Kaikissa kolmessa juuri julkistetussa Star Wars -elokuvassa on jotain tuttua (enkä tarkoita vain sitä, että uusien Star Wars -elokuvien julkistaminenkin on tuttua)

Posted on 09/04/2023 by Aki Jörgensen

Taas niitä on luvassa: uusia Star Wars -elokuvia.

Kuten ennakkoon osattiin odottaa, Star Wars Celebrationissa Lontoossa tosiaan julkistettiin perjantaina uusia Star Wars -elokuvia. Peräti kolme kappaletta. Kaikenlaista muutakin Celebrationissa on toki jo ehditty käsitellä, sillä nyt Star Wars -rintamalla todellakin tuulee lujaa, mutta tässä kirjoituksessa keskityn nyt noihin kolmeen elokuvaan ja puran vähän, mitä meille nyt oikeastaan luvattiin. Sattuneesta syystä tulen kuitenkin samalla käsitelleeksi myös Ahsoka-sarjaa ja siitä julkistettua traileria.

Kolme nyt julkistettua tulevaa Star Wars -elokuvaa ohjaavat Sharmeen Obaid-Chinoy, James Mangold ja Dave Filoni. Yhdellekään näistä elokuvista ei julkistettu tässä yhteydessä virallista nimeä eikä ensi-illan aikaa. Kaikille niille kuitenkin paljastettiin ytimekkäästi ilmaistuna leffojen aihe tai perusasetelma, joka kaikissa tapauksissa antaa hyvin aineksia spekulointiin.

Nimenomaan tässä perjantain leffajulkistukset eroavat useimmista niistä lukuisista elokuvaprojekteista, jotka Lucasfilm on aiempina vuosina ilmoittanut olevan tekeillä episodi IX:n jälkeiseksi Star Wars -elokuvaksi. Tuo edellinen Star Wars -ensi-ilta oli joulukuussa 2019 eli tätä kirjoittaessani jo kolme ja puoli vuotta sitten, ja seuraavaa Star Wars -enskaria odotellaan tällä hetkellä jouluksi 2025, jolloin Solo-leffan floppaamisesta (ja ehkä osin jatko-osatrilogian kahden jälkimmäisen osan fanivastaanotosta) johtunut ”tuumaustauko” on venynyt jo kuuden vuoden mittaiseksi. Yrityksen puutteesta tässä välilläkään ei Disney-Lucasfilmiä voi syyttää, ehkä pikemminkin haja-ammuntaa muistuttavasta yliyrittämisestä: saan laskettua kasaan noin kymmenen SW-leffaprojektia, jotka ovat varmuudella olleet tekeillä ennen näitä kolmea, eivätkä siinä edes ole mukana mahdolliset muut, joista tieto ei ole julkisuuteen. Näistä noin kymmenestä viime vuosina tekeillä olleista projekteista useimmat on peruutettu kokonaan, loppujen valmistumisesta haaveet ovat hamassa tulevaisuuteen.

Näissä oloissa on hyvin ymmärrettävää, että moni oli perjantaina valmis uskomaan näidenkin kolmen elokuvan todelliseen valmistumiseen vasta istuessaan niiden ensi-iltanäytöksissä. Mutta yhtä kaikki viesti tuli Lontoosta selväksi: uusia Star Wars -elokuvia on jälleen tekeillä. Ja kenties jonkinlaista vahvistuvaa luottamusta näihin hankkeisiin voi hakea siitä, että niitä todella julkistettiin kerralla kolme, ja että niiden aiheistakin jo jotain paljastettiin. Kun esimerkiksi Taika Waititin kerrottiin taannoin kehittelevän omaa Star Wars -elokuvaansa, ei sen aiheesta sanottu mitään, ja myöhemmin Waititin haastattelusanomisista saattoi päätellä, että Lucasfilm olikin todennäköisesti kutsunut Waititin nimenomaan kehittelemään ideaa omaksi Star Wars -elokuvakseen – ilman että sellaista ideaa vielä projektin julkistamisen hetkellä olikaan.

James Mangold is making a film about the “first Jedi to wield the force”.

Dave Filoni is making a film about the “escalating war between the Imperial remnant and the New Republic”. A “cinematic event” in the Mando timeline.

And Sharmeen Obaid-Chinoy is making a film set 15… pic.twitter.com/dhCdV3W1Qh
— Empire Magazine (@empiremagazine) April 7, 2023

Perjantaina uutisoiduista kolmesta elokuasta Sharmeen Obaid-Chinoyn elokuva on näistä se, jota tiedettiin Celebration-julkistukseksi odottaa. Tämä on projekti, joka tähän asti tunnettiin käsikirjoittajansa mukaan nimellä ”Damon Lindelofin elokuva”, ja jota Hollywood-mediat olivat jo pitkin viime vuotta huhunneet Lucasfilmin Star Wars -projekteista lupaavimmaksi ja seuraavaksi oikeasti valmistuvaksi SW-elokuvaksi. Senkin Hollywood-mediat ovat tienneet meille jo viime vuonna kertoa, että tämä projekti sijoittuisi episodi IX:n jälkeiseen aikaan ja että siinä nähtäisiin jatko-osatrilogiasta tuttuja hahmoja.

Mutta sitä Hollywood-mediat eivät tienneet kertoa, että Obaid-Chinoyn elokuvan yhden lauseen pitch olisi ”Rey (Daisy Ridley) rakentaa uutta jedijärjestöä 15 vuotta episodi IX:n jälkeen”. Täytyy sanoa, että tämä yllätti minut täysin. Enimmäkseen positiivisesti: pidänhän kovasti sekä Reyn hahmosta että Ridleystä ja olen toki jo odotellutkin, miten ja milloin Lucasfilm rohkenee astua tarinoissaan episodi IX:n jälkeiseen, täysin tuntemattomaan aikaan. Ja siksikin, koska en pitänyt episodi IX:stä: The Rise of Skywalker ei ollut Reyn hahmon ansaitsema loppu, eikä se tietenkään hahmon seikkailujen loppu tarkoittanut ollakaan. Tästä näkökulmasta tällainen elokuva on minulle oikein tervetullut.

Mutta se kieltämättä kohottaa kulmakarvojani, kuinka vahvasti tuo juonitiivistelmä kuulostaa ”episodi X:ltä”. Sellaisena tätä tuskin markkinoidaan – liian vähän aikaa on kulunut siitä, kun Lucasfilm painokkaasti ilmoitti episodinumeroidun saagan ehdottomasti päättyvän The Rise of Skywalkeriin – mutta jos elokuvan päähenkilö käyttää nimeä Rey Skywalker ja rakentaa tarinassa uutta jedijärjestöä, niin aika vaikea voi olla eritellä, mikä tämän elokuvan jatko-episodielokuvista erottaa. Se tietysti jää tässä vaiheessa nähtäväksi: tarinan varsinainen juonikin siihen vaikuttaa, tuntuuko tämä aikanaan jatko-osalta jatko-osatrilogialle vai omalta uudelta kertomukseltaan. Samoin siihen vaikuttaa se, kuinka monia muita vanhoja tuttuja tässä elokuvassa nähdään ja kuinka suurissa rooleissa, kun mahdollisuudet ovat tietenkin auki vaikka kaikkien jatko-osatrilogiassa eloon jääneiden hahmojen palaamisille. Tämä on tätä nykyaikaa: originaalitrilogian ja prequelienkin aikakaudella Star Wars -fanit janosivat lisää seikkailuja leffojensa pääsankareille, mutta niiden aikaan se tarkoitti ilmiselvästi kirjoja tai sarjakuvia, eikä kukaan osannut edes haaveilla, että sellaisia voitaisiin saada näyteltyinä elokuvina.

Oli myös toinen, ulkoelokuvallinen, syy, miksi Reyn nimeäminen ja Daisy Ridleyn nouseminen Celebrationin lavalle (ah, ollapa salin yleisössä silloin!) minut yllätti: viime vuonna Lindelofin käsisprojektin huhuttiin olleen tarina, jonka miespääosanäyttelijä olisi koko ajan ollut valittuna. Ei toki ole mitenkään mahdotonta, etteikö näin ole edelleen, mutta omat ajatukseni tuo Hollywood-medioiden väite vei siihen, että Lindelofilla olisi ollut tekeillä nimenomaan yhden uuden (mies)hahmon ympärille rakennettu tarina, jossa medioissa mainitut jatko-osatrilogian hahmot olisivat pikemminkin sivurooleissa.

Tästä pääsenkin luontevasti tämän projektin tummaan varjoon: ”Sharmeen Obaid-Chinoyn elokuva” on jo nyt todistuskappale numero 47 ketjussa ”Star Wars -projektit, jotka eivät mene kuin Strömsössä”.

Käsikirjoittaja Lindelof (sarjat Lost, The Leftovers ja Watchmen) oli tämän projektin alkuperäinen isä, Hollywood-medioiden mukaan suorastaan sen idean isä. Vain pari viikkoa sitten Lindelof ja hänen kirjoittajaparinsa Justin Britt-Gibson saivat valmiiksi leffan ensimmäisen käsisversion – ja jättivät projektin samantien. Tilalle valittiin heti Steven Knight (Peaky Blinders), mikä kielii siitä, että ero ei tullut studiolle yllätyksenä. Itse asiassa se saattoi tapahtua molemminpuolisessa ymmärryksessä, sillä sen verran savolaisesti Lindelof ehti jo Slashfilmin haastattelussa pyöritellä kysymystä siitä, kuuluisiko hänen oikeastaan olla tekemässä Star Wars -elokuvaa. On hyvä muistaa, että ”taiteelliset erimielisyydet” eivät aina välttämättä tarkoita repivää riitaa tai kenenkään potkuja.

Mutta yhtä kaikki: tämä on siis taas yksi niistä Disney-aikaisista Star Wars -projekteista, jossa soihtua vievät eteenpäin eri henkilöt kuin jotka sen alunperin sytyttivät, The Last Jedin ja The Mandalorianin ollessa Disney-ajan ainoat valmistuneet isot Star Wars -projektit, jotka ovat pysyneet koko ajan alkuperäisten tekijöidensä käsissä. Tämä on sääli ainakin siksi, että pidän itse Lindelofia etenkin The Leftoversin perusteella lajinsa mestarina ja Watchmenin perusteella myös poikkeuksellisen taitavana alkuperäisaineiston tuoreuttajana, ja olisin siksi totisesti halunnut nähdä ”hänen Star Warsinsa”.

Damon Lindelofin Watchmen: sarjakuvaan perustuva sarja, joka alussa tuntuu ”alkuteoksesta innoittuneelta remakelta”, mutta joka edetessään paljastuu alkuteoksen älykkääksi jatko-osaksi.

Sharmeen Obaid-Chinoy, jonka nimen kirjoitusasua olen tässä tänä viikonloppuna opetellut, on kyllä kiinnostava, jos kohta myös hyvin erikoinen ja odottamaton ohjaajavalinta, eikä vain siksi että hän on pakistanilaistaustainen ja nainen. Obaid-Chinoy on alunperin dokumentaristi (kaksinkertainen lyhyen dokumentin Oscar-voittaja!), jonka tähän asti tunnetuin fiktiotyö on kaksi jaksoa Ms. Marvel -sarjaa viime vuodelta. Tämä ei todellakaan ole cv, josta voisi odottaa ihmisen päätyvän tekemään Star Wars -elokuvaa! Mutta en lähde kritisoimaan: Obaid-Chinoyn valinta lupaa vähintään sen, että leffan kipparilla on tuore näkökulma tekemiseensä.

Joka tapauksessa tämä ”New Jedi Order -elokuva” on omissa kirjoissani hyvin jännittävä projekti, jos se vain kuvausvaiheeseensa pääsee ja aikanaan valmistuu. On myös hyvin ilmeistä, että jos niin käy, tämän varassa lepää Lucasfilmillä aika paljon. Kun tosiaan hankkeesta jo nyt julkistuksen hetkellä on käytetty sanavalintaa ”New Jedi Order”, jolla otsikolla aikanaan vuosina 1999-2003 julkaistiin pitkä kirjasarja Luke Skywalkerin ja hänen oppilaidensa taistelusta galaksin ulkopuolista uhkaa vastaan, niin veikkailematta mitään tuon kirjasarjan innoituksesta tulevalle elokuvalle on ainakin selvää, että premissi uusista jedeistä voisi tälläkin kertaa johtaa menestyksen niin salliessa vaikka hyvinkin moniin omiin jatko-osiinsa.

New Jedi Order silloin ennen: kirjan kansi. NJO-kirjat olivat aikanaan Legends-tarinoiden sapelinluovutus Luken, Leian ja Hanin sukupolvelta seuraavalle. Kirjojen pahiksen rooli oli luovutettu Imperiumi-johdannaisilta sotaisalle Yuuzhan Vong -alienrodulle.

Toinenkaan perjantaina julkistetuista elokuvista, Lucasfilmin oman pojan ja eräänlaisen tosiasiallisen taiteellisen johtajan Dave Filonin ohjaama leffahanke, ei tullut aivan puun takaa. Niin sanotun ”Mandoversen” eli The Mandalorianin hahmojen ja siihen liittyvien ja/tai samanaikaisten sarjojen yhteistä eventiä ei ole vain huhuttu ja spekuloitu tapahtuvaksi, vaan sellaiseen suunnitelmaan on viitannut haastatteluissa Filonikin. Minä tosin ajattelin, että ”Mandoversen Avengers -tarina” olisi Din Djarinin, Boba Fettin, Ahsokan ja kumppaneiden yhteinen yhden kauden sarja, mutta miksei sitten elokuvakin – etenkin jos sen on määrä olla samalla näiden lomittaisten tarinoiden huipentuma tai päätös.

Tällaisen elokuvan olisi tosin luontevaa saada ensi-iltansa suoraan suoratoistopalvelu Disney+:ssa, hahmojensa sarjojen kodissa. Star Wars Celebrationin julkistuksesta voi olettaa, että tähtäimessä olisi teatterielokuva, mutta tarkkaan ottaen niin ei sanottu. Ja ehkä on saivartelua edes tässä vaiheessa pohtia moista, koska teatterikierrosten ikkuna on kaventunut ohueksi ja suoratoistoelokuvien määritelmää on hädin tuskin enää olemassakaan – paitsi toki juuri siinä, että aivan suoraan suoratoistoon tulevia ei voi lainkaan valkokankaalla nähdä.

Joka tapauksessa Filonin elokuvan voi melko suurella todennäköisyydellä veikata oikeasti myös valmistuvan, koska varmastikin sekä sen sisältö että sen tuotanto liittyvät luontevasti joka tapauksessa jo tekeillä oleviin telkkarisarjoihin. Oikeastaan voisi melkein sanoa, että tähän tulevaan elokuvaan liittyen nähtiin Celebrationissa jo trailerikin, sillä alkaa vaikuttaa selvältä, että ensi syksynä nähtävä Ahsoka-sarja johtaa nimenomaan sellaisiin suuriin kuvioihin, joita tämä elokuva tulee jatkamaan.

Ahsoka-traileri onkin melkoinen pläjäys. Hahmon aiempia esiintymisiä seurannut katsoja on jo pitkään tiennyt, mitä odottaa: Ahsoka (näyttelijänä nyt elävänä Rosario Dawson) kokoaa Rebels-sarjasta tutun tiimin jälleen kasaan (Mary Elizabeth Winstead näyttelee Heraa!) löytääkseen jälleen lopussa kadonneen Ezra Bridgerin ja kohdatakseen jälleen Imperiumin mestaristrategin suuramiraali Thrawnin (näyttelijänä edelleen Lars Mikkelsen kuten animaatiosarjassakin). Kaikille näille odotuksille traileri antaa tukea, ja lisäksi mukana menossa näyttää olevan parikin jediä tai sithiä (tai muuta Voiman pimeän puolen käyttäjää), ehkä yksi inkvisiittorikin. Kapinaliiton entinen ja Uuden Tasavallan nykyinen johtaja Mon Mothma (Genevieve O’Reilly) näyttäytyy. Taistelua käydään Rebelsissä esiintyneessä ”maailmassa maailmojen välissä”, mikä on omiaan herättämään ikäviä epäilyksiä erilaisista retcon- tai reboot-mahdollisuuksista.

Yhdessä kohdassa traileria Ahsoka namedroppaa katsojalle Thrawnin alkulähteet viittaamalla häneen termillä ”heir to the Empire”. Tuon niminen Timothy Zahnin romaani vuodelta 1991 (joka julkaistiin 1990-luvulla suomeksikin nimellä Imperiumin perillinen) esitteli lukijoille paitsi Thrawnin hahmon, myös monet perustavat pääpalaset koko expanded universesta, joka nykyisin tunnetaan Legends-jatkumona, ja jonka jäljet ovat valtavat myös nykyisessä kanonisessa Star Warsissa. Esimerkkinä voidaan käyttää vaikka sitä, että nimenomaan Imperiumin perillisessä ensiesiteltiin galaksin keskusplaneetta Coruscant, jonka George Lucas näytti omissa elokuvissaan katsojille vasta vuosia myöhemmin.

Thrawn se on. Celebrationissa esitetyssä pitemmässä trailerissa nähtiin kasvotkin, me muut saimme tyytyä tässä vaiheessa takaraivoon.

Itse asiassa Ahsoka-traileri sai välittömästi monet nettispekuloijat tulkitsemaan, että joko se tai tämä tuleva Filonin elokuva käytännössä on elokuvasovitus Heir to the Empiresta, vaikka sen tarina ei aivan sellaisenaan toki enää kaanonia olekaan. Tietyt suuret linjat tuntuvat joka tapauksessa pätevän: kun vuoden 1991 kirjassa suuramiraali Thrawn ilmestyi galaksin ulkolaidalta noin viisi vuotta Jedin paluun jälkeen, kokosi tuolloin jo tappiolla olleet Imperiumin joukot ja uhmasi partaveitsenterävällä älyllään Uutta Tasavaltaa ja haastoi Luke Skywalkerin kaltaiset sankarit, niin pitkälti juuri tämä tilanne näytetään nyt toistettavan (ainoastaan vain eri sankareita pääosassa käyttäen). On niin ikään kiusallisen helppoa epäillä Ahsoka-trailerissa hullunkiilto silmissään meuhkavaa partasuuta samankaltaiseksi hahmoksi kuin oli Zahnin kirjan salaperäinen mieleltään järkkynyt ex-jedi Joruus C’baoth (hahmon nimi on kuitenkin Baylan, ja häntä näyttelee Ray Stevenson). Ja, jukopliut, jos nyt vielä vähän enemmän silmiä siristetään, niin ehkäpä trailerissa nähtävälle nuorelle naisellekin (hahmon nimi Shin, näyttelijä ukrainalainen Ivanna Sakhno) voidaan spekuloida tarinaan samantapaista roolia kuin oli Zahnin kirjan toiseksi rakastetuimmalla hahmolla Mara Jadella…

Mutta, haluan huomauttaa spekulanteille ja itsellenikin: tämä spekulointi liittyy verrattain ulkoisiin yhtäläisyyksiin. Vaikka Dave Filoni nyt haluaa tuoda Thrawnin roistoilemaan nykykaanonissa samaan kaukaisen galaksin aikajanan kohtaan jossa hahmo alunperin Legends-tarinoissa roistoili, ja tekee sen ilmeisen tietoisesti alkuteokselle silmää iskien ja varmasti siitä myös ammentaen, ei se tarkoita, että kertomus yksityiskohdissaan välttämättä etenisi Zahnin Thrawn-kirjatrilogian rataa. (Eikä ainakaan Mara Jadea kannata oikeasti, kaikissa rooleissaan, odottaa palautettavaksi kaanoniin: hänen roolinsa kun liittyy vahvasti Luke Skywalkerin hahmoon, jonka puolisoksikin hän myöhemmin päätyi, eikä sellaiselle hahmolle taida olla paikkaa nykyisessä kaanonissa.)

Ivanna Sakhnon tulkitsema Shin vaikuttaa fanaattiselta tapaukselta. Ja hänellä on padawan-letti!

Ensi syksynä nähtävä Ahsoka-sarja on tietyissä piireissä tämän hetken Star Wars -projekteista odotetuin ja lienee varmaa, että jos ja kun Filonin leffa osaltaan jatkaa sen tarinaa ja osaltaan supersuositun The Mandalorianin tarinaa, myös sille on yleisö valmiina. Tässä kohtaa reaaliaikajanaa pidän kuitenkin mielenkiintoisena huomioida Ahsoka-sarjan ja Filoni-leffan julkistuksen tämänhetkistä vastaanottoa. Sitä ei nimittäin voi pitää hurmoksellisena, ja Filonin asema fanien keskuudessa vaikuttaa selvästi ottaneen viime vuosina jonkinlaisia iskuja. Tänä pääsiäisenä minusta tuntuu, että melkein jokaisella taholla on näihin kahteen Filonin tulevaan teokseen jonkinlaisia mutta-kun -näkökulmiaan.

Osa Rebels-faneista on haltioissaan saadessaan sankarinsa elävien näyttelijöiden tulkitsemana, mutta osa on yhä sitä mieltä, että Filoni teki virheen päättäessään kertoa tämän tarinan nimenomaan näyteltynä eikä animoituna. Perusteltua kritiikkiä voi esittää sekä näyttelijöiden vaihdoksiin formaattien välillä (miksei etenkin Tiya Sircar, mm. The Good Placesta tuttu näyttelijä, muka voinut itse esittää ääninäyttelemäänsä Sabinea myös live action -sarjassa?) että tyylinvaihdokseen: animaatiot ovat kuitenkin animaatioita ja näytellyt sarjat ainakin hieman toisenlaisia, ja nimenomaan animaatioissa Ahsokaa tähän asti on seurattu. Animaatioita katsomaton yleisö taas on nähnyt Ahsokan tähän mennessä vain muutamassa The Mandalorianin ja Book of Boba Fettin jaksossa, ja on nyt ymmärrettävästi ymmällään siitä, mitä pitäisi ajatella tai edes ymmärtää sarjasta, jonka nimihenkilöllä on taustallaan kymmenen tuotantokautta kahta eri animaatiosarjaa, joista toisen lähes suora jatko-osa ensi syksyn näytelty sarja on.

