Episodi VIII:n Behind the Scenes -video: ”Odottamatonta ja oikeaa”

Viime viikonlopun Disney D23-messuilla oli niin paljon Star Wars -uutisia kerrottavaksi, että niistä olisi voinut blogata melkein kuin Star Wars Celebrationista. Koska en ollut online näiden tapahtuessa, tunnen nyt olevani auttamatta myöhässä. Mutta näin vähän jälkikäteisenkin katsauksen ansaitsee kyllä ehdottomasti ainakin The Last Jedin behind the scenes -video, joka jo yksinään on täpösen täynnä kaikenlaista:

Crait-planeetan punaisen hiekan juoksuhaudat! Chewbaccan leirinuotio Ahch-Tolla! Sukelluskohtauksia! Daisy Ridley treenaamassa miekkailua kolmen vastustajan kanssa! Monta huhukuvauksissa esiintynyttä uutta otusta ihka elävinä! Vaikka sun mitä!

Näistä ´”behind the scenes -trailereista” on käytännössä jo muodostunut perinne, ja jälleen on todettava, että tämä nostattaa ainakin minun odotuksiani melkeinpä tavanomaisia trailereitakin enemmän. Pakko siis katsoa vielä tarkemmin. Tämä on niin täpösen täynnä kiinnostavia yksityiskohtia, että annan palaa kunnolla. Spoileriaste: yhdistelen alla behind the scenes -videon sisältöä aiempiin huhuihin, joista monista en ole kirjoittanut tässä blogissa aiemmin, joten herkimmät voivat tulkita osan kommenteistani miedoiksi spoilereiksi. Juonitapahtumien osalta kyse on kuitenkin puhtaasta spekulaatiosta!

Meillä on luola, jonka katosta roikkuu melkeinpä Matrixin ihmiskasvattamon mieleen tuovia palkoja, mutta kyllä ne ehkä sitten kuitenkin taitavat valaisimia olla. Myöhemmin videossa Mark Hamill ja ohjaaja Rian Johnson istuskelevat luolassa – todennäköisesti tässä samassa, ellei kyse ole sitten siitä videon luolasta, jonka pohjalla on vettä.

Millennium Falcon on jälleen myös studiossa – siis sen lisäksi, että aluksen jalusta rakennettiin Irlantiin ja koko alus törötti ulkokuvauspaikalla Englannissa.

Maanpinnan kiitureita – tai SW-universumin ”autoja”. Nämä voisivat liittyä Dubrovnikissa kuvattuun takaa-ajo-kohtaukseen, joka siis tapahtuisi Canto Bightin kasinoplaneetalla, kuten Vanity Fairin artikkelissa alkukesästä esiteltiin.

Tällä kameramiehellä on vakaa ote hommaansa. Kaivosplaneetta Crait kiehtoo minua väläys väläykseltä enemmän. Ohjaaja Johnson kertoi aiemmin, että kyse on kapinaliiton vanhasta, mutta aikaa sitten hylätystä tukikohdasta, ja punainen aine on mineraalia, jota planeetalta louhitaan. Teaseristahan tiedämme, että planeetalla käydään maataistelua, ja Johnsonin mukaan planeetta näyttelee tärkeää roolia The Last Jedissa. Mikähän siis mahtaa olla mineraalin käyttötarkoitus? Nouseeko planeetta yhtäkkiä arvoon arvaamattomaan molempien osapuolien taistellessa jostakin resurssista? Vai… (esitän toisen teorian aivan kohta).

Tässä Millennium Falconia ja Chewbaccaa kuvataan Englannissa juuri siellä, missä lavasteisiin kiipesi vuosi sitten monta kutsumatonta kulkijaakin. In universe tapahtumapaikka on tietenkin Luken eristyksen planeetta Ahch-To ja Falconin sija selvästi sama, mihin aluksen ja Chewien The Force Awakensin lopussa jätimme.

Leia ei ehdottomasti ole tässä D’Qarilla eli The Force Awakensin vastarinnan tukikohtaplaneetalla, jossa näimme hänet viimeksi. Sen sijaan planeetta on todennäköisesti Crait. Ja jos näin on, onko niin, että Craitilla sijaitseekin kapinal…siis vastarinnan nykyinen tukikohta?

Dubrovnik. Canto Bightia kuvattiin kuin kuvattiinkin siis aivan samoilla vanhan kaupungin rantamuureilla missä aiemmin Game of Thrones -sarjaa.

Kylo Renistä ehdittiin jo tähän asti julkaistun perusteella epäilemään, ettei ikoninen kypärä olisi tällä kertaa käytössä, mutta onpa toki sentään. Kylo eli Adam Driver nähdään tässä videossa vain studio/sisätiloissa, joten veikkailujen varaan vielä jää, mille planeetoille Vader-wannabemme tässä episodissa matkaa.

Mikähän tämä huone on? Osa Canto Bightin kasinoa vai ehkä jotain First Orderin suurjohtaja Snokeen liittyvää? Terävä punainen vaikuttaisi kuitenkin olevan osa lavastetta eikä jälkituotannossa tehosteilla korvattava väri.

 

The Force Awakensin sankaritrio plus tulokas Rose Tico (Kelly Marie Tran) samassa kuvassa. Daisy Ridleyn päällimmäinen takki ei kai ole elokuvavaate, mutta tällaisten kuvien olemassaolo antaa kyllä ymmärtää, että sankarimme kohtaisivat jossain kohtaa tätäkin episodia, vaikka aloittavatkin sen erillään.

Tämän hevosmaisen otuksen takapuoli tallentui Dubrovnikin paparazzien valokuviin. Niiden huhuraporttien perusteella konsensusveikkaus kuuluu, että Finn ja Rose ratsastavat (pakoon?) otuksen kyydissä. Hienoja otuksia sekä tämä että sitä videossa seuraava ”jääkettu”.

Tämä ja muutamat muut kuvat videossa antavat ymmärtää Reyn sukeltavan luolassa. Tapahtumapaikka on siis mitä todennäköisimmin Ahch-To. Rian Johnson lienee poiminut idean varhaisista The Force Awakens -tarinaluonnoksista, joissa Rey sukelsi toisen Kuolemantähden raunioihin Endorilla. Nyt veden alta saatetaan etsiä vastauksia jedien historiaan – tai ehkä jotain tuoreempaa… Aiemmin viikonloppuna eräät nimittäin bongasivat tuoreesta tuotejulkistuksesta, The Last Jedi -flipperistä, jotain, mikä näyttää epäilyttävästi vedenalaiselta X-Wingiltä.

Lupita Nyong’o eli Maz Kanata. En tällä hetkellä näe, mikä Mazin rooli tarinassa voisi olla. Veikkaan, että se ei ole kovin suuri. Ehkä ikivanha Maz tarjoilee loppupuolella, Ahch-Tolta lähdön jälkeen, jonkin palasen jedien historian arvoitukseen? Huomautettakoon kuitenkin, että The Force Awakensin kuvauksissa Maz oli mukana D’Qarilla, eikä elokuvassa näytetty, mitä hänelle tapahtui ikivanhan juottolansa tuhon jälkeen. Kenties Maz löytyykin seuraavassa episodissa vastarinnan parista, taistelemassa ”sitä ainoaa taistelua”?

Uusi hahmo, vara-amiraali Hondo (Laura Dern) kohtaa Leian. Tapaaminen näyttää sydämelliseltä, mutta ulkonäkö saattaa pettää – huhujen mukaan naisten välit eivät olisi aivan lämpimät.

Käsittääkseni missään ei ole vieläkään kerrottu, näytteleekö Chewbaccaa tällä kertaa Joonas Suotamo yksin vai yhä yhdessä Peter Mayhewn kanssa.

Muistattehan, kuinka Finn loukkaantui The Force Awakensin lopussa? Tai kuinka hän oli yhä koomassa (tai ainakin unessa) The Last Jedin teaserissa? Entä kuinka näyttelijä John Boyega kiusasi yleisöä uudella Star Wars -termillä ”bio-hexacrypt”? Ynnää nämä kaikki yhteen ja saat tämän kuvan: Finn heräämässä häntä korjanneesta laitteesta. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että tämäkin kuva näyttäisi olevan samasta lokaatiosta kuin teaserin ja tämän videon muutkin vastarinnan tukikohta -kuvat – eikä se lokaatio siis ole D’Qar, jonne Finnin viimeksi jätimme.

Ensisilmäys Benicio del Toroon ”DJ”:n salaperäisessä roolissa. Hahmon henkilöllisyyteen vaikuttaisi liittyvän jotain merkityksellistä, mutta minulla ei ole tällä hetkellä hyvää teoriaa, mistä olisi kyse. Mukana kuvassa: BB-8. Mutta mistä se sitten kertookaan? Tämäkin miljöö voisi olla vastarinnan tukikohta, mutta voi se olla vaikkapa jokin avaruusaluskin.

Tässä on todennäköisesti Paige Tico, mekaanikko-Rosen sisko, jonka Vanity Fair mainitsi. Läheisten kuoleman motivoivalla asteikolla 1-10, kuinka todennäköistä mielestänne on, että Paigen käy huonosti?

Adam Driver treeenaa kahden pitkäsauvaisen taistelijan kanssa. StarWarsNewsNet, jonka kuvakaappauksia tässä muuten sujuvasti ja kiitollisena kierrätän, kysyy aiheellisesti: ketä vastaan Kylo tässä siis taistelee? Muita Renin ritareita? Snoken vartijoita? Jotain, joka ei tarkoittaisi kääntymistä omiaan vastaan? Kyse ei kuitenkaan näyttäisi olevan jedeistä (flashback-kohtauksessakaan) eikä ainakaan Lukesta ja Reystä, koska vastustajien aseet eivät ole valomiekkoja.

Tässä sen sijaan voisi erittäin todennäköisesti olla kyse Reyn taistelusta Renin ritarien kanssa. Miten moniin The Force Awakensin arvoituksiin The Last Jedi onkaan palaamassa!

Canto Bightin kasino eli Dubrovnikin kuvauskohteen (studiossa toteutetut) sisätilat. Johnson halusi viedä palasen elokuvaansa glamour-kohteeseen ainaisten perähikiä-planeettojen vastapainoksi (taas Vanity Fair). Tykkään!

Finn ja Rose (vasemmalla) näyttäisivät joutuneen vangeiksi. Tai sitten kuva hämää. Sehän meille kerrottiin jo aiemmin (mm. yhä vain jälleen Vanity Fair), että kaksikko lähtee suorittamaan yhdessä tärkeää tehtävää vihollislinjojen takana, ja siihen liittyen:

…tässä sitä tehtävää varmaankin suoritetaan. Kuten Rogue Onessa viimeksi ja aika monessa Star Wars -tarinassa aiemminkin, sankarimme naamioituvat vihollisiksi. Mutta tapahtuuko tämä siis sen jälkeen, kun Rose ja Finn ovat ensin jääneet vangeiksi (omissa vaatteissaan)?

Tässäpä jännittävä kuva, jota en osaa selittää. Mitä nuo edes ovat? Kuka putoaa?

Monissa huhuissa kuvaillut porgit, Ahch-Ton alkuperäisasukkaat, näyttäytyvät. No, ovatko nämä nyt sitten liian söpöjä? Pehmolelumatskuu!

Olkaa hyvät, todistuskappale A. Siis tanssista SW-univers…eikun siis siitä, että Rey ja Finn kohtaavat uudessa episodissa. Planeettahan näyttäisi jälleen olevan Crait.

Ja videon loppu on tietenkin Carrie Fisherin kauniit kuvat -osastoa. Voih, snif, nyyh.

