Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 3: ”Netin syövereistä huudettiin megafoneilla, että katsokaa, tässäkin on tämmöistä tasa-arvojuttua”

Posted on 19/02/2021 by Aki Jörgensen

Kirjoitin jo Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirjasta Joonaksen Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) kahden blogimerkinnän verran: ensimmäisessä käsittelin lähinnä Joonaksen tulkintaa Chewbaccasta ja toisessa Joonaksen muistoja kollegoistaan.

Tämä kolmas (ja viimeinen) merkintä keskittyy elokuvien vastaanottoon ja paljastaa, mitä Joonas Suotamo ajatteli, kun The Last Jedi ja The Rise of Skywalker päätyivät netissä ryöpytyksen kohteiksi ja kun Solo floppasi lippuluukulla. Kuten edellisissäkin kirjoituksissa, tässäkin mukana on kirjan kertoman lisäksi sitaatteja Joonakselta minun haastattelustani Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun.

Joonas Suotamo ja Chewbaccan työpaikka. Kirjan kuvitusta.

Heitän tähän alkuun heti yhden sitaatin. Kysyin Joonas Suotamolta, mitä hän vastaa kritiikkiin siitä, että Star Wars -elokuvat olisivat pelkästään laskelmoitua viihdeteollisuutta.

”On aika kyynistä sanoa niin. Nämä ovat kuitenkin rakastettuja elokuvia”, Suotamo aloitti vastauksensa. Hetken kuluttua hän toisaalta pyöritteli asiaa myös näin: ”On kylmä fakta, että elämme maailmassa, jossa päätöksiä tehdään siltä pohjalta, miten rahavirtoja niistä aiheutuu”.

Pitemmän vastauksen voi tiivistää näin: Suotamo ei allekirjoita, että Star Wars -elokuvia tehtäisiin vain rahankiilto silmissä, mutta ei kiistä, etteikö niitä tehtäisi myös rahantekoa tavoitellen. Josta minun olikin kysyttävä jatkokysymys: Vaikuttaako rahantavoittelu sitten Suotamon mielestä elokuvien sisältöön?

”Jos sitä vaikutusta lähtee elokuvista etsimään, menee tarinasta ilo. Alkuperäiset Star Wars -elokuvat oli lähtökohtaisesti tehty lapsille. Siellä on sinisilmäistä seikkailijaa ajamassa avaruusaluksilla, ja ne ovat hyvä tarina, johon minä ainakin itse uppoudun. Jos mitä tahansa leffaa alkaa suurennuslasilla katsomaan, kyllä se illuusio alkaa rakoilemaan”, Suotamo sanoo ja jatkaa: ”Elokuvia katsoessa kriittinen tarkastelija on heitettävä hetkeksi hyllylle ja nautittava tarinasta. Negatiivisilla Youtube-videoilla ja otsikoilla saa kuitenkin huomiota, koska on jotenkin helpompaa asettua jonkin asian yläpuolelle kuin tunnustaa, mikä siinä oli hyvää.”

Tämä on viisas ja sattuva vastakommentti, jopa omakohtaisesti. En koe kirjoittavani esimerkiksi tässä blogissa asioista tarkoituksella negatiivisen kautta, mutta tiedostan oikein hyvin, kuinka houkuttelevaa ja siten ”helppoa” tosiaan on puhua elokuvista niiden huonojen eikä niiden hyvien puolien kautta. Kuinka helposti vaikkapa kahvipöytäkeskustelut elokuvista tiivistyvät siihen, minkä yksityiskohdan vuoksi kukakin keskustelijoista ei pitänyt käsiteltävää elokuvaa aivan täydellisenä, vaikka sen sijaan voisi hyvin puhua myös elokuvien onnistumisista! Tämän blogin kirjoittajan biossa on vuosia lukenut, että olen ”sitkeästi sitä mieltä, että myös prequel-trilogiassa on paljon hyvää, aivan kuten alkuperäisessä trilogiassa on paljon sietämätöntä”, mutta jää lukijan tuomittavaksi, olenko oikeasti onnistunut elämään tämän asenteen mukaan.

Joka tapauksessa: Joonas Suotamon edellä lainatulla sitaatilla on kaikupohjaa seuraavassa.

Joonas Suotamo (tai Peter Mayhew) ja Harrison Ford elokuvassa The Force Awakens (2015).

The Force Awakens otettiin vastaan juhlien, vaikka joitakin harmittikin, kuinka läheisesti se toisti alkuperäisen Star Wars -elokuvan juonta. Joka tapauksessa yleinen fanien, satunnaisempien katsojien ja kriitikoiden tulkinta oli, että ohjaaja JJ Abrams ja kumppanit olivat onnistuneet: Star Wars oli palannut, uudelle ajalle ja uudelle sukupolvelle, ja samalla riittävästi entistä tunnelmaa säilyttäen. Näin ajatteli Joonas Suotamokin, joka erikseen korosti ylpeyttään siitä, että episodi VII ei ollut ajalleen tyypillinen synkistely, vaan vanhanaikainen, tunteisiin vetoava tarina.

(Aika moni katsoja taisi myös verrata TFA:ta prequeleihin ja todeta, että edellä mainituilla mittareilla TFA onnistui esiosia paremmin. Tätä vertailua ei esitä Joonas Suotamo kirjassaan.)

The Last Jedi oli joka tapauksessa erilainen. Paitsi että se oli tunnelmaltaan synkempi, se teki paikoin jopa rohkeaa pesäeroa originaalitrilogiasta tuttuihin teemoihin. Näin muutamia vuosia myöhemmin on selvää, että TLJ jakoi mielipiteet pahemmin kuin yksikään toinen Star Wars -elokuva: toiset suitsuttivat näkemäänsä jopa mestariteokseksi, mutta toisissa elokuva aiheutti vähintään yhtä suurta inhoa kuin prequelit omana aikanaan. Minusta näin jälkikäteen voi silti jopa objektiivisesti sanoa, että TLJ:n oli joka tapauksessa pakko viedä tarinaa jollain tavalla räväkämpään suuntaan turvallisen sulavan TFA:n jälkeen. Kun haastattelin Joonas Suotamoa ensimmäisen kerran, TLJ oli jo kuvattu mutta minä en ollut sitä nähnyt, ja jo silloin Suotamo sanoi tulossa olevan ”erilaisen tarinan, jossa ei ole pelätty ottaa riskejä”.

Joonas Suotamo elokuvassa The Last Jedi (2017).

Kirjassa Suotamo kertoo, että juuri noin hän itse ajatteli lukiessaan TLJ:n käsikirjoituksen: että vau, nyt tulossa on todellakin jotain aivan erilaista. Sen lisäksi Suotamo kertoo samalla ajatelleensa, että ”nyt klassista tarinaa ja koko saagan henkeä kieputellaan niin paljon, että moni pitkäaikainen fani saattaa suuttua”. Ja näinhän sitten lopulta kävikin.

Suotamo itse kuitenkin suli Johnsonin ratkaisuille jo samana päivänä. Hän kertoo kirjassa ymmärtäneensä, ettei ole olemassa Star Warsin ”pyhiä opinkappaleita”, vaan että uudistuminen on tärkeämpää kuin menneisyyden palvonta. Juuri tämä onkin myös The Last Jedin ydinviesti sekä tarinan sisällä että elokuvakerronnan tasolla. TLJ:n käsikirjoituksessa Suotamolle vaikein sulatettava yksityiskohta olikin hänen oman hahmonsa Chewbaccan harmittavan pieni rooli – mutta se ei taida liittyä keskeisesti elokuvan yleisövastaanottoon.)

Mark Hamill sanoi elokuvan julkaisemisen yhteydessä antamissaan haastatteluissa olleensa eri mieltä Johnsonin tulkinnasta hänen hahmostaan eli Luke Skywalkerista. Erityisesti Hamill päästi vettä TLJ-vihan myllyyn sammakollaan siitä, kuinka hän olisi ratkaissut ongelman näyttelemällä välillä mielessään aivan eri hahmoa, ”Jake Skywalkeria”. Suotamo huomauttaa kirjassaan, että mistään tällaisesta ei näkynyt Irlannin kuvauksissa mitään merkkejä. Hamill oli ollut kuvauksissa mainiolla tuulella, toimien porukan isällisenä ja itseoikeutettuna johtajana. Varsinaista elokuvaa kuvattaessa Hamill oli Suotamon nähden puuttunut vain nyansseihin, eikä mitään ohjaajan ja näyttelijän välistä kiistaa Luken hahmon luonteesta siis rönsyillyt ainakaan muun ryhmän silmiin.

(Minä en tietysti voi väittää tietäväni Suotamonkaan vertaa siitä, mitä Mark Hamill asioista oikeasti ajattelee, mutta en ole voinut olla ajattelematta, että Hamillin mielipiteisiin jatko-osatrilogiasta on voinut vaikuttaa paljonkin roolin sisällön sijaan sen silkka koko: George Lucasin visioissa hän olisi ilmeisesti saanut ison roolin kaikista kolmesta elokuvasta, mutta tässä toteutetussa tarinassa hän oli kunnolla mukana vain tässä keskimmäisessä. On hyvin inhimillistä, että tottakai Hamill olisi näyttelijänä halunnut palata suurimpaan rooliinsa pitemmäksi aikaa ja luonnollisesti hänestä olisi ollut mukavaa saada tulkittavakseen esimerkiksi useampia sankarillisia toimintakohtauksia.)

Joonas Suotamo ja ohjaaja Rian Johnson The Last Jediä tekemässä.

Valmiissa The Last Jedissä ”paperilla vähän eriskummallisilta näyttäneet” palaset loksahtivat Joonas Suotamon mielestä ”täydellisesti paikoilleen”. Hänen ja muiden tekijöiden olikin ensin helppo hymyillä leffan äärellä, kun sitä esimerkiksi kritiikeissä yleisesti kehuttiin.

Hymy hyytyi, kun osa fanikunnasta tosiaan suuttui. Ja ei kai siinä vielä mitään, että osa katsojista ei tykännyt – siinähän ei ollut mitään uutta vaikkapa prequelien vastaanottoa muistellen – mutta kun elokuvaa ja sen tekijöitä vastaan hyökättiin suorastaan agressiivisesti. Pahimman iskun joutuivat vastaanottamaan kirjoittaja-ohjaaja Johnson ja elokuvassa vilpitöntä uskoa parempaan tulevaisuuteen edustanutta Rose Ticoa näytellyt Kelly Marie Tran, johon kohdistuneessa hyökkäyksen osassa oli vielä mukana rasismia ja naisvihaakin. Erityisesti Tranin kohtelu netissä oli Suotamosta kauhistuttavaa – jotain aivan muuta kuin se, että katsoja vain sivistyneesti toteaisi, ettei tykännyt näkemästään elokuvasta, sen näyttelijäsuorituksista, juonesta tai ohjauksesta.

Joonas Suotamo kytkee kirjassaan TLJ:n saaman vihapalautteen laajempiin ilmiöihin. Hänen mielestään se oli osa sitä vihan ja populismin aaltoa, johon liittyvät Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi ja äärioikeistoliikkeiden paluu politiikkaan. Suotamon mukaan nämä tahot näkivät The Last Jedin ”toiveikkaan, lapsenuskoisen sanoman maailman muuttamisesta Social Justice Warrior -henkisenä poseeraamisena ja alkuperäisen Star Warsin osoituksena vanhan ajan machomaailmasta, jossa arvot olivat vielä kunnollisia ja maailma selkeä”. Hän vielä jatkaa tätä ajatusta aivan oikealla huomiolla siitä, että mitä nämä tahot ajattelivatkaan uusista elokuvista, he olivat joka tapauksessa väärässä tulkinnassaan originaalitrilogiasta: George Lucas vastusti Vietnamin sotaa ja Richard Nixonin tapaa tehdä kovanyrkkistä politiikkaa, kirjoitti lapsille suunnatun avaruussadun vastalauseeksi aikansa ilmiöille ja vieläpä sijoitti sen ytimeen viestejä rakkauden ja tarinankerronnan voimasta. Mutta TLJ:n vihapalautteen antajat näkivät vanhatkin Star Warsit haluamiensa silmälasien läpi.

”Netin syövereistä huudettiin megafoneilla, että katsokaa, tässäkin on tämmöistä tasa-arvojuttua. Että ’sinä, joka haluat paluuta vanhoihin hyviin aikoihin, ärsyynnypä tästä uudesta Star Warsista’. Siinä oli paljon tarkoituksenmukaista agitointia (yllyttämistä)”, Suotamo sanoi minulle.

Alden Ehrenreich ja Joonas Suotamo elokuvassa Solo (2018).

The Last Jediä seurasi saagan kaanonissa The Rise of Skywalker, mutta ensi-illoissa Solo. Siihen ei kohdistunut yhtä suurta vihakampanjaa, mutta eipä yleisöryntäystäkään: ohjaajien vaihdon jälkeen noin puolitoista kertaa kuvattu Solo tuli kalliiksi, mutta floppasi taloudellisesti.

Suotamo kertoo kirjassa Solon hämmentävästä ensi-iltakokemuksestaan: kuinka elokuva ensin otettiin ilolla ja riemulla vastaan Los Angelesissa, ja kuinka tekijät sitten jatkoivat siitä suoraan Cannesiin, jossa yleisö tuhahteli ja nauroi väärissä kohdissa, ja näytös päättyi kuolemanhiljaisuuteen.

Solon epäonnistuminen yleisön silmissä oli Suotamolle kova pala. Hänestä elokuva oli onnistunut vanhan ajan seikkailu. Suotamo oli päässyt siinä liki toiseen pääosaan ja tulkitsemaan Chewbaccaa selvästi monipuolisemmin kuin The Force Awakensissa tai The Last Jedissä, eikä olekaan mikään ihme, että Solo jäi Suotamolle mieleen hänen omana suosikkinaan Star Wars -elokuvistaan. Itsesyytökset eivät silti johtaneet mihinkään. ”Ehkä jengi oli vain kyllästynyt Star Warsiin”, miettii Suotamo kirjassa.

Joonas Suotamo, John Boyega ja Oscar Isaac elokuvassa The Rise of Skywalker (2019).

Episodi IX:n piti olla kirjoittaja-ohjaaja Colin Trevorrow’n episodi, ja sellaisena se olisi seurannut Rian Johnsonin tarinaa hyvin eri tavalla kuin The Rise of Skywalker sitten teki. Toisin kävi, ja ohjaajaksi palasikin Abrams. Hän oli antanut The Last Jedin ilmestymisen jälkeisinä kuukausina elokuvaa ja Johnsonia tukevia haastattelukommentteja, mutta palattuaan Star Warsin pariin lausuikin, että ei pitänyt kaikista edellisen elokuvan ratkaisuista. Kun The Rise of Skywalker aikanaan valmistui, moni katsoja koki sen suorastaan mitätöivän TLJ:n tapahtumia ja kesken jättämiä juonia.

Joonas Suotamo ei ole tätä mieltä. Hänestä TROS tekee samanlaisen ”koukkauksen” kuin Jedin paluu teki Imperiumin vastaiskun jälkeen: synkästä, vakavasta ja epäkonventionaalisesta palataan veijarimaiseen, sadunomaiseen ja seikkailulliseen. Suotamo oli tyytyväinen tarinaan käsikirjoituksena ja myös valmiina elokuvana. Hänen hahmollaan Chewbaccallakin oli jälleen enemmän tekemistä.

Erästä TROS:n kritisoitua yksityiskohtaa Suotamo kuitenkin kommentoi kirjassa erikseen. Hänen mukaansa keisari Palpatinen paluu oli käsikirjoituksessa selitetty paremmin kuin valmiissa elokuvassa: kässärissä tuli selväksi, että kyse oli kloonista ja siinä elävästä keisarin hengestä, joka tarvitsi Reyn saadakseen itselleen todellisen fyysisen olomuodon. ”Alkuperäisessä muodossaan keisarin paluu ei millään lailla nollannut Anakin Skywalkerin Jedin paluussa tekemää sovitusta”, Suotamo sanoo.

Joonas Suotamo ja The Last Jedin porukka. Kirjan kuvitusta.

TROS:n ensi-illan jälkeen Suotamo sai myös henkilökohtaisesti maistaa ”internetin likasankoa”, kuten hän sitä kutsuu. Eräällä nettisivulla eräs kirjoittaja tulkitsi TROS:n olevan aivan toista äärilaitaa kuin TLJ oli, ja että TROS oli suorastaan patriarkaalinen elokuva, jonka hahmot olisivat haitallisia nuorille naisille. Tämä arvio osui Suotamon silmiin ja aiheutti niiden takana suuren ärtymyksen: Suotamon mielestä elokuva ja koko jatko-osatrilogia kun olivat Hollywoodin mainstreamiksi poikkeuksellisen täynnä monipuolisia naishahmoja. Suotamo kertoo kirjassa, että harkitsematon twiitti tästä aiheesta johti yhtäkkiä kummallisiin Twitter-mainintoihin ja uudenlaisten seuraajien tulvaan, josta Suotamo tunnisti suuren joukon feikkitilejä. Suotamo kertoo ymmärtäneensä, kuinka netissä vaikuttaa maksettuja nettitrolleja ja ihmisiä, joiden tavoite on kylvää vihamielisyyttä ja eripuraa maailmaan. ”Kokemus oli pelottava”, Suotamo sanoo. (TLJ:n vihapalautteen kytköksistä venäläisiin botteihin ja poliittisiin trolleihin on muuten tehty tieteellistäkin tutkimusta.)