Edellä jo pyörittelemäni Heir to the Empire -yhtäläisyydet eivät nekään uppoa kaikille varauksetta. Joskus vuoden 2000 paikkeilla minäkin olisin ollut seitsemännessä taivaassa, jos minulle olisi kerrottu, että eräänä päivänä näkisin edes löyhästi noihin kirjoihin perustuvan elokuvan jonka pääpahis tosiaan olisi itse Thrawn, mutta nyt vuonna 2023 vettä ja Star Wars -tarinoita on virrannut niin paljon, että en minä sellaista oikeastaan enää nyt olisi kaivannut (vaikka pidin kyllä Thrawnin palautuksesta kaanoniin Rebelsissä). Enkä osaa kuvitella, että täysin tyytyväisiä olisivat hekään, jotka jatko-osatrilogian vuosina vaativat The Last Jedin tuhoamista kaanonista ja Zahnin kirjojen filmaamisesta niiden ”tilalle” sellaisenaan: eiväthän hekään nyt saa haluamaansa, vaan nimenomaan sellaisen version Heir to the Empiresta, joka sopii nykyiseen kaanoniin ja johtaa kohti jatko-osatrilogiaa.

Heir to the Empire silloin ennen:kirjan kansi. Joruus C’Baoth oli kannessa piirretty keskiöön, mutta Thrawn (alhaalla vasemmalla) oli se konna, joka jäi lukijoiden mieleen ja jonka mukaan kirjat myöhemmin tunnettiin. (Kirjasarjan toinen rakastettu uusi hahmo Mara Jade pääsi vasta kolmoskirjan kanteen.)

Kolmas perjantaina julkistettu elokuva tuli aivan ilman ennakkovaroituksia. James Mangoldin (Walk the Line, Logan, ensi kesän Indiana Jones and the Dial of Destiny), ohjaaman ja kirjoittaman projektin kerrottiin olevan elokuva ”jedien aamunkoitosta” 25 000 vuotta ennen tuttujen Star Wars -tarinoiden tapahtumia ja kertovan ensimmäisestä Voiman käyttäjästä. Mangold itse kutsui ideaa ”raamatulliseksi eepokseksi” ja vertasi sitä Kymmeneen käskyyn (siis vuoden 1956 Charlton Heston -elokuvaan). Huumoriveikkona heitän tähän siis odottavani tällä tiedolla hidasta patsastelua autiomaalavasteissa!

Hulppea ajoitus ”25 000 vuotta menneisyydessä” tarkoittanee lähinnä sitä, että tämän elokuvan tapahtumilla ei sitten olisi mitään suoraa yhteyttä mihinkään aiempiin kanonisiin Star Wars -tarinoihin, ei edes The High Republic -kirjoihin, jotka sentään sijoittuvat ajassa vain naurettavat parisataa vuotta ennen episodielokuvia. Kanonisesti tarinan pitäisi sijoittua tai kytkeytyä Ahch-Ton planeetalle, jolle Luke Skywalker oli vetäytynyt jatko-osatrilogian aikaan: senhän kerrottiin olevan ”ensimmäinen jeditemppeli”. Star Wars -kontekstissa todennäköisesti jo 25 000 vuotta menneisyydessä matkailtiin avaruudessa, sillä niin on Star Warsissa aina tapana ollut. Star Warsille ominainen ”käytetyn tulevaisuuden” tunnelma ulottuu perinteisesti niin kauas menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin, eikä vuosituhansilla ole ainakaan tähän asti ollut tarinoissa kovin havaittavaa vaikutusta esimerkiksi tarinoissa käytettävään teknologiaan.

Ja niin tosiaan, jos Obaid-Chinoyn elokuva kuulosti ”New Jedi Order -elokuvalta” ja Filonin elokuva ”Heir to the Empire -elokuvalta”, niin myös Mangoldin elokuvalla on yhteys Legends-tarinoihin. Perjantain julkistuksessa käytettiin tästä elokuvasta ja koko sen tarkoittamasta aikajanan jaksosta sanavalintaa ”Dawn of the Jedi”. Sattumalta-tai-ei-sattumalta saman niminen oli myös vuosina 2012-14 julkaistu sarjakuva, joka sijoittui aikaan kymmeniä tuhansia vuosia ennen tunnettua Star Warsia. Kuten edellisissä tapauksissa, tekeillä tuskin on minkäänlaista suoraa tai edes epäsuoraa adaptaatiota, mutta on aivan selvää, että vaikutteita aiemmin kerrotuista Legends-tarinoista nyt kyllä otetaan.

Dawn of the Jedi silloin ennen: sarjakuvan kansi. Kyseessä oli yksi Dark Horsen ajan viimeisistä suurista Star Wars -projekteista ennen kuin sarjislisenssi palasi Marvelille.

Mangoldin elokuvakin on jännittävä lupaus, mutta ennen syvempiä spekulointeja lasken jalat maahan. Mangold kertoi Celebration-haastatteluissa työskennelleensä tämän projektin kanssa pari kuukautta, mutta tosiasiassa hän tietenkin työskentelee tällä hetkellä tiivisti Indiana Jonesinsa kanssa. Lisäksi hänellä on tekeillä klassikkosarjakuvaan perustuva Swamp Thing -elokuva (huh!). Ylipäätään näistä kolmesta leffajulkistuksesta tämä tuntuu hatarimmalta, ja annan sen lopulliselle toteutumiselle niistä huonoimman ennusteen.

Mangoldin nimi on liitetty Star Wars -huhuihin aiempinakin vuosina, esimerkiksi Boba Fett -elokuvaan viitisen vuotta sitten. Minusta vaikuttaa selvältä, että ”Dawn of the Jedi -elokuva” ei ole mikään James Mangoldin omaan ideaan perustuva erillisprojekti, vaan projekti, johon Mangold on värvätty Indiana Jonesin onnistumisen myötä. Uskon myös, että tämä projekti on yksi niistä, joita jotkut muutkin ovat käyneet Lucasfilmillä viime vuosien aikana yrittämässä. Voisin hyvin kuvitella, että esimerkiksi ”Game of Thrones -miesten” David Benioffin ja D.B. Weissin kehittelemä uusien ”Star Wars -elokuvien sarja” olisi voinut olla premissiltään ”ensimmäiset Voiman käyttäjät”. Tai että omaa Star Wars -elokuvaansa tiettävästi kehitelleistä monista ohjaajista ja kirjoittajista vaikkapa J.D. Dillard olisi saatttanut käydä koettamassa kykyjään juuri tämän pähkinän pureskelemisessa, jos Lucasfilmillä olisi jo pitkään kytenyt halu saada joku kertomaan tarina tästä perusideasta. (Toivottavasti joku joskus vuosien päästä kirjoittaakin kirjan näistä kaikista salaperäisistä hankkeista – olisi niin kiva tietää, mitä kaikkea onkaan ollut kehitteillä!)

Jos näin on, tämän voi kuitenkin halutessaan nähdä projektin toteutumisenkin puolesta puhuvana seikkana. Jos Mangoldin elokuvan kerrottaisiinkin vuoden-parin päästä olevan ”no longer in active development”, kuten vaikkapa Patty Jenkinsin Rogue Squadron -leffaprojektin tila tällä hetkellä on, niin ei silti olisi mitenkään mahdotonta, etteikö joku jossain vaiheessa vielä ”Dawn of the Jedi -elokuvankin” ensi-iltaan asti saisi.

Viimeistään siihen, kuten näihin kaikkiin kolmeen, on hyvä uskoa siinä vaiheessa, kun istuu jonkun näistä ensi-iltanäytöksessä. Sormet ristiin, ehkä jo joulukuussa 2025!

Star Wars Visions lupasi villejä vaihtoehtoja, mutta tarjosi vain miedon kommentaarin – eikä ihme, sillä vaihtoehtotarinat ovat Star Wars -franchiselle vaikeita

Posted on 05/10/2021 by Aki Jörgensen

Jostain syystä tämän syksyn teemalta Disney+-palvelussa tuntuvat animoidut vaihtoehtoiset tarinat. Marvel-leffojen maailmaa on ravisteltu What if -antologiasarjalla, ja nyt reilun viikon ajan katsottavissa ovat olleet myös Star Wars Visions -lyhytanimaatiot. Molempien tuotelupaus on tarjota villejä ja kaanonista välittämättömiä kertomuksia tutuissa franchise-universumeissa.

Teoksilla on tosin selvä luonne-ero. MCU: What if on tyylillisesti yhtenäinen antologiasarja, jota julkaistiinkin puolen tunnin jaksoissa viikoittain ihan ”normaalin” sarjan tapaan. Star Wars: Visionsin yhdeksästä lyhäristä sen sijaan vastaavat seitsemän eri animaatiostudiota (tarkkaan ottaen anime-studiota eli japanilaista animaatiostudiota), ja ne julkaistiin siis D+:ssa kerralla.

Tällä kirjoituksella, joka tosin tulee jo vähän myöhässä, pyrin sanomaan jotain paitsi arvio-tyyppistä Visionsista, myös jotain yleisempää ei-kanonista Star Wars -tarinoista.

The Twins: Yksi monista Visions-lyhäreistä, joissa pahis käyttää naamiota.

Visions-lyhäreitä on siis yhdeksän kappaletta, ja niistä vastaa seitsemän eri tekijäpoppoota. Kuten lähtökohdasta liki suoraan seuraa, kattaus on vaihteleva sekä tyylillisesti että onnistumisprosentiltaan.

Parhaimmillaan ne ovat todella viehättäviä, jopa mukavan erilaisia lyhyitä Star Wars -tarinoita, joita katsojan ei tarvitse ottaa turhan vakavasti. Itseäni viehätti, kuinka niistä monissa oli hyödynnetty selkänoja nimenomaan anime-antologiana ja sekoitettu siten nimenomaan tunnistettavan japanilaista miljöötä ja kulttuuria kaukaisen galaksin kuvastoon. Erityisen onnistuneina tällaisina voisi mainita maaseudulle sijoitettu tarina The Village Bride ja urbaanimpi Lop & Ochõ. Village Bridessa on muuten yksi kokoelman kiinnostavimmista ideoista: kulttuuri, joka tulkitsee ja uskoo galaksin kaikkeuden yhteen sitovaan Voimaan perustavasti eri tavalla kuin Star Wars -tarinoissa perinteisesti on tavattu tulkita.

Samurait ja jedit tietysti ovat olleetkin sukua toisilleen 1970-luvulta alkaen, ja George Lucas itse ammensi originaaliinsa elementtejä Akira Kurosawan elokuvista. Visions-tarinoista vahvimmin samuraihenkinen on järjestyksessä ensimmäiseksi sijoitettu, melkein mustavalkoinen The Duel, joka tosin jääkin lähinnä samuraileffaviittaustensa vangiksi. Tähän kohtaan muuten sopii mainittavaksi se, että vaikka Visionsin englanninkielisissä versioissa kuullaan Lucy Liun ja Neil Patrick Harrisin kaltaisia hyvin tunnettujakin näyttelijöitä, suosittelen ehdottomasti katsomaan nämä japaniksi – ei sille nimittäin mitään mahda, että silloin replikoinnin tyyli täsmää kuviin paremmin. (Suomenkielistä versiota en kokeillut.)

The Duel: Yksi monista Visions-lyhäreistä, joissa valomiekkaillaan.

Pahimmillaan episodit taas tuntuvat tylsiltä tai ärsyttäviltä. Minut jättivät täysin kylmiksi etenkin rokkirallatus Tatooine Rhapsody ja viimeisenä listassa ollut Akakiri siksi, että sillä oli enää niin kovin vähän lisättävää edellisissä jo nähtyyn..

Niin sanotun ”laadun” ja toimivuuden vaihtelevuus ei oikeastaan ole mikään ihme: tällaisen sarjan, tai siis oikeastaan lyhytanimaatioiden kokoelman, luonteeseen jopa kuuluu, että kaikki pätkät eivät ole kaikkien mieleen. Jossakin pätkässä katsojaa voi tökkiä piirrostyyli, toisessa kertomus, ja toisissa taas toimia toinen tai molemmat – ja joku toinen katsoja saattaa sitä paitsi olla eri mieltä. Animea yleisemmin vieroksuva katsoja tuskin innostuu tarinoista monestakaan.

Tatooine Rhapsody: Yksi harvinaisista Star Wars -tarinoista, joissa hutt soittaa bassokitaraa.

Sen sijaan isompi harmi on, että Visions-animaatiot eivät lopulta ole visioiltaan kovin villejä.

Yhtä vaille kaikki animaatiot kääntyvät ennemmin tai myöhemmin valomiekkojen mittelöksi, ja se tuntuu pitemmän päälle aika puuduttavalta. Vaikka aivan kaikki tarinoiden miekkailijat eivät sentään ole ”tavallisia” jedejä tai sithejä, on selvää, että suuri osa Star Wars -maailman loputtomista mahdollisuuksista jää tutkimatta, jos jokainen animaatiostudio tarttuu ensimmäiseen haluunsa piirtää animetyylisiä valomiekkatappeluja. Tämä vertaus voi olla irrallinen, mutta heitän sen silti: jos tänä syksynä julkaistu Metallica Blacklist -soittolistajärkäle sisältäisi pelkkiä hevikitaraversioita Metallican klassikkobiiseistä, niin eihän sitä kukaan jaksaisi viittä tuntia kuunnella.

Visions-animaattoreille annettu tarinankerronnallinen vapaus olla piittaamatta kaanonista ei sekään ole johtanut kummoisesti kaanonista poikkeaviin lopputuloksiin. Animaattorit ovat ilmeisesti ihan itse päättäneet tulkita tehtäväkäskyä siten, että vaikka tuttuja hahmoja tai paikkoja ei Visions-tarinoissa juuri nähdä, kyse on pikemminkin ”näin olisi ihan hyvin voinut tapahtua” kuin ”entä jos näin olisi tapahtunut” -tyyppisistä tarinoista.

Itse asiassa useimmat Visions-lyhärit voisi täysin vaivattomasti sijoittaa Star Wars -kaanoniin, jossa ne ainoastaan tapahtuisivat ajassa tai paikassa etäällä episodielokuvien tapahtumista ja Skywalkerien suvusta. Yhdeksästä animaatiosta ainoastaan yksi, The Twins (jossa esiintyvät Imperiumin kasvattamat Voima-kaksoset), asettuu ilmiselvästi ei-kanoniseksi siten, että sen olisi mahdotonta tapahtua samassa kuvitteellisten tarinoiden jatkumossa elokuvien kanssa.

Lop & Ochõ: okei, en muista juuri tämmöistä pupurotua kaukaisessa galaksissa nähneeni, mutta tämäkin tarina muuten sopisi kaanoniin mainiosti.

Visionsin onnistuneisuutta arvioitaessa antologian ongelmana voi hyvin pitää myös sitä, että sen kohderyhmää on vaikea hahmottaa, ellei sellaiseksi sitten tyydy määrittelemään ”animesta pitäviä kevyttä vaihtelua kaipaavia Star Wars -faneja”. Disney+:ssa Visions on ikärajaluokiteltu rankemmaksi tavaraksi kuin vaikkapa The Bad Batch, ja totta on, että karmean ukkelin hyökkäys The Elderissä menee melkein kauhun puolelle. Toisaalta rokkaava hutt Tatooine Rhapsodyssa ja muutama muukin tarina on paljon lapsellisempi kuin Dave Filonin Star Wars -sarjat keskimäärin ovat.

Kaikkinensa Disney+:n tämän syksyn taisteluparista Star Wars Visions häviää Marvelin What If:ille. Moni saattaa verrata Visionsia myös Netflixin Love, Death and Robots -scifi-lyhytanimaatioiden antologiasarjaan, vaikka se ei liitykään mihinkään franchiseen eikä siis ole ”vaihtoehtoisten” tarinoiden kokoelma, mutta siinä vertailussa Visions jää vielä kauemmas taakse. Itse huomasin katsellessani muistelevani vertailuksi myös parinkymmenen vuoden takaista Animatrixia eli piakkoin taas ajankohtaisen Matrix-leffasarjan animaatiolyhytelokuvista koostuvaa episodinpuolikasta.

The Elder: Harvinaisen tyly Star Wars -pahis.

Mutta koska Visions on joka tapauksessa tällaisenaan välipala, ehkä kiinnostavampaa kuin vertailla sen laatua muihin teoksiin onkin miettiä sitä osana vaihtoehtoisten tarinoiden ja universumien genreä.

Marvelin puolella What Ifissä ei nimittäin ole kyse vain yhdestä animaatiosarjasta, vaan pikemminkin koko franchisen uudesta vaiheesta. Aiemmin tänä vuonna Disney+:lla nähty Loki-sarja ensiesitteli MCU:n sisällä vaihtoehtoiset rinnakkaistodellisuudet, ja What Ifin jälkeen samalla linjalla jatketaan trailerin perusteella Spider-Man: No Way Homessa ja jo nimenkin perusteella Doctor Strange in the Multiverse of Madnessissa.

MCU-fanit odottavat noita molempia suurella innolla, mutta itseäni (kasuaalimpana katsojana) valittu suunta epäilyttää. Tämä on nimittäin ovi, jota MCU:n on mahdotonta enää sulkea. Kun leffasarjojen välisten hauskojen crossover-kohtaamisten ja vaihtoehtoisten hahmohistorioiden tielle on kerran lähdetty, siellä sitten ollaan. Siellä odottavat kapteeni Amerikan ja Iron Manin uudet näyttelijät ja uudet seikkailut uusissa universumeissa. Siellä edessä on mahdollisuus irrottaa periaatteessa jokainen tarina milloin vain edellisten tai tulevien teosten kaanonista omaan universumiinsa aina sen mukaan, miten kirjoittajat tai vaikkapa näyttelijöiden sopimusehdot päättävät. Sillä tiellä ”kaanonin” käsite alkaa luisua tien laidalta laidalle, ja pahimmillaan se katoaa metsään palaamatta koskaan.

Marvel Cinematic Universella on kuitenkin yksi ”niin, mutta” -kortti puolellaan: se kun perustuu sarjakuvien maailmaan, jossa vuosikymmenten ajan on tehty juuri noin (vaikka siihen eivät ole ”näyttelijät” liittyneetkään). Jos ja kun MCU:lle käy samoin, tuottaja-päämaestro Kevin Feige ja kumppanit voivat siis vedota vallitsevaan olotilaan: tällainenhan tämä franchise on aina ollut.

Star Wars Infinities:Return of the Jedi. Esimerkkinä Star Wars -franchisen ”what if” -kerronnasta.

Star Wars -sarjaa sen sijaan on aina leimannut vahva sitoutuminen siihen, että kerrotut tarinat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Voisi jopa sanoa, että koomisenkin vahva.

Lucasfilm on kaikkina aikoina pyrkinyt, usein tosiasioita uhmaten, esittämään elokuvat etukäteen kokonaisuudeksi suunniteltuna kokonaisuutena. Kirjoja ja muita oheiskertomuksia on aina markkinoitu siten, että niiden on annettu ymmärtää suoraan jatkavan ja laajentavan elokuvien tarinoita ja maailmoja. Ehkä suloisinta on se, että me yleisö olemme ostaneet tämän viestin sydänjuuriamme myöten: ajatelkaapa vain, kuinka verisesti Star Wars -fanit aina suuttuvat, kun kokevat jonkin uuden julkaisun sopivan huonosti tähän yhteiseen sopimukseen ikuisesta ja rikkomattomasta kaanonista. Esimerkkejä ei tarvitse hakea Disneyn aikaisten pääelokuvien vastaanottoa kauempaa, mutta niitä löytyy syvältä franchisen niche-kerroksistakin.

Toki ja totisesti Star Wars -tarinoissa on osattu tehdä retconnauksia ja julkaista keskenään ristiriitaisia tai sellaisiksi myöhemmin osoittautuvia kertomuksia jo kohta 45 vuoden ajan. Tekijöiden ja yleisön välinen sopimus yhdestä ja yhteisestä kaanonista on kuitenkin kaiken kestänyt ja kaiken kärsinyt, koska varsinaisesti vaihtoehtoisiksi julkaisuhetkellä tarkoitettuja tarinoita on julkaistu hyvin, hyvin vähän. Merkittävimmät niistä on suorastaan helppo listata:

Infinities-sarjakuvat. Star Wars -historian selvin varsinainen ”what if” -tarinakokonaisuus, jonka otsikolla alunperin julkaistut tarinat A New Hope, The Empire Strikes Back ja Return of the Jedi (2001-2003) kaikki ottivat jonkin hetken originaalitrilogiasta ja käänsivät sarjan siitä totutusta poikkeavaan suuntaan: ”entä jos Luke ei olisikaan onnistunut tuhoamaan Kuolemantähteä”. Myöhemmin Infinities-alabrändin alle käännettiin myös muita Dark Horsen 1990-2000-luvuilla julkaisemia kaanoniin soveltumattomia, pääasiassa lyhyitä tarinoita, ja laajimmillaan sillä on kutsuttu myös muiden medioiden vastaavia Star Wars -tarinoita.
The Star Wars (2013-2014). Dark Horsen viimeinen suuri Star Wars -teos eli George Lucasin varhaisten ja alkuperäisten Star Wars -leffatarinaluonnosten sarjakuvasovitus. Silmiä avaavaa luettavaa huuruisuudessaan.
Lego Star Wars -animaatiosarjat. Saavat palikkamuotonsa vuoksi poikkeusluvan olla niin koomisia ja kujeilevia kuin haluavat.
Jeffrey Brownin Darth Vader and Son (2012) ja sen jatko-osat. Suosittuja kuvakirjoja, joissa Darth Vader viettää suloista perhe-elämää pienten lastensa Luken ja Leian kanssa. Samantapaisia huumori- tai parodiatulkintoja Star Warsista on toki nähty muitakin, mutta Brownin on virallisesti lisensoitu.
Star Wars -pelit vähintään niiltä osin, joissa pelaaja pelin tarinan sisällä suorittaa tai todistaa elokuvien tapahtumia toisin kuin niissä tapahtui ja esimerkiksi käy räjäyttämässä sen Kuolemantähden Luken sijaan.
Ja, vaikka tämä ei ole erityisen merkittävä teos, en malta olla mainitsematta: vuonna 2010 Lucasfilm ja Abrams Books julkaisivat taidekirjan nimeltä, kyllä, Star Wars: Visions, jossa taiteilijat olivat saaneet vapaat kädet kuvitella Star Warsista inspiroituen ei-kanonista(kin) kuvataidetta. (Kirjan otsikko kierrätettiin animelyhäreille tietoisesti, ei vahingossa.)