Pelkkä kuvakavalkadi riittää saamaan minut hihkumaan. Sen lomassa tämän behind the scenes -videon viesti on se sama, mitä olemme jo tottuneet kuulemaan: kaikki kehuvat Rian Johnsonin kuljettavan saagaa yllättäviin suuntiin. ”Rian on kirjoittanut tarinan, joka on odottamaton mutta oikea”, sanoo esimerkiksi Daisy Ridley.

Tämä on varmasti tärkeä osa episodi VIII:n markkinointistrategiaa: olihan merkittävin menestyksekkään edellisen episodin kritiikeistä se, että se oli turhankin lähellä alkuperäistä vuoden 1977 elokuvaa. Pelkän markkinoinnin lisäksi kaikki kehut yllättävistä suunnista vaikuttavat vilpittömiltä, joten on todella mielenkiintoista nähdä, kuinka perusteltuja ne lopulta ovat. Kuten minäkin kirjoitin kuukausi sitten, todella moni seikka The Last Jedissa on joka tapauksessa voimakkaan lähellä Imperiumin vastaiskua johtuen suoraan edellisen episodin lopputilanteesta ja toisaalta selvästi myös Johnsonin käsikirjoituksesta. Tämäkin teaser tuntuu nimittäin esimerkiksi kertovan meille, että vastarinta on vaihtanut yavinmaisen D’Qarin hothmaiseen Craitiin, jälleen aivan originaalitrilogiaa myötäillen.

Tuon aiemman kirjoitukseni alussa muuten mainitsin japanilaisen mainoslehtisen, jossa vihjailtiin The Last Jedin sisältävän suuren yllätyskäänteen. Spekuloin tuolloin yhtenä vahvana vaihtoehtona yllätyskäänteen liittyvän jedien ja Voiman historiaan, jota elokuvassa joka tapauksessa puidaan. Mene ja tiedä, mutta D23:ssa The Last Jedin kerrottiin kertovan tästä:

“In Lucasfilm’s Star Wars: The Last Jedi, the Skywalker saga continues as the heroes of The Force Awakens join the galactic legends in an epic adventure that unlocks age-old mysteries of the Force and shocking revelations of the past. Star Wars: The Last Jedi opens in U.S. theaters on December 15, 2017.”

D23:n The Last Jedi -paneelia ei julkaistu nettiin, mutta siitä kerrotun perusteella behind the scenes -videota kummempia uutisia lavalla ei kuultu. Uudet näyttelijät Dern, Tran ja del Toro pääsivät lavalle (kuvia virallisen sivun raportissa), ja yleisölle kerrottiin muun muassa Tranin vaellelleen kuvauspaikoilla ”haluten kokea mahdollisimman paljon häiritsemättä ketään” (en voi häntä syyttää). Finnin ja kapteeni Phasman välisestä taistelusta vihjailtiin, mutta tämäkin yhteenotto oli joka tapauksessa vain ajan kysymys. Kaikkiaan vaikuttaa siltä, että me muualla olleet jäimme paitsi vain ohjaaja-kirjoittaja-kuvausvalokuvaaja Johnsonin mustavalkokuvien uusimmasta näytesatsista.

Niin, ja hienoja olivat myös tuoreet julisteet. Vuoden muotivärihän näyttää olevan punainen. Niistä tähän vielä yksi:

Solo-sotku: No, onko Star Wars kriisissä?

Kuten oli selvää jo samana aamuna kun Phil Lordin ja Christopher Millerin potkuista Han Solo -leffan ohjaajien paikalta kerrottiin, kulunut reilu viikko on ollut Star Warsille ja Lucasfilmille pr-painajainen. Vaikka Ron Howard ilmoitettiin korvaavaksi ohjaajaksi nopeammin kuin kukaan odottikaan, ei mikään muuta sitä tosiasiaa, että ohjaajien vaihtaminen kuvausten loppusuoralla kertoo katastrofista.

Ei, vaikka kaikki raportit sopasta tuntuvatkin tässä tapauksessa vain vahvistavan alkuperäisen tiedotteen alleviivattua klisettä ”taiteellisista erimielisyyksistä”. Ilmeisesti Solo-leffa ei tosiaankaan ollut tuotannollisesti raiteiltaan, mutta siitä oli tulossa käsikirjoittaja Lawrence Kasdanin ja tuottaja Kathleen Kennedyn mielestä ”vääränlainen”. Näin toteaa esimerkiksi Entertainment Weeklyn ensiluokkaisesti asioista perillä oleva Anthony Breznican, jonka mukaan kyse ei edes ollut siitä, että komediaohjaajat olisivat olleet tekemässä elokuvasta ”liian komediaa”, vaan siitä, että ohjaajat halusivat näyttelijöiden improvisoivan, ja tämä tyyli käänsi elokuvaa vähitellen käsikirjoitukseen luottaneiden Kasdanin ja Kennedyn mielestä väärään suuntaan.

Tämä tuntuu naurettavan pieneltä syyltä saada potkut työstä, johon nimenomaan Kasdan ehdottomasti Lordin ja Millerin halusi, ja josta Lord ja Miller vaikuttivat yhtä aidon innostuneilta kuin vaikkapa JJ Abrams ja Gareth Edwards aiemmin. Tai naurettavan pieneltä syyltä antaa potkut alalla, jossa pelkät tiedot lisäkuvauksista nostattivat viime kesänä huhuja Rogue Onen kriisistä. Ehdottomasti se tuntuu näin ilmaistuna ristiriidalta, josta olisi pitänyt selvitä puhumalla ja kompromissilla.

Mutta lopulta riidassa ei olekaan voinut olla kyse vain metodista, vaan taiteellisesta kontrollista. Siitäkin viikon sisällä julkaistut raportit antavat hyvin yhtenäisen kuvan: Lord ja Miller eivät suostuneet antamaan periksi visiostaan, eivätkä missään nimessä olisi suostuneet (Edwardsin ja Rogue Onen tapaan) hyväksymään jotakuta toista korjaamaan heidän elokuvaansa lisäkuvauksissa. Tällä kertaa se joku olisi ilmeisesti ollut Kasdan, kertoi The Hollywood Reporter. StarWarsNewsNet taas väittää lähteidensä mukaan ohjaajien ilmoittaneen haluavansa hoitaa uusintakuvaukset itse tai he lähtisivät – mikä siis tarkoittaisi, että he pelasivat työllään ja elokuvallaan niin sanotusti upporikasta ja rutiköyhää. (Ja hävisivät.)

han-solo-cast-photo

Tajusin juuri, että taidamme joutua käyttämään tätä kuvaa Lordista ja Milleristä Han Solo -leffan ohjaimissa vielä pitkään.

Yhtä hämmentävää kuin on se, että näin pikkumainen sotku kasvoi näin pahaksi, on se, että Lord ja Miller eivät käsittäneet, missä oikein olivat töissä. Asiahan on nimittäin niin, että Star Wars ei ole enää yksinvaltaisen ohjaajan franchise. Voisi jopa sanoa, että sitä enemmän se on juuri kirjoittajan franchise – mutta niin, että sanalla ”kirjoittaja” ei todellakaan tarkoiteta yksin elokuvaan merkittyä käsikirjoittajaa, vaan sitä kollektiivia, johon kuuluvat käsikirjoittaja(t), ohjaaja(t), tuottaja ja Lucasfilmin noin kymmenpäinen tarinaryhmä, jonka äänekkäin puhemies Pablo Hidalgo vetoaa Twitterissä koko ajan siihen, kuinka jokainen kaanonia ohjaava päätös perustuu kulloinkin kerrottavaan tarinaan. Kathleen Kennedyn johtama Lucasfilm haluaa kertoa suurta yleisöä ihastuttavia tarinoita, eikä niistä päätä yksin kukaan.

(Kokonaan oma asiansa on, onko tämä asiaintila tuottanut aivan erinomaisen hyviä tuloksia: olen ollut hyvin avoin siitä, että mielestäni Rogue One oli nimenomaan tarinallisesti rikki, ja elokuvan hyvien ainesten luotsaaminen koherentimmaksi kertomukseksi olisi kipeästi kaivannut yhtä näkemyksellistä taiteellista johtajaa. Mutta Solo-soolon kohdallahan tästä ei pitäisi olla kyse, koska elokuvan käsikirjoituksesta vastaa kolmen Star Warsin kirjoittaja Kasdan [yhdessä poikansa kanssa]. Kasdanien Solo-käsikirjoitusta ovat koko ajan kehuneet kaikki.)

Heitän tähän toisenkin mielenkiintoisen sivuraiteen: laatumedia The Hollywood Reporter ja aktiivinen fanisivu StarWarsNewsNet ovat yllä linkatuissa jutuissaan kiinnostavasti täysin eri mieltä siitä, piileekö Solo-leffassa ohjaustakin vaikeammin korjattavia ongelmia vai ei. THR:n lähteiden mukaan Lucasfilmillä ei oltu tyytyväisiä Alden Ehrenreichin suoritukseen pääosassa, ja häntä auttamaan palkattiin kesken kuvausten näyttelijävalmentaja. SWNN:n lähteiden mukaan taas juuri Ehrenreich oli ensimmäisenä vakavasti huolestunut elokuvan ja Solon hahmon kehityksestä, ja otti huolistaan yhteyttä ylöspäin. SWNN:n lähde kuvailee Lordin ja Millerin Solon vertautuvan jopa ”Jim Carreyn suoritukseen Ace Venturassa”, mikä ainakin minua puistattaa, mutta lausunnon luotettavuus jää siis aivan ilmaan.

aceventura

Ace Ventura (1994). Tämä oli kuulkaa ihan menestysleffa joskus.

Solo-sotkun tilanne on ylipäänsä hyvin kiinnostava, mutta pitää muistaa, että nythän elokuva tietenkin muuttuu. Lordin ja Millerin visio jää (todennäköisesti vuosikausiksi) pelkän jossittelun varaan. Emme pääse tai joudu näkemään Han Venturaa sen paremmin kuin Everything is Awesome Landoakaan, ja nähtäväksi jää, kuinka suuri osa lopullisen elokuvan hahmokohtauksista ylipäätään on Lordin ja Millerin ajalta, vaikka kuvauksia olikin potkujen hetkellä jäljellä enää noin neljännes. Merkittävät hahmohetket on nimittäin helppo korvata uusilla lisäkuvausvaiheessa – jälleen, niin tehtiin suurelta osin Rogue Onessakin, eikä sen viivästymisestä edes ollut silloin mitään puhetta. Solo-leffan ensi-illan siirtyminen on tässä vaiheessa jopa todennäköistä, mutta ei missään nimessä varmaa. Ron Howard on, niin kuin meillä töissä sanotaan, amatimies.

Yritän kuitenkin palata varsinaisille raiteille, sillä oikeastaan minun piti päästä tässä tekstissä sanomaan sanasiani siitä Lucasfilmin ja Star Warsin oletetusta ja mahdollisesta kriisistä, jonka Solo-ohjaajien potkujen väitetään nyt tuovan pintaan.

Seuraavan kappaleen sanat olette saattaneet lukea viikon sisällä esimerkiksi Forbesista, io9:stä tai jopa fanisivu Star Wars Underworldista. Solo-ohjaajien potkut kertovat Kathleen Kennedyn sairaalloisesta mikromanageroinnista ja Disney-yhtiön giganttisiin tulospaineisiin perustuvasta kyvyttömyydestä ottaa todellisia riskejä Star Warsin kanssa. Kennedy luulee ehkä itsekin haluavansa ottaa niitä, palkkaamalla ohjaajiksi Edwardsin, Josh Trankin ja Lordin ja Millerin kaltaisia nuoria ja tuoreita visionäärejä, mutta kun elokuvia todella tehdään, hän itse asiassa kammoaa niitä. Kennedy ei halua saada visionäärien vapaasti toteuttamia visioita, vaan JJ Abramsin elokuvien tai Marvel-leffojen kaltaista turvallisen sujuvaa viihdettä, jonka tekemisen hän tuntee suojattejaan paremmin. Hän puhuu medialle ja faneille uusien tarinoiden kertomisesta, mutta haluaa todellisuudessa kaiken uuden Star Warsin kytkeytyvän tiukasti originaalitrilogiaan ja jopa toistavan sen juonikuvioita. Yksinkertaisesti: Star Wars, erityisesti päätuotteissaan elokuvissa, on liian menestyksekäs ja liian tärkeä franchise, että sen kanssa todella otettaisiin riskejä, vaikka eräidenkin Lego-ohjaajien särmikäs näkemys olisi voinut olla kiinnostavampi kuin vaniljainen kesäleffa.

