Episodi IX:n ensi-illan kynnyksellä: Niin monien asioiden (ja jedinkin) paluun äärellä

The Rise of Skywalkerin ensi-iltaan on enää muutama päivä, ja minä en ole ollut Star Wars -ensi-illan alla näin vähän spoilaantunut sitten Pimeän uhan.

Siis, olen minä toki spoilaantunut. Mutta tosiaan vähemmän kuin on ollut tapana. Tämän yllättävän tilanteen takana ei tosin ole mikään jämpti suunnitelma. Elämäntilanne on vain nyt tänä vuonna ollut sellainen, että spoilerien tarkalle seuraamiselle on ollut melkein yhtä vähän aikaa kuin bloggaamiselle.

Tässä vaiheessa on joka tapauksessa aikaa enää panna sanoiksi viime hetken toiveet ja odotukset. Tämä kirjoitus ei viittaa huhuihin eikä vuotoihin. Jutun väleihin upotan kuitenkin nettiin jaetut ihan oikeat klipit lopullisesta elokuvasta – niitä ei kannata klikata pyörimään, jos halua nähdä kohtaukset tuoreeltaan vasta valkokankaalta!

tros-rs-kylo

”On tapahtunut vuotoja”, päättelee Kylo.

Kirjoitin ensimmäisen ”ennustukseni” episodi IX:stä pian The Last Jedin ensi-illan jälkeen. Kuten varmasti oli väistämätöntä, muutamat oletuksistani menivät lahjakkaasti pieleen. Oletin esimerkiksi ulkoelokuvallisista syistä, että edesmenneen Carrie Fisherin näyttelemä Leia kirjoitettaisiin kuolemaan elokuvien välissä, mutta näinhän ei tapahtunut. Yllättävänkin monille tuon kirjoitukseni spekulaatioille silti nyökyttelen nyt sitä lukiessani. Arvelin esimerkiksi jo tuolloin JJ Abramsin palaavan varmasti vielä Renin ritareihin ja voivan aivan hyvin palata myös Reyn vanhempiin ja Snoken taustaan. Nythän Renin ritarit on nähty markkinoinnissakin ja pressikierroksella on vihjailtu suoraan, että Reyn alkuperästä ei ole vielä kuultu kaikkea. Mitä tulee Snokeen, häneen palaan ihan tässä pohdinnassa myöhemmin.

Vuosi sitten taas kirjoitin viiden kohdan ”toivelistan” Skywalker-saagan viimeisestä episodista. Ja kas, nuo viisi kohtaani voisin listata kärkitoiveisiini sellaisenaan nytkin:

  1. että episodi IX onnistuisi olemaan numerointinsa arvoinen eli lopettamaan onnistuneesti paitsi oman trilogiansa, myös koko Skywalkerien sukusaagan
  2. että jatkotrilogian päätösosa kuvaisi galaksia ja siellä käytävää suurta konfliktia kokonaisemmin kuin kaksi edellistä osaa
  3. että selityksensä saisi Reyn Voima-näky, jossa sittemmin kuolleiksi väitetty perhe näytti lentävän pois, jossa Kylo tuntui katsovan suoraan Reytä ruumiskasan keskeltä ja jossa itse Obi-Wan jostain syystä puhutteli tätä autiomaan orpoa
  4. että valon ja pimeän ikuinen taistelu johtaisi viimein todelliseen Voiman tasapainoon – eikä sitä voisi tarkoittaa aivan pelkkä ”hyvän voitto pahasta”
  5. että viimein selviäisi, mitä ihmettä tarkoitti se, että itse Voima ”heräsi”

Ja okei, viimeisestä kohdasta voin luopua. Jos saan nuo neljä ekaa, nimittäin.

En siis toista itseäni kirjoittamalla entisiä toiveita uudelleen. Pohdin sen sijaan hiukan sitä, mitä tiedämme nyt saavamme, mutta mistä minulla ei ollut vielä vuosi sitten aavistustakaan.

Saamme ”perinteistä Star Wars -seikkailua”. Trailerit maalaavat kuvaa veijarimaisesta toimintaseikkailusta, ja ”perinteisiin paluusta” meille on luvattu lukemattomissa haastatteluissa, joissa esimerkiksi näyttelijät iloitsevat siitä, kuinka ovat tässä episodissa päässeet seikkailemaan yhdessä (”We’re in legit, legit Star Wars now”, sanoi esimerkiksi John Boyega New York Timesille). Mikäs siinä: se on varmasti ollut heille mukavaa, ja eiköhän ole meillekin, sillä sekä Reyn (Daisy Ridley) ja Finnin (Boyega) että toisaalta Finnin ja Poen (Oscar Isaac) yhteiset kohtaukset ovat kahdessa edellisessä elokuvassa olleet niin riemastuttavia. Kemiat ovat kohdallaan kolmikon molemmilla sivuilla, ja keskiviikon elokuvalta ehkä heti ihan ensimmäisenä odotan päästä näkemään koko kolmikon yhdessä.

Lainausmerkit ”perinteisestä” ovat kuitenkin paikallaan, koska minusta on vähintään jossain määrin kyseenalaista määritellä Star Wars -kaavaan keskeisesti kuuluvan päähenkilöiden seikkaileminen yhdessä. Aiemmissa Skywalker-saagan episodeissa kunkin trilogian päähenkilötrio seikkailee yhdessä vain Uudessa toivossa Kuolemantähdellä, Jedin paluussa Jabban palatsissa ja Endorissa sekä Kloonien hyökkäyksessä hetken alussa ja lopussa. Esimerkiksi Imperiumin vastaiskussa Lukella, Leialla ja Hanilla on yksi yhteinen kohtaus. Jatko-osatrilogian niin sanottu trio eli Rey, Finn ja Poe, ei kahdessa edellisessä osassa ollut kertaakaan yhdessä. Puhumattakaan siitä, että aivan alunperin tästä triosta ei pitänyt edes tulla trioa, koska Poen piti kuolla jo The Force Awakensin alussa, mutta hahmosta tuli liian toimiva ja pidetty poistettavaksi.

EKJf-7NWsAEaMBa

”Olipa meillä hyviä yhteisseikkailuja tuossa viime vuoden aikana, eiköhän niistä vielä kuulla!”