Enki Bilal: Never Ending Fight Against the Darkness. Ei Star Wars -sarjakuva vaan sarjakuvataiteilijan maalaus kirjasta Star Wars: Visions (2010).

Mutta, kuten sanottua: vaikka julkaisuhetkellä vaihtoehtoisiksi tunnustettuja kertomuksia on ollut vain vähän, sehän ei todellakaan tarkoita, etteikö niitä käytännössä olisi.

Esimerkiksi 1970- ja 1980-luvuilla julkaistut Star Wars -kirjat ja sarjakuvat sopivat vain ontuen samaan kaanoniin seuraavan aallon eli 1990- ja 2000-luvun kirjojen ja sarjakuvien kanssa. Edellisiä ei aikanaan koskaan virallisesti julistettu jälkimmäisistä irrallisiksi, mutta lukijalta vaati melkoista aivojumppaa sovittaa kaikki tapahtumat samojen hahmojen seikkailuiksi.

Isomman sopan tuotti se, että itse George Lucas suhtautui oheistarinoihin yleensä välinpitämättömästi ja parhaimmillaankin valikoiden, joten vaikka monet kirjoittajat tekivät vilpittömästi parhaansa sovittaakseen tarinansa hänen elokuviensa yhteyteen ja Lucasfilmiltäkin siihen yritettiin ohjata, Lucasin pöydältä tulevissa päätöksissä ja hänen varsinaisissa omissa teoksissaan asetettiin usein kaanon-faktoja tai galaktista historiaa asentoon, joka oli täysin ristiriidassa aiemmin julkaistuissa kertomuksissa sanotun kanssa. Esimerkiksi prequeleita edeltävän ajan Star Wars -tarinoiden viittaukset ”klooneihin” ovat nykylukijan silmin käytännössä aina pielessä. Ehkä räikein tapaus on kuitenkin prequelien jälkeiseltä ajalta, kun Lucas itse tuotti uuden The Clone Wars -animaatiosarjan ”yliajamaan” hänen itsensä aiemmin tuottamat episodien II ja III väliin sijoitetut sarjakuvat, kirjat ja ensimmäisen Clone Wars -animaatiosarjan.

Ja sitten meillä tietysti on varsinainen syvä kuilu eli Lucasin ja Disney-yhtiön välisen kaupan jälkeinen franchisen kertomusperinteen kahtiajako ”Legends-tarinoihin” ja ”kaanoniin”. Tuolloinhan edelliseen siirrettiin Lucasin omia audiovisuaalisia pääteoksia lukuunottamatta kaikki ennen vuotta 2014 julkaistu ja jälkimmäiseen päätettiin sijoittaa lähtökohtaisesti kaikki sen jälkeen julkaistu.

Periaatteessa voisi siis sanoa, että Star Warsin suuri ”what if” on Legends-kaanon. Tarinoiden jatkumo, joka on perusteellisesti vaihtoehtoinen käytännössä kaikkiin nykyisiin tarinoihin verrattuna ja räikeimmin vaihtoehtoinen tarkastellessaan originaalitrilogian pääsankarien Jedin paluun jälkeistä henkilöhistoriaa ja heidän jälkeläisiään.

Star Wars: Union (1999-2000): Luke Skywalkerin ja Mara Jaden häät.

Vaikka nykyisessä kaanonissa on viime aikoina alkanut näkyä merkkejä vähittäisestä rapautumisesta, en silti jaksa uskoa Star Warsin olevan matkalla Marvelin perässä multiversumien moniin maailmoihin.

Sen kyllä ennustan, että mitä enemmän tarinoita uuteen(kin) kaanoniin sijoitetaan, erityisesti lähelle tiheimmin tarinoituja originaalitrilogian vuosia, sitä enemmän ristiriitaisuuksia ja epätarkkuuksia nykyisessä(kin) kaanonissa takuuvarmasti esiintyy. Silti perinne siitä, että aina kerrottavien uusien tarinoiden periaatteessa pitäisi kuulua samaan kaanoniin, tuntuu aivan liian vahvalta purettavaksi.

Lucasfilmillä on esimerkiksi tekeillä vähintään toistakymmentä sarjaa ja elokuvaa, ja mitä todennäköisimmin ne kaikki markkinoidaan meille mitä vahvimmin saman kaanonin kertomuksina. Jossain määrin vaihtoehtoisilta tulkinnoilta aikanaan tuntuneet animaatiosarjat ovat jo aikaa sitten uitetut niin lähelle näyteltyjä teoksia, että Ahsoka Tanon esiintyminen The Mandalorianissa Luke Skywalkerin tapaan ei lopulta ollut mitenkään yllättävää, tervetullutta vain. Ainoa mahdollinen todella villi kortti tulevassa SW-rosterissa on Taika Waititin Star Wars -leffa, mutta senkin kohdalla uskon mieluummin tyylilliseen kuin tarinalliseen irtiottoon saagan totutusta linjasta.

Taika Waititin leffan logovalinta eräässä tiedotustilaisuudessa oli kieltämättä mielenkiintoinen.

Kirjojen ja sarjakuvien puolellakaan ei näy merkkejä edes uusien tarinoiden julkaisemisesta Legends-kaanoniin, saati sitten uusien vaihtoehtoisten kertomusten tähänastista isommasta tilaamisesta. Franchisen tämän vuoden iso avaus The High Republic, joka sijoittuu aikaan parisataa vuotta ennen Skywalkereita ja jolla tavoitellaan uusia, nuoria yleisöjä, kytkeytyy sekin koko ajan pienin ristiinviittauksin vanhaan kaanoniin. Samaan aikakauteen sijoittuvan tulevan näytellyn The Acolyte -sarjan kautta se tulee lopulta kietoutumaan myös kaikkein suurimman yleisön tuntemaan audiovisuaaliseen Star Wars -kertomusuniversumiin.

Itse asiassa animelyhärikokoelma Star Wars Visions on pikemminkin vahvistus sille, että selvästi vaihtoehtoiset tarinat tulevat pysymään Star Warsissa sekä harvinaisina että ilmiselvästi vaihtoehtoisiksi brändättynä. Sehän siis tosiaan edustaa sitä vaihtoehtoa – ja sellaisenakin sen tarjoama vaihtoehto on vain niin miedosti irrallaan ”virallisista” kertomuksista kuin on.

Me, jotka toivomme irrotteluiltamme kunnollista revittelyä, voimme tietysti aina toivoa, että toinen ”kausi” Visionsia lähtisi laukalle ensimmäistä villimmin.

The Bad Batchin avausjakso rikkoi vähän kaanonia, mutta onko sillä mitään väliä?

Posted on 13/05/2021 by Aki Jörgensen

Uusi Star Wars -animaatiosarja The Bad Batch alkoi viime viikolla Disney+-suoratoistopalvelussa. Kyseessä on itsenäinen jatko-osa The Clone Warsille, tai voi kai sitä spinoff-sarjaksikin kutsua: pääosassa on ”Clone Force 99” eli viisi keskimääräistä omapäisempää kloonisotilasta ja ajankohta on heti episodi III:n tapahtumien jälkeen eli Palpatinen julistettua Tasavallan Imperiumiksi.

Mutta enpä kirjoita nyt varsinaisesti tästä sarjasta, vaan pikemminkin ilmiöstä, joka paukahti silmille heti 70-minuuttisen pilottijakson aloituskohtauksessa: yhtenäisen Star Wars -kaanonin venymisestä ja paukkumisesta.

The Bad Batch alkaa (loogisesti) kloonisankariemme Order 66 -hetkestä. Siis siitä hetkestä, joka tapahtuu elokuvissa Sithin kostossa ja jolloin Palpatine aktivoi kloonisotilaisiin ohjelmoidun käskyn kääntyä jedejä vastaan. The Bad Batchin viisikolla ohjelmointi ei toimi, joten heille hetki on yhtä hämmentävä kuin jedeille. Mitä juuri tapahtui, miksi ihmeessä kaikki ”tavikset” yhtäkkiä kääntyivät tappamaan tähänastisia taistelutovereitaan?

Luontava lähtökohta sarjalle, siis, ja pilottijaksossa toteutukseltaan jopa koskettava. Star Wars -animaatiosarjojen katsojaveteraaneja kosketti vieläpä erityisesti se, että kohtauksessa oli mukana jedi-padawan Caleb Dune eli myöhempi Kanan Jarrus, yksi Rebels-sarjan päähenkilöistä. Nuori Caleb-parka sai nähdä mestarinsa kuoleman ja paeta itse henkensä edestä – ja selvitä, koska Bad Batch -tiimin Hunter antoi hänen mennä.

Monia Star Wars -tarinoita elokuvia ja sarjoja laajemmin seuranneita veteraaneja kohtaus kuitenkin hämmensi. He olivat nimittäin jo nähneet Kananin/Calebin Order 66 -hetken. Se tapahtui Greg Weismanin kirjoittamassa sarjakuvassa Kanan vuonna 2015. Eikä siinä näkynyt mailla eikä halmeilla Bad Batchin klooneja.

Termillä retcon (retroactive continuity) tarkoitetaan fiktiokerronnan temppua, jossa uusi kertomus tai juonenkäänne muuttaa aiemmin samassa kertomusten sarjassa asetettua lakia tai ilmaistua totuutta siten, että jatkuvuus särkyy. The Bad Batchin pilottijakso saattoi olla oikein hyvä uuden sarjan avaus, mutta Calebin/Kananin henkilöhistorian kohdalla se oli retconnaus.

Jedimestari Depa Billapa ja Caleb Dune (joka myöhemmin tunnetaan nimellä Kanan Jarrus) The Bad Batchin avausjaksossa. Oikealla tavisklooni.

Depa Billapan ja Caleb Dunen Order 66 -hetki siten kuin se sarjakuvissa nähtiin. Sama planeetta, samat jedit – eri kloonit, eri vuorokaudenaika, eri tilanne.

Peruutetaan katsomaan tilannetta taaempaa.

Kun George Lucas myi Star Warsin Disneylle vuonna 2012, uusi omistaja päätti mietintäajan jälkeen vetäistä kaanonin sileäksi. Se ei ollut mikään pieni retconnaus, vaan pikemminkin järeämpi reboottaus – vaikka saagan ydintä ja suuren yleisön päätuotetta eli elokuvia ei buutattu. Se oli myös välttämätön ratkaisu, sillä muuten katsoja olisi seuraavina vuosina ollut aivan ulalla siitä, mitä fiktiivisessä Star Wars -universumissa oikein on tapahtunut ja mitä ei.

Disney-Lucasfilmin vuoden 2014 päätöksen myötä expanded universeksi siihen asti kutsutut vanhat kirjat, sarjakuvat, pelit ja The Clone Wars -animaatiosarjaa edeltäneet animaatiosarjat leimattiin Legends-brändin alle. Viralliseksi kaanoniksi julistettiin vain kuusi silloin olemassa ollutta elokuvaa eli episodit I-VI ja tuo TCW-sarja. Sarjislisenssi palautettiin Dark Horselta Marvelille, kirjallisuus aloitettiin puhtaalta pöydältä. Kasvavia lihaksiaan verrytellen Disney-Lucasfilm ilmoitti: mitään aiemmin oheistarinoissa kerrottua ei nyt enää ollut tapahtunut virallisessa kaanonissa, mutta tästä lähtien kaikki kirjat, sarjakuvat, pelit ja animaatiosarjat sopisivat saumattomasti yhteen ja samaan kaanoniin elokuvien kanssa.

Ajatus oli kaunis. Se antoi uudelle ajalle sekä tarinankerronnallisen että kaupallisen mahdollisuuden kertoa, kuinka Kuolemantähden suunnitelmat ”oikeasti” varastettiin tai kuinka Imperiumin jäänteet itse asiassa voitettiin Jedin paluun jälkeen – esimerkiksi nämä tarinat oli kerrottu vanhoissa oheistarinoissa moneen kertaan. Samalla se johti moniin ihan aidosti erinomaisiin Star Wars -kertomuksiin. Esimerkiksi Claudia Grayn romaanit kuten Leia, Princess of Alderaan (2017) tai Charles Soulen sarjakuvat kuten hänen Darth Vader -tarinajaksonsa (2017-18) kuuluvat Star Warsin 40-vuotisen historian onnistuneimpiin teoksiin sekä SW-kirjoina ja -sarjakuvina ”yleisesti” että nimenomaan ”pääteosten syventämisen” kannalta arvotettuina. Harvoin tämän sarjan äärellä olen koskaan ollut niin jännityksen salpaama kuin lukiessani tuon Grayn episodi IV:tä edeltävään aikaan sijoittuvan kirjan kohtausta, jossa nuori Leia vierailee Palpatinen uskolliseksi palvelijaksi ryhtyneen Panakan luona, ja kohtauksen aikana lukija ymmärtää, että keskustelun aikana tuo episodi I:stä tuttu hahmo ymmärtää, kenen lapsi hänen edessään itse asiassa on.

Osittainen sivu Charles Soulen Darth Vader -tarinalinjasta. Tämän kuvan monia merkityksiä en ole voinut unohtaa ensinäkemän jälkeen: näinkö Vader näkee itsensä? Vai Voima Vaderin?

Tässä vaiheessa katson viisaaksi huomauttaa, että Legends eli vanha expanded universekaan ei ollut varsinaisesti tarkoituksella tai uhallaan ristiriidassa varsinaisten elokuvien kanssa. Monet 1970-1990-lukujen kertomuksista kuitenkin päätyivät enemmän tai vähemmän olemaan sellaisia George Lucasin päätösten myötä.

Olisi tähän postaukseen turhan pitkä selvitys, millä tapaa Lucas ja Lucasfilm ohjasivat tai olivat ohjaamatta oheistarinoita aikanaan: vastaus ei ole ”huolella” mutta ei myöskään aivan ”ei mitenkään”. Yksinkertaistaen voi kuitenkin sanoa, että vaikka oheistarinoiden sepittäjillä ei esimerkiksi ennen prequeleita ollut lupaa julkaista suoraan kloonisotia käsitteleviä kertomuksia, oheistarinoissa oli silti ehditty kertoa klooneista, jedeistä, tasavallasta tai hahmoista tosiasioina kaikenlaista, joka ei sitten lainkaan täsmännyt siihen, mitä Lucas kertoi vuosien 1999-2005 elokuvissaan.

Prequelien aikoihin Lucasfilm alkoi petrata oheistarinoiden jatkuvuuden kanssa, ja erityisesti Kloonien hyökkäyksen ja Sithin koston välissä noin vuosina 2002-2005 julkaistiin kirjoja ja sarjakuvia, jotka oli siihen aikaan hyvinkin tarkoitus tulkita samaan kaanoniin kuuluviksi, elokuvien välissä tapahtuviksi kertomuksiksi kloonisodista. Sen jälkeen Lucas kuitenkin teki tuolle aikakaudelle temppunsa vielä toisen kerran. Hänen päätöksellään nuo kerran jo kerrotut Anakinin, Obi-Wanin ja kumppanien kloonisotapolut korvattiin Lucasin ja Dave Filonin lopullisella virallisella totuudella The Clone Wars -animaatiosarjassa (2008-).

Star Wars: Republic -sarjakuvajatkumo prequelien vuosilta: totuus Anakinin ja Obi-Wanin kloonisodista ennen The Clone Wars -animaatiosarjaa.

Samaan aikaan vanhalla expanded universella oli koko ajan ja kasvavassa määrin ongelmia sopia yhteen ns. itsensä kanssa. Vaikka esimerkiksi minä olen näemmä vuonna 2013 kutsunut expanded universea olosuhteisiin nähden ”suorastaan hämmästyttävän yhtenäiseksi”, ei se toki koskaan mikään yhtenäiseksi kaanoniksi suunniteltu kokonaisuus ollut. Koska kirjojen tai sarjakuvien sisältöä ei koordinoitu yhtä tarkasti kuin nykyään ja aluksi koordinointia näiden kahden median välillä ei käytännössä edes ollut, tarinoiden saumat osuivat ymmärrettävästi huonosti toisiinsa. Esimerkiksi: Timothy Zahnin kirjoittamat, monien aikanaan lukemat ja rakastamat kirjat sopivat kyllä hyvin yhteen toistensa kanssa – mutta muut kirjat tai sarjakuvat eivät aina kovin hyvin niiden kanssa.

Star Warsin 2010-luvun uuden tulemisen kannalta tällaiset ongelmat olivat eittämättä ylitsepääsemättömiä. Kärjistäen vanhat Jedin paluun jälkeiset oheistarinat oli joka tapauksessa pakko jättää huomioimatta, jotta uudet elokuvat ylipäätään voitiin tehdä, ja vanhemmat oheistarinat puolestaan The Clone Warsin ja seuraavien suunniteltujen animaatiosarjojen takia.

Vaikka aikanaan harmittelin sitä, että aivan varmasti uuteenkin kaanoniin olisivat voineet sopia monet expanded universen kaukana Skywalkereista tapahtuneet tarinat, kuten tuhansia vuosia sitten ajoitettu Tales of the Jedi / Knights of the Old Republic tai kapinallislentäjistä kertonut Rogue Squadron, ymmärrän kyllä Disney-Lucasfilmin ratkaisun. Pöydän pyyhkäisy tyhjäksi avasi oven uusille oheistarinoille, joiden luvattiin nyt täydentävän päätarinoita koordinoidusti ja tarkasti.

Valitettavasti tässä Disney-Lucasfilm epäonnistui.

Lando palaa Pilvikaupunkiin pelastamaan Lobotin Imperiumin vastaiskun jälkeen. Tämä on viime vuonna julkaistusta Star Wars -sarjakuvalehden numerosta ja esimerkki sekä hyvästä tarinasta että hyvin elokuvien kaanonia täydentävästä tarinasta.

Tai no. ’Epäonnistui’ on turhan rajusti sanottu.

Kuten jo sanoin: uutena aikana todella on julkaistu monia erinomaisia Star Wars -oheistarinoita – ja monet niistä ovat täydentäneet elokuvissa ja sarjoissa kerrottua erinomaisesti. OIen lukenut Star Wars -sarjakuvat varsin tunnollisesti, ja vaikka kirjoja vain valikoiden, luulen olevani kohtalaisesti kärryillä niistäkin. Kokonaisuudesta voi kyllä sanoa, että siitä näkee, että sekä isojen että pienten asioiden välisiä yhteyksiä on tosissaan yritetty rakentaa takavuosikymmeniä paremmin.

Varsinaisten tarinajuonien jatkamisen lisäksi se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka tarinoissa vieraillaan luontevasti päätarinoista tutuissa lokaatioissa tai kohdataan niissä esiintyneitä hahmoja. Välillä se voi tuntua vähän päälle liimatultakin: yhdessä vaiheessa tuntui, että kun Disneylandissa avattiin Batuu-planetalle sijoitettu Star Wars -maa, joka toinen SW-hahmo eri aikakausilta vieraili Batuulla samoihin aikoihin julkaistuissa kertomuksissa. Toisinaan taas se on hyvin luontevaa, ja oheistarinat tukevat hyvin suurta kertomusta: vaikkapa siinä, kuinka Hera Syndulla ja muutamat muut Rebels-sarjan hahmot, jotka ”ilmestyivät” saagaan vasta 2010-luvulla mutta episodien III-IV väliin sijoitetussa animaatiosarjassa, ovat voineet sarjakuvissa vilahdella Kapinaliiton kokoontumisissa ja jopa kohdata elokuvien sankareita ja siten ikään kuin osallistua sellaisiin hetkiin sarjan historiaa, joiden elokuvalliset vastineet on kuvattu vuosikymmeniä aiemmin.

Tai siinä, kuinka vaikkapa saagalle niin keskeinen Darth Vader näissä uusissa sarjakuvissaan tuntuu useimmiten oikeasti hahmolta, jonka voi kuvitella olevan entinen Anakin Skywalker. Vanhoissa expanded universe -tarinoissa Vader näyttäytyi käytännössä aina vain mustapukuisena murhaaja-pahiksena, mutta tällä kertaa olen huomannut useita kertoja uskovani, että puvun sisällä todella on Padmea kaipaava traaginen hahmo, joka kuvittelee hirmutekonsa jollain tapaa oikeutetuiksi – ja joka kypsyy ajattelemaan asioista eri tavalla episodien IV ja VI välissä.

Kylo Ren keskustelee siitä, kuinka hän ei oikeastaan itse tappanut ketään vielä sinä yönä, jona Luken jeditemppeli paloi. Tämä on sarjakuvasta The Rise of Kylo Ren, ja se ei välttämättä ole esimerkki huonosta tarinasta, mutta kylläkin huonosti kaanonissa aiemmin kerrottuun sopivasta tarinasta.

Mutta on potaskaa väittää, että tällä kertaa Lucasfilm ei antaisi kirjoissa ja sarjakuvissa tapahtua asioita, jotka olisivat ristiriidassa elokuvissa tai sarjoissa kerrotun kanssa. Että kaikki olisi tällä kertaa varmuudella samaa kaanonia.

