Tag Archives: filoni

The Book of Boba Fettissä parasta olivat kyllä The Mandalorian -osat, mutta silti jokin tuntui olevan vinksallaan niissäkin

Posted on by
2

Tämä piti vielä sanomani The Book of Boba Fettistä.

Siis sen jälkeen, että viime kirjoituksessani jo totesin, että tätä sarjaa ei olisi kannattanut edes tehdä, ja nyt kun se on nähty, sen voi nyt suosiolla vaikka unohtaa.

Minäkin kun totesin pitäväni The Book of Boba Fettin parhaina osuuksina sen ”Mandalorian-osia”, etenkin ja ihan sellaisenaan viidettä jaksoa The Return of the Mandalorian. Ja päätösarviossani totesin, että nuo osat ovat ikään kuin palanen, jonka poistan päässäni siitä, miten tuomitsen Boba-sarjaa tai sen olemassaolon oikeutusta.

No, sanonpa nyt vielä siis pari sanaa tästä poistetusta palastakin. Jotain omituista oli nimittäin niissä Mandalorian-osissakin.

Palatessaan Boba Fettin puuhailujen parista tarinan päähenkilöön Din Djariniin (Pedro Pascal) – siltähän se tuntui – The Book of Boba Fett siis kertoi kattavasti, mitä Mandolle kuuluu. Ja sehän oli kiinnostavaa, kuten todettu.

Ensin Din Djarin etsi käsiinsä entiset uskonveljensä ja -siskonsa. Sai asesepän takomaan Grogulle oman pienen haarniskan mittaamattoman arvokkaasta mithrilistä, anteeksi, siis beskarista. Tajusi, että hänen tiensä ei enää mahdu näiden äärimandalorialaisten uskonnon liikennesääntöihin. Tuunasi Tatooinella Peli Motton kanssa itselleen päheän uusvanhan hävittäjän, johon salaviisas mekaanikko rakensi kivan istuimen Grogullekin. Kävi kolkuttelemassa Luke Skywalkerin rakenteilla olevan jeditemppelin portteja. Jätti Grogulle lahjan. Kävi auttamassa Boba Fettiä jossain triviaalissa tappelussa joka liittyi jotenkin johonkin tarinantynkään, jonka voimme jo unohtaa. Ja sai kuin saikin Grogun takaisin luokseen.

Kiinnostavaa, mutta siinäpä se ensimmäinen omituisuus.

Tottakai oli koko ajan selvää, että vaikka Din Djarin ja Grogu erosivat The Mandalorianin toisen kauden lopussa, niin ennen pitkää mandalorialainen ja löytölapsi löytäisivät toisensa jälleen. Olihan näiden kahden side sarjan emotiaalinen ydin.

Mutta että se tapahtui näin pian! Sivusarjassa, The Mandalorianin toisen ja varsinaisen kolmannen kauden välissä. Jos katsoja katsoo näitä teoksia myöhemmin, ja jättää Boba-sarjan välissä katsomatta, hänelle on kuin Grogu ei olisi koskaan Luken mukaan lähtenytkään. Tai: tämä täysin sama lopputulos olisi saavutettu siten, että The Mandalorianin toisen kauden päätösjaksossa, paikalle saapuneen Luke Skywalkerin tarjotessa kätensä, Grogu olisikin vain kieltäytynyt ja halannut tiukemmin Mandoa.

Kuten sanottua, oli selvää että Grogu jossain vaiheessa palaisi ”isänsä” luo ja katsojana olen paluusta tyytyväinenkin, mutta näin pikaisena toteutettu soutu-huopaus oli minusta tarinankerronnallisesti kummallinen ratkaisu. Nyt sen paremmin Din kuin Grogukaan ei saanut kummoista mahdollisuutta kasvaa hahmona ilman toistaan. Kumpikaan ei ehtinyt kauaa ikävöidä puolikastaan eikä kypsytellä ajatusta siitä, että he sittenkin kuuluvat yhteen.

Tulee oikeastaan sellainen olo, että joko kirjoittajat Jon Favreau ja Dave Filoni tulivat Boba-sivusarjaa kehitellessään kokonaan toisiin ajatuksiin aiemmin tarkoittamastaan Grogu-juonikuviosta – tai sitten, ja tästä tulee vielä haljumpi olo, tämän koko kuvion taustalla oli vain halu näyttää meille vähän ”henkiin herätettyä” Luke Skywalkeria.

Toinen – pahempi – omituisuus koskee nimenomaan Luke Skywalkeria (Mark Hamill ja sijaisnäyttelijät ja cgi-tehosteet). Ja taas: en minä sillä, etteikö minustakin olisi ollut jännää nähdä Luke! Mutta se, mitä sitten tapahtui…

Dave Filonin itsensä ohjaamassa jaksossa From the Desert Comes a Stranger Luke pakotti Grogun tekemään valinnan: joko beskar-paita ja paluu Dinin luo – tai Yodan valomiekka ja jedikoulutus. Mutta ei molempia.

Tämä on kummallisen ehdoton vaatimus. Only the sith deal in absolutes, sanoo Obi-Wan Sithin kostossa, kuten Dave Filoni erittäin hyvin tietää, mutta juuri äärimmäisestä valinnasta on kyse. Valinnan vaatimuksen vielä esitti Luke Skywalker, joka itse keskeytti Imperiumin vastaiskussa jedikoulutuksensa Yodan kanssa juuri siksi, että oli kiintynyt ystäviinsä, ja palasi auttamaan heitä vaarassa.

Nyt seuraa palanen sellaista Star Wars -tulkintaa, jota olen itse pitänyt suorastaan perustavana, klassisena ja kanonisena, mutta tarkkaan ottaen kyse kyllä on elokuvien ulkopuolisesta tulkinnasta.

Kysymys: Miksi Luke ja Leia piilotettiin eri vanhempien kasvatettavaksi sen sijaan, että Obi-Wan ja Yoda olisivat alkaneet kouluttaa heistä ”superjedejä” ja ”keisarin kaatajia” vauvasta lähtien? Miksi Obi-Wan aloitti Luken kouluttamisen vasta ikään kuin sattuman saattelemana, Luken ilmestyessä hänen ovelleen Leian hätäkutsun lähettämänä? Sen ikäisenä, jossa Yodakin piti Lukea liian vanhana oppimaan? Ja vielä: etenkin kun prequeleissa niin selvästi oli todettu, että ennen vanhaan ihan tavallisetkin potentiaaliset jedit otettiin pois vanhemmiltaan jedikouluun jo pikkulapsina?

Se liki kanonisena pitämäni tulkinta: Juuri siksi. Koska Obi-Wan ja Yoda tiesivät, että jedien pöljät säännöt kielletyistä henkilökohtaisista kiintymyssuhteista olivat osaltaan johtaneet jedien vieraantumiseen galaksin todellisuudesta ja Voimalle tärkeästä välittämisen periaatteesta. Ja että ehdottomasti ne säännöt olivat liki suoraan johtaneet juuri Anakin Skywalkerin lankeemukseen. Siksi Obi-Wan ja Yoda nimenomaan lähettivät Luken ja Leian kasvamaan rakastavissa perheissä ”normaaleiksi kunnon ihmisiksi” ennen kuin he mahdollisesti oppisivat jedeiksi, ja siihenkin suorastaan ryhdyttäisiin vain, jos Voima niin tahtoisi. Itsensä Yodan epäröinnistä huolimatta tämä uhkapeli nimenomaan tepsi, sillä juuri tästä syystä Luke kykeni näkemään isässään hyvää jopa Darth Vaderin maskin taakse. Juuri siksi Luke onnistui tavoittamaan isänsä, ja vain siksi keisari kaatui. Suuren tarinan suuren voiton salaisuus: rakkaus voitti.

Myönnetään: Tämä tulkinta, jonka siis todellakin itsekin täysin ostan, on todellisuudessa jälkiviisastelu-henkinen, ellei peräti retcon. Ihan oikeasti syy siihen, miksi Luke originaalileffan alussa vain eleli Tatooinella rauhallisesti – vielä omalla sukunimellään! – on nimittäin se, että tuota elokuvaa kirjoitettaessa Darth Vader ei vielä ollut Luken isä, eikä Lukea oltu siis mitenkään kirjoitettu ”piilotetuksi” – saati että Obi-Wan olisi häntä jotenkin vartioinut. Eikä Luken ja Leian kasvuvuosiin oltu alunperin piilotettu mitään jedien kiintymysopit kumoavaa vallankumousta, koska ei George Lucas varmasti ollut keksinyt sellaisiakaan ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan prequeleita 1990-luvulla.

Mutta vähät siitä, että tulkinta on jälkiviisastelu-henkinen, kun se kerran niin kauniisti toimii! Olen jopa valmis uskomaan, että ainakin suurissa linjoissaan tämä on Lucasin prequeleissaan itsekin tarkoittama retcon-tulkinta, vaikka siis en tiedäkään hänen aivan näillä sanoin asiaa esimerkiksi haastatteluissa vahvistaneen.

Paitsi että en siis ollenkaan ymmärrä, miten The Book of Boba Fettin Luke-osuus sopii tähän kuvaan.

Miksi Luke nyt opettajaksi ryhtyessään vaatiikin oppilaaltaan Grogulta kiintymyssuhteiden hylkäämistä prequel-ajan jedien tapaan? Miksi Luke ei nyt ikään kuin edes hyväksy, että Grogu kaipaa samanaikaisesti jediopetusta että rakkaitaan, vaikka niin kaipasi hän itsekin? Eikö Luken pitäisi olla ensimmäinen uusista jedeistä, paremman tien kulkija, jedikunnan reboot?

Miksi The Book of Boba Fettin Luke ei näin perustavassa asiassa, suoraan sanoen, tunnu käyttäytyvän Luke Skywalkerin tavoin lainkaan?

Ellen tietäisi, että jakson ohjannut ja kirjoittanut Dave Filoni todellakin tuntee kanonisen Star Warsin ja Luke Skywalkerin koko olemuksen syvällisesti minua itseäni paremmin, syyttäisin jakson tekijöitä ymmärryksen puutteesta.

Mutta niin en toki voi tehdä, sillä Filoni itse on suorastaan luennoinut tästä nimenomaisesta näkökulmasta siitä, miksi jedien kiintymyksen välttely oli väärin ja miksi Anakin todella kääntyi pimeälle puolelle ja miksi Luke onnistui hänet sieltä pelastaan. Tämä miniluento on vieläpä peräisin niin läheltä The Book of Boba Fettiä kuin mahdollista, The Mandalorianin ensimmäisen kauden oheismateriaaleista, ja viimeistään tämän myötä minä nimenomaan oletin, että tämä niin sanottu tulkinta on käytännössä myös kanoninen totuus:

Nyt ihmettelen siis, mitä en tässä ymmärrä, sillä en kyllä ymmärrä.

Se, minkä sen sijaan ymmärrän, on eräs Grogun kohtaloon epäilemättä vaikuttava ulkoelokuvallinen voima. Kutsukaamme sitä ”Ahsoka-paralleliaksi”.

Kun Lucas ja Filoni loivat prequelien valmistumisen jälkeen The Clone Wars -sarjan keskeiseksi hahmoksi Ahsoka Tanon, he loivat samalla ongelman: mitä Ahsokalle tapahtuisi episodien II ja III välissä, jonka vuoksi häntä ei episodissa III nähtäisi tai mainittaisi?

Vastaus ja ratkaisu olisi toki ollut hahmon traaginen kuolema ennen episodi III:n tapahtumia. Mutta mitä suositummaksi Ahsoka hahmona kasvoi ja mitä rakkaammaksi Filonille itselleen, sitä mahdottomampaa tästä todistettavasti tuli. Filoni on jo kertaalleen kirjoittanutkin Ahsokalle komean ja uskottavan kuolinkohtauksen – ei kloonisotiin, vaan ennen episodi IV:tä tapahtuneen Rebelsin toisen kauden loppuun – mutta jänistänyt siitä pois, palauttaen hahmon henkiin. Ja nyt Ahsoka (Rosario Dawson) siis seikkailee näytellyissä tarinoissa, ja jo episodien VI ja VII välissä.

Ahsoka Tano on hieno hahmo, mutta tosiasiassa franchisen suuren kertomuksen sisäinen ongelma on vain pahentunut, mitä pitemmälle Star Wars -historiaan Ahsoka on elänyt. Kyse ei ole enää vain siitä, miksi Ahsokaa ei näy episodin III tapahtumissa, vaan myös esimerkiksi siitä, miksi Ahsoka ei yrittänyt pelastaa Anakinia pimeältä puolelta episodien III tai IV välissä. Tai miksei hän ottanut yhteyttä kapinaliiton julkkikseksi nousseeseen Lukeen episodien IV ja V välissä, joko auttaakseen tai opettaakseen häntä tai, huh huh, vihjaistakseen hänelle jotain erään mustakypäräisen hahmon identiteetista.

Grogu on samantapainen pommi.

Kun niin keskeinen hahmo kuin jedikykyinen ”Baby Yoda” on lisätty kronologisesti keskelle Star Wars -saagaan sequelienkin valmistumisen jälkeen, meillä on siis käsissämme kysymys, missä Grogu luuraa elokuvien aikana. Grogun tekemiset prequelien tai originaalitrilogian aikana saattavat meille vielä jossain tarinassa selvitäkin, mutta pahin ongelma onkin se, mitä hänelle tapahtuu nyt näkemiemme jaksojen ja episodi VII:n välissä, jonka vuoksi häntä ei jatko-osatrilogiassa nähdä tain mainita.

Koska myös Grogu on suosittu ja rakas hahmo, arvelen, että kerronnallinen kynnys traagiseen kuolemaan on tälläkin kertaa korkea. Tällöin vaihtoehdoksi on jäämässä, että Grogu on pyrittävä kirjoittamaan sellaisille poluille, joissa emme joudu kysymään sellaisia kysymyksiä kuin että tappoiko Kylo Ren Grogun yönä jona Luken jeditemppeli paloi tai miksei Grogu ottanut yhteyttä tuohon vanhaan kurssikaveriinsa pelastaakseen tämän pimeältä puolelta.

Ja siispä: tästä näkökulmasta ymmärrän kyllä, miksi Grogusta ei tullut Luken jedioppilasta. En vain oikein ymmärrä, miksi hän palasi Mandon luo jo näin pian – enkä ollenkaan ymmärrä, miksi tällaisen Luken ultimaatumin saattelemana.

(Yhtenä vastauksena Grogun ”sequel-ongelmaan” mieleeni on muuten jäänyt tämä mainio spekulaatio The Mandalorianin kakkoskauden finaalin ajalta. Siinä esitetään, että Grogusta, mandalorialaisesta löytölapsesta, tulee sarjan loppuun mennessä sarjan nimen lopullinen ”The Mandalorian”, darksaberia kantava jedikoulutettu mandalorialainen.)

Tämä kaikki, siis aikajärjestyksissään kaoottinen mutta kronologiassaan loogisuuteen pyrkivä kerronta, on muuten omasta mielestäni edelleen yksi Star Warsin viehättävimmistä erityispiirteistä. Mutta kieltämättä hirvittää, kuinka kasassa tämä kaikki pysyy taitavimmillakin tarinaryhmillä ja davefiloneilla teosten määrän kasvaessa nykyistä vauhtiaan.

Kuudennen jakson jälkeen alan ymmärtää, että The Book of Boba Fett ei tehnytkään juuri pitkää sivupolkua, vaan oli itse se sivupolku

Posted on by
3

Nyt kun The Book of Boba Fettiä on nähty kuusi jaksoa ja jäljellä on enää vain yksi, on hyvä muistuttaa eräistä tosiseikoista, jotka oli kerrottu haastatteluissa jo ennen ensimmäistä jaksoa:

  1. Tämän sarjan tuotantovaiheessa jaksojen numerot olivat 301, 302, 303 ja niin edelleen – siis aivan kuin kyse olisi ollut The Mandalorianin kolmoskaudesta.
  2. Kaikki tämän sarjan tekijätkään eivät edes kuvauksissa tienneet, että he eivät olleet tekemässä The Mandalorianin kolmoskautta.
  3. Asioista tietävienkin parissa sarjan leikkisä tuotantonimi oli The Mandalorian 2.5.

Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia The Book of Boba Fettin ensimmäisistä kuudesta jaksosta.

Viidennen ja kuudennen jakson jälkeen on selvää, että nämä The Mandalorianiin eri tavoin viittaavat numeroinnit eivät olleet pelkästään sumuverhoa, joilla pyrittiin piilottelemaan Boba Fettin oman sarjan tekeillä olemista ennen sen yllätysjulkistamista The Mandalorianin kakkoskauden finaalin lopputeksteissä. Jonkin verran kyse oli varmasti juuri tuostakin, mutta vieläkin enemmän siitä, että paitsi että The Book of Boba Fett näyttää ja tuntuu The Mandalorianilta, se aivan suoraan jatkaa myös The Mandalorianin tarinaa.

Itse asiassa sarja, joka kantaa otsikossaan Boba Fettin nimeä, ja jonka otsikko tuntui ”kirja”-sanallaan viittaavan jonkinlaiseen kokonaiskatsaukseen Boba Fettin elämästä, tuntuu viime jaksoissaan kadottaneen Boba Fettin (Temuera Morrison) kokonaan. Kun viimeksi tähän blogiin sarjasta kirjoitin, neljännen jakson jälkeen eli kutakuinkin silloin kun sarjassa viimeksi edes näimme Boba Fettin enemmän kuin vilaukselta, kirjoitin sarjan suuresta ongelmasta: siitä, että se ei tunnu oikein haluavan sanoa mitään nimihenkilöstään Boba Fettistä. Nyt on selvää, että kyse ei ole ”vain tunteesta”, vaan Jon Favreaun luotsaama Boba-sarja tuntuu nyt tosiaan kadottaneen peräti koko mielenkiintonsa Bobaan.

Puhun siis siitä, että viides jakso The Return of the Mandalorian oli kokonaisuudessaan eräänlainen sivupolku toisen sarjan nimihenkilön kuulumisiin, ja tuorein, kuudes jakso From the Desert Comes a Stranger viettää sekin suurimman osan minuuttikestostaan Din Djarinin (Pedro Pascal) ja muiden enemmän The Mandalorianiin kuin Boba Fettiin liittyvien hahmojen parissa. Olkoonkin toki niin, että kuutosjaksossa jotkut heistä – lähinnä Boba Fettin haarniskaakin kantanut tatooinelainen sheriffi Cobb Vanth (Timothy Olyphant) – liittyvät paljon ilmeisemmin The Book of Boba Fettin pääjuoneen kuin Grogun treenit Luke Skywalkerin (Mark Hamill) kanssa.

Mutta siinä missä viimeksi kirjoitin Boba Fett -sarjan Boba Fett -mitäänsanomattomuudesta asiain tilaan pettyneenä, nyt voin katsoa asiaa myös toisesta näkökulmasta. Tai oikeastaan: kahdesta toisiaan sivuavasta, mutta kuitenkin erilaisesta toisesta näkökulmasta.

Ensimmäinen on se, joka suorastaan purskahtelee internetissä tätä kirjoittaessani. Se, että vähät siitä, jos tämä ja edellinen jakso eivät käsitelleetkään Boba Fettiä, koska ne olivat niin mahtavia. Tämä on monen aito mielipide, ja mikäs siinä, etteikö se olisi minunkin, ainakin sinnepäin.

Bryce Dallas Howardin ohjaama viitosjakso sellainen ainakin oli. Mandon paluu tuntui jaksolta, joka olisi kuulunut sellaisenaan The Mandalorianiin, ja se saattoi aivan hyvin olla jopa paras tähänastinen näytelty SW-sarjajakso. Din Djarinin motivaatiot ja hahmon tragedia aukenivat ehkä paremmin kuin koskaan hänen omassa sarjassaan. Jakso oli täynnä tavallista toimivampaa kuivaa huumoria. Avaruudessa pyörivä rinkulakaupunki oli henkeäsalpaavin uusi SW-lokaatio pitkään aikaan. Ja se loppupuolen hurjastelu Naboo-hävittäjällä (huutomerkki!) Beggar’s Canyonissa (kaksi huutomerkkiä!), se se vasta olikin.

Naboo Starfighter: Myös prequel-nostalgia on aitoa nostalgiaa.

Boba Fettiin tai mihinkään The Book of Boba Fettin neljässä ensimmäisessä jaksossa nähtyyn tarinaan mikään viitosjaksossa nähty ei tosin liittynyt yhtään mitenkään, mutta mitäpä sillä tosiaan väliä katsoessa, jos katsottava muuten kelpasi. Etenkin kun minä ja monet muut emme tosiaan tätä ennen olleet pitäneet The Book of Boba Fettiä ja siinä nähtyä tarinaa aivan mahtavina.

Dave Filonin ohjaama kuutosjakso ohjasi kurssia, kuten sanottua, hieman lähemmäs tämän meneillään olevan sarjan pääjuonta, vaikka nimihahmo Boba Fett siinäkin hädin tuskin vilahti. Mutta mitäpä siitäkään tosiaan, kun tarjolla olivat R2-D2, Ahsoka Tano, Cad Bane, Grogu ja, huh huh, itse mestari Luke Skywalker ilmielävänä, tällä kertaa myös pitemmin puhumassa ja liikkumassa! (Yritin kirjoittaa tähän sisään lisävitsiä moninkertaisista huutomerkeistä, mutta menin itsekin sekaisin Luken kohdalla tarvittavien huutomerkkien määrässä).

Ketkäs ne siellä!

Jos jossain on Star Wars -fani, jonka sydän ei läikähdä ilosta R2-D2:n piipittäessä, epäilen hänen faniuttaan syvästi. Tai jos jossain on joku, joka ei halua nähdä nuorta Lukea opettelemassa jediopettajaksi. Tai Ahsoka Tanoa (Rosario Dawson) keskustelemassa Luken kanssa ohimennen hänen isästään – jo pelkästään tämä yksi pieni hetki olisi vain pari vuotta sitten ollut valtavalle osalle Star Wars -fandomia korkeintaan etäinen toiveuni, mutta nytpä me vain yhtäkkiä elämme aikaa, jossa tällainen kohtaus voi täysin luontevasti tapahtua sivuhuomiona tarinassa, jonka oikeastaan ehkä pitäisi kertoa aivan muista hahmoista. Ei siis todellakaan mikään ihme, että sellaisia kohtauksia katsoessa moni on täysin valmis sivuuttamaan sen, mistä sarjassa ehkä tuotelupauksensa mukaan piti kertoa, mikä se nyt olikaan, kenenkäs kirja tämä olikaan, väliäkö hällä.

Minä en silti ollut kuutosjaksosta aivan pelkästään haltioissani, sillä minusta jakso muistutti yhden katsomiskerran perusteella liian paljon kuvitettua Wookieepedia-artikkelia siitä, mitä Luke Skywalkerille, Grogulle ja vähän Ahsokallekin kuuluu The Mandalorianin kakkos- ja kolmoskausien välissä ja kuinka Luke aloitteli myöhemmin tuhoutuvaa jedikouluaan. Jaksossa ei nimittäin nähty näistä aiheista tarinallisesti yhtään mitään, mitä emme olisi voinut itsekin kuvitella tapahtuvan. Ja kun niissä nähtiin jediharjoituksia, niissä ei edes nähty yhtään uudenlaista jediharjoitusta tai -opetusta: vain tuttua hyppelyä ja treenipallon väistelyä, yhdistettynä yhtä tuttuihin sanoihin tasapainosta ympärillämme. Mutta myönnän kyllä, että sanon tämän liki koomisen näköisenä, kuin tarkoituksella otsaani rypistäen ja akateemista kriitikon hattua päähäni asetellen, sillä tottakai minäkin fanina halusin nähdä tuon kaiken, ja tunsin saavani odottamattoman lahjan, kun sain sen nähdä kuvittelemisen sijaan.

Summatakseni: Tästä näkökulmasta siis The Book of Boba Fettin jaksot viisi ja kuusi olivat kutakuinkin parasta mahdollista tämän hetken Star Warsia, ja pihkat siitä, mitä joku jossain muka olisi halunnut kuulla kerrottavan Boba Fettin tragediasta galaksin yleisimpien kasvojen viimeisenä kantajana.

