Yhdellä sanalla ilmaisten tiivistäisin kokemukseni Andorin kolmesta ensimmäisestä jaksosta näin: ”viimeinkin!”
Sillä en todellakaan tarkoittaisi sitä, että hihkuisin intoa siitä, että kauan odotettu sarja viimein alkoi. Ei, sen pisteen olemme ohittaneet jo ajat sitten (tai minä ainakin olen). Saatan kyllä ollakin näkymästäni innoissani, mutta kun kyse on kolmannesta näytellystä Star Wars -tuotantokaudesta alle vuoden sisään, tuhahtelen niille somen hehkuttajille, jotka kehtaavat käyttää enää sanoja ”at last” tuossa merkityksessä. Eihän näitä vanhan polven fani enää ehdi edes odottaa, kun ne jo valmistuvat!
Sen sijaan tarkoitan ”viimeinkin!”-ajatuksellani sarjan sisältöä. Tämä kirjoitus spoilaa sarjan kolmea ensimmäistä jaksoa, jotka julkaistiin Disney+:ssa tätä kirjoittaessani viime keskiviikkona.
Tähän mennessä kokemukseni näytellyistä Star Wars -sarjoista ovat noudattaneet kaavaa, jossa odotan jokaiselta paljon, mutta saan vähemmän kuin odotin. Eniten olen niistä pitänytObi-Wan Kenobista, mutta siitäkin oli pakko viimeistään kolmannen jakson jälkeen myöntää, että sekin sarja olisi lähtökohtiinsa nähden voinut olla vielä paljon parempikin. Jopa umpisurkea The Book of Boba Fett antoi minulle hyvän viban ennen esityksiään, mutta kun sarjan sitten näin, toivoin vain, etten olisi nähnytkään. (The Mandalorian asettuu minulle näiden väliin, loppulaadultaan kädenlämpöiseksi ja kiinnostavuudeltaan kovin vaihtelevaksi.)
Siksi en enää Andorin kohdalla uskaltanut toivoa niin paljon kuin olisi tehnyt mieli. Ja mieli kyllä teki, sillä niin mahtavia olivat Andorin trailerit ja niin lupaavalta sarja alkoi lähestyessään kuulostaa. Kun nyt luen, mitä kirjoitin elokuussa tässä blogissa, luen itseäni suurten odotusten vallassa, mutta omassa päässäni olin kyllä olevinani varautunut. On tässä ennenkin jo toivottu suuria, tiedättehän.
Kolmen ensimmäisen jaksonsa perusteella Andor ei noudata edellä todettua kaavaa. Eikä muitakaan kaavoja, ja siitä ilossani onkin pitkälti kyse.
Yhdellä sanalla siis: ”Viimeinkin!”
Viimeinkin tummasävyinen draama, joka tuntuu aikuisille kirjoitetulta.
Viimeinkin oikealta, elävien ihmisten yhteisöltä tuntuvaan rakennettuun lokaatioon sijoittuva tarina. Siis Star Wars -tarina, jonka kuvissa on jatkuvasti mukana enemmän kuin kolme ihmistä, ja toisaalta sarja, joka ei sijoitu lähes autioille planeetoille tai yksinäisiin tukikohtiin. (Varietyn jutussa mainitaan luku 200 näyttelijää.)
Myös elokuvallisen toteutuksen kannalta: viimeinkin oikeita lavasteita ja oikeita joukkokohtauksia. Tätä edeltäneiden Star Wars -sarjojen kuvauspaikkana on käytetty lähes pelkästään ledinäyttöjen kuplaa The Volumea, jonka fyysiset rajat vaikuttavat hyvin konkreettisesti siihen, voivatko sillä tekniikalla kuvatut tarinat koskaan tuntua oikeaan, elävien ihmisten yhteisöön sijoittuvilta.
Viimeinkin tarina duunareista. Tavallisista työtä tekevistä ja toisiaan rakastavista tai kyräilevistä ihmisistä, joista useimmilla ei ole aikomustakaan tempautua sarjan aikana galaktisen sankaruuden pyörteisiin.
Tai galaktisen pahuuden, sitä paitsi. Andorin kolmessa ensimmäisessä jaksossa ei ole ”pahista”, vaikka siinä toki on antagonisti: Kyle Sollerin näyttelemä Syril Karn on hahmo, joka tekee vain työtään, ja tekee sitä itse asiassa kunnioitettavasti. Karn ei ole paha imperiaali eikä edes (tai ainakaan pelkästään) kunnianhimoinen nuori pyrkyri, vaan ihminen, joka uskoo työnsä tarkoitukseen, ja yrittää löytää syyllisen kahden ihmisen väkivaltaiseen kuolemaan – vaikka sekä korruptoitunut esimies että murhattujen todennäköinen oma korruptoituneisuus antaisivat kaikki syyt sulkea tapahtuneelta silmät. Kirjoituksen viiimeinkin-teeman hengessä voisi sanoa, että viimeinkin näytellyt Star Wars -tarinat nostavat Imperiumin-Kapinaliiton -välisestä konfliktista esiin myös tällaisia ”keskelle” asettuvia harmaita hahmoja. Samalla ja Syril Karnin hahmon ympärillä Andor viimeinkin näyttää Imperiumin valtaa pahan banaaliuden tasolla: ilman valkoisia haarniskoja, ilman keskitysleiritason hirmuilua.
Vielä edellisestä aiheesta jatkaen: Viimeinkin kuolemaa, joka tuntuu tragedialta. Andorin tapahtumat käynnistää tosiaan kohtaus, jossa kertomuksemme päähenkilö Cassian Andor (Diego Luna) tappaa ensin vahinkolaukauksella yhden öykkärin ja sitten syntyneessä pakkotilanteessa valitsee pelastaa oman henkensä tappamalla harkitummin toisenkin, vaikka tämä anelee puolustuskyvyttömänä henkensä säästämistä. Siinä missä vaikka The Mandalorianissa satunnaisten vastaantulijoiden präiskyttely kuoliaaksi on usein pelkkä vitsi ja aina tunnelataukseltaan kuin olankohautuksella ohitettava videopelikohtaus, Andorin tuossa kohtauksessa elämän päättyminen on surullista ja surkeaa.
Viimeinkin seksiä. Useammassa kohtauksessa enemmän kuin vain vihjaten, melkein jopa ruudullakin. En välttämättä vaadi Star Warsiin gameofthronesmaista visuaalista paljasta pintaa, mutta on huojentavaa nähdä, että jokin kaukaiseen galaksiin sijoitettu audiovisuaalinen tarina sentään näyttää kuvin ja sanoo ääneen, mitä aikuisten välillä tuossakin galaksissa tapahtuu.
Kaiken kaikkiaan olen riemuissani Andorin varsin pitkälle viedyltä tuntuvasta realistisuudesta (kaukaisen galaksin kontekstissa, toki). Väittävät jopa, että Andorissa olisi kuultu Star Warsissa ensimmäisen kerran koskaan sana ”shit”. Itse voisin luetella vielä ainakin sen, että erittäin, erittäin pitkästä aikaa näimme matkustuskohtauksia, joissa matkat tuntuvat kestävän aikaa, ja vieläpä matkustamista kehnokuntoisilla joukkoliikennevälineillä. Tai että viimeinkin kuulimme kiinnostavaa in universe -musiikkia. Hitsi vie, ne rummutuksetkin todella kumisivat!
Mutta samalla Andor on viimeinkin myös tarina, jonka seuraavista käänteistä olen niin kiinnostunut, että ahmisin sarjan vaikka kerralla, jos voisin. Tällä tarkoitan nimenomaan draamallista kiinnostusta: tottahan olisin ahminut ne aiemmatkin, jos olisin voinut, ”koska ne ovat Star Wars -sarjoja”, mutta Andor herättää minussa selvästi niitä enemmän tunteita siitä, että haluan tietää, mitä kerrottavassa tarinassa tapahtuu seuraavaksi.
Kaiken yllä ja kaiken kaikkiaan: vaikuttaa siltä, että nyt meillä on viimeinkin Star Wars -sarja, joka tuntuu tyylitietoisena kokonaisuutena aivan omanlaiseltaan.
Andor sijoittuu ilmiselvästi ja uskottavasti Star Wars -universumiin, mutta siten kuin kamerat olisi käännetty kuvaamaan suuntaa, jota tähänastisissa elokuvissa ja sarjoissa ei ole nähty (ja hyvin harvoin muissa oheistarinoissakaan). Samalla tulee selväksi, että showrunner Tony Gilroy ja muut sarjan tekijät hyvin tietoisesti välttelevät noudattamasta Star Wars -elokuvien ja -sarjojen tuttua ja tunnistettavaa tyyliä. Verrokkeihinsa nähden Andor tuntuu enemmän ”sarjalta, joka sijoittuu Star Wars -universumiin” kuin käsitteellisesti ilmaistuna ”Star Wars -sarjalta”. Edellä jo mainitussa Varietyn artikkelissa Gilroy itse kuvailee käyttävänsä ”Star Wars -kaanonia isäntäorganismina” realistiselle draamalle oikeista ihmisistä.
Joku saattaa lukea edellä kirjoitetun siten, että Andor edustaisi tarkalleen juuri sellaista Star Warsia, jota minä haluan eniten nähdä. Sitä en kuitenkaan tarkoita sanoa, eikä se edes välttämättä edusta. Ainakaan en tarkoita sanoa, että minusta olisi jotenkin ”väärin”, että tähänastinen Star Wars on tyypillisesti käsitellyt jedien tai palkkionmetsästäjien kaltaisten toiminnallisten ja usein suorastaan ilmeisen sankarillisten hahmojen seikkailuja. Päinvastoin.
Tarkoitan nimenomaan sitä, että kun Star Wars -sarjoja (ja ehkä jossain vaiheessa taas elokuviakin) yhä enemmän tehdään, tärkein toiveeni on, että saisimme niitä mahdollisimman monenlaisia. The Mandalorianin ei tarvitse muuttua seuraavalla kaudellaan Andorin kaltaiseksi. Andorin ei tarvitse muuttua The Mandalorianiksi. The Acolyte ja Skeleton Crew toivottavasti eivät muistuta tyyliltään näistä kumpaakaan eivätkä toisiaankaan. Erilaisuus on rikkautta.
Sitäkään en tarkoita, että minulla ei olisi mitään kritisoitavaa Andorin kolmesta ensimmäisestä jaksosta. Voisin esimerkiksi piikitellä, että oli hyvin viisasta, että ne julkaistiin kerralla, koska kolmena erillisenä jaksona ne eivät olisi toimineet ollenkaan. Kolmen erillisrakenteisen jakson sijaan ne tuntuivat pikemminkin yhdeltä pitkältä pilotilta, ja nykyisinä suoratoiston sallimina vapaan jaksopituuden aikoina ne olisi aivan hyvin voitu julkaistakin yhteen leikattuna. Nähtäväksi jää, miten seuraavien jaksojen seuraaminen jakso-per-viikko -tahdilla toimii, vai onko nekin kirjoitettu julkaisuaikataulusta huolimatta pikemminkin bingetettäviksi. (Andor kuvattiin kolmen jakson blokeissa, mutta 12-jaksoinen ykköskausi ei jakaudu aivan standardikokoisiin paloihin, koska yhden näistä blokeista muodostavat jaksot 7, 11 ja 12.)
Suurin huoleni tulevaa ajatellen on, kantavatko Cassian Andor ja näyttelijä Diego Luna ihan oikeasti nimeään kantavaa sarjaa. Hahmo ja näyttelijä ilmentävät kyllä hyvin valokeiloja välttelevää sivullisuutta, joka tekee heistä oivan valinnan vakoojaksi, mutta olen epävarma siitä, löytyykö heistä sitä oveluutta, jota tuo toimenkuva niin ikään vaatii. Ensimmäiset kolme jaksoa jättävät myös avoimeksi, malttaako sarjan draama täysin keskittyä nimihahmoonsa, kun hänen ympärillään pyörii niin paljon kiinnostavaa. Lisäksi ensimmäiset jaksot paljastivat, että niin paljon kuin Andor-sarja muuten pyrkiikin välttelemään Star Wars -kliseitä, myös Cassianilla vaikuttaa olevan henkilökohtaisen konfliktinsa ytimessä kadonnut perheenjäsen.
Mutta varsinaisten kritiikkien aika onkin myöhemmin. On aivan liian aikaista sanoa, onko Andor kokonaisena teoksena erinomainen, mutta kolmen ensimmäisen jakson perusteella voi jo sanoa, että se ei ainakaan ole pettymys.
Seuraavasta Star Wars -sarjasta Andorista saatiin toinen traileri, ja se on vähintään yhtä ässä kuin ensimmäinen. Tässä se maanantaina julkaistu uusi (linkkaan aiemman alemmas):
Nämä ovat oikeasti ihan timanttia. Kiinnostuksen herättäviä tai sitä kasvattavia, uutta lupaavia mutta vanhasta ponnistavia. Sellaisia kuin trailerien tällaisessa franchisessa pitäisi olla – ja tietysti mielellään lopputulostenkin.
Ennen näitä trailereita en totisesti odottanut Cassian Andorin oman sarjan nousevan Star Wars -odotuslistoillani näin korkealle. Rogue Onessa on paljon hyvää, erityisesti paljon hyvää yritystä, mutta elokuvana se ei ole mikään mestariteos, pikemminkin kuin vaihtelevantasoisista aineksista koottu annos, jota ideoimassa oli liian monta keittiömestaria. Se ei jättänyt minulle erityistä halua kuulla sen hahmojen taustatarinoista lisää. Ajatus Cassianin omasta sarjasta tuntui siksi samantapaiselta kuin ajatus vaikkapa Hawkeyen omasta sarjasta Marvel Cinematic Universessa: kyllähän minä sellaisen voin katsoa, kyllähän minä sellaisen parissa voin viihtyä, mutta en minä sitä ehdoin tahdoin olisi tarvinnut, ja vielä vuosi sitten tuntui kummalliselta, että sellaista todellakin oltiin tekemässä.
Mutta vuoden sisällä näyteltyjen Star Wars -sarjojen käsite onkin alkanut tuntumaan arkisemmalta – ja nämä Andorin trailerit ovat muuttaneet mieleni aivan täysin siitä, mitä tältä näytellyltä sarjalta odotan.
Andorin ensi-iltapäivä on nyt 21. syyskuuta, jolloin Disney Plussassa julkaistaan kolme ensimmäistä jaksoa kerralla. Aloitusta on siirretty muutamilla viikoilla aiemmin ilmoitetusta elokuun lopusta, toisaalta kolmea ensimmäistä jaksoa ei käsittääkseni ollut aiemmin tarkoitus julkaista kerralla. Viivästys ei vaivaannuta ainakaan minua vähääkään: alan kai olla sen verran vanha, että kun Star Wars -sarjoja on tosiaan nyt saatu lyhyen ajan sisällä jo monta ja niitä on yhä vain lisää tulossa, en näitä enää ihan kuukausia etukäteen kalenteriin merkitse. Kaikkiaan Andorin ekalla kaudella on luvassa 12 jaksoa, mikä tekee tästä tuntuvasti sarjamaisemman kuin vaikkapa 6-jaksoinen Obi-Wan-minisarja – etenkin kun Andorista on luvassa toinenkin tuotantokausi.
