalla asustavalta muinaisolennolta sith-oppia kuin pimeän puolen Yodalta ikään ja lopulta kolmannelta valtaa, eikä tunnu missään vaiheessa haluavan hyvän puolen vastineestaan Reystä mitään muuta kuin nähdä tämän kuolleena. Trevorrown käsikirjoitus tuntuu suhtautuvan Kyloon koko ajan menetettynä tapauksena, ja tämän luettuani ymmärränkin entistä paremmin, miksi Chris Terrio kertoi jossakin haastatteluista ottaneensa Abramsin kanssa lähtökohdaksi sen, että Kylo olisi pelastettava pimeältä puolelta: se ei siis tosiaan ollutkaan itsestäänselvää. Jos lopullinen The Rise of Skywalkerkin alikäytti Kyloa/Beniä, niin tämä versio tuntuu unohtavan, mikä hahmossa on kiehtovaa.

Ja vaikka totesin edellä ilahtuneeni siitä, että Trevorrow käsitteli Reyn epävarmuutta ja Voiman tasapainoa, tuntuu Reynkin hahmo olevan tässä versiossa aivan hukassa – jo siitäkin päätellen, että käsiksen toisissa kohdissa tarkoin tunteva Burnett ei oikein hänkään tunnu tietävän, mikä Reytä ajaa. Tulkitsen, että hän lähinnä yrittää saada Kylon kiinni kukistaakseen tämän – ensin lopettaakseen sodan ja sitten kostaakseen vanhempiensa kuoleman. Kaiken kaikkiaan minun on vaikea välttää tunnetta, että Trevorrow ei ole kovin hyvin ymmärtänyt kumpaakaan päähenkilöään.

IMG_20200123_192509

Kylo ei tässä versiossa korjannut vanhaa naamiotaan, mutta vammauduttuaan kasvoista hän pukeutui rujompaan ja alkukantaisempaan.

Viimeistään tässä kohtaa on ehkä hyvä mainita, että pidin myös Trevorrown suurta menestyselokuvaa Jurassic Worldia sieluttomana roskana, jonka ainoat ansiot liittyivät viittauksiin alkuperäisleffaan. Duel of the Fatesista hän tuntuu kirjoittaneen Star Warsin originaalitrilogian kohtausten best of -kattausta, joka viittaisi sopivasti myös prequeleihin. Ja erääksi hänen käsiksensä huippukohdista selvästi tarkoitettu kohtaus, jossa jeditemppelin alla oleva hätäviesti nähdään montaasina ympäri galaksia saagan tunnetuilla tapahtumapaikoilla ”kuin Gondorin liekit syttyisivät”, kuten Burnett kuvailee, tuntuu ainakin hänen videonsa perusteella yksinomaan kornilta. ”Jopa TLJ:n luutapoika näkee viestin”, Burnett hehkuttaa, ja minä huokaisen helpotuksesta, että tällaista emme sentään TROS:ssa nähneet.

Duel of the Fates -kässärin loppupuolen Voiman astraalitasot olisivat taatusti jakaneet mielipiteitä vähintään yhtä paljon kuin lopullisen leffan keisari Palpatinen paluu, vaikka ne kuinka olisivat jo animaatiosarjoissa nähtyjä ja osin juuri siksi. Todennäköisesti ne ovat näytelleet melko isoa roolia, kun tämän käsikirjoituksen myöhempien versioiden lopullinen kelpaavuus Star Wars -elokuvaksi on alkanut epäilyttää Lucasfilmin ja Disneyn korkeimmissa toimistoissakin. Diplomaattisesti voisi ehkä todeta, että tietyt asiat toimivat animaatioissa paremmin kuin näytellyissä elokuvissa, ja on siksi vain hyvä, että meillä nimenomaan on tässä samassa franchisessa sekä animaatioita että näyteltyjä elokuvia.

Viimeisenä ihmetyksen yksityiskohtana maininnan ansaitsee Leia. Episodi IX:nhän piti tuottaja Kathleen Kennedyn mukaan olla Carrie Fisherin elokuva yhtä paljon kuin VII oli Harrison Fordin ja VIII Mark Hamillin, mutta kohtalo päätti toisin. Trevorrown versio, joka Burnettin mukaan on kirjoitettu ennen Fisherin kuolemaa, käyttää silti Leiaa vain hädin tuskin isommassa roolissa kuin lopullinen elokuva. Erot ovat lähinnä siinä, että tässä versiossa Leia olisi itse käynyt tapaamassa Landoa ja jäänyt henkiin elokuvan lopussa. Outoa kuin mikä!

IMG_20200123_192601

Trevorrown versio ei päättynyt Tatooinelle, mutta viittauksilta originaalitrilogian alkuun emme olisi välttyneet.

Duel of the Fates ei siis ole Star Wars -elokuva, jota meidän pitäisi jäädä kaipaamaan. Eipä se toisaalta millään tavoin The Rise of Skywalkeria parannakaan: olemassa olevan elokuvan ongelmat eivät muutu mihinkään siitä, että vaihtoehtoisella versiolla olisi ollut toisenlaisia ongelmia.

Sen sijaan tämä vuoto viimeistään todistaa, että jatko-osatrilogian karmea virhe oli yhtiön strateginen päätös antaa jokaisen kirjoittaja-ohjaajan vuorollaan viedä vapaasti tarinan viestiä eteenpäin. Samoin nyt viimeistään on selvää, että Abrams ja Terrio eivät suinkaan sepittäneet uutta episodi IX:ää minkään ”aiemmin suunnitellun version” tilalle, vaan että seitsemättä tai kahdeksatta osaa kirjoitettaessa ei kerrassaan vielä oltu päätetty, miten juonilangat yhdeksännessä osassa pääteltäisiin. Abrams ei ollut paras henkilö lopettamaan näin syntynyttä jatkokertomusta, mutta ei se olisi ollut Trevorrowkaan. On aivan karmeaa, että Lucasfilm kulutti ensin aikaa yhden heistä kanssa ja, tajuttuaan olevansa epäonnistumassa, palkkasi toisen tekemään pikapikaa edes jonkinlaisen lopetuksen.

Siitä olen kuitenkin kiitollinen, että tämä käsis vuoti nettiin edes tällaisessa muodossa. Näiden elokuvien tekoprosessista tullaan jonain kaukaisena päivänä julkaisemaan todella kiinnostavia kirjoja, mutta Burnettin videoiden ansiosta meidän ei tässä vaiheessa tarvitse jäädä pitempään jossittelemaan, riistettiinkö meiltä Trevorrown käsiksen hyllytyksessä ”todellinen”, parempi episodi IX.

Niin sanotusti spoilaamaton The Rise of Skywalker -arvioni: Kas niin päättyi tämä saaga

Posted on by
5

Tämä on niin sanottu spoilaamaton ensitunnelma-arvioni The Rise of Skywalkerista.

”Spoilaamattomalla” tarkoitan sitä, että en kirjoita vielä tähän tarkkoja juonenkäänteitä siltä varalta, että ajatuksiani haluaisi lukea tässä vaiheessa joku sellainenkin, joka ei vielä ole elokuviin ehtinyt. ”Niin sanotulla” taas tarkoitan sitä, että aivan varmasti myös tavallista arviota tai tällaista ensitunnelmakirjoitusta voi perustellusti pitää spoilaavana, kun puhutaan Skywalker-saagan päätösosasta. Valitkaa silti itse, luetteko!

(Kaikille avoin ”saa spoilata” -keskustelu on sen sijaan käynnissä täällä: tlk.io/tahtienjatkosota)

tros-trio-plus-chewie

Aloitan tästä: Loput ovat vaikeita.

Lähes säännönmukaisesti kaikki sellaisetkin suuret tarinat, jotka sinänsä päättyvät onnistuneesti, ovat saavuttaneet varsinaiset huippukohtansa kauan ennen viimeistä elokuvaa, kirjaa tai tuotantokautta. Eikä se mikään ihme ole: vaikka loppu olisi komeakin, lopettaminen ei oikeastaan lähtökohtaisesti ole yhtä kiinnostavaa kuin aloittaminen tai kehittely. Ennen viimeistä näytöstä tarinoiden teemat, henkilöhahmot ja juonenkäänteet ovat yleensä jo kulkeneet vaiherikkaimmat polkunsa. Fanitettavien genretarinoiden, tai oikeastaan ylipäätään jatkokertomusten, myöhemmillä osilla on myös mahdoton tehtävä nousta sille tasolle, johon kokijat teosta tiedostaen tai tiedostamatta vertaavat: siihen ihanaan, kutkuttavaan tai mestarilliseen aiempaan osaan, josta fanin fanius alkoi.

Star Wars -sarjassa on poikkeuksellista se, että vaikka meillä tässä nyt pyörii elokuvateatterissa Skywalker-saagan viimeinen osa, jota jopa markkinoidaan yli 40 vuoden elokuvasarjan huipentumana, se on samaan aikaan oikeastaan jo kolmas viimeinen Star Wars -elokuva – ja kaukana 40 vuoden elokuvasarjan huipentumasta. Eikä tämä ollut vielä kritiikkini episodi IX:n laadusta: tarkoitan pelkästään sitä, että ei mitenkään voida puhua ”40-vuotisen tarinan” loppunäytöksestä, jos edes kolme vuotta sitten kukaan ei vielä ollut päättänyt, että tässä viimeisessä episodissa loppuvastuksena odottaisi keisari Palpatine. The Rise of Skywalker on siis jo lähtökohtaisesti pikemminkin ”loppu, jonka me saimme” kuin loppu, jonka me olisimme ehkä ansainneet.

tros-ships-fleet.png

Jedin paluu oli ”loppu” vuosien ajan, koska pitkälle 1990-luvulle kenelläkään ei ollut syytä olettaa, että George Lucas koskaan palaisi tekemään Star Wars -elokuvia. Niinpä minä ja monet muut originaalien ensi-illat missanneetkin pääsimme kokemaan sen sarjan päätösosana. Sellainen se toisaalta tavallaan oli vielä 2000-luvullakin, sillä prequelien aikaanhan Lucas vannoi, ettei episodeja VII-IX koskaan tehtäisi (ja valehteli, ettei olisi koskaan aikonutkaan tehdä). Jedin paluu oli loppu, joka lopetti Luke Skywalkerin tarinan, kun tästä tuli jedi, ja sivutuotteena pelastuivat niin iskän sielu kuin galaksikin.

Sithin koston ensi-illassa taas kuvittelin todellakin katsovani oikeasti viimeistä Star Wars -elokuvaa, vaikka sellainen ajatus nyt tuntuu kuinka naurettavalta. Tuolloinhan Lucasin piti seuraavaksi siirtää Star Wars telkkariin, mutta Jedin paluun jälkeisiä episodeja ei pitänyt olla koskaan luvassa. Episodi III oli kuitenkin aina hyvin poikkeuslaatuinen lopetusosa: silloinhan spoilaantumattomatkin katsojat tiesivät suuret linjat siitä, mitä Anakinille, jedeille ja tasavallalle kävisi, koska kaiken tiedettiin johtavan originaalitrilogian asetelmaan. Sithin kosto oli loppu, joka kiersi kehän (kirjaimellisesti) Tatooinelle Uuteen toivoon ja kaiken alkuun. Tarinallisesti se oli samalla prequelien oman tarinan loppu ja siten oikeastaan saagan (silloinen) puolipiste.

Mutta nyt, vaikka kuinka tiedämme, että Disney-Lucasfilm aikoo tuottaa Star Wars -elokuvia (ja sarjoja) hamaan ikuisuuteen, meidän pitäisi siis voida nähdä The Rise of Skywalker tämän kaiken loppuna, ja katsoa, että se on sellaisena hyvä.

Siis pitäisi. Mutta voimmeko?

tros-rey-sea-fight

The Rise of Skywalker on kyllä loppu. Ei puolipiste seuraavaan trilogiaan, vaikka osa sen sankareista jatkaisikin seikkailujaan elokuvatuissa kertomuksissa. Se ei myöskään ole irrallinen edeltäjistään, vaikka niin olisi todella helposti voinut käydä, kun jatko-osatrilogian tuotantohistoriaa ajattelee.

Tietysti se poimii keskeneräiset juonilankansa ennen kaikkea juuri oman trilogiansa kahdesta aiemmasta osasta eli The Force Awakensista ja The Last Jedista. IX on lähes pelkästään uusien hahmojen tarina, vaikka vanhoista hahmoista C-3PO saa tässä kai merkittävimmän roolinsa sitten vuoden 1977. Ja niin se varmasti saa ollakin – ainakin siis tässä todellisuudessa, jossa Carrie Fisher kuoli jouluna 2016, eikä päässyt esiintymään tässä episodissa siinä ”legendojen pääroolissa”, joka hänelle oli tähän alunperin suunniteltu. Esimerkiksi Lukelle suurempaa roolia koko tähän trilogiaan toivoville tahtoisin muistuttaa, että myös prequel- ja originaalitrilogioiden hahmogalleriat ovat suurimmaksi osaksi erilliset (vaikka siihen tietysti vaikutti tuotantojärjestyskin).

Mutta koska uuden elokuvan keitokseen on napsittu mukaan myös keisarin kesken jääneet kuviot, jedien tulevaisuus sen jälkeen kun jo aikaa sitten prequelien lopussa niin sanotusti pyyhkäistiin pöytä puhtaaksi sekä Luken ja Leian keskeiset elämänfilosofiat, kyllä tämä koko sarjankin lopusta käy. Tässä valossa onkin helppo ymmärtää, miksi ohjaaja JJ Abrams ja hänen kirjoittajaparinsa Chris Terrio kaivoivat Palpatinen haudastaan, ja kiersivät tämän episodin juonen varsin pitkälti sen tempun ympärille. Huomaan vain, että minun itseni on todella vaikea päästä tässä irti tästä ulkoelokuvallisesta ongelmasta eli siitä, että tiedän, että tämä on vasta tämän elokuvan käsikirjoitusvaiheessa tehty ratkaisu. Vaikka näin ei tarvitsisi olla, todennäköisesti suhtautuisin asiaan eri tavalla, jos Palpatinen paluu olisi ollut osa suunnitelmaa koko tämän trilogian tuotannon ajan.

Oma asiansa onkin se, millaiseen valoon The Rise of Skywalker nyt asettaa jatko-osatrilogian roolin kokonaisuudessa. Tai millaista tulkintaa se olemassaolollaan tarjoaa koko Skywalker-saagan teemoista ja tarinoista. Mutta niihin kysymyksiin minun on parempi palata toisessa, spoilereita välttelemättömässä kirjoituksessa.

episode ix wrap

Ongelma ei siis ole siinä, etteikö The Rise of Skywalker olisi loppu, kuten luvattua. Mutta millainen loppu se on?

Se on vuoristoratamaisen vauhdikas, kuten Abramsilta – ja oikeastaan muutenkin näiltä uusilta Star Warseilta – on totuttu odottamaan. Jo yhden katsomiskerran jälkeisessä sulattelussa sen juonen logiikka vuotaa vauhdin pyörteissä pahasti, mutta totuuden nimissä on sanottava, että tämäkään ei ole ihan ensimmäinen kerta sen paremmin Abramsin kuin Star Warsinkaan filmografioissa. Tällaisessa tyylissä on vain se ongelma, että vaikka se mahdollisesti tekee elokuvasta miellyttävän satunnaisemmallekin katsojalle, se saattaa tehdä myöhemmistä katsomiskerroista kiusallisia katsomiskertoja kerryttävälle katsojalle. Vaihde on joka tapauksessa tämä: jos asian taivuttaminen niin sanotusti järkeväksi olisi tehnyt siitä (tekijöidensä mielestä) vähemmän sykähdyttävän, asiaa on jätetty järkeväksi taivuttamatta.

Toisaalta se on nimenomaan myös elokuva, joka luottaa siihen, että me katsojina todellakin haluamme kuulla tämän sinfonian rakastamamme motiivit uudelleen ja uudelleen. The Rise of Skywalker ei ole elokuva, joka edes haluaisi yllättää katsojaansa. Tästä erityisesti on vaikea sanoa mitään enempää spoilaamatta varsinaista juonta, ja tämäkin sen jo saattaa joidenkin mielestä spoilata, mutta tämä on silti sanottava myös kirjoituksessa, joka yrittää kuumaa puuroa kiertäen sanoa jotain tästä elokuvasta nimenomaan loppuna.

tros-rey-finalshot

Mutta entä se kritiikkini elokuvan laadusta? Onko tämä minulle ”hyvä” loppu? Pidinkö siitä? Vai vastasinko jo sanavalinnoillani tarpeeksi yllä?

Yhden katsomiskerran jälkeen se on joka tapauksessa kovin vaikea kysymys. Etenkin kun Star Wars -elokuvien kohdalla ”pitäminen” on minulle aina niin vaikea, oikeastaan aivan epärelevanttikin kysymys. Pidän kaikissa näissä niin monista asioista, ja en pidä monista asioista niissäkin, joista pidän enemmän kuin toisista. Eräs työkollega kysyi äskettäin minulta, olenko ”välittänyt näistä uusista elokuvista”. Siihen kysymykseen oli helppo vastata: olen välittänyt, kovasti ja hartaasti – niistäkin, joista en ole niin pitänyt.

Niin tästäkin. Mutta ensitunnelmani – ja tämähän oli ensitunnelma-arvio – on siis, että pidän tästä valitettavasti paljon vähemmän kuin The Force Awakensista ja The Last Jedistä.

Solon vaisun menestyksen takana on monta syytä, ja Lucasfilm pohtii niitä vielä tarkkaan

Posted on by
5

Solo on siis nähty ja sitä muutaman päivän ajan sulateltu. Oman varsinaisen arvioni kirjoitin tähän blogiin jo torstaina, ja perjantaina pohdiskelin oman merkintänsä verran elokuvan loppupuolen yllätystä. (Tämä kirjoitus, toisin kuin nuo, ei sisällä juonispoilereita.)

Sulattelu on tietenkin eduksi minkä tahansa taiteellisen teoksen pohtimiselle. Esimerkiksi ensi-iltakeskiviikon kahden näytökseni jälkeen ja vielä arviota seuraavana päivänä kirjoittaessani ajattelin täysin vakavissani, että tästä voisi tulla ensimmäinen Star Wars sitten Attack of the Clonesin, jonka katsoisin teatterissa vain kahdesti. Tarkoitan siis, että minusta tuntui, että minulla ei olisi mitään kiirettä nähdä Soloa hetkeen uudestaan.

