Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 3: ”Netin syövereistä huudettiin megafoneilla, että katsokaa, tässäkin on tämmöistä tasa-arvojuttua”

Posted on 19/02/2021 by Aki Jörgensen

Kirjoitin jo Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirjasta Joonaksen Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) kahden blogimerkinnän verran: ensimmäisessä käsittelin lähinnä Joonaksen tulkintaa Chewbaccasta ja toisessa Joonaksen muistoja kollegoistaan.

Tämä kolmas (ja viimeinen) merkintä keskittyy elokuvien vastaanottoon ja paljastaa, mitä Joonas Suotamo ajatteli, kun The Last Jedi ja The Rise of Skywalker päätyivät netissä ryöpytyksen kohteiksi ja kun Solo floppasi lippuluukulla. Kuten edellisissäkin kirjoituksissa, tässäkin mukana on kirjan kertoman lisäksi sitaatteja Joonakselta minun haastattelustani Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun.

Joonas Suotamo ja Chewbaccan työpaikka. Kirjan kuvitusta.

Heitän tähän alkuun heti yhden sitaatin. Kysyin Joonas Suotamolta, mitä hän vastaa kritiikkiin siitä, että Star Wars -elokuvat olisivat pelkästään laskelmoitua viihdeteollisuutta.

”On aika kyynistä sanoa niin. Nämä ovat kuitenkin rakastettuja elokuvia”, Suotamo aloitti vastauksensa. Hetken kuluttua hän toisaalta pyöritteli asiaa myös näin: ”On kylmä fakta, että elämme maailmassa, jossa päätöksiä tehdään siltä pohjalta, miten rahavirtoja niistä aiheutuu”.

Pitemmän vastauksen voi tiivistää näin: Suotamo ei allekirjoita, että Star Wars -elokuvia tehtäisiin vain rahankiilto silmissä, mutta ei kiistä, etteikö niitä tehtäisi myös rahantekoa tavoitellen. Josta minun olikin kysyttävä jatkokysymys: Vaikuttaako rahantavoittelu sitten Suotamon mielestä elokuvien sisältöön?

”Jos sitä vaikutusta lähtee elokuvista etsimään, menee tarinasta ilo. Alkuperäiset Star Wars -elokuvat oli lähtökohtaisesti tehty lapsille. Siellä on sinisilmäistä seikkailijaa ajamassa avaruusaluksilla, ja ne ovat hyvä tarina, johon minä ainakin itse uppoudun. Jos mitä tahansa leffaa alkaa suurennuslasilla katsomaan, kyllä se illuusio alkaa rakoilemaan”, Suotamo sanoo ja jatkaa: ”Elokuvia katsoessa kriittinen tarkastelija on heitettävä hetkeksi hyllylle ja nautittava tarinasta. Negatiivisilla Youtube-videoilla ja otsikoilla saa kuitenkin huomiota, koska on jotenkin helpompaa asettua jonkin asian yläpuolelle kuin tunnustaa, mikä siinä oli hyvää.”

Tämä on viisas ja sattuva vastakommentti, jopa omakohtaisesti. En koe kirjoittavani esimerkiksi tässä blogissa asioista tarkoituksella negatiivisen kautta, mutta tiedostan oikein hyvin, kuinka houkuttelevaa ja siten ”helppoa” tosiaan on puhua elokuvista niiden huonojen eikä niiden hyvien puolien kautta. Kuinka helposti vaikkapa kahvipöytäkeskustelut elokuvista tiivistyvät siihen, minkä yksityiskohdan vuoksi kukakin keskustelijoista ei pitänyt käsiteltävää elokuvaa aivan täydellisenä, vaikka sen sijaan voisi hyvin puhua myös elokuvien onnistumisista! Tämän blogin kirjoittajan biossa on vuosia lukenut, että olen ”sitkeästi sitä mieltä, että myös prequel-trilogiassa on paljon hyvää, aivan kuten alkuperäisessä trilogiassa on paljon sietämätöntä”, mutta jää lukijan tuomittavaksi, olenko oikeasti onnistunut elämään tämän asenteen mukaan.

Joka tapauksessa: Joonas Suotamon edellä lainatulla sitaatilla on kaikupohjaa seuraavassa.

Joonas Suotamo (tai Peter Mayhew) ja Harrison Ford elokuvassa The Force Awakens (2015).

The Force Awakens otettiin vastaan juhlien, vaikka joitakin harmittikin, kuinka läheisesti se toisti alkuperäisen Star Wars -elokuvan juonta. Joka tapauksessa yleinen fanien, satunnaisempien katsojien ja kriitikoiden tulkinta oli, että ohjaaja JJ Abrams ja kumppanit olivat onnistuneet: Star Wars oli palannut, uudelle ajalle ja uudelle sukupolvelle, ja samalla riittävästi entistä tunnelmaa säilyttäen. Näin ajatteli Joonas Suotamokin, joka erikseen korosti ylpeyttään siitä, että episodi VII ei ollut ajalleen tyypillinen synkistely, vaan vanhanaikainen, tunteisiin vetoava tarina.

(Aika moni katsoja taisi myös verrata TFA:ta prequeleihin ja todeta, että edellä mainituilla mittareilla TFA onnistui esiosia paremmin. Tätä vertailua ei esitä Joonas Suotamo kirjassaan.)

The Last Jedi oli joka tapauksessa erilainen. Paitsi että se oli tunnelmaltaan synkempi, se teki paikoin jopa rohkeaa pesäeroa originaalitrilogiasta tuttuihin teemoihin. Näin muutamia vuosia myöhemmin on selvää, että TLJ jakoi mielipiteet pahemmin kuin yksikään toinen Star Wars -elokuva: toiset suitsuttivat näkemäänsä jopa mestariteokseksi, mutta toisissa elokuva aiheutti vähintään yhtä suurta inhoa kuin prequelit omana aikanaan. Minusta näin jälkikäteen voi silti jopa objektiivisesti sanoa, että TLJ:n oli joka tapauksessa pakko viedä tarinaa jollain tavalla räväkämpään suuntaan turvallisen sulavan TFA:n jälkeen. Kun haastattelin Joonas Suotamoa ensimmäisen kerran, TLJ oli jo kuvattu mutta minä en ollut sitä nähnyt, ja jo silloin Suotamo sanoi tulossa olevan ”erilaisen tarinan, jossa ei ole pelätty ottaa riskejä”.

Joonas Suotamo elokuvassa The Last Jedi (2017).

Kirjassa Suotamo kertoo, että juuri noin hän itse ajatteli lukiessaan TLJ:n käsikirjoituksen: että vau, nyt tulossa on todellakin jotain aivan erilaista. Sen lisäksi Suotamo kertoo samalla ajatelleensa, että ”nyt klassista tarinaa ja koko saagan henkeä kieputellaan niin paljon, että moni pitkäaikainen fani saattaa suuttua”. Ja näinhän sitten lopulta kävikin.

Suotamo itse kuitenkin suli Johnsonin ratkaisuille jo samana päivänä. Hän kertoo kirjassa ymmärtäneensä, ettei ole olemassa Star Warsin ”pyhiä opinkappaleita”, vaan että uudistuminen on tärkeämpää kuin menneisyyden palvonta. Juuri tämä onkin myös The Last Jedin ydinviesti sekä tarinan sisällä että elokuvakerronnan tasolla. TLJ:n käsikirjoituksessa Suotamolle vaikein sulatettava yksityiskohta olikin hänen oman hahmonsa Chewbaccan harmittavan pieni rooli – mutta se ei taida liittyä keskeisesti elokuvan yleisövastaanottoon.)

Mark Hamill sanoi elokuvan julkaisemisen yhteydessä antamissaan haastatteluissa olleensa eri mieltä Johnsonin tulkinnasta hänen hahmostaan eli Luke Skywalkerista. Erityisesti Hamill päästi vettä TLJ-vihan myllyyn sammakollaan siitä, kuinka hän olisi ratkaissut ongelman näyttelemällä välillä mielessään aivan eri hahmoa, ”Jake Skywalkeria”. Suotamo huomauttaa kirjassaan, että mistään tällaisesta ei näkynyt Irlannin kuvauksissa mitään merkkejä. Hamill oli ollut kuvauksissa mainiolla tuulella, toimien porukan isällisenä ja itseoikeutettuna johtajana. Varsinaista elokuvaa kuvattaessa Hamill oli Suotamon nähden puuttunut vain nyansseihin, eikä mitään ohjaajan ja näyttelijän välistä kiistaa Luken hahmon luonteesta siis rönsyillyt ainakaan muun ryhmän silmiin.

(Minä en tietysti voi väittää tietäväni Suotamonkaan vertaa siitä, mitä Mark Hamill asioista oikeasti ajattelee, mutta en ole voinut olla ajattelematta, että Hamillin mielipiteisiin jatko-osatrilogiasta on voinut vaikuttaa paljonkin roolin sisällön sijaan sen silkka koko: George Lucasin visioissa hän olisi ilmeisesti saanut ison roolin kaikista kolmesta elokuvasta, mutta tässä toteutetussa tarinassa hän oli kunnolla mukana vain tässä keskimmäisessä. On hyvin inhimillistä, että tottakai Hamill olisi näyttelijänä halunnut palata suurimpaan rooliinsa pitemmäksi aikaa ja luonnollisesti hänestä olisi ollut mukavaa saada tulkittavakseen esimerkiksi useampia sankarillisia toimintakohtauksia.)

Joonas Suotamo ja ohjaaja Rian Johnson The Last Jediä tekemässä.

Valmiissa The Last Jedissä ”paperilla vähän eriskummallisilta näyttäneet” palaset loksahtivat Joonas Suotamon mielestä ”täydellisesti paikoilleen”. Hänen ja muiden tekijöiden olikin ensin helppo hymyillä leffan äärellä, kun sitä esimerkiksi kritiikeissä yleisesti kehuttiin.

Hymy hyytyi, kun osa fanikunnasta tosiaan suuttui. Ja ei kai siinä vielä mitään, että osa katsojista ei tykännyt – siinähän ei ollut mitään uutta vaikkapa prequelien vastaanottoa muistellen – mutta kun elokuvaa ja sen tekijöitä vastaan hyökättiin suorastaan agressiivisesti. Pahimman iskun joutuivat vastaanottamaan kirjoittaja-ohjaaja Johnson ja elokuvassa vilpitöntä uskoa parempaan tulevaisuuteen edustanutta Rose Ticoa näytellyt Kelly Marie Tran, johon kohdistuneessa hyökkäyksen osassa oli vielä mukana rasismia ja naisvihaakin. Erityisesti Tranin kohtelu netissä oli Suotamosta kauhistuttavaa – jotain aivan muuta kuin se, että katsoja vain sivistyneesti toteaisi, ettei tykännyt näkemästään elokuvasta, sen näyttelijäsuorituksista, juonesta tai ohjauksesta.

Joonas Suotamo kytkee kirjassaan TLJ:n saaman vihapalautteen laajempiin ilmiöihin. Hänen mielestään se oli osa sitä vihan ja populismin aaltoa, johon liittyvät Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi ja äärioikeistoliikkeiden paluu politiikkaan. Suotamon mukaan nämä tahot näkivät The Last Jedin ”toiveikkaan, lapsenuskoisen sanoman maailman muuttamisesta Social Justice Warrior -henkisenä poseeraamisena ja alkuperäisen Star Warsin osoituksena vanhan ajan machomaailmasta, jossa arvot olivat vielä kunnollisia ja maailma selkeä”. Hän vielä jatkaa tätä ajatusta aivan oikealla huomiolla siitä, että mitä nämä tahot ajattelivatkaan uusista elokuvista, he olivat joka tapauksessa väärässä tulkinnassaan originaalitrilogiasta: George Lucas vastusti Vietnamin sotaa ja Richard Nixonin tapaa tehdä kovanyrkkistä politiikkaa, kirjoitti lapsille suunnatun avaruussadun vastalauseeksi aikansa ilmiöille ja vieläpä sijoitti sen ytimeen viestejä rakkauden ja tarinankerronnan voimasta. Mutta TLJ:n vihapalautteen antajat näkivät vanhatkin Star Warsit haluamiensa silmälasien läpi.

”Netin syövereistä huudettiin megafoneilla, että katsokaa, tässäkin on tämmöistä tasa-arvojuttua. Että ’sinä, joka haluat paluuta vanhoihin hyviin aikoihin, ärsyynnypä tästä uudesta Star Warsista’. Siinä oli paljon tarkoituksenmukaista agitointia (yllyttämistä)”, Suotamo sanoi minulle.

Alden Ehrenreich ja Joonas Suotamo elokuvassa Solo (2018).

The Last Jediä seurasi saagan kaanonissa The Rise of Skywalker, mutta ensi-illoissa Solo. Siihen ei kohdistunut yhtä suurta vihakampanjaa, mutta eipä yleisöryntäystäkään: ohjaajien vaihdon jälkeen noin puolitoista kertaa kuvattu Solo tuli kalliiksi, mutta floppasi taloudellisesti.

Suotamo kertoo kirjassa Solon hämmentävästä ensi-iltakokemuksestaan: kuinka elokuva ensin otettiin ilolla ja riemulla vastaan Los Angelesissa, ja kuinka tekijät sitten jatkoivat siitä suoraan Cannesiin, jossa yleisö tuhahteli ja nauroi väärissä kohdissa, ja näytös päättyi kuolemanhiljaisuuteen.

Solon epäonnistuminen yleisön silmissä oli Suotamolle kova pala. Hänestä elokuva oli onnistunut vanhan ajan seikkailu. Suotamo oli päässyt siinä liki toiseen pääosaan ja tulkitsemaan Chewbaccaa selvästi monipuolisemmin kuin The Force Awakensissa tai The Last Jedissä, eikä olekaan mikään ihme, että Solo jäi Suotamolle mieleen hänen omana suosikkinaan Star Wars -elokuvistaan. Itsesyytökset eivät silti johtaneet mihinkään. ”Ehkä jengi oli vain kyllästynyt Star Warsiin”, miettii Suotamo kirjassa.

Joonas Suotamo, John Boyega ja Oscar Isaac elokuvassa The Rise of Skywalker (2019).

Episodi IX:n piti olla kirjoittaja-ohjaaja Colin Trevorrow’n episodi, ja sellaisena se olisi seurannut Rian Johnsonin tarinaa hyvin eri tavalla kuin The Rise of Skywalker sitten teki. Toisin kävi, ja ohjaajaksi palasikin Abrams. Hän oli antanut The Last Jedin ilmestymisen jälkeisinä kuukausina elokuvaa ja Johnsonia tukevia haastattelukommentteja, mutta palattuaan Star Warsin pariin lausuikin, että ei pitänyt kaikista edellisen elokuvan ratkaisuista. Kun The Rise of Skywalker aikanaan valmistui, moni katsoja koki sen suorastaan mitätöivän TLJ:n tapahtumia ja kesken jättämiä juonia.

Joonas Suotamo ei ole tätä mieltä. Hänestä TROS tekee samanlaisen ”koukkauksen” kuin Jedin paluu teki Imperiumin vastaiskun jälkeen: synkästä, vakavasta ja epäkonventionaalisesta palataan veijarimaiseen, sadunomaiseen ja seikkailulliseen. Suotamo oli tyytyväinen tarinaan käsikirjoituksena ja myös valmiina elokuvana. Hänen hahmollaan Chewbaccallakin oli jälleen enemmän tekemistä.

Erästä TROS:n kritisoitua yksityiskohtaa Suotamo kuitenkin kommentoi kirjassa erikseen. Hänen mukaansa keisari Palpatinen paluu oli käsikirjoituksessa selitetty paremmin kuin valmiissa elokuvassa: kässärissä tuli selväksi, että kyse oli kloonista ja siinä elävästä keisarin hengestä, joka tarvitsi Reyn saadakseen itselleen todellisen fyysisen olomuodon. ”Alkuperäisessä muodossaan keisarin paluu ei millään lailla nollannut Anakin Skywalkerin Jedin paluussa tekemää sovitusta”, Suotamo sanoo.

Joonas Suotamo ja The Last Jedin porukka. Kirjan kuvitusta.

TROS:n ensi-illan jälkeen Suotamo sai myös henkilökohtaisesti maistaa ”internetin likasankoa”, kuten hän sitä kutsuu. Eräällä nettisivulla eräs kirjoittaja tulkitsi TROS:n olevan aivan toista äärilaitaa kuin TLJ oli, ja että TROS oli suorastaan patriarkaalinen elokuva, jonka hahmot olisivat haitallisia nuorille naisille. Tämä arvio osui Suotamon silmiin ja aiheutti niiden takana suuren ärtymyksen: Suotamon mielestä elokuva ja koko jatko-osatrilogia kun olivat Hollywoodin mainstreamiksi poikkeuksellisen täynnä monipuolisia naishahmoja. Suotamo kertoo kirjassa, että harkitsematon twiitti tästä aiheesta johti yhtäkkiä kummallisiin Twitter-mainintoihin ja uudenlaisten seuraajien tulvaan, josta Suotamo tunnisti suuren joukon feikkitilejä. Suotamo kertoo ymmärtäneensä, kuinka netissä vaikuttaa maksettuja nettitrolleja ja ihmisiä, joiden tavoite on kylvää vihamielisyyttä ja eripuraa maailmaan. ”Kokemus oli pelottava”, Suotamo sanoo. (TLJ:n vihapalautteen kytköksistä venäläisiin botteihin ja poliittisiin trolleihin on muuten tehty tieteellistäkin tutkimusta.)

Nyt, pari vuotta myöhemmin, Suotamo on toiveikkaampi. Haastatteluhetkellä Donald Trump oli vain hieman aiemmin hyllytetty Twitteristä yllytettyään amerikkalaisia äärikannattajiaan väkivaltaisuuksiin, ja Suotamo sanoi hänestä tuntuvan siltä, että nyt tämän vuoksi voisi alkaa uusi aika:

” Viimeiset neljä vuotta maailmassa ovat olleet aika turbulentteja. Toivottavasti nyt alkaa jonkinlainen muutos toiseen suuntaan, kun ei ole enää noin näkyvää esimerkkiä siitä, että mitä tahansa saisi sanoa.”