Tämä siis minun kärjistävänä teorioiden tiivistyksenä. En itse allekirjoita tilanteen kuvaa aivan noin jyrkkänä, mutta kaikessa tuossa on paljon totta. Erityisesti ei käy kiertäminen sitä tosiseikkaa, että standalone-elokuvien vapaudesta kertoo huonoa se, että jokaisen tekeillä olleista kolmesta filmistä ohjaaja on käytännössä joutunut väistymään, vaikka Edwards tosiaan pysyikin mukana loppuun asti ja sai pitää tittelinsä Rogue Onen lopputeksteissäkin. Ja jos Millerin ja Lordin lähdössä oli tosiaan lopultakin kyse vain epäonnisen pitkälle edenneistä taiteellisista erimielisyyksistä eikä Josh Trankin tapaan täysin holtittomasta käytöksestä Fantastic Four –kuvauksissa (jonka perusteella hän siis sai lähteä Boba Fett -elokuvastakin), niin ainakin on todella, todella vaikea kuvitella, että kolmannen standalone-elokuvan ohjaajaksi näissä oloissa julkistettaisiin taas uusi 1-2 elokuvaa ohjannut lupaava nuorukainen. (Telkkarin puolella taitojaan hioneet ja animaatioilla menestyneet Lord ja Miller ovat Edwardsiin ja Trankiin verrattuna kokeneita Hollywood-tekijöitä, mutta Solo olisi ollut heillekin vasta toinen pitkä näytelmäelokuva.) Toistan juhannuksen epäilykseni: en ihmettelisi yhtään, jos se olisi Ron Howard.

Mutta onko kriisi tämännäköinen? Tai siis…jos ”eräästä näkökulmasta” onkin, kuten Obi-Wan sanoisi, niin onko tämä ainoa näkökulma?

Toinen näkökulma, olkaa hyvä. The Force Awakens oli paitsi kaupallinen jättimenestys, myös erittäin onnistunut uudelleenkäynnistys, joka tuntui samaan aikaan tutulta että päivitti Star Wars -tarinankerronnan tähän aikaan. Rogue One oli niin ikään menestys, toisten mielestä myös elokuvana onnistunut, joka tapauksessa verrattain rohkeasti erilainen tarina – jo esimerkiksi siksi, että se ei ollut ”origin story”, jollaisena standalone-leffojen idea Disneyn osakkeenomistajille alunperin esiteltiin.

Seuraava episodi The Last Jedi on kaikesta päätellen valmistumassa Rian Johnsonin – elokuvansa ainoan kreditoidun käsikirjoittajan ja ohjaajan – käsissä vakaasti ja ongelmitta. Johnson on vieläpä vakuuttanut saaneensa suuremmat taiteelliset vapaudet kuin odottikaan, saaden muun muassa hyvin vapaasti päättää, mihin suuntaan tarina The Force Awakensin käynnistyksen jälkeen ylipäätään etenisi. Johnson oli valituksi tullessaan parikin piirua Edwardsia tai Trankia kokeneempi elokuvantekijä, mutta ei missään nimessä Abramsin kaltainen suureksi vakiintunut nimi – mutta kaikesta päätellen hän on sitä vuoden loppuun mennessä.

Uuden trilogian päätösosa muhii Colin Trevorrown ohjauksessa vakan alla, mutta vaikka itse en välittänyt sen paremmin hänen Jurassic Worldistaan kuin Safety Not Guaranteedistakaan, on täysin kohtuutonta, että eräät mediat vihjaavat nyt suoraan, että Trevorrowlle voisi antaa kaavan jatkeeksi seuraavat potkut ihan vain siksi, että hänen tuorein elokuvan The Book of Henry on useimpien mielestä huono. Itse asiassa mikään ei tarjoa todistetta, että Trevorrow ja hänen kirjoittajaparinsa Derek Connolly olisivat pilaamassa Star Warsia: Jurassic World todistaa heidän kykenevän luotsaamaan isoa tuotantoa ja Lucasfilmin tarinaryhmä pitää huolen, että uusi trilogia saa arvoisensa lopun (sillä kuten Trevorrow itse on sanonut: ”It’s not me alone, it’s a whole team”). Jos halutaan tässä vaiheessa, ennen episodi VIII:n ensi-iltaa ja IX:n kuvauksia, huutaa Trevorrown elokuvan tulevan epäonnistumaan, paras peruste niille huudoille on Carrie Fisherin puuttuminen episodista, jossa hänen hahmollaan Leia Organalla piti olla tärkeä rooli – mutta se ongelmahan ei missään nimessä johdu sen paremmin Trevorrowsta, Kennedystä, Lucasfilmistä kuin Disneystäkään.

rey-rocks

Tämä sarjako kriisissä? Katsokaa tämä traileri uudelleen. Tuliko viboja?

Yritän pitää pitkän kirjoituksen fokuksen elokuvissa, mutta niiden ulkopuolisesta Star Warsista on pakko heittää vielä kasaan pari todistetta kriisi-argumentteja vastaan. Uuden kaanonin korkeaprofiilisimmat kirjat, Jedin paluun jälkeistä maailmaa vakavasti kartoittavan Aftermath-trilogian, kirjoitti Chuck Wendig mielipiteitä jakavalla preesens-tyylillä ja kyllästettynä huomattavan originellilla huumorilla. Marvelin uudet Star Wars -sarjakuvat henkivät liki joka numerossaan niin rakkautta päähenkilöihinsä kuin hämmentävän camp-henkisiin uusiopahiksiin tavalla, josta on selvää, että kyse on nimenomaan aina kirjoittajien vetämästä kerronnasta. Suosittu ja toimiva Rebels päättyy ensi vuonna jo neljänteen kauteensa, siis bisnesmielessä kesken – ehkä kaikkein paras todiste siitä, että ei näitä tarinoita pelkästään tuttuuden ja toiston kautta rahaa tahkoten tehdä.

Minusta Star Wars on kaikkiaan nyt sitä, mitä se lupasikin Disneyn kaudella olla: entistä parempaa ja entistä hallitummin yhteensopivaa. On ehkä totta, että – kuten Io9:n kirjoittaja argumentoi – se on tasaisuudessaan myös aavistuksen tylsempää kuin entinen expanded universe ja Lucasin elokuvat olivat, mutta koska entinen expanded universe tarkoitti usein helmien etsimistä heinäsuovista ja Lucasin prequelien onnistuneisuudestakin voidaan aina puhua illan jos toisenkin verran, otan laadun perustason noston vastaan vain kiitollisena. On kai aivan selvää, että Rogue Onekin on parempi seikkailu- ja SW-elokuva kuin yksikään prequeleista, vaikka se monilla mittareilla olikin myös turvallisempi ja laskelmoidumpi kuin Lucasin näkemykset.

screaming_citadel

Tuorein Star Wars -sarjistarina The Screaming Citadel: tajuntaa imeviä vampyyreja ja mielenohjausta. En voi sanoa täysin tykänneeni, mutta hahmosuhteet toimivat täysillä.

 

Voisiko siis kuitenkin olla, että Rogue One kärsi tarinaa ymmärtävän käsikirjoittajan puutteesta tavalla, joka on jo korjattu kaikkiin tekeillä oleviin seuraaviin Star Wars -elokuviin palkkaamalla niihin visionäärisemmät kirjoittajat? Ja että Josh Trankin valinta oli varhainen virhe, joka korjattiin hyvissä ajoin ennen miinan laukeamista niin, että useimmat ovat riskin jo unohtaneet? Ja että Lordin ja Millerin konflikti Kennedyn ja Kasdanin kanssa taas oli valitettava, mutta pohjimmiltaan pahaa tahtomaton asioiden riita? Ja että se, että näitä ongelmia näin kasautuu, on siis vain surkeiden sattumusten sarja, ei todiste rakenteellisesta ongelmasta?

Ja että seuraava standalone-elokuva saa ohjaajakseen ja kirjoittajakseen vakaat ammattilaiset, jotka tietävät alusta alkaen studion työryhmämäisen toimintatavan, mutta tekevät sen puitteissa elokuvastaan omaperäisen ja onnistuneen? Ja että Johnsonin lisäksi Trevorrow toimittaa meille saagaan sopivan, onnistuneen episodin? Ja että sitä seuraavaksi Star Wars -elokuvatuotannoksi, siis episodielokuvien päätyttyä, julkistetaan jotain franchisea aidosti uudistavaa, vaikkapa kauas jedien historiaan sijoittuva elokuva?

Toivottavasti.

Solo-sotku: Ron Howard pelastaa

Han Solo -leffan ohjaajakriisi etenikin nopeasti. Phil Lord ja Christopher Miller saivat potkut maanantaina, uutinen kerrottiin keskiviikkona, minä ehdin bloggaamaan siitä eilen torstaina, ja torstai-iltana huhujen ykkösnimi Ron Howard oli jo nimitetty korvaajaksi.

Tässä siis pikainen juhannustäydennys eiliseen.

Ron Howard, 63, on nyt kuudes tai kahdeksas Star Wars -elokuvien ohjaaja – riippuen siitä, lasketaanko Lord ja Miller. Samalla eräs ympyrä sulkeutuu: Howard olisi halutessaan voinut olla tällä listalla neljäs, ja silloin koko sarjasta olisi tullut toisenlainen. George Lucas nimittäin tarjosi Episodi I:n ohjaajan hommaa Howardille (ja Steven Spielbergille ja Robert Zemeckisille). Silloin Howard ei halunnut puuttua Lucasin työhön, mutta nyt hän oli valmis puuttumaan Lordin ja Millerin työhön.

Tilanne on toki aivan toinen. Jonkun oli joka tapauksessa astuttava kehään Lego-ohjaajien saatua potkut. Kuten eilenkin kirjoitin, on täysin luontevaa, että se joku on tuottaja Kathleen Kennedyn ja tuotantoyhtiö Lucasfilmin vanha tuttu, samaa sukupolvea konfliktin toisten osapuolten Kennedyn ja kirjoittaja Lawrence Kasdanin kanssa sekä maineeltaan vakaa ja luotettava ammattimies. Se, että hän on Hollywoodin nimiohjaajista tyylillisesti persoonattomimpia, on tässä tilanteessa sekin vain hyve. Yhdistelmä Lordin ja Millerin villejä visioita laimennettuna Howardin vakaalla perustyöllä on luultavasti juuri mitä Solo-elokuva nyt kaipaa.

Howardin, joka näyttelikin Lucasin ohjauksessa nuorena, suostuminen tämmöiseen potentiaalisesti sotkuiseen keikkaan taas on ymmärrettävää näistä samoista syistä, sekä mahdollisesti ihan ammatillisen haasteen kannaltakin. Howard on ohjannut noin 25 elokuvaa, voittanut oscarit (draamasta A Beautiful Mind) ja saavuttanut menestykset (muun muassa Da Vinci -koodi) ja kriitikkokehutkin (esimerkiksi Apollo 13). Hänen uransa ei ota enää iskua, vaikka hänen nimensä yhdistettäisiinkin Solo-leffaan, joka ei mestariteokseksi pelastuisikaan. Kenties Howardista on rehellisesti kiinnostavaa tutkia, mitä toiset ovat nyt saaneet aikaiseksi, ja miettiä, miten laiva käännetään. Ja kuten kuvaan kuuluu, miehen ekat kommentit ovat tyylikkään asialliset:

Enkä muuten ihmettelisi yhtään, jos Ron Howard ilmoitettaisiin syksyllä seuraavankin standalone-leffan ohjaajaksi. Kuvio voisi mennä kahdella tavalla: sitä mahdollisuutta olisi voitu käyttää houkuttimena tämän keikan vahvistamisen yhteydessä, tai Howardin nopea kiinnitys tähän pelastusoperaatioon olisi voinut olla mahdollinen jo meneillään olleiden toisten neuvottelujen ansiosta.