No, nyt olen jo muuttanut mieleni. Taisin huijata itseäni: tottakai jokainen uusi Star Wars sisältää minulle niin paljon nautittavia yksityiskohtia, että käsikirjoitus ja ohjaus voisivat olla vaikka pahastikin pielessä, ja haluaisin silti palata niiden pariin monta kertaa. Menen katsomaan Solon kolmannen kerran heti saatuani käsiini Phil Szostakin The Art of Solo –kirjan – sillä eiväthän sen käsikirjoitus ja ohjaus edes olleet niin pahasti pielessä. Eivätkä ainakaan niin pahasti kuin olisivat tuotanto-olosuhteet huomioiden voineet olla.

Solo-han-chewie.jpg

Tästä pääsenkin tämän kirjoituksen varsinaiseen aiheeseeni: Solon vastaanottoon yleisesti. Vaikuttaa siltä, että mielipiteeni tästä elokuvasta mukailee vahvaa peruslinjaa sen nähneiden keskuudessa. Esimerkiksi Suomessa sekä Twitter-kommentit että kriitikkojen varsin linjakkaat kolmen tähden arviot perustelevat miltei järjestäen, kuinka elokuva valmistui ohjaajavaihdoksen ja uusintakuvausten vuoksi poikkeuksellisen pahaenteisissä olosuhteissa ja kuinka siihen nähden käsillä on yllättävänkin sujuva, mutta yllätyksetön viihdeleffa.

Niin kuin siis onkin. Vaikka elokuva tosiaan kuvattiin melkein kokonaan kahteen kertaan ja vaikka ensimmäiset ohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller olivat kaikesta päätellen tekemässä villimmin irrottelevaa elokuvaa kuin minkä Ron Howard valmisti, Solo on itse asiassa yhdenmukaisempi ja sujuvampi teos kuin ensimmäinen standalone Rogue One oli. Se kuitenkin häviää Rogue Onelle (tuntuvasti) omaperäisyydessä ja kunnianhimoisuudessa. Vaikka Solo varmasti löytää paikkansa Star Wars -kaanonissa, on vaikea uskoa, että se sijoittuisi kovinkaan monen fanin omalla SW-suosikkilistalla edes uusien elokuvien ykköseksi.

Elokuvasivu Imdb:ssä Solon pisteytys on nyt 7.2, mikä niin ikään kuvaa reaktioita hyvin: se ei ole pohjamutien luku, mutta juuri ilmestyneen franchise-elokuvan pistemääränä heijastelee innostuksen puutetta. Star Warseista pisteytyksen alapuolelle asettuvat sivulla vain kaksi ensimmäistä prequelia. Toisella leffasivulla Rotten Tomatoesissa, jossa The Last Jedin yleisöarvosana painui talvella huomiota herättäneesti Star Wars -sarjan huonoimmaksi ja kauas saman sivun kehuvista kriitikkoarvioista, Solo on nyt kriitikoiden mielestä 70 prosentin ja yleisön mielestä 62 prosentin elokuva: siis kriitikoista kolmanneksi heikoin Star Wars ja yleisöstä neljänneksi heikoin, sattuneesta syystä.

Oma makuasiansa tietenkin on, onko parempi, että Solo on yhdentekevä keskinkertaisuus kuin että se olisi komeasti ja isosti fiasko. Pystyn nimittäin hyvin jossittelemaan, että Lordin ja Millerin – joiden hyperaktiivinen Lego-elokuva oli minusta aivan sietämätön – improvisoiden ja irrotellen toteutettu Solo olisi tosiaankin voinut olla epäonnistuneempi teos kuin nyt nähty. Samalla luulen, että se olisi ollut kiinnostavampi, ja aivan varmasti muotomielessä villein Star Wars -franchisessa nähty kokeilu, ja aikanaan kuvittelin, että Lord ja Miller oli valittu tekemään juuri sellainen. Olin täysin valmistautunut jäämään henkilökohtaisesti elokuvalle kylmäksi, mutta olin kiinnostunut näkemään, millainen se olisi olllut. Nyt emme saa sitä koskaan tietää. (Jotain viitteitä voi päätellä siitä, että käsikirjoittaja Jon Kasdan antoi tuoreessa twiitissä Lordille, Millerille ja näyttelijä Phoebe Waller-Bridgelle kiitokset L3-37:sta, jonka feministiparodia tuntuikin irrottelevalta, ellei peräti irtonaiselta ratkaisulta.)

null

Omapäinen droidi L3-37 (Phoebe Waller-Bridge) : onko tässä hahmossa vahvin jälki ensimmäisten ohjaajien versiosta?

Tärkeä mittari Hollywood-elokuvan menestykselle (toki erikseen onnistuneisuudesta) on raha. Sitä Solo näyttää keräävän studioennusteita vähemmän ja ehdottomasti heikommin kuin kolme edellistä uutta Star Warsia. Disneylle on epäilemättä pettymys, että kun The Force Awakens vain muutama vuosi aiemmin rikkoi kaikki ennätykset, ei Solo sijoittunut auvoisasti edes toukokuun ensi-iltaviikonloppujen sarjassa. 103 miljoonaa dollaria kotimaassa Yhdysvalloissa pitkän 4-päiväisen viikonlopun aikana ja 65 miljoonaa dollaria ulkomailla on kyllä samaa tasoa kuin vaikkapa Marvel-leffoista Doctor Strangen tulot, mutta SW-franchisen sarjassa se on studiolle suuri pettymys. The Hollywood Reporter ennustaa Sololle nyt kaikkiaan vain 400 miljoonan tuottoa, mikä Star Wars -franchisen tähänastiseen tulosriviin nähden olisi suorastaan surkeasti. (The Force Awakens tuotti yli 2 miljardia dollaria, Rogue One reilun miljardin ja The Last Jedi 1,3 miljardia.)

Jos tulot todella jäisivät noin mataliksi (”never tell me the odds”, sanoisi elokuvan nimihenkilö), Solo saattaisi jopa tehdä tappiota. Leffan budjetti oli massiivisten uudelleenkuvausten jälkeen 250 milliä, mutta siinä eivät ole vielä mukana markkinointikulut. 400 miljoonan köyhäilytuloillakin pääsee tosiasiassa sentään maailman elokuvamenestysten top-250-listalle, ja Deadline.comin lähde toteaa ensimmäisen viikonlopunkin lukujen olevan aivan kelvolliset mille tahansa muulle spinoff-elokuvalle, jos tätä niin verrattaisiin. On silti selvää, että Disneylle olisi ennennäkemätön tilanne ottaa takkiin juuri tässä rahanpainofranchisessaan.

rogue-one-cast-photo

Team Rogue One: Joukkue, jota kukaan ei tuntenut, mutta joka silti veti teatteriin paremmin väkeä kuin Han Solo, Lando Calrissian ja Chewbacca.

Miksi siis uusi Star Wars tällä kertaa jättää teatterit tyhjiksi? Toivon totisesti, että Disney-Lucasfilmillä ymmärretään, että syitä on monia, eikä niistä päällimmäisiin todellakaan kuulu naurettava boikottikampanja, joka vaikuttaa perustavan ”boikotoikaa Soloa” -vaatimuksensa siihen, että Han Soloa ei näyttele Harrison Ford ja siihen, että oli Solo toisaalta millainen vain, on toimitusjohtaja Kathleen Kennedylle nyt syytä näyttää, että The Last Jedi oli boikotoijien mielestä kakka.

Boikottikampanjan sijaan Solon menestykse tiellä ovat ainakin nämä seikat:

1. Star Wars -uupumus. The Force Awakens rikkoi aikanaan kaikki ennätykset ilmestyttyään 10 vuotta edellisen ja viimeiseksi luullun Star Warsin jälkeen. Solo sen sijaan on neljäs Star Wars alle neljään vuoteen, ja se ilmestyy vain viisi kuukautta edellisen jälkeen. Moni meistä faneistakin oli jo ennen ensi-iltaa sitä mieltä, että liika on liikaa – ja moni tavallinen katsoja ei tosiaankaan vielä kaivannut uutta Star Warsia. Esimerkiksi minun viereeni istui yhteen The Force Awakensin viimeisistä teatterinäytöksistä puhelias aikamiespoika maaseudulta, joka halusi kertoa minulle tulleensa Star Warsin takia ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin pitkästä aikaa, mutta käyneensä kyllä ”kaheksakytluvulla kattomassa kaikki Villisin ja Vartsineggerin kuvat”. Aikamiespoika lie kyllä käynyt katsomassa episodi VIII:n talvella, mutta mahtaakohan hän ehtiä Soloon?

2. Kilpailijat. Genre-elokuvan tämän vuoden suurtapaus oli Avengers: Infinity War, samalta emostudio Disneyltä, ja se sai ensi-iltansa vain kuukausi sitten. Etenkin Yhdysvalloissa monia kiinnosti myös Deadpool 2 juuri tässä välissä. Muutenkin keväältä ei ole puuttunut katsottavaa sille yleisölle, joka tavallisesti käy katsomassa Star Warsit. On syytä muistaa, että keskivertokatsoja käy elokuvissa melko harvoin: esimerkiksi Suomessa kansalaisten keskiarvo on noin 1,6 käyntiä vuodessa, ja jokainen tietää, että osa meistä katsoo elokuvia monien puolesta. Star Wars on ollut niitä franchiseja, jotka vetävät yleisöön niitäkin, joilla joululahjaliput meinaavat joka kevät jäädä käyttämättä (ne muuten umpeutuivat Suomessa tänä vuonna juuri ennen Soloa), mutta jos he kävivät juuri Avengersin, jaksavatko he näin pian perään Soloon?

3. Edelliset episodit. Vaikka edelleen pidän suoranaista The Last Jedi -inhoa pienen vähemmistön mielipiteenä ja Solo-boikottikampanjaa hyttysen ininänä maailman suurimman franchisen edessä, en tietenkään kiistä, etteikö olisi olemassa yleisöä, joka ei pitänyt episodi VIII:stä. Yhtä totta, vaikka vähemmän dramaattisesti käsiteltyä, on se, että on olemassa yleisöä, jonka mielestä uuden Lucasfilmin kaikki kolme Soloa edeltävääkin elokuvaa oli tehty liian varman päälle: siis vanhoja aihioita ja kuvastoa toistaen, planeettojen tuhoamisista vanhempiaan etsiviin orpoihin. En jaksa uskoa, että todellisessa ydinfanikunnassa olisi suuria joukkoja, jotka jättäisivät Solon kokonaan katsomatta kummastakaan näistä syistä – mutta satunnaisempien fanien joukossa heitä varmasti on, ja ydinfanikunnassakin on varmasti monia, jotka eivät tällä kertaa sännänneet innostuneina teatteriin avausviikonloppuna edellisiin vetoihin pettyneinä.

4. Ennakko-odotukset. Ensijoukkojen innostusta hillitsi taatusti myös se, että Solo oli niin tunnetusti ongelmallinen tuotanto. Koska oli niin monta syytä epäillä jo etukäteen Soloa epäonnistuneeksi, ei ole sinänsä mikään ihme, että monilla ei ollut kiire ensi-iltaan. Tämän kääntöpuolena taas:

5. Arviot – nimittäin yhdistettynä kaikkiin edellisiin. Sinänsä Star Wars on franchisena aina Star Wars, mutta nimenomaan tilanteessa, jossa Star Wars -elokuvista ei ole ollut puutetta, jossa puhutuista viihdejäteistä ei ole ollut puutetta, jossa edelliset Star Wars -elokuvat eivät välttämättä ole tuntuneet kaikista aivan mestarillisilta ja jossa odotukset juuri tätä elokuvaa kohtaan olivat matalat, voi olla tavallista enemmän painoa sillä, että Soloa arvioidaan kritiikeissä keskinkertaiseksi ja että minun kaltaiseni fanitkin puhuvat siitä sävyyn ”eihän se nyt mikään erityinen ollut”. Ainakaan tällaiset arviot eivät ole omiaan kannustamaan teatteriin sitä yleisönosaa, joka ei sinne joka tapauksessa säntäisi.

tlj-crait-luke

The Last Jedi: Vaikuttiko tämä elokuva Solon menestykseen? Luultavasti, mutta oliko kyse enemmän TLJ:stä ja Solosta elokuvina vai niiden lyhyestä aikavälistä?

THR:n jutussa Disneyn levityspäällikkö Dave Hollis kysyy hänkin, onko tämä liikaa. Hollis myös lupaa (poikkeuksellisen suoraan) studion käyttävän vielä paljon aikaa sen analysoimiseen, miksi näin kävi, ja ottavansa päätelmät huomioon episodi IX:n aikaan.

Oma luottamukseni tällaisiin markkinapäätelmiin on sen verran matala, että tuo kuulostaa pahaenteiseltä. Siitähän saatetaan vetää esimerkiksi johtopäätös, että Star Wars -fanit eivät tahdo komediallista Star Warsia, vaikka Solon komediallisuus tuskin oli kenenkään mielestä tässä kokonaisuudessa mikään ongelma. Aivan yhtä hyvin siitä voitaisiin vetää vaikka se johtopäätös, mistä olen nähnyt jo monta twiittivarianttia: että kun naispäähenkilöiden TFA, Rogue One ja TLJ menestyivät mutta miespäähenkilön Solo ei, seuraavaksi soololeffaksi kannattaa suosiolla tehdä Leian oma elokuva (eikä sitä johtopäätöstä, valitettavasti, varmaankaan vedetä). Studioilla on joka tapauksessa perinteisesti taipumuksia päätellä vian olevan jossain muussa kuin elokuvan laadussa: esimerkiksi Disney itse lopetti taannoin moneksi vuodeksi perinteisten piirrosanimaatioiden tekemisen ja oikein ilmoitti ääneen, että yleisöä eivät ne enää kiinnosta, vaikka kyse oli todellisuudessa vain siitä, että Disneyn silloinen kilpailija Pixar oli tehnyt monena vuonna omalla tietokoneistetulla tekniikallaan parempia elokuvia.

Itse olen varma, että Solo olisi menestynyt paremmin, jos sen ensi-ilta olisi ollut vasta ensi jouluna. Siis ajankohtana, jolle moni oli alkanut jo odottaa vuotuista Star Warsia, ja toisaalta riittävän etäällä sekä läheisistä kilpailijoistaan että franchisen edellisestä elokuvasta (tosin, pitää muistaa: episodi IX:n ensi-illan piti alunperin olla tästä vuoden päässä toukokuussa 2019, mutta se vuorostaan siirrettiin, kun kirjoittaja-ohjaaja Colin Trevorrow vaihtui kirjoittaja-ohjaaja JJ Abramsiin).

Surullista kyllä, uskallan myös epäillä, että itse Solo-elokuvakin olisi voinut olla parempi, jos sitä ei olisi ohjaajavaihdoksen jälkeen puskettu valmiiksi jo tähän alkuperäiseen aikatauluunsa. Lordin ja Millerin potkujen hetkellä elokuvan kuvauksia oli jäljellä vain viikkoja, mutta ne venyivät kuukausilla, kun Howard kuvasi noin 70 prosenttia elokuvasta uudelleen. Howard ja elokuvan jälkituotanto eivät varmastikaan olisi tarvinneet koko puolen vuoden lisäaikaa tästä joulukuulle, mutta varmasti ainakin muutaman kuukauden. Niinpä Solon ensi-illan siirto joulukuulle ohjaajavaihdoksen yhteydessä olisi antanut vähintäänkin harkinta-aikaa tehdä hyviä päätöksiä.

solo-dryden-vos.jpeg

Dryden Vos: hahmo, jonka paikalla piti olla Michael K. Williamsin näyttelemä ”puoliksi ihminen, puoliksi vuorileijona”, mutta uudelleenkuvaukset johtivat näyttelijän ja hahmon vaihtumiseen.

Tosiasiassa on tietenkin vain hyvä, että Disneyllä tunnustetaan, että tässä meni nyt jotain pieleen, ja tehdään siitä harkittuja johtopäätöksiä. Episodi IX on nyt joka tapauksessa yli puolentoista vuoden päässä joulukuussa 2019, eli kiitettävän kaukana Solosta, joten Solon rasitteista ainakaan uupumusongelma ei enää kuormittane sitä. Yksi pohdittavista asioista toivottavasti onkin se, onko Star Warsia koskaan järkevä kiihdyttää useamman elokuvan vuosirytmiin kuten Marvel-elokuvia.

Jos Solo olisi otettu vastaan kaikkialla haukkuen ja vielä katastrofaalisemmin taloudellisesti flopaten, voisi kieltämättä pohtia kaikenlaista jopa Kathleen Kennedyn asemasta lähtien. Jotain ikävää lie taustalla siinäkin, että Lucasfilmin tarinaryhmän äänekkäin puhuja Pablo Hidalgo pyyhki Twitter-tilinsä tyhjäksi juuri Solon ensi-illan kohdalla. Näissä oloissa veikkaan kuitenkin, että suurin seuraus koskee sitä, mitä on episodi IX:n jälkeen. Viime aikoina on huhuttu sekä Obi-Wanin että Boba Fettin omista elokuvista, mutta Solon menestyksen perusteella Lucasfilmillä varmasti pohditaan, ovatko nämäkään aihioita, joista suuri yleisö aivan innosta kiljuen haluaa elokuvan nähdä. Koska kumpaakaan elokuvaa ei ole vielä julkistettu, en ihmettelisi, vaikka esimerkiksi Boba-projekti päätyisi edelleen vähin äänin sille hyllylle, jonne sen jo luulin jääneenkin: Boba kun olisi vielä Soloakin enemmän elokuva yhdelle, varsin miehiselle ja perinteiselle, fanisegmentille.