Mutta se on tietysti totta, että tietty poikamainen (tai flashgordonmainen, kuten osa meistä vanhoista edelleen mielellään määrittelee) seikkailu Star Warsiin kuuluu. The Last Jedin rooli oli olla tämän trilogian filosofisin ja varmaankin myös tummasävyisin episodi samoin kuin Imperiumin vastaiskun aikanaan. Avaruusoopperan kolmannessa näytöksessä on aivan sopivaakin käydä rempseämmin puolustustaisteluun ja jopa hyökkäykseen. Vaikka siis kuinka toivon Reyn ja Kylon monisyistä suhdetta puitavan muutenkin kuin miekkaillen, en mitenkään kiistä, etteikö sydämeni sykähtele myös sille, kun sankarimme aivan vain juoksevat ja sanailevat First Orderin tukikohdassa tai avaruusaluksessa, kuten on nähty trailereissa tai äskettäisessä Fortnite-teemaillan yhteydessä julkaistussa klipissä.

(Mitä muuten tulee siihen, kuinka paljon olemmekaan trailereissa nähneet… Vaikka olemme nähneet monta pätkää ja kuvaa First Order -interiööreistä, Pasaana-autiomaaplaneetalta, Kijimi-jääplaneetalta ja Kef Biriltä, jolla Kuolemantähden rauniot sijaitsevat, missään näistä ei ole edes lipsahtanut, miksi näissä kussakin paikassa seikkaillaan. Jos sankarimme yrittävät Jedin paluun Endorin iskujoukon tapaan suorittaa jonkinlaista salaista tehtävää, joka helpottaisi varsinaista sotaa, mikä tuo tehtävä oikeastaan on? Mikä siellä Kuolemantähden raunioissa esimerkiksi kiinnostaa?)

Siitä pääsemmekin toisenlaiseen perinteikkyyteen – joka kuuluu niihin, jotka ennakoin väärin kaksi vuotta sitten. The Last Jedin jälkeen nimittäin kirjoitin: ”trilogian päätösepisodi ei voi enää mitenkään olla toisinto Jedin paluusta”. Vaan niinpä on käynyt, että ensi-iltansa lähestyessä yhä selvemmäksi on tullut, että kyllä vain jatko-osatrilogia sittenkin viimeisessäkin osassaan mukailee originaalitrilogian vastakappalettaan.

Tämä on ylipäätään suurin harmistukseni koko tästä trilogiasta. The Force Awakens kierrätti Uutta toivoa eli originaalileffaa niin pitkälle, että oli oikeastaan ihme, että Leia tai Han ei letkauttanut elokuvassakin jotain tutulta tuntumisesta. Oli fasistinen pahisjärjestö ja piskuinen hyvisten kapina, oli kaikkien osapuolten tavoittelema droidi, oli autiomaasta seikkailuun lentävä orpo, oli valomiekkaan kuoleva mentor-hahmo, oli välipysähdys baarissa, oli pelastusoperaatio Kuolemantähdellä. The Last Jedi kuljetti sarjaa temaattisesti eteenpäin, mutta tarinan tasolla sekin mukaili koko ajan Imperiumin vastaiskua: oli yhden sankarin jedikoulutus erillään muista, oli muiden sankarien elokuvan mittainen pakomatka, oli välipysähdys sivistyksen parissa, oli petturimainen liittolainen. Osa tästä oli väistämätöntä seurausta JJ Abramsin ja Lawrence Kasdanin The Force Awakensissa asettamista keskeneräisistä juonista, mutta osan vastuusta kantaa Rian Johnsonkin: ei tämänkin trilogian kakkososassa sentään olisi ollut pakko nähdä talsijoiden hyökkäystä.

Ja mitä siis on tällä perusteella luvassa The Rise of Skywalkerissa? Käynnistyykö episodi esimerkiksi tälläkin kertaa toiminnallisella alkunäytöksellä, jossa joku pelastetaan jostakin, kuten Jedin paluu (ja itse asiassa myös prequel-trilogian päätösosa Sithin kosto)?

Ehkä sentään ei – vaikka en kyllä hämmästyisi, vaikka käynnistyisikin. Mutta tosiaan kaikesta päätellen tässäkin on nyt meneillään pääsankarien salainen tehtävä, jonka taustalla avaruusarmeijat käyvät viimeiseen yhteenottoon. Rey, kuten Luke aiemmin, on nyt kasvanut jedinä elokuvien välillä, ja on entistä valmiimpi väistämättömään kohtaamiseen vastustajansa kanssa, johon hänellä on erityinen, henkilökohtainen side. Ja tälläkin kertaa konkreettisesti kohdattavan kypäräpäisen pahiksen takana näyttää vaanivan vielä synkempi takapiru: vieläpä sama keisari Palpatine kuin ennenkin. Jopa stormtroopereita höykyttäneille ewokeille näyttävät löytyvän vastineensa episodi IX:stä: eivätköhän sitä roolia esitä Jannahin (Naomi Ackie) joukot tai heimolaiset, jotka trailereissa ratsastavat kavioeläimillä Star Destroyerin kannella.

tros-riding-horses-space

Yib-nub!

Tämä toisteisuus on vaivannut minua The Force Awakensissa ja The Last Jedissä erityisesti myöhemmillä katsomiskerroilla. Niin paljon kuin niissä on kaikkea, mistä kovasti pidän, en voi olla välillä miettimättä, etteikö sen hyvän ja toimivan olisi voinut ripustaa myös vähemmän tutunmuotoisen puun oksille.

Niinpä aion tällä kertaa suhtautua siten, että tämä on nimenomaan se, mitä odotan: mukaelma Jedin paluusta näiden uuden trilogian erinomaisten hahmojen kautta, siten uusiksi tulkittuna ja ikuisen taistelun alati rimmaavana runona. Lasken siis esimerkiksi sen varaan, että edellä mainittujen yhtäläisyyksien lisäksi luvassa on todennäköisesti vielä yhden vanhemman sankarihahmon koskettava kuolema (trailereissa annetaan ymmärtää Threepiolle käyvän ehkä huonosti, mutta olisiko se siksi elokuvassa kuitenkin vaikkapa Chewbacca?) ja aivan varmasti viimeistään loppukuvien joukossa myös jonkinlainen Voima-haamukohtaus. Lopussa häämöttänee jonkinlainen tulkinta erään jedin tai jedien paluusta: kävisihän tämän episodin otsikkokin versiosta sanoista ”jedin paluu”.

Ja jos The Rise of Skywalker sitten heittääkin kehiin tarinakuvion, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä Jedin paluun kanssa, yllätyn vain iloisesti!

