Hayden Christensen palaa ensi vuonna muuttuneeseen Star Wars -maailmaan

Ei riitä, että Hayden Christensen on mukana Obi-Wan-sarjassa (kuten kerrottiin jo melkein vuosi sitten). The Hollywood Reporterin mukaan hän on mukana myös Ahsoka-sarjassa.

Se siis tarkoittaa, että Darth Vader tai Anakin Skywalker tai molemmat nähdään jopa kahdessa tulevassa näytellyssä Star Wars -tarinassa. Vaikka Christensenin paluu ei siis enää ole niin suuri uutinen kuten se oli vuosi sitten, on siitä silti mahdollista annostella pari aasinsiltaa kertomaan, millainen on Star Warsin tulevaisuus ensi vuodesta alkaen, josta onkin tulossa yksi franchisen hurjimmista vuosista koskaan. Näin kävi ilmeisesti vähän sattumaltakin, Solon floppauksen ja episodi IX:n ensi-illan jälkeisen tuumaustauon sekä koronapandemian aiheuttamien viivästysten myötä, mutta tämän vuoden joulukuun lopusta alkaen uusia sarjoja (ja elokuviakin) alkaa tipahdella nähtävillemme ihan tulvaksi asti.

Teksti jatkuu joulukuun Boba Fett -sarjan julisteen alla ja on täysin spekulatiivinen – ei huhuihin perustuvia spoilereita tulevista sarjoista.

Ensin siis muistutus. Julkistettujen ja voimassa olevien tietojen mukaanhan tulossa on siis kaikkea tätä:

  • The Book of Boba Fett -sarja eli The Mandalorianin spinoff: esitetään Disney+:lla alkaen 29.12.2021
  • Obi-Wan Kenobi -sarja: kuvaukset olivat tänä vuonna, esitetään ensi vuonna 2022
  • Andor-sarjan 1. kausi: kuvaukset olivat tänä vuonna, esitetään ensi vuonna 2022
  • The Bad Batch -animaatiosarjan 2. kausi: esitetään ensi vuonna 2022
  • The Mandalorian -sarjan 3. kausi: kuvaukset ovat parhaillaan meneillään, joten olisiko tämänkin esitysaika vielä vuoden 2022 lopulla?
  • Ahsoka-sarja: THR:n tämänpäiväisen uutisen mukaan ”tuotanto” alkaa ensi vuoden alussa, kenties siis jo varsinaiset kuvaukset tästäkin
  • Rogue Squadron -elokuva: ensi-ilta joulukuussa 2023
  • The Acolyte -sarja: esituotantovaiheessa
  • Lando-sarja: esituotantovaiheessa
  • Rangers of the New Republic: julkistettu siinä missä kaikki nämä muutkin, mutta saattaa jäädä jopa toteuttamatta liittyen Gina Caranon potkuihin eli Cara Dunen hahmon puuttuessa rosterista
  • Taika Waititin, Kevin Feigen ja Rian Johnsonin erilliset ja eri aikoina julkistetut elokuvaprojektit

Eikä tässä siis vielä listattu huhuttuja juttuja, kuten jatko-osatrilogian Finnin (John Boyega) omaa sarjaa. The Hollywood Reporter mainitsi syyskuisessa artikkelissaan tulossa olevan ”11 Star Wars -sarjaa seuraavien vuosien aikana”, ja edellä luetelluista minä lasken julkistettujen hankkeiden lukumääräksi yhdeksän – tosin voi olla, että THR tai sen lähteet vain laskevat jotenkin toisin, esimerkiksi laskemalla varmuudella useamman tuotantokauden pituisiksi tarkoitetut sarjat eli Andorin ja The Mandalorianin kahdesti.

Mutta siis onhan noita kyllä.

Hayden Christensen ja Ewan McGregor edellisellä kerralla: Sithin koston (2005) loppu.

Obi-Wan Kenobi -sarjaa on jo hyvissä ajoin ennakkomarkkinoitu ”vuosisadan uusintamatsina” eli Obi-Wanin (Ewan McGregor) ja Darth Vaderin (Hayden Christensen) uutena kohtaamisena. Sikäli kuin sellainen ottelu kaanoniin mahtuu, on se ilman muuta ja ymmärrettävästi vastustamaton megatapahtuma niin monille faneille, sarjan tekijöille kuin Lucasfilmille bisnes-mielessäkin.

Ja kyllä kai se jotenkuten kaanoniin mahtuukin. George Lucas aivan epäilemättä tarkoitti Sithin koston lopputaistelun olleen Obi-Wanin ja Vaderin ainoa edellinen kohtaaminen ennen heidän viimeistä kamppailuaan Kuolemantähdellä originaalileffassa, mutta saman Lucasin 1970-luvun elokuvan repliikit eivät mitenkään estä sitä, etteikö valomiekkaa olisi voitu taittaa välissäkin. Vaderin mutina itselleen ”A presence I haven’t felt since…” jää sopivasti kesken paljastamatta, missä tai milloin musta lordi entisen opettajansa läsnäolon viimeksi tunsi. Vaderin lausahduksen vanhalle Benille, ”When I left you, I was but the learner; now I am the master”, taas voi halutessaan jopa tulkita siten, että Obi-Wan-sarjan kohtaaminen tarvitaan, koska Sithin kostossa se on kirjaimellisesti Obi-Wan, joka jätti Vaderin taakseen, eikä toisinpäin. (Kanonisesti oleellista on vain, että Vader ei saa saada elokuvien välissä selville Obi-Wanin piilopaikkaplaneettaa, eikä etenkään Luken olemassaoloa.)

Obi-Wan Kenobi -sarjaan liittyy tietysti paljon avoimia kysymyksiä, mutta Hayden Christenseniä ajateltaessa niistä päällimmäinen on kysymys siitä, nähdäänkö sarjassa vain Vader vai kenties myös Anakin. Sarja sijoittuu aikaan 10 vuotta Sithin koston jälkeen, mutta kun siinä nyt selvästi käsitellään Obi-Wanin omaa tragediaa eli hänen epäonnistumistaan Anakinin kanssa, olisi enemmän kuin loogista ja draamallisestikin herkullista nähdä siinä myös digitaalisilla nuoruudenlähteillä aikaansaatuja flashback-kohtauksia niihin onnellisempiin aikoihin, jolloin Anakin vielä oli Obi-Wanin hyvä oppilas ja muutenkin kuin veli ikään.

Minusta Anakin-fläsärit myös selittäisivät parhaiten sen, miksi juuri Christensen itse tosiaankin palaa rooliinsa, vaikka toki myös Vader voidaan sarjan aikana ilman mustaa kypäräänsä nähdä. Muistattehan, että vielä vain viisi-kuusi vuotta sitten Rogue Onessa Vaderia näyttelemään kelpasi joku-stuntti-vain -tyyppinen talentti – tosin kyllä pienempään rooliinkin.

Toinen Darth Vaderin kahdesta näyttäytymisestä Rogue Onessa (2016): tämä ei ollut Hayden Christensen.

Mutta jos Obi-Wan Kenobi -sarjan pääpaino Anakin/Vader-akselilla täytyykin olla Vaderissa, niin Ahsoka-sarja on tässä mielessä kokonaan toista maata.

Ahsoka on siis sekin näytelty sarja, jossa The Clone Wars – ja Rebels-animaatioissa pitkän uran tehnyttä rakastettua Ahsoka Tanon hahmoa tulkitsee Rosario Dawson, kuten jo yhdessä The Mandalorianin kakkoskauden jaksoista. Se myös sijoittuu The Mandalorianin aikoihin eli viitisen vuotta Jedin paluun jälkeen, ja tuon The Mandalorian -jakson vihjeen perusteella turvallinen veikkaus on, että sarjan pääjuoni liittyisi Rebelsin lopussa kadonneiden Ezran ja suuramiraali Thrawnin etsintään.

Siinä kaukaisen galaksin historian vaiheessa Darth Vader, kuten myös Anakin Skywalker, on ehdottomasti ja peruuttamattoman kanonisesti kuollut. Obi-Wan-sarjaan luvatun vuosisadan uusintamatsin verrokkikohtaus Ahsokan ja Vaderin välillä, siis entisen oppilaan kohtaaminen Vaderiksi kääntyneen Anakinin kanssa, on sitä paitsi jo nähty Rebels-piirrossarjan toisella kaudella.

Tästä seuraa käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Joko Hayden Christensen nähdään Ahsokassa nimenomaan nuorena Anakinina flashback-kohtauksissa – tai sarjan nykyhetkessä Voima-haamu-Anakinina, joka pitää yhteyttä entiseen oppilaaseensa rajan takaa.

Ahsoka Tano, Anakinin aiempi padawan, aikuisena ja Rosario Dawsonin kasvoilla.

Jälkimmäinen vaihtoehto on mittaamattomasti kutkuttavampi. Anakin Skywalkerin kuolemanjälkeiset teot ovat nimittäin Star Wars -kertomusten suurimpia mustia pisteitä. Ne ovat samaa tasoa kuin Yodan rotu, johon ei ennen The Mandaloriania kerrassaan kukaan ollut saanut koskea: kiinnostavia ja ilmeisiä kysymysmerkkejä, joita ei vain ole tarinoissa käsitelty.

Jedin paluun loppu kertoi jokaiselle katsojalle jo vuonna 1983 selvästi, että Anakin tosiaankin pelastui ennen kuolemaansa haamuilemaan Benin ja Yodan seuraan. Lucasin special editionien myöhemmät iteraatiot vieläpä täsmensivät, että haamu otti itselleen nuoren Hayden-Anakinin kasvot. Näin, vaikka prequeleissaan Lucas teki lucasmaisella tavalla epäselvän selväksi, että jedit eivät itse asiassa ennen Beniä ja Yodaa osanneet ”kadota kuollessaan” eli säilyttää tietoisuuttaan yhtyessään elävään Voimaan. (Lucasfilm-lähde Pablo Hidalgo on joskus netissä kertonut Lucasin itsensä tarjonneen tähän ristiriitaan selitykseksi, että Anakin sai ”apua toiselta puolelta” eli ilmeisesti juuri Beniltä ja Yodalta.)

Koska Ben ja Yoda siis kykenevät Star Wars -tarinoissa palaamaan juttelemaan Luken kanssa, kaiken järjen mukaan Anakin, joka ei ehtinyt tehdä niin elämänsä aikana, olisi tehnyt samoin. Yhtä lailla kaiken järjen mukaan Anakinilla olisi ollut paljon sanottavaa – ja anteeksipyydettävää! – myös tyttärelleen. Joitakin viittauksia tällaisiin käytyihin keskusteluihin löytyykin vuosikymmenten varrella kertyneistä Star Wars -kertomuksista, ja joissain 1980-luvun sarjakuvissa jokin tällainen keskustelu jopa nähdään, mutta sen verran harvassa ja syvälle historiaan uponneissa saagan alaviitteissä ne ovat, että pidän selvänä, että tämä on tosiaankin alue, johon George Lucas itse kielsi oheistarinoiden kertojia koskemasta.

Mutta tänä päivänä tuottaja-kirjoittaja-showrunner Dave Filonilla onkin lupa koskea jopa siihen Yodan rotuun, kuten The Mandalorianissa on nähty – eikä Lucas toki virallisesti enää itse Star Wars -tarinoita omistakaan, vaikka eräitä hänen linjauksiaan on yhtiössä edelleen kunnioitettu. Jos taas minulta kysyttäisiin Star Wars-tarina-aihioita, joita kaikkein eniten haluaisin nähdä ja joita en olisi koskaan kuvitellut ainakaan näyteltyinä elokuvattuina kohtauksina näkeväni, niin Anakin Skywalker ottamassa kantaa tekoihinsa Darth Vaderina saattaisi hyvinkin olla jopa listan ensimmäisellä sijalla.

Harvinainen kohtaus, jossa Anakin Skywalkerin haamu (oikealla, Sebastian Shawn kasvoilla) keskustelee Luke Skywalkerin kanssa Jedin paluun jälkeen. Ote Marvelin Star Wars -sarjakuvalehdestä #90 (1985).

Samaan aikaan on pakko huomauttaa, että niin paljon kuin olen tällaisen kohtauksen kiinnostunut näkemään, niin suuri sääli on, että se näyttäisi tapahtuvan vasta nyt.

Jatko-osatrilogiassa oli kaikki perustellut ainekset käsitellä Anakin Skywalkerin haamun tekemisiä. Olihan Anakin vanhasta näkökulmasta episodinumeroidun Star Wars -saagan keskushenkilö, ja olihan sen jatkoksi kirjoitettuun uuteen trilogiaan sijoitettu keskeiseksi henkilöhahmoksi Ben Solo / Kylo Ren, joka ihannoi nimenomaan hänen pahis-identiteettiään Darth Vaderia. Olipa vielä trilogian avausosan nimikin The Force Awakens, jonka keskellä myös jännittävä ”Forceback-kohtaus” antoi ymmärtää Voiman tai sen kautta operoivien haamujen näyttäytyvän tämän trilogian aikana vielä selvästi.

Mutta ei: ainoa pihaus, mikä Anakinista kuultiin, olivat muutamat sanat Reylle The Rise of Skywalkerin lopussa muiden jedien joukossa. Ne sanat toki lausui juuri Hayden Christensen, mutta siinä kohtauksessa kuultiin muitakin jedejä – sellaisiakin, jotka tiettävästi kaanonin mukaan eivät edes haamuile samalla konkretian tasolla kuin Anakin olisi voinut. Minäkin kirjoitin jatko-osatrilogian vuosina useaan kertaan tässä blogissa siihen tapaan, että Anakinin olisi tarinallisesti suorastaan välttämätöntä olla mukana viimeistään saagan päätösosassa, vaikka en ulkoelokuvallisista syistä uskonutkaan niin tapahtuvan.

Ulkoelokuvallisilla syillä tarkoitin pitkälti nimenomaan sitä, että Anakinin olisi pitänyt näyttää Hayden Christenseniltä. Disney-Lucasfilmille oli etenkin The Force Awakensissa, mutta myös muissa tähänastisissa uusissa elokuvissaan hyvin tärkeää näyttää Star Warsin palanneen sekä ”perinteisenä” että ”modernina”, mutta yhtä kaikki siis erilaisena kuin Lucasin prequeleissa. Tästä sinänsä ymmärrettävästä periaatteesta, yhdistettynä elokuvien tuotantojen välillä kuluneisiin vuosiin, seurasi valitettavasti osaltaan se, että vaikka episodielokuvat I-IX periaatteessa ihan kelpo jatkumon muodostavatkin, ovat kaikki kolme trilogiaa tavallaan myös toisistaan erillisempiä kuin ne hyvässä maailmassa voisivat olla. Ne ovat ja tuntuvat eri ihmisten eri aikoina tekemiltä, eivätkä edes kaikki niiden yhteiset hahmot tunnu pelkkien elokuvien perusteella täysin samoilta. Rakennuspalikat prequelien, originaalien ja sequelien välille jäivät kerrottavaksi oheistarinoissa jos sielläkään.

Sitä en siis todellakaan tiedä, kävikö missään tarinaideoinnin vaiheissa vakavasti edes esillä vaihtoehto käyttää Hayden Christensenin tulkitsemaa Anakin Skywalkeria jossain jatko-osatrilogian aikana. Mutta uskon, että vielä vain muutama vuosi sitten Christensenin kasvot valkokankaalla olisivat olleet aivan liian konkreettinen kytkentä suuren yleisön karsastamiin prequeleihin.

Concept artist Ian McCaigin näkemys Anakinin ja Vaderin välillä vaiheilevasta Voima-haamusta The Force Awakensin villeistä ideointisessioista. Kuva kirjasta The Art of The Force Awakens.

Voi olla, että tärkein ero Obi-Wan Kenobin ja Ahsokan sekä jatko-osatrilogian välillä onkin juuri se, että nämä tulevat tarinat ovat ”vain” telkkaria. Vaikka sarjat ovat tämän päivän Hollywoodille tärkeitä, niitä tuskin arvotetaan vieläkään aivan valkokangasspektaakkelien tasolle. Raha- ja yleisömäärät eivät yksinkertaisesti ole aivan yhtä suuria, ja ehkä yleisönkin tunnelataus on harvinaisemmissa elokuvaelämyksissä yhä erilainen kuin kotisohvalla tiheämmin julkaistavien sarjojen kanssa. Kun Star Wars -sarjoja vielä tosiaan on tekeillä jopa kymmenkunta, ei Lucasfilmillä varmaankaan viitsitä enää huolestua siitä, suuttuuko joku pökkelöksi parjatun Haydenin paluusta rooliinsa yhdessä tai kahdessa niistä. (Ja tietysti jotain tekemistä voi olla silläkin tasapainolla, että harkittua hajurakoa prequeleihin pitänyt jatko-osatrilogia on sittemmin saanut omat vihaajansa sekin.)

Toinen tärkeä ero on tietenkin myös se, että Obi-Wan Kenobi ja Ahsoka -sarjat, kuten nimihahmotkin, ponnistavat juuri samasta saagan vaiheesta jota myös Haydenin näyttelemä Anakin edustaa. Prequeleissahan Ewan McGregorkin Obi-Wania tulkitsi – ja suureksi osaksi aivan yhtä pökkelöin repliikein kuin Hayden-parkakin. Ahsokan hahmon lähtökohta taas on Anakinin padawanina elokuvien II ja III välissä (joka oli George Lucasin itsensä keksimä jälkikäteistäydennys tarinaan). Kenenkään ei siis voida sanoa, etteikö Hayden-Anakin ”kuuluisi” näiden hahmojen rinnalle – kuten monikin olisi varmaan sanonut, jos Hayden-Anakin olisi tullut Yodan sijaan juttelemaan Mark Hamillin näköiselle Luke Skywalkerille The Last Jedissa.

Anakin Skywalker ja Ahsoka Tano sellaisina kuin olemme tähän asti tottuneet heidät näkemään: piirrettyinä. The Clone Wars -sarja.

Mutta sitten on se näkökulma, jonka haluan tällä kertaa ottaa. Olen hiljattain kirjoittanut tässä blogissa siitä, kuinka Star Wars -kaanonin jatkuvuus tarkkaan katsoen hieman säröilee, mutta ei katkea vaikka taipuisikin.

Ehkäpä Hayden Christensenin paluu onkin merkki siitä, että Star Warsin saaga (tai sen mestarit ja komentajat) on nyt viimein aikuistunut ja kypsynyt hyväksymään kaikki saagan kanonisina julkaistut vaiheet osaksi samaa kertomusperinnettä ja viittaamaan niihin avoimesti. Nyt, kun saaga on selättänyt sekä prequelien että sequelien vaikeat tuotannot ja myrskyisät vastaanotot. Nyt, kun Disney-Lucasfilmin koneisto on sarjojen avulla viimein päässyt siihen lukuisten lomittaisten tuotantojen vauhtiin, johon se aluksi tähtäsi pelkkiä elokuvia tekemällä. Nyt, kun animaatioiden ja näyteltyjen tarinoiden raja-aidat ovat kaadetut, ja animaatioiden päätekijästä on itse asiassa kasvanut yksi kaikkein keskeisimmistä Star Wars -tekijöistä Lucasin itsensä jälkeen.

Sillä nythän meillä on, esimerkkiketjuna, vaikkapa tällaista: Hayden Christensen esiintymässä Obi-Wan Kenobissa aivan suorana jatkumona prequeleille, joihin perustuvaan animaatiosarjaan alunperin luotu Ahsoka Tano myös kohtaa Hayden Christensenin omassa sarjassaan, joka ponnistaa uuden sukupolven tuotannon The Mandalorian -sarjasta, jossa Imperiumin perilliset havittelevat Grogu-pienokaista syistä jotka vaikuttavat suoraan liittyvän jatko-osatrilogian lopussa paljastuvaan Palpatinen juoneen kloonata itsensä, ja jonka spinoff The Book of Boba Fett taas on näistä lähimmän tulevaisuuden nimikkeistä vahvimmin originaalitrilogiaan liittyvä jatkotarina, ja jonka päähenkilöistä toinen esiintyy myös The Bad Batch -animaatiosarjassa – joka taas on eräänlainen jatko-osa The Clone Warsille eli siten myös prequeleille.

Jotain jokaiselle – mutta ketään tai mitään osa-aluetta unohtamatta. Toivottavasti – tällä kertaa.

Star Wars -sarjoilla on muotti, ja The Bad Batch ei ole sen edustajana virheettömin muotovalio

Tulin äskettäin ajatelleeksi, että viime perjantaina Disney+:lla päättynyt The Bad Batch -animaatiosarjan ensimmäinen tuotantokausi teki suomalaisittain pientä Star Wars -animaatioiden historiaa.

The Bad Batch on neljäs varsinaiseen nykyiseen kaanoniin laskettava Star Wars -animaatiosarja. Tässä laskutavassa sen edeltäjät ovat siis The Clone Wars (seitsemän kautta, 2008-14+2020), Rebels (neljä kautta (2014-18) ja Resistance (kaksi kautta, 2018-20). Niiden lisäksi sitä toki edeltävät myös Disney+:ssa tänä vuonna Vintage-alaotsikon saaneet Droids (yksi kausi, 1985-86), Ewoks (kaksi kautta, 1985-86) ja Clone Wars (2003-05), lukuisat Lego Star Wars -sarjat sekä muutamat viime vuosina vain Youtubessa julkaistut piirroslyhärien sarjat kuten Force of Destiny (2017-18). (Star Wars -animaatioiden kehityshistoriasta kiinnostuneille voin muuten suositella myös tätä virallisen sivun pitkää keskustelujuttua.)

Se ajattelemani historiallisuus? Viimeksi mainittuja Youtube-pätkiksiä lukuunottamatta The Bad Batch on ensimmäinen Star Wars -animaatiosarja, jota suomalaiset ovat voineet katsoa samassa tahdissa yhdysvaltalaisen kotiyleisön kanssa. Eikä vain ajallisesti samassa tahdissa: The Bad Batch on Star Wars -animaatioista ylipäätään suomalaisen tavoitettavuuden kannalta aivan omalla tasollaan mihinkään edeltäjiinsä verrattuna. Huomattavaa osaa edellä mainittujen sarjojen jaksoista ei esimerkiksi ole koskaan esitetty millään suomalaisilla ”normaaleilla” tv-kanavilla. Tänä päivänä perinteisen telkkarin rooli on toki koko ajan yhä vähäisempi, joten The Bad Batchin saatavuus Disneyn omassa palvelussa voi nyt jo tuntua itsestäänselvyydeltä. Kuitenkin ainakin perheen nuorimmille Star Wars -faneille voi jo nyt tai viimeistään lähivuosina tulla kohtalaisena ällistyksenä, että ihan niinkin hiljattain kuin vuonna 2020 Suomessa oli oikeasti mahdotonta katsoa silloista uusinta Star Wars -animaatiosarjaa Resistancea laillisesti: sitä ei oltu julkaistu tallenteilla, ei esitetty televisiokanavilla eikä Disney+ ollut vielä auennut meille.

Mutta nyt siis on. Ja niinpä monella kotisohvalla Suomessakin on katseltu The Bad Batchia ihan samaan tahtiin kuin Yhdysvalloissakin. Ja vaikka se voi olla nyt jo ihan arkista, on se kyllä myös mukavaa.

Tästä eteenpäin kirjoitus spoilaa The Bad Batchin ensimmäisen tuotantokauden juonitapahtumia.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa The Bad Batchin sisällöstä. Mutta ehkäpä on oireellista, että ajatukseni veivät sitä ennen tällaisiin teoksen ulkopuolisiin saavutettavuusseikkoihin.

The Bad Batch on nimittäin, ainakin minun makuuni ja ainakin tällä ensimmäisellä kaudellaan, ”ihan kiva”. Siinä ei ole mitään, mikä suuresti harmittaisi. Eikä (juuri) mitään, mistä aivan valtavasti innostuisin.

Minä en tosin ole missään vaiheessa ollut suuri Star Wars -animaatioiden ystävä. Heitä on paljon muita, ja heidän ilonsa ei ole koskaan vienyt minulta mitään pois. Ja koska The Bad Batch on varsin ymmärrettävästikin hyvin samankaltainen kuin edeltäjänsä (onhan se oikeastaan The Clone Warsin spinoff), olisi kai ollut kummallista, jos juuri tämä sarja olisi saanut minut odottamaan seuraavan perjantain jaksoa aiempia malttamattomampana.