Ja tähän väliin se aiemmin nähty traileri, jossa on komein Star Wars -trailerin äänimaisema vuosiin:
Syy aiempaan Andor-välinpitämättömyyteeni ei koskaan ollut näyttelijä Diego Lunassa tai edes Cassian Andorin hahmossa. Pidin ja pidän molemmista vähintään kohtuudessa määrin, vaikka erityisiin suosikkeihini tai kiinnostuksenkohteisiini eivät kuulu kumpikaan.
Diego Luna on sanonut sarjan vastaavan niihin kysymyksiin, joihin hän joutui itse vastaamaan itselleen valmistautuessaan Rogue Oneen ja miettiessään, miten Cassian Andorista oli kasvanut tuon elokuvan kylmä ja kulmikas erikoisagentti. Tällaisen kommentin voi vapaasti tulkita joko tyhjäksi puheeksi – totta kai Cassian-sarja kertoo, miten nuoremmasta Cassianista tuli vanhempi Cassian – tai lupaukseksi siitä, että Cassianin tarina tulee sarjan jälkeen muodostamaan meille katsojillekin uudella tavalla kokonaisuuden yhdessä sen grande finaleksi asemoituvan Rogue Onen kanssa. Konkreettisempi sarjan lähtöjuonen etukäteistiivistelmä oli Vanity Fairin viime kevään pitkässä SW-jutussa, jossa kerrottiin Andorin ensimmäisen kauden tarinan alkavan Cassianin kotimaailman tuhosta ja kertovan sen jälkeen hänen aikuistumisestaan ”kasvattimaailmassa”, joka joutuu Imperiumin rattaiden tiukkaan puristukseen. Trailereihin leikattujen repliikkien perusteella Cassian vaikuttaa sarjan alussa tekevän keikkaa varastamalla Imperiumilta – hyvä harjoittelupaikka supervakoojan hommiin.
En kuitenkaan kiistä lainkaan, että tärkeä syy koko ajan kasvavaan Andor-intooni on se, että ainakin trailerien perusteella tässä sarjassa on kyse paljon muustakin kuin Cassian Andorista. Etenkään tässä toisessa trailerissa Cassiania ei todellakaan ole leikattu korostuneesti keskushahmoksi. Myös sarjan tekijät kuvailevat haastatteluissa Andoria koko ajan ”valtavan isoksi” ja ”ensemble-sarjaksi”. Katsojana koen, että minulle itse asiassa markkinoidaan tässä Star Wars -sarjaa kapinaliiton varhaisvuosista. Mutta se, se taas todellakin kuuluu kiinnostuksenkohteisiini!
Sarjan tärkeisiin sivuhenkilöihin kuuluu Mon Mothma (Genevieve O’Reilly), aiemmin kokovalkoisista vaatteista ja rauhallisesta puheenparrestaan muistettava Kapinaliiton varsinainen johtaja, joka esiteltiin aikanaan jo Jedin paluussa. (Mon Mothman kuuluisin repliikki on muuten yksi parhaista esimerkeistä Star Warsin toismaailmaisuudesta: kuinka moni 1980- ja 1990-luvun katsoja saatiinkaan herkistymän sen vakavan viestin äärellä, että eräidenkin Imperiumin suunnitelmien kaappaaminen vaati monien bothalaisten hengen, vaikka katsojalla ei ollut hajuakaan, mitä tai keitä ovat moiset bothalaiset.)
Mon Mothma oli kohtalaisen merkittävä hahmo ennen Disney-aikaa julkaistuissa Legends-oheisromaaneissa, mutta virallisen kaanonin elokuvissa ja sarjoissa häntä on toistaiseksi nähty vain lyhyesti, ja Sithin kostostakin hänet ihmeellisesti aikanaan leikattiin pois. O’Reilly sanoi itsekin Entertainment Weeklylle hahmon näyttäytyneen tähän astisissa esiintymisissään ”kuin patsaana”, jonka sijaan nyt näemme siis viimein oikean naisen. Andorin aikaan Mon Mothma on Imperiumin senaattori, joka Bail Organan tavoin ja rinnalla pohtii keinoja keisari Palpatinen diktatuurin kaatamiseksi.
Mukana on myös Saw Gerrera, joka esiteltiin animaatiosarjoissa ja nähtiin näyttelijä Forest Whitakerin tulkitsemana Rogue Onessa. Siinä missä Mon Mothma (samoin kuin Leia Organa) ovat aina edustaneet Star Wars -tarinoissa oikeutettua taistelua pahaa vastaan, Gerrera on kirjoitettu militantin ja suorastaan terroristisen kapinan edustajaksi. Ja siinä missä perinteinen tulkinta Star Warsista on, että kapinalliset ovat hyviksiä ja siksi oletettavasti välttelevät kuolonuhreja, Gerrera on alleviivattu kapinalliseksi, joka tavoittelee voittoa tappamalla vastustajia.
Se on kiehtova, reaalimaailmaankin helposti peilautuva kapinaliiton sisäinen konflikti (jolla toki oli Legends-tarinoissa edeltäjänsä erinimisinä hahmoina, joihin en mene nyt). Rogue Onessa sitä jo sivuttiin, mutta siinä se jäi ohueksi, Whitakerin hahmon näyttäytyessä siinä suorastaan karnevalistisen kahjona. Andorin tapahtumien aikaan Gerreran ei pitäisi olla vielä tehnyt täyttä irtiottoa Mon Mothman johtamista kapinallisista, ja odotan innolla, kuinka Andorin jaksot ja minuutit antavat mahdollisuuden ottaa tästä aiheesta irti enemmän.
Lisäksi on muitakin. On Stellan Skarsgårdin näyttelemä uusi hahmo Luthen, joka niin ikään näyttää kuuluvan kapinan varhaisiin johtajiin ja vaikuttaa hieman salaperäiseltä, kenties jopa kaksoisagenttimaiselta hahmolta. Voin kuvitella hänet nähtävän vielä monissa tarinoissa. On Fiona Shawn näyttelemä Maarva, joka asuu avaruusalusten osista rakennetussa kodissa (mitä se sitten tarkoittaakaan). On suuri joukko muitakin hahmoja, galaktisen konfliktin molemmin puolin, joita emme vielä tunne, ja joissa ehkä kaikkein parasta onkin, että heistä moni tuntuu niin sanotuilta tavallisilta ihmisiltä. (Sen sijaan Alan Tudykin unohtumattomasti Rogue Onessa tulkitsema droidi K-2SO ei ole vielä ensimmäisellä kaudella mukana – aiemmassa käsisvaiheessa hänen piti olla, mutta nyt hän ei siis ole).
Juuri kirjaimellisesti tätä blogimerkintää kirjoittaessani Andorin tekijät olivat lavalla Television Critics Associationin tapahtumassa, ja siellä pääkäsikirjoittaja ja showrunner Tony Gilroy lausui juuri tästä terävästi: ”Above anything, this is a show about regular people. In this galaxy, so far we’ve seen the same people over and over again… There are billions of people, living their lives every day.”
Siis: Andor lupaa tosissaan näyttää paitsi Cassian Andorin kasvutarinan, myös sen, miltä Imperiumin sorto tuntuu ja miten toiveet paremmasta kasvavat kapinaksi. Se on samaan aikaan aivan Star Warsin ydintä, että myös harvemmin nähty näkökulma: yleensähän, sekä pääsaagassa että animaatiosarjoissa että siinä Rogue Onessakin, Star Warsissa on aina pohjimmiltaan kyse perheestä, kuten amerikkalaiset tapaavat sanoa jopa ylpeinä, vaikka muunkinlaisia tarinamuotteja olemassa olisi. Ehkäpä nyt sellainen tosiaan on käytössä.
Andorissa on myös kiinnostava ja, voisi kyllä suoraan sanoa, myös hyvin erikoinen rakenne. Tekeillä on sarja, jolla on alku ja loppu, ja jonka kertomiseen on luvattu kuluvan tasan kaksi tuotantokautta. Tarina alkaa viisi vuotta ennen Rogue Onea (joka tarkoittaa myös viittä vuotta ennen pääsaagan episodi IV:tä eli sen alkuperäistä aloituspiste-elokuvaa) ja päättyy juuri ennen Rogue Onea.
Se, mikä on erikoista, on että ensimmäinen tuotantokausi kattaa noin vuoden tuosta ajanjaksosta, ja se toinen tuotantokausi loput neljä vuotta. Showrunner Tony Gilroy kuvailiEmpire-lehdelle ensimmäisen kauden ohjaajien Toby Haynesin, Susanna Whiten ja Ben Caronin työskennelleen ensimmäisen kauden parissa ”kolmen jakson blokeissa” (Haynes ohjasi kaksi blokkia), ja että toisella kaudella vastaavat blokit koostuisivat kukin yhden vuoden tapahtumista.
Jos ensimmäinen kausi siis kehittelee 12 jakson verran juonia ja esittelee trailerienkin perusteella aimo kasan aivan uusiakin hahmoja, tulee toinen kausi – kronologisesti ajatellen – harppomaan niitä juonia hurjahkolla vauhdilla eteenpäin. Tämä tapahtuu siis päinvastoin kuin yleensä: paljon tavallisempaahan on, että sarjat käyttävät ensin paljonkin minuuttiaikaa verrattain pitkien ajanjaksojen kattamiseen, kun taas loppupuolella tapahtumat tiivistyvät siten, että samoissa jaksominuuteissa kuluu sarjan maailmassa huomattavasti lyhyempi aika.
Pessimistien on varmasti mahdollista nähdä näin erikoisessa rakenteessa pahoja enteitä. Tony Gilroy on kertonut, että sarjaa suunniteltiin aluksi jopa viiden tuotantokauden mittaiseksi, joten rakenteesta voisi vetää veikkauksen, että ensimmäisen kauden tuotannon aikana studio olisi käskenyt tekijät tiivistämään loput vuodet ja lopun tarinan yhteen ainoaan tuotantokauteen.
Yhtä hyvin erikoisen rakenteen voi kuitenkin tässä vaiheessa nähdä merkkinä siitä, että Tony Gilroy nimenomaan on kirjoittanut tarinan tällaiseksi ja tietää, mitä tekee. Jos sarjaa ei olisi jo hyvän aikaa ollut tarkoitus tehdä nimenomaan kahden tuotantokauden mittaisena ja tällä erikoisella vauhtia kiihdyttävällä rakenteellaan, ei kai sellaista tietoa olisi tässä vaiheessa kannattanut julkistaakaan: olisi kannattanut ensin katsoa, miten ensimmäinen kausi otetaan vastaan, ja päättää vasta sitten, lavennetaanko vai tiivistetäänkö.
Rehellisyyden nimissä tässä kohtaa voi tosin todeta, että Andor ei suinkaan ole säästynyt uuden ajan Star Wars -projekteille tyypillisiltä henkilövaihdoksilta (joiden takana voi olla tai voi olla olematta ns. taiteellisia ristiriitoja). Sarjan ensimmäinen pääkirjoittaja oli Jared Bush, toinenStephen Schiff (joka on nyt merkitty seiskajakson kirjoittajaksi) ja vasta kolmas Tony Gilroy, joka tosin tuli mukaan projektiin jo Schiffin aikana. Gilroyn piti myös alunperin vastata osan jaksoista ohjauksesta, mutta siltä pestiltä hän vetäytyi koronavirussyistä: Andoria kuvattiin Britanniassa pandemiarajoituksia väistellen, ja jenkki Gilroy pysytteli niissä oloissa kotimaassaan.
Gilroy on joka tapauksessa jännä hahmo vetämään Star Wars -projektia. Siinä missä useimmat kaukaisen galaksin projekteihin värvätyt tekijät hehkuttavat ikiaikaista faniuttaan, Gilroy sanoo suoraan, ettei ole erityisen kiinnostunut Star Warsista oman projektinsa ulkopuolella. Hän tekee nyt Andoria sen peruina, että hänet palkattiin aikanaan auttamaan Rogue Onen lisä- ja uudelleenkuvauksissa. Pahojen kielien mukaan Gilroy tuolloin käytännössä korvasi ohjaaja Gareth Edwardsin, ja kirjoitti, kuvasi ja ohjasi isoja osia leffasta uudelleen, siis pitkälle samaan tapaan kuin Ron Howard teki myöhemmin Solon kanssa, vaikka joviaali fanipoika Edwards saikin säilyttää ohjaajan tittelinsä, toisin kuin pari vuotta myöhemmin Solon ensimmäiset ohjaajat. Gilroy (s. 1956) tunnetaan Star Wars -hommiaan maanläheisemmistä trillereistä kuten Bourne-leffoista ja Michael Claytonista (2007), jonka hän myös ohjasi ja josta hän oli kaksinkertaisesti Oscar-ehdokkaana. Täytyy tosin myöntää, että en itse muista Michael Claytonista yhtään mitään.
Gilroy itse kuvaileeEmpiren haastattelussa Andorin tyylin tulevan ”samasta paikasta mistä muutkin hänen tarinansa” ja määrittelee sarjan olevan ”full-on drama”. On helppo kuvitella, että Gilroyta siis kiinnostavat Andorissa esimerkiksi kapinallisten salaliitot pahaa Imperiumia vastaan ja supervakooja Cassian Andorin vaaralliset tehtävät, eivätkä niinkään se seikka, että nämä tapahtuvat kuvitteellisilla avaruusplaneetoilla. Samoin on helppo veikata, että monet tai mahdollisesti kaikki muut Star Wars -hankkeet hän olisi suosiolla passannut (jos niitä olisi hänelle koskaan edes tarjottu). Mutta koska Gilroy onkin tekemässä vain tätä yhtä tarinaa, ei tätä tule millään tavalla laskea hänen vahingokseen.
Samassa Empiren haastattelussa näyttelijä Fiona Shaw kuvailee Gilroyn vision resonoivan ”trumpilaisen maailman” kanssa ja sanoo kansalaisoikeuksien tuntuvan katoavan meidän maailmassamme samaan tapaan kuin ne katoavat Imperiumin noustua valtaan kaukaisessa galaksissa. Shaw tarkoittanee tällä erityisesti Donald Trumpin äärioikealle kallistaman Yhdysvaltain korkeimman oikeuden viime aikaisia päätöksiä muun muassa naisten oikeudesta aborttiin. Kommentista saa rajun otsikon, ja kahtiajakautuneessa Yhdysvalloissa se on omiaan toimimaan bensana liekkeihin siitä, millaista politiikkaa Star Wars -tarinat edistävät. Tosiasiassa kuvaus ei ole mahdottoman raju poikkeama siitä, millaista politiikkaa Star Wars -tarinat ovat ennenkin edistäneet, sillä myös George Lucasin tiedetään haastatteluissa rinnastaneen 1970-luvulla Imperiumin ja pahan keisarin Richard Nixonin hallintotapaan ja 2000-luvun alussa George W. Bushiin. Mutta en kyllä ihmettelisi sitäkään, jos Gilroyn käsissä Star Wars olisikin pitkästä aikaa enemmän yhteiskuntapolitiikkaa kuin eskapismia.
Vielä on todettava yksi seikka: Andor näyttää ja kuulostaa jo trailereissaan aivan poikkeuksellisen hienolta. Maisemat ja äänimaisemat ovat sekä elokuvallisia että ”aidon oloisia”. Star Wars on toki aina parhaimmillaan vienyt katsojansa eletyn oloiseen ja todellisentuntuiseen kaukaiseen galaksiin, mutta viime vuosien Star Wars -teoksemme eli sarjat The Mandalorian, The Book of Boba Fett ja Obi-Wan Kenobi eivät valitettavasti ole sijoittuneet siellä kovin ikimuistoisiin miljöisiin.