Ja niin, vielä se suurin comeback: keisari Palpatine. Toisissa olosuhteissa (ja ehkä jos salaisuuksia rakastava Abrams olisi yksin saanut päättää) hänen paluunsa olisi saattanut pysyä elokuvaan asti yllätyksenä, mutta nyt se on kääntynyt trailereissa suorastaan tämän episodin markkinoinnin kärjeksi. Varmaankin näin on siksi, että Palpyn uskotaan innostavan heitä, jotka pettyivät The Last Jediin ja jotka eivät ole innostuneet jatkotrilogian varsinaisten päähenkilöiden kohtaloista.

Olin alunperin yllättynyt Palpatinen paluusta, enkä ainakaan ollut lainkaan innoissani, kun marraskuussa paljastui, että hänen paluunsa oli JJ Abramsin paluun jälkeinen lisäys tarinaan – eikä siis osa ns. suurta suunnitelmaa koko ajan. Mutta vaikka kuolleiden pahisten palauttaminen henkiin olisi lähtökohtaisesti kuinka tylsää, Palpatinen paluulle on monia tarinallisia oikeutuksia – ja joka tapauksessa se on nyt yhtä väistämätön tosiasia kuin The Rise of Skywalkerin jedinpaluumaisuuskin. Silloin asiaa on syytä lähestyä positiivisen kautta.

Parasta Palpatinen mukanaolossa on tietenkin se, että George Lucasin kuuden Star Wars -elokuvan pohjimmaisen pääpahiksen paluu on kerronnallisesti luonteva ratkaisu siihen ongelmaan, kuinka episodi IX voi kääriä koko Skywalker-saagan loppuun. Odotan tässä episodissa paljastuvan, että First Order ja sen aiempi yksinvaltias Snoke olivatkin vain pelinappuloita Palpatinen suurella laudalla. Näin myös Kylo Ren, joka on luullut aivan omin päätöksin tappavansa menneisyyttään ja isähahmojaan, onkin todellisuudessa vain johdattanut itseään kohti Palpatinea. Ja kun muistamme, millaisella kiinnostuksella Palpatine on tähän asti seurannut Skywalkerien sukua, alammekin päästä syvään ytimeen siitä, miksi arvelen tämän trilogian markkinoinnissa niin paljon puhuttavan nimenomaan ”Skywalker-saagasta”.

(Kyllä, pelkään pahoin, että episodi IX vahvistaa lopullisesti kaanoniksi sen, mitä jo Lucas itse vihjaili, mutta jätti suoraan sanomatta: että Palpatine oli Anakinin ”isä”, siis jonkinlainen luoja Voiman kautta. Olen aina inhonnut tätä juonimahdollisuutta, koska se tekee liiankin pitkälle kaikesta vain osan Palpatinen deus ex machinaa. Hyväksyn paljon mieluummin, että Qui-Gonin, Obi-Wanin ja Amidalan sattumanvarainen, hajonneeseen moottoriin liittyvä saapuminen Tatooinelle ja nuoren Anakinin luo oli osa Voiman johdatusta, kuin että Darth Sidious konkreettisena henkilönä loitsi kaiken tämän todeksi pimeässä luolassaan. Mutta, positiivisen kautta: jos näin on oleva, niin ainakin tässä ratkaisussa Abrams ja kumppanit tosiaan palaavat Lucasin omiin ajatuksiin ja jopa kauas prequel-trilogian alkuun asti – jatko-osatrilogia kun ei turhan paljon ole tähän mennessä saagansa episodeihin I-III viitannutkaan.)

Minua helpottaa myös se, että tiedän liki varmaksi, että tulen joka tapauksessa nauttimaan keisarin kohtaamisesta. Sekä Palpatinen hahmo että Ian McDiarmid hänen tulkitsijanaan ovat aina olleet täyttä timanttia. Haluan edelleen huomauttaa, että emme vielä oikeastaan tiedä, miten Palpatine on mukana IX:ssä (kloonina? haamuna? hologrammina?), mutta ei ole mitään syytä odottaa, etteivätkö hänen kohtauksensa tässäkin elokuvassa olisi ihanan pirullisia.

sith troopers.png

”Miksi me muuten ollaan sith troopereita, kun ei me olla sithejä?”

Huomaan jännittäväni The Rise of Skywalkerissa enemmän sen yleistä vastaanottoa kuin omaa mielipidettäni. The Last Jedin jälkeen netissä oli pitkään suorastaan paha olla, ja tuntuu käsittämättömältä, että edelleen jokaisen TLJ:tä tai sen ohjaaja-kirjoittajaa sivuavankin twiitin, videon tai postauksen alle ilmestyy nopeasti ”lapsuuteni on pilalla” -tyyppistä viestintää, paljon tuota karkeammin ilmaistuna. Valitettavasti on aivan varmaa, että tämä sama jälkisotakin tulee kiihtymään vain uuteen vauhtiinsa tällä viikolla, ja se uuvuttaa minua jo etukäteen. Näin tapahtuu aivan riippumatta siitä, tullaanko The Rise of Skywalkeria pitämään yleisesti onnistuneena vai ei: The Last Jedihan nimenomaan sai oikein hyvät arviot esimerkiksi ammattikriitikoilta.

Omasta näkökulmastani The Last Jedi, vaikka ei virheetön mestariteos ollutkaan, oli elokuvallisesti (siis kuvina, ääninä ja leikkauksina) vaikuttavin Star Wars sitten originaalin ja temaattisesti Disney-kauden neljästä elokuvasta se, jolla on ollut minulle eniten uutta annettavaa. Kaikkien ei todellakaan tarvitse pitää kaikesta, mutta minun on edelleen vaikea ymmärtää, miten esimerkiksi jonkun mielipide siitä, millainen Luke Skywalkerin ”kuuluisi olla”, johtaa siihen, että koko elokuva teoksena tulkitaan surkeaksi – tai jopa sen tekijät pahoiksi ihmisiksi. Mutta kaipa tämä vain kuvaa eroja tavoissamme katsoa elokuvia (minä katson niitä hyvin tietoisesti ihmisten toteuttamiksi tietäminäni kulttuuriteoksina) – ja sitä, että nämä nyt vain eivät ole niitä elokuvia, joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi.