Nyt, pari vuotta myöhemmin, Suotamo on toiveikkaampi. Haastatteluhetkellä Donald Trump oli vain hieman aiemmin hyllytetty Twitteristä yllytettyään amerikkalaisia äärikannattajiaan väkivaltaisuuksiin, ja Suotamo sanoi hänestä tuntuvan siltä, että nyt tämän vuoksi voisi alkaa uusi aika:

” Viimeiset neljä vuotta maailmassa ovat olleet aika turbulentteja. Toivottavasti nyt alkaa jonkinlainen muutos toiseen suuntaan, kun ei ole enää noin näkyvää esimerkkiä siitä, että mitä tahansa saisi sanoa.”

Kysyin Suotamolta haastatteluni lopuksi, miten Star Wars -elokuvien tekeminen muutti sitä, mitä Star Wars hänelle merkitsee. Tämä ei liity suoraan mitenkään TLJ:n, TROS:n tai Solon vastaanottoon – mutta kylläkin siihen, miten Suotamo toivoo näitä elokuvia katsottavan. Tähän on joka tapauksessa hyvä lopettaa. Suotamon vastaus oli, että yllättävän vähän:

”Luulin, että se olisi vähentänyt sitä. Mutta mä olen niin kova innostumaan, että heti kun Star Wars -logo pärähtää ruudulle ja alkumusiikki alkaa, mulla on joka kerta samanlainen fiilis. Sitä ei muuta mikään kuinka paljon mä rakastan sinne galaksiin uppoutumista. Kun menen setille, en julista, että mitenkään enemmän omistaisin sitä, vaan mulla on kunnia ja vastuu olla siellä mukana tekemässä niin hyvää työtä, että fanit löytävät sieltä sen oikeanlaisen järisyttävän tunteen.”

Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 2: ”Näyttelijät olivat Los Angelesista ja Englannista, yksi oli Suomesta”

Posted on 15/02/2021 by Aki Jörgensen

Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) on paitsi perusteellinen kertomus siitä, kuinka suomalaisesta ex-koripalloilijasta tuli maailman kuuluisin wookiee, myös mitä kiinnostavin katsaus siihen, millaista Star Wars -elokuvien kuvauksissa oikeasti on – ja millaisia siellä työskentelevät ihmiset oikeasti ovat. Tässä blogimerkinnässä teen kirjasta nostoja erityisesti tässä hengessä. Edellisessä merkinnässä tarkastelin ennen kaikkea Joonasta Chewbaccana.

Tässäkin kirjoituksessa on mukana aineistoa paitsi kirjasta, myös minun haastattelupuhelustani Joonas Suotamon kanssa tammikuussa, joka varsinaisesti liittyi Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun.

Millennium Falconin perijät: Chewbacca (Joonas Suotamo) ja Rey (Daisy Ridley). Mikähän kumma siinä muuten oli, ettei Falcon muka olisi kuulunut Han Solon jälkeen yksin Suotam…tai siis Chewbaccalle?

Moni meistä on varmasti katsonut dokumentteja Star Wars -elokuvien tekemisestä ja lukenut tekijöiden haastatteluja. Lisäksi monien tämän sarjan suurtenkin tähtien näkeminen ns. livenä omin silmin on ollut suhteellisen helppoa, tai siis ainakin helpommin mahdollista kuin olisi nähdä (esimerkiksi) joku Hollywoodin Tom-nimisistä näyttelijöistä. Minäkin vaikkapa ehdin päästä Star Wars Celebrationeissa jopa kaksi kertaa ”Carrie Fisherin keikalle” (siellä tosiaan tuntui samalta kuin odotetuimman tähden esiintyessä rockfestivaaleilla). Henkilökohtaisista tapaamisista ja nimmareista Celebrationeissa joutuu ymmärrettävistä syistä maksamaan, mutta rahalla sellaisenkin on siis saanut. Periaatteessa monella meistä on olevinaan melko hyvä kuva siitä, millainen esimerkiksi Mark Hamill on persoonaltaan.

Mutta Joonas Suotamon näkökulma näihin ihmisiin on tietenkin aivan erilainen. Hän on odottanut heidän kanssaan kuvausvuoroa, treenannut ja tietenkin myös kuvannut kohtauksia, syönyt työpaikkalounasta, pelannut Playstationia (ainakin John Boyegan kanssa), ottanut oluen töiden jälkeen, osallistunut työporukan iltakemuihin ja viimeistellyt kunkin elokuvan sessiot säihkyvissä ensi-illoissa.

Millaisia siis ovat Joonas Suotamon silmin Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher, Peter Mayhew, Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac, Adam Driver, JJ Abrams, Rian Johnson ja lukemattomat muut kuvauksissa, kollegoina ja ihmisinä?

Joonas Suotamon mahtava friendsie The Last Jedin tekijöistä ensi-illassa. Kirjan kuvitusta.

Kärjistäen vanhat ja uudet näyttelijät jakautuvat Suotamon kertomuksissa – jopa koomisuuteen asti! – kahteen leiriin.

Hamill, Fisher, Ford ja miksei myös Mayhew ovat leikkisästi äksyileviä ja arvonsa tuntevia legendoja, jotka ottavat suurilla, kulmikkailla mutta rakastettavilla persoonillaan kunkin tilan haltuunsa aina saapuessaan paikalle. Ridley, Boyega, Driver ja kumppanit taas ovat näyttelemisen taidon nuoria ammattilaisia, jotka pitävät itsensä kovassa kunnossa, tulevat kuvauksiiin täysin valmistautuneina eivätkä kuuna päivänä bilettäisi kuvausiltoina siihen tapaan kuin aiempi sukupolvi 1970-luvun Hollywoodissa tarinoiden mukaan teki. Varsinainen tekeminen on äärimmäisen professionaalia kummassakin ryhmässä: Suotamon mukaan kukaan ei tullut kuvauksiin darrassa eikä kuvausten jälkeen juuri koskaan suunnattu pubiin.

”Tuntui siltä, että ajat ja maailma ovat muuttuneet”, Suotamo tiivisti minulle haastattelussani.

Tylsää sakkia porukka tuskin silti oli. Jos joku esimerkiksi hyssytteli Mark Hamillia laukomasta ihan mitä tahansa mieleen tullutta läppää kuvauspaikalla, tämä saattoi Suotamon mukaan vain tokaista, että minkä kukaan hänelle mahtaa, eihän Luke Skywalker voi saada potkuja. Toisessa ääripäässä Daisy Ridley treenasi omat stunttinsa äärimmilleen ja hörppi näyttelijäkollegojensa kummastukseksi kuvaustaukojuomana lehtikaali-kvinoapirtelöitä. Suotamo kuitenkin täsmentää, että hänestä Hamillin ja Fordinkin äksyilyt ovat pääasiassa roolinvetoa ja hassuttelua, eikä niitä ole suunnattu kenellekään kuvauksissa läsnä olevalle – pikemminkin brändiin, viestintään, promokiertueisiin, ennakkohypeen ja tämäntapaisiin asioihin.

Näyttelijöiden luonteiden kahtiajako tuntuu joka tapauksessa kirjan äärellä melkein huvittavankin toisteiselta siinä vaiheessa, kun Suotamon ja Taatilan kertomus pääsee Soloon ja kuvaan astuvat uudet näyttelijänimet. Alden Ehrenreich, Emilia Clarke ja Donald Glover asettuvat Suotamon kuvauksissa niin selvästi jälleen samaan uuden sukupolven ammattilaisten muottiin – ja sen leffan castin seniori Woody Harrelson puolestaan vanhan kaartin suurisuiseksi äijäksi, vaikka onkin iältään Hamillia ja Fordia nuorempi. Ehkä kaikkein kiehtovimman yksittäisen kollegaluonnehdinnan Suotamo muuten tarjoilee juuri Ehrenreichista: Suotamon käsityksen mukaan nuoren Solon näyttelijä on ”Adam Driverin tavoin introvertti, mutta kompensoi sitä esittämällä ulospäin klassista henkseleitä paukuttelevaa reteää maailmanmiestä”.

Minun haastattelussani Suotamo huomautti, että vaikka uusien Star Wars -elokuvien näyttelijäporukka oli amerikkalaisittain tulkittuna etnisesti monimuotoinen, ei joukko lopulta ehkä kulttuurisilta taustoiltaan ollut sitä: ”Star Warsin näyttelijät olivat pääasiassa Los Angelesista ja Englannista. Yksi oli Suomesta. Se oli aika ennalta-arvattavaa”, Suotamo sanoi. Esimerkiksi John Boyega on viime vuosina korostanut nigerialaisia sukujuuriaan ja tummaihoisten näyttelijöiden huonoa kohtelua Hollywoodissa, mukaan lukien Finnin hahmon kehitystä jatko-osatrilogian aikana, mutta samaan aikaan Boyega oli ja on toki myös erittäin paljasjalkainen lontoolainen siinä missä Daisy Ridleykin.

Joonas Suotamo ja Warwick Davis Solon kuvauksissa. Kuva kirjasta Making of Solo.

Suotamo itse sijoittuu sukupolvijaossa tietenkin nuoreen porukkaan. Hän tunnustaa, että varsinaiset bondaushetket jäivät kuvauksissa usein vähiin, mutta lukijalle tulee silti olo, että niitäkin ehti olla: Suotamo intoili ohjaaja JJ Abramsin kanssa syntetisaattoreista, vertaili sisäänpäin kääntyneen metodinäyttelijän ja ex-merijalkaväen sotilaan Adam Driverin kanssa armeijakokemuksia ja tosiaan pelasi sitä pleikkaa John Boyegan kanssa. Jordaniassa The Rise of Skywalkeria kuvattaessa Suotamot ystävystyivät Oscar Isaacin perheen kanssa, sillä molemmilla näyttelijöillä oli siis tuolla reissulla mukanaan puolisonsa ja samanikäiset pienet pojat.

Mutta niin suuria persoonallisuuksia kuin Star Wars -elokuvien perheeseen on valikoitunut, kysyessäni Suotamolta näyttelijöiden tai ohjaajien omien persoonallisuuksien vaikutusta elokuvien tekemiseen, hänen vastauksensa oli ehkä yllättäenkin tämä:

”En usko että ne hirveästi vaikuttavat. Sillä on merkitystä, että kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa, ja siinä olen ollut onnekas, että olen saanut tehdä töitä tällaisten ihmisten kanssa. Erilaisuutta ja erilaisia näkemyksiä pitää aina kunnioittaa, mutta loppujen lopuksi sinne mennään tekemään töitä. Tarinankertojilla on suuri vastuu, eivätkä he voi antaa omien persoonallisuuksiensa tulla hyvän tarinan tekemisen edelle.”

Tässä tekstityksessä puhuu Daisy Ridley. Kuvakaappaus The Force Awakensin making of -dokumentista.

Suotamo itse tuntuu tulleen toimeen kaikkien kanssa. Siitä on kirjan ulkopuolistakin todistusaineistoa: mainioita Joonas-hetkiä on tallentunut muun muassa jatko-osaleffojen making of -dokumentteihin. En ihmettele: mukavana ja sanavalmiina miehenä hän sopi varmasti hyvin suulaiden tähtien seuraan, mutta suomalaisena (ja usein sitä paitsi äänen vaimentavaan maskiin puettuna!) hän kykeni toisaalta tarjoamaan jopa yrmylle Harrison Fordille kuvaustauolla mieluisan vieruskaverin: sellaisen, jonka kanssa ei tarvinnutkaan koko ajan jutella.

Nimenomaan Harrison Fordilla on maine paitsi uskomattoman karismaattisena näyttelijänä, myös jäyhänä ihmisenä. Hän ei kierrä Celebrationeita eikä peittele sitä, ettei juurikaan välitä kahdesta kuuluisasta hahmostaan eli Han Solosta ja Rick Deckardista (tohtori Henry Jonesista hän välittää). Suotamo työskenteli The Force Awakensissa Fordin kanssa tiiviinä työparina, ja vahvistaa kertomuksillaan kaiken tämän. Samalla hän kuitenkin kertoo Fordin olleen kuvauksissa ”yleiskiinnostunut” kaikesta mahdollisesta kuten still-kuvaajan käyttämistä kameroista. Kuvausten taukopäivinä Ford saattoi matkustaa katsomaan vanhoja lentokoneita ja kerran tuo entinen puuseppä kiinnostui keskustelemaan Suotamon kanssa tämän suomalaisesta isoisästä, joka niin ikään oli puuseppä.

Suotamon kirjasta voi myös poimia erinomaisen smalltalk-vinkin vapaasti sovellettavaksi. Näyttelijä kertoo nimittäin lukuisia anekdootteja siitä, kuinka hän onnistui sulattamaan puolelleen suuria tähtiä tai ohjaajia mukaan lukien sellaisia vierailevia henkilöitä kuin Peter Jacksonin aloittamalla keskustelun kehumalla kuuluisuutta jostain heidän vähemmän tunnetusta tai arvostetusta työstään: esimerkiksi Peter Jacksonia Hobittien tynnyripako-kohtauksesta tai Anthony Danielsia hänen äänityöstään Ralph Bakshin Taru sormusten herrasta -piirretyssä. Tämä tuntui kirjaa lukiessani niin strategiselta tempulta, että minun piti ihan kysyä asiasta haastattelussa. Suotamon mielestä kyse on palautteesta:

”Itselleni on tosi tärkeätä, jos joku tulee sanomaan jostain sellaisesta pienestä jutusta, jonka olen tehnyt kuvauksissa. Olen sitä mieltä, että kaikki kaipaavat sellaista palautetta. Ei vain sellaista, että ’olet mahtava’, sillä mitä siitä voi oppia?”

Ohjaaja Abrams ja näyttelijä Suotamo The Rise of Skywalkeria tekemässä. Tai juttelemassa syntetisaattoreista.

Suotamon lähimmät kollegat olivat toisia näyttelijöitä, mutta luonnollisesti hän työskenteli läheisesti myös kunkin ohjaajan kanssa. Tämän blogin puitteissa on paikallaan katsastaa erityisesti sitä, miten Suotamo näki jatko-osien kahden ohjaajan, Abramsin ja Rian Johnsonin lähestymistapojen erot. Onhan etenkin jälkikäteen paljonkin väännetty siitä, millä tavoin Johnson The Last Jedissä keikutti venettä Abramsin The Force Awakensin jälkeen, ja kuinka Abrams puolestaan käänsi tyyliä ja tarinaa takaisinpäin palattuaan sittenkin viimeisen episodin ohjaajaksi.

Abrams saa Suotamolta suurimman suitsutuksen. Suotamon mukaan Abramsilla oli alusta asti kristallinkirkas visio siitä, miten The Force Awakensin tuli painella nostalgianappuloita ja toisaalta siirtää klassiset teemat uuden sukupolven tarinaksi. Kuvausten aikana Abrams antoi etenkin ensimmäisessä Star Warsissaan Suotamon mukaan kaikille tilaa improvisoida ja ehdottaa ideoita. TFA:sta välittyvä raikas ja iloinen tekemisen meininki saa siis Suotamolta vahvistuksen.

Abramsinhan ei alunperin pitänyt ohjata episodi IX:ää, mutta hänet maaniteltiin takaisin korvaamaan Colin Trevorrow ja laittamaan jopa käsikirjoitus alusta loppuun uusiksi melkoisella kiireellä. Suotamokin kertoo kiireen näkyneen kuvausten tunnelmassa. Hänen mukaansa Abrams salli edelleen improvisaation, mutta hänen ohjaajan otteensa oli toisella kerralla määrätietoisempi ja suoritusvaatimusten paino näkyi hänen harteillaan enemmän. Suotamo kuvailee yleisemminkin, että TFA:n jälkeen Star Wars -elokuvien tekeminen alkoi tuntua arkisemmalta työltä, mutta mainitsee kyllä erikseen, kuinka TROS:ssa tekijöiden kesken vallitsi erityinen me-henki: olihan siinä vaiheessa takana jo pitkä yhteinen matka. Itse asiassa tämänkin kaiken olen näkevinäni The Rise of Skywalkerista sekä itse elokuvassa että sen tekoa kuvaavassa dokumentissa.

Mitä sitten taas tulee The Last Jediin ja Rian Johnsoniin, jonka episodi näissä oloissa jäi (alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti) ”Abramsin trilogian” keskelle: Suotamon mukaan ohjaajan ote todella oli erilainen, kuten myös valmiista elokuvasta näkyy. Suotamo kuvailee Johnsonia taiteenlajinsa historian tuntevaksi elokuvanörtiksi, joka haki sähäköiden kamera-ajojen sijaan hallittuja kuvakulmia. Myös Johnsonin ohjausote oli Suotamon mielestä leikkisä ja hänen innostuksensa elokuvantekoon suorastaan lapsenmielinen, mutta silmiinpistävä ero näyttelijän näkökulmasta oli se, että Johnson ei todellakaan tehnyt elokuvaa Abramsin tavoin kuvatessa improvisoiden. Sen sijaan Johnson tuntui suunnitelleen TLJ:n alusta loppuun yksityiskohtia myöten valmiiksi ennen kuvauksia, ja näyttelijät ikään kuin vain purkittivat osansa kameran edessä ohjaajan ohjeiden mukaan. Suotamo kertoo itsekin päässeensä kuvaamaan useita kertoja uudelleen kohtauksen, jossa Chewie aikoo syödä grillaamansa porgin, koska hän ei meinannut onnistua muodostamaan vartalollaan ja käsillään juuri sellaisia liikeratoja joita Johnson haki.