Tässä tullaan merkittävään eroon Andorin ja noiden sarjojen välillä: nuo sarjat kuvattiin pääasiassa The Volumessa eli 360 asteen led-näyttöjen studiossa, johon kulloisetkin taustat aina heijastettiin. Tuo tekniikka oli ja on vaikuttavaa, ja sen ansiosta Mando ja kumppanit voidaan lähettää kustannustehokkaasti erilaisiin maisemiin jokaisessa jaksossaan. Eivätkä Ewan McGregor ja muut veteraanit varmasti vähään aikaan lakkaa ihmettelemästä, kuinka paljon paremmin näyttelijä voi eläytyä toisiin galakseihin nähdessään näkymät oikeasti ympärillään jo kuvaustilanteessa – siis verrattuna tulkintaan vihreiden seinien ja lattioiden keskellä. Muutenkin lie tuotannolle miellyttävää, että näyttelijät ja tekijät voivat tulla useimpina aamuina töihin samaan osoitteeseen, vaikka lavasteet vaihtuvatkin.
Mutta sitä Volume-tekniikka ei ainakaan nykymuodossaan pääse pakoon, että nuo maisemat ovat lopulta vain digitaalisesti muokattuja taustoja, jotka jäävät yhtä erillisiksi näyttelijöistä kuin greenscreen-ajan taustatkin jäivät. Etenkin The Book of Boba Fettissä ja Obi-Wan Kenobissa Volumen fyysiset rajat tuntuvat myös vaikuttaneen käsikirjoituksiin siten, että niiden kohtauksissa vain harvoin oli mukana kolmea useampaa hahmoa yhtä aikaa. Lucasfilmin kehittämiin Volume-kupuihin ei yksinkertaisesti mahdu isoja näyttelijäjoukkoja tarvittavan kuvausryhmän lisäksi.
Andoriaei ole kuvattu The Volumessa. Sen sijaan sitä on kuvattu uusien Star Wars -elokuvien tapaan Englannissa Pinewoodin studioilla ja lisäksi aivan hämmästyttävän monilla ”oikeilla” kuvauspaikoilla, tosin ilmeisesti kokonaan Ison-Britannian saarella. Trailereissa näkyviä hienoja vuorikuvia on kuvattu Skotlannissa, ainakin Pitlochryn kaupungin seudulla.
Oma tuntumani tästä jo trailerien perusteella on, että niin edistyksellinen kuin The Volume keksintönä onkin, ovat old school -keinot edelleen kullan arvoisia. Andor tuntuu ainakin trailereissaan omaan makuuni elokuvallisemmalta ja ”aidommalta” kuin The Mandalorian. Tästä saa ilman muuta olla eri mieltäkin, moni varmaan onkin, ja oleellista onkin, että kyseessä tuntuvat olevan monella tavoin erilaiset sarjat.
Se onkin itselleni ehkä kaikkein paras lupaus. Juuri nyt vaikuttaa siltä, että Andor lupaa olla tunnelmaltaan, tyyliltään ja jopa tarinaltaan jotain sellaista, mitä Star Warsissa ei ole ainakaan elokuvissa ja sarjoissa ennen nähty, eikä kovin usein edes niiden ulkopuolisessa tarinankerronnassa.
Viime viikonloppuna kolmen aikuisen ja yhden lapsen seurueemme matkusti Tampereelle, pukeutui parhaimpiinsa ja vieraili Tampere-talon Star Wars Unofficial Galaxies -kesänäyttelyssä.
Parhaimpiin pukeutumisella tarkoitan sitä, että kaivoimme Lontoon parin vuoden takaiseen Star Wars Celebrationiin rakentamamme asumme kaapista ja marssimme siis näyttelyyn sonnustautuneina Padme Amidalan kedon piknik -mekkoon, kenraali Huxin univormuun ja Reyn Ahch-To-seikkailun asuun. Lapsi (ei kuvassa) oli pukeutunut, öö, Cars 3 -t-paitaan, jonka hän oli pukenut Puuha-Pete-pitkähihaisen päälle.
Ihmisiä, jotka ulkoiluttavat naamiaisasujaan.
Teeman mukainen pukeutuminen sopi asiaan mainiosti myös siksi, että Unofficial Galaxies -näyttelyssä oli hyvin pitkälle kyse juuri puvuista. (Teeman mukaan pukeutuneet saivat näyttelyn ovella myös pienen karkkitervehdyksen, mutta siihen ei olisi tarvittu varsinaista cosplay-asua, asiaan kuuluva t-paita olisi riittänyt.)
Kirjoitan tässä auki ajatuksiani näyttelyn ääreltä. Unofficial Galaxies -näyttely on avoinna Tampere-talossa vain tämän heinäkuun ajan eli 1.-31.7.2022, mutta tämän blogikirjoituksen julkaisun hetkellä sinne siis ehtii vielä.
Epävirallista, salaperäistä, vähän hämmentävääkin!
Tampere-talon näyttely on nimeään myöten epävirallinen. Se ei ole Disney-Lucasfilmin virallisesti lisensoima, siellä ei soi oikea Star Wars -leffamusa, siellä ei näy oikeita Star Wars -logoja eikä suurin osa teoksistakaan ole ”oikeasti aitoja” (palaan tähän kohta). Pitempiaikaiset suomalaiset Star Wars -fanit muistanevat Tennispalatsissa vuonna 2001 esillä olleen The Art of Star Wars -näyttelyn, joka oli lisensoitu ja jossa esillä oli aivan ”oikeaa” tavaraa: Tampereen näyttely ei siis ole sen kanssa samaa sarjaa.
Unofficial Galaxies -näyttelyssä on jollain laskutavalla esillä noin 120 esinettä, mutta sen ydin on noin neljässäkymmenessä elokuvahahmojen pukukokonaisuudessa, joista osa on esillä kevyesti elokuvien kohtauksista vihjailevien taustojen äärellä, osa lähinnä mallinukkejen päälle puettuina. Lisäksi Tampereella on esillä muutamia tuttuja hahmoja patsaina, vähän rekvisiittaa ja pari vitriinillistä leluja eri vuosikymmeniltä.
Näyttelyn saatesanojen mukaan kyseessä on yksityiskokoelma, jonka omistaa ”yksi Iso-Britannian suurimmista Star Wars -keräilijöistä”. Näyttelyssä kerrotun mukaan keräilijä alkoi kerätä Star Wars -leluja lapsena vuonna 1980, jatkoi lelukokoelman täydentämistä aikuisena ja eteni elokuvalavasteisiin ja niiden kopioihin sitten, kun ”lelukokoelma oli valmis”.
Edelleen Tampere-talon viestinnästä kerrotaan, että Tampereella nähtävä näyttely on tätä ennen ollut esillä maailmalla vain kerran Liverpoolissa 2017-19. Siellä se tosiaan onkin ollut esillä, mutta jostain syystä se on nyt heti toisena esillä Suomen Tampereella, josta sen ”on määrä jatkaa maailmankiertueelle”.
Tämä kaikki on kovin salaperäistä, ja ainakin meidän seurueessamme kokonaisuus herättää kysymyksiä, joihin emme taida saada vastauksia. Koska suurinta osaa kokoelmasta ei tosiaan ole oikeasti käytetty Star Wars -leffojen kuvauksissa, päättelemme, että kokoelma ei kuulu miljardöörille. Eikä toisaalta tuotannoissa ihan oikeasti työskennelleelle.
Mutta millaisella ”tavallisella” keräilijällä olisi ollut harrastuneisuutta kerätä tällaista kokoelmaa, esimerkiksi kymmeniä pukuja, saagan kaikkien vuosikymmenten varrelta? Millaisessa kodissa tai varastossa niitä on ennen maailmankiertuetta säilytetty? Kuinka laaja on kokoelman alkuperäinen ydin eli lelukokoelma, josta Tampereella nähdään vain väläys, mikäli se todella on keräilijänsä mittapuulla ”valmis”? Miksi vuosikymmeniä kartutetun kokoelman maailmankiertue starttaa kaikista maailman paikoista juuri Tampereelta?
Sanonpahan vain, että eräät epäilykset jäisivät epäilemättä, jos keräilijä esittäytyisi edes nimellään. Mutta tietysti on viime kädessä niin, että sama se, kenen omistamia ja miten kerättyjä esillä olevat esineet ovat, kun niitä esineitä kuitenkin on tultu katsomaan. Katsotaanpa siis seuraavaksi!
Elokuvapukujen vai cosplay-pukujen näyttely?
Unofficial Galaxies -näyttelyn ”epäaitous” on siis paitsi lisensoimattomuutta, myös sitä, että esillä olevat puvut, valomiekat ja muut esineet eivät – aivan paria poikkeusta lukuun ottamatta – ole ”oikeita” screen used -elokuvaesineitä.
Aitouden käsitteestä kiinnostuneelle Tampereella oli tarjolla paljonkin ajatuksen aihetta, vaikka tällaiseen pohdiskeluun näyttelyn kepeät tekstiplakaatit eivät toki suoraan kannustaneetkaan. Mutta esimerkiksi sitä saattoi asuja katsoessaan pohtia, mikä (jos mikään) erotti näyttelyssä esillä olleet asut harrastajien valmistamista niin sanotuista cosplay-puvuista eli periaatteessa niistäkin vaatteista, jotka meillä itsellämme olivat päällämme – jotka siis olivat syntyneet omin käsin ompelukoneella tai kirpputorilta tarkoitukseen sopivia rytkyjä etsimällä.
Osa Tampere-talossa esillä olevista puvuista ja esineistä on niin sanottuja replikoita: mahdollisimman tarkkoja jäljennöksiä elokuvissa käytetyistä, osa jopa lisenssillä tehtyjä sellaisia. Vitriiinien valomiekoista saattoi bongatakin Master Replicas -firman trademark-merkintöjä, ja oletan, että esimerkiksi osa kypäristä on tällaisia kaupallisia tuotteita myös. Luonnollisen kokoisen ja näköisen Darth Maul -patsaan saa kyllä rahalla hankittua itselleen, jos sellaisen haluaa. Tällaiset esineet ovat siis periaatteessa kenen tahansa ostettavissa olevia, tai ainakin ne ovat olleet niiden tuote-erän valmistumisen aikaan kenen tahansa ostettavissa olleita, vaikkakin korkealaatuisia sellaisia.
Osa Tampere-talon hahmo- ja pukukokonaisuuksista näyttääkin tosiaan siltä, että ne voisivat olla oikeasti suoraan elokuvien puvustamoista. Toiset eivät näytä siltä. Esillä on esimerkiksi Kylo Ren, jonka asusta Unofficial Galaxies -kokoelmaan näyttää itse asiassa kuuluvan pelkkä kypärä, joka on tökätty mustaan kaapuun puetulle mallinukelle, joka vieläpä töröttää hassusti allapäin vinossa. Muutamat muutkin asuista tuntuvat rakennetun siten, että riittävän vakuuttavaa kypärää, kasvomaskia tai muuta tunnistettavaa asustetta on täydennetty asukokonaisuudeksi ”oikeansuuntaisilla” vaatteilla ja asusteilla, jotka tarkemmin katsoen eivät olekaan elokuvissa nähdyn kaltaisia. (Taas jos ajattelen omaa asuvalintaani: aikanaan kirpparilta löytämäni kenraali Hux -paitani oli polyesteriä ja ihan helvetin hirveä pitää tuntikaupalla päällä nahkatakin alla, mutta sopivan vyön kanssa ja First Orderin merkin hihaan ompelemalla se kyllä näytti minusta riittävän oikealta.)
Kun kahdesta esillä olevasta Darth Vaderista tällä vakuuttavammin asetellulla mallilla ovat kädet ja jalat kokonaan viitan peitossa, voi miettiä, mahtavatko paita ja housut itse asiassa ollakaan viitan alla oikeanlaiset.
Sekin on kuitenkin sanottava, että erityisesti originaalitrilogian asujen kohdalla niin sanottu totuus saattaisi olla toiveita karumpaa. En missään nimessä tarkoita käyttää cosplay-termiä vähätellen, vaikka oma asuni kepeä kirpparilähtöinen kokonaisuus olikin. Star Wars -cosplay on suosittu ja monelle vakava harrastus, ja esimerkiksi stormtrooper-pukujen harrastajat ovat jo kauan sitten vähintään saavuttaneet ja myös ohittaneet elokuvissa oikeasti käytettyjen pukujen valmistajien tason.
Eivät Imperiumin eri sotilastyyppien kypärien ja pukujen hengitysputket ja painikkeet olleet 1970-luvun leffakuvauksissa ”oikeita”: siis irrotettavia tai painettavia niin kuin ne oikeissa avaruushaarniskoissa olisivat. Sellaisia niistä ovat tehneet vasta harrastajat tai uusien elokuvien haarniskojen valmistajat. Viime vuosina Lucasfilm on itse asiassa värvännyt 501st Legion -ryhmän pukuharrastajia omissa asuissaan jopa avustajiksi oikeisiin tuotantoihinsa.
Myös edellä jo mainitut kaupallisesti tuotetut replika-kypärät ja -kasvonaamiot, jollaisia on esillä Tampere-talon kokoelmassakin, ovat paikoin elokuvissa oikeasti käytettyjä yksityiskohtaisempia. Olisi mielenkiintoista vertailla vierekkäin vaikkapa Tampere-talon Boba Fettiä, Imperiumin vastaiskussa käytettyä Boba Fett -pukua ja jonkun vakavamielisen Boba Fett -pukuharrastajan viimeisen päälle tuunattua deluxe-pukua. Vain yksi niistä olisi kiistatta ”oikea” Boba Fettin asu, mutta arvaan kyllä, että se ei olisi niistä läheltä katsoen uskottavimman näköinen oikeana avaruuspalkkionmetsästäjän pukuna.
Tampereen näyttelyn tasovaihtelua samassa kuvassa: Chewbacca (puku, lytyssä ja kummasti kenollaan), Leian Boussh-valeasu (kypärä ja pukukokonaisuus), C-3PO (patsas, ei metallia), Jabba (pahvia), Salacious Grumb (nukke), Boba Fett (kypärä ja pukukokonaisuus) ja syväjäädytetty Han Solo (muovia).
Aitoa tai ei, vaan mitä se on se ’aitous’?
Jotta en kuulostaisi tympeältä kriitikolta, sanon varmuudeksi, että suuri osa Tampere-talon näyttelyn puvuista näytti siis omaan silmääni oikeinkin hyvältä. Ja silloin kun puvut siltä näyttävät, onkin seuraava hyvä kysymys, mitä väliä sillä sitten on, etteivät ne ”oikeita” ole.
Tampere-talon näyttely ei missään nimessä eikä missään plakaatissa väitä pukuja aidoiksi, mutta voin kuvitella, että moni kävijä niitä sellaisiksi luulee – ja monille taas ei ole edes mitään merkitystä sillä tiedolla, että esillä olevien, pääsääntöisesti kuitenkin hienojen, asujen sisällä ei ole oikeasti ollut elokuvissa hahmoja esittäviä näyttelijöitä. Kysehän ei ole elokuva(puku)suunnittelun taiteen näyttelystä, vaan kevyestä kansainvälisestä viihdenäyttelystä, johon tullaan muistelemaan Star Wars -asujen kautta elokuvien tunnelmaa tai yksinkertaisesti vain bongaamaan lasten kanssa tuttuja hahmoja – jos kohta näyttelyn 25 euron pääsymaksu ei Museokorttiin jo tottuneelle kansakunnalle ihan kevyt hinta olekaan.