Kysyin Suotamolta haastatteluni lopuksi, miten Star Wars -elokuvien tekeminen muutti sitä, mitä Star Wars hänelle merkitsee. Tämä ei liity suoraan mitenkään TLJ:n, TROS:n tai Solon vastaanottoon – mutta kylläkin siihen, miten Suotamo toivoo näitä elokuvia katsottavan. Tähän on joka tapauksessa hyvä lopettaa. Suotamon vastaus oli, että yllättävän vähän:

”Luulin, että se olisi vähentänyt sitä. Mutta mä olen niin kova innostumaan, että heti kun Star Wars -logo pärähtää ruudulle ja alkumusiikki alkaa, mulla on joka kerta samanlainen fiilis. Sitä ei muuta mikään kuinka paljon mä rakastan sinne galaksiin uppoutumista. Kun menen setille, en julista, että mitenkään enemmän omistaisin sitä, vaan mulla on kunnia ja vastuu olla siellä mukana tekemässä niin hyvää työtä, että fanit löytävät sieltä sen oikeanlaisen järisyttävän tunteen.”

Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 2: ”Näyttelijät olivat Los Angelesista ja Englannista, yksi oli Suomesta”

Posted on 15/02/2021 by Aki Jörgensen

Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) on paitsi perusteellinen kertomus siitä, kuinka suomalaisesta ex-koripalloilijasta tuli maailman kuuluisin wookiee, myös mitä kiinnostavin katsaus siihen, millaista Star Wars -elokuvien kuvauksissa oikeasti on – ja millaisia siellä työskentelevät ihmiset oikeasti ovat. Tässä blogimerkinnässä teen kirjasta nostoja erityisesti tässä hengessä. Edellisessä merkinnässä tarkastelin ennen kaikkea Joonasta Chewbaccana.

Tässäkin kirjoituksessa on mukana aineistoa paitsi kirjasta, myös minun haastattelupuhelustani Joonas Suotamon kanssa tammikuussa, joka varsinaisesti liittyi Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun.

Millennium Falconin perijät: Chewbacca (Joonas Suotamo) ja Rey (Daisy Ridley). Mikähän kumma siinä muuten oli, ettei Falcon muka olisi kuulunut Han Solon jälkeen yksin Suotam…tai siis Chewbaccalle?

Moni meistä on varmasti katsonut dokumentteja Star Wars -elokuvien tekemisestä ja lukenut tekijöiden haastatteluja. Lisäksi monien tämän sarjan suurtenkin tähtien näkeminen ns. livenä omin silmin on ollut suhteellisen helppoa, tai siis ainakin helpommin mahdollista kuin olisi nähdä (esimerkiksi) joku Hollywoodin Tom-nimisistä näyttelijöistä. Minäkin vaikkapa ehdin päästä Star Wars Celebrationeissa jopa kaksi kertaa ”Carrie Fisherin keikalle” (siellä tosiaan tuntui samalta kuin odotetuimman tähden esiintyessä rockfestivaaleilla). Henkilökohtaisista tapaamisista ja nimmareista Celebrationeissa joutuu ymmärrettävistä syistä maksamaan, mutta rahalla sellaisenkin on siis saanut. Periaatteessa monella meistä on olevinaan melko hyvä kuva siitä, millainen esimerkiksi Mark Hamill on persoonaltaan.

Mutta Joonas Suotamon näkökulma näihin ihmisiin on tietenkin aivan erilainen. Hän on odottanut heidän kanssaan kuvausvuoroa, treenannut ja tietenkin myös kuvannut kohtauksia, syönyt työpaikkalounasta, pelannut Playstationia (ainakin John Boyegan kanssa), ottanut oluen töiden jälkeen, osallistunut työporukan iltakemuihin ja viimeistellyt kunkin elokuvan sessiot säihkyvissä ensi-illoissa.

Millaisia siis ovat Joonas Suotamon silmin Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher, Peter Mayhew, Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac, Adam Driver, JJ Abrams, Rian Johnson ja lukemattomat muut kuvauksissa, kollegoina ja ihmisinä?

Joonas Suotamon mahtava friendsie The Last Jedin tekijöistä ensi-illassa. Kirjan kuvitusta.

Kärjistäen vanhat ja uudet näyttelijät jakautuvat Suotamon kertomuksissa – jopa koomisuuteen asti! – kahteen leiriin.

Hamill, Fisher, Ford ja miksei myös Mayhew ovat leikkisästi äksyileviä ja arvonsa tuntevia legendoja, jotka ottavat suurilla, kulmikkailla mutta rakastettavilla persoonillaan kunkin tilan haltuunsa aina saapuessaan paikalle. Ridley, Boyega, Driver ja kumppanit taas ovat näyttelemisen taidon nuoria ammattilaisia, jotka pitävät itsensä kovassa kunnossa, tulevat kuvauksiiin täysin valmistautuneina eivätkä kuuna päivänä bilettäisi kuvausiltoina siihen tapaan kuin aiempi sukupolvi 1970-luvun Hollywoodissa tarinoiden mukaan teki. Varsinainen tekeminen on äärimmäisen professionaalia kummassakin ryhmässä: Suotamon mukaan kukaan ei tullut kuvauksiin darrassa eikä kuvausten jälkeen juuri koskaan suunnattu pubiin.

”Tuntui siltä, että ajat ja maailma ovat muuttuneet”, Suotamo tiivisti minulle haastattelussani.

Tylsää sakkia porukka tuskin silti oli. Jos joku esimerkiksi hyssytteli Mark Hamillia laukomasta ihan mitä tahansa mieleen tullutta läppää kuvauspaikalla, tämä saattoi Suotamon mukaan vain tokaista, että minkä kukaan hänelle mahtaa, eihän Luke Skywalker voi saada potkuja. Toisessa ääripäässä Daisy Ridley treenasi omat stunttinsa äärimmilleen ja hörppi näyttelijäkollegojensa kummastukseksi kuvaustaukojuomana lehtikaali-kvinoapirtelöitä. Suotamo kuitenkin täsmentää, että hänestä Hamillin ja Fordinkin äksyilyt ovat pääasiassa roolinvetoa ja hassuttelua, eikä niitä ole suunnattu kenellekään kuvauksissa läsnä olevalle – pikemminkin brändiin, viestintään, promokiertueisiin, ennakkohypeen ja tämäntapaisiin asioihin.

Näyttelijöiden luonteiden kahtiajako tuntuu joka tapauksessa kirjan äärellä melkein huvittavankin toisteiselta siinä vaiheessa, kun Suotamon ja Taatilan kertomus pääsee Soloon ja kuvaan astuvat uudet näyttelijänimet. Alden Ehrenreich, Emilia Clarke ja Donald Glover asettuvat Suotamon kuvauksissa niin selvästi jälleen samaan uuden sukupolven ammattilaisten muottiin – ja sen leffan castin seniori Woody Harrelson puolestaan vanhan kaartin suurisuiseksi äijäksi, vaikka onkin iältään Hamillia ja Fordia nuorempi. Ehkä kaikkein kiehtovimman yksittäisen kollegaluonnehdinnan Suotamo muuten tarjoilee juuri Ehrenreichista: Suotamon käsityksen mukaan nuoren Solon näyttelijä on ”Adam Driverin tavoin introvertti, mutta kompensoi sitä esittämällä ulospäin klassista henkseleitä paukuttelevaa reteää maailmanmiestä”.

Minun haastattelussani Suotamo huomautti, että vaikka uusien Star Wars -elokuvien näyttelijäporukka oli amerikkalaisittain tulkittuna etnisesti monimuotoinen, ei joukko lopulta ehkä kulttuurisilta taustoiltaan ollut sitä: ”Star Warsin näyttelijät olivat pääasiassa Los Angelesista ja Englannista. Yksi oli Suomesta. Se oli aika ennalta-arvattavaa”, Suotamo sanoi. Esimerkiksi John Boyega on viime vuosina korostanut nigerialaisia sukujuuriaan ja tummaihoisten näyttelijöiden huonoa kohtelua Hollywoodissa, mukaan lukien Finnin hahmon kehitystä jatko-osatrilogian aikana, mutta samaan aikaan Boyega oli ja on toki myös erittäin paljasjalkainen lontoolainen siinä missä Daisy Ridleykin.

Joonas Suotamo ja Warwick Davis Solon kuvauksissa. Kuva kirjasta Making of Solo.

Suotamo itse sijoittuu sukupolvijaossa tietenkin nuoreen porukkaan. Hän tunnustaa, että varsinaiset bondaushetket jäivät kuvauksissa usein vähiin, mutta lukijalle tulee silti olo, että niitäkin ehti olla: Suotamo intoili ohjaaja JJ Abramsin kanssa syntetisaattoreista, vertaili sisäänpäin kääntyneen metodinäyttelijän ja ex-merijalkaväen sotilaan Adam Driverin kanssa armeijakokemuksia ja tosiaan pelasi sitä pleikkaa John Boyegan kanssa. Jordaniassa The Rise of Skywalkeria kuvattaessa Suotamot ystävystyivät Oscar Isaacin perheen kanssa, sillä molemmilla näyttelijöillä oli siis tuolla reissulla mukanaan puolisonsa ja samanikäiset pienet pojat.

Mutta niin suuria persoonallisuuksia kuin Star Wars -elokuvien perheeseen on valikoitunut, kysyessäni Suotamolta näyttelijöiden tai ohjaajien omien persoonallisuuksien vaikutusta elokuvien tekemiseen, hänen vastauksensa oli ehkä yllättäenkin tämä:

”En usko että ne hirveästi vaikuttavat. Sillä on merkitystä, että kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa, ja siinä olen ollut onnekas, että olen saanut tehdä töitä tällaisten ihmisten kanssa. Erilaisuutta ja erilaisia näkemyksiä pitää aina kunnioittaa, mutta loppujen lopuksi sinne mennään tekemään töitä. Tarinankertojilla on suuri vastuu, eivätkä he voi antaa omien persoonallisuuksiensa tulla hyvän tarinan tekemisen edelle.”

Tässä tekstityksessä puhuu Daisy Ridley. Kuvakaappaus The Force Awakensin making of -dokumentista.

Suotamo itse tuntuu tulleen toimeen kaikkien kanssa. Siitä on kirjan ulkopuolistakin todistusaineistoa: mainioita Joonas-hetkiä on tallentunut muun muassa jatko-osaleffojen making of -dokumentteihin. En ihmettele: mukavana ja sanavalmiina miehenä hän sopi varmasti hyvin suulaiden tähtien seuraan, mutta suomalaisena (ja usein sitä paitsi äänen vaimentavaan maskiin puettuna!) hän kykeni toisaalta tarjoamaan jopa yrmylle Harrison Fordille kuvaustauolla mieluisan vieruskaverin: sellaisen, jonka kanssa ei tarvinnutkaan koko ajan jutella.

Nimenomaan Harrison Fordilla on maine paitsi uskomattoman karismaattisena näyttelijänä, myös jäyhänä ihmisenä. Hän ei kierrä Celebrationeita eikä peittele sitä, ettei juurikaan välitä kahdesta kuuluisasta hahmostaan eli Han Solosta ja Rick Deckardista (tohtori Henry Jonesista hän välittää). Suotamo työskenteli The Force Awakensissa Fordin kanssa tiiviinä työparina, ja vahvistaa kertomuksillaan kaiken tämän. Samalla hän kuitenkin kertoo Fordin olleen kuvauksissa ”yleiskiinnostunut” kaikesta mahdollisesta kuten still-kuvaajan käyttämistä kameroista. Kuvausten taukopäivinä Ford saattoi matkustaa katsomaan vanhoja lentokoneita ja kerran tuo entinen puuseppä kiinnostui keskustelemaan Suotamon kanssa tämän suomalaisesta isoisästä, joka niin ikään oli puuseppä.

Suotamon kirjasta voi myös poimia erinomaisen smalltalk-vinkin vapaasti sovellettavaksi. Näyttelijä kertoo nimittäin lukuisia anekdootteja siitä, kuinka hän onnistui sulattamaan puolelleen suuria tähtiä tai ohjaajia mukaan lukien sellaisia vierailevia henkilöitä kuin Peter Jacksonin aloittamalla keskustelun kehumalla kuuluisuutta jostain heidän vähemmän tunnetusta tai arvostetusta työstään: esimerkiksi Peter Jacksonia Hobittien tynnyripako-kohtauksesta tai Anthony Danielsia hänen äänityöstään Ralph Bakshin Taru sormusten herrasta -piirretyssä. Tämä tuntui kirjaa lukiessani niin strategiselta tempulta, että minun piti ihan kysyä asiasta haastattelussa. Suotamon mielestä kyse on palautteesta:

”Itselleni on tosi tärkeätä, jos joku tulee sanomaan jostain sellaisesta pienestä jutusta, jonka olen tehnyt kuvauksissa. Olen sitä mieltä, että kaikki kaipaavat sellaista palautetta. Ei vain sellaista, että ’olet mahtava’, sillä mitä siitä voi oppia?”

Ohjaaja Abrams ja näyttelijä Suotamo The Rise of Skywalkeria tekemässä. Tai juttelemassa syntetisaattoreista.

Suotamon lähimmät kollegat olivat toisia näyttelijöitä, mutta luonnollisesti hän työskenteli läheisesti myös kunkin ohjaajan kanssa. Tämän blogin puitteissa on paikallaan katsastaa erityisesti sitä, miten Suotamo näki jatko-osien kahden ohjaajan, Abramsin ja Rian Johnsonin lähestymistapojen erot. Onhan etenkin jälkikäteen paljonkin väännetty siitä, millä tavoin Johnson The Last Jedissä keikutti venettä Abramsin The Force Awakensin jälkeen, ja kuinka Abrams puolestaan käänsi tyyliä ja tarinaa takaisinpäin palattuaan sittenkin viimeisen episodin ohjaajaksi.

Abrams saa Suotamolta suurimman suitsutuksen. Suotamon mukaan Abramsilla oli alusta asti kristallinkirkas visio siitä, miten The Force Awakensin tuli painella nostalgianappuloita ja toisaalta siirtää klassiset teemat uuden sukupolven tarinaksi. Kuvausten aikana Abrams antoi etenkin ensimmäisessä Star Warsissaan Suotamon mukaan kaikille tilaa improvisoida ja ehdottaa ideoita. TFA:sta välittyvä raikas ja iloinen tekemisen meininki saa siis Suotamolta vahvistuksen.

Abramsinhan ei alunperin pitänyt ohjata episodi IX:ää, mutta hänet maaniteltiin takaisin korvaamaan Colin Trevorrow ja laittamaan jopa käsikirjoitus alusta loppuun uusiksi melkoisella kiireellä. Suotamokin kertoo kiireen näkyneen kuvausten tunnelmassa. Hänen mukaansa Abrams salli edelleen improvisaation, mutta hänen ohjaajan otteensa oli toisella kerralla määrätietoisempi ja suoritusvaatimusten paino näkyi hänen harteillaan enemmän. Suotamo kuvailee yleisemminkin, että TFA:n jälkeen Star Wars -elokuvien tekeminen alkoi tuntua arkisemmalta työltä, mutta mainitsee kyllä erikseen, kuinka TROS:ssa tekijöiden kesken vallitsi erityinen me-henki: olihan siinä vaiheessa takana jo pitkä yhteinen matka. Itse asiassa tämänkin kaiken olen näkevinäni The Rise of Skywalkerista sekä itse elokuvassa että sen tekoa kuvaavassa dokumentissa.

Mitä sitten taas tulee The Last Jediin ja Rian Johnsoniin, jonka episodi näissä oloissa jäi (alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti) ”Abramsin trilogian” keskelle: Suotamon mukaan ohjaajan ote todella oli erilainen, kuten myös valmiista elokuvasta näkyy. Suotamo kuvailee Johnsonia taiteenlajinsa historian tuntevaksi elokuvanörtiksi, joka haki sähäköiden kamera-ajojen sijaan hallittuja kuvakulmia. Myös Johnsonin ohjausote oli Suotamon mielestä leikkisä ja hänen innostuksensa elokuvantekoon suorastaan lapsenmielinen, mutta silmiinpistävä ero näyttelijän näkökulmasta oli se, että Johnson ei todellakaan tehnyt elokuvaa Abramsin tavoin kuvatessa improvisoiden. Sen sijaan Johnson tuntui suunnitelleen TLJ:n alusta loppuun yksityiskohtia myöten valmiiksi ennen kuvauksia, ja näyttelijät ikään kuin vain purkittivat osansa kameran edessä ohjaajan ohjeiden mukaan. Suotamo kertoo itsekin päässeensä kuvaamaan useita kertoja uudelleen kohtauksen, jossa Chewie aikoo syödä grillaamansa porgin, koska hän ei meinannut onnistua muodostamaan vartalollaan ja käsillään juuri sellaisia liikeratoja joita Johnson haki.

Tämä kuva on The Last Jedin behind the scenes -promovideosta, mutta se ei oikeastaan täsmää elokuvan tapahtumiin: tässä lavasteessa Chewbaccaa ei siinä elokuvassa nähty.

Nyt mennään minun tulkintani puolelle, mutta mietin, että Suotamon kokemus TLJ:stä voi olla kahta Abramsin elokuvaa jähmeämpi myös siksi, että Chewbaccan hahmon rooli keskimmäisessä elokuvassa yksinkertaisesti oli sellainen. TFA:ssa ja TROS:ssa Chewie seikkailee muiden sankarien kanssa toimintakohtauksissa, kun taas TLJ:ssä Chewbacca vartioi suuren osan elokuvaa Millennium Falconia Ahch-Ton saarella. Kuvausten kannalta tämä tarkoitti, että Joonas Suotamo työskenteli TLJ:ssä lähinnä Irlannissa Mark Hamillin ja Daisy Ridleyn sekä kuvausryhmän kanssa, ja vieraili vain satunnaisina päivinä Pinewoodin studioilla, joilla loput elokuvasta kuvattiin. Kirjassaan Suotamo kertookin, että tämä piirre TLJ:ssä harmitti häntä henkilökohtaisesti, kunnes hän löysi ilon mahdollisuudesta tuoda Chewbaccan eleiden kautta elokuvaan tarvittavaa huumoria.

TROS:ssa taas Suotamo pääsi paitsi palaamaan muiden näyttelijöiden seuraan, myös esiintymään Chewbacca-vuosiensa haastavimmissa kohtauksissa. Toinen niistä oli lopullisesta elokuvasta pois jätetty kidutuskohtaus, jossa Kylo Ren piinaa vangittua Chewieta, ja toinen kohtaus, jossa Chewie reagoi Leian kuolemaan. Ensimmäisessä näistä Suotamo sai pelätä tosissaan sosiopaatiksi itsensä psyykannutta metodinäyttelijä-Driverin kidutettavana (Suotamo arvelee, että kohtauksesta tuli liian rankka perhe-elokuvaan). Toisessa haettiin juuri oikeanlaista tuskanparahdusta epäilemättä tuskaisuuteen asti. Minun tekee lisäksi mieleni huomauttaa Suotamon kunniaksi, että nimenomaan The Rise of Skywalker oli episodielokuvista ensimmäinen, jossa Chewbaccan rooli oli todella kirjoitettu juuri Suotamolle – vielä Rian Johnsonin kirjoittaessa TLJ:tä oli nimittäin epävarmaa, näyttelisikö osan roolista edelleen Mayhew.