Tämä kuva on The Last Jedin behind the scenes -promovideosta, mutta se ei oikeastaan täsmää elokuvan tapahtumiin: tässä lavasteessa Chewbaccaa ei siinä elokuvassa nähty.

Nyt mennään minun tulkintani puolelle, mutta mietin, että Suotamon kokemus TLJ:stä voi olla kahta Abramsin elokuvaa jähmeämpi myös siksi, että Chewbaccan hahmon rooli keskimmäisessä elokuvassa yksinkertaisesti oli sellainen. TFA:ssa ja TROS:ssa Chewie seikkailee muiden sankarien kanssa toimintakohtauksissa, kun taas TLJ:ssä Chewbacca vartioi suuren osan elokuvaa Millennium Falconia Ahch-Ton saarella. Kuvausten kannalta tämä tarkoitti, että Joonas Suotamo työskenteli TLJ:ssä lähinnä Irlannissa Mark Hamillin ja Daisy Ridleyn sekä kuvausryhmän kanssa, ja vieraili vain satunnaisina päivinä Pinewoodin studioilla, joilla loput elokuvasta kuvattiin. Kirjassaan Suotamo kertookin, että tämä piirre TLJ:ssä harmitti häntä henkilökohtaisesti, kunnes hän löysi ilon mahdollisuudesta tuoda Chewbaccan eleiden kautta elokuvaan tarvittavaa huumoria.

TROS:ssa taas Suotamo pääsi paitsi palaamaan muiden näyttelijöiden seuraan, myös esiintymään Chewbacca-vuosiensa haastavimmissa kohtauksissa. Toinen niistä oli lopullisesta elokuvasta pois jätetty kidutuskohtaus, jossa Kylo Ren piinaa vangittua Chewieta, ja toinen kohtaus, jossa Chewie reagoi Leian kuolemaan. Ensimmäisessä näistä Suotamo sai pelätä tosissaan sosiopaatiksi itsensä psyykannutta metodinäyttelijä-Driverin kidutettavana (Suotamo arvelee, että kohtauksesta tuli liian rankka perhe-elokuvaan). Toisessa haettiin juuri oikeanlaista tuskanparahdusta epäilemättä tuskaisuuteen asti. Minun tekee lisäksi mieleni huomauttaa Suotamon kunniaksi, että nimenomaan The Rise of Skywalker oli episodielokuvista ensimmäinen, jossa Chewbaccan rooli oli todella kirjoitettu juuri Suotamolle – vielä Rian Johnsonin kirjoittaessa TLJ:tä oli nimittäin epävarmaa, näyttelisikö osan roolista edelleen Mayhew.

Yksi omista suosikkikuvistani näiden elokuvien behind the scenes -arkistoista: Solon poppoo puoliksi maskissa.

Koska Star Wars -elokuvien hyvyydestä ja huonoudesta niin paljon kättä väännetään, on lopuksi hyvä korostaa, että Suotamo kiittää kaikkia ohjaajiaan – myös Solosta kaahavaa komediallista hurjastelua tavoitelleita Phil Lordia ja Christopher Milleriä ja heidät korvannutta sujuvaa ”no nonsense” -ohjaajaa Ron Howardia. Sekin on hyvä mainita, että Suotamo itse piti molemmista kiistellyistä episodeista: siis sekä The Last Jedista että The Rise of Skywalkerista.

Tämä keskustelu – siis The Force Awakensia seuranneiden Star Wars -elokuvien vastaanotto – on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että se ansaitsee vielä yhden, aivan oman blogimerkintänsä.

Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 1: ”Mulle oli selvää, että Chewbacca ei voi olla kovin primitiivinen”

Posted on 09/02/2021 by Aki Jörgensen

Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Joonaksen Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) julkaistiin viime viikolla. Teos kertoo eläväisesti ja kattavasti Joonaksen vuosista Chewbaccana.

Kirjoitin kirjan julkaisupäiväksi tähän blogiin kirjoituksen, joka oli tarkoitettu ikään kuin saatesanoiksi. En lukenut teosta aivan sataprosenttisen ulkopuolisena, sillä osallistuin löyhästi sen toimitustyöhön ja kirjoitin kirjaan jälkisanat.

Tässä vaiheessa kaikkein innokkaimmilla on ollut jo aikaa lukea kirja tai kuunnella Joonaksen itsensä lukema äänikirja. Tietokirjallisuudesta ei yleensä käytetä termiä spoileri, mutta todettakoon nyt siis, että tässä ja parissa seuraavassa kirjoituksessa paljastan kirjassa kerrottua. Kirjan ohella jutun lähde on Joonas Suotamo itse – haastattelin häntä Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun ja samalla näitä blogimerkintöjä varten.

Joonas Suotamo hahmonsa Chewbaccan työpaikalla Millennium Falconin ohjaamossa. Kirjan Roar! – Elämäni wookieena (2021) kuvitusta.

Joonas Suotamon tarina suomalaisesta ex-koripalloilijasta ja aloittelevasta videoalan yrittäjästä kaukaisen galaksin Chewbaccaksi oli salaisuus The Force Awakensin ensi-iltaan asti. Sen jälkeisinä vuosina tarina paljastui haastatteluissa vähitellen. Koko kuva käy kuitenkin ilmi vasta tästä Suotamon ja Taatilan kirjasta.

Siitä esimerkiksi paljastuu, että Suotamon tempaaminen Star Wars -maailmaan tapahtui yllättävänkin nopeasti. Elettiin vuoden 2013 marraskuuta, kun kirjan toinen kirjoittaja Hippo Taatila poimi Suotamon nimen tarjolle englantilaisen casting-toimiston kysellessä Suomen Koripalloliitosta riittävän pitkiä ja sopivan sinisilmäisiä näyttelijävaihtoehtoja. Ensimmäiset näytevideot castaajille kuvasi Suotamon kihlattu, mutta pari viikkoa myöhemmin Suotamo jo lennätettiin Lontooseen testikuvaukseen ja jo loppiaisen jälkeisellä viikolla tammikuussa 2014 hän pukeutui Chewbaccan asuun ensimmäisen kerran. Samalla reissulla Suotamo sai tavata ohjaaja JJ Abramsin ja käsikirjoittaja Lawrence Kasdanin sekä lukea käsikirjoitusotteen oikeasta episodi VII:n kässäristä (kohtauksen, jossa Finn yrittää auttaa Millennium Falconin pedillä makaavaa loukkaantunutta Chewbaccaa). Jos siis studio koskaan päästi Chewien pukuun asti muita kandidaattejaan – sitä Suotamo ei tiedä – kaikki osapuolet tuntuvat tajunneen hyvin nopeasti, että juuri Joonas Suomesta oli etsitty mies.

Niin kuin varmasti olikin, sillä moni lopputulos vaikuttaa tähtiin kirjoitetulta. Suotamo kertoo kirjassa ymmärtäneensä jo ennen ensimmäistä Lontoon käyntiään allekirjoittamastaan vaitiolosopimuksesta, että häntä ei oltu värväämässä esimerkiksi jättiläiseksi Game of Thronesiin vaan nimenomaan uuteen Star Warsiin. Star Wars taas oli Suotamolle se kaikkein rakkain elokuvasarja.

Kääntäen voi kuitenkin myös sanoa, että Suotamo ei ollut Star Warsille kuka tahansa sinisilmäinen pitkä ex-koripalloilija, vaan heistä juuri se, joka oli haaveillut näyttelijäntöistä ja tietämättään melkein valmistautunutkin Chewbaccan rooliin koko ikänsä:

”Olen aina ollut kiinnostunut esimerkiksi koirien eleistä ja ihmisten erilaisista liikkumistavoista. Koripallossa kiinnitin huomiota siihen, miten toiset jännittävät ranteitaan juostessaan tai miten toiset johtavat rintakehällä, toiset lantiolla”, Suotamo kertoi minun haastattelussani.

Finn, Chewbacca ja Han Solo kädet pystyssä elokuvassa The Force Awakens (2015). Joonas Suotamo ei paljasta, missä episodi VII:n kuvissa tarkalleen ottaen esiintyy hän ja missä Peter Mayhew, mutta Mayhew’n (1944-2019) viimeisten vuosien vaivalloisia liikkeitä tarkkailleet voivat tehdä päätelmiään.

Aluksi homma saattoi tuntua Suotamosta piilokameralta, pelkkä Pinewoodin studioille pääseminen puolelta voittoa ja Chewbaccan roolista puhuminenkin melkein kauhistuttavalta. Mutta siinä Suotamo siis oli: valittuna rooliin hänen suurimpaan leffasarjasuosikkiinsa ja vieläpä yhdeksi sen kaikkein ikonisimmista hahmoista – vaikkakin sitten Peter Mayhew’n body doublena eli tuuraajana niissä fyysisissä kohtauksissa, joissa polvivaivainen Mayhew ei enää pystynyt näyttelemään.

”Se, että kyseessä oli juuri Star Wars, toi sen fiiliksen, että olen maailman onnekkain jäbä. Star Wars oli mulle se ultimaattinen tarina, jossa on kaikki. Suuret mittakaavat, mystiset taikavoimat, sankarilliset hahmot ja äärimmäinen pahuus. Koen kyllä sen suurena siunauksena että pääsin mukaan siihen”, Suotamo kuvaili minulle nyt tammikuussa 2021.

Abramsin ja Kasdanin Suotamo oli tammikuussa 2014 vakuuttanut paitsi kyvyillään tulkita Chewbaccan liikkeitä ja eleitä, myös tulkinnallaan hahmon luonteesta. Ohjaaja oli erikseen kysynyt häneltä siitä. Suotamo oli vastannut näkevänsä Chewbaccan lauman alfasutena, joka vartioi aina tilannetta kohtausten taustalla varmistaen näin ystäviensä selustan. Suotamosta Chewie oli itsepäinen ja impulsiivinen (esimerkiksi nälkäisenä), mutta ennen kaikkea aina lojaali ystävilleen.

Ja siis paitsi oli (originaalitrilogiassa), myös on (uusissa elokuvissa). Suotamo otti kunnia-asiakseen säilyttää Chewbaccan sekä fysiikaltaan että luonteeltaan samanlaisena kuin hahmo alunperin oli katsojille tutuksi tullut. Hän vältteli tulevina vuosinakin, roolin päänäyttelijäksi kohonneena, liikkeiden tai eleiden muuttamista omanlaisikseen.

Suotamo erittelee kirjassa menetelmänsä poikenneen tässä esimerkiksi Alden Ehrenreichin tavasta esittää nuorta Han Soloa. Ehrenreich kun otti Solon nimiroolinsa pohjaksi Harrison Fordin maneerit, mutta tulkitsi roolia sitten omalla tavallaan. Suotamo taas hioi viimeisen päälle osaamisensa Mayhew’n kehittelemien Chewie-eleiden asiantuntijana ja opetteli itse asiassa myös kopioimaan Mayhew’n omaa liikkumista, sillä Chewbaccan ”oikeaoppinen” kävely, jossa polvet lonksahtavat jokaisella askeleella, perustuu Mayhew’n omiin polvivaikeuksiin.

Chewbacca, Leia ja Han Solo kädet pystyssä elokuvassa Return of the Jedi (1983). Roolissa tällöin tietenkin Peter Mayhew – mutta katsojan on helpompi erottaa eroja 2010-luvun Chewbaccaan karvapuvun kampauksessa kuin hahmon liikkeissä.

Katsojana minä tosin lisään tähän, että osaltaan Suotamon tulkintaa pitivät aisoissa käsikirjoitukset. Suotamon elokuvien Chewbaccaa ei koskaan kirjoitettu tekemään mitään aivan järisyttävästi originaalitrilogian Chewbaccasta poikkeavaa – vaikka kylläkin jonkin verran aiempaa fyysisempiä tekoja. Merkittävä poikkeus tähän on Solon niin sanottu mutapainikohtaus, johon elokuvantekijöillä oli harkinnassa todella paljonkin totutusta poikkeava, suorastaan potkunyrkkeilevä Chewbacca, kuten Suotamo kirjassa kertoo. Siitäkin kuitenkin peruutettiin vähän sovinnaisempaan taistelukohtaukseen. Tässä mielessä Chewbaccan rooli jatko-osatrilogiassa poikkesi vaikkapa Han Solon tai Luke Skywalkerin osista. Harrison Fordin ja Mark Hamillin hahmothan olivat The Force Awakensissa ja The Last Jedissä selvästi muuttuneet: henkistyneet ja uupuneetkin vanhetessaan.

”Mulle oli selvää, että Chewbacca ei voi olla kovin primitiivinen, vaan sen on oltava samaistuttava”, Joonas Suotamo sanoi minulle puhuessamme Chewbaccan luonteesta ja hänen tulkinnastaan siitä. ”Koska Chewbacca ei voi puhua, piti tehdä komiikan ja kohtauksen raameissa valintoja, joiden myötä se olisi rakastettava, mutta myös voimakas hahmo. Solossa oli joitakin näytteitä siitä että hän on myös eläimellinen.”

Koska kyseessä tosiaan on myös valtava, väkivahva ja murahteleva karvainen avaruusolento, itse ajattelin, että esimerkiksi joku toinen ohjaaja olisi saattanut hakea hahmoon itsepäisyyden ja lojaaliuden yhdistelmän sijaan tai lisäksi brutaalia raakuuttakin – ja The Force Awakensiin olikin harkinnassa kohtaus, jossa Chewbacca olisi repäissyt Unkar Pluttin käden irti. Siksi kysyin Suotamolta haastattelussani, oliko kaikille osapuolille koko ajan selvää, että Chewbacca ei voisi olla liian eläimellinen. Suotamon mukaan oli:

”Toisenlainen tulkinta olisi ollut vaikeammin sovitettavissa tarinaan. Episodi VII:n piti välittää ilon tunteita ja olla vanhan ajan seikkailu. Jos siihen olisi yrittänyt sooloilla jotain omaa tulkintaa, se olisi varmasti ammuttu alas nopeasti. Elokuvaan piti tuoda lämmin nostalgian tunne ja se liittyi varsinkin Chewbaccaan, joka ankkuroi uutta elokuvaa originaalitrilogiaan. Koska ihmisnäyttelijät olivat vanhentuneet, Chewbaccan piti näyttäytyä mahdollisimman samanlaisena kuin ennenkin.”

Peter Mayhew ja Joonas Suotamo, kuin kaksi Chewbaccaa. Kirjan kuvitusta.

Suotamon ja Taatilan kirjan lukija pääsee siis aitiopaikalle katsomaan, kuinka Suotamo opetteli vanhan mestarin Mayhew’n opissa chewbaccauden olemuksen ja kuinka epäselvään tarpeeseen valittu ”salainen agentti cast#99” otti roolin omakseen. Samalla ”nuori Chewbacca”, kuten Carrie Fisher ja monet muut Suotamoa kutsuivat, kouliintui viimeistään seuraavien elokuvien myötä Hollywoodin elokuvatuotantojen veteraaniksi.

Senkin lukija saattaa (juuri ja juuri) ymmärtää, kuinka jopa Star Warsin kuvaaminen kääntyy lopulta tekijöilleen arkiseksi työksi, joka ei enää kolmannessa ja neljännessä elokuvaproduktiossa tunnu yhtä taikamaailmalta kuin ensimmäisessä. ”Kuin saisit tuhat kiloa suklaata syödäksesi. Saat niin paljon. Sitten tulee arkisuus, kun kävelet 30 kertaa käytävän edestakaisin, ja sulla on kuuma ja vessahätä”, Suotamo kuvasi asiaa minulle. ”Lavasteille tuli sokeaksi. Kaikki vieraat olivat aina fiiliksissä, vaikka edessä oli verrattain yksinkertainenkin lavaste. Sekin oli ihmeellinen niille, jotka eivät eläneet siinä akvaariossa.”

Mitä Suotamon ja Taatilan kirja sen sijaan ei sisällä: aivan valtavan suuria Star Wars –paljastuksia. Kyse on siitä, että Suotamo kertoo hauskalla, lämpimällä ja inhimillisellä tavalla siitä, millaista näiden elokuvien tekeminen näyttelijän näkökulmasta oli. Siinä on kertomusta ja seikkailua kerrakseen! Mutta se siis tarkoittaa, että Roar! – Elämäni wookieena ei kerro uutta vastausta esimerkiksi siihen, miksi Solon ohjaajat lopulta vaihdettiin tai muihin näiden elokuvien tekemisen tässäkin blogissa loputtomiin arvuuteltuihin ”mysteereihin”. (Suotamo kyllä kertoo, miten väistymään joutuneet Phil Lord ja Christopher Miller Soloa ohjasivat: näyttelijöitä improvisointiin kannustaen, ”kaahaavaa hurjastelua” tavoitellen.)