Mutta juuri tässä piilee The Bad Batchin suurin ongelma, jota uskallan kyllä alleviivata, vaikka siis annankin mielelläni myös uutuussarjan maistua kaikille Star Wars -animaatioista minua enemmän tykkääville: tämä kaikki on niin nähty ennenkin. (Ja minun suosikkini näistä on muuten Rebels.)

Tässä vaiheessa Star Wars -animaatiosarjoilla on muotti, jonka ne jopa kiusallisen sujuvasti täyttävät. Itse asiassa: tässä vaiheessa Star Wars -sarjoilla on se muotti, sillä myös ensimmäinen live action -sarja The Mandalorian mukailee pitkälti samaa muottia.

Muottiin kuuluu, että tarinan päähenkilöt ovat näennäisesti jotain muuta kuin aivan suoraselkäisimpiä sankareita, vaikka käytännössä he nimenomaan sitä jokaisen tosipaikan tullen ovat. Luonnollisesti he ovat myös altavastaajia pahaa armeijaa vastaan, niin kuin Star Warsissa kyllä lähes aina muulloinkin. Rakenteellisesti sarjat koostuvat pääasiassa yhden jakson mittaisista tehtävistä kaukaisen galaksin vaaroissa, ja niihin syntyvä jatkuvuuden tunne nojaa vähintään yhtä paljon siihen, että katsoja tunnistaa jaksoissa esiintyviä tapahtumapaikkoja tai hahmoja muista, aiemmista sarjoista tai elokuvista kuin siihen, että jaksoissa varsinaisesti tapahtuviin asioihin palattaisiin kyseisessä sarjassa.

Aivan keskeinen sarjoissa toistuva elementti on, että kunkin päähenkilöiden poppoon muodostaa toiminnan tiimellyksessä jo ryvettynyt joukkio, jonka täydentää sarjan alussa uusi, nuori hahmo, jolle seikkailut ovat uutta ja jonka sydän on vielä puhdas. Niinpä tämän nuoren hahmon tehtävä on paitsi toimia nuoren yleisön ensisijaisena samastumiskohteena, myös katalyyttina sille, miten päähenkilöpoppoo sarjan aikana muovautuu. Hän on Star Warsiin lähes aina kuuluvan kasvutarinan ensisijainen kasvaja, mutta samalla yhden kovanaamoista on löydettävä itsestään isällisiä piirteitä. Tiivistäen kyse on siitä, että lapsi/nuori kasvaa, ja opettaa samalla isompiaan paremmiksi ihmisiksi (tai otuksiksi).

Edellä todettu on toki minun kärjistykseni, ja jokaisessa sarjassa on myös omat särönsä tähän muottiin. Vähintään silmiä siristäen näen kuitenkin tämän muotin sekä The Clone Warsissa, Rebelsissä, Resistancessa, The Bad Batchissa ja myös The Mandalorianissa.

Näin monen samoja elementtejä hieman eri tavoin kierrättäneen sarjan jälkeen nämä toisteisuudet saivat ainakin minut juuri The Bad Batchin kohdalla uupumaan – etenkin kun väistämätön vertailu ei, ehkä luonnollisesti, ole uutuudelle suosiollinen.

Äkkiväärien kloonien iskuryhmä ”The Bad Batch” eli Hunter, Wrecker, Tech ja Echo muodostavat ehkä hauskan nelikon, mutta tiimi on sisäisiä roolejaan ja työnjakoaan myöten hyvin samankaltainen kuin Rebelsin perhe, eikä lainkaan yhtä rakastettava. Joukon täydentävä Omega on ehdottomasti enemmän sympaattinen kuin ärsyttävä lapsisankari, mutta ei hän persoonana Ahsokalle tai Grogulle pärjää. Koska myös Klooniyksikkö 99, aivan kuten Ghostin tiimi tai Din Djarin, ryhtyy leipänsä pitimiksi palkkasotilaiksi tai harmaiden hanttihommien tekijöiksi, suurimman osan ensimmäisen kauden jaksonmittaisista tehtävistä voisi aivan yhtä hyvin kuvitella aihioiksi Rebelsin tai The Mandalorianin jaksoiksi.

Eräänlaisena kaiken huippuna ensimmäisellä kaudella melkein jokaisessa jaksossa toistuu vielä kuvio, jossa pojat yrittävät tehdä päätökset ilman Omegaa, jättää tämän sivuun pahimmasta äksönistä ja/tai itsekin jättäytyä sivuun jostain heille muka kuulumattomasta ongelmasta, mutta tyttö aina saa pojat pyörtämään päänsä ja/tai osoittautuu tehtävässä korvaamattomaksi. Kun vastaava juonitrooppi on tosiaan nähty jo tätä ennen lukemattomia kertoja edellisissäkin sarjoissa, tekee mieli huokaista vähän syvempään.

Vaikka siis.

Kuten jo sanoin: ei The Bad Batchissa ole mitään, mistä olisin erityisesti harmistunut. Sen sijaan siinä on kyllä elementtejä, mistä suorastaan nautinkin.

Klooniyksikkö 99:n kurjasta satsista ulkojäseneksi putoava Crosshair on alkukauden ensivaikutelmaa huomattavasti taitavammin kirjoitettu ja ajateltu pahis. Hänen kehityksessään on seuraavalle tai tuleville tuotantokausille paljon potentiaalia.

Sarjan ydinasetelma ajankohdasta heti episodi III:n jälkeen, aikana jona Imperiumi vasta vakiinnuttaa valtaansa, tarkasteltuna juuri tällaiselta keskipitkän etäisyyden matkalta (jossa kloonit eivät ole tapahtumien ytimessä kuten vaikkapa Vader olisi, mutta eivät kuitenkaan siitä täysin eriytettynäkään kuten vaikkapa tavallinen palkkionmetsästäjä olisi) on ehdottomasti herkullinen. Etenkin kun muutokseen luontevasti liittyy juuri kloonien korvaaminen värvätyillä iskusotilailla – vuosikymmeniä vanha Star Wars -loren elementti, jota ei oikeastaan koskaan tätä ennen ole kunnolla selitetty.

Tapahtuma-aika ja tarkastelukulma tarkoittavat siis jo sinänsä, että jaksojen varsinaisten juonenkäänteidensä ulkopuolella The Bad Batch on koko ajan tarjoillut Star Wars -universumin sisällä poikkeuksellisen kiehtovan miljöön. Sitä tukee hienosti, että sarjassa on toistuvasti vierailtu visuaalisesti aivan poikkeuksellisen huikeilla planeetoilla ja muilla tapahtumapaikoilla. Erinomaiseksi esimerkiksi molemmista käyvät Ryloth-jaksot, joissa Imperiumi ottaa paikat haltuun melkein yhtä tylyin ottein joilla Taleban tätä blogimerkintää kirjoittaessani eteni Afganistanissa.

Unohtamatta tätä: Dee Bradley Baker ansaitsee aplodit äänityöstään. Siinä missä päähenkilönelikko jää hahmokehittelyn tasolla ainakin vielä ensimmäisellä kaudella lähinnä yhden luonteenpiirteen ukkeleiksi, Bakerin ansiosta he totisesti kukin kuulostavat omalta itseltään. Ellen tietäisi, en uskoisi, että heitä kaikkia todella ääninäyttelee yksi ja sama mies.

Ilahtuneena saan myös todeta olleeni väärässä kirjoittaessani pari vuotta sitten, että Lucasfilmin Star Wars -animaatiot olisivat jatkossa suunnatut lapsille ja aikuisyleisöille huomio olisi käännetty näyteltyihin sarjoihin. Siltä asia silloin tosiaan vaikutti, mutta ei vaikuta enää. The Bad Batchissa on paikoin ehkä tummempi tunnelma kuin missään edeltäjistään: ei tämä mikään varsinainen lastensarja ole.

Osaltaan koukuttavaa on toki sekin, että tässä vaiheessa Dave Filoni ja kumppanit myös totisesti sekä osaavat että uskaltavat (tai saavat) kirjoittaa kytköksiä sarjojensa ja muun kaanonin välille (ja vieläpä siten, että Filonin sarjat saavat tarvittaessa taivuttaa kaanonia). Enkä siis tarkoita kytköksillä vain Jabballe kuuluvan rancor-vauvan kaltaisia silmäniskuja.

Tässä vaiheessa temput eivät myöskään ole temppuja, vaan luonnolliseksi kasvanut osa Star Wars -franchisea. Siinä missä kaltaiseni vanhan yleisön katsojajäärän oli The Clone Warsin alkuvuosina vaikea hyväksyä animaatiosarjaa tasaveroiseksi osaksi kaanonia (”miten niin muka Anakinilla oli padawan episodien välissä”), nyt jopa animaatiosarjoissa esiteltyjen hahmojen voi suorastaan odottaa ilmestyvän Star Wars -elokuviin tai sarjoihin koska tahansa.

Kääntäen se tarkoittaa, että Star Wars -animaatiosarjoissa kerrotaan ihan oikeita lopullisia loppuja elokuvissa aloitetuille tarinoille tai niissä esitellyille hahmoille. Kaminon moukarointi The Bad Batchin ekan tuotantokauden loppujaksoissa tuntui elokuvallisen voimakkaalta Star Wars -hetkeltä, ja se ilman muuta myös sopi ja kuului juuri tässä sarjassa kerrottuun tarinaan. Pienempänä hetkenä sitä kohti kuitenkin johti jo aiemmin sarjassa nähty kohtaus, jossa palkkionmetsästäjä Fennec Shand lähes ohimennen tappoi kaminolaisen Taun Wen. Nimenomaan se kohtaus nimittäin suorastaan hätkähdytti minua katsoessani: siinähän siis The Mandalorianista kutakuinkin hyvisten puolelta tuttu hahmo murhasi itsensä George Lucasin luoman, elokuvissa ensiesiintyneen hahmon. Ei tällaista tässä saagassa ihan jatkuvasti tapahdu.

Sarjana arvioituna The Bad Batchille ei ole tosin välttämättä mikään kehu, että monet sen ensimmäisen kauden mieleenpainuvimmat hetket liittyvät pikemminkin muihin tarinoihin, kuten nyt tosiaan juuri Rylothille sijoittuvat, Syndullan perheestä kertovat jaksot, joissa sarjan nimipoppoo jäi sivurooliin. Ne jaksot olivat pikemminkin eräiden The Clone Warsin tarinoiden päätös tai Rebelsin prequel kuin merkityksellinen hetki The Bad Batchin tarinassa. Mutta toisaalta: nämäkin ristiinvalotukset taitavat olla Filonin Star Wars -sarjojen erityispiirre, jonka suurin osa niiden katsojista ilomielin hyväksyy.

The Bad Batch saa tietysti jatkoa ainakin toisen kauden verran. Veikkaan, että sen edetessä Omegan olemassaolosta ja Kaminolta evakuoidun kloonaajamestarin tapauksesta paljastunee yhä uusia, jännästi erään pahan keisarin henkilökohtaisiin suuriin kloonaussuunnitelmiin liittyviä piirteitä, joiden myötä sarja kytkeytyy yhä vain syvemmälle Star Wars -loreen. Ja, huomautan vielä edelleen piikitellen: jos näin käy, se olisi jälleen yksi samankaltaisuus aiempaan sarjaan, sillä vastaava kuviohan vaikuttaa vaikuttaa olevan tapahtumassa myös The Mandalorianissa.

Turvallista on myös olettaa, että kloonijoukkomme tulee tulevissa seikkailuissa huomaamaan sen olevan yhä mahdottomampaa ”vain yrittää pärjätä” galaksissa sotkeentumatta suuriin asioihin ja käymättä vastustamaan pahaksi katsomaansa Imperiumia. Onhan tämäkin keskeinen osa Rebelsistä, Resistancesta ja The Mandalorianista tuttua muottia. ”In the end, we all choose sides”, sanottiin osuvasti Bad Batchille eräässä ensimmäisen kauden jaksossa.

Ei, tämä kuva ei ole The Bad Batchista.

Onkin vähän surullista, että lopulta vähiten tässä tyypittelemääni Star Wars -sarjojen muottia noudattaa kaanon-sarjoista ensimmäinen eli The Clone Wars, jonka antologiamuodossa oli kunnioitettavaa rohkeutta. Se on ehkä myös itseäni kohtaan ironista, sillä minähän nimenomaan en innostunut TCW:stä aikanaan pitkälti juuri siksi, että sen jaksot tuntuivat irrallisuudessaan niin yhdentekeviltä. Ehkäpä se tässä vaiheessa vastaanotettuna olisi tuntunut ainakin muotonsa vuoksi nimenomaan piristävän erilaiselta. (Olisi oman pohdintansa aihe, kuinka suuri osa TCW:n kokeellisuuden kunniasta kuuluukaan sille, että se oli vielä George Lucasin sarja, ja Star Warsin The Maker itse luotsasi sarjaansa pitkälti juuri heittelemällä villejäkin ideoitaan Filonin ja muiden kätyriensä toteutettaviksi yhden tai parin jakson tarinoina.)

Ylipäätään Star Wars -sarjoilta olisi tässä vaiheessa – jossa odottava yleisö on olemassa, jossa tekijät ehdottomasti osaavat hommansa ja jossa jokainen SW-sarja ei ole enää yksin vastuussa franchisen lipun heilumisesta – lupa odottaa piristävyyttä, erilaisuutta ja rohkeutta.

Tässä mielessä toivoa kyllä antaa, että sitä kaikkea pitäisi olla luvassa – jopa pian, kenties jopa paljon.

Syyskuussa Disney+:aan ilmestyy joukko anime-lyhäreitä otsikolla Star Wars: Visions. Niistä julkaistiin juuri tällä viikolla vinkeä, pidättelemättömän villi traileri:

Visions ei taatusti ole ihan tavallisinta ja filonimaisinta Star Wars -animaatiota. Tosin se ei onkin tilattu nimenomaan säväyttämään ja olemaan erilainen – ja se saa sitä olla siksikin, ettei se ole kaanonia.

Mutta onpa virallisemmiltakin tarinoilta lupa lähitulevaisuudessa odottaa tuoreita näkökulmia. Kaiken säällisen tolkun perusteella ensi vuoden Obi-Wan Kenobi -sarja ei tule noudattamaan tässä kuvattua kerronnallista muottia, vaikka siinä päähenkilöä myöten toki paljon tuttua ja odotettua onkin. Kyseessä on lisäksi ”minisarja”, ilmeisesti kuuden jakson mittainen kertomus, joka jo sillä lähtökohdalla lupaa toisenlaista tarinakaarta.

Myös Patty Jenkinsin ohjaamaan Rogue Squadron -elokuvaan, Taika Waititin vasta varhaisessa käsikirjoitusvaiheessa olevaan elokuvaprojektiin ja Leslye Headlandin salaperäiseen The Acolyte -sarjaan voi kaikkiin joko aiheen tai tekijän perusteella liittää toiveita Star Warsissa vähemmän nähdyistä tarinoista tai tarinankerronnan tyyleistä. Sellaisille pitäisi kyllä olla tilaa: onhan tekeillä kuitenkin myös lisää Bad Batchia ja The Mandaloriania sekä pari muutakin sarjaa, jotka joko liittyvät hyvin suoraan jo tuttuihin tarinoihin tai todennäköisesti muuten vain sisältävät tuttuja elementtejä: Andor, The Book of Boba Fett ja Ahsoka.

Valtavaksi laajentuneen ja alati vain laajentuvan franchisen sateenvarjon alle mahtuisi niin monenlaisia erilaisia tarinoita.

The Bad Batchin avausjakso rikkoi vähän kaanonia, mutta onko sillä mitään väliä?

Uusi Star Wars -animaatiosarja The Bad Batch alkoi viime viikolla Disney+-suoratoistopalvelussa. Kyseessä on itsenäinen jatko-osa The Clone Warsille, tai voi kai sitä spinoff-sarjaksikin kutsua: pääosassa on ”Clone Force 99” eli viisi keskimääräistä omapäisempää kloonisotilasta ja ajankohta on heti episodi III:n tapahtumien jälkeen eli Palpatinen julistettua Tasavallan Imperiumiksi.

Mutta enpä kirjoita nyt varsinaisesti tästä sarjasta, vaan pikemminkin ilmiöstä, joka paukahti silmille heti 70-minuuttisen pilottijakson aloituskohtauksessa: yhtenäisen Star Wars -kaanonin venymisestä ja paukkumisesta.

The Bad Batch alkaa (loogisesti) kloonisankariemme Order 66 -hetkestä. Siis siitä hetkestä, joka tapahtuu elokuvissa Sithin kostossa ja jolloin Palpatine aktivoi kloonisotilaisiin ohjelmoidun käskyn kääntyä jedejä vastaan. The Bad Batchin viisikolla ohjelmointi ei toimi, joten heille hetki on yhtä hämmentävä kuin jedeille. Mitä juuri tapahtui, miksi ihmeessä kaikki ”tavikset” yhtäkkiä kääntyivät tappamaan tähänastisia taistelutovereitaan?

Luontava lähtökohta sarjalle, siis, ja pilottijaksossa toteutukseltaan jopa koskettava. Star Wars -animaatiosarjojen katsojaveteraaneja kosketti vieläpä erityisesti se, että kohtauksessa oli mukana jedi-padawan Caleb Dune eli myöhempi Kanan Jarrus, yksi Rebels-sarjan päähenkilöistä. Nuori Caleb-parka sai nähdä mestarinsa kuoleman ja paeta itse henkensä edestä – ja selvitä, koska Bad Batch -tiimin Hunter antoi hänen mennä.

Monia Star Wars -tarinoita elokuvia ja sarjoja laajemmin seuranneita veteraaneja kohtaus kuitenkin hämmensi. He olivat nimittäin jo nähneet Kananin/Calebin Order 66 -hetken. Se tapahtui Greg Weismanin kirjoittamassa sarjakuvassa Kanan vuonna 2015. Eikä siinä näkynyt mailla eikä halmeilla Bad Batchin klooneja.

Termillä retcon (retroactive continuity) tarkoitetaan fiktiokerronnan temppua, jossa uusi kertomus tai juonenkäänne muuttaa aiemmin samassa kertomusten sarjassa asetettua lakia tai ilmaistua totuutta siten, että jatkuvuus särkyy. The Bad Batchin pilottijakso saattoi olla oikein hyvä uuden sarjan avaus, mutta Calebin/Kananin henkilöhistorian kohdalla se oli retconnaus.

Jedimestari Depa Billapa ja Caleb Dune (joka myöhemmin tunnetaan nimellä Kanan Jarrus) The Bad Batchin avausjaksossa. Oikealla tavisklooni.
Depa Billapan ja Caleb Dunen Order 66 -hetki siten kuin se sarjakuvissa nähtiin. Sama planeetta, samat jedit – eri kloonit, eri vuorokaudenaika, eri tilanne.

Peruutetaan katsomaan tilannetta taaempaa.

Kun George Lucas myi Star Warsin Disneylle vuonna 2012, uusi omistaja päätti mietintäajan jälkeen vetäistä kaanonin sileäksi. Se ei ollut mikään pieni retconnaus, vaan pikemminkin järeämpi reboottaus – vaikka saagan ydintä ja suuren yleisön päätuotetta eli elokuvia ei buutattu. Se oli myös välttämätön ratkaisu, sillä muuten katsoja olisi seuraavina vuosina ollut aivan ulalla siitä, mitä fiktiivisessä Star Wars -universumissa oikein on tapahtunut ja mitä ei.

Disney-Lucasfilmin vuoden 2014 päätöksen myötä expanded universeksi siihen asti kutsutut vanhat kirjat, sarjakuvat, pelit ja The Clone Wars -animaatiosarjaa edeltäneet animaatiosarjat leimattiin Legends-brändin alle. Viralliseksi kaanoniksi julistettiin vain kuusi silloin olemassa ollutta elokuvaa eli episodit I-VI ja tuo TCW-sarja. Sarjislisenssi palautettiin Dark Horselta Marvelille, kirjallisuus aloitettiin puhtaalta pöydältä. Kasvavia lihaksiaan verrytellen Disney-Lucasfilm ilmoitti: mitään aiemmin oheistarinoissa kerrottua ei nyt enää ollut tapahtunut virallisessa kaanonissa, mutta tästä lähtien kaikki kirjat, sarjakuvat, pelit ja animaatiosarjat sopisivat saumattomasti yhteen ja samaan kaanoniin elokuvien kanssa.

Ajatus oli kaunis. Se antoi uudelle ajalle sekä tarinankerronnallisen että kaupallisen mahdollisuuden kertoa, kuinka Kuolemantähden suunnitelmat ”oikeasti” varastettiin tai kuinka Imperiumin jäänteet itse asiassa voitettiin Jedin paluun jälkeen – esimerkiksi nämä tarinat oli kerrottu vanhoissa oheistarinoissa moneen kertaan. Samalla se johti moniin ihan aidosti erinomaisiin Star Wars -kertomuksiin. Esimerkiksi Claudia Grayn romaanit kuten Leia, Princess of Alderaan (2017) tai Charles Soulen sarjakuvat kuten hänen Darth Vader -tarinajaksonsa (2017-18) kuuluvat Star Warsin 40-vuotisen historian onnistuneimpiin teoksiin sekä SW-kirjoina ja -sarjakuvina ”yleisesti” että nimenomaan ”pääteosten syventämisen” kannalta arvotettuina. Harvoin tämän sarjan äärellä olen koskaan ollut niin jännityksen salpaama kuin lukiessani tuon Grayn episodi IV:tä edeltävään aikaan sijoittuvan kirjan kohtausta, jossa nuori Leia vierailee Palpatinen uskolliseksi palvelijaksi ryhtyneen Panakan luona, ja kohtauksen aikana lukija ymmärtää, että keskustelun aikana tuo episodi I:stä tuttu hahmo ymmärtää, kenen lapsi hänen edessään itse asiassa on.

Osittainen sivu Charles Soulen Darth Vader -tarinalinjasta. Tämän kuvan monia merkityksiä en ole voinut unohtaa ensinäkemän jälkeen: näinkö Vader näkee itsensä? Vai Voima Vaderin?

Tässä vaiheessa katson viisaaksi huomauttaa, että Legends eli vanha expanded universekaan ei ollut varsinaisesti tarkoituksella tai uhallaan ristiriidassa varsinaisten elokuvien kanssa. Monet 1970-1990-lukujen kertomuksista kuitenkin päätyivät enemmän tai vähemmän olemaan sellaisia George Lucasin päätösten myötä.

Olisi tähän postaukseen turhan pitkä selvitys, millä tapaa Lucas ja Lucasfilm ohjasivat tai olivat ohjaamatta oheistarinoita aikanaan: vastaus ei ole ”huolella” mutta ei myöskään aivan ”ei mitenkään”. Yksinkertaistaen voi kuitenkin sanoa, että vaikka oheistarinoiden sepittäjillä ei esimerkiksi ennen prequeleita ollut lupaa julkaista suoraan kloonisotia käsitteleviä kertomuksia, oheistarinoissa oli silti ehditty kertoa klooneista, jedeistä, tasavallasta tai hahmoista tosiasioina kaikenlaista, joka ei sitten lainkaan täsmännyt siihen, mitä Lucas kertoi vuosien 1999-2005 elokuvissaan.

Prequelien aikoihin Lucasfilm alkoi petrata oheistarinoiden jatkuvuuden kanssa, ja erityisesti Kloonien hyökkäyksen ja Sithin koston välissä noin vuosina 2002-2005 julkaistiin kirjoja ja sarjakuvia, jotka oli siihen aikaan hyvinkin tarkoitus tulkita samaan kaanoniin kuuluviksi, elokuvien välissä tapahtuviksi kertomuksiksi kloonisodista. Sen jälkeen Lucas kuitenkin teki tuolle aikakaudelle temppunsa vielä toisen kerran. Hänen päätöksellään nuo kerran jo kerrotut Anakinin, Obi-Wanin ja kumppanien kloonisotapolut korvattiin Lucasin ja Dave Filonin lopullisella virallisella totuudella The Clone Wars -animaatiosarjassa (2008-).