Yksi omista suosikkikuvistani näiden elokuvien behind the scenes -arkistoista: Solon poppoo puoliksi maskissa.

Koska Star Wars -elokuvien hyvyydestä ja huonoudesta niin paljon kättä väännetään, on lopuksi hyvä korostaa, että Suotamo kiittää kaikkia ohjaajiaan – myös Solosta kaahavaa komediallista hurjastelua tavoitelleita Phil Lordia ja Christopher Milleriä ja heidät korvannutta sujuvaa ”no nonsense” -ohjaajaa Ron Howardia. Sekin on hyvä mainita, että Suotamo itse piti molemmista kiistellyistä episodeista: siis sekä The Last Jedista että The Rise of Skywalkerista.

Tämä keskustelu – siis The Force Awakensia seuranneiden Star Wars -elokuvien vastaanotto – on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että se ansaitsee vielä yhden, aivan oman blogimerkintänsä.

Suomalaisten polvien lonksauttelua kaukaisessa galaksissa: Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja vie lukijansa ainutlaatuisen lähelle Star Wars -elokuvien tekemistä

Posted on 02/02/2021 by Aki Jörgensen

Suomi ja suomalaiset ovat vain harvoin olleet Star Wars -asioissa ensimmäisten joukoissa. Yhtään Star Wars -elokuvaa ei esimerkiksi ole vieläkään kuvattu Suomen Lapissa tai tuhansien järviemme rannoilla, vaikka hienoja kuvauspaikkoja meiltä kyllä löytyisi.

Mutta nyt tarjolla on jotain, mitä kerrassaan millään muulla kielellä maailmassa ei vielä ole: ensimmäiset aidot ensikäden muistelmat uusien Star Wars -elokuvien tekemisestä. Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga) julkaistiin tänään 2. helmikuuta.

Olen lukenut kirjan (kahdesti), ja voin suositella sitä lämpimästi. Heti perään on tosin sanottava, että olen suosittelijana jäävi: osallistuin löyhästi kirjan toimitustyöhön ja sain kunnian kirjoittaa teokseen jälkisanat Chewbaccan hahmon roolista Star Wars -saagassa ja sen historiassa.

Joka tapauksessa olen vilpittömästi sitä mieltä, että Suotamon ja Taatilan kirjalla on runsaasti uutta annettavaa jopa hänelle, joka on lukenut ja katsonut viime vuosien aikana jo satoja haastatteluja ja lehtijuttuja näiden elokuvien tekemisestä (voitte nimittäin uskoa, että minä olen).

Suotamon tarina ex-koripalloilijasta ensimmäiseen elokuvarooliinsa hänen kaikkien aikojen suurimmassa elokuvasarjasuosikissaan on yksinkertaisesti huikea. Suotamo ja Taatila kertovat sen kirjassa hersyvän hauskasti tarinaa iskien. Samalla he tulevat tarjonneeksi kiehtovan kurkistuksen näiden elokuvien tekemiseen ja niitä tehneisiin ihmisiin myös kuvauksiin valmistautuessa, kuvaustauoilla ja kuvauspäivien vapaa-ajalla. Näin tätä taikaa tehdään: salassapitosopimusten suojassa ja velvoittamana, erehdyttävän aidonoloisiin lavasteisiin työpaikkana totutellen, omaa kuvausvuoroa kollegojen kanssa odotellen ja rooliasuissa hikoillen.

Tähän liittyy myös yksi kirjaan liittyvä erityiskehu: uskon, että Roar!-kirja kiehtoo monia niitäkin elokuvien ystäviä, joita nimenomaan Star Wars -elokuvat teoksina eivät kosketa yhtä paljon kuin vaikkapa minua. Jos nimittäin on yhä harvinaista, että suomalainen näyttelijä pääsee ylipäätään mukaan Hollywoodin kaikkein suurimpiin tuotantoihin, on vähintään yhtä harvinaista, että sellaisten elokuvien päätähtien kanssa työpaikkalounastaneet ihmiset kertovat kokemuksistaan yhtä avoimesti kuin Joonas Suotamo tässä kirjassa.

Ensimmäinen ja toinen Chewbacca, Peter Mayhew ja Joonas Suotamo, matkalla The Force Awakensin ensi-iltaan. Kirjan kuvitusta.

Sitä paitsi: vaikka Suotamokin on tosiaan antanut vuosien aikana jo monen monta haastattelua eri medioille, hän (kuten niin monet näyttelijät) on usein toistanut niissä tarinansa pääkohtia ja tiettyjä mieleenpainuvia anekdootteja. Se tarkoittaa, että hyvin monet herkulliset tarinat ja yksityiskohdat ovat säästyneet Suotamolta kuultavaksi vasta tässä kirjassa.

Tätä blogia lukeva saattaa hyvin esimerkiksi tietää, että The Force Awakensissa Suotamo kreditoitiin vara-Chewbaccaksi. Tuolloin hän vielä jakoi roolin alkuperäisen Chewbaccan Peter Mayhew’n kanssa, eikä Suotamo ole koskaan kertonut, missä lopullisen elokuvan kohtauksissa hän Mayhew’ta tuurasi. Herrasmies ei kerro sitä kirjassaankaan, mutta sen sijaan hän kertoo huomattavasti aiempaa tarkemmin ja jännittävämmin, kuinka vaikea paikka roolin siirtäminen todella oli – ja kuinka vaikeaa aivan fyysisesti roolin omaksuminen oli. Suotamon täytyi muun muassa, ohjaaja JJ Abramsin vaatimuksesta, opetella polvien ”lonksauttaminen” jokaisella askeleella juuri oikealla tavalla, koska niin Peter Mayhew’kin oli aina kävellyt – siksi, että hänen polvensa olivat huonot jo 1970-luvulla. Sitäkään ei Suotamo ei ole aiemmin kertonut, kuinka hänen varsinainen roolinsa kuvaukissa itse asiassa alunperin pidettiin salassa jopa tuotannon sisällä, koska Mayhew’n fyysisen toimintakyvyn rajat olivat niin arka asia. (Vaikeasta luopumistyöstään huolimatta Mayhew auttoi Suotamoa oppimaan ja ajattelemaan Chewbaccan tavoin, ja antoi ennen kuolemaansa täyden siunauksensa työnsä jatkajalle.)

Viimein Suotamo myös avautuu siitä, kuinka kiusallista hänelle oli, että Chewbaccan roolin lopullista siirtymistä hänelle ei julkistettu edes ennen The Last Jedin ensi-iltaa. Kun esimerkiksi minä haastattelin Suotamoa ensimmäisen kerran kesällä 2016, Suotamo oli jo kuvannut TLJ:n ja ollut mukana Solon nimiroolin näyttelijöiden koekuvauksissa ”kun neljä tyyppiä cosplayasi Han Soloa”, mutta ei voinut suoraan vastata siihen, näytteleekö TLJ:ssä Chewbaccaa yksin vai ei. Suotamo koki olleensa jo muutaman vuoden ajan nöyrä oppipoika, joka ei ollut työntynyt parrasvaloihin legendaarisen ja rakastetun Mayhew’n takaa, joten roolin salailu vielä siinäkin vaiheessa, kun Mayhew ei enää ollut mukana kuvauksissa, meni ymmärrettävästi tunteisiin.

Ja mitä muuten tulee The Last Jediin ja Soloon, kyllä: Joonas Suotamo sanoo kirjassaan sanasensa myös molempien elokuvien vastaanotosta. Edellinenhän jakoi yleisöä kahteen leiriin, jälkimmäinen taas ei oikein löytänyt yleisöään lainkaan. (Suotamon oma suosikki hänen neljästä Star Warsistaan on juuri Solo, jossa näyttelijä pääsi sivuroolista lähestulkoon toiseen pääosaan, ja pääsi tekemään Chewbaccan roolissa entistä moni-ilmeisempää työtä.)

Joonas Suotamo Dryden Vosin toimistossa Solon kuvausten aikaan. Kuva kirjasta The Making of Solo.

Saattaa olla, että joku tämän blogin lukijoista haluaisi näiden saatesanojen joukossa kuulla, onko kirjassa niin sanottuja skuuppeja. Paljastuuko joku kolleganäyttelijöistä tai elokuvien ohjaajista kulissien takana kaiken kaikkiaan kurjaksi ihmiseksi? Kertooko Joonas, millainen olisi ollut D.B. Weissin ja David Benioffin versio Solosta? Puhutaanko kohtauksista, jotka jäivät elokuvista leikkauspöydälle?

Lyhyet vastaukset: Ei paljastu. Tavallaan kertoo. Ja puhutaan, ainakin yhdestä: The Rise of Skywalkerin luonnostaiteessakin nähdystä Chewbaccan kidutuskohtauksesta, joka siis todellakin kuvattiin. Perusteellisesti ja Joonas Suotamoa säästämättä.

Tuon kidutuskohtaus-vahvistuksen lisäksi kirjassa on ainakin yksi tiedonmuru, jota ei varmuudella ole paljastettu missään muualla aiemmin: se, että John Boyegan taakse ”hopeasijalle” jäänyt näyttelijä ehdolla Finnin rooliin oli Dev Patel (mm. Slummien miljonääri).

Kylo Ren kiduttaa Chewbaccaa elokuvassa The Rise of Skywalker – tai siis leikkauspöydälle jääneessä kohtauksessa. Kuva kirjasta The Art of The Rise of Skywalker.

Mutta tämä riittää tähän kirjoitukseen, jolla haluan suositella Suotamon ja Taatilan kirjaa Roar! – Elämäni wookieena kaikille näistä elokuvista kiinnostuneille ja miksei siis muillekin. Kirjaa julkistetaan virallisesti tänään Facebookissa ja sitä saa julkkaritarjouksena ainakin Ad Libris -kirjakaupasta. Ja vinkattakoon vielä sekin, että vaikka minämuotoinen kirja kantaa tekstinäkin hienosti Suotamon äänen, näyttelijä lukee äänikirjaversion itse.

Joonas Suotamon haastattelujakin on helppo löytää medioista lähipäivien aikana, esimerkkinä tässä Ylen.

Minä itse jututin Suotamoa kirjan tiimoilta siviilityöni puolella juttuun, joka julkaistiin Sunnuntaisuomalaisessa eli noin viidessätoista suomalaisessa maakunta- ja aluemediassa sunnuntaina 31. tammikuuta. Netissä sen jutun äärelle pääsee eri julkaisijamedioissaan tämän linkin kautta. Juttu on netissäkin vain tilaajille (24 tunnin lukuoikeus maksaa 2 euroa).

Tarkoitukseni on ammentaa tuosta juttelustani Joonaksen kanssa ja Roar!-kirjasta myös tähän blogiin lisää lähipäivinä.

Viimein The Mandalorian: Star Warsin tämän hetken lippulaiva rantautuu Suomeenkin

Posted on 13/09/2020 by Aki Jörgensen

Tänään se sitten viimein koittaa: hetki, jolloin The Mandalorian -sarjaa voi nähdä laillisesti Suomessa.

Tämä tapahtuu melkein päivälleen 10 kuukautta sen jälkeen, kun sarjan ykköskauden ensimmäinen jakso julkaistiin Yhdysvalloissa ja parilla muulla alueella tuolloin auenneessa Disney+ -suoratoistopalvelussa. Ja se tapahtuu, hassua kyllä, perinteisellä lähetysvirtakanavalla, sillä tuo pilottijakso nähdään tänään sunnuntaina Fox-kanavalla kello 21. Kyse on markkinointinäytöksestä sille, että Disney+ aukeaa Suomessa tiistaina.

The Mandalorian on nyt niin lähellä, että tähän promokuvaan perustuva juliste on kiusoitellut minua jonkin aikaa minunkin kotini ikkunasta näkyvän bussipysäkin kyljessä.

Disneyllä selvästi uskotaan muutenkin perinteisiin lähetysjärjestelyihin. Vaikka The Mandalorianin ykköskausi on tosiaan ollut nähtävillä suoratoistopalvelussa monissa maissa jo kuukausia, esimerkiksi Suomessa jaksot julkaistaan silti nyt aukeavaan palveluun perinteistä telkkariesitystä mukailevalla viiveellä. Tiistaina The Mandaloriania voi katsoa palvelussa kaksi ensimmäistä jaksoa, seuraavat julkaistaan viikon välein perjantaisin. Täten 8-jaksoinen ykköskausi on saadaan juuri nähdyksi meilläkin, kun toinen kausi alkaa kaikille Disney+:n käyttäjille yhtä aikaa 30. lokakuuta.

Tuntuu nurinkuriselta, vaikka vain muutama vuosi sitten – käytännössä ennen Netflixin maailman- ja Suomen-valloitusta – tällainen tietysti oli aivan normaalia. Itse ymmärrän oikein hyvin päätöksen julkaista tällaisen kiihkeästi odotetun sarjan jaksot ensiesitykseen viikon välein, koska silloin saadaan aikaan jännitystä ja spekuloinnin mahdollisuuksia, jotka molemmat tavallaan jäävät kokematta, jos kokonainen kausi törkätään kerralla binge-katsottavaksi. Mutta tämä niin sanotun vanhan kauden hidas julkaiseminen tuntuu kyllä ylimääräiseltä kiusalta meille, jotka olemme odottaneet The Mandaloriania jo sen 10 kuukautta!

Promokuviensa, nimensä ja päähenkilönsä vuoksi The Mandaloriania voisi erehtyä luulemaan Boba Fett -sarjaksi. Sehän se ei kuitenkaan ole, vaan kyse on täysin uudesta tarinasta.

No, mutta tänään siis odotuksen ensimmäinen vaihe sentään päättyy. Samoin päättyy tämän blogin melko tarkkaan pitänyt The Mandalorian -hiljaisuus, joka perustui siihen, että meillä virallisesti esittämättömästä sarjasta (jota ei siis voinut luvallisesti edes rahalla tilata itselleen) ei oikein ollut mielekästä kirjoittaa pohdintatekstejä suomeksi.

Se on tietysti realismin nimissä selvää, että Suomessakin on ykköskauden omia reittejään katsoneita. Vielä useampi on enemmän tai vähemmän spoilaantunut. Sarjan ensimmäinen jakso sisältää periaatteessa jopa yllätyskäänteen, joka hämmästyttävää kyllä ei vuotanut huhusivuille nettiin ennen sen ensiesitystä. Tässä vaiheessa käänne tuskin kuitenkaan yllättää enää juuri ketään sarjasta kiinnostunutta, koska se on spoilattu sarjan ja oheistuotteiden markkinoinnissa aina suomalaisten tavarataloketjujen sanomalehtimainoksia myöten. Mutta palaan siihen, kuten muutenkin jakson sisältöön, kuitenkin vasta tämän jälkeen.

Mitä spoilaamatonta nyt sitten haluan tässä vaiheessa sanoa sarjasta, josta niin moni on kymmenen kuukauden aikana ehtinyt sanoa niin paljon spoilaavastikin? Juonen lähtökohdasta puhuminen kai on ainakin jokseenkin turhaa, vaikka sen voi toki lyhyesti sanoa, että The Mandalorian sijoittuu aikaan 5 vuotta Jedin paluun jälkeen (eli 25 vuotta ennen The Force Awakensia) ja se on aivan uusi tarina, jonka pääosassa ei ole esimerkiksi elokuvista tai animaatiosarjoista tuttuja hahmoja.

Mutta sitä enemmän haluan sanoa saatesanoiksi jotain The Mandalorianin roolista Star Warsin nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.

Ohjaajalegenda Werner Herzog Star Warsissa on ehdottomasti niitä näkyjä, joita en olisi elämässäni kuvitellut näkeväni.

The Mandalorian ei ole vain ensimmäinen ns. ”live action” eli näytelty Star Wars televisiosarja. Se on, osin siitä riippumattomien tapahtumien seurauksena ja siten ehkä vähän vahingossakin, tällä hetkellä suuren Star Wars -franchisen lippulaiva.

Solon ja The Rise of Skywalkerin tuotantojen ongelmat, edellisen taloudellinen epäonnistuminen ja ehkä myös jälkimmäisen taiteellinen epäonnistuminen (vaikka tätä viralliset yhtiötahot eivät toki ainakaan tässä vaiheessa myönnä) johtivat siihen, että Disney-Lucasfilmin suuret suunnitelmat vuosittaisista Star Wars -elokuvista pantiin tauolle. Seuraavan warssin piti ilmestyä valkokankaille vasta kolme vuotta episodi IX:n jälkeen eli jouluna 2022. Sitten tuli koronavirus, joka pysäytti kaikki Hollywoodin tuotannot ja siirsi liki kaiken julkaisua eteenpäin. Star Warsille tämä tarkoitti, että seuraavan elokuvan ensi-iltapäivä on nyt joulukuussa 2023, ja tietenkään kukaan ei vielä tiedä, tavoitetaanko sitäkään. Kyseiselle elokuvalle ei ole julkistettu aihetta, ohjaajaa eikä nimeä, mutta Star Wars -elokuvien aihioita on kehitteillä ainakin Rian Johnsonilla, Taika Waititilla ja Kevin Feigellä.

Samaan aikaan kun elokuvatuotannot kompuroivat, Star Warsin oli koko ajan määrä laajentaa jalansijansa kotiruutujen puolelle. Tämä oli hyvin luonteva suunta: olivathan animaatiosarjat jo olleet menestyksiä, ja yrittihän George Lucas itse siirtää saagansa jatkamaan elämäänsä telkkarissa jo vuosien 2005-2010 välisenä aikana. Siitä, mitä Lucasin Underworld-sarja olisi voinut olla, saatiin pieni väläys viime talvena, kun netissä ihmeteltiin projektin tekniikan demovideota.

Underworld ei toteutunut, ja Lucasin aikaan kirjoitutetut kymmenet periaatteessa valmiit käsikirjoitukset jäivät omistajaa vaihtaneen Lucasfilmin hyllylle. Aika ei ollut vielä kypsä: uskottavasti toteutettu Star Wars -sarja olisi tullut liian kalliiksi tuottoihin nähden, jotka olisi pitänyt hakea perinteisen telkkarin syndikoinneista. Nyt tilanne on toinen kahdesta syystä. Koitti suoratoistopalvelujen aika, joka tarkoittaa, että Star Wars -sarjat valmistuvat nyt tv-lähetysten sijaan keskeiseksi vetovoimatekijäksi Disney+-tilaajien kuukausimaksuille. Ja koitti aika, jolloin mielikuvitukselliset lavasteet ja tehosteet voidaan aidosti toteuttaa verrattain edullisesti, esimerkiksi projisoimalla taustat jo kuvaustilanteessa 360-asteen led-videoseinälle näyttelijöiden taustalle, kuten The Mandalorianissa on menestyksekkäästi useimmissa kohtauksissaan tehty.

