Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 3: ”Netin syövereistä huudettiin megafoneilla, että katsokaa, tässäkin on tämmöistä tasa-arvojuttua”

Posted on 19/02/2021 by Aki Jörgensen

Kirjoitin jo Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirjasta Joonaksen Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) kahden blogimerkinnän verran: ensimmäisessä käsittelin lähinnä Joonaksen tulkintaa Chewbaccasta ja toisessa Joonaksen muistoja kollegoistaan.

Tämä kolmas (ja viimeinen) merkintä keskittyy elokuvien vastaanottoon ja paljastaa, mitä Joonas Suotamo ajatteli, kun The Last Jedi ja The Rise of Skywalker päätyivät netissä ryöpytyksen kohteiksi ja kun Solo floppasi lippuluukulla. Kuten edellisissäkin kirjoituksissa, tässäkin mukana on kirjan kertoman lisäksi sitaatteja Joonakselta minun haastattelustani Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun.

Joonas Suotamo ja Chewbaccan työpaikka. Kirjan kuvitusta.

Heitän tähän alkuun heti yhden sitaatin. Kysyin Joonas Suotamolta, mitä hän vastaa kritiikkiin siitä, että Star Wars -elokuvat olisivat pelkästään laskelmoitua viihdeteollisuutta.

”On aika kyynistä sanoa niin. Nämä ovat kuitenkin rakastettuja elokuvia”, Suotamo aloitti vastauksensa. Hetken kuluttua hän toisaalta pyöritteli asiaa myös näin: ”On kylmä fakta, että elämme maailmassa, jossa päätöksiä tehdään siltä pohjalta, miten rahavirtoja niistä aiheutuu”.

Pitemmän vastauksen voi tiivistää näin: Suotamo ei allekirjoita, että Star Wars -elokuvia tehtäisiin vain rahankiilto silmissä, mutta ei kiistä, etteikö niitä tehtäisi myös rahantekoa tavoitellen. Josta minun olikin kysyttävä jatkokysymys: Vaikuttaako rahantavoittelu sitten Suotamon mielestä elokuvien sisältöön?

”Jos sitä vaikutusta lähtee elokuvista etsimään, menee tarinasta ilo. Alkuperäiset Star Wars -elokuvat oli lähtökohtaisesti tehty lapsille. Siellä on sinisilmäistä seikkailijaa ajamassa avaruusaluksilla, ja ne ovat hyvä tarina, johon minä ainakin itse uppoudun. Jos mitä tahansa leffaa alkaa suurennuslasilla katsomaan, kyllä se illuusio alkaa rakoilemaan”, Suotamo sanoo ja jatkaa: ”Elokuvia katsoessa kriittinen tarkastelija on heitettävä hetkeksi hyllylle ja nautittava tarinasta. Negatiivisilla Youtube-videoilla ja otsikoilla saa kuitenkin huomiota, koska on jotenkin helpompaa asettua jonkin asian yläpuolelle kuin tunnustaa, mikä siinä oli hyvää.”

Tämä on viisas ja sattuva vastakommentti, jopa omakohtaisesti. En koe kirjoittavani esimerkiksi tässä blogissa asioista tarkoituksella negatiivisen kautta, mutta tiedostan oikein hyvin, kuinka houkuttelevaa ja siten ”helppoa” tosiaan on puhua elokuvista niiden huonojen eikä niiden hyvien puolien kautta. Kuinka helposti vaikkapa kahvipöytäkeskustelut elokuvista tiivistyvät siihen, minkä yksityiskohdan vuoksi kukakin keskustelijoista ei pitänyt käsiteltävää elokuvaa aivan täydellisenä, vaikka sen sijaan voisi hyvin puhua myös elokuvien onnistumisista! Tämän blogin kirjoittajan biossa on vuosia lukenut, että olen ”sitkeästi sitä mieltä, että myös prequel-trilogiassa on paljon hyvää, aivan kuten alkuperäisessä trilogiassa on paljon sietämätöntä”, mutta jää lukijan tuomittavaksi, olenko oikeasti onnistunut elämään tämän asenteen mukaan.

Joka tapauksessa: Joonas Suotamon edellä lainatulla sitaatilla on kaikupohjaa seuraavassa.

Joonas Suotamo (tai Peter Mayhew) ja Harrison Ford elokuvassa The Force Awakens (2015).

The Force Awakens otettiin vastaan juhlien, vaikka joitakin harmittikin, kuinka läheisesti se toisti alkuperäisen Star Wars -elokuvan juonta. Joka tapauksessa yleinen fanien, satunnaisempien katsojien ja kriitikoiden tulkinta oli, että ohjaaja JJ Abrams ja kumppanit olivat onnistuneet: Star Wars oli palannut, uudelle ajalle ja uudelle sukupolvelle, ja samalla riittävästi entistä tunnelmaa säilyttäen. Näin ajatteli Joonas Suotamokin, joka erikseen korosti ylpeyttään siitä, että episodi VII ei ollut ajalleen tyypillinen synkistely, vaan vanhanaikainen, tunteisiin vetoava tarina.

(Aika moni katsoja taisi myös verrata TFA:ta prequeleihin ja todeta, että edellä mainituilla mittareilla TFA onnistui esiosia paremmin. Tätä vertailua ei esitä Joonas Suotamo kirjassaan.)

The Last Jedi oli joka tapauksessa erilainen. Paitsi että se oli tunnelmaltaan synkempi, se teki paikoin jopa rohkeaa pesäeroa originaalitrilogiasta tuttuihin teemoihin. Näin muutamia vuosia myöhemmin on selvää, että TLJ jakoi mielipiteet pahemmin kuin yksikään toinen Star Wars -elokuva: toiset suitsuttivat näkemäänsä jopa mestariteokseksi, mutta toisissa elokuva aiheutti vähintään yhtä suurta inhoa kuin prequelit omana aikanaan. Minusta näin jälkikäteen voi silti jopa objektiivisesti sanoa, että TLJ:n oli joka tapauksessa pakko viedä tarinaa jollain tavalla räväkämpään suuntaan turvallisen sulavan TFA:n jälkeen. Kun haastattelin Joonas Suotamoa ensimmäisen kerran, TLJ oli jo kuvattu mutta minä en ollut sitä nähnyt, ja jo silloin Suotamo sanoi tulossa olevan ”erilaisen tarinan, jossa ei ole pelätty ottaa riskejä”.

Joonas Suotamo elokuvassa The Last Jedi (2017).

Kirjassa Suotamo kertoo, että juuri noin hän itse ajatteli lukiessaan TLJ:n käsikirjoituksen: että vau, nyt tulossa on todellakin jotain aivan erilaista. Sen lisäksi Suotamo kertoo samalla ajatelleensa, että ”nyt klassista tarinaa ja koko saagan henkeä kieputellaan niin paljon, että moni pitkäaikainen fani saattaa suuttua”. Ja näinhän sitten lopulta kävikin.

Suotamo itse kuitenkin suli Johnsonin ratkaisuille jo samana päivänä. Hän kertoo kirjassa ymmärtäneensä, ettei ole olemassa Star Warsin ”pyhiä opinkappaleita”, vaan että uudistuminen on tärkeämpää kuin menneisyyden palvonta. Juuri tämä onkin myös The Last Jedin ydinviesti sekä tarinan sisällä että elokuvakerronnan tasolla. TLJ:n käsikirjoituksessa Suotamolle vaikein sulatettava yksityiskohta olikin hänen oman hahmonsa Chewbaccan harmittavan pieni rooli – mutta se ei taida liittyä keskeisesti elokuvan yleisövastaanottoon.)

Mark Hamill sanoi elokuvan julkaisemisen yhteydessä antamissaan haastatteluissa olleensa eri mieltä Johnsonin tulkinnasta hänen hahmostaan eli Luke Skywalkerista. Erityisesti Hamill päästi vettä TLJ-vihan myllyyn sammakollaan siitä, kuinka hän olisi ratkaissut ongelman näyttelemällä välillä mielessään aivan eri hahmoa, ”Jake Skywalkeria”. Suotamo huomauttaa kirjassaan, että mistään tällaisesta ei näkynyt Irlannin kuvauksissa mitään merkkejä. Hamill oli ollut kuvauksissa mainiolla tuulella, toimien porukan isällisenä ja itseoikeutettuna johtajana. Varsinaista elokuvaa kuvattaessa Hamill oli Suotamon nähden puuttunut vain nyansseihin, eikä mitään ohjaajan ja näyttelijän välistä kiistaa Luken hahmon luonteesta siis rönsyillyt ainakaan muun ryhmän silmiin.

(Minä en tietysti voi väittää tietäväni Suotamonkaan vertaa siitä, mitä Mark Hamill asioista oikeasti ajattelee, mutta en ole voinut olla ajattelematta, että Hamillin mielipiteisiin jatko-osatrilogiasta on voinut vaikuttaa paljonkin roolin sisällön sijaan sen silkka koko: George Lucasin visioissa hän olisi ilmeisesti saanut ison roolin kaikista kolmesta elokuvasta, mutta tässä toteutetussa tarinassa hän oli kunnolla mukana vain tässä keskimmäisessä. On hyvin inhimillistä, että tottakai Hamill olisi näyttelijänä halunnut palata suurimpaan rooliinsa pitemmäksi aikaa ja luonnollisesti hänestä olisi ollut mukavaa saada tulkittavakseen esimerkiksi useampia sankarillisia toimintakohtauksia.)

Joonas Suotamo ja ohjaaja Rian Johnson The Last Jediä tekemässä.

Valmiissa The Last Jedissä ”paperilla vähän eriskummallisilta näyttäneet” palaset loksahtivat Joonas Suotamon mielestä ”täydellisesti paikoilleen”. Hänen ja muiden tekijöiden olikin ensin helppo hymyillä leffan äärellä, kun sitä esimerkiksi kritiikeissä yleisesti kehuttiin.

Hymy hyytyi, kun osa fanikunnasta tosiaan suuttui. Ja ei kai siinä vielä mitään, että osa katsojista ei tykännyt – siinähän ei ollut mitään uutta vaikkapa prequelien vastaanottoa muistellen – mutta kun elokuvaa ja sen tekijöitä vastaan hyökättiin suorastaan agressiivisesti. Pahimman iskun joutuivat vastaanottamaan kirjoittaja-ohjaaja Johnson ja elokuvassa vilpitöntä uskoa parempaan tulevaisuuteen edustanutta Rose Ticoa näytellyt Kelly Marie Tran, johon kohdistuneessa hyökkäyksen osassa oli vielä mukana rasismia ja naisvihaakin. Erityisesti Tranin kohtelu netissä oli Suotamosta kauhistuttavaa – jotain aivan muuta kuin se, että katsoja vain sivistyneesti toteaisi, ettei tykännyt näkemästään elokuvasta, sen näyttelijäsuorituksista, juonesta tai ohjauksesta.

Joonas Suotamo kytkee kirjassaan TLJ:n saaman vihapalautteen laajempiin ilmiöihin. Hänen mielestään se oli osa sitä vihan ja populismin aaltoa, johon liittyvät Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi ja äärioikeistoliikkeiden paluu politiikkaan. Suotamon mukaan nämä tahot näkivät The Last Jedin ”toiveikkaan, lapsenuskoisen sanoman maailman muuttamisesta Social Justice Warrior -henkisenä poseeraamisena ja alkuperäisen Star Warsin osoituksena vanhan ajan machomaailmasta, jossa arvot olivat vielä kunnollisia ja maailma selkeä”. Hän vielä jatkaa tätä ajatusta aivan oikealla huomiolla siitä, että mitä nämä tahot ajattelivatkaan uusista elokuvista, he olivat joka tapauksessa väärässä tulkinnassaan originaalitrilogiasta: George Lucas vastusti Vietnamin sotaa ja Richard Nixonin tapaa tehdä kovanyrkkistä politiikkaa, kirjoitti lapsille suunnatun avaruussadun vastalauseeksi aikansa ilmiöille ja vieläpä sijoitti sen ytimeen viestejä rakkauden ja tarinankerronnan voimasta. Mutta TLJ:n vihapalautteen antajat näkivät vanhatkin Star Warsit haluamiensa silmälasien läpi.

”Netin syövereistä huudettiin megafoneilla, että katsokaa, tässäkin on tämmöistä tasa-arvojuttua. Että ’sinä, joka haluat paluuta vanhoihin hyviin aikoihin, ärsyynnypä tästä uudesta Star Warsista’. Siinä oli paljon tarkoituksenmukaista agitointia (yllyttämistä)”, Suotamo sanoi minulle.

Alden Ehrenreich ja Joonas Suotamo elokuvassa Solo (2018).

The Last Jediä seurasi saagan kaanonissa The Rise of Skywalker, mutta ensi-illoissa Solo. Siihen ei kohdistunut yhtä suurta vihakampanjaa, mutta eipä yleisöryntäystäkään: ohjaajien vaihdon jälkeen noin puolitoista kertaa kuvattu Solo tuli kalliiksi, mutta floppasi taloudellisesti.

Suotamo kertoo kirjassa Solon hämmentävästä ensi-iltakokemuksestaan: kuinka elokuva ensin otettiin ilolla ja riemulla vastaan Los Angelesissa, ja kuinka tekijät sitten jatkoivat siitä suoraan Cannesiin, jossa yleisö tuhahteli ja nauroi väärissä kohdissa, ja näytös päättyi kuolemanhiljaisuuteen.

Solon epäonnistuminen yleisön silmissä oli Suotamolle kova pala. Hänestä elokuva oli onnistunut vanhan ajan seikkailu. Suotamo oli päässyt siinä liki toiseen pääosaan ja tulkitsemaan Chewbaccaa selvästi monipuolisemmin kuin The Force Awakensissa tai The Last Jedissä, eikä olekaan mikään ihme, että Solo jäi Suotamolle mieleen hänen omana suosikkinaan Star Wars -elokuvistaan. Itsesyytökset eivät silti johtaneet mihinkään. ”Ehkä jengi oli vain kyllästynyt Star Warsiin”, miettii Suotamo kirjassa.

Joonas Suotamo, John Boyega ja Oscar Isaac elokuvassa The Rise of Skywalker (2019).

Episodi IX:n piti olla kirjoittaja-ohjaaja Colin Trevorrow’n episodi, ja sellaisena se olisi seurannut Rian Johnsonin tarinaa hyvin eri tavalla kuin The Rise of Skywalker sitten teki. Toisin kävi, ja ohjaajaksi palasikin Abrams. Hän oli antanut The Last Jedin ilmestymisen jälkeisinä kuukausina elokuvaa ja Johnsonia tukevia haastattelukommentteja, mutta palattuaan Star Warsin pariin lausuikin, että ei pitänyt kaikista edellisen elokuvan ratkaisuista. Kun The Rise of Skywalker aikanaan valmistui, moni katsoja koki sen suorastaan mitätöivän TLJ:n tapahtumia ja kesken jättämiä juonia.

Joonas Suotamo ei ole tätä mieltä. Hänestä TROS tekee samanlaisen ”koukkauksen” kuin Jedin paluu teki Imperiumin vastaiskun jälkeen: synkästä, vakavasta ja epäkonventionaalisesta palataan veijarimaiseen, sadunomaiseen ja seikkailulliseen. Suotamo oli tyytyväinen tarinaan käsikirjoituksena ja myös valmiina elokuvana. Hänen hahmollaan Chewbaccallakin oli jälleen enemmän tekemistä.

Erästä TROS:n kritisoitua yksityiskohtaa Suotamo kuitenkin kommentoi kirjassa erikseen. Hänen mukaansa keisari Palpatinen paluu oli käsikirjoituksessa selitetty paremmin kuin valmiissa elokuvassa: kässärissä tuli selväksi, että kyse oli kloonista ja siinä elävästä keisarin hengestä, joka tarvitsi Reyn saadakseen itselleen todellisen fyysisen olomuodon. ”Alkuperäisessä muodossaan keisarin paluu ei millään lailla nollannut Anakin Skywalkerin Jedin paluussa tekemää sovitusta”, Suotamo sanoo.

Joonas Suotamo ja The Last Jedin porukka. Kirjan kuvitusta.

TROS:n ensi-illan jälkeen Suotamo sai myös henkilökohtaisesti maistaa ”internetin likasankoa”, kuten hän sitä kutsuu. Eräällä nettisivulla eräs kirjoittaja tulkitsi TROS:n olevan aivan toista äärilaitaa kuin TLJ oli, ja että TROS oli suorastaan patriarkaalinen elokuva, jonka hahmot olisivat haitallisia nuorille naisille. Tämä arvio osui Suotamon silmiin ja aiheutti niiden takana suuren ärtymyksen: Suotamon mielestä elokuva ja koko jatko-osatrilogia kun olivat Hollywoodin mainstreamiksi poikkeuksellisen täynnä monipuolisia naishahmoja. Suotamo kertoo kirjassa, että harkitsematon twiitti tästä aiheesta johti yhtäkkiä kummallisiin Twitter-mainintoihin ja uudenlaisten seuraajien tulvaan, josta Suotamo tunnisti suuren joukon feikkitilejä. Suotamo kertoo ymmärtäneensä, kuinka netissä vaikuttaa maksettuja nettitrolleja ja ihmisiä, joiden tavoite on kylvää vihamielisyyttä ja eripuraa maailmaan. ”Kokemus oli pelottava”, Suotamo sanoo. (TLJ:n vihapalautteen kytköksistä venäläisiin botteihin ja poliittisiin trolleihin on muuten tehty tieteellistäkin tutkimusta.)

Nyt, pari vuotta myöhemmin, Suotamo on toiveikkaampi. Haastatteluhetkellä Donald Trump oli vain hieman aiemmin hyllytetty Twitteristä yllytettyään amerikkalaisia äärikannattajiaan väkivaltaisuuksiin, ja Suotamo sanoi hänestä tuntuvan siltä, että nyt tämän vuoksi voisi alkaa uusi aika:

” Viimeiset neljä vuotta maailmassa ovat olleet aika turbulentteja. Toivottavasti nyt alkaa jonkinlainen muutos toiseen suuntaan, kun ei ole enää noin näkyvää esimerkkiä siitä, että mitä tahansa saisi sanoa.”

Kysyin Suotamolta haastatteluni lopuksi, miten Star Wars -elokuvien tekeminen muutti sitä, mitä Star Wars hänelle merkitsee. Tämä ei liity suoraan mitenkään TLJ:n, TROS:n tai Solon vastaanottoon – mutta kylläkin siihen, miten Suotamo toivoo näitä elokuvia katsottavan. Tähän on joka tapauksessa hyvä lopettaa. Suotamon vastaus oli, että yllättävän vähän:

”Luulin, että se olisi vähentänyt sitä. Mutta mä olen niin kova innostumaan, että heti kun Star Wars -logo pärähtää ruudulle ja alkumusiikki alkaa, mulla on joka kerta samanlainen fiilis. Sitä ei muuta mikään kuinka paljon mä rakastan sinne galaksiin uppoutumista. Kun menen setille, en julista, että mitenkään enemmän omistaisin sitä, vaan mulla on kunnia ja vastuu olla siellä mukana tekemässä niin hyvää työtä, että fanit löytävät sieltä sen oikeanlaisen järisyttävän tunteen.”

Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 2: ”Näyttelijät olivat Los Angelesista ja Englannista, yksi oli Suomesta”

Posted on 15/02/2021 by Aki Jörgensen

Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) on paitsi perusteellinen kertomus siitä, kuinka suomalaisesta ex-koripalloilijasta tuli maailman kuuluisin wookiee, myös mitä kiinnostavin katsaus siihen, millaista Star Wars -elokuvien kuvauksissa oikeasti on – ja millaisia siellä työskentelevät ihmiset oikeasti ovat. Tässä blogimerkinnässä teen kirjasta nostoja erityisesti tässä hengessä. Edellisessä merkinnässä tarkastelin ennen kaikkea Joonasta Chewbaccana.

Tässäkin kirjoituksessa on mukana aineistoa paitsi kirjasta, myös minun haastattelupuhelustani Joonas Suotamon kanssa tammikuussa, joka varsinaisesti liittyi Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun.

Millennium Falconin perijät: Chewbacca (Joonas Suotamo) ja Rey (Daisy Ridley). Mikähän kumma siinä muuten oli, ettei Falcon muka olisi kuulunut Han Solon jälkeen yksin Suotam…tai siis Chewbaccalle?

Moni meistä on varmasti katsonut dokumentteja Star Wars -elokuvien tekemisestä ja lukenut tekijöiden haastatteluja. Lisäksi monien tämän sarjan suurtenkin tähtien näkeminen ns. livenä omin silmin on ollut suhteellisen helppoa, tai siis ainakin helpommin mahdollista kuin olisi nähdä (esimerkiksi) joku Hollywoodin Tom-nimisistä näyttelijöistä. Minäkin vaikkapa ehdin päästä Star Wars Celebrationeissa jopa kaksi kertaa ”Carrie Fisherin keikalle” (siellä tosiaan tuntui samalta kuin odotetuimman tähden esiintyessä rockfestivaaleilla). Henkilökohtaisista tapaamisista ja nimmareista Celebrationeissa joutuu ymmärrettävistä syistä maksamaan, mutta rahalla sellaisenkin on siis saanut. Periaatteessa monella meistä on olevinaan melko hyvä kuva siitä, millainen esimerkiksi Mark Hamill on persoonaltaan.