Sitten se toinen toinen näkökulma siihen, onko The Book of Boba Fett täysin kadottanut punaisen lankansa. Palaan siihen, mistä tämän kirjoituksen aloitin: siihen, että The Book of Boba Fettiin tosiaan viitattiin Lucasfilmin ja tuotannon sisälläkin The Mandalorianin kolmantena tuotantokautena tai kahden ja kolmannen ”välikautena”.

Jospa katsojankin olisi järkevämpää suhtautua The Book of Boba Fettiin nimenomaan The Mandalorian 2.5:nä, jolle vain jostain syystä on annettu harhaanjohtava otsikko?

Mitä enemmän ajattelen nyt kuutosjaksossa nähtyä, minusta alkaa tuntua, että ei ole mielekästä ajatella, että The Book of Boba Fett olisi tehnyt sivupolun The Mandalorianin tarinaan. Pikemminkin tuntuu siitä, että tämä koko sarja on sivupolku The Mandalorianin tarinassa.

Näiden kahden jakson aikana aseteltiin lukuisia palasia valmiiksi tulevaa Mandon kolmoskautta varten. Etsittiin Din Djarinille seuraavaa elämäntehtävää selvittämällä, että enää se ei löydy hänet kasvattaneiden äärimandalorelaisten jengistä. Hankittiin uusi pähee kärry tuhoutuneen tilalle (ja toisenlaisiin tehtäviin). Sekä tietenkin setvittiin isä-poika-suhdetta, The Mandaloreanin sydämellistä ydintä, kuutosjaksossa lopulta myös ”pojan” eli Grogun näkökulmasta. Tämä kaikki oli monin tavoin painavampaa katsottavaa kuin mikään siitä, mitä sarjan alkupuolella nähtiin tapahtuvan Boba Fettille.

Ylipäätään se, että Boba Fettin unohtuminen taka-alalle viime jaksoissa ei häirinnyt monia katsojia, kertoo tästä samasta asiasta. The Mandalorian on ollut monelle Star Wars -fanille niin mieluinen Star Wars -sarja, että kun sarja toi kuvaan Din Djarinin, katsoja oli heti täysin valmis hyppäämään tämän kelkkaan. Sitä kelkkaa Mando laskettelikin sitten pyytämään avuksi Cobb Vanthia (suoraselkäistä lainvartijaa, jonka periaatteessa pitäisi vastustaa Boba Fettiä siinä missä muitakin rikollisia) tai tapaamaan, vaikka ei sentään hakemaan, Lukea (jonka kanssa Boba on tapellut kerran jos toisenkin). Siis rinteisiin, joihin Boballa ei olisi ollutkaan asiaa.

Luulen, että ensi viikon päätösjaksoa on täysin luontevaa katsella siten, että myös Boba Fett ja Fennec Shand – tämän sarjan näennäiset päähenkilöt – tuntuvat siltä, mitä he suuressa kuvassa ovatkin: The Mandalorian -sarjan sivuhenkilöitä siinä missä vaikka juuri Cobb Vanthkin. Boba oli kyllä se Star Wars -universumin alkuperäinen mandalorealainen, mutta Din on se, jonka tarina yleisöä tällä hetkellä kiinnostaa.

Ehkä tämän sarjan totuudenmukaisempi nimi olisikin ollut vaikkapa The Mandalorian: The Book of Boba Fett tai jotain muuta vihjailevampaa, koska mistään klassisesta spinoffista, saati erillisestä yksittäishahmokertomuksesta vaikkapa viime joulukuun Marvel-sarja Hawkeyen tapaan, ei oikeastaan ollutkaan kyse.

Ja, jos nyt näin suopeaksi ryhdyn, niin ehkä tätä kertomuksellista keikausta voisi jopa pitää sinä yllätyskuviona, jota ennen ensimmäisiä jaksoja tässä blogissa The Book of Boba Fettin odotin ja toivoin sisältävän, ja jota ensimmäisten jaksojen jälkeen ei tuntunut missään kuuluvan eikä näkyvän.

Sitä voin pohtia ensi viikolla päätösjakson jälkeen, kuinka laatumielessä onnistuneeksi tämä näkökulma The Book of Boba Fettin muuttaa, mutta tällä hetkellä minusta vaikuttaa, että koko sarjan voi todellakin nähdä kertomuksena siitä, kuinka Din Djarin auttoi Boba Fettiä vakauttamaan Tatooinea The Mandalorianin toisen ja kolmannen kauden välissä. Ei siis niinkään Boba Fettin kirjana, vaan pikemminkin Boba Fettiä käsittelevänä välilukuna Din Djarinin kirjassa.

Olisipa mukavaa, jos The Book of Boba Fett haluaisi sanoa jotain Boba Fettistä

Posted on by
1

The Book of Boba Fett on tätä kirjoittaessani edennyt neljänteen jaksoonsa (kaikkiaan seitsemästä), ja ihan ensimmäisenä on sanottava, että olin väärässä.

Perustin ensimmäistä jaksoa edeltäneen odotus-bloggaukseni siihen, kuinka vähän sarjasta oli esimerkiksi markkinoinnissa paljastettu, ja kuinka promokiertueella tekijät aivan suoraan antoivat ymmärtää, että edessä olisi runsaasti yllätyksiä – ja kuinka he epäsuorasti vihjasivat, että sarjassa saattaisi olla kyse jostain aivan muusta kuin miltä se markkinoinnin perusteella vaikutti.

Nämä väitteet olivat joko liioittelua tai suoranaisia valheita. Jälkimmäisiin kuuluu ainakin se väite, että trailereissa olisi näytetty vain kohtauksia ensimmäisen jakson alusta. Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia The Book of Boba Fettin ensimmäisistä neljästä jaksosta.

Asiaa voisi kierrellä enemmänkin, ja voisi alleviivata, että arvioiden antaminen yhä kesken olevasta sarjamuotoisesta teoksesta on epäreilua, mutta sanotaan nyt silti ihan suoraan ja heti tämän kirjoituksen aluksi, että The Book of Boba Fett ei ole kovin onnistunut teos.

Sanon näin, vaikka en aivan inhosta irvistelekään sarjaa katsoessani. Kyllä minua tällainenkin Boba-sarja kiinnostaa, ja kyllä periaatteessa viihdynkin katsoessani Temuera Morrisonia yrittämässä yrmyttää itseään jonkinlaiseksi valistuneeksi diktaattoriksi Tatooinen alamaailman keskuudessa. Silti sanon, että vastaus kysymykseen ”onks se hyvä” on tällä kertaa varsin selkeästi ”ei”, vaikka yleensä en edes pidä kovin hedelmällisenä typistää Star Wars -tarinoista keskustelua tuohon kysymykseen. Tällä kertaa perustuntumani on kuitenkin olennainen perusta sille, mitä haluan sarjasta tässä puolivälissä sanoa. Selvää joka tapauksessa on, että en ole ainoa, jolle The Book of Boba Fett on ollut pettymys. Tässä esimerkiksi ovat erityisen tylyt haukut heti ensimmäisestä jaksosta, ja tässä taas hieman analyyttisempi erittely sarjan epäonnistumisesta.

The Book of Boba Fettissä ei todellakaan ole ollut kyse ”jostain muusta kuin miltä markkinoinnin perusteella vaikutti”. Siinä on ollut kyse täsmälleen siitä ja vain siitä miltä vaikutti.

Tarinaa ajatellen kyse on siis ollut siitä, että Boba tahtoo asettua Jabban valtaistuimelle, mutta rikollispomoksi ryhtyminen ei ole vanhalle sotaukolle aivan helppoa. Sen ohessa minuuttimitassa vähintään puolet tähänastisista jaksoista on käytetty Boban aiempiin vaiheisiin Tatooinella, oppimassa tusken-soturien tavoille Jedin paluun ja The Mandalorianin toisen kauden välisinä vuosina. (Ilmeisesti flashback-juonikuvio oli se ”suuri salaisuus”, jota Robert Rodriguezin mielestä ei voinut näyttää trailereissa, koska se olisi paljastanut liikaa – vaikka käytännössä jo pelkästään Boban vermeistä The Mandalorianissa oli pääteltävissä, että autiomaasta esiin astellut entinen palkkionmetsästäjä oli viettänyt aikaa tuskenien leirinuotioilla, ja vaikka jossain toisaalla markkinoinnissa kyllä kerrottiin, että sarja sisältää flashbackeja.)

Itse asiassa, ja mitä tulee luvattuihin yllätyksiin, on suorastaan hämmästyttävää, miten täysin ja totaalisen yllätyksetön sarja on ollut. Niin pitkälle, että tunnen oloni aivan tyhmäksi pohdittuani kuukausi sitten erilaisia vaihtoehtoja siitä, miten The Book of Boba Fettissa ”täytyisi” olla kyse jostain ihan muusta kuin miltä pinnalta näyttää, tai että vähintäänkin Boban motivaatioiden täytyisi paljastua joksikin muuksi kuin pelkäksi haluksi ryhtyä rikollispomoksi. Mietin myös etukäteen, että jotain psykologisesti kiinnostavaa täytyisi olla tekeillä myös siinä, että Boba Fett nyt patsastelee kloonattuine kasvoineen niin ylväästi ilman kypärää, vaikka aikanaan hän teki uraa palkkio- ja tappohommissa nimenomaan henkilöllisyyden peittävän päähineensä suojissa.

Höpsis. Mistään tällaisesta ei ole tietoakaan.

The Book of Boba Fettin Boba on kyllä tosiaankin hyvin, hyvin erilainen kuin se Boba Fett, joka on pahistellut vuosien ajan Star Wars -tarinoissa. Vanha Boba oli armoton tappaja ja ikuinen yksinäinen susi, vaikka jonkinlaista kunniasääntöjen koodistoa hänet olikin yleensä kirjoitettu noudattamaan. Tämä uusi Boba kunnioittaa muita sensitiivisinä olentoina, pyrkii välttämään väkivaltaa ja selvästi välittää aidosti esimerkiksi toveristaan Fennec Shandista (Ming-na Wen), tavallaan myös uusina alamaisinaan näkemistään tatooinelaisista.

Se voisi olla jännittävää – mutta ei ole, koska sarja ei ole kiinnostunut käsittelemään sitä, miten tai miksi Boba nyt näin erilainen on.

Neljännessä jaksossa Boba sanoo Fennecille oppineensa perhearvoja vuosinaan tuskenien parissa, mutta tällaista kehitystä paremmaksi ihmiseksi ei nähty sarjan flashback-kohtauksissa. Pikemminkin The Book of Boba Fett antoi aiemmissa jaksoissa ymmärtää Boban toimineen silloin juuri samoin kuin tällöinkin. Hän muun muassa pelasti jo ensimmäisessä jaksossa epäröimättä tusken-lapsen hengen, vaikka oli silloin vangittuna heidän orjakseen ja vaikka tuo sama tusken-lapsi oli vain hetkeä aiemmin kiusannut häntä törkeästi. Hahmokehitystä sarjassa ei siis ole, on vain tämä uudenlainen Boba, jolla ei tunnu olevan mitään erityistä tekemistä aiemman Boban kanssa.

Oikeastaan meillä on tässä sarja, jossa aivan kaikki on juuri sitä miltä näyttää, jossa päähenkilön motivaatioita hädin tuskin edes käsitellään, ja jonka varsinaiset tapahtumatkin ovat sekä vähissä että ainakin tähän asti kenen tahansa ennalta nähtävissä. Otan esimerkiksi vaikka tämän viimeisimmän jakson: siitä suurin osa käytettiin sen näyttämiseen, kuinka Boba pelasti Fennecin hengen (kuten jo tiesimme hänen tehneen), kuinka kaksikko sitten kävi pöllimässä Boban avaruusaluksen takaisin Jabban palatsista (kuten tiesimme heidän välttämättä täytyneen tehdä) ja kuinka he päättivät parin nuotiokeskustelun myötä sekä ryhtyä työpariksi että valloittaa tuon palatsin itselleen (kuten olemme tähän mennessä jo nähneet heidän tehneen).

(Temuera Morrison ja Ming-na Wen tekevät varmasti sarjan pääosissa parhaansa, mutta heillä on kovin vähän tehtävää – eivätkä he kumpikaan ole näyttelijöinä tarpeeksi hyviä nyhjäisemään tunnetta tyhjästä.)

Turhauttavaa.

Erityisesti, koska The Book of Boba Fett ei mielestäni ollut susikakka idea syntyessään. Kaikkea muuta. Se tyly, mutta jollain tapaa silti salaperäisesti seestynyt Boba, joka The Mandalorianin kakkoskaudella nähtiin, oli monella tapaa kiinnostavinta, mitä tälle Star Wars -franchisen ehkä kiistanalaisimmalla suosikkihahmolla oli tehty pitkään aikaan. Siihen tuntui heti kätkeytyvän tarina, joka ansaitsi tulla jossain muodossa kerrotuksi. Kokonainen oma spinoff-sarja hänelle oli yllätys, mutta kiehtova sellainen, ja Morrison ja Wen tuntuivat Mando-jaksojen perusteella mainiolta parivaljakolta seurattavaksi. Sain myös sen käsityksen, että omapäisten melkein-indie-action-elokuviensa (mm. Desperado, Sin City) ohjaaja Robert Rodriguez olisi värvätty sarjan kippariksi tai pääohjaajaksi, joka tuntui sekin hyvältä idealta jo siksikin, että se lupasi kertomuksellisesti yhtenäistä otetta.

Myös tuo käsitykseni, niin kuin moni muukin tästä sarjasta, osoittautui vääräksi. Rodriguez on ohjannut osan sarjan jaksoista ja ilmeisesti jossain määrin osallistunut sen kehittelyyn, mutta kyllä The Book of Boba Fett on selvästi pikemminkin The Mandalorianin vaatimaton spinoff kuin omanlainen teoksensa. Se näyttää ja tuntuu samanlaiselta kuin Mando, siinä on samantapaisia ongelmia tarinallisen yhdentekevyyden ja dialogin onttouden kanssa, ja jatkuvan, mutta tuskallisen hitaasti etenevän juonesa vuoksi siitä puuttuu The Mandalorianissa näitä ongelmia tasapainottanut armelias jaksojen välinen vaihtelevuus.

The Book of Boba Fett on Jon Favreaun sarja, ja Jon Favreau ei ole kummoinenkaan tarinankertoja. Aivan kuin hänelle olisi annettu nämä työkalut, vaikka hän ei oikeasti lainkaan tiedä, mitä hänen niillä pitäisi tehdä. Ja tarkoitan tässä työkaluja sekä henkisessä mielessä (Star Wars -universumia leikkikenttänä ja sen hahmoista tällä kertaa Boba Fettiä) että konkreettisessa merkityksessä (innovatiivista The Volume -kuvausstudiota ja Disney-Lucasfilmin lippulaivasarjojen per-jakso-budjettia). Veikkaan, että tämän sarjan käsikirjoituksen ja tuotannon aikaan Favreaun Mando-työpari Dave Filoni – ihminen, jolla on ymmärrystä näistä työkaluista – on keskittynyt omiin Ahsoka- ja The Bad Batch -sarjoihinsa. Favreau on menestynyt studio-ohjaaja, mutta lähes niin kaukana auteur-taiteilijasta kuin mahdollista, ja soisin kernaasti hänen vetäytyvän piankin Star Warsista takaisin tekemään Disneylle rahaa digitoimalla sieluttomiksi cgi-animaatioiksi yhtiön vanhoja, aikanaan sielukkaita animaatioklassikkoja.

Pieni kehuosa väliin. Siinä, missä The Book of Boba Fettillä ei ole ainakaan tähän mennessä valitettavasti ollut juuri mitään sanottavaa Boba Fettistä, sillä on sentään ollut sanottavaa Tatooinesta.

Tatooinehan on Star Wars -franchisen riippakiviä: originaalileffan Luken näkökulman mukaan sen pitäisi olla galaksin pahin takapajula, mutta juuri tuon cinemaattisen klassikkoasemansa siivittämänä Star Wars -tarinoissa siellä ramppaavat yhtenään kaikki galaksin silmäätekevät. Useinkin olen miettinyt, että olisipa edes George Lucas itse malttanut sijoittaa Jedin paluussa Jabban hovin jonnekin muualle tai kirjoittaa prequeleissaan Anakinin syntymään jollekin muulle planeetalle, koska jo pelkän A New Hopen takia olisi jo tapahtunut se, miksi vaikkapa The Mandalorianissa on niin monta Tatooine-jaksoa tai Disney-aikaisissa SW-elokuvissa niin monta Tatooinea muistuttavaa planeettaa. Siksi, että aina tulee uusia tarinankertojia, jotka palavat halusta jäljentää originaalileffan ikonografiaa.

The Book of Boba Fettin ero lähes kaikkiin muihin Tatooine-tarinoihin on se, että tässä meillä on kerrankin kertomus, joka perustellusti tapahtuu Tatooinella. Boba jäi sarlaccin kuoppaan silloin aikanaan, ja koska hän nyt (tosin huonosti motivoidusti) tahtoo asettua aloilleen entisen isäntänsä Jabban paikalle, ei hän myöskään Tatooinelta lähde.

Niinpä sarjalla on ollut aikaa kuvata sitä, mitä Tatooinelle kuuluu tai miten siellä oikeastaan elellään. Ennen kaikkea se on ehtinyt esittää tuskenit, nuo Star Warsin intiaanit, tavallista paremmassa valossa. Se on myös ehtinyt ihan kelvollisesti pohdiskella, millaista valtataistelua mahdettaisiin käydä tuollaisella perähikiäplaneetalla tilanteessa, jossa Imperiumin romahtamisesta on vasta muutamia vuosia, jossa rakenteilla oleva Tasavalta tuskin on ehtinyt huomata moista perähikiää ja jossa planeettaa pitkään hallinnassaan pitäneiden huttien tilalle on ollut monta tarjokasta, muttei yhtään vahvaa voittajaa. Ja se on heitellyt ilmaan sellaisia tiedonmurusia kuin ”me olimme täällä jo silloin kun meret kuivuivat” (tarkistin, tämä on vanha Star Wars -fakta jo 1990-luvulta, joka ei vain ole jäänyt ainakaan minulle mieleen)!

Puhumattakaan sitten siitä, että juuri tämä sarja on voinut loogisesti palata vielä kerran jopa sarlaccin kuopalle, jonne sentään tietääkseni Luke Skywalkeria ei ole koskaan kehdattu uudelleen marssittaa. Tai vierailla A New Hopen poistetusta kohtauksesta tutulla Toschen asemalla tapaamassa siellä ohimennen Luken vanhat kaverit Fixer ja Camie, sillä, tosiaankin, jos nyt jossain, niin nimenomaan tässä Tatooine-tarinassa sekin tuntui ihan asiaankuuluvalta. Nostalgiakortin heiluttelua, tottakai, mutta siis tosiaankin juuri tässä tarinassa ilman päälleliimauksen makua.

Sarjan Tatooine-kuvastosta minulla on kerrassaan vain yksi kritiikki: sitä ihmeellistä monikätistä monsteria en olisi hiekkaplaneetan faunaan lisännyt.

Tätä kirjoittaessani The Book of Boba Fettiä on siis jäljellä kolme jaksoa. En sano optimistisesti, vaan realistisesti, että sillä on vielä juuri ja juuri aikaa ryhdistäytyä kertomaan, no, edes jonkinlainen tarina, joka hitaasta johdannosta huolimatta jää tuntumaan kertomisen arvoiselta.

Tai jos haluatte vielä uskoa tällaisiin tekijöiden vakuutteluihin tämän sarjan kohdalla: Ming-na Wen sanoi Radio Timesin äskettäisessä haastattelussa sarjan avautuvan uudessa valossa finaalijakson jälkeen.

Jos sarja ei ryhdistäydy ja finaalijakso ei ällistytä meitä kaikkia, tälle opukselle voi ennustaa pohjimmaista paikkaa Star Wars -sarjojen lähiaikoina nopeasti laajenevassa kirjastossa. Vaikka tämän kummallisen kertomuksettoman tarinan kertaalleen katsookin, sitä on todella vaikea erityisesti suositella kenellekään tässä vaiheessa, jossa Star Wars -katsottavasta ei ole pulaa.

Nimenomaan tätä kokonaiskuvaa katsoen – tänä tai ensi vuonna edessä ovat ainakin Obi-Wan, Andor, Ahsoka, The Bad Batchin kakkoskausi ja The Mandalorianin kolmoskausi – toivoa sopii, että tämä spinoff jää ainoaksi lajiaan myös tyylillisesti. Toinen julkistettu Mando-spinoff Rangers of the New Republic onkin nimittäin jo ideana hyllytetty. Mando itse olkoon jatkossakin sellainen kuin on ollut tähän asti, mutta sitä myöten tätä muottia on noudatettu ihan riittävästi, ja muiden Star Wars -sarjojen olisi syytä näyttää ja tuntua toisenlaisilta.

Tällaisenaan The Book of Boba Fettin ongelmiin kuuluu nimittäin sekin, että se ottaa itsensä aivan liian vakavasti suhteessa juonen höpsöyteen. Mietin jopa, että se olisi ehkä kannattanut kirjoittaa ja toteuttaa komediaksi. Eikö nimittäin ole ihan vain rehellisen koomista, että Boba on ensimmäisestä jaksosta alkaen patsastellut rikollispomona pitkin Tatooinea vaatien kaikkia tunnustamaan hänet johtajakseen, mutta jaksojen edetessä on paljastunut, että hänen rikollisjenginsä on aluksi koostunut kokonaisuudessaan Fennec Shandista ja kahdesta gamorrealaisesta sikavartijasta? Tietääkö tämä sarja oikeastaan, että sen päähenkilö ei tunnu tietävän yhtään, mitä tekee?

Tulevista sarjoista Obi-Wan ja Andor eivät ole The Mandalorianin spinoffeja. Ne tietysti sijoittuvatkin toiseen aikakauteen (episodien III ja ja IV väliin), mutta tarkoitan toiveellani erilaisuudesta sitäkin enemmän sitä, että niillä on toiset käsikirjoittajat ja toiset ohjaajat. Ahsoka ponnistaa noita suoremmin tästä samasta Mando-perheestä josta Boba Fettkin, mutta se taas on ”Favreau-sarjaa” enemmän ”Filoni-sarja” ja todennäköisesti tarinallisestikin enemmän piirrossarja Rebelsin jatko kuin Mandon sivutuote.

Toivon, että nämä kaikki, samoin kuin vielä myöhemmin tekeillä olevat sarjat kuten salaperäinen The Acolyte, eroavat The Mandalorianista ja The Book of Boba Fettistä vaikkapa kerrontatavaltaan, visuaaliselta tyyliltään tai rytmiltään. Hemmetti, minulle kyllä kelpaisi jossain vaiheessa se Star Wars -komediakin (vaikka mikään näistä edellä mainituista ei kyllä taida sellainen olla). En edes panisi pahakseni, vaikka jokin näistä osoittautuisi ”onks se hyvä” -asteikolla lopulta vielä The Book of Boba Fettiä epäonnistuneemmaksi, jos se tapahtuisi kunniakkaasti jotain uutta ja yllätyksellistä yrittäen.

The Book of Boba Fettissä ei ole kyse siitä miltä näyttää, ja pian selviää, mistä sitten on

Posted on by
4

Hyvää joulua! The Book of Boba Fett alkaa.

Asiat eivät liity aivan toisiinsa, mutta melkein. Boba Fettin oman sarjan ensimmäisen jakson ensi-iltapäivä on Disney+:ssa keskiviikkona 29. joulukuuta.

Odotettavissa on seitsemän jaksoa, joissa… niin… joissa tapahtuu jotain.

Joulupyhien The Book of Boba Fett -spekulaatioista hehkeimmät voi halutessaan nostaa siitä, mikä sarjan juju oikeastaan on. Tässä kirjoituksessa tarjoan joitakin spoilaamattomia aineksia pohdintoihin.