Obi-Wan -elokuvaa pidän todennäköisempänä, monista aiemminkin avaamistani syistä, sekä siksi, että yksi standalone-elokuva sopisi niin hyvin aikatauluun vuodelle 2020. Toisaalta Disneyllä saatetaan nyt laskea siitäkin, että Obi-Wan olisi jälleen yksi riski erillistarinana ja uutena nimihahmona, josta osa yleisöstä ei välttämättä olisikaan kiinnostunut, kun taas vaikkapa Lando: A Star Wars Story olisi Solon puoli-jatko-osana ja Solon kehutuimpiin kuuluvan näyttelijäsuorituksen (Donald Glover) valokeilaan nostona turvallisempi veto…

Sen jälkeen voisi joka tapauksessa olla jo Rian Johnsonin uuden trilogian avauksen aika, ja sen jälkeen David Benioffin ja D.B. Weissin sarjan, ja jos ne onnistutaan myymään yleisölle ja näin sitouttamaan heidät uusiin jatkuviin tarinoihin Skywalker-saagan jälkeenkin, en ihmettelisi lainkaan, jos nämä Story-elokuvat jäisivät siihen. Se nimittäin kai voitaneen nyt sanoa, että Lucasfilmin alkuperäinen konsepti tuttujen Star Wars -hahmojen origin story -elokuvista ei ole sinällään voittoisa resepti – ainakaan viisi kuukautta episodielokuvan jälkeen.

Solo-arvioni: Star Wars -elokuvista tuli aivan tavallisia

Posted on by
9

Solo: A Star Wars Story on käännekohta Star Wars -sarjan historiassa, ja sen jälkeen mikään ei ole entisellään. Tämä ei ole kehu.

Tämä sen sijaan on spoilaava arvioni. Varoitus.

Solo-han-chewie-cards.png

”No, mitä luulet Chewie, tuleeko Akilta kehuja vai haukkuja?”

Solo ilmestyi Suomeen keväthelteiden keskelle sen verran lyhyellä mainoskampanjalla, että ei ole mikään ihme, että ainakin täälläpäin elokuvateatterit olivat ensi-iltapäivänä vajaalla täytöllä. Omistajayhtiö Disneyn uppiniskaisuus olla siirtämättä ongelmallista tuotantoa joulukuulle, jolle Star Wars -elokuvat olivat jo vakiintumassa ja jolloin episodi IX:kin saa ensi-iltansa puolentoista vuoden päästä, tuntui pitkään siltä, että studio haluaa vain puskea tämän filmin ulos vähin äänin, jotta siitä päästään eteenpäin. Toisaalta Solon loppuvaiheen julkisuuden luonne, erityisesti Euroopan ensi-illan pitäminen maailman merkittävimmässä elokuvatapahtumassa Cannesissa, viittasivat voimakkaaseenkin itseluottamukseen: Disneyllä täydyttiin tietää, että varhaiset kuulopuheet eivät olisi murskaavia.

Ymmärrän nyt, että molemmat näkökannat olivat totta. Solo ei ole sellainen suurteos, että sitä olisi kannattanut odottaa hitaalla tulella kypsytellen kuukausia kuten The Force Awakens, The Last Jedi ja jopa ensimmäinen standalone-elokuva Rogue One olivat. Solo ei silti myöskään ole sellainen katastrofi, joka se todellakin olisi voinut olla, kun tiedetään, että sen ohjaajat vaihdettiin kuvausten loppupuolella, kuvaukset tehtiin suurimmaksi osaksi uudelleen, jälkituotannon aikataulu venyi kuukausilla ja aineksista kasattiin silti valmis elokuva vielä alkuperäiseen ensi-iltapäiväänsä.

solo-howard-bettany.jpg

Ohjaaja Ron Howard ja vanha kaveri Paul Bettany, joka korvasi kuvausten toisessa vaiheessa kokonaan Michael K. Williamsin alunperin näyttelemän hahmon.

Itse asiassa Solo on valmiina hyvinkin koherentti kokonaisuus, jossa paikkausten saumat näkyvät paljon vähemmän kuin 4-5 käsikirjoittajan virittelemässä Rogue Onessa, johon niin ikään kuvattiin isoja osia uudelleen. Paikkaajaohjaaja Ron Howard ansaitsee kiitokset ammattitaitoisesta työstä pirullisen pahassa paikassa. Samaan aikaan on tosin syytä todeta, että Howardin asema Hollywoodin tylsimpänä eturivin ohjaajana ei vavahda silmissäni mihinkään: Solo ei missään kohdassa ole mitenkään visionääristä elokuvaa, vaikka sen tummasävyisiä kuvia sommittelemassa olikin taitava Bradford Young. Kuvaava esimerkki elokuvan luonteettomuudesta on heti alussa: meille käytännössä näytetään asetelman kertova alkuskrolli, mutta koska Rogue Onen kohdalla tuli asetettua oletus, että Star Wars Story -elokuviin ei kuuluisi alkuskrolleja, sitä ei näytetä meille avaruudessa skrollaavana tekstinä – ja sitten meille näytetään kohtauksia, jotka itse asiassa kertaavat aivan sen kaiken, mitä alkuteksteistä juuri luimme.

Howardin duunarimaisen-mutta-jämäkän osaamisen lisäksi Sololla oli itse asiassa katastrofin enteistä huolimatta muutama olosuhde-etukin Rogue Oneen verrattuna. Projektin jatkuvuudesta huolehtivat ohjaajien vaihdoksen yli pysyneet käsikirjoittajat Jonathan ja Lawrence Kasdan. Toiseksi eduksi voidaan laskea nimenomaan se, että Howard kuvasi uudelleen niin paljon kuin kuvasi. Voi aivan hyvin olla, että esimerkiksi dialogikohtauksissa ei juuri ole jälkeä Phil Lordin ja Christopher Millerin aikaisista otoista, kun taas Roguessa kokonaisia kohtauksia kursittiin kokoon eri käsikirjoitusversioiden aikaan kuvatuista pätkistä. Vaikka Lordin ja Millerin version huhuttuja improvisoituja kohtauksia voi toki jäädä jossittelemaan, mikään valmiissa elokuvassa ei anna satunnaiskatsojalle merkkejä siitä, että lopputuloksen olisi missään vaiheessa pitänyt olla yhtään tätä kokeellisempi leffa.

Mutta leffa Solo nimenomaan on – ei suuri elokuva. Itse asiassa se on monella tapaa suorastaan pienimuotoinen (mikä ei toki sinänsä ole cinemaattisen suuruuden vastakohta). Solossa konnajoukkue pyrkii varastamaan arvokasta tavaraa saadakseen vaihdettua tuon tavaran rahaksi ja on valmis tappamaan tuon alhaisen tavoitteensa eteen. Niin sanotuilla sankareillamme ei ole keikkansa toteuttamiseksi suurempaa suunnitelmaa kuin mennä arvokkaan tavaran säilytyspaikkaan, aiheuttaa rähinä ja paeta tavaran kanssa.

Tämä ei todellakaan ole mikään hienostunut heist-elokuva – ja vielä vähemmän siis elokuva, jossa ratkottaisiin galaksin tai edes päähenkilöidensä sielujen kohtaloa. Semminkin kun päähenkilöiden vastakappaleina eli konnatarinan konnina toimivat vain toiset konnat, joista eräät osoittautuvat vähemmän konnamaisiksi ja ilkeinkin lopulta vain muutaman tason ylemmäksi mafiosoksi hierarkiassa, jossa korkeammalla piilee aina pahempia käskyttäjiä. En siristämälläkään pysty näkemään tässä harkittua hyvän ja pahan suhteellisuuden pohdintaa kuten vaikkapa The Last Jedissä. Ei, Solossa konnat ovat vuoroin toisiaan konnamaisempia yksinkertaisesti vain siksi, että näin rikollisista voidaan kertoa nuorillekin katsojille sopiva seikkailuelokuva. Galaksin alamaailmassa kun sattuu ja tapahtuu, kräsh bäng buum.

solo-teaser-gunfight

Solosta lupailtiin etukäteen myös westerniä, mutta muutamia kuvia ja junaryöstöä lukuunottamatta elementit jäävät melko vähäisiksi.

Monelle katsojalle, ehkä jopa minullekin, tässä on silti yksi Solon vahvuuksistakin. Solo nimittäin todellakin nyt näyttää sen galaksin likaisen alamaailman, mitä George Lucas itse yritti Underworld-sarjallaan (joka ei koskaan päässyt kuvausvaiheeseen) ja LucasArts-pelifirma myyttisellä 1313-pelillään (jota ei koskaan julkaistu). Miljöömielessä on niin ikään episodien VII ja VIII jälkeen virkistävää nähdä Star Wars -tarina, joka ei lainkaan väistele sijoittumistaan samaan maailmaan kuin prequelit. Solokin tosin tapahtuu noiden episodien tapaan suureksi osaksi galaksin autiomailla, mutta se kuitenkin alkaa suurkaupungista ja sivuaa muitakin oikeasti asuttuja lokaatioita, näyttää vanhoista elokuvista tuttuja alien-rotuja ja namedroppailee erisnimiä sieltä täältä sarjan historiasta.

Tähän taustaan ja juoneen Kasdanit sijoittavat kasvukertomuksen, joka pahimpien pelkojeni mukaan tunkee yhteen tiiviiseen seikkailuun likimain kaikki mahdolliset Han Solon myytin palaset. Paikoin tämä käy sujuvasti: voin hyvin ostaa, että tämän elokuvan avaruuspakomatka saavuttaa kaukaisessa galaksissa legendaariset mittasuhteet niin, että vuosikymmeniä myöhemmin Jakkun romunkerääjäkin on kuullut ”aluksesta, joka teki Kesselin reitin 12 parsekissa” (oletan, että myyttiin ei tosiaankaan tartu tieto siitä, miksi reittiä oltiin tuolloin lentämässä).

Toisin paikoin ollaan vain kiusallisella tasolla: kun Han lopussa romuttaa Millennium Falconin, oppii ampumaan ensin ja lähtee vielä tapaamaan Jabbaa, niin ollaan käytännössä selitetty koko Hanin taustahistoria muutaman päivän mittaisella keikalla – vaikka episodi IV:ään on tämän elokuvan päättyessä vielä vuosia. Tietysti myös The Last Jedissä symboliseen osaan nostetut nopat saavat nyt kunnon alleviivaukset, ja mitä mustekynän käyttöön tulee, niin eikö vain se Hanin sukunimikin sitten pitänyt selittää. Mainitsematta jää oikeastaan vain wookieeiden elämänvelka (yllättävää muuten, että se jää mainitsematta), ja näkemättä Boba Fettin cameo (yllättävää näissä oloissa sekin).

millennium-falcon-solo.jpg

Ai luuliko joku, että Millennium Falconilla kestäisi vuosia ikääntyä romukasaksi? Ei Han Solon käsissä, näemmä.

Temaattisesti kyse on vapauden kaipuusta ja läheisyyden tarpeesta – jotka molemmat tietysti kytkeytyvät elokuvan ja sankarin nimeen. Sekä Han (Alden Ehrenreich) ja Qi’ra (Emilia Clarke) että Beckett (Woody Harrelson) ja Val (Thandie Newton) tavoittelevat mammonaa välineenä ostaakseen sillä itsenäisyytensä, kuvitellen kukin siellä jossain odottavan vapaan elämän ja saavutuksettomien soittotuntien. Toisaalta Hania ajaa myös halu saada nuoruudenrakkaus Qi’ra takaisin, ja Beckettin tiimin tehtävä tarinassa on myös osoittaa, ettei kenenkään kaukaisessa galaksissakaan ole hyvä olla yksin. Rikollisen petturuuden maailmassa nämä molemmat oppitunnit kasautuvat tietenkin sankarimme selkään siten, että lopulta Han kyllä pääsee omilleen, vaikka tyhjätaskuna, ja jää ilman rakastaan, mutta saa Chewbaccasta kaipaamansa luotettavan kumppanin. Mitään erityisen ihmeellistä tällaisessa sanomassa ei kuitenkaan ole: vastaavanlaisia kertomuksia on aika helppo etsiä Hollywoodin viihde-elokuvista. (Vapautta ja ehkäpä rakkauttakin tavoittelee myös Landon droidi L3-3T, joten toisteisen tematiikan virkistävä poikkeus on vain Lando itse, joka elää huolettomana hurmurina huolimatta siitä, etteivät hänenkään raha-asiansa taida olla täysin vakaalla pohjalla.)

Juuri tässä tavallisessa yhdentekevyydessään Solo juuri on käänteentekevä elokuva Star Wars -sarjan historiassa. Solo on Star Wars -vastine Ant-Manille, jonka jatko-osan traileri näytettiinkin sattuvasti tämän edellä. Kyllä, kyse on osasta sarjaa, josta olemme pitäneet aiemmin, mutta kuitenkin myös kevyestä välityöstä, jonka katsomatta jättäminen ei haittaisi mitään. Solon jälkeen Star Wars -sarja saavuttaa Marvel Cinematic Universen, Disneyn yhtiönsisäisen franchise-esikuvan, niin hyvässä kuin pahassakin: tämän jälkeen uusi Star Wars -elokuva on vain uusi Star Wars -elokuva. Se ei enää lähtökohtaisesti ole Tapaus – vaikka brändin alla jatkossakin nähdään myös Tapaus-elokuvia, kuten Marvelinkin brändin alla.

solo-beckett.jpg

Tobias Beckett – nimi ja hahmo, joihin voisi törmätä jossain aivan muussakin elokuvasarjassa.

Kaikkien Hollywoodin kevyiden kesäleffojen sarjassa Solon ei kuitenkaan tarvitse luimistella viitta koipien välissä. Se alkaa kankeasti, mutta pääsee vauhtiin Hanin ja Chewbaccan ilahduttavan brutaalissa ensikohtaamisessa ja etenkin raideryöstössä. Jälkimmäisessä, ison aluksen lyödessä kipinöiden kaiken painonsa junan kattoon, on elokuvan aikana helpoin muistaa, mikä alunperin erotti Star Warsin kaikista muista avaruusseikkailuista: aidon läsnäolon ja ”käytetyn tulevaisuuden” tuntu. Siitä eteenpäin seikkailu etenee sujuvasti, kohtaamisesta ja toimintakohtauksesta seuraavaan.

Päänäyttelijät ovat kaikki rooleissaan vähintään mukiinmeneviä (Ehrenreich Han Solona, Harrelson arkkityyppihahmossaan Beckettinä) tai suorastaan synnynnäisen luontevia (Joonas Suotamo Chewbaccana, Donald Glover Lando Calrissianina). Jäin kaipaamaan enemmänkin sanailua näiden mainioiden tyyppien välillä, mutta luontevimmat suhteet syntyvät joka tapauksessa juuri mainittujen välille. Uusista hahmoista esimerkiksi droidi L3-3T (Phoebe Waller-Bridge) jää aivan irralliseksi ja kaikkien miesten kohtaukset Qi’ran kanssa törmäävät ilmeisesti Emilia Clarken rajoihin näyttelijänä. Hyvä kuitenkin, että Hanin ja Qi’ran välillä näytetään aitoa intohimoa – tässä kun päähenkilön motivaationa on ensirakkaus eikä muissa uusissa Star Warseissa nähty syvä ystävyys. (Pidin toisaalta myös siitä, että Qi’ra ei mitenkään kilpaile Leian paikasta Hanin elämän tosirakkautena: nämä kaksi eivät toraile liekehtien, vaan pikemminkin kyse tuntuu olevan ensi-ihastuksen haikailusta.)

han-qira-capes

Kohtaus, johon kuvauksissa vieraillut George Lucas tarjosi pienen lisäyksen (että Han ei ripustakaan Qi’ran ojentamaa viittaa naulaan, vaan pudottaa sen maahan).

Solo on myös, kuten odottaa saattoi ja sivumennen jo tässäkin mainittua tuli, täpösen täynnä kiehtovia lokaatioita sekä viittauksia ja silmäniskuja sarjan faneille. Niiden huomaaminen suorastaan vaatii kaksi katsomiskertaa lyhyen ajan sisään. Joukossa on monta riemastuttavaa, kuten Teräs Käsi -taistelulajin maininta ja ehkä eniten koko elokuvassa itseäni naurattanut repliikki ”Sinä tapoit Aurra Singin!”. Normaalisti tässä sarjassa kun ei todellakaan ole tavattu tappaa sivuhahmoja ohimenevällä repliikillä off-screen. Katsomiskokemukseen liittyvänä plussanaan sopii myös mainita, että Solo on uusista elokuvista ensimmäinen, jonka rakenteen purkaminen ei juurikaan onnistunut trailereista ja pressikierrokselta, joten sitä on hardcore-faninkin mahdollista katsoa ensimmäisellä kerralla tuorein silmin, kuten tekijät varmasti halusivatkin.

Toisaalta, ne kaksi katsomiskertaa jo ensi-iltapäivänä suorittaneena jään miettimään, kuinka monta katsomiskertaa elokuva mahtaa myöhemmin kestää. 135 minuutin mittaisena se ei käy kevyestä välipalasta, ja esimerkiksi elokuvan aika monesta loppukohtauksen näköisestä kohtauksesta koostuva loppu tuntui jo toisella kerralla venytetyiltä. Vaikka Solo tosiaan käärii Hanin hahmon yhdessä seikkailussa harmillisenkin valmiiseen pakettiin, se tuntuu mittakaavansa vuoksi ja perättäisten ensitapaamisten kokoelmana pikemminkin sarjapilotilta kuin elokuvalta. Sellaisena se kyllä innostaisi katsomaan seuraavan jakson. Harvan sarjan pilottia silti yksinään katsellaan uudelleen ja uudelleen.

Minun yhdeksän elokuvan Star Wars -listani keväällä 2018 (Entä sinun?)

Posted on by
6

Star Wars -elokuvien listaaminen henkilökohtaiseen suosikkijärjestykseen on höpsöä ja merkityksetöntä, joten luonnollisesti meillä Star Wars -faneilla on aina moinen lista pääkopassaan.

Koska tällaisella listalla ei ole välttämättä täysin kyse siitä, mikä elokuvista kriittisellä silmällä tarkastellen ylittää cinemaattisilla ansioillaan toisen ja miksi, listan järjestys tietenkin voi vaihdella vuosien karttuessa (katsojan ja elokuvien ikääntyessä), toisilla jopa viimeksi katsotusta episodista ja vuorokauden ajasta riippuen. Useimmat ovat kuitenkin valmiit puolustamaan listaansa viimeiseen asti.