Mutta Joonas Suotamon näkökulma näihin ihmisiin on tietenkin aivan erilainen. Hän on odottanut heidän kanssaan kuvausvuoroa, treenannut ja tietenkin myös kuvannut kohtauksia, syönyt työpaikkalounasta, pelannut Playstationia (ainakin John Boyegan kanssa), ottanut oluen töiden jälkeen, osallistunut työporukan iltakemuihin ja viimeistellyt kunkin elokuvan sessiot säihkyvissä ensi-illoissa.

Millaisia siis ovat Joonas Suotamon silmin Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher, Peter Mayhew, Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac, Adam Driver, JJ Abrams, Rian Johnson ja lukemattomat muut kuvauksissa, kollegoina ja ihmisinä?

Joonas Suotamon mahtava friendsie The Last Jedin tekijöistä ensi-illassa. Kirjan kuvitusta.

Kärjistäen vanhat ja uudet näyttelijät jakautuvat Suotamon kertomuksissa – jopa koomisuuteen asti! – kahteen leiriin.

Hamill, Fisher, Ford ja miksei myös Mayhew ovat leikkisästi äksyileviä ja arvonsa tuntevia legendoja, jotka ottavat suurilla, kulmikkailla mutta rakastettavilla persoonillaan kunkin tilan haltuunsa aina saapuessaan paikalle. Ridley, Boyega, Driver ja kumppanit taas ovat näyttelemisen taidon nuoria ammattilaisia, jotka pitävät itsensä kovassa kunnossa, tulevat kuvauksiiin täysin valmistautuneina eivätkä kuuna päivänä bilettäisi kuvausiltoina siihen tapaan kuin aiempi sukupolvi 1970-luvun Hollywoodissa tarinoiden mukaan teki. Varsinainen tekeminen on äärimmäisen professionaalia kummassakin ryhmässä: Suotamon mukaan kukaan ei tullut kuvauksiin darrassa eikä kuvausten jälkeen juuri koskaan suunnattu pubiin.

”Tuntui siltä, että ajat ja maailma ovat muuttuneet”, Suotamo tiivisti minulle haastattelussani.

Tylsää sakkia porukka tuskin silti oli. Jos joku esimerkiksi hyssytteli Mark Hamillia laukomasta ihan mitä tahansa mieleen tullutta läppää kuvauspaikalla, tämä saattoi Suotamon mukaan vain tokaista, että minkä kukaan hänelle mahtaa, eihän Luke Skywalker voi saada potkuja. Toisessa ääripäässä Daisy Ridley treenasi omat stunttinsa äärimmilleen ja hörppi näyttelijäkollegojensa kummastukseksi kuvaustaukojuomana lehtikaali-kvinoapirtelöitä. Suotamo kuitenkin täsmentää, että hänestä Hamillin ja Fordinkin äksyilyt ovat pääasiassa roolinvetoa ja hassuttelua, eikä niitä ole suunnattu kenellekään kuvauksissa läsnä olevalle – pikemminkin brändiin, viestintään, promokiertueisiin, ennakkohypeen ja tämäntapaisiin asioihin.

Näyttelijöiden luonteiden kahtiajako tuntuu joka tapauksessa kirjan äärellä melkein huvittavankin toisteiselta siinä vaiheessa, kun Suotamon ja Taatilan kertomus pääsee Soloon ja kuvaan astuvat uudet näyttelijänimet. Alden Ehrenreich, Emilia Clarke ja Donald Glover asettuvat Suotamon kuvauksissa niin selvästi jälleen samaan uuden sukupolven ammattilaisten muottiin – ja sen leffan castin seniori Woody Harrelson puolestaan vanhan kaartin suurisuiseksi äijäksi, vaikka onkin iältään Hamillia ja Fordia nuorempi. Ehkä kaikkein kiehtovimman yksittäisen kollegaluonnehdinnan Suotamo muuten tarjoilee juuri Ehrenreichista: Suotamon käsityksen mukaan nuoren Solon näyttelijä on ”Adam Driverin tavoin introvertti, mutta kompensoi sitä esittämällä ulospäin klassista henkseleitä paukuttelevaa reteää maailmanmiestä”.

Minun haastattelussani Suotamo huomautti, että vaikka uusien Star Wars -elokuvien näyttelijäporukka oli amerikkalaisittain tulkittuna etnisesti monimuotoinen, ei joukko lopulta ehkä kulttuurisilta taustoiltaan ollut sitä: ”Star Warsin näyttelijät olivat pääasiassa Los Angelesista ja Englannista. Yksi oli Suomesta. Se oli aika ennalta-arvattavaa”, Suotamo sanoi. Esimerkiksi John Boyega on viime vuosina korostanut nigerialaisia sukujuuriaan ja tummaihoisten näyttelijöiden huonoa kohtelua Hollywoodissa, mukaan lukien Finnin hahmon kehitystä jatko-osatrilogian aikana, mutta samaan aikaan Boyega oli ja on toki myös erittäin paljasjalkainen lontoolainen siinä missä Daisy Ridleykin.

Joonas Suotamo ja Warwick Davis Solon kuvauksissa. Kuva kirjasta Making of Solo.

Suotamo itse sijoittuu sukupolvijaossa tietenkin nuoreen porukkaan. Hän tunnustaa, että varsinaiset bondaushetket jäivät kuvauksissa usein vähiin, mutta lukijalle tulee silti olo, että niitäkin ehti olla: Suotamo intoili ohjaaja JJ Abramsin kanssa syntetisaattoreista, vertaili sisäänpäin kääntyneen metodinäyttelijän ja ex-merijalkaväen sotilaan Adam Driverin kanssa armeijakokemuksia ja tosiaan pelasi sitä pleikkaa John Boyegan kanssa. Jordaniassa The Rise of Skywalkeria kuvattaessa Suotamot ystävystyivät Oscar Isaacin perheen kanssa, sillä molemmilla näyttelijöillä oli siis tuolla reissulla mukanaan puolisonsa ja samanikäiset pienet pojat.

Mutta niin suuria persoonallisuuksia kuin Star Wars -elokuvien perheeseen on valikoitunut, kysyessäni Suotamolta näyttelijöiden tai ohjaajien omien persoonallisuuksien vaikutusta elokuvien tekemiseen, hänen vastauksensa oli ehkä yllättäenkin tämä:

”En usko että ne hirveästi vaikuttavat. Sillä on merkitystä, että kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa, ja siinä olen ollut onnekas, että olen saanut tehdä töitä tällaisten ihmisten kanssa. Erilaisuutta ja erilaisia näkemyksiä pitää aina kunnioittaa, mutta loppujen lopuksi sinne mennään tekemään töitä. Tarinankertojilla on suuri vastuu, eivätkä he voi antaa omien persoonallisuuksiensa tulla hyvän tarinan tekemisen edelle.”

Tässä tekstityksessä puhuu Daisy Ridley. Kuvakaappaus The Force Awakensin making of -dokumentista.

Suotamo itse tuntuu tulleen toimeen kaikkien kanssa. Siitä on kirjan ulkopuolistakin todistusaineistoa: mainioita Joonas-hetkiä on tallentunut muun muassa jatko-osaleffojen making of -dokumentteihin. En ihmettele: mukavana ja sanavalmiina miehenä hän sopi varmasti hyvin suulaiden tähtien seuraan, mutta suomalaisena (ja usein sitä paitsi äänen vaimentavaan maskiin puettuna!) hän kykeni toisaalta tarjoamaan jopa yrmylle Harrison Fordille kuvaustauolla mieluisan vieruskaverin: sellaisen, jonka kanssa ei tarvinnutkaan koko ajan jutella.

Nimenomaan Harrison Fordilla on maine paitsi uskomattoman karismaattisena näyttelijänä, myös jäyhänä ihmisenä. Hän ei kierrä Celebrationeita eikä peittele sitä, ettei juurikaan välitä kahdesta kuuluisasta hahmostaan eli Han Solosta ja Rick Deckardista (tohtori Henry Jonesista hän välittää). Suotamo työskenteli The Force Awakensissa Fordin kanssa tiiviinä työparina, ja vahvistaa kertomuksillaan kaiken tämän. Samalla hän kuitenkin kertoo Fordin olleen kuvauksissa ”yleiskiinnostunut” kaikesta mahdollisesta kuten still-kuvaajan käyttämistä kameroista. Kuvausten taukopäivinä Ford saattoi matkustaa katsomaan vanhoja lentokoneita ja kerran tuo entinen puuseppä kiinnostui keskustelemaan Suotamon kanssa tämän suomalaisesta isoisästä, joka niin ikään oli puuseppä.

Suotamon kirjasta voi myös poimia erinomaisen smalltalk-vinkin vapaasti sovellettavaksi. Näyttelijä kertoo nimittäin lukuisia anekdootteja siitä, kuinka hän onnistui sulattamaan puolelleen suuria tähtiä tai ohjaajia mukaan lukien sellaisia vierailevia henkilöitä kuin Peter Jacksonin aloittamalla keskustelun kehumalla kuuluisuutta jostain heidän vähemmän tunnetusta tai arvostetusta työstään: esimerkiksi Peter Jacksonia Hobittien tynnyripako-kohtauksesta tai Anthony Danielsia hänen äänityöstään Ralph Bakshin Taru sormusten herrasta -piirretyssä. Tämä tuntui kirjaa lukiessani niin strategiselta tempulta, että minun piti ihan kysyä asiasta haastattelussa. Suotamon mielestä kyse on palautteesta:

”Itselleni on tosi tärkeätä, jos joku tulee sanomaan jostain sellaisesta pienestä jutusta, jonka olen tehnyt kuvauksissa. Olen sitä mieltä, että kaikki kaipaavat sellaista palautetta. Ei vain sellaista, että ’olet mahtava’, sillä mitä siitä voi oppia?”

Ohjaaja Abrams ja näyttelijä Suotamo The Rise of Skywalkeria tekemässä. Tai juttelemassa syntetisaattoreista.

Suotamon lähimmät kollegat olivat toisia näyttelijöitä, mutta luonnollisesti hän työskenteli läheisesti myös kunkin ohjaajan kanssa. Tämän blogin puitteissa on paikallaan katsastaa erityisesti sitä, miten Suotamo näki jatko-osien kahden ohjaajan, Abramsin ja Rian Johnsonin lähestymistapojen erot. Onhan etenkin jälkikäteen paljonkin väännetty siitä, millä tavoin Johnson The Last Jedissä keikutti venettä Abramsin The Force Awakensin jälkeen, ja kuinka Abrams puolestaan käänsi tyyliä ja tarinaa takaisinpäin palattuaan sittenkin viimeisen episodin ohjaajaksi.

Abrams saa Suotamolta suurimman suitsutuksen. Suotamon mukaan Abramsilla oli alusta asti kristallinkirkas visio siitä, miten The Force Awakensin tuli painella nostalgianappuloita ja toisaalta siirtää klassiset teemat uuden sukupolven tarinaksi. Kuvausten aikana Abrams antoi etenkin ensimmäisessä Star Warsissaan Suotamon mukaan kaikille tilaa improvisoida ja ehdottaa ideoita. TFA:sta välittyvä raikas ja iloinen tekemisen meininki saa siis Suotamolta vahvistuksen.

Abramsinhan ei alunperin pitänyt ohjata episodi IX:ää, mutta hänet maaniteltiin takaisin korvaamaan Colin Trevorrow ja laittamaan jopa käsikirjoitus alusta loppuun uusiksi melkoisella kiireellä. Suotamokin kertoo kiireen näkyneen kuvausten tunnelmassa. Hänen mukaansa Abrams salli edelleen improvisaation, mutta hänen ohjaajan otteensa oli toisella kerralla määrätietoisempi ja suoritusvaatimusten paino näkyi hänen harteillaan enemmän. Suotamo kuvailee yleisemminkin, että TFA:n jälkeen Star Wars -elokuvien tekeminen alkoi tuntua arkisemmalta työltä, mutta mainitsee kyllä erikseen, kuinka TROS:ssa tekijöiden kesken vallitsi erityinen me-henki: olihan siinä vaiheessa takana jo pitkä yhteinen matka. Itse asiassa tämänkin kaiken olen näkevinäni The Rise of Skywalkerista sekä itse elokuvassa että sen tekoa kuvaavassa dokumentissa.

Mitä sitten taas tulee The Last Jediin ja Rian Johnsoniin, jonka episodi näissä oloissa jäi (alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti) ”Abramsin trilogian” keskelle: Suotamon mukaan ohjaajan ote todella oli erilainen, kuten myös valmiista elokuvasta näkyy. Suotamo kuvailee Johnsonia taiteenlajinsa historian tuntevaksi elokuvanörtiksi, joka haki sähäköiden kamera-ajojen sijaan hallittuja kuvakulmia. Myös Johnsonin ohjausote oli Suotamon mielestä leikkisä ja hänen innostuksensa elokuvantekoon suorastaan lapsenmielinen, mutta silmiinpistävä ero näyttelijän näkökulmasta oli se, että Johnson ei todellakaan tehnyt elokuvaa Abramsin tavoin kuvatessa improvisoiden. Sen sijaan Johnson tuntui suunnitelleen TLJ:n alusta loppuun yksityiskohtia myöten valmiiksi ennen kuvauksia, ja näyttelijät ikään kuin vain purkittivat osansa kameran edessä ohjaajan ohjeiden mukaan. Suotamo kertoo itsekin päässeensä kuvaamaan useita kertoja uudelleen kohtauksen, jossa Chewie aikoo syödä grillaamansa porgin, koska hän ei meinannut onnistua muodostamaan vartalollaan ja käsillään juuri sellaisia liikeratoja joita Johnson haki.

Tämä kuva on The Last Jedin behind the scenes -promovideosta, mutta se ei oikeastaan täsmää elokuvan tapahtumiin: tässä lavasteessa Chewbaccaa ei siinä elokuvassa nähty.

Nyt mennään minun tulkintani puolelle, mutta mietin, että Suotamon kokemus TLJ:stä voi olla kahta Abramsin elokuvaa jähmeämpi myös siksi, että Chewbaccan hahmon rooli keskimmäisessä elokuvassa yksinkertaisesti oli sellainen. TFA:ssa ja TROS:ssa Chewie seikkailee muiden sankarien kanssa toimintakohtauksissa, kun taas TLJ:ssä Chewbacca vartioi suuren osan elokuvaa Millennium Falconia Ahch-Ton saarella. Kuvausten kannalta tämä tarkoitti, että Joonas Suotamo työskenteli TLJ:ssä lähinnä Irlannissa Mark Hamillin ja Daisy Ridleyn sekä kuvausryhmän kanssa, ja vieraili vain satunnaisina päivinä Pinewoodin studioilla, joilla loput elokuvasta kuvattiin. Kirjassaan Suotamo kertookin, että tämä piirre TLJ:ssä harmitti häntä henkilökohtaisesti, kunnes hän löysi ilon mahdollisuudesta tuoda Chewbaccan eleiden kautta elokuvaan tarvittavaa huumoria.

TROS:ssa taas Suotamo pääsi paitsi palaamaan muiden näyttelijöiden seuraan, myös esiintymään Chewbacca-vuosiensa haastavimmissa kohtauksissa. Toinen niistä oli lopullisesta elokuvasta pois jätetty kidutuskohtaus, jossa Kylo Ren piinaa vangittua Chewieta, ja toinen kohtaus, jossa Chewie reagoi Leian kuolemaan. Ensimmäisessä näistä Suotamo sai pelätä tosissaan sosiopaatiksi itsensä psyykannutta metodinäyttelijä-Driverin kidutettavana (Suotamo arvelee, että kohtauksesta tuli liian rankka perhe-elokuvaan). Toisessa haettiin juuri oikeanlaista tuskanparahdusta epäilemättä tuskaisuuteen asti. Minun tekee lisäksi mieleni huomauttaa Suotamon kunniaksi, että nimenomaan The Rise of Skywalker oli episodielokuvista ensimmäinen, jossa Chewbaccan rooli oli todella kirjoitettu juuri Suotamolle – vielä Rian Johnsonin kirjoittaessa TLJ:tä oli nimittäin epävarmaa, näyttelisikö osan roolista edelleen Mayhew.

Yksi omista suosikkikuvistani näiden elokuvien behind the scenes -arkistoista: Solon poppoo puoliksi maskissa.

Koska Star Wars -elokuvien hyvyydestä ja huonoudesta niin paljon kättä väännetään, on lopuksi hyvä korostaa, että Suotamo kiittää kaikkia ohjaajiaan – myös Solosta kaahavaa komediallista hurjastelua tavoitelleita Phil Lordia ja Christopher Milleriä ja heidät korvannutta sujuvaa ”no nonsense” -ohjaajaa Ron Howardia. Sekin on hyvä mainita, että Suotamo itse piti molemmista kiistellyistä episodeista: siis sekä The Last Jedista että The Rise of Skywalkerista.

Tämä keskustelu – siis The Force Awakensia seuranneiden Star Wars -elokuvien vastaanotto – on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että se ansaitsee vielä yhden, aivan oman blogimerkintänsä.

Suomalaisten polvien lonksauttelua kaukaisessa galaksissa: Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja vie lukijansa ainutlaatuisen lähelle Star Wars -elokuvien tekemistä

Posted on 02/02/2021 by Aki Jörgensen

Suomi ja suomalaiset ovat vain harvoin olleet Star Wars -asioissa ensimmäisten joukoissa. Yhtään Star Wars -elokuvaa ei esimerkiksi ole vieläkään kuvattu Suomen Lapissa tai tuhansien järviemme rannoilla, vaikka hienoja kuvauspaikkoja meiltä kyllä löytyisi.

Mutta nyt tarjolla on jotain, mitä kerrassaan millään muulla kielellä maailmassa ei vielä ole: ensimmäiset aidot ensikäden muistelmat uusien Star Wars -elokuvien tekemisestä. Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga) julkaistiin tänään 2. helmikuuta.

Olen lukenut kirjan (kahdesti), ja voin suositella sitä lämpimästi. Heti perään on tosin sanottava, että olen suosittelijana jäävi: osallistuin löyhästi kirjan toimitustyöhön ja sain kunnian kirjoittaa teokseen jälkisanat Chewbaccan hahmon roolista Star Wars -saagassa ja sen historiassa.

Joka tapauksessa olen vilpittömästi sitä mieltä, että Suotamon ja Taatilan kirjalla on runsaasti uutta annettavaa jopa hänelle, joka on lukenut ja katsonut viime vuosien aikana jo satoja haastatteluja ja lehtijuttuja näiden elokuvien tekemisestä (voitte nimittäin uskoa, että minä olen).

Suotamon tarina ex-koripalloilijasta ensimmäiseen elokuvarooliinsa hänen kaikkien aikojen suurimmassa elokuvasarjasuosikissaan on yksinkertaisesti huikea. Suotamo ja Taatila kertovat sen kirjassa hersyvän hauskasti tarinaa iskien. Samalla he tulevat tarjonneeksi kiehtovan kurkistuksen näiden elokuvien tekemiseen ja niitä tehneisiin ihmisiin myös kuvauksiin valmistautuessa, kuvaustauoilla ja kuvauspäivien vapaa-ajalla. Näin tätä taikaa tehdään: salassapitosopimusten suojassa ja velvoittamana, erehdyttävän aidonoloisiin lavasteisiin työpaikkana totutellen, omaa kuvausvuoroa kollegojen kanssa odotellen ja rooliasuissa hikoillen.

Tähän liittyy myös yksi kirjaan liittyvä erityiskehu: uskon, että Roar!-kirja kiehtoo monia niitäkin elokuvien ystäviä, joita nimenomaan Star Wars -elokuvat teoksina eivät kosketa yhtä paljon kuin vaikkapa minua. Jos nimittäin on yhä harvinaista, että suomalainen näyttelijä pääsee ylipäätään mukaan Hollywoodin kaikkein suurimpiin tuotantoihin, on vähintään yhtä harvinaista, että sellaisten elokuvien päätähtien kanssa työpaikkalounastaneet ihmiset kertovat kokemuksistaan yhtä avoimesti kuin Joonas Suotamo tässä kirjassa.

Ensimmäinen ja toinen Chewbacca, Peter Mayhew ja Joonas Suotamo, matkalla The Force Awakensin ensi-iltaan. Kirjan kuvitusta.

Sitä paitsi: vaikka Suotamokin on tosiaan antanut vuosien aikana jo monen monta haastattelua eri medioille, hän (kuten niin monet näyttelijät) on usein toistanut niissä tarinansa pääkohtia ja tiettyjä mieleenpainuvia anekdootteja. Se tarkoittaa, että hyvin monet herkulliset tarinat ja yksityiskohdat ovat säästyneet Suotamolta kuultavaksi vasta tässä kirjassa.