The Book of Boba Fett -sarjan mainonta ja markkinointi alkoi vasta tässä lähimmän kuukauden aikana, mutta sen aikana olemme voineet nähdä ihan perinteisen muotoisia trailereita ja tv-spotteja. Kuten nyt vaikkapa tuon yllä olevan. Sen perusteella The Book of Boba Fett kertoo Jedin paluun jälkeisen Boba Fettin (Temuera Morrison) vaiheista rakentaa uutta uraa ja elämää palkkionmetsästäjä-vuosien jälkeen, kuten The Mandalorianin kakkoskauden loppuyllärissä väläytettiinkin. Jabba Huttin entisellä valtaistuimella istuen Boba vaikuttaa tavoittelevan uutta asemaa jonkinlaisena galaktisena mafiosona. Lisäksi on paljastettu, että sarja fläshbäckäilee myös sarlaccin kidasta selviytymisen jälkeisiin aikoihin (Jedin paluun ja The Mandalorianin välissä oli toki useita vuosia).

Paitsi että The Hollywood Reporterin mukaan kaikki tähän asti nähty on peräisin sarjan ensimmäisistä minuuteista. ”Emme voi käyttää ensimmäisen jakson jälkimmäistä puolta, koska se paljastaisi liikaa”, sarjan pääohjaaja ja toinen showrunner Robert Rodriguez sanoo.

Se on melkoinen väite. ”Ensimmäiset minuutit” lienee vähän liioittelua, sillä mainoksissa nähdään kuitenkin selvästi otteita useista eri kohtauksista – mutta kohtauksista, joiden olisi aivan hyvin voinut kuvitella ajoittuvan eri puolille sarjaa. Pääpointti tulee selväksi: mainonta on poimittu sarjan ensimmäisen jakson alkupuolelta, eikä mainonnan perusteella todennäköisesti ole nähtävissä, millainen sarja itse asiassa on tai mistä se ihan oikeasti kertoo. Rodriguez niin ikään vihjailee samassa haastattelussa kryptisiä käyttäen metaforaa siitä, millaiset värit tuntuvat Star Wars -franchisessa turvallisilta ja mitkä niistä turvallisista he halusivat vaihtaa ”vaarallisiin”, ja sanoo, että sarjan katsojalle ”tulee olemaan selvää”, mitä hän tarkoittaa.

Tämä on minusta valtavan jännittävää ja hauskaakin. Tieto on nyt oikeasti piilossa esimerkiksi minulta: en ole nyt tarpeeksi hyvin perillä voidakseni sanoa, etteikö jossain Redditin uumenissa joku vuotaja olisi paljastanut kaiken, mutta ainakaan kovin pinnalla SW-nettiskenessä huhut eivät liiku. Ja miksipä liikkuisivatkaan, sillä 1) tämäkin sarja on kuvattu suurimmaksi osaksi The Volumessa eli virtuaalistudiossa, vain rajatun tekijäjoukon nähtävillä ja 2) siellä tapahtuvien kuvausten pitämistä hys-hys-tasolla on hiottu hyväksi harjoituksen kautta, kuten vaikka The Mandalorianin yllätyskäänteet ovat osoittaneet. Itse asiassa tässä on kyseessä sarja, jonka kuvauksissakin suuri osa sen tekijöistä, mukaan lukien Fennec Shandia esittävä toinen pääosanäyttelijä Ming-na Wen, luulivat aluksi tekeillä olevan Boba Fett -sarjan sijaan The Mandalorianin kolmoskauden.

Mistä The Book of Boba Fettissä sitten oikeastaan voisi olla kyse? Tarjoan kolme ehdotusta (joilla taitaa tosin olla eräitä ali-ehdotuksia).

Ehdotus yksi: Muistakaamme tosiaan The Mandalorian!

”Baby Yodan” olemassaolo onnistuttiin aikanaan ihmeen kaupalla salaamaan kaikelta julkisuudelta ensimmäisen jakson ensiesitykseen asti, ja samalla siis salaisuudeksi jäi markkinoinnissa senkin sarjan varsinainen high concept: ”palkkionmetsästäjä huolehtii erityisestä lapsesta”.

Voisiko The Book of Boba Fettin high concept perustua samaan tapaan johonkin hahmoon – uuteen tai vanhaan – jonka rooli sarjassa on keskeinen, mutta jonka osuus on haluttu jättää ennen esityksiä salaisuudeksi?

Tämä on hyvin mahdollista, mutta ilmeisin vaihtoehto kai sentään kuitenkin on poissa pöydältä. Boba Fettillä voisi oikein hyvin olla tähän asti kaanonissa paljastumaton perhe tai lapsi, ja Star Wars -tarinoissa on usein kyse perheestä, ja piinkova palkkionmetsästäjä Boba Fett isänä tai isähahmona olisi voinut hyvinkin olla sekä uskottava että kiinnostava konsepti Boba-tarinan pääideaksi. Mutta eiköhän sentään juuri se konsepti ole The Mandalorianissa käytetty. Ja sehän tietysti johtuu siitä, että ensimmäisellä kaudellaan The Mandalorianin aluksi nimetön päähenkilö oli aika pitkälle Boba Fett olematta Boba Fett.

Mutta ellei lapsi, niin ehkä sitten vanhus! Boba Fettin oma isä on tietenkin kuollut, mutta voisiko jostain aiempien Star Wars -kertomusten syövereistä löytyä joku, joka sopisi Boban tarinaan keskeiseksi katalyytiksi? Kun mietin tätä vaihtoehtoa, alkaa yksi nimi nousta mieleeni muita mahdollisempana: kloonisotilas komentaja Rex.

Vanhentunut Rex Rebels-sarjassa.

Rex on siis tuo The Clone Warsin, Rebelsin ja The Bad Batchin tärkeä sivuhenkilö, joka ainakin puolivirallisen kaanonin mukaan on retconnattu myös Jedin paluussa Endorilla nähtäväksi parrakkaaksi kapinalliseksi. Jedin paluu -tempun perusteella Rex on ollut nopeutetusta ikääntymisestään ja rankasta elämästään huolimatta elossa vielä suhteellisen vähän aikaa ennen nyt nähtävän sarjan tapahtumia, ja hänen kuolemaansa ei siis todellakaan ole näytetty.

In universe Rex on klooni samasta Jango Fettin perimästä kuin Bobakin, mutta ikääntymiseltään muunneltu ja elämänurallaan aivan toisenlaisen polun ottanut vannoutunut imperiaalisen sorron vastustaja. Universumin ulkopuolella Rex on Dave Filonin, The Book of Boba Fettinkin showrunnerin, omia luomuksia ja lempihahmoja. Kuten tiedämme vaikkapa tulevan Ahsoka-sarjan perusteella, Filonin tämän hetken tavoitteissa korkealla ovat Star Wars -animaatioiden ja -näyteltyjen kertomusten maailmojen yhä syvempi yhteensovittaminen.

Mutta tämä ei siis ole minkään sortin huhu – vain minun veikkaukseni ehdotukseksi yksi.

Ehdotus kaksi: Mitä Boba duunaa?

Olemme tietysti kaikki kovasti tietävinämme, kuka Boba Fett on: palkkionmetsästäjä, kovin kaikista. Ehkä jollain tapaa kunniantuntoinen sellainen, mutta ei missään mikään oikeamielisten sankari. Perinteisessä Star Wars -tarinankerronnassa, ja ehdottomasti Disney-omistuksen aikaa edeltäneessä expanded universessa, hän on suorastaan pahis. The Mandalorianissakin hän panee stormtroopereita kylmäksi kylmäävällä tehokkuudella. Ming-na Wen sanoi itse asiassa tästä eräässä haastattelussa mainiosti: ”Not that they’re the bad guys. They’re not that good either.”

Tosiasiassa emme kuitenkaan nimenomaan tässä nykyisessä kaanonissa juurikaan tunne Boba Fettiä aikuisena henkilönä maskinsa takaa. The Clone Warsissa nähtyjen nuoruusvaiheiden jälkeen Boba on harjoittanut ammattiaan sarjakuvissa ja tietenkin Imperiumin vastaiskussa ja Jedin paluussa, mutta rohkenen väittää, että todellinen draamallisesti kiinnostava henkilöhahmo kypärän alta paljastui nimenomaan vasta The Mandalorianin toisella tuotantokaudella vuosi sitten. Tähän viittaa myös Robert Rodriguez THR:n haastattelussa, ja on aivan oikeassa sanoessaan, että tämän vuoksi The Book of Boba Fett on ainutlaatuisessa asemassa kertoessaan hahmosta, joka on kyllä tunnettu ja rakastettu, mutta kuitenkin hahmona itse asiassa varsin tuntematon.

Josta pääsemme ehdotukseeni numero kaksi. Jos minä spekuloisin, mitä The Mandalorianissa nähty Boba itse asiassa haluaa, kumpikaan kahdesta spekulaatiostani ei olisi ”ryhtyä galaktiseksi mafiosoksi”, mitä kertomusta mainonta ehdottaa sarjan kertovan. The Mandalorianin Boba tuntuu jollain tapaa filosofisemmalta.

Temuera Morrison Boba Fettinä The Mandalorianin toisella tuotantokaudella.

Ensimmäinen ajatukseni olisi, että kuolemalta täpärästi pelastunut ja toisten käskyläisenä toimivan palkkionmetsästäjän hommiin ilmeisen leipääntynyt Boba haluaisi todennäköisemmin tehdä hyvää kuin pahaa. Ehkä hän haluaisi esimerkiksi yhdistää Tatooinen takapajulan kahinoivat asukkaat kohti kauniimpaa tulevaisuutta. Boballahan on siteitä paitsi Tatooinea pitkään hallinneisiin hutteihin, tämän sarjan trailerien perusteella myös tusken-hiekkakansaan. Toki voi olla, että Boban aikeet eivät tässä aivan täysin altruistiset olisi, vaan hän haluaisi kenties ryhtyä yhtenäistämänsä joukon johtajaksi, mutta yhtä kaikki, epäilisin Boban päämotivaatioksi jotain muuta kuin rikollista rahan ansaintaa.

Toinen ajatukseni puolestaan olisi, että jos Boba sen sijaan haluaisi tehdä hyvän sijaan pahaa, hänen varsinainen tavoitteensa saattaisi olla kriminaalien komentamisen sijaan silkka kosto. Sarlaccin kidassa oli epäilemättä epämiellyttävää, ja Star Wars -saagassa Boba Fett on vanhastaan kuvattu pitkävihaisena. Ja miten sarlaccin kitaan Jedin paluussa päädyttiinkään? No, itse asiassa käsikirjoittajien George Lucasin ja Lawrence Kasdanin häpeäksi melkein vahingossa, mutta kyllähän hänet sinne loppujen lopuksi laukaisi Han Solo.

Jos Boba todella haluaisikin lähteä jahtaamaan Hania – joka, muistattehan, on tässä kaanonin hetkessä tietenkin täysin elossa ja vasta muutaman vuoden ikäisen Ben-pojan onnellinen isä – olisi siinä todellakin high concept, jonka Lucasfilm olisi halunnut pitää meiltä katsojilta yllätyksenä.

Mutta, muistutan tästäkin: tämä on siis niin ikään vain minun heittoni.

Ehdotus kolme: Mikä ihmeen kirja?

Tämä kolmas ehdotus on pikemminkin kerronnallinen kuin juonellinen. Ydinajatukseni tässä liittyy sarjan nimeen: The Book of Boba Fett. Miten niin ”The Book”, miksei yksinkertaisesti vain Boba Fett? Etenkin galaksissa, jossa kirjoja ei itse asiassa ole nähty juuri milloinkaan muulloin kuin muinaisten jedien jäämistössä The Last Jedissä…

Minun päässäni otsikko on koko ajan kuulostanut muistelmilta. Entäpä siis jos The Book of Boba Fett on itse asiassa vain kehystarinanaan kertomus Temuera Morrisonin esittämän Boba Fettin vaiheista The Mandalorianin aikoihin? Sen markkinointikin on nimittäin jo paljastanut, että sarjassa käsitellään Jedin paluun ja The Mandalorianin välisiä vuosia.

Vaan entäpä jos huomattava, ellei suorastaan suurin, osa sarjan sisällöstä itse asiassa onkin flashbackeja, ja myös Boban elämän hyvin paljon varhaisempiin vaiheisiin? Tällöin se, mitä meille ei haluta mainonnassa paljastaa, olisi paitsi tämä tosiasia flashback-rakenteisesta sarjasta, myös esimerkiksi nuoremman Boba Fettin näyttelijä. Olisiko se sitten roolissa nuorena poikana nähty Daniel Logan vai joku muu, jäisi sarjan edetessä nähtäväksi. Tämä myös osaltaan selittäisi tuota Ming-na Wenin ihmeellistä kertomusta siitä, ettei hän aluksi tiennyt olevansa kokonaisen uuden sarjan toisessa pääosassa: jospa se johtui siitä, ettei hänellä lopulta olekaan niin paljon kohtauksia, etteikö niitä olisi voinut luullakin The Mandalorianin kolmoskauden tapahtumiksi.

Tämän kolmannen ehdotukseni jatkoksi on tosin hyvä todeta, että sarjan nimen on toki mahdollista perustua tällaiseen ”kokonaiskatsaukseen” Boban elämästä ja sarjan on mahdollista sisältää ikään kuin mausteeksi myös flashbackeja, vaikka Temuera Morrisonin näköinen vanhentunut Boba Fett sen pääosassa olisikin. Ja tällöin tämä kerronnallinen idea on luonnollisesti mahdollista yhdistää jompaan kumpaan edellisistä spekulaatioista tai ihan johonkin muuhun kantavaan juoni-ideaan.

Mutta tämä, korostan taas, on tosiaankin edelleen vain minun veikkaukseni.

Näiden spekulaatioideni perään voin vielä todeta varmemmin totuudelliset ainekset, jotka The Book of Boba Fettin keitossa killuvat.

The Book of Boba Fettiä kutsuttiin tuotannossa The Mandalorian 2.5:ksi ja sen jaksojen tuotantonumerot oli numeroitu alkaen kolmosella, siis ikään kuin tehtäisiin Mandon kolmoskautta. On epäselvää, johtuiko tämäkin vain siitä, että Boban oman sarjan koko tekeillä olemista haluttiin salata viime vuoden joulukuuhun asti, jolloin se paljastui Mandon kakkoskauden päätösjakson loppuyllärinä. Mutta ellei se johtunut vain siitä, 2.5-lempinimi kertonee, että vähintään sarjan tyyli, elleivät sitten tapahtumatkin, liippaa hyvin läheltä The Mandaloriania.

Lisäksi vielä tuolloin vuosi sitten tekeillä piti olla myös sarja The Rangers of the New Republic, jonka oli tarkoitus olla event series, joka yhdistäisi The Mandalorianin, The Book of Boba Fettin ja Ahsokan tapahtumia. Sittemmin Rangers on jo hylätty kokonaan, vähintään osittain ellei yksinomaan siksi, että sarjaan keskeiseen rooliin kaavaillun hahmon Cara Dunen näyttelijä Gina Carano hankki itselleen alkuvuodesta internet-uholla potkut Star Wars -hommista. The Book of Boba Fettin kohdalla mainitsen tämän siksi, että Rangers-sarjaan kaavaillut juoni-ideat ovat täten Filonin ja kumppaneiden harkittavissa käytettäväksi näissä muissa sarjoissa.

Ja tietenkin vielä tämä: The Book of Boba Fett ei missään nimessä ole ensimmäinen kerta kuluneiden 10 vuoden aikana, kun Disney-Lucasfilm yrittää kertoa Boba Fett -tarinaa.

Lucasfilmiltä ei ole koskaan aivan täysin virallisesti vahvistettu tätä, mutta yleinen käsitys on, että kun jatko-osatrilogiaa tuottamaan ryhtynyt uusi Lucasfilm ryhtyi (Lucasin itsensä ehdotuksesta) kovaa vauhtia suunnittelemaan myös hahmojen sooloelokuvia, ensimmäisten tulille pantujen projektien joukossa olivat paitsi toteutunut Han Solo -elokuva, myös Boba Fett -elokuva. Edelleen yleisen käsityksen mukaan Boba-elokuvan ohjaajaksi oli vuonna 2014 jonkin aikaa kiinnitetty Josh Trank ja käsikirjoittajaksi Simon Kinberg – joka tosin ihan äskettäin kiisti koskaan kirjoittaneensa Boba-elokuvan käsikirjoitusta, mutta ainakin oma pääni sanoo, että tämähän on totta, jos ja kun koskaan ei päästy varsinaisen käsikirjoituksen ensimmäisenkään version valmistumiseen asti. Boba-elokuvasta liikkui huhuja vielä vuonna 2017, jolloin sen juoni-idean kerrottiin olevan useiden palkkionmetsästäjien ”yhteinen seikkailu”, mutta jos tämä oli totta, sen jälkeen se varmaankin hävisi firman sisällä The Mandalorian -projektille – kunnes hahmo saikin uuden jalansijan juuri sen kautta. Joka tapauksessa: ideoita Boba-tarinaksi on siis kehitelty jo moneen otteeseen.

Kaiken kaikkiaan: Odotan tältä seitsemän jakson sarjalta suuria. Boba Fett oli nuorempana omiakin henkilökohtaisia suosikkihahmojani, ja olen käsitellyt suhdettani hahmoon tässä blogissakin ainakin Jeremy Bullochin Suomen-vierailuun liittyvässä kirjoituksessa, joka muuten on omia suosikkejani tämän blogin merkinnöistäni.

Itse asiassa voisi hyvin sanoa, että minä, kuten moni muukin, olen odottanut juuri The Book of Boba Fettiä jo hyvin pitkään.

Hayden Christensen palaa ensi vuonna muuttuneeseen Star Wars -maailmaan

Posted on by
Vastaus

Ei riitä, että Hayden Christensen on mukana Obi-Wan-sarjassa (kuten kerrottiin jo melkein vuosi sitten). The Hollywood Reporterin mukaan hän on mukana myös Ahsoka-sarjassa.

Se siis tarkoittaa, että Darth Vader tai Anakin Skywalker tai molemmat nähdään jopa kahdessa tulevassa näytellyssä Star Wars -tarinassa. Vaikka Christensenin paluu ei siis enää ole niin suuri uutinen kuten se oli vuosi sitten, on siitä silti mahdollista annostella pari aasinsiltaa kertomaan, millainen on Star Warsin tulevaisuus ensi vuodesta alkaen, josta onkin tulossa yksi franchisen hurjimmista vuosista koskaan. Näin kävi ilmeisesti vähän sattumaltakin, Solon floppauksen ja episodi IX:n ensi-illan jälkeisen tuumaustauon sekä koronapandemian aiheuttamien viivästysten myötä, mutta tämän vuoden joulukuun lopusta alkaen uusia sarjoja (ja elokuviakin) alkaa tipahdella nähtävillemme ihan tulvaksi asti.

Teksti jatkuu joulukuun Boba Fett -sarjan julisteen alla ja on täysin spekulatiivinen – ei huhuihin perustuvia spoilereita tulevista sarjoista.

Ensin siis muistutus. Julkistettujen ja voimassa olevien tietojen mukaanhan tulossa on siis kaikkea tätä:

  • The Book of Boba Fett -sarja eli The Mandalorianin spinoff: esitetään Disney+:lla alkaen 29.12.2021
  • Obi-Wan Kenobi -sarja: kuvaukset olivat tänä vuonna, esitetään ensi vuonna 2022
  • Andor-sarjan 1. kausi: kuvaukset olivat tänä vuonna, esitetään ensi vuonna 2022
  • The Bad Batch -animaatiosarjan 2. kausi: esitetään ensi vuonna 2022
  • The Mandalorian -sarjan 3. kausi: kuvaukset ovat parhaillaan meneillään, joten olisiko tämänkin esitysaika vielä vuoden 2022 lopulla?
  • Ahsoka-sarja: THR:n tämänpäiväisen uutisen mukaan ”tuotanto” alkaa ensi vuoden alussa, kenties siis jo varsinaiset kuvaukset tästäkin
  • Rogue Squadron -elokuva: ensi-ilta joulukuussa 2023
  • The Acolyte -sarja: esituotantovaiheessa
  • Lando-sarja: esituotantovaiheessa
  • Rangers of the New Republic: julkistettu siinä missä kaikki nämä muutkin, mutta saattaa jäädä jopa toteuttamatta liittyen Gina Caranon potkuihin eli Cara Dunen hahmon puuttuessa rosterista
  • Taika Waititin, Kevin Feigen ja Rian Johnsonin erilliset ja eri aikoina julkistetut elokuvaprojektit

Eikä tässä siis vielä listattu huhuttuja juttuja, kuten jatko-osatrilogian Finnin (John Boyega) omaa sarjaa. The Hollywood Reporter mainitsi syyskuisessa artikkelissaan tulossa olevan ”11 Star Wars -sarjaa seuraavien vuosien aikana”, ja edellä luetelluista minä lasken julkistettujen hankkeiden lukumääräksi yhdeksän – tosin voi olla, että THR tai sen lähteet vain laskevat jotenkin toisin, esimerkiksi laskemalla varmuudella useamman tuotantokauden pituisiksi tarkoitetut sarjat eli Andorin ja The Mandalorianin kahdesti.

Mutta siis onhan noita kyllä.

Hayden Christensen ja Ewan McGregor edellisellä kerralla: Sithin koston (2005) loppu.

Obi-Wan Kenobi -sarjaa on jo hyvissä ajoin ennakkomarkkinoitu ”vuosisadan uusintamatsina” eli Obi-Wanin (Ewan McGregor) ja Darth Vaderin (Hayden Christensen) uutena kohtaamisena. Sikäli kuin sellainen ottelu kaanoniin mahtuu, on se ilman muuta ja ymmärrettävästi vastustamaton megatapahtuma niin monille faneille, sarjan tekijöille kuin Lucasfilmille bisnes-mielessäkin.

Ja kyllä kai se jotenkuten kaanoniin mahtuukin. George Lucas aivan epäilemättä tarkoitti Sithin koston lopputaistelun olleen Obi-Wanin ja Vaderin ainoa edellinen kohtaaminen ennen heidän viimeistä kamppailuaan Kuolemantähdellä originaalileffassa, mutta saman Lucasin 1970-luvun elokuvan repliikit eivät mitenkään estä sitä, etteikö valomiekkaa olisi voitu taittaa välissäkin. Vaderin mutina itselleen ”A presence I haven’t felt since…” jää sopivasti kesken paljastamatta, missä tai milloin musta lordi entisen opettajansa läsnäolon viimeksi tunsi. Vaderin lausahduksen vanhalle Benille, ”When I left you, I was but the learner; now I am the master”, taas voi halutessaan jopa tulkita siten, että Obi-Wan-sarjan kohtaaminen tarvitaan, koska Sithin kostossa se on kirjaimellisesti Obi-Wan, joka jätti Vaderin taakseen, eikä toisinpäin. (Kanonisesti oleellista on vain, että Vader ei saa saada elokuvien välissä selville Obi-Wanin piilopaikkaplaneettaa, eikä etenkään Luken olemassaoloa.)

Obi-Wan Kenobi -sarjaan liittyy tietysti paljon avoimia kysymyksiä, mutta Hayden Christenseniä ajateltaessa niistä päällimmäinen on kysymys siitä, nähdäänkö sarjassa vain Vader vai kenties myös Anakin. Sarja sijoittuu aikaan 10 vuotta Sithin koston jälkeen, mutta kun siinä nyt selvästi käsitellään Obi-Wanin omaa tragediaa eli hänen epäonnistumistaan Anakinin kanssa, olisi enemmän kuin loogista ja draamallisestikin herkullista nähdä siinä myös digitaalisilla nuoruudenlähteillä aikaansaatuja flashback-kohtauksia niihin onnellisempiin aikoihin, jolloin Anakin vielä oli Obi-Wanin hyvä oppilas ja muutenkin kuin veli ikään.

Minusta Anakin-fläsärit myös selittäisivät parhaiten sen, miksi juuri Christensen itse tosiaankin palaa rooliinsa, vaikka toki myös Vader voidaan sarjan aikana ilman mustaa kypäräänsä nähdä. Muistattehan, että vielä vain viisi-kuusi vuotta sitten Rogue Onessa Vaderia näyttelemään kelpasi joku-stuntti-vain -tyyppinen talentti – tosin kyllä pienempään rooliinkin.

Toinen Darth Vaderin kahdesta näyttäytymisestä Rogue Onessa (2016): tämä ei ollut Hayden Christensen.

Mutta jos Obi-Wan Kenobi -sarjan pääpaino Anakin/Vader-akselilla täytyykin olla Vaderissa, niin Ahsoka-sarja on tässä mielessä kokonaan toista maata.