Vielä pukuja pitemmälle aitouden käsitteen merkitys hämärtyy näyttelyn kahden suurimman esineen kanssa.
Niistä toisen ilmoitetaan näyttelyssä olevan yli 100 000 euron arvoinen ja kokoelman arvokkain esine. Se on ”oikea”, siis oikeasti elokuvassa käytetty ”Anakin Skywalkerin työpöytä ja -tuoli” episodi I:stä. Kyseessä on täysin valkoinen pöytä-tuoli-yhdistelmä, joka pöyristettyine kulmineen vaikuttaa niin sliipatulta, että on itse asiassa vaikea uskoa sen oikeasti esiintyvän pölyisen Tatooinen orjien kortteliin sijoittuvassa kohtauksessa. Kun katsoin tarkkaan, sen sieltä löysin – mutta se ei näy siinä ehkä monien muistamassa kohtauksessa, jossa C-3PO esittäytyy, ja jossa tosiaan nähdään pikku-Anakinin (Jake LLoyd) työskentelytila, vaan se kirjaimellisesti vilahtaa hetken ruudulla Shmi Skywalkerin (Pernilla August) taustalla eräässä toisessa kuvassa. Katsokaapa tästä kuvavertailua:
Tampereen näyttelyn toinen suuri esine on Luken landspeeder eli X-34-kiituri originaalileffasta eli episodi IV:stä. Se on aidon kokoinen, hyvin aidon näköinen, plakaatin mukaan toimiva ja ajettava, ja Lontoon Elstree-studion alkuperäisten kiiturien kopio, vieläpä studiolle vakituisesti lavasteita rakentaneen Norank Engineering -firman valmistama. Kiinnostavaa on, että näyttelytekstit välttävät väittämästä, että Norank olisi valmistanut itse myös sen oikean elokuvissa käytetyn kiiturin, ja nettiselvittelyjen perusteella päädyn itsekin siihen, että näin ei ole (ks. esim. tämä Internet Archiveen päätynyt haastattelu virallisesta Star Wars -fanilehdestä). Tarkemmin tietämättä veikkaan, että Norankin valmistama kopio on tehty studioilla 1980-luvulla johonkin näyttely-tyyppiseen tarkoitukseen. Vertailua oikeaan episodi IV:ssä käytettyyn yksilöön (joka on yhä George Lucasin hallinnassa) voi tehdä alla olevista kuvista ja tällä nettisivulla.
Joka tapauksessa Tampereella nähtävä yksilö näyttää hyvältä, ”oikealta” ja sillä on oikeiden Star Wars -elokuvien tuotantoon kytkeytyvä tausta. Mutta koska sitä ei siis ole käytetty elokuvan kuvauksissa, se ei ole ”yhtä aito” eikä ”yhtä arvokas” kuin Ikean myymälään sopivalta näyttävä valkoinen pöytä-tuoli-yhdistelmä. Silti tiedän kyllä, kumman äärellä minä olin Tampereella vaikuttuneempi.
Kuitenkin kaukaisen galaksin taikaa
Vaikka Tampereen näyttelyn synnyttämät ajatukset johtivatkin tähän jopa kriittissävyiseen kirjoitukseen, tunnustan auliisti olleeni itse näyttelyssä paikan päällä aivan hymyssä suin. Enkä suinkaan siellä tarkkaillut otsa rypyssä jokaisen puvun aitouden astetta!
Sitä enemmän ajattelin sitä, kuinka paljon juuri nuo puvut edustavatkaan sitä, mitä itse asiassa Star Warsissa rakastan. Yllätyin iloisesti, että esillä ei ollutkaan lähinnä vain originaalitrilogiasta tuttuja hahmoja (kuten taisin odottaa), vaan kaukaisen galaksin taikaa koko 40 vuoden ajalta. Sitä, että jo neljänkymmenen vuoden ajan tähän kaukaiseen galaksiin on osattu kuvitella outoja olentoja ja keksittyjä kulttuureja, jotka ilmenevät (muun muassa) ikonisina vaatteina, kypärinä, naamioina, haarniskoina ja aseina.
Uudempia elokuvia unohtamatta: Solo-leffan Han Solo, ”vihaan hiekkaa” -kohtauksen Padme Amidala ja jatko-osatrilogian Finn.
Jatko-osatrilogiassa ja muissa uusissa elokuvissa (suuresti valitettavasti!) kierrätettiin paljon aiemmissa elokuvissa nähtyä kuvastoa ja esiteltiin vähemmän aivan uudenlaisia maailmoja. Siten niissä nähtiin vähemmän myös aivan uudenlaisia ikonisia pukuja kuin Lucasin elokuvissa, joissa niitä esiteltiin jokaisessa episodissa ylitsepursuavasti. Mutta ei uusiakaan elokuvia tarvitse art ja production designerien puolesta hävetä: kyllä niissäkin vähintään kuvien taustat pursuavat mielikuvituksekasta toiseutta.
Itse asiassa Star Wars -elokuvien puvut, lavasteet ja esineet kestäisivät kernaasti yleiskiinnostavan käsittelyn myös ”vakavassa” elokuva(puku)suunnittelun taiteen kontekstissa. Voisinpa vaikka sanoa rohkeasti niinkin, että Padme Amidalan vaatteet episodeissa I-III ovat paljon syvemmällä ja ajatuksia herättävämmällä tasolla ’taidetta’ kuin Padme Amidalan hahmon draaman kaari samoissa elokuvissa. Se olkoon tämän kirjoituksen hot take, jos jokin!
Valomiekkoja, hiekkaihmisiä, TIE-hävittäjiä, protokolladroideja, galaktisia iskusotilaita tai sithin mustia lordeja ei ollut olemassa ennen George Lucasin elokuvia, mutta ne onnistuttiin suunnittelemaan ja toteuttamaan siten, että niistä tuli myös elokuvistaan irrotettuna sekä rakastettua populaarikulttuuria että heijastumia kokonaisista kuvitteellisista kulttuureista. Rekvisiitassa ja puvuissa voi nähdä viisaita viittauksia Maa-planeetan nykyisiin ja aiempiiin kulttuureihin, mutta monet niistä ovat silti olleet lopputuloksina omillaan niin kiehtovia, että ovat johtaneet osaltaan uusiin tarinoihin kaukaisessa galaksissa. Paras esimerkki tästä on tietenkin se Boba Fett, joka aluksi oli todellakin vain tyylikäs asu vailla kummempaa taustaa. Vain hieman kärjistäen tuo yksi hieno asu on siis sittemmin johtanut The Mandalorianiin, melkeinpä omaan franchiseensa suuren franchisen sisällä ja tämän päivän Star Wars -tarinoista yhteen suosituimmista.
Ja vaikka Tampere-talon näyttely ei ole näiden asioiden esittelyyn maailman paras Star Wars -näyttely, ei näillä leveysasteilla liian usein nähdä Star Wars -näyttelyitä ylipäätään.
First Orderin upseerina löysin tutun logon. Se oli Tampereella vääränaikaisten imperiumilaisten taustakankaana.
Viime viikolla sain olla Ylen Kulttuuriykkösen vieraana pohtimassa, ovatko uudet Star Wars -sarjat enemmän fanien rahastusta vai universumin syventämistä. (Jakso on kuunneltavissa Areenassa). Suorana kysymyksenä esitettynä juuri tuohon jakson otsikon kysymykseen minun oli vaikea vastata suorassa lähetyksessä, sillä vastaus killuu ilmassa etenkin tässä vaiheessa, jossa tulossa on valtava määrä sarjoja, mutta joista toistaiseksi on nähty vasta pari ensimmäistä. Epäilemättä tulevat(kin) Disney+:n Star Wars -sarjat ovat joiltain osin tai joidenkin mielestä rahastusta ja toisilta osin tai toisten mielestä universumin syventämistä, ja toivon tietysti aidosti, että ne minusta tuntuvat enemmän tai useammin jälkimmäisiltä.
Oikeastaan olemme nähneet vasta kaksi ensimmäistä näyteltyä sarjaa, koska epäonnistunut The Book of Boba Fett oli vain välikausi epätasaiseen The Mandalorianiin. Tämän varsinaisen toisen eli eilen päättyneen Obi-Wan Kenobin kohdalla vastaukseni on selvä. Tyytyväisenä totean, että tämä sarja oli ehdottomasti enemmän universumin syventämistä kuin fanien rahastusta.
Tämä kirjoitus sisältää spoilereita koko kuusijaksoisesta Obi-Wan Kenobi -sarjasta.
Koska Star Wars on alati laajeneva tarinoiden kokoelma, jota ei kerrota aikajärjestyksessä, sen erityispiirteisiin kuuluu, että me yleisössä useinkin tiedämme, mitä kulloinkin kerrottavan kertomuksen jälkeen tapahtuu. Joillekin katsojille (tai lukijoille, jos puhutaan kirjallisista tai sarjakuvallisista oheistarinoista) tämä tosiasia vähentää kiinnostusta niihin tarinoihin, jotka kertovat niin sanotuista päähahmoista niin sanottujen päätarinoiden välissä. Jollainen siis episodien III ja IV puoliväliin ”lisätty” kertomus kuusiosainen Obi-Wan Kenobi -sarja ehdottomasti on.
Minä en ajattele näin, muun muassa siksi että (kuten totesin viimeksikin tästä sarjasta pari jaksoa sitten kirjoittaessani) minusta franchise-tarinoiden jännitteet itse asiassa harvoin jos koskaan liittyvät siihen, mahtaako sankari päästä pälkähästä päänsä säilyttäen. Tiesimme kyllä tätä sarjaa katsoessamme, että Obi-Wan ja Leia selviävät ja että Vader ei voita taistelua – mutta niin kyllä olisimme tienneet myös katsoessamme tarinaa, joka kertoisi vaikkapa Marvelin supersankareista.
Mutta se on rehellisyyden nimissä sanottava, että varsin harvoin päähahmoista kerrotut päätarinoiden väliset tarinat Star Warsissakaan ihan aidosti avaavat uusia näkökulmia itse päätarinoihin. Ajatellaan vaikkapa, millaisilla oheistarinoilla saagassa on täytetty episodien V ja VI välistä aikaa, jolloin Han Solo on syväjäädytettynä karboniittiin. En kutsuisi sen paremmin vanhan expanded universen Shadows of the Empire -multimediaprojektia (1996) kuin nykyisen kaanonin War of the Bounty Hunters -sarjakuva-crossover-tarinaa (2021) unohtumattomiksi Star Wars -hetkiksi. Harvassa ovat sellaiset kertomukset, jotka todella saavat näkemään saagan ytimessä olevat elokuvat uusin silmin, kuten The Clone Wars -sarjan pitkät kaaret tekevät prequeleille tai miten Lost Stars -romaani saa ymmärtämään kapinaliittoon kuulumattomien näkökulmaa galaktiseen sisällissotaan.
Obi-Wan Kenobi -sarja sen sijaan onnistui jossain, mitä todella harvoin tapahtuu: muutti sen, miten näen koko Obi-Wan Kenobin hahmon juonikaaren Star Wars -sarjassa. Ja tarkoitan nimenomaan, että sarja muutti tähänastista kuvaani entistä syvällisemmäksi ja siten ”paremmaksi”. Voisi myös sanoa, että psykologisesti uskottavammaksi.
Ennen tätä sarjaa olin nähnyt Obi-Wan Kenobin kehityksen Ewan McGregorilta näyttävästä prequelien sankarista Alec Guinnessin näköiseksi originaalileffojen vanhaksi opettajaksi ilmeisen yksinkertaistettuna. Olin lähinnä ajatellut, että taisteltuaan katkerasti Anakinin kanssa episodi III:n lopussa Obi-Wan vetäytyi Tatooinen autiomaahan Luke Skywalkerin näkymättömäksi suojelijaksi, ja jäi kärsivällisesti odottamaan aikaa, jolloin uusi toivo kasvaisi isoksi. Olin hyväksynyt teorian, jonka mukaan Obi-Wan ei ryhtynyt opettamaan Lukea taistelijaksi heti lapsena siksi, että juuri siten jedit oli prequelien mukaan ennen koulutettu, ja että Yoda ja Obi-Wan halusivat Luken kasvavan perheensä parissa uudenlaiseksi, entistä paremmaksi jediksi. Lisäksi olin tulkinnut George Lucasin epämääräiset vihjaukset Qui-Gon Jinnin Voima-haamusta siten, että Obi-Wan ja Yoda keskittyivät odotuksen vuosinaan oppimaan Qui-Gonin avulla uuden, puhtaamman ja seesteisemmän tavan ymmärtää Voima, josta originaalitrilogiassa nähty kyky sulautua Voimaan kuoleman hetkellä olisi luultavasti vain karkea jäävuoren huippu.
Mutta olin siis sellaisessa käsityksessä, että tämä oli nimenomaan Obi-Wanin ja Yodan master plan. Eristäydy, viisastu, kouluta kaksoset kun aika tulee.
Obi-Wan Kenobi -sarjan myötä käsitykseni osoittautui vääräksi. Enkä tunne tapahtumien tulleen retconnatuiksi, vaan nimenomaan syvennetyiksi.
Obi-Wan Kenobi -sarjan alussa Obi-Wan (McGregor) on täysin murtunut ja toivoton. Hän pitää itseään osasyyllisenä jedien tuhoon ja galaksin tilaan, koska ei onnistunut huomaamaan tai pysäyttämään sen paremmin Palpatinen juonia kuin Anakinin (Hayden Christensen) kääntymistä pimeälle puolelle. Mikä ehkä vielä pahempaa, hän uskoo tappaneensa parhaan ystävänsä, ainoana keinonaan tämän pysäyttämiseksi. Hän on lähes lopettanut Voiman käyttämisen pysyäkseen piilossa, mutta yrittää silloin tällöin ottaa yhteyttä edesmenneeseen mestariinsa Qui-Goniin, jonka tietää Yodan puheiden perusteella löytäneen tien jonkinlaiselle Voiman astraalitasolle. Qui-Gon ei kuitenkaan vastaa. Obi-Wanin ainoa elämänhalun lanka olisi opettaa Lukea tulevaa varten, mutta sitäkään hänen ei sallita tehdä: pojalle valittu kasvatti-isä Owen Lars pitää jedihommia tuhon tienä.
Hän ei ole Tatooinella noudattamassa master plania. Hän on epäonnistunut.
Obi-Wan Kenobi -sarjan lopussa Obi-Wan on löytänyt tiensä kohti sitä seesteistä, melkein kuin huolettomana suupielestään hymyilevää vanhan Benin hahmoa, jollaisena alkuperäinen Star Wars -hahmo hänet katsojille esitteli. Sarja onnistuu tässä, vaikka itsekin sitä vielä neljännen jakson kohdalla tässä blogissa epäilin. Ja vaikka Obi-Wan Kenobi ei ole audiovisuaalisena tv-elämyksenä mikään aivan virheetön kokonaisuus, niin juuri tämän nimihahmonsa kehityskaaren sarja kertoo itse asiassa aika ovelastikin siten, että vasta viimeinen jakso kunnolla paljastaa, mikä kaikki sarjan tapahtumissa onkaan Obi-Wanin mielenmuutokseen osallistunut.