Star Wars: Republic -sarjakuvajatkumo prequelien vuosilta: totuus Anakinin ja Obi-Wanin kloonisodista ennen The Clone Wars -animaatiosarjaa.

Samaan aikaan vanhalla expanded universella oli koko ajan ja kasvavassa määrin ongelmia sopia yhteen ns. itsensä kanssa. Vaikka esimerkiksi minä olen näemmä vuonna 2013 kutsunut expanded universea olosuhteisiin nähden ”suorastaan hämmästyttävän yhtenäiseksi”, ei se toki koskaan mikään yhtenäiseksi kaanoniksi suunniteltu kokonaisuus ollut. Koska kirjojen tai sarjakuvien sisältöä ei koordinoitu yhtä tarkasti kuin nykyään ja aluksi koordinointia näiden kahden median välillä ei käytännössä edes ollut, tarinoiden saumat osuivat ymmärrettävästi huonosti toisiinsa. Esimerkiksi: Timothy Zahnin kirjoittamat, monien aikanaan lukemat ja rakastamat kirjat sopivat kyllä hyvin yhteen toistensa kanssa – mutta muut kirjat tai sarjakuvat eivät aina kovin hyvin niiden kanssa.

Star Warsin 2010-luvun uuden tulemisen kannalta tällaiset ongelmat olivat eittämättä ylitsepääsemättömiä. Kärjistäen vanhat Jedin paluun jälkeiset oheistarinat oli joka tapauksessa pakko jättää huomioimatta, jotta uudet elokuvat ylipäätään voitiin tehdä, ja vanhemmat oheistarinat puolestaan The Clone Warsin ja seuraavien suunniteltujen animaatiosarjojen takia.

Vaikka aikanaan harmittelin sitä, että aivan varmasti uuteenkin kaanoniin olisivat voineet sopia monet expanded universen kaukana Skywalkereista tapahtuneet tarinat, kuten tuhansia vuosia sitten ajoitettu Tales of the Jedi / Knights of the Old Republic tai kapinallislentäjistä kertonut Rogue Squadron, ymmärrän kyllä Disney-Lucasfilmin ratkaisun. Pöydän pyyhkäisy tyhjäksi avasi oven uusille oheistarinoille, joiden luvattiin nyt täydentävän päätarinoita koordinoidusti ja tarkasti.

Valitettavasti tässä Disney-Lucasfilm epäonnistui.

Lando palaa Pilvikaupunkiin pelastamaan Lobotin Imperiumin vastaiskun jälkeen. Tämä on viime vuonna julkaistusta Star Wars -sarjakuvalehden numerosta ja esimerkki sekä hyvästä tarinasta että hyvin elokuvien kaanonia täydentävästä tarinasta.

Tai no. ’Epäonnistui’ on turhan rajusti sanottu.

Kuten jo sanoin: uutena aikana todella on julkaistu monia erinomaisia Star Wars -oheistarinoita – ja monet niistä ovat täydentäneet elokuvissa ja sarjoissa kerrottua erinomaisesti. OIen lukenut Star Wars -sarjakuvat varsin tunnollisesti, ja vaikka kirjoja vain valikoiden, luulen olevani kohtalaisesti kärryillä niistäkin. Kokonaisuudesta voi kyllä sanoa, että siitä näkee, että sekä isojen että pienten asioiden välisiä yhteyksiä on tosissaan yritetty rakentaa takavuosikymmeniä paremmin.

Varsinaisten tarinajuonien jatkamisen lisäksi se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka tarinoissa vieraillaan luontevasti päätarinoista tutuissa lokaatioissa tai kohdataan niissä esiintyneitä hahmoja. Välillä se voi tuntua vähän päälle liimatultakin: yhdessä vaiheessa tuntui, että kun Disneylandissa avattiin Batuu-planetalle sijoitettu Star Wars -maa, joka toinen SW-hahmo eri aikakausilta vieraili Batuulla samoihin aikoihin julkaistuissa kertomuksissa. Toisinaan taas se on hyvin luontevaa, ja oheistarinat tukevat hyvin suurta kertomusta: vaikkapa siinä, kuinka Hera Syndulla ja muutamat muut Rebels-sarjan hahmot, jotka ”ilmestyivät” saagaan vasta 2010-luvulla mutta episodien III-IV väliin sijoitetussa animaatiosarjassa, ovat voineet sarjakuvissa vilahdella Kapinaliiton kokoontumisissa ja jopa kohdata elokuvien sankareita ja siten ikään kuin osallistua sellaisiin hetkiin sarjan historiaa, joiden elokuvalliset vastineet on kuvattu vuosikymmeniä aiemmin.

Tai siinä, kuinka vaikkapa saagalle niin keskeinen Darth Vader näissä uusissa sarjakuvissaan tuntuu useimmiten oikeasti hahmolta, jonka voi kuvitella olevan entinen Anakin Skywalker. Vanhoissa expanded universe -tarinoissa Vader näyttäytyi käytännössä aina vain mustapukuisena murhaaja-pahiksena, mutta tällä kertaa olen huomannut useita kertoja uskovani, että puvun sisällä todella on Padmea kaipaava traaginen hahmo, joka kuvittelee hirmutekonsa jollain tapaa oikeutetuiksi – ja joka kypsyy ajattelemaan asioista eri tavalla episodien IV ja VI välissä.

Kylo Ren keskustelee siitä, kuinka hän ei oikeastaan itse tappanut ketään vielä sinä yönä, jona Luken jeditemppeli paloi. Tämä on sarjakuvasta The Rise of Kylo Ren, ja se ei välttämättä ole esimerkki huonosta tarinasta, mutta kylläkin huonosti kaanonissa aiemmin kerrottuun sopivasta tarinasta.

Mutta on potaskaa väittää, että tällä kertaa Lucasfilm ei antaisi kirjoissa ja sarjakuvissa tapahtua asioita, jotka olisivat ristiriidassa elokuvissa tai sarjoissa kerrotun kanssa. Että kaikki olisi tällä kertaa varmuudella samaa kaanonia.

Calebin/Kananin tapaus The Bad Batchin alussa viime viikolla ei edes ole pahimmasta päästä esimerkkejä. Kananin mestari oli Depa Billapa kaanonissa aiemminkin, kuten animaatiosarjassa niin ikään. Order 66:n hetkellä Kanan oli Kaller-planeetalla myös Kanan-sarjakuvassa. Tarkat tapahtumat kerrottiin nyt The Bad Batchissa toisin, ja mukaan oli siis lisätty tämä sarjan kloonien nimijoukko, mutta nämä kaksi kertomusta sopivat kyllä yhteen paljon paremmin kuin (esimerkiksi) se, kuinka mandaloriaanien ja Boba Fettin historia ehti vuosikymmenten aikana vaihdella ennen Disney-ajan kaanon-nollausta.

Kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäistapaus. Vastaavia ja pahempia ristiriitoja on pelmahdellut silmille viime vuosina yhä enemmän.

Poe Dameron, nuori tylsistynyt Uuden tasavallan lentäjä, sarjakuvassa vähän ennen The Rise of Skywalkeria. Ei siis Poe Dameron, salakuljettaja, kuten The Rise of Skywalkerissa.

The Force Awakensin ja The Rise of Skywalkerin välisinä vuosina julkaistujen sarjakuvien mukaan Poe Dameron (Oscar Isaac) oli Uuden tasavallan rauhallisuuteen tylsistynyt nuori huippulentäjä, jonka Leia rekrytoi Vastarinta-ryhmäänsä. Lisäksi Poen vanhemmiksi oli kaanonissa koko ajan kerrottu kaksi kapinaliiton Endorin taistelun veteraania. The Rise of Skywalker ei piitannut näistä tiedoista, vaan retconnasi Poen olleen salakuljettaja, joka kuuli omatuntonsa kutsun ja liittyi Vastarintaan. (Kaanon-biografia yrittää spinnata nämä kertomukset yhteen siten, että salakuljettaja-vaihe oli Poen nuoruudenkapinaa ennen ryhdistäytymistään Tasavallan kuuliaiseksi lentäjäkansalaiseksi.)

Chuck Wendigin kirjoittaman Aftermath-kirjatrilogian mukaan vanha kunnon Wedge Antilles on uusissa elokuvissa esiintyvän Temmin ”Snap” Wexleyn (Greg Grunberg) äidin puoliso. The Rise of Skywalkerissa Wedgen (Denis Lawson) riemukas cameo on leikattu elokuvaan vain sekunteja Snap Wexleyn kuvassa tapahtuvan kuoleman perään, mutta hänen kasvoillaan ei häivähdä mitään hahmon hetkeen loogisesti oletettavasta henkilökohtaisesta menetyksestä.

The Force Awakensin ja The Last Jedin aikaisen oheiskirjallisuuden – sekä fiktion että Visual Dictionaryjen kaltaisten ns. tietoteosten – mukaan Kylo Ren poltti Luken jeditemppelin ja tappoi samalla muut jedioppilaat, paitsi muutamat, jotka kääntyivät hänen kanssaan pimeälle puolelle. Mutta kun The Rise of Skywalkerin aikaan julkaistu sarjakuva The Rise of Kylo Ren (2019-20) viimein näytti kuvina ja tekstinä tuon yön tapahtumat, se ei tyytynyt ainoastaan sivuuttamaan mainintaa muista käännynnäisistä, vaan se retconnasi myös Kylon osuuden temppelin tuhoajana. Sarjakuvan perusteella temppelin nimittäin vaikutti sytyttäneen pikemminkin Snoke tai Palpatine kuin Kylo itse. (Kirjoitin tämän sarjakuvan kanonisista ongelmista jo sen ilmestyessä.)

Kun The Clone Wars -sarja oli jäämässä kuuteen kauteen ja loppumassa ennen kloonisotien loppua, E.K. Johnston sai kirjoittaa vuonna 2017 julkaistun Ahsoka-romaanin, jossa lukijat saivat tutusta Dave Filonin käyttämättä jääneisiin Ahsoka-juoni-ideoihin. Mutta kun Filoni pääsikin pari vuotta myöhemmin itse tekemään The Clone Warsille seitsemännen ja viimeisen kauden, hän retconnasi Ahsoka-romaanin tapahtumia aivan georgelucasmaisesti. (Samanlaisesta tilanteesta ja myös saman miehen päätöksistä on kyse myös tämän kirjoituksen innoittaneessa Kanan-keississä.)

Darth Vader saapuu keisarin kätketylle planeetalle Exegolille tänä keväänä julkaistuissa sarjakuvissa. Käykö tämä enää lainkaan järkeen?

Kaikkein kiusallisimmat ja saagan kokonaisjuonen järkeenkäypyyden kannalta hankalimmat ongelmat liittyvät First Orderin nousuun ja The Rise of Skywalkerissa paljastuneeseen keisari Palpatinen suunnitelmaan kloonata itsensä henkiin.

Palpatine nostettiin viimeisen episodin pahikseksi vasta sitä elokuvaa kirjoitettaessa, mutta toisin kuin ehkä saattaisi kuvitella, jälkiä keisarin suunnitelmasta kyllä löytyy myös The Force Awakensin ja The Last Jedin aikoihin julkaistuista kirjoista. Oli se sitten Lucasfilmin tarinaryhmän oikeaa älykästä suunnittelua tai kaiken varalta -tyyppistä sattuman kauppaa, mutta erityisesti edellä mainittu Aftermath-trilogia (2015-17) tosiaankin vaikutti osoittavan Palpatinen paluusuunnitelmien suuntaan jo vuosia ennen kuin asiasta oli leffakäsikirjoittajien pöydissä päätetty. Tällä tiellä on sitten ollut hyvä jatkaa episodi IX:n jälkeen: esimerkiksi The Mandalorianissahan suorastaan pääjuonessa on kyse siitä, että moff Gideon tahtoo haltuunsa pienen Grogu-paran käyttääkseen tämän verta hyväkseen hämäräperäisissä laboratoriokokeissa, jotka vaikuttaisivat liittyvän joko Palpatinen tai Snoken Voimassa vahvojen kloonivartaloiden kehittelyyn.

Mutta…

The Force Awakensin ja sen välittömien oheisteosten mukaan kukaan ei ollut kuullutkaan First Orderista ennen kuin vasta muutamaa vuotta ennen episodi VII:n tapahtumia. Missään nimessä ainakaan Palpatinen itsensä kloonaussuunnitelmista ei pitäisi tietää juuri kenenkään, koska ne episodi IX:n itsensä mukaan tulivat yllätyksenä jopa First Orderin johdolle (suunnitelmiin liittynyt ja siinä vaiheessa edesmennyt Snoke poislukien).

Mutta jo The Last Jedi hämärsi kuvaa antamalla ymmärtää Rosen ja DJ:n sanomisten perusteella, että First Orderin ja Vastarinnan välistä sotaa olisikin taisteltu avoimesti jo vuosia. The Mandalorianissa viitteitä First Orderista muhii pinnan alla jo viisi vuotta Jedin paluun jälkeen eli 25 vuotta ennen The Force Awakensia eli noin 20 vuotta ennen First Orderin julkista näyttäytymistä.

Yksi pahimmista ongelmista löytyy jälleen The Rise of Skywalkerista, tosin hiuksenhienosti elokuvan ulkopuolelta. Siinähän Lando Calrissianin (Billy Dee Williams) oli alunperin kirjoitettu olevan Jannahin (Naomi Ackie) isä. Tämä sukulaiskuvio jätettiin pois elokuvasta, mutta muun muassa leffan romaaniversion kautta kaanoniin kuitenkin luikerteli tosiasiaksi se, että First Order todella kaappasi Landon tyttären vuosia sitten, ja että se suorastaan ”otti kohteekseen” Landon kaltaiset kapinaliiton veteraanit. Mutta miten kerrassaan voisi olla tapahtunut niin, että tuntematon terroristiryhmä olisi asiakseen kaappaillut kapinaliiton veteraanien lapsukaisia ilman että Luke tai Leia olisi vetänyt pelastustehtävähousuja jalkaan? Etenkään, jos heidän ystävänsä Landon tytär olisi kaapattujen joukossa?

Kaikkein pahin tapaus kuitenkin on melkein yhtä tuore kuin Kananin vaihtoehtoinen pelastautuminen Bad Batchissa. Tämänhetkisessä Darth Vader -sarjakuvassa (2020-), jota nyt kirjoittaa Greg Pak, Vader vierailee Exegolilla Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun välissä ja selvittelee keisarin varasuunnitelmia. Tämä siis tarkoittaa, että Darth Vader, joka kääntyi ennen kuolemaansa takaisin valoon ja ryhtyi Voima-haamuilemaan Anakin Skywalkerina, olisi voinut estää koko jatko-osatrilogian tapahtumat ihan vain vinkkaamalla haamuna pojalleen Lukelle, että niin muuten, keisari kokkaa itselleen klooniruumista Exegolilla, ja onpa siellä yksi armada avaruusaluksiakin rakenteilla, kannattaa käydä hoitamassa tämä homma ennen kuin käy huonosti.

Ei ehkä ole aivan sattumaa, että edellä esitetyistä jatkuvuusvirheistä moniin liittyy ongelmatuotanto episodi IX eli The Rise of Skywalker. Se kun oli jo yksittäisenä elokuvana on käsikirjoitukseltaan hyvin sotkuinen ja joka ei juurikaan piitannut kahden edellisen elokuvan esittämistä juonikuvioista. Ymmärrän kyllä, että Lucasfilm haluaa oheiskertomuksien avulla jälkikäteen kytkeä episodi IX:ään viime hetkellä keksityn juonikuvion suoremmin saagan kokonaisuuteen, ja varmasti se tavoittelee sillä samaa episodielokuvien ongelmien paikkailua minkä The Clone Wars -sarja monien silmissä teki prequeleille. Valitettavasti vain esimerkiksi tuo Vaderin matka Exegolille on kokonaisjuonen kannalta itsessään niin ongelmallinen, että sitä ei yksinkertaisesti olisi kannattanut kirjoittaa.

Silti: jatkuvuuden ongelmia tuskin olisi voitu välttää, vaikka episodielokuvat olisikin suunniteltu paremmin kokonaisuudeksi. Uuden kaanonin aikaa ei ole eletty vielä kahdeksaa vuottakaan, mutta se koostuu jo elokuvien ja sarjojen ulkopuolella sadoista teoksista, vähintään kymmenien kirjoittajien kirjoittamista, kaikissa medioissa ja ulottuen kaikkiin Star Warsin in universe -aikakausiin. Ei varmasti olisi mitenkään mahdollista, että ristiriidat olisi kokonaan voitu välttää – vaikka väitän kyllä, että olisi ne sentään elokuvien päähahmojen henkilöhistorioiden kaltaisissa kohdissa voitu välttää.

Joka tapauksessa ristiriidat tulevat tulevina vuosina varmasti pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään. Ei olisi mitenkään yllättävää, vaikka jossain vaiheessa Lucasfilmiltä taas julistettaisiin, että hupsista, tehdäänpä nyt sillä tavalla, että tästä lähtien ihan oikeasti kaanonia ovatkin vain elokuvat ja sarjat.

AIvan lopuksi asian voi tietysti kääntää sitenkin, että onko tällä mitään väliä. Hyvät tarinat ovat hyviä tarinoita.

Hyvät Legends-tarinat kestäisivät aivan hyvin lukemisen edelleen, vaikka ne eivät käykään yhteen uusien elokuvien kanssa ja vaikka uudet fanit siksi todennäköisesti eivät niihin enää tartu. Samaan tapaan nykyisen kaanonin ”uuden expanded universen” tarinat voivat aivan hyvin olla teoksina mainioita, vaikka niissä olisikin kanonisia ristiriitoja. Itse asiassa tuo Greg Pakin Darth Vader -tarina Exegoleineen kaikkineen on sekin aivan vetävää luettavaa, eikä minulla olisi sen kanssa mitään ongelmaa, jos se olisi brändätty siihen tapaan kuin vanhassa expanded universessa kerrottiin Infinities-tarinoita: ”tämä ei ole kaanonissa totta, mutta katsokaas, entäs jos olisi käynyt näin?”.

Kaiken nähnyt vanha Star Wars -fani voi myös nykytermejä käyttäen todeta, että vuosina 1977-1982 Leia ei ollut Luken sisko ja vuonna 1983 tämä kaanoniin asetettu totuus retconnattiin. Ja kääntää kylkeä.

The Mandalorianin kakkoskauden tähdet: se yksi vanha tuttu ja se toinen vanha tuttu, mutta myös se, jonka tähtiroolia onkin odoteltu

Niinhän siinä sitten kävi, että The Mandalorianin toisen kauden viimeiset kolme jaksoa nostivat valokeilaan paitsi yhden sarjassa aiemmin vasta vilahtaneen legendaarisen vanhan hahmon, myös toisen ja vielä legendaarisemman, edellistä odottamattomammin vierailleen vanhan hahmon.

Tämä kirjoitus spoilaa The Mandalorian -sarjan toista tuotantokautta, joka on tätä kirjoittaessani ollut kokonaan katsottavissa Disney+-palvelussa lähes viikon ajan.

Mando ja neljä muuta kovaa taistelijaa. Onkohan tässä muuten ainakin elokuvattujen Star Wars -tarinoiden puolella eniten naisia samassa kuvassa koskaan?

On todella kuvaavaa, kuinka muutaman viime viikon ajan Star Wars -skenessä on puhuttu ensin melkein pelkästään Boba Fettistä ja sitten melkein pelkästään Luke Skywalkerista.

Näin asian pitäisi olla: The Mandalorian on western-henkinen sarja vähäpuheisesta miehestä, jonka maailmankuva murtuu.

”Mando” eli Din Djarin (Pedro Pascal) on kasvatettu tiukan uskonnollisen doktriinin mukaan. Hän on kuvitellut elävänsä elämänsä kypärä päässään ja oikeaa nimeään kenellekään paljastamatta, lopettaen toisten ihmisten elämiä rahasta ja ohjaten rahat hänet kasvattaneelle kultille. Mutta sitä mukaa kun hellyttävän ”Baby Yodan” eli Grogun kohtalo on sarjan mittaan kietoutunut Mandon elämään, hänen periaatteensa kasvottomuudesta ja yksinäisyydestä ovat vähitellen taipuneet. Mando ei ehkä itsekään tiedä, millaista elämää hän enää toisen kauden lopussa tavoittelee – etenkin kun Dinin ja Grogun tiet silloin ainakin väliaikaisesti erkanevat – mutta entiselleen tai entiseen duuniinsa hän ei enää palaa.

Näin tiivistettynä sarja kuitenkin kuulostaa enemmän nimihenkilönsä kasvutarinalta ja ylipäätään henkilödraamalta kuin se käytännössä onkaan. The Mandalorian on toimintapainotteinen avaruuswestern, jonka keskeisin ongelma on koko ajan ollut, että sen nimihenkilö on seikkailuissaan hyvin passiivinen. Kirjoitinkin tämän kauden väliarviossani muutama viikko sitten, että Mandon rooliksi jää usein vain auttaa kulloistakin kohtaamaansa aktiivisempaa hahmoa kuten Bo-Katan Kryzea (Katee Sackhoffin) tai Ahsoka Tanoa (Rosario Dawson) näiden yhden jakson mittaisissa pyrkimyksissä. Asiaa ei ainakaan auta, että esimerkiksi näillä molemmilla hahmoilla on animaatiosarjojen ansiosta pitempi SW-historia takanaan kuin Mandolla itsellään. Moni katsoja on siis lähtökohtaisesti kiinnostuneempi Ahsokasta kuin Mandosta, ja kun Pascalin näyttelemä kypäräpää ei vielä tunnetusti ole mikään lörppäsuu, jäävät hänen roolikseen usein pelkät muskelisuoritukset.

”Jolppi kiiltelee. Kanna nyt kunnolla tuota haarniskaas”.

Joten jos moni katsoja on Mandoa kiinnostuneempi Bo-Katan Kryzesta, jonka koko SW-historia koostuu kymmenestä animaatiosarjojen jaksosta, niin mitenkä olisi voinutkaan käydä, kun Mando kohtaa itsensä Boba Fettin (Temuera Morrison), franchisen suosituimpiin jo 1980-luvulta asti kuuluneen hahmon, jota kuitenkin tätä ennen on aina alikäytetty kaikissa elokuvallisissa kertomuksissa? Saati sitten Luke Skywalkerin (Mark Hamill), alkuperäisen Star Wars -saagan perimmäisen päähenkilön?

Käy niin kuin oli väistämätöntä. Etenkin toisen kauden päätösjakson The Rescuen loppu, niin sydäntä sykähdyttävä kuin se olikin, oli nimenomaan tästä näkökulmasta suorastaan ongelmallinen. Niin vain Mando ja myös muut sarjan ”varsinaiset” hahmot väistyivät tuijottamaan meidän katsojien lailla minuuttikaupalla sitä, kuinka viimeinen jedi Luke Skywalker pisti darktrooperia nippuun. Näin tuotantokauden lopun suuret sankarillisuuden ja ratkaisun hetket lahjoitettiin kirjaimellisesti vierailevalle tähdelle.

Tosin sitä en sano, ettenkö minäkin olisi ollut innoissani, ja etteikö käänne sinänsä olisi ollut looginen ja toimiva. Jos meillä nyt kerran tässä sarjassa on Yodan salaperäistä lajia edustava lapsi, joka lähettää jeditemppelin raunioilta galaktisen kaveripyynnön muille Voimassa vahvoille, niin olisihan oikeastaan kumma, jos Luke Skywalker ei siihen pyyntöön vastaisi.

”I’m Luke Skywalker and I’m here to rescue you.” Paitsi että tällä kertaa Luke ei sano nimeään, eikä Mando jostain syystä kysy – ja ehkä vielä kummempaa on, että edes kapinallissotilas Cara Dune ei tätä tunnista.

Käsitellään siis Luke ensin ja Boba sitten, koska tässä on paitsi tärkeysjärjestys kohdallaan, myös tiettyä logiikkaa, vaikka sarjan kronologia toisinpäin menikin.