Tätä blogia lukeva saattaa hyvin esimerkiksi tietää, että The Force Awakensissa Suotamo kreditoitiin vara-Chewbaccaksi. Tuolloin hän vielä jakoi roolin alkuperäisen Chewbaccan Peter Mayhew’n kanssa, eikä Suotamo ole koskaan kertonut, missä lopullisen elokuvan kohtauksissa hän Mayhew’ta tuurasi. Herrasmies ei kerro sitä kirjassaankaan, mutta sen sijaan hän kertoo huomattavasti aiempaa tarkemmin ja jännittävämmin, kuinka vaikea paikka roolin siirtäminen todella oli – ja kuinka vaikeaa aivan fyysisesti roolin omaksuminen oli. Suotamon täytyi muun muassa, ohjaaja JJ Abramsin vaatimuksesta, opetella polvien ”lonksauttaminen” jokaisella askeleella juuri oikealla tavalla, koska niin Peter Mayhew’kin oli aina kävellyt – siksi, että hänen polvensa olivat huonot jo 1970-luvulla. Sitäkään ei Suotamo ei ole aiemmin kertonut, kuinka hänen varsinainen roolinsa kuvaukissa itse asiassa alunperin pidettiin salassa jopa tuotannon sisällä, koska Mayhew’n fyysisen toimintakyvyn rajat olivat niin arka asia. (Vaikeasta luopumistyöstään huolimatta Mayhew auttoi Suotamoa oppimaan ja ajattelemaan Chewbaccan tavoin, ja antoi ennen kuolemaansa täyden siunauksensa työnsä jatkajalle.)

Viimein Suotamo myös avautuu siitä, kuinka kiusallista hänelle oli, että Chewbaccan roolin lopullista siirtymistä hänelle ei julkistettu edes ennen The Last Jedin ensi-iltaa. Kun esimerkiksi minä haastattelin Suotamoa ensimmäisen kerran kesällä 2016, Suotamo oli jo kuvannut TLJ:n ja ollut mukana Solon nimiroolin näyttelijöiden koekuvauksissa ”kun neljä tyyppiä cosplayasi Han Soloa”, mutta ei voinut suoraan vastata siihen, näytteleekö TLJ:ssä Chewbaccaa yksin vai ei. Suotamo koki olleensa jo muutaman vuoden ajan nöyrä oppipoika, joka ei ollut työntynyt parrasvaloihin legendaarisen ja rakastetun Mayhew’n takaa, joten roolin salailu vielä siinäkin vaiheessa, kun Mayhew ei enää ollut mukana kuvauksissa, meni ymmärrettävästi tunteisiin.

Ja mitä muuten tulee The Last Jediin ja Soloon, kyllä: Joonas Suotamo sanoo kirjassaan sanasensa myös molempien elokuvien vastaanotosta. Edellinenhän jakoi yleisöä kahteen leiriin, jälkimmäinen taas ei oikein löytänyt yleisöään lainkaan. (Suotamon oma suosikki hänen neljästä Star Warsistaan on juuri Solo, jossa näyttelijä pääsi sivuroolista lähestulkoon toiseen pääosaan, ja pääsi tekemään Chewbaccan roolissa entistä moni-ilmeisempää työtä.)

Joonas Suotamo Dryden Vosin toimistossa Solon kuvausten aikaan. Kuva kirjasta The Making of Solo.

Saattaa olla, että joku tämän blogin lukijoista haluaisi näiden saatesanojen joukossa kuulla, onko kirjassa niin sanottuja skuuppeja. Paljastuuko joku kolleganäyttelijöistä tai elokuvien ohjaajista kulissien takana kaiken kaikkiaan kurjaksi ihmiseksi? Kertooko Joonas, millainen olisi ollut D.B. Weissin ja David Benioffin versio Solosta? Puhutaanko kohtauksista, jotka jäivät elokuvista leikkauspöydälle?

Lyhyet vastaukset: Ei paljastu. Tavallaan kertoo. Ja puhutaan, ainakin yhdestä: The Rise of Skywalkerin luonnostaiteessakin nähdystä Chewbaccan kidutuskohtauksesta, joka siis todellakin kuvattiin. Perusteellisesti ja Joonas Suotamoa säästämättä.

Tuon kidutuskohtaus-vahvistuksen lisäksi kirjassa on ainakin yksi tiedonmuru, jota ei varmuudella ole paljastettu missään muualla aiemmin: se, että John Boyegan taakse ”hopeasijalle” jäänyt näyttelijä ehdolla Finnin rooliin oli Dev Patel (mm. Slummien miljonääri).

Kylo Ren kiduttaa Chewbaccaa elokuvassa The Rise of Skywalker – tai siis leikkauspöydälle jääneessä kohtauksessa. Kuva kirjasta The Art of The Rise of Skywalker.

Mutta tämä riittää tähän kirjoitukseen, jolla haluan suositella Suotamon ja Taatilan kirjaa Roar! – Elämäni wookieena kaikille näistä elokuvista kiinnostuneille ja miksei siis muillekin. Kirjaa julkistetaan virallisesti tänään Facebookissa ja sitä saa julkkaritarjouksena ainakin Ad Libris -kirjakaupasta. Ja vinkattakoon vielä sekin, että vaikka minämuotoinen kirja kantaa tekstinäkin hienosti Suotamon äänen, näyttelijä lukee äänikirjaversion itse.

Joonas Suotamon haastattelujakin on helppo löytää medioista lähipäivien aikana, esimerkkinä tässä Ylen.

Minä itse jututin Suotamoa kirjan tiimoilta siviilityöni puolella juttuun, joka julkaistiin Sunnuntaisuomalaisessa eli noin viidessätoista suomalaisessa maakunta- ja aluemediassa sunnuntaina 31. tammikuuta. Netissä sen jutun äärelle pääsee eri julkaisijamedioissaan tämän linkin kautta. Juttu on netissäkin vain tilaajille (24 tunnin lukuoikeus maksaa 2 euroa).

Tarkoitukseni on ammentaa tuosta juttelustani Joonaksen kanssa ja Roar!-kirjasta myös tähän blogiin lisää lähipäivinä.

Jatko-osatrilogian loppukoe: Nyt kun se on ohi, oliko siitä mihinkään?

Posted on 11/09/2020 by Aki Jörgensen

Vastaus

Pöly on laskeutunut jatko-osatrilogian osalta sen verran, että niin sanotut todelliset mielipiteet alkavat tulla esiin.

Tai ainakin siltä tuntuu, kun jopa ennen niin onnellisen Star Wars -perheen jäseniltä tuntuneet näyttelijätkin ovat alkaneet päästää irti vaitiolovelvollisuuksistaan ja keskinäisistä kehuistaan. Suorimmat sanat tähän mennessä on sanonut John Boyega, joka GQ:n äskettäisessä haastattelussa lausui syvän pettymyksensä siihen, kuinka hänen hahmoaan Finniä käytettiin trilogian kahdessa jälkimmäisessä osassa The Last Jedissä ja The Rise of Skywalkerissa. Boyega puhuu haastattelussa myös ei-valkoisten näyttelijöiden kohtelusta Hollywood-elokuvissa yleisemmin, ja tavallaan käyttää Star Wars -kokemuksiaan vain esimerkkinä isoista rakenteellisista ongelmista, mutta epäselväksi ei jää, mitä hän näistä kaukaisen galaksin elokuvistakin oman hahmonsa osalta ajattelee. ”They gave all the nuance to Adam Driver, all the nuance to Daisy Ridley”, Boyega sanoo ja toteaa, ettei (esimerkiksi) hänen hahmollaan ollut kaarta The Force Awakensin jälkeen. JJ Abramsin paluuta myöhemmin episodi IX:n ohjaajaksi Boyega kutsuu ”heidän paskansa pelastamiseksi”.

Tämä blogi on elellyt pandemiakuukaisina hiljaiseloa. Sinä aikana olen huomannut tekeväni itsekin jonkinlaista tilintekoa suhteestani uusiin elokuviin (joiden tuotannon käynnistyessä tämän oman pohdintakanavani päätin perustaa). Olen kysynyt itseltäni kahta isoa kysymystä, joista ensimmäisessä on kaksi osaa: Kannattiko episodit VII-IX ylipäätään tehdä – tai ainakaan tehdä ne tällaisina kuin ne tehtiin? Ja: Millaiset episodi VII-IX minä sitten olisin halunnut nähdä?

Kuten arvaatte, minun ei ole helppo vastata näihin kysymyksiin. Yritän tässä merkinnässä mahdollisimman tiiviisti parhaani.

The Rise of Skywalkerin loppuhalaus. ”There, for good or bad, it is done”, kuten eräässä aivan toisessa tarinassa sanottiin.

Kysymys 1a. Kannattiko episodit VII-IX ylipäätään tehdä?

Tähän voin periaatteessa vastata hyvin lyhyesti: kyllä.

Yhtenä vastauksena totean, että pidän JJ Abramsin The Force Awakensista ja Rian Johnsonin The Last Jedistä sekä Star Wars -sarjan episodeina että ison rahan viihde-elokuvina arvioituna. Molemmissa on sekä sujuvuutta että nyansseja enemmän kuin monissa jälkimmäisen sarjan kilpailijoissaan, painotuseroilla näiden välillä toki. Etenkin TLJ on kovasti makuuni myös niin sanotuilla elokuvataiteellisilla mittareilla – siis tasolla kuvat, leikkaus, ääni, tunne jne, erotettuna ns. saagan sisäisestä juonesta tai tarinasta. Molemmat ovat jo todistettavasti kestäneet ja kestävät varmasti jatkossakin itselleni hyvin monia katsomiskertoja. Voisi ehkä tiivistää, että The Force Awakens edustaa minulle täydellisen nautittavaa Star Warsia, kun taas The Last Jedi on Disney-aikaisista SW-elokuvista se, jolta olen erityisesti saanut jotain uutta. Täten se, että trilogian kolmas osa, Abramsin The Rise of Skywalker, ei valitettavasti täytä minulle juuri mitään näistä kriteereistä, tarkoittaa sittenkin 2/3 onnistumisia eli matemaattisesti laskettuna peukkua ylös.

Toisena päällimmäisistä vastauksistani totean, että Star Wars -sarjan sisällä uusi trilogia tarjosi aivan vähimmillään ensiluokkaisen päähahmojen joukon. Jälkikäteen arvioiden nimenomaan hahmot kuuluivat trilogian suurimpiin onnistumisiin: pippurinen-mutta-surumielinen romunkerääjä, traagisesti pahan puolelle päätynyt entinen sankari, koulutuksensa hylkäävä stormtrooper ja röyhkeän itsevarma lentäjä-ässä tarjosivat henkilöhahmoina enemmän uutta näkökulmaa kaukaiseen galaksiin kuin uuden trilogian varsinaiset tapahtumat. Erityisesti uudelleenkatselemisen kannalta on hyvin merkityksellistä, että uuden trilogian päähenkilöiden parissa haluaa viettää aikaa – kun taas esimerkiksi prequel-trilogiassa hahmojen etäisyys oli aina yksi keskeisistä ongelmista. Tai toisena vertailuna: myös Marvel-elokuvien suurmenestys perustuu suorastaan häpeämättömästi nimenomaan toimiviin hahmoihin eikä leffojen juoniin.

Tässä olenkin jo ehtinyt viitata eräisiin isoihin ongelmiin. Ennen kuin jatkan niiden parissa, totean ulkoelokuvallisesti stubbilaisena kolmantena pointtinani jatko-osatrilogian olemassaolon oikeutukseksi, että minä olen katsojana nauttinut tästä matkasta.

Vuoden 2012 lopulla kuvittelimme, että Star Wars -sarja olisi valmis ja uusia pitkiä elokuvia ei enää tulisi. Osittain siihen liittyen myös minun henkilökohtainen suhteeni tähän sarjaan oli noihin aikoihin etääntynyt, kuten olen tunnustanut tässä blogissakin jopa aivan alkusanoissanikin. Lupaus uusista elokuvista herätti minut kysymään, ovatko uudet elokuvat sarjalle pimeä uhka vai uusi toivo. Pian huomasin paitsi saavani enemmän Star Warsia kuin koskaan enää odotin, myös sukeltavani itse sen pariin syvemmälle kuin ehkä koskaan aiemmin. Nythän olemme saaneet niitä uusia elokuviakin jopa viisi (kahden Bond-elokuvan väliin mahtuvana ajankohtana!), eikä franchisella ole kerrassaan koskaan ollut yhtä monta rautaa tulessa kuin tällä hetkellä. Näissä hengästyttävissä vuosissa on todellakin ollut seurattavaa, spekuloitavaa ja taivasteltavaa. Ja kuten tästä blogista on varmasti niin ikään ilmi käynyt, minun Star Wars -kiinnostukseni kohdistuu tavallaan paljon enemmän näiden elokuvien tekemisen vaiheisiin kuin valmiiden teosten katsomiseen uudelleen ja uudelleen. Niinpä kaikki tämän blogin sisällössä ja sen olemassaolo itsessäänkin on tavallaan yksi vastauksistani siihen, onko tämä kaikki ollut sen arvoista: kyllä.

Mutta sitten taas, jos asia kysytään hieman toisin…

Tämähän se taitaa olla minulle jatko-osatrilogian kaikkein ylittämättömin yksittäinen kohtaus. The Last Jedin valtaistuinsalin kohtauksessa on kaikki kohdallaan audiovisuaalisesti ja dramaattisesti, mutta myös ulkoelokuvallisesti, koska en varmasti ikinä unohda, miten pöllämystynyt olin ensi-illassa teatterissa tällä hetkellä, josta en ollut spoilaantunut.

Kysymys 1b. Kannattiko episodit VII-IX tehdä tällaisina kuin ne tehtiin?

Vaikka olen koko ajan asettunut pikemminkin uusia elokuvia puolustavaan kuin niitä vastustavaan leiriin, minunkin on ollut alusta asti vaikea löytää uuden trilogian perimmäistä olemassaolon oikeutusta. The Force Awakens, The Last Jedi ja The Rise of Skywalker ovat satuseikkailun rakenteen, galaktisen konfliktin asetelman, visuaalisen kuvaston ja vaikkapa avaruusalusten ja planeettojen kaltaisten yksityiskohtien kannalta kiusallisen lähellä originaalitrilogian uusintaversiota. (Näitä samankaltaisuuksia voi tarkastella koottuna esimerkiksi tässä erinomaisessa videossa.) Jatko-osatrilogialla on niin ikään valitettavan vähän uutta temaattista annettavaa saagalle: loppujen lopuksi nytkin hyvä vain lopulta kukistaa pahan, ja pahan puolelle kääntynyt entinen hyvä ymmärtää virheensä, jolloin originaalitrilogian kertomus toistuu.

Trilogian vauhdikkaalle avausosalle – jossa nämä ongelmat ovat pahimmillaan – olin vielä valmis antamaan tämän anteeksi aloituksen nimissä. Riitaisesti vastaanotettu toinen osa antoi minulle, siitä tykänneelle, toivoa kulkemalla pisimmälle omaan suuntaansa, vaikka yhä muistutti monessa paljon Imperiumin vastaiskua. Mutta kun uuden trilogian päätösosa ei jatkanut edeltäjänsä tiellä lainkaan, vaan pikemminkin sivuutti lähes kaiken trilogian keskellä rakennetun ja lopetti tarinan toisintaen Jedin paluuta, matto tavallaan luiskahti koko sarjan alta. Siinä missä toisenlainen episodi IX olisi perustellut paremmin myös kahdessa edellisessä osassa tehdyt ratkaisut, nimenomaan tällainen episodi IX puolestaan heikensi edeltäjiensäkin arvoa.

Muotoilen kysymyksen vielä kerran uudelleen. Jos kysymys kuuluu: ”Perustelevatko episodit VII-IX tällaisina sen, että ne ovat nimenomaan Star Wars -sarjan episodit VII-IX?”, joudun vastaamaan kieltävästi. Ei, tämä trilogia ei valitettavasti tunnu Skywalkerien sukusaagan yhtä keskeiseltä kolmannekselta kuin kaksi aiempaa trilogiaa. Ei, vaikka lopulta jopa kaikki alkuperäiset Skywalkerit kuolevat sen edetessä.

Tässä tietenkin tullaan kaikkien jatko-osatrilogian ongelmien keskeiseen juurisyyhyn eli siihen, millaisella viestikapulamaisella tekniikalla tätä trilogiaa toteutettiin ja kuinka vähän mitään siitä suunniteltiin etukäteen (josta tuoreimman todisteen antoi äskettäin Daisy Ridley, joka vahvisti Reyn sukuyhteydeksi harkitun alunperin Obi-Wan Kenobia ja että Palpatine-yhteys tosiaan nostettiin edes vaihtoehdoksi vasta viimeistä episodia kirjoitettaessa). Toisenlaisia elokuvasarjoja voi toki oikein hyvin toteuttaa siten, että kutakin elokuvaa kirjoittaa uusi tekijä jatkoksi edellisille ilman valmista suunnitelmaa, mutta niin ei pitäisi tehdä sellaista sarjaa, joka antaa ymmärtää yhdeksännen osansa olevan päätös yli 40 vuotta sitten alkaneelle kertomukselle.

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna vika on ehdottomasti enemmän Lucasfilmin, Disneyn ja yksilöistä viime kädessä toimitusjohtaja-tuottaja Kathleen Kennedyn kuin kummankaan elokuvien kirjoittaja-ohjaajista. Yksi kiehtova ajatusleikki onkin, millainen jatko-osatrilogia meillä olisi, jos sitä ei koskaan olisikaan markkinoitu meille episodeina VII-IX. Jos Disneyn ostama Lucasfilm sen sijaan, että antoi ymmärtää toteuttavansa George Lucasin jo 1970-luvulla julkisesti lupaamia episodeja VII-IX, olisi aloittanut ”Star Wars: The Force Awakens” -trilogian, kuinka toisenlaisin silmin katsoisimmekaan lopputulosta? Tai kuinka toisenlaiseen lopputulokseen sellainen pyrkimys olisi johtanutkin, kun esimerkiksi The Rise of Skywalkeria tehdessä ei olisi ollut samaa painetta vastata odotukseen koko saagan lopettamisesta?

Vinkkinä Hollywoodiin: Tällaista kohtausta ei kannata laittaa trilogian avausosaan, ellei siihen sisältyvään arvoitukseen ole olemassa myös vastausta!

Kysymys 2. Millaiset episodit VII-IX minä sitten olisin halunnut nähdä?

Lähtökohtahan on, että kunnon Star Wars -fani on aina tyytymätön Star Warsiin. Useimpien kunnon Star Wars -fanien tavoin minullakin on enemmän mielipiteitä siitä, mistä en pidä, kuin vastauksia siihen, mitä oikeastaan olisin tilalle halunnut. Nyt yritän silti sanoa jotain. Annan kaksi vastausta.

Ensimmäinen vastaus: aivan toisenlaisen episodi IX:n. Kuten edellä viittasin, voin toki osoittaa myös The Force Awakensista ja The Last Jedistä isoja ja pieniä yksityiskohtia, joiden olisin suonut olevan toisin, mutta niistä elokuvista kuitenkin pääpiirteissään kovasti pidin (pidän). The Rise of Skywalker sen sijaan on minusta epäonnistunut sekä yksittäisenä elokuvana että edeltäjiensä aloittaman tarinan lopettajana.

Niinpä minun on helpoin kuvitella ”parempi jatko-osatrilogia” yksinkertaisesti kuvittelemalla toisenlainen episodi IX. Sellainen, joka jatkaa The Last Jedin aloittamalla linjalla käsitellen Voiman tasapainoa ja myös sen mahdollista tasa-arvoistumista, etsien Reyn ja Kylon kautta mahdollista uutta tietä Palpatinen/Vaderin ja Yodan/Luken edustamien vanhojen polkujen välissä. Sellainen, jossa Finn kasvaa luontevaan rooliinsa First Orderin hylkäävien sotilaiden johtajaksi (joka kehityskaari todennäköisesti olisi kelvannut John Boyegallekin paremmin). Sellainen, jossa Palpatinea ei kaivata haudastaan käkättämään vanhoja virsiään, vaan jossa pahiksen roolissa joko pidetään pystyvä joukko Kylo, Renin ritarit ja First Orderin päällystö tai jossa edesmenneen Snoken taustalta paljastuu vielä jokin uusi pahishahmo, joka samalla selittää sujuvasti First Orderin ja Imperiumin yhteyden – vaikka se aikanaan spekuloitu Darth Plagueiskin mieluummin kuin Palpatine. Sellainen päätösosa, jossa galaksin koko kuvaa avataan kurkistamalla piilopaikkaplaneetoilta takaisin prequel-trilogiassa esiteltyyn ytimeen. Kun prequel-trilogia tuli mainittua, unelmieni episodi IX saisi myös rohjeta käsitellä Anakin Skywalkerin haamua, joko kirjaimellisesti tuomalla hahmon vaikkapa keskustelemaan tyttärenpoikansa kanssa tai edes muiden hahmojen puheen tasolla. Ja – kun nyt kerran kuvitellaan – sellainen, jota kuvatessa Carrie Fisher vielä elää, jolloin Leia saa kantaa sen roolin, joka hänelle olisi tässä episodissa oikeasti kuulunut.