Osittain juuri tästä fandomin tilasta – ja osittain siitä omasta ruuhkavuodestani – johtuen en ole henkilökohtaisesti tällä hetkellä niin innoissani kuin kaksi tai etenkään neljä vuotta sitten olin tähän aikaan. The Rise of Skywalker nyt vain saa ensi-iltansa, ja vaikka kyse tosiaan on Skywalker-saagan lopusta, luulen käveleväni teatteriin keskiviikkona melkein yhtä tyynenä kuin ohimenevämmäksi tiedettyyn Soloon puolitoista vuotta sitten. Mutta toivon, että en pysy tyynenä koko kahta ja puolta tuntia!

Tämän blogin ääreltä on jo perinteikkäästi ponnahdettu reaaliaikais-chattiin elokuvan ensi-iltapäivänä (ja lähipäivinä sen jälkeen). Ideana siis keskustelu elokuvan nähneiden kesken: toisin kuin vaikka Twitterissä ja Facebookissa, tässä chatissa saa keskustella spoilereista. Otetaan taas, niin paljon kuin innostutaan: tlk.io/tahtienjatkosota.

Solo voi todellakin johtaa jatkoon (mutta katsotaan nyt tämä ensimmäinen ensin)

Kun ensimmäisen Star Wars Story -elokuvan Rogue Onen otsikko paljastettiin, kirjoitin tähän blogiin sen olevan lupaus jatko-osista. Tuolloin siis oli tosiaan paljastettu vasta otsikko ja yksi luonnoskuva hyökkäävästä iskujoukosta. Kuolemantähti-suunnitelmien sieppauskin oli vielä pelkkä huhu. Minä tietenkin vielä tuolloin kuvittelin Rogue Onen kertovan avaruuslentäjistä, olihan Konna-lentue vanhoissa expanded universe -tarinoissa tärkeä seikkailijaryhmä, ja järkeilin mielestäni täysin loogisesti Disney-Lucasfilmin valitsevan standalone-elokuvien aiheiksi sellaisia tarinoita, jotka voivat menestyessään muodostaa Marvel-leffojen tapaan omia elokuvasarjojaan.

No, Rogue One ei kertonut avaruuslentäjistä, eikä sille tehdä jatko-osaa. Ja jos haluatte naureskella tuon kirjoituksen kolmen vuoden takaisen kirjoituksen tietämättömyydelle lisää, niin mainitsen vielä, että siinä pohdin myös, voisiko Felicity Jones näytellä Luke Skywalkerin tulevaa vaimoa tai itseään Leiaa.

Mutta jos Rogue One, jonka kaikki päähenkilöt kuolivat A New Hopen alkuhetkiin ulottuvan elokuvan loppuun mennessä, olikin aivan poikkeuksellisen selkeästi yksittäistarina, niin keskiviikkona Suomen ensi-iltansa saava Solo sitä ei ainakaan ole.

solo-han-chewie-beckett.jpg

Vielä emme tiedä, jäävätkö elokuvan uudet hahmot – Qi’ra (Emilia Clarke), Tobias Beckett (Woody Harrelson), Val (Thandie Newton) ja niin edelleen – tälläkään kertaa eloon elokuvan lopussa, mutta sen tiedämme, että Han Solo (Alden Ehrenreich), Chewbacca (Joonas Suotamo) ja Lando Calrissian (Donald Glover) todellakin jäävät. Niin ikään tiedämme, että tämä elokuva ei todellakaan pääty hetkeen, josta seuraava tarina jo alkaisi: Solo tapahtuu useita vuosia ennen hetkeä, jona Han ja Chewie hengailevat Tatooinella kuppilassa Luken ja Benin astuessa sisään. Jos Solosta tulee suurmenestys, Lucasfilm tekee sille jatko-osan varmasti aivan mielellään.

Niinpä ei ole mikään ihme, että ainakin Alden Ehrenreich ja Emilia Clarke ovat jopa sanoneet haastatteluissa tehneensä sopimuksen useista Star Wars -elokuvista. Kyse ei ole siitä, että Solo kakkonen olisi salaa jo tekeillä – vaikka mistäpä minä tiedän, vaikka olisikin – vaan kuten Clarke asiasta haastattelussa sanoi: se on kuin vakuutus.

Ison rahan viihde-elokuvissa on jo pitkään Hollywoodissa ollut standardi, että päänäyttelijöiden sopimuksissa varaudutaan jatko-osiin. Käytännön lie vakiinnuttanut viimeistään juuri Marvelin menestys, jonka mallista omaa ikuisuuteen jatkuvaa sarjaa kaikki muut studiot itselleen haaveilevat. Jatko-osat ovat parempaa bisnestä kuin ykkösosat, ja näyttelijät on varattava jatko-osiin, jotta heidän suostuttelemisensa ei ainakaan olisi niiden tekemisen esteenä. Eikä haitaksi ole, jos varaussopimukseen onnistutaan neuvottelemaan hintakin jatko-osassa esiintymiselle: ainahan voi käydä niin, että näyttelijän osakkeet nousevat vaikkapa juuri tämän roolin ansiosta niin, että hänelle pitäisi seuraavasta esiintymisestä maksaa moninkertaisia summia.

Han-Solo-qira.jpg

Marvelin mallin mukaan on hyvä muistaa myös se, että Ehrenreichin ja Clarken sopimukset useasta elokuvasta voivat toteutua muissakin elokuvissa kuin Han Solon toisessa soolossa. Myös Felicity Jonesin sopimuksessa on väitetty olleen optio yhteen lisäelokuvaan. Tämä ei koskaan tarkoittanut Rogue Twota, mutta se saattoi liittyä esimerkiksi siihen, että yhtiössä haluttiin varautua mahdollisuuteen, että Jyn Ersoa tarvittaisiin esimerkiksi Obi-Wan Kenobin sooloelokuvaan tai johonkin muuhun vielä julkistamattomaan projektiin. Tosiaan kuten Clarke sanoi: se on kuin vakuutus.