Star Wars -kaanonin tässä vaiheessa Luke Skywalker on siis jedimestari ja monella tapaa menestyksensä huipulla. Keisari on kukistettu (tai niin kaikki luulevat), Imperiumi on kaatunut (no, mitä nyt joitain sirpaleita vielä sinnittelee), ja Luke keskittyy kokoamaan jedien perintöä ja etsimään Voimassa vahvoja oppilaita itselleen. Se hetki, jossa nämä pyrkimykset kaatuvat tragediaan Ben Solossa nousevan pimeyden ja taustalla vaikuttaneiden Snoken ja Palpatinen vuoksi, on vielä vuosien päässä.

On kiinnostavaa, että Luken sanoja The Last Jedistä lainatakseni sankarimme on The Mandalorianin aikaan samalla myös hybriksensä huipulla: vielä tällöin varma siitä, että juuri hän, legendaarinen Luke Skywalker, onnistuu palauttamaan jedit entiseen kunniaansa. Haluan ajatella, että Mark Hamill onnistuu hymyllään ja olemuksellaan välittämään palan tätäkin, vaikka näyttelijä ei henkilökohtaisesti ollutkaan innoissaan vanhalle Lukelle jatko-osatrilogiassa kirjoitetusta juonikuviosta. Näen digitekniikan läpikin Hamillin suvereenia ammattitaitoa siinä, kuinka ovelasti Luke näyttäytyy The Mandalorianin vierailussaan yhtä aikaa liki kaikkivoipana, pysäyttämättömänä sankarina ja äärimmäisen luotettavana ja hyveellisenä, mutta kuitenkin myös sivuvireeltään ylimielisenä. Tästä on toki varmasti syytä kiittää myös sarjan vetäjiä Jon Favreauta ja Dave Filonia sekä jakson ohjaajaa Peyton Reediä. Vaikka joillekin katsojille The Mandalorianin Luke-osuus tuntuu kolahtaneen ihan pelkkänä badass-toimintakohtauksena samaan tapaan kuin Darth Vaderin tylyys Rogue Onen lopussa, kohtaus ei onneksi ole näin yksiulotteinen.

Toki samalla voi todeta, että kohtauksessa oli kyllä ainakin ensikatsomalla se tietty tekninen ongelmansa. Suoraan sanoen minä kuvittelin katsovani Sebastian Stania, nuoren Luken näköiseksi kehuttua Marvel-näyttelijää, digitaalisesti muokattuna vielä enemmän Mark Hamillin näköiseksi. Se, että kyseessä oli digitaalisesti nuorennettu Hamill, kertoo paljon siitä, miksi Luke hupun päästään otettua liikehti niin vähän. Lähipäivinä julkaistavissa Making of -videoissa nähtäneen ainakin osittain, miten temppu tällä kertaa tehtiin. Tämä tekniikka on edennyt pitkälle muutamassa vuodessa, tekihän vaikka Martin Scorsese kokonaisen elokuvan (The Irishman) näin, mutta vieläkin epätodelliseksi laaksoksi (uncanny valley) kutsuttu vaikutelma pomppaa silmille ja tuntuu vievän ainakin minut pois tarinaan eläytymisestä. Enkä tiedä, onko näiden digitaalisten nuorennusleikkausten mahdollista koskaan täysin luonteviksi kehittyäkään, koska käyttötarkoituksiin liittyy ulkoelokuvallisia ulottuvuuksia: tottahan minä katsoessani tiedän, että Mark Hamill ei tämän jakson kuvausten aikaan ole näyttänyt tuolta. Siinä mielessä voisin edelleen kannattaa, että ”nuoren XX:n” rooleihin valittaisiin vain reilusti nuori sopiva näyttelijä – vaikka ymmärränkin, miksi nämä firmat, joilla varaa tähän on, valitsevat nyt toisin.

Mitä sitten tulee Luken tarinallisiin ulottuvuuksiin juuri The Mandalorianin kannalta: uskon, että Luke vie nyt Grogun pois tarinasta vähäksi aikaa, jotta Mando voi kehittyä ja seikkailla hetken omillaan. Todennäköisesti molemmat näyttäytyvät sarjassa uudelleen vielä jo kolmannella kaudella. En kuitenkaan usko (enkä toivo), että Luke esiintyy tässä sarjassa kovin monta kertaa. Sen sijaan ”Baby Yoda” on keskeinen osa sekä sarjan yleistä viehätystä että Din Djarinin hahmoa, Grogun omasta suuresta suosiosta puhumattakaan. Pikku otus palaa vielä varmasti. Ehkä puhumaan oppineena?

Hei hei, mutta ei hyvästi!

Mutta jos Luken rooli oli pohjimmiltaan lyhyt vierailu, Boba Fettin osuus The Mandalorianin toisella kaudella oli paitsi odotuksiani suurempi myös luonteeltaan oikeasti yllättävä.

Oikeastaan emme edes saaneet sitä kahden mandalorialaisen palkkionmetsästäjän kaksintaistelua, jota Boban näyttäytymiseltä kauden ekan jakson lopetuksen perusteella odotimme. Sen sijaan saimme ikääntyneen, kunniantuntoisen ja jopa henkistyneen oloisen Boba Fettin, joka ilmoittautui melkein välittömästi Mandon avuksi Grogun pelastamisessa.

En usko liioittelevani, kun väitän, että Boba Fettiä ei ole koskaan käsitelty Star Wars -sarjassa näin syvällisesti. Boba Fettin kulttisuosio Star Wars -fandomin sisällä olisi ehdottomasti jonain päivänä aivan oman blogipostauksensa arvoinen arvoitus (olen käsitellyt asiaa lähinnä kirjoittaessani muutama vuosi sitten Jeremy Bullochin, hahmon juuri edesmenneen alkuperäisen näyttelijän, erikoisesta suhteesta roolihahmoonsa). Tässä yhteydessä asian voi tiivistää siten, että koko The Mandalorianinkin olemassaolo juontaa juurensa vain siitä, että Boban haarniska aikanaan oli niin siisti.

Originaalitrilogiassahan Boba Fett ei oikeastaan tee juuri mitään muuta kuin seisoskelee coolina. Jedin paluussa hahmo kuolee vähän nolosti sarlaccin kitaan, koska George Lucas ei sittenkään keksinyt pahikselleen kummempaa käyttöä. Leffoissa Boban suurin saavutus on uskaltaa väittää vähän vastaan Darth Vaderille: ”Hän (Han) ei ole minulle minkään arvoinen kuolleena”. Prequelit taas tarjosivat Boballe (aikanaan kulmakarvoja kohottaneen) taustan kloonina, mutta vaikka tästä olisi voinut irrota paljonkin draamaa, ei Bobaa ole esimerkiksi kirjojen tai sarjakuvien puolella näihin päiviin mennessä käytetty juuri minään muuna kuin pysäyttämättömänä palkkionmetsästäjänä. Esimerkiksi erityisempiä motiiveja Boba Fettin ammatinvalinnalle on harvoin jos koskaan annettu.

Jakso S2E6 The Tragedy ja elokuvattujen Star Wars -tarinoiden kaikkien aikojen rajuin toimintakohtaus. Jos tätä on se väitetty ”disneytyminen”, niin huh.

The Mandalorianissa Boba Fett astelee näyttämölle ehdottomasti pysäyttämättömän tehokkaana taistelijana, mutta ei sittenkään kasvottomana pahiksena. The Mandalorianin Boba ei ole kiinnostunut haastamaan Mandoa koviksimman mando-palkkionmetsästäjän tittelistä, vaan ainoastaan saadakseen takaisin isänsä haarniskan ilmeisesti pääasiassa sentimentaalisista syistä. (Sitä tosin pitäisi kysyä, mikä mahtaa olla tarinallinen syy sille, että Boba ei hakenut kamojaan jo paljon vähemmän mandaloriaanihaarniskaan oikeutetulta Cobb Vanthilta Tatooinella!)

”I am a simple man making his way through the galaxy, like my father before me”, Temuera Morrisonin näyttelemä Boba sanoo karhealla äänellä. Kutkuttavaa on sekin, että Boba kuuraa Mando-jaksojensa aikana isänsä haarniskan priimakuntoon: jotain, mitä hän ei koskaan aiempien vuosiensa aikana vaivautunut tekemään. Kun hän vielä tokaisee, ettei ole uskollinen kenellekään tai millekään muulle kuin itselleen, ollaan tässä sarjassa jo kerralla syvennetty Boba Fettin hahmoa enemmän kuin Boba-tarinoissa ehkä koskaan ja ainakin ehdottomasti enemmän kuin nykyisessä kaanonissa aiemmin. Onni todellakin, että rooliin oli käytettävissä taitava draamanäyttelijä Morrison – siis käytettävissä esimerkiksi hahmon ja näyttelijän iän kannalta, sillä sehän oli selvää, että Morrisonkin oli valmis palaamaan, sillä New York Timesille hän kertoi odottaneensa soittoa koko Disney-ajan.

Toimintaelokuvaveteraani Robert Rodriguezin ohjaaman The Tragedy -episodin suorastaan brutaali toimintajakso vuorenrinteillä, jossa Morrison pääsi käyttämään myös oman maori-kulttuurinsa perinteisiä taistelulajiliikkeitä, jää Star Wars -historiaan. Mutta sen lisäksi Bobaa käytetään seuraavissakin jaksoissa kerrankin hyvin: aivan riemastuttava on hetki, jossa pikkukonna Mayfield huojentuu, kun luuleekin kohtaavansa ”vain” Boba Fettin eikä hänelle vihoittelevan Mandon, ja erittäin kutkuttava on kohtaus, jossa Bo-Katan piikittelee Bobaa siitä, että hän on pelkkä pahainen klooni jonka äänikin on kuultu lukemattomia kertoja aiemmin. Monen entisen tarinan Boba Fett olisi ampunut molemmat – ja ehkä tämäkin joskus aiemmin, mutta ei enää, selvittyään sarlaccista ja ikäännyttyään.

Tyytyväisenä se siihen istahti. Mutta miksi?

Kauden viimeisen jakson lopputekstien jälkeen meille paljastettiin, että edellisen viikon todella mittavien Star Wars -uutisten lisäksi tulossa on vielä yksi uusi sarja: The Book of Boba Fett, joka nähdään jo ensi vuoden joulukuussa ja jota ilmeisesti ohjaa (ainakin tuottaa) Robert Rodriguez. Boban omasta sarjastahan oli huhuja hieman aiemmin, toisin kuin monesta muusta Kathleen Kennedyn Disneyn sijoittajapäivässä julkistamasta projektista, ja nyt nämäkin huhut osoittautuivat ainakin ylätasollaan tosiksi.

Boba-leffahan oli Lucasfilmillä tekeillä jo aiemmin, kuten myös Obi-Wan-leffa. Nyt molemmat saavat sitten omat sarjansa. Mutta siinä missä Obi-Wan-sarja saattaa olla (emme tiedä) ehkä hyvinkin sama tarinaidea sovitettuna nyt elokuvan sijaan sarjaformaattiin, Boban tarina on todennäköisesti aivan toinen. Rivien välistä ainakin minä oletin, että Boba-leffa olisi aikanaan sijoittunut episodi IV:tä edeltäneisiin vuosiin, jolloin se olisi voinut ehkä jollain tapaa kytkeytyä Solon mahdolliseen jatko-osaan tai jakaa yhteisiä hahmoja tämän kanssa.

Nyt tulossa oleva The Book of Boba Fett sijoittuukin niin sanotusti Mando-aikaan ja oletettavasti selvittelee meille sitä, kuka maskin alla oikeastaan on Boba Fett. The Mandalorian -kohtausten perusteella voisi tulkita, että Boba olisi suorastaan jo väsynyt tappeluihin ja tappamiseen, mutta koska hän kauden päätteeksi käy istumaan Jabban vanhalle tuolille, aivan tästä ei taida sittenkään olla kysymys. Juuri tähän aikaan sijoitetussa Boba-tarinassa on nyt myös aivan uusi sävy, kun kasvot Boban kypärän alla on nostettu jo esiin: Boba, Jango Fettin poika ja ”muokkaamaton” klooni, on elänyt koko ikänsä galaksissa täynnä itsensä näköisiä mutta nopeammin ikääntyviä kasvoja, ja nyt hän saattaa arpisena ukkona hyvinkin olla viimeinen elossa oleva kopio kaipaamastaan isästään.

Toki sarja voi sisältää flashbackeja Boban aiempiinkin vuosiin, ja melkeinpä tuon otsikon vuoksi niin toivoisinkin olevan. Sivumennen sanottakoon, että tuo edellä linkattu The Direct -sivun huhu väitti Boban sarjan sijoittuvan aikaan ennen hahmon vierailua The Mandalorianissa. En pidä tätä todennäköisenä jo ihan siksi, että se tarkoittaisi Boba-sarjaa ilman Boba-haarniskaa. Mutta sen sijaan väite saattaisi hyvinkin tulla rikkinäisenä puhelimena siitä, että sarjan olisi tarkoitus sisältää myös osia, jotka ajoittuvat aikaan ennen The Mandaloriania.

Joka tapauksessa: The Mandalorianin vierailujen jälkeen olen kiinnostuneempi Boba Fettistä kuin vuosiin, ja ehdottomasti innostuneempi Boba-sarjasta kuin olisin, jos sellainen olisi nyt vain julkistettu ilman hahmon nykytilanteen esittelyä The Mandalorianissa näin. Nyt, paremmin kuin koskaan, Boba ansaitsee oman sarjansa. Omasta mielestäni siis Boba on nyt ehdottomasti paras esimerkki siitä, kuinka The Mandalorian on kytkeytynyt laajempaan Star Wars -tarinankerrontaan ja silti vienyt kertomuksia omalla tavallaan eteenpäin – vaikkakin, ja tiedän olevani tässä ehkä ristiriitainen, näissäkin kehuissa on siis ensijaisesti kyse kertomuksesta, joka ei ole sarjan päähenkilön ”oma” tarina.

Mutta mitä sitten tulee päähenkilön omaan tarinaan…

The Mandalorianin toinen kausi oli siis mielestäni ehdottomasti parempi kuin ensimmäinen, ja vaikka en ole aivan sitä mieltä, että tämä olisi nyt juuri minulle tärkeintä Star Warsia vuosiin, olen kyllä sitä mieltä, että sarja on löytänyt luonteensa ja minäkin viihdyn sen äärellä mainiosti.

Erityisesti olen iloinen siitä, että nyt näiden kolmen viimeisimmän jakson aikana sarja alkoi viimein saada minunkin makuuni lihaa myös nimihenkilönsä luiden ympärille. Kun Mando keskusteli The Believer -jaksossa moraaliltaan venyvämmän Mayfieldin kanssa siitä, mitkä lopulta ovat joustamattomia periaatteita ja mitkä sellaisia periaatteita, joista joustetaan niiden joustamattomien periaatteiden vuoksi, sarja alkoi viimein toden teolla tuntua Din Djarinin tarinalta. Paljastaessaan samassa jaksossa Imperiumin tukikohdassa kasvonsa Grogun vuoksi Mando teki valinnan: jos on valittava hänen seuraamansa ”the wayn” ja pulassa olevan lapsen välillä, valinta ei lopulta ole vaikea.

Etenkin tämän vuoksi myös kauden päätösjakso kirjautuu minulle sarjan parhaimpien joukkoon. Netin perusteella useimmille jäi siitä päällimmäisenä mieleen Luke, ja yllättävän monet tulkitsivat (väärin siis) lopputekstien jälkeistä kohtausta niin, että kolmannen kauden nimi olisi The Book of Boba Fett ja sarjan päähenkilö uhkaisi siis vaihtua. Ehei, päinvastoin! Nyt Din Djarin vasta onkin nousemassa päärooliin!

Ennakoin jo ekan kauden jälkeen, animaatiosarjoissa esiintyneen ja mandalorelaiset perinteisesti yhdistäneen darksaber-valomiekan näyttäydyttyä, että sarja voisi edetä siihen, että sen nimihenkilö kohoaa ”the mandalorealaiseksi” siinä mielessä, että hän nimenomaan päätyy yhdistämään kansansa ja johtamaan Mandaloren uuteen nousuun. Tähän mennessä on vaikuttanut siltä, että Din Djarinia ei voisi tällainen (tai johtaminen) vähempää kiinnostaa. Mutta nimenomaan tähän kakkoskausi johti varsinaisen tarinallisen cliffhangerinsa, vaikka Grogu varmasti onkin se, jonka kohtalosta moni tällä hetkellä välittää enemmän. (Kyllä sarjakin tämän taitaa tietää, sillä loppukohtaus, jossa Din paljastaa kasvonsa Grogulle, oli kyllä Star Warsin asteikolla ykkösluokan herkistelyä.)

Mitä siis tapahtuu nyt kun nimenomaan Din sai darksaberin eikä sitä himoinnut Bo-Katan? Eiköhän kolmannella kaudella ainakin mennä Mandalorelle katsomaan, miten kotimaailma makaa? Vieläkö Mando jatkossakin voi yhtä huolettomasti tappaa jopa Imperiumia vastaan taistelevia ”piraatteja”, vai kasvaako hän viimein vastuulliseksi sankariksi, vai onko tämä jotain, josta minä vain joudun ärsyyntymään ja Favreau ja Filoni eivät vain välitä?

Kauden lopussa saattoi olla joku jediritari, mutta siellä oli myös tämä upea hetki, joka ei varmasti aivan sattumalta muistuta kuvasommittelua myöten Jedin paluun hetkeä, jossa eräs toinen hahmo pyytää saada katsoa lastaan edes kerran omilla silmillään ilman kypäräänsä.

Kohta hukumme Star Warsiin (tai sitten voimme kukin valita omamme)

Perjantain vastaiset uutiset olivat melkein typerryttäviä ja joka tapauksessa uuvuttavia. Disney osoitti massiivisessa Investor Day -tiedotustilaisuudessaan panevansa kovan Netflixiä ja muita kilpailijoitansa vastaan ja osoitti, että hiirifirmasta todellakin kuuluu, pandemiasta viis. Kymmenet ja kymmenet elokuva- ja sarjaprojektit seurasivat tiedotuksessa toistaan kaikille Disneyn omistamille brändeille Pixarista Marveliin, emoyhtiön niin sanottuja omia erityisaloja eli animaatioita ja koko perheen elokuvia unohtamatta.

Ja unohtamatta Star Warsia. Todellakin unohtamatta Star Warsia.

Star Wars -projektien(kin) tulva on niin ylitsevuotavainen, että tämän blogin puitteissa on vain parasta käydä ne kaikki läpi sopivassa mitassaan näin pari päivää myöhässäkin – mihinkään postaus-per-projekti -spekulaatioihin en tässä rytäkässä ennätä.

Lähdetään tästä. Sillä kyllä vain on niin, että minun kirjoissani ”oikeat” elokuvat ovat niitä ykkösuutisia. Ja tämä on tujuimmasta mahdollisesta päästä!

Seuraava Star Wars -elokuva on siis Rogue Squadron. Ensi-ilta joulukuussa 2023. Ohjaus Patty Jenkins (Wonder Woman), joka teaser-videolla julistaa rakkauttaan ja jopa henkilökohtaista sidettään kovaa lentäviin hävittäjiin.

Tämä tuli puskista. Tiettävästi tekeillä piti olla Taika Waititin ohjaama elokuva ja Kevin Feigen tuottama elokuva. Lisäksi tekeillä oli aiemmin David Benioffin ja D.B. Weissin elokuvasarja (mutta ei ole enää) ja ainakin jossain vaiheessa Rian Johnsonin elokuvatrilogia (mutta todennäköisesti ei ole ainakaan juuri tällä hetkellä).

Minkään näistä aiheiksi en ole kuullut huhuttavan X-Wing-lentäjien legendaarista laivuetta. Enkä muista nähneeni Patty Jenkinsiä huhuttavan Star Wars -ohjaajaksi – toivottavan kylläkin. (Jostakin syystä Wookieepedia väittää tätä kirjoittaessani Rogue Squadronin olevan se projekti, jota Benioff ja Weiss kehittelivät. Mitään lähdettä tälle en tiedä, eikä näytä tietävän Wookieepediakaan. Tuskinpa, sillä sen piti huhujen mukaan olla Vanha Tasavalta -stoori.)

Ideana Rogue Squadron on todennäköisesti kaikkien aikojen mielipiteitä jakavin Star Wars -elokuvaprojekti. On varmasti valtavasti sellaisia Star Wars -faneja, joiden kiinnostuskäyrällä avaruusalukset ja avaruustaistelut ovat varsin matalalla. Ovathan nämä saagat kuitenkin avaruuspuitteistaan huolimatta pikemminkin satua ja fantasiaa kuin scifiä ja tekniikkaa – ja onhan niiden tarinallinen pääpaino joka tapauksessa henkilöhahmoissaan. On hyvä huomata, että vaikka aivan ensimmäisessä elokuvassa Kuolemantähden taistelu toimittaa lopputappelun virkaa, originaalitrilogian jälkeen Star Wars -elokuvissa on lopulta ollut varsin vähän lentelyä. Tavallaan sen paikan ovat etenkin prequeleissa täyttäneet valomiekkataistelut.

Sitten taas toisille tämä on mitä innostavin standalone-konsepti (ja kyllä, myös minulle). Ah, tätähän minä kuvittelin ja toivoin saavani jo silloin, kun erään tosien elokuvan nimen julkistettiin olevan Rogue One. X-Wing -hävittäjiä, pilotteja, avaruustaisteluja, takaa-ajoja ja etsintäoperaatioita! Näihin ympyröihin on sijoitettu loistavaa draamaa ennenkin: kirjoissa, sarjakuvissa ja peleissä nimittäin. Uusi Rogue Squadron ei tosin ole adaptaatio näistä aiemmista, Jenkins sanoi jo IGN:lle, mutta tuskin kukaan sitä odottikaan.

Moni on tulkinnut Kathleen Kennedyn sanat ”uudesta aikakaudesta” ja ”uudesta lentäjien sukupolvesta” siten, että tämä Rogue Squadron sijoittuisi jatko-osatrilogian jälkeiseen aikaan. Minusta tämä ei ole vielä näiden sanojen perusteella aivan Yavinin neljännen kuun temppelin hangaarissa kuulutettua. Eikö näin voisi yleisesti kuvailla sellaistakin tarinaa, joka ei kerro aiempien Rogue-inkarnaatioiden lentäjistä ja joka sijoittuu tähänastisten elokuvien ulkopuolisiiin aikoihin? Loogisin aika konnalentuetarinalle on nimittäin Jedin paluun jälkeinen aika, ja siellä ajassa The Mandalorianin myötä tuntuu Lucasfilmin painopiste tällä hetkellä olevan. Itse en olisi uskonut The Rise of Skywalkerin jälkeiseen aikaan edettävän ainakaan elokuvissa vielä vähään aikaan.

Aivan uuden elokuvan julkistuksen ohessa meille vahvistettiin Waititin elokuvan olevan yhä tulossa. Vaikka tämä ei siis ollut uutinen, tavallaan meille kerrottiin nyt kuitenkin jotain: Taika Waititin kirjoittaman ja ohjaaman Star Wars -elokuvan ensi-ilta ei ole jouluna 2023, vaan aikaisintaan (ja siis todennäköisesti?) jouluna 2024. Lisäksi Kennedyn sanat ja taustalle valittu erikoinen versio Star Wars -logosta vahvistivat, että luvassa on omalaatuista komediallista otetta – kuten lähes varmaa olikin, sillä miksi muutenkaan kukaan palkkaisi Jojo Rabbitin ja Thor: Ragnarökin ohjaajan.

Lisäksi Waititin elokuvan mainitseminen, muiden elokuvien mainitsemattomuus ja etenkin Jenkinsin elokuvan aikatauluttaminen tulevien leffojen kärkeen vihjaavat vahvasti, että Rian Johnsonin ehkä ikuisesti hautumaan jääneen trilogian lisäksi Kevin Feigen vain reilu vuosi sitten julkistettu projekti on nyt jo saattanut päätyä projektien odotushuoneen varastohyllylle. Nyt pääsyy näihin kieputuksiin saattaa kuitenkin hyvin olla koronavirus, vaikka Lucasfilmillä on Disney-aikanaan rosterissaan kiusallisen paljon omatekoistakin samanlaista säätämistä.

Mutta eteenpäin, ja kohti sarjoja! Sillä sarjoissa panokset selvästi vain kovenevat.