Viime talven The Last Jedi -taiston aikana ehdin jo kertaalleen päättää, etten enää halua julkistaa omaani, mutta niin vain tulin eilen suorastaan yllyttäneeksi itseni ja muut niitä luettelemaan. Keskustelun innoittajana oli virallisen sivun äänestys, jossa äänen voi antaa vain yhdelle elokuvalle. Minun tehtäväkäskyni:

Listaa yhdeksän tähänastista varsinaista Star Wars -elokuvaa (episodit ja Rogue One) omaan henkilökohtaiseen suosikkijärjestykseesi. Toimita ne minulle somessa (kaikki kanavat käyvät). Ynnään näistä tämän suomalaisen fanikuplan virallisen listan siten, että listasi ykkönen saa sinulta painokkaat 10 pistettä, kakkonen 8 pistettä, kolmonen 7 pistettä ja niin edelleen alaspäin.

Vastanneita on muuten tähän mennessä jo viisikymmentä, ja kyllä tästä selkeä tulos muodostuu. Annan kuitenkin vastausaikaa vielä muutaman päivän.

Tämä kirjoitus ei siis ole virallinen äänestystulos.

Tämä on minun henkilökohtainen äänestyslipukkeeni perusteluineen. Sellaista kun Twitterissä toivottiin, ja ehkäpä sellainen tosiaan onkin paikallaan, kun näistä nyt lähdettiin puhumaan. Bonuksena tarjoilen kuvavalinnoissa eräitä suosikkikohtauksiani kustakin elokuvasta.

anh-beginning-rebel-blockade-runner-troopers.png

Sijalla yksi: A New Hope (1977)

Originaali on ykkönen, koska aivan kaikki siinä on minulle rakasta. Jokainen kuva, jokainen repliikki, jokainen hahmo. Kaikki tuntuu yhtä aikaa suurelta elokuvaklassikolta että vielä sitäkin suuremmalta, todellisemmalta. Alkuperäinen Tähtien sota on minulle niitä taianomaisia elokuvia, jotka eivät tunnu ollenkaan kuvatun lavasteissa Maa-planeetalla – eikä se tunne katoa, vaikka tietenkin olen nähnyt sata- ja tuntimäärin kuva- ja videoaineistoa niistä kuvauksistakin. Monet näistä sanoista voisivat päteä myös Imperiumin vastaiskuun, mutta originaali saa vielä oman lisäpainonsa juuri originaaliudestaan: siitä, että esimerkiksi kaikki upeat designit TIE Fightereista Imperiumin univormuihin näkivät tässä yhtä aikaa päivänvalon. Siinä oli jo kaikki – paitsi ehkä Imperial March.

esb-leia-han-falcon.JPG

Sijalla kaksi: The Empire Strikes Back (1980)

Yksi maailman parhaista jatko-osista ja yhtä täydellinen Star Wars -elokuva kuin ensimmäinenkin. Näin vaikka (tai itse asiassa koska) se on lähes kaikessa erilainen elokuva kuin edeltäjänsä. Imperiumin vastaisku on kiireetön ja filosofinen, ja suuren osan aikaa katsoja pikemminkin viettää aikaa hahmojen kanssa kuin seuraa heidän jännittävää seikkailuaan. Väitän (ja olen tässäkin blogissa aiemminkin perustellut), että ilman Imperiumin vastaiskua tätäkään äänestystä tai blogia ei edes olisi: ilman näin rohkeaa ja viisasta jatko-osaa Star Wars -sarja ei olisi jäänyt vuosikymmeniä kestäväksi kulttuuriseksi ilmiöksi.

tlj-rey-kylo-throne-room

Sijalla kolme: The Last Jedi (2017)

Kaksi ensimmäistä Star Wars -elokuvaa ovat täydellisiä – muut Star Wars -elokuvat eivät ole täydellisiä. Selvää on, että myös niistä uusimmassa, The Last Jedissä, on monia ongelmia, ja olen täysin tietoinen siitä, että puoli vuotta vanha elokuva saattaa vuosien vieriessä löytää paikkansa aivan toisesta kohtaa tältä listaa. Mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että viime joulukuun elokuva on Star Wars -episodi juuri minulle. Se on sipulimainen elokuva: täynnä tasoja ja paikoin silmät kostuttava. The Last Jedi viittaa jatkuvasti sekä itseensä että muihin episodeihin, esimerkiksi Luken, Kylon, Snoken ja Reyn dialogin kommentoidessa jatkuvasti toisiaan yli kohtausten ja lokaatioiden. Mukana on metatasojakin, mutta kyse ei ole vain niistä. Tähänastisten katsomiskertojen aikana elokuva ei ole tyhjentynyt.

tfa-rey-helmet.jpg

Sijalla neljä: The Force Awakens (2015)

Uusista elokuvista ensimmäisen ohjaajan modus operandi oli tehdä elokuva, joka jokaisella hetkellään ja kaikissa yksityiskohdissaan miellyttää (to delight). Tehtävä suoritettu, voidaan sanoa, sillä The Force Awakens on häpeämättömän viihteellisenä vuoristoratana aivan vertaansa vailla. Suuri kiitos tästä kuuluu uusille hahmoille, jotka ovat toinen toistaan aidompia ja rakastettavampia, ja heidän ansiostaan vauhdin keskellä on mukana myös sydäntä. Episodin suuri ongelma, lähes uusintaversion tasolle menevä samankaltaisuus A New Hopen kanssa, ei tunnu katsomiskokemuksen aikana missään.

rotj-luke-hand

Sijalla viisi: Return of the Jedi (1983)

Minun SW-listojeni suurin seilaaja. Prequel-pilkan rajuina vuosina sijoitin Jedin paluun uhmakkaasti viiden tai kuuden elokuvan listani pohjimmaiseksi, ja vaikka en enää ole samaa mieltä, voisin tänäänkin perustella sen sijoituksen mihin tahansa tämän listan välille 3-7. Jedin paluu on minulle episodi, joka jopa prequelejakin enemmän tuntuu hukatulta mahdollisuudelta: George Lucas päätti viimeistellä sarjansa kaikki langat yhdessä elokuvassa, ja päätyi toistamaan samoja planeettoja ja avaruusasemia, käyttämään alussa pitkän jakson kaikkien aikojen kummallisimpaan pelastusoperaatioon sekä hukkaamaan useimpien päähenkilöidensä luonteenpiirteet. Silti se saa tietenkin nostalgiapisteitä minultakin. Täysin sydämin voin sanoa rakastavani Jedin paluun isoista osista Luke-Vader-Keisari -osia.

rots-anakin-palpatine-opera.jpg

Sijalla kuusi: Revenge of the Sith (2005)

Mitä nostalgiaan tulee, Sithin kosto on prequeleista se, johon minulla on vähiten sellaisia tunteita. Pimeään uhkaan liittyy riemu Star Wars -sarjan laajenemisesta, Kloonien hyökkäykseen taas paljon muistoja sen odottamisesta yhdessä nettifoorumeilla. Mutta juuri Sithin kosto on prequeleista se, jonka kohdalla parhaiten yhdyn prequel-puolustajien näkökulmiin. Lastenelokuviksi tulkitun trilogian viimeiseksi osaksi se on hämmästyttävän peittelemätön synkissä juonenkäänteissään. Se on prequeleista rytmiltään rauhallisin ja käsikirjoitukseltaan paras. Kuten olen tässä blogissa laajemminkin perustellut, se on kuin onnistunut loppu tarinalle, jonka alkuosaa ei kunnolla löydy kahdesta edellisestä episodista – joten voin ymmärtää, että esimerkiksi The Clone Wars -sarjan loppuna tulkittuna se voi näyttäytyä aivan toisenlaisena kuin minä sen ensi-illassa aikanaan otimme.

chirrut-imwe

Sijalla seitsemän: Rogue One (2016)

Ensimmäinen standalone-elokuva on minulle kolmesta uudesta vähiten onnistunut elokuva. Mutta nimenomaan sen epäonnistumiset ovat elokuvallisia, ja kumpuavat neljän-viiden käsikirjoittajan vuoroperusteisesta toistensa työn paikkailusta sekä luultavasti myös ohjaajan taidoista. Rogue One epäonnistuu kertomaan loogista tarinaa päähenkilönsä Jyn Erson matkasta Kapinaliiton toivon nimettömäksi jääväksi sytyttäjäksi. Sen sijaan se onnistuu hienosti näyttämään kaukaisen galaksin sodan karumpana ja realistisempana kuin koskaan, ja viemään kameran uudenlaisiin, likaisempiin paikkoihin galaksia – juuri sellaisiin, joita minä esimerkiksi oheiskirjallisuuden ja -pelien puolella olen aina pitänyt kiehtovimpina. Elokuvia elokuvina arvioiden se on myös hyvällä tavalla erilainen kuin episodit, vaikka myös selvästi samaa sukua kuten pitääkin. Olisin iloinen, jos voisin sijoittaa Rogue Onen tällä listalla korkeammalle.

tpm-theed-fight.JPG

Sijalla kahdeksan: The Phantom Menace (1999)

Pimeä uhka on jähmeä kuin rakennusteline. Sen osat seuraavat toistaan huonommin kuin LucasArtsin seikkailupeleissä, joissa sentään oli perusteltua, että eteneminen perustui seuraavan esineen löytämiseen tai vastaan tulleen henkilön kanssa keskustelemiseen. Episodi tuntuu olevan olemassa pikemminkin prequelien prequelina, episodina nolla, sillä se ei edes tee sitä, mitä lupasi: Anakin Skywalker ei vielä aloita jedikoulutusta eikä juuri edes keskustele Obi-Wan Kenobin kanssa (jolla ei muuten ole juuri mitään tekemistä koko elokuvassa). Mutta niin paljon kuin Pimeässä uhassa onkin pielessä, se onnistuu täydellisesti kuljettamaan saagan originaalitrilogian takapajuisten, hädintuskin asuttujen planeettojen miljöistä galaksin ytimeen (olenkin kutsunut sitä miljööelokuvaksi). Pimeä uhka laajentaa Star Wars -galaksin sellaiseksi, jossa voi todella kuvitella olevan olemassa ikuisena pidetyn tasavallan, sitä varjelevan muinaisen jedijärjestön ja niitä lukemattomia rotuja, joita edelleen aina löytyy uusia jokaiseen elokuvaan. Tottakai Pimeä uhka, ja kaikki prequelit, olisivat voineet olla elokuvina tai tarinoina paljon parempia, mutta kaikki vuoden 1999 jälkeen tässä sarjassa nähty on paljon velkaa sille, mitä nähtiin Pimeässä uhassa.

aotc-seismic-charge.jpg

Sijalla yhdeksän: Attack of the Clones (2002)

Episodi, jota sen ilmestyessä pidin edellistä osaa parempana, mutta joka todellisuudessa on liki katastrofaalinen pommi. Kloonien hyökkäyksen pitäisi olla sarjan tapahtumien kannalta keskeinen romanssi, mutta sen romanttisiksi tarkoitetuissa kohtauksissa voisivat yhtä hyvin näytellä millä tahansa kielellä dubatut käsinuket. Lucasin myöhempi selitys romanssin tahallisesta camp-henkisyydestä ei sekään mene läpi: episodi kakkonen ei koskaan iske silmää kömpelyytensä keskellä. Romanssin lisäksi elokuvassa on olevinaan jännittävä mysteerijuoni senaattorin salamurhayrityksestä ja salaa tilatuista klooneista, mutta siinäkään arvoituksessa ei ole lähemmin tarkastellen juuri minkäänlaista järkeä. Kun vielä otetaan huomioon, että episodi on nykyään visuaalisesti sarjan kököintä katsottavaa – Lucas oli jo päättänyt tehdä kaiken mahdollisen tietokoneella, mutta tuolloisilla taidoilla ja tekniikoilla ei olisi vielä kannattanut – elokuvasta puuttuu myös Pimeän uhan käsityöläinen viehätys. Niin, ja kun edeltäjän loppuhuipennus oli hieno, akrobaattinen valomiekkataistelu, on tämän lopussa Yoda hyppimässä väkkäränä valomiekkaillen kuin B- ja X-nappeja yhdistelmänä painaen. Yh.

Mutta tämä on siis vain minun listani – eikä sillä ole itseään suurempaa merkitystä, koska näitä perusteluja pitemmälle kutakin episodia eritellen löytäisin sykähdyttäviä yksityiskohtia jopa Kloonien hyökkäyksestä (ja moitittavaa jopa Imperiumin vastaiskusta). Vanhaa hevarisanontaa muokaten: Star Wars on paskimmillaankin parasta.

Mutta sanokaa te silti minulle omat listanne, ellette vielä niin tehneet! Tulospostaus tulossa myöhemmin tällä viikolla. Tätä kirjoittaessani äänestäjiä on yli 50, ja yhdeksästä elokuvasta kaikkiaan kuusi on saanut ykkössijoja.

Metatasolla The Last Jedi kertoo kaiken Star Wars -elokuvista: Vielä yksi tapa katsoa episodi VIII uudelleen

Posted on by
9

Metaelokuva tarkoittaa elokuvaa, joka korostaa elokuvallisuuttaan. Metaelokuva kiinnittää katsojan huomion siihen, että katsottavana ei tosiaankaan ole tallenne todellisuudesta, vaan fiktiivinen teos, jonka jotkut ovat kirjoittaneet, ohjanneet, lavastaneet, näytelleet ja kuvanneet. Usein metaelokuva iskee silmää tämän ymmärtävälle katsojalle ja kommentoi itseään, genreään tai yleisesti elokuvaa taiteenlajina ja kulttuurituotteena. Kovan tason metaelokuva on esimerkiksi Synecdoche, New York, kevyemmän tason puolestaan vaikkapa Deadpool. Sen sijaan esimerkiksi sellainen puhdas seikkailutarina kuin Imperiumin vastaisku on kutakuinkin mahdollisimman kaukana metaelokuvasta.

Uskon antaneeni tässä blogissa jo useita vakavia tapoja katsoa The Last Jedi uudelleen. Siksi en enää pelkää antaa vielä yhden…tavan. Tunnettua meemiä mukaillen: En sano, että The Last Jedissä on kyse juuri tästä, mutta The Last Jedissä voi olla kyse myös tästä.

TLJ-Rey-Finn-Dance.gif

…..

The Last Jedin ytimessä on parrakas vanha mies, joka on jättänyt uransa taakseen ja päättänyt, että jedien tarina on päättynyt. Nuorempi nainen kuitenkin opettaa parrakkaalle vanhalle miehelle, että jedien tarina jatkuu tästä aina ikuisuuteen asti.

lucas kennedy

Parrakkaan Luke Skywalkerin vastapeluri on suurjohtaja Snoke. Tämä tahtoo palauttaa galaksin asetelmaan, jossa sitä hallitsee valkoisia haarniskoja käyttävä fasistinen imperiumi, jota komentaa hauras, Voiman pimeää puolta käyttävä itsevaltias. Snokelle tulee elokuvan aikana täytenä yllätyksenä, että kaikki eivät välttämättä haluakaan nähdä tätä asetelmaa uudelleen.

esb-palpatine-hologram-original.jpg

Snoken yllättää hänen oppilaansa Kylo Ren, mutta sitä ennen häntä käsitellään parantumattomana fanipoikana. Olemme nähneet Kylon pöydällä hänen idolinsa Darth Vaderin naamarin ja tiedämme hänen haaveilevan idolinsa tapaamisesta. Idoliaan mukaillen Kylo pukeutuu itsekin naamioon. Snokea kismittää moinen. Hän pilkkaa Kyloa cosplayn harrastamisesta ja siitä, ettei tästä tunnu olevan oikeisiin töihin.

tlj-kylo-mask

Myös Rey ja Rose Tico ovat faneja, ja heidänkin faniutensa joutuu koetukselle. Rose kohtaa idolinsa Finnin sattumalta, Rey puolestaan hakeutuu fanitapaamiseen Luken kanssa tarkoituksella. Kumpikaan idoli ei kuitenkaan välitä faniensa huomiosta. Fanit joutuvat huomaamaan, että elävinä ihmisinä idolit eivät välttämättä vastaa mielikuvia.

swce-hamill.JPG

Rose Ticolla on toinenkin tärkeä funktio. Hän on muistutus siitä, kuinka jokaisen eturivin seikkailijan takana tarvitaan tärkeitä teknisiä taustahenkilöitä.

BTS-brasil

Kolmas sankari Poe Dameron puolestaan yllättyy, kun eturiviin astuu vastarinnan korkea-arvoisin paikalla oleva upseeri, amiraali Holdo. Hän kohauttaa olkapäitään ja toteaa, että ei odottanut Holdon näyttävän siltä, miltä Holdo näyttää.