Siitä, mistä Solo-leffan ohjaajasopassa oli kyse, antaa tähän mennessä parhaan kuvan Anthony Breznicanin raportti Entertainment Weeklyssä: Kennedy ja Lucasfilm uskoivat palkanneensa Lordin ja Millerin tuomaan komediallista otetta, mutta Lord ja Miller uskoivat tulleensa palkatuksi tekemään komedian. Lisäksi Lord ja Miller kannustivat näyttelijöitään improvisoimaan (oletettavasti sitä komediaa, sillä sellaisia näyttelijöitä Solo-leffaan on palkattu), kun taas Lucasfilm koki elokuvan karkaavan liian kauas käsikirjoituksesta. Tästä huolimatta on vaikea ymmärtää, miksi ratkaisu tehtiin vasta nyt, kuvausten ollessa jo melkein lopussa. Kannattaa myös huomata, että totaalisesta improkiellosta ei voi olla kyse: Gareth Edwards ohjasi Rogue Onea voimakkaasti kuvauksissa erityisesti toimintaosuuksissa improvisoiden, mutta kulloinkin voimassa olleessa käsiksessä pitäytyen.

Mielenkiintoista on, miten elokuva ensi vuonna kreditoidaan ja markkinoidaan. Täysin ”Ron Howard -elokuvana” sitä tuskin voidaan julkisuudessa esittää. Varietyn mukaan tilanne, jossa ohjaaja vaihdetaan näin isossa elokuvassa ja näin pitkällä tuotannossa, on ohjaajakillallekin (DGA) poikkeuksellinen. DGA:n monimutkaisissa säännöissä (esim. ”elokuvan ohjaajan kreditointi ei saa olla ruudulla yli 50 prosenttia pienemmässä koossa kuin elokuvan nimi”) joukossa on sääntö, jonka mukaan elokuvaan ei kerrassaan saa kreditoida useampaa ohjaajaa (paitsi juuri Lordin ja Millerin kaltaiset ohjaajatiimit). Tämä sääntö saattaa joutua nyt koetukselle. 

Sekin olisi komeaa historiallista jatkumoa: George Lucasin halu olla julkaisematta alkutekstejä Star Wars -elokuvissaan oli merkittävä tapaus DGA:n sääntöjen muuttumisessa. Aikanaan Lucas erosi DGA:sta riideltyään Irvin Kershnerin kreditoinnista Imperiumin vastaiskussa. DGA:n silloisten sääntöjen mukaan Kershnerin nimi olisi pitänyt ehdottomasti julkaista elokuvan alussa. 

Solo-ohjaajien potkut kertovat katastrofista, joka olisi pitänyt nähdä ennalta

Yhä nimettömän Han Solo -leffan ohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller saivat siis potkut. Virallinen tiedote viittaa taiteellisiin erimielisyyksiin, käsitteen kliseisyyttä tietoisena alleviivaten.

Käänne on käsittämätön.

Ei se väite, että Lordin ja Millerin sekä Star Wars -tuottaja Kathleen Kennedyn ja kirjoittaja Lawrence Kasdanin välillä olisi ollut taiteellisia erimielisyyksiä, sillä aivan varmasti on ollut. Käsittämätöntä on se, että potkut annettiin juuri nyt – ja että ne ylipäätään jouduttiin antamaan. Elokuvan kuvauksia oli tiettävästi jäljellä enää muutamia viikkoja.

han-solo-cast-photo

Ohjaajat ja näyttelijät silloin kun, toisen kliseen mukaan, kaikki oli vielä hyvin.

Uutisten mukaan (Variety, The Hollywood Reporter) potkujen taustalla ovat siis perustavanlaatuiset erimielisyydet elokuvan tyylistä ja päähenkilö Han Solon hahmosta. Ongelmat ohjaajien ja tuottajan & käsikirjoittajan välillä ovat kasaantuneet kuukausien ajan. Lord ja Miller eivät mielestään saaneet haluamaansa vapautta tehdä elokuvasta haluamaansa. Kennedy ja Kasdan taas kokivat ohjaajien karkaavan liian kauas käsikirjoituksesta ja Han Solon hahmon hengestä.

Tämä kaikki tulee tietenkin meille kuiskauksina ja huhuina, mutta kuulostaa sinänsä aivan uskottavalta. Se, mitä en voi käsittää, on että tähän pisteeseen ylipäätään päädyttiin.

Phil Lord ja Christopher Miller tunnetaan komedioistaan: televisiohiteistä, 21 Jump Streetista ja hyperaktiivisesta Lego-elokuvasta. Esimerkiksi minä olen koko ajan suhtautunut epäilevästi heidän valintaansa Solo-leffan kippareiksi. Mutta nimenomaan koska juuri heidät tehtävään valittiin, olen tähän asti olen hyväksynyt, että Lucasfilm (ja viime kädessä Kathleen Kennedy) selvästikin haluaa Solo-leffan poikkeavan räväkästi aiemmista Star Wars -elokuvista. Elleivät he suorastaan halua komediaa, niin ainakin vauhdikkaan ja komediallisen tulkinnan. Koko asetelma, jossa täysin eri elokuvantekijäsukupolvea edustavat Kennedy ja Kasdan tekevät yhteistyötä juuri näiden nuorten kollien kanssa tuntui tarkkaan harkitulta.

lego-movie-falcon

Han Solo ja kumppanit Lordin ja Millerin aiemmassa elokuvassa.

Tästä lähtökohdasta vielä potkuihin päätymistä typerryttävämpi on niiden ajankohta. Lord ja Miller muuttivat jo kauan aikaa sitten viime vuonna perheineen Lontooseen kehittelemään Solo-leffaa, ja voisi luulla myös erimielisyyksien Solon hahmosta tai elokuvan tyylistä tulleen esille viimeistään tuona kehittelyaikana tai casting-vaiheessa. Elokuvan kuvaukset taas ovat olleet täydessä käynnissä helmikuusta lähtien, ja eilisen uutisten mukaan niitä oli tosiaan jäljellä enää muutamia viikkoja. Ohjaajien vaihtaminen kesken tuotannon ei toki ole ison rahan studio-Hollywoodissa tuntematonta touhua, mutta ohjaajien vaihtaminen kuvausten loppusuoralla on todella, todella poikkeuksellista.

Miksi siis potkut nyt? Ennen kaikkea pitää siis kysyä, miksei jo paljon aiemmin (ja tätä kysyy varmasti Kathleen Kennedykin itseltään).

Mutta kaikkein oleellisin kysymys taitaa sittenkin olla, miksei vasta parin viikon päästä. Mitä paikkaava ohjaaja voi juuri nyt enää tehdä elokuvan kelkan kääntämiseksi? Eikö Lordin ja Millerin olisi voinut samantien antaa kuvata elokuvansa loppuun? Sen jälkeen mahtikäsky olisi voinut heilauttaa jonkun toisen puuttumaan käsikirjoitukseen, lisäkuvauksiin ja leikkaukseen – kuten itse asiassa tapahtui Rogue Onenkin kanssa, vaikka todennäköisesti siis vielä kevyellä tasolla verrattuna nyt haluttavaan muutokseen. Rogue Onen virallisena ohjaajanahan pysyi loppuun asti Gareth Edwards, joka ei sittemminkään missään ole vaikuttanut piiruakaan katkeralta siitä, että Tony Gilroy palkattiin miljoonasummalla puuttumaan hänen elokuvaansa kesken jälkituotannon.

krennicbeach

Yksi lukuisista trailereista tutuista Rogue One -kohtauksista, joita elokuvassa ei näkynyt.

Päätelmäni: potkuihin täytyy liittyä jokin seikka, joka on merkitsevämpi kuin kuukausia muhineen sopan lopullinen kiehahtaminen kattilasta yli. Jokin seikka, miksi Lord ja Miller oli Kennedyn mielestä pakko vaihtaa juuri nyt, sen pelastamiseksi mikä pelastettavissa on. Virallinen tiedote kun julistaa jopa rohkeasti, ettei ensi-iltapäivä toukokuussa 2018 ole muuttunut.

Tässä itse asiassa piilee mahdollisuuteni positiiviseen ajatteluun. Jos otamme ”voittajien puolen”, uutinen paljastaa, että Han Solo -elokuvasta uhkasi tulla katastrofi, mutta nyt asialle tehdään jotain. Katastrofi siitä voi tosin yhä tulla – ei todellakaan ole hyvä asetelma, että kukaan yrittäisi lisäkuvauksilla ja leikkauspöydässä korjata toisenlaiseksi elokuvaa, jota on kuvattu yhdellä visiolla kuukausia – mutta ehkä pahin sentään vältetään. Olen sanonut ennenkin, että jos aina välillä erilaisia Star Wars -päätöksiä epäilenkin, niin Kathleen Kennedyyn luotan. Ei hän ottaisi tällaista riskiä, ellei olisi aivan varma, että tämä vaihtoehto on parempi kuin toinen.

(Tietysti, jos otamme kiistassa ohjaajien puolen, saatamme nyt menettää erinomaisen, mutta Kennedylle, Kasdanille tai Disney-yhtiölle ”sittenkin liian erilaisen” Star Wars -elokuvan…)

kennedy-2013

Onkohan Kathleen Kennedy saanut paljonkin harmaita hiuksia tämän vuoden 2013 Saksan-matkansa jälkeen? (kuva: Aki Jörgensen)

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Solo-elokuvan tuotanto on nyt tauolla, ja uusi ohjaaja julkistettaneen mahdollisimman pian. Veikkaan muuten, että sen tiedotteen yhteydessä elokuva saa viimein nimen – sillä uutiskärjellä kun voi pehmentää huomiota hieman pois ikävistä asioista.

Viihdemediat raportoivat vahvoilla olevan Ron Howardin, ja myös Joe Johnstonin ja Kasdanin itsensä nimet on mainittu. Nämä ovat loogisia vaihtoehtoja. Kaikki kolme miestä edustavat Kennedyn omaa sukupolvea (s. 1954, 1950 ja 1949) ja etenkin kaksi ensimmäistä ovat luotettavia, vakaita hittielokuvien tekijöitä: Howardhan ohjasi muun muassa Da Vinci -koodin ja Johnston kolmannen Jurassic Parkin ja ensimmäisen Kapteeni Amerikan. Kaikilla heillä on myös vahvat Lucasfilm-yhteytensä: Howard, jolle George Lucas tarjosi aikanaan Episodi I:n ohjaajan pestiä, ohjasi 1980-luvulla yhtiölle Willown, ja Johnston taas aloitti uransa Star Warsien tehostepuolella. Kasdan olisi tietysti hyvässä asemassa ryhtymään tuotannon ohjaajaksi, mutta en usko hänen enää ohjaajaksi haluavankaan, ja tiellä saattavat olla myös Amerikan ohjaajien killan tiukat säännöt, joilla on nimenomaan pyritty varjelemaan ohjaajia tuotannonaikaisilta vallankaappauksilta.