Toinen vastaukseni parempaan jatko-osatrilogiaan on (vielä?) avoimempi. Jos otetaan puhdas pöytä Lucasfilmin toimistossa talvella 2013 – vaikkapa se pöytä, jolta on juuri kannettu arkistoon George Lucasin luonnokset jatko-osatrilogiaksi ja todettu, että tehdään jotain muuta – haluaisin nähdä todellakin jotain aivan muuta.

Olisin halunnut jatko-osatrilogian ilman uutta Imperiumia ja uutta kapinaliittoa. Olisin halunnut jatko-osatrilogian ilman autiomaassa asuvan orpoa, jonka on kuljetettava droidi prinsessalle, ja ilman vetäytymistä trilogian keskellä vanhan vastahakoisen jedimestarin oppiin syrjäiselle planeetalle. Ylipäätään olisin siis halunnut jotain, mikä muistuttaa rakenteeltaan, asetelmiltaan ja kuvastoltaan originaalitrilogiaa yhtä vähän kuin prequel-trilogia.

Se, mitä tämä sitten olisi voinut olla, ei oikeastaan ole minun asiani sanoa. Joitain heittoja voisin tehdä: esimerkiksi olisin voinut valita Luken onnistuneen jo kouluttamaan edes muutamia uusia jedejä Jedin paluun jälkeisinä vuosina yksinkertaisesti jo siksi, että aloitteleva uudenlainen jedijärjestö olisi tarjonnut omanlaisensa lähtöasetelman jatko-osatrilogialle (prequelien jedien entistä suuruutta ja originaalitrilogian jedien puuttumista olisi seurannut uuden alun trilogia). Yhdeksi keskeisistä lähtökohdista olisin ottanut sen ennustuksen Voiman tasapainosta ja vaatinut elokuvien kysyvän, mitä sillä oikeastaan tarkoitettiin, koska jatko-osatrilogian olemassaolo jo sinällään haastoi Voiman valitun Anakinin roolin kokonaisuudessa.

En kuitenkaan kirjoita fanifiktiota enkä satojen miljoonien dollarien elokuvia, eikä minulla ole taskussani tekemätöntä Star Wars -tarinaideaa, joka olisi kantanut Skywalker-saagan episodeiksi VII-IX. Mutta kun sellaiset tehtiin, jollakulla olisi pitänyt olla.

Nettiin käsikirjoituksena ja luonnoskuvien valikoimana vuotanut Colin Trevorrown hylätty, täysin toisenlainen versio episodi IX:stä ei sisällä kovin monta asiaa, jotka vastaisivat kaipuuseeni paremmasta episodi IX:stä, mutta paluu Coruscantille kuuluu niihin. Olisipa jatko-osatrilogiassa nähty tämä kuva!

Tämä blogimerkintä saattaa tuntua luettuna katkerammalta kuin onkaan. Totean siis vielä lopuksi varmuuden vuoksi, että en ole varsinaisesti vaihtanut mielipidettäni The Force Awakensista ja The Last Jedistä näiden pohdintojen seurauksenakaan, ja että koronahiljaisuuskaan ei siis ole tarkoittanut, että olisin siirtynyt jatko-osatrilogian puolustajien leiristä sen vastustajien joukkoon.

Niin ikään on hyvä todeta näiden pohdintojen päätteeksi, että nämä ovat edelleen verrattain uusia elokuvia, ja niiden todellinen kestävyysarvo punnitaan vasta tulevina vuosina. Vertailuksi on hyvä huomata, että prequel-trilogiaa arvostetaan nykyään Star Wars -fanien keskuudessa enemmän kuin 10 vuotta sitten. Ainakin yksi syy tähän tosin on The Clone Wars -sarja, joka on tavallaan tuonut Kloonien hyökkäykseen ja Sithin kostoon sitä syvyyttä, jota ne ilmestyessään tuntuivat kaipaavan. Mutta täysin mahdollistahan on, että Lucasfilm tekee jotain vastaavaa jatko-osatrilogiallekin. Elokuvia syventävien oheiskertomusten paikkoja on vielä ainakin nuoren Ben Solon kääntymisessä pimeälle puolelle, Imperiumin raunioiden kehityksessä First Orderiksi ja vastarinnan vuodessa The Last Jedin ja The Rise of Skywalkerin välissä. (Toki on myös mahdollista, että kymmenen vuoden päästä uudet Star Wars -tarinat ovat painaneet jatko-osatrilogiaa episodinumeroinnistaan huolimatta myös unohduksiin.)

Star Warsin tämänhetkinen lippulaiva ei kuitenkaan ole mikään näistä kertomuksista eikä edes seuraava elokuvahanke, vaan sarja The Mandalorian, joka saapuu viimein laillisesti nähtäville myös Suomessa ensi viikolla, kun Disney+ aukeaa meille tiistaina 15. syyskuuta. Tämä ei silti, tietenkään, ole viimeinen sanani jatko-osatrilogiasta, joka tähän asti on ollut tämän blogin keskeisimmän huomion kohteena. Olen muun muassa kirjoittanut pitkään (ja pitkää) summaavaa kirjoitusta siitä, kuinka George Lucasin luonnoksista todella kulissien takana päädyttiinkään valmiisiin episodeihin VII-IX. Ehkä se vielä jossain vaiheessa valmistuukin…

Kuinka opin olemaan huolehtimatta ja hyväksymään The Rise of Skywalkerin

Posted on 04/05/2020 by Aki Jörgensen

Kävi niin, että The Rise of Skywalker julkaistiin pohjoismaissa bluraylla ja dvd:llä liki päivälleen sopivasti ”Star Wars -päiväksi”. Tätä kirjoittaessani levy kolahti omastakin postiluukustani ja samalla toivotan mitä mainiointa päivää, siis: May the Fourth Be With You!

Vaikka fyysisten tallenteiden kulta-aika on takana, ovat Star Wars -elokuvat ehkä sentään vielä sellaisia, jotka suhteellisen moni hyllyynsä hankkii – keräilijät vähintään. ~~Juuri nyt br/dvd on sitä paitsi ainoa keino nähdä Skywalker-sarjan viimeisin elokuva täällä meillä Suomessa~~: suoratoistopalvelu Disney+, jossa episodi IX niin ikään julkaistiin tänään, aukeaa meillä aikaisintaan kesällä. (EDIT pari tuntia kirjoituksen julkaisun jälkeen: Minulle huomautettiin Twitterissä, että elokuva on kyllä ostettavissa katsottavaksi myös Suomesta digitaalisesti. Ainakin iTunes ja Elisa Viihde, näemmä.)

Ajankohta on otollinen kirjoittaa (taas kerran? vielä kerran?) episodi IX:stä saagan päätösosana. Tämä teksti on tietenkin kirjoitettu yleisölle, joka on elokuvan ainakin kertaalleen nähnyt – vaikka tuskinpa tätä blogia kukaan kotijulkaisua odotellut ja spoilereita tähän asti vältellyt lukee.

Olen tässä blogissa jo useaan kertaan aiemmin kirjoittanut pitäväni The Rise of Skywalkeria valitettavan epäonnistuneena elokuvana (mm. varsinaisessa arviossani ja äskettäin käsitellessäni sitä, kuinka vahingossa pääsi käymään niin, että jatko-osatrilogiasta tuli ”JJ Abramsin trilogia, jonka välissä Rian Johnson sekoitti pakkaa”). Tässä olisi siten ollut hyvä paikka poimia episodi IX:stä hyviä puolia. Itse asiassa yritinkin sitä. Oikeastaan on nimittäin joka tapauksessa haukkumista hauskempaa intoilla heikompienkin Star Wars -asioiden hyvistä puolista.

Mutta niin vain kävi, että suurimmaksi osaksi tämäkin kirjoitus taipui The Rise of Skywalkerin ongelmien ruotimiseksi. Ilmeisesti minun tosiaan oli vielä tämäkin sanottava saadakseni TROS:n ulos järjestelmästäni. Käytän kuitenkin välikuvat nostaakseni esiin joitakin tykkäämistäni yksityiskohdista.

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #1: Suurin suosikkikohtaukseni, kohtaaminen Pasaanan autiomaassa. Jännittävä ja vertauskuvallinenkin hetki, sillä Reyn ja Kylon väistämättömästä yhteenotostahan tässä on kyse.

Jos ajattelen episodi IX:n tapahtumia osana Skywalkerien suvun saagaa ja kaukaisen galaksin historiankirjoitusta, en itse asiassa ole niin pettynyt The Rise of Skywalkeriin kuin kirjoitusteni perusteella ehkä luulisi. Päinvastoin, sillä tarina päättyy lintuperspektiivistä katsottuna kutakuinkin sinne, mihin sen (minusta) kuuluikin.

Kylo Ren löytää tien kotiin pimeältä puolelta ja saavuttaa jonkinlaisen rauhan ennen loppuaan. Rey, viimeinen jedi ja hylätty orpo, on löytänyt itselleen perheen ja henkisen perinnön, jonka jatkajana valitsee kutsua itseään Skywalkeriksi. Kylon ja Reyn yhteenkietoutunut, paikoin jopa peilikuvamainen tarina päättyy yhteisymmärrykseen, muttei silti epätodelliseen siirappiinkaan. Originaalitrilogian kolmikon viimeinen, Leia, auttaa pelastamaan poikansa ja siten vielä kerran koko galaksin, ja yhtyy kuollessaan Voimaan jedien tapaan. Galaksi taas yhtyy viimein kukistamaan fasistisen First Orderin ja muut Imperiumin jäänteet.

Kaikkia näitäkin ratkaisuja on kritisoitu The Rise of Skywalkerin ensi-illan jälkeen. Ei ihme, sillä jos The Last Jedi oli elokuva, jota toiset rakastivat ja toiset inhosivat, TROS on elokuva, jonka kanssa kaikilla tuntuu olevan omat ongelmansa, vaikka ne ongelmat vaihtelevatkin. Monet olisivat esimerkiksi halunneet Kylon jäävän eloon, toiset taas eivät kokeneet Leian ryhtymisen Voima-haamuksi sopivan hahmon henkilöhistoriaan. Reyn sukunimen jotkut katsoivat tulleen ilman ansioita tai tarinan sisällä perustelematta.

Minä veikkailin Reyn valitsevan lopulta Skywalkerin nimen jo vuosia sitten – vaikka en silloin kyllä aavistanut, että hahmo olisi silloin ainoa jäljellä oleva Skywalker. Muutenkin minusta siis ideoiden tasolla The Rise of Skywalkerissa on paljon hyvää, ja vähintään paljon sellaista, mikä sopii viimeisen episodin rakennuspalikoiksi. Jopa keisari Palpatinen paluu, josta en pidä ja johon tulen kohta uudelleen, on lähtökohtaisesti aivan perusteltu juonenkäänne, sillä se selittää onnistuneesti Imperiumin ja First Orderin perinnehistorian sekä itsevaltias Snoken roolin saagassa, ja kytkee sitä paitsi jatko-osatrilogiaa kahteen edelliseen trilogiaan. Todettakoon muuten tässä, että pidän TROS:n aivan alkua – Kylon raivoa Mustafarilla, saapumista Exegoliin ja ensikohtaamista Palpatinen kanssa – elokuvan onnistuneimpiin kuuluvina minuutteina. Vielä sillä hetkellä ensi-illassa tunsin oloni hyväksi.

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #2: Synkkä ja mystinen Exegol. Koko jatko-osatrilogian planeetoista se, joka kaikkein vähiten muistuttaa mitään galaksissa aiemmin nähtyä.

Ongelmani The Rise of Skywalkerin kanssa ei siis niinkään ole se, mihin elokuva sarjan lopettaa. Ongelmani liittyvät siihen, miten sarja lopetetaan – siis kuinka tarina kerrotaan, ja kuinka nuo loput saavutetaan.

Pintatasolla katson TROS:n olevan ongelmallinen ja jopa epäonnistunut myös aivan käytännön toteutukseltaan. Sen käsikirjoitus on esimerkiksi kaikilla tavoin kehno, takaa-ajojen ja hämäys-kuolemien seuratessa toisiaan. Erityisesti dialogiltaan käsis on aivan onneton (”I’ve never seen so few wayfinders”, ”You’re a Palpatine”, yh), mikä pistää silmään, koska sitä edeltäneet episodit olivat tässä lajissa niin oivallisia. Visuaalisesti, siis kuviltaan ja kuvastoltaan (en tarkoita vain tehosteita, vaan myös tapahtumien miljöitä ja toisaalta kuvakompositioita) TROS on Disney-ajan tylsin Star Wars, mikä tarkoittaa samaa vähemmän mairittelevaa superlatiivia koko saagan osalta. Edes elokuvan täyttävät toimintakohtaukset eivät onnistu olemaan kovin kiinnostavia, vaikka Abramsin pitäisi olla niiden parissa parhaiten kotonaan.

Mutta tämä kaikki on vain pintaa. Ja toki TROS:ssa on omat pienet helmensä niin dialogin, kuvien kuin toiminnankin saralla. Anteeksiantamattomat ongelmat ovat syvemmällä.

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #3: Han Solon kuoleman kääntäminen Ben Solon paluuksi. TROS:n lukemattomista aiempia elokuvia toistavista hetkistä se, joka todella toimii.

Tämän trilogian ytimessä ovat olleet Rey (Daisy Ridley) ja Kylo Ren (Adam Driver) sekä heidän edustamansa konflikti siitä, onko valinta valon ja pimeän puolen välillä sittenkään niin mustavalkoinen kuin Star Wars -elokuvissa on tavattu ajatella. Sitäkin tämä trilogia on tuntunut kysyvän, kenelle Voima ja valta lopulta kuuluvat. Näin siis ennen The Rise of Skywalkeria. Viimeisessä episodissa näiden henkilöhahmojen tarinat ja tarinoiden teemat eivät jatku luontevasti siitä, mihin ne tätä ennen jäivät.

The Rise of Skywalkerissa kaikki on jälleen mustavalkoista. Kyse on entistäkin räikeämmin vain siitä, kukistaako absoluuttinen hyvä pahan vai äärimmäinen paha hyvän. Pohdinnat siitä, kenelle Voima kuuluu, unohtuvat, sillä Voima tuntuu jälleen kuuluvan vain ja ainoastaan vanhoille kunnon oikeamielisille jedeille. En olisi itse osannut karrikoida tätä paremmin kuin Abramsin ja Chris Terrion käsikirjoitus sen itse tekee, kun Palpatine käkättää olevansa ”kaikki sithit” ja Rey vastaa olevansa ”kaikki jedit”. The Last Jedin perusteella tarinan olisi voinut olettaa johtavan pikemminkin siihen, että me kaikki olemme näitä jedejä, skywalkereita tai miksi heitä sitten olisikaan tällä vaihtoehtoisella tiellä kutsuttu.

Niin, se Palpatine. Vaikka The Rise of Skywalkerin tapahtumat varmasti vähitellen sementoituvat Star Wars -kaanoniin, ainakin toistaiseksi elokuvaa katsoessa on kiusallisen selvää, että Palpatinen paluu ja Reyn sukuyhteys häneen ovat edellisten elokuvien valmistumisen jälkeen valittuja ratkaisuja. Kun niiden ympärille kiedotaan koko viimeinen episodi, yrittäen siten jälkikäteen punoa kaikki jatkotrilogian tapahtumat keisarin juoneksi, tipahtaa elokuva ja samalla koko trilogia raiteiltaan. The Force Awakens ja The Last Jedi eivät kerrassaan kerro tarinaa, jonka loppu olisi The Rise of Skywalker.

Ei se sen enempää tunnu onnistuneelta lopulta yhdeksän elokuvan kokonaisuudelle, vaikka Abrams on epäilemättä pyrkinyt Palpatine-valinnallaan rakentamaan yhteyttä juuri Lucasin saagaan. Suorastaan surkuhupaisaa on, että keisarin läsnäolon voidaan jopa tulkita mitätöivän Lucasin kertomusta, koska se vie pohjaa Anakin Skywalkerin asemalta sithit iäksi kukistavana Voiman valittuna.

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #4: Snif-nyyh-kohtaus, jossa C-3PO valitsee uhrata muistinsa eli minuutensa pahan kukistamiseksi. (Harmi vain, että uhraus mitätöidään lopussa.)

Reyn ja Kylon juonten ratkaisun epäsuhtaisuus on se suuri ongelma, mutta yhtä solmimattomiksi jäävät oikeastaan kaikki trilogian langat. Poen ja Finnin tarinat eivät saa sen onnistuneempaa kolmatta näytöstä. Vaikka vikoja voi osoitella TFA:sta ja TLJ:stäkin, pääasiassa ongelmat johtuvat juuri viimeisen episodin irrallisuudesta edeltäjiensä teemoista (vaikka pohjimmiltaan ne tietysti johtuvat siitä, että kukaan ei koskaan suunnitellut tai kirjoittanut trilogiaa kokonaisuutena).

Kuvaavaa on, että yritin tätä kirjoittaessani erikseen miettiä, mistä jatko-osatrilogia tällaisenaan ns. kertoo, ja sekin tuntuu vaikealta sanallistaa. Koska TLJ on trilogian episodeista temaattisesti rikkain, summaisin kai sitä painottaen näiden kolmen elokuvan kertovan eniten ”menneisyyden virheistä oppimisesta”. Senkin teeman TROS kuitenkin lopettaa vain hipaisten: kun Rey harkitsee eristäytymistä Luken tapaan Ahch-Ton saarelle ja sen jälkeen kuitenkin hyväksyy sukuhistoriansa ja valitsee tilalle uuden perheen. Miksei myös kun Luke samassa yhteydessä toteaa omista virheistään oppineena: ”A weapon of a Jedi deserves more respect”. Mutta yleisesti TROS onnistuu merkillisen epäsuhtaisella tavalla olemaan samaan aikaan täynnä aiempien episodien toistoa ja piittaamaton niiden sisällöstä.

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #5: First Orderin kenraali Pryde. Richard E. Grant jos kuka oli kuin syntynyt tulemaan ikuistetuksi Star Wars -pahisten joukkoon – ja mies vieläpä oli siitä kuvauksissa lapsenomaisen innoissaan.

Star Warsilla on vuosikymmenten perinteet elokuvien juoniaukkojen ja epäloogisuuksien jälkikäteisessä paikkailussa romaaniversioiden, tekijöiden lausuntojen ja oheistarinoiden puolella. The Rise of Skywalker ei todellakaan ole poikkeus. Elokuvien kannalta tämä ei ole mairittelevaa, mutta saagan kokonaisuuden kannalta sillä on varmasti osuutensa siihen, kuinka elokuvat ikääntyvät: yleensä paremmin kuin ensin arvataankaan. Esimerkiksi Prequelien arvoa on varmasti nostanut monen diggailema The Clone Wars -animaatiosarja, jonka vihoviimeinen jakso muuten julkaistiin Disney+:ssa juuri tänään, koska se uudelleenkontekstoi episodit II ja III ikään kuin pitkän tarinan alku- ja loppupisteiksi.

Osa IX-selittelyistä tuntuu liittyvän yhteen TROS:n ongelmien keskeiseen taustasyyhyn: tavattomaan kiireeseen elokuvaa tehdessä. Abrams ja Terrio ryhtyivät kirjoittamaan täysin erilaista käsikirjoitusta Colin Trevorrown version tilalle niin myöhään, että on itse asiassa ymmärrettävää, että he itsekin saattavat kokea tehneensä pikemminkin parhaansa vaikeissa olosuhteissa kuin todellisen unelmiensa elokuvan. Erikseen on huomattava, että Carrie Fisherin kuoleman aiheuttamaan juonelliseen ongelmaan ei varmasti ollut täydellistä ratkaisua, ja TROS:ssa valittu ei varmasti ole huonoin mahdollinen – mutta se kyllä tarkoittaa, että elokuvassa on kiusallisen monta kohtausta, jotka on kirjoitettu täsmäämään Fisherin ylijäämä-otoksiin, ja lopputulos on parhaista tavoitteista huolimatta kankea.

Abrams kertoi heti ensi-illan jälkeen haastatteluissa, että Finn yrittää koko elokuvan ajan kertoa Reylle olevansa Voima-herkkä. Elokuvan tai edellisten elokuvien kannalta siinä ei ole sulattelun jälkeenkään oikein mitään järkeä. Sen sijaan Finnin oman tarinan keskeinen osa – hänen valintansa hylätä First Order ja valita puolensa taistelussa pahaa vastaan – jää tässä viimeisessä episodissa vaille huipennustaan. Se on kummallista, koska Finn oli oli kuitenkin osittain Abramsin itsensä luoma hahmo, ja kaikki elementit tarinakaaren komeaan loppuun ovat TROS:ssa olemassa: lopussa Finn jopa johtaa toisia entisiä First Order -sotilaita taistelussa, mutta siitä ei tehdä minkäänlaista numeroa. Tämä on vain yksi monista kohdista, joissa tuntuu siltä, että jotain on napsaistu pois väärästä kohtaa joko käsikirjoitus- tai leikkausvaiheessa. Toinen samantapainen esimerkki on se, että elokuvan ulkopuolella on paljastunut, että Jannahin (Naomi Ackie) oli tarkoitus elokuvassa paljastua Lando Calrissianin vuosia sitten kadonneeksi tyttäreksi. Tästä juonikuviosta jäi jäljelle vain kummallinen kohtaaminen aivan elokuvan lopussa. Eikö sekin kohtaus olisi vain suosiolla kannattanut poistaa?