Tärkein, mutta ei siis ainoa, osa Obi-Wanin elävöitystä ahdingosta autuuteen oli tietenkin kohtaaminen Darth Vaderin kanssa. Tämän sarjan myötä kaanonia on, että Obi-Wanille paljastui vasta tässä kohdassa – kymmenen vuotta episodi III:n jälkeen, yhdeksän vuotta ennen episodi IV:tä – että Darth Vader ei kuollutkaan Mustafarin kaksinkamppailussa, vaan on jatkanut galaksin terrorisoimista keisari Palpatinen palvelijana ja sithin mustana lordina. (Tämä Obi-Wanin tietämättömyys voi tuntua kummalliselta, tuntui minustakin hetken, mutta selittyy kyllä riittävän uskottavasti yhdistelmällä Tatooinen etäisyyttä galaksin ytimistä, Obi-Wanin omaa eristäytyneisyyttä Tatooinellakin ja pidättäytymistä Voiman käytöstä. Darth Vader ei myöskään nykyisessä kaanonissa ole varsinaisesti mikään kautta galaksin tunnettu julkkis.)
Kaksikon ensimmäinen jälleenkohtaaminen sarjan kolmannessa jaksossa oli brutaali. Vader ikään kuin leikitteli Obi-Wanilla, josta ei tuntunut olevan enää vastusta entiselle oppilaalleen. Obi-Wan puolestaan oli silmin nähden järkyttynyt siitä, mikä Vaderista oli tullut: enemmän tappokone kuin ihminen enää ollenkaan.
On hyvä huomata, että nykytiedon valossahan Obi-Wan ei siis ennen tätä kohtaamista edes tiennyt, miltä entinen Anakin Skywalker nykyään näyttäisi. Anakin hankki episodi III:ssa Darth Vaderin nimen ja tittelin jo ennen kuin joutui pukeutumaan mustaan haarniskaansa. Se, että hän sellaiseen joutuu elossa pysyäkseen sonnustautumaan, on nimenomaan Obi-Wanin syytä tai ansiota. (Tämä on sitten jo ihan toinen juttu, mutta toisaalla oheistarinoiden Star Wars -kaanonissa rypenyt yleisönosa saattaa muistaa myös vihjauksia ja/tai teorioita siitä, että tämä on nimenomaan syy siihen, miksi keisari Palpatine lähes kaikissa prequelien jälkeiseen aikaan sijoitetuissa kertomuksissa lähinnä vittuilee oppilaalleen ja ”ystävälleen” Vaderille, ja pyrkii aina tilaisuuden tullen korvaamaan tämän paremmalla oppilaalla: Voiman valitun Anakin Skywalkerin skill levelzit tipahtivat monta tasoa pysyvästi kypärän ja hengityslaitteiston myötä.)
Kaksikon kohtaaminen Obi-Wan Kenobi -sarjan viimeisessä jaksossa oli paitsi kolmannen jakson kohtausta cinemaattisempi, myös monin verroin koskettavampi. Itse asiassa mieleni tekee kutsua sitä Star Warsiksi parhaimmillaan. En tarkoita välttämättä absoluuttista top-ten -sijoitusta, vaan tuossa hetkessä yhdistyvien tunteiden virtojen ja toisaalta franchisen sisäisten viittauksien silkkaa määrää. Tässä yhdistyvät prequel-trilogian, originaalitrilogian ja kevyesti jopa jatko-osatrilogian tapahtumat ja teemat tavalla, joka tekee tästä franchisesta erityisen.
Ensin viuhuvat valomiekat ja lentävät kivet, vaikka ”Voiman käytössä ei ole kyse kivien nostamisesta” (vinkkaus The Last Jediin eli episodi VII:aan, jonka Luken kehityskaaren kanssa Obi-Wanin tämän sarjan kaarella on moniakin rinnakkaisyhteyksiä). Kun tilanne rauhoittuu, Obi-Wan tunnustaa Anakinille olevansa pahoillaan ja samalla pyytää anteeksi: englannin ”I’m sorry” tarkoittaa tässä molempia ja tulee sydämestä aivan kuin samat sanat Obi-Wanilta Padmelle Sithin kostossa eli episodi III:ssa.
Obi-Wan kuitenkin vain luulee puhuvansa Anakinille – tai ehkä oikeammin niin, että Darth Vader ei myönnä Anakinin viimeisten häivähdysten olevan myös paikalla jossain syvällä (Hayden Christensen sanoi näytelleensä kohtaukset Anakinia ajatellen). Taistelukumppanin särkynyt musta kypärä paljastaa yhden puolen alla olevan ihmisraadon kasvoista – eri puolen kuin sen, joka paljastui Darth Vaderin kohdatessa oppilaansa Ahsoka Tanon Rebelsissä – mutta vaikka äänisyntetisaattori heittelee Hayden Christensenin ja James Earl Jonesin äänten välillä, puhujan sanat ovat selvät: ei ole enää olemassa Anakinia. Jäljellä on vain Darth Vader, joka sanoo Obi-Wanin olevan väärässä luullessaan tappaneensa Anakinin. Ei, sen teki Anakin itse – ja kas, niin saavat uusia sävyjä episodi IV:n eli originaalileffan vanhan Benin sanat Lukelle, että Darth Vader tappoi Luken isän Anakin Skywalkerin. ”Totuus, eräästä näkökulmasta”, kuten Obi-Wan Jedin paluussa eli episodi VI:ssä asian muotoilee.
Mutta tässä hetkessä Obi-Wan Kenobi vastaa tuohon tietoon kyynelsilmin: ”Silloin ystäväni on todella kuollut”.
Repliikki on periaatteessa odotettu, ja parhaiden Star Wars -perinteiden mukaan sekin kiertää kehää toisiin saagan hetkiin, etenkin Lukeen episodi VI:ssa (”Then my father is truly dead”). Mutta tämä on se hetki, jota varten tämä sarja vähintään piti tehdä, ja joka todistaa, kuinka Ewan McGregor on yhtä lailla ainoa oikea Obi-Wan Kenobi kuin vaikkapa Harrison Ford on oikea Han Solo. McGregorin-eli-Obi-Wanin kasvoilta näkyy tuossa hetkessä koko se tunteiden kirjo, jota hän ei prequeleissa päässyt näin hyvin näyttämään. (Tosin mainita täytyy, että myös Hayden Christensen, jota niin ikään kahlehtivat prequeleissa George Lucasin ohjaus ja käsikirjoitus, on tässä kohtauksessa aivan erinomainen.)
Kyse ei ole vain siitä, että Obi-Wanin sydän särkyy uudestaan, vaikka varmasti siitäkin, mutta myös siitä, että tuo hetki itse asiassa on helpotus Obi-Wanille. Hänen ystävänsä on kyllä tosiaan poissa, mutta hän ei sittenkään ole siihen niin syyllinen kuin tätä ennen ajatteli olevansa. Anakin Skywalker ei suinkaan vain vahingossa hairahtunut pimeälle puolelle, eikä Obi-Wan ole ikään kuin ”joutunut” häntä tappamaan, vaan Anakin lipui sinne myös aivan itse – ja jäi sinne, ilman katumuksen häivää. Viitosjakson flashback-osuus auttaa osaltaan meitä ymmärtämään tai muistamaan, mistä on kyse: sekä opettajasta ja mestarista että kahdesta ystävästä, jotka kasvoivat erilleen tuhoisin seurauksin. ”Hyvästi, Darth”, Obi-Wan kuittaa kylmän neutraaleiksi loppusanoikseen – viittaus samalla originaalileffaan tämäkin.
(Pieni kritiikki pintatason juonikuvioita kohtaan #1: En pitänyt sarjassa valitusta ratkaisusta kirjoittaa Obi-Wan noin vain kävelemään pois Vaderin luota. Toki saagan kaanonin vuoksi molempien hahmojen tulikin poistua kohtaamisesta omille teilleen, mutta olisin suonut, että heille olisi rakennettu jonkinlainen luonteva erkaantuminen toisistaan ilman kummankaan selkeää voittoa, vaikkapa mallia miettien The Force Awakensia, jonka lopputaistelussa maahan halkeava rotko erottaa Reyn ja Kylon. Jos nimittäin Obi-Wan todella pitää sarjan lopussa Anakinia lopullisesti menetettynä ja tahtoo myöhemmin Luken kukistavan Vaderin taistelussa, eikö hänen olisi kannattanut vaikka oman sielunsakin uhalla lopettaa galaksin toiseksi pahimman jätkän elämä tuossa hetkessä, jossa hän sarjan perusteella olisi näyttänyt siihen pystyvän?)
Obi-Wanista ei silti tee sarjan lopussa alkua onnellisempaa pelkkä oman syyllisyyden väheneminen. Selväähän on, että aivan syytön Obi-Wan ei Anakinin lankeemukseen ole – aivan kuin hänelle on selvää, että hänen paras ystävänsä tosiaan on sarjan lopussa yhtä kuollut kuin hän uskoi hänen olleen sen alussakin, ja Obi-Wan siten on lopussa yhtä yksin kuin alussakin.
Toinen tärkeä palanen Obi-Wanin muutoksessa on Leia Organa, kymmenen vee (Vivien Lyra Blair). Pippurinen ja hyvin leiamainen tulkinta toisesta rakastamastamme hahmosta, jota emme osanneet tähän sarjaan etukäteen odottaa. Leian kerronnallinen rooli sarjassa oli valitettavasti jopa useampaan kertaan olla vähän tylsästi ”se joka pitää pelastaa pulasta”, mutta aina kun Leia kuvassa oli, hän tosiaan tuntui uskottavasti Leialta – jos kohta vähän nuoremmalta kuin 10-vuotiaalta. Viimeisen jakson kohtauksessa, jossa Obi-Wan kuvaili häntä imitoiden pukeutuneelle Leialle hänen vanhempiensa piirteitä, oli katsojalla saman jakson aikana jo toinen paikka pyyhkäistä silmäkulmasta kyyneliä.
Niin hyvä kuin Leia olikin, tavallaan hän toimi sarjassa myös sijais-Lukena. Obi-Wan ei voinut seikkailla Luken kanssa särkemättä kaanonia, koska episodi IV:n Luke tuntee aavikon erakon ”vanhan Benin” vain etäisesti. Sen sijaan kirjoittajat hoksasivat, että mikään ei estäisi Leiaa tuntemasta Obi-Wania paremminkin, koska episodi IV:ssä hahmot eivät kohtaa ja kukaan ei siis – ilmeisesti – ole koskaan tullut kirjoittaneeksi oheistarinaa, jossa Leia pohtisi suhdettaan Obi-Wan Kenobiin. Itse asiassa sarja tulee samalla jopa selittäneeksi entistä paremmin, miksi ihmeessä Leia ja Han olisivatkaan myöhemmin nimenneet oman poikansa Beniksi.
Obi-Wanin hahmon kehitystarinassa Leian osa on saada sarjan nimihahmo näkemään myös ja erityisesti Luke uusin silmin. Leialla kun on kaikki reilassa (no, paitsi silloin kun hän on inkvisiittorien tai heidän kätyriensä kidnappaamana). Hänellä on rakastavat vanhemmat ja hän on kasvamassa viisaaksi ja empaattiseksi ihmiseksi, vaikka hän ei tiedä sukujuuristaan eikä kukaan ole kärkkymässä tilaisuutta kouluttaa häntä jediksi. Sarjan lopussa Obi-Wan ymmärtää, että hänen on päästettävä irti myös Luken vahtimisesta (vaikka in universe hän saattaisi kyllä myös ajatella, että nyt kun Vader onkin elossa, Skywalker-sukunimeä kantaessaan ja Anakin Skywalkerin äidin kotitilalle ”piilotettuna” poika olisikin vähän enemmän vahtimisen tarpeessa kuin parempaan peiterooliin kätketty Leia…).
Joka tapauksessa Obi-Wanin loppupäätelmä, jonka 10-vuotias Leia hänelle tämän sarjan aikana opettaa, on tämä: kun Lukekin saa kasvaa omillaan, tulevaisuus pitää kyllä huolen itsestään. On turha tuntea syyllisyyttä siitä, että Obi-Wan ei ole koulumassa Lukesta kovaa vauhtia karskia soturia, sillä sotureita kasvattamalla ei tulla suureksi, kuten ei sotimallakaan. On luotettava Voimaan.
(Pieni kritiikki pintatason juonikuvioita kohtaan #2: Vaikka Leian ja Obi-Wanin keskinäinen tuttavuus ei tosiaan mielestäni riko kaanonia mitenkään, ja tämä sarja olisi huonommin kirjoitettuna helposti voinut rikkoa kaanonia paljonkin, niin kieltämättä Leian sanavalinnat originaalileffan alun ikonisessa avunpyynnössään asettuvat nyt kummalliseen valoon. ”Kenraali Obi-Wan Kenobi, te palvelitte kerran isääni kloonisodissa…” Todellako? Eikö että ”Ben, pelastit minut jo kerran, ja nyt tarvitsen apuasi toisen kerran”?)
Kolmas Obi-Wanin muutokseen keskeisesti osallistuva hahmo on yksi sarjan uusista hahmoista, sith-inkvisiittorien ”kolmas sisar” Reva (Moses Ingram). Tämä oli ehkä jopa finaalijakson yllättävin käänne, ainakin siihen nähden mitä Revasta sarjan alkupuolella odotin. Revan hahmoa ehdittiin fanireaktioissa aiempien jaksojen aikana sekä kritisoida että ylistää. Minusta hahmossa ei ollut sarjan alkupuolella erityistä aihetta kumpaankaan näistä ääripäistä, vaan Reva tuntui lähinnä sijaispahikselta, jonka rooli sarjassa olisi johdattaa Vader Obi-Wanin kärryille ja jonka ilmeinen kohtalo olisi kuolla sarjan edetessä.
Kahdessa viimeisessä jaksossa Reva osoittautui vivahteikkaammaksi hahmoksi kuin odotinkaan. Hänen paljastumisensa entiseksi jedilapseksi ei tullut minulle yllätyksenä, mutta se tuli, että hän itse asiassa pelasikin syvää kaksoisroolia, pyrkien kaikilla jedien tappamisillaan lopulta pääsemään niin lähelle Darth Vaderia, että voisi tappaa tämänkin. No, siinä Reva ei onnistunut, mutta mitä hän siis tavoitteli yrittäessään viimeisessä jaksossa vielä löytää sen lapsen, jota Obi-Wan Tatooinella suojeli? (Tieto suojeltavien lapsien olemassaolosta saati henkilöllisyydestä olisi toki ollut melkoinen valttikortti päästä takaisin Vaderin suosioon, jos Reva sitä olisi vielä viidennen jakson lopun jälkeen halunnut.)
Oma tulkintani on tämä. Reva halusi selvittää, onko suojeltava lapsi niin heikko, että tämä ansaitsisi vain kuolla (kuten hänen ensimmäinen, sithejä tukeva roolinsa sanoisi), vai päinvastoin niin vahva, että hänen täytyisi elää voidakseen mahdollisesti onnistua hänen toisen roolinsa mukaisessa tehtävässä eli kostossa myös sitheille.