Obi-Wan Kenobin oma (mini)sarja ei tullut tässä vaiheessa uutisena, mutta aivan syystä siitä kannattaa puhua sarjahankkeiden keulilla. Deborah Chown ohjaama ja Ewan McGregorin tähdittämää sarjaa kuvataan ensi vuoden maaliskussa.

Kyseessä on varmasti kaikista Star Wars -sarjoista odotetuin, eivätkä odotukset ainakaan vähentyneet siksi, että nyt julkistettiin, että tässä näyttelee McGregorin lisäksi myös Hayden Christensen – ja vielä Darth Vaderia, eikä vain flashbackeissa Anakin Skywalkeria. Kennedy lupasi ”vuosisadan uusintamatsia”. Tämän kerrottiin nyt tapahtuvan 10 vuotta Sithin koston jälkeen, eli niinpä vain Vader ja Kenobi kohtaavat episodien III ja IV puolivälissä jollain verukkeella.

Saagan kokonaiskerronnan kannalta mielenkiintoista, (uhka?)rohkeaa, jännittävää! Mutta McGregor ja myös Christensen ovat toki minun puolestani erittäin tervetulleita palaamaan rooleihinsa, jos tarina vain on hyvä ja perusteltu. Heistä Christenseniin kohdistuu varmasti yhä fanikunnassa ja etenkin sen ytimen ulkopuolella kovastikin vastustusta, ja vielä jatko-osatrilogian aikaan tuntuikin siltä, että Disney väistää Anakinin käyttämisen silloinkin kun se olisi tarinallisesti perusteltua (kuten Kylo Renin tarinakaaren kohdalla olisi ollut). Mutta ehkä aika ja The Clone Wars -sarja ovat nyt vähitellen peittäneet prequel-trilogian haavat? Tai ehkä näin monien elokuva- ja sarjahankkeiden aikana Lucasfilmillä on varaa ottaa se riski, että jotkut prequeleihin edelleen aktiivisesti tyytymättömät jättäisivät leimaisivat tämän samaan pinoon yhden näyttelijän perusteella?

Sillä nythän näitä sarjoja tosiaan tulee:

Kathleen Kennedy esitteli Ahsoka Tanon oman sarjan The Mandalorianin spinoffina. Sitä se tietysti siinä mielessä on, että Mando-sarjan yleisö on oletettavasti vielä animaatioita suurempi, ja että The Mandalorianissa Ahsoka tosiaan nähtiin ensimmäisen kerran ”elävänä”, Rosario Dawsonin kasvoilla. Kennedy myös lupaa sarjan tapahtuvan The Mandalorianin aikoihin, jolloin siis puhutaan Jedin paluun jälkeisistä vuosista.

Kuten Obi-Wanin sarja, myös Ahsoka on limited series eli minisarja, varmaankin yhden ”kauden” mittainen tarinakokonaisuus siis. Toki tavallaan reilumpaa olisi kutsua Ahsokan omaa sarjaa The Clone Warsin ja Rebelsin spinoffiksi. Tai jopa jälkimmäisen jatko-osaksi, jos tässä todella on kyse siitä juonesta, johon Ahsokan The Mandalorian -jaksossa viitattiin. Jos kyse nimittäin on siitä, että Ahsoka etsii suuramiraali Thrawnia, hän etsii siis samalla tai ennen kaikkea Rebelsin keskushenkilöä Ezra Bridgeriä. Ja tuon animaatiosarjan perusteella mukana luulisi olevan Rebelsin hahmoista myös Sabine Wren. Mutta saapa nähdä, tietysti. Semminkin kun…

….tekeillä on toinenkin Mando-spinoff! Ahsokan omaa sarjaa varmasti moni osasi odottaa heti kun Ahsoka näyteltyjen sarjojen maaperälle astui. Tälle toisellekin on näin jälkikäteen ajatellen varmasti aseteltu perustaa The Mandalorianin toisella kaudella, mutta enpä vain itse olisi arvannut.

Rangers of the New Republicin lupaus on kytkeytyä The Mandalorianiin ja Ahsokaan sekä ”kulminoitua jännittävään tapahtumaan”. Tämän veikkaan tarkoittavan ainakin sitä, että Rangersin lopussa mukana ovat sekä Ahsoka että Mando (Pedro Pascal). Nämä molemmat sarjat ovat The Mandalorianin sivutuotteita myös siten, että molempia sarjoja luotsaavat Jon Favreau ja Dave Filoni.

Nimeä tai ideaa ei ole selitetty vielä mitenkään, mutta olettavasti tässä on nyt kyse niistä uutta järjestystä galaksiin hieman epätoivoisestikin rakentavista ja selvästi huonosti varustelluista X-Wing – ja sheriffijoukoista, joita muun muassa Dave Filoni itse on The Mandalorianin pikkuroolissaan tulkinnut ja joihin Cara Dune (Gina Carano) on kakkoskaudella värvätty. Hahmoista Dunen(kin) voisi siis veikata olevan mukana tässä sarjassa. Enkä yllättyisi, jos juonessa esitettäisiin palasia First Orderin kehityksestä jossain galaksin laitamilla.

(Twitterissä jotkut epäilivät Boba Fettinkin voivan löytää elämälleen uuden tarkoituksen näistä rauhanturvajoukoista. Todettakoon nyt ainakin se, että Disneyn Investor Dayssa ei siis julkistettu Boba Fettille omaa sarjaa, vaikka tällaistakin ihan pari viikkoa sitten huhuttiin.)

The Legend of the Rangers oli muuten 18 vuotta sitten Babylon5:n spinoff-sarjaksi tarkoitetun nolostuttavan huonon pilottijaksontekeleen nimi.

Onko tässä yksi Rangers of the New Republic -sarjan hahmoista?

Kolmas uusi sarjajulkistus pääsi sekin yllättämään: Lando. Event series, ja en kyllä kuollaksenikaan tiedä, mikä on event seriesin ja limited seriesin ero. Termi ”miniseries” leimaantui Yhdysvalloissa takavuosina niin kökköisistä telkkariteoksista, että näinä tv:n parempina aikoina siellä on käytetty jos jonkinmoisia korvikesanoja, mutta sitä en ymmärrä, miksi tämä sama tiedote puhuu toisaalla eventistä ja yhtäällä limitedeistä. Enkä ainakaan minä tiedä näille hyviä suomenkielisiä termejä (saa valistaa!).

Mutta siis, Lando! Oletettavasti nuori Lando eli Donald Glover, jota Solossa ehdottomasti alikäytettiin, ja oletettavasti siis ajoitus pikemminkin ennen originaalitrilogiaa kuin jälkeen. Mutta ei sitä kyllä tässä sanottu, joten spekuloin vain.

Kirjoittaja-showrunner(-ohjaaja?) on Justin Simien, jonka tähänastinen pääteos on kehuttu draamakomedia Dear White People. Kuulostaa sopivalta tekijältä Lando-tarinalle.

Roguen Onen vakoojasankarin Cassian Andorin oman sarjan nimeksi paljastui nyt Andor. Tätä sarjaa oli tarkoitus kuvata jo keväällä, mutta koronakriisi iski juuri ennen starttia. Nyt meille kerrottiin, että kuvaukset ovat alkaneet Lontoossa kolme viikkoa sitten, ja nettiin meille kaikille suodussa videossa kaikki näyttääkin mainiolta. Valmista pitäisi nyt sitten tulla vuodeksi 2022.

Kiinnostavaa huomata, että Andoria tunnutaan tehtävän tavallaan elokuvamaisemmin kuin The Mandaloriania – tai siis toisin sanoen perinteisemmin, sillä videolla esillä on runsaasti perinteisiä lavasteita sekä paljon pukuja ja alien-hahmoja. Kaikki puhuvat päät myös kehuvat (asiaankuuluvasti) vuorollaan, kuinka tähän projektiin suhtaudutaan samalla vakavuudella kuin elokuviin. Varmasti Yhdysvalloissa toteutettuun Mandoon myös, mutta sitähän on kuvattu pääasiassa kokeellisesti yhdellä valtavien videoscreenien ympäröimällä lavalla, ja mukana on ollut varsin vähän joukkokohtauksia.

Kathleen Kennedy lupaa Andorista vakoojatrilleriä, ja viittasi sijoittajille showrunner Tony Gilroyn taustaan Bourne-leffojen parissa. Videolla sen sijaan mainitaan, että tässä sarjassa olisi 12 jaksoa, mutta huomatkaa, että tätä ei ole ilmoitettu limitediksi, eventiksi eikä millään muullakaan termillä yhden kauden mittaiseksi sarjaksi. Andor ei siis välttämättä suinkaan pääty Rogue Onen tapahtumiin, ja sarjalle saatetaan ajatella tehtävän jatkoa, kenties suosiosta riippuen.

Aiemmin julkistettuun näyttelijäkaartiin (nimihahmon rooliinsa palaavan Diego Lunan lisäksi muun muassa Stellan Skarsgård ja Genevieve O’Reilly, joka näyttelee Mon Mothmaa) liitettiin nyt Adria Arjonan ja Fiona Shawn nimet. Tämän sarjan castissa on muuten nimihahmosta huolimatta naisylivoima.

Sen sijaan Kennedy ei maininnut Alan Tudykia, jonka piti ilman muuta palata rooliinsa droidi K-2SO:na. Eikö siis palaakaan?

The Acolyte sen sijaan on nyt sitten se sarja, jota kirjoittaa ja luotsaa Leslye Headland (Russian Doll). Headlandin projekti oli julkistettu, aihetta ei. Ja se ehkä onkin näistä kaikista yllättävin: The Acolyte lupaa olla mysteeritrilleri, joka sijoittuu ”galaksin varjoihin High Republicin viimeisinä päivinä”.

High Republic taas on termi, joka ylipäätään esiintyi Star Wars -yhteyksissä ensimmäisen kerran vain reilu vuosi sitten. Sillä tarkoitetaan ajanjaksoa, joka päättyi noin 200 vuotta ennen tähänastisia Star Wars -elokuvia. Käytännössä sillä tarkoitetaan erityisesti tarinaperhettä, jota Lucasfilm on käynnistellyt vasta tänä vuonna hitaasti (näihin aikatauluihin vaikutti pandemia). Piti ihan itsenikin tarkistaa: yhtään The High Republic -kirjaa tai sarjakuvaa ei ole vielä ulkona, ensimmäinen on tulossa tammikuussa.

Headlandin sarjan on tähän asti tiedetty olevan ”female-centric” ja huhuttu sisältävän ”taistelulajeja”, joten melkein jo odotin Teräs Käsi -termiä otsikkoon asti. The Acolyte -nimi taas aiheuttaa pientä kuminaa toisaalla franchisen uusissa haaroissa: Chuck Wendigin Aftermath-romaaneissa, joissa ensiesiintyi myös The Mandalorianiin asti päässyt Tatooinen sheriffi Cobb Vanth, mainittiin ”The Acolytes of the Beyond” -niminen hämärä uskonlahko, joka näytti muun muassa keräävän sitheihin liittyviä historiallisia artefakteja. Voi liittyä tähän, voi olla liittymättä tähän.

Tämä kaikki tarkoittaa, että näyteltyjen sarjojen lukumäärä nousee jo seitsemään (vaikka niistä tällä hetkellä ulkona on vasta yksi, The Mandalorian). Ja sitten ovat vielä animaatiot!

The Clone Wars -spinoff The Bad Batch on julkistettu aiemminkin, nyt saatiin traileri. Tylsästi nimetty Visions vaikuttaa olevan Star Wars -vastine 20 vuoden takaiselle Animatrix-projektille: kymmenen anime-lyhäriä, joissa japanilaiset animaatiostudiot pääsevät sanomaan sanasensa kaukaisesta galaksista. Ja A Droid Story, Lucasfilmin efektitalon Industrial Light & Magicin oma projekti, joka lie jonkinlainen yksittäinen tunnin spesiaali tai tv-leffa.

Mutta ei siis tällä osastolla julkistusta selvälle Rebels-jatko-osaa, joka edelleen lisää todennäköisyyksiä sille, että näytelty Ahsoka se taitaa olla.

Vielä voidaan todeta, että Lucasfilmiltä on tulossa myös viides Indiana Jones jo kesällä 2022, George Lucasin ja Ron Howardin 1980-luvun leffaan perustuva Willow-sarja ja, aivan täysin yllättäen, nigerialais-amerikkalaisen Tomi Adeyamin nuortenromaaniin perustuva elokuva Children of Blood and Bone. Tämä on ensimmäinen kerta Disneyn omistuksen aikana, kun Lucasfilm tarttuu projektiin, joka ei liity sen vanhoihin brändeihin, ja minä ainakin olin kuvitellut, että Disney olisi suorastaan linjannut, että näin ei olisi syytä tehdä. Children of Blood and Bone ei siis liity tämän blogin aihepiiriin mitenkään, mutta olen silti tässä mielelläni väärässä.

Mutta huh huh. Olipahan näitä monta. Selväksi tuli, että pandemia ei ole Disneyn eikä Star Warsin loppu. Leffoja lukuunottamatta kaikki tämä sisältö on siis tulossa Disney+:lle ja tuskin minnekään muualle, joten suoratoistopalvelu vain vahvistaa asemiaan Star Warsin(kin) tämänhetkisenä kotina. Ilmeisesti näitä sopii kuitenkin odotella pikemminkin lähivuosina kuin ensi vuonna.

Loppukaneettina tekee mieleni vielä sanoa, että monen muun Disneyn brändin kohdalla Investor Dayn uutiset aiheuttivat minulle lähinnä kieriskelyä. Loputtomia animaatioelokuvien uusintaversioita, jatko-osia edellisille hiteille, 1980-luvun keskitasonkin leffojen kuten Kolmen miehen ja beibin ja Nunnien ja konnien uusintalämmittelyjä… Yh. Star Warsissa ei ole vieläkään nähty edes yhtään varsinaista aiemman kirjan tai sarjakuvan adaptaatiota, vaikka Rogue Squadron pääsee nyt sikäli lähelle, että se sentään hyödyntää ikään kuin aiempaa nimikettä. Ehkä sellaisenkin aika voi tässä tulvassa vielä tulla, mutta tässä vaiheessa ja tässä ajassa on syytä olla tyytyväinen, että meille tarjoillaan näin ylitsevuotavasti nimenomaan uutta eikä tuttua.

The Mandalorianin kakkoskaudella on jokaiselle jotakin, ja on siellä jossain yhä Mandokin

The Mandalorianin kakkoskaudesta on nähty tätä kirjoittaessani viisi jaksoa kahdeksasta. Tähän mennessä voi liki kaikin mittarein sanoa, että kausi on täyttänyt odotukset.

(Kirjoitus ei spoilaa tulevia jaksoja, mutta Disney+:lla tätä kirjoittaessani esitettyjä toki.)

The Mandalorianin toinen kausi on ollut mittakaavaltaan isompi, jatkuvajuonisempi ja, sanottakoon se nyt heti kärkeen, minusta myös parempi kuin edeltäjänsä.

He, jotka kaipasivat The Mandalorianin liittyvän toisella kaudellaan ykköstä paremmin Star Wars -sarjan suuriin juoniin, ovat saaneet haluamansa. Toisaalta hekin lienevät tyytyväisiä, jotka halusivat The Mandalorianin kietoutuvan vieläkin enemmän päämysteerinsä eli ”Baby Yodan”, jonka nimen nyt tiedämme olevan Grogu, ympärille.

Ehkä suorastaan yllättävää on, että myös huhujen toteutumista odottaneet ovat saaneet nyökytellä koko ajan tyytyväisenä, sillä kaikki huhuissa esiintyneet hahmo- ja casting-uutiset ovat jo toteutuneet. Olemme nähneet Katee Sackhoffin animaatiosarjoista tuttuna Bo-Katan Kryzena, Timothy Olyphantin Aftermath-kirjoissa vilahtaneena sheriffi Cobb Vanthina, Temuera Morrisonin vilahtamassa itsenään Boba Fettinä ja Michael Biehnin omassa sivuroolissaan. Ja, tietenkin ja ennen kaikkea: olemme nähneet ilmi elävän Ahsoka Tanon, jota todellakin näytteli nimenomaan Rosario Dawson, kuten uskottavat huhut jo hyvän aikaa sitten kertoivat.

Tämä suorastaan uuvuttava hahmokatras kuvastaa hyvin sitä, mitä The Mandalorianille on (ilmeisen tarkoituksella) toisella kaudellaan tapahtunut. Siinä missä sarja, kuten animaatiosarja Rebels aikanaan, ensimmäisellä kaudellaan keskittyi kertomaan uutta tarinaa uusista henkilöistä ja paikoista, tarinan lonkerot laajenevat heti toisella kaudellaan kaikkiin Star Wars -saagan aiempiin kolkkiin. Tämä tapahtuu jopa monipuolisemmin kuin Rebelsissä aikanaan, vaikka sekin teki samoin.

Kaksi mandalorealaista eli Din Djarin (Pedro Pascal) ja Bo-Katan Kryze (Katee Sackhoff). ”Ai eikö mun tarttiskaan pitää tätä kypärää koko ajan”, miettii Din Djarin. Tai ainakin kannattaisi miettiä.

Näistä hahmoista Cobb Vanth ei ole aiemmin kummoisen tuttu kenellekään, eikä hänen esiintymisensä tämän kauden avausjaksossa välttämättä johdakaan ns. suuriin juoniin. Mutta sellaisiin epäilemättä johtaa ykköskauden lopussa vilahtanut mandalorealaisten legendaarinen Darksaber-valomiekka, joka nyt on moff Gideonin (Giancarlo Esposito) hallussa ja jonka Bo-Katan haluaa. Tässä on kyse yllättävänkin suorasta jatkosta The Clone Warsin ja Rebelsin Mandalore-juonille, kuten toki ”mandalorealaisesta” kertovaksi nimettyyn sarjaan sopiikin.

Sitten meillä on Ahsoka, The Clone Warsin varsinainen päähenkilö ja tosiasiallisesti tässä vaiheessa Star Wars -franchisen rakastetuin ja merkittävin elokuvien ulkopuolinen hahmo, joka puolestaan haluaa löytää suuramiraali Thrawnin. Animaatiosarjoja katsomattomille todettakoon, että tämä ei ole niinkään viittaus niihin vanhoihin kirjoihin, joissa Thrawn oli Imperiumin ylin komentaja sattumalta hyvinkin samaan aikaan kuin jolloin The Mandalorian tapahtuu, vaan täysin häpeämätön tarttuminen juonilankaan, joka jäi auki Rebelsin lopussa, ja johon sarjojen luojan Dave Filonin oli varmasti koko ajan tarkoitus palata jossain vaiheessa.

Meillä on myös originaalitrilogian alikäytetty apupahis Boba Fett, joka näin ollen on palannut sarlaccin kidasta tässä nykyisessäkin Star Wars -kaanonissa. ”Alkuperäisenä mandalorealaisena palkkionmetsästäjänä” Boba asettunee väistämättä jossain vaiheessa Mandoa vastaan – vaikka hänen ilmiasunsa erakoituneena tatooinelaisena ei kielinytkään varsinaisesti halusta palata entisiin duuneihin.

Ja, ehkä kytköksistä yllättävimpänä, meillä vaikuttaa olevan juonilanka, joka osoittaa kohti jatko-osatrilogiaa ja koukkaa sinne vieläpä kivasti prequelien kautta. Imperiumin hirmuvallalle uskollinen moff Gideon vaikuttaa haluavan pikku Grogun nimenomaan siksi, että tällä on niin korkea ”m-lukema”, ja tarvitsevan tämän verta laboratorioon, jossa näytetään kloonailtavan kaikkea kivaa. Tämä ynnäytynee siten, että ”Baby Yodan” midikloriaanipitoisella verellä yritetään kloonata henkiin keisari Palpatinea.

Star Wars -sarjojen laki: Ennemmin tai myöhemmin Dave Filoni tuo näyttämölle Ahsoka Tanon.

Saattaisinpa kirjata toteutuneeksi myös omia epäilyksiäni siitä, että tällä toisaalta tuttujen hahmojen vyörytyksellä The Mandalorian uhkaa asettua vähän liikaakin Star Wars -animaatiosarjojen jatko-osaksi. Vaikka mikään näissä jaksoissa ei ainakaan vielä tässä vaiheessa ole edellyttänyt katsojalta The Clone Warsin tai Rebelsin katsomista – edes Ahsokaa ei ole välttämättä mikään pakko edes tunnistaa, koska jakso kyllä esittelee hänet riittävästi yhtenä harvoista jäljelle jääneistä jedeistä – on melko varmaa, että moni noita sarjoja katsomaton fani on The Mandalorianin äärellä epäröinyt, pitäisikö hänen tietää enemmän Bo-Katanin tai Ahsokan henkilöhistoriasta ymmärtääkseen, mitä nyt on tapahtumassa.

Samalla sarjan nimihahmon (Pedro Pascal) ongelma, luonteettomuus ja katsojan kannalta tietynlainen yhdentekevyys, joista kirjoitin ykköskauden arviossani, ei ole ainakaan vähentynyt. Mando on onneksi nyt paremmin saanut ympärilleen toisia hahmoja, myös toistuvia tai todennäköisesti toistuvia, joiden kanssa toimiessaan hänen omakin luonteensa voi kehittyä. Mutta edelleen nämä toiset hahmot ovat jaksojen varsinaisia toimijoita, ja Mandomme osa on auttaa toimijoita tehtävissään suorittaen muutama toimintakohtaus.

Minun on hyvin vaikea nähdä, että Din Djarin kasvaisi hahmoksi, joka ottaisi aktiivisen roolin tarinoissa, jotka kuuluvat Mandaloren vallan oikeutetulle perijälle Bo-Katan Kryzelle tai Voiman valitun padawanille Ahsoka Tanolle. The Mandalorian -sarjan pääjuonikin tuntuu enemmän ”Baby Yodan” eli Grogun tarinalta, jossa Mandolle on lankeamassa kasvatti-isän supporting role. Näihin kaikkiin muihinkin heiteltyihin täkyihin palattaneen tässä sarjassa tai muissa sarjoissa myöhemmin – mutta tuleeko niissä koskaan olemaan kyse hahmosta, jonka nimen alla tämä sarja etenee?

Se nostaa käden ylös nyt joka on tämän sarjan päähenkilö!

Toisaalta nämä piirteet alkavat tässä vaiheessa tuntua niin valitulta osalta sarjan luonnetta, että huomaan tulkitsevani tapahtunutta positiivisen kautta. Ehkä The Mandalorianin on tosiaan tarkoituskin kertoa suurten tapahtumien sivustaseuraajasta?

Sarja nimittäin tuntuu löytäneen tyylinsä, eikä ole ainakaan tylsynyt edetessään. Jopa tämän kauden tähän mennessä heikoin jakso The Passenger (Chapter 10 / 2×2), melko epäonnistunut tulkinta alien-hirviökauhusta Star Wars -maailmassa, oli ainakin kertakatsottuna kiinnostava kokeilu.

Vaikka sarjaa ovatkin nyt leimanneet tuttujen hahmojen esiinmarssi ja tiheät viittaukset syvään SW-loreen, sarja ei myöskään tunnu menettäneen mitään ykköskautta niin hyvässä kuin pahassakin leimanneesta kiireettömyydestä. Jos ajatellaan vaikkapa kauden neljättä jaksoa, Bryce Dallas Howardin ohjaamaa The Heiressia (Chapter 11 / 2×3), jossa Mando kohtasi Bo-Katanin ja muita mandalorealaisia ja auttoi heitä taistelussa Imperiumin jäänteitä vastaan, oli siinäkin jaksossa (kuten The Mandalorianissa niin usein) kyse melko yksinkertaisesta yhden jakson mittaisesta vieraiden hahmojen ja pääkaksikon kohtaamisesta ja siihen liittyvästä toimintajaksosta – mutta olipa se vain kerrassaan tehokkaasti toimiva toimintajakso.