Ahsoka on siis sekin näytelty sarja, jossa The Clone Wars – ja Rebels-animaatioissa pitkän uran tehnyttä rakastettua Ahsoka Tanon hahmoa tulkitsee Rosario Dawson, kuten jo yhdessä The Mandalorianin kakkoskauden jaksoista. Se myös sijoittuu The Mandalorianin aikoihin eli viitisen vuotta Jedin paluun jälkeen, ja tuon The Mandalorian -jakson vihjeen perusteella turvallinen veikkaus on, että sarjan pääjuoni liittyisi Rebelsin lopussa kadonneiden Ezran ja suuramiraali Thrawnin etsintään.

Siinä kaukaisen galaksin historian vaiheessa Darth Vader, kuten myös Anakin Skywalker, on ehdottomasti ja peruuttamattoman kanonisesti kuollut. Obi-Wan-sarjaan luvatun vuosisadan uusintamatsin verrokkikohtaus Ahsokan ja Vaderin välillä, siis entisen oppilaan kohtaaminen Vaderiksi kääntyneen Anakinin kanssa, on sitä paitsi jo nähty Rebels-piirrossarjan toisella kaudella.

Tästä seuraa käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Joko Hayden Christensen nähdään Ahsokassa nimenomaan nuorena Anakinina flashback-kohtauksissa – tai sarjan nykyhetkessä Voima-haamu-Anakinina, joka pitää yhteyttä entiseen oppilaaseensa rajan takaa.

Ahsoka Tano, Anakinin aiempi padawan, aikuisena ja Rosario Dawsonin kasvoilla.

Jälkimmäinen vaihtoehto on mittaamattomasti kutkuttavampi. Anakin Skywalkerin kuolemanjälkeiset teot ovat nimittäin Star Wars -kertomusten suurimpia mustia pisteitä. Ne ovat samaa tasoa kuin Yodan rotu, johon ei ennen The Mandaloriania kerrassaan kukaan ollut saanut koskea: kiinnostavia ja ilmeisiä kysymysmerkkejä, joita ei vain ole tarinoissa käsitelty.

Jedin paluun loppu kertoi jokaiselle katsojalle jo vuonna 1983 selvästi, että Anakin tosiaankin pelastui ennen kuolemaansa haamuilemaan Benin ja Yodan seuraan. Lucasin special editionien myöhemmät iteraatiot vieläpä täsmensivät, että haamu otti itselleen nuoren Hayden-Anakinin kasvot. Näin, vaikka prequeleissaan Lucas teki lucasmaisella tavalla epäselvän selväksi, että jedit eivät itse asiassa ennen Beniä ja Yodaa osanneet ”kadota kuollessaan” eli säilyttää tietoisuuttaan yhtyessään elävään Voimaan. (Lucasfilm-lähde Pablo Hidalgo on joskus netissä kertonut Lucasin itsensä tarjonneen tähän ristiriitaan selitykseksi, että Anakin sai ”apua toiselta puolelta” eli ilmeisesti juuri Beniltä ja Yodalta.)

Koska Ben ja Yoda siis kykenevät Star Wars -tarinoissa palaamaan juttelemaan Luken kanssa, kaiken järjen mukaan Anakin, joka ei ehtinyt tehdä niin elämänsä aikana, olisi tehnyt samoin. Yhtä lailla kaiken järjen mukaan Anakinilla olisi ollut paljon sanottavaa – ja anteeksipyydettävää! – myös tyttärelleen. Joitakin viittauksia tällaisiin käytyihin keskusteluihin löytyykin vuosikymmenten varrella kertyneistä Star Wars -kertomuksista, ja joissain 1980-luvun sarjakuvissa jokin tällainen keskustelu jopa nähdään, mutta sen verran harvassa ja syvälle historiaan uponneissa saagan alaviitteissä ne ovat, että pidän selvänä, että tämä on tosiaankin alue, johon George Lucas itse kielsi oheistarinoiden kertojia koskemasta.

Mutta tänä päivänä tuottaja-kirjoittaja-showrunner Dave Filonilla onkin lupa koskea jopa siihen Yodan rotuun, kuten The Mandalorianissa on nähty – eikä Lucas toki virallisesti enää itse Star Wars -tarinoita omistakaan, vaikka eräitä hänen linjauksiaan on yhtiössä edelleen kunnioitettu. Jos taas minulta kysyttäisiin Star Wars-tarina-aihioita, joita kaikkein eniten haluaisin nähdä ja joita en olisi koskaan kuvitellut ainakaan näyteltyinä elokuvattuina kohtauksina näkeväni, niin Anakin Skywalker ottamassa kantaa tekoihinsa Darth Vaderina saattaisi hyvinkin olla jopa listan ensimmäisellä sijalla.

Harvinainen kohtaus, jossa Anakin Skywalkerin haamu (oikealla, Sebastian Shawn kasvoilla) keskustelee Luke Skywalkerin kanssa Jedin paluun jälkeen. Ote Marvelin Star Wars -sarjakuvalehdestä #90 (1985).

Samaan aikaan on pakko huomauttaa, että niin paljon kuin olen tällaisen kohtauksen kiinnostunut näkemään, niin suuri sääli on, että se näyttäisi tapahtuvan vasta nyt.

Jatko-osatrilogiassa oli kaikki perustellut ainekset käsitellä Anakin Skywalkerin haamun tekemisiä. Olihan Anakin vanhasta näkökulmasta episodinumeroidun Star Wars -saagan keskushenkilö, ja olihan sen jatkoksi kirjoitettuun uuteen trilogiaan sijoitettu keskeiseksi henkilöhahmoksi Ben Solo / Kylo Ren, joka ihannoi nimenomaan hänen pahis-identiteettiään Darth Vaderia. Olipa vielä trilogian avausosan nimikin The Force Awakens, jonka keskellä myös jännittävä ”Forceback-kohtaus” antoi ymmärtää Voiman tai sen kautta operoivien haamujen näyttäytyvän tämän trilogian aikana vielä selvästi.

Mutta ei: ainoa pihaus, mikä Anakinista kuultiin, olivat muutamat sanat Reylle The Rise of Skywalkerin lopussa muiden jedien joukossa. Ne sanat toki lausui juuri Hayden Christensen, mutta siinä kohtauksessa kuultiin muitakin jedejä – sellaisiakin, jotka tiettävästi kaanonin mukaan eivät edes haamuile samalla konkretian tasolla kuin Anakin olisi voinut. Minäkin kirjoitin jatko-osatrilogian vuosina useaan kertaan tässä blogissa siihen tapaan, että Anakinin olisi tarinallisesti suorastaan välttämätöntä olla mukana viimeistään saagan päätösosassa, vaikka en ulkoelokuvallisista syistä uskonutkaan niin tapahtuvan.

Ulkoelokuvallisilla syillä tarkoitin pitkälti nimenomaan sitä, että Anakinin olisi pitänyt näyttää Hayden Christenseniltä. Disney-Lucasfilmille oli etenkin The Force Awakensissa, mutta myös muissa tähänastisissa uusissa elokuvissaan hyvin tärkeää näyttää Star Warsin palanneen sekä ”perinteisenä” että ”modernina”, mutta yhtä kaikki siis erilaisena kuin Lucasin prequeleissa. Tästä sinänsä ymmärrettävästä periaatteesta, yhdistettynä elokuvien tuotantojen välillä kuluneisiin vuosiin, seurasi valitettavasti osaltaan se, että vaikka episodielokuvat I-IX periaatteessa ihan kelpo jatkumon muodostavatkin, ovat kaikki kolme trilogiaa tavallaan myös toisistaan erillisempiä kuin ne hyvässä maailmassa voisivat olla. Ne ovat ja tuntuvat eri ihmisten eri aikoina tekemiltä, eivätkä edes kaikki niiden yhteiset hahmot tunnu pelkkien elokuvien perusteella täysin samoilta. Rakennuspalikat prequelien, originaalien ja sequelien välille jäivät kerrottavaksi oheistarinoissa jos sielläkään.

Sitä en siis todellakaan tiedä, kävikö missään tarinaideoinnin vaiheissa vakavasti edes esillä vaihtoehto käyttää Hayden Christensenin tulkitsemaa Anakin Skywalkeria jossain jatko-osatrilogian aikana. Mutta uskon, että vielä vain muutama vuosi sitten Christensenin kasvot valkokankaalla olisivat olleet aivan liian konkreettinen kytkentä suuren yleisön karsastamiin prequeleihin.

Concept artist Ian McCaigin näkemys Anakinin ja Vaderin välillä vaiheilevasta Voima-haamusta The Force Awakensin villeistä ideointisessioista. Kuva kirjasta The Art of The Force Awakens.

Voi olla, että tärkein ero Obi-Wan Kenobin ja Ahsokan sekä jatko-osatrilogian välillä onkin juuri se, että nämä tulevat tarinat ovat ”vain” telkkaria. Vaikka sarjat ovat tämän päivän Hollywoodille tärkeitä, niitä tuskin arvotetaan vieläkään aivan valkokangasspektaakkelien tasolle. Raha- ja yleisömäärät eivät yksinkertaisesti ole aivan yhtä suuria, ja ehkä yleisönkin tunnelataus on harvinaisemmissa elokuvaelämyksissä yhä erilainen kuin kotisohvalla tiheämmin julkaistavien sarjojen kanssa. Kun Star Wars -sarjoja vielä tosiaan on tekeillä jopa kymmenkunta, ei Lucasfilmillä varmaankaan viitsitä enää huolestua siitä, suuttuuko joku pökkelöksi parjatun Haydenin paluusta rooliinsa yhdessä tai kahdessa niistä. (Ja tietysti jotain tekemistä voi olla silläkin tasapainolla, että harkittua hajurakoa prequeleihin pitänyt jatko-osatrilogia on sittemmin saanut omat vihaajansa sekin.)

Toinen tärkeä ero on tietenkin myös se, että Obi-Wan Kenobi ja Ahsoka -sarjat, kuten nimihahmotkin, ponnistavat juuri samasta saagan vaiheesta jota myös Haydenin näyttelemä Anakin edustaa. Prequeleissahan Ewan McGregorkin Obi-Wania tulkitsi – ja suureksi osaksi aivan yhtä pökkelöin repliikein kuin Hayden-parkakin. Ahsokan hahmon lähtökohta taas on Anakinin padawanina elokuvien II ja III välissä (joka oli George Lucasin itsensä keksimä jälkikäteistäydennys tarinaan). Kenenkään ei siis voida sanoa, etteikö Hayden-Anakin ”kuuluisi” näiden hahmojen rinnalle – kuten monikin olisi varmaan sanonut, jos Hayden-Anakin olisi tullut Yodan sijaan juttelemaan Mark Hamillin näköiselle Luke Skywalkerille The Last Jedissa.

Anakin Skywalker ja Ahsoka Tano sellaisina kuin olemme tähän asti tottuneet heidät näkemään: piirrettyinä. The Clone Wars -sarja.

Mutta sitten on se näkökulma, jonka haluan tällä kertaa ottaa. Olen hiljattain kirjoittanut tässä blogissa siitä, kuinka Star Wars -kaanonin jatkuvuus tarkkaan katsoen hieman säröilee, mutta ei katkea vaikka taipuisikin.

Ehkäpä Hayden Christensenin paluu onkin merkki siitä, että Star Warsin saaga (tai sen mestarit ja komentajat) on nyt viimein aikuistunut ja kypsynyt hyväksymään kaikki saagan kanonisina julkaistut vaiheet osaksi samaa kertomusperinnettä ja viittaamaan niihin avoimesti. Nyt, kun saaga on selättänyt sekä prequelien että sequelien vaikeat tuotannot ja myrskyisät vastaanotot. Nyt, kun Disney-Lucasfilmin koneisto on sarjojen avulla viimein päässyt siihen lukuisten lomittaisten tuotantojen vauhtiin, johon se aluksi tähtäsi pelkkiä elokuvia tekemällä. Nyt, kun animaatioiden ja näyteltyjen tarinoiden raja-aidat ovat kaadetut, ja animaatioiden päätekijästä on itse asiassa kasvanut yksi kaikkein keskeisimmistä Star Wars -tekijöistä Lucasin itsensä jälkeen.

Sillä nythän meillä on, esimerkkiketjuna, vaikkapa tällaista: Hayden Christensen esiintymässä Obi-Wan Kenobissa aivan suorana jatkumona prequeleille, joihin perustuvaan animaatiosarjaan alunperin luotu Ahsoka Tano myös kohtaa Hayden Christensenin omassa sarjassaan, joka ponnistaa uuden sukupolven tuotannon The Mandalorian -sarjasta, jossa Imperiumin perilliset havittelevat Grogu-pienokaista syistä jotka vaikuttavat suoraan liittyvän jatko-osatrilogian lopussa paljastuvaan Palpatinen juoneen kloonata itsensä, ja jonka spinoff The Book of Boba Fett taas on näistä lähimmän tulevaisuuden nimikkeistä vahvimmin originaalitrilogiaan liittyvä jatkotarina, ja jonka päähenkilöistä toinen esiintyy myös The Bad Batch -animaatiosarjassa – joka taas on eräänlainen jatko-osa The Clone Warsille eli siten myös prequeleille.

Jotain jokaiselle – mutta ketään tai mitään osa-aluetta unohtamatta. Toivottavasti – tällä kertaa.

Star Wars -sarjoilla on muotti, ja The Bad Batch ei ole sen edustajana virheettömin muotovalio

Posted on by
Vastaus

Tulin äskettäin ajatelleeksi, että viime perjantaina Disney+:lla päättynyt The Bad Batch -animaatiosarjan ensimmäinen tuotantokausi teki suomalaisittain pientä Star Wars -animaatioiden historiaa.

The Bad Batch on neljäs varsinaiseen nykyiseen kaanoniin laskettava Star Wars -animaatiosarja. Tässä laskutavassa sen edeltäjät ovat siis The Clone Wars (seitsemän kautta, 2008-14+2020), Rebels (neljä kautta (2014-18) ja Resistance (kaksi kautta, 2018-20). Niiden lisäksi sitä toki edeltävät myös Disney+:ssa tänä vuonna Vintage-alaotsikon saaneet Droids (yksi kausi, 1985-86), Ewoks (kaksi kautta, 1985-86) ja Clone Wars (2003-05), lukuisat Lego Star Wars -sarjat sekä muutamat viime vuosina vain Youtubessa julkaistut piirroslyhärien sarjat kuten Force of Destiny (2017-18). (Star Wars -animaatioiden kehityshistoriasta kiinnostuneille voin muuten suositella myös tätä virallisen sivun pitkää keskustelujuttua.)

Se ajattelemani historiallisuus? Viimeksi mainittuja Youtube-pätkiksiä lukuunottamatta The Bad Batch on ensimmäinen Star Wars -animaatiosarja, jota suomalaiset ovat voineet katsoa samassa tahdissa yhdysvaltalaisen kotiyleisön kanssa. Eikä vain ajallisesti samassa tahdissa: The Bad Batch on Star Wars -animaatioista ylipäätään suomalaisen tavoitettavuuden kannalta aivan omalla tasollaan mihinkään edeltäjiinsä verrattuna. Huomattavaa osaa edellä mainittujen sarjojen jaksoista ei esimerkiksi ole koskaan esitetty millään suomalaisilla ”normaaleilla” tv-kanavilla. Tänä päivänä perinteisen telkkarin rooli on toki koko ajan yhä vähäisempi, joten The Bad Batchin saatavuus Disneyn omassa palvelussa voi nyt jo tuntua itsestäänselvyydeltä. Kuitenkin ainakin perheen nuorimmille Star Wars -faneille voi jo nyt tai viimeistään lähivuosina tulla kohtalaisena ällistyksenä, että ihan niinkin hiljattain kuin vuonna 2020 Suomessa oli oikeasti mahdotonta katsoa silloista uusinta Star Wars -animaatiosarjaa Resistancea laillisesti: sitä ei oltu julkaistu tallenteilla, ei esitetty televisiokanavilla eikä Disney+ ollut vielä auennut meille.

Mutta nyt siis on. Ja niinpä monella kotisohvalla Suomessakin on katseltu The Bad Batchia ihan samaan tahtiin kuin Yhdysvalloissakin. Ja vaikka se voi olla nyt jo ihan arkista, on se kyllä myös mukavaa.

Tästä eteenpäin kirjoitus spoilaa The Bad Batchin ensimmäisen tuotantokauden juonitapahtumia.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa The Bad Batchin sisällöstä. Mutta ehkäpä on oireellista, että ajatukseni veivät sitä ennen tällaisiin teoksen ulkopuolisiin saavutettavuusseikkoihin.

The Bad Batch on nimittäin, ainakin minun makuuni ja ainakin tällä ensimmäisellä kaudellaan, ”ihan kiva”. Siinä ei ole mitään, mikä suuresti harmittaisi. Eikä (juuri) mitään, mistä aivan valtavasti innostuisin.

Minä en tosin ole missään vaiheessa ollut suuri Star Wars -animaatioiden ystävä. Heitä on paljon muita, ja heidän ilonsa ei ole koskaan vienyt minulta mitään pois. Ja koska The Bad Batch on varsin ymmärrettävästikin hyvin samankaltainen kuin edeltäjänsä (onhan se oikeastaan The Clone Warsin spinoff), olisi kai ollut kummallista, jos juuri tämä sarja olisi saanut minut odottamaan seuraavan perjantain jaksoa aiempia malttamattomampana.

Mutta juuri tässä piilee The Bad Batchin suurin ongelma, jota uskallan kyllä alleviivata, vaikka siis annankin mielelläni myös uutuussarjan maistua kaikille Star Wars -animaatioista minua enemmän tykkääville: tämä kaikki on niin nähty ennenkin. (Ja minun suosikkini näistä on muuten Rebels.)

Tässä vaiheessa Star Wars -animaatiosarjoilla on muotti, jonka ne jopa kiusallisen sujuvasti täyttävät. Itse asiassa: tässä vaiheessa Star Wars -sarjoilla on se muotti, sillä myös ensimmäinen live action -sarja The Mandalorian mukailee pitkälti samaa muottia.

Muottiin kuuluu, että tarinan päähenkilöt ovat näennäisesti jotain muuta kuin aivan suoraselkäisimpiä sankareita, vaikka käytännössä he nimenomaan sitä jokaisen tosipaikan tullen ovat. Luonnollisesti he ovat myös altavastaajia pahaa armeijaa vastaan, niin kuin Star Warsissa kyllä lähes aina muulloinkin. Rakenteellisesti sarjat koostuvat pääasiassa yhden jakson mittaisista tehtävistä kaukaisen galaksin vaaroissa, ja niihin syntyvä jatkuvuuden tunne nojaa vähintään yhtä paljon siihen, että katsoja tunnistaa jaksoissa esiintyviä tapahtumapaikkoja tai hahmoja muista, aiemmista sarjoista tai elokuvista kuin siihen, että jaksoissa varsinaisesti tapahtuviin asioihin palattaisiin kyseisessä sarjassa.

Aivan keskeinen sarjoissa toistuva elementti on, että kunkin päähenkilöiden poppoon muodostaa toiminnan tiimellyksessä jo ryvettynyt joukkio, jonka täydentää sarjan alussa uusi, nuori hahmo, jolle seikkailut ovat uutta ja jonka sydän on vielä puhdas. Niinpä tämän nuoren hahmon tehtävä on paitsi toimia nuoren yleisön ensisijaisena samastumiskohteena, myös katalyyttina sille, miten päähenkilöpoppoo sarjan aikana muovautuu. Hän on Star Warsiin lähes aina kuuluvan kasvutarinan ensisijainen kasvaja, mutta samalla yhden kovanaamoista on löydettävä itsestään isällisiä piirteitä. Tiivistäen kyse on siitä, että lapsi/nuori kasvaa, ja opettaa samalla isompiaan paremmiksi ihmisiksi (tai otuksiksi).

Edellä todettu on toki minun kärjistykseni, ja jokaisessa sarjassa on myös omat särönsä tähän muottiin. Vähintään silmiä siristäen näen kuitenkin tämän muotin sekä The Clone Warsissa, Rebelsissä, Resistancessa, The Bad Batchissa ja myös The Mandalorianissa.

Näin monen samoja elementtejä hieman eri tavoin kierrättäneen sarjan jälkeen nämä toisteisuudet saivat ainakin minut juuri The Bad Batchin kohdalla uupumaan – etenkin kun väistämätön vertailu ei, ehkä luonnollisesti, ole uutuudelle suosiollinen.

Äkkiväärien kloonien iskuryhmä ”The Bad Batch” eli Hunter, Wrecker, Tech ja Echo muodostavat ehkä hauskan nelikon, mutta tiimi on sisäisiä roolejaan ja työnjakoaan myöten hyvin samankaltainen kuin Rebelsin perhe, eikä lainkaan yhtä rakastettava. Joukon täydentävä Omega on ehdottomasti enemmän sympaattinen kuin ärsyttävä lapsisankari, mutta ei hän persoonana Ahsokalle tai Grogulle pärjää. Koska myös Klooniyksikkö 99, aivan kuten Ghostin tiimi tai Din Djarin, ryhtyy leipänsä pitimiksi palkkasotilaiksi tai harmaiden hanttihommien tekijöiksi, suurimman osan ensimmäisen kauden jaksonmittaisista tehtävistä voisi aivan yhtä hyvin kuvitella aihioiksi Rebelsin tai The Mandalorianin jaksoiksi.

Eräänlaisena kaiken huippuna ensimmäisellä kaudella melkein jokaisessa jaksossa toistuu vielä kuvio, jossa pojat yrittävät tehdä päätökset ilman Omegaa, jättää tämän sivuun pahimmasta äksönistä ja/tai itsekin jättäytyä sivuun jostain heille muka kuulumattomasta ongelmasta, mutta tyttö aina saa pojat pyörtämään päänsä ja/tai osoittautuu tehtävässä korvaamattomaksi. Kun vastaava juonitrooppi on tosiaan nähty jo tätä ennen lukemattomia kertoja edellisissäkin sarjoissa, tekee mieli huokaista vähän syvempään.

Vaikka siis.

Kuten jo sanoin: ei The Bad Batchissa ole mitään, mistä olisin erityisesti harmistunut. Sen sijaan siinä on kyllä elementtejä, mistä suorastaan nautinkin.

Klooniyksikkö 99:n kurjasta satsista ulkojäseneksi putoava Crosshair on alkukauden ensivaikutelmaa huomattavasti taitavammin kirjoitettu ja ajateltu pahis. Hänen kehityksessään on seuraavalle tai tuleville tuotantokausille paljon potentiaalia.

Sarjan ydinasetelma ajankohdasta heti episodi III:n jälkeen, aikana jona Imperiumi vasta vakiinnuttaa valtaansa, tarkasteltuna juuri tällaiselta keskipitkän etäisyyden matkalta (jossa kloonit eivät ole tapahtumien ytimessä kuten vaikkapa Vader olisi, mutta eivät kuitenkaan siitä täysin eriytettynäkään kuten vaikkapa tavallinen palkkionmetsästäjä olisi) on ehdottomasti herkullinen. Etenkin kun muutokseen luontevasti liittyy juuri kloonien korvaaminen värvätyillä iskusotilailla – vuosikymmeniä vanha Star Wars -loren elementti, jota ei oikeastaan koskaan tätä ennen ole kunnolla selitetty.

Tapahtuma-aika ja tarkastelukulma tarkoittavat siis jo sinänsä, että jaksojen varsinaisten juonenkäänteidensä ulkopuolella The Bad Batch on koko ajan tarjoillut Star Wars -universumin sisällä poikkeuksellisen kiehtovan miljöön. Sitä tukee hienosti, että sarjassa on toistuvasti vierailtu visuaalisesti aivan poikkeuksellisen huikeilla planeetoilla ja muilla tapahtumapaikoilla. Erinomaiseksi esimerkiksi molemmista käyvät Ryloth-jaksot, joissa Imperiumi ottaa paikat haltuun melkein yhtä tylyin ottein joilla Taleban tätä blogimerkintää kirjoittaessani eteni Afganistanissa.