Vastaavalla tavalla nuori Han ja Chewie, kuten myös Qi’ra tai Lando tai oikeastaan kuka tahansa muukin, voisivat hyvin piipahtaa tuossa oletetussa Obi-Wan-elokuvassa tai jossain muussa A New Hopea edeltäviin vuosiin sijoittuvassa elokuvitetussa tarinassa. Jatkuvuusongelmat estävät käsittääkseni vain Hanin ja Obi-Wanin kovin läheisen tapaamisen: sen sijaan Chewbacca tai jopa Lando voisivat aivan hyvin käydä vanhan jedin kanssa vaikka seikkailulla tai kaljalla, eikä se rikkoisi jatkuvuutta millään tavalla. Varmuudella koskemattomaksi elokuvissa jää vain näiden hahmojen originaalitrilogian aika ja sitä seuraavat vuodet: silloin Han ja Lando näyttivät jo Harrison Fordilta ja Billy Dee Williamsilta, joten sinne Ehrenreichilla ja Gloverilla tuskin on asiaa. Mutta nimenomaan originaalitrilogiaa edeltävä aika onkin tähän mennessä vaikuttanut 2010-luvun Lucasfilmin suosikilta, kun muistetaan näiden elokuvahankkeiden lisäksi animaatiosarja Rebels (jossa Lando jo vilahtikin!).

solo-lando

Tähän liittyy myös viime viikon uutisankka siitä, että Lucasfilmin pomo Kathleen Kennedy olisi muka jo luvannut ranskalaistoimittajan haastattelussa seuraavaksi Landon oman elokuvan. Ei luvannut: ilman käännösvirhettä Kennedyn vastaus kuului, että ”kertoisimme tarinan Lando Calrissianista mielellämme jonakin päivänä…”

Tämä on ympyräistä pyörittelyä, mutta ei silti kannata epäillä, etteivätkö kertoisikin. Muusikko-näyttelijä-tuottaja-käsikirjoittaja-ohjaaja Donald Glover on todennäköisesti pian todellinen supertähti, eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö hän voisi kantaa omaa sooloelokuvaansa. Landolle soisin ehdottomasti sellaisen sisällöllisinkin perustein, sillä kertomista huutaa esimerkiksi tarina siitä, miten huiputtavasta hurmurista tuli Pilvikaupungin pormestari. Voin lyödä kohtalaisesta summasta vetoa, että Gloverinkin kanssa on tehty vakuutus-sopimus useasta Star Wars -elokuvasta. Itse asiassa asettaisin arpani siten, että pidän Lando-elokuvaa jopa todennäköisempänä kuin toista Solo-elokuvaa – mikä ei toki tarkoita, etteikö Lando-elokuvassa puolestaan voisi vastavierailla Han.

solo-trailer-lando-falcon-cockpit

Mutta ennen sitä siis Solo: A Star Wars Story, joka saa ensi-iltansa keskiviikkona. Sen onnistuneisuudesta ja vastaanotosta toki riippuu paljon siitä, kestääkö tämä kirjoitus aikaa yhtään varhaista Rogue One -spekulaatiotani paremmin. (Omista Solo-odotuksistani ja -epäilyksistäni olen kirjoittanut etenkin täällä ja täällä.)

Pakollinen muistutus: Vaikka Solon päähenkilö jääkin elokuvassa eloon, ja on elokuvassa silti juoniyllätyksiä, joita ei ole ookoo huudella somessa heti keskiviikkona tai torstainakaan. Jenkit näkevät elokuvan vasta perjantaina, ja tietysti moni suomalainen tosifanikin ehtii teatteriin vasta viikonloppuna tai myöhemminkin.

Siksipä siis myös jo perinteeksi muodostunut kutsu. Jos niin haluatte, liittykää tälläkin kertaa teatterista kotiuduttuanne tsättiin sivulle tlk.io/tahtienjatkosota. Siellä oletus on edellisten vuosien tapaan, että keskustelijat ovat uuden elokuvan nähneet, joten siellä saa keskustella spoilereistakin.

The Last Jedi -ensireaktiot Suomessa: ”Joko tää on huono sekasotku tai hienointa ikinä.”

Jo totuttuun tapaan on aika ensireaktioiden Twitter- ja Suomi-media-poimintojen. Ei spoilereita.

Ennen esityksiä:

Esitysten jälkeen:

Mediasta tunnetut henkilöt:

Aiheeseen liittyen:

Eheh-heh:

Loppuun vielä muutama suomalainen arvio ja mediapoiminta:

The Last Jedi: Ensimmäinen blogimerkintä toisella puolella

Tässä vaiheessa tapoihin kuuluisi kirjoittaa niin sanottu spoilaamaton arvio. En vain ole tämän sarjan – ja aivan erityisesti juuri tämän elokuvan kohdalla – ollenkaan varma, onko sellaista mahdollista kirjoittaa. The Last Jedi nimittäin ehdottomasti on elokuva, jossa tapahtuu Hyvin Perustavia Asioita, joita ei kannata tietää, ellei halua tietää ennen elokuvaa siitä Hyvin Perustavia Asioita. Sellaisia asioita, jotka määrittävät elokuvan koko luonnetta syvemmin kuin esimerkiksi spoileri siitä, kuka vaikkapa kenenkin isä on.

Tämä on siis kirjoitus, jossa en spoilaa eksplisiittisesti The Last Jedin juonenkäänteitä. Mutta jos et ole elokuvaa vielä katsonut, ja haluat todella nauttia kaikki yllätykset yllätyksinä, ei välttämättä kannata lukea tätäkään. Eikä kenenkään muunkaan niin sanottuja spoilaamattomia arvioita.

Rey

The Last Jedi on elokuva, joka jättää helposti ensimmäisen katsomiskerran jälkeen tietynlaisen hämmentyneisyyden tilaan. Näin uskallan sanoa, koska näin sanoi minun lisäkseni aika moni muukin tänään avoimessa keskusteluhuoneessa, jossa olemme purkaneet fiiliksiä spoilerit viuhuen.

Hämmentyneisyys ei ole välttämättä haukku. Se nimittäin kertoo siitä, että tässä episodissa on todella otettu riskejä, kuten vaikkapa moni näyttelijöistä oli etukäteen kehunutkin. The Last Jedista nähdään, ja siis jo tänäänkin, väistämättä monia vertailuja originaalitrilogian keskimmäiseen osaan, kaikkien sielujen silmissä vertailukelvottoman jumalaiseen Imperiumin vastaiskuun, ja niistä osassa tullaan väittämään, että The Last Jedi toistaa kuitenkin aika monessa asiassa sitä. No, toistaahan se niissä asioissa, jotka eivät enää ole spoilereita olleetkaan, ja jotka periytyvät suoraan edellisen episodin lopputilanteesta: että tässäkin keskimmäisessä osassa päähenkilö hakee oppia vanhalta, eristäytyneeltä jedimestarilta ja samaan aikaan muut päähenkilöt ovat ahtaalla pahisten voimien edessä. Uutuuselokuva on liian lähellä, että kehtaisin sanoa varmuudella, että nämä asiat olisivat vain pintaa, mutta sen sanon ainakin, että elokuvassa tapahtuu ja ennen kaikkea siinä käsitellään aika paljon asioita, jotka eivät ole toisintoa.