Palaan kuitenkin tarinan ytimessä olevaan Luke Skywalkeriin, tuohon parrakkaaseen vanhaan mieheen, joka ei enää haluaisi olla jedi lainkaan. Hän päättää antaa Reylle kolme oppituntia (joista hän ehtii antaa elokuvassa kaksi). Ensimmäinen oppitunti kuuluu, että on turhamaista väittää, että nämä tarinat ylipäätään tarvitsisivat jedejä, saati juuri Luke Skywalkeria, hänen kuolemansa jälkeen.

rogue-jyn

Ensimmäisen oppitunnin lopussa Rey kurottaa vaistonvaraisesti kohti houkuttelevaa suuntaa, joka voisi näyttää hänelle hänen haluamansa tiedon. Luke varoittaa tuolloin Reytä tavoittelemasta sitä, mitä tämä luulee haluavansa. Juuri tästä luontevasti jatkaa Luken toinen oppitunti Reylle. Se kuuluu, että kun aikaa on kulunut, jedien aiemmat vaiheet on romantisoitu ja nostettu jumalalliseen asemaan, jolloin niitä muistellaan täydellisinä todellisuus unohtaen. Luke muistuttaa, että kun noiden aiempien vaiheiden myyttisen aseman taakse katsoo, aiemmatkin tarinat ovat täynnä epäonnistumisia.

rotj-ewok-speeder.jpg

Luke on kuitenkin myös väärässä. Hän muistelee ennen kaikkea niitä tarinoita, joissa jedit olivat vielä romahtavan vanhan tasavallan rauhan vartijoita, ja erikseen ääneen isänsä lankeemusta pimeälle puolelle. Olihan siinä epäonnistumisia kerrakseen. Rey muistuttaa häntä, että historiassa on onnistumisiakin, kuten nyt esimerkiksi se tarina, jossa juuri Luke sittemmin pelasti isänsä pimeältä puolelta.

ot-pt-dvds.jpg

Lopulta myös jedihaamu Yodalla on opetus Lukelle. Se kuuluu, että on viimein aika päästää irti vanhoista jedeistä kertovista kirjoista.

eu-books

Reyn ja Luken suhde päättyy ikävästi. Kaiken tämän myötä Rey silti oppii Lukelta jotain: entiseen ei tosiaan ole paluuta. Kylo puolestaan ei opi mestarinsa virheistä. Vaikka Kylo tosiaankaan ei tahdo tarinan toistavan Snoken tavoittelemassa muodossa tuttua uraa synkkine itsevaltiaineen ja nöyrine oppilaineen, hän sortuu heti sen jälkeen itse toisintamiseen. ”Ben, älä tee tätä”, Rey anelee, kun Kylo ojentaa kätensä ja tarjoaa hänelle galaksin hallitsemista yhdessä.

esb_vader

Samaan aikaan Luke ymmärtää viimein, miten voi auttaa toiveikasta Reytä. Hän ymmärtää, että hänestä on todella tullut legendaarinen hahmo, ja että legendaariset hahmot voivat innoittaa kokonaisia galakseja.

swce-hamill

Seuraa suuri lopputaistelu – jonka luonteeseen jotkut katsojat pettyivät. Nämä katsojat eivät pitäneet siitä, että Kylo ei kohdannutkaan oikeaa Lukea Craitilla, vaan kyseessä oli vain visuaalinen efekti.

tlj-kylo-greenscreen

Aivan elokuvan lopuksi näemme erään esimerkin siitä, miten legendaariset hahmot innoittavat galaksia. Näemme lapsia, jotka leikkivät elokuvissa nähtyjä tai tarinoissa kuultuja taisteluja sankaria kuvaavan figuurin ja silkan mielikuvituksen voimin.

kenner-action-figures

…..

Krhm.

…..

Vakavoituakseni: The Last Jedissä toistuu kysymys menneisyydestä irti päästämisestä. Tämä teema ulottuu selvästi elokuvan tarinan sisältä teokseen kulttuurituotteena: The Last Jedin myötä Star Wars -sarja rikkoo sitä muottia, jota The Force Awakens vielä uusinsi. Molempien elokuvien efektivelho Neal Scanlan onkin osuvasti kiteyttänyt The Last Jedin sanovan koko vanhalle Star Warsille: ”Näkemiin. Menkäämme seuraavaksi jonnekin muualle.”

Tai, toisin sanoen:

The Force Awakens oli Star Wars -elokuvana kuin remix kaikesta siitä, mikä on Star Warsissa parasta. Se oli elokuva, joka lapsenomaisen innoissaan siitä, että se oli Star Wars -elokuva.

The Last Jedi on siihen verrattuna pikemminkin kommentaari Star Wars -elokuvista. Se on elokuva, joka sanoo The Force Awakensille: ”Awww, that’s so cute.”

Kymmenen väärää tulkintaa The Last Jedistä

Posted on by
6

The Last Jedi julkaistaan dvd:llä ja bluraylla Pohjoismaissa ensi viikolla. En tiedä onko asia välttämättä näin kotijulkaisujen unohduksen aikana näin, mutta periaatteessa tämä lie kohta, jossa moni katsoo elokuvan uudelleen – ja moni vasta toista kertaa.

Koska kyseessä oleva episodi jakoi mielipiteitä rajustikin, ajattelin otsikoida tämän blogimerkinnän provosoivasti ja esittää kymmenen väitettä, jotka toistuivat The Last Jedi -haukuissa viime vuoden joulukuussa, mutta jotka – ihan oikeasti! – eivät pidä paikkansa. (Ei huolta, näidenkin jälkeen tilaa jää sekä elokuvan inhoamiselle että rakastamiselle.)

Nämä eivät ole tärkeysjärjestyksessä, vaan elokuvan sisäisen kronologian järjestyksessä.

tlj-bombs

1.Avaruudessa ei voi pudottaa pommeja.

Hämmästyttävän monen katsojan oli vaikea hyväksyä alun kohtausta, jossa vastarinta käyttää avaruudessa pommikoneita. ”Ei pommeja voi pudottaa avaruudessa”, kuului joidenkin ensimmäinen kritiikki ääneen jopa elokuvan lopputekstien aikana – sanat, joiden olisi luullut olevan merkki siitä, että elokuvassa ei puhujan mielestä tainnut olla juuri valittamista, mutta tässä tapauksessa niin ei ehkä ollut.

Koko väitteen voisi sivuuttaa huomauttamalla, että siinä kritisoidaan kuvitteellista avaruustekniikkaa kuvitteellisessa maailmassa, jossa avaruudessa kuuluu ääniä, jossa pienissä rahtialuksissakin on painovoima ja jossa edellisessä episodissa nähtiin aseeksi muutettu paikkaa vaihtava planeetta, joka ampuu auringosta keräämällään voimalla planeettoja tuhoavia sysäyksiä hyperavaruuden läpi. Tällaisten ennakkotapausten rinnalla luulisi olevan helppo sulattaa, että tällaisessa kuvitteellisessa avaruudessa voi tietenkin pudottaa pommeja, koska fysiikan lait eivät muutenkaan taida toimia aivan kuten meidän maailmassamme – jossa, muuten, valon nopeuden ylittäminenkin on mahdotonta.

Mutta jos tarkastellaan pelkkää pommitusta, on se paljon helpompi selittää kuin esimerkiksi mikään noista edellä mainituista tekniikoista. Niin sanottu virallinen selitys (esimerkiksi The Last Jedi Visual Dictionary -kirjassa) kuuluu, että pommit ovat magneettisesti varattuja siten, että ne hakeutuvat maaliinsa. Itse ajattelin katsoessani pommituksen perustuvan liike-energiaan: siis että vastarinnan pommittaja ei niinkään pudota kuin työntää pommit kohti First Orderin dreadnoughtia. Joku toinen tulkitsi, että jos kerran hyväksymme aluksilla olevan painovoiman, voimme kai olettaa, että suuri dreadnought voisi vetää puoleensa pieniä pommeja jo itsestään. Lopullisena argumenttina käytän kuitenkin originaalitrilogiaa: jo Imperiumin vastaiskussa nähdään TIE-pommittaja, joka aivan samaan tapaan pudottaa pommeja avaruudessa asteroideille, joilla Millennium Falcon piileksii.

tlj-homing-beacon.jpeg

2. Finn ei ole oppinut mitään, sillä tässäkin episodissa hän vain yrittää paeta.

Väärin. Finn ei yritä livahtaa pakokapseliin kesken epätoivoisen tilanteen pelastaakseen itsensä, vaan pelastaakseen Reyn. Kyse on ystävyydestä, rakkaudesta tai siitä, että Finn uskoo Reyn olevan arvokkaampi kuin koko vastarinnan pakolaivaston. Joka tapauksessa Finn ei ole vain omalla asiallaan pihistäessään Reytä kutsuvan lähettimen ja yrittäessään sen kanssa pakoon First Orderia.

Tosin on kyllä totta, että tässä vaiheessa Finn ei ole vielä vahvasti valinnut puoltaan galaktisessa konfliktissa. John Boyegan näyttelemän Finnin hahmokehitys on niitä osia uutta trilogiaa, joissa katsoja saattaa aivan ymmärrettävästi hämääntyä tarinan sisäisestä ajankulusta. Katsojalle Finn on ollut sankari jo usean vuoden ajan, mutta The Last Jedin Finn on tarinan sisällä loikannut First Orderin rivistä vasta muutamia päiviä sitten. Edellisen episodin The Force Awakensin aikana Finn ehti juuri ja juuri vaihtaa pakenemisen ystävästään välittämiseen ja kohdata pelkonsa tunkeutumalla First Orderin tukikohtaan ilman suurta suunnitelmaa. Herätessään yhtäkkiä hengenvaarassa avaruudellisen takaa-ajon keskellä hän ei siis ole vielä ehtinyt sitoutua varsinaisesti taistelemaan vastarinnan puolella. Ja tähän palaankin tässä kirjoituksessa kohta.

tlj-rey-mirror-cave.jpg

3. Reyn vanhemmat olivat juoppoja huumediilereitä, jotka lepäävät joukkohaudassa Jakkulla.

Tarkoitanko sanoa, että on väärin väittää, että Reyn (Daisy Ridley) vanhempiin liittyvä paljastus olisi typerä? En (sillä ei se ole). Mutta tarkoitan sanoa, että näiden Kylo Renin sanojen ottaminen tosiasiana on väärin. The Last Jedi ei sano, että Reyn vanhemmat olisivat alkoholisteja, huumausaineiden vähittäiskauppiaita tai edes edesmenneitä.

Rey näkee saaren peililuolan perällä, Voiman hänelle näyttämän näyn lopussa, oman itsensä kuvajaisen. Pimeän puolen luolan näky on kuvajainen Reyn omista peloista: siitä, että arvoitukselle hänen vanhemmistaan ei ole ratkaisua. Rey on vain oma itsensä, ei ”jonkun tytär”, eivätkä vanhemmat odota häntä missään. Maz Kanata yritti sanoa hänelle samaa The Force Awakensissa sanoessaan, etteivät hänen odottamansa ihmiset ole tulossa takaisin. Syvällä alitajunnassaan Rey pelkää ja olettaa vanhempiensa sittenkin olevan jo kuolleita, ja sitä paitsi olleen vain huumediilereitä tai muita mitättömyyksiä. Tämän Kylo Ren poimii Voima-yhteyksissään Reyn mielestä, ja lausuu sanoiksi pettämättömän pelimiehen taktiikalla: ”Sinä et ole mitään. Paitsi minulle.”

Olennaista on siis: se, että Reyn vanhemmat olisivat olleet juoppoja diilereitä tai lepäisivät jo kuolleina Jakkulla ei ole tosiasia, vaan Reyn pelko. Se ei kuitenkaan täsmää kuvaan, jonka Voiman valoisa puoli näytti Reylle The Force Awakensissa: kuvaan taivaalle nousevasta avaruusaluksesta, joka vei hänen vanhempansa mukanaan. Minusta The Last Jedi esittää tosiasiana vain sen, että Rey ei ole Luken tai kenenkään muunkaan ”tietyn” lapsi (ja tähän voidaan siis vielä palata).

Oma mielipiteeni asiasta on, että Episodi IX:n olisi syytäkin selittää tämä ristiriita. Reyn vanhemmat saattavat tosiaan olla jo kuolleita, mutta ei ole varmaa, että näin olisi.

tlj-luke-flashback

4. Luke Skywalker ei olisi koskaan hylännyt sisartaan, galaksia tai pimeälle puolelle menettämäänsä Beniä. Hän ei myöskään olisi koskaan harkinnut nukkuvan sisarenpoikansa murhaamista.

Tämä on kiistatta vaikeimmin sulatettava asia koko The Last Jedissä. Sitä ei ilmeisesti koskaan hyväksynyt hahmon näyttelijä Mark Hamillkaan, ja minäkin pohdin sitä tässä blogissakin useamman kirjoituksen verran. On todella vaikea hyväksyä, että suuri Luke Skywalker olisi vain mennyt piiloon epäonnistuttuaan oppilaansa kanssa kerran – vaikka tiedämmekin Yodan ja Obi-Wanin tehneen aiemmin täsmälleen samoin.

On silti väärin väittää, että Luke Skywalker ei olisi voinut näin tehdä. The Last Jedi vaatii katsojaa viimein unohtamaan Legends-brändin alle lyödyn vanhan expanded universen ja todennäköisesti myös omat kuvitelmansa Luken Jedin paluun jälkeisistä vaiheista, ja hyväksymään, että tässä virallisessa kaanonissa Lukelle tosiaan kävi juuri näin. Hän ei aloittanutkaan uusien jedien kouluttamista ennen kuin Benin varttuessa. Kun hän niin teki, yritys epäonnistui katkerasti. Jedien historiaa vuosikymmeniä tutkittuaan ja itse opettajana epäonnistuttuaan Luke tuli siihen tulokseen, että jedien koko olemassaolo on enemmän haitaksi kuin hyödyksi, ja niinpä hän päätti varmistaa, että knowhow todella kuolee hänen mukanaan. Siksi Luke piilotti itsensä perheeltään, ystäviltään, galaksilta ja jopa Voimasta, valmistautuen kuolemaan liittymättä Voimaan isänsä ja opettajiensa tavoin – nimenomaan vaikka tiesi kaikkien heidän häntä tarvitsevan.

Omassa päässään Luke teki siis raskaan päätöksen koko galaksin parhaaksi; päätöksen, jota hän ei voinut esimerkiksi vielä Imperiumin vastaiskun aikaan tehdä, sännätessään Leian ja Hanin avuksi Pilvikaupunkiin kesken koulutuksensa. Reyn avulla Luke tosin oppii, että tällä(kin?) kertaa tuo päätös oli väärä, mutta siitähän The Last Jedissä onkin kyse.

Oma lukunsa on valomiekan sytyttäminen Benin vuoteen äärellä. Olen itsekin huomannut talven aikana kääntyväni jonkin verran Rashomon-vaikutteista subjektiivisten muistojen kohtausta vastaan: miekan sytyttäminen menee ehkä minustakin hieman liian pitkälle siitä, mikä Luke Skywalkerin hahmolle on uskottavaa. Silti: on erikseen väärin väittää, että Luke olisi todella harkinnut Benin murhaamista. Elokuvan mukaan Luke katsoi majassa Benin mieleen, näki suurempaa pimeyttä kuin pelkäsikään, ja kauhistuessaan sytytti miekkansa ennen kuin tajusi, mitä oli tekemässä. Se ei ole sama kuin murhan harkitseminen – mutta jää katsojan päätettäväksi, onko se riittävän eri asia.

tlj-luke-rey-cliff

5. Luke muuttaa mielensä ja alkaakin kouluttaa Reytä heti, kun Artoo näyttää pienen videoklipin Leiasta.

Ei muuta. Tutustuttuaan Reyn sinnikkyyteen (ja saatuaan Artoolta näpäytyksen vaarassa olevasta siskostaan) Luke päättää perustella Reylle, miksi hän ei halua kouluttaa tätä. Hän lupaa kolme oppituntia, joista kaksi hän ehtii pitää. Ensimmäinen koskee Voiman todellista luonnetta (”on turhamaista väittää, että ilman jedejä Voiman valo kuolee”) ja toinen historian ja legendojen suhdetta (”suuruutensa vuosinakin jedit epäonnistuivat pimeyden pysäyttämisessä”).

Sen sijaan Luke muuttaa mielensä Reyn kouluttamisesta näiden vastavuoroisten oppituntien jälkeen, avatessaan usean vuoden jälkeen pitkästä aikaa mielensä Voimalle ja ottaessaan yhteyttä sisareensa. Tällöin hän päättää sittenkin lähteä Reyn mukaan – mutta löytääkin tämän Voima-skypettämässä Kylo Renin kanssa ja peruu päätöksensä.

(Kolmas oppitunti jää pitämättä – tai jemmaan episodi IX:ää varten.)

tlj-burning-tree.jpg

6. Varttihullu Yoda polttaa jedien muinaiset kirjoitukset.

Ei polta. Jedien muinaiset kirjoitukset nähdään elokuvan loppukohtauksessa Millennium Falconin laatikossa – Rey siis poimi ne mukaansa ennen lähtöään saarelta. Luke ei tätä tiedä, mutta Yoda toki tietää. Niinpä vanha kujeilija polttaa puun antaakseen Lukelle vielä yhden opetuksen menneisyyden jättämisestä taakse – sattumoisin itse asiassa saman opetuksen, mitä Kylo elokuvassa Reylle toistelee.

tlj-canto-bight-rose-finn.jpg

7. Rosen ja Finnin seikkailu on täysin tarpeeton ja sen poistamalla elokuva vain lyhenisi yli puolella tunnilla.

Niin… Enemmistö meistä The Last Jedistä pitäneistäkin myöntää, että kasinoplaneetta Canto Bightin osuus (ja yleisestikin Finnin ja Rosen yritys löytää mestarikoodinmurtaja ja murtautua Snoken alukselle) on elokuvan heikoin lenkki. Avaruushevosten vapauttamisia on nähty aivan liikaa paljon tusinaisemmissa seikkailuelokuvissa. Osuus sisältää kiusallisen saarnaavaa dialogia puolen valitsemisesta, jonka puolesta saarnaa Rose ja jota vastaan saarnaa DJ. Finnin ja Rosen seikkailussa on myös rytmiongelmia, jotka johtuvat siitä, että heidän osuuttaan leikattiin jälkituotannossa useita kertoja yhä tiiviimmäksi. Nyt vaikuttaa esimerkiksi siltä, että Finn suorastaan unohtaa tehtävänsä marssiessaan sisään kasinoon ja innostuessaan sen glamoröösista tunnelmasta, koska se on yksi harvoista repliikeistä, jotka ovat jääneet jäljelle kasinon sisätiloissa.

Finnin ja Rosen seikkailu on siis minustakin elokuvan toteutukseltaan ontuvin osuus. Mutta tarpeeton tai sisällötön se ei ole. Päinvastoin, Johnson haluaa sanoa sillä paljon, vaikkei välttämättä aivan onnistu.

Kyse on juuri siitä, mihin Finn jäi edellisessä episodissa. Canto Bight edustaa paikkaa, johon Finn näennäisesti voisi paeta hänet tappamaan kasvattanutta First Orderia ja galaksiin leimahtanutta konfliktia. DJ edustaa sydämetöntä asennetta maailman epäkohtiin: ”älä liity minkään puolelle, pidä huoli vain omista asioistasi”.

Näiden vastakohtaa Finnin sisäisessä konfliktissa edustaa Rose (Kelly Marie Tran), hahmo täyttä sydäntä, ja hahmo, joka on sitoutunut hyvälle asialle. Canto Bight ei ole vain kimalteleva pinta, joka peittää alleen orjuutta ja asekauppaa kuten saarna kuuluu, vaan koko se maailmallinen ja arkinen taso, johon keskittyessä voi unohtaa, että galaksissa käydään sotaa, jonka lopputulos ei ole yhdentekevä.