Calebin/Kananin tapaus The Bad Batchin alussa viime viikolla ei edes ole pahimmasta päästä esimerkkejä. Kananin mestari oli Depa Billapa kaanonissa aiemminkin, kuten animaatiosarjassa niin ikään. Order 66:n hetkellä Kanan oli Kaller-planeetalla myös Kanan-sarjakuvassa. Tarkat tapahtumat kerrottiin nyt The Bad Batchissa toisin, ja mukaan oli siis lisätty tämä sarjan kloonien nimijoukko, mutta nämä kaksi kertomusta sopivat kyllä yhteen paljon paremmin kuin (esimerkiksi) se, kuinka mandaloriaanien ja Boba Fettin historia ehti vuosikymmenten aikana vaihdella ennen Disney-ajan kaanon-nollausta.

Kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäistapaus. Vastaavia ja pahempia ristiriitoja on pelmahdellut silmille viime vuosina yhä enemmän.

Poe Dameron, nuori tylsistynyt Uuden tasavallan lentäjä, sarjakuvassa vähän ennen The Rise of Skywalkeria. Ei siis Poe Dameron, salakuljettaja, kuten The Rise of Skywalkerissa.

The Force Awakensin ja The Rise of Skywalkerin välisinä vuosina julkaistujen sarjakuvien mukaan Poe Dameron (Oscar Isaac) oli Uuden tasavallan rauhallisuuteen tylsistynyt nuori huippulentäjä, jonka Leia rekrytoi Vastarinta-ryhmäänsä. Lisäksi Poen vanhemmiksi oli kaanonissa koko ajan kerrottu kaksi kapinaliiton Endorin taistelun veteraania. The Rise of Skywalker ei piitannut näistä tiedoista, vaan retconnasi Poen olleen salakuljettaja, joka kuuli omatuntonsa kutsun ja liittyi Vastarintaan. (Kaanon-biografia yrittää spinnata nämä kertomukset yhteen siten, että salakuljettaja-vaihe oli Poen nuoruudenkapinaa ennen ryhdistäytymistään Tasavallan kuuliaiseksi lentäjäkansalaiseksi.)

Chuck Wendigin kirjoittaman Aftermath-kirjatrilogian mukaan vanha kunnon Wedge Antilles on uusissa elokuvissa esiintyvän Temmin ”Snap” Wexleyn (Greg Grunberg) äidin puoliso. The Rise of Skywalkerissa Wedgen (Denis Lawson) riemukas cameo on leikattu elokuvaan vain sekunteja Snap Wexleyn kuvassa tapahtuvan kuoleman perään, mutta hänen kasvoillaan ei häivähdä mitään hahmon hetkeen loogisesti oletettavasta henkilökohtaisesta menetyksestä.

The Force Awakensin ja The Last Jedin aikaisen oheiskirjallisuuden – sekä fiktion että Visual Dictionaryjen kaltaisten ns. tietoteosten – mukaan Kylo Ren poltti Luken jeditemppelin ja tappoi samalla muut jedioppilaat, paitsi muutamat, jotka kääntyivät hänen kanssaan pimeälle puolelle. Mutta kun The Rise of Skywalkerin aikaan julkaistu sarjakuva The Rise of Kylo Ren (2019-20) viimein näytti kuvina ja tekstinä tuon yön tapahtumat, se ei tyytynyt ainoastaan sivuuttamaan mainintaa muista käännynnäisistä, vaan se retconnasi myös Kylon osuuden temppelin tuhoajana. Sarjakuvan perusteella temppelin nimittäin vaikutti sytyttäneen pikemminkin Snoke tai Palpatine kuin Kylo itse. (Kirjoitin tämän sarjakuvan kanonisista ongelmista jo sen ilmestyessä.)

Kun The Clone Wars -sarja oli jäämässä kuuteen kauteen ja loppumassa ennen kloonisotien loppua, E.K. Johnston sai kirjoittaa vuonna 2017 julkaistun Ahsoka-romaanin, jossa lukijat saivat tutusta Dave Filonin käyttämättä jääneisiin Ahsoka-juoni-ideoihin. Mutta kun Filoni pääsikin pari vuotta myöhemmin itse tekemään The Clone Warsille seitsemännen ja viimeisen kauden, hän retconnasi Ahsoka-romaanin tapahtumia aivan georgelucasmaisesti. (Samanlaisesta tilanteesta ja myös saman miehen päätöksistä on kyse myös tämän kirjoituksen innoittaneessa Kanan-keississä.)

Darth Vader saapuu keisarin kätketylle planeetalle Exegolille tänä keväänä julkaistuissa sarjakuvissa. Käykö tämä enää lainkaan järkeen?

Kaikkein kiusallisimmat ja saagan kokonaisjuonen järkeenkäypyyden kannalta hankalimmat ongelmat liittyvät First Orderin nousuun ja The Rise of Skywalkerissa paljastuneeseen keisari Palpatinen suunnitelmaan kloonata itsensä henkiin.

Palpatine nostettiin viimeisen episodin pahikseksi vasta sitä elokuvaa kirjoitettaessa, mutta toisin kuin ehkä saattaisi kuvitella, jälkiä keisarin suunnitelmasta kyllä löytyy myös The Force Awakensin ja The Last Jedin aikoihin julkaistuista kirjoista. Oli se sitten Lucasfilmin tarinaryhmän oikeaa älykästä suunnittelua tai kaiken varalta -tyyppistä sattuman kauppaa, mutta erityisesti edellä mainittu Aftermath-trilogia (2015-17) tosiaankin vaikutti osoittavan Palpatinen paluusuunnitelmien suuntaan jo vuosia ennen kuin asiasta oli leffakäsikirjoittajien pöydissä päätetty. Tällä tiellä on sitten ollut hyvä jatkaa episodi IX:n jälkeen: esimerkiksi The Mandalorianissahan suorastaan pääjuonessa on kyse siitä, että moff Gideon tahtoo haltuunsa pienen Grogu-paran käyttääkseen tämän verta hyväkseen hämäräperäisissä laboratoriokokeissa, jotka vaikuttaisivat liittyvän joko Palpatinen tai Snoken Voimassa vahvojen kloonivartaloiden kehittelyyn.

Mutta…

The Force Awakensin ja sen välittömien oheisteosten mukaan kukaan ei ollut kuullutkaan First Orderista ennen kuin vasta muutamaa vuotta ennen episodi VII:n tapahtumia. Missään nimessä ainakaan Palpatinen itsensä kloonaussuunnitelmista ei pitäisi tietää juuri kenenkään, koska ne episodi IX:n itsensä mukaan tulivat yllätyksenä jopa First Orderin johdolle (suunnitelmiin liittynyt ja siinä vaiheessa edesmennyt Snoke poislukien).

Mutta jo The Last Jedi hämärsi kuvaa antamalla ymmärtää Rosen ja DJ:n sanomisten perusteella, että First Orderin ja Vastarinnan välistä sotaa olisikin taisteltu avoimesti jo vuosia. The Mandalorianissa viitteitä First Orderista muhii pinnan alla jo viisi vuotta Jedin paluun jälkeen eli 25 vuotta ennen The Force Awakensia eli noin 20 vuotta ennen First Orderin julkista näyttäytymistä.

Yksi pahimmista ongelmista löytyy jälleen The Rise of Skywalkerista, tosin hiuksenhienosti elokuvan ulkopuolelta. Siinähän Lando Calrissianin (Billy Dee Williams) oli alunperin kirjoitettu olevan Jannahin (Naomi Ackie) isä. Tämä sukulaiskuvio jätettiin pois elokuvasta, mutta muun muassa leffan romaaniversion kautta kaanoniin kuitenkin luikerteli tosiasiaksi se, että First Order todella kaappasi Landon tyttären vuosia sitten, ja että se suorastaan ”otti kohteekseen” Landon kaltaiset kapinaliiton veteraanit. Mutta miten kerrassaan voisi olla tapahtunut niin, että tuntematon terroristiryhmä olisi asiakseen kaappaillut kapinaliiton veteraanien lapsukaisia ilman että Luke tai Leia olisi vetänyt pelastustehtävähousuja jalkaan? Etenkään, jos heidän ystävänsä Landon tytär olisi kaapattujen joukossa?

Kaikkein pahin tapaus kuitenkin on melkein yhtä tuore kuin Kananin vaihtoehtoinen pelastautuminen Bad Batchissa. Tämänhetkisessä Darth Vader -sarjakuvassa (2020-), jota nyt kirjoittaa Greg Pak, Vader vierailee Exegolilla Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun välissä ja selvittelee keisarin varasuunnitelmia. Tämä siis tarkoittaa, että Darth Vader, joka kääntyi ennen kuolemaansa takaisin valoon ja ryhtyi Voima-haamuilemaan Anakin Skywalkerina, olisi voinut estää koko jatko-osatrilogian tapahtumat ihan vain vinkkaamalla haamuna pojalleen Lukelle, että niin muuten, keisari kokkaa itselleen klooniruumista Exegolilla, ja onpa siellä yksi armada avaruusaluksiakin rakenteilla, kannattaa käydä hoitamassa tämä homma ennen kuin käy huonosti.

Ei ehkä ole aivan sattumaa, että edellä esitetyistä jatkuvuusvirheistä moniin liittyy ongelmatuotanto episodi IX eli The Rise of Skywalker. Se kun oli jo yksittäisenä elokuvana on käsikirjoitukseltaan hyvin sotkuinen ja joka ei juurikaan piitannut kahden edellisen elokuvan esittämistä juonikuvioista. Ymmärrän kyllä, että Lucasfilm haluaa oheiskertomuksien avulla jälkikäteen kytkeä episodi IX:ään viime hetkellä keksityn juonikuvion suoremmin saagan kokonaisuuteen, ja varmasti se tavoittelee sillä samaa episodielokuvien ongelmien paikkailua minkä The Clone Wars -sarja monien silmissä teki prequeleille. Valitettavasti vain esimerkiksi tuo Vaderin matka Exegolille on kokonaisjuonen kannalta itsessään niin ongelmallinen, että sitä ei yksinkertaisesti olisi kannattanut kirjoittaa.

Silti: jatkuvuuden ongelmia tuskin olisi voitu välttää, vaikka episodielokuvat olisikin suunniteltu paremmin kokonaisuudeksi. Uuden kaanonin aikaa ei ole eletty vielä kahdeksaa vuottakaan, mutta se koostuu jo elokuvien ja sarjojen ulkopuolella sadoista teoksista, vähintään kymmenien kirjoittajien kirjoittamista, kaikissa medioissa ja ulottuen kaikkiin Star Warsin in universe -aikakausiin. Ei varmasti olisi mitenkään mahdollista, että ristiriidat olisi kokonaan voitu välttää – vaikka väitän kyllä, että olisi ne sentään elokuvien päähahmojen henkilöhistorioiden kaltaisissa kohdissa voitu välttää.

Joka tapauksessa ristiriidat tulevat tulevina vuosina varmasti pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään. Ei olisi mitenkään yllättävää, vaikka jossain vaiheessa Lucasfilmiltä taas julistettaisiin, että hupsista, tehdäänpä nyt sillä tavalla, että tästä lähtien ihan oikeasti kaanonia ovatkin vain elokuvat ja sarjat.

AIvan lopuksi asian voi tietysti kääntää sitenkin, että onko tällä mitään väliä. Hyvät tarinat ovat hyviä tarinoita.

Hyvät Legends-tarinat kestäisivät aivan hyvin lukemisen edelleen, vaikka ne eivät käykään yhteen uusien elokuvien kanssa ja vaikka uudet fanit siksi todennäköisesti eivät niihin enää tartu. Samaan tapaan nykyisen kaanonin ”uuden expanded universen” tarinat voivat aivan hyvin olla teoksina mainioita, vaikka niissä olisikin kanonisia ristiriitoja. Itse asiassa tuo Greg Pakin Darth Vader -tarina Exegoleineen kaikkineen on sekin aivan vetävää luettavaa, eikä minulla olisi sen kanssa mitään ongelmaa, jos se olisi brändätty siihen tapaan kuin vanhassa expanded universessa kerrottiin Infinities-tarinoita: ”tämä ei ole kaanonissa totta, mutta katsokaas, entäs jos olisi käynyt näin?”.

Kaiken nähnyt vanha Star Wars -fani voi myös nykytermejä käyttäen todeta, että vuosina 1977-1982 Leia ei ollut Luken sisko ja vuonna 1983 tämä kaanoniin asetettu totuus retconnattiin. Ja kääntää kylkeä.

Suomalaisten polvien lonksauttelua kaukaisessa galaksissa: Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja vie lukijansa ainutlaatuisen lähelle Star Wars -elokuvien tekemistä

Posted on 02/02/2021 by Aki Jörgensen

Suomi ja suomalaiset ovat vain harvoin olleet Star Wars -asioissa ensimmäisten joukoissa. Yhtään Star Wars -elokuvaa ei esimerkiksi ole vieläkään kuvattu Suomen Lapissa tai tuhansien järviemme rannoilla, vaikka hienoja kuvauspaikkoja meiltä kyllä löytyisi.

Mutta nyt tarjolla on jotain, mitä kerrassaan millään muulla kielellä maailmassa ei vielä ole: ensimmäiset aidot ensikäden muistelmat uusien Star Wars -elokuvien tekemisestä. Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga) julkaistiin tänään 2. helmikuuta.

Olen lukenut kirjan (kahdesti), ja voin suositella sitä lämpimästi. Heti perään on tosin sanottava, että olen suosittelijana jäävi: osallistuin löyhästi kirjan toimitustyöhön ja sain kunnian kirjoittaa teokseen jälkisanat Chewbaccan hahmon roolista Star Wars -saagassa ja sen historiassa.

Joka tapauksessa olen vilpittömästi sitä mieltä, että Suotamon ja Taatilan kirjalla on runsaasti uutta annettavaa jopa hänelle, joka on lukenut ja katsonut viime vuosien aikana jo satoja haastatteluja ja lehtijuttuja näiden elokuvien tekemisestä (voitte nimittäin uskoa, että minä olen).

Suotamon tarina ex-koripalloilijasta ensimmäiseen elokuvarooliinsa hänen kaikkien aikojen suurimmassa elokuvasarjasuosikissaan on yksinkertaisesti huikea. Suotamo ja Taatila kertovat sen kirjassa hersyvän hauskasti tarinaa iskien. Samalla he tulevat tarjonneeksi kiehtovan kurkistuksen näiden elokuvien tekemiseen ja niitä tehneisiin ihmisiin myös kuvauksiin valmistautuessa, kuvaustauoilla ja kuvauspäivien vapaa-ajalla. Näin tätä taikaa tehdään: salassapitosopimusten suojassa ja velvoittamana, erehdyttävän aidonoloisiin lavasteisiin työpaikkana totutellen, omaa kuvausvuoroa kollegojen kanssa odotellen ja rooliasuissa hikoillen.

Tähän liittyy myös yksi kirjaan liittyvä erityiskehu: uskon, että Roar!-kirja kiehtoo monia niitäkin elokuvien ystäviä, joita nimenomaan Star Wars -elokuvat teoksina eivät kosketa yhtä paljon kuin vaikkapa minua. Jos nimittäin on yhä harvinaista, että suomalainen näyttelijä pääsee ylipäätään mukaan Hollywoodin kaikkein suurimpiin tuotantoihin, on vähintään yhtä harvinaista, että sellaisten elokuvien päätähtien kanssa työpaikkalounastaneet ihmiset kertovat kokemuksistaan yhtä avoimesti kuin Joonas Suotamo tässä kirjassa.

Ensimmäinen ja toinen Chewbacca, Peter Mayhew ja Joonas Suotamo, matkalla The Force Awakensin ensi-iltaan. Kirjan kuvitusta.

Sitä paitsi: vaikka Suotamokin on tosiaan antanut vuosien aikana jo monen monta haastattelua eri medioille, hän (kuten niin monet näyttelijät) on usein toistanut niissä tarinansa pääkohtia ja tiettyjä mieleenpainuvia anekdootteja. Se tarkoittaa, että hyvin monet herkulliset tarinat ja yksityiskohdat ovat säästyneet Suotamolta kuultavaksi vasta tässä kirjassa.

Tätä blogia lukeva saattaa hyvin esimerkiksi tietää, että The Force Awakensissa Suotamo kreditoitiin vara-Chewbaccaksi. Tuolloin hän vielä jakoi roolin alkuperäisen Chewbaccan Peter Mayhew’n kanssa, eikä Suotamo ole koskaan kertonut, missä lopullisen elokuvan kohtauksissa hän Mayhew’ta tuurasi. Herrasmies ei kerro sitä kirjassaankaan, mutta sen sijaan hän kertoo huomattavasti aiempaa tarkemmin ja jännittävämmin, kuinka vaikea paikka roolin siirtäminen todella oli – ja kuinka vaikeaa aivan fyysisesti roolin omaksuminen oli. Suotamon täytyi muun muassa, ohjaaja JJ Abramsin vaatimuksesta, opetella polvien ”lonksauttaminen” jokaisella askeleella juuri oikealla tavalla, koska niin Peter Mayhew’kin oli aina kävellyt – siksi, että hänen polvensa olivat huonot jo 1970-luvulla. Sitäkään ei Suotamo ei ole aiemmin kertonut, kuinka hänen varsinainen roolinsa kuvaukissa itse asiassa alunperin pidettiin salassa jopa tuotannon sisällä, koska Mayhew’n fyysisen toimintakyvyn rajat olivat niin arka asia. (Vaikeasta luopumistyöstään huolimatta Mayhew auttoi Suotamoa oppimaan ja ajattelemaan Chewbaccan tavoin, ja antoi ennen kuolemaansa täyden siunauksensa työnsä jatkajalle.)

Viimein Suotamo myös avautuu siitä, kuinka kiusallista hänelle oli, että Chewbaccan roolin lopullista siirtymistä hänelle ei julkistettu edes ennen The Last Jedin ensi-iltaa. Kun esimerkiksi minä haastattelin Suotamoa ensimmäisen kerran kesällä 2016, Suotamo oli jo kuvannut TLJ:n ja ollut mukana Solon nimiroolin näyttelijöiden koekuvauksissa ”kun neljä tyyppiä cosplayasi Han Soloa”, mutta ei voinut suoraan vastata siihen, näytteleekö TLJ:ssä Chewbaccaa yksin vai ei. Suotamo koki olleensa jo muutaman vuoden ajan nöyrä oppipoika, joka ei ollut työntynyt parrasvaloihin legendaarisen ja rakastetun Mayhew’n takaa, joten roolin salailu vielä siinäkin vaiheessa, kun Mayhew ei enää ollut mukana kuvauksissa, meni ymmärrettävästi tunteisiin.

Ja mitä muuten tulee The Last Jediin ja Soloon, kyllä: Joonas Suotamo sanoo kirjassaan sanasensa myös molempien elokuvien vastaanotosta. Edellinenhän jakoi yleisöä kahteen leiriin, jälkimmäinen taas ei oikein löytänyt yleisöään lainkaan. (Suotamon oma suosikki hänen neljästä Star Warsistaan on juuri Solo, jossa näyttelijä pääsi sivuroolista lähestulkoon toiseen pääosaan, ja pääsi tekemään Chewbaccan roolissa entistä moni-ilmeisempää työtä.)

Joonas Suotamo Dryden Vosin toimistossa Solon kuvausten aikaan. Kuva kirjasta The Making of Solo.

Saattaa olla, että joku tämän blogin lukijoista haluaisi näiden saatesanojen joukossa kuulla, onko kirjassa niin sanottuja skuuppeja. Paljastuuko joku kolleganäyttelijöistä tai elokuvien ohjaajista kulissien takana kaiken kaikkiaan kurjaksi ihmiseksi? Kertooko Joonas, millainen olisi ollut D.B. Weissin ja David Benioffin versio Solosta? Puhutaanko kohtauksista, jotka jäivät elokuvista leikkauspöydälle?

Lyhyet vastaukset: Ei paljastu. Tavallaan kertoo. Ja puhutaan, ainakin yhdestä: The Rise of Skywalkerin luonnostaiteessakin nähdystä Chewbaccan kidutuskohtauksesta, joka siis todellakin kuvattiin. Perusteellisesti ja Joonas Suotamoa säästämättä.

Tuon kidutuskohtaus-vahvistuksen lisäksi kirjassa on ainakin yksi tiedonmuru, jota ei varmuudella ole paljastettu missään muualla aiemmin: se, että John Boyegan taakse ”hopeasijalle” jäänyt näyttelijä ehdolla Finnin rooliin oli Dev Patel (mm. Slummien miljonääri).

Kylo Ren kiduttaa Chewbaccaa elokuvassa The Rise of Skywalker – tai siis leikkauspöydälle jääneessä kohtauksessa. Kuva kirjasta The Art of The Rise of Skywalker.

Mutta tämä riittää tähän kirjoitukseen, jolla haluan suositella Suotamon ja Taatilan kirjaa Roar! – Elämäni wookieena kaikille näistä elokuvista kiinnostuneille ja miksei siis muillekin. Kirjaa julkistetaan virallisesti tänään Facebookissa ja sitä saa julkkaritarjouksena ainakin Ad Libris -kirjakaupasta. Ja vinkattakoon vielä sekin, että vaikka minämuotoinen kirja kantaa tekstinäkin hienosti Suotamon äänen, näyttelijä lukee äänikirjaversion itse.

Joonas Suotamon haastattelujakin on helppo löytää medioista lähipäivien aikana, esimerkkinä tässä Ylen.

Minä itse jututin Suotamoa kirjan tiimoilta siviilityöni puolella juttuun, joka julkaistiin Sunnuntaisuomalaisessa eli noin viidessätoista suomalaisessa maakunta- ja aluemediassa sunnuntaina 31. tammikuuta. Netissä sen jutun äärelle pääsee eri julkaisijamedioissaan tämän linkin kautta. Juttu on netissäkin vain tilaajille (24 tunnin lukuoikeus maksaa 2 euroa).