Unohtamatta tätä: Dee Bradley Baker ansaitsee aplodit äänityöstään. Siinä missä päähenkilönelikko jää hahmokehittelyn tasolla ainakin vielä ensimmäisellä kaudella lähinnä yhden luonteenpiirteen ukkeleiksi, Bakerin ansiosta he totisesti kukin kuulostavat omalta itseltään. Ellen tietäisi, en uskoisi, että heitä kaikkia todella ääninäyttelee yksi ja sama mies.

Ilahtuneena saan myös todeta olleeni väärässä kirjoittaessani pari vuotta sitten, että Lucasfilmin Star Wars -animaatiot olisivat jatkossa suunnatut lapsille ja aikuisyleisöille huomio olisi käännetty näyteltyihin sarjoihin. Siltä asia silloin tosiaan vaikutti, mutta ei vaikuta enää. The Bad Batchissa on paikoin ehkä tummempi tunnelma kuin missään edeltäjistään: ei tämä mikään varsinainen lastensarja ole.

Osaltaan koukuttavaa on toki sekin, että tässä vaiheessa Dave Filoni ja kumppanit myös totisesti sekä osaavat että uskaltavat (tai saavat) kirjoittaa kytköksiä sarjojensa ja muun kaanonin välille (ja vieläpä siten, että Filonin sarjat saavat tarvittaessa taivuttaa kaanonia). Enkä siis tarkoita kytköksillä vain Jabballe kuuluvan rancor-vauvan kaltaisia silmäniskuja.

Tässä vaiheessa temput eivät myöskään ole temppuja, vaan luonnolliseksi kasvanut osa Star Wars -franchisea. Siinä missä kaltaiseni vanhan yleisön katsojajäärän oli The Clone Warsin alkuvuosina vaikea hyväksyä animaatiosarjaa tasaveroiseksi osaksi kaanonia (”miten niin muka Anakinilla oli padawan episodien välissä”), nyt jopa animaatiosarjoissa esiteltyjen hahmojen voi suorastaan odottaa ilmestyvän Star Wars -elokuviin tai sarjoihin koska tahansa.

Kääntäen se tarkoittaa, että Star Wars -animaatiosarjoissa kerrotaan ihan oikeita lopullisia loppuja elokuvissa aloitetuille tarinoille tai niissä esitellyille hahmoille. Kaminon moukarointi The Bad Batchin ekan tuotantokauden loppujaksoissa tuntui elokuvallisen voimakkaalta Star Wars -hetkeltä, ja se ilman muuta myös sopi ja kuului juuri tässä sarjassa kerrottuun tarinaan. Pienempänä hetkenä sitä kohti kuitenkin johti jo aiemmin sarjassa nähty kohtaus, jossa palkkionmetsästäjä Fennec Shand lähes ohimennen tappoi kaminolaisen Taun Wen. Nimenomaan se kohtaus nimittäin suorastaan hätkähdytti minua katsoessani: siinähän siis The Mandalorianista kutakuinkin hyvisten puolelta tuttu hahmo murhasi itsensä George Lucasin luoman, elokuvissa ensiesiintyneen hahmon. Ei tällaista tässä saagassa ihan jatkuvasti tapahdu.

Sarjana arvioituna The Bad Batchille ei ole tosin välttämättä mikään kehu, että monet sen ensimmäisen kauden mieleenpainuvimmat hetket liittyvät pikemminkin muihin tarinoihin, kuten nyt tosiaan juuri Rylothille sijoittuvat, Syndullan perheestä kertovat jaksot, joissa sarjan nimipoppoo jäi sivurooliin. Ne jaksot olivat pikemminkin eräiden The Clone Warsin tarinoiden päätös tai Rebelsin prequel kuin merkityksellinen hetki The Bad Batchin tarinassa. Mutta toisaalta: nämäkin ristiinvalotukset taitavat olla Filonin Star Wars -sarjojen erityispiirre, jonka suurin osa niiden katsojista ilomielin hyväksyy.

The Bad Batch saa tietysti jatkoa ainakin toisen kauden verran. Veikkaan, että sen edetessä Omegan olemassaolosta ja Kaminolta evakuoidun kloonaajamestarin tapauksesta paljastunee yhä uusia, jännästi erään pahan keisarin henkilökohtaisiin suuriin kloonaussuunnitelmiin liittyviä piirteitä, joiden myötä sarja kytkeytyy yhä vain syvemmälle Star Wars -loreen. Ja, huomautan vielä edelleen piikitellen: jos näin käy, se olisi jälleen yksi samankaltaisuus aiempaan sarjaan, sillä vastaava kuviohan vaikuttaa vaikuttaa olevan tapahtumassa myös The Mandalorianissa.

Turvallista on myös olettaa, että kloonijoukkomme tulee tulevissa seikkailuissa huomaamaan sen olevan yhä mahdottomampaa ”vain yrittää pärjätä” galaksissa sotkeentumatta suuriin asioihin ja käymättä vastustamaan pahaksi katsomaansa Imperiumia. Onhan tämäkin keskeinen osa Rebelsistä, Resistancesta ja The Mandalorianista tuttua muottia. ”In the end, we all choose sides”, sanottiin osuvasti Bad Batchille eräässä ensimmäisen kauden jaksossa.

Ei, tämä kuva ei ole The Bad Batchista.

Onkin vähän surullista, että lopulta vähiten tässä tyypittelemääni Star Wars -sarjojen muottia noudattaa kaanon-sarjoista ensimmäinen eli The Clone Wars, jonka antologiamuodossa oli kunnioitettavaa rohkeutta. Se on ehkä myös itseäni kohtaan ironista, sillä minähän nimenomaan en innostunut TCW:stä aikanaan pitkälti juuri siksi, että sen jaksot tuntuivat irrallisuudessaan niin yhdentekeviltä. Ehkäpä se tässä vaiheessa vastaanotettuna olisi tuntunut ainakin muotonsa vuoksi nimenomaan piristävän erilaiselta. (Olisi oman pohdintansa aihe, kuinka suuri osa TCW:n kokeellisuuden kunniasta kuuluukaan sille, että se oli vielä George Lucasin sarja, ja Star Warsin The Maker itse luotsasi sarjaansa pitkälti juuri heittelemällä villejäkin ideoitaan Filonin ja muiden kätyriensä toteutettaviksi yhden tai parin jakson tarinoina.)

Ylipäätään Star Wars -sarjoilta olisi tässä vaiheessa – jossa odottava yleisö on olemassa, jossa tekijät ehdottomasti osaavat hommansa ja jossa jokainen SW-sarja ei ole enää yksin vastuussa franchisen lipun heilumisesta – lupa odottaa piristävyyttä, erilaisuutta ja rohkeutta.

Tässä mielessä toivoa kyllä antaa, että sitä kaikkea pitäisi olla luvassa – jopa pian, kenties jopa paljon.

Syyskuussa Disney+:aan ilmestyy joukko anime-lyhäreitä otsikolla Star Wars: Visions. Niistä julkaistiin juuri tällä viikolla vinkeä, pidättelemättömän villi traileri:

Visions ei taatusti ole ihan tavallisinta ja filonimaisinta Star Wars -animaatiota. Tosin se ei onkin tilattu nimenomaan säväyttämään ja olemaan erilainen – ja se saa sitä olla siksikin, ettei se ole kaanonia.

Mutta onpa virallisemmiltakin tarinoilta lupa lähitulevaisuudessa odottaa tuoreita näkökulmia. Kaiken säällisen tolkun perusteella ensi vuoden Obi-Wan Kenobi -sarja ei tule noudattamaan tässä kuvattua kerronnallista muottia, vaikka siinä päähenkilöä myöten toki paljon tuttua ja odotettua onkin. Kyseessä on lisäksi ”minisarja”, ilmeisesti kuuden jakson mittainen kertomus, joka jo sillä lähtökohdalla lupaa toisenlaista tarinakaarta.

Myös Patty Jenkinsin ohjaamaan Rogue Squadron -elokuvaan, Taika Waititin vasta varhaisessa käsikirjoitusvaiheessa olevaan elokuvaprojektiin ja Leslye Headlandin salaperäiseen The Acolyte -sarjaan voi kaikkiin joko aiheen tai tekijän perusteella liittää toiveita Star Warsissa vähemmän nähdyistä tarinoista tai tarinankerronnan tyyleistä. Sellaisille pitäisi kyllä olla tilaa: onhan tekeillä kuitenkin myös lisää Bad Batchia ja The Mandaloriania sekä pari muutakin sarjaa, jotka joko liittyvät hyvin suoraan jo tuttuihin tarinoihin tai todennäköisesti muuten vain sisältävät tuttuja elementtejä: Andor, The Book of Boba Fett ja Ahsoka.

Valtavaksi laajentuneen ja alati vain laajentuvan franchisen sateenvarjon alle mahtuisi niin monenlaisia erilaisia tarinoita.

The Bad Batchin avausjakso rikkoi vähän kaanonia, mutta onko sillä mitään väliä?

Posted on by
3

Uusi Star Wars -animaatiosarja The Bad Batch alkoi viime viikolla Disney+-suoratoistopalvelussa. Kyseessä on itsenäinen jatko-osa The Clone Warsille, tai voi kai sitä spinoff-sarjaksikin kutsua: pääosassa on ”Clone Force 99” eli viisi keskimääräistä omapäisempää kloonisotilasta ja ajankohta on heti episodi III:n tapahtumien jälkeen eli Palpatinen julistettua Tasavallan Imperiumiksi.

Mutta enpä kirjoita nyt varsinaisesti tästä sarjasta, vaan pikemminkin ilmiöstä, joka paukahti silmille heti 70-minuuttisen pilottijakson aloituskohtauksessa: yhtenäisen Star Wars -kaanonin venymisestä ja paukkumisesta.

The Bad Batch alkaa (loogisesti) kloonisankariemme Order 66 -hetkestä. Siis siitä hetkestä, joka tapahtuu elokuvissa Sithin kostossa ja jolloin Palpatine aktivoi kloonisotilaisiin ohjelmoidun käskyn kääntyä jedejä vastaan. The Bad Batchin viisikolla ohjelmointi ei toimi, joten heille hetki on yhtä hämmentävä kuin jedeille. Mitä juuri tapahtui, miksi ihmeessä kaikki ”tavikset” yhtäkkiä kääntyivät tappamaan tähänastisia taistelutovereitaan?

Luontava lähtökohta sarjalle, siis, ja pilottijaksossa toteutukseltaan jopa koskettava. Star Wars -animaatiosarjojen katsojaveteraaneja kosketti vieläpä erityisesti se, että kohtauksessa oli mukana jedi-padawan Caleb Dune eli myöhempi Kanan Jarrus, yksi Rebels-sarjan päähenkilöistä. Nuori Caleb-parka sai nähdä mestarinsa kuoleman ja paeta itse henkensä edestä – ja selvitä, koska Bad Batch -tiimin Hunter antoi hänen mennä.

Monia Star Wars -tarinoita elokuvia ja sarjoja laajemmin seuranneita veteraaneja kohtaus kuitenkin hämmensi. He olivat nimittäin jo nähneet Kananin/Calebin Order 66 -hetken. Se tapahtui Greg Weismanin kirjoittamassa sarjakuvassa Kanan vuonna 2015. Eikä siinä näkynyt mailla eikä halmeilla Bad Batchin klooneja.

Termillä retcon (retroactive continuity) tarkoitetaan fiktiokerronnan temppua, jossa uusi kertomus tai juonenkäänne muuttaa aiemmin samassa kertomusten sarjassa asetettua lakia tai ilmaistua totuutta siten, että jatkuvuus särkyy. The Bad Batchin pilottijakso saattoi olla oikein hyvä uuden sarjan avaus, mutta Calebin/Kananin henkilöhistorian kohdalla se oli retconnaus.

Jedimestari Depa Billapa ja Caleb Dune (joka myöhemmin tunnetaan nimellä Kanan Jarrus) The Bad Batchin avausjaksossa. Oikealla tavisklooni.
Depa Billapan ja Caleb Dunen Order 66 -hetki siten kuin se sarjakuvissa nähtiin. Sama planeetta, samat jedit – eri kloonit, eri vuorokaudenaika, eri tilanne.

Peruutetaan katsomaan tilannetta taaempaa.

Kun George Lucas myi Star Warsin Disneylle vuonna 2012, uusi omistaja päätti mietintäajan jälkeen vetäistä kaanonin sileäksi. Se ei ollut mikään pieni retconnaus, vaan pikemminkin järeämpi reboottaus – vaikka saagan ydintä ja suuren yleisön päätuotetta eli elokuvia ei buutattu. Se oli myös välttämätön ratkaisu, sillä muuten katsoja olisi seuraavina vuosina ollut aivan ulalla siitä, mitä fiktiivisessä Star Wars -universumissa oikein on tapahtunut ja mitä ei.

Disney-Lucasfilmin vuoden 2014 päätöksen myötä expanded universeksi siihen asti kutsutut vanhat kirjat, sarjakuvat, pelit ja The Clone Wars -animaatiosarjaa edeltäneet animaatiosarjat leimattiin Legends-brändin alle. Viralliseksi kaanoniksi julistettiin vain kuusi silloin olemassa ollutta elokuvaa eli episodit I-VI ja tuo TCW-sarja. Sarjislisenssi palautettiin Dark Horselta Marvelille, kirjallisuus aloitettiin puhtaalta pöydältä. Kasvavia lihaksiaan verrytellen Disney-Lucasfilm ilmoitti: mitään aiemmin oheistarinoissa kerrottua ei nyt enää ollut tapahtunut virallisessa kaanonissa, mutta tästä lähtien kaikki kirjat, sarjakuvat, pelit ja animaatiosarjat sopisivat saumattomasti yhteen ja samaan kaanoniin elokuvien kanssa.

Ajatus oli kaunis. Se antoi uudelle ajalle sekä tarinankerronnallisen että kaupallisen mahdollisuuden kertoa, kuinka Kuolemantähden suunnitelmat ”oikeasti” varastettiin tai kuinka Imperiumin jäänteet itse asiassa voitettiin Jedin paluun jälkeen – esimerkiksi nämä tarinat oli kerrottu vanhoissa oheistarinoissa moneen kertaan. Samalla se johti moniin ihan aidosti erinomaisiin Star Wars -kertomuksiin. Esimerkiksi Claudia Grayn romaanit kuten Leia, Princess of Alderaan (2017) tai Charles Soulen sarjakuvat kuten hänen Darth Vader -tarinajaksonsa (2017-18) kuuluvat Star Warsin 40-vuotisen historian onnistuneimpiin teoksiin sekä SW-kirjoina ja -sarjakuvina ”yleisesti” että nimenomaan ”pääteosten syventämisen” kannalta arvotettuina. Harvoin tämän sarjan äärellä olen koskaan ollut niin jännityksen salpaama kuin lukiessani tuon Grayn episodi IV:tä edeltävään aikaan sijoittuvan kirjan kohtausta, jossa nuori Leia vierailee Palpatinen uskolliseksi palvelijaksi ryhtyneen Panakan luona, ja kohtauksen aikana lukija ymmärtää, että keskustelun aikana tuo episodi I:stä tuttu hahmo ymmärtää, kenen lapsi hänen edessään itse asiassa on.

Osittainen sivu Charles Soulen Darth Vader -tarinalinjasta. Tämän kuvan monia merkityksiä en ole voinut unohtaa ensinäkemän jälkeen: näinkö Vader näkee itsensä? Vai Voima Vaderin?

Tässä vaiheessa katson viisaaksi huomauttaa, että Legends eli vanha expanded universekaan ei ollut varsinaisesti tarkoituksella tai uhallaan ristiriidassa varsinaisten elokuvien kanssa. Monet 1970-1990-lukujen kertomuksista kuitenkin päätyivät enemmän tai vähemmän olemaan sellaisia George Lucasin päätösten myötä.

Olisi tähän postaukseen turhan pitkä selvitys, millä tapaa Lucas ja Lucasfilm ohjasivat tai olivat ohjaamatta oheistarinoita aikanaan: vastaus ei ole ”huolella” mutta ei myöskään aivan ”ei mitenkään”. Yksinkertaistaen voi kuitenkin sanoa, että vaikka oheistarinoiden sepittäjillä ei esimerkiksi ennen prequeleita ollut lupaa julkaista suoraan kloonisotia käsitteleviä kertomuksia, oheistarinoissa oli silti ehditty kertoa klooneista, jedeistä, tasavallasta tai hahmoista tosiasioina kaikenlaista, joka ei sitten lainkaan täsmännyt siihen, mitä Lucas kertoi vuosien 1999-2005 elokuvissaan.

Prequelien aikoihin Lucasfilm alkoi petrata oheistarinoiden jatkuvuuden kanssa, ja erityisesti Kloonien hyökkäyksen ja Sithin koston välissä noin vuosina 2002-2005 julkaistiin kirjoja ja sarjakuvia, jotka oli siihen aikaan hyvinkin tarkoitus tulkita samaan kaanoniin kuuluviksi, elokuvien välissä tapahtuviksi kertomuksiksi kloonisodista. Sen jälkeen Lucas kuitenkin teki tuolle aikakaudelle temppunsa vielä toisen kerran. Hänen päätöksellään nuo kerran jo kerrotut Anakinin, Obi-Wanin ja kumppanien kloonisotapolut korvattiin Lucasin ja Dave Filonin lopullisella virallisella totuudella The Clone Wars -animaatiosarjassa (2008-).

Star Wars: Republic -sarjakuvajatkumo prequelien vuosilta: totuus Anakinin ja Obi-Wanin kloonisodista ennen The Clone Wars -animaatiosarjaa.

Samaan aikaan vanhalla expanded universella oli koko ajan ja kasvavassa määrin ongelmia sopia yhteen ns. itsensä kanssa. Vaikka esimerkiksi minä olen näemmä vuonna 2013 kutsunut expanded universea olosuhteisiin nähden ”suorastaan hämmästyttävän yhtenäiseksi”, ei se toki koskaan mikään yhtenäiseksi kaanoniksi suunniteltu kokonaisuus ollut. Koska kirjojen tai sarjakuvien sisältöä ei koordinoitu yhtä tarkasti kuin nykyään ja aluksi koordinointia näiden kahden median välillä ei käytännössä edes ollut, tarinoiden saumat osuivat ymmärrettävästi huonosti toisiinsa. Esimerkiksi: Timothy Zahnin kirjoittamat, monien aikanaan lukemat ja rakastamat kirjat sopivat kyllä hyvin yhteen toistensa kanssa – mutta muut kirjat tai sarjakuvat eivät aina kovin hyvin niiden kanssa.

Star Warsin 2010-luvun uuden tulemisen kannalta tällaiset ongelmat olivat eittämättä ylitsepääsemättömiä. Kärjistäen vanhat Jedin paluun jälkeiset oheistarinat oli joka tapauksessa pakko jättää huomioimatta, jotta uudet elokuvat ylipäätään voitiin tehdä, ja vanhemmat oheistarinat puolestaan The Clone Warsin ja seuraavien suunniteltujen animaatiosarjojen takia.

Vaikka aikanaan harmittelin sitä, että aivan varmasti uuteenkin kaanoniin olisivat voineet sopia monet expanded universen kaukana Skywalkereista tapahtuneet tarinat, kuten tuhansia vuosia sitten ajoitettu Tales of the Jedi / Knights of the Old Republic tai kapinallislentäjistä kertonut Rogue Squadron, ymmärrän kyllä Disney-Lucasfilmin ratkaisun. Pöydän pyyhkäisy tyhjäksi avasi oven uusille oheistarinoille, joiden luvattiin nyt täydentävän päätarinoita koordinoidusti ja tarkasti.

Valitettavasti tässä Disney-Lucasfilm epäonnistui.

Lando palaa Pilvikaupunkiin pelastamaan Lobotin Imperiumin vastaiskun jälkeen. Tämä on viime vuonna julkaistusta Star Wars -sarjakuvalehden numerosta ja esimerkki sekä hyvästä tarinasta että hyvin elokuvien kaanonia täydentävästä tarinasta.

Tai no. ’Epäonnistui’ on turhan rajusti sanottu.

Kuten jo sanoin: uutena aikana todella on julkaistu monia erinomaisia Star Wars -oheistarinoita – ja monet niistä ovat täydentäneet elokuvissa ja sarjoissa kerrottua erinomaisesti. OIen lukenut Star Wars -sarjakuvat varsin tunnollisesti, ja vaikka kirjoja vain valikoiden, luulen olevani kohtalaisesti kärryillä niistäkin. Kokonaisuudesta voi kyllä sanoa, että siitä näkee, että sekä isojen että pienten asioiden välisiä yhteyksiä on tosissaan yritetty rakentaa takavuosikymmeniä paremmin.

Varsinaisten tarinajuonien jatkamisen lisäksi se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka tarinoissa vieraillaan luontevasti päätarinoista tutuissa lokaatioissa tai kohdataan niissä esiintyneitä hahmoja. Välillä se voi tuntua vähän päälle liimatultakin: yhdessä vaiheessa tuntui, että kun Disneylandissa avattiin Batuu-planetalle sijoitettu Star Wars -maa, joka toinen SW-hahmo eri aikakausilta vieraili Batuulla samoihin aikoihin julkaistuissa kertomuksissa. Toisinaan taas se on hyvin luontevaa, ja oheistarinat tukevat hyvin suurta kertomusta: vaikkapa siinä, kuinka Hera Syndulla ja muutamat muut Rebels-sarjan hahmot, jotka ”ilmestyivät” saagaan vasta 2010-luvulla mutta episodien III-IV väliin sijoitetussa animaatiosarjassa, ovat voineet sarjakuvissa vilahdella Kapinaliiton kokoontumisissa ja jopa kohdata elokuvien sankareita ja siten ikään kuin osallistua sellaisiin hetkiin sarjan historiaa, joiden elokuvalliset vastineet on kuvattu vuosikymmeniä aiemmin.

Tai siinä, kuinka vaikkapa saagalle niin keskeinen Darth Vader näissä uusissa sarjakuvissaan tuntuu useimmiten oikeasti hahmolta, jonka voi kuvitella olevan entinen Anakin Skywalker. Vanhoissa expanded universe -tarinoissa Vader näyttäytyi käytännössä aina vain mustapukuisena murhaaja-pahiksena, mutta tällä kertaa olen huomannut useita kertoja uskovani, että puvun sisällä todella on Padmea kaipaava traaginen hahmo, joka kuvittelee hirmutekonsa jollain tapaa oikeutetuiksi – ja joka kypsyy ajattelemaan asioista eri tavalla episodien IV ja VI välissä.

Kylo Ren keskustelee siitä, kuinka hän ei oikeastaan itse tappanut ketään vielä sinä yönä, jona Luken jeditemppeli paloi. Tämä on sarjakuvasta The Rise of Kylo Ren, ja se ei välttämättä ole esimerkki huonosta tarinasta, mutta kylläkin huonosti kaanonissa aiemmin kerrottuun sopivasta tarinasta.

Mutta on potaskaa väittää, että tällä kertaa Lucasfilm ei antaisi kirjoissa ja sarjakuvissa tapahtua asioita, jotka olisivat ristiriidassa elokuvissa tai sarjoissa kerrotun kanssa. Että kaikki olisi tällä kertaa varmuudella samaa kaanonia.

Calebin/Kananin tapaus The Bad Batchin alussa viime viikolla ei edes ole pahimmasta päästä esimerkkejä. Kananin mestari oli Depa Billapa kaanonissa aiemminkin, kuten animaatiosarjassa niin ikään. Order 66:n hetkellä Kanan oli Kaller-planeetalla myös Kanan-sarjakuvassa. Tarkat tapahtumat kerrottiin nyt The Bad Batchissa toisin, ja mukaan oli siis lisätty tämä sarjan kloonien nimijoukko, mutta nämä kaksi kertomusta sopivat kyllä yhteen paljon paremmin kuin (esimerkiksi) se, kuinka mandaloriaanien ja Boba Fettin historia ehti vuosikymmenten aikana vaihdella ennen Disney-ajan kaanon-nollausta.

Kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäistapaus. Vastaavia ja pahempia ristiriitoja on pelmahdellut silmille viime vuosina yhä enemmän.

Poe Dameron, nuori tylsistynyt Uuden tasavallan lentäjä, sarjakuvassa vähän ennen The Rise of Skywalkeria. Ei siis Poe Dameron, salakuljettaja, kuten The Rise of Skywalkerissa.