Howardin ja Johnstonin henkilökohtaiset yhteydet ja ystävyydet Lucasfilmiin ja Disney-yhtiöön ovat varmasti avain myös siihen, että nimiohjaaja saadaan houkuteltua tutkimaan toisten kuvaamia otoksia ja miettimään, miten toisten juhlien rääppiäiset käännetään uudeksi juhlaksi. Star Wars Underworld nostaa raportissaan esiin tärkeän huomion: jos sotkussa oli tosiaan suurelta osin kyse Solon hahmon luonteesta, kuinka suuri osa erimielisyydestä liittyy päänäyttelijä Alden Ehrenreichiin jo sinänsä – tai ainakin hänen näkemykseensä hahmostaan?

Se, että Howard ja Johnston ovat vakaudessaan ja luotettavuudessaan elokuvantekijöinä myös, krhm, tylsiä, sopii sekin kuvaan. Olisi aivan älytöntä vaihtaa villit Lord ja Miller uuteen villikkoon. Kuten yritysmaailmassakin, visiotaan seuraten firman tuhon partaalle vieneen toimitusjohtajan jälkeen tarvitaan rauhallisempi, eloonjäämiseen keskittyvä johtaja. Jonka tosin on oltava yleensä pystyttävä vaikeisiin ratkaisuihin…

alden-ehrenreich

”Mutta eihän Han Solo näin pukeudu!” (kuva elokuvasta Hail, Caesar!)

Isommassa kuvassa luulen, että tämä viimeistään tarkoittaa, että Lucasfilmin malli muuttuu. Disneyn ja Kennedyn aikana Star Warsien keskeisiksi tekijöiksi on palkattu ulkopuolelta katsoen melkoisella vauhdilla suhteellisen kokemattomia nimiä. Kunniakas idea on ollut värvätä Star Warsin parissa kasvaneen sukupolven tekijöitä kertomaan omanlaisiaan tarinoita, mutta pesteistä nolostuttavan moni on jäänyt kesken. Michael Arndt ei pystynyt kirjoittamaan The Force Awakensin käsikirjoitusta annetussa ajassa. Josh Trank sai potkut Boba Fett -leffan ohjaajan paikalta jo esituotantovaiheessa ja koko projekti siirtyi hyllylle. Gary Whittan Rogue One -käsis jäi raakileeksi ja tuomittiin pelkäksi ”tarinaksi” toisten jatkaessa käsikirjoittamista. Ja Gareth Edwardsinkin työtä Rogue Onessa piti tosiaan paikkailla mittavissa uudelleenkuvauksissa. (Voi jehna, miten mielenkiintoisia Making of -kirjajärkäleitä näistä elokuvista tehdäänkään sitten, kun osalliset joskus asioista viimein puhuvat!)

Rian Johnsonin ohjaama ja kirjoittama The Last Jedi tuntuu sentään valmistuvan ongelmitta, mutta avoimia kortteja on vielä pöydälläkin. Episodi IX:n ohjaaja-kirjoittaja Colin Trevorrow on kyllä toimittanut Kennedyn lähipiiriin jo menestyksekkään ja hallitusti kontrollissa pysyneen Jurassic Worldin, mutta hänen uunituore elokuvansa The Book of Henry kerää parhaillaan murska-arvioita. Veikkaan, että kuka tahansa Solo-leffan korjaajaksi palkataankaan, hänen kaltaistaan turvallista valintaa haetaan myös seuraavan soololeffan ohjaajaksi. Jo ihan bisnesnäkökulmastakin nämä ”Star Wars -elokuva kriisissä” -uutiset saisivat riittää vähäksi aikaa.

Ja mitä siihen tulee – tämän sanon kuiskaten – on jännittävistä jännittävin ajatusleikki miettiä, mitä Disney-yhtiön toimitusjohtaja Bob Iger tällä hetkellä ajattelee Kathleen Kennedyn kyvyistä johtaa tytäryhtiö Lucasfilmiä.

 

Mitä Rogue Onesta putosi pois

Kaikkihan tässä vaiheessa Rogue Onen ovat nähneet? No, spoilerivaroitus nyt vielä kuitenkin tällekin kirjoitukselle.

Kun elokuva on nähty, katsokaapa tämä video. Siihen on koottu trailerimaiseksi leikattuna elokuvasta pois jätettyjä, mutta trailereissa ja muissa mainoksissa nähtyjä kohtauksia:

Melkomoista, vai kuinka? Tuossa on mukana aika monta kuvaa ja repliikkiä, joita olisi trailereista voinut veikata elokuvan ikonisimmiksi (”I rebel” ja Jyn vs. TIE, esimerkiksi). Erityisesti teaser ja Lontoon Celebrationissa ensiesitetty Behind the Scenes -kokoelma sisältävät hirvittävästi materiaalia, joka elokuvasta puuttuu.

Osa kohtauksista – monet pois jääneet otot Jynistä kapinallistukikohdassa, vaikkapa – voidaan laskea normaalin leikkauksessa tapahtuvan tiivistämisen pariin. Video kuitenkin todistaa, että ainakin elokuvaan tehtiin ainakin kolme merkittävää tarinallista muutosta keväällä alkaneen trailerimarkkinoinnin ja ensi-illan välillä:

  1. Saw Gerreran (Forest Whitaker) osuus oli suurempi ja siinä käsiteltiin tematiikkaa, joka putosi lopullisesta elokuvasta pois.
  2. Jyn (Felicity Jones) ja Cassian (Diego Luna) pakenivat Kuolemantähden suunnitelmat sisältävän datalevyn kanssa rannan taistelutantereelle.
  3. Jyn kohtasi tornin ylätasanteella TIE Fighterin.

Moni saattaa tulkita kohdan neljä olevan, että Darth Vaderilla oli kolmas kohtaus elokuvassa. Vader kun näkyy trailereissa Kuolemantähden komentohuoneessa tai vastaavassa tilassa, jossa hahmo ei esiinny kahdessa Rogue One -kohtauksessaan. Olen kuitenkin taipuvainen päättelemään, sen perusteella mitä ohjaaja Gareth Edwards on kertonut ylösalaisen oton syntymisestä vahingossa, että Vader-kuvat napattiin alunperinkin vain trailerikäyttöä varten. Veikkaan siis, että tämä ei ole ”poistettu kohtaus”. For-promo-use-only -kuvia uskon olevan myös niiden hieman koomisten ottojen, joissa stormtrooperit kahlaavat rauhallisesti trooppisessa rantavedessä. Eivät ne olisi voineet elokuvassa missään olla, eiväthän?

rogue-one-22

Hieno kuva, jota ei ole Rogue Onessa – mutta tuskin kokonainen poistettu kohtaus.

Elokuvien kehittyminen idea-asteelta lopullisiksi julkaistuiksi teoksiksi on suorastaan oman Star Wars -harrastukseni syvintä ydintä. Tiedämme George Lucasin muuttaneen mieltään moneen kertaan (”Yoda ei koskaan valomiekkailisi”, hän sanoi 1970-luvulla), mutta niin totta vieköön monenlaisia inkarnaatioita ehtivät käydä läpi The Force Awakens ja Rogue Onekin, ennen kuin niistä yksi lukittiin lopulliseksi ja meille elokuvana tarjoiltiin. Viime vuonna tähän keskusteluun oli itse asiassa vielä enemmän aineksia, eikä se keskustelu ole vieläkään päättynyt, koska emme todellakaan vielä tiedä kaikkea siitä, millainen esimerkiksi George Lucasin ideoima ensimmäinen Episodi VII -luonnosversio olisi ollut. Siihen verrattuna Rogue One lienee ollut suhteellisen suoraviivainen prosessi: tällä kertaa on esimerkiksi koko ajan ollut selvää, missä tilassa galaksi on elokuvan tapahtuma-aikana ja mitä tarinassa vähintään pitää tapahtua.

Mutta miten siis elokuvasta on voinut tipahtaa pois noinkin ikonisen oloisia kohtauksia? Keskeisiä selityksiä on kaksi.

Ohjaaja Gareth Edwards on kertonut kuvanneensa elokuvaa, erityisesti sen taistelukohtauksia, heittäytyen toiminnan vietäväksi. Toisin sanoen etenkin Scarifin taisteluun on kuvattu luonnollisesti paljon, paljon enemmän käänteitä ja kohtauksia – joista osan oli koko ajan tarkoituskin jäädä pois leikkausvaiheessa. Kyse on tekemistavan erosta verrattuna vaikkapa Lucasiin, joka ei todellakaan improvisoinut enää kuvausvaiheessa.

Toisaalta tiedämme, että Rogue Oneen tehtiin kesällä ne surullisenkuuluisat uusintakuvaukset. On edelleen epäselvää, mitä kaikkea silloin kuvattiin, ja asia varmasti avautuu meille vähitellen, tekijöiden vapautuessa kertomaan omat versionsa. Kannattaa muistaa, että Rogue Onen kuuden viikon uusintakuvaukset eivät pituudeltaan suuresti poikkea The Force Awakensin vastaavista, ja ne olivat periaatteessa osa elokuvan tuotantosuunnitelmaa alusta alkaen. Kuitenkin on yhtä selvää, että osa suunnitelmaa ei varmasti ollut, että uusintakuvauksiin jouduttaisiin värväämään avuksi käsikirjoittaja-ohjaaja Tony Gilroy, joka lopulta saisi jopa kirjoittajakrediitin elokuvaan.

sawbefore

Saw Gerrera trailereissa, ennen kuin tukka kasvoi. Kalju Saw jäi vain flashback-osaan.

Keskeinen Gilroyn käsittelemä kohta vaikuttaa trailerien perusteella olleen Saw Gerrera. Trailereissa Saw lausuu dramaattisia kapinoinnin ja sodankäynnin vaikutuksesta ihmiseen: ”What will you do when they catch you? What will you do when they break you? If you continue to fight, what will you become?”. Elokuvassa Saw ei puhu tällaisia, eivätkä repliikit oikein sovikaan kohtaukseen, jossa vastahakoisesti seikkailuun värvätty Jyn kohtaa puolihullun entisen kasvattajansa. Saw-kohtaukset on kuvattu uudelleen (tämän näkee myös hahmon muuttuneesta kampauksesta trailerien ja lopullisen elokuvan välillä), ja vaikuttaa siltä, että kohtaaminen oli alunperin aivan toisenlainen.

Slashfilm päättelee, että myös Sawn lisäksi Jynin hahmon on täytynyt olla toisenlainen, jotta tällaiset sanat on voitu hänelle ylipäätään osoittaa elokuvana alkupuolella, enkä väitä vastaan. Elokuvasta on karsittu Jynin kapinallisuutta enemmänkin kuin ”This is a rebellion, isn’t it? I rebel.” -repliikin verran. Itse tulkitsin tuon kohtauksen teaserissa niin, että Jyn olisi elokuvan alussa jo mukana Kapinaliitossa, mutta ei oikein sopeutunut sotilaalliseen kuriin ja järjestykseen, ennen kuin nimenomaan häntä tarvitaan erikoistehtävään sukuyhteytensä vuoksi. Olisikohan ollut alunperin noin?

escape

Jyn, Cassian ja K-2SO pakenevat Lontoon metr…Scarigin tukikohdasta.

Ennen kaikkea trailerit kuitenkin paljastavat, kuinka rajusti tarinan loppu on muuttunut uudelleenkuvaus- tai leikkausvaiheessa. Trailereissa on paljon kuvia, joissa Jyn, Cassian ja K-2SO juoksevat Kuolemantähden suunnitelmat sisältävien datalevyjen kanssa Imperiumin rakennuksessa ja rannan taistelujen lomassa, väistellen jopa AT-AT:eita.

Esitän oman veikkaukseni. Arvelen, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa sankarimme ovat suunnanneet datalevyn kanssa ensin pako-alukselle, kuten iskujoukon alkuperäinen tavoite tietysti elokuvassakin oli. K-2SO ei ”kuollut” vielä siellä, missä elokuvassa, vaan vasta myöhemmin, tämän pakomatkan aikana. Ehkäpä tappajaksi päätyi nimetympi pahis – trailerithan näyttivät myös johtaja Krennicin (Ben Mendelsohn) rantatunnelmissa.

beach

Tässäkin mukana on datalevy. Mutta ei enää droidi?