Tarkoitukseni on ammentaa tuosta juttelustani Joonaksen kanssa ja Roar!-kirjasta myös tähän blogiin lisää lähipäivinä.

Kuinka opin olemaan huolehtimatta ja hyväksymään The Rise of Skywalkerin

Posted on 04/05/2020 by Aki Jörgensen

Kävi niin, että The Rise of Skywalker julkaistiin pohjoismaissa bluraylla ja dvd:llä liki päivälleen sopivasti ”Star Wars -päiväksi”. Tätä kirjoittaessani levy kolahti omastakin postiluukustani ja samalla toivotan mitä mainiointa päivää, siis: May the Fourth Be With You!

Vaikka fyysisten tallenteiden kulta-aika on takana, ovat Star Wars -elokuvat ehkä sentään vielä sellaisia, jotka suhteellisen moni hyllyynsä hankkii – keräilijät vähintään. ~~Juuri nyt br/dvd on sitä paitsi ainoa keino nähdä Skywalker-sarjan viimeisin elokuva täällä meillä Suomessa~~: suoratoistopalvelu Disney+, jossa episodi IX niin ikään julkaistiin tänään, aukeaa meillä aikaisintaan kesällä. (EDIT pari tuntia kirjoituksen julkaisun jälkeen: Minulle huomautettiin Twitterissä, että elokuva on kyllä ostettavissa katsottavaksi myös Suomesta digitaalisesti. Ainakin iTunes ja Elisa Viihde, näemmä.)

Ajankohta on otollinen kirjoittaa (taas kerran? vielä kerran?) episodi IX:stä saagan päätösosana. Tämä teksti on tietenkin kirjoitettu yleisölle, joka on elokuvan ainakin kertaalleen nähnyt – vaikka tuskinpa tätä blogia kukaan kotijulkaisua odotellut ja spoilereita tähän asti vältellyt lukee.

Olen tässä blogissa jo useaan kertaan aiemmin kirjoittanut pitäväni The Rise of Skywalkeria valitettavan epäonnistuneena elokuvana (mm. varsinaisessa arviossani ja äskettäin käsitellessäni sitä, kuinka vahingossa pääsi käymään niin, että jatko-osatrilogiasta tuli ”JJ Abramsin trilogia, jonka välissä Rian Johnson sekoitti pakkaa”). Tässä olisi siten ollut hyvä paikka poimia episodi IX:stä hyviä puolia. Itse asiassa yritinkin sitä. Oikeastaan on nimittäin joka tapauksessa haukkumista hauskempaa intoilla heikompienkin Star Wars -asioiden hyvistä puolista.

Mutta niin vain kävi, että suurimmaksi osaksi tämäkin kirjoitus taipui The Rise of Skywalkerin ongelmien ruotimiseksi. Ilmeisesti minun tosiaan oli vielä tämäkin sanottava saadakseni TROS:n ulos järjestelmästäni. Käytän kuitenkin välikuvat nostaakseni esiin joitakin tykkäämistäni yksityiskohdista.

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #1: Suurin suosikkikohtaukseni, kohtaaminen Pasaanan autiomaassa. Jännittävä ja vertauskuvallinenkin hetki, sillä Reyn ja Kylon väistämättömästä yhteenotostahan tässä on kyse.

Jos ajattelen episodi IX:n tapahtumia osana Skywalkerien suvun saagaa ja kaukaisen galaksin historiankirjoitusta, en itse asiassa ole niin pettynyt The Rise of Skywalkeriin kuin kirjoitusteni perusteella ehkä luulisi. Päinvastoin, sillä tarina päättyy lintuperspektiivistä katsottuna kutakuinkin sinne, mihin sen (minusta) kuuluikin.

Kylo Ren löytää tien kotiin pimeältä puolelta ja saavuttaa jonkinlaisen rauhan ennen loppuaan. Rey, viimeinen jedi ja hylätty orpo, on löytänyt itselleen perheen ja henkisen perinnön, jonka jatkajana valitsee kutsua itseään Skywalkeriksi. Kylon ja Reyn yhteenkietoutunut, paikoin jopa peilikuvamainen tarina päättyy yhteisymmärrykseen, muttei silti epätodelliseen siirappiinkaan. Originaalitrilogian kolmikon viimeinen, Leia, auttaa pelastamaan poikansa ja siten vielä kerran koko galaksin, ja yhtyy kuollessaan Voimaan jedien tapaan. Galaksi taas yhtyy viimein kukistamaan fasistisen First Orderin ja muut Imperiumin jäänteet.

Kaikkia näitäkin ratkaisuja on kritisoitu The Rise of Skywalkerin ensi-illan jälkeen. Ei ihme, sillä jos The Last Jedi oli elokuva, jota toiset rakastivat ja toiset inhosivat, TROS on elokuva, jonka kanssa kaikilla tuntuu olevan omat ongelmansa, vaikka ne ongelmat vaihtelevatkin. Monet olisivat esimerkiksi halunneet Kylon jäävän eloon, toiset taas eivät kokeneet Leian ryhtymisen Voima-haamuksi sopivan hahmon henkilöhistoriaan. Reyn sukunimen jotkut katsoivat tulleen ilman ansioita tai tarinan sisällä perustelematta.

Minä veikkailin Reyn valitsevan lopulta Skywalkerin nimen jo vuosia sitten – vaikka en silloin kyllä aavistanut, että hahmo olisi silloin ainoa jäljellä oleva Skywalker. Muutenkin minusta siis ideoiden tasolla The Rise of Skywalkerissa on paljon hyvää, ja vähintään paljon sellaista, mikä sopii viimeisen episodin rakennuspalikoiksi. Jopa keisari Palpatinen paluu, josta en pidä ja johon tulen kohta uudelleen, on lähtökohtaisesti aivan perusteltu juonenkäänne, sillä se selittää onnistuneesti Imperiumin ja First Orderin perinnehistorian sekä itsevaltias Snoken roolin saagassa, ja kytkee sitä paitsi jatko-osatrilogiaa kahteen edelliseen trilogiaan. Todettakoon muuten tässä, että pidän TROS:n aivan alkua – Kylon raivoa Mustafarilla, saapumista Exegoliin ja ensikohtaamista Palpatinen kanssa – elokuvan onnistuneimpiin kuuluvina minuutteina. Vielä sillä hetkellä ensi-illassa tunsin oloni hyväksi.

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #2: Synkkä ja mystinen Exegol. Koko jatko-osatrilogian planeetoista se, joka kaikkein vähiten muistuttaa mitään galaksissa aiemmin nähtyä.

Ongelmani The Rise of Skywalkerin kanssa ei siis niinkään ole se, mihin elokuva sarjan lopettaa. Ongelmani liittyvät siihen, miten sarja lopetetaan – siis kuinka tarina kerrotaan, ja kuinka nuo loput saavutetaan.

Pintatasolla katson TROS:n olevan ongelmallinen ja jopa epäonnistunut myös aivan käytännön toteutukseltaan. Sen käsikirjoitus on esimerkiksi kaikilla tavoin kehno, takaa-ajojen ja hämäys-kuolemien seuratessa toisiaan. Erityisesti dialogiltaan käsis on aivan onneton (”I’ve never seen so few wayfinders”, ”You’re a Palpatine”, yh), mikä pistää silmään, koska sitä edeltäneet episodit olivat tässä lajissa niin oivallisia. Visuaalisesti, siis kuviltaan ja kuvastoltaan (en tarkoita vain tehosteita, vaan myös tapahtumien miljöitä ja toisaalta kuvakompositioita) TROS on Disney-ajan tylsin Star Wars, mikä tarkoittaa samaa vähemmän mairittelevaa superlatiivia koko saagan osalta. Edes elokuvan täyttävät toimintakohtaukset eivät onnistu olemaan kovin kiinnostavia, vaikka Abramsin pitäisi olla niiden parissa parhaiten kotonaan.

Mutta tämä kaikki on vain pintaa. Ja toki TROS:ssa on omat pienet helmensä niin dialogin, kuvien kuin toiminnankin saralla. Anteeksiantamattomat ongelmat ovat syvemmällä.

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #3: Han Solon kuoleman kääntäminen Ben Solon paluuksi. TROS:n lukemattomista aiempia elokuvia toistavista hetkistä se, joka todella toimii.

Tämän trilogian ytimessä ovat olleet Rey (Daisy Ridley) ja Kylo Ren (Adam Driver) sekä heidän edustamansa konflikti siitä, onko valinta valon ja pimeän puolen välillä sittenkään niin mustavalkoinen kuin Star Wars -elokuvissa on tavattu ajatella. Sitäkin tämä trilogia on tuntunut kysyvän, kenelle Voima ja valta lopulta kuuluvat. Näin siis ennen The Rise of Skywalkeria. Viimeisessä episodissa näiden henkilöhahmojen tarinat ja tarinoiden teemat eivät jatku luontevasti siitä, mihin ne tätä ennen jäivät.

The Rise of Skywalkerissa kaikki on jälleen mustavalkoista. Kyse on entistäkin räikeämmin vain siitä, kukistaako absoluuttinen hyvä pahan vai äärimmäinen paha hyvän. Pohdinnat siitä, kenelle Voima kuuluu, unohtuvat, sillä Voima tuntuu jälleen kuuluvan vain ja ainoastaan vanhoille kunnon oikeamielisille jedeille. En olisi itse osannut karrikoida tätä paremmin kuin Abramsin ja Chris Terrion käsikirjoitus sen itse tekee, kun Palpatine käkättää olevansa ”kaikki sithit” ja Rey vastaa olevansa ”kaikki jedit”. The Last Jedin perusteella tarinan olisi voinut olettaa johtavan pikemminkin siihen, että me kaikki olemme näitä jedejä, skywalkereita tai miksi heitä sitten olisikaan tällä vaihtoehtoisella tiellä kutsuttu.

Niin, se Palpatine. Vaikka The Rise of Skywalkerin tapahtumat varmasti vähitellen sementoituvat Star Wars -kaanoniin, ainakin toistaiseksi elokuvaa katsoessa on kiusallisen selvää, että Palpatinen paluu ja Reyn sukuyhteys häneen ovat edellisten elokuvien valmistumisen jälkeen valittuja ratkaisuja. Kun niiden ympärille kiedotaan koko viimeinen episodi, yrittäen siten jälkikäteen punoa kaikki jatkotrilogian tapahtumat keisarin juoneksi, tipahtaa elokuva ja samalla koko trilogia raiteiltaan. The Force Awakens ja The Last Jedi eivät kerrassaan kerro tarinaa, jonka loppu olisi The Rise of Skywalker.

Ei se sen enempää tunnu onnistuneelta lopulta yhdeksän elokuvan kokonaisuudelle, vaikka Abrams on epäilemättä pyrkinyt Palpatine-valinnallaan rakentamaan yhteyttä juuri Lucasin saagaan. Suorastaan surkuhupaisaa on, että keisarin läsnäolon voidaan jopa tulkita mitätöivän Lucasin kertomusta, koska se vie pohjaa Anakin Skywalkerin asemalta sithit iäksi kukistavana Voiman valittuna.

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #4: Snif-nyyh-kohtaus, jossa C-3PO valitsee uhrata muistinsa eli minuutensa pahan kukistamiseksi. (Harmi vain, että uhraus mitätöidään lopussa.)

Reyn ja Kylon juonten ratkaisun epäsuhtaisuus on se suuri ongelma, mutta yhtä solmimattomiksi jäävät oikeastaan kaikki trilogian langat. Poen ja Finnin tarinat eivät saa sen onnistuneempaa kolmatta näytöstä. Vaikka vikoja voi osoitella TFA:sta ja TLJ:stäkin, pääasiassa ongelmat johtuvat juuri viimeisen episodin irrallisuudesta edeltäjiensä teemoista (vaikka pohjimmiltaan ne tietysti johtuvat siitä, että kukaan ei koskaan suunnitellut tai kirjoittanut trilogiaa kokonaisuutena).

Kuvaavaa on, että yritin tätä kirjoittaessani erikseen miettiä, mistä jatko-osatrilogia tällaisenaan ns. kertoo, ja sekin tuntuu vaikealta sanallistaa. Koska TLJ on trilogian episodeista temaattisesti rikkain, summaisin kai sitä painottaen näiden kolmen elokuvan kertovan eniten ”menneisyyden virheistä oppimisesta”. Senkin teeman TROS kuitenkin lopettaa vain hipaisten: kun Rey harkitsee eristäytymistä Luken tapaan Ahch-Ton saarelle ja sen jälkeen kuitenkin hyväksyy sukuhistoriansa ja valitsee tilalle uuden perheen. Miksei myös kun Luke samassa yhteydessä toteaa omista virheistään oppineena: ”A weapon of a Jedi deserves more respect”. Mutta yleisesti TROS onnistuu merkillisen epäsuhtaisella tavalla olemaan samaan aikaan täynnä aiempien episodien toistoa ja piittaamaton niiden sisällöstä.

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #5: First Orderin kenraali Pryde. Richard E. Grant jos kuka oli kuin syntynyt tulemaan ikuistetuksi Star Wars -pahisten joukkoon – ja mies vieläpä oli siitä kuvauksissa lapsenomaisen innoissaan.

Star Warsilla on vuosikymmenten perinteet elokuvien juoniaukkojen ja epäloogisuuksien jälkikäteisessä paikkailussa romaaniversioiden, tekijöiden lausuntojen ja oheistarinoiden puolella. The Rise of Skywalker ei todellakaan ole poikkeus. Elokuvien kannalta tämä ei ole mairittelevaa, mutta saagan kokonaisuuden kannalta sillä on varmasti osuutensa siihen, kuinka elokuvat ikääntyvät: yleensä paremmin kuin ensin arvataankaan. Esimerkiksi Prequelien arvoa on varmasti nostanut monen diggailema The Clone Wars -animaatiosarja, jonka vihoviimeinen jakso muuten julkaistiin Disney+:ssa juuri tänään, koska se uudelleenkontekstoi episodit II ja III ikään kuin pitkän tarinan alku- ja loppupisteiksi.

Osa IX-selittelyistä tuntuu liittyvän yhteen TROS:n ongelmien keskeiseen taustasyyhyn: tavattomaan kiireeseen elokuvaa tehdessä. Abrams ja Terrio ryhtyivät kirjoittamaan täysin erilaista käsikirjoitusta Colin Trevorrown version tilalle niin myöhään, että on itse asiassa ymmärrettävää, että he itsekin saattavat kokea tehneensä pikemminkin parhaansa vaikeissa olosuhteissa kuin todellisen unelmiensa elokuvan. Erikseen on huomattava, että Carrie Fisherin kuoleman aiheuttamaan juonelliseen ongelmaan ei varmasti ollut täydellistä ratkaisua, ja TROS:ssa valittu ei varmasti ole huonoin mahdollinen – mutta se kyllä tarkoittaa, että elokuvassa on kiusallisen monta kohtausta, jotka on kirjoitettu täsmäämään Fisherin ylijäämä-otoksiin, ja lopputulos on parhaista tavoitteista huolimatta kankea.

Abrams kertoi heti ensi-illan jälkeen haastatteluissa, että Finn yrittää koko elokuvan ajan kertoa Reylle olevansa Voima-herkkä. Elokuvan tai edellisten elokuvien kannalta siinä ei ole sulattelun jälkeenkään oikein mitään järkeä. Sen sijaan Finnin oman tarinan keskeinen osa – hänen valintansa hylätä First Order ja valita puolensa taistelussa pahaa vastaan – jää tässä viimeisessä episodissa vaille huipennustaan. Se on kummallista, koska Finn oli oli kuitenkin osittain Abramsin itsensä luoma hahmo, ja kaikki elementit tarinakaaren komeaan loppuun ovat TROS:ssa olemassa: lopussa Finn jopa johtaa toisia entisiä First Order -sotilaita taistelussa, mutta siitä ei tehdä minkäänlaista numeroa. Tämä on vain yksi monista kohdista, joissa tuntuu siltä, että jotain on napsaistu pois väärästä kohtaa joko käsikirjoitus- tai leikkausvaiheessa. Toinen samantapainen esimerkki on se, että elokuvan ulkopuolella on paljastunut, että Jannahin (Naomi Ackie) oli tarkoitus elokuvassa paljastua Lando Calrissianin vuosia sitten kadonneeksi tyttäreksi. Tästä juonikuviosta jäi jäljelle vain kummallinen kohtaaminen aivan elokuvan lopussa. Eikö sekin kohtaus olisi vain suosiolla kannattanut poistaa?

Toisaalta jälkikäteiset lisäykset elokuvan informaatioon ovat tosiaan myös omiaan saamaan kaltaiseni uusintakatsojat lopulta leppymään joillekin yksityiskohdille. Palpatinen henkiin heräämiseenkin on hieman helpompi suhtautua, kun tietää – vaikka elokuva ei meille tätä vaivaudu kertomaan – että kyseessä ei ole fyysisesti keisarin Jedin paluussa kuollut ruumis, vaan viimeisiään vetelevä klooniruumis, josta Palpatinen henki tahtoo paeta joko Kylon tai Reyn vetreään kehoon. Rae Carson, joka kirjoitti TROS:n romaaniversion, tulkitsee Skywalker-saagan tällaisenaan kertovan Palpatinen kolmen sukupolven mittaisesta yrityksestä käännyttää voimakkaat Skywalkerit puolelleen. Hänen mukaansa episodi IX on näiden yritysten lopullinen loppu, koska tässä hänen oma jälkeläisensä valitsee olla Palpatinen sijaan Skywalker. Myönnän pitäväni myös tästä luennasta.

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #6: Ben Solo. Adam Driverin taitavuudesta näyttelijänä kertoo paljon se, kuinka hän tekee Benistä ilman yhtään repliikkiäkin eri hahmon kuin Kylo.

The Rise of Skywalker päättää Skywalkerin sukusaagan Tatooinelle. Se on äärimmäinen esimerkki TROS:ia vaivaavasta pyrkimyksestä tarjota katsojille yllätysten sijaan tekijöiden olettamia odotuksia.

Loppukohtaus olettaa, että sarjan lopettavaksi lauseeksi sopii pelkkä tuttuus: klassinen lavaste ja entinen tunnelma kaksoisaurinkoja myöten. Elokuva unohtaa – tai, mikä pahempaa, ei välitä – että kohtauksen ainoalla oleellisella henkilöllä Reyllä ei ole mitään suhdetta Larsien hiekoittuneeseen kosteusfarmiin. Surkeinta supernostalgikko Abramsin valinnassa on, että se jättää Reyn viimeisessä kuvassa yksin, vaikka hänen koko tarinansa ytimessä on ollut yksinäisyyden taakse jättäminen. On melkoinen paradoksi, että IX:n loppu tuntuu tästä syystä vähemmän toiveikkaalta kuin synkempään paikkaan loppuneen VIII:n loppu – jonka viimeisen kuvan tallipoika tietenkin oli sekin viittaus koko saagan alkuun ja Luken lähtökohtaan Tatooinella. (Sitä en tosin koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut kuvittelivat, että IX:n loppukohtaus tarkoittaisi sitä, että Rey olisi tullut Tatooinelle erakoitumaan. Tottakai, kuten esimerkiksi romaaniversio sittemmin vahvistikin, ystävät odottivat Reytä Millennium Falconissa ihan parin hiekkanyppylän takana.)

Loppu on joka tapauksessa kuvaava esimerkki siitä, että The Rise of Skywalkerin tekijät tuntuvat minun mielestäni ymmärtäneen koko sitä edeltäneen tarinan väärin – mukaan lukien saman ohjaajan The Force Awakensin. Tämä kaikki saa minut kysymään, olisiko The Force Awakens sittenkin kannattanut brändätä Skywalker-saagan episodi VII:n sijaan itsenäiseksi jatko-osaksi varsinaiselle episodinumeroidulle saagalle, ja olisiko se voinut johtaa toisenlaisiin ratkaisuihin trilogian päätösosassa. Tai – mikä rajumpaa – jopa tällainen TFA:sta ja TLJ:stä tykännytkin huomaa kysyvänsä äärimmäistä kysymystä: oliko sarjan jatkaminen sittenkään tämän arvoista, kun uutta sanottavaa ei lopulta tämän enempää ollut?

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #7: Loppuhali, jonka minussa herättämät tunteet ovat viimeinen todistuskappale jatko-osatrilogian hahmojen onnistuneisuudesta. Oh, nämä kolme!

No.

Kyllä se kuitenkin oli.

The Force Awakens on vauhdikkaana viihde-elokuvana kutakuinkin täysosuma, ja säteilee silkkaa rakkautta kaikkea Star Warsin ideaa kohtaan. The Last Jedi on George Lucasin jälkeisistä SW-elokuvista se, joka kysyy kaikkein kiehtovimpia uusia kysymyksiä (ja sitäpaitsi cinemaattisesti lähimpänä SW-saagan ulkopuolisia elokuvataiteen kiinnostuksenkohteitani). Kokonaisuutena jatko-osatrilogia toi Star Warsin takaisin, ja lisäsi siihen uuden sukupolven moniulotteisia, tätä aikaa puhuttelevia hahmoja.

Eikä vähätellä sovi sitäkään, että minulla on ollut tällä matkalla, näiden elokuvien valmistumista seuratessani ja internetissäkin spekuloidessani ja jaaritellessani, todella mukavaa.