The Force Awakensin ja The Rise of Skywalkerin välisinä vuosina julkaistujen sarjakuvien mukaan Poe Dameron (Oscar Isaac) oli Uuden tasavallan rauhallisuuteen tylsistynyt nuori huippulentäjä, jonka Leia rekrytoi Vastarinta-ryhmäänsä. Lisäksi Poen vanhemmiksi oli kaanonissa koko ajan kerrottu kaksi kapinaliiton Endorin taistelun veteraania. The Rise of Skywalker ei piitannut näistä tiedoista, vaan retconnasi Poen olleen salakuljettaja, joka kuuli omatuntonsa kutsun ja liittyi Vastarintaan. (Kaanon-biografia yrittää spinnata nämä kertomukset yhteen siten, että salakuljettaja-vaihe oli Poen nuoruudenkapinaa ennen ryhdistäytymistään Tasavallan kuuliaiseksi lentäjäkansalaiseksi.)

Chuck Wendigin kirjoittaman Aftermath-kirjatrilogian mukaan vanha kunnon Wedge Antilles on uusissa elokuvissa esiintyvän Temmin ”Snap” Wexleyn (Greg Grunberg) äidin puoliso. The Rise of Skywalkerissa Wedgen (Denis Lawson) riemukas cameo on leikattu elokuvaan vain sekunteja Snap Wexleyn kuvassa tapahtuvan kuoleman perään, mutta hänen kasvoillaan ei häivähdä mitään hahmon hetkeen loogisesti oletettavasta henkilökohtaisesta menetyksestä.

The Force Awakensin ja The Last Jedin aikaisen oheiskirjallisuuden – sekä fiktion että Visual Dictionaryjen kaltaisten ns. tietoteosten – mukaan Kylo Ren poltti Luken jeditemppelin ja tappoi samalla muut jedioppilaat, paitsi muutamat, jotka kääntyivät hänen kanssaan pimeälle puolelle. Mutta kun The Rise of Skywalkerin aikaan julkaistu sarjakuva The Rise of Kylo Ren (2019-20) viimein näytti kuvina ja tekstinä tuon yön tapahtumat, se ei tyytynyt ainoastaan sivuuttamaan mainintaa muista käännynnäisistä, vaan se retconnasi myös Kylon osuuden temppelin tuhoajana. Sarjakuvan perusteella temppelin nimittäin vaikutti sytyttäneen pikemminkin Snoke tai Palpatine kuin Kylo itse. (Kirjoitin tämän sarjakuvan kanonisista ongelmista jo sen ilmestyessä.)

Kun The Clone Wars -sarja oli jäämässä kuuteen kauteen ja loppumassa ennen kloonisotien loppua, E.K. Johnston sai kirjoittaa vuonna 2017 julkaistun Ahsoka-romaanin, jossa lukijat saivat tutusta Dave Filonin käyttämättä jääneisiin Ahsoka-juoni-ideoihin. Mutta kun Filoni pääsikin pari vuotta myöhemmin itse tekemään The Clone Warsille seitsemännen ja viimeisen kauden, hän retconnasi Ahsoka-romaanin tapahtumia aivan georgelucasmaisesti. (Samanlaisesta tilanteesta ja myös saman miehen päätöksistä on kyse myös tämän kirjoituksen innoittaneessa Kanan-keississä.)

Darth Vader saapuu keisarin kätketylle planeetalle Exegolille tänä keväänä julkaistuissa sarjakuvissa. Käykö tämä enää lainkaan järkeen?

Kaikkein kiusallisimmat ja saagan kokonaisjuonen järkeenkäypyyden kannalta hankalimmat ongelmat liittyvät First Orderin nousuun ja The Rise of Skywalkerissa paljastuneeseen keisari Palpatinen suunnitelmaan kloonata itsensä henkiin.

Palpatine nostettiin viimeisen episodin pahikseksi vasta sitä elokuvaa kirjoitettaessa, mutta toisin kuin ehkä saattaisi kuvitella, jälkiä keisarin suunnitelmasta kyllä löytyy myös The Force Awakensin ja The Last Jedin aikoihin julkaistuista kirjoista. Oli se sitten Lucasfilmin tarinaryhmän oikeaa älykästä suunnittelua tai kaiken varalta -tyyppistä sattuman kauppaa, mutta erityisesti edellä mainittu Aftermath-trilogia (2015-17) tosiaankin vaikutti osoittavan Palpatinen paluusuunnitelmien suuntaan jo vuosia ennen kuin asiasta oli leffakäsikirjoittajien pöydissä päätetty. Tällä tiellä on sitten ollut hyvä jatkaa episodi IX:n jälkeen: esimerkiksi The Mandalorianissahan suorastaan pääjuonessa on kyse siitä, että moff Gideon tahtoo haltuunsa pienen Grogu-paran käyttääkseen tämän verta hyväkseen hämäräperäisissä laboratoriokokeissa, jotka vaikuttaisivat liittyvän joko Palpatinen tai Snoken Voimassa vahvojen kloonivartaloiden kehittelyyn.

Mutta…

The Force Awakensin ja sen välittömien oheisteosten mukaan kukaan ei ollut kuullutkaan First Orderista ennen kuin vasta muutamaa vuotta ennen episodi VII:n tapahtumia. Missään nimessä ainakaan Palpatinen itsensä kloonaussuunnitelmista ei pitäisi tietää juuri kenenkään, koska ne episodi IX:n itsensä mukaan tulivat yllätyksenä jopa First Orderin johdolle (suunnitelmiin liittynyt ja siinä vaiheessa edesmennyt Snoke poislukien).

Mutta jo The Last Jedi hämärsi kuvaa antamalla ymmärtää Rosen ja DJ:n sanomisten perusteella, että First Orderin ja Vastarinnan välistä sotaa olisikin taisteltu avoimesti jo vuosia. The Mandalorianissa viitteitä First Orderista muhii pinnan alla jo viisi vuotta Jedin paluun jälkeen eli 25 vuotta ennen The Force Awakensia eli noin 20 vuotta ennen First Orderin julkista näyttäytymistä.

Yksi pahimmista ongelmista löytyy jälleen The Rise of Skywalkerista, tosin hiuksenhienosti elokuvan ulkopuolelta. Siinähän Lando Calrissianin (Billy Dee Williams) oli alunperin kirjoitettu olevan Jannahin (Naomi Ackie) isä. Tämä sukulaiskuvio jätettiin pois elokuvasta, mutta muun muassa leffan romaaniversion kautta kaanoniin kuitenkin luikerteli tosiasiaksi se, että First Order todella kaappasi Landon tyttären vuosia sitten, ja että se suorastaan ”otti kohteekseen” Landon kaltaiset kapinaliiton veteraanit. Mutta miten kerrassaan voisi olla tapahtunut niin, että tuntematon terroristiryhmä olisi asiakseen kaappaillut kapinaliiton veteraanien lapsukaisia ilman että Luke tai Leia olisi vetänyt pelastustehtävähousuja jalkaan? Etenkään, jos heidän ystävänsä Landon tytär olisi kaapattujen joukossa?

Kaikkein pahin tapaus kuitenkin on melkein yhtä tuore kuin Kananin vaihtoehtoinen pelastautuminen Bad Batchissa. Tämänhetkisessä Darth Vader -sarjakuvassa (2020-), jota nyt kirjoittaa Greg Pak, Vader vierailee Exegolilla Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun välissä ja selvittelee keisarin varasuunnitelmia. Tämä siis tarkoittaa, että Darth Vader, joka kääntyi ennen kuolemaansa takaisin valoon ja ryhtyi Voima-haamuilemaan Anakin Skywalkerina, olisi voinut estää koko jatko-osatrilogian tapahtumat ihan vain vinkkaamalla haamuna pojalleen Lukelle, että niin muuten, keisari kokkaa itselleen klooniruumista Exegolilla, ja onpa siellä yksi armada avaruusaluksiakin rakenteilla, kannattaa käydä hoitamassa tämä homma ennen kuin käy huonosti.

Ei ehkä ole aivan sattumaa, että edellä esitetyistä jatkuvuusvirheistä moniin liittyy ongelmatuotanto episodi IX eli The Rise of Skywalker. Se kun oli jo yksittäisenä elokuvana on käsikirjoitukseltaan hyvin sotkuinen ja joka ei juurikaan piitannut kahden edellisen elokuvan esittämistä juonikuvioista. Ymmärrän kyllä, että Lucasfilm haluaa oheiskertomuksien avulla jälkikäteen kytkeä episodi IX:ään viime hetkellä keksityn juonikuvion suoremmin saagan kokonaisuuteen, ja varmasti se tavoittelee sillä samaa episodielokuvien ongelmien paikkailua minkä The Clone Wars -sarja monien silmissä teki prequeleille. Valitettavasti vain esimerkiksi tuo Vaderin matka Exegolille on kokonaisjuonen kannalta itsessään niin ongelmallinen, että sitä ei yksinkertaisesti olisi kannattanut kirjoittaa.

Silti: jatkuvuuden ongelmia tuskin olisi voitu välttää, vaikka episodielokuvat olisikin suunniteltu paremmin kokonaisuudeksi. Uuden kaanonin aikaa ei ole eletty vielä kahdeksaa vuottakaan, mutta se koostuu jo elokuvien ja sarjojen ulkopuolella sadoista teoksista, vähintään kymmenien kirjoittajien kirjoittamista, kaikissa medioissa ja ulottuen kaikkiin Star Warsin in universe -aikakausiin. Ei varmasti olisi mitenkään mahdollista, että ristiriidat olisi kokonaan voitu välttää – vaikka väitän kyllä, että olisi ne sentään elokuvien päähahmojen henkilöhistorioiden kaltaisissa kohdissa voitu välttää.

Joka tapauksessa ristiriidat tulevat tulevina vuosina varmasti pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään. Ei olisi mitenkään yllättävää, vaikka jossain vaiheessa Lucasfilmiltä taas julistettaisiin, että hupsista, tehdäänpä nyt sillä tavalla, että tästä lähtien ihan oikeasti kaanonia ovatkin vain elokuvat ja sarjat.

AIvan lopuksi asian voi tietysti kääntää sitenkin, että onko tällä mitään väliä. Hyvät tarinat ovat hyviä tarinoita.

Hyvät Legends-tarinat kestäisivät aivan hyvin lukemisen edelleen, vaikka ne eivät käykään yhteen uusien elokuvien kanssa ja vaikka uudet fanit siksi todennäköisesti eivät niihin enää tartu. Samaan tapaan nykyisen kaanonin ”uuden expanded universen” tarinat voivat aivan hyvin olla teoksina mainioita, vaikka niissä olisikin kanonisia ristiriitoja. Itse asiassa tuo Greg Pakin Darth Vader -tarina Exegoleineen kaikkineen on sekin aivan vetävää luettavaa, eikä minulla olisi sen kanssa mitään ongelmaa, jos se olisi brändätty siihen tapaan kuin vanhassa expanded universessa kerrottiin Infinities-tarinoita: ”tämä ei ole kaanonissa totta, mutta katsokaas, entäs jos olisi käynyt näin?”.

Kaiken nähnyt vanha Star Wars -fani voi myös nykytermejä käyttäen todeta, että vuosina 1977-1982 Leia ei ollut Luken sisko ja vuonna 1983 tämä kaanoniin asetettu totuus retconnattiin. Ja kääntää kylkeä.

The Mandalorianin kakkoskauden tähdet: se yksi vanha tuttu ja se toinen vanha tuttu, mutta myös se, jonka tähtiroolia onkin odoteltu

Posted on by
1

Niinhän siinä sitten kävi, että The Mandalorianin toisen kauden viimeiset kolme jaksoa nostivat valokeilaan paitsi yhden sarjassa aiemmin vasta vilahtaneen legendaarisen vanhan hahmon, myös toisen ja vielä legendaarisemman, edellistä odottamattomammin vierailleen vanhan hahmon.

Tämä kirjoitus spoilaa The Mandalorian -sarjan toista tuotantokautta, joka on tätä kirjoittaessani ollut kokonaan katsottavissa Disney+-palvelussa lähes viikon ajan.

Mando ja neljä muuta kovaa taistelijaa. Onkohan tässä muuten ainakin elokuvattujen Star Wars -tarinoiden puolella eniten naisia samassa kuvassa koskaan?

On todella kuvaavaa, kuinka muutaman viime viikon ajan Star Wars -skenessä on puhuttu ensin melkein pelkästään Boba Fettistä ja sitten melkein pelkästään Luke Skywalkerista.

Näin asian pitäisi olla: The Mandalorian on western-henkinen sarja vähäpuheisesta miehestä, jonka maailmankuva murtuu.

”Mando” eli Din Djarin (Pedro Pascal) on kasvatettu tiukan uskonnollisen doktriinin mukaan. Hän on kuvitellut elävänsä elämänsä kypärä päässään ja oikeaa nimeään kenellekään paljastamatta, lopettaen toisten ihmisten elämiä rahasta ja ohjaten rahat hänet kasvattaneelle kultille. Mutta sitä mukaa kun hellyttävän ”Baby Yodan” eli Grogun kohtalo on sarjan mittaan kietoutunut Mandon elämään, hänen periaatteensa kasvottomuudesta ja yksinäisyydestä ovat vähitellen taipuneet. Mando ei ehkä itsekään tiedä, millaista elämää hän enää toisen kauden lopussa tavoittelee – etenkin kun Dinin ja Grogun tiet silloin ainakin väliaikaisesti erkanevat – mutta entiselleen tai entiseen duuniinsa hän ei enää palaa.

Näin tiivistettynä sarja kuitenkin kuulostaa enemmän nimihenkilönsä kasvutarinalta ja ylipäätään henkilödraamalta kuin se käytännössä onkaan. The Mandalorian on toimintapainotteinen avaruuswestern, jonka keskeisin ongelma on koko ajan ollut, että sen nimihenkilö on seikkailuissaan hyvin passiivinen. Kirjoitinkin tämän kauden väliarviossani muutama viikko sitten, että Mandon rooliksi jää usein vain auttaa kulloistakin kohtaamaansa aktiivisempaa hahmoa kuten Bo-Katan Kryzea (Katee Sackhoffin) tai Ahsoka Tanoa (Rosario Dawson) näiden yhden jakson mittaisissa pyrkimyksissä. Asiaa ei ainakaan auta, että esimerkiksi näillä molemmilla hahmoilla on animaatiosarjojen ansiosta pitempi SW-historia takanaan kuin Mandolla itsellään. Moni katsoja on siis lähtökohtaisesti kiinnostuneempi Ahsokasta kuin Mandosta, ja kun Pascalin näyttelemä kypäräpää ei vielä tunnetusti ole mikään lörppäsuu, jäävät hänen roolikseen usein pelkät muskelisuoritukset.

”Jolppi kiiltelee. Kanna nyt kunnolla tuota haarniskaas”.

Joten jos moni katsoja on Mandoa kiinnostuneempi Bo-Katan Kryzesta, jonka koko SW-historia koostuu kymmenestä animaatiosarjojen jaksosta, niin mitenkä olisi voinutkaan käydä, kun Mando kohtaa itsensä Boba Fettin (Temuera Morrison), franchisen suosituimpiin jo 1980-luvulta asti kuuluneen hahmon, jota kuitenkin tätä ennen on aina alikäytetty kaikissa elokuvallisissa kertomuksissa? Saati sitten Luke Skywalkerin (Mark Hamill), alkuperäisen Star Wars -saagan perimmäisen päähenkilön?

Käy niin kuin oli väistämätöntä. Etenkin toisen kauden päätösjakson The Rescuen loppu, niin sydäntä sykähdyttävä kuin se olikin, oli nimenomaan tästä näkökulmasta suorastaan ongelmallinen. Niin vain Mando ja myös muut sarjan ”varsinaiset” hahmot väistyivät tuijottamaan meidän katsojien lailla minuuttikaupalla sitä, kuinka viimeinen jedi Luke Skywalker pisti darktrooperia nippuun. Näin tuotantokauden lopun suuret sankarillisuuden ja ratkaisun hetket lahjoitettiin kirjaimellisesti vierailevalle tähdelle.

Tosin sitä en sano, ettenkö minäkin olisi ollut innoissani, ja etteikö käänne sinänsä olisi ollut looginen ja toimiva. Jos meillä nyt kerran tässä sarjassa on Yodan salaperäistä lajia edustava lapsi, joka lähettää jeditemppelin raunioilta galaktisen kaveripyynnön muille Voimassa vahvoille, niin olisihan oikeastaan kumma, jos Luke Skywalker ei siihen pyyntöön vastaisi.

”I’m Luke Skywalker and I’m here to rescue you.” Paitsi että tällä kertaa Luke ei sano nimeään, eikä Mando jostain syystä kysy – ja ehkä vielä kummempaa on, että edes kapinallissotilas Cara Dune ei tätä tunnista.

Käsitellään siis Luke ensin ja Boba sitten, koska tässä on paitsi tärkeysjärjestys kohdallaan, myös tiettyä logiikkaa, vaikka sarjan kronologia toisinpäin menikin.

Star Wars -kaanonin tässä vaiheessa Luke Skywalker on siis jedimestari ja monella tapaa menestyksensä huipulla. Keisari on kukistettu (tai niin kaikki luulevat), Imperiumi on kaatunut (no, mitä nyt joitain sirpaleita vielä sinnittelee), ja Luke keskittyy kokoamaan jedien perintöä ja etsimään Voimassa vahvoja oppilaita itselleen. Se hetki, jossa nämä pyrkimykset kaatuvat tragediaan Ben Solossa nousevan pimeyden ja taustalla vaikuttaneiden Snoken ja Palpatinen vuoksi, on vielä vuosien päässä.

On kiinnostavaa, että Luken sanoja The Last Jedistä lainatakseni sankarimme on The Mandalorianin aikaan samalla myös hybriksensä huipulla: vielä tällöin varma siitä, että juuri hän, legendaarinen Luke Skywalker, onnistuu palauttamaan jedit entiseen kunniaansa. Haluan ajatella, että Mark Hamill onnistuu hymyllään ja olemuksellaan välittämään palan tätäkin, vaikka näyttelijä ei henkilökohtaisesti ollutkaan innoissaan vanhalle Lukelle jatko-osatrilogiassa kirjoitetusta juonikuviosta. Näen digitekniikan läpikin Hamillin suvereenia ammattitaitoa siinä, kuinka ovelasti Luke näyttäytyy The Mandalorianin vierailussaan yhtä aikaa liki kaikkivoipana, pysäyttämättömänä sankarina ja äärimmäisen luotettavana ja hyveellisenä, mutta kuitenkin myös sivuvireeltään ylimielisenä. Tästä on toki varmasti syytä kiittää myös sarjan vetäjiä Jon Favreauta ja Dave Filonia sekä jakson ohjaajaa Peyton Reediä. Vaikka joillekin katsojille The Mandalorianin Luke-osuus tuntuu kolahtaneen ihan pelkkänä badass-toimintakohtauksena samaan tapaan kuin Darth Vaderin tylyys Rogue Onen lopussa, kohtaus ei onneksi ole näin yksiulotteinen.

Toki samalla voi todeta, että kohtauksessa oli kyllä ainakin ensikatsomalla se tietty tekninen ongelmansa. Suoraan sanoen minä kuvittelin katsovani Sebastian Stania, nuoren Luken näköiseksi kehuttua Marvel-näyttelijää, digitaalisesti muokattuna vielä enemmän Mark Hamillin näköiseksi. Se, että kyseessä oli digitaalisesti nuorennettu Hamill, kertoo paljon siitä, miksi Luke hupun päästään otettua liikehti niin vähän. Lähipäivinä julkaistavissa Making of -videoissa nähtäneen ainakin osittain, miten temppu tällä kertaa tehtiin. Tämä tekniikka on edennyt pitkälle muutamassa vuodessa, tekihän vaikka Martin Scorsese kokonaisen elokuvan (The Irishman) näin, mutta vieläkin epätodelliseksi laaksoksi (uncanny valley) kutsuttu vaikutelma pomppaa silmille ja tuntuu vievän ainakin minut pois tarinaan eläytymisestä. Enkä tiedä, onko näiden digitaalisten nuorennusleikkausten mahdollista koskaan täysin luonteviksi kehittyäkään, koska käyttötarkoituksiin liittyy ulkoelokuvallisia ulottuvuuksia: tottahan minä katsoessani tiedän, että Mark Hamill ei tämän jakson kuvausten aikaan ole näyttänyt tuolta. Siinä mielessä voisin edelleen kannattaa, että ”nuoren XX:n” rooleihin valittaisiin vain reilusti nuori sopiva näyttelijä – vaikka ymmärränkin, miksi nämä firmat, joilla varaa tähän on, valitsevat nyt toisin.

Mitä sitten tulee Luken tarinallisiin ulottuvuuksiin juuri The Mandalorianin kannalta: uskon, että Luke vie nyt Grogun pois tarinasta vähäksi aikaa, jotta Mando voi kehittyä ja seikkailla hetken omillaan. Todennäköisesti molemmat näyttäytyvät sarjassa uudelleen vielä jo kolmannella kaudella. En kuitenkaan usko (enkä toivo), että Luke esiintyy tässä sarjassa kovin monta kertaa. Sen sijaan ”Baby Yoda” on keskeinen osa sekä sarjan yleistä viehätystä että Din Djarinin hahmoa, Grogun omasta suuresta suosiosta puhumattakaan. Pikku otus palaa vielä varmasti. Ehkä puhumaan oppineena?

Hei hei, mutta ei hyvästi!

Mutta jos Luken rooli oli pohjimmiltaan lyhyt vierailu, Boba Fettin osuus The Mandalorianin toisella kaudella oli paitsi odotuksiani suurempi myös luonteeltaan oikeasti yllättävä.

Oikeastaan emme edes saaneet sitä kahden mandalorialaisen palkkionmetsästäjän kaksintaistelua, jota Boban näyttäytymiseltä kauden ekan jakson lopetuksen perusteella odotimme. Sen sijaan saimme ikääntyneen, kunniantuntoisen ja jopa henkistyneen oloisen Boba Fettin, joka ilmoittautui melkein välittömästi Mandon avuksi Grogun pelastamisessa.

En usko liioittelevani, kun väitän, että Boba Fettiä ei ole koskaan käsitelty Star Wars -sarjassa näin syvällisesti. Boba Fettin kulttisuosio Star Wars -fandomin sisällä olisi ehdottomasti jonain päivänä aivan oman blogipostauksensa arvoinen arvoitus (olen käsitellyt asiaa lähinnä kirjoittaessani muutama vuosi sitten Jeremy Bullochin, hahmon juuri edesmenneen alkuperäisen näyttelijän, erikoisesta suhteesta roolihahmoonsa). Tässä yhteydessä asian voi tiivistää siten, että koko The Mandalorianinkin olemassaolo juontaa juurensa vain siitä, että Boban haarniska aikanaan oli niin siisti.

Originaalitrilogiassahan Boba Fett ei oikeastaan tee juuri mitään muuta kuin seisoskelee coolina. Jedin paluussa hahmo kuolee vähän nolosti sarlaccin kitaan, koska George Lucas ei sittenkään keksinyt pahikselleen kummempaa käyttöä. Leffoissa Boban suurin saavutus on uskaltaa väittää vähän vastaan Darth Vaderille: ”Hän (Han) ei ole minulle minkään arvoinen kuolleena”. Prequelit taas tarjosivat Boballe (aikanaan kulmakarvoja kohottaneen) taustan kloonina, mutta vaikka tästä olisi voinut irrota paljonkin draamaa, ei Bobaa ole esimerkiksi kirjojen tai sarjakuvien puolella näihin päiviin mennessä käytetty juuri minään muuna kuin pysäyttämättömänä palkkionmetsästäjänä. Esimerkiksi erityisempiä motiiveja Boba Fettin ammatinvalinnalle on harvoin jos koskaan annettu.

Jakso S2E6 The Tragedy ja elokuvattujen Star Wars -tarinoiden kaikkien aikojen rajuin toimintakohtaus. Jos tätä on se väitetty ”disneytyminen”, niin huh.

The Mandalorianissa Boba Fett astelee näyttämölle ehdottomasti pysäyttämättömän tehokkaana taistelijana, mutta ei sittenkään kasvottomana pahiksena. The Mandalorianin Boba ei ole kiinnostunut haastamaan Mandoa koviksimman mando-palkkionmetsästäjän tittelistä, vaan ainoastaan saadakseen takaisin isänsä haarniskan ilmeisesti pääasiassa sentimentaalisista syistä. (Sitä tosin pitäisi kysyä, mikä mahtaa olla tarinallinen syy sille, että Boba ei hakenut kamojaan jo paljon vähemmän mandaloriaanihaarniskaan oikeutetulta Cobb Vanthilta Tatooinella!)