Ehdottomasti Joonas Suotamo Chewbaccana Solo-elokuvan jengin kanssa.

Tottakai Joonaksen kertomuksen ohessa on paljon sellaista, jonka minä voin nostaa kiinnostavina huomioina esiin tämän blogin päänäkökulmaa – Disney-aikaisten Star Wars -elokuvatuotantojen tekemisen tarinaa – ajatellen.

Suotamo esimerkiksi kertoo kirjassa lukeneensa jo tammikuussa 2014 käsikirjoitusotteita lopullisessa The Force Awakensissa mukana olevista kohtauksista, joissa esiintyivät Finnin, Reyn ja Kylo Renin nimillä kutsutut hahmot. Tätä voi olla nyt jo vaikea muistaa, mutta palautan mieliinne, että tuossa vaiheessa kenelläkään meistä elokuvan odottajista ei ollut aavistustakaan mistään tuon elokuvan sisällöstä. Episodi VII:n päänäyttelijät (tosin ei Suotamoa) julkistettiin huhtikuussa 2014, mutta uusien hahmojen nimet paljastettiin yleisölle vasta joulukuussa, kuvausten jo päätyttyä, eikä varsinaisesta juonesta kerrottu silloinkaan vielä sanaakaan. Sen sijaan myöhemmin The Force Awakensista annetuissa haastatteluissa toistettiin usein, että Abrams ja Kasdan olisivat aloittaneet käsikirjoitustyön ”puhtaalta pöydältä” marraskuussa 2013, George Lucasin valitseman ja Lucasin kanssa käsikirjoitustyön aloittaneen Michael Arndtin vetäydyttyä hommastaan, josta osaltaan syntyi myöhemmin voimistunut myytti, että jatko-osatrilogiassa ei olisi ollut yhtään mitään Lucasin tarkoittamaa. Tämä väite on sittemmin jo moneen kertaan vahvistunut epätodeksi, vaikka se toki totta onkin, että Lucasin omat visiot jatko-osatrilogiasta olisivat kertoneet aivan toisenlaisen tarinan. Joonaksen kertomuksen yksityiskohdat joka tapauksessa todistavat vain edelleen, että tulevan The Force Awakensin käsikirjoitus oli varsin tukevasti lopullisella radallaan jo käsikirjoittajien vaihtuessa.

Yksinkertaisempana poimintana taas voi mainita, että Suotamon kirjan lukeneet tietävät saivat ensimmäisenä kuulla jotain, mitä innoikkammatkaan Star Wars -casting-harrastajat englanninkielisessä maailmassa eivät tienneet. Suotamo nimittäin kertoo tavanneensa studiolla näyttelijä Dev Patelin (Slummien miljonääri), koska tämä oli John Boyegan ohella toinen viimeinen vaihtoehto Finnin rooliin. Tämän Suotamon ja Taatilan kirja tulee paljastaneeksi käsittääkseni ensimmäisenä maailmassa. (Se sen sijaan on paljastunut aiemmin, että hopeasija-Rey oli Jessica Henwick, joka sitten näytteli Jessika Pava -nimisen pilotin pikkuroolin TFA:ssa ja pääsi myöhemmin pääosiin Netflixin Marvel-sarjoissa.)

Mutta nämä olivat edelleen poimintoja Suotamon Star Wars -uran aivan alusta: siitä elokuvasta, joka sai nimen The Force Awakens ja joka otettiin vastaan yleisesti juhlien. Kun tullaan seuraaviin episodeihin The Last Jediin ja The Rise of Skywalkeriin sekä Soloon, tullaan samalla myös elokuviin, jotka yleisö ja kriitikot ottivat vastaan kahtiajakoisemmin. Tässä kohtaa kirjoitankin blogimerkintään klassisen Aku Ankka -lainauksen: Jatkuu seuraavassa numerossa.

Suomalaisten polvien lonksauttelua kaukaisessa galaksissa: Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja vie lukijansa ainutlaatuisen lähelle Star Wars -elokuvien tekemistä

Posted on 02/02/2021 by Aki Jörgensen

Suomi ja suomalaiset ovat vain harvoin olleet Star Wars -asioissa ensimmäisten joukoissa. Yhtään Star Wars -elokuvaa ei esimerkiksi ole vieläkään kuvattu Suomen Lapissa tai tuhansien järviemme rannoilla, vaikka hienoja kuvauspaikkoja meiltä kyllä löytyisi.

Mutta nyt tarjolla on jotain, mitä kerrassaan millään muulla kielellä maailmassa ei vielä ole: ensimmäiset aidot ensikäden muistelmat uusien Star Wars -elokuvien tekemisestä. Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga) julkaistiin tänään 2. helmikuuta.

Olen lukenut kirjan (kahdesti), ja voin suositella sitä lämpimästi. Heti perään on tosin sanottava, että olen suosittelijana jäävi: osallistuin löyhästi kirjan toimitustyöhön ja sain kunnian kirjoittaa teokseen jälkisanat Chewbaccan hahmon roolista Star Wars -saagassa ja sen historiassa.

Joka tapauksessa olen vilpittömästi sitä mieltä, että Suotamon ja Taatilan kirjalla on runsaasti uutta annettavaa jopa hänelle, joka on lukenut ja katsonut viime vuosien aikana jo satoja haastatteluja ja lehtijuttuja näiden elokuvien tekemisestä (voitte nimittäin uskoa, että minä olen).

Suotamon tarina ex-koripalloilijasta ensimmäiseen elokuvarooliinsa hänen kaikkien aikojen suurimmassa elokuvasarjasuosikissaan on yksinkertaisesti huikea. Suotamo ja Taatila kertovat sen kirjassa hersyvän hauskasti tarinaa iskien. Samalla he tulevat tarjonneeksi kiehtovan kurkistuksen näiden elokuvien tekemiseen ja niitä tehneisiin ihmisiin myös kuvauksiin valmistautuessa, kuvaustauoilla ja kuvauspäivien vapaa-ajalla. Näin tätä taikaa tehdään: salassapitosopimusten suojassa ja velvoittamana, erehdyttävän aidonoloisiin lavasteisiin työpaikkana totutellen, omaa kuvausvuoroa kollegojen kanssa odotellen ja rooliasuissa hikoillen.

Tähän liittyy myös yksi kirjaan liittyvä erityiskehu: uskon, että Roar!-kirja kiehtoo monia niitäkin elokuvien ystäviä, joita nimenomaan Star Wars -elokuvat teoksina eivät kosketa yhtä paljon kuin vaikkapa minua. Jos nimittäin on yhä harvinaista, että suomalainen näyttelijä pääsee ylipäätään mukaan Hollywoodin kaikkein suurimpiin tuotantoihin, on vähintään yhtä harvinaista, että sellaisten elokuvien päätähtien kanssa työpaikkalounastaneet ihmiset kertovat kokemuksistaan yhtä avoimesti kuin Joonas Suotamo tässä kirjassa.

Ensimmäinen ja toinen Chewbacca, Peter Mayhew ja Joonas Suotamo, matkalla The Force Awakensin ensi-iltaan. Kirjan kuvitusta.

Sitä paitsi: vaikka Suotamokin on tosiaan antanut vuosien aikana jo monen monta haastattelua eri medioille, hän (kuten niin monet näyttelijät) on usein toistanut niissä tarinansa pääkohtia ja tiettyjä mieleenpainuvia anekdootteja. Se tarkoittaa, että hyvin monet herkulliset tarinat ja yksityiskohdat ovat säästyneet Suotamolta kuultavaksi vasta tässä kirjassa.

Tätä blogia lukeva saattaa hyvin esimerkiksi tietää, että The Force Awakensissa Suotamo kreditoitiin vara-Chewbaccaksi. Tuolloin hän vielä jakoi roolin alkuperäisen Chewbaccan Peter Mayhew’n kanssa, eikä Suotamo ole koskaan kertonut, missä lopullisen elokuvan kohtauksissa hän Mayhew’ta tuurasi. Herrasmies ei kerro sitä kirjassaankaan, mutta sen sijaan hän kertoo huomattavasti aiempaa tarkemmin ja jännittävämmin, kuinka vaikea paikka roolin siirtäminen todella oli – ja kuinka vaikeaa aivan fyysisesti roolin omaksuminen oli. Suotamon täytyi muun muassa, ohjaaja JJ Abramsin vaatimuksesta, opetella polvien ”lonksauttaminen” jokaisella askeleella juuri oikealla tavalla, koska niin Peter Mayhew’kin oli aina kävellyt – siksi, että hänen polvensa olivat huonot jo 1970-luvulla. Sitäkään ei Suotamo ei ole aiemmin kertonut, kuinka hänen varsinainen roolinsa kuvaukissa itse asiassa alunperin pidettiin salassa jopa tuotannon sisällä, koska Mayhew’n fyysisen toimintakyvyn rajat olivat niin arka asia. (Vaikeasta luopumistyöstään huolimatta Mayhew auttoi Suotamoa oppimaan ja ajattelemaan Chewbaccan tavoin, ja antoi ennen kuolemaansa täyden siunauksensa työnsä jatkajalle.)

Viimein Suotamo myös avautuu siitä, kuinka kiusallista hänelle oli, että Chewbaccan roolin lopullista siirtymistä hänelle ei julkistettu edes ennen The Last Jedin ensi-iltaa. Kun esimerkiksi minä haastattelin Suotamoa ensimmäisen kerran kesällä 2016, Suotamo oli jo kuvannut TLJ:n ja ollut mukana Solon nimiroolin näyttelijöiden koekuvauksissa ”kun neljä tyyppiä cosplayasi Han Soloa”, mutta ei voinut suoraan vastata siihen, näytteleekö TLJ:ssä Chewbaccaa yksin vai ei. Suotamo koki olleensa jo muutaman vuoden ajan nöyrä oppipoika, joka ei ollut työntynyt parrasvaloihin legendaarisen ja rakastetun Mayhew’n takaa, joten roolin salailu vielä siinäkin vaiheessa, kun Mayhew ei enää ollut mukana kuvauksissa, meni ymmärrettävästi tunteisiin.

Ja mitä muuten tulee The Last Jediin ja Soloon, kyllä: Joonas Suotamo sanoo kirjassaan sanasensa myös molempien elokuvien vastaanotosta. Edellinenhän jakoi yleisöä kahteen leiriin, jälkimmäinen taas ei oikein löytänyt yleisöään lainkaan. (Suotamon oma suosikki hänen neljästä Star Warsistaan on juuri Solo, jossa näyttelijä pääsi sivuroolista lähestulkoon toiseen pääosaan, ja pääsi tekemään Chewbaccan roolissa entistä moni-ilmeisempää työtä.)

Joonas Suotamo Dryden Vosin toimistossa Solon kuvausten aikaan. Kuva kirjasta The Making of Solo.

Saattaa olla, että joku tämän blogin lukijoista haluaisi näiden saatesanojen joukossa kuulla, onko kirjassa niin sanottuja skuuppeja. Paljastuuko joku kolleganäyttelijöistä tai elokuvien ohjaajista kulissien takana kaiken kaikkiaan kurjaksi ihmiseksi? Kertooko Joonas, millainen olisi ollut D.B. Weissin ja David Benioffin versio Solosta? Puhutaanko kohtauksista, jotka jäivät elokuvista leikkauspöydälle?

Lyhyet vastaukset: Ei paljastu. Tavallaan kertoo. Ja puhutaan, ainakin yhdestä: The Rise of Skywalkerin luonnostaiteessakin nähdystä Chewbaccan kidutuskohtauksesta, joka siis todellakin kuvattiin. Perusteellisesti ja Joonas Suotamoa säästämättä.

Tuon kidutuskohtaus-vahvistuksen lisäksi kirjassa on ainakin yksi tiedonmuru, jota ei varmuudella ole paljastettu missään muualla aiemmin: se, että John Boyegan taakse ”hopeasijalle” jäänyt näyttelijä ehdolla Finnin rooliin oli Dev Patel (mm. Slummien miljonääri).

Kylo Ren kiduttaa Chewbaccaa elokuvassa The Rise of Skywalker – tai siis leikkauspöydälle jääneessä kohtauksessa. Kuva kirjasta The Art of The Rise of Skywalker.

Mutta tämä riittää tähän kirjoitukseen, jolla haluan suositella Suotamon ja Taatilan kirjaa Roar! – Elämäni wookieena kaikille näistä elokuvista kiinnostuneille ja miksei siis muillekin. Kirjaa julkistetaan virallisesti tänään Facebookissa ja sitä saa julkkaritarjouksena ainakin Ad Libris -kirjakaupasta. Ja vinkattakoon vielä sekin, että vaikka minämuotoinen kirja kantaa tekstinäkin hienosti Suotamon äänen, näyttelijä lukee äänikirjaversion itse.

Joonas Suotamon haastattelujakin on helppo löytää medioista lähipäivien aikana, esimerkkinä tässä Ylen.

Minä itse jututin Suotamoa kirjan tiimoilta siviilityöni puolella juttuun, joka julkaistiin Sunnuntaisuomalaisessa eli noin viidessätoista suomalaisessa maakunta- ja aluemediassa sunnuntaina 31. tammikuuta. Netissä sen jutun äärelle pääsee eri julkaisijamedioissaan tämän linkin kautta. Juttu on netissäkin vain tilaajille (24 tunnin lukuoikeus maksaa 2 euroa).

Tarkoitukseni on ammentaa tuosta juttelustani Joonaksen kanssa ja Roar!-kirjasta myös tähän blogiin lisää lähipäivinä.

Star Wars -elokuvissa pinnan takana on tausta (ja se on enemmän kuin vain tausta)

Posted on 09/03/2020 by Aki Jörgensen

Vastaus

Luin äskettäin ainoan Disney-ajan Star Wars -elokuvista julkaistun making of -kirjan, Making Solo: A Star Wars Storyn (Bredow, Rob. Abrams Books 2019). Olin lukiessani aivan ihastuksissani – ja se sai minut ajattelemaan erästä asiaa.

Industrial Light & Magicin johtajiin kuuluvan Rob Bredown valokuvista pääasiassa koostuvaa 250-sivuista Making Soloa voi kuvailla niin sanotuksi kahvipöytäkirjaksi. Se sopii kooltaan hyllyyn uusien elokuvien Art of -kirjojen viereen. Se myös täydentää sopivasti Art of Solo -kirjaa, koska taidekirja käsittelee elokuvan suunnittelu- ja visiointivaihetta ja Making-kirja taas lähes pelkästään käytännön toteutusta, erityisesti kuvausvaihetta ja jonkin verran jälkituotantoa. (Kumpikaan kirjoista ei pureudu kovin syvälle Solon käsikirjoitukseen tai elokuvaan tuotannon aikana tehtyihin muutoksiin, saati niistä suurimpaan eli ohjaajien vaihtoon, jota taidekirja ei käytännössä edes mainitse. Making-kirjassa se sentään jotenkuten ääneen myönnetään, ja toki sen toisista kuvista voi bongata ensimmäiset ohjaajat Phil Lordin ja Christopher Millerin ja toisista kuvista lopullisen ohjaajan Ron Howardin, jota kirjassa kuplille kehutaan.)

Ron Howard (kuvassa vas.) vaihtui Solon ohjaajaksi kuvausten ollessa jo loppusuorallaan, mutta hän päätyi kuvaamaan esimerkiksi kaikki Dryden Vos -kohtaukset uudelleen, vaihtaen hahmon näyttelijäksikin Paul Bettanyn (oik.). Kuvat kirjasta Making Solo (Abrams Books 2019).

Lukiessani tätä kirjaa huomasin siis olevani jatkuvasti aivan innoissani. Ai tuollaisella huolella ja vaivalla kuvausryhmä etsi Dolomiittien vuoristosta paikkoja, joiden päälle avaruusjunan ryöstö sijoitettaisiin! Noinko järjettömän paljon kaukaisen galaksin asuihin puettuja ekstroja olikaan paikalla Corellian tummasävyisissä kohtauksissa? Ja miten aidosti olemassa olevalta paikalta näyttääkään valokuvissa Kanarian saarten Fuerteventuralle rakennettu coaxium-jalostamo, joka kuitenkin tosiaan on täysin kuvauksia varten rakennettu vale-yhdyskunta!

Periaatteessa ei liene kummallista, että Star Wars -bloggaaja on innoissaan lukiessaan Star Wars -kirjallisuutta. Tässä tapauksessa kiinnostavaa kuitenkin on, että Solo: A Star Wars Story (2018) ei ole tämän Star Wars -bloggaajan mielestä kovin hyvä elokuva.

Solossa on koko ajan kova hönkä päällä, mutta siltä puuttuu järki ja melkeinpä tunteetkin. Lähes kaikki Han Solon myytin rakennuspalikat on työnnetty väkisin yhteen pikaseikkailuun, jolloin nimihahmo (Alden Ehrenreich) jää kasvattamatta mittoihinsa, Hanin ja Chewbaccan (Joonas Suotamo) välinen erityisside rakentamatta ja Kessel-matkan todellinen legendaarisuus – kun siitä kerran legenda vuosia myöhemmin on tullut – ymmärtämättä. Juuri esitellyt hahmot kuolevat muutamaa kohtausta myöhemmin ilman että edes elokuvan muut hahmot jäävät heitä kaipaamaan, joten katsojastakaan ei tunnu, että näistä olisi ollut tarkoitus välittää. Tietynlaisen maanläheisyyden päällä on kummallinen koominen epävire, jonka pahin ilmentymä on droidihahmo L3-3T (roolissa Phoebe Waller-Bridge, toisaalla oikein taitava koomikko), joka parodioi ontuvasti feminismiä ja vihjailee seksuaalisesta suhteesta Lando Calrissianiin (Donald Glover). Tuntuu omituiselta, että Solon ohjaajat todella vaihdettiin kesken kuvausten, koska lopputuloksen perusteella keskeiset viat olivat pikemminkin Lawrence ja Jon Kasdanin käsikirjoituksessa.