Yli kymmenen miljoonan dollarin jaksobudjetillaan The Mandalorian on tietysti kaukana halpiksesta. Kolmas noin kymmenen vuoden sisällä muuttunut tekijä taitaa kuitenkin olla se, että niin sanotusta telkkarista (eli käytännössä suoratoistosta) on tullut kymmenen vuoden sisällä media, johon ollaan valmiita panostamaan elokuviin vertautuvia summia. Samalla on käynyt sikäli hassusti, että erityisesti amerikkalaisesta näkökulmasta niin sanottuun aikuiseen makuun olevat tarinat ovat melkein kokonaan hävinneet valkokankailta ja siirtyneet suoratoistopalveluihin, usein toteutetuiksi nimenomaan sarjoina. Se, että Hollywoodin nimiohjaajatkin tekevät nyt projekteja suoratoistopalveluille ei johdu (pelkästään) siitä, että Netflix, HBO, Amazon, Apple ja Disney heitä kaikkia sinne kilvan kosiskelevat, vaan myös siitä, että elokuvien puolella ei tällä hetkellä ole rahoittajia sellaisille tarinoille ja taiteelle, joita suoratoistopalvelut tilaavat.

Jon Favreaun tuottama ja kirjoittama (ohjaajat vaihtelivat jaksojen välillä) The Mandalorian oli siis tekeillä Star Wars -elokuvista riippumatta – mutta pikemminkin muista syistä kuin siitä itsestään johtuen pääsi käymään niin, että nyt ollessaan olemassa sillä onkin elokuviin nähden ilmaherruus. Sarjan ykköskausi oli myös sekä fanien että kriitikoiden keskuudessa kehutumpi kuin Solo tai The Rise of Skywalker – vaikka näin erilaisten tarinoiden ja medioiden vertailu on tietysti hapuilevaa ja vaikka The Mandalorianiakin on sentään joistakin piirteistään moitittukin.

The Mandalorianin pahiksiin kuuluu Giancarlo Esposito, joka muistetaan Breaking Badin hyvin hyytävästä roolistaan. Vaan millaisen onkaan oltava pahiksen, jos sarjan hyviskin on palkkionmetsästäjä?

Se, että The Mandaloriania myös markkinoidaan Disney+:n keihäänkärkisarjana, muodostaa kuvioon erään erityispiirteen. Disneyn katalogihan tunnetusti on hyvin perheystävällinen. The Mandalorian kertoo kuitenkin palkkionmetsästäjästä, joka harjoittaa jaksoissa on screen ammattiaan enemmän kuin Han Solo huumeiden salakuljetusbisnestä. Amerikkalaiseen ja Star Wars -elokuvista tuttuun tapaan myös The Mandalorian -mainontaa ja oheistuotteita on suunnattu perheen pienillekin, mutta periaatteessa sarjan ikäraja on kotimaassaan peräti 14, joka perustuu ”sci-fi-toimintaan ja -väkivaltaan sekä joihinkin häiritseviin kuviin”. Kyse ei siis ole aivan koko perheen viihteestä, sillä ikäraja on korkeampi kuin The Rise of Skywalkerilla.

Muutkin tekeillä olevat Disneyn Star Wars -suoratoistosarjat ovat Disney+:n yleisiin koko perheelle -tavoitteisiin nähden ehkä aiheiltaan yllättäviä. Tulossa on prequel-sarja kapinallisvakooja Cassian Andorista, jonka on määrä kertoa, kuinka idealisti kasvaa kapinaliiton black ops -spesialistiksi, joka Rogue Onen alussa ampuu kylmäverisesti oman tiedonantajansa. On Obi-Wan Kenobin oma sarja, joka sijoittuu aikakauteen, jolloin erakoitunut sankari valvoo nuoren Luken äärellä galaksissa, jonka on vallannut pimeys suurelta osin hänen epäonnistumisensa vuoksi. Ja on Leslye Headlandin kirjoittama sarja, jonka aiheesta emme tiedä mitään, mutta joka tekijän taustojen perusteella luulisi olevan jotain ”aivan muuta”: vähintään feminististä, ehkä komediallista, mahdollisesti jopa queeria.

Minun tulkintani tästä on, että korostetun aikuiset Star Wars -sarjat ovat täky, jolla Disney+:aa nimenomaan myydään. Niiden avulla palvelun asiakkaiksi saadaan muitakin kuin lapsiperheitä, joille palvelun suurin sisältömassa kuitenkin on suunnattu, ja joiden jatkuvaan saatavuuteen palvelun pitkäkestoiset asiakkuudet perustunevat.

The Right Stuff, uusi sarjamuotoinen filmatisointi Tom Wolfen astronauttiohjelman alkuvaiheista kertovasta kirjasta, kuuluu Disney Plussan ensimmäisiin omiin sarjoihin. Sekin on täky aikuiskatsojalle.

Kun nämä taustatekijät ynnää yhteen, käy selväksi, että The Mandalorian ja muut tekeillä olevat suoratoistosarjat (Cassian Andorin sarjaa piti kuvata kesällä, mutta koronavirus pani tuotannon tauolle, Obi-Wan -sarjaa, jonka Ewan McGregor äskettäin vahvisti olevan yhden tuotantokauden ns. minisarja, kuvataan ensi keväänä) ovat kaikkea muuta kuin korvike seuraavaa Star Wars -elokuvien sarjaa odotellessa.

Ne ovat monen seuraavan vuoden ajan Star Wars -fanien pääruoka. Ja on jopa mahdollista, että kun ”oikea elokuva” sieltä joskus aikanaan taas tulee, se vertautuu lasten ruokalistan nauraviin nakkeihin.

Star Wars -elokuvien Oscar-saldo: 11 elokuvaa, 37 (+3) ehdokkuutta, 10 palkintoa

Posted on 10/02/2020 by Aki Jörgensen

Vastaus

Oscar-gaala oli ja meni, ja vaikka gaalan suurin voittaja Parasite yllätti, ei The Rise of Skywalker sentään yllättänyt. Se ei siis voittanut yhtään kolmesta ehdokkuudestaan.

Eilisen Twitter-ketjuni jatkeena ja laajentumana (sekä kahden vuoden takaisen blogimerkinnän päivityksenä) summaan tässä kirjoituksessa Star Wars -elokuvien Oscar-menestystä, jota varmaankin voi aivan yhtä hyvin perustein pitää yllättävän vahvana ja yllättävän vaisuna.

Vahvana siksi, että kaikkiaan 37 ehdokkuutta ja 10 palkintoa (joista 3 ehdokkuuksien ulkopuolelta) on kuitenkin oikein hyvin yhdelle elokuvasarjalle, vaikka kyse onkin 11 elokuvasta. Vaisuna taas siksi, että Star Warsit ovat tähän vuoteen asti jatkuneista ehdokkuuksistaan huolimatta saaneet Yhdysvaltain elokuva-akatemialta varsinaisen palkinnon viimeksi 36 vuotta sitten – ja sekin oli yksi noista erikois-Oscareista varsinaisten ehdokkuuksien ulkopuolelta.

Jedin paluun erikoistehosteet: edellinen kerta, kun Star Wars -elokuva palkittiin Oscarilla.

Kaikkein yllättävintä saattaa ainakin joistakin katsojista olla, että jokainen Star Wars -elokuva on tosiaan ollut ehdolla vähintään yhdessä Oscar-gaalan kategorioista. Tässä koko lista ehdokkuuksista:

Tähtien sota (1977), 10 ehdokkuutta: paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, Alec Guinness miessivuosasta, lavastus, pukusuunnittelu, ääni, leikkaus, erikoistehosteet, musiikki.
Imperiumin vastaisku (1980): 3 ehdokkuutta: lavastus, ääni, musiikki.
Jedin paluu (1983): 4 ehdokkuutta: lavastus, äänitehosteleikkaus, äänitehosteet, musiikki.
Pimeä uhka (1999): 3 ehdokkuutta: äänitehosteleikkaus, äänitehosteet, erikoistehosteet.
Kloonien hyökkäys (2002): 1 ehdokkuus: erikoistehosteet.
Sithin kosto (2005): 1 ehdokkuus: maskeeraus.
The Force Awakens (2015): 5 ehdokkuutta: leikkaus, äänimiksaus, äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki.
Rogue One (2016): 2 ehdokkuutta: äänimiksaus, erikoistehosteet.
The Last Jedi (2017): 4 ehdokkuutta: äänimiksaus, äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki.
Solo (2018): 1 ehdokkuus: erikoistehosteet.
The Rise of Skywalker (2019): 3 ehdokkuutta: äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki.

Yhteensä siis 37 varsinaista ehdokkuutta. Ja tässä ne voitot:

Tähtien sota (1977): 6 Oscar-palkintoa: lavastus, pukusuunnittelu, ääni, leikkaus, erikoistehosteet, musiikki. Lisäksi erikois-Oscar äänitehosteista.
Imperiumin vastaisku (1980): 1 Oscar-palkinto: ääni. Lisäksi erikoistehosteiden erikois-Oscar.
Jedin paluu (1983): ei Oscar-palkintoja varsinaissa kilpakategorioissa, mutta jälleen erikoistehosteiden erikois-Oscar.

Eli 10 palkintoa, joista 3 ehdokasasettelun ulkopuolelta.

Listasta huomaa vuosien vierimisen. Samoin sen, että Oscar-gaalat eivät toki muutenkaan ole veljiä keskenään. Katsastetaanpa!

Alec Guinness Ben Kenobina alkuperäisessä Star Warsissa: ainoa näyttelijäsuoritus, jolla kaukaisesta galaksista on noustu ehdolle Oscareihin.

Oscareiden ”pääkategorioina” pidetään parasta elokuvaa, ohjausta, näyttelijöiden pääosia sekä käsikirjoituspystejä. Elokuvapiireissä toki arvostetaan muitakin, ja toisia enemmän kuin toisia: esimerkiksi leikkauspalkinto muodosti pitkään parhaan elokuvan ja ohjauksen kanssa eräänlaisen kolmijalan, kunnes kategoriat viime vuosikymmenellä alkoivat erkaantua toisistaan muun muassa parhaan elokuvan äänestyssäännöissä tapahtuneiden muutosten vuoksi.

Jos näitä pidetään pääkategorioina, ihka ensimmäisen Star Wars -elokuvan cinemaattiset ansiot todella tunnustettiin Hollywoodissa välittömästi, sillä vuoden jättihitti oli vuoden 1978 gaalassa ehdolla melkein kaikissa noissa – vain näyttelijäehdokkuus lohkesi sivuosien puolelta. On hyvä muistaa, että tämä ei ollut välttämättä mitenkään sanottua: eivät suurimmat hitit tuolloin, kuten eivät nytkään, mitenkään automaattisesti olleet Elokuva-akatemian juhlinnan kohteena. Yhtään niin sanotusta ”suuresta viidestä” palkinnosta George Lucasin ohjaama ensimmäinen Star Wars (1977) ei kuitenkaan voittanut. (Se hävisi ne etenkin Woody Allenin Annie Hallille.)

Mutta sen leikkauksen episodi IV:nä myöhemmin tunnettu elokuva kyllä voitti. Palkinnon pokkasi kolmikko Paul Hirsch, Marcia Lucas ja Richard Chew, joka siis tarkoitti, että Lucasin talouteen kannettiin kuin kannettiinkin yksi Oscar. Kyökkipsykologit voivat arvailla, ja ovat arvailleetkin, mitä seurauksia tällä sattumuksella mahtoi olla Lucasien myöhemmin katkerasti kariutuneelle avioliitolle. (Lucas oli henkilökohtaisesti ehdolla Star Warsin ohjauksesta ja käsikirjoituksesta, samoin kuin American Graffitista samoissa kategorioissa muutamaa vuotta aiemmin, mutta hän ei siis itse koskaan voittanut Oscaria.)

Oscar-voittaja Marcia Lucas ja hänen aviomiehensä.

Lucasin tärkeimmistä yhteistyökumppaneista John Williams, Oscarien historian useimmin ehdolla ollut mestarisäveltäjä, voitti Star Warsista ansaitusti yhden viidestä kultaisesta ukostaan. Sitä lukuunottamatta kaikki muut Star Wars -elokuvien varsinaiset palkinnot ovat tulleet niin sanotuista teknisistä kategorioista: erikoistehosteista, äänestä ja äänitehosteista, lavastuksesta ja pukusuunnittelusta.

Kaikki nämäkin olivat epäilemättä ansaittuja palkintoja, ja sanoja ’niin sanottu’ sopii painottaa. Totta ihmeessä kaukaisen galaksin käytetyn maailman suunnittelu ja toteutus ovat taidetta nekin, ja kiertelemättä myös suuri osa näiden elokuvien sekä viehätystä että kulttuurista merkitystä. Se, että kaikki kolme vuosien 1977-83 elokuvaa palkittiin ”erikois-Oscareilla” liittyy gaalan silloisiin tapoihin. Niin sanotut Special Achievement Awardit jaettiin ilman ehdokasasettelua: esimerkiksi Imperiumin vastaiskulla ei siis ollut lainkaan vastaehdokasta visuaalisten erikoistehosteiden palkinnolle.

Parhaat erikoistehosteet: palkinto elokuvista vuosilta 1977, 1980 ja 1983; ehdokkuudet elokuvista vuosilta 1999, 2002, 2015, 2016, 2017, 2018 ja 2019. Yksi jäi välistä!

Muutama muukin Oscareiden muutos näin pitkäikäisen sarjan ehdokkuusgalleriassa näkyy. Esimerkiksi lavastukseksi yllä suomentamani palkinto jaettiin aikanaan nimellä ”Art Direction – Set Decoration”, kun se nykyään tunnetaan nimellä ”Production Design”. En tunne palkinnon historiaa erityisen tarkasti, mutta ainakin sanojen perusmerkitysten tasolla nimimuutos vihjaa, että palkintoa saatettiin ehkä aiemmin jakaa suoremmin juuri lavastuksen ansioista ja nykyään hieman enemmän teosten mietityn kokonaisilmeen perusteella. Joka tapauksessa on hyvä huomata, että vaikka ”tuotantosuunnittelu” viittaa myös siihen esituotannon vaiheeseen, jossa tällaisia elokuvia varten palkattavat kuvataiteilijat mielikuvittelevat valkoiselle paperille uusia maailmoja, palkinnolla huomioidaan painotetummin tuotannon seuraavaa eli konkreettisemman toteutuksen vaihetta.

Oscareiden äänipalkinnoissa tapahtunut muutos liittyy osin tekniseen kehitykseen, ja on hankalimmin tiivistettävissä. Alkuperäisen Star Warsin aikaan varsinainen kategoria oli siis yksinkertaisesti nimeltään ”Sound”, jonka seuraaja nykyisissä geimeissä on ”Sound Mixing”, siis äänileikkaus ja -miksaus. Hämäävästi ”Sound Editingin” nimellä nykyään jaettava palkinto taas annetaan pikemminkin äänitehosteiden ansioista. Vuonna 1978 Star Wars siis voitti niistä palkinnon erikois-Oscarina, ilman ehdokasasettelua, sillä palkinto on jaettu keskeytyksettä vasta vuodesta 1981.

Ehdokasasettelun ironiaa on, että tuotantosuunnittelija Ralph McQuarrieta – varmasti George Lucasin jälkeen merkityksellisin Star Wars -visionääri – ei palkittu työstään Oscarilla.

Ei taida olla mitenkään suurennellen tulkittu, että samalla kun Star Wars saatteli elokuvamaailmaa blockbusterien aikaan, se tuli myös menestyksellään kasvattaneeksi sekä visuaalisten tehosteiden että äänitehosteiden osuutta elokuvataiteessa. Siten on aivan sopivaa, että SW-elokuvien tehosteet keräävät ehdokkuuksia edelleen: aateluus ikään kuin velvoittaa. Sithin kosto (2005) on ainoa Star Wars -elokuva, jonka visuaalisia tehosteita Akatemia ei nähnyt ehdokkuuden arvoisiksi.

Oscareissa oltiin muutenkin varsin nuivia prequeleja kohtaan. Sithin koston ainoa ehdokkuus tuli maskeerauksesta, joka tuntuu jo ihan sattuman sanelemalta (ajatelkaa kärventynyttä Anakinia ja kurttunaamaista Palpatinea). Tämä epäilemättä liittyy elokuvien niin sanottuun kokonaislaatuun. Elokuva-akatemian kollegat voivat kyllä toisinaan tunnustaa teknisten kategorioiden ansioita kehnommissakin elokuvissa, mutta aivan varmasti kynnys kannattaa onnistunutta työtä yleisesti epäonnistuneena pidetyssä elokuvassa on korkea.

”Obi-Wan Kenobi, tässä on elokuvatehosteiden tulevaisuus.” ”Mesa speak!”

Sinänsä vuosia ei kannata toisiinsa verratakaan: jo pelkkiin ehdokkuuksiin kun vaikuttaa sekä zeitgeist että vuotensa kilpailijoiden taso. Kun yhden leffasaagan ehdokkuudet listaa tällä tavalla rinnakkain, voi siksi tuntua aivan turhaan kohtuuttomalta, että esimerkiksi Pimeän uhan puvut jäivät ilman ehdokkuutta. Tai että John Williams oli 2010-luvulla ehdolla jokaisesta jatko-osatrilogian elokuvasta, vaikka etenkin viimeisimmässä episodissa kiertävät lähinnä aiempien osien teemat, mutta ei Pimeästä uhasta, jossa hän aidosti loi kokonaisen toisen kerroksen sarjan musiikkiin.

Erikoistehosteiden saralla erityisesti Jar Jar Binksin hahmo oli aikaansa edellä ollut motion capture -tekniikan pioneerityö, ja olisi siksi ansainnut vaikka voittaa. Mutta ei se toki voinut, koska Oscar-gaalaan mennessä juuri Binksiin episodi I:n ongelmat olivat tiivistyneet. (Erikoistehoste-Oscarin voitti sitä paitsi tuolloin The Matrix, joka sekin oli alansa pioneeri ja sitä paitsi aikanaan yllättäjä.)