Mitä siis tulee elokuvaan, jossa oli paljon toisintoa… The Force Awakensin jälkeen minun oli todella helppo sanoa mielipiteeni, eikä se mielipide itse asiassa ole kahdessa vuodessa hirveästi edes muuttunut (katsoin elokuvan viimeksi eilen). Rakastin ja rakastan TFA:ssa hahmoja, dialogia, toimintakohtausten kekseliäisyyttä, lämmintä Star Wars -fiilistä ja vauhdikkuutta. En pitänyt enkä pidä originaalielokuvan tarinan niin uskollisesta lainaamisesta, etenkään Kuolemantähti-kuvion toistosta, vauhdin ylläpitämisen vuoksi täyttämättä jätetyistä juoniaukoista ja tapahtumapaikkojen mielikuvituksettomuudesta.

The Last Jedissä on hirveästi asioita joista pidän paljon, ja joitakin asioita, joista en pidä lainkaan. Se on selvää nyt, kahden katsomiskerran jälkeen.

Toisaalta näin on liki jokaisessa hyvässä elokuvassa, ja ehdottomasti jokaisessa Star Warsissa. Toisissa enemmän toista, toisissa toista (suosikkiajatuksiin kuuluu, että originaalitrilogiassa on enemmän typeryyksiä kuin moni keskivertokatsoja muistaa, ja prequeleissa vastaavasti enemmän hyvää kuin niitä inhoavat haluavat huomata). Minusta on hienoa, että tämä on itse asiassa – tämän nyt uskallan sanoa niin sanotussa spoilerivapaassa arviossakin, koska varoitin – yksi The Last Jedin teemoistakin: käyttääkseni spoilaamatta trailereissakin käytettyä repliikkiä: Darkness rises…and Light to meet it.

Yleisesti ottaen on kuitenkin niin, että hyvissä elokuvissa niiden hyvät puolet jättävät huonot varjoonsa erityisesti toisilla katsomiskerroilla tai vaikkapa elokuvan taustoihin tutustuessa. Huonoissa elokuvissa taas niiden huonot puolet ärsyttävät toisilla kerroilla kahta kauheammin. Kahden katsomiskerran jälkeen totean, että The Last Jedi on tällä kriteerillä ”hyvä elokuva”. Ja enemmänkin, siis. Seuraa uutistiedote: yksikään uusi Star Wars -elokuva ei tule olemaan kenenkään vanhan fanin silmissä Imperiumin vastaiskun veroinen.

the-last-jedi-luke-falcon

Palaan vielä The Force Awakensiin, vaikka tarkoitus oli puhua The Last Jedistä, ja vaikka tarkoitus nimenomaan ei ollut ylläpitää turhaa vertailua edelliseen elokuvaan (joka siis sekin on minusta ”hyvä elokuva”!).

Mutta.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten, TFA:n ensi-iltaa seuranneena päivänä, että en yllättyisi, vaikka se osoittautuisi sarjan ensimmäiseksi elokuvaksi, josta ei-fanit pitävät faneja enemmän. Ihan niin ei ehkä ole tapahtunut, mutta tietty TFA-kriittisyys on kyllä nimenomaan fanien parissa lisääntynyt. Nyt haluan muotoilla tämän uudelleen.

The Force Awakens oli elokuva suurelle yleisölle. Sille yleisölle, joka ei ollut pitänyt prequeleista, ja sille fanikunnalle, joka oli kyllä katsonut ne moneen kertaan, mutta ei muistellut niitä hyvällä. Sillä oli siksi poikkeuksellinen taakkansa. Sen piti paitsi käynnistää arvokas franchise uudelleen, myös valaa usko takaisin niihin, jotka olivat sen menettäneet. Elokuvana se ei antanut minkään pysäyttää itseään tällä tiellään, ja pohjimmiltaan hyvä niin, sillä sen se myös teki, minkä lupasi.

The Last Jedi on elokuva faneille. Meille, jotka uskomme; meille, jotka tätä odotimme. Ei missään nimessä mitenkään välttämättä vain heille, jotka ovat välittäneet kymmenien vuosien ajan, mutta ilman muuta heille, jotka ovat jo käännytetyt. (The Last Jedi ei taida vaatia toimiakseen edes originaalien saati prequelien näkemistä, mutta edellisen osan kyllä ehdottomasti.)

Kääntäen tämä tarkoittaa, että tällä kertaa en ihmettelisi, jos The Last Jedi jättäisi niin sanotun suuren yleisön kylmemmäksi kuin fanit. Se saattaisi jopa olla suoraa seurausta siitä riskien otosta käsikirjoituksessa verrattuna The Force Awakensin pakkomielteiseen miellyttämisenhaluun. Me fanit, Star Wars -faneja kun olemme, piikittelemme tietysti elokuvan pieniäkin typeryyksiä jo ensimmäisestä näytöksestämme tullessa, mutta se on sellaista rakkaudesta se hevonenkin potkii -puhetta vain, tiedättehän. Ja kyllähän te tiedätte.

 

Spoilaamattomana perusteluna: The Last Jedi on rytmiltään huikeasti erilainen elokuva kuin The Force Awakens, kuten viimeisessä elokuvaa edeltäneistä kirjoituksistani ounastelinkin. Se kestää kaksi ja puoli tuntia, koska se ei leikkaa muutaman repliikin välein paikasta toiseen ja koska se – huh huh – jopa esittää avaruussodankäyntiä oikeisiin sotaelokuviin vertautuen. Ja mitä tulee siihen eristäytyneeltä jedimestarilta oppia hakevaan päähenkilöön: siinä kohtaamisessa molemmat osapuolet todella ehtivät oppia jotain. Ymmärrän nyt, miksi Rian Johnson puhui elokuvansa tietynlaisesta pienimuotoisuudesta: vaikka The Last Jedissä toki on myös isoja toimintakohtauksia, niitäkin on siinä yllättävän vähän. Eikä tämäkään ole välttämättä haukku!

Nyt alan epäillä, etten voi sanoa enää yhtään enempää pysyäkseni tämän niin sanotun spoilerivapauden piirissä. Keskustelu tlk.ion keskusteluhuoneessa jatkunee huomennakin. Avoimeen someen se ei missään nimessä vielä kuulu. Ja viikonlopulle on ostettava seuraava lippu.