Solon tiimi puoliksi puvuissa: vasemmalta Phoebe Waller-Bridge (L3-3T), Woody Harrelson (Beckett), Emilia Clarke (Qi’ra), Alden Ehrenreich (Han Solo), Joonas Suotamo (Chewbacca) ja Donald Glover (Lando Calrissian).

Kaiken tämän huomioiden Solon sinänsä katsoo viihde-elokuvana aivan irvistelemättä. Sen ilmestyessä kutsuin elokuvaa ensimmäiseksi ”yhdentekeväksi” Star Warsiksi, johon voi suhtautua kevyenä välityönä ja joka ei välttämättä kestä monta katsomiskertaa. Nyt (lähes kaksi vuotta ja sentään joitakin katsomiskertoja myöhemmin) sanoisin, että Solo on Star Warseista se, joka oli koko ajan selvimmin pelkkää viihdettä vailla suurempia tavoitteita. Se ei siis esimerkiksi esitä avaruudellisessa miljöössä myyttisiä tarina-aihioita tai käsittele hyvän ja pahan välistä tasapainoa eikä pyri sanomaan mitään yksilöiden vapaudesta diktatuurin ikeessä. Se vain esittelee kasan hahmoja ja kertoo seikkailutarinan Star Wars -maailmassa tavalla, joka muistuttaa sarjan pilottijaksoa.

Mutta luettuani viime keväänä ilmestyneen Making Solo -kirjan minut valtasi välitön halu katsoa elokuva uudelleen ja ihastella kaikkea tapahtumien takana nähtävää. Solo oli esimerkiksi puvustuksensa puolesta kaikkein suurin Star Wars -elokuva, koska siinä oli niin monta joukkokohtausta, joissa niin monilla taustahahmoilla oli niin eri tyyppisiä asuja: kohtaukset Corellian avaruuslentokentällä, lumiplaneetan vuoristobaarissa ja Dryden Vosin jahdin juhlissa. Ja vaikka en vieläkään ymmärrä, miksi se lopun coaxium-jalostamo muka sijaitsisi autiolla hiekkarannalla nuhruisissa hökkeleissä, mutta voi tavaton, miten loppuun asti mietityn todelliselta se paikka kuvauksissa otetuissa valokuvissa näyttääkään! Kalaverkotkin roikkuvat kuivumassa!

Joonas Suotamo ja Warwick Davis ottojen välillä Savareenin caoxium-jalostamolla eli Fuerteventuran saarella.

Koska Solo on niin monella muulla tavalla minusta vähemmän onnistunut, tämän kirjan upeiden valokuvien äärelle pysähtyminen muistutti minua siitä, kuinka paljon Star Wars -elokuvissa onkaan minulle kyse siitä, mikä toisissa elokuvissa jäisi ydinsisällön kehyksiksi.

Lavasteista, kuvauspaikoista, puvuista, olennoista, aluksista. Visioista ja niiden toteutuksesta. Kokonaistunnelmasta ja aivan pienistäkin yksityiskohdista, joita jotkut ovat miettineet hartaudella, vaikka ne vain vilahtavat ruudulla tai valkokankaalla. (Solon ehkä paras esimerkki tästä on vapaussoturi Enfys Nestin kypärään aurabesh-fontilla kaiverrettu teksti, jossa meikäläisillä kirjaimilla lukee ”until we reach the last edge, the last opening, the last star, and can go no higher” – aivan huikea motto, jossa on enemmän sisältöä kuin Enfys Nestin hahmossa elokuvassa tai käsikirjoituksessa.)

Sanalla sanoen: maailmoista. Star Wars -elokuvien erityisyydessä on, ainakin minulle, aivan valtavan suurelta osin kyse niiden kuvitelluista vieraista maailmoista, jotka tuntuvat ah-niin-todellisilta.

Stormtroopereita ja corellialaisia Solon alun avaruusasema-kohtauksen kuvaustauolla. (Kuvattu studiossa Englannissa).

Eikä kyse missään nimessä ole vain erikoistehoisteiden tasosta. Varmasti tasokkaat ovat tehosteet Disneyn toisenkin aliyhtiön Marvelin elokuvissa, mutta eivät niiden avaruusepisodien miljööt tunnu todellisilta – tuskin on tarkoituskaan. Isojenkin Hollywood-elokuvien scifi- ja fantasiamaailmat näyttävät edelleen usein muovisilta tai tietokoneella tehdyiltä ja tuntuvatkin sellaisilta, koska ne eivät sisällä mitään sellaista, joka saisi uskomaan lavasteen tai cgi-taustan aidoiksi paikoiksi. Usein sitä ei ole tavoiteltukaan, sujuvan tarinankerronnan tai samastuttavien hahmojen ollessa keskiössä. Hyvä ajatusleikki on kuvitella, tuntuuko elokuvan miljöö sellaiselta, että kameran voisi kuvitellusti kääntää ympäri, ja kuvissa nähty maailma jatkuisi sielläkin. Yleensä ei tunnu.

Star Wars -elokuvien tekijöitä sen sijaan ohjaa ja velvoittaa edelleen George Lucasin ajatus ”käytetystä tulevaisuudesta” (used future). Kyse on juuri siitä, että Lucas halusi kaukaisen galaksinsa näyttävän eletyltä ja todelliselta. Jos avaruusmatkailu ja robotiikka olisivat arkea, avaruusalukset eivät todennäköisesti olisi kiiltäviä tai puhtaita eivätkä robotit aina ehjiä. Tulevaisuudessakin vain harva paikka olisi ”futuristinen”, järkeili Lucas jo THX-1138:aa tehdessään, ja Star Warsiin tullessa hän sijoitti kohtauksia esimerkiksi Luken Tatooinen kodin keittiöön ja verstaalle. Molemmat tuntuivat paikoilta, joissa oikeasti siemaillaan aamumaidot ja vaihdetaan droidien öljyt.

Chewbacca katselee Dryden Vosin toimiston ikkunasta Vandor-planeetan vuoristoa. Toimisto on studiossa, mutta näyttelijä Joonas Suotamo näkee kuvauksissa ikkunasta saman minkä mekin: Dolomiiteilla kuvatuista vuorista vieraaksi planeetaksi käsitellyn maiseman, joka heijastetaan valtavalle näytölle lavasteen taakse.

Tämä todentuntuisuus on yksi selitys sille, miksi niin poikkeuksellisen moni Star Wars -fani on kiinnostunut lukemaan elokuviin liittyviä romaaneja ja sarjakuvia tai Visual Dictionaryjen kaltaisia selityskirjoja: kun elokuvassa nähty tuntuu todelliselta ja mietityltä, siitä haluaa mielellään tietää lisää ja siihen uppoutua syvemmälle. Mutta toisaalta minua ja monia muita kiehtoo kyllä myös Making Solon esittelemä toinen todellisuus: se, miten tämä kaikki on itse asiassa tehty.

Ainakin minulle taikaa vain lisää tieto siitä, että todelliselta tuntuva elokuva on toki oikeasti kuvattu lavasteissa, rakennettu pienoismalleina tai koodattu tietokoneella yhdistellen bittejä ja oikeaa kuvaa. Lucas itse horjui prequeliensa aikaan vähän turhankin tylsän syvälle tietokonemaailmaan, kun episodit II ja III kuvattiin melkein pelkästään sinisen tai vihreän kankaan edessä ja todellista olivat kärjistäen enää vain näyttelijät. Nykyisissä leffoissa on toki tietokonetehosteita numeraalisesti vielä enemmän kuin Lucasin aikaan, mutta niissä on myös pidetty huolta, että asioita tehdään mahdollisuuksien mukaan myös ”livenä”.

Tavoite tuntuu näissä elokuvissa nykyisin olevan, että esimerkiksi omituiset otukset rakennetaan fysiikkaa uhmaten esiintymään oikeasti samassa kuvassa näyttelijöiden kanssa, mutta sen sijaan esimerkiksi näyttelijöiden toimintakohtauksista iso osa feikataan mieluusti tietokoneella. Toisaalta nykytekniikka myös mahdollistaa aivan uudenlaisen immersion, josta pääsevät periaatteessa nauttimaan vain näyttelijät mutta joka oletettavasti vaikuttaa siihen, kuinka aidolta heidän suorituksensa tuntuvat. Soloa kuvattaessa kehitettiin tekniikkaa, joka tällä hetkellä loistaa The Mandalorianissa: vihreän tai sinisen kankaan sijaan näyttelijät näkevät lavasteen taustalla tai avaruusaluksen ikkunoista valtavilta kankailta sen saman kaukaisen galaksin todellisuuden, jonka mekin näemme elokuvassa.

Erityisesti juuri Solossa tunnelmat saavat vielä lisäkierroksia siitä, miltä elokuva kuvina tarkkaan ottaen näyttää. Kuvaaja Bradford Young on kuvannut Solon liki realistisesti: tummilla väreillä ja varjoissa, likaa pelkäämättä, luonnonvalon tai lavasteisiin kuuluvien valaisimien tunnelmaa hakien. Young tuntuu itse asiassa tehneen eri elokuvaa kuin ohjaajat ja kirjoittajat, mutta tästä ristiriidasta huolimatta ainakin itse nautin suuresti elokuvan visuaalisesta tyylistä. Esimerkiksi elokuvan alun Corellian tehdas- ja satamamiljöö (kuvattu Englannissa Fawleyn entisessä voimalassa) on paljon kiinnostavampi miljöönä kuin tapahtumiltaan, ja Youngin kameratyöllä on siinä suuri merkitys.

Toismaailmaista tekniikkaa corellialaisessa tehtaassa? Itse asiassa täysin lavastamatonta tekniikkaa Fawleyn entisessä voimalassa, johon corellialaiset tehtaat ja slummit sitten lavastettiin.

Olenko nyt siis tullut siihen pisteeseen, jossa nautin Art- ja Making-kirjoista tai yleisesti näiden taustojen tutkimisesta enemmän kuin itse elokuvista? Sellainen kysymys kieltämättä tulee mieleen, koska olen aina ollut erityisen kiinnostunut juuri tästä näkökulmasta Star Warsiin ja koska parin viime vuoden aikana Solon lisäksi myös The Rise of Skywalker jätti minut elokuvana kylmäksi.

Toivottavasti en sentään. Pikemminkin kyse on siitä, että juuri tämä Star Wars -elokuvien erityispiirre on itselleni paitsi tärkeä erottava tekijä tämän franchisen ja kaikkien muiden välillä, myös tärkeä perustelu sille, miksi tälle sarjalle on valmis antamaan aina uusia ja uusia mahdollisuuksia.

Näin komeasti toteutetut kuvitellut maailmat eivät ole vain kehyksiä tai vain taustaa. Skywalkerien mukaansa tempaavan tarinan lisäksi nimenomaan nämä kokonaiset toiset maailmat ovat inspiroineet yleisöjä ja yhä uusia kuvitelmia jo yli 40 vuoden ajan, vaikka sarjan faneiksi itseään kutsuvista kriittisimmät tykkäävät tosissaan vain 2-3 sarjan elokuvasta. Monien Star Wars -elokuvien käsikirjoituksissa on valitettavasti parantamisen varaa, mutta mikään korvaava tuote ei tarjoa samaa matkaa toiseen todellisuuteen.

Kymmenen minuutin videoväläys siitä, mitä (myös) olisi voinut olla: Star Wars Underworld

Posted on 31/01/2020 by Aki Jörgensen

Colin Trevorrown episodi IX-käsikirjoitusversio Duel of the Fates oli tammikuun se Star Wars -paljastus, mutta mitä vuotoihin tulee, niin tämähän se vasta hurja on: kymmenen minuutin oikea video George Lucasin tekemättömästä televisiosarjasta Star Wars: Underworld.

Kyse ei ole trailerista. Ensimmäiset viisi minuuttia video tuntuu kankeasti näytellyltä, teknisesti taidokkaalta fanifilmiltä, ja toiset viisi minuuttia näyttää behind the scenes -kuvaa siitä, miten tämä tehtiin. Mitä ilmeisimmin kyse onkin tekniikkademosta: tällaista jälkeä tämä firma (Stargate Studios, mukana muun muassa sarjoissa Doctor Who ja The Walking Dead) pystyisi Star Wars -sarjasta tekemään.

Tai siis olisi pystynyt joskus noin 12 vuotta sitten.

Mikä Star Wars: Underworld, siis? Se, minkä George Lucas itse uskoi olevan saagansa seuraava askel viimeisen prequelin valmistuttua vuonna 2005.

Tuolloinhan Lucas yhä omisti yhtiönsä, mutta oli päättänyt, että elokuvia ei enää tulisi. Sen sijaan Lucas aikoi tuoda Star Wars -galaksin olohuoneisiin. Jossain vuosien 2005-2010 välissä Underworld-sarjaa valmisteltiin aivan tosissaan, kuten tämä ennen näkemätön video osaltaan todistaa. Elämään on jäänyt Lucasin väite siitä, että hyllylle olisi jäänyt 100 valmista jaksokäsikirjoitusta. Se on varmasti lucasmaisen isolleen ilmaistu, mutta kyllä hankkeen parissa tosiaan työskenteli vuosien ajan monia käsikirjoittajia, heidän joukossaan tuolloin Battlestar Galacticaa luotsannut Ronald D. Moore ja Doctor Whon nykyinen showrunner Chris Chibnall. Tiettävästi Lucas luopui hankkeesta rahan vuoksi: vielä vuonna 2010, jolloin projekti viimeistään hyllytettiin, teknisesti tarpeeksi tasokasta näyteltyä Star Wars -sarjaa ei vain voinut tehdä tarpeeksi edullisesti.

(Sen sijaan Lucas päätyi tuottamaan The Clone Wars -animaatiosarjaa vuodesta 2008 alkaen ja, kuten tiedetään, aloittamaan vuonna 2012 uusien Star Wars -elokuvien tuotantosuunnittelun. Mutta se on toinen tarina.)

Testivideo lentävine autoineen tuo mieleen Blade Runnerin, mutta osittain se johtuu miljööstä: Underworld olisi sijoittunut nimensä mukaan pääasiassa Coruscantin alamaailman kaltaisiin Imperiumin varjoihin, joissa ehkä kaikkien kuvitelmissa näyttää samantapaiselta kuin Harrison Fordin toisessa kuuluisassa kohtaamisessa robottien kanssa. Aikaikkuna on Imperiumin aika, siis episodien III ja IV väli, ja esimerkiksi jedejä sarjassa ei pitänyt olla. Elokuvien hahmoja oli määrä nähdä vain ajoittain. Lucasin muiden keskeisten tv-hankkeiden Young Indiana Jones Chroniclesin (1992-1993) ja The Clone Warsin tapaan myös Underworld olisi ollut antologiashow: ei ainakaan keskeistä jatkuvaa juonta, vaan korkeintaan löyhästi toisiinsa liittyvien irtonaisten tarinoiden kokoelma.

underworld test footage

Lucas itse ja Lucasfilmin silloiset puhemiehet kuten tuottaja Rick McCallum ja fanisuhdevastaava Steve Sansweet lupasivat toistuvasti sarjan olevan aikuiseen makuun ja vertasivat suunnitelmia muun muassa HBO:n villiä karumpaa länttä kuvaavaan western-sarjaan Deadwoodiin. On kuitenkin muistettava, että tuohon aikaan ei vielä ollut suoratoistopalveluja, ja Lucas tähtäsi puheistaan huolimatta Underworldillaan perinteisen telkkarin mainoskanaville. On vaikea uskoa, että siitä aivan lapsilta kiellettyä olisi tullut.

Underworld jäi Lucasfilmin hyllylle, mutta jos Lucasfilm jossain on erityisen taitava, niin vanhojen suunnitelmien hyödyntämisessä uudelleen.

Sarjan parissa työskennellyt käsikirjoittaja Stephen Scaia kertoi taannoin Kickstarter-projektinsa yhteydessä, että sarjaan oli kirjoitettu muun muassa Han Solon ja Chewbaccan ensitapaaminen sekä Millennium Falconin päätyminen Landolta Hanille: Lucasin myöhemmin tilaaman Han Solon sooloelokuvan juuret ovat siis suoraan Underworldissa. Myös toisen toteutetun yksittäiselokuvan, Rogue Onen, kaukainen alku on tässä samassa sarjassa: idean isä John Knoll ajatteli alunperin Kuolemantähden suunnitelmien sieppaamista Underworldin jaksoksi.