Edelleen veikkaan, että Jynin ja Cassianin pako päättyi kapinallisaluksen luo, joka sitten tuhottiin heidän silmiensä edessä. Näin seikkailu olisi konkreettisesti kääntynyt yhdellä hetkellä itsemurhatehtäväksi: pakenemisen sijaan tavoitteeksi olisi tullut epätoivoinen yritys lähettää suunnitelmat avaruuteen. Elokuvassahan tämä suunnitelman muutos tehdään hyvin nopeasti. Dramatiikkaa olisi tietenkin vielä lisännyt Bodhi Rookin (Riz Ahmed) kuolema toisten sankarien nähden, ja samalla elokuvasta olisi kadonnut tarve sille kummalliselle johtojen viritykselle, jota kritisoin arviossanikin, ja jolla tunnutaan vain muistuttavan Bodhin olemassaolosta.

Toisaalta, jos näin olisi käynyt, on myös suhteellisen helppo ymmärtää, miksi loppua muutettiin. Pako-aluksen tuho silmien edessä olisi voinut tuntua myös kliseeltä. Ennen kaikkea se olisi voinut olla lopputaistelun flown kannalta tarpeeton, elokuvaa minuuttitolkulla pidentävä kiertotie. Miksi kuljettaa Jyn ja Cassian biitsille ja sieltä takaisin torniin, jos heidät voidaan viedä arkistohuoneesta suoraan torniin, on joku (Tony Gilroy?) hyvin voinut kysyä. Ja kas; on pitänyt kehittää uudet kuolemat Bodhille ja K-2SO:lle.

tie

Jyn ja TIE. Mitä tässä tapahtuu?

Veikkaan siis tässä vaiheessa, että rannan jälkeen Jynin tie on siis vienyt torniin kuten elokuvassakin, sillä jotenkinhan suunnitelmat on pitänyt joka tapauksessa lähettää Scarifilta avaruudessa taisteleville kapinallisille. Tornikohtauskin on kuitenkin ollut toisenlainen: ensimmäisen trailerin lopussa itseäni suuresti innostanut kuva kohtaamisesta TIE Fighterin kanssa puuttuu sekin elokuvasta. Siinä vihollisalus nousee esiin jotenkin rauhallisesti, eikä Jyn hidasta kulkuaan kohti alusta lainkaan. Kohtaus ei tunnu siltä, että siinä keisarillinen rivipilotti yhyttäisi kapinallisvakoojan. Moni on epäillyt, että TIE:tä saattaisi lentää joku hyviksistä samaan tapaan kuin Chewbacca ohjaa AT-ST:tä Jedin paluussa, mutta Cassianko se siis olisi ja miten tähän olisi päädytty? Tällainen menee tietenkin tässä vaiheessa fanifiktion puolelle – kohtaus on ja pysyy poissa elokuvasta – mutta huomaan toivovani, että siellä lentäisi pikemminkin Krennic, ja tässä olisi kyseessä elokuvan alkuperäinen sankarin ja pääroiston viimeinen yhteenotto.

krennicbeach

Krennic taistelussa. Vai vasta taistelun jälkeen?

 

Vaihtoehtoisen tulkinnan tarjoaa Slashfilm, joka veikkaa sankarien kohdanneen lopuksi Krennicin rantavedessä, ja vieläpä uskoo heistä monen kuolleen siellä yhdessä. Kieltämättä kuvassa, jossa Krennic kävelee ruumiiden keskellä viitta vettä laahaten, on loppukohtauksen tunnelmaa.

Vaikea siis sanoa! Tarinaryhmän jäsen ja näistä asioista meille viestivä Pablo Hidalgo sanoi Twitterissä, että ”loppu ei muuttunut” uudelleenkuvauksissa. Tämä ei kuitenkaan kerro mitään, sillä Hidalgo voi tarkoittaa hyvin monta asiaa: esimerkiksi sitä, että kaikki sankarit kuolivat kaikissa käsikirjoitusversioissa tai että Leia-loppukohtaus oli mukana jo ennen uudelleenkuvauksia.

Jotain paljastaa The Art of Rogue One -kirja, kunhan saamme siihen kuumottelevat näppimme. Ensivilkaisuja tarjoavat Io9 ja ConceptArtWorld. Ja toivoa tietenkin sopii, että osa poistetuista osista päätyy aikanaan bluraylle (toivottavasti myös vähän paremmin kuin Episodi VII:n kohdalla). Mutta jotenkin arvelen, että Edwards ja kumppanit kertovat tästä ihan itse vielä tulevien viikkojen tai kuukausien aikana paljonkin. Rogue Onen tekemisen vaiheiden salaamiseenhan ei nyt, elokuvan ensi-illan jälkeen, ole samanlaista tarvetta kuin The Force Awakensin, jossa esimerkiksi Reyn perhetaustan kaltaiset arvoitukset pakottavat pitämään käsiksen aiempiakin vaiheita piilossa vielä joitakin vuosia.

Rogue One -arvioni: Sotatarina, johon komitea päätyi

Tämä kirjoitus on varsinainen Rogue One -arvioni, sikäli kuin nämä muut eivät vielä olleet. Teksti ei ole ihan lyhyt, ja näissä oloissa luonnollisesti se spoilaa. (Lisäksi se harhautuu usein sivupoluille sulkujen sisään.)

rogue-jyn

Siltä varalta että saatoin jo ehtiä leimaantua ryppyotsaiseksi Rogue One -vihaajaksi, on syytä aloittaa kehuilla. Ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva täyttää lupauksensa olla ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva ja on sekä rohkeasti että onnistuneesti toisenlainen kuin episodielokuvat. Kyllä, tässäkin on isänsä menettänyt ja isähahmonsa menettävä orpo ja tässäkin taistellaan planeettoja tuhoavan superaseen tuhoamiseksi, mutta tyyliltään Rogue One on niin erilainen, ettei siinä ihan syystä ole edes SW-elokuviin pakolliseksi kuuluvaksi oletettua alkuskrollia. Ollakseen vasta kokeilu – sillä voi kyllä, rakkaat ystävät, tämä on Disneyn julkaisuohjelmaa katsoen vasta kokeilu – elokuva on ilahduttavan omanlaisensa, ja sille sopii toivoa taloudellista menestystä jo ihan vain siksi, että jos sitä ei tule, seuraavat SW-elokuvat tehdään todella varman päälle.

Viime kesän reshooteista yltyneet pelot Rogue Onen latistamisesta tavallisen SW-elokuvan muottiin olivat siis tarpeettomia. Lopputulos on odottamattomankin aikuinen ja vakava irrallistarina sisällissotaa käyvässä SW-galaksissa. Ilman robotti K-2SO:ta elokuvassa ei käytännössä olisi huumoria lainkaan. Tosin siitä en ole ihan varma, onko Rogue One nyt sitten ihan varsinaisesti se luvattu ”sotaelokuva”: erittäin tehokas viimeinen kolmannes sitä kyllä on, mutta sitä edeltävät osat ovat ehkä lähempänä vakoojatrilleriä. Sodasta kertova elokuva se kuitenkin ehdottomasti on – siis siinä missä kaikki muut Star Wars -elokuvat ovat pikemminkin fantasiasotaan sijoitettuja seikkailuja.

Ja vaikka en löydä elokuvasta valeuutisoituja Trump-vastaisia sävyjä, löydän siitä selviä, jopa pistäviä ajankohtaisia viittauksia Syyriassa ja Irakissa käytyihin taisteluihin. Hurjaa on, että ne viittaukset toimivat nimenomaan niin päin, että Kapinaliitto näyttäytyy siviilien asuttamassa kaupungissa käytävissä taisteluissa pommeja heittelevän Isisin roolissa. Huh! Joku kriitikko jo kirjoittikin: mahtoivatkohan ne Hollywoodissa tajuta, miltä tämä ulkomaanuutisia seuraavan yleisön silmissä näyttää…

jedha-battle

Aito SW-rakastaja, ohjaaja Gareth Edwards vie muutenkin elokuvan fiiliksen oman suosikkielokuvansa, Episodi IV:n, melkein unohtuneille todentuntuisille tasoille. Sinne, missä kyse ei ollut supervoimaisista jedeistä Joseph Campbellin sankarimyyttiteoriaa toteuttamassa, vaan alakynnessä olevista kapinallisista käytetyssä tulevaisuudessa. Edwards lisää tunnetasoa ja tekee elokuvasta omansa viimeistään viemällä kameran yhdessä pääkuvaaja Greig Fraserin kanssa taistelujen tasolle. Scifistinen maasota on harvoin tuntunut yhtä aidolta ja hengenvaaralliselta kuin Rogue Onen lopussa, ja sitä vieläpä leikataan avaruustaisteluilla, jotka nekin ovat sekä kuvaukseltaan että fiilikseltään sarjan parhaat sitten Jedin paluun. Edwardsin ja Fraserin ansiosta elokuva on täynnä hienoa kuvaa myös erillään hienosta actionista: siis komeita sommitelmia ja kekseliäitä kuvakulmia.

Niin, ja tietenkään ei sovi unohtaa sitä, että tämähän tosiaan on ison rahan franchise-elokuva, jossa käytännössä kaikki – kaikki! – hahmot kuolevat. Vuonna 2016 se on syytä laskea rohkeaksi ratkaisuksi jo sinällään. Sitä suurempi saavutus tosin on, että elokuvan viimeiseksi tunnetilaksi tosiaan saadaan välitettyä toivon kimallus, vaikka lopussa on kaikki ainekset lohduttomuuteenkin.

Rogue One osaa siis olla oma eläimensä, mutta samalla se sijoittuu hienostuneesti osaksi sarjaansa. Mon Mothman ja Bail Organan kaltaisia tuttuja hahmoja käytetään säästeliäästi, mutta he ovat mukana juuri siellä missä pitääkin sarjan kokonaiskuvaa katsoen. Vastapuolella sarjan ikonisinta hahmoa Darth Vaderia ei onneksi myöskään nähdä liikaa – siten ne kohdat, joissa hän todella näyttäytyy, pysyvät tehokkaina. Siellä täällä elokuvassa näkyy uusia alien-rotuja, mutta toisin kuin The Force Awakensissa, tässä myös tuttuja otuksia on päästetty kuviin, kuten galaksin aitouden nimissä syytä onkin. Vinkkauksia SW:nsä tunteville faneille on vähintäänkin riittämiin – ehkä kallistuisin jopa sen puolelle, että turhankin paljon, mutta menkööt nyt sitten.

Ongelmallisimmat niistä ovat joka tapauksessa suurmoffi Tarkinin eli edesmenneen Peter Cushingin ja prinsessa Leian eli nuoren Carrie Fisherin rakentaminen tietokoneella näyttelijöiden päälle. Tämä päätös tuntuu jo nyt saavan ikävää huomiota, esiintyen esimerkiksi monien ylistävien kritiikkien ainoana miinuksena, ja pelkään pahoin ajan näyttävän, että enemmistölle katsojista tämä valinta tulee olemaan hyvin pian yhtä noloa katsottavaa kuin monet prequelien efektit ovat nyt: ”mitä he oikein ajattelivat” -tasoa. Tehoste vie huomion sisällöltä tärkeissä kohtauksissa eikä siis todellakaan tue sitä taiteellista ratkaisua, millä hahmot on alunperin päätetty elvyttää. Parempi vaihtoehto olisi ollut Tarkinin kohdalla suoraselkäinen uudelleencastaus (tämähän tehtiin jo Sithin kostoon, jossa hahmoa esitti todennäköisesti suunnitteilla ollutta tv-sarjaa silmällä pitäen Wayne Pygram, tunnettu Farscape-sarjan pääpahiksena Scorpiuksena) ja Leian kohdalla se, että hahmo olisi voinut jäädä lopussa myös selin. Heti ensi-iltapäivinä tuli selväksi, että nämä hahmot ovat asia, josta monet puhuvat heti elokuvan päätyttyä, eikä niistä todellakaan puhuta siinä sävyssä, missä vaikkapa BB-8:aa efektinä ihasteltiin.