Episodi IX:n ensi-iltapäivä: Toukokuun paluu

Lainaus

No, nyt se on virallista.

Episodi IX:n ensi-ilta on eilisen virallisen tiedotteen mukaan 24. toukokuuta 2019. Skywalkerien saagan (ainakin tähänastisen) päätösosan ohjaa ja osakäsikirjoittaa Colin Trevorrow.

(Samalla tiedotteella julkistettiin myös jokin semmoinen kuin viides Indiana Jones, mutta siihen en puutu tässä).

Virallista on siis siten Star Wars -ensi-iltojen paluu toukokuulle. Sekä originaali- että prequel-trilogia näkivät päivänvalon aina toukokuussa. Ajoituksista kumpuaa Star Warsin maine yhtenä kesäelokuvien kuninkaista – ellei asia sitten pitäisi muotoilla pikemminkin niin, että originaalitrilogia oli suorastaan luomassa koko nykyistä kesäelokuvien käsitettä. Suomessa tämä maine on tosin voinut jäädä huomaamatta, koska meillä Episodi II oli ensimmäinen, joka sai ensi-iltansa heti maailmanlaajuiseen aikaan toukokuussa. Aiemmat osat, vielä Pimeä uhkakin siis, nähtiin meillä aina vasta elokuussa.

”Enemmänhän tämä joululta kuin juhannukselta näyttää”, Rey mietti.

Mutta näin siis katkeaa hyvin alkanut perinne joulukuusta Star Wars -kuukautena. Tiedän, että en ollut ainoa, joka The Force Awakensin ja Rogue Onen myötä, ja tässä ensi joulukuun The Last Jediä odotellessa, alkoi jo pitää merkitä kalentereihinsa uusia warsseja jokaisen vuoden joululahjana tästä ikuisuuteen. Ajatus tuntui myös sopivalta: viittasankarit tai dinosaurukset saattavat tarvita kesän ympärilleen, mutta valomiekat loistavat pimeässäkin.

Mutta tämä tapahtuikin melkein vahingossa. The Force Awakensin ensi-illanhan piti alunperin olla toukokuussa 2015, mutta jo ennen näyttelijävalintojen varmistumista se siirrettiin saman vuoden joulukuulle, tuottaja Kathleen Kennedyn ja ohjaaja JJ Abramsin todettua aikataulun liian kireäksi. Rogue Onen ensi-ilta lukittiin sitten luontevasti siitä vuoden päähän eli joulukuuhun 2016. The Last Jedin sen sijaan piti alkuperäisen aikataulun mukaan valmistua toukokuulle 2017, mutta sen enskari taas siirrettiin joulukuulle puolitoista vuotta sitten, The Force Awakensin vielä pyöriessä teattereissa. Hetken aikaa meinasi siis olla tilanne, että Episodi VIII olisi nähty teattereissa tuskin puoli vuottakaan ensimmäisen standalone-leffan jälkeen, tätä kirjoittaessani vain muutaman viikon päästä.

”Kurssi kohti kevättä jäbät. Tehdään semmoinen kesäleffa!”

Näiden käänteiden valossa ihmettelin suuresti, kun Disney ja Lucasfilm ilmoittivat Han Solon soololeffan ensi-iltapäivän sittenkin ihan vuosia sitten suunniteltuun ajankohtaansa toukokuulle 2018. Sitä ennen ne ehtivät puhua jo jonkin aikaa epämääräisemmin ”vuoden 2018 elokuvasta”, kuin ennakoiden senkin siirtoa vuotensa joulukuulle.

Eilisen uutisen jälkeen kuva muuttui. Nyt on siis niin, että ensi joulun The Last Jedin ja seuraavan kevään Solo-leffan väliin jää vain vajaat puoli vuotta. Mutta siitä seuraavaan warssiin on taas se vuosi. Ja joulun avaruussotateema jää seuraavan kerran jälkeen historiaan.

Olen ehkä yhä vähän yllättynyt, mutta kaipa tämä on miellettävä nimenomaan näin: joulukuun aikataulut olivat vahinko, jonka Disney-Lucasfilm nyt viimein onnistuu oikaisemaan.

Rogue One: Paras vai paskin Star Wars?

Tarkoitukseni oli kirjoittaa seuraavaksi niin sanottu ”mut oliks se hyvä” -pohdintani. Mutta ei, päädyinkin kirjoittamaan tämän. Kestäkää!

(Kirjoitus sisältää mietoja juonispoilereita Rogue Onesta.)

Fanikunta tuntuu ottaneen Rogue Onen yltiöpäisen positiivisesti vastaan. Maailman ensi-illasta kuuluneet sanat olivat pelkkää kehua, ja ylivoimaisesti positiivinen oli myös suomalainen ensireaktio esimerkiksi Twitterissä ja Facebookin Star Wars -ryhmissä. Kuuluu sellaisia pika-arvioita kuin ”kaikkien unelmien täyttymys” tai ”vähintään toiseksi paras Star Wars”.

Toisella puolella Episodi-lehden, jota ei todellakaan tunneta maan kriittisimpänä viihde-elokuvien kriitikkona, Tuomiolla-podcast tylytti elokuvaa kutsuen sitä jopa ”paskaksi”. Tämän blogin tiimoilta järjestetty chat-huonekin oli eilen kaikkea muuta kuin haltioissaan: tuon keskustelun yhteispäätelmä esimerkiksi oli, että elokuvan hahmot olivat liian ohuita että heistä välittäisi tarpeeksi, kuten minäkin eilisissä ensivaikutelmissani blogiin kirjoitin.

jedha

Rogue One oli tässä kohtauksessaan aika tosi jännä.

Muistanette, että myös The Force Awakens otettiin erittäin innostuneesti vastaan. Nyt, vuosi myöhemmin, moni tuntuu jo korjanneen mielipidettään noin tähden verran alaspäin. Kriitikko Marko Ahonen sanoo monien mietteet Rogue One –arviossaan näin suoraan: viimevuotinen elokuva tuntuu nyt ”fanifiktiolta, episodien 4-6 huippukohtien kierrätykseltä”.