Surullisen kuuluisa odotettu Boba Fett -peli Star Wars: 1313, jonka piti sijoittua niin ikään Coruscantin alamaailmaan, sai alkunsa Underworldin oheisprojektina, mutta kun se oli tekeillä vielä vuosia sarjan jälkeen, Underworldiin suunnitelluista ideoista vähintään monien lokaatioiden odotettiin paljastuvan pelin myötä. Valitettavasti 1313 sai itse kirveestä Disneyn ostettua Lucasfilmin ja lopetettua LucasArts-pelitytäryhtiön.

Turvallista on myös veikata, että Lucasin eräänlaisena manttelinperijänä yhtiössä häärivä Dave Filoni on kaivellut Underworld-jäämistöä Rebels-sarjaansa, sijoittuuhan se samaan aikakauteen. Ehkä jotain Underworldista on päätynyt jopa The Mandalorianiin, joka tänä talvena viimein sai kunnian olla se ensimmäinen valmistunut näytelty Star Wars -sarja?

underworld test footage coruscant

Koska nyt nähty video on mitä ilmeisimmin pelkkä tekninen harjoitus, siitä on aivan turha päätellä mitään siitä, millainen Underworld olisi tv-draamana (tai SW-seikkailuna) ollut. Sen siitä mielestäni voi päätellä, että tuo tekninen taso olisi todellakin riittänyt tekemään Star Wars -franchisen ”arvoista” televisiota noin vuodelle 2010, vaikka video toki tänä päivänä näyttää jo vanhentuneelta.

Tuolloin elettiin vielä aikaa ennen Game of Thronesia ja spekulatiivisen fiktion todellista telkkarinvalloitusta. On kiinnostavaa miettiä, millaisen vastaanoton Underworld olisi saanut, jos se olisi valmistunut. Entä jos sarjasta olisi tullut valtava hitti ja se olisi jatkunut vuosikausia? Olisiko George Lucas silloin esimerkiksi koskaan (tai ainakaan vielä vuonna 2012) päättänyt aloittaa episodien VII-IX tuotantoa ja myydä yhtiönsä?

Mutta se on jossittelua, johon ei ole vastauksia. Tuskin saamme vastausta siihenkään, mikä on ollut näiden nyt nähdyn kymmenen minuutin hinta. Videon jälkimmäisellä puoliskolla nähdään, että testin miljöö on toteutettu prequelien tapaan lähes kokonaan jälkituotannossa, näyttelijöiden esiintyessä suurten greenscreenien äärellä. Tämän tason tehosteet eivät tule ilmaiseksi tänä päivänäkään, saati tuolloin. Ajatelkaapa vaikka, kuinka mainittu samoihin aikoihin filmattu Battlestar Galactica luotti useimmissa näyttelijäkohtauksissaan aivan perinteisiin lavasteisiin, vaikka siinäkin toki avaruuskohtauksissa tehosteensa oli.

Tiettyä ironiaa on ehkä siinä, että tänä päivänä The Mandaloriania toteutetaan hyvinkin tuohon tapaan. Mutta aika onkin toinen. Underworldin tarina tosiaan menee niin, että sen kohtaloksi koitui nimenomaan liian korkea hinta. Vielä tuohon aikaan kenelläkään ei vielä ollut varaa tuottaa telkkariin sisältöä, joka maksaisi kymmenen miljoonaa per jakso.

Seuraavien seitsemän vuoden Star Wars -elokuvat: Tauon paikka

Posted on 07/05/2019 by Aki Jörgensen

Nyt se tuli: seuraavien Star Wars -elokuvien julkistustiedote. Episodi IX:n eli The Rise of Skywalkerin ensi-iltahan on tämän vuoden joulukuussa, mutta sitä seuraavaa SW-leffaa ei ole ollut kalenteriin merkittäväksi.

Nyt on. Tiedot löytyvät Disney-yhtiön tuoreesta supertiedotteesta, joka sisältää ensi-iltapäivät valtavalle pinolle franchise-osia ja aivan uusiakin elokuvia. Monilla leffoilla on tosin tässä vaiheessa vasta aikaslotit eikä varsinaisia aihe- tai otsikkojulkistuksia (”Untitled Disney Marvel”, ”Untitled Disney Live Action” ja niin edelleen). Mukana ovat kuitenkin tarkat uutiset esimerkiksi James Cameronin Avatar-jatko-osien lykkääntymisestä (Avatar 2 on nyt tulossa joulukuussa 2021) ja Lucasfilmin viidennen Indiana Jonesin ensi-iltapäivä heinäkuussa 2021.

Mutta tämän blogin päähuomio on kaukaisessa galaksissa kauan sitten. Ja siitä tiedote kertoo siis tämän:

2019 Star Wars: The Rise of Skywalker – Dec. 20
2022 Untitled Star Wars (Dis) – Dec. 16.
2024 Untitled Star Wars (Dis)- Dec. 20
2026 Untitled Star Wars (Dis)- Dec. 18

Joka siis tarkoittaa, että ensi joulukuun ensi-illan jälkeen on luvassa peräti kolmen vuoden tauko. Sen jälkeen Star Wars -elokuvat palaavat ohjelmistoon kahden vuoden välein. Ja joulukuu on Star Wars -kuu, kuten tässä ehdittiinkin jo tottua!

Kerran vielä, sitten tauko paikalla!

Kolme vuotta on suorastaan iäisyys verrattuna siihen, että The Last Jedin ja Solon välissä oli vain viisi kuukautta. Ja kaksikin on tuplaus verrattuna siihen, että The Force Awakensista lähtien olemme saaneet tähän asti yhden uuden Star Wars -elokuvan joka vuosi!

Hyvä on tietysti palauttaa mieleen, että entisaikaan (eli ennen kuin Marvel-elokuvien menestys määritteli Hollywoodille uudelleen elokuvasarjojen käsitteen) nämä eivät olisi olleet kummoisia aikoja. George Lucasin originaalitrilogian elokuvat ja samoin prequelit saivat ensi-iltansa kolmen vuoden välein. Jedin paluun ja Pimeän uhan ensi-iltojen välissä vierähti peräti 16 vuotta, Sithin koston ja The Force Awakensinkin välissä 10 vuotta.

Mutta nykymallissa, jossa Disney panee ulos noin kolme Marvel-leffaa vuosittain ja moni tavanomaisempikin leffasarja tähtää vuoden ilmestymistahteihin, kaksi vuotta voi tuntua paljolta. Kun suunnitelma yksittäisistä Star Wars -elokuvista julkistettiin, tavoitteena oli julkaista nämä niin sanotut standalonet episodielokuvien välivuosina eli yksi SW-spektaakkeli per kalenterivuosi. Rivien välistä saattoi arvata, että tavoite oli jatkaa samaa tahtia episodielokuvien loppumisen jälkeenkin, ellei peräti kiihdyttää vauhtia kahteen vuosittaiseen elokuvaan aloittamalla useita lomittaisia sarjoja. Solo oli tähtäys molempiin: se julkaistiin nopeasti The Last Jedin jälkeen ja sille toivottiin tehtävän jatko-osia.

solo-chewbacca-lando-beckett-qira-han-falcon

Solo: Elokuva, josta ei ollutkaan uuden sarjan avaukseksi.

Toisin kävi. Solo floppasi, varmasti monesta syystä mutta taatusti osittain yleisön SW-uupumuksen vuoksi. Disney-Lucasfilm ilmoitti panevansa SW-suunnitelmat jäihin ja miettivänsä niitä uudelleen. Ja tässä on nyt sitten tulos.

Henkilökohtaisesti olen – helpottunut. Star Wars -elokuvat eivät ole Marvel-elokuvia, joiden katsominen muutaman kuukauden välein vertautuu melkeinpä televisiosarjojen seuraamiseen. Ne ovat saavuttaneet asemansa olemalla erityisiä: eivät todellakaan aina cinemaattisia mestariteoksia, mutta joka tapauksessa odottamisen arvoisia tapauksia. Laadultaan parjatut prequelitkin olivät vähintäänkin teknisessä mielessä audiovisuaalisen kerronnan merkkiteoksia, ja niinpä Star Wars -elokuvat ovat alkaneet vasta aivan viime vuosina osoittaa merkkejä siitä, että ne olisivat ”leffoja siinä missä muutkin” – ja kappas, juuri nyt onkin sitten päädytty jonkinlaiseen Star Wars -ähkyyn.

Star Wars -kirjoja, -sarjakuvia, -animaatiosarjoja ja totta tosiaan varmaankin jopa näyteltyjä sarjoja on kyllä mahdollista julkaista vuosittain, mutta soisin, että Star Wars –elokuvat eivät tuntuisi kertakäyttöisiltä väliheitoilta. Jos kolmen vuoden tauko nyt välittömästi tuntuu pitkältä, sitä suuremmalla innolla lopputulosta aikanaan odottaa.

Etenkin kun tosiaan tässä välissäkään ei ole minkäänlaista puutetta Star Wars -sisällöstä, jopa elokuvallisesta sellaisesta. Palkkionmetsästäjäseikkailu The Mandalorian -sarja alkaa ensi syksynä Disney+suoratoistopalvelussa, standalone-leffa Rogue Onen standalone-sarja Cassian Andor todennäköisesti ensi vuonna, ja ties mikä seuraavaksi. Solon jälkeisen strategianvaihdoksen välittömin uhri oli ilmeisesti Obi-Wan Kenobin oma elokuva, jota ei tosin virallisesti koskaan julkistettu, mutta jolle on väitetty rakennetun jopa lavasteita. Ehkäpä silläkin projektilla voisi olla vielä saumaa saada uusi mahdollisuus Disney+:n puolella?

”Eikö ikinä tuu mun vuoro?”

Mutta mitä elokuvia vuosina 2022, 2024 ja 2026 sitten on odotettavissa? No, periaatteessa jotain siitä jopa tiedämme – paitsi jos ja kun Disney-Lucasfilm taas muuttaa suunnitelmiaan. (Ja niihin muutoksiin voi kyllä vielä sisältyä lisää leffajulkistuksiakin!)

Tiedämme, että The Last Jedin kirjoittaja-ohjaaja Rian Johnson suunnittelee uutta Star Wars -elokuvien trilogiaa. Tiedämme myös, että Game of Thronesin showrunnerit David Benioff ja D.B. Weiss keittelevät omaa Star Wars -”elokuvien sarjaa”, jonka heidän on ilmoitettu kirjoittavan ja tuottavan, mutta jolle ilmeisesti etsitään erillisiä ohjaajia. Molemmat nämä projektit olivat ainakin vielä pari kuukautta sitten täysin hengissä: tuottaja Kathleen Kennedy kertoi huhtikuussa Star Wars Celebrationissa antamassaan haastattelussa The Hollywood Reporterille käyvänsä keskusteluja kaikkien kolmen miehen kanssa suunnitellessaan Lucasfilmin ”seuraavia 10 vuotta”. Nyt nuo suunnitelmat siis ovat hahmottuneet, ja todennäköisesti joulukuun 2022 ensi-ilta on jomman kumman näistä sarjoista avaus.

Kummankaan leffasarjan aiheita ei ole julkistettu. Johnsonin on kerrottu kirjoittavan aivan uutta tarinaa, joka ei liittyisi Skywalkereihin tai edes galaksin tuttuihin nurkkiin. Benioffin ja Weissin elokuvien on vahvasti huhuttu käsittelevän kaukaisen galaksin muinaishistoriaa: kyse olisi siis samasta ideasta, josta ovat kummunneet Knights of the Old Republic -pelit ja Tales of the Jedi -sarjakuvat, vaikka kumpienkaan suorasta filmatisoinnista ei varmasti olisi kyse. Itse asiassa Kennedyn on tulkittu jopa vahvistaneen vanha tasavalta -huhun, mutta omasta mielestäni Kennedy pikemminkin väistää kysymystä tavalliseen tapaansa.

”Mutta olisiko meidän vuoromme?” Knights of the Old Republic -pelistä.

Jos molemmat nämä projektit etenevät aikanaan ensi-iltoihin asti, ja jos nämä molemmat tiedot pitävät loppuun asti paikkansa, se tarkoittaisi, että molemmat tekeillä olevat Star Wars -elokuvasarjat kertoisivat aivan uusista hahmoista ja uudesta historiasta, vaikka mukana ehkä olisikin tuttuja elementtejä valomiekoista wookieeihin. Jännittävä ajatus!

Mutta tässä on monta isoa jossia, eikä vähin ole se, kuinka totaalisen erilainen tämä strategia olisi verrattuna siihen, että Disney-Lucasfilm on nyt julkaissut viisi elokuvaa, jotka kaikki ponnistavat suoraan originaalitrilogiasta, ja kuinka yhtiön suunnitelmana vain vähän aikaa sitten oli tehdä lisääkin Solon kaltaisia hahmojen origin-tarinoita. Enemmän kuin vähän minua epäilyttää myös se, kuinka kaukana Hollywoodin nykyrytmistä on ajatus kahdesta elokuvien sarjasta yhdistettynä kahden vuoden aikaväleihin elokuvien välillä, koska se tarkoittaisi siis peräti neljän vuoden väliä kunkin sarjan osien välillä.

Kaikkiaan en ihmettelisi lainkaan, jos Johnsonin ja Benioffin & Weissin hankkeista vain toinen lopulta toteutuisi. Enkä siitäkään, että jos tuo yksi valittava sarja saisi toisen osansa vasta vuonna 2026, jolloin välivuoteen 2024 mahtuisi sittenkin jokin yksittäinen elokuva, jossa mukana voisi olla tuttuja hahmoja joko originaali- tai jatko-osatrilogiasta.

Mutta sitä ennen ensi joulukuussa Skywalker nousee (tai Skywalkerit nousevat).

Solo toimii kotileffana kivasti, mutta ekstroissa asiat jäävät sanomatta

Posted on 12/10/2018 by Aki Jörgensen

Vastaus

Solon on nyt voinut katsoa kotisohvalla kahden viikon ajan. Elokuva on saatavilla blurayna, dvd:llä ja digitaalisista vuokraamoista.

Aikana jona fyysisiä levyjä ostavat enää lähinä innokkaimmat fanit ja keräilijät, elokuva ei todennäköisesti ole vielä juuri löytänyt uusia katsojia teatterikierroksen jäljiltä. Se aika koittanee vasta Netflix-julkaisun tai telkkariesitysten myötä. Muutenkin on vaikea kuvitella Solosta kotioloissakaan suurta jälkikäteistä hittiä, mutta mielenkiintoista on nähdä, millaiseksi sen asema Star Wars -kaanonissa tulevina vuosina kehittyy. Minä katsoin elokuvan nyt neljännen kerran, ja saattaisinpa olla sitä mieltä, että se toimii paremmin kotona kuin teatterissa.

Tätä en sanoisi mistään muusta Star Wars -elokuvasta, mutta ne ovatkin niitä isoja elokuvia (”syitä, miksi elokuvateatterit rakennettiin”, kuten Special Editionien mainoslause vuonna 1997 kuului). Solo on monin tavoin pienimuotoisempi tarina. Koska se ei kuitenkaan ole mikään käsikirjoitukseen perustuva kamaridraama, tämä kääntyy kieltämättä kriittiseksi luonnehdinnaksi: Solo on sarjan muihin elokuviin verrattuna toiminnaltaan, draamaltaan ja panoksiltaan yhdentekevämpi. Toisaalta se ei luultavasti kenenkään mielestä ole sarjan epäonnistunein elokuva. Siinä esitellään hahmoja ja kootaan tiimiä tavalla, joka toi ainakin minun mieleeni jo ensikatsomalta pikemminkin sarjojen pilottijaksot kuin suuren yksittäiselokuvan. Siten se on tavallaan enemmän kotonaan pienessä ruudussa kuin suurella valkokankaalla.

solo-bluray

Mutta se tällä erää Solo-elokuvakritiikkiä, sillä haluan sanoa sanaseni kotijulkaisun kakkoslevyn annista.

Ensinnäkin on selvä, että Solo ei ole suuri eikä kaunis bluray-julkaisunakaan. Ekstroja on kaikkiaan 1 tunti ja 40 minuuttia. Mukana ei ole pitkää making of -dokkaria eikä kommenttiraitaa. Ekstrat ovat 5-20-minuuttisia pieniä featuretteja. Poistettuja tai pidennettyjä kohtauksia on yhdeksän. Positiivisen kautta ajatellen kattaus voittaa siis sentään Rogue Onen, jonka ekstralevyllä featuretteja oli vain vähän yli tunti eikä edes poistettuja ottoja lainkaan.

Näitä elokuvia tietenkin yhdistää, että kummankaan tuotanto ei ollut ongelmaton. Solo on se elokuva, jonka alkuperäiset ohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller irtisanottiin kuvausten ollessa jo loppupuolellaan, jonka jälkeen Ron Howardin johdolla suurin osa elokuvasta kuvattiin uudelleen. Ekstrat väistelevät tätä valtavaa elefanttia olohuoneessa vaikenemalla siitä täysin, ja jättävät siten oikeastaan kokonaan kertomatta sen, miten Solo todella tehtiin.

Havainnot jäävät valistuneen katsojan tehtäväksi rivien välistä. Kun kuvaaja Bradford Young kertoo aluksi kiinnostuneensa Solosta siksi, että siinä haettiin 1970-lukulaista tekemisen tapaa, hän viittaa siis Lordin ja Millerin tavoitteisiin, vaikkei sitä ääneen sanota. Kun ohjaajaksi kreditoitu Ron Howard kyselee näyttelijöiltään muistoja Hanin ja Chewien väkivaltaisen ensikohtaamisen kuvaamisesta, hän kyselee siitä siksi, ettei itse ollut paikalla.