Toisaalta jälkikäteiset lisäykset elokuvan informaatioon ovat tosiaan myös omiaan saamaan kaltaiseni uusintakatsojat lopulta leppymään joillekin yksityiskohdille. Palpatinen henkiin heräämiseenkin on hieman helpompi suhtautua, kun tietää – vaikka elokuva ei meille tätä vaivaudu kertomaan – että kyseessä ei ole fyysisesti keisarin Jedin paluussa kuollut ruumis, vaan viimeisiään vetelevä klooniruumis, josta Palpatinen henki tahtoo paeta joko Kylon tai Reyn vetreään kehoon. Rae Carson, joka kirjoitti TROS:n romaaniversion, tulkitsee Skywalker-saagan tällaisenaan kertovan Palpatinen kolmen sukupolven mittaisesta yrityksestä käännyttää voimakkaat Skywalkerit puolelleen. Hänen mukaansa episodi IX on näiden yritysten lopullinen loppu, koska tässä hänen oma jälkeläisensä valitsee olla Palpatinen sijaan Skywalker. Myönnän pitäväni myös tästä luennasta.

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #6: Ben Solo. Adam Driverin taitavuudesta näyttelijänä kertoo paljon se, kuinka hän tekee Benistä ilman yhtään repliikkiäkin eri hahmon kuin Kylo.

The Rise of Skywalker päättää Skywalkerin sukusaagan Tatooinelle. Se on äärimmäinen esimerkki TROS:ia vaivaavasta pyrkimyksestä tarjota katsojille yllätysten sijaan tekijöiden olettamia odotuksia.

Loppukohtaus olettaa, että sarjan lopettavaksi lauseeksi sopii pelkkä tuttuus: klassinen lavaste ja entinen tunnelma kaksoisaurinkoja myöten. Elokuva unohtaa – tai, mikä pahempaa, ei välitä – että kohtauksen ainoalla oleellisella henkilöllä Reyllä ei ole mitään suhdetta Larsien hiekoittuneeseen kosteusfarmiin. Surkeinta supernostalgikko Abramsin valinnassa on, että se jättää Reyn viimeisessä kuvassa yksin, vaikka hänen koko tarinansa ytimessä on ollut yksinäisyyden taakse jättäminen. On melkoinen paradoksi, että IX:n loppu tuntuu tästä syystä vähemmän toiveikkaalta kuin synkempään paikkaan loppuneen VIII:n loppu – jonka viimeisen kuvan tallipoika tietenkin oli sekin viittaus koko saagan alkuun ja Luken lähtökohtaan Tatooinella. (Sitä en tosin koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut kuvittelivat, että IX:n loppukohtaus tarkoittaisi sitä, että Rey olisi tullut Tatooinelle erakoitumaan. Tottakai, kuten esimerkiksi romaaniversio sittemmin vahvistikin, ystävät odottivat Reytä Millennium Falconissa ihan parin hiekkanyppylän takana.)

Loppu on joka tapauksessa kuvaava esimerkki siitä, että The Rise of Skywalkerin tekijät tuntuvat minun mielestäni ymmärtäneen koko sitä edeltäneen tarinan väärin – mukaan lukien saman ohjaajan The Force Awakensin. Tämä kaikki saa minut kysymään, olisiko The Force Awakens sittenkin kannattanut brändätä Skywalker-saagan episodi VII:n sijaan itsenäiseksi jatko-osaksi varsinaiselle episodinumeroidulle saagalle, ja olisiko se voinut johtaa toisenlaisiin ratkaisuihin trilogian päätösosassa. Tai – mikä rajumpaa – jopa tällainen TFA:sta ja TLJ:stä tykännytkin huomaa kysyvänsä äärimmäistä kysymystä: oliko sarjan jatkaminen sittenkään tämän arvoista, kun uutta sanottavaa ei lopulta tämän enempää ollut?

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #7: Loppuhali, jonka minussa herättämät tunteet ovat viimeinen todistuskappale jatko-osatrilogian hahmojen onnistuneisuudesta. Oh, nämä kolme!

No.

Kyllä se kuitenkin oli.

The Force Awakens on vauhdikkaana viihde-elokuvana kutakuinkin täysosuma, ja säteilee silkkaa rakkautta kaikkea Star Warsin ideaa kohtaan. The Last Jedi on George Lucasin jälkeisistä SW-elokuvista se, joka kysyy kaikkein kiehtovimpia uusia kysymyksiä (ja sitäpaitsi cinemaattisesti lähimpänä SW-saagan ulkopuolisia elokuvataiteen kiinnostuksenkohteitani). Kokonaisuutena jatko-osatrilogia toi Star Warsin takaisin, ja lisäsi siihen uuden sukupolven moniulotteisia, tätä aikaa puhuttelevia hahmoja.

Eikä vähätellä sovi sitäkään, että minulla on ollut tällä matkalla, näiden elokuvien valmistumista seuratessani ja internetissäkin spekuloidessani ja jaaritellessani, todella mukavaa.

Yleisestikin Star Wars -elokuvissa on minulle aina ollut kyse myös elokuvien kulissien takaisesta jossittelusta. Jokaiseen SW-elokuvaan (kyllä, myös originaalitrilogiaan) liittyy lukemattomia yksityiskohtia, jotka olisivat voineet olla toisin ja joiden olisi ehkä vaikkapa minusta pitänytkin olla toisin – tai jotka, toisin ollessaan, olisivat johtaneet aivan toisenlaisiin käänteisiin koko saagan kannalta. Aivan kuten Jedin paluu olisi kerran voinut olla vasta Luken tarinan kolmas episodi kuudesta, jossa pahaa keisaria ei olisi vielä lainkaan kohdattu ja jonka jälkeen sankarin matka olisi jatkunut syvemmälle Imperiumin ja Voiman ytimeen, jossa lopulta vastaan olisi tullut myös Luken keisarilliselle puolelle päätynyt kadonnut sisko, myös The Rise of Skywalker olisi voinut olla hyvin pitkälti kokonaisuudessaan aivan toisenlainen, ja on ikuisesti kiinnostavaa arvuutella, millainen. Eipä vain ollut.

Oikeastaan siis kokonaiskuvaan sopii oikein hyvin se, että sarjan päättävä episodi on aivan erityinen tällainen jossittelun elokuva. Saatamme melkein sielumme silmin nähdä, kuinka Abrams ja Terrio itsekin ovat muuttaneet mieltään moneen kertaan ja vielä kesken leikkausvaiheenkin. Konkreettisemmin kuin koskaan ennen meillä on tästä episodista kuviteltavanamme kokonainen toinen versio: siis Duel of the Fates, Colin Trevorrown versio episodi IX:stä, jonka ensimmäinen luonnosversio yllättäen vuoti nettiin ensin tarkkana kuvauksena ja sittemmin ihan kokonaisena käsikirjoituksena. Puhumattakaan sitten siitä, millainen trippi olisi ollut George Lucasin luonnosten mukainen IX, jos se todella olisi sukeltanut midikloriaaniseen sisäavaruuteen flanellipaitaisen mestarin itsensä vihjesanojen mukaan, mutta niihin en mene nyt. Ja jos haluatte jossittelua laatikon ulkopuolelta, lukekaa vaikka nämä ennen elokuvaa tallennetut Star Wars -kirjailijoiden ehdotukset episodi IX:n tapahtumiksi (sarjakuvakäsikirjoittaja Tom Veitch: ”Entä jos oikea keisari ei ollutkaan Kuolemantähdellä, vaan on paha olento, joka on piilottanut todellisen itsensä sukupolvesta toiseen?”).

Tätä kirjoittaessani törmäsin järjestämääni Star Wars -elokuvien paremmuusäänestykseen kahden vuoden takaa ja omaan silloiseen listaani. Jätän nyt sanomatta, monennelleko sijalle omalla listallani arvottaisin IX:n tällä hetkellä, mutta lainaan sen sijaan itseäni tuosta kirjoituksesta: Kaksi ensimmäistä Star Wars -elokuvaa ovat täydellisiä – muut Star Wars -elokuvat eivät ole täydellisiä. Ja vielä erästä toista tämän blogin itselleni läheistä kirjoitusta: vaikka toivon tietysti aina näiden elokuvien olevan mahtavia, se ei oikeastaan ole koskaan ollut niissä tärkeintä.

May The Fourth Be With You.

”Romaani, jonka keskiosan kirjoitti joku muu” – väärä väite jatko-osatrilogiasta, vaikka niinhän siinä tavallaan silti kävi

Posted on 14/04/2020 by Aki Jörgensen

JJ Abramsin leikkaajat puhuivat typeriä The Last Jedistä, mutta tarkoittamattaan tarjosivat samalla osuvan todistuskappaleen jatko-osatrilogian pahimmasta epäonnistumisesta. Nimittäin siitä, että The Force Awakens, The Last Jedi ja The Rise of Skywalker eivät muodosta onnistunutta kokonaisuutta.

Tämän uutisen lähde on Mission: Impossible -podcast Light the Fuse, jonka jaksossa Maryann Brandon ja Mary Jo Markey vierailivat. Molemmat naiset ovat JJ Abramsin pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita, ja heidän kytköksensä podcastin varsinaiseen aiheeseen on siis Mission: Impossible III (2006), joka oli Abramsin debyytti pitkän elokuvan ohjaajana. Naiset leikkasivat yhdessä myös Abramsin kirjoittaman ja ohjaaman The Force Awakensin (2015), ja heistä Brandon palasi kaukaiseen galaksiin Abramsin mukana The Rise of Skywalkerin (2019) parissa. Erityisesti jälkimmäisessä, kovalla kiireellä tehdyssä tuotannossa Brandonin rooli käsiksen elokuvallistamisessa vaikuttaa olleen merkittävä, leikkauksen tapahtuessa poikkeuksellisesti jo kuvausvaiheen aikana ja vieläpä fyysisesti kuvauspaikoilla. Brandon on kertonut aiemmin haastatteluissa muun muassa toistelleensa tuotannon aikana Abramsille, että ”elokuva kyllä kertoisi” heille, kuuluisiko Reyn ja Benin suudella lopussa vai ei.

Molemmat naiset ovat sujuvan Hollywood-kerronnan ja erityisesti elokuvatoiminnan kiistattomia ammattilaisia, eikä minulla ole heistä tekijöinä pahaa sanottavaa. Mutta mitä he siis nyt ovat menneet sanomaan Rian Johnsonin kirjoittamasta ja ohjaamasta The Last Jedistä (2017), jonka parissa kumpikaan heistä ei työskennellyt? Näin:

Brandon: “It was just a different take on the Star Wars saga. And to Rian’s credit, he stuck to what he wanted to do, and he wanted to deconstruct the film and open it up to go a different direction. That is the film he made. I know it is controversial, but isn’t that kind of good in a way?” — “That’s why I feel very much like in hindsight that the trilogy, the last part of the trilogy, needed one vision.”

Markey: “I couldn’t agree more. It’s very strange to have the second film so consciously undo the storytelling of the first one. I’m sorry that’s what it felt like.” (Brandon täydentää lausetta, eli ilmeisesti on samaa mieltä)

Haastattelija: ”A lot of people said about The Rise of Skywalker that it undid all the stuff that Rian Johnson did, but Rian Johnson kinda did that first.”

Markey: ”I don’t really feel that’s true about the third film. It took where the second film ended and just tried to tell a story. I didn’t feel it was consciously trying to…it didn’t feel that way to me.”

Brandon: “[The Last Jedi] was polarizing, and it was hard for J.J. and the writer to know what to do with it… It’s like someone wrote the middle of your novel. Okay, now how do I get to the end of the novel?” (Brandon)

Brandon ja etenkin Markey siis katsovat The Last Jedin pyrkineen ”purkamaan” The Force Awakensin aloittaman tarinankerronnan. Heidän mielestään TLJ:n vuoksi viimeisen osan toteuttajaksi tarvittiin juuri Abrams, jonka puolestaan oli vaikea suhtautua keskimmäiseen osaan, joka oli kuin jonkun toisen kirjoittama keskiosa hänen romaanissaan.

Nämä väitteet ovat tylyjä, epäkollegiaalisia ja, mikä surullisinta, epätosia. Mutta kuten alussa sanoin: ne ovat myös paljastavia.

Ensin kuitenkin vastaväitteet.

Totta toki on, että yleisesti tykätyn The Force Awakensin jälkeen valmistunut The Last Jedi ei ollut kaikkien mieleen. TLJ:stä alkoi prequel-vuodet mieleen tuonut kovaääninen kiistely siitä, onko Disney pilannut Star Warsin, ja sitä seuranneet elokuvat Solo ja TROS ovat pikemminkin kasvattaneet näin ajattelevien joukkoa kuin pienentäneet sitä. Kiinnostavaa kyllä, TROS:iin pettyi vuorostaan moni TLJ:stä tykännyt – minä esimerkiksi.

Mutta mitä tahansa mieltä The Last Jedistä tai koko jatkotrilogiasta elokuvina tai Star Wars -saagan episodeina katsoja onkaan, tosiasia on, että Rian Johnsonin elokuva ei pyri ”purkamaan” TFA:ta tai tekemään sen tapahtumia tekemättömiksi.

Brandon ja Markey eivät podcastissa perustele väitettään tarkemmin, mutta yleensä näin väittävät viittaavat The Last Jedin tapahtumista kolmeen seikkaan: Luke Skywalkerin eristäytyneisyyden syihin ja pettymykseen tämän luonteesta, Reyn vanhempien arvoituksen (ensimmäiseksi jääneeseen) selitykseen ja siihen, että trilogian pääroistoksi oletettu hahmo kuolee kesken oletetun tarinansa.

Luke Skywalker oli kuitenkin jättänyt galaksin ja ystävänsä taakseen itseensä pettyneenä jo niissä lauseissa, jotka hänestä lausuttiin Abramsin ohjaamassa ja Brandonin & Markeyn leikkaamassa The Force Awakensissa, ja ilmeisesti jopa George Lucasin omissa luonnoksissa jatko-osatrilogian lähtökohdiksi. Se, mitä Kylo TLJ:ssä lausuu ”saastaisista huumediilereistä”, ei todennäköisesti koskaan ollut tarkoitettu kokonaiseksi ja lopulliseksi vastaukseksi Reyn henkilöhistoriaan, koska se ei selittänyt Reyn näkyä loittonevasta avaruusaluksesta The Force Awakensissa eikä oikeastaan myöskään peilisalinäkyä The Last Jedissä – ja seuraava episodi tarjosikin taustalle aivan toisen selityksen.

Mitä taas Snokeen tulee; kyllä, hahmon kuolema oli yllättävä ja kyllä, näistä kolmesta käänteestä erityisesti se aivan varmasti yllätti myös hahmon luomiseen pari vuotta aiemmin osallistuneen Abramsin. Mutta voi! millaista kädenlämpöisyyttä elokuviltamme edellyttäisimme, jos juonenkäänteiden yllätyksellisyyttä pidettäisiin lähtökohtaisesti tuomittavana. Ei The Force Awakens elokuvana tai edes elokuvan tekijät haastatteluissa koskaan antanut meille taetta, että pääpahikselta vaikuttava hahmo todella sellainen olisi: katsojan kokemukset tämänkaltaisten tarinoiden kerronnasta siihen meitä tuudittivat.

Koska makuasioista toki voi kiistellä loputtomiin, katsojalla on oikeus pitää Rian Johnsonin (ja Lucasfilm-Disneyn) ratkaisuja huonoina. Moni katsoja olisi esimerkiksi halunnut nähdä The Last Jedissä sankarillisemman Luke Skywalkerin, joka olisi vähintään mököttämisensä päätteeksi palannut Reyn mukana galaksin olentojen ilmoille seikkailemaan vielä elokuvan lopun tai jopa seuraavankin ajan. Sen halun voin hyvin ymmärtää, ja samoin sen, että jo yksin siitä todennäköisesti juontaa mielipide, että uusi trilogia alkaa lupaavasti, mutta menee ”pilalle” keskimmäisessä osassa, jossa sen tietenkin pitäisi vasta kasvattaa kierroksia.

Mutta sellainen ei ollut se henkilöhistoria, jonka Johnson ja Lucasfilm Lukelle valitsivat. Väite siitä, että TLJ olisi pyrkinyt tekemään TFA:n aloittaman tarinan tyhjäksi (sen jatkamisen sijaan) ei kerrassaan pidä vettä, lausui sen sitten tyytymätön fani tai TFA:n leikkaaja. Mutta jos se on väärä väite, suorastaan väärinymmärryksen puolelle Brandon sen sijaan lipsahtaa jatkaessaan vielä väitettään itse leikkaamansa The Rise of Skywalkerin puolelle. Vertaus siitä, että TLJ on kuin jonkun toisen kirjoittama keskiosa Abramsin kirjoittamassa romaanissa, on nimittäin täysin pielessä.

Star Warsin jatko-osatrilogia kun ei ollut JJ Abramsin teos. Se oli kolmen elokuvan kokonaisuus, jonka aloittivat George Lucas ja kirjoittaja Michael Arndt, ja jonka ensimmäisen osan tekijäksi sittemmin palkattiin Abrams. Abrams kieltäytyi koko trilogian tekemisestä, eikä hänen siksi ollut koskaan tarkoitus kirjoittaa eikä ohjata useampia episodeja. Hänen ensimmäisen SW-pestinsä aikana oli kyllä tarkoitus laatia suunnitelmia trilogian kokonaisjuonesta, joten Abramsilla oli kaikki mahdollisuudet vaikuttaa siihen, miten Johnson tarinaa jatkaisi, mutta kaikesta päätellen tällaiset suunnitelmat jäivät ohuiksi. (Abrams on joka tapauksessa kreditoitu The Last Jedissäkin vastaavaksi tuottajaksi.)

The Force Awakensia tehdessä oli siis koko ajan tarkoitus, että Abramsin jälkeen viestikapulan poimisi Rian Johnson, joka kertoi ja ohjasi keskimmäisen osan. Päätösosan taas oli määrä syntyä samalla tavalla kolmannen miehen, Colin Trevorrown käsissä. Abrams palasi episodi IX:n tekijäksi vasta kun Trevorrow oli jättänyt tuotannon, ja vasta tällöin, Trevorrown version tarinan päätöksestä lentäessä käytännössä kokonaan roskikseen, alle kaksi ja puoli vuotta ennen trilogian päätösosan ensi-iltaa, Abrams alkoi miettiä, miten hän tarinan lopettaisi.

Vain tämän kaiken jälkeen meillä on käsissämme elokuvatrilogia, joista kaksi kolmasosaa on kirjoittanut ja ohjannut JJ Abrams (yhteistyökumppaniensa kanssa). Tottakai peruutuspeilistä meillä nyt on tarina, jonka alusta ja lopusta huolehti Abrams ja vain keskikohdan kirjoitti joku muu, ja tottakai näin jälkiviisaasti voidaan katsoa, että Abramsin olisi kannattanut alunperinkin ryhtyä töihin koko trilogian kanssa. Silloin me katsojat olisimme saaneet (niin hyvässä kuin pahassakin) yhden tekijän vision yhdestä tarinasta, eikä episodi IX:n kanssakaan olisi tullut sellaista kiirettä kuin nyt tuli.

Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että tämä vaihtoehtoinen tapahtumienkulku ei ole historia, jonka Rian Johnson olisi riistänyt Abramsilta, vaan se on historia, josta Abrams itse kieltäytyi The Force Awakensin aikaan. Brandonin vertausta käyttäen: hänellä oli kaikki mahdollisuudet ”kirjoittaa koko romaani” itse, mutta The Force Awakensin aikaan hän ei niin halunnut.

Surullisinta Brandonin ja Markeyn sammakkosanoissa on kuitenkin se, että pitkän Abrams-yhteistyösuhteensa vuoksi he eivät ymmärrä, että Abramsin The Rise of Skywalker on paljon epäonnistuneempi jatko The Last Jedille kuin TLJ oli The Force Awakensille. Se on paljon syyllisempi edeltäjäelokuvan tapahtumien ”purkamiseen” kuin TLJ oli, ulottaen käpälöintinsä jopa pieniin yksityiskohtiin: Kylo esimerkiksi korjaa edellisessä episodissa rikkomansa kypärän kaikesta päätellen aivan vain siksi, että Abrams tykkäsi kypärän designista. Mitään Kylon tarinaan liittyvää jatkuvuutta kypärään palaaminen ei ainakaan ilmennä.