”I am a simple man making his way through the galaxy, like my father before me”, Temuera Morrisonin näyttelemä Boba sanoo karhealla äänellä. Kutkuttavaa on sekin, että Boba kuuraa Mando-jaksojensa aikana isänsä haarniskan priimakuntoon: jotain, mitä hän ei koskaan aiempien vuosiensa aikana vaivautunut tekemään. Kun hän vielä tokaisee, ettei ole uskollinen kenellekään tai millekään muulle kuin itselleen, ollaan tässä sarjassa jo kerralla syvennetty Boba Fettin hahmoa enemmän kuin Boba-tarinoissa ehkä koskaan ja ainakin ehdottomasti enemmän kuin nykyisessä kaanonissa aiemmin. Onni todellakin, että rooliin oli käytettävissä taitava draamanäyttelijä Morrison – siis käytettävissä esimerkiksi hahmon ja näyttelijän iän kannalta, sillä sehän oli selvää, että Morrisonkin oli valmis palaamaan, sillä New York Timesille hän kertoi odottaneensa soittoa koko Disney-ajan.

Toimintaelokuvaveteraani Robert Rodriguezin ohjaaman The Tragedy -episodin suorastaan brutaali toimintajakso vuorenrinteillä, jossa Morrison pääsi käyttämään myös oman maori-kulttuurinsa perinteisiä taistelulajiliikkeitä, jää Star Wars -historiaan. Mutta sen lisäksi Bobaa käytetään seuraavissakin jaksoissa kerrankin hyvin: aivan riemastuttava on hetki, jossa pikkukonna Mayfield huojentuu, kun luuleekin kohtaavansa ”vain” Boba Fettin eikä hänelle vihoittelevan Mandon, ja erittäin kutkuttava on kohtaus, jossa Bo-Katan piikittelee Bobaa siitä, että hän on pelkkä pahainen klooni jonka äänikin on kuultu lukemattomia kertoja aiemmin. Monen entisen tarinan Boba Fett olisi ampunut molemmat – ja ehkä tämäkin joskus aiemmin, mutta ei enää, selvittyään sarlaccista ja ikäännyttyään.

Tyytyväisenä se siihen istahti. Mutta miksi?

Kauden viimeisen jakson lopputekstien jälkeen meille paljastettiin, että edellisen viikon todella mittavien Star Wars -uutisten lisäksi tulossa on vielä yksi uusi sarja: The Book of Boba Fett, joka nähdään jo ensi vuoden joulukuussa ja jota ilmeisesti ohjaa (ainakin tuottaa) Robert Rodriguez. Boban omasta sarjastahan oli huhuja hieman aiemmin, toisin kuin monesta muusta Kathleen Kennedyn Disneyn sijoittajapäivässä julkistamasta projektista, ja nyt nämäkin huhut osoittautuivat ainakin ylätasollaan tosiksi.

Boba-leffahan oli Lucasfilmillä tekeillä jo aiemmin, kuten myös Obi-Wan-leffa. Nyt molemmat saavat sitten omat sarjansa. Mutta siinä missä Obi-Wan-sarja saattaa olla (emme tiedä) ehkä hyvinkin sama tarinaidea sovitettuna nyt elokuvan sijaan sarjaformaattiin, Boban tarina on todennäköisesti aivan toinen. Rivien välistä ainakin minä oletin, että Boba-leffa olisi aikanaan sijoittunut episodi IV:tä edeltäneisiin vuosiin, jolloin se olisi voinut ehkä jollain tapaa kytkeytyä Solon mahdolliseen jatko-osaan tai jakaa yhteisiä hahmoja tämän kanssa.

Nyt tulossa oleva The Book of Boba Fett sijoittuukin niin sanotusti Mando-aikaan ja oletettavasti selvittelee meille sitä, kuka maskin alla oikeastaan on Boba Fett. The Mandalorian -kohtausten perusteella voisi tulkita, että Boba olisi suorastaan jo väsynyt tappeluihin ja tappamiseen, mutta koska hän kauden päätteeksi käy istumaan Jabban vanhalle tuolille, aivan tästä ei taida sittenkään olla kysymys. Juuri tähän aikaan sijoitetussa Boba-tarinassa on nyt myös aivan uusi sävy, kun kasvot Boban kypärän alla on nostettu jo esiin: Boba, Jango Fettin poika ja ”muokkaamaton” klooni, on elänyt koko ikänsä galaksissa täynnä itsensä näköisiä mutta nopeammin ikääntyviä kasvoja, ja nyt hän saattaa arpisena ukkona hyvinkin olla viimeinen elossa oleva kopio kaipaamastaan isästään.

Toki sarja voi sisältää flashbackeja Boban aiempiinkin vuosiin, ja melkeinpä tuon otsikon vuoksi niin toivoisinkin olevan. Sivumennen sanottakoon, että tuo edellä linkattu The Direct -sivun huhu väitti Boban sarjan sijoittuvan aikaan ennen hahmon vierailua The Mandalorianissa. En pidä tätä todennäköisenä jo ihan siksi, että se tarkoittaisi Boba-sarjaa ilman Boba-haarniskaa. Mutta sen sijaan väite saattaisi hyvinkin tulla rikkinäisenä puhelimena siitä, että sarjan olisi tarkoitus sisältää myös osia, jotka ajoittuvat aikaan ennen The Mandaloriania.

Joka tapauksessa: The Mandalorianin vierailujen jälkeen olen kiinnostuneempi Boba Fettistä kuin vuosiin, ja ehdottomasti innostuneempi Boba-sarjasta kuin olisin, jos sellainen olisi nyt vain julkistettu ilman hahmon nykytilanteen esittelyä The Mandalorianissa näin. Nyt, paremmin kuin koskaan, Boba ansaitsee oman sarjansa. Omasta mielestäni siis Boba on nyt ehdottomasti paras esimerkki siitä, kuinka The Mandalorian on kytkeytynyt laajempaan Star Wars -tarinankerrontaan ja silti vienyt kertomuksia omalla tavallaan eteenpäin – vaikkakin, ja tiedän olevani tässä ehkä ristiriitainen, näissäkin kehuissa on siis ensijaisesti kyse kertomuksesta, joka ei ole sarjan päähenkilön ”oma” tarina.

Mutta mitä sitten tulee päähenkilön omaan tarinaan…

The Mandalorianin toinen kausi oli siis mielestäni ehdottomasti parempi kuin ensimmäinen, ja vaikka en ole aivan sitä mieltä, että tämä olisi nyt juuri minulle tärkeintä Star Warsia vuosiin, olen kyllä sitä mieltä, että sarja on löytänyt luonteensa ja minäkin viihdyn sen äärellä mainiosti.

Erityisesti olen iloinen siitä, että nyt näiden kolmen viimeisimmän jakson aikana sarja alkoi viimein saada minunkin makuuni lihaa myös nimihenkilönsä luiden ympärille. Kun Mando keskusteli The Believer -jaksossa moraaliltaan venyvämmän Mayfieldin kanssa siitä, mitkä lopulta ovat joustamattomia periaatteita ja mitkä sellaisia periaatteita, joista joustetaan niiden joustamattomien periaatteiden vuoksi, sarja alkoi viimein toden teolla tuntua Din Djarinin tarinalta. Paljastaessaan samassa jaksossa Imperiumin tukikohdassa kasvonsa Grogun vuoksi Mando teki valinnan: jos on valittava hänen seuraamansa ”the wayn” ja pulassa olevan lapsen välillä, valinta ei lopulta ole vaikea.

Etenkin tämän vuoksi myös kauden päätösjakso kirjautuu minulle sarjan parhaimpien joukkoon. Netin perusteella useimmille jäi siitä päällimmäisenä mieleen Luke, ja yllättävän monet tulkitsivat (väärin siis) lopputekstien jälkeistä kohtausta niin, että kolmannen kauden nimi olisi The Book of Boba Fett ja sarjan päähenkilö uhkaisi siis vaihtua. Ehei, päinvastoin! Nyt Din Djarin vasta onkin nousemassa päärooliin!

Ennakoin jo ekan kauden jälkeen, animaatiosarjoissa esiintyneen ja mandalorelaiset perinteisesti yhdistäneen darksaber-valomiekan näyttäydyttyä, että sarja voisi edetä siihen, että sen nimihenkilö kohoaa ”the mandalorealaiseksi” siinä mielessä, että hän nimenomaan päätyy yhdistämään kansansa ja johtamaan Mandaloren uuteen nousuun. Tähän mennessä on vaikuttanut siltä, että Din Djarinia ei voisi tällainen (tai johtaminen) vähempää kiinnostaa. Mutta nimenomaan tähän kakkoskausi johti varsinaisen tarinallisen cliffhangerinsa, vaikka Grogu varmasti onkin se, jonka kohtalosta moni tällä hetkellä välittää enemmän. (Kyllä sarjakin tämän taitaa tietää, sillä loppukohtaus, jossa Din paljastaa kasvonsa Grogulle, oli kyllä Star Warsin asteikolla ykkösluokan herkistelyä.)

Mitä siis tapahtuu nyt kun nimenomaan Din sai darksaberin eikä sitä himoinnut Bo-Katan? Eiköhän kolmannella kaudella ainakin mennä Mandalorelle katsomaan, miten kotimaailma makaa? Vieläkö Mando jatkossakin voi yhtä huolettomasti tappaa jopa Imperiumia vastaan taistelevia ”piraatteja”, vai kasvaako hän viimein vastuulliseksi sankariksi, vai onko tämä jotain, josta minä vain joudun ärsyyntymään ja Favreau ja Filoni eivät vain välitä?

Kauden lopussa saattoi olla joku jediritari, mutta siellä oli myös tämä upea hetki, joka ei varmasti aivan sattumalta muistuta kuvasommittelua myöten Jedin paluun hetkeä, jossa eräs toinen hahmo pyytää saada katsoa lastaan edes kerran omilla silmillään ilman kypäräänsä.

Kohta hukumme Star Warsiin (tai sitten voimme kukin valita omamme)

Posted on by
5

Perjantain vastaiset uutiset olivat melkein typerryttäviä ja joka tapauksessa uuvuttavia. Disney osoitti massiivisessa Investor Day -tiedotustilaisuudessaan panevansa kovan Netflixiä ja muita kilpailijoitansa vastaan ja osoitti, että hiirifirmasta todellakin kuuluu, pandemiasta viis. Kymmenet ja kymmenet elokuva- ja sarjaprojektit seurasivat tiedotuksessa toistaan kaikille Disneyn omistamille brändeille Pixarista Marveliin, emoyhtiön niin sanottuja omia erityisaloja eli animaatioita ja koko perheen elokuvia unohtamatta.

Ja unohtamatta Star Warsia. Todellakin unohtamatta Star Warsia.

Star Wars -projektien(kin) tulva on niin ylitsevuotavainen, että tämän blogin puitteissa on vain parasta käydä ne kaikki läpi sopivassa mitassaan näin pari päivää myöhässäkin – mihinkään postaus-per-projekti -spekulaatioihin en tässä rytäkässä ennätä.

Lähdetään tästä. Sillä kyllä vain on niin, että minun kirjoissani ”oikeat” elokuvat ovat niitä ykkösuutisia. Ja tämä on tujuimmasta mahdollisesta päästä!

Seuraava Star Wars -elokuva on siis Rogue Squadron. Ensi-ilta joulukuussa 2023. Ohjaus Patty Jenkins (Wonder Woman), joka teaser-videolla julistaa rakkauttaan ja jopa henkilökohtaista sidettään kovaa lentäviin hävittäjiin.

Tämä tuli puskista. Tiettävästi tekeillä piti olla Taika Waititin ohjaama elokuva ja Kevin Feigen tuottama elokuva. Lisäksi tekeillä oli aiemmin David Benioffin ja D.B. Weissin elokuvasarja (mutta ei ole enää) ja ainakin jossain vaiheessa Rian Johnsonin elokuvatrilogia (mutta todennäköisesti ei ole ainakaan juuri tällä hetkellä).

Minkään näistä aiheiksi en ole kuullut huhuttavan X-Wing-lentäjien legendaarista laivuetta. Enkä muista nähneeni Patty Jenkinsiä huhuttavan Star Wars -ohjaajaksi – toivottavan kylläkin. (Jostakin syystä Wookieepedia väittää tätä kirjoittaessani Rogue Squadronin olevan se projekti, jota Benioff ja Weiss kehittelivät. Mitään lähdettä tälle en tiedä, eikä näytä tietävän Wookieepediakaan. Tuskinpa, sillä sen piti huhujen mukaan olla Vanha Tasavalta -stoori.)

Ideana Rogue Squadron on todennäköisesti kaikkien aikojen mielipiteitä jakavin Star Wars -elokuvaprojekti. On varmasti valtavasti sellaisia Star Wars -faneja, joiden kiinnostuskäyrällä avaruusalukset ja avaruustaistelut ovat varsin matalalla. Ovathan nämä saagat kuitenkin avaruuspuitteistaan huolimatta pikemminkin satua ja fantasiaa kuin scifiä ja tekniikkaa – ja onhan niiden tarinallinen pääpaino joka tapauksessa henkilöhahmoissaan. On hyvä huomata, että vaikka aivan ensimmäisessä elokuvassa Kuolemantähden taistelu toimittaa lopputappelun virkaa, originaalitrilogian jälkeen Star Wars -elokuvissa on lopulta ollut varsin vähän lentelyä. Tavallaan sen paikan ovat etenkin prequeleissa täyttäneet valomiekkataistelut.

Sitten taas toisille tämä on mitä innostavin standalone-konsepti (ja kyllä, myös minulle). Ah, tätähän minä kuvittelin ja toivoin saavani jo silloin, kun erään tosien elokuvan nimen julkistettiin olevan Rogue One. X-Wing -hävittäjiä, pilotteja, avaruustaisteluja, takaa-ajoja ja etsintäoperaatioita! Näihin ympyröihin on sijoitettu loistavaa draamaa ennenkin: kirjoissa, sarjakuvissa ja peleissä nimittäin. Uusi Rogue Squadron ei tosin ole adaptaatio näistä aiemmista, Jenkins sanoi jo IGN:lle, mutta tuskin kukaan sitä odottikaan.

Moni on tulkinnut Kathleen Kennedyn sanat ”uudesta aikakaudesta” ja ”uudesta lentäjien sukupolvesta” siten, että tämä Rogue Squadron sijoittuisi jatko-osatrilogian jälkeiseen aikaan. Minusta tämä ei ole vielä näiden sanojen perusteella aivan Yavinin neljännen kuun temppelin hangaarissa kuulutettua. Eikö näin voisi yleisesti kuvailla sellaistakin tarinaa, joka ei kerro aiempien Rogue-inkarnaatioiden lentäjistä ja joka sijoittuu tähänastisten elokuvien ulkopuolisiiin aikoihin? Loogisin aika konnalentuetarinalle on nimittäin Jedin paluun jälkeinen aika, ja siellä ajassa The Mandalorianin myötä tuntuu Lucasfilmin painopiste tällä hetkellä olevan. Itse en olisi uskonut The Rise of Skywalkerin jälkeiseen aikaan edettävän ainakaan elokuvissa vielä vähään aikaan.

Aivan uuden elokuvan julkistuksen ohessa meille vahvistettiin Waititin elokuvan olevan yhä tulossa. Vaikka tämä ei siis ollut uutinen, tavallaan meille kerrottiin nyt kuitenkin jotain: Taika Waititin kirjoittaman ja ohjaaman Star Wars -elokuvan ensi-ilta ei ole jouluna 2023, vaan aikaisintaan (ja siis todennäköisesti?) jouluna 2024. Lisäksi Kennedyn sanat ja taustalle valittu erikoinen versio Star Wars -logosta vahvistivat, että luvassa on omalaatuista komediallista otetta – kuten lähes varmaa olikin, sillä miksi muutenkaan kukaan palkkaisi Jojo Rabbitin ja Thor: Ragnarökin ohjaajan.

Lisäksi Waititin elokuvan mainitseminen, muiden elokuvien mainitsemattomuus ja etenkin Jenkinsin elokuvan aikatauluttaminen tulevien leffojen kärkeen vihjaavat vahvasti, että Rian Johnsonin ehkä ikuisesti hautumaan jääneen trilogian lisäksi Kevin Feigen vain reilu vuosi sitten julkistettu projekti on nyt jo saattanut päätyä projektien odotushuoneen varastohyllylle. Nyt pääsyy näihin kieputuksiin saattaa kuitenkin hyvin olla koronavirus, vaikka Lucasfilmillä on Disney-aikanaan rosterissaan kiusallisen paljon omatekoistakin samanlaista säätämistä.

Mutta eteenpäin, ja kohti sarjoja! Sillä sarjoissa panokset selvästi vain kovenevat.

Obi-Wan Kenobin oma (mini)sarja ei tullut tässä vaiheessa uutisena, mutta aivan syystä siitä kannattaa puhua sarjahankkeiden keulilla. Deborah Chown ohjaama ja Ewan McGregorin tähdittämää sarjaa kuvataan ensi vuoden maaliskussa.

Kyseessä on varmasti kaikista Star Wars -sarjoista odotetuin, eivätkä odotukset ainakaan vähentyneet siksi, että nyt julkistettiin, että tässä näyttelee McGregorin lisäksi myös Hayden Christensen – ja vielä Darth Vaderia, eikä vain flashbackeissa Anakin Skywalkeria. Kennedy lupasi ”vuosisadan uusintamatsia”. Tämän kerrottiin nyt tapahtuvan 10 vuotta Sithin koston jälkeen, eli niinpä vain Vader ja Kenobi kohtaavat episodien III ja IV puolivälissä jollain verukkeella.

Saagan kokonaiskerronnan kannalta mielenkiintoista, (uhka?)rohkeaa, jännittävää! Mutta McGregor ja myös Christensen ovat toki minun puolestani erittäin tervetulleita palaamaan rooleihinsa, jos tarina vain on hyvä ja perusteltu. Heistä Christenseniin kohdistuu varmasti yhä fanikunnassa ja etenkin sen ytimen ulkopuolella kovastikin vastustusta, ja vielä jatko-osatrilogian aikaan tuntuikin siltä, että Disney väistää Anakinin käyttämisen silloinkin kun se olisi tarinallisesti perusteltua (kuten Kylo Renin tarinakaaren kohdalla olisi ollut). Mutta ehkä aika ja The Clone Wars -sarja ovat nyt vähitellen peittäneet prequel-trilogian haavat? Tai ehkä näin monien elokuva- ja sarjahankkeiden aikana Lucasfilmillä on varaa ottaa se riski, että jotkut prequeleihin edelleen aktiivisesti tyytymättömät jättäisivät leimaisivat tämän samaan pinoon yhden näyttelijän perusteella?

Sillä nythän näitä sarjoja tosiaan tulee:

Kathleen Kennedy esitteli Ahsoka Tanon oman sarjan The Mandalorianin spinoffina. Sitä se tietysti siinä mielessä on, että Mando-sarjan yleisö on oletettavasti vielä animaatioita suurempi, ja että The Mandalorianissa Ahsoka tosiaan nähtiin ensimmäisen kerran ”elävänä”, Rosario Dawsonin kasvoilla. Kennedy myös lupaa sarjan tapahtuvan The Mandalorianin aikoihin, jolloin siis puhutaan Jedin paluun jälkeisistä vuosista.

Kuten Obi-Wanin sarja, myös Ahsoka on limited series eli minisarja, varmaankin yhden ”kauden” mittainen tarinakokonaisuus siis. Toki tavallaan reilumpaa olisi kutsua Ahsokan omaa sarjaa The Clone Warsin ja Rebelsin spinoffiksi. Tai jopa jälkimmäisen jatko-osaksi, jos tässä todella on kyse siitä juonesta, johon Ahsokan The Mandalorian -jaksossa viitattiin. Jos kyse nimittäin on siitä, että Ahsoka etsii suuramiraali Thrawnia, hän etsii siis samalla tai ennen kaikkea Rebelsin keskushenkilöä Ezra Bridgeriä. Ja tuon animaatiosarjan perusteella mukana luulisi olevan Rebelsin hahmoista myös Sabine Wren. Mutta saapa nähdä, tietysti. Semminkin kun…

….tekeillä on toinenkin Mando-spinoff! Ahsokan omaa sarjaa varmasti moni osasi odottaa heti kun Ahsoka näyteltyjen sarjojen maaperälle astui. Tälle toisellekin on näin jälkikäteen ajatellen varmasti aseteltu perustaa The Mandalorianin toisella kaudella, mutta enpä vain itse olisi arvannut.

Rangers of the New Republicin lupaus on kytkeytyä The Mandalorianiin ja Ahsokaan sekä ”kulminoitua jännittävään tapahtumaan”. Tämän veikkaan tarkoittavan ainakin sitä, että Rangersin lopussa mukana ovat sekä Ahsoka että Mando (Pedro Pascal). Nämä molemmat sarjat ovat The Mandalorianin sivutuotteita myös siten, että molempia sarjoja luotsaavat Jon Favreau ja Dave Filoni.

Nimeä tai ideaa ei ole selitetty vielä mitenkään, mutta olettavasti tässä on nyt kyse niistä uutta järjestystä galaksiin hieman epätoivoisestikin rakentavista ja selvästi huonosti varustelluista X-Wing – ja sheriffijoukoista, joita muun muassa Dave Filoni itse on The Mandalorianin pikkuroolissaan tulkinnut ja joihin Cara Dune (Gina Carano) on kakkoskaudella värvätty. Hahmoista Dunen(kin) voisi siis veikata olevan mukana tässä sarjassa. Enkä yllättyisi, jos juonessa esitettäisiin palasia First Orderin kehityksestä jossain galaksin laitamilla.

(Twitterissä jotkut epäilivät Boba Fettinkin voivan löytää elämälleen uuden tarkoituksen näistä rauhanturvajoukoista. Todettakoon nyt ainakin se, että Disneyn Investor Dayssa ei siis julkistettu Boba Fettille omaa sarjaa, vaikka tällaistakin ihan pari viikkoa sitten huhuttiin.)

The Legend of the Rangers oli muuten 18 vuotta sitten Babylon5:n spinoff-sarjaksi tarkoitetun nolostuttavan huonon pilottijaksontekeleen nimi.

Onko tässä yksi Rangers of the New Republic -sarjan hahmoista?

Kolmas uusi sarjajulkistus pääsi sekin yllättämään: Lando. Event series, ja en kyllä kuollaksenikaan tiedä, mikä on event seriesin ja limited seriesin ero. Termi ”miniseries” leimaantui Yhdysvalloissa takavuosina niin kökköisistä telkkariteoksista, että näinä tv:n parempina aikoina siellä on käytetty jos jonkinmoisia korvikesanoja, mutta sitä en ymmärrä, miksi tämä sama tiedote puhuu toisaalla eventistä ja yhtäällä limitedeistä. Enkä ainakaan minä tiedä näille hyviä suomenkielisiä termejä (saa valistaa!).

Mutta siis, Lando! Oletettavasti nuori Lando eli Donald Glover, jota Solossa ehdottomasti alikäytettiin, ja oletettavasti siis ajoitus pikemminkin ennen originaalitrilogiaa kuin jälkeen. Mutta ei sitä kyllä tässä sanottu, joten spekuloin vain.

Kirjoittaja-showrunner(-ohjaaja?) on Justin Simien, jonka tähänastinen pääteos on kehuttu draamakomedia Dear White People. Kuulostaa sopivalta tekijältä Lando-tarinalle.

Roguen Onen vakoojasankarin Cassian Andorin oman sarjan nimeksi paljastui nyt Andor. Tätä sarjaa oli tarkoitus kuvata jo keväällä, mutta koronakriisi iski juuri ennen starttia. Nyt meille kerrottiin, että kuvaukset ovat alkaneet Lontoossa kolme viikkoa sitten, ja nettiin meille kaikille suodussa videossa kaikki näyttääkin mainiolta. Valmista pitäisi nyt sitten tulla vuodeksi 2022.