Mutta koska Lucasfilm ei ole henkisesti valmis kertomaan yleisölle vaikeuksistaan, ei näitä asioita alleviivata. Puhumattakaan siis siitä, että ekstrat paljastaisivat, millä tavoin Howard ohjasi elokuvasta toisenlaisen kuin Lord ja Miller olisivat tehneet – tai miksi kaksikko alunperin sai potkut.

Sen sijaan meillä on tosiaan kasa lyhyitä featuretteja eräistä aspekteista elokuvaa. Kyllä niiden parissa toki aina viihtyy – ainakin tällainen katsoja, joka ahmii kaikkea sitä, millaisia avaruusaluksia, savuisia baareja ja junaratoja tähän kaukaiseen galaksiin suunnitellaan ja miten ne toteutetaan.

Esimerkiksi leffan alun takaa-ajo Corellialla oli ja on mielestäni elokuvassa harmillisen tavanomainen, jopa tylsä takaa-ajokohtaus, mutta ekstrat osoittavat, kuinka Hanin siinä käyttämää kiituria suunniteltiin ja rakennettiin rakkaudella. Näissä elokuvissa nähdään kaikissa yksityiskohdissa aina valtavasti vaivaa aitouden ja outouden välisen taianomaisen tasapainon löytämiseen, ja tosiasia on, että monien lavasteiden hienous paljastuu vasta ekstroista.

Toinen esimerkki Solosta voisi olla Fort Ypson linnake (josta Lando värvätään mukaan sabacc-pöydän äärestä). Lokaatio on leffassa niin hämyisä, ettei siitä saa kunnon hahmoa, mutta esimerkiksi Landoa näytelleelle Donald Gloverille se oli nimenomaan valaistuksensa ansiosta aidoin lavaste, jossa hän oli näytellyt. Ekstroissa paikka näytetään valot päällä, ja onhan se tosiaan 360 asteen aito avaruuden sekatavaramajatalo.

Käytännönläheisempää making ofia edustavat väläykset kuvaustilanteisiin. Minulta oli esimerkiksi mennyt tätä ennen kokonaan ohi, että droidi L3:n lisäksi myös apinapilotti Riolla oli kuvauksissa näyttelijä (vaikkei se todellakaan ollut Jon Favreau, joka antoi hahmolle äänen), vaan sirkustaiteilija. Sitäkin on aina hauska nähdä, kuinka tietyt palat esimerkiksi Corellian kiituritakaa-ajosta tai junaryöstöstä kuvattiin ”oikeasti”, vaikka niin suuri osa kyseisistä kohtauksista laadittiinkin tietokoneella.

Mutta koska levyn metodi on raapaista featuretteina tiettyjä osia elokuvaa, todella moni osa jää kokonaan käsittelemättä. Ekstrat eivät esimerkiksi piipahda lainkaan Dryden Vosin jahdilla, joka minusta oli ehkä elokuvan kiinnostavin lokaatio. Poistetuilla ja laajennetuilla kohtauksilla ei niin ikään ole kummempaa lisättävää elokuvaan, vaikka tästähän tosiaan on poistettu ja versioitu kaksivaiheisten kuvausten ja leikkauksen aikana vaikka mitä. Lumisotakohtaus on tosin hauska.

Ekstroista pisin ja erityisin on Cast Roundtable, jossa Ron Howard jututtaa näyttelijöitään elokuvaan liittyvistä muistoista ja hahmoistaan. Sitä olisi voinut katsoa vaikka tunnin mittaisenakin, etenkin kun 20-minuuttinen on leikattu hyppimään kysymyksestä seuraavaan hätäisesti. Osuudesta paljastuu esimerkiksi, mitä Joonas Suotamo aikanaan teki saatuaan Chewbaccan roolin (avasi puolisonsa kanssa pullon samppanjaa ja pelasi Lego Star Warsia pleikkarilla). Ja se, että näyttelijöillä on tästä leffasta aivan oikea suosikkihetki: Hanin ja Chewien suihkukohtaus.

Siitä puheen ollen: oman pienen ekstransa saa Chewbacca. Siinä käsitellään esimerkiksi Chewien puvun mutaamisen asettamia haasteita sekä puvustajille että Suotamolle: wookieemme on tosiaan kaikissa aiemmissa elokuvissa aina ollut puhdas (vaikka kävi jätekuilussa Kuolemantähdellä). Jännä tieto on sekin, että Solossa Chewien tähänastisen sanavaraston rajat tulivat vastaan, ja äänittäjät joutuivat etsimään lisää karhunmurinaa. Suotamoa pätkässä tietenkin kehutaan (ansaitusti) roolinsa mestariksi.

howard and chewie

Vaatimattomat ekstrat ovat vaatimattomat ekstrat, mutta yksi huomio on silti pakko tehdä vielä lopuksi.

Han Sololla ei ole omaa ekstraa elokuvassa, joka kertoo Han Solosta. Ei siis featurettea hahmon merkityksestä Star Warsille tai asemasta elokuvahistoriassa. Käsikirjoittaja-Kasdanit sanovat pari sanaa hahmon luonteesta omassa featurettessaan, mutta esimerkiksi muilta Star Wars -näyttelijöiltä ei kysytä heidän näkemyksistään tästä rakastetusta hahmosta. Ekstroissa ei näy vilaustakaan Harrison Fordista, vaikka nimenomaan tähän elokuvaan ja roolin siirtymiseen liittyen hän jopa antoi lausuntoja. Eikä siellä siis tosiaan ole edes erillistä Alden Ehrenreichin haastattelua, saati kenenkään perusteluja siitä, miksi juuri Alden Ehrenreich valittiin.

Tässä voi tietenkin taas olla kyse vain siitä, että valitsijat saivat potkut kesken kuvausten, mutta salaliittoteoreetikot voivat saada muitakin ajatuksia.

Välähdyksiä Solon tekemättömästä jatko-osasta (ja julkaisemattomasta ykkösosasta)

Posted on 19/09/2018 by Aki Jörgensen

Vastaus

Jenkit saivat jo viimeviikonloppuna Solo-elokuvan digijulkaisun kotiinsa katsottavakseen, joten nettiin on viime aikoina putkahdellut runsaasti Solo-materiaalia. Kotijulkaisut jatkuvat siten, että pohjoismainen dvd/bluray-painos on vuorossa 28. syyskuuta. Siellä sitä sitten saa esimerkiksi Hanin ja Chewbaccan lumisodan:

Kotijulkaisujen yhteydessä julkaistusta pressistä ylivoimaisesti kiinnostavin on kuitenkin ollut käsikirjoittaja Jon Kasdanin Twitterissä aivan omillaan julkaisema 52 pienen tiedonmurusen lista. Suuri osa Kasdanin listan kohdista on kokonaan uusia: siis sellaisia, että ne eivät ole tulleet ilmi esimerkiksi aiemmissa haastatteluissa tai The Art of Solo -kirjassa. Tässä olisi niin ikään paljon lisättävää aiempaan Näin syntyi Solo -kirjoitukseeni. Esimerkiksi se, että alunperin Beckettin (Woody Harrelson) tiimiin kuului Valin (Thandie Newton) ja Rion lisäksi neljäs hahmo nimeltä Korso, joka kuoli heti Mimbanilla, ja että tämä pois jätetty hahmo jopa näkyy joissakin lopullisen elokuvan kuvissa. Idea oli, että Korso oli tiimin muskelit, joiden tilalle Chewbacca sitten palkataan.

Kasdanin nostojen tarkkuus vaihtelee yksittäisen hahmon nimen alkuperästä (”Moloch” oli viittaus Allen Ginsbergin Huuto-runoon, eikä siis muinaisjumalaan tai Metropolis-elokuvaklassikkoon) todella isoihin juoneen vaikuttaviin seikkoihin, kuten pohdintaan siitä, oliko Thandie Newton liian hyvä näyttelijä esittämään niin lyhyttä roolia kuin Val oli. Kiinnostuneiden kannattaa siis lukea koko lista itse. Minä teen tässä muutaman poiminnan tietyllä fokuksellani.

Val (Thandie Newton): varastiko liian hyvä tai nimekäs näyttelijä shown roolissa, jonka ei ollut tarkoitus olla merkittävä?

Nuorempi Kasdan haluaa siis kertoa meille tähänastista enemmän Solon myrskyisästä synnystä ja tekijöiden suuremmista haaveista (ja ehkä nämä ovat tiedonmuruja, joita hän olisi halunnut päästä kertomaan kommenttiraidalla, jos sellainen olisi levyille äänitetty…). Viimeistään näiden Kasdanin viestien perusteella tulee selväksi, että Solon tekijöillä oli todellakin mielessä myös jatko-osa tai useampikin. Koska elokuva menestyi elokuvateattereissa hintaansa nähden heikosti, ei Solo kakkonen vaikuta tällä hetkellä kovin todennäköiseltä. Niinpä Kasdan lienee arvellut, että ei voi olla haitaksi nostattaa edes hiukan kiinnostusta sellaista kohtaan vihjaamalla, mitä olisi voinut olla luvassa.

Kasdanin ensimmäinen maininta jatko-osista liittyy juonikuvioon, joka muuttui jo käsikirjoitusvaiheessa. Käsikirjoittaja kertoo, että junaryöstökohtauksessa ei alunperin varastettu leffan macguffiniksi valittua superbensaa coaxiumia, vaan vapautettiin tuntematonta konnaa vankilajunasta. Tässä skenaariossa junaryöstön oli määrä onnistua, sillä Kasdan kertoo konnan ja hänen jenginsä poistuneen paikalta ”sanattomina”, kunnes he palaisivat ”jossain jatko-osassa pelastamaan Hanin tärkeällä hetkellä”. Tulkitsen, että tämä ei ole ollut mikään täsmennetty ajatus jatko-osan juonesta. Mutta sekin on jo vahvistus siitä, että varhaisessakin käsikirjoittamisen vaiheessa Kasdanien mielessä olivat Han-jatko-osat (ja nimenomaan monikossa!), ja heillä oli halu jättää käsikseen täkyjä tulevien elokuvien tarpeisiin.

Luonnostaidetta junaryöstökohtauksesta. Tässä teoksessa näyttäisi olevan meneillään elokuvassa toteutettu avaruussuperbensan ryöstö, josta kilpailevat toisetkin konnat.

Suoraan jatko-osista Kasdan puhuu listansa kohdissa #31 ja #50. ”Hanin ja Qi’ran suhteen ei ollut koskaan tarkoitus päättyä tässä elokuvassa”, Kasdan kertoo. ”Se on tarina, jonka toivon pääsevämme kertomaan jossain vaiheessa.” Kasdanin mukaan Solo sisältää Alden Ehrenreichin ja Emilia Clarken näyttelemän kaksikon vaikean suhteen ensimmäisen ja toisen näytöksen, mutta kolmas näytös on vielä kertomatta (ja niin toki elokuvankin perusteella vaikuttaa). Tämä todennäköisesti katkera loppu olisi varmasti ollut Solo kakkosen ytimessä, ja siitä pääsemmekin toiseen haaveillun jatko-osan tärkeään juonilankaan.

Jon Kasdan on aiemminkin paljastunut Maulin cameon orkestraattoriksi. Käsikirjoitus kuulemma kutsui Maulia pelkästään ”pomoksi”, ja aiemmin on annettu ymmärtää, että vielä Ron Howardin vaihtuessa Solon ohjaajaksi loppuylläriin olisi voitu valita jokin toinenkin hahmo. Kasdanin mielestä ei olisi voitu: hänen mukaansa sen piti koko ajan olla Maul, ja yllätykseen vihjattiinkin Crimson Dawn -syndikaatin kohtauksissa. Kasdan kutsuu Maulin paljastusta ”Star Wars Keyser Sozeksi”, siis Epäillyt-ysäriklassikkoon viitaten. Tällaista hienovaraisuutta en tosin itse Maul-twistissä nähnyt, mutta ehkäpä Kasdan ajattelee nimenomaan sellaisia Maul-käänteen tarinallisia merkityksiä, joita Solossa ei vielä nähtykään. Nythän hahmon paluu jää elokuvassa aivan ilmaan, selittämättömäksi monille katsojista ja salaisuudeksi elokuvan sankareilta. Jos taas Solo olisi otettu vastaan ylistäen ja jatko-osaa odottaen, olisi elokuvan päättyessä ollut selvää, että Qi’ran ja Maulin kohtaus on Marvel-leffojen lopputekstien jälkeisiä kohtauksia vastaava teaser seuraavasta seikkailusta. (Mikä tosin on hyvin mielenkiintoista, koska Han Solo -mytologiaan kuuluvan Uuden toivon aikaisen ”en ole koskaan nähnyt mitään Voimaan viittaavaa” -asenteen perusteella Hanin ei olisi pitänyt voida jatko-osassakaan kohdata Maulia ainakaan Voimallisissa toimissa.)

Maul, Solo kakkosen pääpahis?

Vielä muutama poiminta Jon Kasdanin listalta. Qi’ra mainitsee ohimennen ithoriaani-antiikkikauppiaan nimeltä Dok-Ondar. ”Muistakaa tuo nimi, näette sen vielä uudelleen”, Kasdan sanoo. Ellei kyse ole jostain oikeasti julkistamattomasta, Kasdan viittaa tässä samaan mihin puhuessaan Black Spire -vartioasemasta: nämä molemmat nimet on mainittu Disneylandin tulevan Star Wars -teemapuiston Galaxy’s Edgen yhteydessä. Star Wars -yhteyksissä on lähiaikoina varmasti helppo törmätä Batuu-planeettaan: teemapuiston planeetalla ei ole aikaisempaa SW-historiaa, mutta sitä selvästi ujutetaan kovaa vauhtia osaksi kaukaisen galaksimme historiaa, jotta tulevien Disneyworld-kävijöiden kokemus syvenee.

En malta olla nostamatta esiin vielä Kasdanin mainintaa Han Solon monimutkaisesta isäsuhteesta. Jon Kasdan sanoo uskovansa, että Hanin isä olisi yhä elossa ”ryyppäämässä itseään hengiltä jossain”. Tässä kohdassa (#29) Kasdan ei suoraan sano, että tarkoitus oli palata asiaan, mutta helppo on kyllä kuvitella, että jos Solo kakkonen tai kolmonen olisi tehty, Hanin perhetausta olisi ollut esillä yhtenä juonikuviona. Ykkösessä nyt kuitenkin tultiin kuin ohimennen maininneeksi, että orvolta leffan alussa vaikuttava Han on sittenkin ainakin jossain vaiheessa kasvanut isänsä kanssa. Harvassa ovat Star Wars -elokuvien päähahmot, joiden isät (tai äidit) ovat elossa seikkailujen tapahtuessa. Vaan kuka näyttelisi Han Solon isää? Sean Connery on eläkkeellä…

”Juu ei me näissä seikkailuissa mitään isiä tarvita.” ”Rrrr-wwrr-grrrh!” ”No okei, sinä saat olla semmoinen, kunhan et koko ajan kotonasi käy.”

Jatko-osavihjausten lisäksi Kasdan lipsauttaa listaansa muutaman kiinnostavan vihjeen siitä, millainen olisi ollut alkuperäisten ohjaajien Phil Lordin ja Christopher Millerin versio Solosta. Tämähän on suuri kysymysmerkki, jonka ympärillä kaikki Soloon liittyvä making of -kerronta tanssii: esimerkiksi Art of -kirjassa ohjaajia ei hämmentävästi mainittu juuri lainkaan, ilmiselvästi juuri selittelyn väistämiseksi.

Tärkeä tiedonmuru tulee kohdassa #24, jossa Kasdan mainitsee Fort Ypson linnakkeen (josta Han ja kumppanit värväävät mukaan Landon) olleen Lordin ja Millerin luomus, ja että heidän innoituksensa oli Robert Altmanin länkkäri McCabe & Mrs Miller (1971). Ohjaajakaksikko halusi kohtaukseen samanlaista tummaa, talvista mökkitunnelmaa. Kasdan kertoo myös kuvaaja Bradford Youngin kohtaukseen saavuttaman tunnelman olleen ”ankkurikohta” elokuvan ulkonäölle ja tunnelmalle.

Tämä on helppo uskoa valmiinkin elokuvan perusteella: Solo näyttää kaiken aikaa tumman tyylikkäältä; monin paikoin tavallaan hillitymmän tyylikkäältä kuin käsikirjoitus. Ja tässä onkin ydin.

McCabe & Mrs Miller (1971): yksi Solon tyylin ja tunnelman tärkeistä innoittajista ennen ohjaajien vaihtoa.

The Art of Solo -kirjassa puhuvat taiteilijat ja tuotantosuunnittelijat viittaavat usein juuri McCabe & Mrs Milleriin innoituksen lähteenä. Se ei kuitenkaan ole elokuva, johon Kasdanit itse olisivat viitanneet haastatteluissa mainitessaan (usein) käsiksensä innoituskohtia. Johtopäätös on viimeistään nyt selvä: nimenomaan Lord ja Miller ottivat elokuvan tyylin ja (vähintään visuaalisen) tunnelman lähtökohdaksi 1970-luvun länkkäriklassikon.