Vastaavasti viime vuosikymmenen Star Wars -elokuvat voivat rinnakkain listattuna tuntua saaneen ehdokkuuksia jopa hövelisti. Williamsin ehdokkuuksien lisäksi ainakin Solon tehoste-ehdokkuus tuntuu rutiininomaisesti annetulta. Sen sijaan koko sarjan yllättävimpänä, mutta ansaittuna, Oscar-kunnianosoituksena pidän The Force Awakensin leikkaus-ehdokkuutta, jonka tosiaan lasken kategorioihin, joissa ei yleensä palkita tällaisia lähes koko perheen viihde-elokuvia. JJ Abramsin rytmitaju sitä varmasti selittää, vaikka ehdolla olleet Maryann Brandonin ja Mary Jo Markeyn nimet ansaitusti varsinaisesti ehdolla olivatkin.

Säveltäjä John Williams: käsittämättömät 52 Oscar-ehdokkuutta, joista kuusi Star Warseista. Voittoja viisi, joista yksi tästä sarjasta. (kuva: TishTash / Wikimedia Commons, CC BY 3.0)

Olisiko jonkin Star Wars -elokuvan sitten pitänyt voittaa Oscar vuoden 1983 jälkeenkin? Tai voisiko niin missään oloissa enää käydä?

Menneiden palkintogaalojen pohdinta tässä mielessä on tietysti melko tyhjänpäiväistä jossittelua, mutta aika vaikeaakin se on. Sen varmaankin voi nyt sanoa, että vaikka Annie Hall taitava komedia onkin, originaalileffa olisi objektiivisestikin ajatellen ansainnut voittaa joko parhaan elokuvan tai ohjauksen palkinnon. Myöhempinä vuosina, istuessani itse reaaliaikaisesti katsomoissa, olen harmitellut lähinnä eräiden ehdokkuuksien puutetta: toivoin esimerkiksi The Force Awakensin pääsevän ehdolle production designin kategoriassa. Varsinaisten palkintojen jakautuminen on sen sijaan aina oma lukunsa, ja aika harvoin Star Wars -elokuvat ovat hävinneet selvästi huonommilleen.

Näin pitkän sarjan nousussa varsinaiseen Oscar-voittoon tarvittaisiin tässä vaiheessa ehkä niin merkityksellinen uusi alku, ettei sellaista saata tulla, vaikka seuraavat elokuvat sijoittuisivat satojen vuosien päähän Skywalkereista. Elokuva-akatemian kollega-äänestäjät varmasti arvostavat uusienkin Star Warsien tehosteita, ääniä ja musiikkia, mutta antavat aivan ymmärrettävästi silti mieluummin äänensä tuoreemmille vaihtoehdoille. Se kohta, jossa jokin palkinto olisi voinut tullakin, oli varmasti The Force Awakens, jolloin koko maailma tuntui löytävän tämän franchisen uudelleen, mutta silloin sen päihitti useimmissa kategorioissaan toinen genre-ehdokas, Mad Max: Fury Road.

Tehosteiden tai äänten voittoa suurempana jättipottina pitäisin kuitenkin sitä, jos Star Wars -elokuva jonain päivänä nappaisi vielä jonkin ”viidestä suuresta” ehdokkuudesta: parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen tai jomman kumman pääosanäyttelijän. Tähän erityisesti tarvittaisiin ehkä sellainen mannerlaattojen muutos näiden elokuvien koko luonteessa, jollaista ei välttämättä koskaan tapahdu.

Episodi IX: Duel of the Fates eli väläys siitä, miten sarja olisi voinut päättyä

Posted on 28/01/2020 by Aki Jörgensen

Kaksi viikkoa sitten Robert Meyer Burnett pamautti Star Wars -ympyröihin varsinaisen pommin kronikoimalla kahdessa kaksituntisessa livelähetyksessään (!) Youtubeen Colin Trevorrown tarinaversion episodi IX:stä silloin, kun sen otsikko vielä oli Duel of the Fates.

Sehän oli ollut koko ajan tiedossa, että JJ Abrams ja Chris Terrio aloittivat puhtaalta pöydältä Trevorrown ja kirjoittajapari Derek Connollyn jälkeen. Haastatteluissa oli jo aiemmin käynyt ilmi, että Trevorrown versiossa esimerkiksi keisari Palpatine ei ollut palannut kuolleista. Mutta millainen Trevorrown versio sitten olisi ollut, sitä emme tienneet – kunnes nyt. Eikä tieto jäänyt kuvitelmien varaan, koska Burnettin luentojen jälkeen nettiin ilmaantui myös kasa concept artia tästä versiosta. Tämän artikkelin kuvitus on tuosta vuodosta.

Tämän jälkeen kysymykset ovat siis kuuluneet, olisiko Trevorrown versio näillä tiedoilla ollut parempi kuin se The Rise of Skywalker, jonka saimme. Lähdekriittisemmät tosin ovat varmasti sitä ennen kysyneet, mahtaako tämä vuoto olla aito lainkaan – tai kuka ihme on Robert Meyer Burnett. Mutta mitä tulee siihen, oliko vuoto aito: kyllä se ainakin pääpiirteissään oli. Sen vahvisti nimittäin Trevorrow itse tässä twiitissään:

Yes, this is from Duel of the Fates. But I’d never kill R2…he just took a bad hit. Happens to all of us. https://t.co/ekGMRUdV2g

— Colin Trevorrow (@colintrevorrow) January 24, 2020

Robert Meyer Burnett oli minulle täysin vieras nimi, enkä painanut Youtuben seuraa-nappia kuunneltuani hänen jorinoitaan melkein neljä tuntia. Vaihdoin kuuntelunopeutta ja aloin hypelläkin siinä vaiheessa kun mies keskittyi välillä yleisökysymyksiin Star Trekistä ja Alienista. Mutta mikään ihan satunnainen vloggaaja Burnett ei ole. Imdb:ssä hänellä on kymmeniä töitä ohjaajana, kirjoittajana, leikkaajana ja tuottajana. Siellä täällä filmografiassa on pientä fiktiotakin, mutta leijonanosan miehen urasta muodostavat tällä perusteella elokuvien dvd-ekstroiksi tuotetut dokumentit, joiden joukossa korostuvat Star Trek ja X-Men -franchiset.

Suuripuheinen Burnett siis on ihan oikeastikin Hollywoodin sisäpiirin liepeillä. Videoissaan hän väittää lukeneensa tai kuulleensa Colin Trevorrown (ja Derek Connollyn) version episodi IX:stä, jonka päivämääräksi hän videolla ilmoittaa 16.12.2016. Päivämäärä on oleellinen, sillä se tarkoittaa, että versio on kirjoitettu ennen Carrie Fisherin kuolemaa (27.12.2016). Näin ollen tämä versio sisältää siis – kaiken muun kiinnostavan lisäksi – parhaan mahdollisen kuvan siitä, mikä Leian rooli olisi voinut olla elokuvassa, jos asiat olisivat menneet toisin ja Leia olisi saanut ”oman jatko-osatrilogiaelokuvansa” kuten Han ja Luke saivat.

IMG_20200123_192558

Eräs seikka ei ole saanut tarpeeksi huomiota Duel of the Fates -käsiksen käsittelyssä. Nimittäin se, että koska Trevorrown ja Lucasfilmin tiet erosivat vasta syyskuussa 2017, on perusteltua olettaa, että tuossa välissä on valmistunut vähintään yksi uusi versio. Burnettin raportoima käsis ei siis ole vielä se käsisversio, jonka perusteella Lucasfilmissä olisi todettu, että ei, tästä ei missään nimessä tehdä episodi IX:ää. Pikemminkin tätä pitää tulkita raakaversiona, jossa vielä nähtiin potentiaalia. Toisaalta on hyvä myös muistaa, että tämä ei ole versio, jonka Colin Trevorrow ja Derek Connolly itsekään olisivat koskaan filmanneet aivan tällaisenaan – tämähän oli vasta ensimmäinen versio.

(MakingStarWarsin Jason Ward on väittänyt lukeneensa myöhemmän version, mutta koska Wardin kuvailema käsis on eroistaan huolimatta henkisesti ja useimmilta tapahtumiltaankin hyvin lähellä Burnettin videoiden käsikirjoitusta, keskityn tässä kirjoituksessa tähän neljän tunnin videoluennoilla tarkemmin raportoituun.)

Vielä pari sanaa Burnettista ja hänen videoistaan ennen kuin pääsen niiden sisältöön. Burnett itse painottaa, että ei tunne Trevorrowta, eikä hän tietenkään kerro, mistä hän tämän graalin maljan on käsiinsä saanut. Hän korostaa myös useita kertoja, ettei hänellä ole itsellään hallussaan tuota käsikirjoitusta, vaikka selvästi lukee videolle vähintään tarkkoja muistiinpanoja siitä. Nimittäin todella tarkkoja.

Heti alussa Burnett näyttää tekstinä tämän käsisversion alkuskrollin, mainitsee tiettyjen kohtausten tarkkoja sivunumeroita käsikirjoituksessa ja maustaa kertomustaan suorilla repliikeillä. Tarinan edetessä, etenkin ensimmäisen videon loppupuolella, Burnett kuitenkin tuntuu heittävän mukaan yhä enemmän omia tulkintojaan, eikä etenkään Reyn ja Kylon tarinan osalta tunnu enää tietävän niin tarkasti, mitä hahmot ovatkaan tekemässä ja miksi. Toisessa videossa hän palaa käymään loppupuolen tapahtumat läpi ensimmäistä videota tarkemmin. Ensimmäisen videon perusteella olin jo tulkitsemassa, että Burnett olisi itse lukenut vain käsiksen alkupuolen ja kuullut lopun toisen käden tiivistelmänä, mutta on toki mahdollista esimerkiksi, että hän on videoiden välillä saanut lähteeltään lisätietoa.

Tästä lähti tämä versio. Olettaa sopii, että Trevorrownkin käsissä alkuskrolli olisi muuttunut vielä moneen kertaan.

Trevorrown Duel of the Fates (terävä, hauska ja toimiva otsikko, muuten!) olisi siis todellakin olisi ollut aivan eri elokuva kuin Abramsin The Rise of Skywalker. Olisiko se ollut parempi episodi IX – palaan siihen myöhemmin.

Trevorrown versiossa Palpatine esiintyy vain lyhyesti hologrammina, ei verevänä vainajana. Kylon ja Reyn välillä on Voima-yhteys, mutta siteen sielunkumppanuuteen tai jopa romanssiin viittaavista sivujuonteista ei näy häivääkään. (Sen sijaan romanssin mahdollisuutta viritellään Trevorrown versiossa Reyn ja Poen välille.) Kyloa yritetään tarinan aikana pelastaa pimeältä puolelta, mutta se ei oikeastaan onnistu, tai korkeintaan juuri ja juuri: Ben Solo ei palaa, mutta Kylo kuolee ymmärtäen olleensa väärässä. Reyn vanhemmat eivät paljastu kenenkään kuuluisan sukulaisiksi, ja heidän murhaajakseen paljastuu Kylo itse, yhdessä Renin ritarien kanssa. Hux ei petä First Orderia, Kuolemantähden raunioilla ei käy kukaan, sith-tikareita ei tarvitse tulkita vaivalloisesti ja niin edelleen.

Reyn kaksiteräinen valomiekka kuuluu tämän käsiksen kiehtoviin yksityiskohtiin. Huomaa Jedin paluun aikaisen Luken asu.

Mutta vaikka Duel of the Fatesin juonessa ei ole juuri yhtäläisyyksiä The Rise of Skywalkerin kanssa, kaikuja siitä kuitenkin on mahdollista nähdä lopullisessa elokuvassa, jonka lopputeksteissä Trevorrow ja Connolly on kreditoitu ”story by” -krediitillä Yhdysvaltain käsikirjoittajakillan sääntöjen mukaan. Nimittäin:

Myös Duel of the Fatesin alussa Kylo etsii jotain Mustafarilta, Vaderin jäämistöstä, ja löytää holokronin. Se liittyy tässäkin versiossa keisari Palpatineen, ja sisältää Vaderille tallennetun ”katso vasta jos kuolen” -viestin, joka johdattaa Kylon eteenpäin. Sieltä edestäpäin ei vain tässä versiossa löydy itse Palpatinea.
Kylon seuraava etappi on tässäkin versiossa sithien pyhä planeetta muinaisine patsaineen ja temppeleineen.
Rey ja Finn keskustelevat Kylosta ja näiden kahden Voiman vastinparin vaikeasta suhteesta. Rey tunnustaa opettajilleen olevansa epävarma roolistaan kaikessa tässä, ja myöhemmin kauhistuu käytettyään kimpaannuttuaan liikaa voimaa ja aiheutettuaan kuolemaa. Nämä kohtaukset ja teemat ovat kaikki mukana lopullisessa elokuvassa – mutta erilaisina ja ohimenevämpinä kuin ne olisivat ilmeisesti olleet Trevorrown versiossa.
Entiset First Orderin stormtrooperit nousevat valtiaitaan vastaan. Tämäkin oli tosin Trevorrowlla isompi osa juonta kuin Abramsin ja Terrion lopullisessa elokuvassa.
Kylo kohtaa isänsä Han Solon näyssä (mutta kohtaus ei tässä versiossa ole Kylon kääntymisen hetki).
Lando tuo ison laivaston lopputaisteluun ratkaisevalla hetkellä.
Ja aivan erityisesti: Trevorrown versiossa Kylon tavoite on oppia imemään elävä Voima pois toisista, ja Rey opettaa hänelle tempun kääntöpuolen eli Voimalla parantamisen. Vaikka The Rise of Skywalkerissa voimaa imee parantuakseen Palpatine, etenkin tässä kohtaa katsoisin, että Abrams ja Terrio todellakin kehittelivät aiemman käsikirjoituksen ideaa eteenpäin.

IMG_20200123_192542

Elokuva alkaa Kuatin avaruusalusvarustamolta. Finn, Poe, Rose ja BB-8 yrittävät räjäyttää First Orderin tähtituhoojatuotannon. Siinä he eivät onnistu, mutta pakenevat kuitenkin yhden tähtituhoojan kaapaten. Mukanaan he tuovat aimo kasan aluksia ja aseita: riittävästi, että vastarinta alkaa suunnitella iskua First Orderin pääkaupunkiin, vanhaan kunnon Coruscantiin, ja ehkä jopa sen valtaamista. First Order on nimittäin blokannut kaikki galaksin kommunikaatiokeinot paitsi omansa, mutta Coruscantin raunioituneen jeditemppelin alla pitäisi olla tuhat vuotta vanha järjestelmä, jolla vastarinnan yleisen kutsun aseisiin vielä saisi läpi.

Coruscantia hallitsee kansleri Hux, mutta Kylo on kateissa, eikä palaakaan First Orderin valtaistuimelle elokuvan aikana. Hän etsii mittaamatonta voimaa ensin Mustafarilta, sitten Palpatinea itseään opettaneen Tor Valum -nimisen muinaisolennon opista Remnacore-planeetalta (tarkka kirjoitusasu jää minulle hämäräksi) ja lopulta Mortisista, The Clone Wars –sarjasta tutusta Voiman mystisestä äärestä.

Finn, Rose ja droidit seikkailevat suurimman osan elokuvaa Coruscantilla. He onnistuvat käynnistämään hätäkutsun, mutta jäävät First Orderin vangeiksi. Paettuaan he onnistuvat käynnistämään First Orderin hirmuvaltaan tyytymättömien stormtrooperien ja Coruscantin kansalaisten keskuudessa kunnon kapinan, jonka tueksi Leian joukot ja lopulta, ratkaisevalla hetkellä, myös Landon johtamat salakuljettajat ja muut epämääräisemmät soturit – palkkionmetsästäjä Bosskia myöten – saapuvat käymään avaruustaistelua. Galaksi kuulee siis Leian viimeisen ”help me” -viestin, ja lopuksi hyvä voittaa.

IMG_20200123_192535

Stormtrooperien kapinassa vaikuttaa olevan ”pienten ihmisten vallankumouksen” piirteitä.

Rey ja Poe kulkevat tarinan alkupuolella omaa tietään, yrittäen ilmeisesti etsiä Kyloa pysäyttääkseen tämän (tässä kohtaa Burnett on epäselvimmillään). Renin ritarit jahtaavat heitä, mutta kohtaavat loppunsa Reyn kädessä, kun paljastuu, että he ja Kylo olivat Reyn vanhempien kuoleman takana. Rey pakottaa Poen pois luotaan ja etenee kohti otsikon kohtalojen kaksintaistelua.

Mortisilla sekä Rey että Kylo näkevät näkyjä menneestä, ja taistelevat useaan otteeseen samaan aikaan kun toista taistelua käydään Coruscantilla. Luke-haamu, joka on elokuvan aikana aiemminkin keskustellut sekä Kylon että Reyn kanssa, ottaa osaa taisteluun, mutta lopulta ratkaisevan iskun antaa Leian etäkosketus Kylon mieleen hetkellä, jolla tämä on puristamassa viimeisen elämänvoiman Reystä. Kylo kääntää tekonsa, palauttaa elämän Reyhin, ja vaipuu itse kuolemaan. Viimeisinä sanoinaan hän paljastaa Reylle tämän sukunimen: ”Solana”.

Rey nousee Mortisin astraalitasolle ja kohtaa Luken, Yodan ja Obi-Wanin. Nämä tunnustavat oppineensa Reyltä, että tasapaino on sittenkin valon ja pimeän välissä, ja että Reyn on mahdollista palata galaksiin opettamaan tämä muillekin. Niin hän tekeekin, kun elokuva päättyy Modesta-nimiselle planeetalle, jonne Finn on perustanut tulevien jedilasten uuden koulun.

Luke-haamu tarttuu Kylon valomiekkaan. Mark Hamillilla olisi ollut Trevorrown versiossa enemmän tehtävää.

Tämän kaiken paljon tarkemmin luetteleva Burnett ei peittele mielipidettään: hänestä Trevorrown Duel of the Fates on kaikessa parempi, kiinnostavampi ja starwarsmaisempi kuin The Rise of Skywalker oli. Burnettia tuntuu aivan erityisesti kiusaavan lopullisessa elokuvassa se, että Palpatinen paluuta ei selitetä mitenkään, sillä hän palaa tähän ärsytykseensä monia, monia kertoja videonsa aikana.

Kuten olen tässä blogissa suruissani kirjoittanut, minäkään en pitänyt The Rise of Skywalkerista. Mutta en ole ollenkaan vakuuttunut, että Trevorrown versio olisi johtanut parempaan lopputulokseen.

Aito vertailu näiden vaihtoehtojen välillä on lähes mahdotonta, koska yhtäällä meillä on valmiiksi hiottu elokuva (virheineen) ja toisaalla yhden Robert Meyer Burnettin paikoin vouhkaava kertomus käsikirjoituksesta. Jälkimmäisestä ei voi varmuudella sanoa, kuinka mikäkin kohtaus tai teema olisi valmiiksi elokuvaksi toteutettuna toiminut ja, kuten edellä totesin, tämä versio Duel of the Fatesista ei edes ole se, jollaiseksi Trevorrown versio olisi tuotantonsa aikana lopulta kehittynyt.