Lopulta Reva ei kuitenkaan löytänyt Tatooinen kanjoneista kumpaakaan vastausta. Hän ei nähnyt Lukessa mitään erityistä, mutta ei silti voinut enää tätä tappaakaan. Omasta mielestään Reva oli epäonnistunut kostonsa kaikissa näkökulmissa. Obi-Wanin mielestä hän oli kunnioittanut vuosia sitten kaatuneita jedilapsia ja vapauttanut itsensä koston taakasta.
Ja tässä se. Se, että Reva luopuu pimeän puolen suunnastaan ei ole Obi-Wanille merkki siitä, että Vader voisi tehdä samoin – siihen Obi-Wan ei nähdäkseni usko – vaan siitä, että galaksi on täynnä toivoa. Jos sith-inkvisiittorien kolmas sisar voi tavoitella sith-inkvisiittorien suurvisiiriin kaatamista ja sitä paitsi kyetä luopumaan kostonhimostaan, on Obi-Wanille enemmän aihetta uskoa parempaan huomiseen kuin hän Tatooinen luolissa murjottaessaan ajattelikaan.
Toivo on ylipäätään Star Warsin kantavia peruskiviä. Nimenomaan siis ennemmin juuri ”toivo hyvän voiton mahdollisuudesta” kuin se varsinainen voitto. Kirjoitin tämän sarjan ensi-illan edellä, kuinka Obi-Wanin rooli sarjassa on olla ”toivon vartija” ja siten yksi tämän asenteen keskeisimmistä avatareista. Voisin myös tarkentaa, että yksi hienoimmista tätä saagan perusasennetta ilmentävistä hetkistä on nimenomaan originaalileffan Obi-Wan Kenobin ja Vaderin kohtaaminen: ”Jos isket minut alas, minusta tulee voimakkaampi kuin voit kuvitellakaan”, vanha Ben toteaa. Tämän sarjan lopussa Obi-Wan on viimein oikealla tiellä kohti tätä asennetta.
Epäilemättä Obi-Wanin toivon heräämiseen voidaan laskea mukaan myös muut sarjan kohtaamiset jedejä ja Voimalle herkkiä lapsia auttavat esikapinallissolujen kanssa, vaikkapa ”hyvän imperiaalin” Tala Durithin (Indira Varma) kohtalo. Viimeinen palanen tulkintaani siitä, miksi Obi-Wanin lakkasi huolehtimasta ja oppi rakastamaan Voimaa on siis tämä: hän ymmärsi, että hänen on turha kantaa yksin pelkkää tuskaa harteillaan, koska monet muut ovat jo tarttuneet toivoon ja toimeen.
(Pieni kritiikki pintatason juonikuvioita kohtaan #3: Jos oli jo älytöntä, että Vader ja suurinkvisiittori jättivät Revan henkitoreisiinsa edellisen jakson lopussa, niin viimeistään on aivan pöhköä, että valomiekalla seivästetty Reva selviää pienessä hetkessä jotenkin jo Tatooinelle ennen Obi-Wania, ja on vielä sisuskalut lävistettynä sen verran tolpillaan, että kykenee siellä Luken metsästykseen. Tässä kohtaa lasken kädet alas: kaikki valonnopeusmatkailun mahdollinen logiikka on Star Warsissa kadonnut jo vuosia ennen tätä sarjaa, ja nykyään on kai vain hyväksyttävä, että saagassa toimivalla hyperajolla pääsee aina yhtäkkiä ihan minne vain ennen. Tämänkin sarjan loppukohtauksissa Obi-Wan käväisee heippareissulla Alderaanissa, eikä jää edes kahville ennen kotiinpaluutaan.)
Tämä kaikki ynnäytyy siis siksi Obi-Wanin muutokseksi, joka sarjan edetessä vaivihkaa nähdään tapahtuvan. Lopuksi Obi-Wan ratsastaa auringonlaskuun (vai nousuun?), ja niinpä nyt hänelle puhuu viimein myös Qui-Gon Jinn (Liam Neeson). Puhuu muuten, hauskasti, liki samoilla sanoilla kuin arvoituksellinen vorloni Kosh iki-ihanassa Babylon5:ssa komentaja Sheridanille: ”We were never away. For the first time your mind is quiet enough to hear me.”
Tämä kaikki, siis tämä tässä blogikirjoituksessa kuvattu Obi-Wanin henkinen matka ja sen kertomisessa onnistuminen, oli itselleni tämän sarjan sydän ja sen olemassaolon oikeutuksen perusta. Näillä perusteilla sarja kirjautuu minulle saagan onnistumisten joukkoon. Näytellyistä sarjoista olen pitänyt siitä ehdottomasti eniten, mutta koska niitä tosiaan oikeastaan on nähty vasta kaksi, sen julistaminen yleisarvosanaltaan ”parhaaksi” on hyvin ennenaikaista – ja sen verran vikojakin Obi-Wan Kenobissa sarjana oli, että toivon, ettei tämä sellaiseksi pitkäksi aikaa jää.
Koska tämän sarjan juuret olivat elokuvaprojektissa, voisi tietysti jossitella, millainen Obi-Wan Kenobi olisi ollut elokuvana. Veikkaan kyllä, että vielä nyt nähtyä parempi, sillä tarinan keskivaiheen pahatkin haparoinnit tuntuvat pitkälle liittyvän sarjaformaatin rakenteeseen tai suoratoistosarjalle suotavaan budjettiin: esimerkiksi välillä kovin köykäisillä juonenkäänteillä telkkarijakson pituisiksi venytettyihin ”episodeihin” kullakin planeetalla tai liian monien perättäisten kohtausten tympeän yksinkertaiseen lavastamiseen The Volume -kuvauskuplan sisään. Sellainenkin olo tuli, että osa kohtauksista, etenkin dialogikohtauksista, olisi ehkä kuvattu vähän liian vähillä otoilla – tämä menee tietysti täysin spekulaation puolelle, mutta on hyvä muistaa, että Obi-Wania tehtiin koronaviruksen rajoitusten puitteissa.
Toisaalta ainakin itselleni jäi sen verran hyviä mieli- ja muistikuvia sarjan heikommistakin osista, että arvelen Obi-Wan Kenobin kestävän uudelleenkatsomista vallan hyvin. Esimerkiksi nelosjakso, pelastusoperaatio inkvisiittorien tukikohdassa, tuntui ylimääräisyydessään liki täytejaksolta ja oli köykäisissä käänteissään pikemminkin animaatiosarjojen tasoista kuin näyteltyjen teosten arvoista kerrontaa, mutta jopa siitä mieleen jäivät ainakin karmiva ”jedikokoelma” kompleksin kellarissa ja hieno kuva, jossa Obi-Wan väläyttää valomiekkaa pimeässä hallissa parit stormtrooperit halkaisten.
Ylipäätään minulle ei jää tästä sarjasta sellaista tunnetta, että ohjaaja Deborah Chown, kirjoittaja Joby Haroldin tai kuvaaja Chung-hoon Chungin olisi jollain tapaa pitänyt pystyä parempaan, vaan pikemminkin tunne, että he toteuttivat tasoltaan vaihtelevan minisarjan, joka parhaina hetkinään oli aivan erinomainen, ja heikoimpinaan harmillisen höpsö tai hapuileva. Se on aivan hyvin, vaikka vielä tätäkin ensiluokkaisemman sarjan olisin tietenkin voinut ottaa.
Jostain syystä lopuksi on sanottava lyhyesti jotain toisen kauden mahdollisuudesta. Jostain syystä, sillä Obi-Wan Kenobin piti aina olla yksi kertomus, eikä suinkaan jatkuvan sarjan avaus.
Jos luette tarkkaan netin viihdemedioiden ”ehkä sittenkin lisää kausia Obi-Wan Kenobia” -uutisia, huomaatte, että Chow ja Harold eivät ole muuttaneet mieltään. Molemmat toistavat haastatteluissa – vaikkapa tässä Entertainment Weeklyn haastiksessa – linjakkaasti, että tämä sarja oli suunniteltu yhdeksi kokonaiseksi tarinaksi, ja sillä hyvä.
Se, että toisesta kaudesta nyt edes puhutaan, tulee siis kahdesta suunnasta. Ensinnäkin viihdebisneksen ja viihdemedioiden ärsyttävästä pyrkimyksestä toistaa kaikkea menestynyttä yhä uusilla jatko-osilla, jatkokausilla, liitännäisosilla ja uusintaversioilla – jopa tällaisessa tapauksessa, jossa kukaan ei todellakaan voi sanoa, ettäkö uusia Star Wars -sarjoja ei joka tapauksessa olisi tulossa vaikka millä mitalla. Star Warsin taaimmainen päätuottaja Kathleen Kennedy on niin ikään sanonut toista kautta harkittavan, kuten hänen varmaankin kaikista bisnes-mahdollisuuksista vastaavana johtajana kuuluukin harkita, mutta äskettäin julkaistussa ET:n haastattelussa hänkin muotoilee asian samoin päin kuin ohjaaja Chow: tämä oli tarkoitettu yhdeksi tarinaksi, ja toinen kausi voitaisiin tehdä vain, jos sille olisi perusteltu tarina kerrottavaksi.
Toisaalta ja ehkä ennen kaikkea ajatus toisesta kaudesta kumpuaa siitä, että päätähti Ewan McGregor on sanonut haastatteluissa niin toistuvasti, että haluaisi tehdä näitä lisää.
Se on tietysti ihan ymmärrettävää. Obi-Wan Kenobi on Ewan McGregorin elämän tärkeitä rooleja, ja nyt kun hän on sen asian kanssa sinut, ja saanut selvästi prequeleita paremman kokemuksen hahmon näyttelemisestä, hän varmasti jatkaisi mielellään.
Ongelma vain on siinä, että sopivaa tarinaa ei ehkä ole. Ainakaan ei tunnu saagan kaanonin kannalta järkevältä kirjoittaa Obi-Wanille ja Vaderille enää lisää kohtaamisia tämän sarjan ja episodi IV:n väliin – ja, let’s face it, jos toinen kausi Obi-Wania tehtäisiin, kyllä suuri yleisö siihen Vaderia odottaisi. Itse asiassa tämän sarjan jälkeen se odottaisi siihen mukaan Leiaakin, ja mitä enemmän Obi-Wan Kenobi treffailisi näistä hahmoista kumpaakaan elokuvien välillä, sitä enemmän kantaisin taas suurta huolta kaanonin kestävyyden puolesta. Kaanonin kannalta olisi kyllä kerrottavissa vaderiton ja leiaton tarina Obi-Wanista seikkailemassa tässä sarjassa esitellyn jedien maanalaisen rautatien apuna ja opettelemassa Qui-Gonilta uudenlaista jediyttä, mutta juuri suuren yleisön rakentamista odotuksista johtuen se ei varmaankaan tuntuisi toimivalta ”kakkoskaudelta”.
Jos minulta siis kysyttäisiin, sanoisin tälle ajatukselle selvän ”ein”. Vähemmän on enemmän, ja toinen kausi Obi-Wan Kenobin tarinaa episodien III ja IV välissä olisi liikaa. Tatooinellakin ollaan oltu viime aikoina ihan tarpeeksi, ja seuraavat sarjat saisivat mielellään viedä meidät muualle.
Sen sijaan en sanoisi ”ei” sille, jos Ewan McGregorin näyttelemälle Obi-Wanille löytyisi luonteva pienempi rooli jonkin muun tarinan sisällä: syksymmällä alkavan Andorin kakkoskaudella, vaikkapa. Kuten tässäkin blogimerkinnässä on kai selväksi tullut, Obi-Wanin hahmo on Star Wars -kaanonissa tärkeä, itsellenikin läheinen, ja näyttelijä McGregor on hänen ainoa oikea tulkitsijansa.
Kirjoitan tätä nähtyäni Disney+-palvelun Obi-Wan Kenobi -sarjasta neljä jaksoa, kun niitä kaikkiaan on luvassa kuusi. Tämä olkoon se paikka, jossa sanon blogissa jotain välitilinpäätöksen omaista (sillä aiemmin en ole mitään ehtinyt).
Mitä siitä sitten ajattelen? Pidän.
Sellaista Star Wars -teosta ei varmaan enää tulekaan, josta kaikki fanit varauksetta pitäisivät. Karkea tuntumani on, että Obi-Wan Kenobi olisi ollut enemmistön mieleen, mutta missään nimessä kaikkien mieleen se ei ole ollut. Obi-Wan Kenobi on selvästi esimerkiksi hieman hitaampi kuin mikä olisi osan fanikunnasta makuun. On myös todella inhottavaa, että tämänkin sarjan kimppuun ovat käyneet Disney-vuosien ajan Star Wars -franchisea riesanneet rasistiset ja misogyyniset vihaamisen harrastajat, niin pitkälle että esimerkiksi Ewan McGregorkin kommentoi asiaa henkilökohtaisesti, mutta sen pitemmälle en siihen keskusteluun mene. Muunlaisilla perusteilla Obi-Wan-sarjasta saa tietenkin olla tykkäämättä.
Minä siis tykkään, mutta minunkaan mielestäni Obi-Wan Kenobi ei valitettavasti ole ihan niin vahva kuin uskalsin etukäteen toivoa. Siis sellainen, joka olisi selvästi ”parasta Star Warsia pitkään aikaan, ja katsoja saisi oman makunsa mukaan päättää, kuinka pitkään” (kuten kirjoitin ennakkopohdinnassani). Erittelen tuntemuksiani tässä kirjoituksessa tarkemmin, mutta lyhyesti voisi sanoa, että siinä missä erityisesti viime vuodenvaihteen The Book of Boba Fett oli pelkkää pintaa ilman vähäistäkään sisältöä, on Obi-Wanilla sydän paikallaan, mutta sillä on jonkin verran ongelmia pikemminkin pinnan puolella. Tällaisenakin sarja on joka tapauksessa ollut tähän astisista kolmesta näytellystä Star Wars -sarjasta eniten minun makuuni. Tämä kirjoitus spoilaa tähän mennessä esitettyjä neljää jaksoa, mutta ei kahta vielä esittämätöntä jaksoa.
Siitä asti kun Obi-Wan Kenobin soolotarinan epäiltiin tai tiedettiin tekeillä olevan, sen eräänlainen perusongelma, tai konsulttikielellä sanottuna haaste nyt siis ainakin, oli se, että hahmo on niin suosittu, saagalle keskeinen ja seikkailijana väkevä, että mikään ihan pienimuotoinen tarina ei hänelle riittäisi. Ongelman-tai-haasteen tästä teki se, että hahmon tunnettuun henkilöhistoriaan ei pitäisi olla mahdollista sijoittaa tähän ajankohtaan aivan galaktisen mittakaavan eeppistä seikkailua. Ennen tämän sarjan tuotantoa tietämämme saagan sisäinen totuushan oli, että Obi-Wan ei olisi parinkymmenen vuoden erakkoaikanaan edes poistunut Tatooinelta.