Kiinnostavaa huomata, että Andoria tunnutaan tehtävän tavallaan elokuvamaisemmin kuin The Mandaloriania – tai siis toisin sanoen perinteisemmin, sillä videolla esillä on runsaasti perinteisiä lavasteita sekä paljon pukuja ja alien-hahmoja. Kaikki puhuvat päät myös kehuvat (asiaankuuluvasti) vuorollaan, kuinka tähän projektiin suhtaudutaan samalla vakavuudella kuin elokuviin. Varmasti Yhdysvalloissa toteutettuun Mandoon myös, mutta sitähän on kuvattu pääasiassa kokeellisesti yhdellä valtavien videoscreenien ympäröimällä lavalla, ja mukana on ollut varsin vähän joukkokohtauksia.

Kathleen Kennedy lupaa Andorista vakoojatrilleriä, ja viittasi sijoittajille showrunner Tony Gilroyn taustaan Bourne-leffojen parissa. Videolla sen sijaan mainitaan, että tässä sarjassa olisi 12 jaksoa, mutta huomatkaa, että tätä ei ole ilmoitettu limitediksi, eventiksi eikä millään muullakaan termillä yhden kauden mittaiseksi sarjaksi. Andor ei siis välttämättä suinkaan pääty Rogue Onen tapahtumiin, ja sarjalle saatetaan ajatella tehtävän jatkoa, kenties suosiosta riippuen.

Aiemmin julkistettuun näyttelijäkaartiin (nimihahmon rooliinsa palaavan Diego Lunan lisäksi muun muassa Stellan Skarsgård ja Genevieve O’Reilly, joka näyttelee Mon Mothmaa) liitettiin nyt Adria Arjonan ja Fiona Shawn nimet. Tämän sarjan castissa on muuten nimihahmosta huolimatta naisylivoima.

Sen sijaan Kennedy ei maininnut Alan Tudykia, jonka piti ilman muuta palata rooliinsa droidi K-2SO:na. Eikö siis palaakaan?

The Acolyte sen sijaan on nyt sitten se sarja, jota kirjoittaa ja luotsaa Leslye Headland (Russian Doll). Headlandin projekti oli julkistettu, aihetta ei. Ja se ehkä onkin näistä kaikista yllättävin: The Acolyte lupaa olla mysteeritrilleri, joka sijoittuu ”galaksin varjoihin High Republicin viimeisinä päivinä”.

High Republic taas on termi, joka ylipäätään esiintyi Star Wars -yhteyksissä ensimmäisen kerran vain reilu vuosi sitten. Sillä tarkoitetaan ajanjaksoa, joka päättyi noin 200 vuotta ennen tähänastisia Star Wars -elokuvia. Käytännössä sillä tarkoitetaan erityisesti tarinaperhettä, jota Lucasfilm on käynnistellyt vasta tänä vuonna hitaasti (näihin aikatauluihin vaikutti pandemia). Piti ihan itsenikin tarkistaa: yhtään The High Republic -kirjaa tai sarjakuvaa ei ole vielä ulkona, ensimmäinen on tulossa tammikuussa.

Headlandin sarjan on tähän asti tiedetty olevan ”female-centric” ja huhuttu sisältävän ”taistelulajeja”, joten melkein jo odotin Teräs Käsi -termiä otsikkoon asti. The Acolyte -nimi taas aiheuttaa pientä kuminaa toisaalla franchisen uusissa haaroissa: Chuck Wendigin Aftermath-romaaneissa, joissa ensiesiintyi myös The Mandalorianiin asti päässyt Tatooinen sheriffi Cobb Vanth, mainittiin ”The Acolytes of the Beyond” -niminen hämärä uskonlahko, joka näytti muun muassa keräävän sitheihin liittyviä historiallisia artefakteja. Voi liittyä tähän, voi olla liittymättä tähän.

Tämä kaikki tarkoittaa, että näyteltyjen sarjojen lukumäärä nousee jo seitsemään (vaikka niistä tällä hetkellä ulkona on vasta yksi, The Mandalorian). Ja sitten ovat vielä animaatiot!

The Clone Wars -spinoff The Bad Batch on julkistettu aiemminkin, nyt saatiin traileri. Tylsästi nimetty Visions vaikuttaa olevan Star Wars -vastine 20 vuoden takaiselle Animatrix-projektille: kymmenen anime-lyhäriä, joissa japanilaiset animaatiostudiot pääsevät sanomaan sanasensa kaukaisesta galaksista. Ja A Droid Story, Lucasfilmin efektitalon Industrial Light & Magicin oma projekti, joka lie jonkinlainen yksittäinen tunnin spesiaali tai tv-leffa.

Mutta ei siis tällä osastolla julkistusta selvälle Rebels-jatko-osaa, joka edelleen lisää todennäköisyyksiä sille, että näytelty Ahsoka se taitaa olla.

Vielä voidaan todeta, että Lucasfilmiltä on tulossa myös viides Indiana Jones jo kesällä 2022, George Lucasin ja Ron Howardin 1980-luvun leffaan perustuva Willow-sarja ja, aivan täysin yllättäen, nigerialais-amerikkalaisen Tomi Adeyamin nuortenromaaniin perustuva elokuva Children of Blood and Bone. Tämä on ensimmäinen kerta Disneyn omistuksen aikana, kun Lucasfilm tarttuu projektiin, joka ei liity sen vanhoihin brändeihin, ja minä ainakin olin kuvitellut, että Disney olisi suorastaan linjannut, että näin ei olisi syytä tehdä. Children of Blood and Bone ei siis liity tämän blogin aihepiiriin mitenkään, mutta olen silti tässä mielelläni väärässä.

Mutta huh huh. Olipahan näitä monta. Selväksi tuli, että pandemia ei ole Disneyn eikä Star Warsin loppu. Leffoja lukuunottamatta kaikki tämä sisältö on siis tulossa Disney+:lle ja tuskin minnekään muualle, joten suoratoistopalvelu vain vahvistaa asemiaan Star Warsin(kin) tämänhetkisenä kotina. Ilmeisesti näitä sopii kuitenkin odotella pikemminkin lähivuosina kuin ensi vuonna.

Loppukaneettina tekee mieleni vielä sanoa, että monen muun Disneyn brändin kohdalla Investor Dayn uutiset aiheuttivat minulle lähinnä kieriskelyä. Loputtomia animaatioelokuvien uusintaversioita, jatko-osia edellisille hiteille, 1980-luvun keskitasonkin leffojen kuten Kolmen miehen ja beibin ja Nunnien ja konnien uusintalämmittelyjä… Yh. Star Warsissa ei ole vieläkään nähty edes yhtään varsinaista aiemman kirjan tai sarjakuvan adaptaatiota, vaikka Rogue Squadron pääsee nyt sikäli lähelle, että se sentään hyödyntää ikään kuin aiempaa nimikettä. Ehkä sellaisenkin aika voi tässä tulvassa vielä tulla, mutta tässä vaiheessa ja tässä ajassa on syytä olla tyytyväinen, että meille tarjoillaan näin ylitsevuotavasti nimenomaan uutta eikä tuttua.

The Mandalorianin kakkoskaudella on jokaiselle jotakin, ja on siellä jossain yhä Mandokin

Posted on by
1

The Mandalorianin kakkoskaudesta on nähty tätä kirjoittaessani viisi jaksoa kahdeksasta. Tähän mennessä voi liki kaikin mittarein sanoa, että kausi on täyttänyt odotukset.

(Kirjoitus ei spoilaa tulevia jaksoja, mutta Disney+:lla tätä kirjoittaessani esitettyjä toki.)

The Mandalorianin toinen kausi on ollut mittakaavaltaan isompi, jatkuvajuonisempi ja, sanottakoon se nyt heti kärkeen, minusta myös parempi kuin edeltäjänsä.

He, jotka kaipasivat The Mandalorianin liittyvän toisella kaudellaan ykköstä paremmin Star Wars -sarjan suuriin juoniin, ovat saaneet haluamansa. Toisaalta hekin lienevät tyytyväisiä, jotka halusivat The Mandalorianin kietoutuvan vieläkin enemmän päämysteerinsä eli ”Baby Yodan”, jonka nimen nyt tiedämme olevan Grogu, ympärille.

Ehkä suorastaan yllättävää on, että myös huhujen toteutumista odottaneet ovat saaneet nyökytellä koko ajan tyytyväisenä, sillä kaikki huhuissa esiintyneet hahmo- ja casting-uutiset ovat jo toteutuneet. Olemme nähneet Katee Sackhoffin animaatiosarjoista tuttuna Bo-Katan Kryzena, Timothy Olyphantin Aftermath-kirjoissa vilahtaneena sheriffi Cobb Vanthina, Temuera Morrisonin vilahtamassa itsenään Boba Fettinä ja Michael Biehnin omassa sivuroolissaan. Ja, tietenkin ja ennen kaikkea: olemme nähneet ilmi elävän Ahsoka Tanon, jota todellakin näytteli nimenomaan Rosario Dawson, kuten uskottavat huhut jo hyvän aikaa sitten kertoivat.

Tämä suorastaan uuvuttava hahmokatras kuvastaa hyvin sitä, mitä The Mandalorianille on (ilmeisen tarkoituksella) toisella kaudellaan tapahtunut. Siinä missä sarja, kuten animaatiosarja Rebels aikanaan, ensimmäisellä kaudellaan keskittyi kertomaan uutta tarinaa uusista henkilöistä ja paikoista, tarinan lonkerot laajenevat heti toisella kaudellaan kaikkiin Star Wars -saagan aiempiin kolkkiin. Tämä tapahtuu jopa monipuolisemmin kuin Rebelsissä aikanaan, vaikka sekin teki samoin.

Kaksi mandalorealaista eli Din Djarin (Pedro Pascal) ja Bo-Katan Kryze (Katee Sackhoff). ”Ai eikö mun tarttiskaan pitää tätä kypärää koko ajan”, miettii Din Djarin. Tai ainakin kannattaisi miettiä.

Näistä hahmoista Cobb Vanth ei ole aiemmin kummoisen tuttu kenellekään, eikä hänen esiintymisensä tämän kauden avausjaksossa välttämättä johdakaan ns. suuriin juoniin. Mutta sellaisiin epäilemättä johtaa ykköskauden lopussa vilahtanut mandalorealaisten legendaarinen Darksaber-valomiekka, joka nyt on moff Gideonin (Giancarlo Esposito) hallussa ja jonka Bo-Katan haluaa. Tässä on kyse yllättävänkin suorasta jatkosta The Clone Warsin ja Rebelsin Mandalore-juonille, kuten toki ”mandalorealaisesta” kertovaksi nimettyyn sarjaan sopiikin.

Sitten meillä on Ahsoka, The Clone Warsin varsinainen päähenkilö ja tosiasiallisesti tässä vaiheessa Star Wars -franchisen rakastetuin ja merkittävin elokuvien ulkopuolinen hahmo, joka puolestaan haluaa löytää suuramiraali Thrawnin. Animaatiosarjoja katsomattomille todettakoon, että tämä ei ole niinkään viittaus niihin vanhoihin kirjoihin, joissa Thrawn oli Imperiumin ylin komentaja sattumalta hyvinkin samaan aikaan kuin jolloin The Mandalorian tapahtuu, vaan täysin häpeämätön tarttuminen juonilankaan, joka jäi auki Rebelsin lopussa, ja johon sarjojen luojan Dave Filonin oli varmasti koko ajan tarkoitus palata jossain vaiheessa.

Meillä on myös originaalitrilogian alikäytetty apupahis Boba Fett, joka näin ollen on palannut sarlaccin kidasta tässä nykyisessäkin Star Wars -kaanonissa. ”Alkuperäisenä mandalorealaisena palkkionmetsästäjänä” Boba asettunee väistämättä jossain vaiheessa Mandoa vastaan – vaikka hänen ilmiasunsa erakoituneena tatooinelaisena ei kielinytkään varsinaisesti halusta palata entisiin duuneihin.

Ja, ehkä kytköksistä yllättävimpänä, meillä vaikuttaa olevan juonilanka, joka osoittaa kohti jatko-osatrilogiaa ja koukkaa sinne vieläpä kivasti prequelien kautta. Imperiumin hirmuvallalle uskollinen moff Gideon vaikuttaa haluavan pikku Grogun nimenomaan siksi, että tällä on niin korkea ”m-lukema”, ja tarvitsevan tämän verta laboratorioon, jossa näytetään kloonailtavan kaikkea kivaa. Tämä ynnäytynee siten, että ”Baby Yodan” midikloriaanipitoisella verellä yritetään kloonata henkiin keisari Palpatinea.

Star Wars -sarjojen laki: Ennemmin tai myöhemmin Dave Filoni tuo näyttämölle Ahsoka Tanon.

Saattaisinpa kirjata toteutuneeksi myös omia epäilyksiäni siitä, että tällä toisaalta tuttujen hahmojen vyörytyksellä The Mandalorian uhkaa asettua vähän liikaakin Star Wars -animaatiosarjojen jatko-osaksi. Vaikka mikään näissä jaksoissa ei ainakaan vielä tässä vaiheessa ole edellyttänyt katsojalta The Clone Warsin tai Rebelsin katsomista – edes Ahsokaa ei ole välttämättä mikään pakko edes tunnistaa, koska jakso kyllä esittelee hänet riittävästi yhtenä harvoista jäljelle jääneistä jedeistä – on melko varmaa, että moni noita sarjoja katsomaton fani on The Mandalorianin äärellä epäröinyt, pitäisikö hänen tietää enemmän Bo-Katanin tai Ahsokan henkilöhistoriasta ymmärtääkseen, mitä nyt on tapahtumassa.

Samalla sarjan nimihahmon (Pedro Pascal) ongelma, luonteettomuus ja katsojan kannalta tietynlainen yhdentekevyys, joista kirjoitin ykköskauden arviossani, ei ole ainakaan vähentynyt. Mando on onneksi nyt paremmin saanut ympärilleen toisia hahmoja, myös toistuvia tai todennäköisesti toistuvia, joiden kanssa toimiessaan hänen omakin luonteensa voi kehittyä. Mutta edelleen nämä toiset hahmot ovat jaksojen varsinaisia toimijoita, ja Mandomme osa on auttaa toimijoita tehtävissään suorittaen muutama toimintakohtaus.

Minun on hyvin vaikea nähdä, että Din Djarin kasvaisi hahmoksi, joka ottaisi aktiivisen roolin tarinoissa, jotka kuuluvat Mandaloren vallan oikeutetulle perijälle Bo-Katan Kryzelle tai Voiman valitun padawanille Ahsoka Tanolle. The Mandalorian -sarjan pääjuonikin tuntuu enemmän ”Baby Yodan” eli Grogun tarinalta, jossa Mandolle on lankeamassa kasvatti-isän supporting role. Näihin kaikkiin muihinkin heiteltyihin täkyihin palattaneen tässä sarjassa tai muissa sarjoissa myöhemmin – mutta tuleeko niissä koskaan olemaan kyse hahmosta, jonka nimen alla tämä sarja etenee?

Se nostaa käden ylös nyt joka on tämän sarjan päähenkilö!

Toisaalta nämä piirteet alkavat tässä vaiheessa tuntua niin valitulta osalta sarjan luonnetta, että huomaan tulkitsevani tapahtunutta positiivisen kautta. Ehkä The Mandalorianin on tosiaan tarkoituskin kertoa suurten tapahtumien sivustaseuraajasta?

Sarja nimittäin tuntuu löytäneen tyylinsä, eikä ole ainakaan tylsynyt edetessään. Jopa tämän kauden tähän mennessä heikoin jakso The Passenger (Chapter 10 / 2×2), melko epäonnistunut tulkinta alien-hirviökauhusta Star Wars -maailmassa, oli ainakin kertakatsottuna kiinnostava kokeilu.

Vaikka sarjaa ovatkin nyt leimanneet tuttujen hahmojen esiinmarssi ja tiheät viittaukset syvään SW-loreen, sarja ei myöskään tunnu menettäneen mitään ykköskautta niin hyvässä kuin pahassakin leimanneesta kiireettömyydestä. Jos ajatellaan vaikkapa kauden neljättä jaksoa, Bryce Dallas Howardin ohjaamaa The Heiressia (Chapter 11 / 2×3), jossa Mando kohtasi Bo-Katanin ja muita mandalorealaisia ja auttoi heitä taistelussa Imperiumin jäänteitä vastaan, oli siinäkin jaksossa (kuten The Mandalorianissa niin usein) kyse melko yksinkertaisesta yhden jakson mittaisesta vieraiden hahmojen ja pääkaksikon kohtaamisesta ja siihen liittyvästä toimintajaksosta – mutta olipa se vain kerrassaan tehokkaasti toimiva toimintajakso.

Tai jos ajatellaan kauden ensimmäistä jaksoa The Marshalia (Chapter 9 / 2×1), krayt-lohikäärmeen metsästystä Tatooinella, jossa tapahtui sarjan ns. suurta juonta ajatellen vielä vähemmän. Showrunner Jon Favreaun itse ohjaama häpeilemätön western-pastissi oli sarjan tähänastisista jaksoista vahvin viiden tähden episodi. Se oli myös jaksoista elokuvallisin, ja se, jossa jo monesti viittaamani kiireettömyys osui parhaiten maaliinsa. Jos Mandon ja avaruussheriffi-Olyphantin kohtaamiset tuskenien kanssa eivät katsojaa viihdytä, hän katsoo ihan varmasti väärää sarjaa.

Ja mitä muuten tulee toimintajaksoihin, Greef Kargan näyttelijän Carl Weathersin ohjaaman jakson The Siegen (Chapter 12 / 2×4) sisältämä speeder-takaa-ajokohtaus kanjonissa oli aivan The Force Awakensin Millennium Falcon -lentelyn veroinen malliesimerkki siitä, miten tehdään samanaikaisesti sekä aivan kaikkein tutuimpia nuotteja soittavaa Star Warsia että niin erinomaisesti tehtyä Star Warsia, että se tuntuu tuoreelta. Kun stormtrooperit syöksyivät speedereillään kanjoniin, minun teki heti mieleni nostaa kohtaus Disney-ajan onnistuneimpien hetkien listalle.

Pääsisipä tätä kenttää pelaamaan!

Viikko sitten julkaistu Dave Filonin ohjaama Ahsoka-jakso The Jedi (Chapter 13 / 2×5) sai mielenkiintoisen vastaanoton, joka toi heti mieleeni jopa The Last Jedin ”valitse puolesi” -fanisodan. Niin vastakkaisiin suuntiin ensireaktiot ainakin Twitterissä kärjistyivät: toiset olivat mielestään nähneet parasta Star Warsia pitkään aikaan, jotkut jopa parasta sitten 1980-luvun – toiset taas kauhean sotkun, joka pilaa vähintään tämän sarjan ellei kaikki seuraavatkin.

Jotkut kehuivat ja moittivat jakson aasialaisvaikutteista tyyliä (asetelma kylästä, rautarouvasta ja luonnonsoturista muuten toi minun ja monen muun mieleen erityisesti Prinsessa Mononoken, erään maailman aivan hienoimmista animaatioelokuvista). Mutta pääasiassa kyse oli Ahsokasta, kuten oli varmasti arvattavissakin. Ahsokasta on kasvanut ainakin yhdelle sukupolvelle yksi kaikkein tärkeimmistä Star Wars -hahmoista, ja hänen tuomisensa animaatioista näyteltyihin sarjoihin ei olisi varmasti edes voinut sujua aivan kaikkien mielestä hyvin.

Joidenkin mielestä Ahsoka ei tuntunut oikealta ”elävänä”, toiset olisivat ehdottomasti halunneet ääninäyttelijän Ashley Ecksteinin tulkitsevan hahmoa myös live actionissa. Omasta mielestäni ehkä parhaiten perusteltu kritiikki kohdistuu siihen, mitä Rosario Dawsonin Ahsoka-roolitus suuressa kuvassa tarkoittaa: kyllähän se kovasti siihen suuntaan vihjaa, että se tarina, jonka Filoni olisi voinut kertoa kolmantena animaatiosarjana, aiotaankin nyt kertoa näyteltynä sarjana tai elokuvana. Ehkä esimerkiksi Leslye Headland kirjoittaa sittenkin nimenomaan Ahsokan omaa sarjaa parhaillaan, ja tekijän viittaus maantieteeseen sarjan lähtökohtana liittyy Ahsokan matkaan kohti Thrawnia (ja Ezraa)? (Huhujen mukaan hänen sarjansa kuitenkin kertoo kamppailulajeista, joita Star Warsissa edustaa tunnetusti jalo suomalaisniminen laji Teräs Käsi.)

Itse pidättäydyn tässä kiistassa neutraalilla maaperällä. Pitkälti siksi, että myös suhteeni Ahsokaan hahmona on varsin neutraali (vaikka kyllä siitäkin oman blogipostauksensa saisi). Luulenpa kuitenkin laineiden laantuvan helpommin kuin The Last Jedi -kädenväännön. Rosario Dawsonin matkaa Ahsokaksi fanitwiittauksen saattelemana muuten kronikoi erinomaisesti Vanity Fair. Lisäksi virallisen sivun haastikset sekä Rosario Dawsonista että Katee Sackhoffista ovat hyvin kiinnostavia, ja molemmat saavat jutuissa kertoa perusteellisista henkilökohtaisista, mutta hyvin erilaisista suhteistaan hahmoihinsa.

Minusta The Mandalorian esitteli Ahsokan näyteltyjen tarinoiden puolelle tyylikkäästi (siis sekä visuaalisesti että hahmon henkeä ajatellen), kuten jakson ohjanneelta sankarin isältä Dave Filonilta sopi odottaakin. Muutenkin tämä aasialais-/samuraihenkinen jakso oli minusta mainio, vaikka ei nyt sentään mestariteos. Filoni on huomattavasti parempi toiminnan kuin näyttelijöiden tai dialogikohtausten ohjaajana, kuten hänen taustaansa nähden ymmärrettävää onkin.

Tämä ei näytä mieheltä, joka palaisi halusta palata mandalorealaiseen haarniskaan.

Tämä postaus vanhenee niin nopeasti, etten taida lähteä suuriin spekulaatioihin tulevasta. Tietysti se on nyt kiinnostavaa, että kaikki huhuissa mainitut asiat (”Ahsoka on siellä jossain” jne) on nyt rastitettu suoritetuiksi, ja jaksoja on silti jäljellä vielä kolme kappaletta. Trailereissa nähdyt kohtauksetkin on jo nähty. En usko, että Ahsokaan tai edes Bo-Kataniin palataan enää tällä kaudella, mutta moff Gideoniin varmastikin.

Aioin itse myös kirjoittaa, että tuskin Boba Fettiinkään, mutta StarWarsNewsNet tekee viisaan huomion: koska seuraavan jakson ohjaa muun muassa Desperadon ja Sin Cityn ohjaaja Robert Rodriguez. Ehkä juuri Fettin ja Mandon kohtaaminen olisi se koukku, jolla tämä tekijä olisi vedetty haaviin?

Sarjan kaikkein kiinnostavin avoin juonipolku liittyy minusta Bo-Kataniin siten, että hänen kauttaa Mando on ensimmäisen kerran saanut kuulla, että hänet onkin sittenkin tainnut kasvattaa jonkinlainen ekstremistilahko. Eivät kaikki mandalorealaiset syö ja nuku kypärä päässä ja kieltäydy kertomasta oikeaa nimeään kenellekään. Tässä tarinapolussa on myös paikka Din Djarinin kasvaa hahmona, ja sarjan perustella nimensä: kuka tai mitä oikeastaan on olla ”mandalorealainen”, jollainen Mando-rassu on luullut ikänsä jo olleensa?

Sitä ennen niin sanottu suuri juoni näyttää kuitenkin osoittavan Grogun suuntaan ja kohti jedejä, joka minua vähän arveluttaakin. Mutta kuten sanottua: ehkä tämä nyt sitten on The Mandalorianin tyyli, this is the way. Mando on hiljainen sivustaseuraaja, joka askel askeleelta kiertää koskemassa Star Wars -loressa kutakuinkin kaikkea. Ahsoka-jakson lopussa annettiin ymmärtää jäljellä olevien jedien voivan löytää Grogun luo. Joten ihanko sieltä itse Lukekin vielä kauden päätteeksi jostain ilmestyy?