Tai jos ajatellaan kauden ensimmäistä jaksoa The Marshalia (Chapter 9 / 2×1), krayt-lohikäärmeen metsästystä Tatooinella, jossa tapahtui sarjan ns. suurta juonta ajatellen vielä vähemmän. Showrunner Jon Favreaun itse ohjaama häpeilemätön western-pastissi oli sarjan tähänastisista jaksoista vahvin viiden tähden episodi. Se oli myös jaksoista elokuvallisin, ja se, jossa jo monesti viittaamani kiireettömyys osui parhaiten maaliinsa. Jos Mandon ja avaruussheriffi-Olyphantin kohtaamiset tuskenien kanssa eivät katsojaa viihdytä, hän katsoo ihan varmasti väärää sarjaa.

Ja mitä muuten tulee toimintajaksoihin, Greef Kargan näyttelijän Carl Weathersin ohjaaman jakson The Siegen (Chapter 12 / 2×4) sisältämä speeder-takaa-ajokohtaus kanjonissa oli aivan The Force Awakensin Millennium Falcon -lentelyn veroinen malliesimerkki siitä, miten tehdään samanaikaisesti sekä aivan kaikkein tutuimpia nuotteja soittavaa Star Warsia että niin erinomaisesti tehtyä Star Warsia, että se tuntuu tuoreelta. Kun stormtrooperit syöksyivät speedereillään kanjoniin, minun teki heti mieleni nostaa kohtaus Disney-ajan onnistuneimpien hetkien listalle.

Pääsisipä tätä kenttää pelaamaan!

Viikko sitten julkaistu Dave Filonin ohjaama Ahsoka-jakso The Jedi (Chapter 13 / 2×5) sai mielenkiintoisen vastaanoton, joka toi heti mieleeni jopa The Last Jedin ”valitse puolesi” -fanisodan. Niin vastakkaisiin suuntiin ensireaktiot ainakin Twitterissä kärjistyivät: toiset olivat mielestään nähneet parasta Star Warsia pitkään aikaan, jotkut jopa parasta sitten 1980-luvun – toiset taas kauhean sotkun, joka pilaa vähintään tämän sarjan ellei kaikki seuraavatkin.

Jotkut kehuivat ja moittivat jakson aasialaisvaikutteista tyyliä (asetelma kylästä, rautarouvasta ja luonnonsoturista muuten toi minun ja monen muun mieleen erityisesti Prinsessa Mononoken, erään maailman aivan hienoimmista animaatioelokuvista). Mutta pääasiassa kyse oli Ahsokasta, kuten oli varmasti arvattavissakin. Ahsokasta on kasvanut ainakin yhdelle sukupolvelle yksi kaikkein tärkeimmistä Star Wars -hahmoista, ja hänen tuomisensa animaatioista näyteltyihin sarjoihin ei olisi varmasti edes voinut sujua aivan kaikkien mielestä hyvin.

Joidenkin mielestä Ahsoka ei tuntunut oikealta ”elävänä”, toiset olisivat ehdottomasti halunneet ääninäyttelijän Ashley Ecksteinin tulkitsevan hahmoa myös live actionissa. Omasta mielestäni ehkä parhaiten perusteltu kritiikki kohdistuu siihen, mitä Rosario Dawsonin Ahsoka-roolitus suuressa kuvassa tarkoittaa: kyllähän se kovasti siihen suuntaan vihjaa, että se tarina, jonka Filoni olisi voinut kertoa kolmantena animaatiosarjana, aiotaankin nyt kertoa näyteltynä sarjana tai elokuvana. Ehkä esimerkiksi Leslye Headland kirjoittaa sittenkin nimenomaan Ahsokan omaa sarjaa parhaillaan, ja tekijän viittaus maantieteeseen sarjan lähtökohtana liittyy Ahsokan matkaan kohti Thrawnia (ja Ezraa)? (Huhujen mukaan hänen sarjansa kuitenkin kertoo kamppailulajeista, joita Star Warsissa edustaa tunnetusti jalo suomalaisniminen laji Teräs Käsi.)

Itse pidättäydyn tässä kiistassa neutraalilla maaperällä. Pitkälti siksi, että myös suhteeni Ahsokaan hahmona on varsin neutraali (vaikka kyllä siitäkin oman blogipostauksensa saisi). Luulenpa kuitenkin laineiden laantuvan helpommin kuin The Last Jedi -kädenväännön. Rosario Dawsonin matkaa Ahsokaksi fanitwiittauksen saattelemana muuten kronikoi erinomaisesti Vanity Fair. Lisäksi virallisen sivun haastikset sekä Rosario Dawsonista että Katee Sackhoffista ovat hyvin kiinnostavia, ja molemmat saavat jutuissa kertoa perusteellisista henkilökohtaisista, mutta hyvin erilaisista suhteistaan hahmoihinsa.

Minusta The Mandalorian esitteli Ahsokan näyteltyjen tarinoiden puolelle tyylikkäästi (siis sekä visuaalisesti että hahmon henkeä ajatellen), kuten jakson ohjanneelta sankarin isältä Dave Filonilta sopi odottaakin. Muutenkin tämä aasialais-/samuraihenkinen jakso oli minusta mainio, vaikka ei nyt sentään mestariteos. Filoni on huomattavasti parempi toiminnan kuin näyttelijöiden tai dialogikohtausten ohjaajana, kuten hänen taustaansa nähden ymmärrettävää onkin.

Tämä ei näytä mieheltä, joka palaisi halusta palata mandalorealaiseen haarniskaan.

Tämä postaus vanhenee niin nopeasti, etten taida lähteä suuriin spekulaatioihin tulevasta. Tietysti se on nyt kiinnostavaa, että kaikki huhuissa mainitut asiat (”Ahsoka on siellä jossain” jne) on nyt rastitettu suoritetuiksi, ja jaksoja on silti jäljellä vielä kolme kappaletta. Trailereissa nähdyt kohtauksetkin on jo nähty. En usko, että Ahsokaan tai edes Bo-Kataniin palataan enää tällä kaudella, mutta moff Gideoniin varmastikin.

Aioin itse myös kirjoittaa, että tuskin Boba Fettiinkään, mutta StarWarsNewsNet tekee viisaan huomion: koska seuraavan jakson ohjaa muun muassa Desperadon ja Sin Cityn ohjaaja Robert Rodriguez. Ehkä juuri Fettin ja Mandon kohtaaminen olisi se koukku, jolla tämä tekijä olisi vedetty haaviin?

Sarjan kaikkein kiinnostavin avoin juonipolku liittyy minusta Bo-Kataniin siten, että hänen kauttaa Mando on ensimmäisen kerran saanut kuulla, että hänet onkin sittenkin tainnut kasvattaa jonkinlainen ekstremistilahko. Eivät kaikki mandalorealaiset syö ja nuku kypärä päässä ja kieltäydy kertomasta oikeaa nimeään kenellekään. Tässä tarinapolussa on myös paikka Din Djarinin kasvaa hahmona, ja sarjan perustella nimensä: kuka tai mitä oikeastaan on olla ”mandalorealainen”, jollainen Mando-rassu on luullut ikänsä jo olleensa?

Sitä ennen niin sanottu suuri juoni näyttää kuitenkin osoittavan Grogun suuntaan ja kohti jedejä, joka minua vähän arveluttaakin. Mutta kuten sanottua: ehkä tämä nyt sitten on The Mandalorianin tyyli, this is the way. Mando on hiljainen sivustaseuraaja, joka askel askeleelta kiertää koskemassa Star Wars -loressa kutakuinkin kaikkea. Ahsoka-jakson lopussa annettiin ymmärtää jäljellä olevien jedien voivan löytää Grogun luo. Joten ihanko sieltä itse Lukekin vielä kauden päätteeksi jostain ilmestyy?

The Mandalorianin ykköskausi oli tuore ja tyylikäs, vaan harmi kyllä vähän tylsäkin (mutta oliko se vasta aloittelua?)

The Mandalorianin ensimmäinen kausi on viimein nähty Suomessakin. Noin kymmenen kuukauden viiveellä – mutta sentään sillä hopeareunuksella, että nyt pääsemme jatkamaan suoraan kakkoskauteen, kun perjantaista alkaen Disney+:ssa julkaistaan meilläkin jaksoja, jotka ovat uusia kaikille.

Kirjoitin aiemmin The Mandalorianin tuoreista aineksista ja toisaalta tuttuuden tunnetta tuovista suorista edeltäjistä. Tämä kirjoitus on niin sanottu virallinen kritiikkini The Mandalorianin ykköskaudesta. Samalla se sisältää ajatuksia kakkoskaudesta ja viittaa lopussa myös kakkoskauden näyttelijöitä koskeviin huhuihin.

Kuten tosiaan kirjoitin jo aiemmin, The Mandalorian on sarja, jota on todella mukava katsoa. Ainakin pari ensimmäistä jaksoa menee Star Wars -fanilta jo sitä ihmettä ällistellessä, että niinpä vain tosiaankin silmien edessä pyörii näyteltyä Star Warsia, joka näyttää ja tuntuu aidolta asialta, vaikka tähän asti tällaista on ollut olemassa vain niiden 11 elokuvan verran. Virnistelin varmasti leveästi pitkälle ekan jakson keston ajan.

Alkuihastelun jälkeenkin Jon Favreaun vetämä sarja tuntuu tuoreelta, koska se monella tavalla on sitä: eivät Star Wars -elokuvat tai animaatiosarjat ole olleet tällaisia yhden hahmon ympärillä pyöriviä, rytmiltään jopa rauhallisia westernejä. Sarjan lähimmät verrokit löytyvät pikemminkin SW-sarjakuvista, mutta koska kyse ei ole minkään aiemman tarinan filmatisoinnista tai suorasta kopiostakaan, läpeensä marinoitu fanikin on uuden äärellä. Ainakin itseni yllätti The Mandalorianissa positiivisesti se, että nyt on todellakin tehty jotain, joka on melkein kuin eri genreä kuin mihin on totuttu – samoin kuin se, että ollakseen perheystävällisen Disney+:n lippulaivasarja, The Mandalorian on yllättävän väkivaltainen, huumoriton ja muutenkin aikuisille suunnattu.

Suuret skriinit, pienet studiot. Nyt kun eka kausi on nähty, myös Suomen Disney+:sta löytyy The Mandalorianin ”making of” nimellä Disney Gallery: The Mandalorian.

Tätä taas ei välttämättä tarvitsisi edes mainita, tai sitten se olisi aivan oman postauksensa asia, mutta: The Mandalorian on teknisesti kaikin puolin ensiluokkainen ja se erityisesti näyttää todella hyvältä. Siis todella hyvältä. Suurelta osin valtavien screenien edessä studiossa kuvattu sarja kestää visuaaliselta ilmeeltään täysin vertailun Star Wars -elokuviin. Mittakaava toki näkyy: sarjassa ei juuri ole joukkokohtauksia, ja lähes koko ykköskausi sijoittuu melko mielikuvituksettomille syrjäseutuplaneetoille. Mutta tällaiset valinnat ovatkin varmasti olleet aivan järkeviä. Uudesta tekniikasta huolimatta paljon on tehty tutusti ja totutustikin: esimerkiksi sarjan läpimurtotähti ”Baby Yoda” on toteutettu pääasiassa nukkena (cgi-mausteilla), ja se eli hän todellakin tuntuu oikealta olennolta, jonka kanssa muut näyttelijät näyttelevät.

Jos siis George Lucasin Underworld-sarjahanke kaatui aikanaan siihen, että Star Wars -brändin arvoista kerrontaa ei vain ollut vielä alle 10 vuotta sitten taloudellisesti mahdollista tehdä telkkariin, tämän ongelman on todellakin aika korjannut. The Mandalorian napsikin jo ekalla kaudellaan yllättävänkin monta Emmy-palkintoa, eivätkä ne edes kaikki olleet tehosteteknisiä: gaalassa palkittiin mm. kuvausta, tuotantosuunnittelua ja musiikkia. Tosin on hyvä muistaa, että mikään halpis The Mandalorian ei todellakaan ole: noin 15 miljoonan dollarin jaksobudjetilla sarjan hinta on samaa tasoa kuin vaikkapa Game of Thronesin ökykalliina vain pari vuotta sitten pidetyn viimeisen kauden, ja Aku Louhimiehen Tuntemattomia sotilaita kunkin jakson hinnalla tekisi melkein kaksi.

Vielä kerran erikseen myös nämä kehut: merkittävä osa sarjan tunnelmaa on Ludwig Göranssonin erittäin, erittäin onnistunut musiikki. Western-elokuvat ja maailmanmusiikin mieleen tuova soundtrack paitsi sopii sarjaan, myös poikkeaa hyvin paljon John Williamsista ja hänen mukailijoistaan. Göransson itse on sanonut hakeneensa musiikilla Mandon ”kasvonilmeitä”, joita kypärän alta emme näe. Katsokaa ja kuunnelkaa nyt vaikka tätä musiikkivideota, joka heti saa ainakin minussa aikaan halun katsoa jokin jakso uusiksi:

Näiden kehujen jälkeen on kuitenkin myös todettava, että niin omanlaisensa ja eräissä piirteissään siis myös rohkea The Mandalorian onkin, paradoksaalisesti sen ykköskauden ongelma on se, että se on myös yllätyksetön ja tavallaan jopa tylsä.

Useimmissa sarjan jaksoissa nimihahmo-Mando menee jonnekin, tapaa siellä jonkun, menee seuraavaan paikkaan, seuraa toimintakohtauksia, jakso päättyy. Jaksot seuraavat kutakuinkin juuri niitä kliseitä ja trooppeja, joita jokainen avaruussarjoja aiemmin katsonut tunnistaa. Sarjasta saa oikein miettimällä hakea hetkiä, joissa yksikään pieni tai iso käänne varsinaisesti yllättäisi katsojan – lukuun ottamatta tietenkin ensimmäisen jakson loppua ja 50-vuotiaaksi kuvaillun kohteen paljastumista lapseksi, joka välittömästi alkoi kulkea nimellä ”Baby Yoda”. Sehän todellakin oli jakson USA:n ensiesityksen aikaan yllätys, joka hämmästyttävästi onnistuttiin pitämään siihen asti salaisuutena jopa huhuilijoilta. (Käytän lainausmerkkejä, sillä sarjan sisällähän hahmon nimi on pelkkä The Child eli lapsi.)

Pohjanoteerauksena The Mandalorianin kliseisyydelle voi pitää näyttelijänä paremmin tunnetun Bryce Dallas Howardin ohjaamaa nelosjaksoa The Sanctuary, jossa Mando tapaa Cara Dunen ja jossa hänelle tarjoutuu mahdollisuus asettua aloilleen puolustajaa tarvitsevaan rauhalliseen kyläyhteisöön. En edes osaa arvailla, montako kertaa olen nähnyt tämän saman tarinan Star Trekeissä, Farscapessa tai muissa sarjoissa jo vuosia sitten. Mutta monta.

Sarjan ”tylsyydessä” ei ole kyse pelkästä ennalta-arvattavuudesta, vaan myös siitä, kuinka vähän ykköskaudella oikeastaan tapahtuu. Esimerkiksi sarjan toinen jakso The Child kuluu kokonaan vain siihen, että Mando pääsee pois planeetalta, josta ”Baby Yoda” löytyi. Yksittäisten kohtausten tasolla sarjassa on yllättävän paljon täysin tapahtumattomia hetkiä, joissa Mando vain kävelee kadulla jonnekin.

Valituksessani ei ole kyse siitä, että välttämättä tahtoisin sarjassa tapahtuvan koko ajan paljon ja äkkiä. Päinvastoin, sillä tosiaan suorastaan pidän The Mandalorianin totuttua hitaammasta, westernmäisestä rytmistä. Uuden sarjan ykköskauden – saati sitten odotetun ensimmäisen näytellyn Star Wars -sarjan – ei kuitenkaan pitäisi tuntua näin…yhdentekevältä.

Vanha Star Wars -faniviisaus: Ennemmin tai myöhemmin kaikki tulevat Tatooinelle.

Syytän tällaisista ongelmista lähtökohtaisesti käsikirjoituksia, mutta jos haluatte toisenlaisen vastauksen, vika on nähdäkseni sarjan nimihenkilössä.

Mando ei kasva ainakaan vielä ensimmäisen kauden aikana hahmoksi, joka aidosti kantaisi oman sarjansa. Hän on vara-Boba ja vara-clinteastwood, vaitonainen ratsastaja – mutta hänen vaitonaisuuteensa ja nimettömyyteensä ei tunnu kätkeytyvän mysteeriä tai taustaa, joka tekisi hänestä mielenkiintoisen. Hänen ainoa luonteenpiirteensä on täydellinen omistautuminen kulloisellekin tehtävälleen ja toisaalta mandalorialaisten perinteille. ”Baby Yoda” on katalyytti, joka murtaa palan Mandon periaatteita, mutta ei oikeastaan muuta miehessä mitään: hän vain ottaa lapsen suojelemisesta itselleen pysyvän tehtävän.

Näyttelijä Pedro Pascalia on turha syyttää liikaa. Hän ei edes ollut itse puvun sisällä kaikkina kuvauspäivinä eikä ollenkaan mainitussa nelosjaksossa The Sanctuary, ja pelkällä tai pääasiassa äänellä on vaikea rakentaa nyansseja sinne, missä niitä ei käsikirjoituksessa ole. Tosin vertailuksi tekee mieli muistella, kuinka kokonaista hahmoa Adam Driver jatko-osatrilogiassa koko ajan tulkitsi myös maskin takaa, hahmon luonteen näkyen jokaisessa eleessäkin. Driver sanoikin haastatteluissa olevansa ”hyvin suojelevainen” siitä, kuinka Kylo Ren maskissaan ja toiminnallisissakin kohtauksissa liikkuu.

Mandon kaltainen ilmeetön naamiomies tarvitsisi ympärilleen toisia hahmoja, joiden avulla hänen sarjansa hengittäisi vapautuneemmin. Ykköskauden lopussa tällainen tiimi alkaa viimein muodostua, mutta valitettavasti myös Greef Karga (Carl Weathers) on hahmona melkoinen kädet vyötäröllä -patsastelija. Cara Dunessa (Gina Carano) on enemmän ainesta, mutta tähän mennessä sarjan sielulta tuntuu sen suosituin hahmo ”Baby Yoda”. Se oli ehkä aina väistämätöntä, mutta sarja tarvitsisi jatkossa kipeästi myös puhuvia, kasvoillaan näytteleviä hahmoja, joista katsoja välittäisi. Pelkän Mandon varassa sarja jää tarpeettoman kylmäksi ja etäiseksi.

(Nyt kun hahmoihin näin vahvasti menin, todettakoon, että ykköskauden muut keskeiset vierailijat vastasivat minusta monista kauden parhaista hetkistä. Eksentrisen elokuvaohjaajan Werner Herzogin etukäteen hämmästyttänyt roolitus pahikseksi oli jännittävää katsottunakin ja toisen ohjaajan Taika Waititin ääninäyttelemä droidi IG-11 toi kaivattua huumoria lähes kaikkiin kohtauksiinsa. Suosikkini oli silti vanha yrmy Nick Nolte rauhaa kaipaavana Kuiil-ugnaughtina, joka päätti toistuvasti mielipiteensä tyhjentävään repliikkiin ”I have spoken”. Kas siinäpä hahmo, jolla selvästi oli traaginen tausta, ja josta huomasin nopeasti kiinnostuvani enemmän kuin varsinaisista päähenkilöistä!

Tappajadroidi IG-11. Star Wars -tarinoissa alkaa olla jo pieni perinne, että niin sanotusti vakavammissa tarinoissa hauskimpia hahmoja ovat droidit.

Lohtua tuo kuitenkin se, että ainakin osa ykköskauden ongelmista vaikuttaa olevan pikemminkin tietoisia ratkaisuja kuin varsinaisia virheitä. Vähän samaan tapaan kuin The Force Awakensilla oli vaikea tehtävä käynnistää Star Wars -franchise uudelleen suuren yleisön silmissä, The Mandalorianin ykköskauden tehtävä oli johdattaa suuret yleisöt Star Wars -sarjojen pariin. Ja siinä missä TFA:n tilanteessa Disney-Lucasfilmin ratkaisu oli nojaaminen tuttuihin elementteihin äärimmäisen viihdyttävässä asussa, The Mandalorianin kohdalla linjaksi on valittu konservatiivisen rauhallinen uuden uran uurtaminen. Ei oikeasti olekaan mikään ihme, että The Mandalorian on kehujen keskiarvoltaan tykätyin Disney-aikainen iso Star Wars -nimike: siinä on riittävästi aivan uusia aineksia innostamaan monia, mutta ei kerrassaan mitään niin rohkeaa, että se suututtaisi ketään.

Toivoa sopii, että nyt kun ensimmäinen kausi on käytetty pitkälti asetelman esittelyyn, toisella kaudellaan The Mandalorian pääsisi vauhtiin. Ehkä hieman yllättäenkin Mando jatkoi ykköskauden lopussa matkaansa yksinään, mutta sarjaan esiteltyjen sivuhahmojen on lupa odottaa palaavan. Lisäksi – vaikka edellä kritisoin ekan kauden tapahtumattomuutta – sarjassa on kyllä vaivihkaa kylvetty siemeniä teemoille ja konflikteille, joissa on isojen tarinoiden aineksia.

Suurin niistä on tietenkin ”Baby Yoda”. Mistä lapsi on tullut, kuka hän on ja mitä Imperiumin perilliset lapsesta haluavat? Mitä merkitsee se, että näin vahvasti ”hyvään Voimaan” identifioituvaan rotuun kuuluva lapsi käytti seitsemännessä jaksossa pimeään puoleen yhdistyvää kuristustemppua? Lapsen 50 vuoden ikään mahtuu koko aiempi keskeinen Star Wars -saaga, mikä avaa jännittäviä mahdollisuuksia sekä lapsen alkuperästä että hänen aiemmsta vaiheistaan. Ja onko muka täysin merkityksetön sattuma, että lapsi on syntynyt samoihin aikoihin kuin Anakin Skywalker? (Kannatan itse tässä vaiheessa teoriaa, että ”Baby Yoda” paljastuu itse asiassa sen oikean Yodan klooniksi.)

Vaikuttaa myös siltä, että The Mandalorianin tulevien kausien suureen juoneen liittyy myös Mandaloren valtakunta ja mandaloriaanien kulttuuri, niin kuin näin nimetylle sarjalle sopivaa onkin. Ykköskauden lopun varsinaisen cliffhangerin koko avautumiseen tarvitaan melko pitkä oppimäärä Dave Filonin animaatiosarjoja, mutta lyhyesti sanottuna Moff Gideonin (Giancarlo Esposito) TIE-hävittäjän hylystä vapautumiseensa käyttämä ase Darksaber on erityinen valomiekka, jonka kantaja on usein sukupolvien aikana yhdistänyt Mandaloren klaanit. Jotenkin sapeli on nyt päätynyt Imperiumin ilkiölle (joka vaikuttaa kovasti sarjan pääpahikselta). Mikä siis on Gideonin tavoite? Entä päätyykö ase jossain vaiheessa Mandolle itselleen, ja johtaako symbolinen muinaisase Din Djarin -nimiseksi paljastuneen päähenkilön ottamaan vastuuta koko kansansa yhdistämisestä?

Olikohan Giancarlo Espositolla Darksaber hallussaan jo hänen pyörittäessään kanaravintolaketjua ja
huumekauppaa Breaking Badissa?

Saavumme kohtaan kirjoitusta, jossa viittaan suoraan huhuihin tulevasta.

Kolmas selvä täky tulevaan oli (sinänsä aika joutavan) viidennen jakson The Gunslingerin lopussa. Siinähän meille näytettiin hahmo Tatooinen autiomaassa, joka lähestyi jaksossa jälkeen jäänyttä Ming-Na Wenin näyttelemän hahmon ruumista. Kohtaus ei oikeastaan liittynyt yhtään mitenkään jakson tapahtumiin eikä näennäisesti edes Mandoon, mutta niin vain meille katsojille haluttiin näyttää, että joku siellä nyt sitten oli. Moni on spekuloinut, että kyse oli Boba Fettistä, joka teorian mukaan näin saapuisi haastamaan ”meidän Mandomme” kovimman ja pysäyttämättömimmän mandaloriaani-palkkionmetsästäjän tittelistä.