Obi-Wan Kenobi -sarjan ratkaisu – joka oli tiedossa huhusivuilla jo ennen sarjan esitystä, mutta tuli varmasti suurimmalle osalle katsojista yllätyksenä – oli lähettää Obi-Wan (Ewan McGregor) pelastamaan 10-vuotiasta Leia Organaa (Vivien Lyra Blair) pulasta. Leia on minusta kirjoitettu ehkä pikemminkin noin 8-vuotiaaksi, mutta muuten onnistuneesti sekä lapsihahmojen sarjassa että tuntuuko-se-Leialta -mittarilla. Tarinankerronnan kannalta se joka tapauksessa oli uskottava ja toimiva valinta, ja siitä siis kiitos tekijöille, joista mainittakoon nimeltä käsikirjoittajat Hossein Amini ja Joby Harold (sillä oletuksella siis, että Leia-juoni olisi ollut perusidealtaan mukana jo Aminin versiossa ennen kuin Harold palkattiin muun muassa lisäämään tarinaan Darth Vader).
Leian pelastaminen on tehtävä, jonka vuoksi voin uskoa Obi-Wanin jättävän päätehtävänsä Luken vartioijana. Jotkut ovat olleet tästä eri mieltä, mutta minusta se ei riko saagan kokonaiskuvaa mitenkään, sillä koska Leia ja Obi-Wan eivät kohtaa missään aiemmassa Star Wars -kertomuksessa, ei ole olemassa tilannetta, jossa hahmojen olisi kuulunut viitata tähän yhteisseikkailuunsa. Käsikirjoittaja Joby Harold, joka haastatteluissaan vaikuttaa aiheensa hyvin tuntevalta, sanoi The Hollywood Reporterille ajattelevansa Leialla olevan nyt vain entistä parempi syy lähettää myöhemmin ”You’re my only hope” -avunpyyntönsä juuri Obi-Wan Kenobille, ja muistuttaa myös Leian nimeävän myöhemmin jopa oman poikansa Beniksi (Star Wars ei olisi Star Wars, elleivät myöhemmät kertojat selittäisi parhain päin aiempien kertomusten vähemmänkin ajateltuja yksityiskohtia). Me katsojat taas saamme näin Obi-Wanin omassa sarjassaan pois aavikolta ”suureen maailmaan” ja itse asiassa oikeinkin kiinnostaviin Star Wars -maisemiin. Palaan niihin hieman myöhemmin.
Tästä huolimatta, ja jopa itsensä Darth Vaderin läsnäolosta huolimatta, Obi-Wan Kenobi -sarjan tarina on onnistuttu pitämään tietyssä mielessä pienimuotoisena – ja tarkoitan siis, että minun makuuni hyvällä tavalla.
Pienimuotoisuudella viittaan esimerkiksi siihen, että Leiaa ei (ensimmäisenä…) vangittu sith-inkvisiittorien tukikohtaan tai muualle galaksin syvimpään ytimeen, vaan melko kämäiseenkin kidnappaajien tyrmään, jonka käytävät muuten toivat mieleeni Oldboy-elokuvan vankihotellin, ja josta Leian pelastaminen ei tuntunut Obi-Wanille aivan henkeä uhkaavan vaarallisen vaikealta. Tai siihen, että sarjassa on maltettu antaa Obi-Wanille useita jaksoja aikaa kerätä voimia (pun intended) ennen tarttumista jedikykyihin tai valomiekkaan kymmenen vuoden tauon jälkeen.
Vaikka Leia tietysti on saagan keskeisimpiä hahmoja ja pulassa oleva lapsi joka tapauksessa Obi-Wanin avun arvoinen tehtävä, tulee sellainen olo, että tässä ei ole kyse kaiken pielessä olevan korjaamisesta. Pikemminkin siitä, että alussa kaikelta piilossa pysyttelevä ”vanha Ben” leikkaa lihaa (?!) Tatooinella työkseen ja katselee etäältä Luken kasvua, ja käy nyt suorittamassa tämän pakollisen pelastusoperaation kuten kunnon sankari tekee, mutta palaa sitten vähin äänin asemapaikalleen leikkaamaan lihaa (?!) ja katselemaan kasvua. Tosin ei varmaankaan ja toivottavastikaan aivan muuttumattomana miehenä (palaan tähänkin kohta).
Samalla sarjaan valittu tarina tulee tässä kuitenkin kiistatta tehneeksi myös juuri sen, joka oli koko ajan Obi-Wan -tarinan perusongelman ytimessä. Tarkoitan sitä, kuinka terävään valokeilaan galaksin etsityin jedi Obi-Wan Kenobi asettuu heti poistuessaan erakkoudestaan galaksin ihmisten ilmoille, Darth Vaderin inkvisiittorien metsästettäväksi ja jopa kasvotusten itsensä Vaderin kanssa. Tästä syntyy sarjaan esimerkiksi minulle toimiva jännite, jota osa sarjasta vähemmän diganneista ei tunnista.
On nimittäin tavallaan merkityksetöntä, onko Obi-Wanin oma seikkailu jatkuvaa taistelua vai ei, tai kuinka uhkaavia pahiksia hän matkallaan kohtaa, kun kuumottavaa on ylipäätään hänen poistumisensa piilostaan. Obi-Wanin koko selviytymisen idea tähän asti oli olla näyttäytymättä kenellekään, joten tässä sarjassa jännitetään, kuinka hän näyttäydyttyään selviää.
Se, että katsojana tiedän, että Obi-Wan tosiaan onnistuu palaamaan takaisin erakoksi Tatooinelle, ja että Luken ja Leiankin henkilöllisyydet pysyvät salattuina, ei ainakaan omalla kohdallani tässä tapauksessa lainkaan vähennä kuumotusta. Ehkä jopa päinvastoin. Asiahan on nimittäin niin, että jos tässä katsottaisiin minkä tahansa muun franchisen jonkin hahmon soolotarinaa, niin kyllähän me silloinkin tietäisimme, että hyvä kaiken pahan voittaa, kun Kolumbia-orkesteri soittaa.
Kun kyse on Star Warsista, jonka aivan keskeinen piirre on se, että katsoja useimmiten tietää kaikenlaista keskeistä myös kerrottavaa tarinaa seuraavista tapahtumista, jännitän Obi-Wanin selviytymisen lisäksi sitä, kuinka sarjan tekijät onnistuvat tasapainoilemaan sen kanssa, että Obi-Wan asetetaan näin toistuvasti lähelle epäonnistua elossapysymisensa ja Skywalker-kaksosten salaisuuden säilyttämisen kaksoistehtävässään, ja silti kaanonin hänen tässä onnistumisestaan tulisi pysyä ehjänä.
Tässä tasapainoilussa tietenkin aivan keskeinen tekijä on Darth Vader (Hayden Christensen).
Olin alunperin jopa vähän harmissani Vaderin mukaan ottamisesta, ja aivan ensituntumani oli ikävä tuntemus fan servicestä. Syy ensiharmistukseeni ei ollut niinkään se, että Vader on saagan ikonisista ja suosituista hahmoista ikonisin ja suosituin, vaan juuri se, kuinka massiivinen hahmo hän kaikilla tavoin on. Kun Darth Vader on paikalla, kaikki muu on aina toissijaista, ja pelkäsin, että näin ollen toissijaiseksi voisi päätyä myös Obi-Wan Kenobi, jonka omaa sarjaa kuitenkin odotin. Toinen ongelma on, että kun Darth Vader on paikalla, juuri kenenkään vastustajan ei oikeastaan pitäisi pystyä kävelemään paikalta pois – ongelma, jonka kanssa myös Rebels-animaatiosarja toisella tuotantokaudellaan painiskeli, ja jonka se viisaasti taisi sitten ratkaista jättämällä Vaderin sarjan seuraavilta kausilta kokonaan pois. Kolmantena voitaneen vielä mainita sekin, että vaikka episodi IV:n Obi-Wanin ja Vaderin repliikit eivät suoraan kieltäneet hahmojen välistä kohtaamista episodien välissä, on selvää, että tekijöiltä vaadittiin erityisesti juuri tässä kohtaa kaanonia kunnioittavaa taituruutta.
Sarjan neljännen jakson kohdalla vaikuttaa siltä, että tekijät ovat harkinneet Darth Vaderin mukaan tuomista riittävästi ja ymmärtäneet, että heidän tavoittelemansa tarinan kertomiseksi Vaderin ei tarvitse olla ruudulla esillä kymmeniä minuutteja. Kun hän paikalla on, hän onneksi on sitä kaikessa uhkaavuudessaan. Kolmannessa jaksossa tankkimaisesti edennyt ja sivullisia tieltään viskellyt Vader oli juuri se Vader, joka meidän tässä vaiheessa kuuluikin nähdä: ei mikään franchisen kiva kypärämaskotti, vaan pelottava, armoton ja epäinhimillinen pahis. ”What have you become”, kysyi Obi-Wan, ennen kuin Vader sytytti hänet tuleen kostoksi heidän edellisestä kohtaamisestaan.
Vader ei ole valloittanut Obi-Wanilta sarjaa itselleen. Oletan sarjan kulminoituvan näiden kahden toiseen kohtaamiseen ja kyllä, edelleen oletan meidän saavan vielä kunnollisen flashbackin tai unityyppisen kohtauksen nuoresta Anakinista – mutta jos sellaisia olisi ollut sarjassa todella monia, kertomuksen keskiö olisi helposti heilahtanut Obi-Wanista Vaderin/Anakinin suuntaan. Niin voimakas on Voiman valitun asema Star Wars -kertomusten keskushahmona, ja vaikka se kertomus suuri onkin, tämän kertomuksen piti kertoa meille Obi-Wan Kenobista.
Jotka odottivat prequelien miekkataistelujen hyppyjä ja pomppuja, eivät taida tuntea Darth Vaderia.
Tässä kohtaa on syytä todeta, että pidätän edelleen tuomiotani siitä, kuinka onnistunut kertomus Obi-Wan Kenobista tämä lopulta on.
Kirjoitin ennakkopohdinnassani, että Obi-Wanin rooli sarjan kokonaiskuvassa on olla ”toivon vartija”, ja että hänestä episodien III ja IV välissä kertovan sarjan tulisi minusta kertoa, kuinka episodi III:n lopun pettynyt ja murtunut Obi-Wan kasvaa kohti episodi IV:n (tai Rebelsin lyhyen näyttäytymisensä) parempaan huomiseen rauhallisesti uskovaa opettajaa. Minusta loogista olisi, että kun kertomus Obi-Wanista juuri tässä aikaikkunassa meille kerrotaan, juuri tämä muutos hänessä meille sarjan myötä kerrottaisiin. Vielä en ole aivan varma, ovatko sarjan tekijät olleet tästä kanssani samaa mieltä.
Se tuli kyllä selväksi, että sarjan alussa Obi-Wan oli todella murtunut mies. Surullinen ja lähes luovuttanut – vaikka sentään yhä Luken ja Leian tärkeyteen uskova. Iloton erakko, joka huutaa kysymyksiä opettajalleen Qui-Gonille, joka ei vastaa (siinä ihan konkreettinenkin palanen Obi-Wanin muutosta episodien III ja IV välillä, josta oletin tämän sarjan sanovan jotain).
Obi-Wan Kenobi -sarja on ehdottomasti ollut parempi päähenkilönsä ympärillä tapahtuvissa henkilökohtauksissa kuin toiminnallisissa hetkissään, mutta siltikin huomaan toivovani, että saisin nähdä vielä enemmän Obi-Wanin päänsisäistä myllerrystä. Olemme nyt edenneet kahden jakson verran siitä hetkestä, jossa Obi-Wan sai vasta kuulla, ettei sittenkään tappanut ystäväänsä ja veljeään Anakinia Mustafarin kaksintaistelussa, vaan tämä onkin vajonnut yhä syvemmälle pimeälle puolelle Darth Vaderin hahmossa. Mutta vaikka hahmot ovat jo kohdanneetkin, ei sarja valitettavasti ole täyttänyt kaikkea draamallista potentiaalia tästä paljastuksesta. Johtaako tämä tieto ja oletettava toinen kohtaaminen Vaderin kanssa Obi-Wanin toiveikkuuden palaamiseen, jää vielä nähtäväksi.
Mainitsin jo, että sarja on parhaimmillaan ja cinemaattisillaan Ewan McGregorin ympärillä ja hetkinä, joissa ei ole kyse toiminnasta. Paikoin Obi-Wan Kenobissa valitettavasti näkyy edellisistäkin Star Wars -sarjoista tuttu ”tv-mäisyys” tavalla, minkä ei näillä budjeteilla tai näyttelijöillä tarvitsisi näkyä, ja etenkään ei tarvitsisi, kun muistetaan, että juuri tämän projektin juuret itse asiassa olivat teatterileffa-hankkeessa.
Se kai sarjamuotoiseen kertomukseen sopii, että kukin jaksoista kertoo jämptisti aina yhteen lokaatioon eli näissä oloissa yhdelle planeetalle sijoittuvan palasen kokonaiskertomuksesta. Mutta ei niiden palasten kai olisi välttämätöntä sisältää toistuvasti käänteitä, joissa sankarit joko pääsevät pakoon tai joutuvat pulaan helpon oloisesti eli lähinnä siksi, että juoneen tarvitaan seuraavaksi vuoroin joko pako tai uusi pelastusoperaatio. Tällaiset kaavat ovat jo niin tuttuja vaikkapa Star Wars -animaatiosarjoista, ettei niitä näyteltyihin enää tarvittaisi.
Eikä sarjakerronnan ainakaan välttämättä tarvitsisi tarkoittaa tv-tasoisia lavasteita, kohtauksia tai nopeasti kuvatuilta vaikuttavia dialogikohtauksia selvästi vain lyhyeksi hetkeksi kuvauksiin kärrättyjen vaihtuvien vierailijanäyttelijöiden kanssa. Obi-Wan Kenobissa on ehdottomasti ollut minusta paljon hienoja hetkiä, ja siis myös hienoja kokonaisia kohtauksia ja vaikkapa toimivia dialogikohtauksia. Ohjaaja Deborah Chow (mm. The Mandalorian) on ammattilainen ja kuvaaja Chung-hoon Chung (mm. Handmaiden ja mainittu Oldboy) alansa ihan oikeita mestareita, ja parhaina hetkinään sarja tuntuu jopa virkistävän ei-amerikkalaiselta. Mutta selväksi on tullut, että ei tämä Disney-Lucasfilmille elokuvaa ole. Vain tv-ruudun ja suoratoistopalvelun kuukausimaksun kokoista tarinankerrontaa.
Tämä oli upea kuva!
Osaltaan edelliseen kritiikkiini liittyy, että Star Wars -tuotannoissa nykyisin hyödynnettävän The Volume -tekniikan rajat valitettavasti näkyvät katsomoon asti. Volumeksi kutsutussa led-näytöillä kuorrutetussa kuplassa eli ikään kuin ”elävän taustaprojektion sisällä” kuvaaminen on varmasti näyttelijöille ja ohjaajille mieluisampaa kuin Ewan McGregorille prequel-ajoilta tuttu bluescreenin edessä elehtiminen. Siitä vaikuttaa kuitenkin usein seuraavan kohtauksia, joissa näyttelijöitä ja yksittäisiä esinelavasteita ympäröivät autiot ja merkityksettömät tilat, kuten vaikkapa suuressa osassa kolmosjaksoa Obi-Wanin ja Leian etsiskellessä tietään eteenpäin. Jopa Obi-Wanin ja Vaderin kohtaaminen oli sijoitettu ihmeellisen mitättömiin kulisseihin, vaikka hahmojen välillä energiaa olikin: kuvauspaikka näytti kuin studion takapihalta, vaikka se siis varmaankin oli sisällä Volumessa, ja taustalla olisi siis voinut olla periaatteessa mitä tahansa.