Finnin ja Rosen osuudessa The Last Jediä on siis kyse siitä, että tässä episodissa Finn todella valitsee itse puolensa First Orderin ja Vastarinnan välisessä taistelussa (ja ilmoittaa Phasmalle ylpeänä olevansa ”rebel scum”). Samalla tämä osuus kytkeytyy temaattisesti siihen, mitä elokuva käsittelee Reyn, Kylon ja Luken välillä: kirjoitinkin aiemmin, että The Last Jedi on minusta temaattisesti ennen kaikkea elokuva välinpitämättömyyttä vastaan. Se haluaa sanoa, että vaikka maailma ei ole mustavalkoinen ja hyvä ja paha eivät ole yksinkertaisia käsitteitä, on silti olemassa hyvää. On olemassa konflikteja, joissa hyvän puoli on erotettavissa pahasta. Eikä kaikilta maailman epäkohdilta voi paeta.

tlj-crait-luke

8. Luke uhraa itsensä ainoastaan viivyttääkseen First Orderia ja näin pelastaakseen kourallisen vastarinnan viimeisiä selviytyjiä. Viimeisen jedin uhraus on galaksin mittakaavassa täysin turha.

Tämän tulkinnan (ilman turhuutta) lausuu Poe elokuvassakin, mutta sekin on väärä. Luke ei uhraa itseään vain muutaman ihmisen takia, vaan sytyttääkseen galaksiin toivon liekin. Hän palauttaa paluullaan sekä vastarinnan että jedit henkiin. Vastustaessaan yksin First Orderin tulivoimaa ja sen uutta johtajaa sekä kadoten vahingoittumattomana näiden edessä, Lukesta tulee lopullisesti se myytti, joka hän esimerkiksi Reyn silmissä jo oli.

On syytä palata Luken mielenmuutokseen The Last Jedin aikana. Mitä Luke siis on oikeastaan oppinut uskoessaan elokuvan lopussa, että ei olekaan viimeinen jedi?

Hän on hyväksynyt roolinsa myyttisenä Luke Skywalkerina. Hän on ymmärränyt, että hänen myyttinsä voi pelastaa galaksin, vaikkei hän itse enää voisikaan. Ja hän on ymmärtänyt, että Reystä on tulossa jedi, hänen avullaan tai ilman häntä, vaikka hän kuinka oli ajatellut voivansa lopettaa jedit mukanaan. Käsittääkseni Luke on myös päättänyt opettaa Reytä ja opettaa tälle myös epäonnistumisensa – tosin hän taitaa jo tietää, ettei ehdi tekemään sitä opetusta tällä olevaisuuden tasolla. Mistä pääsemmekin seuraavaan väärään tulkintaan:

tlj-luke-end.jpg

9. Luken ei olisi tarvinnut kuolla, koska hän näyttää toipuvan uupumuksesta, mutta hän päättää kuolla.

Väärin taas – ja tämä väärä tulkinta on nopeasti kuitattu. Luke projisoi itsensä toiselle puolelle galaksia, ja tuo psyykkisesti herkuleaaninen uroteko tosiaan maksaa hänen henkensä.

Miksi Luke sitten vaikuttaa toipuvan, ja kapuaa kivelle katsomaan taivaanrantaa? Koska se on viimeinen osa hänen urotekoaan. Luken on koottava itsensä rauhalliseen tilaan, jotta hän kykenee yhtymään Voimaan sen sijaan, että vain tömähtäisi raatona kalliolle. Luken loppu on myös osa hänen kasvuaan episodin aikana, sillä tosiaan vain muutamaa päivää aiemmin hän oli ehdottomasti päättänyt kuolla kuolevaisten tapaan. Snif, sanon minä.

tlj-broom-boy.jpg

10. Loppukohtaus, jossa ”luutapoika” käyttää Voimaa, on cliffhanger seuraavaan episodiin ja/tai Rian Johnsonin omaan tulevaan Star Wars -elokuvatrilogiaan.

Väärin, väärin, väärin. Luutapoika ei ole tärkeä, ei saa olla tärkeä. Totisesti toivon, että kukaan ei palaisi tähän hahmoon enää koskaan – vaikka arvaankin, että tämä toivo on turha, sillä noin kaikkiin ohimeneviinkin sivuhahmoihin Star Wars -tarinoissa aina joskus palataan. Siitä olen kuitenkin varma, että episodi IX tai Johnsonin elokuva ei häneen palaa.

Loppukohtaus ei ole cliffhanger, eikä poika ole suuressa tarinassa tärkeä, mutta pojan idea on tärkeä. Tärkeää on se, että Luken teko resonoi halki galaksin: tarina kulkee, legenda elää, toivo syttyy. Toisaalta tärkeää on se, että kuka tahansa voi olla seuraava Luke tai Rey – vaikkapa sitten Canto Bightilla tähtiin tuijottava luutapoika, joka ei ole sen erityisempi kuin kukaan meistä – kuten ei Tatooinella tähtiin tuijottava kosteusfarmarikaan aikanaan ollut, ennen kuin jatko-osat tekivät hänestä Darth Vaderin pojan. Luutapojasta ei välttämättä koskaan tule jediä, mutta hänestä voisi tulla – ja juuri siksi sen paremmin Luke kuin Reykään ei ole elokuvan otsikon viimeinen jedi.

 

The Last Jedin esikuvaelokuvat: sotaa, smokkeja ja samuraimiekkoja

Posted on by
3

The Last Jedin tuotannon alkajaisiksi heinäkuussa 2014 kirjoittaja-ohjaaja Rian Johnson näytti Lucasfilmin väelle seitsemän elokuvaa. Ne olivat:

  • Gunga Din (George Stevens, USA, 1939)
  • Sahara (Zoltan Korda, USA, 1943)
  • Ilmojen kotkat / Twelve O’Clock High (Henry King, USA, 1949)
  • Varkaiden paratiisi / To Catch a Thief (Alfred Hitchcock, USA, 1955)
  • Kwai-joen silta / The Bridge on the River Kwai (David Lean, USA, 1957)
  • Älä odota kirjettä / Neotpravlennoe pismo (Mihail Kalatozov, Neuvostoliitto, 1960)
  • Three Outlaw Samurai / Sanbiki no samurai (Hideo Gosha, Japani, 1964)

Miksi? Ja kannattaako ne katsoa?

Rian Johnsonin todellisten tavoitteiden osalta kiitän Uproxx-sivua, joka kysyi aiheesta ohjaajalta itseltään ensi-illan jälkeen. Loistava Force Material -podcast puolestaan teki jaksot näistä kaikista elokuvista jo ennen The Last Jediä ja vielä summausjakson ensi-illan jälkeen. Käsittelen teokset seuraavassa ikäjärjestyksessä.

gungadin

Gunga Din (George Stevens, USA, 1939) on 1800-luvun lopun brittiläiseen Intiaan sijoittuva seikkailuelokuva ajalta, jolloin sota sai vielä olla hauskaa. Tuoreemmista elokuvista sen vaikutus näkyy erityisesti Indiana Jones -sarjassa ja erityisesti Tuomion temppelissä, joka on melkein uusintaversio tästä Cary Grantin tähdittämästä aikansa toimintakomediasta: Kali-jumalaan uskova kuoleman kultin temppeli on tosiaan tässäkin. Ja etteipähän elokuvan nimi olisi innoittanut George Lucasia myös erästä Star Wars -rotua luodessa 1990-luvun lopussa… Gunga Din on kuitenkin myös voimakkaasti vanhentunut ja kiusallisen rasistinen hupailu, jossa valkoinen mies hallitsee siirtomaitaan vielä täysin kyseenalaistamatta. Minulle elokuva oli varsin tuskaista katsottavaa sekä näistä oheissyistä että myös elokuvallisen heppoutensa vuoksi.

Johnson näytti tämän listansa vanhimman elokuvan Lucasfilmin katselukierroksellaan osin välipalana: monet muut esityssarjan elokuvat olivat paljon painavampaa katsottavaa. Mukana oli kuitenkin myös vastaava sävytavoite: ”Elokuvan hupi ja toveruus tuovat mieleeni Luken, Leian ja Hanin Kuolemantähdellä”, Johnson sanoi Uproxxille. ”Se on tärkeä osa Star Wars -elokuvia”, hän muistutti. Gunga Dinin kevytmielinen vitsailu tosiaan tapahtuu periaatteessa keskellä sotaa – aivan kuten Star Wars -sarjassa tapana on. Johnson halusi Gunga Dinin avulla muistuttaa, että huumoria, ja nimenomaan tällaista toverillisen kuittailun huumoria, ei saa unohtaa The Last Jedistäkään.

sahara.jpg

Sahara (Zoltan Korda, USA, 1943) on näistä elokuvista ainoa, jota en ole itse nähnyt. Humphrey Bogart esittää siinä toisen maailmansodan panssarivaunukomentajaa Libyassa – sodassa, joka siis oli elokuvan tekohetkellä täydessä käynnissä. Mikään realistinen sotakuvaus se ei ole.

Uproxxille antamansa haastattelun mukaan Johnson näytti Saharan, koska se on vahva kuvaus eristyksissä ja pakosalla olevista sankareista. Tällainen asetelma oli esityssarjan aikaan päätymässä tärkeäksi osaksi hänen The Last Jedi -käsikirjoitustaan. Force Material -podcastin mukaan tämä on itse asiassa vielä vaatimaton luonnehdinta: sen mukaan Sahara on pohjimmiltaan elokuva, jossa sankarit yrittävät paeta sotakoneilla pahiksia, jotka tulevat perässä toisilla sotakoneilla. Näkemättä en voi vahvistaa kuin että juu-u, jotain tällaista näin kyllä The Last Jedissäkin.

Twelve-OClock-High

Ilmojen kotkat / Twelve O’Clock High (Henry King, USA, 1949) on sekin toisen maailmansodan sotaelokuva ja ansaitusti klassikko. Se kertoo pommikonelaivueen miehistä tukikohdassaan Britanniassa ja tehtävillään miehitetyn Ranskan ja Saksan yllä. Kuten valmistumisajankohdasta arvata saattaa, elokuva on hyvin miehinen eikä missään nimessä pasifistinen. Toisaalta elokuvassa on huomattava psykologinen ote, ja se keskittyi erityisesti sotilaiden välisiin suhteisiin kireässä tilanteessa. Lentokohtauksissa käytettiin osin aitoja sotakuvia. Elokuva on myös silmiinpistävän musiikiton, mikä korostaa hahmojen välisiä jännitteitä. Twelve O’Clock High kestää suorastaan erinomaisesti katsomisen tänäkin päivänä.

Twelve O’Clock High on näistä elokuvista se, jonka Johnson ilmoitti olleen esityssarjan tärkein innoituksen lähde, kun heitti näiden elokuvien nimet täkyinä Star Wars Celebrationissa Lontoossa pari vuotta sitten. Itse arvelin elokuvaa sen jälkeen katsoessani, että teoksen merkitys liittyisi nimenomaan sotilasjohtamisen ja sotatoveruuden käsittelyyn, koska minun silmiini teos tapahtui lähes kokonaan lentotukikohdassa. Olinkin hieman pettynyt, kun Johnson myöhemmin paljasti tarkoittaneensa vain pommituskohtauksia. ”Star Warsissa on paljon dogfight-ilmataisteluja, muttei pommitustehtäviä”, ohjaaja perusteli myös The Art of The Last Jedi -kirjassa. Mutta Uproxxin haastattelussa Johnson kyllä viittaa Twelve O’Clock Highn kohdalla nimenomaan upseerien ja alaisten välisiin henkilökohtaisiin suhteisiin, joiden vuoksi esityslistalla oli myös toinen klassikko Kwai-joen silta, joten eiköhän kyse ollut molemmista puolista. The Last Jedin vastarinnan aluksissa tapahtuvissa osissa ja erityisesti Poe Dameronin hahmon kaaressa on paljon juuri tätä sotataidon psykologiaa.

tocatchathief.png

Varkaiden paratiisi / To Catch a Thief (Alfred Hitchcock, USA, 1955) on Johnsonin esittämistä elokuvista tutuimpia. Mestari Hitchin romanttisimpiin (ja vähiten trillerimäisiin) töihin kuuluva klassikko tekee Cary Grantista (hänestä taas!) eläkkeelle jääneen herrasmiesvarkaan, joka jäljittää Rivieran glamourin keskellä hänenä esiintyvää uutta varasta. Naispääosassa loistaa aivan upea Grace Kelly, josta vuosi elokuvan jälkeen tuli Monacon ruhtinatar. (Elokuvassa on muuten myös kaahauskohtaus Monacon rantateillä, joilla kyseisessä kohtauksessa autoa ajava Kelly kohtasi todellisuudessa kuolemansa 27 vuotta myöhemmin.)

Varkaiden paratiisi on näistä elokuvista myös se, jonka yhteys The Last Jediin on kaikkein ilmeisin. Canto Bightin kasino on nimenomaan ”To Catch a Thief kohtaa Star Warsin” – siis aivan kirjoittaja-ohjaajan ääneen lausumaa tehtäväkäskyä myöten. Siksi on ehkä hieman yllättävää, että Varkaiden paratiisissa on vain yksi varsinainen kasinokohtaus. Siinä on kuitenkin myös ökyrikkaiden naamiaiskohtaus, ja muutenkin koko elokuva kyllä huokuu juuri sellaista glamouria, mitä Johnson selvästi Canto Bight -osuuteen haki. Lisäksi klassikossa on kuuluisia kohtauksia rakennusten katoilla, ja Lucasfilmin elokuvaesitysten hetkellä sellainen oli vielä matkalla Johnsonin käsikirjoitukseenkin. Sitä paitsi Grace Kellyn asuissakin on esimerkiksi uimarannalla varsinaista kaukaisen galaksin tunnelmaa.

(Hauskaa muuten, kuinka nämä vaikutteet kulkevat ympyrää: Gunga Din oli esikuva Tuomion temppelille, ja Tuomion temppelin yökerhossa tapahtuva alkukohtaus taas oli aivan varmasti yksi Canto Bight -osion esikuvista sekin!)

the-bridge-on-the-river-kwai.jpg

Kwai-joen silta / The Bridge on the River Kwai (David Lean, USA, 1957), toinen Johnsonin esittämistä elokuvista vanha tuttu, ja Alec Guinnessin toinen ikimuistoinen roolityö. Seitsemän oscarin voittaja kertoo jälleen toisesta maailmansodasta, tällä kertaa Aasiassa. Kwai-joen silta ei kuitenkaan ole elokuva taisteluista, sillä sen päähenkilöt ovat japanilaisten sotavankeja. Vankeuden kuvauksesta elokuva kasvaa periaatteellisuuden ja inhimillisyyden ylistykseksi: kun Guinnessin näyttelemä brittiupseeri kieltäytyy tulemasta kohdelluksi rivisotavangin tavoin, hän ei elokuvan mukaan tee sitä toivoakseen itselleen erityiskohtelua, vaan ylläpitääkseen rahtusta sivistyksestä ja säännöistä, joilla pitäisi olla väliä sodassakin. Kun hänelle ja muille upseereille lopulta suodaan heidän arvonsa mukaiset olosuhteet, he tarttuvat pakkotyöhön tosissaan, ja rakentavat japanilaisille paremman sillan kuin pelkällä pakolla oli syntymässä. Twelve O’Clock High’n tavoin kyse on siis sotilaiden (miesten) välisistä suhteista vaikeissa oloissa – mutta tällä kertaa mukana on upseerin ja hänen alaisensa lisäksi vangin ja hänen vartijansa välinen kireä suhde.

Rian Johnson esitti tämän klassikon Lucasfilmin väelle kuitenkin kiinnittääkseen huomiota sen harvemmin muistettuun osaan, jonka itsekin olin unohtanut: Kwai-joen sillassa on vankitarinan ohessa keikkaleffan sivujuoni. Vankileiriltä pakeneva William Holdenin näyttelemä jenkkisotilas palaa kommandoryhmineen räjäyttämään muiden vankien vaivalla rakentaman sillan. Johnsonin mukaan tehtävää suorittavien sotilaiden sekä Guinnessin näyttelemän vangiksi jääneen upseerin henkilökohtaiset suhteet heijastuivat The Last Jedissä erityisesti Poe Dameronin ja vara-amiraali Holdon väliseen suhteeseen. Minun on hieman vaikea nähdä juuri tätä yhteyttä – helpommin tosiaan näen vaikka Ilmojen kotkien vaikutuksen samaan Star Wars -parivaljakkoon. Samoin en ole lainkaan varma, onko Kwai-joen silta paras esimerkki sotatehtävästä, jollaista Finn ja Rosekin toki The Last Jedissä suorittavat. Mutta se tulee toki selväksi, että Johnsonin Lucasfilmin väelle esittämissä siis toistuvat sotilaiden väliset suhteet vaikeissa tilanteissa.

Itse kuvittelin Kwai-joen siltaa viime vuonna uusintakatsoessani, että sitä olisi katsottu Lucasfilmillä elokuvan kuuluisamman osan eli Guinnessin hahmon ja hänen vastustajansa, vankileirin japanilaiskomentaja Saiton välisen suhteen vuoksi. Julma Saito paljastuu nimittäin elokuvan edetessä myös ihmiseksi pahuutensa alla, ja arvasin vastaavaa käsiteltävän myös uudessa Star Wars -trilogiassa Kylo Renin kautta. Onpa Kwai-joen sillassa mukana kysymyksenasettelua siitäkin, mikä lopulta on vanhentuvan sotilaan perintö – mitä varmasti on kysynyt itseltään myös Rianin kirjoittama Luke Skywalker. Mutta tällaisista vaikutteista Johnson ei siis ainakaan Uproxxin jutussa puhu.

letterneversent.jpg

Älä odota kirjettä (Mihail Kalatozov, Neuvostoliitto, 1960) oli näistä elokuvista itselleni ehdottomasti vaikuttavin kokemus. Neuvostoliittolainen elokuva (jonka nimi englanniksi on Letter Never Sent) kuvaa neljää geologia luonnon armoilla Siperian erämaassa. Mukana on myös klassinen kolmiodraama – onhan yksi geologeista nainen – mutta elokuva ei sorru esittämään ketään henkilöistään pahana. Pahuuden ja hyvyyden tuolla puolen oleva vastustaja on sen sijaan armoton luonto, jonka vietävänä itse elokuvakin tuntuu välillä olevan. Teoksessa on esimerkiksi pitkiä käsivarakameralla kuvattuja kamera-ajoja tuulen tuiverruksen, tulen tai savun keskellä. Jo ennen metsäpalojen syttymistä kuvien rajamailla vaanivat impressionistiset liekit, jotka luovat geologiparoista varjokuvia. Tuoreemmista elokuvista tälle mestariteokselle voisi olla sukua vaikkapa The Revenant – ilman sen väkivaltaisuutta, kuitenkin.