Sen sijaan aivan erinomaisen mahtavaa on se, mikä Rogue Onen tarinan ytimeksi nyt paljastui. Tarkoitan siis, että sen sijaan, että elokuva on vain ”tarina siitä, miten Kuolemantähden suunnitelmat siepattiin”, tämä olikin samalla ”tarina siitä, miten Kuolemantähteen päätyi se suunnitteluvirhe, jolla se tuhotaan”. Tämä neronleimaus viimeistään antaa Rogue Onelle oikeutuksen: tämähän siis tosiaankin on olemassaolevan franchise-jatkumon sisään sijoitettu tarina, joka paikkaa juoniaukkoja sen sijaan että puhkoo siihen uusia (take that, X-Men!). Ilahduin myös siitä, että lopulta Rogue One tuntui (sittenkin!) perustellulta otsikolta: nythän voidaan in-universe aivan uskottavasti ajatella, että Kapinaliitto ottaa Yavinin taistelua seuraavina vuosina käyttöön Rogue-laivuetunnuksen kunnioituksena näille marttyyreille, ja siksi konnalentue esiintyy Imperiumin vastaiskussa.

krennic-vader

Tässä kohtaa on kuitenkin luontevaa siirtyä haukkujen puolelle. Sillä niin nerokas kuin onkin Rogue Onen tarinan iso kytkös suureen sarjaan, niin valitettavasti yhtä onneton on elokuvan toiminnan taso. Kyllä, katson nyt sinua, käsikirjoitus.

Rogue One on sekava elokuva, josta on paikoin vaikea löytää järkeä. Miksi ihmeessä juuri Jyn Erso olisi ainoa, jonka uskotaan pääsevän hengissä Imperiumia vastaan taistelevan kapinalliskommandon Saw Gerreran puheille (ja eikö siis olisi ollut paljon loogisempaa kirjoittaa Jynin värväämisen tarve liittymään nimenomaan isäukko-Galeniin)? Miksi ajatuksia lukevan lonkerohirviön mehustellaan ensin vievän uhrinsa järjen, kun siitä sitten kuitenkin toivutaan hetkessä? Miksi johtaja Krennic käy Darth Vaderin luona, paitsi siksi että se on leffassa siistiä (ensimmäisellä katsomiskerralla luulin, että Krennic käy anelemassa apua Keisarilta Tarkinia vastaan, mutta ei, toisella katsomiskerralla tajusin, että Vader sanoo Krennicin tulleen hänen kutsumanaan, eikä musta lordi kuitenkaan sano mitään, mikä kutsun perustelisi). Miksi ihmeessä lopputaistelussa säädetään niin maan perusteellisesti erilaisten johtojen, kytkimien ja lähettimien kanssa? Tai miksi Eadu-planeetalla työskentelevillä Kuolemantähden suunnittelijoilla ei ole itsellään Kuolemantähden suunnitelmia?

Valitettavasti elokuvassa näkyy, että sillä on neljä kreditoitua käsikirjoittajaa, huhujen mukaan muutama kreditoimaton ja vielä heidän takanaan Lucasfilmin tarinaryhmä. Kyse ei ole vain hahmojen ohuudesta, josta valitin jo aiemmin, vaan myös siitä, että heidän tekonsa eli elokuvan tapahtumat seuraavat toisiaan usein ilman selkeitä syy-seuraus-suhteita. Suurin osa hahmoista ei ehdi kehittyä tapahtumien käänteissä mitenkään. Myös elokuvan kerronta hyppelee etenkin keskivaiheillaan planeetalta toiselle päättämättömästi, kahden katsomiskerran fiiliksillä melkein yhtä levottomasti kuin tässä suhteessa pahamaineinen Kloonien hyökkäys.

Ainoa hahmo, joka ehtii elokuvassa kehittyä, on päähenkilö Jyn, joka kääntyykin hetkessä alun aidonoloisesta, välinpitämättömästä nuorisorikollisesta kapinallisjohtajaksi heti sen jälkeen, kun kapinalliset tappavat hänen isänsä. Muutos ei siis tapahdu uskottavasti, ja Jynissä korostuukin elokuvan keskeisin ongelma: idea taviksesta sotkeutumassa kapinaan on parempi kuin idean toteutus. Myönnän, että toisella katsomiskerralla onnistuin kyllä jo iloitsemaan hahmoissa vähästä, erityisesti Chirrut/Baze-kaksikon pienistä yksityiskohdista. Tämän parivaljakon välillä oli myös sitä kemiaa, joka esimerkiksi Jynin ja Cassianin väliltä puuttui (parempi puoliskoni muuten kysyi soturimunkkiparista jännittävän kysymyksen: ”luuletko, että he olivat rakastavaisia?”). Mutta siltikin: jotta Rogue Onen dramaattiseksi tarkoitettu loppu todella säväyttäisi tarkoitetulla tavalla, tulisi hahmoista välittää paljon enemmän. Nyt heidän kuolemansa jää yhdentekeväksi. Koskettavimmalta tuntuu droidi K-2SO:n loppu, koska sillä (hänellä!) on hahmoista eniten luonnetta. Star Wars -elokuvalle on suuri, suuri ongelma, että hahmot tekevät siitä ilottoman muullakin tavalla kuin huumorittoman merkityksessä.

(Tämä on tietenkin suuri makuasia, mutta viitaten aiempaan kirjoitukseeni Rogue Onen ja The Force Awakensin vertailusta, tässä huomaan itse sulattavani mieluummin viime vuoden höpsösti toimivan superaseen, jota vastaan taistelevat sympaattiset ja hienosti yhdessä toimivat uudet hahmot, kuin tämän vuoden merkityksettömät hahmot taistelemassa loogista superasetta vastaan. Jos siis tällaisten välillä valita pitäisi.)

jyn-cassian

Todennäköisesti on käynyt niin, että Rogue Onen käsikirjoitus on aivan konkreettisestikin sieltä täältä paikkailtu tilkkutäkki. John Knoll on kehitellyt alkuperäisidean, Lucasfilmin tarinaryhmä on jatkanut ideointia, Gary Whitta on keittänyt ideat koherentiksi tarinaksi. Chris Weitz on kirjoittanut seuraavan ja ehkä seuraavankin version, mutta pari muutakin käsikirjoittajaa ja script doctoria on käynyt mukana maistajina ja maustajina. Lopulta kesän reshooteissa tehtiin vielä niin isoja muutoksia, että niihin avuksi palkattu Tony Gilroy sai oman nimensä lopputeksteihin. Siitä, mitä uudelleenkuvattiin, ei tiedetä paljon, mutta sen näen trailereista, että muuttuneiden osien joukossa on Saw Gerreran (Forest Whitaker) osuus: hahmo oli aiemmissa kuvauksissa kalju, kuten nyt flashback-osassa, ja lausui tuolloin traileriinkin päätyneet sanat: ”What will you do when they come for you? What will you do when they break you? What will you become?”. Näitä sanoja, tai oikeastaan koko tätä kysymyksenasettelua, ei elokuvassa ole, ja hiuksekas Whitaker ylinäyttelee jotain aivan muuta ennen kuin kuolee pois tarpeettomana. Trailerit voivat ja saavatkin tietysti sisältää kaikenlaista, mikä elokuvaan ei päädy, mutta noista vaikuttavista repliikeistä tuntuu, että Rogue Onesta on pudonnut pois kokonainen teema, joka olisi tehnyt Jyn Erson tarinasta tanakamman.

Vika ei ole näyttelijöissä: erityisesti Felicity Jones ja Diego Luna tekevät selvästi kaikella sydämellä parhaansa sen puitteissa, mitä heillä näyteltävää on (Cassian Andor on itse asiassa elokuvan kompleksisin hahmo, Star Wars -sankariksi todella synkkien töiden mies, mutta hänenkin sävynsä katoavat elokuvan edetessä). Näyttelijät ovat onnistuneet myös sikäli, että he eivät edellisestä kritiikistä huolimatta tunnu olevan täydellisesti hukassa elokuvan lavasteissa (ks. prequelit tai Hobitti-elokuvat).

Mutta selväksi tulee, että Rogue Onen tarina ei ole käsikirjoitus, jonka kukaan näkemyksellinen ihminen olisi palavasti halunnut kertoa meille juuri tällaisena. Se on tarinantapainen, johon päädyttiin komiteassa.

Tähän kun lisätään vielä muutamat tähän mennessä mainitsemattomat keskeiset haukut – Michael Giacchinon kiireessä säveltämä musiikki on mitätöntä Williams-imitointia, Ben Mendelsohnin näyttelemä pääroisto jää virkamiesmäiseksi, ensisijaisena tuputettavan 3D-version katsomiseen ei ole ihan oikeasti mitään syytä – pääsen melkein niin pitkälle, että alan ihmetellä, jääkö Rogue Onen loppukohtausten vahvuudesta pettävänkin hyvä fiilis koko elokuvasta. Muistelen myös vuonna 1999 valmistuneen erään Star Wars -elokuvan, jonka lopputaistelu vetää mukanaan niin hyvin, että elokuvasta jää päättyessään kiva fiilis.

rogue-one-03

Hetkinen, yritän vielä kyseenalaistaa omat ajatukseni. Olenko reilu itselleni läheiselle sarjalle ollessani sen uusimmalle osalle näin tyly? Onhan kuitenkin niin, että monessa muussakaan viihde-elokuvassa hahmoilta ei kannata odottaa suurta syvyyttä – tämän leffan edellä näytettiin Guardians of the Galacy vol 2:n traileri, vaikkapa, ja senkin ykkösosa onnistui silti miellyttämään monia katsojia. Tai että Rogue Onen sotakohtaukset jo yksinään peittoavat niin monet kilpailijansa.

Niin on, ja niin peittoavat. Mutta kun minulta kysytään, onko Rogue One hyvä, minulta ei kysytä niistä muista. Minulta tuskin kysytään edes tähtiarviota yleisellä elokuva-asteikolla, tai ainakaan ei kannattaisi kysyä – ihan oikeasti en oikein osaa tähdittää Star Wars -elokuvia, vaikka Imdb:ssä 5:n ja 10:n välillä arvosanoja niille olen antanutkin.

Sen sijaan minun täytyy ajatella esimerkiksi sitä, onko Rogue Onessa kohtauksia, joiden näkemistä odotan seuraavalla katsomiskerralla (kun niitä katsomiskertoja kuitenkin tulee). The Force Awakensissa tällaisia oli jo ensimmäisen katsomiskerran perusteella lukemattomia. Ja joudun vastaamaan itselleni, että Rogue Onessa niitä on valitettavan vähän. Päällimmäisinä ajattelen loppua, muutamia K-2SO-hetkiä ja Jedhan tuhosta pakenemista. Mieleen tulee päinvastoin useampi kohtaus, joita veikkaan katsovani jo kolmannella kerralla hieman tylsistyneenä. Tämän takia Rogue One saattaisi saada minulta paremman arvion, jos se ei olisi Star Wars -elokuva – jos se ei olisi Star Wars -elokuva, arvioisin sitä elokuvana, joka katsotaan kerran tai kaksi.

Rogue One ei ole täysi fiasko, ja siinä on paljon nautittavaa. Mikään sen epäonnistumisista ei saa minua sanomaan, että Star Wars olisi huonoissa käsissä. Mutta voi, kuinka minä olisinkin halunnut sen olevan parempi.