Minulle ehdotettiin jo, ettei ole hyvä verrata viimevuotista, koko saagan uudelleen startannutta ja mittaamattomien paineiden vallassa hiottua episodielokuvaa tähän yksittäisseikkailuun. Ehkä Star Wars -faniuden sisällä ei olekaan: siis siellä sisällä, jossa Star Warsia edustavat elokuvat, Rebels-sarja, kirjat, sarjakuvat, pelit ja kaikki se tuleva, mitä odotamme ja ajattelemme samanaikaisesti aina uusien julkaisujen kuluttamisen ohella. Mutta yleisessä elokuva- ja pop-kulttuurimielessä näiden kahden vertailu on paitsi todellisuutta, myös mielekästä. Väitän, että lähes jokainen katsoja – tiedostaen tai tiedostamatta – luo jonkinlaisen vertailusuhteen näiden kahden elokuvien välille. Todennäköisesti enemmän juuri näiden kahden välille kuin Rogue Onelle suhteessa kaiken arvostelun tuolle puolen kanonisoituihin originaaleihin tai lähes yhtä kanonisoidusti tylytettyihin prequeleihin.

Vaikka Star Wars on muutakin kuin elokuvansa, suuren yleisön silmissä ja pääruoan eli elokuvien kannalta The Force Awakens ja Rogue One ovat nyt yhtä kuin ”uusi Star Wars”. Siinä kaksikossa katsojalla on valittavanaan – vähän kuin lounaspöydässä lihaa tai kalaa – nostalgisesti tutulta tuntuva ja häpeämättömän viihteellinen episodi VII ja rohkeasti omanlaisensa, rankempi yksittäistarina Rogue One.

Tai: episodi IV:n remakelta tuntuva juoniaukkoinen pikajuoksuleffa The Force Awakens ja tylsien hahmojen sekava yhdentekevyys Rogue One.

Toisin sanoen: kumpikaan tästä kaksikosta ei ole täydellinen sen paremmin elokuvana kuin Star Wars -elokuvanakaan. Kumpikaan ei toisaalta ole kummallakaan kriteerillä täysi katastrofikaan. Elokuvien saavutukset ja virheet ovat vieläpä piristävän erilaiset, vaikka molempien merkittävimmät ongelmat voikin halutessaan jäljittää käsikirjoituksiin. Myös molempien suhde originaalitrilogiaan on kahtalainen: kyllä, The Force Awakensin juoni voi tuntua vanhan kierrätykseltä, mutta Rogue Onen koko olemassaolo voi toisaalta tuntua etenkin satunnaisemmasta katsojasta pelkältä tosifanien palvelemiselta.

Kun näin on, yksi katsoja tuumaa teatterista poistuessaan TFA:n olleen parempi ja toinen pitäneensä enemmän Rogue Onesta. Kyse on siitä, mitä ansioita ja virheitä omissa vaakakupeissaan painottaa. Toivottavasti Star Wars -fanikunnan sisään ei nyt rakennu rintamalinjoja siitä, kumpi näistä oikeasti on ”parempi” – tässä väistämättömässä keskustelussa kannattaisi mieluummin ymmärtää, että molemmissa elokuvissa on hyviä ja huonoja puolia. Oikeasti kuvaavaa on, että sekä reaalimaailman että somen kuulostelujeni perusteella kaksi ehdottomasti yleisintä Rogue Onen jälkeistä kommenttia ainakin Suomessa ovat kannanotto tietokonetehostettujen Tarkinin ja Leian onnistuneisuuteen ja 3D-kuvan pimeyden haukkuminen. Olen taipuvainen tulkitsemaan, että tämä tarkoittaa, että itse elokuvan jättämä fiilis on useimmille niin sanotusti ”ihan hyvä plus”.

saw

Rogue One oli tässä kohtauksessaan aika tosi kökkö.

Mitä siis tulee puheisiin Rogue Onesta parhaana Star Warsina… Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta näin ajattelevia haluaisin muistuttaa paitsi vuodentakaisesta, myös Star Warsin vielä pitemmästä perinteestä yltiöpositiivisiin ensiarvioihin. Kuten taannoin kirjoitin Pimeästä uhasta, jopa se sai aivan aluksi yleisöltä kohtalaisen kiittävän vastaanoton (kaivelin tuota juttua kirjoittaessani vanhoja lehtileikkeitäni, ja näin tosiaan niiden perusteella oli). Kriitikoilta se sai pääasiassa kolmen tähden arviot, joka sekin on hyvin kaukana elokuvan nykyisestä maineesta täytenä epäonnistumisena. Kuutta vuotta myöhemmin monet samat kriitikot arvioivat myös Sithin koston kolmen tähden arvoiseksi ja totesivat sen olevan selvästi prequeleista paras. (Ensi-innostumisen haalistuminen on toki Star Warsia yleisempi ilmiö ja liittyy ainakin ammattimaisen kritiikin osalta harmilliseen tekniseen pakkoon arvioiden kirjoitamisesta kiireellä välittömästi katselemisen jälkeen, mutta vuosien seurannan perusteella olen valmis vakuuttamaan, että juuri tämä elokuvasarja on tälle ilmiölle aivan erityisen altis.)

Lisäksi haluan linkata tähän kirjoituksen, jota pidän edelleen kaikkien aikojen parhaana Star Wars -faniuden kuvauksena: Star Wars fans hate Star Wars. Tämähän on nimenomaan se paradoksaalinen maailman suurin franchise, jossa vielä vuosi sitten oli monien kiihkeimpien faniensakin mielestä vain kaksi hyvää elokuvaa kuudesta.

We hate everything about Star Wars.
But the idea of Star Wars…the idea we love.

Minä en inhoa Rogue Onea, mutta en rakastakaan. Mutta kyllä, voin sanoa rakastavani Rogue Onen ideaa. Se kantaa valmiissa elokuvassakin pitkälle, muttei niin pitkälle kuin olisin toivonut.

Suomi-Twitter Rogue Onesta: Juhla keskellä pimeintä talvea

Kun on taas se päivä vuodesta, että on mahdollista tehdä kotimaisten Star Wars -twiittien koonti, niin senpä myös teen! Rogue Onen ensi-ilta twiitteinä, olkaa hyvä:

Ennen:

Teatteri pimenee:

Toisella puolella:

Julkisuudesta tutut henkilöt:

The puheenaihe:

Star Wars, nothing but Star Wars:

Spoilaavaa keskustelua käytiin eilen jonkin verran myös tämän blogin ”järjestämässä” chat-huoneessa. Sitäkin voi yhä jatkaa. Suurimpien spoilerien tykittäminen someen ei ole vielä tänäänkään cool.