Yleisestikin Star Wars -elokuvissa on minulle aina ollut kyse myös elokuvien kulissien takaisesta jossittelusta. Jokaiseen SW-elokuvaan (kyllä, myös originaalitrilogiaan) liittyy lukemattomia yksityiskohtia, jotka olisivat voineet olla toisin ja joiden olisi ehkä vaikkapa minusta pitänytkin olla toisin – tai jotka, toisin ollessaan, olisivat johtaneet aivan toisenlaisiin käänteisiin koko saagan kannalta. Aivan kuten Jedin paluu olisi kerran voinut olla vasta Luken tarinan kolmas episodi kuudesta, jossa pahaa keisaria ei olisi vielä lainkaan kohdattu ja jonka jälkeen sankarin matka olisi jatkunut syvemmälle Imperiumin ja Voiman ytimeen, jossa lopulta vastaan olisi tullut myös Luken keisarilliselle puolelle päätynyt kadonnut sisko, myös The Rise of Skywalker olisi voinut olla hyvin pitkälti kokonaisuudessaan aivan toisenlainen, ja on ikuisesti kiinnostavaa arvuutella, millainen. Eipä vain ollut.

Oikeastaan siis kokonaiskuvaan sopii oikein hyvin se, että sarjan päättävä episodi on aivan erityinen tällainen jossittelun elokuva. Saatamme melkein sielumme silmin nähdä, kuinka Abrams ja Terrio itsekin ovat muuttaneet mieltään moneen kertaan ja vielä kesken leikkausvaiheenkin. Konkreettisemmin kuin koskaan ennen meillä on tästä episodista kuviteltavanamme kokonainen toinen versio: siis Duel of the Fates, Colin Trevorrown versio episodi IX:stä, jonka ensimmäinen luonnosversio yllättäen vuoti nettiin ensin tarkkana kuvauksena ja sittemmin ihan kokonaisena käsikirjoituksena. Puhumattakaan sitten siitä, millainen trippi olisi ollut George Lucasin luonnosten mukainen IX, jos se todella olisi sukeltanut midikloriaaniseen sisäavaruuteen flanellipaitaisen mestarin itsensä vihjesanojen mukaan, mutta niihin en mene nyt. Ja jos haluatte jossittelua laatikon ulkopuolelta, lukekaa vaikka nämä ennen elokuvaa tallennetut Star Wars -kirjailijoiden ehdotukset episodi IX:n tapahtumiksi (sarjakuvakäsikirjoittaja Tom Veitch: ”Entä jos oikea keisari ei ollutkaan Kuolemantähdellä, vaan on paha olento, joka on piilottanut todellisen itsensä sukupolvesta toiseen?”).

Tätä kirjoittaessani törmäsin järjestämääni Star Wars -elokuvien paremmuusäänestykseen kahden vuoden takaa ja omaan silloiseen listaani. Jätän nyt sanomatta, monennelleko sijalle omalla listallani arvottaisin IX:n tällä hetkellä, mutta lainaan sen sijaan itseäni tuosta kirjoituksesta: Kaksi ensimmäistä Star Wars -elokuvaa ovat täydellisiä – muut Star Wars -elokuvat eivät ole täydellisiä. Ja vielä erästä toista tämän blogin itselleni läheistä kirjoitusta: vaikka toivon tietysti aina näiden elokuvien olevan mahtavia, se ei oikeastaan ole koskaan ollut niissä tärkeintä.

May The Fourth Be With You.

Star Wars: The High Republic on saagan seuraava vaihe – mutta vain kirjahyllyissä

Posted on 25/02/2020 by Aki Jörgensen

Kerrankin paikkansa pitivät sekä huhut että viralliset hypetykset. Ainakin kutakuinkin.

Lucasfilmin julkaisuosastolla pitkään kehitelty ja työnimellään ”Project Luminous” jo jonkin aikaa hypetettykin projekti on Star Wars: The High Republic. Juuri niin kuin tammikuussa huhuttiin, ja kuten alkoi vaikuttaa hyvin uskottavalta, kun tuo termi ”korkea tasavalta” alkoi juuri tämän vuoden alussa putkahdella tuoreimpiin Star Wars -sarjakuviin.

Kuten Project Luminous -otsikon alla on vihjailtu, hanke on isommanpuoleinen. Kyse on kirjojen ja sarjakuvien muodostamasta toisiinsa kietoutuvien tarinoiden suuresta kokonaisuudesta, joka vieläpä koostuu useista ”vaiheista” Marvel-leffojen tapaan. Mukana on koko kööri: Disney Lucasfilm Press (oman talon yksikkö ja lastenkirjat), Del Rey (romaanit), IDW Publishing (lasten sarjakuvat), Marvel (aikuisten sarjakuvat), Dorling Kindersley (tietokirjat) ja niin edelleen.

Mutta kun tästä tammikuussa huhuttiin, tämän kaiken piti johtaa tuleviin, toistaiseksi siis yhä julkistamattomiin Star Wars -elokuviin. Nyt virallinen tiedote oikein erikseen vakuttaa, että The High Republic ei liity mihinkään tekeillä oleviin elokuvahankkeisiin. Kai sitä väitettä on sitten uskominen.

Mistä sitten on kyse, ellei elokuvista?

The High Republic sijoittuu aikaan 200 vuotta ennen The Phantom Menacea (ei siis 400 vuotta, kuten huhuttiin). ”Tämä on toiveikasta, optimistista aikaa, jolloin jedit ja Tasavalta ovat mahtinsa huipulla. Mutta tietenkin paha saapuu jostain tämänkin hienon ajan portin taa”, lupaa Michael Siglain Lucasfilm Publishingista tiedotteessa. Julkistusvideossa kehiin heitetään myös käsite ”pyöreän pöydän jedit”, josta tuleekin heti tietynlaisten sankaritarinoiden viba.

Lisäksi tarinat sijoittuvat aikaan, tiedotteet nyt kertovat, jolloin galaksin ulkolaitoja tutkittiin. Jostain sieltä löytyvätkin tarinan pahikset: Nihil, ”avaruusviikingeiksi” kutsuttu liittouma. Luonnostaiteessa ja kirjojen kansissa nihilit (nihililäiset?) tuntuvat käsittävän monia rotuja ja sonnustautuvan sieltä täältä keräillyn näköisiin tamineisiin. He/ne tuovat mieleeni Serenity-elokuvan reaverit, jotka nekään eivät olleet varsinaisesti vieras alien-rotu, mutta hemmetin pelottavia raakalaisia siitä huolimatta. (En silti yllättyisi, vaikka Nihil olisi vain THR:n ensimmäinen pahisaalto, sillä luonnoskuvat heistä eivät hengi minusta sellaista uhkaa, jota ”jedit pelkäisivät”, kuten tiedotteissa vihjaillaan.)

Hyvän puolella The High Republicissa on siis kyse jedeistä. Uusista hahmoista, mutta tutusta organisaatiosta – vaikka ihme kyllä on, jos esimerkiksi vanha ystävämme Yoda ei sivuroolissa mukana ole. Keskeinen tapahtumapaikka lupaa olla avaruusasema The Starlight Beacon, jolta ulkoreunoja ilmeisesti kartoitetaan. (Onkin muuten jo korkea aika, että Star Wars -tarinan tukikohdaksi tarjotaan avaruusasemaa!)

Kannattaa katsoa tämä neljän minuutin julkistustraileri:

Trailerissa kerrotaan, että The High Republicia on kehitelty ison kirjoittajatiimin yhteisin voimin tiiviisti kesästä 2018 lähtien. Lucasfilmin tarinaryhmän Pablo Hidalgo kuvaa videolla, että kirjoittajille annettiin ”tyhjä taulu” ja lupa keksiä, mitä he haluaisivat kertoa. Elokuvien puolelta mukaan on värvätty ainakin visualisteja Darth Maulin ja Amidalan asut suunnitellutta Ian McCaigia myöten. Tämä kaikki kuulostaa erinomaiselta lähtökohdalta!

Concept art of High Republic Jedi and other characters from @philnoto and Ian McCaig #ProjectLuminous pic.twitter.com/X5gdUgrY1o

— Star Wars Explained (@StarWarsExplain) February 25, 2020

Se, mihin on sitten päädytty, tuo yhtäältä mieleen New Jedi Order -kirjasarjan (1999-2003), koska sekin oli lukuisien kirjoittajien yhteinen iso tarina jossa osaltaan tutkittiin galaksin ulkolaitoja, ja toisaalta aihepiirinsä vuoksi Tales of the Jedi -sarjakuvat (1993-1998) ja Knights of the Old Republic -peleistä alkaneet tarinat (2003-2012). Nämä kaikki tarinat jäivät Lucasfilmin 2010-luvun pöydänpuhdistuksessa Legends-kaanoniin. Tosin mikään ei periaatteessa estä tulkitsemasta TOTJ:ia ja KOTOR:ia, jotka oli sijoitettu reteästi tuhansien vuosien päähän menneisyyteen, edelleen nykyisenkin kaanonin historiaksi. Käytännössä The High Republic tarjoaa selvästi itsensä nykyisen kaanonin vastineeksi juuri noille rakastetuille tarinoille, mutta niistä poiketen se sijoittuu tosiaan vain 200 vuoden päähän Skywalker-saagasta.

Sivumennen sanoen 200 vuotta kyllä tuntuu todella lyhyeltä ajalta. Star Wars -galaksissa kun kulkee arkisesti jopa tuhat vuotta eläviä olentoja, kuten elokuvienkin hahmojen rosterista Yoda ja Maz Kanata. Huhuttu neljäsataakin olisi lukuna tehnyt jo toisenlaisen terän, mutta 200 vuotta on sen verran lähellä, että suhtaudun hyvin epäilevästi väitteisiin siitä, että tällä tarinalla ei muka olisi mitään kytköksiä Skywalker-saagaan. Ei ehkä juuri Skywalkereihin, mutta niin luontevasti monet THR:n tulevat tapahtumat voisivat myöhemmissä tarinan vaiheissa luontevasti johtaa prequelien asetelmiin eli ennen kaikkea tasavallan ja jedien loiston nopeaan romahdukseen. Mutta ehkä se onkin tarina, jota tässä lopulta ollaan kertomassa?

Kirjoittajien brainstormausta. Kuvakaappaus julkistusvideosta. Complicated monsters! Dinosaurs!

Milloin siis, ja mitä? Ensimmäisenä The Light of the Jedi, romaani, joka julkaistaan Star Wars Celebrationissa Anaheimissa tämän vuoden elokuussa. Juonellisesti tarinakokonaisuuden käynnistää tuossa kirjassa tapahtuva ”suuri tragedia”, jonka seurauksista The High Republicissa ainakin aluksi on kyse.

Kokonaan THR:n ”ensimmäinen aalto” sisältää seuraavat teokset:

The High Republic: Light of the Jedi. Aikuisten romaani, kirjoittaa SW-sarjakuvistaan tunnettu Charles Soule. Julkaistaan elokuussa.
The High Republic: A Test of Courage. Nuortenromaani, kirjoittaa Justina Ireland. Julkaistaan syyskuussa.
The High Republic: Into the Dark. Young adult -romaani, kirjoittaa genren mestari Claudia Gray. Julkaistaan lokakuussa.
The High Republic, Marvel-sarjakuva. Kirjoittaa Cavan Scott.
The High Republic Adventures, IDW-sarjakuva. Kirjoittaa Daniel José Older.

star-wars-high-republic-light-of-the-jedi-cover

star-wars-high-republic-into-the-dark-cover

star-wars-high-republic-test-of-courave-cover

Kaikki tämä vaikuttaa periaatteessa aivan hyvältä, ja projektille on helppo toivoa kaikkea hyvää. Henkilökohtaisesti en silti aivan pompi tuoliltani tämän äärellä. Eikä se johdu ihan vain siitä, että tämän blogin päähuomio on joka tapauksessa elokuvissa ja niihin suoraan kytkeytyvissä tarinoissa.

Pidän kyllä siitä, että nyt ollaan reilusti kertomassa uutta tarinaa, eikä ainakaan suoraan yrittämässä kytkeä kaikkea ikuiseen originaalitrilogiaan. The High Republic -tarinoidenhan täytyy lähinnä ottaa huomioon toisensa, mutta ei jokaista viime vuosina julkaistua SW-romaania, -sarjakuvaa tai edes -elokuvaa.

Mutta toisaalta nimenomaan lupaus monivaiheisesta, lukuisia romaaneja ja sarjakuvia käsittävästä uusien tarinoiden kokonaisuudesta tuntuu kovin sitouttavalta, jopa uuvuttavalta. Epäilemättä keskeisten THR-tarinoiden ymmärtäminen ei tule vaatimaan jokaisen teoksen lukemista, mutta lukijalupauksen ytimessä on nyt kuitenkin ajatus pitkästä sarjasta. Se ja päähenkilöiden oletettu ikä vihjaavat nuorten yleisöjen tavoitteluun, vaikka ensimmäinen romaani nimenomaan ”aikuisten romaaniksi” onkin brändätty. Sellaisessa ei missään tapauksessa ole mitään vikaa, mutta nämä fiilikset saavat minut ajattelemaan, että ehkä tämä Star Wars -kerronnan vaihe ei ole ensisijaisesti minulle.

Tilanne olisi tietysti toinen, jos The High Republic sittenkin liittyisi myös tuleviin elokuviin, mutta kun sen tiedote nimenomaan halusi kiistää…

Seuraavaksi kaukaisessa galaksissa 400 vuotta kauemmin sitten?

Posted on 05/01/2020 by Aki Jörgensen

Päivän huhu: Seuraava Star Wars -elokuvasarja sijoittuu ”korkean tasavallan” (High Republic) aikaan 400 vuotta ennen Skywalker-saagaa.

Huhun lähde: MakingStarWars.net. MSW linkkaa kuitenkin myös unkarilaiselle (!) sivulle ziro.hu, joka julkaisi samansuuntaisen artikkelin kaksi päivää sitten. Joka tapauksessa: Tämä ei siis ole julkistettu totuus – mutta MSW:llä oli kyllä esimerkiksi The Rise of Skywalkerista jo varhain paikkansa pitäneitä spoilereita kertoneita lähteitä.

Seuraava Star Wars -elokuvahan on joka tapauksessa luvattu meille jouluksi 2022, mutta sen aihetta tai tekijöitä ei ole julkistettu. Ilmeisesti sen piti olla David Benioffin ja D.B. Weissin sarjan avaus, mutta he poistuivat kuvasta viime lokakuussa. Vaan mitä kertoo siis huhu nyt?

Coruscant

Huhun mukaan aikakautta siis kutsutaan ”korkeaksi tasavallaksi”. Nimenomaan aikakautta, ja MSW korostaa, ettei väitä tietävänsä, että elokuvasarjan nimi olisi ”Star Wars: High Republic” (vaikka ei se ihan mahdottomalta kuulosta).

Ziro.hu ei mainitse korkeaa tasavaltaa, mutta molempien lähteet ajoittavat aikakauden samoin (unkarilaiset määrittelevät ajaksi 300-400 vuotta ennen Skywalkereita). Molempien mukaan kyse on nimenomaan elokuvien sarjasta: ei trilogiasta tai muutenkaan yhtenäisestä tarinasta, vaan useista elokuvista, jotka sijoittuvat samaan aikaan ja kytkeytyvät toisiinsa. Molempien mukaan kohti tätä aikakautta johdattaa jo tänä vuonna salaperäinen ”Project Luminous” -kirjaprojekti (joka on oikeasti julkistettu projekti, mutta josta ei ole kerrottu mitään otsikkoa enempää). Unkarilaisten mukaan tärkeä askel kohti uusia elokuvia on vuonna 2021 julkaistava videopeli (jota ei ole julkistettu).

MSW ei väitä tietävänsä mitään projektin varsinaisesta juoni-ideasta, paitsi sen, että siinä ”on jedejä, mutta kaikki sankarit eivät ole jedejä” (lausunto, joka ei kerro mitään). Ziro.hu sen sijaan huhuilee yllättävänkin tarkkaan, että tarinassa olisi kyse jedeistä, jotka tutkivat galaksin tuntemattomia alueita, ja törmäävät matkallaan lopulta jonkin sorttisiin sith-jumaliin.

Huhut ovat huhuja. Tämä on epämääräisyydessään yhtä aikaa uskottava että epäuskottava samasta syystä: Vanhan Tasavallan suuruuden aika on jo pitkään ollut useimpien fanien veikkaus vähintään yhden tekeillä olleen SW-elokuvahankkeen ajoitukseksi. En hämmästyisi yhtään, vaikka niin lopulta olisikin. Mutta toki on myös niin, että tämä uskottavuus antaa huhujen levittäjille hyvät mahdollisuudet vetää lonkalta jotain, joka osuukin sitten maaliin.

Moni asia kuitenkin täsmää:

Nimenomaan Benioffin ja Weissin uskottiin olevan tarttumassa vanhan tasavallan aikaan, ja vaikka he ovatkin nyt poissa kuvioista, ei mikään sopimus varmaankaan pakota Lucasfilmiä täysin hylkäämään heidän kehittelemiään aihioita.

Benioffin ja Weissin lisäksi Star Wars -elokuviaan ovat kehitelleet The Last Jedin ohjaaja Rian Johnson ja Marvel-tuottaja Kevin Feige. Johnsonin trilogia piti olla nimenomaan jotain hyvin kaukana Skywalkereista ja tutuista planeetoista, ja hyvällä tahdolla – Johnsonin trilogian toteutuminen lie tässä vaiheessa varsin epävarmaa – sekin konsepti tämän projektin sateenvarjon alle sopii. Feige taas on ekspertti siinä, miltä tämä huhuttu hanke nimenomaan kuulostaa: Disneyn toisen tytäryhtiön Marvelin menestyskaavalta, jossa sankarit seikkailevat yksittäisissä elokuvissa ja kokoontuvat välillä yhteiselokuviin. The Hollywood Reporterin aiemman raportin mukaan The Mandalorian -sarjan showrunner Jon Favreau on niin ikään värvätty syvemmälle Star Wars -hankkeisiin, ja ensimmäisen Iron Manin ohjaajana sekä kestosivurooli-Happyn näyttelijänä Favreaulla on niin ikään hyvä tuntuma Marvelin mallista.

Lucasfilmillä itselläänkin oli, kuten MSW:kin huomauttaa, samantapaisia suunnitelmia standalone-elokuvilleen jo aiemmin. Story-elokuvien otsikon allahan julkaistiin lopulta vain Rogue One (2016) ja Solo (2018), joilla ei ollut mitään erityisiä yhteyksiä keskenään, mutta alunperin tekeillä olivat yhtä aikaa ilmeisesti Han Solon, Boba Fettin ja Obi-Wan Kenobin sooloelokuvat, ja uskallan lyödä vaikka vetoa, että siinä kuviossa nämä luontevasti samaan aikakauteen sijoittuvat elokuvat olisivat jotenkin kytkeytyneet toisiinsa. ”High Republic” voisi siis huhun kuvaamassa muodossa olla uusi yritys luotsata franchise siihen malliin, jossa viimeksi kävi monista eri syistä hupsusti.

Marvelmainen suunnitelma selittää myös tähän asti vahvistettuja tietoja paremmin, mitä Lucasfilmillä oikein tarkoitetaan, kun julkisuuteen astikin päästetään tietoja niin monista yhtä aikaa suunniteltavista elokuvista. Tähän suunnitelmaan sopii jopa hyvin se huhu, jonka Ziro.hu:kin muistaa nostaa esiin: julkistettujen hankkeiden lisäksi myös Laeta Kalogridisin on väitetty kirjoittavan yhtä vanhan tasavallan aikaan sijoittuvaa Star Wars -käsikirjoitusta.

alderaan

Jos tällä mennään, mitä siitä pitäisi ajatella?

Pidän 400 vuoden aikaerosta. Vuosia on riittävästi, että uuden sarjan ei loogisesti ottaen mitenkään pitäisi viitata Skywalkereihin tai Palpatineen. Toisaalta niitä on riittävän vähän, että galaksi ei ole meille aivan vieraassa asennossa: Coruscant on tuolloinkin Tasavallan keskipiste, ja Alderaanin hallitsijan sukunimi saattaisi ihan hyvin jo olla Organa. Tutuista hahmoistakin elossa on ainakin Yoda, salskeassa 500 vuoden iässä. Uusissa elokuvissa ja sarjoissa on esiintynyt parikin vanhaa jeditemppeliä: ehkä esimerkiksi Jedhan tai Lothalin historiasta löytyisi juonilankoja?

Pidän mahdollisuudesta päästä näkemään tarinoita voimissaan olevasta Tasavallasta. Prequeleissahan nähdään galaksin sivistysplaneettojen materiaalista loistoa, mutta sekä Tasavalta että sen suojelijat jedit ovat niissä jo kuolinkorinoissaan, otteensa menettäneitä entisiä suurvaltoja. 400 vuotta sitten kaiken pitäisi vielä olla toisin.

Pidän erittäin viisaana sitä, että aikakaudeksi on valittu menneisyys eikä tulevaisuus. Vanhassa expanded universessa nähtiin aikanaan uusien sithien ja uusien jedien välisiä yhteenottoja sukupolvia Skywalkerien jälkeen, ja se tuntui jo silloin sekä väsyneeltä että (silloisten) elokuvien tapahtumia mitätöivältä.

Äkkiseltään tuntuu ainakin ymmärrettävältä, ehkä jopa viisaalta ratkaisulta myös se, että Star Wars -elokuvissa ylipäätään keskityttäisiin yhteen aikakauteen, josta näin rakentuisi ”ykkösaika” 2020-luvun SW-kerronnalle. Vaihtoehtohan voisi olla, että yksien tekijöiden elokuvat sijoittuisivat menneisyyteen, toisten tulevaisuuteen ja kolmansien yhä vain galaktisen sisällissodan aikaan, ja se voisi tuntua haja-ammunnalta. Mikäänhän ei kuitenkaan estä käsittelemästä samaan aikaan muita aikakausia toisissa medioissa: tiedämme jo, että episodien VI ja VII väliin sijoittuva The Mandalorian jatkuu ainakin toiselle tuotantokaudelleen, ja tekeillä olevat Obi-Wan ja Cassian Andor -sarjat puolestaan sijoittuvat episodien III ja IV väliin.