Rogue One nähty: Päällimmäiset ensimietteet

Rogue One: toisella puolella ollaan. Tämä merkintä on kirjoitettu ensimmäisen ja toisen katsomiskerran välissä, ja se sisältää isoja spoilereita. Otsikkokin piti kirjoittaa löysästi, koska nyt tuntuu siltä, että tästä on mahdotonta puhua juuri mitään pilaamatta yllätyksiä.

chirrut

Varokaa, kuvan alla kolisevat elokuvan nähneen ajatukset!

Heräsin tänään oudon rauhallisena, enkä edes elokuvateatteriin kävellessäni tuntenut likimainkaan samanlaista jännitystä kuin vuosi sitten (ajatelkaa, siitä on vain vuosi!). Tästä blogistakin on saattanut välittyä, etten ole missään vaiheessa intoillut Rogue Onesta yhtä paljon kuin The Force Awakensista. Ja kun kävelin ulos elokuvateatterista, ajattelin päällimmäisenä: se tuntui tavalliselta elokuvalta.

Selitän. The Force Awakens oli hiottu viimeiseen asti. Sen jokainen kuva, repliikki ja leikkaus tuntuivat olleen viilattu tarkalleen ”oikein” – niin pitkälle, että elokuva soitti paikoin juuri oikeita nuotteja viileän tarkasti kuin rumpukone. En tarkoita pelkästään A New Hopen rakenteen tarkkaa seuraamista ja muuta kritisoituakin fanien odotusten tarkkaa täyttämistä, vaan myös sitä, että elokuvassa ei niin hyvässä kuin pahassakin ollut mitään turhaa. Kunkin hahmoparin välillä (Rey/Finn, Rey/Han…) esimerkiksi vaihdettiin aina vain ne sanat, jotka ovat aivan välttämättömiä juonen kuljetuksen ja juuri näiden hahmojen rakentamisen kannalta.

Rogue One ei ala Star Wars -teemalla eikä alkuskrollilla. Se starttaa flashbackilla aivan kuin mikä tahansa elokuva, ja vieläpä kertoo siinä flashbackissa kutakuinkin sellaisen taustatarinan kuin spoilaantumatonkin katsoja todennäköisesti olettaa. Kun elokuva myöhemmin sisältää vielä yhden suurimmista cinemaattisista inhokeistani – tarpeettoman audiovisuaalisen muistutuksen aiemmin samassa elokuvassa jo nähdystä kohtauksesta – en voi olla ajattelematta, että tällaista on, kun tehdään tavallinen avaruustoimintaseikkailu, mutta sijoitetaan se Star Wars -maailmaan. Rogue Onen jokainen kuva ja hetki eivät tunnu siltä, että leikkaushuoneessa olisi pohdittu tarkkaan, kestääkö tämä juuri tässä sekunnin sadasosamitassaan lukemattomia katselukertoja, ja onko juuri tämä ja tämä kuva varmasti ikonisin vaihtoehto.

Tietenkin tämän kääntöpuoli on, että tavallisuus käy sanana kuvaamaan myös monia Rogue Onen vahvuuksia, ja osa edellä sanotusta on varmasti tarkoituksellista tyylivalintaa. Tämä elokuvahan ei kerro supervoimaisista jedeistä, eikä myöskään ole suuren saagan äärimmäisen tärkeä episodielokuva. Tämä on yksittäinen tarina ihmisistä avaruussodassa, ja vieläpä ihmisistä, jotka eivät ole katsojalle entuudestaan tuttuja. Se on, kuten itse elokuvasta armeliaasti pois jätetty markkinointialaotsikko sanoi: ”A Star Wars Story”.

Rogue Onen sankareihin kuuluvat ohjaaja Gareth Edwards ja pääkuvaaja Greig Fraser, jotka todellakin täyttävät lupauksensa kameran viemisestä käsivaralla eturintamaan, ja myös vastaavasti avaruustaisteluihin. Rogue Onen voi hyvin laskea sotaelokuvaksi siinä mielessä, että siinä todella taistellaan suurta, ylivoimaista vihollisarmeijaa vastaan – siis sen sijaan, että se olisi fantasiasotaan sijoitettu seikkailu, jossa sankarit taistelevat pahiksia vastaan. Rogue Onessa käydään rujoa, rajua sotaa, jonka keskellä ei todellakaan pohdita, koskettaako Voima kaikkia vihollisiakin. Siinä ei juuri edes vitsailla: johnboyegamaista fyysistä komediaa ei juuri ole, ja humoristiset repliikit on varattu vain droidi K-2S0:lle.

rogueonebattle

Rogue Onesta huhuttiin riisutun sotaelokuvaisuutta, mutta itse asiassa siinä käytetään minuuttikaupalla aikaa toimintakohtauksiin, joissa eivät edes taistele elokuvan varsinaiset päähenkilöt.

Tästä päästään toiseen isoon pointtiini, ja senkin esitän vertaillen The Force Awakensiin. Nimittäin: viime vuoden Episodi VII oli elokuva, joka oli hiottu olemaan mahdollisimman pitkälle juuri sellainen jatko-osa, jonka useimmat fanit halusivat. Mutta Rogue One saattaa hyvin olla elokuva, joka paremmin kuin mikään muu episodi (kyllä, myös Imperiumin vastaisku) jatkaa sitä, minkä Uusi toivo aloitti vuonna 1977 ennen kuin sen nimi edes oli Uusi toivo.

En tarkoita elokuvien laatua, siihen voin tulla myöhemmin. Mutta tarkoitan, että tämä on elokuva, joka kertoo kapinallisten epätoivoisesta taistelusta Imperiumin diktatuuria vastaan. Kapinalliset ovat altavastaajia, Imperiumi on galaksin hallitseva voima. Kun tällaiset voimat kohtaavat, ei siinä ole aikaa silitellä teddykarhuja; siinä tulee siinä ruumihia. Imperiumin vastaiskun maine synkkänä Star Warsina on saattanut peittää alleen sen seikan, että nimenomaan Uusi toivo alkaa kohtauksella, jossa Imperiumin sotilaat teloittavat laivallisen kapinallisia, ja juuri siinä elokuvassa paitsi präjäytetään pasifistiplaneetta Alderaan, myös poltetaan surutta Luken vanhemmat. Tällaista vihollista vastaan vapauden puolesta taistelevilla altavastaajilla on ainoastaan toivo epätodennäköisestä oikeuden voitosta, ja originaalileffan myöhempää alaotsikkosanaa toivo toistellaankin myös Rogue Onessa tiheään.

Imperiumin vastaiskun ja kaiken sen jälkeen tulleen myötä on saattanut myös unohtua, että alkuperäinen Star Wars on elokuva tavallisista ihmisistä joutumassa tarttumaan aseisiin hyvyyden puolesta. Okei, yksi näistä ihmisistä on prinsessa ja toinenkin myyttisen soturin orpopoika, mutta tarkoitan, että tässä vaiheessa Luke ja Leia eivät vielä olleet Vaderin jälkeläisiä; sukuyhteytensä myötä suureen rooliin ennalta valittuja. Luke oli talonpoika, Han Solo seikkailija, Leia pippurinen neito pulassa. Etenkin kaksi ensimmäistä sotkeutuvat itseään suurempaan sotkuun ensimmäisen elokuvan kerronnan perusteella lähes sattumalta. Tämä viesti – että kuka tahansa voi löytää sisältään Voiman, joka auttaa saavuttamaan suuria ja voittamaan pahuuden – oli todella merkityksellinen Star Warsin ihan ensimmäisessä menestysaallossa suuren yleisön sydämiin ja länsimaiden lasten leikkeihin. Viestiä vielä alleviivattiin romanisaation alussa, jossa Leia Organan sitaattina sanotaan: ”He olivat väärässä paikassa väärään aikaan. Luonnollisesti heistä tuli sankareita.”

Selvää on jo ensimmäisen katselukerran perusteella, että alkuperäinen Star Wars onnistuu tässä kauniistikin sanoen paremmin kuin Rogue One. Toimiakseen tällaisen elokuvan tulisi saada meidät välittämään syvällisesti sankareistaan. Tämän iltapäivän puintikeskustelussa yleinen mielipide tuntui olevan, että erityisesti Rogue Onen loppu vaatisi toimiakseen, että hahmoista välittäisi enemmän kuin nyt käy. Aivan Rogue Onen viimeisillä minuuteilla olin kyllä hyvin tunteellisessa tilassa, mutta en minä siinä Jyn Ersoa, Cassian Andoria, Chirrut Imweä, Baze Malbusia tai edes K-2SO:ta surrut. Kapinaliiton ainoan toivon täpärä pelastuminen se oli, joka minuun vetosi.

Jos äitiyisin yhden katsomiskerran jälkeen oikein ilkeäksi, saattaisinkin todeta vielä yhden vertailun viime vuoteen: siinä missä The Force Awakens saa juonellista ja rakenteellista tuttuuttaan paljon anteeksi erinomaisten ja uudenlaisten hahmojensa ansiosta, Rogue One ottaa kyllä muodossaan kiitettävän pesäeron episodielokuviin, mutta epäonnistuu hahmojen tärkeällä saralla. Mutta jos nyt en kuitenkaan yhden katsomiskerran perusteella vielä näin ilkeile (see what I did there?), sanon neutraalimmin, että hahmot ovat pettymys, trailereiden perusteella suuria odottamaani Jyn Ersoa myöten.

rogue-one-14

Kunhan ehdin, täytyy katsoa trailerit ja tv-spotit uusiksi: niissä oli paljon kuvia ja ottoja, jotka eivät ole lopullisessa elokuvassa, ja sellainen on aina kiinnostavaa.

Ja tästä pääsen tässä ensifiilistykityksessäni stubbilaisittain kolmanteen isoon pointtiin. Rogue Onen piti olla elokuva, joka ei olisi suunnattu vain saagan ulkoa osaaville. Olihan se yksittäinen tarina uusista hahmoista, eikä sen tapahtumien ymmärtämiseen pitänyt tarvita olla nähnyt yhtään aiempaa Star Warsia. Ei varmasti ollut sattumaa, että keskeisiin rooleihin oli palkattu kaksi kiinalaista näyttelijää: Kiina on kovaa vauhtia kasvamassa yhdeksi maailman merkittävimmäksi elokuvamarkkinaksi, eikä Star Wars ole niillä markkinoilla vuosikymmeniä tunnettu nimike.

Tämän iltapäivän keskustelujen ja pikapikaisen nettireaktioiden silmäilyn perusteella minusta vaikuttaa, että menemättä edes elokuvan laatuun, tässä Lucasfilm on epäonnistunut. Rogue One tuskin miellyttää satunnaista katsojaa yhtä paljon kuin The Force Awakens. Pikemminkin siitä nauttii parhaiten se fani, joka osaa bongata elokuvasta Obi-Wanin Tatooinen kapakassa murjomat korstot, Rebels-hahmo Hera Syndullan nimen ja ihastuttavan viittauksen George Lucasin varhaiseen käsikirjoitusversioon, jossa galaksia sitovaan energiakenttään viitattiin termillä ”The Force Of Others”.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaiselta Rogue One alkaa omassa päässä parin katsomiskerran, päivän ja kuukauden jälkeen tuntua. Samoin kuin se, miten elokuva noin yleisesti otetaan vastaan: ensireaktiot esimerkiksi maailman ensi-illastahan olivat suorastaan ylistäviä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että suuremman yleisön ja kriitikkojen kanta eivät sitä voi olla.

Se selviää kuitenkin vain ajan kanssa. Siispä seuraavaan esitykseen kahden tunnin päästä. Aamulla olin ihan in cognito, mutta nyt pitää kuulemma vetäistä Celebrationin kostyymit niskaan.