TROS hylkää muutenkin lähes kaikki TFA:n ja TLJ:n tarina- ja henkilökaaret, ja erityisesti niissä kehitellyt teemat menneisyydestä oppimisesta, sankarillisuuden luonteesta ja kunkin oman paikan etsimisestä.

Siinä missä Rian Johnson otti The Force Awakensin tapahtumat, asetelmat ja cliffhangerit, ja kertoi niille rohkean jatkon (joka ei ollut kaikkien mieleen), Abrams ikään kuin kieltäytyi hyväksymästä The Last Jedin valintoja ja taivutti trilogian päättymään episodiin, jonka palat eivät sovi yhteen yhdenkään aiemman episodin kanssa. Hän keskittyi irrallisiin toimintakohtauksiin ja kaivoi pääpahikseksi haudasta keisari Palpatinen aivan kuin välttyäkseen tarttumasta Johnsonin vaikeimpiin cliffhangereihin kuten pimeältä puolelta pelastettavan Kylon/Benin asemaan pahan First Orderin itsevaltiaana. Reyn vanhempien arvoituksen ratkaisuksi hän sepitti vastauksen, joka ilmeisesti ei ollut sen paremmin Trevorrown, Johnsonin kuin Abramsin itsensäkään mielessä edellisiä episodeja tehdessä.

Kaikesta tästä huolimatta olen päätynyt ajattelemaan, että Abrams ei ole tämän tarinan pahis. Etenkin kun hän The Force Awakensin myötä on vastuussa myös suuresta osasta jatko-osatrilogian onnistumisia, alkaen vaikkapa konkreettisista näyttelijävalinnoista ja ulottuen epämääräisemmin määrittyvään ”taian palauttamiseen”. Ja etenkin kun Trevorrown version vuotanut käsikirjoitus todistaa, ettei sekään suinkaan olisi ollut saumattomasti sujuva päätösosa.

Itse asiassa olen samaa mieltä Brandonin ja Markeyn kanssa siitä, että Abramsin yksin kirjoittama ja ohjaama jatko-osatrilogia olisi varmasti ollut yhtenäisempi kokonaisuus kuin tämä toteutettu. Näihin elokuviin liittyvistä jossitteluista mahdottomimpiin kuuluu kysymys siitä, millaiset elokuvat olisimme sitten saaneet. Varmaa on nimittäin, että paitsi että Abramsin versio episodista VIII olisi eronnut Johnsonin ajatuksista, myös IX olisi tällöin toteutunut täysin toisenlaisena kuin millaisena Abrams nyt päätyi Johnsonin jälkeen sen tekemään. Snoke todennäköisesti olisi ollut elossa viimeisessäkin osassa, esimerkiksi.

Jatko-osatrilogian suuri epäonnistuminen oli kokonaissuunnitelman puute. Jälkikäteen ajatellen tuntuu aivan käsittämättömältä, että Disney-Lucasfilmin johdossa kuviteltiin, että ilman sellaista syntyisi viestikapulamaisesti vain kahden vuoden ensi-iltapäivien välein onnistunut kokonaisuus.

Se, mitä olisi pitänyt tehdä, on kutakuinkin se, millaisena tekeillä ollut tarina meille keväällä 2013 näyttäytyi. Silloinhan nimittäin kerrottiin, että vaikka Abrams ohjaisikin ainoastaan uusista elokuvista ensimmäisen, koko trilogian tarinakaarta kehiteltäisiin yhdessä tiimissä, johon kuuluisivat Abrams, Lucasin itsensä valitsema käsikirjoittaja Michael Arndt, Imperiumin vastaiskun kirjoittaja Lawrence Kasdan, neuvonantajan roolissa Lucas itsekin, hänen seuraajakseen valitsema kymmenien menestyselokuvien tuottaja Kathleen Kennedy ja vieläpä viimeksi mainitun perustama, nimenomaan jatkuvuuden ylläpitoon tähtäävä Star Warsin ja tarinankerronnan asiantuntijoiden muodostama ”tarinaryhmä”.

Jos jossain on tälle kaikelle vaihtoehtoinen historia jonka olisin halunnut toteutuvan, se on se, jossa noille kehittelyille olisi annettu enemmän aikaa.

Huvipuisto episodien välissä

Posted on 25/01/2019 by Aki Jörgensen

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, animaatiosarja Star Wars Resistance saavuttaa The Force Awakensin tapahtumat jo ensimmäisellä tuotantokaudellaan. Se tarkoittaa, että ensi syksynä sarjan toinen kausi ajoittunee jo aikaan The Last Jedin ja episodi IX:n välissä, mikä varmasti toimiikin sarjan katsojille yhtenä hyvistä hypesilloista kohti IX:n joulukuun ensi-iltaa.

Sarja ei tosin tähän mennessä ole ollut valtavan kehuttu eikö käsittääkseni suuri katsojamenestyskään (sikäli jos katsojamääriä nykyisinä suoratoiston aikoina mitataan ja ilmoitetaan luotettavasti). On myös valitettavan mahdollista, että Disney+-palvelu, jonka olisi määrä tuoda tämä ja näytelty The Mandalorian myös meikäläisten katsottavaksi, ei aukea Euroopassa vielä tänä vuonna. Se tarkoittaisi, että me suomalaiset emme pääse kokemaan sarjaa johdantona IX:lle vaikka haluaisimme.

Tässä kirjoituksessa käsittelemäni Star Wars -kerronnan muoto ei ole suomalaiselle fanille ainakaan tätä helpommin nautittavissa, eikä se edes kovin hyvin osu tämän blogin varsinaisen ytimen alueelle. Mutta on hyvä huomata, että Lucasfilmin suurissa suunnitelmissa myös huvipuistoissa kerrotaan samaa galaktista tarinaa ja ajatellaan samoja ensi-iltoja.

Star Wars: Galaxy’s Edge aukeaa Californian Disneylandissa tulevana kesänä ja Floridan Disney Worldissa syksyllä. Molemmat Galaxy’s Edget kuvaavat kaukaisen galaksin ulkolaidalla sijaitsevan Batuu-planeetan ”Black Spire Outpostia”, mistä seuraa, että nämä kaikki termit risteilevät parhaillaan markkinoinnissa ja ennakkohypessä.

Kyse on kokonaisesta ”Star Wars -maasta”, ei siis pelkästä vuoristoradasta. Huvikohde lupaa päästää matkailijat aitoon Star Wars -ympäristöön droidien ja alienien sekaan, ihmettelemään avaruusaluksia ja AT-AT -kävelijöitä. Luonteeltaan Black Spire on Mos Eisleyn kaltainen vanha kauppakaupunki: universumin sisäisen historian mukaan jopa hyperavaruusmatkailua vanhempi.

** BREAKING PICTURES **

Picture # 3 From the Disney Cast member magazine… pic.twitter.com/dyDDjZdnhk

— SWGalaxysEdge (@sw_edge) January 4, 2019

Käytännön huvipuistokokemuksena Galaxy’s Edge päästää lapset (ja ehkä lapsenmielisetkin) lentämään Millennium Falconia kuuden kävijän tiimeissä sekä osallistumaan (ajelumaisesti) First Orderin ja vastarinnan väliseen taisteluun. Sekä tietysti ihastelemaan tätä immersiiviseksi hehkutettua Star Wars -maailmaa, jossa luonnollisesti on mahdollisuus viettää aikaa kaukaisen galaksin olentojen kansoittamassa kahvilassa, jossa (Disneylandeille poikkeuksellisesti) myynnissä on myös miestä väkevämpiä juomia. Kunnianhimoa kuvaa, että tarkoitus ilmeisesti on, ettei alueella myydä ”tavallisia SW-tuotteita” – siis mitään, missä olisi Star Wars -logo – koska ei niitä myytäisi kaukaisen galaksin Batuullakaan.

Oma lukunsa tietysti on, kuinka sujuvasti tämä käy, kun jonottajia näihin iloihin todennäköisesti riittää. Yhä enemmän se epäilyttää, kun lukee huvipuistoja ymmärtävien huhuraportteja: kuuleman mukaan taisteluajelu kestää 28 minuuttia ja useissa Falcon-yksiköissä samanaikaisesti tapahtuvan lentelynkin kerrotaan haukkaavan tunnissa vain 1/4 siitä yleisömäärästä mitä esimerkiksi vanha Pirates of the Caribbean -ajelu vetää. Voi toki myös olla, että nämä tiedot ovat vanhentuneita, sillä varmasti Disneyllä myös tajutaan tämön kohteen kiinnostavuus. (Jälkimmäisessä linkatussa jutussa käsitellään muuten myös kunnianhimoisen interaktiivisen ajelun ongelmia: esimerkiksi haluavatko lapset todella, että Falcon voi mennä rikki, ja ajelu siten päättyä heidän taitojensa perusteella?)

Mutta palaan tarinankerrontaan ja siten tälle blogistille tutummalle alueelle. Batuu ja Black Spire Outpost poukkoilevat parhaillaan esiin myös kaikkialla missä Star Wars tällä hetkellä tapahtuukin, sillä Disney-Lucasfilm haluaa istuttaa huvikohteensa luontevaksi osaksi kuvitteellista galaksiaan – vaikka kyseinen lokaatio onkin siis alunperin sepitetty juuri huvipuistoja varten.

Anakin Skywalker ja tuleva suuramiraali Thrawn kohtasivat Batuulla jo viime vuonna Thrawn – Alliances -kirjassa. Lando mainitsi Black Spiren matkakohteena ohimennen Solossa. Tulossa on kokonainen oma Galaxy’s Edge –-niminen sarjakuvasarja lomakohteen taustatarinaksi. Epäilemättä Batuulla ovat pian sarjakuvien, kirjojen ja sarjojen puitteissa käyneet kaikki galaksin silmää tekevät.

Ja kun tämän kaiken siis kerrotaan olevan kanonista Star Wars -kerrontaa siinä missä vaikka animaatiosarjatkin, myös huvipuistokohde Galaxy’s Edge siis sijoittuu tiettyyn hetkeen saagan historiassa: episodien VIII ja IX väliin. Seuraavat kappaleet saattavat spoilata huvipuistokohdetta (lause, jota en olisi uskonut kirjoittavani).

Ajankohta on uusien elokuvien kannalta luonteva ja se tietenkin selittää, miksi Rise of the Resistance -ajelussa tosiaan käydään vastarinnan ja First Orderin välistä sotaa eikä kapinaliiton ja Imperiumin (ja kyynikot voivat taas huokaista, kuinka kaupallisesti kätevää olikin kierrättää edellisten sukupolvien rakastama asetelma uuteen trilogiaan näin entisellään).

Mutta jos mennään kirjaimelliseen kaanon-tulkintaan, tiedämme näin siis myös, että Batuulla käydään yksi näiden tahojen välisistä kahakoista episodien VIII ja IX välissä. Mikä vielä spesifimpää, tiedämme (Galaxy’s Edge -mainonnasta), että itse First Orderin johtaja Kylo Ren on tuolloin paikalla Batuulla. Hyvisten puolelta paikalla ovat ilmeisesti ainakin droidit C-3PO, R2-D2 ja BB-8 sekä Chewbacca (oletettavasti ilman Joonas Suotamoa).

Millennium Falcon -ajelussa paljastuu tiettävästi, että First Order on vallannut äskettäin Solossa nähdyn Corellian sota-alustensa tuotantoalustaksi. Kuulostaa juuri sukutietoisen Kylon metkulta! Vakavammin sanoen: tätä voi pitää Galaxy’s Edgen merkittävimpänä tiedonmuruna episodi IX:ää lähestyttäessä, vaikka Corelliaa siinä elokuvassa tuskin nähdäänkään. The Last Jedin lopussahan First Order on hiljattain menettänyt planeetankokoisen superaseensa ja sen lippulaivakin on katkaistu kahtia – mutta joillain muskeleilla sen galaksinvalloitus silti vain etenee.

Mutta jos tosiaan otamme huvipuistokohteen kirjaimellisesti kaanonina, tiedämme samoista lähteistä myös, että episodien VIII ja IX välissä Millennium Falcon oli lainassa animaatioista tutulla epäluotettavalla Hondo Ohnakalla, joka värväsi miehistökseen keitä tahansa kynnelle kykeneviä innokkaita. Tämä tuntuu jo vähän vaikeammin sulatettavalta tosiasialta, joten jään mielenkiinnolla odottamaan muita kanonisia mainintoja tämän tosiasian vahvistamiseksi. Ainakaan episodi IX ei tämän perusteella saisi antaa ymmärtää, että Falcon olisi ollut koko elokuvien välisen ajan tiivisti Reyn, Chewbaccan tai Leian kotialuksena. Kaiken kerronnan yhteen sitova kanonisuus on siitä konstikas juttu, että siinä on vain on- ja off-asennot!

Omasta mielestäni kiehtovinta olisi, jos Batuun ilmapiiri olisi osattu suunnitella galaksin ajankohtaa kuvaavaksi. Terroristijärjestö First Order on tuhonnut galaksin planeettainvälisen hallinnon, mutta vastarinta vahvistuu kaiken aikaa – tottahan tällaiset uutisotsikot vaikuttaisivat kauppa-aseman elämään! Entä kuiskittaisiinko kulmilla legendaarisen Luke Skywalkerin paluusta?

Toki huvipuistotarinankerrontaa on tehty ennenkin. En ole asiantuntija, mutta mieleeni ovat jääneet ainakin Disney-puistoissa esitetty, George Lucasin, Francis Ford Coppolan ja Michael Jacksonin 1980-luvun 3d-spektaakkeli Captain Eo ja Universal Studiosin T2-3D: Battle Across Time, joka oli Jimmy Cameronin ”minijatko-osa” Terminator 2:lle, mukanaan kaikki elokuvan pääosanäyttelijät. Galaxy’s Edgestä tekeekin poikkeuksellisen se, että se ei ole vain lyhytelokuvan kaltaiseksi tulkittava ajelu tai esitys, vaan kokonainen paikka, joka on sijaitsevinaan elokuvien tarinan sisällä.

Viimeinen kiinnostava tiedonmuru onkin tämä: Slashfilmin mukaan Galaxy’s Edge sijoittuu episodien VIII ja IX väliin vain toistaiseksi. Tarkoitus olisi, että matkakohde kehittyisi ja kerrottava tarina uusiutuisi jopa vuosittain.

Se tuntuu todella kunnianhimoiselta suunnitelmalta – vaikka en ole itse kokenut Disneylandin väkimääriä, voin nähdä sieluni silmin Galaxy’s Edgen jonon ulottuvan ensi kesästä parin vuoden päähän – mutta idea on kyllä loistava. Kun Star Wars -franchise asettuu viimeisen episodinumeroidun elokuvan jälkeen uuteen asentoon, Galaxy’s Edgen voi tuunata kuvaamaan galaksia joko seuraavan leffasarjan ajassa tai vaihtoehtoisesti vaikkapa kaikkein klassisimmassa ajassa episodien IV ja V välissä.

Tässä mielessä on varmasti kätevää, että kohteeksi on sepitetty uusi kaukaisen galaksin planeetta eikä Tatooinen, Hothin tai Jakkun kaltainen tietyissä episodeissa kiinni oleva lokaatio.

Vuosi episodi IX:ään: viiden kohdan toivelista

Posted on 20/12/2018 by Aki Jörgensen

Episodi IX:n ensi-iltaan on nyt vuosi. Sen pitäisi olla meillä keskiviikkona 18. joulukuuta 2019, pari päivää ennen amerikkalaista enskaria, kuten tapana on.

Viimeiseksi episodinumeroiduksi Star Wars -elokuvaksi tarkoitetusta leffasta on toki liikkeellä jos jonkinmoisia huhujakin – ovathan elokuvan kuvaukset jo pitkällä. Mutta en käsittele niitä nyt. Tässä spoilaamattomassa, spekulatiivisessa kirjoituksessa listaan viisi sisältökohtaa, jotka episodi ysissä kerrassaan täytyy käsitellä.

1. Skywalkerien sukusaagan loppu

Alkuperäisluoja George Lucas kutsui prequel-vuosien aikana ja niiden jälkeen kuusiosaista Star Wars -sarjaansa Anakin Skywalkerin eli Darth Vaderin tarinaksi. Se oli jälkikäteistä selittelyä siinä mielessä, että originaalitrilogia oli kyllä selvästi Luken eikä antagonistin tarina, ja siinä mielessä, että Lucas itsekin oli aikanaan ajatellut sarjansa voivan jatkua kolmanteen trilogiaan, jossa vanhentunut Luke siirtäisi valomiekan soihtuna eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Ja näinhän sitten tapahtuikin, Lucasin itsensä aloitteesta vieläpä – vaikkakaan ei hänen johdollaan.

Yhtä kaikki, nyt kun kolmas trilogia valmistuu ja sen on kerrottu olevan nimenomaan Skywalkerien suvun tarinan loppu, niin sitä sen juuri aivan ennen kaikkea täytyy myös olla. Miten muuten tahansa episodi IX tarinan päättääkin – kuinka käy Reyn, Kylon, Finnin ja galaksin, nousevatko jedit jälleen ja pussaako kukaan – niin elokuvan täytyy tuntua oikeutetulta lopulta Skywalkerien sukusaagalle. Siis aina alkaen Anakin Skywalkerin tragediasta, joka syöksi koko galaksin pimeisiin vuosikymmeniin ja päättyen tätä fanittavan tyttärenpojan Kylo Renin, galaksin uuden diktaattorin, sieluntilaan. Unohtamatta tietenkään siinä välissä olevaa sukupolvea, oikeamielisiä Lukea ja Leiaa, jotka pelastivat galaksin yhdestä pulasta ja isänsä pimeältä puolelta, mutta jotka eivät sittenkään onnistuneet saattelemaan yhteis- tai jedikuntaa kestävään kasvuun.

Ei ihan helppo tehtävä! Tilannetta tietenkin mutkistaa, että episodi IX:ään mennessä Luke on kuollut (mutta Mark Hamill mukana elokuvassa Voima-haamuna tai flashbackeissa) ja toisaalta Carrie Fisher on kuollut (vaikka Leia ei elokuvassa ole). Fisherin tiedetään olevan mukana elokuvassa aiempia ottoja kierrättämällä, mutta hänen osansa tapahtumien keskipisteessä ei olosuhteista johtuen varmasti ole niin keskeinen kuin sen piti olla (episodi IX:n piti olla Leian elokuva samaan tapaan kuin VIII oli Luken ja VII Hanin).

Kaikki tietenkin kietoutuu Kyloon eli Ben Soloon (Adam Driver), viimeiseen Skywalkeriin (sikäli kuin tiedämme). Kylon pahuus, tai käsitys ”välttämättömästä pahuudesta” galaksin vähäpätöisten pitämiseksi kurissa heidän itsensä tähden tai miten hän nyt sitten perusteleekin tekonsa itselleen, on hänen omalla vastuullaan, mutta silti myös seurausta hänen isoisänsä synneistä. Kylo ei vain tunnu tajuavan tai tietävän, että viimeisillä hetkillään Anakin Skywalker tajusi olleensa väärässä elettyään vuosikymmenet hyvyytensä tukahduttaneena Darth Vaderina.

Vähintään yhtä merkityksellisiä ovat Kylon suhde opettajaansa Lukeen ja äitiinsä Leiaan, joiden molempien kohtaamista hän tähän asti nähden perusteella pelkää. The Last Jedissä Kylo ei ollut valmis itse tappamaan äitiään, mutta antoi käskyjä, joiden toivoi johtavan tämän kuolemaan, jotta olisi voinut olla vapaa menneisyydestään. Enonsakin syliin hän halusi ammuttavan täyslaidallisen, jotta ei joutuisi tätä kohtaamaan.

Ja sitten meillä on Rey (Daisy Ridley): ainoa hahmo, joka aivan varmasti kohtaa Kylon kasvokkain episodi IX:ssä. Hahmo, joka ei varmaankaan enää paljastu Skywalkeriksi, mutta joka on silti päätynyt eräänlaiseksi manttelinperijäksi sekä Kylon isälle että enolle. Draamallisesti onkin melko todennäköistä, että Kylo ei selviä viimeisestä osasta hengissä – ja toisaalta melko luontevaa, että Rey selviää. Sillä eihän kukaan varmaankaan kuvittele, että episodi IX olisi kaukaisen galaksin kaikkien seikkailujen loppu. Skywalkerien suvun saagan loppu sen on ilmoitettu olevan.

2. Kokonainen kaukainen galaksi (kauan sitten)

Yksi uuden trilogian tähänastisista ongelmista on ollut se, että galaktisen konfliktin kokonaisuuden hahmottuminen on jätetty oheistarinoiden puolelle. Samaan syntiin syyllistyi Lucaskin, mutta ehkä ei hänkään näin pahoin. The Force Awakens selitti vain sivulauseissa, miksi galaksissa vaikutti olevan käynnissä edellisen sodan remake, jossa Leian johtama repaleinen joukko taas kamppaili valkohaarniskoitua fasistiarmeijaa vastaan. The Last Jedi jatkoi samasta tilanteesta ja piti katseensa melko tarkkaan samassa asetelmassa.