Ja, synkeällä realismilla: pariinkin Star Wars -elokuvaan viime vuosina pettyneenä pidän myös siitä, että huhun kuvailema projekti täsmää Lucasfilmin vahvuuksiin. Jatko-osatrilogia epäonnistui kolmen elokuvan mittaisen tarinan kertomisessa, mutta elokuvien, tv-hankkeiden, oheiskirjallisuuden ja pelien yhteennivomisessa Lucasfilmillä on kyllä osaamista. Yksittäistarinapainotuksessa taas on se hyvä puoli, että se saattaa mahdollistaa erilaiset kertomukset (ja erilaisten tekijöiden näkemykset) paremmin kuin esimerkiksi trilogiamuotoinen kerronta saattaisi.

naboo-royal-cruiser

Osa näistä on kuitenkin mahdollista lukea myös kääntäen. En pidä pitkien tarinakokonaisuuksien hylkäämisestä. Enkä etenkään pidä sellaisten hylkäämisestä vain siksi, että ne ovat vaikeita (sillä ovathan ne!).

En pidä yllätyksettömistä valinnoista, ja haluaisin siksi kaikkein mieluiten kuulla tekeillä olevan konsepteja, joita minä tai huhujen levittäjät eivät osaisi vetää lonkalta.

En pidä siitä, että kyllähän tämä todennäköisemmin tarkoittaisi sitä, että Rian Johnsonin tarinalle ei olisi tilaa, kuin että se olisi osa tätä projektia.

The Hollywood Reportin edellä mainitun aiemman uutisen mukaan jokin julkistus olisi edessä jo tässä tammikuussa. Project Luminousista luulisi joka tapauksessa kuuluvan jotain lähiaikoina, pitäisihän siihen kuuluvaa kirjallisuutta tulla uloskin jo tänä vuonna. Todennäköisesti melko piankin pääsemme kuulemaan, oliko tässä huhussa nyt raportoidussa asussaan villoja.

Kirjapolku episodi IX:ään: Vuoden seikkailujen sarja

Posted on 04/05/2019 by Aki Jörgensen

Star Wars -päivän (May the Fourth be With You) kunniaksi virallisella sivulla julkaistiin Journey to The Rise of Skywalker -kirjaohjelma. Jos The Last Jedin vastaava julkaisuohjelma viimeksi oli suorastaan vaisu ja The Force Awakensinkin satsi osoittautui odotuksia vähemmän otsikonmukaiseksi jäädessään kerronnassaan lähemmäs episodia VI kuin VII, tällä kertaa luvassa näyttäisi olevan painavampaa asiaa.

Loppusyksystä tarjolla ovat muun muassa:

Resistance Reborn, romaani. Kirjailija Rebecca Roanhorse. Poe, Leia, Rey ja Finn rakentavat Vastarintaa The Last Jedin tappioiden jälkeen.
Force Collector, young adult -romaani. Kirjailija Kevin Shinick. Tarina nuoresta Voima-herkästä pojasta. Sijoittuu aikaan ennen The Force Awakensia.
Allegiance, sarjakuva. Teksti Ethan Sacks, kuvitus Luke Ross. The Last Jedin jälkeen Leia etsii apua vanhoilta liittolaisiltaan Mon Calamareilta.
We Are the Resistance, lastenkirja. Sankariemme taisteluista First Orderia vastaan uuden trilogian aikana.
Choose Your Destiny: A Finn and Poe Adventure, lastenkirja. Finn ja Poe pakenevat First Orderilta, lukija valitsee reitit.
Spark of the Resistance, nuortenkirja. Rey, Poe ja Rose vastaavat hätäkutsuun planeetta Minfarilta, ja tietenkin First Order pahistelee taas.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Nämä kirjat – joiden nimet muuten ovat ärsyttävän samankaltaisia ja tylsiä! – kertovat jo olemassaolollaan yhtä selvää tarinaa. Siinä missä The Force Awakensin ja The Last Jedin välillä ei kulunut aikaa lainkaan, The Last Jedin ja The Rise of Skywalkerin välissä aikaa kuluu – ja sinä aikana Vastarinta ryhmittyy uudelleen. Rey, Finn, Poe, Rose, Leia ja kumppanit seikkailevat jo tuona aikana monessa liemessä yhdessä ja erikseen. First Orderiin he tietenkin törmäävät kaikissa käänteissä. Episodi IX:n koittaessa sankarimme – joista monet eivät olleet edes tavanneet toisiaan ennen The Last Jedin loppukohtausta – ovat ryhmäytyneet tutuiksi toisilleen, ja hyvän joukot samaan aikaan ryhmittyneet kelvoksi vastustajaksi pahalle armeijakunnalle.

Tämä oli periaatteessa arvattavissa koko ajan. Star Wars -oheistarinoita lukeneet tietävät oikein hyvin, että elokuvien väliin on aina sijoitettu juuri tällaisia tarinoita, koska varsinaiset SW-elokuvat tapaavat tapahtua muutaman päivän sisällä. Prequelien aikaan George Lucas yllätti kaikki vanhat fanit jättämällä kloonisodat liki kokonaan elokuvien väliin, mutta täyttikin sitten myöhemmin välin kokonaisella animaatiosarjalla. Originaalileffan eli episodi IV:n ja Imperiumin vastaiskun eli episodi V:n välisiin kolmeen vuoteen on upotettu neljän vuosikymmenen aikana sellainen määrä seikkailuja, että sankarimme eivät taida tuona aikana ehtiä silmiään ummistaa. (Tämä johtuu tietenkin siitä, että oheistarinoiden kaanon on nollattu pehmeästi pari kertaa ja kovaa kerran: 1970-luvun Marvel-sarjakuvien, 2000-luvun Dark Horse -sarjakuvien ja yhdenkään ennen vuotta 2012 kirjoitettujen kirjan ei enää nykykaanonissa katsota tapahtuneen, vaan esimerkiksi viime vuosien Marvel-sarjakuvat ovat taas kertovinaan uutta, ainoaa kertomusta noiden vuosien tapahtumista.)

Tällä kertaa näillä tarinoilla saattaa kuitenkin olla erityinen odotusarvo. Lucasfilmin nykyisen tulkinnan mukaan kirjat ja sarjakuvat ovat yhtä kaanonia kuin elokuvatkin. Silti – ja todennäköisesti juuri siksi – oheistarinat uuden trilogian ajasta ovat olleet harvassa. Sankarit (ja pahiksista Phasma) ovat saaneet muutamia prequel-tarinoita The Force Awakensia edeltäneeltä ajalta, ja Poe Dameron suorastaan kokonaisen sarjakuvatarinoiden sarjan. Tuon sarjiksen lopussa olemme myös nähneet tähän mennessä ainoat ohuet väläykset ajasta The Last Jedin jälkeen.

Juuri tavanneet Rey ja Poe Millennium Falconin kuuluisan pöydän ääressä The Last Jedin loppukohtauksen jälkeen. Poe Dameron -sarjakuvan viimeisestä albumista.

Toki tässä oli se poikkeustilanne, että episodien VII ja VIII väliin ei mahtunutkaan juuri mitään, eikä Journey to The Last Jedi -kirjaohjelma siten edes voinut sisältää tarinoita juuri episodien välistä. Joka tapauksessa Lucasfilm on tätä ennen ollut haluton näyttämään meille kovin paljon konkreettista edes galaksin kehittymisestä Jedin paluun ja The Force Awakensin välissä, saati sitten The Last Jedin jälkeen. Näitä tarinoita on varmasti tulossa pinoittain tulevina vuosina, kunhan tämä uusi trilogia valmistuu, mutta tässä vaiheessa en olisi yllättynyt, vaikka episodien VIII ja IX väliin sijoittuvia tarinoita olisi tosiaan julkaistu vasta The Rise of Skywalkerin ensi-illan jälkeen. Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että Journey to The Rise of Skywalker -kirjat vievät meidät lähemmäs tuota elokuvaa kuin kahden edellisen episodin vastaavat kirjaohjelmat omiaan.

Tänään julkistetuilta kirjoilta tuskin silti kannattaa odottaa sellaisia suuria juonenkäänteitä, joita katsojan ehdottomasti olisi hyvä tietää joulukuun ensi-illassa. Etenkin nuortenkirjat ovat varmasti pikemminkin yksittäisseikkailuja, joiden rooli kaanonin kokonaiskuvassa on vähäinen. Toisaalta ainakin Resistance Reborn vaikuttaa tässä mielessä ns. pakkoluettavalta – ja toki moni muukin voi olla lukukokemuksena miellyttävä.

Lucasfilmin tarinaryhmän Matt Martin kertoi Twitterissä, että nämä tarinat kytkeytyvät Disneyland-kokemus Galaxy’s Edgeen liittyviin oheistarinoihin, joka onkin sopivaa, koska myös huvipuisto lupaa kunnianhimoisesti kertoa tarinaa ja päästää kävijänsä juuri noiden episodien väliin. Martin kuitenkin lipsautti myös sen, että ne yhdessä muodostavat yhden vuoden tapahtumat sankariemme elämässä. Tämä tarkoittaa todennäköisesti sitä, että The Rise of Skywalker tapahtuu nimenomaan vuosi The Last Jedin jälkeen. Martin tosin itse heti kiisti tarkoittaneensa tätä, mutta se saattoi johtua vain siitä, että häneltä lipsahti julkistamaton totuus.

Kirjatilauksia tehdessä (mahdollista jo ensi viikolla, ilmeisesti) kannattaa ottaa huomioon, että fiktion lisäksi Journey to The Rise of Skywalker -ohjelmaan kuuluu tietysti myös nonfiktiota. Odotetuimmat ja tärkeimmät opukset ovat Phil Szostakin The Art of The Rise of Skywalker ja Pablo Hidalgon The Rise of Skywalker: The Visual Dictionary, mutta on noitakin enemmänkin. Itseäni kiinnostaa ainakin ultimaattiseksi julistettu Star Wars pop up -kirja!

Mutta onko tämä Art-kirjan kansi oikea kohtaus elokuvasta vai taiteilijan kuvainnollinen visio?

Episodi IX:n salaisuudet, osa 2: Missä (ja mihin) mennään

Posted on 08/04/2019 by Aki Jörgensen

Näissä kahdessa kirjoituksessa summaan episodi IX:ää käsitteleviä huhuja tilanteessa, josta elokuvasta ei vielä tiedetä juuri mitään varmaa, mutta jossa sen ensimmäinen traileri julkaistaneen tällä viikolla Star Wars Celebrationissa.

Spoilerivaroitus, siis – vaikka huhut ovatkin vain huhuja. Edellisessä kirjoituksessa kävin läpi hahmoja ja näyttelijöitä, tässä pureudun suoremmin juonihuhuihin.

Muun muassa tähän viimeksi jäimme: Rey ja Vastarinnan pakomatkan vähäiset selviytyjät pääsivät Craitilta pakoon Millennium Falconilla.

On suorastaan pakahduttavaa, kuinka vähän vielä nyt tiedämme siitä, miten jatko-osatrilogia ja Skywalker-saaga päättyvät. Koska The Last Jedi kuljetti saagaa niin yllättäviin (ja osan katsojista mielestä epämiellyttäviin) suuntiin, pakka on todella avoin. Episodi IX ei esimerkiksi enää sisällä sellaista viimeistä kohtaamista suurelta pahalta vaikuttaneen Snoken kanssa, jollaista siihen The Force Awakensin jälkeen olisi liki jokainen katsoja ennakoinut. The Last Jedin loppu ei myöskään anna mitään ehdottomia vihjeitä seuraavan episodin sisällöstä: viimeksihän esimerkiksi tiesimme jo varhain ennen Episodi VIII:n ensimmäistäkään traileria, että Luken ja Reyn kohtaaminen Ahch-Ton saarella olisi merkittävä osa elokuvaa.

Yksi apu juonispekulaatioihin tulee leffan castista ja hahmoista, jota käsittelin edellisessä kirjoituksessa. Cast-listan perusteella kaikki tietävät Luken palaavan Voima-haamuna, huhuja seuraavat tietävät vuotaneiden markkinointikuvien perusteella Renin ritarien näyttäytyvän viimein ja niin edelleen.

Toinen perinteinen aputyökalu pohdintoihin ovat kuvauspaikat ja lokaatiot. Aiempien elokuvien kohdalla esimerkiksi Dubrovnikin kuvausten paparazzikuvista saattoi aika hyvin päätellä, mitä Canto Bightilla oli The Last Jedissa luvassa. Kroatiassa nimittäin kuvattiin takaa-ajokohtaus historiallisessa kaupungissa jonkinlaisten hevoseläinten selässä. Paikalla ei kuitenkaan ollut varsinaisia päänäyttelijöitä, josta saattoi päätellä, että Dubrovnikin esittämässä SW-lokaatiossa tuskin tapahtuisi ainakaan ulkotiloissa merkittäviä dialogikohtauksia.

(Toisaalta kaukaa tehdyissä silminnäkijähavainnoissa ja paparazzikuvissa on aina omat hauskat virhetulkinnan mahdollisuudetkin. Esimerkiksi Greenham Commonin lentokentältä eli The Force Awakensin Vastarinnan tukikohdasta bongattiin aikanaan Adam Driverin näköinen extra, joka johdatti omiakin spekulointejani ihastuttavasti harhaan aikana, jolloin emme vielä tienneet Driverin roolia. Irlannista The Last Jedin kuvauksista taas kiiri uskottavan tuntuinen silminnäkijäkertomus kuvatusta avaruusaluksen maahansyöksystä ja miekkataistelusta Luken ja Renin ritarien välillä, mutta elokuvassa ei lopulta ollut kumpaakaan.)

Daisy Ridley, John Boyega ja Oscar Isaac tunteikkaina episodi IX:n kuvauksissa – mahdollisesti niiden päättyessä.

Tällä kertaa parhaiten pääsemme kiinni siihen, mitä kuvattiin Wadi Rumin autiomaassa Jordaniassa. Sosiaalisen median perusteella paikalla olivat Daisy Ridley eli Rey, John Boyega eli Finn, Oscar Isaac eli Poe Dameron, Anthony Daniels eli C-3PO ja Joonas Suotamo eli Chewbacca. Pääkolmikon vahvisti myöhemmin oheinen ohjaaja-kirjoittaja JJ Abramsin twiittaama kuvakin. Silminnäkijäraporttien mukaan kuvauspaikalta bongattiin The Force Awakensissa nähdyn torin kaltaisia telttoja ja Reyn kiiturilta näyttäviä kulkuneuvoja. Tästä kaikesta, ja Abramsin kerrontaperinteistäkin, voi päätellä, että Rey palaa trilogian päätösosassa lähtöpisteeseensä Jakku-planeetalle ja joukko sankareita on hänen mukanaan.

Reyllä itsellään on toki ollut motivaatioita paluuseen, mutta The Last Jedissä hän tuntui jo hyväksyvän, ettei hänen enää auta odottaa kadonneita vanhempiaan autiomaassa. Saako Rey siis esimerkiksi jonkin uuden tiedon vanhemmistaan, joka voisi saada hänet palaamaan Jakkulle, vai vetäytyykö hän muuten vain juurilleen? Entä mikä kuljettaa universumin avaruusaluskaatopaikalle kaikki muutkin sankarit keskellä First Orderin ja Vastarinnan kiihkeää taistelua?

Silkan päähahmojen määrän perusteella Wadi Rumin kuvauspaikka, todennäköinen Jakku, on IX:ssä merkittävässä roolissa. Se tuskin on esimerkiksi vain paikka, josta Rey käytäisiin alussa hakemassa mukaan seikkailuun. Chuck Wendigin Aftermath-kirjatrilogian päätösosa tosin sijoitti Jakkulle muinaista sith-teknologiaa ja Palpatinen testamentin toteutuksen suurta mekaniikkaa, mutta en usko, että Abrams tarttuisi käsiksessään mihinkään, minkä ymmärtäminen edellyttäisi oheiskirjallisuuden lukemista.

Lontoon Black Park sijaitsee Pinewoodin studioiden naapurissa ja on siksi saanut esittää metsää monissa elokuvissa. (kuva: James Petts / Wikimedia Commons, CC BY-SA 2.0, rajaus AJ)

Toinen ulkoilmakuvauspaikka oli Black Parkin puistossa Lontoossa. Vaikka tarkka kuvauspaikka oli aidattu, puisto on avoin yleisölle, ja niinpä siellä bongattiin niin Millennium Falcon kuin X-Wingkin. Puistossa on luonnostaan havu- ja lehtipuita, mutta sitä lavastettiin muun muassa köynnöksillä eksoottisemmaksi. Making Star Warsin lähteiden mukaan lokaatiota on kuvattu sekä ”viidakkoplaneetaksi” että ”suoplaneetaksi”, joissa saattaa olla kyse yhdestä tai kahdesta planetaarisesta kohteesta.

Paikalta on kuitenkin silminnäkijähavaintoja myös tekolumesta, joka saa kuvauspaikan kuulostamaan jo Star Wars -galaksin näkökulmasta epätodellisen moni-ilmastoiselta. Lavastettu luminen metsä näyttää MSW:n kuvissa erehdyttävän samanlaiselta kuin Starkiller-tukikohdan planeetan metsä The Force Awakensissa – joka muuten silloin lavastettiin sisälle studioon – mutta tuo planeettahan präjähti palasiksi. On aivan mahdollista, että Black Parkissa on kuvattu kohtauksia tai taustoja useammallekin planeetalle ja eri kohtiin elokuvaa.

Joka tapauksessa Black Parkissa kuvattiin ainakin Vastarinnan ja First Orderin sotilaiden välinen taistelukohtaus. (Sota- ja taistelukohtauksia Episodi IX:ssä pitäisi muutenkin riittää.) Näyttelijöitä en ole huomannut puistosta bongatun, mutta jo Falcon-havainnon perusteella viidakossa/suolla vierailee ainakin lopullisessa elokuvassa varmasti myös jokunen päähahmoista.

Aivan tuoreen huhun mukaan suoplaneetalla vierailisi Falconin matkustajien lisäksi myös Kylo Ren (Adam Driver), joka tapaisi siellä Oraakkeliksi kutsutun uuden alien-hahmon. Minusta ”The Oracle” kuulostaa enemmän SW-kuvauksissa nykyisin yleisesti käytetyltä koodinimeltä (esimerkiksi Luken koodinimi oli ”Original Warrior”), joten suolla asuva oraakkeliksi kutsuttu hahmo voi oikeasti olla jotain aivan muuta – esimerkiksi vaikkapa Voiman pimeän puolen outo osaaja, eräänlainen ”pahan puolen Yoda”. Mutta on toki täysin mahdollista, että nimi viittaa juoneen ja kyseessä on oikeasti ennustaja, jolta Kylo hakee tietoa tai apua. Onhan Kylo elokuvissa pyytänyt apua kuolleen miehen kypärältäkin.

Saako Kylo viimein kaipaamansa Skype-yhteyden tuonpuoleisiin?

Kolmas kuvauspaikka, josta tiedämme, oli ruohikkoinen rinne jossain päin Englantia, josta juorulehti The Sun julkaisi paparazzikuvia. Niiden perusteella tiedämme, että Finn, Poe ja Chewbacca muodostavat jossain seikkailun vaiheessa tiimin, joka törmää Naomi Ackien näyttelemään Jannah-hahmoon.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka Star Warsissa yksikin kuva voi saada juonispoilerin piirteitä. Vaikka emme tiedä olosuhteista mitään, tiedämme siis tästä yhdestä kuvasta, että aina yhdessä mainiot Finn ja Poe ovat yhdessä tämän seikkailun vaiheen aikana. Ja toisaalta tiedämme, että samaan aikaan Rey on siis jossain muualla (ja todennäköisesti jonkun muun seurassa).

Missä siis? Kaikki arvaukset ovat tässä vaiheessa mahdollisia, koska huomattavia osia elokuvasta on tietenkin lavastettu studioon. The Last Jedin kuvauksissa näyttelijät ulkoilivat lähinnä Irlannissa, jossa kuvattiin Ahch-Ton saaren kohtauksia, mutta silti elokuvassa toki tapahtui yhtä ja toista.

Renin ritarit, jotka vilahtivat The Force Awakensissa, pääsevät ehkä viimein paremmin esiin.

Epäilemättä kaikkein jännittävin galaktisiin lokaatioihin liittyvä huhu on se, jonka mukaan episodi IX:ssä olisi esillä ”uhka jostain kaukaa”. Tätä on vaikea kääntää suomeksi asentamatta väliin rikkinäistä puhelinta: Making Star Warsin sanat kuuluvat ”a threat from The Beyond”. Vaikka muitakin käännösmahdollisuuksia on, kyse on todennäköisemmin galaksin tunnetun alueen ulkopuolisesta uhasta. Siis sieltä samasta suunnasta, jonne kukistetun Imperiumin rippeet oheiskirjallisuuden mukaan vetäytyivät nuolemaan näppejään ja josta ne sitten vuosia myöhemmin palasivat salaperäisen Snoken johtamana, First Orderiksi itsensä uudelleenbrändänneinä. Mielenkiintoista, eikö totta?

Vanhoille Star Wars -faneille tämä saattaa myös kuulostaa tutulta. Galaksin ulkopuolelta tuleva uhka, Yuuzhan Vong -rodun invaasio, kun oli ydinlähtökohta New Jedi Order -saagassa vuosina 1999-2003. Lähinnä romaaneina kerrottu tarina kertoi nimenomaan siitä, mikä oli galaksin seuraava suuri uhka Imperiumin jälkeen – siis ennen kuin Disney-kauppa ja uudet elokuvat tekivät näistä kertomuksista Legends-otsikon alla tunnetun epäkaanonin.