Toista kautta koskevat huhut ovatkin keskittyneet sarjaan huhuttuihin näyttelijöihin ja heidän rooleihinsa. Prequeleista tutun Temuera Morrisonin on kerrottu näyttelevän joko Bobaa tai jotain muuta kloonia. Timothy Olyphantin on väitetty esittävän Cobb Vanthia, joka onkin se toinen vaihtoehto The Gunslinger -jakson lopun hahmolle: Aftermath-kirjojen mukaan tatooinelainen sheriffi Cobb Vanth on hahmo, jolla on hallussaan sarlaccin kitaan joutuneen Boba Fettin haarniska. Vanhan kunnon terminaattorinkukistajan Michael Biehnin on kerrottu roolia, jota huhuissa ei ole nimetty. Erään toisen avaruussarjan Starbuck eli Katee Sackhoff puolestaan palaisi mandaloriaani Bo-Katan Kryzen rooliin, jota hän tulkitsi myös animaatiosarjoissa.

Ja tietenkin: Rosario Dawsonin on väitetty antavan elävät kasvot animaatiosarjojen sankareista suurimmalle eli Ahsoka Tanolle.

Monet näistä, tämä viimeisin mukaan lukien, on uutisoitu tosiasioina uskottavissa viihdemedioissa. Jos jokin näistä osoittautuukin ankaksi, todennäköisesti useampi ei.

Olen itse kahden vaiheilla, miten suhtautua tähän nimirimpsuun. Yhtäältä on selvää, että erillisenä tarinana alkaneen The Mandalorianin täytyy kasvaa kakkoskaudellaan kiinteämmin kohti saagan aiemmissa tarinoissa kerrottuja tapahtumia. Sen juoneen kun on jo ykköskaudella kylvetty elementtejä, jotka liittyvät niin selvästi aiempiin tarinoihin: Imperiumin rippeet, Darksaber ja Mandalore, jopa jedit. Ja kuten edellä totesin, ennen kaikkea sarja minusta nimenomaan kaipaa hyviä ja toistuvia hahmoja Mandon rinnalle ja hänen vastustajikseen.

Toisaalta on vähintään pieni vaara, että The Mandalorian muuttuu kolmanneksi osaksi The Clone Warsin ja Rebelsin muodostamaa sarjajatkumoa. (Myös Rebels oli ensimmäisellä kaudellaan uusi tarina uusista hahmoista, mutta sen jälkeen se oikeastaan muuttui TCW:n jatkosarjaksi.)

Käytän sanaa ”vaara” siksi, että uuden sarjan vahvuuksia ovat kuitenkin olleet omaleimainen tyyli ja se, että ykköskausi ei edellyttänyt katsojaltaan syvällistä Star Wars -tarinoiden ennakkotuntemusta. Jos Bo-Katan Kryze on todella mukana ja jos hänen lisäkseen sarjaan tuodaan vielä 1-2 muutakin uutta mandaloriaanihaarniskaista hahmoa, aletaan puhua suorasta jatkosta The Clone Warsin ja Rebelsin Mandalore-jaksoille. Ahsoka taas on nykyisin jo sen tason Star Wars -hahmo, ettei hän noin vain enää edes asetu sivurooliin, vaan näyttämälle astuessaan kaappaa huomion itseensä samaan tapaan kuin itse Luke Skywalker (vaikka todennäköisesti Ahsoka kylläkin näyttäytyy The Mandalorianissa nimenomaan valmistautuen näin omaan sarjaansa tai elokuvaansa).

Pian tuo kuitenkin onneksi selviääkin. Kakkoskautta esitetään Disney+:lla samassa tahdissa meille kuin maailman mahtavillekin, eli ensimmäinen jakso huomenna perjantaina 30.11.

Animaatiosarja Rebels ei nimestään huolimatta ollut Kapinaliiton tarina

Ensi viikolla julkaistaan Star Wars Rebels -animaatiosarjan neljäs ja viimeinen kausi bluraylla ja dvd:llä Euroopassa. On totisesti aikakin, sillä Yhdysvaltojen julkaisupäivä oli jo heinäkuun lopussa. Sitäkin enemmän oli aika siksi, että tätä ennen Rebelsin loppua on ainakin Suomessa ollut lähes mahdoton katsoa missään laillisesti. Tai siis, levyjen tilaaminen Amerikasta ei tietenkään ole laitonta, vaikka niiden soittaminen vaatiikin aluekoodivapaan soittimen, mutta tietääkseni millään suomalaisella kanavalla tai suoratoistopalvelussa Rebelsin viimeisiä jaksoja ei ole nähty.

Näin ollen lausun tässä kohtaa muutaman ajatuksen sarjasta kokonaisuutena. Koska tiedän sarjan olevan monella kiinnostuneellakin vielä katsomatta, yritän pitää suurimman osan kirjoituksesta yksityiskohtia spoilaamattomana – normaalilla teoskritiikkitasolla, siis. Kaikkia spoilereita ei mielestäni ole järkevä vältellä, koska Rebelsin viimeisenkin kauden juonikuviot ovat kuitenkin olleet netin SW-keskusteluissa avointa riistaa jo kuukausien ajan. (Tämän vuoksi on mahtavaa, että ensi vuoden The Mandalorian -sarja saa ensi-iltansa Disneyn suoratoistopalvelussa, joka toivottavasti sitten on suomalaistenkin saatavilla jo aloittaessaan).

Aivan kirjoituksen lopuksi menen Rebelsin lopun oikeasti spoilaaviin juonikuvioihin, mutta sitä ennen varoitan vielä erikseen.

rebels-season4

Rebelsiä tehtiin siis neljä tuotantokautta (75 jaksoa) vuosina 2014-2018. Kyseessä oli ensimmäinen uusi kerronnallinen kokonaisuus, jonka Lucasfilm sai ulos Disney-omistuksen aikana.

Sarjan alkaessa kuvittelin, että se jatkuisi paljon pitempäänkin. The Clone Warsia tehtiin alunperin viisi kautta, ja silloinkin sarja loppui ennen kuin showrunner Dave Filoni ja muut tekijät olisivat halunneet – juuri siksi, että Disney halusi lopettaa prequel-sidonnaisen tuotteen ja tehdä tilaa tarinoille, jotka perustuivat pikemminkin originaalitrilogiaan. Kuitenkin The Clone Wars sijoittui sarjan historiassa varsin ahtaaseen episodien II ja III väliin, kun taas Rebelsillä oli potentiaalisena leikkikenttänään vuosia kaukaisen galaksin historiaa. Sarja alkoi hetkestä noin viisi vuotta ennen episodi IV:tä, ja se olisi hyvin voinut jatkua aina originaalitrilogian vuosiin, jopa niiden ohi. Tarinan nimihän oli Rebels, kapinalliset: sarjassa olisi sen perusteella jopa voitu jossakin vaiheessa tavoittaa originaalitrilogian aika ja kertoa rinnakkaistarina Kapinaliiton klassisista vuosista.

rebels-mon-mothma

Myöhemmät kaudet veivät Rebelsin ensin yksinään toimineet sankarit varsinaisen Kapinaliiton jäseniksi. Tässä kyydissä Mon Mothma.

Näin ei tapahtunut. Varhaisessa vaiheessa Rebelsin päähenkilöiden kyllä suunniteltiin hankkivan käsiinsä Kuolemantähden suunnitelmat, mutta sitten tämän tarinan kertominen napattiin ensimmäisen standalone-elokuvan Rogue Onen perustaksi. Lopulta Rebels loppui jo noin vuosi ennen episodi IV:n tapahtumia.

Sitä en tiedä, missä vaiheessa tämä ratkaistiin, mutta ihan sarjan perusteella uskon, että Rebelsistä kasvoi tekemisen aikana toisenlainen sarja kuin sen tekijät alunperin tarkoittivatkaan. Minä koin sarjan olevan alkuvaiheessa hyvinkin ensemble piece, jonka tehossa olennaista oli, että päänäyttelijät äänittivät repliikkinsä samassa huoneessa luontevana dialogina. Pääkuusikko – kapinallisorpo Ezra Bridger (Taylor Gray), cowboy-jedi Kanan Jarrus (Freddie Prinze, Jr.), tiiminvetäjä ja mestarilentäjä Hera Syndulla (Vanessa Marshall), teinimandaloreaani Sabine Wren (Tiya Sircar), muskelimasa Zeb Orrelios (Steven Blum) ja droidi Chopper (Filoni itse, ilman krediittiä ennen viimeistä jaksoa) – pelasi hienosti yhteen. He muodostivat kaikkien Star Wars -perinteiden mukaan toisistaan välittävän perheen, josta katsojan oli helppo löytää suosikkinsa. Sarjan ”koko perheelle” -viehätys perustui ennen kaikkea siihen, että siinä missä nuori katsoja saattoi samastua Ezraan ja tykätä esimerkiksi Zebin ja Chopperin toilailuista, aikuinen näki syvempiä sävyjä esimerkiksi sodan keskellä pakosalla elävissä Kananissa ja Herassa.

Ylipäätään Rebelsissä oli koko ajan sävyjä monille yleisöille: pinnaltahan sarja oli useimmiten nuorille(kin) katsojille suunnattu seikkailukomedia, jossa sankarimme pelastivat usein päivän Imperiumin ikävimpiäkin ilkiöitä vastaan silkan luontaisen nokkeluutensa ansiosta. Pinnan alla, toisin paikoin tai välillä jopa samaan aikaan Rebels oli suuramiraaleineen, inkvisiittoreineen ja soluttautuneine vakoojineen suorastaan jännittävää seurattavaa, eikä sarja suinkaan tehnyt sisällissodasta veretöntä, vaikkei uhreja yleensä alleviivattukaan. Yksittäisistä jaksoista erityisesti toisen kauden pitkä avausjakso The Siege of Lothal, jossa sankarimme kohtaavat ensimmäisen kerran sen kaikkein kuuluisimman sithin, ja kolmannen kauden loppupuolen runollisen kaunis Twin Suns ovat ehdottomasti hetkiä, jotka kuuluvat kirjoissani viime vuosien suurimpiin koko Star Warsissa – siis elokuvat mukaan lukien.

rebels-vader

Ezra, Kanan ja vastustaja, jota ei pitäisi voida kohdata kovin monta kertaa ja selvitä hengissä.

Kaikki tämä kesti kyllä sarjan loppuun asti, mutta jossain vaiheessa tapahtui käänne, jonka tekijät sanoivat lopuksi ääneenkin: Rebels oli kokonaisuutena Ezran tarina. Siis sellainen nuoren orvon kasvutarina läheisistään ja ympäristöstään välittäväksi nuoreksi aikuiseksi, jollainen niin ikään noudattaa parhaita Star Wars -perinteitä. Se ei tarkoita, etteivätkö muutkin hahmot – Kanan ja Sabine aivan erityisesti – olisi saaneet sarjan aikana omat kantavat juonikaarensa, mutta kuitenkin, että viimeistään kolmannella ja neljännellä kaudella sarjalla oli keskushenkilöiden tiimin sijaan selvästi yksi keskushenkilö. Se oli selvästi valinta, jonka tekijät jossain vaiheessa tekivät. Ja sen tehtyään oli ymmärrettävää, että tekijät halusivat myös sulkea tarinan Ezran mukana: tällä kertaa kun he onneksi saivat lopettaa tarinan haluamallaan tavalla.

Toinen suuri muutos, mikä Rebelsille tapahtui, liittyi juuri tähän. Se tapahtui jo ensimmäisen kauden jälkeen, mutta sekään ei välttämättä ollut Filonilla ja kumppaneilla mielessä vielä sarjaa suunnitellessa. Kävi nimittäin niin, että Rebelsistä muotoutui hyvin monella tapaa jatko-osa The Clone Warsille. Toisesta kaudesta alkaen sarjaan tuotiin tärkeisiin sivurooleihin monia TCW:n hahmoja, joista huomattavan moni sai Rebelsissä sellaisen emotionaalisen lopun, jota Filoni ei saanut heille kesken jääneessä The Clone Warsissaan antaa.

Aivan erityisesti tällaisena hahmona on mainittava Maul, joka oikeastaan vasta TCW:ssä oli kasvanut syvälliseksi ja aidosti merkitykselliseksi kaukaisen galaksin pahikseksi tai antisankariksi – siis sen pelkän action-hahmon sijaan, joka hän Pimeässä uhassa oli. Rebelsissä Maulin matka jatkui vielä syvemmälle, ja hän oli jälkimmäisessä sarjassa ehkä vielä TCW:täkin kiinnostavampi. Tässä vaiheessa historiaansa Maul ei todellakaan ole enää sith, ja koska nimenomaan Palpatinen juonet ovat vieneet häneltä kaiken, ei mikään pakko maailmassa määräisi häntä olemaan kapinallisten silmissä edes pahis, mutta vallanhimoiselle luonnolleen sarvipäämme ei silti voi mitään.

rebels-clones

The Clone Warsin kloonit Rebelsissä, vuosia Palpatinen käsky 66:n jälkeen.

Rebelsin yhteydet The Clone Warsiin ulottuivat sitä paitsi pelkkiä hahmojen historioita pitemmälle. Rebels pui kestonsa aikana muun muassa aiemmasta sodasta jäljelle jääneiden kloonien elämän tarkoitusta, Mandaloren planeetan tilaa Imperiumin miehityksen ikeessä ja Voiman muinaisempia tasoja jedien ja sithien pikkumaisen kahinan takana – kaikki nämä juonilankoja, joiden käsittely alkoi jo The Clone Warsissa.

Osin kyse oli siitä Lucasfilmin tarinaryhmän ohjailemasta kokonaiskuvasta, jonka nimissä esimerkiksi Saw Gerrera poimittiin ensin TCW:stä Rogue Oneen ja sen jälkeen näiden väliin sijoittuvaan Rebelsiin, jotta kaikki kerronta täydentäisi luontevasti toisiaan. Pieneltä osin kyse saattoi olla siitäkin, että jatkamalla TCW:n kuvioita Rebels saatteli eläkkeelle myös George Lucasia, joka osallistui tiiviisti TCW:n juonimiseen ja oli esimerkiksi hyvin kiinnostunut Mandalore-juonikuvioista, mutta joka ei ollut enää mukana Disneyn lopettaessa sen ennen aikojaan ja tilatessa tilalle Rebelsin. Mutta varmasti kyse oli aivan yksinkertaisesti myös siitä, että Filonilla jäi henkilökohtaisesti edellisen sarjan puolella asioita sanomatta – ja ehkä jopa siitä, että Filonin sydän oli sittenkin koko ajan enemmän sen edellisen sarjan puolella.

Tähän väliin se spoilerivaroitus. Jatkan kuvan alla, mutta sitten spoilaan Rebelsin viimeisen kauden loppua.

rebels-ezra-thrawn

Kun Ezra Bridger kohtaa suuramiraali Thrawnin, ovat siinä kohdakkain myös Star Warsin oheistarinoiden 1990-luvun ja 2010-luvun sukupolvet.

Tässä nimittäin tullaan siihen, miksi Rebels ei sitten voinutkaan jatkua kapinallisten tarinana Kapinaliiton kasvaessa originaalitrilogian aikaan. Ei voinut juuri siksi, että sarja oli tai siitä tuli lopulta juuri Ezran tarina.

Rebelsissähän oli kaksi jediä. Kanan Jarrus oli selvinnyt Palpatinen puhdistuksista padawanina, eikä siten ollut saanut oikeaa jedikoulutusta, mutta teki parhaansa Voimassa vahvan nuoren Ezran kouluttamiseksi. Tämä ei ollut mikään kanoninen ongelma, sillä kyllähän kaukaisessa galaksissa aina kaikenlaisia Voiman käyttäjiä ja unohtuneita jedejä on piileskellyt. Aikuiskatsoja varmasti osasi myös odottaa, että mentorhahmo Kanania odotti (jälleen Star Wars -perinteiden mukaisesti) traaginen loppu jossain vaiheessa sarjaa.

Mutta kun Ezrakin kehittyi Voiman käyttäjänä ja kun Luke Skywalkerin aika lähestyi, sarjalla oli tietenkin käsissään oikea ongelma. Koska Ezran olivat sarjan aikana huomanneet sekä Dagobahissa leiriään pitävä mestari Yoda että Coruscantilla hoviaan hallitseva keisari Palpatine, olisi ollut epäuskottavaa, jos Ezra noin vain olisi jatkanut seikkailujaan Yavinin taisteluun asti ja siitä ohi, mutta ei olisi koskaan päätynyt Luken kaltaiseen asemaan galaksissa. Eikä kysymykseen tainnut tulla Ezran erityisen sankarillinenkaan kuolema, kun hänestä oli tehty alleviivaten sarjan keskushahmo ja nuorten katsojien ensisijainen samastumisen kohde.

Rebels ratkaisi ongelman…kohtalaisesti. Sarjan lopussa Ezra poistuu galaktisen sisällissodan näyttämöltä sankarillisesti, mutta ei kuole, vaan pikemminkin katoaa. Sarjan epilogi antaa ymmärtää, että Ezraan ja hänen myöhempiin vaiheisiinsa vielä palataan Jedin paluun jälkeisessä ajassa, ehkä jossain toisessa sarjassa tai vaikkapa tulevaan suoratoistopalveluun tehtävässä elokuvassa, kukapa tietää. Koska Ezra häviää jonnekin galaksin tutkimattomille ulkolaidoille, tässä kertomattomassa tarinassa on vieläpä potentiaalia kytkeytyä aikanaan siihen toiseen tarinaan, jossa Imperiumin rippeistä kehittyy First Order samalla suunnalla.

(Se, että Ezra vie mukanaan mystiseen määränpäähänsä myös rakastetun pahiksen suuramiraali Thrawnin oli silti tavallaan vielä erikoisempi ratkaisu: se tarkoittaa, että tässä nykyisessä kaanonissa Thrawn on tosiaan poissa kuvioista Imperiumin loppuvuodet, joihin hänen alkuperäinen aikansa Timothy Zahnin kirjoissa 1990-luvun alussa ajoittui. Toisaalta se tietysti tarkoittaa, että Ezran tavoin Thrawn voi vielä palata galaksiin episodien VI ja VII välisenä pitkänä kertomattomien tarinoiden aikana.)

Loppukuviossa saattoi siis olla huonollakin tavalla kikkaileva sävy, mutta ehkä se oli silti ainoa mahdollinen ratkaisu. Tavallaan Filoni maalasi itsensä nurkkaan tekemällä Ezrasta sekä oikean jedin että sarjan päähenkilön. Vaikka minä olisin mielelläni katsonut viidennen kauden Rebelsiä, joka varmaankin olisi viimeistään päätösjaksossaan sivunnut Rogue Onen lopputaistelua, ei sarja nimestään huolimatta voinut jatkua enää ilman Ezraa, eikä toisaalta pitää Ezraa mukanaan enää sinne asti.

Sitä se ei onneksi tarkoita, etteivätkö Ezran lisäksi myös Hera Syndulla, Sabine Wren ja Zeb Orrelios voisi jatkaa seikkailujaan tulevissa tarinoissa. Hera on jo useamman kerran esiintynytkin Marvelin SW-sarjakuvissa, ja pidän molempia peukkuja Sabinen esiintymiselle The Mandalorianissa. Sillä jos Rebels on jotain opettanut Lucasfilmille ja meille katsojillekin, niin juuri sen, että mikään ei lopu loppuunsa.

The Clone Wars saa uusia jaksoja ensi vuonna samassa Disneyn suoratoistopalvelussa missä Mandaloriankin. En ihmettelisi vähääkään, jos uudesta animaatiosarjasta Resistancesta löytyisi yllättäen henkisiä tai konkreettisia yhteyksiä Rebelsiin. Eikä Rebelsin oman nimikkeen paluu jossain muodossa varmasti sekään ole mikään mahdottomuus. Onhan sillä myöhempiin kertomuksiin sopiva nimikin.

Ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja on avaruuswestern The Mandalorian (ja se vaikuttaa todella lupaavalta)

Huhut olivat oikeassa: ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja liittyy kuin liittyykin Mandaloren planeettaan. Making Star Wars -nettisivu siis raportoi juuri näin elokuussa, ja virallinen julkistus saatiin tällä viikolla. Yllättäen saatteena tarjottiin peräti ensimmäinen kuva sarjasta, ja mikäpä siinä:

the-mandalorian

Sarjan varsinaisesta juonesta huhunaikainen spekulointini on yhtä pätevä kuin nytkin. Mutta nyt tiedämme sentään jo otsikonkin perusteella, että sarjalla on yksi selkeä päähenkilö (erotuksena Rebelsin kaltaiseen päähenkilöiden tiimiin, siis). Virallisen tiedotteen mukaan The Mandalorianin idea on tämä:

After the stories of Jango and Boba Fett, another warrior emerges in the Star Wars universe. The Mandalorian is set after the fall of the Empire and before the emergence of the First Order. We follow the travails of a lone gunfighter in the outer reaches of the galaxy far from the authority of the New Republic.

Viittaus Jango ja Boba Fettiin on tarkoituksellisen hämärä, ja spekulaatioita saakin esittää siitä, minkä verran sillä on merkitystä sarjan juonen kannalta. Kuvassa astelevan kaiffarin haarniska tuo satunnaisemman fanin mieleen nimenomaan nämä kaksi palkkionmetsästäjää. George Lucas ja Dave Filoni kanonisoivat prequeleissa ja The Clone Wars -animaatiosarjassa historian kuitenkin siihen malliin, että Fettit nimenomaan eivät ole mandalorealaisia. Yksinäisten palkkionmetsästäjien sijaan Mandaloresta tehtiin kunniakkaiden ja suku-uskollisten soturien planeetta, jonka historiassa voi nähdä viittauksia Rooman imperiumiin. Mandaloren tapahtumia Lucasin elokuvien aikaan on käsitelty erityisesti The Clone Warsissa ja sen seuraajasarjassa Rebelsissä, mutta nyt planeetta pääsee päänäyttämöksi sarjassa, jonka tapahtumat ajoittuvat aiemmin kerrotun mukaan kolme vuotta Jedin paluun jälkeen.

Virallinen sivu tiedotti myös sarjan ohjaajien nimet, mutta faniskuuppisivu Making Star Wars, joka tuntuu olevan erityisen hyvin perillä tästä projektista, tietää lähteidensä kautta lisätä mukaan jaksojen lukumäärän ja ohjaajien työtehtävät. MSW:n mukaan jaksoja on kahdeksan, ja ohjaushommat jakautuvat näin:

  • 101 Dave Filoni
  • 102 Rick Famuyiwa
  • 103 Deborah Chow
  • 104 Bryce Dallas Howard
  • 105 Dave Filoni
  • 106 Rick Famuyiwa
  • 107 Deborah Chow
  • 108 Taika Waititi

Ohjaajien nimet ovat siis joka tapauksessa myös virallisessa tiedotteessa. Ne kertovat, että Lucasfilm ei tosiaankaan suhtaudu tähän projektiin kevytmielisesti.

dave-filoni-rebels

Dave Filoni ohjaa The Mandalorianin ensimmäisen ja ilmeisesti myös viidennen jakson.

Dave Filoni (s. 1974) on tietenkin Lucasfilmin oma Dave Filoni: The Clone Warsin ja Rebelsin isä, nykyisin myös koko Lucasfilmin laajentuneen animaatio-osaston päällikkö. Filoni on käytännössä Lucasin jälkeen merkittävin Star Wars -auteur – ja jos katsotaan valmistuneiden kanonisoitujen minuuttien määrää, hän on itse asiassa vastuussa isommasta osasta virallista Star Warsia kuin Lucas itse. Filoni on tähän mennessä työskennellyt vain animaatioiden parissa, mutta The Mandalorian on varmasti oiva reitti Filonille kohti mahdollista oikean SW-elokuvan ohjaajan pestiä.

Rick Famuyiwa (s. 1973) on The Mandalorianin viidestä ohjaajasta tuntemattomin: minä esimerkiksi en muista edes kuulleeni hänen nimeään aiemmin. Famuyiwa on ensimmäisen polven yhdysvaltalainen, nigerialaisten vanhempiensa poika. Hänen tunnetuin teoksensa on pitkä elokuva Dope (2015), kehuttu indie, jota en ole nähnyt. Famuyiwa oli jo pari vuotta sitten pop-elokuvan tuottajien kartalla, sillä hänen oli jonkin aikaa määrä ohjata leffa supersankari The Flashista.