(Todellisuudessahan TFA:n alkuasetelmassa Uusi Tasavalta on galaksissa vallalla. First Order on muutamia vuosia sitten ilmaantunut, pieniä alueita hallussaan pitävä mutta vähävoimaiseksi luultu terroristi-/sotilasjärjestö, jonka kanssa Tasavalta erehdyksekseen on vältellyt avointa konfliktia. Vastarinta ei ole virallisesti osa Tasavallan heikkoa armeijaa, vaan epämääräinen sissiorganisaatio, joka yrittää kerätä tietoa First Orderin uhasta. TFA:n puolivälin planeettapräjäytys kääntää nämä vaa’at, ja vaikka First Orderin superase ehditäänkin laukaista vain kertaalleen, tuntuu galaksi ainakin välittömästi säikähtävän niin pahoin, ettei kukaan tule vähäväkisen Vastarinnan avuksi koko The Last Jedin aikana. Mutta tätä ei tosiaan itse elokuvista ollut helppo hahmottaa.)

Episodi IX:n alussa galaktiset voimatasapainot voivat olla millaisessa tilassa tahansa. First Orderin lippulaivakin kuitenkin kärsi edellisessä episodissa melkoisia vahinkoja, ja toisaalta Tasavallallakin pitäisi olla kaikenlaista rakenteellista voimaa olemassa, vaikka meille onkin kerrottu sen päälaivaston tuhoutuneen Hosnian Primen mukana. Seuraava episodi tapahtunee pitemmän aikaa edellisen jälkeen, joten armeijat ehtivät vahvistua puolin ja toisin. Minusta olisi oikeastaan virkistävää, jos episodi IX hyppäisikin aikahypyssään suoraan tasavertaisempaan konfliktiin tämän tutun altavastaaja-asetelman sijaan. Olisi Vastarinnan armeija ja First Orderin armeija, joiden välinen taistelu olisi jo pitkällä samaan tapaan kuin Kloonisodatkin jäivät suurimmaksi osaksi elokuvien ulkopuolelle. Silloin päätösosan draamalliset paukut voitaisiin säästää henkilöhahmojen konfliktin puolelle, jonne ne lopulta kuuluvatkin: tosiasiahan on, että emme me sitä jännitä, voittavatko tässä lopulta hyvikset vai First Order.

Mutta oli miten oli, hyvin tärkeää on, että episodi IX näyttää meille kokonaiselta tuntuvan galaksin. Sillä on siihen hyvät edellytykset, sillä niin sen prequeleistakin parhaiten teki juuri episodi III (sekä näyttämällä useampia planeettoja kuin mikään muu SW-elokuva että myös käsittelemällä muita osia enemmän sitä, kuinka vanha Tasavalta todella romahti Imperiumiksi).

Ja nyt kun prequelit puheeksi tulivat: syytä olisi, että IX myös tuntuisi tässä ’miljöömielessä’ lopetukselta paitsi uudelle trilogialle, myös sen yhdessä aiempien trilogioiden kanssa muodostamalleen kokonaisuudelle. Tähän mennessähän VII ja VIII ovat käyttäneet aikansa etäisillä planeetoilla, joita ei edes mainittu aiemmissa elokuvissa, ja jopa vanhojen elokuvien avaruusrodut ovat olleet uusissa elokuvissa harvassa. Väläys, tai edes maininta, Coruscantista, Naboosta, Kashyyykista tai vaikka Pilvikaupungista tekisi jo paljon.

3. Mitä Voima näytti Reylle

Tämä on uuden trilogian tärkein ns. avoin juonilanka. Ja ei, sitä ei suinkaan selitetty vielä The Last Jedissä.

The Force Awakensissa Luken valomiekka kutsuu Reytä luokseen. Kun tämä koskettaa miekkaa, hän näkee sarjan väläyksiä: itsensä lapsena itkemässä nousevan avaruusaluksen perään ja Kylo Renin ilkeine ritareineen sateessa ruumiskasan keskellä. Näkyjen keskellä häntä puhuttelevat monet kuiskaukset, mutta niistä erityisesti erottuvat Obi-Wan Kenobin sanat: ”Rey, these are your first steps”.

Kaikki Reyn näyssä huutaa yhä selitystä. Jos Reyn vanhemmat olivat todella vain juoppoja, jotka makaavat jo kuolleina Jakkun köyhäinhaudassa, kuten Rey itse viimeksi tunnusti Kylolle pelkäävänsä, miksi Voima muistutti häntä nousevasta avaruusaluksesta? Liittyikö Renin ritarien joukkomurhakohtaus Luken temppelin tuhoon, vaikkei se täysin täsmännyt TLJ:ssä ymmärrettyyn, vai oliko se ehkä sittenkin näky tulevaisuudesta – etenkin kun Kylo tuntui siinä katsovan Reytä, ja näiden välinen suhde tuntuu ylittävän ajat ja rajat Reyn Voima-näyn tapaan? Miksi juuri Obi-Wan puhutteli Reytä, eikä esimerkiksi miekan alkuperäinen haltija Anakin? Tai miksi valomiekka ylipäätään kutsui Reytä – onko hän(kin) näin jonkinlainen Voiman valittu, kuten jopa Snoke tuntui edellisessä osassa uskovan ja Luke epäilevän? Ja jos on, mihin hänet on valittu?

Voi olla, ettei kaikkiin näihin kysymyksiin saada vastauksia. Ohjaaja-kirjoittaja JJ Abramsilla on paha tapa heitellä tarinoihinsa juuri tämänkaltaisia avausarvoituksia ja jättää niihin vastaaminen muille. Nyt tarinaa on kuitenkin sattumankin oikusta päätynyt lopettelemaan juuri Abrams itse. Siinä sivussa sitä on pyöritellyt jatkuvuuden logiikasta erittäin kiinnostunut Lucasfilmin tarinaryhmä. Haluan uskoa, että siellä kyllä tiedetään näiden arvoitusten sekä kaipaavan vastausta että tarjoavan mahdollisuuksia sekä Star Warsin että Abramsin rakastamiin yllätyskäänteisiin. (Ja jopa Abramsin ideoima Lost selitti lopulta useimmat arvoituksensa yllättävänkin koherentisti…)

En edes yritä tarjota omia selityksiäni – vaihtoehtoisia internetistä kyllä löytyy. Mutta erityinen lemmikkiteoriani on, että tapahtui näyn Kylo-kohtaus sitten menneessä tai tulevassa, kyseisellä merkityksellisellä hetkellä myös Kylo näki/näkee Reyn.

4. Voiman pimeän ja valon välissä on tilaa

Voiman tasapainosta uuden trilogian ytimessä olen kirjoittanut pitkästi aiemminkin, kytkien sen ratkaisun toiveeni tuolloin myös Skywalkerien sukusaagan kokoon käärimiseen. Yritän olla toistamatta itseäni liikaa.

The Last Jedin suuri teema oli puolen valitseminen tilanteissa, joissa välinpitämättömyys tuottaa suurta vahinkoa. Siinä ohessa se käsitteli melkein koko kestonsa ajan hyvyyden ja pahuuden suhteellisuutta. Luke yritti opettaa Reylle uskomustaan siitä, että avain Voiman tasapainoon on asioiden etenemisessä omalla painollaan, ilman erityisiä ”jedejä” sitä voimaa käyttämässä (josta uskosta Reyn kohtaamisen myötä luopui). Kylo, joka tunnusti itsekin olevansa hirviö, näytti Reylle oman näkökulmansa Lukeen. Koko Rosen ja Finnin kasinoretki – TLJ:n aiheellisesti kritisoiduin osa – oli temaattisesti osa tätä samaa kuviota: siinähän todettiin (hieman turhankin saarnaavasti), kuinka kaunis kasinokaupunki on osa galaksin sotaisia ja sortavia rakenteita sekä kuinka inhottavat asekauppiaat toisaalta varustavat myös tarinan hyviksiä.

Konkreettisemmalla tasolla olen sitä mieltä, että olisi suuri virhe, jos viimeinen episodi palaisi esittämään yksiulotteisen hyvän Reyn taistelun yksiulotteisen pahaa Kyloa vastaan. Temaattisella tasolla katson, että viimeinen episodi ei voi sivuuttaa tätä harmauden tematiikkaa aivan kuin ei myöskään kysymyksiä Voiman tasapainosta, joka Anakinin piti alunperin ennustuksen mukaan saada aikaan. Nyt poissa ovat sekä Anakin että Luke, mutta jälkimmäinenkään ei ollut viimeinen jedi. Rey on ensimmäinen uusista, kuten Luken piti olla aikanaan, mutta millaisista uusista?

Tähän liittyen on mainiota, että The Last Jedi jätti meille erään alleviivatun avoimen juonilangan: Luken kolmannen oppitunnin Reylle. Elokuvan ensi-illan jälkeen olemme tosin oppineet, että kolmas opetus kirjoitettiin ja kuvattiinkin, ja se löytyy bluray-julkaisun poistetuista kohtauksista, mutta valmiissa elokuvassahan sitä ei ole. Sen sijaan siinä Luke tosiaan korostaa perustelevansa Reylle opetushaluttomuutensa kolmella oppitunnilla. Toista oppituntiakin Luke erikseen kutsuu toiseksi oppitunniksi. Siispä IX:ssä olisi haamu-Luke ja Rey voisivat hyvin käydä keskustelun vaikkapa Kylon mahdollisuuksista palata valoon, ja tämä keskustelu voitaisiin nimetä ”kolmanneksi opetukseksi”.

5. Miten niin herätyskello soi?

En ole varma, uskallanko edes toivoa tähän enää palattavan, mutta minusta kyllä pitäisi.

Uuden trilogin avausosan nimi oli The Force Awakens, ’Voima herää’. Metatasolla se oli tietysti otsikko, joka implikoi Star Wars -franchisen paluuta, ehkä jopa uhoten ylemmyyttä prequeleihin nähden. Mutta se ei ollut vain metaotsikko, koska sanat lausutaan elokuvassakin: ”On tapahtunut herääminen, tunsitko sen”, kysyy Snoke Kylolta.

Mikä siis oli tuo herääminen? Se ei ollut Reyn herääminen Voimaan, sillä se tapahtuu elokuvassa vasta paljon myöhemmin. Tuon episodin Visual Dictionary –kirjan mukaan kyseessä oli itse asiassa erillinen ”turbulenssi” kosmisessa Voimassa, joka tapahtui Finnin ja Reyn tavatessa Jakkulla. Voima oli ollut hiljaa Luken katoamisen jälkeen, mutta nyt siinä tuntui voimakasta väreilyä. Kummallisen konkreettista, mutta samalla salamyhkäistä!

Tämä voidaan sivuuttaa episodi IX:ssä täysin – tai se voidaan kytkeä halutulla tavalla Reyn erityisyyteen tai Voiman tasapainoon. Yhtä kaikki, uuden trilogian päätösosan ohjaa nyt mies, joka mitä todennäköisimmin nimesi avausosan näin (tai ainakin oli mukana nimeämässä). Ja periaatteessa kai kuitenkin pelkään enemmän IX:n onnistumisen puolesta koko saagan lopettajana kuin tämän oman trilogiansa lopettajana…

Näiden lisäksi olisi toki helppo jatkaa listaa pienemmillä toiveilla.

Luonnollisesti kaikkien päähahmojen – Reyn ja Kylon lisäksi siis ainakin Finnin ja Poen – hahmokaarien pitää päättyä tyydyttävästi. Huomaan myös haluavani Reyn seikkailevan kaikkien hahmojen kanssa elokuvan aikana: uuden trilogian hahmot ovat aina parhaimmillaan yhdessä Reyn kanssa.

Kuulisin mielelläni hieman lisää Snokesta ja Ben Solon kääntymisestä pimeälle puolelle, vaikka pelkään sen jäävän oheistarinoiden puolelle. Haluaisin joko Chewien tai Landon kohtaavan Kylon, koska Leia ei siihen ulkoelokuvallisista syistä enää pysty. Haluaisin haluaisin haluaisin Anakinin haamun tulevan sanomaan tyttärenpojalleen suorat sanat, mutta arvaan, etten saa.

Toivon elokuvalle hieman rauhallisempaa rytmiä kuin mitä Abrams yleensä elokuvissaan toimittaa. Siitä huolimatta tahtoisin myös ison luokan avaruushävittäjätaistelun ja tietenkin myös komean, tunteikkaan valomiekkataistelun.

Palan halusta nähdä, millaisiin rooleihin elokuvaan ovat mahtuneet niin monet Matt Smithin ja Dominic Monaghanin kaltaiset tunnetutkin uudet näyttelijät. Soisin elokuvaan mahtuvan myös yhden avoimen rakkaussuhteen, kun uudet Star Warsit ovat tähän asti käsitelleet tyttö-poika-juttuja niin kategorisen frendipohjalta. Olisin riemuissani, jos se rakkaussuhde olisikin poika-poika-juttu, koska en kyllä enää usko Poe Dameronia heteroksi vaikka mitä sanoisitte.

Ja voi, ah ja voi! miten toivonkin Leian roolin olevan edes toimiva kompromissi mahdottomasta tilanteesta.

Mutta katsotaan nyt vuoden kuluessa, mitä saan. Sitä paitsi teidän toiveenne voivat olla omiani parempia!

The Last Jedi oli venäläisten bottien uhri, mutta etenkin venäläisten bottien kaverien uhri

Posted on 03/10/2018 by Aki Jörgensen

Niin vain 2010-luvun Star Wars -elokuvista suosikkini on jo kohta vuoden ikäinen, ja edelleen huomaan kirjoittavani tähän blogiin sen vastaanoton aiheuttamasta kuohunnasta. Kun sen jälkeen on saanut ensi-iltansa jo toinenkin Star Wars -elokuva, olisin todellakin kuvitellut meidän päässeen jo kauan sitten ohi The Last Jedi -reaktioista, ja että joku korkeintaan kokisi tässä vaiheessa aiheelliseksi huomauttaa minulle alkulauseen kaltaisen heiton jälkeen pitäneensä itse The Force Awakensista tai Rogue Onesta enemmän. Siihen taas minä voisin tuumata, että mikäpä siinä, ja tästä voisimme jatkaa keskustelemaan näiden elokuvien yksityiskohdista. Onhan kuitenkin aiemminkin ollut niin, että yksi tykkäsi Jedin paluusta, toinen Sithin kostosta, eikä siitä tarvinnut fanikunnan sisäistä sotaa käydä!

The Last Jedin vastaanotosta on totisesti kirjoitettu paljon. Jonkin verran minäkin tässä blogissa (vaikkapa tässä merkinnässä). Nyt siitä on kuitenkin kirjoitettu yksi akateeminen tutkimuskin, ja se voima, jolla tuosta tutkimuksesta kertovia uutisia lähipäivinä julkaistiin, puhumattakaan siitä tavasta, jolla noita uutisia kommentoitiin, kertoo omaa kieltään siitä, missä tilassa keskustelu tosiaan yhä on. Surullisen yllätyksetöntä on, että nämä uutiset saavat peräänsä kommentteja, joissa kieltäydytään uskomasta koko uutisesta sanaakaan ja pauhataan The Last Jedin surkeuden itsestäänselvyyttä aivan kuin se todella olisi ollut universaalisti inhottu taloudellinen floppi (se ei ollut kumpaakaan, mistä kertoo sekin, että Disney jatkoi juuri Lucasfilmin toimitusjohtajan ja näiden elokuvien tuottajan Kathleen Kennedyn sopimusta kolmella vuodella).

Mutta sanonpa minäkin nyt silti sanaseni nimenomaan tuosta tutkimuksesta, sillä aika monesta nettijutusta saa ainakin nopeasti lukien väärän kuvan sekä tutkimuksesta että sen esittämistä väitteistä. Yhdysvaltalaisen Morten Bayn tutkimus ei suinkaan väitä – niin kuin moni nopeasti kirjoitettu uutisotsikko väitti – että yli puolet The Last Jedin vihaajista olisi pelkkiä trolleja. Vielä vähemmän se väittää, että puolet netissä kuluvana vuonna nähdystä TLJ-kritiikistä tulisi venäläisiltä boteilta. Sen sijaan se kyllä väittää näiden molempien liittyvän soppaan.

University of Southern Californian tutkija Morten Bay siis tutki ohjaaja-kirjoittaja Rian Johnsonille Twitterissä osoitettuja The Last Jedi -viestejä. Aineisto oli yli tuhat twiittiä, jotka Bay karsi hieman alle tuhanteen siten, että kukin twiitti edusti eri käyttäjätiliä. Bay tunnitsi twiittien joukosta fanireaktioiksi naamioitua poliittista viestintää, jolla pyrittiin todellisen Star Wars -elokuvakritiikin sijaan joihinkin aivan muihin tarkoituksiin. Edelleen näiden viestijöiden lomasta Bay erotti myös venäläisiltä boteilta vaikuttavia kommentoijia, jotka sitten pääsivät monen tutkimuksesta kertovan uutisen otsikkoonkin.

Bay on tuore Ph.D. eli tohtorismies viestinnäntutkimuksen alalta, mutta The Last Jedi -tutkimus ei vertaudu meikäläisiin väitöskirjoihin: ainakin nyt netissä julkaistu versio on vain reilu kolmenkymmenen sivun laajuinen, jollaisena se ei oikeastaan vastaa edes suomalaisen yliopiston viestinnäntutkimuksen gradua. En myöskään pidä tutkimuksen metodia ihan väitöstutkimuksen tasoisena: Bay jaotteli 967 eri twiittaajan viestiä ensin TLJ-suhteessaan positiivisiin, negatiiviiin ja neutraaleihin ja teki sen jälkeen päätelmiä twiittaajista heidän muuta Twitter-viestintäänsä tutkimalla. Sitä en kuitenkaan vähättele, että on tuossakin analyysissa urakkaa ollut!

Analysoiduista 967 twiitistä, jotka siis tulivat 967 eri Twitter-tililtä, 206 oli negatiivisia. Siis vain 22 prosenttia Johnsonille viestineistä kirjoittajista vihasi elokuvaa. Näistä 206:sta hieman yli puolet Bay luokitteli poliittisesti motivoituneiksi: viestien kirjoittajat vaikuttivat joko poliittisilta aktivisteilta, konflikteja tahallaan hakeilta trolleilta tai valetileiltä. Kääntäen siis hieman alle puolet kritiikistä tuli Bayn mukaan ”oikeasti” elokuvaan tyytymättömiltä faneilta.

Venäläisiä botteja, jotka liikkuivat monen tutkimusta käsittelevän nettijutun otsikossa, Bay uskoo löytäneensä 967 TLJ-twiittaajan joukosta vain 16 kappaletta. Se ei ole kovin paljon, sillä kaikki kai tietävät netissä huijaritileja heiluvan. Näin numeroiden perässä voi myös alleviivata sitä tosiasiaa, että Bayn otanta ei siis edes yritä käsittää kaikkea internetissä tai edes Twitterissä käytyä TLJ-keskustelua: aineisto kun koostuu ainoastaan juuri Rian Johnsonille suunnatuista twiiteistä.

Tutkimuksen ydin ja pihvi ei siis ole siinä, että internet olisi täynnä täysin epäaitoa TLJ-vihaa. Morten Bayn tärkein havainto on, että huomattava osa (tämän tutkimuksen aineistossa jopa puolet) näkyvästä TLJ-vihasta kumpusi jostain muusta kuin elokuvasta itsestään. Bay yhdistää tutkimuksessaan nämä faniargumenteiksi naamioidut viestit yhdysvaltalaisen äärioikeiston ja venäläisten nettitrollien viestintään muissa, avoimen poliittisissa aiheissa. Edelleen hän päättelee, että Star Wars -elokuvaa todella käytettiin yhtenä monista aseista yhtäältä mielipidesodassa konservativismin puolesta ja toisaalta yleisen länsimaisen eripuraisuuden luomiseksi. Nämä ovat myös Venäjän trollitehtaiden tavoitteita, vaikka monet Bayn analysoimista viesteistä siis tulivatkin aivan oikeilta ja vieläpä länsimaisilta ihmisiltä.

TLJ-keskustelua tiiviisti seuranneena Bayn havainnot eivät yllätä minua. Vihaisimmat reaktiot olivat alusta alkaen vähintäänkin samansävyisiä kuin ovat maailmanrauhaa uhkaavan valehtelijan Donald Trumpin puolustajien tai maahanmuuton ja tasa-arvon kiivaiden vastustajien argumentit. Aivan konkreettisestikin nämä puheet kietoutuivat toisiinsa niissä viesteissä, joissa Star Warsia syytettiin naisten (joko tuottaja Kathleen Kennedyn tai elokuvan naishahmojen) pilaamaksi, kun näyttelijä Kelly Marie Tran kiusattiin ulos sosiaalisesta mediasta tai haukkumasanavalinnoissa, kun ohjaaja Rian Johnsonia toistuvasti haukuttiin homoksi, kun moisen elokuvan meni tekemään.