Coruscantin alatasot, joista Lucasfilmillä olisikin ollut jemmassa paljon suunnitelmia – George Lucasin tekemätön tv-sarjaprojekti Underworld olisi tiettävästi laskeutunut tänne.

Eräiltä osiltaan Trevorrown versio kyllä vastaa monia minun IX-toiveitani paremmin kuin lopullinen The Rise of Skywalker. Aivan erityisesti Trevorrown versio olisi avannut sodan ja First Orderin valloittaman galaksin kokonaiskuvaa paremmin kuin nähty elokuva.

Trevorrown valitsemat lokaatiot olisivat olleet paitsi kiinnostavampia kuin TROS:ssa nähdyt, myös avartavia kaukaisen galaksin koko tilan kannalta ja ehkä sopivampia saagan viimeiseen osaan. Star Wars -tarinoissa vuosikymmeniä esiintynyt Kuatin alusvarustamo olisi ollut hienoa nähdä valkokankaalla, prequelien keskusplaneetta Coruscant olisi ollut painava valinta saagan kokonaisuuden kannalta ja Mortis puolestaan, niin, vähintään rohkea valinta. (The Rise of Skywalkerin kiinnostavin planeetta oli sysimusta ja muinainen Exegol, mutta kaikesta päätellen se on suora seuraaja Trevorrown version Remnacorelle.)

Hirmuhallinnon sisältä kumpuava stormtrooperien kapina oli niin ikään mukana monien IX-spekulaatioissa ja -toiveissa, ja Trevorrown versiossa Finnin hahmon kaari tuntuu saavan paremman lopun kuin hänen käy TROS:ssa. Mark Hamill -fanit (eli me kaikki?) olisivat myös olleet tyytyväisiä: miten tahansa toteutettuna Luke-haamun ja Kylon kohtaaminen olisi ollut herkullista katsottavaa, ja Trevorrown käsiksessä sellaisia kohtauksia olisi ollut kaksikin. ”See you around, kid”, sanoi Luke sentään The Last Jedissä!

Erikseen on mainittava se, että Trevorrow selvästi sentään yritti tarttua Voiman tasapainon ongelmaan, jonka esimerkiksi minä kuvittelin The Last Jedin jälkeen kasvavan viimeisen osan myötä tämän trilogian olemassaolon ydinkysymykseksi. Miten lopulta on saavutettavissa tuo myyttinen tasapaino, kun hyvän voitto pahasta tuntuu aina johtavan vain pahan vuorottaiseen nousuun jonkin ajan kuluttua, ja jos luonnossa on tasapaino ilman keskenään taistelevia jedejä ja sithejä? Tämän kysymyksenhän Abrams ja Terrio surutta sivuuttivat. Trevorrown version tämä Reyn repliikki Kylolle lopputaistelun käännekohdassa olisi hyvin toteutettuna voinut olla kohtaus, joka olisi tuonut näitä miettiville katsojille ne kylmimmät väreet:

”Our masters were wrong. I will not deny my anger and I will not reject my love. I am the darkness and I am the light.”

Sekin tekee mieleni mainita, että Trevorrow vaikuttaa tavoitelleen väkivallan tasoltaan yllättävän aikuista (lue: rajua) elokuvaa. En ole lainkaan varma, olisiko tyylilaji ollut sopiva, mutta selvä ero Abramsin tai Johnsonin Star Warseihin on havaittavissa. Ottaen huomioon ne lelumäärät, joita Kylon maskilla myydään, olisi ollut todella hätkähdyttävää nähdä Kylo itse tappamassa Reyn vanhemmat. Molemmat kansleri Huxiin ja valomiekkatekniikkaan liittyvät seikatkin vaikuttavat hämmästyttävän graafisilta: Hux teloittamassa petturin valoteräisellä giljotiinilla ja sama Hux elokuvan lopussa tekemässä itsemurhan valomiekkaan heittäytyen. Kylo ottaa heti käsiksen alussa iskua naamaan, saa entistä rujompaa metallitikkiä kasvoihinsa ja päätyy pukeutumaan karkeampaan naamioon. Lopussa Rey ei suinkaan vain menetä helposti korjattavaa raajaa kuten Star Wars -sankarit yleensä, vaan sokeutuu, ja R2-D2-parka suorastaan räjähtää (mutta viimeksi mainitun yksityiskohdan Trevorrow itse katsoi parhaaksi korjata vahvistus-twiitissään: droidi ei olisi vahingoittunut korjauskelvottomaksi).

Se eniten välittämämme rakkaustarina.

Mutta ei Duel of the Fates tunnu elokuvalta, johon Star Wars -sarjan olisi kuulunut päättyä, jos kohta sellaiselta ei tuntunut minusta lopullinen The Rise of Skywalkerkaan. Trevorrown tarinasta puuttuu jännite.

Ydinongelma liittyy Kyloon, jonka pitäisi olla elokuvan kiinnostavin hahmo: ikään kuin Darth Vader, jonka maskin alle näemme. Kylohan on siirtynyt syvälle pahan puolelle jo ennen elokuvia, mutta hän tuntuu kaiken aikaa taistelevan valon kutsua vastaan – siis päinvastoin kuin sankarit monissa tarinoissa. Trevorrown versiossa IX:stä Kylo jahtaa yksinään ensimmäiseltä planeetalta suuntaa, toisella planeetalla asustavalta muinaisolennolta sith-oppia kuin pimeän puolen Yodalta ikään ja lopulta kolmannelta valtaa, eikä tunnu missään vaiheessa haluavan hyvän puolen vastineestaan Reystä mitään muuta kuin nähdä tämän kuolleena. Trevorrown käsikirjoitus tuntuu suhtautuvan Kyloon koko ajan menetettynä tapauksena, ja tämän luettuani ymmärränkin entistä paremmin, miksi Chris Terrio kertoi jossakin haastatteluista ottaneensa Abramsin kanssa lähtökohdaksi sen, että Kylo olisi pelastettava pimeältä puolelta: se ei siis tosiaan ollutkaan itsestäänselvää. Jos lopullinen The Rise of Skywalkerkin alikäytti Kyloa/Beniä, niin tämä versio tuntuu unohtavan, mikä hahmossa on kiehtovaa.

Ja vaikka totesin edellä ilahtuneeni siitä, että Trevorrow käsitteli Reyn epävarmuutta ja Voiman tasapainoa, tuntuu Reynkin hahmo olevan tässä versiossa aivan hukassa – jo siitäkin päätellen, että käsiksen toisissa kohdissa tarkoin tunteva Burnett ei oikein hänkään tunnu tietävän, mikä Reytä ajaa. Tulkitsen, että hän lähinnä yrittää saada Kylon kiinni kukistaakseen tämän – ensin lopettaakseen sodan ja sitten kostaakseen vanhempiensa kuoleman. Kaiken kaikkiaan minun on vaikea välttää tunnetta, että Trevorrow ei ole kovin hyvin ymmärtänyt kumpaakaan päähenkilöään.

Kylo ei tässä versiossa korjannut vanhaa naamiotaan, mutta vammauduttuaan kasvoista hän pukeutui rujompaan ja alkukantaisempaan.

Viimeistään tässä kohtaa on ehkä hyvä mainita, että pidin myös Trevorrown suurta menestyselokuvaa Jurassic Worldia sieluttomana roskana, jonka ainoat ansiot liittyivät viittauksiin alkuperäisleffaan. Duel of the Fatesista hän tuntuu kirjoittaneen Star Warsin originaalitrilogian kohtausten best of -kattausta, joka viittaisi sopivasti myös prequeleihin. Ja erääksi hänen käsiksensä huippukohdista selvästi tarkoitettu kohtaus, jossa jeditemppelin alla oleva hätäviesti nähdään montaasina ympäri galaksia saagan tunnetuilla tapahtumapaikoilla ”kuin Gondorin liekit syttyisivät”, kuten Burnett kuvailee, tuntuu ainakin hänen videonsa perusteella yksinomaan kornilta. ”Jopa TLJ:n luutapoika näkee viestin”, Burnett hehkuttaa, ja minä huokaisen helpotuksesta, että tällaista emme sentään TROS:ssa nähneet.

Duel of the Fates -kässärin loppupuolen Voiman astraalitasot olisivat taatusti jakaneet mielipiteitä vähintään yhtä paljon kuin lopullisen leffan keisari Palpatinen paluu, vaikka ne kuinka olisivat jo animaatiosarjoissa nähtyjä ja osin juuri siksi. Todennäköisesti ne ovat näytelleet melko isoa roolia, kun tämän käsikirjoituksen myöhempien versioiden lopullinen kelpaavuus Star Wars -elokuvaksi on alkanut epäilyttää Lucasfilmin ja Disneyn korkeimmissa toimistoissakin. Diplomaattisesti voisi ehkä todeta, että tietyt asiat toimivat animaatioissa paremmin kuin näytellyissä elokuvissa, ja on siksi vain hyvä, että meillä nimenomaan on tässä samassa franchisessa sekä animaatioita että näyteltyjä elokuvia.

Viimeisenä ihmetyksen yksityiskohtana maininnan ansaitsee Leia. Episodi IX:nhän piti tuottaja Kathleen Kennedyn mukaan olla Carrie Fisherin elokuva yhtä paljon kuin VII oli Harrison Fordin ja VIII Mark Hamillin, mutta kohtalo päätti toisin. Trevorrown versio, joka Burnettin mukaan on kirjoitettu ennen Fisherin kuolemaa, käyttää silti Leiaa vain hädin tuskin isommassa roolissa kuin lopullinen elokuva. Erot ovat lähinnä siinä, että tässä versiossa Leia olisi itse käynyt tapaamassa Landoa ja jäänyt henkiin elokuvan lopussa. Outoa kuin mikä!

Trevorrown versio ei päättynyt Tatooinelle, mutta viittauksilta originaalitrilogian alkuun emme olisi välttyneet.

Duel of the Fates ei siis ole Star Wars -elokuva, jota meidän pitäisi jäädä kaipaamaan. Eipä se toisaalta millään tavoin The Rise of Skywalkeria parannakaan: olemassa olevan elokuvan ongelmat eivät muutu mihinkään siitä, että vaihtoehtoisella versiolla olisi ollut toisenlaisia ongelmia.

Sen sijaan tämä vuoto viimeistään todistaa, että jatko-osatrilogian karmea virhe oli yhtiön strateginen päätös antaa jokaisen kirjoittaja-ohjaajan vuorollaan viedä vapaasti tarinan viestiä eteenpäin. Samoin nyt viimeistään on selvää, että Abrams ja Terrio eivät suinkaan sepittäneet uutta episodi IX:ää minkään ”aiemmin suunnitellun version” tilalle, vaan että seitsemättä tai kahdeksatta osaa kirjoitettaessa ei kerrassaan vielä oltu päätetty, miten juonilangat yhdeksännessä osassa pääteltäisiin. Abrams ei ollut paras henkilö lopettamaan näin syntynyttä jatkokertomusta, mutta ei se olisi ollut Trevorrowkaan. On aivan karmeaa, että Lucasfilm kulutti ensin aikaa yhden heistä kanssa ja, tajuttuaan olevansa epäonnistumassa, palkkasi toisen tekemään pikapikaa edes jonkinlaisen lopetuksen.

Siitä olen kuitenkin kiitollinen, että tämä käsis vuoti nettiin edes tällaisessa muodossa. Näiden elokuvien tekoprosessista tullaan jonain kaukaisena päivänä julkaisemaan todella kiinnostavia kirjoja, mutta Burnettin videoiden ansiosta meidän ei tässä vaiheessa tarvitse jäädä pitempään jossittelemaan, riistettiinkö meiltä Trevorrown käsiksen hyllytyksessä ”todellinen”, parempi episodi IX.

Seuraavaksi kaukaisessa galaksissa 400 vuotta kauemmin sitten?

Posted on 05/01/2020 by Aki Jörgensen

Päivän huhu: Seuraava Star Wars -elokuvasarja sijoittuu ”korkean tasavallan” (High Republic) aikaan 400 vuotta ennen Skywalker-saagaa.

Huhun lähde: MakingStarWars.net. MSW linkkaa kuitenkin myös unkarilaiselle (!) sivulle ziro.hu, joka julkaisi samansuuntaisen artikkelin kaksi päivää sitten. Joka tapauksessa: Tämä ei siis ole julkistettu totuus – mutta MSW:llä oli kyllä esimerkiksi The Rise of Skywalkerista jo varhain paikkansa pitäneitä spoilereita kertoneita lähteitä.

Seuraava Star Wars -elokuvahan on joka tapauksessa luvattu meille jouluksi 2022, mutta sen aihetta tai tekijöitä ei ole julkistettu. Ilmeisesti sen piti olla David Benioffin ja D.B. Weissin sarjan avaus, mutta he poistuivat kuvasta viime lokakuussa. Vaan mitä kertoo siis huhu nyt?

Coruscant

Huhun mukaan aikakautta siis kutsutaan ”korkeaksi tasavallaksi”. Nimenomaan aikakautta, ja MSW korostaa, ettei väitä tietävänsä, että elokuvasarjan nimi olisi ”Star Wars: High Republic” (vaikka ei se ihan mahdottomalta kuulosta).

Ziro.hu ei mainitse korkeaa tasavaltaa, mutta molempien lähteet ajoittavat aikakauden samoin (unkarilaiset määrittelevät ajaksi 300-400 vuotta ennen Skywalkereita). Molempien mukaan kyse on nimenomaan elokuvien sarjasta: ei trilogiasta tai muutenkaan yhtenäisestä tarinasta, vaan useista elokuvista, jotka sijoittuvat samaan aikaan ja kytkeytyvät toisiinsa. Molempien mukaan kohti tätä aikakautta johdattaa jo tänä vuonna salaperäinen ”Project Luminous” -kirjaprojekti (joka on oikeasti julkistettu projekti, mutta josta ei ole kerrottu mitään otsikkoa enempää). Unkarilaisten mukaan tärkeä askel kohti uusia elokuvia on vuonna 2021 julkaistava videopeli (jota ei ole julkistettu).

MSW ei väitä tietävänsä mitään projektin varsinaisesta juoni-ideasta, paitsi sen, että siinä ”on jedejä, mutta kaikki sankarit eivät ole jedejä” (lausunto, joka ei kerro mitään). Ziro.hu sen sijaan huhuilee yllättävänkin tarkkaan, että tarinassa olisi kyse jedeistä, jotka tutkivat galaksin tuntemattomia alueita, ja törmäävät matkallaan lopulta jonkin sorttisiin sith-jumaliin.

Huhut ovat huhuja. Tämä on epämääräisyydessään yhtä aikaa uskottava että epäuskottava samasta syystä: Vanhan Tasavallan suuruuden aika on jo pitkään ollut useimpien fanien veikkaus vähintään yhden tekeillä olleen SW-elokuvahankkeen ajoitukseksi. En hämmästyisi yhtään, vaikka niin lopulta olisikin. Mutta toki on myös niin, että tämä uskottavuus antaa huhujen levittäjille hyvät mahdollisuudet vetää lonkalta jotain, joka osuukin sitten maaliin.

Moni asia kuitenkin täsmää:

Nimenomaan Benioffin ja Weissin uskottiin olevan tarttumassa vanhan tasavallan aikaan, ja vaikka he ovatkin nyt poissa kuvioista, ei mikään sopimus varmaankaan pakota Lucasfilmiä täysin hylkäämään heidän kehittelemiään aihioita.

Benioffin ja Weissin lisäksi Star Wars -elokuviaan ovat kehitelleet The Last Jedin ohjaaja Rian Johnson ja Marvel-tuottaja Kevin Feige. Johnsonin trilogia piti olla nimenomaan jotain hyvin kaukana Skywalkereista ja tutuista planeetoista, ja hyvällä tahdolla – Johnsonin trilogian toteutuminen lie tässä vaiheessa varsin epävarmaa – sekin konsepti tämän projektin sateenvarjon alle sopii. Feige taas on ekspertti siinä, miltä tämä huhuttu hanke nimenomaan kuulostaa: Disneyn toisen tytäryhtiön Marvelin menestyskaavalta, jossa sankarit seikkailevat yksittäisissä elokuvissa ja kokoontuvat välillä yhteiselokuviin. The Hollywood Reporterin aiemman raportin mukaan The Mandalorian -sarjan showrunner Jon Favreau on niin ikään värvätty syvemmälle Star Wars -hankkeisiin, ja ensimmäisen Iron Manin ohjaajana sekä kestosivurooli-Happyn näyttelijänä Favreaulla on niin ikään hyvä tuntuma Marvelin mallista.

Lucasfilmillä itselläänkin oli, kuten MSW:kin huomauttaa, samantapaisia suunnitelmia standalone-elokuvilleen jo aiemmin. Story-elokuvien otsikon allahan julkaistiin lopulta vain Rogue One (2016) ja Solo (2018), joilla ei ollut mitään erityisiä yhteyksiä keskenään, mutta alunperin tekeillä olivat yhtä aikaa ilmeisesti Han Solon, Boba Fettin ja Obi-Wan Kenobin sooloelokuvat, ja uskallan lyödä vaikka vetoa, että siinä kuviossa nämä luontevasti samaan aikakauteen sijoittuvat elokuvat olisivat jotenkin kytkeytyneet toisiinsa. ”High Republic” voisi siis huhun kuvaamassa muodossa olla uusi yritys luotsata franchise siihen malliin, jossa viimeksi kävi monista eri syistä hupsusti.

Marvelmainen suunnitelma selittää myös tähän asti vahvistettuja tietoja paremmin, mitä Lucasfilmillä oikein tarkoitetaan, kun julkisuuteen astikin päästetään tietoja niin monista yhtä aikaa suunniteltavista elokuvista. Tähän suunnitelmaan sopii jopa hyvin se huhu, jonka Ziro.hu:kin muistaa nostaa esiin: julkistettujen hankkeiden lisäksi myös Laeta Kalogridisin on väitetty kirjoittavan yhtä vanhan tasavallan aikaan sijoittuvaa Star Wars -käsikirjoitusta.

alderaan

Jos tällä mennään, mitä siitä pitäisi ajatella?