Älä odota kirjettä on Johnsonin seitsikosta epäilemättä kauimpana The Last Jedistä. Erityisesti juonen tasolla siitä on todella vaikea löytää yhteyksiä joulukuun Star Wars -elokuvaan: voin kyllä kuvitella SW-elokuvan, jossa oltaisiin ansassa jollakin planeetalla, mutta ei The Last Jedi sellainen ollut. Katsoessani tämän viime vuonna ajattelin The Last Jedin asettavan sankarinsa jossain vaiheessa juuri näin epätoivoiseen tilanteeseen tai vaihtoehtoisesti Johnsonin hakeneen elokuvasta visuaalista tyyliä johonkin yksittäiseen kohtaukseen. Vastaus on kuitenkin toisenlainen, ja ovelampi kuin odotinkaan. ”Katsoessa tätä elokuvaa tuntuu ihmeelliseltä, että näyttelijät selviytyivät kuvauksista elävänä”, Johnson sanoi Uproxxille. Älä odota kirjettä oli siis Johnsonille ääriesimerkki elokuvasta, joka tuntuu todelta. ”Erityisesti elokuvassa, jossa on vaara, että greenscreen -osat erottuvat näyttelijöistä, oli tärkeää palata siihen ideaan, että Star Warsin on tunnuttava todelta”, Johnson sanoo, kun hieman suoristan lainausta suomentaessani. Aivan oikein – Älä odota kirjettä on ehkä niin kaukana prequeleista kuin mikään saman taiteenlajin sisällä voi olla.

three-outlaw-samurai.jpg

Sarjan tuorein elokuva Three Outlaw Samurai (Hideo Gosha, Japani, 1964) on mustavalkoinen samuraielokuva, jota ei ilmeisesti ole koskaan levitetty Suomessa tai esitetty meikäläisessä televisiossa. Se ei ole tyyliltään kovinkaan kaukana lajin tunnetuimman mestarin Akira Kurosawan klassisista samuraielokuvista. Toisin sanoen tämänkin elokuvan samurait ovat kyynikkoja, mutta aina kunniallisia, ja aina valmiita asettumaan pienten ihmisten puolelle kunniattomia pahoja vastaan. Luonnollisesti elokuva sisältää sekä perinteistä samuraimiekkailua että epätoivoisia pelastusyrityksiä – kaikki tuttuja jedimytologian ja Star Wars -elokuvien aineksia, siis. Kolmen maattoman samurain tarina on tosin synkempi ja pessimistisempi kuin monet Kurosawat, ja ansaitsee varmasti siksikin huomiota ainakin Kurosawaan tykästyneiltä.

Johnsonin esityssarjaan elokuva valikoitui ohjaajan mukaan juuri siksi, että Kurosawan samuraielokuvat olisivat olleet katsojille liian tuttuja. Se ei siis edustanut välttämättä kovin erityistä omaa elokuvallista esikuvallisuutta. Yhdellä samuraielokuvalla oli kuitenkin paikkansa viimeisestä jedistä kertovan elokuvan valmisteluvaiheessa, sillä samuraifilosofia ja -taistelutavat ovat aina olleet tärkeä osa jedien ja Star Wars -elokuvien perustaa (onhan sarjan originaalileffa myös juoneltaan enemmän kuin vähän velkaa Kurosawan Kätketylle linnakkeelle). The Last Jedin miekkakohtaukset (joissa yksikään valomiekka ei särähdä vasten toista valomiekkaa!) toteutuivat lopulta ehkä koko SW-historian samuraihenkisimpinä.

Uproxxille Johnson kuitenkin tunnusti Three Outlaw Samuraista vielä suoremmankin vaikutteen: elokuvassa on vastahakoinen ja laiskanpuoleinen samurainkutale, joka värvätään apuun vankilasta hyvin samaan tapaan kuin ”DJ” hänen elokuvassaan. Sikäli kuin olen ymmärtänyt The Last Jedin käsikirjoitushistoriaa, DJ:n hahmoa ei ollut vielä olemassa näiden elokuvaesitysten hetkellä, joten ehkäpä tunnetumpien samuraifilmien sijaan näytettäväksi valittu Three Outlaw Samurai antoi vasta esityksen myötä Johnsonille enemmän ideoita kuin oli tarkoituskaan?

tlj-crait-luke

Kaikkiaan Rian Johnsonin seitsemän elokuvan esityssarja oli minusta kiehtova juttu. Monet ohjaajat tapaavat esittää työryhmiensä ydinporukalle esikuvaelokuvia tuotannon aikana, mutta harvemmin näistä esityksistä kuullaan ulospäin. Johnsonin perusteet valinnoilleen olivat sitä paitsi kiehtovan monipuoliset: mukana oli teoksia, joista on katsottu mallia joidenkin kohtausten visuaalisuuteen (esim. To Catch a Thief) tai jopa juonenkäänteisiin (Three Outlaw Samurai), mutta myös elokuvia, jotka eivät missään vaiheessa olleet johtamassa suoraan mihinkään The Last Jedissä, mutta joiden esittämisellä ohjaaja halusi saada tiiminsä ajattelemaan jotain tiettyä elokuvaansa haluamaa sävyä (Gunga Din ja Älä odota kirjettä).

Oli myös hauska kuulla tämä elokuvien nimikelista jo Lontoon Celebrationissa kesällä 2016, niin paljon ennen kuin The Last Jedistä muuten kerrottiin mitään, ja arvuutella näitä elokuvia viime vuonna katsoessa, mihin ne voisivat The Last Jedissä liittyä. Vastaavaa olisi hauska kuulla vaikka kaikista odottamistaan elokuvista, mutta se on toki liikaa pyydetty.

Ja niin, kannattaako ne siis katsoa? Luulen antaneeni jo olennaiset vastaukset, mutta jos nyt vielä haluatte tiivistyksen… Joukossa on toki klassikoita, joiden katsomista ei tarvinne erikseen suositellakaan, mutta unohdetummista sekä Älä odota kirjettä että Three Outlaw Samurai ovat todella kovatasoisia elokuvia. The Last Jedi -vaikutteista kiinnostuneen katsojan kannattaa kuitenkin ensimmäisenä etsiä käsiinsä Twelve O’Clock High, koska ohjaaja itsekin korosti sen merkityksellisyyttä esikuvana, ja koska sen esikuvallisuus on samuraitaisteluja tai smokkijuhlia hienovaraisempaa.

Jos et tykännyt The Last Jedistä, saatat haukkua väärää episodia

Posted on by
21

Yritin kirjoittaa tätä kirjoitustani The Last Jediin kohdistuvasta hämmentävästä fanireaktiosta jo vähän aikaa sitten, mutta kesken jäi, kun muun muassa joulu tuli väliin. Nyt tuntuu, että olen jo myöhässä, mutta annan silti palaa. Kirjoitus spoilaa, ellet ole nähnyt elokuvaa!

tlj_finn_phasma_battle

Kuten Star Wars -piireihin silmäyksenkään luoneet ovat varmasti huomanneet, sarjan kahdeksas episodi The Last Jedi jakaa mielipiteitä lievästi sanoen voimakkaasti. Paljon, paljon voimakkaammin kuin esimerkiksi minä ensi-iltapäivänä uskoin, vaikka sen näinkin heti, että tämä ei ole yhtä helposti kaikille sulava elokuva kuin The Force Awakens. Mutta että sitä avoimesti vihattaisiin heti elokuvateatterista poistuttua! Tai että joku aloittaisi nettivetoomuksen tämän episodin poistamiseksi kaanonista! Tai että etenkin amerikkalainen fanikunta kävisi suorastaan sisällissotaan, jossa kiihkeimmät pitävät vastapuolta pettureina!

Mieleni tekee pyöritellä silmiäni, ja mutista jotain vanhapartaista siitä, kuinka onnistuneita prequelit olivatkaan. Puhumattakaan sen ihmettelystä, kuinka tämä sama fanikunta saattoi selvitä niistäkin. Mutta en enää uskalla, koska tämä kiista on eskaloitunut niin nextille levelille. Nimenomaan prequel-vertaus on tosin paikallaan: Episodi I:stä ei todellakaan vihattu näin nopeasti. Se otettiin pikemminkin ensin vastaan miedolla ”ihan kiva” -asenteella. (Oma kantani käy kai parhaiten ilmi tästä kirjoituksesta, jossa jo kirjoitin yleisön kahtiajaostakin ennen kuin se sittemmin vain paheni.)

Koska paha kello kuuluu hyvää kauemmas, saattaa joiltakin sivustaseuraajista jäädä nyt huomaamatta, että kaikki fanit (tai katsojat yleensä) eivät todellakaan inhoa The Last Jediä. Vihapalaute fanien omasta piiristä on niin yllättävää, että se peittää alleen, että todella monien mielestä elokuva olikin onnistunut. Seuraavassa siis oma yritykseni selittää tilannetta.

the-last-jedi-luke-falcon

Ensinnäkin: The Last Jedi vaikuttaa tässä vaiheessa, reilun viikon ikäisenä, olevan elokuva, josta kriitikot pitävät enemmän kuin fanit tai suuri yleisö. Tavallisestihan franchise-elokuvien kohdalla tämä menee liki säännönmukaisesti toisinpäin. Yleensä tavallista on myös, että ison sarjaelokuvan ensimmäisen aallon katsojat (innokkaimmat fanit, ensi-iltojen tunnelmasta huumautuneet) ylistävät näkemäänsä, mutta ajan kanssa mielipide muuttuu enemmän tai vähemmän realistisemmaksi eli jonkin verran alaspäin.

The Last Jedin kohdalla kriitikkojen mielipide oli (etenkin elokuvan kotimarkkinoilla Yhdysvalloissa) voittopuolisen kiittävä. Fanien ja muiden ensijoukoissa katsoneiden riveistä sen sijaan tuli alusta alkaen paitsi kehuja, myös niin äänekästä kritiikkiä, suoranaista raivoa, että somessa voi nyt törmätä sen seurauksena niin sanotun normaalin väestön suunnalta kommenttiin ”enpä tiedä, käynkö edes katsomassa sen perusteella, mitä olen kuullut”. Kääk, sanon minä!

rey-cliff

Suurta huomiota ovat saaneet leffasivustojen Rotten Tomatoesin ja Imdb:n arvostelut, jotka näyttävät todistavan, että The Last Jedi todella jakaisi yleisönsä jyrkästi kahteen leiriin. Tätä kirjoittaessani Rotten Tomatoesin kriitikkoarvosana on vaikuttava 91 %, mutta yleisöarvosana ällistyttävän alhainen 51 % – vähemmän kuin yhdelläkään Star Wars -prequeleista. Jos verrataan näihin tuoreimpiin, The Force Awakensin arvosana samalla sivulla on 88 %, Rogue Onen 87 % (TFA:n arvosana on muuten pudonnut aivan viime päivinä vauhdilla – moni käyttäjä on todennäköisesti käynyt korjaamassa aiempaa mielipidettään uuden episodin innoittamana). Rotten Tomatoesin noin 160 000 äänestäjän keskiarvotuloksen perusteella The Last Jedi on siis kaikkien aikojen huonoin Star Wars -elokuva.

Perinteikkäämmän Internet Movie Databasen eli Imdb:n arvosana 7.6 ei ole siihen verrattuna raju. Mutta kyllä sekin tarkoittaa, että Imdb:n äänestäjien mielestä TLJ häviää selvästi sekä TFA:lle (8.0) ja Rogue Onelle (7.8). Prequeleista kaksi jää sentään Imdb:ssä selvästi alemmille sijaluvuille (TPM 6.5 ja AOTC 6.6). Episodi III eli ROTS on tasoissa uutuuden kanssa luvulla 7.6.

Luonnollisesti nämä arvosanat ovat vielä liikkeessä, ja liike voi tämän elokuvan kohdalla oikein hyvin viedä vielä ylöspäinkin. Haluan nimittäin kiinnittää huomiota Imdb:n arvosanaerittelyyn, jota voi tulkita niinkin, että The Last Jedi olisi tähänastisten äänestäjien joukossa itse asiassa pidetympi kuin Rogue One – mutta se jakaisi mielipiteitä enemmän. The Last Jedin äänestäjistä melkein 60 prosenttia on antanut elokuvalle 8-10 tähteä, näiden välisen jakauman ollessa tasainen. Se ei todellakaan ole huonona pidetyn elokuvan luku. Rogue Onelle 8-10 tähteä antaneita on vielä enemmän, mutta taulukossa on selvästi muita korkeampi pylväs 8 tähden kohdalla. Nämä taulukot voisi siis suomentaa myös niin, että enemmistö pitää Rogue Onea ”oikein hyvänä”, mutta huomattava osa katsojista pitää The Last Jediä ”erinomaisena”.

The Last Jedin Imdb-arvosanaa laskee siis ennen kaikkea se, että elokuvalle on annettu huomattavan paljon 1-ääniä: siis yhtä ainoaa tähteä. Jokainen elokuvaa taiteenlajina tunteva katsoja kyennee tunnustamaan, että elokuvana The Last Jedi ei mitenkään voi olla genressään täydellinen fiasko. Yhden tähden antajat eivät siis ainoalla tähdellään lausu mielipidettään elokuvan taiteellisesta laadusta, vaan ilmaisevat inhoneensa näkemäänsä perusteellisesti jollain muulla perusteella. (Toki joukossa on varmasti jonkin verran myös näkemättä äänestäneitä, mutta näinhän on kaikkien muidenkin elokuvien kohdalla, joten sen jätän nyt huomioimatta.)

Ei se oikeastaan mikään ihme ole. Erityisesti faniyleisö suhtautuu Star Warsiin toisin kuin ”muihin elokuviin”, ja The Last Jedi on rohkeampi elokuva kuin Rogue One tai The Force Awakens. Oletan, että vastaava ilmiö selittää myös Rotten Tomatoesin hurjan huonon arvosanan: tunteikkaaseen reagointiin kannustavalla sivustolla annetaan näin tunteita herättävälle elokuvalle paljon ääniä ylä- ja alarekisteriin. Ehkä The Last Jedi todella on niin mielipiteitä jakava elokuva, että kun kysymyksen pelkistää muotoon ”peukku ylös vai peukku alas”, todella noin puolet näyttää alas. Kuten minäkin kirjoitin jo aiemmin: perusteluja molemmille mielipiteille todella on.

TLJ-Fall

Tässä tunteikkuudessa piilee itse asiassa myös syy siihen, miksi niin monien kriitikkojen mielipide on The Last Jedille niin suopea. Seuraa kärjistys, jonka tiedän kriitikkoystävieni minulle sallivan, koska omakin jalkani on puoliksi siinäkin leirissä.

Koska kriitikko katsoo elokuvaa fania neutraalimmin, hän ei tuohdu asioista, joista fani nousee takajaloilleen. Kriitikko ei esimerkiksi ota jedien etiikkaa niin vakavasti, että hän tulisi edes ajatelleeksi, että Luke Skywalkerin (Mark Hamill) käytös tässä elokuvassa saattaisi joidenkin mielestä rikkoa perustavasti elokuvasarjan aiemmin asettamia sääntöjä. Kriitikosta kun on todennäköisesti vain hyvä, että sankari onkin vanhentunut inhimilliseksi epäonnistujaksi. Samoin kriitikko ei ehkä huomaakaan, että Rian Johnson heittää Snoken murhatessaan sivuun kahden vuoden verran fanispekulaatioita, koska hän näkee vain hetken merkittävyyden Kylo Renin (Adam Driver) kompleksisen pahishahmon kannalta.

Ylipäätään kriitikko ei näe The Last Jediä elämää suurempana elokuvakokemuksena. Hän saattaa verrata näkemäänsä vaikkapa liukuhihnalta muutaman kuukauden välein valmistuviin Marvelin supersankarielokuviin tai mihin tahansa vanhojen hittien jatko-osiin. Vaikka kriitikko tietää Star Warsin aseman pop-kulttuurissa – ja vaikka hän itse pitäisi sarjasta – hän arvioi elokuvaa yhtenä blockbusterina muiden blockbusterien joukossa. Sellaisessa vertailussa The Last Jedi erottuu taatusti edukseen omaperäisenä ja ajatuksia herättävänä teoksena. Haitaksi ei varmasti monien kriitikkojen makunystyröitä kutkutellessa ole sekään, että uusin Star Wars ei edes ole niin täynnä toimintaa kuin monet kilpailijansa.

leia-the-last-jedi

Aivan kuin en tarkoita sanoa, että kaikki kriitikot ajattelisivat juuri noin, en myöskään tarkoita sanoa, että kaikkien fanien kritiikki typistyisi äsken mainittuihin seikkoihin. The Last Jedi -raivoon ei ole yhtä selkeää selitystä – valitettavasti. Jos kyse olisikin esimerkiksi vain elokuvan liiallisesta erilaisuudesta verrattuna aiempiin episodeihin, kuten minunkin oli ensin suuri kiusaus pelkistää, haukkujien olisi helppo todeta olevan historian väärällä puolella. Vielä helpompaa raivo olisi vaientaa, jos kyse olisi vain naisvihasta tai siitä, että Luken näyttelijä käy somessa avointa sanasotaa Yhdysvaltain presidentin kanssa. Näitä sävyjäkin netissä näkee, mutta mistään näistä ei ole pelkästään kysymys – ja elokuvaa huonona pitäneiden joukossa on todellakin myös tasa-arvon kannattajia sekä Trumpin vastustajia.