En usko, että episodi IX ryhtyisi sinällään toisintamaan tätä tarinaa. En esimerkiksi oikein usko, että trilogian päätösosa esittelisi yhtäkkiä kokonaisen uuden pahisarmeijan, joka saisi First Orderin ja Vastarinnan yhtäkkiä yhdistämään voimansa. Mutta jos huhu pitää paikkansa, olisiko silti mahdollista, että jonkinlainen ”uhka” olisi niin kylmäävä, että se osaltaan saisi First Orderin suurjohtaja Kylon uusiin ajatuksiin sisäisen konfliktinsa kanssa? MSW:n raportti antaa nimittäin ymmärtää, että tiedon tästä uhasta tuovat Kylolle hänen omat Renin ritarinsa – ja että tämä uhka sitten tekee Kylosta ”haavoittuvan”. Mahtaisiko uhka liittyä jotenkin Snokeen ja siten First Orderin alkuperään ja hauraaseen ideologiaan?

Sama MSW on myös raportoinut, että elokuvan juonessa olisi mukana niin sanottu MacGuffin. Alfred Hitchcockin klassikkotermillä tarkoitetaan tavoitetta, yleisimmin esinettä, jota elokuvan hahmot havittelevat ja joka siten ajaa juonta eteenpäin. (Hitchin teorian ydin oli, että esineellä itsellään ei oikeastaan ole edes merkitystä, ainoastaan sen olemassaololla.) MSW:n Jason Ward alleviivaa, että hän ei tiedä, mikä tuo MacGuffin on. Jos nämä huhuraportit ylipäätään pitävät paikkansa, veikkaan asioiden ynnäytyvän yhteen ja tavoiteltavan esineen liittyvän joko Beyond-uhan pysäyttämiseen tai olevan se asia, jota Beyond-uhka sankareidemme galaksista tavoittelee. Mutta mikä se sitten olisi? Holokron, kyber-kristalli tai mikä tahansa yksittäinen esine olisi aivan liian vaatimaton tavoite!

Entä voitaisiinko ”Beyondilla” sittenkin tarkoittaa sitä tuonpuoleista, minne Voimaan yhtyneet jedit Yoda, Obi-Wan ja Anakin ovat menneet?

Snoke on kuollut, mutta palattaisiinko Snokeen ja hänen alkuperäänsä sittenkin vielä?

Huhuja tietysti riittää, koska kuka vain voi kirjautua Redditiin ja väittää lukeneensa IX:n käsikirjoituksen. Mainittakoon esimerkiksi, että erään muilta osin erittäin uskottavan huhuilijan mukaan elokuvassa olisi useita flashbackeja, joissa Luke muun muassa kouluttaisi Leiaa. Siis sitä Leiaa, josta Lucasfilm ehdottomasti vannotti, että häntä ei castattaisi uudelleen eikä hänen IX-kohtauksiaan rakennettaisi tietokoneella.

Mutta yksi huhu, joka on pakko mainita vielä tässä vaiheessa (sillä torstaina se olisi luultavasti jo liian myöhäistä), on AICN:n väite elokuvan nimestä. Se nimittäin kuuluu, että episodi IX:n otsikko olisi ”Skywalkers”.

Väite on niin rohkea, että sen äärelle on hyvä pysähtyä hetkeksi. Koska yhdenkään aiemman episodielokuvan otsikko ei muodostu vain yhdestä sanasta ja koska yhdessäkään tähänastisista nimistä ei edes mainita nimeltä henkilöhahmoja, tuntuu ensiajatukselta järjettömältä edes väittää, että Episodi IX olisi nimeltään vain ”Skywalkers”.

Todennäköisesti ei olekaan. Mutta sittenkin: entä jos? Tätä episodiahan on jo mainostettu Skywalkerien suvun saagan loppuna. Muista episodeista poikkeava otsikko henkisi lopullisuutta.

Yksi ainoa sana monikossa lataisi isoja merkityksiä monikkomuodolle. Alaotsikoksi nostettuna ”Skywalkers” voisi sisältää monimerkityksellisesti tulkinnan siitä kosmisesta tasapainosta, jonka hakemisesta tässä kaikessa on osaltaan kyse. Episodi IX:n alussa kun Skywalkerien ”mahtavaa verta” edustaa vain yksi mies, joka hallitsee galaksia pahan First Orderin valtaistuimelta, Skywalkerin nimen hylänneenä. Mutta sitten meillä on yksi nainen, joka ei ole Skywalkerien verta ja joka päinvastoin tuli mitättömyydestä – mutta joka ehkä kuitenkin on Skywalkerien lopullinen henkinen perillinen.

Tasapaino, valoisa ja pimeä puoli, jing ja jang. Tiedättehän, ”it’s like poetry, they rhyme”.

The Clone Wars saa uusia jaksoja – ja prequelit pääsevät pannasta

Posted on 24/07/2018 by Aki Jörgensen

Viime viikonlopun San Diego Comic Conin suurimmasta Star Wars -uutisesta ei käyty kilpailua. The Clone Wars -animaatiosarjan 10-vuotista historiaa juhlistava paneeli päättyi odotettuun ja toivottuun julkistukseen sarjan paluusta. Dave Filonin vetämä suosikkisarja palaa 12 jakson mittaisena uutena tuotantokautena, joka julkaistaan Disneyn tulevassa streaming-palvelussa. Kaikki palaavat, kuten traileri näyttää:

Uutinen otettiin San Diegossa ja Twitterissä vastaan ylitsevuotavalla riemulla, joka todistaa osaltaan, kuinka rakastettu The Clone Wars -sarja todella onkaan. Suomessahan sarjaa on esitetty todella huonosti, josta johtuen sen suosiokin on jäänyt meillä vähän näkymättömäksi ilmiöksi. Suomessa ainakin aikuiselta fanilta voi helposti jäädä kokonaan huomaamatta, että maailmalla on olemassa suuria joukkoja, joiden Star Wars -fanius pohjaa ennen kaikkea Filonin animaatiosarjoihin. Esimerkiksi Star Wars Celebrationeissa tämä joukko kyllä näkyy. Lukemattomien katsojien silmissä The Clone Wars, ajateltuna Attack of the Clonesin ja Revenge of the Sithin väliin, pelastaa prequelit tarjoamalla Tasavallan romahdukselle ja Anakin Skywalkerin lankeemukselle sen pitkän kaaren, jota elokuvat eivät yksinään riittävän hyvin onnistuneet tarjoamaan. On selvää, että TCW:stä on tullut se, mikä se Lucasfilmin kanonisessa ajattelussa on jo pitkään ollutkin: ”se virallinen versio” kloonisotien tapahtumista – siinä missä siis esimerkiksi Genndy Tartakovskin aiempi, tyylitelty Clone Wars -lyhytanimaatioiden sarja tai Dark Horsen sarjakuvissa episodien II ja III välisinä vuosina kerrotut sarjakuvatarinat kloonisodista jäivät ensin henkisesti vaihtoehtoisiksi versioiksi ja sittemmin Legends-leiman alle kokonaan kaanonista erilleen.

Näitä kehuja voi vasta-argumentoida huomauttamalla, että vuosia elokuvan jälkeen tehty animaatiosarja ei voi korjata elokuvien itsensä virheitä. Tai että mikään elokuvasarja ei voi toimiakseen vaatia katsojalta monien tuotantokausien mittaisen animaatiosarjan katsomista. Itse asiassa The Clone Warsin monien kokema ”tarpeellisuus” ainoastaan vahvistaa, että George Lucas teki aikanaan suuren virheen tehdessään episodi I:stä eräänlaisen koko sarjan episodi nollan ja jättämällä II:n ja III:n välistä varsinaisen kloonisota-episodin filmaamatta. Tällaiset vastaväitteet menevät kuitenkin ohi itse asiasta: yhtä lailla kuin The Clone Wars ei tosiaan sinällään ”pelasta prequeleja”, eivät prequelien ongelmat ole The Clone Warsin taakka. Ja yleisö, joka pitää The Clone Warsista enemmän kuin prequeleista, on siis suuri.

Anakinin seurassa Ahsoka Tano, josta kasvoi The Clone Warsin edetessä ja Rebelsiin tultaessa yksi Star Wars -sarjan rakastetuimmista originaalitrilogian ulkopuolella esitellyistä hahmoista.

The Clone Warsiahan siis tehtiin aikanaan viisi tuotantokautta vuosina 2008-2012. Pilottijakso-elokuvan jälkeen jaksoja kertyi 108. Sarja loppui Lucasfilmin vaihdettua omistajaa Disneylle, uuden isännän kääntäessä saagan fokusta voimakkaasti takaisin originaalitrilogiaan, enkä esimerkiksi minä ollut siitä yllättynyt. Suuri osatekijä varmasti oli, että TCW oli Cartoon Networkin sarja, eikä Disneyä hotsittanut tuottaa juuri hankkimansa brändin alta sisältöä kilpailijalle.

Surullista vain, että sarja ei päättynyt siihen, mihin Dave Filoni ja muut tekijät olisivat halunneet sen lopettaa, kun heidät määrättiin aloittamaan sen sijaan uusi Rebels-sarja. Käsiin jäi kasa kuudennen kauden The Clone Wars -käsikirjoituksia, joista osa on kuitenkin sittemmin nähnyt päivänvalon erilaisissa muodoissa. 13 jakson niin sanottu kuudes tuotantokausi (”The Lost Missions”) julkaistiin alunperin Yhdysvaltain Netflixissä ja myöhemmin kotijulkaisuna vuonna 2014. Mauliin keskittyvät jaksokäsikirjoitukset muokattiin sarjakuvaksi nimeltä Son of Dathomir. Asajj Ventressistä ja Quinlan Vosista kertova pitkä tarinakokonaisuus kääntyi Dark Disciple -romaaniksi. Lisäksi jaksoja julkaistiin animoituina luonnosversioina. Ja, kuten kaikki Rebelsin katsoneet tietävät, monet The Clone Warsin hahmot saivat sittemmin tarinoilleen jatkoa myös animaatiosarjassa, vaikka sen nimi olikin vaihtunut. Silti sarjan fanit tiesivät, että esimerkiksi Mandalorea koskeva tarinakokonaisuus oli näkemättä – ja että Ahsoka Tanon ja Anakin Skywalkerin viimeistä kohtaamista ei todennäköisesti oltu vielä nähty.

Ahsoka jättää jedit: se, mihin The Clone Wars viidennen kauden lopussa jäi.

Olin viikonloppuna (ja olen toki yhä!) valtavan iloinen The Clone Wars -fanien puolesta – ja miksen sarjan tekijöidenkin puolesta. Tiedän toki katsojana omakohtaisesti, kuinka kipeää tekee suosikkisarjan jääminen kesken (vain muutamia mainitakseni: Firefly, Farscape, Crusade, Twin Peaks aikanaan). Mahtavaa, että The Clone Wars saa vielä uuden mahdollisuuden. 12 erinomaista jaksoa kunnollisella lopulla riittävät kyllä sulkemaan tämän ammottavan haavan, mutta mikäänhän ei sinänsä estä Disneyä jatkamasta sarjaa pitempäänkin – jos kokevat, että episodien II ja III väliin vielä mahtuu sotatoimia…

Oma The Clone Wars -suhteeni sen sijaan on vaisu. Liian vaisu, etten sanoisi. Suorastaan noloa on, että en ole katsonut sarjaa kokonaan. Inhosin pilottielokuvaa sen ilmestyessä, ja olin valmis julistamaan, että jos Star Wars on nyt tätä, se ei ole enää minulle. Silmissäni TCW-elokuva toi mieleeni tyylillisesti lähinnä huonot pelianimaatiot ja tuntui sisällöllisesti pelkästään lapsille suunnatulta. Tv-sarjaan tartuin tämän jälkeen pitkin hampain, enkä yllättynyt kovin iloisesti. Haluan yleisesti sarjoiltani jatkuvia juonia ja kehittyviä hahmoja, eivätkä The Clone Warsin lähinnä irrallisista yksittäisistä jaksoista koostuvat pari ensimmäistä kautta tarjonneet minulle kumpaakaan. Sittemmin olen toki saanut kuulla, että TCW paranee ja aikuisystävällistyy nimenomaan myöhemmillä kausillaan, mutta viime vuosien uuden Star Wars -aallon myötäkään en ole (mukamas) ehtinyt niiden pariin. Niin minä vain siis olen kirjoitellut tällaista blogiakin, vaikka on olemassa tuntikausia audiovisuaalista Star Wars -kaanonia, jota en ole katsonut! Kääk. (Täytynee tosiaan yrittää jossain vaiheessa korjata puute.)

Maulin paluu kuuluu The Clone Warsin myöhempien kausien kehutuimpiin (ja saagan kannalta merkityksellisimpiin) käänteisiin.

Vaikka The Clone Warsin uudet jaksot olivat siis San Diego Comic Conin ilman muuta suurin Star Wars -uutinen, se ei ollut ainoa. Itse asiassa kirjallisuusjulkistusten paneelin uutiset asettavat senkin vielä hieman kiinnostavampaan valoon.

San Diegossa ensinnäkin julkaistiin Timothy Zahnin uusi romaani Thrawn: Alliances, joka kytkeytyy kahdella aikatasollaan molempien animaatiosarjojen, The Clone Warsin ja Rebelsin aikaan. Sivurooleissa mukana ovat sekä Anakin että Padmé (näkisivätpä suomalaiset prequelien satunnaiskatsoja-vihaajat, miten paljon Padméa rakastetaan amerikkalaisessa Star Wars -Twitterissä!). Lastenkirjojen kasan lisäksi ensi vuoden kirjoista taas julkistettiin E.K. Johnstonin romaani Queen’s Shadow, joka kertoo nimenomaan nuoren Padmé Amidalan siirtymästä kuningattaresta poliitikoksi. Samoin julkistettiin, mitä seuraavaksi saamme jo kaksi erinomaista kirjaa Leiasta kirjoittaneelta Claudia Graylta: romaanin Master & Apprentice, jonka nimihenkilöt ovat Qui-Gon Jinn ja Obi-Wan Kenobi ajassa ennen The Phantom Menacea. Marvelin sarjakuvien puolen suurin julkistus taas oli 30 numeron ja kolmen aikakauden crossover-tarinakokonaisuus Age of Republic / Age of Rebellion / Age of Resistance.

Toisin sanoen: voimakkaasti prequel-kytköksistä Star Wars -luettavaa.

Preqeuelit ovat välkähdelleet viime aikoina muuallakin. Respawnilta on tulossa tarinallinen peli Jedi: Fallen Order, joka sijoittuu Revenge of the Sithin jälkeiseen galaksiin. Battlefront II -peli on niin ikään saamassa prequel-sisältöjä. Forces of Destiny –lyhytanimaatioissa Padmé on seikkaillut jo monta kertaa. Eikä unohtaa tietenkään sovi Maulin yllätysvierailua Solon lopussa toukokuussa!

”Ahsoka, mitä täällä tapahtuu?” Tuttuja Forces of Destiny -animaatiosarjassa.

San Diegossa prequel-sidonnaisuus saattoi korostua, koska esimerkiksi minä odotin siellä näytettävän tai kerrottavan edes jotain myös Resistance-sarjasta eli uuteen trilogiaan kytkeytyvästä uudesta animaatiosarjasta, mutta näin ei tehty. On varmasti myös isolta osin sattumaa, että nämä kaikki tuntuvat näkevän päivänvalon näin lyhyen ajan sisällä. Se ei kuitenkaan varmasti ole sattumaa, että ne ylipäätään näkevät päivänvalon.

Ensimmäiset Disney-ajan vuotensa Lucasfilm keskittyi lähes pakkomielteisesti vuoden 1977 alkuperäiseen Star Warsiin. Elleivät tarinat suoraan kytkeytyneet episodi IV:ään, kuten näkyvimmin Rogue One, ne joko leimallisesti kertoivat tarinoita hieman ennen sitä (Rebels) tai hieman sen jälkeen (suurin osa Marvelin uusista SW-sarjakuvista). Unohtamatta tietenkään sitä, kuinka The Force Awakensiin ja sitä kautta koko uuteen trilogiaan ammennettiin kuvastoa ja jopa juonikuvioita nimenomaan tuosta klassisimmasta Star Wars -episodista. Vaikka poikkeuksiakin on (esimerkiksi Marvel julkaisi jo uuden kautensa alkupuolella Anakinista ja Obi-Wanista kertovan sarjakuvatarinan), tuntui välillä siltä, että Disney-Lucasfilm teki kaikkensa, että suuri yleisö unohtaisi prequel-episodien aikanaan valmistuneenkaan.

Nyt avaruuskellossa tuntuu olevan aivan toinen sävy. Kiihkomielisimmät The Last Jedi –vihaajat, joiden mielestä Kathleen Kennedylle pitäisi antaa potkut ja George Lucas palauttaa Star Wars -vastuuseen, mieltävät ehkä käänteen myönnytykseksi heille. Itse ajattelen asiaa pikemminkin omistajuuden positiivisena kypsymisenä.

”Anakin, tuntuuko sinustakin välillä, että meidät on unohdettu?”

Disney-Lucasfilmin aikaa on nyt eletty viisi ja puoli vuotta. Sinä aikana on valmistunut jo neljä uutta elokuvaa, yksi kokonainen animaatiosarja ja vino pino luettavaa. Tekeillä on episodi IX:n lisäksi kaksi uutta elokuvasarjaa, ainakin yksi näytelty tv-sarja ja parikin animaatiosarjaa. Star Wars on ilman muuta tuotu onnistuneesti takaisin, vaikka franchisen viimeisin iso nimike Solo olikin taloudellisesti suorastaan floppi (390 miljoonan dollarin tuotot eivät ole surkeasti, mutta suhteessa 250 miljoonan tuotantokustannuksiin, sen päälle laskettaviin markkinointikuluihin ja jopa Rogue Onen tuottamaan miljardiin verrattuna tulos oli pahempi kuin pettymys).

Ehkä tässä vaiheessa Disney-Lucasfilmillä tosiaan voidaan viimein höllentää irti episodi IV -pakkomielteestä. Ei kaiken Star Warsin tarvitse liittyä Tatooineen, Darth Vaderiin tai Imperiumin valkohaariskaisiin sotilaisiin. Prequel-elokuvien esittelemä aikakausi on rikas maailma sekin, ja vaikka niillä on elokuvataiteen teoksina huono maine, on monilla niihin kriittisestikin suhtautuvilla faneilla niistäkin lämpimiä, nostalgisia muistoja. Uudet Star Wars -kertomukset voivat aivan yhtä hyvin nojata prequeleihin kuin originaalitrilogiaankin – tai olla jotain täysin uutta, kuten Rian Johnson on omasta tulevasta elokuvatrilogiastaan toistuvasti luvannut. Ennemmin tai myöhemmin tämä on jopa välttämätöntä, jos Lucasfilmin tarinaryhmä todella pystyy pitämään kiinni tavoitteestaan sitoa kaikki oheistarinat samaan kaanoniin elokuvien ja sarjojen kanssa: originaalitrilogian äärellä alkaa olla jo aika ahdasta. Aivan äskettäin esimerkiksi luin Darth Vader -sarjakuvan Annual #2 -numeron, jossa Vader tapaa ensimmäisen kerran Orson Krennicin ja vierailee Geonosiksella, ja jouduin ihan pyörittelemään, miten tarinan ajoitus suhteutuu paitsi elokuviin, myös aiempiin Vader-sarjakuviin sekä Rebelsiin, joissa niin ikään on käyty tuolla Attack of the Clonesin planeetalla.

(Jon Favreaun näytelty sarja sijoittuu tiettävästi Jedin paluun jälkeiseen aikaan. Ilmeistä onkin, että episodien VI ja VII välinen kolmenkymmenen vuoden ajanjakso on aika, johon tulemme näkemään episodi IX:n jälkeisinä vuosina sijoitettavan vielä monia tarinoita.)

Jääkö Luke Skywalkerin maininta Darth Sidiousin noususta The Last Jedissä uuden trilogian suorimmaksi prequel-kytkökseksi?

Prequel-kytkösten uuden, sallitumman aikakauden näin koitettua olen myös alkanut uudelleen toivoa, että episodi IX ottaisi trilogian ja koko saagan lopettelussaan avoimesti huomioon myös saagan episodit I-III. Aineksia olisi. The Force Awakensin alussa (ja erityisesti sen romaaniversion alkulehtien runossa) viitattiin Voiman tasapainoa käsittelevään ennustukseen, joka suorastaan huutaa uutta tulkintaa Star Wars -maailmassa, joka ei sittenkään ollut tasapainossa sen paremmin Darth Vaderin kuin Luke Skywalkerinkaan kuoleman jälkeen. Obi-Wan Kenobi puhutteli valomiekkaan koskenutta Reytä tämän Voima-näyssä: jos Obi suorastaan näyttäytyisi Reylle, näyttäytyisi hän olosuhteiden pakosta juuri prequel-jedin Ewan McGregorin näköisenä. Puhumattakaan sitten Anakin Skywalkerin eli Hayden Christensenin esiintymisen mahdollisuudesta, jota päätösosa sisällöllisesti aivan pakolla kaipaisi (kuten olen ennenkin kirjoittanut: miksi ihmeessä Voimahaamu-Anakin muka ei kävisi sanomassa hänen alter egoaan Darth Vaderia fanittavalle tyttärenpojalleen suoria sanoja?).

Etenkin noista ajatuksista viimeistä olen aiemmin pitänyt mahdottomana juuri siksi, että Disneyllä pelättäisiin Christensenin esiintymisen lyövän elokuvaan liian leimaavan muistutuksen prequeleista. Mutta jos Solo-elokuvaan voidaan kummemmitta selityksittä palauttaa Maul – jolla ei hahmona lähtökohtaisesti ole mitään tekemistä Solo-elokuvassa, ja jonka suuret katsojamassat luulivat kuolleen episodissa I – ei kai Anakinin perusteltu esiintyminen episodi IX:ssä voi olla enää aivan täysin poissa laskuista?

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Tag Archives: kirjat