Pidän 400 vuoden aikaerosta. Vuosia on riittävästi, että uuden sarjan ei loogisesti ottaen mitenkään pitäisi viitata Skywalkereihin tai Palpatineen. Toisaalta niitä on riittävän vähän, että galaksi ei ole meille aivan vieraassa asennossa: Coruscant on tuolloinkin Tasavallan keskipiste, ja Alderaanin hallitsijan sukunimi saattaisi ihan hyvin jo olla Organa. Tutuista hahmoistakin elossa on ainakin Yoda, salskeassa 500 vuoden iässä. Uusissa elokuvissa ja sarjoissa on esiintynyt parikin vanhaa jeditemppeliä: ehkä esimerkiksi Jedhan tai Lothalin historiasta löytyisi juonilankoja?

Pidän mahdollisuudesta päästä näkemään tarinoita voimissaan olevasta Tasavallasta. Prequeleissahan nähdään galaksin sivistysplaneettojen materiaalista loistoa, mutta sekä Tasavalta että sen suojelijat jedit ovat niissä jo kuolinkorinoissaan, otteensa menettäneitä entisiä suurvaltoja. 400 vuotta sitten kaiken pitäisi vielä olla toisin.

Pidän erittäin viisaana sitä, että aikakaudeksi on valittu menneisyys eikä tulevaisuus. Vanhassa expanded universessa nähtiin aikanaan uusien sithien ja uusien jedien välisiä yhteenottoja sukupolvia Skywalkerien jälkeen, ja se tuntui jo silloin sekä väsyneeltä että (silloisten) elokuvien tapahtumia mitätöivältä.

Äkkiseltään tuntuu ainakin ymmärrettävältä, ehkä jopa viisaalta ratkaisulta myös se, että Star Wars -elokuvissa ylipäätään keskityttäisiin yhteen aikakauteen, josta näin rakentuisi ”ykkösaika” 2020-luvun SW-kerronnalle. Vaihtoehtohan voisi olla, että yksien tekijöiden elokuvat sijoittuisivat menneisyyteen, toisten tulevaisuuteen ja kolmansien yhä vain galaktisen sisällissodan aikaan, ja se voisi tuntua haja-ammunnalta. Mikäänhän ei kuitenkaan estä käsittelemästä samaan aikaan muita aikakausia toisissa medioissa: tiedämme jo, että episodien VI ja VII väliin sijoittuva The Mandalorian jatkuu ainakin toiselle tuotantokaudelleen, ja tekeillä olevat Obi-Wan ja Cassian Andor -sarjat puolestaan sijoittuvat episodien III ja IV väliin.

Ja, synkeällä realismilla: pariinkin Star Wars -elokuvaan viime vuosina pettyneenä pidän myös siitä, että huhun kuvailema projekti täsmää Lucasfilmin vahvuuksiin. Jatko-osatrilogia epäonnistui kolmen elokuvan mittaisen tarinan kertomisessa, mutta elokuvien, tv-hankkeiden, oheiskirjallisuuden ja pelien yhteennivomisessa Lucasfilmillä on kyllä osaamista. Yksittäistarinapainotuksessa taas on se hyvä puoli, että se saattaa mahdollistaa erilaiset kertomukset (ja erilaisten tekijöiden näkemykset) paremmin kuin esimerkiksi trilogiamuotoinen kerronta saattaisi.

naboo-royal-cruiser

Osa näistä on kuitenkin mahdollista lukea myös kääntäen. En pidä pitkien tarinakokonaisuuksien hylkäämisestä. Enkä etenkään pidä sellaisten hylkäämisestä vain siksi, että ne ovat vaikeita (sillä ovathan ne!).

En pidä yllätyksettömistä valinnoista, ja haluaisin siksi kaikkein mieluiten kuulla tekeillä olevan konsepteja, joita minä tai huhujen levittäjät eivät osaisi vetää lonkalta.

En pidä siitä, että kyllähän tämä todennäköisemmin tarkoittaisi sitä, että Rian Johnsonin tarinalle ei olisi tilaa, kuin että se olisi osa tätä projektia.

The Hollywood Reportin edellä mainitun aiemman uutisen mukaan jokin julkistus olisi edessä jo tässä tammikuussa. Project Luminousista luulisi joka tapauksessa kuuluvan jotain lähiaikoina, pitäisihän siihen kuuluvaa kirjallisuutta tulla uloskin jo tänä vuonna. Todennäköisesti melko piankin pääsemme kuulemaan, oliko tässä huhussa nyt raportoidussa asussaan villoja.

Hei hei, Benioffin ja Weissin Star Wars -elokuvien sarja

Posted on 30/10/2019 by Aki Jörgensen

Liki samaan aikaan kun The Mandalorian -sarjasta tiistaina julkaistiin mainiosti odotuksia nostattava uusi traileri, muualla kuin virallisella sivulla kohistiin kiusallisemmasta Star Wars -uutisesta. Game of Thrones -miehinä tunnetut David Benioff ja D.B. Weiss ilmoittivat luopuvansa Star Wars -elokuvasarjansa kehittelystä.

Yllättyneisiin en kuulu ainakaan minä. Kuten kirjoitin kuukausi sitten, kun Marvel-mestari Kevin Feigen ilmoitettiin suunnittelevan omaa Star Wars -elokuvaansa, merkit Benioffin ja Weissin lähdöstä ovat olleet ilmassa pitkään. Star Wars -elokuvia on tällä hetkellä ilmoitettu ensi-iltaan tämän vuoden jälkeen vain vuosille 2022, 2024 ja 2026, ja silti tällä hetkellä tekeillä piti olla sekä Benioffin ja Weissin leffasarja, Rian Johnsonin trilogia ja nyt tuoreimpana lisäyksenä myös Feigen elokuva. Ainakin yksi projekti näytti väistämättä olevan saamassa kirveestä.

Benioffin ja Weissin elokuvasarjahanke (josta ei siis puhuttu ”trilogiana”, vaan nimenomaan ”elokuvien sarjana”) julkistettiin helmikuussa 2018. Juuri sen avausosa oli periaatteessa luvattu ensi-iltaan jouluksi 2022 – ei tosin yleisölle suunnatulla tiedotteella, vaan Disneyn sijoittajille puhuvan toimitusjohtaja Bob Igerin suulla. Sen enempää sen etenemisestä ei kuitenkaan oltu kuultu mitään pitkään aikaan. Edellisten kuulumisten jälkeen Benioff ja Weiss, tai D&D kaverien kesken, olivat saaneet ulos Game of Thronesin viimeisen, yleisesti varsin heikkona pidetyn tuotantokauden sekä tehneet viiden vuoden diilin eksklusiivituotantojen kehittelystä Netflixin kanssa. Erityisesti tuon hiljaisuuden ja Netflix-sopimuksen perusteella minäkin siis kuukausi sitten vihjailin, että Kevin Feigeltä on ehkä kysytty Star Wars -kiinnostuksia siinä vaiheessa, kun D&D:n lähtö on alkanut vaikuttaa mahdolliselta tai jopa jo varmalta.

David Benioff ja D.B. Weiss (kuva Gage Skidmore / Wikimedia Commons, CC BY-SA 2.0)

Ja niinhän tässä nyt vaikuttaa, että juuri niin kävi. ”Päivässä on vain tietty määrä tunteja, ja me koimme että emme voineet tehdä oikeutta sekä Star Wars että Netflix-projekteillemme. Joten valitettavasti astumme sivuun”, Benioff ja Weiss lausuivat medialle.

Tämä ei välttämättä ole aivan koko totuus. En niinkään epäile, että asiaan kovinkaan suuresti liittyisi se, että Benioffiin ja Weissin maallinen kunnia on kokenut melkoisen kolauksen tämän vuoden aikana Game of Thronesin päätyttyä vähemmän kunniakkaasti (ja aivan viimeisimpänä heidän omien ’tuurilla laivatkin seilaa’ – tunnustustensa myötä). Mutta sen sijaan arvelen kyllä, että Netflixin kanssa tehtyyn soppariin on voinut ihan suoraan kuulua pykälä ”ette sitten todellakaan tee mitään Star Wars -leffasarjoja pahimmalle kilpailijallemme”. Aikatauluihin vetoaminen voi olla vain kaunis (ja sinänsä totuudenmukainenkin) tapa väistyä sivuun – ja näin Lucasfilmin johtajan Kathleen Kennedyn lämpimät sanat Benioffista ja Weissista tiistaina medialle voisivat olla aivan aitoja. Tämä ei nyt toteutunut, mutta kukaan ei ehkä lähtenyt ovet paukkuen, kuten useissa aiemmissa viime vuosien Star Wars -tekijävaihdoissa. Hellurei ja hellät tunteet!

Daenerys Targaryen ja Jon Snow, joiden tarinat monen mielestä alkoivat paremmin kuin etenivät sitten, kun Benioff ja Weiss vastasivat heistä itse ilman George R.R. Martinin kirjojen tukea.

Kun Benioff ja Weiss nyt ovat ulkona, tarjolla vuoden 2022 Star Wars -elokuvaksi ovat siis Rian Johnsonin ja Kevin Feigen projektit (ellei pakasta sitten vedetä jotain kolmatta, täysin julkistamatonta hanketta). Näitä on hyvä-eli-huono spekuloida, koska tiedämme kaikista julkistetuistakin projekteista niin kovin vähän. Ynnäsin vähiä tietoja tuohon kuukauden takaiseen postaukseen, mutta tässä se nyt taas tiivistettynä: Johnsonin trilogian on määrä kertoa täysin uusi tarina Star Wars -universumissa, ehkä kokonaan käyttämättä tuttuja hahmoja. Benioffin ja Weissin elokuvien huhuttiin sijoittuvan vanhan tasavallan aikaan. Feigen projektista emme tiedä mitään.

Kaikkia näitä hankkeita, ja lisäksi The Mandaloriania, yhdistää – näillä tiedoilla – yksi seikka: ne vaikuttavat nimenomaan tekijälähtöisiltä projekteilta. Johnson esitti Kennedylle The Last Jedin kuvausten aikaan idean, jonka Lucasfilm osti. Benioffin ja Weissin sekä Kevin Feigen ja Mandalorianin Jon Favreaun kohdalla Lucasfilm vaikuttaa kutsuneen nimenomaan heidät kehittelemään Star Wars -tarinoita elokuviksi ja sarjoiksi.

Tässä nämä projektit eroavat merkittävällä tavalla itse asiassa kaikista tähän asti valmistuneista Disney-aikaisista Star Wars -elokuvista eli jatko-osatrilogiasta, Rogue Onesta ja Solosta sekä hylätystä Boba Fett -projektista ja nyt sarjaksi päätyvästä Obi-Wanista. Näissä nimittäin ensin oli yhtiön sisällä päätetty konsepti tai projekti, johon sitten palkattiin kirjoittajia ja/tai ohjaajia. Jatko-osatrilogian, Solon ja tavallaan muidenkin hahmosooloelokuvien alkuperäinen alullepanija oli George Lucas itse, Rogue One taas sai alkunsa ILM:n johtajan John Knollin ideasta. Ja, kuten on sitten moneen kertaan tässäkin blogissa puitu: sittemmin moni näiden ideoiden jatkokehittelijä sai potkut tai antoi sopuisammin tilaa seuraajalleen kesken projektin.

Vaikka Benioffin ja Weissin lähdön voi siis näin laskea jälleen yhdeksi lenkiksi pitkään tarinaan, jossa Disneyn aikaiset Star Wars -hankkeet kaatuvat tai vaihtavat tekijää, sen voi hyvällä tahdolla laskea myös osaksi Lucasfilmin yritystä muuttaa kaavaa. Jos Benioff ja Weiss oli kutsuttu kehittelemään haluamaansa Star Wars -projektia, heidän lähtönsä jälkeen ei välttämättä jää mitään hanketta, jonka jatkamista joku toinen onneton seuraavaksi päätyisi yrittämään. Sen sijaan tilalle tulee joku uusi yrittäjä aivan toisen projektin kanssa – Feige nyt sitten, esimerkiksi.

Ja se saattaa olla sentään terveempi tie.

Yksi monista miehistä, jotka eivät saaneetkaan heille luvattua omaa elokuvaansa.

Mutta katsoi tätä miten tahansa, on Benioffin ja Weissin elokuvasarja joka tapauksessa jälleen yksi isosti ja virallisesti julkistettu Star Wars -projekti, joka nyt voidaan katsoa kariutuneeksi. Se ei näytä eikä tunnu hyvältä.

The Last Jediin tyytymättömät nettimouhaajat ovat pitkään vaatineet Kathleen Kennedyn eroa Lucasfilmin toimitusjohtajan ja Star Wars -päätuottajan tehtävästä siksi, että heidän mielestään hän on tuottanut vääränlaisia Star Wars -elokuvia. Minusta parempia perusteluja alkaa olla sen kyseenalaistamiseen, onko toimitusjohtaja tehtäviensä tasalla seistessään näiden tuottamattomiensa Star Wars -elokuvien kohoavan pinon takana.

Kevin Feige aikoo tehdä Star Wars -elokuvan, mutta minkä ja mihin kummaan se mahtuu?

Posted on 27/09/2019 by Aki Jörgensen

Torstain uutinen Marvel-tuottaja Kevin Feigen tulevasta Star Wars -elokuvasta jätti fanikunnan ainakin keskikokoisen hämmennyksen valtaan. Menemättä nyt edes siihen, kuinka harmillista on, että jälleen Star Wars -elokuvan tekijäksi nimetään valkoisten miesten globaalin vähemmistöryhmän edustaja, kysyä sopii esimerkiksi, että minkä ihmeen Kevin Feigen tulevan Star Wars -elokuvan.

Niinpä nyt on mitä erinomaisin aika kerrata sitä kummallista sotkuista vyyhtiä, joka esittää tulevia Star Wars -elokuvia.

Kevin Feige, Marvel-elokuvien ja tulevaisuudessa yhden Star Wars -elokuvankin tuottaja. (kuva: Gage Skidmore / Wikimedia Commons, CC BY-SA 2.0)

Virallinen fakta on nyt siis se, että ensi joulun episodi IX:n eli The Rise of Skywalkerin jälkeen luvassa on seuraava Star Wars -elokuva ”vasta” jouluna 2022. Kolmen vuoden tauon taustalla on Solon floppaus, jonka jälkeen Disney ja Lucasfilm ilmoittivat pohtivansa strategiansa uusiksi. Yksi näiden pohdintojen seurauksista on se, että pitkään standalone-elokuvaksi (ilman avointa julkistusta tosin) kehitelty Obi-Wan Kenobin soolotarina päätyykin suoratoistosarjaksi Disney+-palveluun.

Ensi joulun jälkeen Star Wars -elokuvia on merkitty Disneyn julkaisukalenteriin jouluiksi 2022, 2024 ja 2026. Tällä perusteella tekeillä pitäisi siis olla yksi uusi elokuvatrilogia, ei enää yksittäisiä standaloneja, vai kuinka?

Mutta kun. Samaan aikaan virallinen fakta on myös se, että tekeillä on kaksi trilogiaa tai peräti pitempää sitä elokuvien sarjaa. Toista kehittelee The Last Jedin tekijä Rian Johnson, toista keittelevät Game of Thronesin showrunnerit David Benioff ja D.B. Weiss. Edellisen odotetaan toimivan ainakin avausosansa kirjoittaja-ohjaajana, GoT-miehet todennäköisesti jättäisivät ohjauksen ammattilaisille ja tyytyisivät tuottaja-kirjoittajan rooliin.

D&D eli David Benioff ja D.B. Weiss, Game of Thronesin kirjoittaja-tuottajat ja tulevaisuudessa yhden Star Wars -elokuvasarjankin sellaiset. (kuva Gage Skidmore / Wikimedia Commons, CC BY-SA 2.0)

Disneyn toimitusjohtaja Bob Iger sanoi toukokuussa, että vuoden 2022 elokuva on Benioffin ja Weissin leffasarjan avaus, ja vaikka varsinainen Lucasfilmin lehdistötiedote tästä puuttuukin, ei Igerin ilmoitusta tee kevyesti mieli kyseenalaistaa. Tämä franchise seisoo sellaisella huhumyllyjen kentällä, että kaikki faktat on pakko ottaa faktoina, tai nekin lähtevät tuulen mukana lentoon.

Niinpä Rian Johnsonin vihaajakerhossa on jo kauan ehditty toivoa Johnsonin projektin totaalista hautaamista. Siltä ei kuitenkaan vaikuta. Johnson on puhunut Star Wars -projektistaan haastatteluissa jatkuvasti, aivan hiljattainkin. Tuoreimmassa näkemässäni haastattelussa taitaa esiin pulpahtaa selityksen siemen: Johnson sanoi viime viikolla Indiewirelle, että Lucasfilmin aikataulut ovat yhä auki, eikä hän itsekään siksi tiedä, milloin hänen Star Wars -projektinsa tuotannon aika on.

Siis. Jos vuoden 2022 elokuva onkin Benioffin ja Weissin, niin vuosien 2024 ja 2026 elokuvat taitavat olla aidosti auki vielä Lucasfilmin päätuottajan Kathleen Kennedyn toimistossakin. Missään nimessä ei kannata esimerkiksi olettaa, että noille vuosille olisi varmuudella tekeillä vain yksi trilogia ja että Johnsonin vuoro siten koittaisi vasta kaukana ensi vuosikymmenen loppupuolella. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että nuo ovat ainoastaan aikoja, jotka Disneyn osakkeenomistajille on tällä hetkellä luvattu Star Wars -jouluina. Ei kannata hämmästyä, jos uusia SW-nimikkeitä vielä lisätäänkin hiirifirman vuosisuunnitelmiin, vaikka ne vuosikausien päähän ulottuvatkin.

Rian Johnson, yhden Star Wars -elokuvan kirjoittaja-ohjaaja ja tulevaisuudessa mahdollisesti kokonaisen trilogian, vähintään sen avausosan.

Sillä mihin tässä kuviossa mahtuukaan torstain uutinen, Kevin Feige ja hänen Star Wars -elokuvansa?

Katsotaanpa The Hollywood Reporterin uutisen tarkkaa sisältöä. Siinä kerrotaan, että Feigen, Kathleen Kennedyn ja Disneyn Alan Hornin ja Alan Bergmanin tapaaminen järjestettiin viime kesänä. Oleellinen lause – koska sen lehti panee Hornin suuhun suorana sitaattina – kuuluu näin:

”With the close of the Skywalker Saga, Kathy is pursuing a new era in Star Wars storytelling, and knowing what a die-hard fan Kevin is, it made sense for these two extraordinary producers to work on a Star Wars film together.”