Kasdan mainitsee myös Chewien ja Hanin ensitapaamisen mutakuopassa olevan ”puhdasta” Lordia ja Milleriä. Sekin kohtaus, mielestäni elokuvan ehkä paras muuten, on synkkä, ellei suorastaan raju. Tämä kaikki tarkoittaa, että tulkinta siitä, että Lego-leffasta ja muista komedioista tunnetut Lord ja Miller olisivat ehkä olleet tekemässä Solosta liian kevyttä, improvisoitua komediaa, ja että paikkaajaohjaaja Ron Howard olisi ohjannut sitä rauhallisen tummanpuhuvaan suuntaan, on täysin väärä. Totuus voi olla jopa päinvastainen: ehkä Howardin aikana pikemminkin lisättiin elokuvaan komediaa?

Toki sekin on mahdollista, että Lord ja Miller olivat tekemässä elokuvasta yhtä aikaa tumman tyylikästä visuaalisesti että sekoilukomediaa, ja että juuri tämän ristiriidan ratkaisemiseksi ohjaajat oli pakko vaihtaa. Täyttä totuutta emme tiedä. Mutta tämänkin Kasdanin viestikimaran jälkeen minusta tuntuu taas vahvemmin, että Lordin ja Millerin versio olisi luultavasti ollut kiinnostavampaa elokuvaa kuin lopullinen, ”tavallisemmaksi Star Warsiksi” väkisin väännetty Solo.

Näyttelijät ja ensimmäiset ohjaajat. Ron Howard saattoi ohjata suurimman osan lopullisissa elokuvassa nähdyistä otoista, mutta siitä ei pääse mihinkään, että Lord ja Miller luotsasivat tämän projektin luonnetta vuosien ajan ennen Howardin paikkausvaihetta.

Näissä oloissa – syy ei uskoakseni ole yksin ohjaajavaihdoksen eikä sen koommin ensimmäisten kuin jälkimmäisenkään ohjaajan, mutta sotku ei varmasti auttanut asiaa – jatko-osaa tuskin tulee.

Kasdan itse ei tunnu luovuttaneen. Listansa lopuksi Kasdan sanoo toivovansa, että tulevaisuudessa tehtäisiin myös ”halvempia Star Wars -elokuvia”, joka saattaisi mahdollistaa toisen Solon sooloseikkailun. Kasdan sanoo olevansa heti valmis tarttumaan tilaisuuteen ”Aldenin, Joonaksen, Emilian, Donaldin ja Ron Howardin kanssa”. Ohjaajamaininta on merkityksellinen.

Ei tietenkään ole mahdotonta, etteikö tällainen tarina vielä nähtäisiin – onhan Disneyllä tekeillä oma suoratoistopalvelukin, joka voisi olla yksi kanava piirua pienemmälle Solo-seikkailulle. Ja ellei sellaista, niin ainakin nuoren Solon seikkailuja voi odottaa jonkin ajan kuluttua kirjojen tai sarjakuvien saralla. Ehkä siellä voisi kertoa Hanin ja Qi’ran tarinan kolmannen näytöksenkin, also starring Maul? Ehkä Jon Kasdanilla itsellään olisi peräti intoa kirjoittaa tällainen tarina?

Story-elokuvat joutuivat hyllylle, ja oikeastaan hyvä niin

Posted on 20/06/2018 by Aki Jörgensen

Ja niin päättyy eräs aikakausi: Lucasfilm on päättänyt lopettaa standalone-, spinoff- ja anthology-elokuvien nimellä kutsutut elokuvat, joista valmistuneiden otsikon perässä oli teksti ”A Star Wars Story”.

Näin kertoo leffauutissivu Collider, ja tietoa täydentää fanisivu Star Wars News Net. Molemmat viittaavat tietenkin nimeämättömiin sisäpiirilähteisiin. Tieto ei siis tule virallisesta tiedotteesta – ja on melko varmaa, ettei tätä virallisesti ihan pian myönnetäkään.

Mutta väite kuuluu siiis näin: Lucasfilmin ratkaisu Solon kaupalliseen epäonnistumiseen (ja ehkä vähän jo sitä edeltäneeseen tuotannolliseen sotkuun, joka johti ohjaajien vaihtamiseen pitkällä kesken kuvausten) on pysäyttää kaikkien standalone-elokuvien kehitystyö. Collider kertoo, että Lucasfilm aikoo nyt keskittyä ensin täysillä JJ Abramsin ohjaamaan episodi IX:ään (ensi-ilta joulukuussa 2019) ja sen jälkeen jo julkistettuihin, mutta vielä kaukana kuvausvaiheesta oleviin Rian Johnsonin ja David Benioffin ja D.B. Weissin kehittelemiin tuleviiin elokuvien trilogioihin/sarjoihin. Niin ikään tekeillä ovat, kuten aiemmin on kerrottu, uusi animaatiosarja Resistance ja Jon Favreaun vetämä vielä nimeämätön näytelty sarja.

”Älä sure, ei se ollut kokonaan sun vikas.”

Varsinaista pulaa Star Wars -hankkeista ei siis ole tämän uutisen jälkeenkään. Mutta se, mitä uutinen tarkoittaa on, että pitkään ja sitkeästi huhuttua Obi-Wan Kenobin omaa elokuvaa (pääosassa tietenkin Ewan McGregor) ei tehdä, vaikka se viimeisimmän huhun mukaan oli pitkällä esituotannossa ja vaikka sen ohjaajaksi huhuttiin jo viime kesänä Stephen Daldrya. Colliderin uutinen kääntää veistä haavassamme ja vahvistaa omalta osaltaan, että Obi-leffa todella oli vielä vähän aikaa sitten tekeillä, mutta siihen kiinnitetyt ihmiset on nyt jo vapautettu tehtävistään.

Niin ikään emme olisi saamassa Boba Fettin omaa elokuvaa, jonka piti aivan alunperin olla ensi-illassa tänä keväänä, kunnes ohjaaja Josh Trank sai maineikkaasti kenkää ja koko projekti päätyi hyllylle. Fett-elokuvankin on viime aikoina jälleen väitetty olevan tekeillä, ja sen ohjaajaksi on kerrottu tällä kertaa kiinnitetyn varsin pätevä valinta James Mangold (Logan ja Walk the Line).

Ja tietenkin tämä tarkoittaa, että emme olisi saamassa Han Solon toista seikkailua, joka voisi jatkaa Solon loppuun jätettyä avoimen kysymysmerkin täkyä ja johon optiot oli toki näyttelijöiden sopimuksissa huomioitu. Tai edes Solon omaa spinoffia, Landon elokuvaa, jota moni fani ehti ensi-illan tienoilla suoran jatko-osan sijaan toivoa.

”Tottakai te olisitte rakastaneet mun leffaa. Kaikki. Olisivat. Rakastaneet. Mun leffaa.”

Kuten edellisistä lauseista näemme, kaikkeen tähän sisältyy jippo. Toisin kuin aiempien ohjaajien ja käsikirjoittajien vaihtamisen kanssa, näitä peruutuksia Lucasfilmin ei tarvitse koskaan tehdä nolosti julkisesti. Dramaattiselta tuntuvaksi ratkaisuksi riittää, että Colliderin kaltaiset mediat raportoivat uskottavat huhut, ja kaikki tosiaan uskovat, että näin on tapahtunut. On selvää, että jotain Lucasfilmin toimitusjohtajan Kathleen Kennedyn, emoyhtiö Disneyn toimitusjohtajan Bob Igerin ja muiden valtaa pitävien täytyi tehdä näyttääkseen oppineensa Solon epäonnistumisesta, ja tässä se nyt sitten olisi. Näin uutisoituna ratkaisu näyttää täysin heidän päätökseltään, eikä jälleen uudelta kiusalliselta epäonnistumiselta.

Obi-Wanin ja Boban saati Landon omia elokuvia ei nimittäin tarvitse perua, koska niitä e koskaan julkistettu. Bob Iger kyllä aikanaan vahvisti, että myös vuodelle 2020 eli episodi IX:n jälkeiselle vuodelle olisi ollut tekeillä Rogue Onen ja Solon tapaan irtonainen Star Wars -tarinaelokuva, mutta sen aihetta ei ole kerrottu. Sittemmin on vahvistunut, kuinka todellisuudessa kävi: Solon piti olla sooloista ensimmäinen ja Trankin ohjaaman Boban toinen, mutta edellisen käsikirjoittajan Lawrence Kasdanin siirryttyä Michael Arndtin paikalle The Force Awakensin kirjoittajaksi ja Trankin saatua rehelliset potkunsa, vaihtui järjestys näin pariinkin kertaan (kuten kirjoitin viimeksi Näin tehtiin Solo -koonnissani). Rogue One tehtiin ensin, Solo sitten, ja kolmanneksi oli varmasti vielä äskettäin tekeillä jompi kumpi noista huhutuista – mutta tällä kertaa Disney-Lucasfilm odotti Solon ensi-illan ohi ennen julkistuksia.

Ja nyt niitä julkistuksia ei sitten koskaan vain tule.

”Ja minä kun olin niin valmis näyttämään coolilta kaksi tuntia.”

SWNN:llä on muutama huhunmuru lisää tarinan (erityisesti epäonnisen Solon tarinan) täydennykseksi. Nettisivu kertoo, että Lucasfilmillä olisi tosiaan haluttu siirtää Solon ensi-ilta tämän vuoden joulukuuhun ohjaajavaihdoksen yhteydessä, kuten muun muassa minusta olisi tuntunut tarpeelliselta, mutta Disney ei suostunut enää uuteen viivytykseen, joihin se oli jo joutunut aiemmin The Force Awakensin ja The Last Jedin kanssa. SWNN:n lähde väittää, että Disney nimenomaan antoi Solo-projektiin lisää rahaa mittaviin uudelleenkuvauksiin, mutta ei lisää aikaa. Kutakuinkin näin on tosiaan voinut jo päätellä tapahtuneenkin.

SWNN myös antaa ymmärtää, että Disney olisi kieltänyt Solon markkinointia häiritsemästä kevään isoimman kilpailijan eli oman tallin Avengers: Infinity Warin markkinointia. Tämä taas tuntuu, etenkin yhdistettynä Solon ensi-illan itsepäiseen pitämiseen juuri toukokuussa, omaan jalkaan ampumiselta, mutta minkäpä minä Hollywood-studion markkinointistrategioista tiedän. Omat ainakin tosiaan olivat studion jalat. (Solo on tällä hetkellä tuottanut reilut 340 miljoonaa dollaria, mikä tarkoittaa suhteessa reilun 250 miljoonan väitettyyn budjettiin ja markkinointikustannuksiin, että se saattaa tosiaan jäädä jopa tappiolliseksi.)

Lisäksi SWNN kertoo Disneyn lopettavan kokemattomien ja eriskummallisten tekijöiden kanssa kokeilemisen Star Warsin kanssa, ja palaavan tietoisesti luotettaviin, kokeneisiin veteraaneihin. Tämäkin tuntuu luonnolliselta, jopa välttämättömältä ratkaisulta, jota enteili jo kujeilevien Lego-koomikkojen vaihtaminen viime vuonna Hollywoodiin persoonattomimpaan ammattilaiseen. Boba-leffan ohjaajaksi huhuttu James Mangold olisi niin ikään ollut selvä askel tähän suuntaan, kun taas Game of Thronesin vetäjien kanssa kokemuksen määritelmää pitää vähän venyttää: Benioff ja Weiss ovat toki ison franchisen ja sarjojen luokassa myös mittavan tuotannon veteraaneja, mutta he eivät ole elokuvien veteraaneja.

”Tein parhaani ja katsoin mihin se riittää.”

Entä mitä minä ajattelen?

No, olisin mielelläni nähnyt ainakin sen Obi-Wan-elokuvan (Ewan McGregor -parka!). Miksen Boba-leffankin, jos idea olisi ollut hyvä, mutta sen kanssa olin käynyt yhä skeptisemmäksi siitä, voisiko idea koskaan oikeasti olla Star Wars -elokuvan painoinen. Donald Glover taas oli Solossa niin hyvä Lando, ja Landon matka korttihuijarista Pilvikaupungin isännäksi olisi vähintään siinä kertomisen arvoinen tarina kuin Han Solonkin alkuperä, että olisi minulle monien toivoma Lando-leffakin kelvannut.

Mutta samaan aikaan olen sittenkin enemmän helpottunut. Vaikka katson kaiken, mitä minulle tässä tarjotaan, en tarvitsisi katsoa näin paljon kaikkea. En ole missään vaiheessa peitellyt mielipidettäni siitä, että Solo valmistui aivan liian pian The Last Jedin jälkeen. Vielä enemmän minua on hirvittänyt se, että Lucasfilm vaikutti välillä tähtäävän lähivuosina jopa kahden Star Wars -teatterielokuvan tahtiin. Sellainen voi olla Marvelin malli, mutta minusta sen ei pitäisi olla Star Warsin tie – Star Warsin, jonka ensimmäiset 30 vuotta sisälsivät kuitenkin vain kuusi teatterielokuvaa, joista jokainen oli (laatuun nyt menemättä) suuri tapaus.

Vähemmän on enemmän. Liian moni Star Wars -elokuva tukahduttaa toisensa, ja vaikka Solon floppaamisesta voidaan syyttää monta muutakin tekijää markkinoinnista alkaen, uskon, että näimme toukokuussa tämän jo tapahtuvan. Merkittävää osaa potentiaalisesta yleisöstä – sillä sitähän kyllä riittää, onhan tämä maailman suurin franchise – uuvutti ajatus katsoa jälleen uusi Star Wars. Niin ei pitäisi olla.

Ehkä tämä temppu palauttaa Star Warsin asemaan, joka sille sopii: jossa uusi tämän otsikon alla julkaistava elokuva ei ole yhtä arkipäiväinen asia kuin uusi Marvel-elokuva. Ehkä se myös osaltaan johtaa entistäkin harkitumpiin elokuviin – tekivät niitä sitten veteraanit tai kokeilijat. Jos tämä esimerkiksi todella tarkoittaa, että Disney-Lucasfilm on valmis jättämään vuoden 2020 kokonaan tyhjäksi Star Warsista, pitää muistaa, että äärimmäinen käänteinen vaihtoehto olisi minkä tahansa Star Warsin otsikon alla epätoivoisestikin tuotetun kyhäelmän julkaiseminen vain julkaisemisen vuoksi.

”Kärsivällisyys on jedin tärkeitä hyveitä, nuoret padawan-oppilaani.”

Ja mitä siis tulee projektien julkistamiseen, minä soisin oikein hyvin, että minulle kerrottaisiin seuraavasta Star Wars -elokuvasta vasta sitten, kun kaikki sen tekijät ovat todella varmoja, että käsissä on tarina, jonka he haluavat kertoa ja jonka kertojiksi juuri he ovat oikeita. Disney-aikaisista Star Wars -episodeista VII-IX ja tekeillä olleista Story-elokuvista vain yksi ainoa (The Last Jedi) pääsi valmiiksi asti sille alunperin julkistetun kirjoittajan ja ohjaajan käsissä. Vaikuttaa siltä, että ainakin standalone-ohjaajat on värvätty ja suunnilleen julkistettukin ennen kuin he ovat todella saaneet edes tutustua tekeillä oleviin tarinaluonnoksiin. En ole Hollywood-pomo, mutta en usko tämän olevan aivan paras tie ikimuistoisiin elokuvakokemuksiin.

Ja kun, vielä muistutan: tämähän ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö Star Wars -projekteja olisi tekeillä. Elokuvista ensi-iltapäivä on tällä hetkellä vain episodi IX:llä, mutta tekeillä on kaksi elokuvasarjaa, useita näyteltyjä ”tv”-sarjoja ja uusi pienen ruudun animaatiosarja. Tämänkin kaiken kanssa on vielä varaa kokea ähkyä, kuulkaas.

Eikä Ewan McGregor ole liian vanha viiden vuoden päästäkään, jos jonkin yksittäisen elokuvan aika sattuisi silloin jostain syystä olemaan.

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Tag Archives: solo-elokuva

Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 3: ”Netin syövereistä huudettiin megafoneilla, että katsokaa, tässäkin on tämmöistä tasa-arvojuttua”

Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 2: ”Näyttelijät olivat Los Angelesista ja Englannista, yksi oli Suomesta”

Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 1: ”Mulle oli selvää, että Chewbacca ei voi olla kovin primitiivinen”

Suomalaisten polvien lonksauttelua kaukaisessa galaksissa: Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja vie lukijansa ainutlaatuisen lähelle Star Wars -elokuvien tekemistä

Star Wars -elokuvissa pinnan takana on tausta (ja se on enemmän kuin vain tausta)

Kymmenen minuutin videoväläys siitä, mitä (myös) olisi voinut olla: Star Wars Underworld

Seuraavien seitsemän vuoden Star Wars -elokuvat: Tauon paikka

Solo toimii kotileffana kivasti, mutta ekstroissa asiat jäävät sanomatta

Välähdyksiä Solon tekemättömästä jatko-osasta (ja julkaisemattomasta ykkösosasta)

Story-elokuvat joutuivat hyllylle, ja oikeastaan hyvä niin