Itse elokuvaan kohdistuvan The Last Jedi -fanikritiikin voi nähdäkseni tiivistää näihin kohtiin:

  1. Luke Skywalker on The Last Jedissä vääränlainen. Hän on tehnyt ja tekee ratkaisuja, joita oikea Luke Skywalker ei koskaan tekisi. Aivan erityisesti näin on flashback-kohtauksessa, jossa Luke hetken harkitsee nuoren Ben Solon tappamista ennen kuin tästä ehtii lopullisesti tulla paha Kylo Ren.
  2. The Last Jedin huumori ei sovi Star Warsiin.
  3. The Last Jedi ei välitä The Force Awakensin aloittamista tarinoista ja hahmoista.
  4. The Last Jedi on sekava elokuva.

Pirulainen olkapäälläni haluaa sutkauttaa tähän Luken repliikin: ”Amazing, every word you said was wrong.” Luontoni analyyttisempi enkeli huomauttaa, että siivun noita kaikkia kritiikkejä allekirjoitan minäkin. Joka tapauksessa minulla on näille kaikille väitteille vasta-argumentteja. Tässä ne tulevat.

Luke-the-last-jedi

Vastaukseni keskeisimpään ongelmaan eli kysymykseen Luke Skywalkerista kuuluu näin:

  • Elokuva, jonka mukaan Luke Skywalker on hylännyt galaksinsa ja sisarensa hädän hetkellä, on nimeltään The Force Awakens.
  • Elokuva, jonka mukaan Luke Skywalker on menettänyt oppilaansa ja siskonpoikansa pimeälle puolelle, eikä ole palannut tätä sieltä pelastamaan, on nimeltään The Force Awakens.
  • Elokuva, jonka mukaan Luke Skywalker ei ole 30 Jedin paluun jälkeisen vuoden aikana kouluttanut yhtään valmista uutta jediä, on nimeltään The Force Awakens.

Toisin sanoen: minäkin pidän näitä kaikkia edelleen enemmän tai vähemmän ongelmallisina siihen nähden, millaisena hahmona olen pitänyt Luke Skywalkeria, mutta nämä asiat eivät ole The Last Jediin keksittyjä eivätkä sen kirjoittaja-ohjaajan Rian Johnsonin keksimiä. Sen sijaan niitä ovat kehitelleet edellisen episodin käsikirjoittajat Michael Arndt, JJ Abrams ja Imperiumin vastaiskun kirjoittaja Lawrence Kasdan yhdessä koko Lucasfilmin kerrontaa ohjaavan tarinaryhmän kanssa. Meillä on ollut tällainen Luke Skywalker jo kahden vuoden ajan, vaikka tapasimme hänet vasta nyt.

(The Art of The Last Jedi -kirja paljastaa sitä paitsi, että koko idea perustuu Luken luojan George Lucasin itsensä ideoihin. Jo Lucasin periaatteessa hylätyissä, mutta ideoiltaan hyödynnetyissä, jatko-osaelokuvien luonnoksissa Luke oli eristäytynyt saarelle ja lopettanut jedien kouluttamisen. Silti Lucasin konsepti ei uskoakseni olisi välttämättä johtanut nyt nähtyyn faniraivoon, koska siitä puuttui suurinta vastustusta herättänyt hetki: se, että Luke kohotti miekkansa nuoren Benin vuoteen yläpuolella. Lucasin Luke olisi sitä paitsi palannut eristyksestään jo uuden trilogian ensimmäisessä episodissa, enkä ole löytänyt tietoa siitä, olisiko Lucasin Luke edes ollut tässä vaiheessa galaksin viimeinen jedi.)

Olennaista on kuitenkin minusta huomata, että Star Wars -sarja oli jo ennen tätä episodia maalannut Luken nurkkaan. Rian Johnson ei valinnut näyttää meille luovuttanutta Lukea – hänen tehtäväkseen jäi antaa meille selitys, miksi Luke on luovuttanut. Omasta mielestäni selitys on uskottava, vaikkei se vastaa minunkaan aiempaa toivekuvaani Lukesta – kuten ei vastannut Mark Hamillinkaan. Toisten mielestä selitys ei ole uskottava, ja he joutuvat määrittämään suhteensa koko elokuvaan – ja koko tähän trilogiaan – tämän ristiriidan ympärille. Koko elokuvan haukkuminen tämän erimielisyyden vuoksi on kuitenkin siinä mielessä ikävää, että vaikka käsikirjoitus muuttaa kuvaamme Lukesta, eivät elokuvantekijät koskaan voineet olla kahlitut siihen, mitä fanikunta odotti tai mitä Legends-tarinat kertoivat. Eikä The Last Jedi ole vain kuvaus vanhasta Luke Skywalkerista.

tlj-poe-x-wing.jpg

Myös kriitikistä numero kaksi – elokuvan huumorista – vastaukseni on The Force Awakens. Tai oikeastaan myös originaalitrilogia. Poe Dameronin pilapuhelu Huxille The Last Jedin alussa (”Okay I’ll hold”) on aivan linjassa sen kanssa, miten Poe puhuu Kylolle edellisen episodin alussa (”You talk first? I talk first?”). Droidihuumoria sarjassa on ollut aina (Jedin paluussa lasketaan leikkiä kidutuksesta näyttämällä kidutettavia droideja). Pahinta esimerkkiä käyttääkseni: BB-8 pelikoneena ole todellakaan mitään verrattuna Attack of the Clonesin puistattavaan Threepio taisteludroidina -kohtaukseen. Jos taas ylipäätään vitsien ripottelu vaaran hetkiin ärsyttää, muistelkaapa vaikka, miten Leia Organa aivan ensimmäisessä elokuvassa laukoi Kuolemantähdellä stormtrooperien pituudesta tai Millennium Falconin romuluisuudesta, vaikka hahmo oli sentään tarinassa hetkeä aiemmin todistanut koko kotiplaneettansa tuhoa.

On totta, että uuden trilogian vitsit ovat modernimpia kuin Lucasin elokuvien, ja paikoin ne ovat häkellyttävän lähellä mainittujen Marvel-elokuvien sutkauttelevaa sanailua. En silti keksi The Last Jedistä yhtään vitsiä, joka kulkisi kauas edellisessä episodissa tälle trilogialle asetetusta tyylistä. Jos viimeksi tykkäsimme BB-8:n sytytinpeukusta, miten mikään tässä elokuvassa voi tuntua liian maalliselta? Vai olenko minä nyt vain jotenkin tämän huumorin taajuudella paremmin kuin monien muiden elokuvien? Tallenteeseen merkittäköön, että minä en nimittäin yleisesti pidä amerikkalaisesta nykykomediasta.

snoke

Kolmanteen yleiseen kritiikkiin – siihen, että The Last Jedi ei ole kiinnostunut The Force Awakensin hahmoista tai edes juonesta – en toki voi vastata vain The Force Awakensilla. Se onkin kinkkisempi kysymys: minustakin esimerkiksi edellisen episodin dynaaminen duo Rey (Daisy Ridley) ja Finn (John Boyega) ovat valitettavasti molemmat tässä episodissa heikommissa rooleissa kuin viimeksi, vaikka ymmärränkin, miksi heidät on erotettu toisistaan koko elokuvan ajan. Rey jää paikoin harmillisen passiiviseen osaan tarinassa, joka periaatteessa pyörii hänen ympärillään. Finn puolestaan seikkailee elokuvan kankeimmassa jaksossa uuden hahmon Rosen (Kelly Marie Tran) kanssa, ja vaikka Rosessa ei ole mitään erityistä vikaa, ei heidän välisensä kemia sentään ole samalla tasolla kuin Finn/Rey-parin.

Mutta siltikin: kyllä Johnson on koko ajan kiinnostunut molemmista hahmoista, ja heidän lisäkseen vielä Kylosta ja Poe Dameronistakin (Oscar Isaac). Koko The Last Jedin käsis on itse asiassa rakennettu hahmojen kautta, heidän kehityksensä tukemiseksi, ja tarkemmin katsoen se kyllä näkyy. Esimerkiksi Finnin osuus sisältää tarkkaan juuri sellaisia käänteitä, joiden on määrä kasvattaa entinen stormtrooper valitsemaan lopullisesti puolensa; Poen taas on opittava ajattelemaan hyvän johtajan tavoin myös seuraavaan päivään selviytymistä. Osa The Last Jedin vastustajista on varmasti sitä mieltä, että nämä rakennustelineet näkyvätkin liikaa, mutta ainakaan ei ole oikein väittää, etteikö elokuva välittäisi sankareistaan.

The Force Awakensin kaksi isoa mysteeriä – ketkä ovat Reyn vanhemmat ja kuka on Snoke – olivat aina mysteerejä, jotka olivat enemmän fanien päässä kuin elokuvassa itsessään. Reyn vanhemmista episodi VII tarjosi jo samaa selitystä jonka tämä episodi vahvistaa: että he eivät olleet mitenkään merkittäviä sarjan kannalta, ja että he eivät ole tulossa takaisin. Me katsojat, minä ehdottomasti mukaan lukien, emme vain olleet silloin sitä valmiit uskomaan. Snokesta taas Lucasfilmin tarinaryhmä on meille velkaa vielä paljon lisäselityksiä, ja saatetaan niitä vielä saada siivu viimeisessä elokuvassakin, mutta tavalliselle katsojalle hahmo näyttäytyi edellisessä elokuvassa varmasti lähinnä keisari Palpatinen uusintaversiona. Johnsonin päätös siirtää hänet syrjään oli viisas tämän ja seuraavan episodin kannalta, sillä tämä ei ole Palpatinen uusintaversion trilogia sen enempää kuin Luke Skywalkerinkaan trilogia: tässä tarinassa on kyse Reystä ja Kylosta. Näin The Last Jedin Snoke-temppukin oikeastaan kääntää syyttävän sormen kohti The Force Awakensia: jos kerran Snoke ei koskaan ollut tämän trilogian iso paha, miksi hänet piti sellaisena viimeksi esitellä?

Muutenkin joudun tässäkin vasta-argumentissani sittenkin viittaamaan The Force Awakensiin – josta siitäkin, huomatkaa, pidin ja pidän! Tarinan isossa kuvassa on nimittäin kyllä perusteltua kritisoida vaikkapa sitä, että First Order esiintyy tässä episodissa täysin ylivoimaisena, vaikka sen viimeksi piti olla vain galaktinen uhoava terroristijärjestö, ja galaksia kuitenkin hallinnut Tasavalta tuntuu kadonneen edellisen episodin yhdellä iskulla. Mutta tämänkin kritiikin kaikkein olennaisin kärki osoittaa jo Abramsin ja Kasdanin – kenties Arndtin ja Lucasinkin? – valintoihin. Jossittelun galaktisessa valtakunnassa olisi ollut kiinnostavampaa, jos uuden trilogian asetelma ei olisi ollut armeijoiden varusteita myöten toisinto Imperiumin ja Kapinaliiton välisestä konfliktista. Sekin tie kuitenkin valittiin jo The Force Awakensissa.

Yleiskuva Canto Bightin kasinolta

Yleinen The Last Jedi -kritiikki numero neljä – elokuvan sekavuus – on minusta yleisistä The Last Jedi -kritiikeistä perustelluin. Osan siitä kuittaan elokuvan jedifilosofiallisella kunnianhimoisuudella. Tämä saattaa olla Star Wars -elokuvista se, joka eniten laskee sen varaan, että fanit katsovat elokuvan useita kertoja. Ainakin tämä on sarjan elokuvista ainoa, jossa jo päähenkilöjen (siis Luken, Reyn ja Kylon) motivaatioiden ymmärtäminen vaatii useampia katsomiskertoja. Se johtuu osittain siitä, että kaiken keskelle ei ole lisätty selityslauseita, joita etenkin prequelit ovat pullollaan, mutta vaikka tämä olisi kunnioitettavaa, on kyllä minustakin ongelmallista, jos elokuvaa ei voi ymmärtää kertakatsomalla.

The Last jedissä on lisäksi rakenteellista sekavuutta, josta ainakin osan olisi voinut karistaa karsimalla elokuvasta rönsyjä. Selkein esimerkki lienee, että mikään (paitsi selittämättömään fanisuosioon vastaaminen) ei perustele, että edellisessä osassa alikäytetyn Phasman pitää marssia alleviivatusti esiin parikin kertaa kesken taistelujen, jossa samalla hetkellä jo ilman häntä tapahtui todella isoja kaikille hahmoille neljässä eri tapahtumapaikassa. Samaan tapaan päälleliimattu on Maz Kanatan lyhyt vierailu. Sitäkin voi kysyä, ovatko kaikki elokuvan uudet hahmot edes perusteltuja, kun kaikki entisetkään eivät tunnu ehtivän tarpeeksi esiin. The Last Jedin toimintakohtaukset ovat ihailtavan hallitusti ja selkeästi leikattuja, isoja palikoita on elokuvassa ehkä lopulta muutama liikaa.

chewbacca-the-last-jedi

Tiedoksi kuitenkin kaikille vihaajille: ei, The Last Jediä ei pyyhitä kaanonista.

On mielenkiintoista nähdä, millaiseksi sen asema muotoutuu, kun vastustajatkin joutuvat kuitenkin sen olemassaolon hyväksymään. Pysyykö se episodina, jota toiset vuosienkin päästä rakastavat ja toiset vihaavat? Johtaako se siihen, että syntyy fanien kuppikuntia, joissa uusi trilogia ei ole ”heidän trilogiansa” – ja mahdetaanko näissä kuppikunnissa siis suhtautua suopeammin prequeleihin, jotka kuitenkin objektiivisesti elokuvina ovat kai kiistatta ongelmallisempia kuin Abramsin ja Johnsonin elokuvat? Tai aletaanko The Last Jediä ehkä vihata rakastaen, kuten syvimmässä fanikunnassa juuri prequeleja ja Jedin paluun ewokeja? Tai tuleeko tästä episodista point of no return, jonka myötä monet vanhat sarjan ystävät päästävät viimein irti, kuten moni on viime viikkoina netissä uhonnut? Vai kasvaako sen arvostus sittenkin vähitellen, kun vihaajat katsovat elokuvan yhä uudelleen ja löytävät sen pinnan alta uusia sävyjä? Myös tällaisista käännynnäisistä näkyy nimittäin netissä merkkejä.

Tämän blogin olemassaolon aivan kovimmassa ytimessä kiehtovaa on nähdä, vaikuttaako kova fanipalaute jollain tapaa koko franchiseen. Viekö tie nyt sittenkin takaisin turvallisemmille laduille? Millaisella selkänojalla Rian Johnson nyt kehittelee kokonaista uutta elokuvatrilogiaa? (Johnsonin omia näkemyksiä fanireaktioista kannattaa muuten lukea tästä haastattelusta, jossa hän myös perustelee eräitä valintojaan. Lyhyesti: kirjoittaja-ohjaaja on sitä mieltä, että fanien ”haluaman” elokuvan tekeminen olisi johtanut huonompaan elokuvaan.)

Uskon, että Lucasfilmillä tiedettiin oikein hyvin, että The Last Jedi tulisi jakamaan katsojat. Riskin ottamisesta puhuivat monet tekijät ja näyttelijätkin haastatteluissa jo pitkään ennen ensi-iltaa. Kannattaa muistaa, että toisin kuin vaikkapa The Force Awakens tai Rogue One saati ensi kevään Solo, tämä ei ollut ongelmallinen tuotanto, joka olisi kiireessä ajautuen päätynyt tällaiseen asuunsa. Ei, tämä oli elokuva, joka kaikkien mukaan toteutettiin lähes ensimmäisen käsikirjoitusluonnoksen mukaan. Tämä oli myös elokuva, joka valmistui jo monta kuukautta ennen ensi-iltaansa. Ohjaajalla, Lucasfilmillä ja Disneyllä oli siis pitkä harkinta-aika jättää elokuva juuri tällaiseksi. (Tosin, pakko mainita: näitä elokuvia ei salaisuuksien säilyttämisen nimissä testinäytetä yleisölle kuten niin sanottuja normaaleja Hollywood-elokuvia aina.)

Varmasti yhtiöissä myös tiedettiin, että isossa kuvassa sarja todella vaati nyt riskinottoa. The Force Awakensin pehmeän turvallinen tie oli jo kuljettu. Sekin on vielä huomattava tulevaisuutta ajatellen, että The Last Jedi ei todellakaan ole taloudellisesti mikään floppi: elokuvalla on jo esimerkiksi aimo rivi ”nopeimpana tälle miljoonien dollarien sataluvulle” -saavutuksia. Rogue Onen tuotot se ohittaa heittämällä jo piakkoin, oltuaan teatterissa vasta muutaman viikon. The Force Awakensia se ei tietenkään saavuta, mutta ei se koskaan ollut mahdollistakaan. Menestyneimpien elokuvien top-kymppiin sen kyllä uskon nousevan.

tlj-cliff-silhuette

Seuraava listallani oleva The Last Jedi -pohdinta koskee sitä, mihin tästä nyt sitten voidaan jatkaa, mutta sitä ja edellä mainittuja tulevaisuuksia odotellessa tarjoilen vielä juuri tämän kirjoituksen aihepiiriin liittyen pari lukemisen arvoista linkkiä.

The Last Jedi doesn’t care what you think about Star Wars – and that’s why it’s great: ”The Last Jedi feels like a movie young George Lucas, passionate and bold, would have made. It feels like a proper Star Wars movie by refusing to feel like a Star Wars movie.”

The Backlash against The Last Jedi, explained: ”It is easy to be a good guy in other Star Wars movies, because the lines between good and evil are clearly drawn. They aren’t in The Last Jedi, and that makes the moments when good and hope triumph all the more powerful.”

Some Star Wars fans are tanking The Last Jedi’s Rotten Tomatoes audience rating – Why?: ”The narrative choice to kill off Snoke in a power grab by Kylo Ren is respectful to one of J.J. Abrams’ biggest successes with The Force Awakens: People liked Kylo Ren as a villain because the script set him up as a wannabe Vader, doomed to never live up to his evil idol. Snoke prods Ren on this point at the beginning of The Last Jedi and ends up paying for it when Ren decides Snoke was right.”

The Last Jedi destroyed me and I’m not OK: How to process the big surprise: ”Luke will live on in the Star Wars galaxy as the hero in a story told among the downtrodden through homemade Luke Skywalker action figures. Take a moment to process that. The layers of meta-meaning get insanely deep at this point, because the Star Wars franchise literally wouldn’t exist without such action figures.”