Hornin lauseen perusteella Marvel-mestari Feige siis olisi tuottamassa nimenomaan yhtä Star Wars -elokuvaa – ei esimerkiksi kokonaista trilogiaa. Syöttämällä lauseeseen mukaan Kennedyn nimen Horn tulee myös antaneeksi ymmärtää, että tämä olisi kaksikon aivan oma projekti, ja että Feige ei siis olisi liittynyt takapiruksi sen paremmin Benioffin ja Weissin kuin Johnsoninkaan elokuvahankkeisiin (vaikka sellainenkaan ei mitenkään odottamaton kuvio olisi ollut).

Koska kaikki viralliset tiedot on, kuten sanottua, otettava virallisina tietoina kunnes ne kumotaan, meillä taitaa nyt siis tosiaan olla tekeillä peräti kolme erillistä SW-teatterielokuvahanketta. Mutta koska tällaisella riippumattomalla bloggaajalla on kaikki vapaus spekuloida, on pakko tarttua uudelleen tuohon toiseen kiinnostavaan kohtaan THR:n uutista: sen mukaan Feige on siis tarjoutunut (tai värvätty) Star Warsin puolelle melko hiljattain. Esimerkiksi sen jälkeen, kun hän sai valmiiksi Marvel-suururakkansa Avengers: Endgamen myötä, ja sen jälkeen, kun kukaan on pukahtanut mitään Benioffin ja Weissin elokuvahankkeesta.

Viime talvena päättynyt Game of Thrones -sarja teki Benioffista ja Weissista kuumia kirjoittaja-tuottajia – mutta kun sarja irtautui George R.R. Martinin alkuperäiskirjoista, sen taso laski.

Sillä kun katsotaan, mitä Benioff ja Weiss itse puuhaavat, the plot definitely thickens. Game of Thronesin viimeistä kautta pidettiin yleisesti heikkona verrattuna sarjan kultakausiin, mutta D&D:ksi kutsuttu kaksikko on yhä kuumaa kamaa Hollywoodissa. Viimeksi he olivat isoissa uutisissa siksi, että heidät oli napannut Netflix, joka teki heidän kanssaan ison sopimuksen ”elokuvien ja sarjojen kirjoittamisesta, tuottamisesta ja ohjaamisesta” Netflixille.

Tämä soittaa monia hälytyskelloja, eikä vähiten siksi, että Varietyn mukaan Disney-yhtiö olisi tarjonnut Benioffille ja Weissille samantapaista diiliä, mutta hävinnyt tarjouskilvan. Suoratoistopalvelujen kilpailun ennustetaan ensi vuonna kääntyvän suurelta osin Netflixin ja tulevan Disney+:n väliseksi.

Miten Benioff ja Weiss siis voivat tehdä Star Warsia Disneyn tytäryhtiölle, kun heillä on ison rahan sopimus sen pahimman kilpailijan kanssa? Tai, näin maallisemmasta näkökulmasta: miten he kerrassaan ehtivät pitää kiinni molemmista sopimuksistaan, eli noin niin kuin suit sait kirjoittaa, tuottaa ja ohjata useita elokuvia ja sarjoja, joista vain yksi olisi useiden Star Wars -elokuvien sarja?

En siis aivan täysin hämmästyisi, jos Benioffin ja Weissin Star Wars -sarja, vaikka kuinka Bob Iger itse on vielä viime keväänä luvannut sen avausosan teattereihin vuodelle 2022, olisi jo päätynyt samaan kesken jääneiden projektien pinoon, mihin niin moni Star Wars -hanke Disneyn omistuksen aikana. Tämä olisi surkuhupaisaa, kun vuotta 2022 edeltävä tauko niin suoraan kytkeytyy Disney-Lucasfilmin ilmeiseen haluun vaimentaa jatkossa näiden tuotantojen myrskyjä. Disneyn omistuksen aikana Star Wars -elokuvista ohjaajat on vaihdettu ainakin kahdesti (Solo ja episodi IX, sitä paitsi Rogue Onekin melkein), käsikirjoittajat ainakin kolmessa elokuvassa (VII ja IX sekä Rogue One moneen kertaan) ja tekeillä olleita elokuviakin on keskeytetty ilmeisesti kahdesti (Boba Fett ja Obi-Wan).

Ja jos Benioffin ja Weissin leffasoppari puretaan, Disneyn suunnitelmissa on iso aukko, vaikka Johnsonin elokuvatrilogia olisikin yhä tekeillä. Aukko, jonka täyttämisestä Star Wars -fani Kevin Feigen sormet saattaisivat ymmärrettävästikin syyhytä, nyt kun hänen Marvel-urakkansa on vähintään eräänlaisessa puolipisteessä Endgamen tarinalopun myötä. Feige on sitä paitsi toki ihan oikea fani, kuten Star Wars Shown taannoisesta jaksosta kävi ilmi:

Yksi pikkujuttu vielä: Mistä ihmeestä näiden lukuisien projektien ja hankkeiden sitten oikeastaan valmiina elokuvina on määrä kertoa?

Sitähän me emme tiedä. Mutta tiedämme tämän:

Rian Johnsonin trilogian moneen kertaan alleviivattu lupaus on olla tarina, joka jättää ”Legacy-hahmot” kauas taakseen. Johnson kehittelee Star Wars -elokuvia, jotka eivät liity aiempiin Star Wars -elokuviin. ”It really makes you think and figure out what the essence of Star Wars is for me and what that will look like moving forward”, hän sanoi äskettäin Observerille. Lupaus on ytimessään aivan sama kuin trilogian julkistushetkellä The Last Jedin ensi-illan aikoihin (ks. tämän virallisen sivun haastattelun loppu). Johnsonin tarinan riippumattomuutta kaikista muista tarinoista kuvaa hyvin se, että ainakaan projektin julkistuksen aikaan hän ei pitänyt kovin oleellisena edes sitä, mihin kohtaan Star Wars -aikajanaa hänen trilogiansa sijoittuisi.

Myös Benioffin ja Weissin elokuvasarjan on ilmoitettu olevan ”irrallinen” Skywalker-saagasta (ja Johnsonin trilogiasta). Irrallisuus on kuitenkin eri asia kuin totaalinen riippumattomuus: onhan Solokin irrallinen Skywalker-saagasta, vaikka pyörii tuttujen Hanin, Chewien ja Landon hahmojen ympärillä. Benioffin ja Weissin elokuvien on huhuttu sijoittuvan Vanhan Tasavallan aikaan, ja jos näin on, niissä voisi helposti esiintyä esimerkiksi nuori Yoda ja muutama muukin tuttu hahmo, mutta pääosassa olisivat silti uudet sankarit.

(Benioffin ja Weissin elokuvatrilogian on tietysti huhuttu, tai toivottu, ottavan suoran innoituksensa rakastetusta pelistä Knights of the Old Republic. Vaikka herrat olivat Game of Thronesinkin kanssa parhaimmillaan työskennellessään George R. R. Martinin valmiin materiaalin pohjalta, en mitenkään jaksa uskoa, että Disney-Lucasfilm tekisi suoraa filmatisointia vanhasta pelistä. Ideoita siitä toki voidaan ammentaa – samaan tapaan kuin vaikkapa vanhan expanded universen rakastettu pahis Thrawn ilmestyi Rebels-sarjaan, vaikka Thrawnin aiempi henkilöhistoria jäikin nykykaanonista karkoitetuksi Legends-leiman alle. KOTOR:n kohdalla on mainittava myös Buzzfeedin viime keväinen huhu, jonka mukaan Laeta Kalogridis (Shutter Island, Terminator Genisys ym.) olisi kirjoittamassa juuri KOTOR-elokuvatrilogiaa, joka olisi täten kolmas trilogia Benioffin ja Weissin sekä Johnsonin trilogioiden rinnalle. Tuskinpa sentään niin – mutta jännää, että huhuun todella liitettiin oikea ihminen, jonka luulisi ihan mielellään voineen kiistää tämän väitteen Hollywood-medioille, jos se täysin puppua olisi ollut.)

Knights of the Old Republic: hieno peli, mutta tuskin sellaisenaan elokuvattava aihio.

Entäpä sitten Kevin Feigen elokuva?

THR:n uutisessa on kolmaskin jännä maininta. Sen mukaan Feige olisi ”asioista perillä olevan lähteen” mukaan sanonut jollekin isolle näyttelijälle, että hänellä olisi tälle mielessä tietty rooli.

Sellainen väite kuulostaa kovasti jonkin aiemmista Star Wars -elokuvista tutun hahmon sooloelokuvalta.

Seuraavien seitsemän vuoden Star Wars -elokuvat: Tauon paikka

Posted on 07/05/2019 by Aki Jörgensen

Nyt se tuli: seuraavien Star Wars -elokuvien julkistustiedote. Episodi IX:n eli The Rise of Skywalkerin ensi-iltahan on tämän vuoden joulukuussa, mutta sitä seuraavaa SW-leffaa ei ole ollut kalenteriin merkittäväksi.

Nyt on. Tiedot löytyvät Disney-yhtiön tuoreesta supertiedotteesta, joka sisältää ensi-iltapäivät valtavalle pinolle franchise-osia ja aivan uusiakin elokuvia. Monilla leffoilla on tosin tässä vaiheessa vasta aikaslotit eikä varsinaisia aihe- tai otsikkojulkistuksia (”Untitled Disney Marvel”, ”Untitled Disney Live Action” ja niin edelleen). Mukana ovat kuitenkin tarkat uutiset esimerkiksi James Cameronin Avatar-jatko-osien lykkääntymisestä (Avatar 2 on nyt tulossa joulukuussa 2021) ja Lucasfilmin viidennen Indiana Jonesin ensi-iltapäivä heinäkuussa 2021.

Mutta tämän blogin päähuomio on kaukaisessa galaksissa kauan sitten. Ja siitä tiedote kertoo siis tämän:

2019 Star Wars: The Rise of Skywalker – Dec. 20
2022 Untitled Star Wars (Dis) – Dec. 16.
2024 Untitled Star Wars (Dis)- Dec. 20
2026 Untitled Star Wars (Dis)- Dec. 18

Joka siis tarkoittaa, että ensi joulukuun ensi-illan jälkeen on luvassa peräti kolmen vuoden tauko. Sen jälkeen Star Wars -elokuvat palaavat ohjelmistoon kahden vuoden välein. Ja joulukuu on Star Wars -kuu, kuten tässä ehdittiinkin jo tottua!

Kerran vielä, sitten tauko paikalla!

Kolme vuotta on suorastaan iäisyys verrattuna siihen, että The Last Jedin ja Solon välissä oli vain viisi kuukautta. Ja kaksikin on tuplaus verrattuna siihen, että The Force Awakensista lähtien olemme saaneet tähän asti yhden uuden Star Wars -elokuvan joka vuosi!

Hyvä on tietysti palauttaa mieleen, että entisaikaan (eli ennen kuin Marvel-elokuvien menestys määritteli Hollywoodille uudelleen elokuvasarjojen käsitteen) nämä eivät olisi olleet kummoisia aikoja. George Lucasin originaalitrilogian elokuvat ja samoin prequelit saivat ensi-iltansa kolmen vuoden välein. Jedin paluun ja Pimeän uhan ensi-iltojen välissä vierähti peräti 16 vuotta, Sithin koston ja The Force Awakensinkin välissä 10 vuotta.

Mutta nykymallissa, jossa Disney panee ulos noin kolme Marvel-leffaa vuosittain ja moni tavanomaisempikin leffasarja tähtää vuoden ilmestymistahteihin, kaksi vuotta voi tuntua paljolta. Kun suunnitelma yksittäisistä Star Wars -elokuvista julkistettiin, tavoitteena oli julkaista nämä niin sanotut standalonet episodielokuvien välivuosina eli yksi SW-spektaakkeli per kalenterivuosi. Rivien välistä saattoi arvata, että tavoite oli jatkaa samaa tahtia episodielokuvien loppumisen jälkeenkin, ellei peräti kiihdyttää vauhtia kahteen vuosittaiseen elokuvaan aloittamalla useita lomittaisia sarjoja. Solo oli tähtäys molempiin: se julkaistiin nopeasti The Last Jedin jälkeen ja sille toivottiin tehtävän jatko-osia.

solo-chewbacca-lando-beckett-qira-han-falcon

Solo: Elokuva, josta ei ollutkaan uuden sarjan avaukseksi.

Toisin kävi. Solo floppasi, varmasti monesta syystä mutta taatusti osittain yleisön SW-uupumuksen vuoksi. Disney-Lucasfilm ilmoitti panevansa SW-suunnitelmat jäihin ja miettivänsä niitä uudelleen. Ja tässä on nyt sitten tulos.

Henkilökohtaisesti olen – helpottunut. Star Wars -elokuvat eivät ole Marvel-elokuvia, joiden katsominen muutaman kuukauden välein vertautuu melkeinpä televisiosarjojen seuraamiseen. Ne ovat saavuttaneet asemansa olemalla erityisiä: eivät todellakaan aina cinemaattisia mestariteoksia, mutta joka tapauksessa odottamisen arvoisia tapauksia. Laadultaan parjatut prequelitkin olivät vähintäänkin teknisessä mielessä audiovisuaalisen kerronnan merkkiteoksia, ja niinpä Star Wars -elokuvat ovat alkaneet vasta aivan viime vuosina osoittaa merkkejä siitä, että ne olisivat ”leffoja siinä missä muutkin” – ja kappas, juuri nyt onkin sitten päädytty jonkinlaiseen Star Wars -ähkyyn.

Star Wars -kirjoja, -sarjakuvia, -animaatiosarjoja ja totta tosiaan varmaankin jopa näyteltyjä sarjoja on kyllä mahdollista julkaista vuosittain, mutta soisin, että Star Wars –elokuvat eivät tuntuisi kertakäyttöisiltä väliheitoilta. Jos kolmen vuoden tauko nyt välittömästi tuntuu pitkältä, sitä suuremmalla innolla lopputulosta aikanaan odottaa.

Etenkin kun tosiaan tässä välissäkään ei ole minkäänlaista puutetta Star Wars -sisällöstä, jopa elokuvallisesta sellaisesta. Palkkionmetsästäjäseikkailu The Mandalorian -sarja alkaa ensi syksynä Disney+suoratoistopalvelussa, standalone-leffa Rogue Onen standalone-sarja Cassian Andor todennäköisesti ensi vuonna, ja ties mikä seuraavaksi. Solon jälkeisen strategianvaihdoksen välittömin uhri oli ilmeisesti Obi-Wan Kenobin oma elokuva, jota ei tosin virallisesti koskaan julkistettu, mutta jolle on väitetty rakennetun jopa lavasteita. Ehkäpä silläkin projektilla voisi olla vielä saumaa saada uusi mahdollisuus Disney+:n puolella?

”Eikö ikinä tuu mun vuoro?”

Mutta mitä elokuvia vuosina 2022, 2024 ja 2026 sitten on odotettavissa? No, periaatteessa jotain siitä jopa tiedämme – paitsi jos ja kun Disney-Lucasfilm taas muuttaa suunnitelmiaan. (Ja niihin muutoksiin voi kyllä vielä sisältyä lisää leffajulkistuksiakin!)

Tiedämme, että The Last Jedin kirjoittaja-ohjaaja Rian Johnson suunnittelee uutta Star Wars -elokuvien trilogiaa. Tiedämme myös, että Game of Thronesin showrunnerit David Benioff ja D.B. Weiss keittelevät omaa Star Wars -”elokuvien sarjaa”, jonka heidän on ilmoitettu kirjoittavan ja tuottavan, mutta jolle ilmeisesti etsitään erillisiä ohjaajia. Molemmat nämä projektit olivat ainakin vielä pari kuukautta sitten täysin hengissä: tuottaja Kathleen Kennedy kertoi huhtikuussa Star Wars Celebrationissa antamassaan haastattelussa The Hollywood Reporterille käyvänsä keskusteluja kaikkien kolmen miehen kanssa suunnitellessaan Lucasfilmin ”seuraavia 10 vuotta”. Nyt nuo suunnitelmat siis ovat hahmottuneet, ja todennäköisesti joulukuun 2022 ensi-ilta on jomman kumman näistä sarjoista avaus.

Kummankaan leffasarjan aiheita ei ole julkistettu. Johnsonin on kerrottu kirjoittavan aivan uutta tarinaa, joka ei liittyisi Skywalkereihin tai edes galaksin tuttuihin nurkkiin. Benioffin ja Weissin elokuvien on vahvasti huhuttu käsittelevän kaukaisen galaksin muinaishistoriaa: kyse olisi siis samasta ideasta, josta ovat kummunneet Knights of the Old Republic -pelit ja Tales of the Jedi -sarjakuvat, vaikka kumpienkaan suorasta filmatisoinnista ei varmasti olisi kyse. Itse asiassa Kennedyn on tulkittu jopa vahvistaneen vanha tasavalta -huhun, mutta omasta mielestäni Kennedy pikemminkin väistää kysymystä tavalliseen tapaansa.

”Mutta olisiko meidän vuoromme?” Knights of the Old Republic -pelistä.

Jos molemmat nämä projektit etenevät aikanaan ensi-iltoihin asti, ja jos nämä molemmat tiedot pitävät loppuun asti paikkansa, se tarkoittaisi, että molemmat tekeillä olevat Star Wars -elokuvasarjat kertoisivat aivan uusista hahmoista ja uudesta historiasta, vaikka mukana ehkä olisikin tuttuja elementtejä valomiekoista wookieeihin. Jännittävä ajatus!

Mutta tässä on monta isoa jossia, eikä vähin ole se, kuinka totaalisen erilainen tämä strategia olisi verrattuna siihen, että Disney-Lucasfilm on nyt julkaissut viisi elokuvaa, jotka kaikki ponnistavat suoraan originaalitrilogiasta, ja kuinka yhtiön suunnitelmana vain vähän aikaa sitten oli tehdä lisääkin Solon kaltaisia hahmojen origin-tarinoita. Enemmän kuin vähän minua epäilyttää myös se, kuinka kaukana Hollywoodin nykyrytmistä on ajatus kahdesta elokuvien sarjasta yhdistettynä kahden vuoden aikaväleihin elokuvien välillä, koska se tarkoittaisi siis peräti neljän vuoden väliä kunkin sarjan osien välillä.

Kaikkiaan en ihmettelisi lainkaan, jos Johnsonin ja Benioffin & Weissin hankkeista vain toinen lopulta toteutuisi. Enkä siitäkään, että jos tuo yksi valittava sarja saisi toisen osansa vasta vuonna 2026, jolloin välivuoteen 2024 mahtuisi sittenkin jokin yksittäinen elokuva, jossa mukana voisi olla tuttuja hahmoja joko originaali- tai jatko-osatrilogiasta.

Mutta sitä ennen ensi joulukuussa Skywalker nousee (tai Skywalkerit nousevat).

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Tag Archives: elokuvateollisuus