Ehkä koomisinta sopassa oli amerikkalaisen oikeiston pilkkasanalyhenteen SJW:n (social justice warrior) valjastaminen kuvaamaan nimenomaan näitä ”Star Warsin pilaajia”, kun sanojen konkreettinen merkitys – siis yhteiskunnallisen tasa-arvon ja oikeuden tavoittelija – on kutakuinkin sanakirjakuvaus jedeistä ja Star Wars -sarjan sanomasta. Tai ehkä se oli koomisen sijaan kuvaavinta, siis siinä mielessä, että se kuvaa tätä puhetapaa käyttävien ymmärrystä Star Wars -elokuvista yleensäkin. Baykin kirjoittaa tutkimuksessaan, että Star Wars on itse asiassa aina ollut aatteellisesti (amerikkalaisittain) hieman keskustasta vasemmalla, mutta osa yleisöstä tuntuu tajunneen sen vasta The Last Jedin kohdalla, ja ratkaisee tämän kognitiivisen dissonanssin syyttämällä Kathleen Kennedyä ja Rian Johnsonia ikään kuin nämä olisivat kahdestaan vasta juuri äsken sen vasemmalle siirtäneet. Esimerkiksi minun oli viime joulukuussa ensin todella vaikea ymmärtää, mikä juuri The Last Jedissä monet niin varpailleen sai, kun sen tasa-arvoa ja rakkautta edistävät viestit ovat kuitenkin aivan keskeisiä myös niissä vanhoissa SW-elokuvissa, joita kiihkeinkin ”Ruin Star Wars” -propagoija antaa ymmärtää rakastavansa. (Vaikka naisiahan niiden vanhojen episodien sankareina ei kyllä liikaa ollut, että ehkä se juuri sitten olikin joillekin liikaa.)

Mutta. Palaan toistamaan itseäni parin kappaleen takaa: mikään tässä ei tarkoita sitä, etteikö The Last Jedistä saisi myös olla pitämättä. Itse asiassa olen todella pahoillani niiden oikeiden fanien puolesta, joiden TLJ-tyytymättömyys todella perustuu elokuvaan itseensä: esimerkiksi vaikka elokuvan juoneen tai yksityiskohtana erimielisyyteen siitä, millaisen vanhentuneen Luke Skywalkerin he olisivat halunneet valkokankaalla nähdä. Se ei tee heistä botteja, trolleja, äärioikeistolaisia eikä tasa-arvon vastustajiakaan, vaikka heidän sanansa voivat sekoittua tuollaisiin ääniin.

Bayn tutkimuksesta kannattaa kuitenkin ottaa se oppi, että tällaistakin keskustelua populaarikulttuurin äärellä tässä meidän ajassamme todella liikkuu – ja että tällaistenkin voimien aseeksi voi joutua myös tahtomattaan, jos nimittäin ajatellaan, että pelkkä kiistely yhden Star Wars -elokuvan naishahmoista todella palvelee joidenkin tahojen poliittisia agendoja. Aiempina, viattomampina aikoina kukaan ei (kuuluisan pilakuvan mukaan) voinut tietää, oliko toinen nettikeskustelija todellisuudessa koira. Nykyisin on yhä vaikeampaa tietää, milloin keskusteluissa on koira haudattuna.

Kohti episodi IX:ää: Tarvitsemme tasapainoa

Posted on 15/08/2018 by Aki Jörgensen

Nyt kun episodi IX:ää jo kelpo vauhtia kuvataan, lienee korkea aika kirjoittaa siitä, mitä episodinumeroidun saagan lopetukselta toivon. Toki olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, erityisesti tässä blogimerkinnässä, jossa sen otsikon mukaan oli kyse ennustuksistani episodi IX:stä, erityisesti hahmojen kohtaloista.

Ennustukset nyt sikseen. Nyt aion esittää vaatimuksia.

Tässä kirjoituksessa kuitenkin vasta niistä ensimmäisen. Kyseinen vaatimus liittyy aivan perinpohjaisen oleelliseen kysymykseen, joka kumpuaa siitä, että episodi IX todella on episodi IX: ”Skywalkerien saagan viimeinen osa”, kuten kuvausten alkamisesta kertova virallinen tiedotekin linjasi. En kysyisi tätä kysymystä, enkä esittäisi tätä vaatimusta, jos uusi trilogia olisi otsikoitu ilman niitä episodinumeroita, esimerkiksi The Force Awakens -trilogiaksi, ja siten brändätty kokonaan uudeksi tarinaksi tai jatko-osaksi samassa galaksissa.

Mutta en esitä tuota kysymystä vielä. Sen sijaan lihavoin nyt tuon vaatimuksen: Episodi IX:n täytyy palauttaa tasapaino Voimaan.

tpm-jedi-council

Kun Star Wars -sarja oli kuuden elokuvan sarja, George Lucas sanoi sen olevan ennen kaikkea Anakin Skywalkerin tarina. Näin siitä huolimatta, että originaalitrilogia oli kyllä aina Luken, ei Vaderin tarina. Erityisesti alkuperäisleffa A New Hopessa eli episodi IV:ssä Vader on suurimmaksi osaksi taustalla, eikä edes kohtaa protagonisti Lukea lukuun ottamatta lopun avaruustakaa-ajoa Kuolemantähden kuilussa.

Lucasin myöhemmin toteuttama prequel-trilogia oli tietenkin Anakinin tarina. Se oli tarina pojasta, jonka Voima itse vaikuttaa siittäneen maailmaan, ja jonka sanotaan olevan ennustuksen valittu, joka toisi tasapainon Voimaan. Poika on kuitenkin myös ihminen, joka lankeaa vallan ja voiman kiusaukseen tunnetuin seurauksin. Tämän tarinan kautta originaalitrilogiakin toki muuttaa luonnettaan: prequelien kautta katsottuna Luken tarina ei ole enää vain maalaispojan kasvutarina, vaan se on nimenomaan isänsä pojan kasvutarina.

Sithin kostossa Lucas kirjoitti Yodan sanomaan Anakista, että ”ennustus ehkä väärin tulkittu on”. Star Wars -elokuvien kaiken avaruustaistelun ja tehosteiden alla piilevästä kompleksisuudesta kertoo paljon, että Star Wars -fanit ovat väitelleet jo vuosikymmeniä siitä, mistä koko tasapainon ennustuksessa oikeastaan oli kyse ja jopa siitä, oliko ennustuksen valittu ehkä sittenkin Luke eikä Anakin. Tarinan luoja Lucas ei, tavoilleen uskollisesti ja mielestäni viisaasti, ole halunnut antaa aivan suoraa vastausta omasta näkemyksestään, mutta on kyllä sanonut, että valittu oli kaikesta huolimatta Anakin.

Minä olen tulkinnut asian kuusiosaisen Star Wars -elokuvasarjan puitteissa näin.

Anakin Skywalker oli valittu, jonka kohtalo oli tuoda tasapaino Voimaan. Myös Yoda oli silti oikeassa; ennustusta tulkittiin väärin. Anakin Skywalkerin kohtalo oli nimenomaan kääntyä pimeälle puolelle, nimenomaan muuttua Darth Vaderiksi, nimenomaan auttaa keisaria tappamaan jedit. Mutta yhtä lailla hänen kohtalonsa oli lopulta palata Anakin Skywalkeriksi ja tuhota myös sithit heittämällä keisari Palpatine alas (toisen) Kuolemantähden (toisenlaiseen) kuiluun. Prequel-trilogian jedit ilmeisesti uskoivat, että tasapaino olisi tarkoittanut entisen yhteiskuntajärjestyksen uutta kukoistuskautta ja ehdottomasti sithien uhkan väistymistä, mutta sen sijaan se tarkoittikin tabula rasaa.

Ennustus tasapainosta – jonka Lucas tietenkin tässä tosimaailmassa kirjoitti saagaansa vasta kauan originaalitrilogian jälkeen, sillä se mainittiin ensimmäisen kerran Pimeässä uhassa vuonna 1999, ei kuitenkaan toteutunut yksin Anakinin ansiosta. Siihen tarvittiin hänen poikansa Luke. Originaalitrilogian aikana Lukella oli mahdollisuus tehdä kaikki isänsä virheet uudelleen (ripustautua liian pitkälle ystäviinsä, antaa periksi vihalleen pahuutta kohtaan), mutta hän löysi paremman tien. Parempaan tiehen kuului, että Luke ei myöskään totellut opettajiaan Yodaa ja Obi-Wania, jotka uskoivat galaktisen konfliktin lopun koittavan vain jos poika onnistuisi surmaamaan Vaderin ja keisarin. Sen sijaan Luke ymmärsi lopputaistelun hetkellä, että myös tuo tie olisi lopulta johtanut pimeälle puolelle. Luke lopetti taistelun, nousi pystyyn ja ilmoitti keisarille olevansa ”jedi kuten hänen isänsä aiemmin” – ja sai samalla Darth Vaderin viimein ymmärtämään virheensä. Tuolla Jedin paluun komeimmalla hetkellä Luke pelasti isänsä, sallien tämän samalla toteuttaa prequel-trilogian ennustuksen. Sillä kuten eräässä elokuvassa hiljattain sanottiin, näin myyttisten tarinoiden suuret voitot todella saavutetaan: ei tuhoamalla sitä, mitä vihaamme, vaan pelastamalla sen, mitä rakastamme.

rotj-luke-hand

Tämän vuoksi pidin aina hieman vääränä Lucasin itsepintaista ajatusta siitä, että kuuden elokuvan Star Wars -sarja olisi ollut kokonaisuutena nimenomaan Anakinin tarina. Pikemminkin se oli minusta Anakinin ja Luken trilogioiden muodostama kokonaisuus. Olen kuitenkin antanut Georgelle luvan olla tästä eri mieltä kanssani.

Joka tapauksessa Lucasin on itsensäkin täytynyt tähän päivään mennessä muuttaa mielensä.

Nimittäin kun Lucas muutti mielensä siitä, että Star Wars -elokuvien määrä jäisi kuuteen, ja päätti sittenkin käynnistää jo 1970-luvulla pohtimiensa episodien VII-IX tuotannon, hän käytännössä tuli myös luopuneensa ajatuksesta Star Warsista Anakinin tarinana. Riippumatta siitä, millaisen jatko-osatrilogian Lucas itse olisi tehnyt – ja tästäkin minun on ollut tarkoitus kirjoittaa jo pitkään, mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe – hänenkin versionsa olisi nostanut päähenkilöiksi uudet hahmot. On niin ikään vaikea kuvitella, että hänenkään kirjoittamassaan versiossa uudesta trilogiasta olisi käsitelty Anakin Skywalkeria sen enempää kuin tässä toisten hänen jälkeensä toteuttamassa: kolmannen sukupolven Skywalker on Kylo Ren, joka ihannoi Vaderia, ja uudessa trilogiassa on proosallisella tasolla hyvin pitkälle kyse siitä, mitä oikeastaan tapahtui Jedin paluun jälkeen eli sen jälkeen, kun Darth Vader oli tyhjentänyt galaksin sekä jedeistä että sitheistä.

Olen sitä mieltä, että originaalitrilogia muuttaa saagan sisäistä merkitystään uuden trilogian myötä jopa enemmän kuin se muutti sitä prequelien myötä. Nyt tulemme viimein perinpohjaisen oleelliseen kysymykseen, josta vihjasin kirjoituksen alussa. Se kysymys kuuluu:

Jos Star Wars -elokuvat eivät olleetkaan kuuden elokuvan tarina, jonka lopussa valittu toteuttaa ennustuksen, tuo galaksiin tasapainon ja antaa hänen poikansa jatkaa kohti parempaa maailmaa, mistä tässä yhdeksän elokuvan tarinassa silloin on kyse?

Tai toisin sanoen: mikä lopulta perustelee, että uusi trilogia tosiaan muodostaa suuren saagan episodit VII-IX, eikä esimerkiksi vain samaan galaksiin sijoittuvaa ”The Force Awakens -trilogiaa”?

luke-vii

”Monien vuosien ajan olikin tasapaino”, Luke Skywalker (Mark Hamill) huokaa The Last Jedissä.

”Sitten näin Benin. Siskoni pojan, jolla oli tuo mahtava Skywalkerien veri. Ja hybriksessäni kuvittelin, että voisin opettaa häntä, siirtää hänelle vahvuuteni”, Luke jatkaa, ja kertoo Reylle (Daisy Ridley) perustaneensa jeditemppelinsä vasta tuolloin.

Tässä ollaan jo merkittävästi eri linjalla kuin sillä, millä Luken perinteisesti (esimerkiksi vanhassa expanded universessa eli Legends-kaanonissa) katsottiin olevan. Luke Skywalker ei alkanutkaan kouluttaa uusia jedejä pian Jedin paluun jälkeen, vaan vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, Ben Solon (Adam Driver) lähestyessä aikuisikää. The Last Jedissä Luke antaa ymmärtää, että hänen ei alunperin ollut tarkoitus kouluttaa jedejä lainkaan, ja että hän nyt katuisi, että edes yritti. Että galaksi oli tasapainossa Ahch-Ton saaren luonnon kiertokulun tapaan silloin, kun jedejä nimenomaan ei ollut.

Uusi trilogia on jo tarjonnut meille toisenkin tasapaino-maininnan: heti alkajaisiksi. Jedien perinnön vaalija Lor San Tekka (Max von Sydow) sanoo Poe Dameronille aivan The Force Awakensin alussa, ettei ”tasapainoa voi olla ilman jedejä”. Tulkinta on siis aivan päinvastainen kuin Luken.

luke-artoo-jedi-massacre

Luke on kuitenkin tulkinnassaan väärässä, kuten hän The Last Jedissä oppii. Tasapaino – mitä sillä sitten tarkoitetaankin! – ei tuhoudu siksi, että Luke Skywalker opettaa joillekin Voiman käyttöä. Se saattaa olla uhattuna siksi, että noista oppilaista yksi käyttää kykyjään kammottavan hirmuhallinnon edistämiseksi, mutta on turha kuvitella, että Luke voisi täysin estää pimeän puolen käyttäjien olemassaolon kieltäytymällä opettamasta kenellekään mitään hyvästä puolesta. Itse asiassa Voiman käyttäjiä on galaksissa joka tapauksessa – esimerkiksi keräämässä romuja Jakkun autiomailla ja lakaisemassa talleja Canto Bightissa – eikä tasapaino ole sen vuoksi iäksi menetetty.

Samoilla linjoilla tuntuu olevan myös Maz Kanata, joka ei käytä sanaa tasapaino, mutta joka puhuu The Force Awakensissa ”ainoasta taistelusta”, jota käydään aina pimeyttä vastaan, vaikka pimeyden kasvot vaihtuvat. Vaikka Maz siis pitää taistelua päättymättömänä, hänenkin mielestään pimeyttä vastaan on silti jaksettava taistella. Niinpä vanha piraattirouva kannustaa lyhyen, mutta tärkeän kohtaamisen Finniä valitsemaan puolensa ja Reytä matkallaan kohti Lukea. Tämän teeman näen jatkuvan The Last Jedissä, jossa Mazin paikan Finnin omatuntona ottaa Rose.

tfa-maz-rey

Mutta jos ennustuksessa tasapainosta ei ollut kyse siitä, että jedien ja sithien joukkotuhon jälkeen Luken olisi ollut määrä alkaa suit sait kouluttamaan uusia ja parempia jedejä (kuten perinteinen tulkinta kuului) eikä siitä, että galaksi on paremmin tasapainossa ilman jedejä tykkänään (kuten Luke itse The Last Jedin mukaan uskoi), mistä siinä sitten oli kyse? Etenkin kun The Force Awakensin ja The Last Jedin maininnat tasapainosta antavat ymmärtää, että uuden trilogian tekijät (ohjaaja-kirjoittajat JJ Abrams ja Rian Johnson sekä Lucasfilmin kerrontaa ohjaava tarinaryhmä) eivät ole unohtaneet Lucasin prequeleissa esittelemää ennustusta.

Uuden trilogian faneista ainakin niin sanotuilla Reyloilla on tähän yksi vastaus. Monet Reyn ja Kylon ”shippaajat” – jotka uskovat, että Kylo kääntyy viimeisessä episodissa kohti valoa Reyn rakkauden vuoksi ja sen ansiosta – uskovat, että kun nämä kaksi ovat ratkaisseet galaktisen sotilaallisen konfliktin, he lähtevät etsimään uutta, tasapainoisempaa jediyttä.

Tämä loppuratkaisu on mahdollinen, vaikka mitenkään varma se ei kyllä ole. Minäkin tulkitsen Kylon katseen The Last Jedin lopussa sanovan, että tämä tietää valinneensa Snoken valtaistuinsalissa väärin. Samalla minusta tuntuu, että Kylolla nimenomaan oli The Last Jedissä niin hyvä mahdollisuus valita oikein, että kirjoittajat saavat totisesti tehdä parastaan, jotta onnistuvat tarjoilemaan meille IX:ssä First Orderin itsevaltias Kylon, joka sitten kuitenkin uskottavasti siinä vaiheessa palaisi täysin takaisin valoon.

Jonkinlaiseen tasapainon löytymiseen valon ja pimeän välillä tuntuu myös viittaavan uuden trilogian mysteereistä suosikkini, tämä The Force Awakensin romanisaation alkulehtien arvoituksellinen runo:

First comes the day
Then comes the night.
After the darkness
Shines through the light.
The difference, they say,
Is only made right
By the resolving of gray
Through refined Jedi sight.

―Journal of the Whills, 7:477

Runo on nerokkaasti kirjoitettu: siitä on todella vaikea saada selvää, mitä sanoilla lopulta edes tarkoitetaan. Siten se todennäköisesti sopiikin lopulta yhteen minkä tahansa episodi IX:n loppuratkaisun kanssa.

Jos runoa on tulkittava ennustuksena, kenties jatkona prequel-trilogian ennustukselle tasapainosta, missä ensinnäkin on runon alkupiste (first): milloin koitti päivä, jota seuraa pimeä, jonka jälkeen paistaa valo? Oliko ensimmäinen päivä ehkä prequeleja edeltävä jedien vanha suuruuden aika, vai kenties Jedin paluun lopun, krhm, jedin paluu? Runon selvimmässä kohdassa sanotaan, että ero (difference) on mahdollista oikaista vain yhdellä tavalla, mutta mitä eroa itse asiassa tarkoitetaan: eroa päivän ja yön, valon ja pimeän välilläkö? Eikö runo jo itse tee sen selväksi sanoen niiden vuorottelevan? Entä mitä tarkoittaa ”harmaan ratkaiseminen” (resolving of gray), kun ei se aivan tunnu siihenkään viittaavan, että harmaa itsessään olisi ratkaisu?

Myös se on tietenkin täysi mysteeri, onko kyseinen runo The Force Awakensin kirjoittajien Abramsin ja Lawrence Kasdanin ja/tai Lucasfilmin tarinaryhmän tarkkaan harkitsema vihje meille vaiko ehkä sittenkin vain romaanin kirjoittajan Alan Dean Fosterin oma neronleimaus, jonka tarinaryhmä vain salli lisättävän osaksi kaanonia…

tlj-rey-kylo-throne-room

Mutta oli runo tärkeä tai ei, olivat ”Reylot” oikeassa tai eivät, ei oikeastaan ole tämän kirjoituksen kannalta olennaista. Olennaista on korkeintaan se, että uudessa trilogiassa tähän mennessä kerrotun perusteella olen sitä mieltä, että olisi suuri, tökerö virhe, jos episodi IX:ssä konflikti ratkeaisi yksinkertaisesti siten, että täysin hyvä Rey voittaisi täysin pahan Kylon.

Joka tapauksessa menin jo spekulaatioiden puolelle, eikä se oikeastaan ollut nyt tarkoitukseni. (Olen kirjoittanut tässä blogissa jo vuosi ennen The Last Jedin ensi-iltaa teoriastani siitä, kuinka uudessa trilogiassa voisi olla kyse uusien, parempien, ”harmaampien” jedien ajan alusta, eikä se teksti suinkaan kokonaan vanhentunut tuon ensi-illan myötäkään.) Tässä tarkoitukseni oli perustella, että mikä tahansa ratkaisu onkaan, episodi IX:n täytyy antaa meille loppu, joka tuntuu siltä, että tasapaino nyt palaa Voimaan.

Kyse ei ole vain siitä, että tasapainon hakeminen, valon ja pimeyden ikuinen taistelu on aina ollut Star Warsin ytimessä. Eikä vain siitä, että uusi trilogia tuntuu edetessään yhä enemmän käsittelevän juuri tuota tasapainon etsintää, puhuen sanasta aivan ääneenkin monta kertaa. Aivan loppujen lopuksi vaatimukseni perustuu siihen, että uuden trilogian viimeisen osan täytyy viimeistellä uusi selitys prequel-trilogian ennustukselle ja originaalitrilogian lopun lunastukselle, sillä siten se perustelee itsensä yhdeksänosaisen saagan lopetuksena.

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Tag Archives: episodi VIII