Deborah Chow (jonka ikää en jostain syystä löytänyt) saa jaksojärjestyksen perusteella kunnian olla ensimmäinen nainen Star Wars -ohjaajana. Chow on tehnyt viime vuosina nousujohteista uraa amerikkalaisen television parissa ohjaten muun muassa sarjoja Mr. Robot, Fear the Walking Dead, Jessica Jones ja Better Call Saul. Hän on ohjannut ja kirjoittanut myös yhden pitkän elokuvan, Zach Braffin tähdittämän draaman The High Cost of Living (2010). Myös Chow tuo ohjaajariviin kaivattua diversiteettiä verrattuna elokuvista toistaiseksi vastaavaan valkoisten äijien rivistöön: hän on kanadalainen, sukujuuriltaan puoliksi kiinalainen.

bryce-dallas-howard.jpg

Bryce Dallas Howard ohjaa sarjan neljännen jakson. (kuva: Dick Thomas Johnson, CC BY 2.0)

Bryce Dallas Howard (s. 1981) on ainakin toistaiseksi pääuraltaan näyttelijä (mm. Jurassic World), ja siksi jännittävä valinta SW-sarjan ohjaajien joukossa. En liene ainut joka veikkailee, olisiko Howardilla sarjassa myös rooli. Howard, Ronin tytär, on ohjannut aiemmin kuusi lyhytelokuvaa, mutta The Mandalorin on epäilemättä hänen näkyvin avauksensa ohjaajana.

Ja sitten meillä on Taika Waititi (s. 1975), joka on jo pitkään keikkunut korkealla monilla SW-ohjaajien toivelistoilla, mutta joka nyt MSW:n mukaan ohjaa The Mandaloreanin ykköskauden päätösjakson. Waititi on korkean profiilin kaappaus, kovassa nousussa oleva omintakeinen ohjaaja, joka ehti jossain vaiheessa jo vastata SW-fanien kyselyihin kuittaamalla, että saisi todennäköisesti potkut Star Wars -ohjaajan hommista alta aikayksikön. Näissä oloissa on erityisen riemastuttavaa, että hän on kuitenkin mukana tulevassa sarjassamme. Uusiseelantilainen Waititi tunnetaan erityisesti vinksahtaneista komedioistaan What We Do in the Shadows (2014) ja Hunt for the Wilderpeople (2016) sekä Marvel-leffojen parhaimmistoon kuuluvasta Thor: Ragnarökistä (2017).

(Ohjaajien listalta puuttuu The Handmaid’s Talen Reed Morano, joka kävi alkuvuodesta jonkinlaisia neuvotteluja Kathleen Kennedyn kanssa projektista, joka kaikella todennäköisyydellä oli The Mandalorean. Morano oli oman toivelistani kärjessä, niin tehokasta työtä hän The Handmaid’s Talessa teki, mutta ei tästäkään listasta ole syytä suuremmin valittaa.)

tcw-mandalore

Mandalorea on tähän mennessä nähty parhaiten animaatiosarjoissa.

Making Star Wars -sivu on muutenkin ollut kärppänä kiinni tässä projektissa. MSW on julkaissut kuvia kuvauspaikalta Kaliforniasta, raportteja kuvauksista ja myös potentiaalisesti spoilaavia huhuja. Näyttelijähuhujakin MSW:llä tietenkin on: he ovat kuulleet Pedro Pascalin (Game of Thronesin Oberyn Martell) ja John Leguizamon (mm. Moulin Rouge) nimet. Enkä tosiaan ainakaan minä siis yllättyisi, jos naispääosassa olisi Bryce Dallas Howard. Kaikkein hämmästyttävin casting-huhu on kuitenkin se, jonka mukaan eksentrinen elokuvaohjaaja Werner Herzog näyttelisi roolin The Mandalorianissa: huhu perustuu Herzogin omaan väitteeseen salaisesta roolistaan isossa franchise-elokuvassa, jonka koodinimeksi antama ”Huckleberry” täsmää The Mandalorianin väitettyyn koodinimeen ”Project Huckleberry”. Huh!

MSW:n raporttien – ja myös julkistuksen kuvan, joten en katso tätä suureksi spoileriksi – perusteella ainakin yksi tapahtumapaikoista olisi Tatooine, Jakku tai kolmas hiekkainen planeetta. Tämä ei siis todennäköisesti ole vihreämpi Mandalore (Star Wars -planeetathan tapaavat hahmottua yhden ilmaston mukaisiksi), mutta julkistuksen kuvaus vihjaakin galaksia kiertelevään yksinäiseen pyssymieheen. Jos avaruuswesternin tunnelmaa haetaan, on varmasti hyvä aloittaa autiomaasta – josta matka varmaan sitten vie kohti nimen planeettaa. Yksinkertaisimpana spekulaationa nimihahmo voisi olla Mandaloren taakseen jättänyt soturi, joka joutuu vastentahtoisesti palaamaan kotiin selvittelemään sukunsa ongelmia, ja joka pian huomaa sotkeutuvansa syvälle Imperiumin jälkeistä Mandalorea repiviin valtakiistoihin.

MSW:n mukaan sarjan tekijät ovat kovan tason ammattilaisia ohjaajien alapuolellakin. Sivun mukaan kuvauksesta vastaa Greig Fraser (Rogue One, Zero Dark Thirty), art director John Lord Booth III (The Jungle Book, Oz the Great and Powerful) ja pukusuunnittelija Joseph Porro (Stargate, Independence Day). Näillä(kin) perusteilla luvassa pitäisi olla todella tyylikästä kerrontaa.

rogue-one-03

Jos Greig Fraser todella on The Mandalorianin elokuvaaja, voiko sarjan visuaalisen tyylin odottaa muistuttavan tummasävyistä Rogue Onea?

Itse asiassa The Mandalorian vaikuttaa kaiken tämän perusteella vähintään yhtä vakavasti otettavalta Star Wars -tuotannolta kuin standalone-elokuvatkin. Tähän sopii hyvin, että ensimmäisen kauden mitta on vain kahdeksan jaksoa (eikä siis edes kymmentä, kuten New York Timesin taannoisen artikkelin perusteella alunperin oli tarkoitus). Kahdeksaan jaksoon ei todennäköisesti mahdu tyhjäkäyntiä, vaan se keskittynee tiiviisti yhteen tarinaan (tai sen alkuun, sillä eiköhän tästä monivuotista tuotantoa toivota). Kun ensimmäisen jaksojen setin hintalapuksi on väitetty 100 miljoonaa dollaria, kannattaakin mieluummin tehdä tiivistä timanttia.

The Mandaloriania siis kuvataan parhaillaan, ja se saa ensiesityksensä ensi vuonna yhtenä Disneyn tulevan streaming-palvelun lippulaivoista. Siihen mennessä yritän opetella muistamaan tarkistamatta, onko se Mandalorian vai Mandalorean.

The Clone Wars saa uusia jaksoja – ja prequelit pääsevät pannasta

Viime viikonlopun San Diego Comic Conin suurimmasta Star Wars -uutisesta ei käyty kilpailua. The Clone Wars -animaatiosarjan 10-vuotista historiaa juhlistava paneeli päättyi odotettuun ja toivottuun julkistukseen sarjan paluusta. Dave Filonin vetämä suosikkisarja palaa 12 jakson mittaisena uutena tuotantokautena, joka julkaistaan Disneyn tulevassa streaming-palvelussa. Kaikki palaavat, kuten traileri näyttää:

Uutinen otettiin San Diegossa ja Twitterissä vastaan ylitsevuotavalla riemulla, joka todistaa osaltaan, kuinka rakastettu The Clone Wars -sarja todella onkaan. Suomessahan sarjaa on esitetty todella huonosti, josta johtuen sen suosiokin on jäänyt meillä vähän näkymättömäksi ilmiöksi. Suomessa ainakin aikuiselta fanilta voi helposti jäädä kokonaan huomaamatta, että maailmalla on olemassa suuria joukkoja, joiden Star Wars -fanius pohjaa ennen kaikkea Filonin animaatiosarjoihin. Esimerkiksi Star Wars Celebrationeissa tämä joukko kyllä näkyy. Lukemattomien katsojien silmissä The Clone Wars, ajateltuna Attack of the Clonesin ja Revenge of the Sithin väliin, pelastaa prequelit tarjoamalla Tasavallan romahdukselle ja Anakin Skywalkerin lankeemukselle sen pitkän kaaren, jota elokuvat eivät yksinään riittävän hyvin onnistuneet tarjoamaan. On selvää, että TCW:stä on tullut se, mikä se Lucasfilmin kanonisessa ajattelussa on jo pitkään ollutkin: ”se virallinen versio” kloonisotien tapahtumista – siinä missä siis esimerkiksi Genndy Tartakovskin aiempi, tyylitelty Clone Wars -lyhytanimaatioiden sarja tai Dark Horsen sarjakuvissa episodien II ja III välisinä vuosina kerrotut sarjakuvatarinat kloonisodista jäivät ensin henkisesti vaihtoehtoisiksi versioiksi ja sittemmin Legends-leiman alle kokonaan kaanonista erilleen.

Näitä kehuja voi vasta-argumentoida huomauttamalla, että vuosia elokuvan jälkeen tehty animaatiosarja ei voi korjata elokuvien itsensä virheitä. Tai että mikään elokuvasarja ei voi toimiakseen vaatia katsojalta monien tuotantokausien mittaisen animaatiosarjan katsomista. Itse asiassa The Clone Warsin monien kokema ”tarpeellisuus” ainoastaan vahvistaa, että George Lucas teki aikanaan suuren virheen tehdessään episodi I:stä eräänlaisen koko sarjan episodi nollan ja jättämällä II:n ja III:n välistä varsinaisen kloonisota-episodin filmaamatta. Tällaiset vastaväitteet menevät kuitenkin ohi itse asiasta: yhtä lailla kuin The Clone Wars ei tosiaan sinällään ”pelasta prequeleja”, eivät prequelien ongelmat ole The Clone Warsin taakka. Ja yleisö, joka pitää The Clone Warsista enemmän kuin prequeleista, on siis suuri.

Anakin_Ahsoka_TCW.png

Anakinin seurassa Ahsoka Tano, josta kasvoi The Clone Warsin edetessä ja Rebelsiin tultaessa yksi Star Wars -sarjan rakastetuimmista originaalitrilogian ulkopuolella esitellyistä hahmoista.

The Clone Warsiahan siis tehtiin aikanaan viisi tuotantokautta vuosina 2008-2012. Pilottijakso-elokuvan jälkeen jaksoja kertyi 108. Sarja loppui Lucasfilmin vaihdettua omistajaa Disneylle, uuden isännän kääntäessä saagan fokusta voimakkaasti takaisin originaalitrilogiaan, enkä esimerkiksi minä ollut siitä yllättynyt. Suuri osatekijä varmasti oli, että TCW oli Cartoon Networkin sarja, eikä Disneyä hotsittanut tuottaa juuri hankkimansa brändin alta sisältöä kilpailijalle.

Surullista vain, että sarja ei päättynyt siihen, mihin Dave Filoni ja muut tekijät olisivat halunneet sen lopettaa, kun heidät määrättiin aloittamaan sen sijaan uusi Rebels-sarja. Käsiin jäi kasa kuudennen kauden The Clone Wars -käsikirjoituksia, joista osa on kuitenkin sittemmin nähnyt päivänvalon erilaisissa muodoissa. 13 jakson niin sanottu kuudes tuotantokausi (”The Lost Missions”) julkaistiin alunperin Yhdysvaltain Netflixissä ja myöhemmin kotijulkaisuna vuonna 2014. Mauliin keskittyvät jaksokäsikirjoitukset muokattiin sarjakuvaksi nimeltä Son of Dathomir. Asajj Ventressistä ja Quinlan Vosista kertova pitkä tarinakokonaisuus kääntyi Dark Disciple -romaaniksi. Lisäksi jaksoja julkaistiin animoituina luonnosversioina. Ja, kuten kaikki Rebelsin katsoneet tietävät, monet The Clone Warsin hahmot saivat sittemmin tarinoilleen jatkoa myös animaatiosarjassa, vaikka sen nimi olikin vaihtunut. Silti sarjan fanit tiesivät, että esimerkiksi Mandalorea koskeva tarinakokonaisuus oli näkemättä – ja että Ahsoka Tanon ja Anakin Skywalkerin viimeistä kohtaamista ei todennäköisesti oltu vielä nähty.

tcw-last-scene.jpg

Ahsoka jättää jedit: se, mihin The Clone Wars viidennen kauden lopussa jäi.

Olin viikonloppuna (ja olen toki yhä!) valtavan iloinen The Clone Wars -fanien puolesta – ja miksen sarjan tekijöidenkin puolesta. Tiedän toki katsojana omakohtaisesti, kuinka kipeää tekee suosikkisarjan jääminen kesken (vain muutamia mainitakseni: Firefly, Farscape, Crusade, Twin Peaks aikanaan). Mahtavaa, että The Clone Wars saa vielä uuden mahdollisuuden. 12 erinomaista jaksoa kunnollisella lopulla riittävät kyllä sulkemaan tämän ammottavan haavan, mutta mikäänhän ei sinänsä estä Disneyä jatkamasta sarjaa pitempäänkin – jos kokevat, että episodien II ja III väliin vielä mahtuu sotatoimia…

Oma The Clone Wars -suhteeni sen sijaan on vaisu. Liian vaisu, etten sanoisi. Suorastaan noloa on, että en ole katsonut sarjaa kokonaan. Inhosin pilottielokuvaa sen ilmestyessä, ja olin valmis julistamaan, että jos Star Wars on nyt tätä, se ei ole enää minulle. Silmissäni TCW-elokuva toi mieleeni tyylillisesti lähinnä huonot pelianimaatiot ja tuntui sisällöllisesti pelkästään lapsille suunnatulta. Tv-sarjaan tartuin tämän jälkeen pitkin hampain, enkä yllättynyt kovin iloisesti. Haluan yleisesti sarjoiltani jatkuvia juonia ja kehittyviä hahmoja, eivätkä The Clone Warsin lähinnä irrallisista yksittäisistä jaksoista koostuvat pari ensimmäistä kautta tarjonneet minulle kumpaakaan. Sittemmin olen toki saanut kuulla, että TCW paranee ja aikuisystävällistyy nimenomaan myöhemmillä kausillaan, mutta viime vuosien uuden Star Wars -aallon myötäkään en ole (mukamas) ehtinyt niiden pariin. Niin minä vain siis olen kirjoitellut tällaista blogiakin, vaikka on olemassa tuntikausia audiovisuaalista Star Wars -kaanonia, jota en ole katsonut! Kääk. (Täytynee tosiaan yrittää jossain vaiheessa korjata puute.)

tcw-maul.png

Maulin paluu kuuluu The Clone Warsin myöhempien kausien kehutuimpiin (ja saagan kannalta merkityksellisimpiin) käänteisiin.

Vaikka The Clone Warsin uudet jaksot olivat siis San Diego Comic Conin ilman muuta suurin Star Wars -uutinen, se ei ollut ainoa. Itse asiassa kirjallisuusjulkistusten paneelin uutiset asettavat senkin vielä hieman kiinnostavampaan valoon.

San Diegossa ensinnäkin julkaistiin Timothy Zahnin uusi romaani Thrawn: Alliances, joka kytkeytyy kahdella aikatasollaan molempien animaatiosarjojen, The Clone Warsin ja Rebelsin aikaan. Sivurooleissa mukana ovat sekä Anakin että Padmé (näkisivätpä suomalaiset prequelien satunnaiskatsoja-vihaajat, miten paljon Padméa rakastetaan amerikkalaisessa Star Wars -Twitterissä!). Lastenkirjojen kasan lisäksi ensi vuoden kirjoista taas julkistettiin E.K. Johnstonin romaani Queen’s Shadow, joka kertoo nimenomaan nuoren Padmé Amidalan siirtymästä kuningattaresta poliitikoksi. Samoin julkistettiin, mitä seuraavaksi saamme jo kaksi erinomaista kirjaa Leiasta kirjoittaneelta Claudia Graylta: romaanin Master & Apprentice, jonka nimihenkilöt ovat Qui-Gon Jinn ja Obi-Wan Kenobi ajassa ennen The Phantom Menacea. Marvelin sarjakuvien puolen suurin julkistus taas oli 30 numeron ja kolmen aikakauden crossover-tarinakokonaisuus Age of Republic / Age of Rebellion / Age of Resistance.

Toisin sanoen: voimakkaasti prequel-kytköksistä Star Wars -luettavaa.

Preqeuelit ovat välkähdelleet viime aikoina muuallakin. Respawnilta on tulossa tarinallinen peli Jedi: Fallen Order, joka sijoittuu Revenge of the Sithin jälkeiseen galaksiin. Battlefront II -peli on niin ikään saamassa prequel-sisältöjä. Forces of Destinylyhytanimaatioissa Padmé on seikkaillut jo monta kertaa. Eikä unohtaa tietenkään sovi Maulin yllätysvierailua Solon lopussa toukokuussa!

forces-of-destiny-padme-ahsoka.jpg

”Ahsoka, mitä täällä tapahtuu?” Tuttuja Forces of Destiny -animaatiosarjassa.

San Diegossa prequel-sidonnaisuus saattoi korostua, koska esimerkiksi minä odotin siellä näytettävän tai kerrottavan edes jotain myös Resistance-sarjasta eli uuteen trilogiaan kytkeytyvästä uudesta animaatiosarjasta, mutta näin ei tehty. On varmasti myös isolta osin sattumaa, että nämä kaikki tuntuvat näkevän päivänvalon näin lyhyen ajan sisällä. Se ei kuitenkaan varmasti ole sattumaa, että ne ylipäätään näkevät päivänvalon.

Ensimmäiset Disney-ajan vuotensa Lucasfilm keskittyi lähes pakkomielteisesti vuoden 1977 alkuperäiseen Star Warsiin. Elleivät tarinat suoraan kytkeytyneet episodi IV:ään, kuten näkyvimmin Rogue One, ne joko leimallisesti kertoivat tarinoita hieman ennen sitä (Rebels) tai hieman sen jälkeen (suurin osa Marvelin uusista SW-sarjakuvista). Unohtamatta tietenkään sitä, kuinka The Force Awakensiin ja sitä kautta koko uuteen trilogiaan ammennettiin kuvastoa ja jopa juonikuvioita nimenomaan tuosta klassisimmasta Star Wars -episodista. Vaikka poikkeuksiakin on (esimerkiksi Marvel julkaisi jo uuden kautensa alkupuolella Anakinista ja Obi-Wanista kertovan sarjakuvatarinan), tuntui välillä siltä, että Disney-Lucasfilm teki kaikkensa, että suuri yleisö unohtaisi prequel-episodien aikanaan valmistuneenkaan.

Nyt avaruuskellossa tuntuu olevan aivan toinen sävy. Kiihkomielisimmät The Last Jedi –vihaajat, joiden mielestä Kathleen Kennedylle pitäisi antaa potkut ja George Lucas palauttaa Star Wars -vastuuseen, mieltävät ehkä käänteen myönnytykseksi heille. Itse ajattelen asiaa pikemminkin omistajuuden positiivisena kypsymisenä.

aotc-obiwan-anakin-chase.jpg

”Anakin, tuntuuko sinustakin välillä, että meidät on unohdettu?”

Disney-Lucasfilmin aikaa on nyt eletty viisi ja puoli vuotta. Sinä aikana on valmistunut jo neljä uutta elokuvaa, yksi kokonainen animaatiosarja ja vino pino luettavaa. Tekeillä on episodi IX:n lisäksi kaksi uutta elokuvasarjaa, ainakin yksi näytelty tv-sarja ja parikin animaatiosarjaa. Star Wars on ilman muuta tuotu onnistuneesti takaisin, vaikka franchisen viimeisin iso nimike Solo olikin taloudellisesti suorastaan floppi (390 miljoonan dollarin tuotot eivät ole surkeasti, mutta suhteessa 250 miljoonan tuotantokustannuksiin, sen päälle laskettaviin markkinointikuluihin ja jopa Rogue Onen tuottamaan miljardiin verrattuna tulos oli pahempi kuin pettymys).

Ehkä tässä vaiheessa Disney-Lucasfilmillä tosiaan voidaan viimein höllentää irti episodi IV -pakkomielteestä. Ei kaiken Star Warsin tarvitse liittyä Tatooineen, Darth Vaderiin tai Imperiumin valkohaariskaisiin sotilaisiin. Prequel-elokuvien esittelemä aikakausi on rikas maailma sekin, ja vaikka niillä on elokuvataiteen teoksina huono maine, on monilla niihin kriittisestikin suhtautuvilla faneilla niistäkin lämpimiä, nostalgisia muistoja. Uudet Star Wars -kertomukset voivat aivan yhtä hyvin nojata prequeleihin kuin originaalitrilogiaankin – tai olla jotain täysin uutta, kuten Rian Johnson on omasta tulevasta elokuvatrilogiastaan toistuvasti luvannut. Ennemmin tai myöhemmin tämä on jopa välttämätöntä, jos Lucasfilmin tarinaryhmä todella pystyy pitämään kiinni tavoitteestaan sitoa kaikki oheistarinat samaan kaanoniin elokuvien ja sarjojen kanssa: originaalitrilogian äärellä alkaa olla jo aika ahdasta. Aivan äskettäin esimerkiksi luin Darth Vader -sarjakuvan Annual #2 -numeron, jossa Vader tapaa ensimmäisen kerran Orson Krennicin ja vierailee Geonosiksella, ja jouduin ihan pyörittelemään, miten tarinan ajoitus suhteutuu paitsi elokuviin, myös aiempiin Vader-sarjakuviin sekä Rebelsiin, joissa niin ikään on käyty tuolla Attack of the Clonesin planeetalla.

(Jon Favreaun näytelty sarja sijoittuu tiettävästi Jedin paluun jälkeiseen aikaan. Ilmeistä onkin, että episodien VI ja VII välinen kolmenkymmenen vuoden ajanjakso on aika, johon tulemme näkemään episodi IX:n jälkeisinä vuosina sijoitettavan vielä monia tarinoita.)

Luke-the-last-jedi

Jääkö Luke Skywalkerin maininta Darth Sidiousin noususta The Last Jedissä uuden trilogian suorimmaksi prequel-kytkökseksi?

Prequel-kytkösten uuden, sallitumman aikakauden näin koitettua olen myös alkanut uudelleen toivoa, että episodi IX ottaisi trilogian ja koko saagan lopettelussaan avoimesti huomioon myös saagan episodit I-III. Aineksia olisi. The Force Awakensin alussa (ja erityisesti sen romaaniversion alkulehtien runossa) viitattiin Voiman tasapainoa käsittelevään ennustukseen, joka suorastaan huutaa uutta tulkintaa Star Wars -maailmassa, joka ei sittenkään ollut tasapainossa sen paremmin Darth Vaderin kuin Luke Skywalkerinkaan kuoleman jälkeen. Obi-Wan Kenobi puhutteli valomiekkaan koskenutta Reytä tämän Voima-näyssä: jos Obi suorastaan näyttäytyisi Reylle, näyttäytyisi hän olosuhteiden pakosta juuri prequel-jedin Ewan McGregorin näköisenä. Puhumattakaan sitten Anakin Skywalkerin eli Hayden Christensenin esiintymisen mahdollisuudesta, jota päätösosa sisällöllisesti aivan pakolla kaipaisi (kuten olen ennenkin kirjoittanut: miksi ihmeessä Voimahaamu-Anakin muka ei kävisi sanomassa hänen alter egoaan Darth Vaderia fanittavalle tyttärenpojalleen suoria sanoja?).

Etenkin noista ajatuksista viimeistä olen aiemmin pitänyt mahdottomana juuri siksi, että Disneyllä pelättäisiin Christensenin esiintymisen lyövän elokuvaan liian leimaavan muistutuksen prequeleista. Mutta jos Solo-elokuvaan voidaan kummemmitta selityksittä palauttaa Maul – jolla ei hahmona lähtökohtaisesti ole mitään tekemistä Solo-elokuvassa, ja jonka suuret katsojamassat luulivat kuolleen episodissa I – ei kai Anakinin perusteltu esiintyminen episodi IX:ssä voi olla enää aivan täysin poissa laskuista?