Vaikuttaa siltä, että vaikka Volume-tekniikalla saadaan kyllä kuljetettua Din Djarin, Boba Fett tai Obi-Wan uskottavasti toisille planeetoille verrattain edullisesti, kopissa kuvaamisen jähmeys alkaa pitemmän päälle tuntua tarinoissa. Ero siihen, mitä on mahdollista tehdä niin sanotuissa oikeissa lokaatioissa tai lavasteissa ja tarvittaessa oikeilla ihmisjoukoilla – kuten ykkösjaksossa inkvisiittorien kuulustellessa tatooinelaisia – on suuri. (Ilahduttavaa siksi, että seuraava SW-sarja Andor on ilmeisesti kuvattu päinvastoin suurimmaksi osaksi perinteisissä lavasteissa.)
Vielä erikseen tekee mieleni kritisoida avaruusolento-hahmojen vähyyttä (joka sekin on kritiikki, jonka voisi kohdistaa kaikkiin tähän astisiin näyteltyihin SW-sarjoihin). Kyllä niitä pitäisi sisäisen logiikan nimissä näyttää Star Wars -tarinoissa useammin kuin noin kerran per jakso, ja näillä budjeteilla sen pitäisi ymmärrykseni mukaan olla aivan mahdollistakin. Tai: kun niitä näytetään säästeliäästi, niiden meikit ja prostetetiikat saisivat olla saagan yleisellä vaatimustasolla, eivätkä sellaisia ”vähän sinnepäin” -versioita kuin suurinkvisiittori tässä sarjassa oli. Alla kuvat pau’an-rodun edustajasta rodun ensiesittelyssä episodi III:ssa vuonna 2005, rotuun kuuluvasta suurinkvisiittorista Rebels-animaatiosarjassa vuonna 2015 ja Rupert Friendistä samassa roolissa tässä sarjassa (kehnon maskin alla näyttelijä teki minusta hyvää työtä.)
Jos ohitan kerronnan tekniset kankeudet, olen ollut pääosin oikeinkin innoissani siitä, mihin Obi-Wan-sarja on hahmonsa kuljettanut. Minähän tosiaankin ihastelen Star Warsissa aina aivan erityisesti lokaatioita, avaruusaluksia, kuviteltuja kulttuureja, viittauksia galaksin kulloiseenkin henkiseen tilaan ja muita tämmöisiä niin sanottuja taustoja, ja erityisesti silloin kun tarinat jättävät toivomisen varaa, oikein keskityn ihastelemaan niitä. Tällä kertaa tarjolla on ollut oikein hyviä sellaisia. Hong Kongia ja Blade Runneria muistuttanut Daiyu-planeetta olisi sopinut The Clone Wars -sarjaan ja sopi siten oikein hyvin Obi-Wan-tarinaan. Sekä Daiyulla että Tatooinella nähdyt kohtaukset paikkasivat osaltaan Disneyn näyteltyjen SW-tarinoiden tähänastista ammottavaa asutuskeskusten aukkoa – puhumattakaan sitten Alderaanista, jonka ensinäkeminen aiheutti minussa sarjan ensimmäisen äänekkään riemun hihkaisun kotisohvalla.
Sarjaan ehkä hieman yllättäenkin ilmestynyt Imperiumia pakenevien jedien ”tähtienvälinen maanalainen rautatie” on oikeinkin kiinnostava konsepti, johon varmasti törmätään vielä monissa tulevissakin tarinoissa. Siihen kytkeytyvä Indira Varman näyttelemä kaksoisagentti Tala Durith on sarjan heittämällä kiinnostavin uusi hahmo: Imperiumin upseeri, mutta hyvä ihminen, joka taistelee pahuutta vastaan eri tavalla kuin mitä olemme tottuneet näkemään.
Ja kun kolmannessa jaksossa mainittiin Quinlan, oli kotisohvallamme aika sarjan toisen äänekkään riemun hihkaisuni: siis Quinlan Vos, prequeleissa kirjaimellisesti vilahtanut, mutta aikansa oheistarinoissa hyvinkin käytetty rastatukkainen jedihahmo, jonka George Lucas itse säästi kuolemalta episodi III:ssa ilmeisenä aikomuksenaan käyttää hahmoa vielä myöhemmin, mutta joka tähän päivään mennessä ei vielä ole elävänä astellut episodi III:n jälkeisiin tarinoihin. (Making Star Warsin mukaan olemme itse asiassa saattaneet nähdä Obi-Wanissa jopa nyky-kaanonin Corran Hornin, vielä syvemmälle Legends-tarinoihin jääneen vanhan fanisuosikkihahmon, sillä kakkosjaksossa äitinsä kanssa paennut poika oli kreditoitu tämän kaimaksi.)
Aivan erityisesti on mainittava sarjassa kaiken aikaa leijuva ”dark times” -tunnelma, jota minusta kyllä todellakin on, vaikka etukäteen sellainenkin väite kuultiin, että ensimmäinen versio Obi-Wan-sarjakäsiksistä olisi hylätty liian synkkänä. Tässähän eletään Star Wars -galaksissa aikaa, jona kapinaliittoa ei käytännössä vielä ole olemassa lainkaan, ja Bail Organan kaltaiset hahmot pyrkivät vielä tekemään hyvää Imperiumiksi muuttuneen Tasavallan sisällä, mutta Imperiumi surffaa jo tosiasiassa fasismin hard core -tasoilla. Ilmiantakaa kaikki hallintoa vastustavat, inkvisiittorit propagoivat, mutta silti moni galaksissa tuumaa, että tämähän on hyvä, järjestys se olla pitää. Juuri tänä keväänä en voi olla vetämättä ainakin pieniä viittaussuhdemerkkejä Obi-Wanin ja Leian kyytiinsä ottavan joviaalin autokuskin ajokkiinsa ripustaman Imperiumi-lipun ja Venäjällä maan aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainaan tukemaan ilmestyneen Z-kirjainkultin välille.
Inkvisiittoreista sen sijaan ei tunnuta saavan irti niin paljon kuin olisi ehkä ollut mahdollista. Heidän tukikohtaansakin kuulemma tunkeuduttiin lähes samaan tapaan jo aiemmin Jedi: Fallen Order -pelissä. Heidän osaltaan paljon jää sen varaan, mitä kahdessa viimeisessä osassa vielä ehditään käsittelemään. Kolmas sisar Reva (Moses Ingram) vaikuttaa kantavan sisällään arvoitusta, käyttäytymällä toistuvasti uppiniskaisesti ja tuntemalla Darth Vaderin paremmin kuin muut inkvisiittorit, mutta nähtäväksi jää, vaivautuuko sarja kertomaan meille tämän uuden hahmon taustalta seikkoja, jotka häntä selittäisivät. Myös suurinkvisiittorin näennäis-kuolemaa olisi syytä vielä käsitellä, hahmo kun on ilmeisen elossa myöhemmin tapahtuvassa Rebels-sarjassa.
Mutta kun jäljellä on enää kaksi jaksoa, kaikkea toivomaani ei varmaankaan ennätetä täyttää. Jos siis tärkeyslistaa laitetetaan, kaikkein tärkeintä on edelleen nimihahmo Obi-Wan Kenobi ja hänen muutoksensa. Sitä tästä sarjasta tultiin hakemaan, sitä tulkitsemassa Ewan McGregor on yhtä jämptisti ainoa oikea mies paikallaan kuin vaikka Harrison Ford Han Solona konsanaan, ja sen saamisen tai saamattomuuden perässä tämä tarina kaatuu.
Kuten tiedämme, liian ohuiksi jääneisiin sivuhahmoihin voidaan Star Warsissa aina palata uusissa tarinoissa myöhemmin.
Ilmausta ”kauan odotettu” käytetään nykyisessä populaarikulttuurissa ärsyttävän kepeästi verrattuna aikaan, jolloin jokaista jatko-osaa odotettiin vuosia ja niiden välissä ei todellakaan nähty samaan sarjaan liittyviä toisia elokuvia. Mutta kun Obi-Wan Kenobi -sarja ensi perjantaina 27.5. alkaa, sitä tosiaankin voi kutsua kauan odotetuksi hetkeksi. Voi esimerkiksi sanoa, että vasta silloin näemme samalla viimeisen niistä Star Wars -projekteista, jotka George Lucas myi Disney-yhtiölle lähes tarkalleen 10 vuotta sitten.
Tämä kirjoitus on saatesanani Obi-Wan Kenobi-sarjaan, ja viittaan siinä muun muassa tekijähaastatteluissa julkistettuihin tietoihin, mutta en nettiin vuodettuihin paljastuksiin.
Ensin kuitenkin tämä tausta. Tosiaankin kymmenen vuotta on kulunut siitä kesästä vuonna 2012, jolloin Lucas oli vakaasti päättänyt saatella perustamansa yrityksen ja Star Warsin uusiin käsiin. Sitä varten hän oli käynnistänyt jatko-osatrilogian tuotantovalmistelut, kirjoittanut siihen omat tarinaluonnoksensa ja valinnut avausosalle käsikirjoittajan. Hän oli valinnut ja värvännyt Kathleen Kennedyn omaksi seuraajakseen yhtiön johtajana ja taiteellisena tuottajana. Ja kun hän näillä eväin tarjosi Lucasfilmiä ja viime kädessä siis ennen kaikkea Star Warsia Disney-yhtiölle, hänellä oli tarjota ostajalle toinenkin leffatäky: episodielokuvien lisäksi kannattaisi alkaa tehdä yksittäiselokuvia yksittäisten Star Wars -hahmojen ympärille.
Kun Lucasfilm oli Disneyn, tähän ryhdyttiin heti. Spinoff-elokuvia ei julkistettu heti samassa tiedotteessa yrityskaupan kanssa – jatko-osatrilogia julkistettiin – mutta hyvin pian tämän jälkeen. Mutta hahmoelokuvia siis mistä hahmoista? Vaihtoehtoja riitti. Sitä emme tiedä, kävikö joku neljäskin hahmo lähellä omaa elokuvaa, mutta ne kolme, jotka päätyivät tuotantoon, eivät olleet kovin yllättäviä valintoja: Han Solo, Boba Fett ja Obi-Wan Kenobi. Niistä varmuudella ainakin Han oli ollut mielessä Lucasilla itselläänkin, tosin niin olisi varmasti ollut kenellä tahansa muullakin.
Näitä kolmea hahmoa yhdisti suosion ja karismaattisuuden lisäksi se, että kaikkien todennäköisin oma tarina olisi ajoittunut aikaan ennen episodi IV:tä, joka siis tarkoitti mahdollisuuksia siihen, että nämä kolme elokuvaa olisivat vähintään viitanneet toisiinsa – tai kenties johtaneet marvelmaisesti myöhemmin duo- tai trio-elokuvaan. Jos tämä kuitenkin oli suunnitelma – en tosiasiassa tiedä, oliko – se sai unohtua, koska kävi niin kuin kävi. Han Solon leffa siirtyi aikatauluissa eteenpäin, koska sen keskeinen tekijä, käsikirjoittaja Lawrence Kasdan, tarvittiinkin tekemään ensin The Force Awakensia (2015). Tilalle kiilasi Rogue One (2016), joka oli kyllä standalone-elokuva, mutta ei yhdenkään tutun hahmon sooloelokuva, jolloin Lucasin alkuperäiskonsepti katosi jo kättelyssä. Boba Fettin leffa peruuntui muun muassa väärän ohjaajavalinnan takia ja korvattiin käytännössä myöhemmin The Mandalorian -sarjalla, vaikka sen spinoffina sitten lopulta saatiinkin myös Boban nimeä kantanut (aivan toinen ja toisenlainen) teos.
Ja miten kävi siis Obi-Wanin leffan, johon liittyvistä huhuista minäkin siis kirjoitin tässä blogissa jo, huh huh, vuonna 2014, ja jonka ensi-iltapäivän piti olla joulukuussa 2020?
No, se todella tekeillä ollut Obi-Wan-elokuvaprojekti, jonka ohjaajaksi oli ainakin viime vaiheessa kiinnitetty Stephen Daldry, haudattiin viimeistään Solo-leffan (2018) kaupallisen epäonnistumisen jälkeen. Lucasfilm veti SW-leffaprojektien liinat kiinni ja vaihtoi strategiaa kohti kotiteattereita eli kehitteillä ollutta Disney+:aa. Siellä avauspaukut pantiin Boba Fettistä miedosti muokattuun uuteen hahmoon eli The Mandalorianiin (2019-), mutta heti sen perään tulille nostettiin vino pino sarjoja, joiden joukossa omat showt henkiin herätetylle Boba Fettille, Lando Calrissianille, Rogue Onen Cassian Andorille, animaatiosarjojen Ahsoka Tanolle ja, niin, Obi-Wan Kenobille. Ei tunnu kovin väärältä tulkinnalta, että Lucasin myyntihetkellä tarjoamat ajatukset yksittäisten hahmojen standalone-tarinoista toteutuvat lopulta, mutta elokuvien sijaan televisiossa. Ja nyt viimein niiden joukossa siis toteutuu Obi-Wan Kenobi.
Nyt nähtävä kuusiosainen ”limited series” Obi-Wan Kenobi ei ole se sama tarina, joka oli aikanaan tekeillä elokuvaksi. Se ei ole enää edes sama tarina, joka oli ensimmäisenä tekeillä sarjaksi: Hossein Aminin käsikirjoittama ensimmäinen versio todettiin Lucasfilmin päättävissä pöydissä ”liian synkäksi”, ja käsikirjoittaja vaihtui Joby Haroldiin. The Hollywood Reporterin mukaan Aminin versiossa ei ollut mukana Darth Vaderia, mutta siinä sen sijaan oli Darth Maul – Vader-osa tästä huhusta oli varmuudella totta, mutta Maul-osa kiistettiin Lucasfilmin suunnalta sen verran poikkeuksellisen äänekkäästi, että se ilmeisesti ei ollut.
Keskeisten tekijöiden vaihtuminen on ollut Disney-aikaisille SW-projekteille tyypillistä, ja tyypillistä on myös se, että meille katsojille jää lopulta arvoitukseksi, onko tekemättä jäänyt totaalisesti toisenlainen kertomus (kuten esimerkiksi episodi IX:n kanssa kävi), vai ovatko uudet tekijät pikemminkin jatkaneet edellisten pohjalta (kuten esimerkiksi episodi VII:n kanssa tehtiin). Nytkin myös Hossein Amini on kreditoitu useimpien Obi-Wan-jaksojen tekijäksi. Joka tapauksessa nyt nähtävää teosta sitoo ilahduttavasti yhteen se, että kyseessä on ensimmäinen ”yhden ohjaajan SW-sarja”: kaikki kuusi jaksoa on ohjannut kanadalainen tv-ammattilainen Deborah Chow, joka on työskennellyt aiemmin muun muassa yhtenä The Mandalorianin kippareista. Kaikesta päätellen Obi-Wan Kenobin jaksot myös todella kertovat yhden, kokonaisen tarinan. Ei siis yhden jakson mittaisten seikkailujen kokoelmaa, eikä suoraa petausta toiselle tuotantokaudelle.
Näissä viime hetken saatesanoissa en lähde referoimaan kaikkea sarjasta markkinoinnissa, saati vuodoissa, paljastettua, mutta heitän muutamia näkökulmia, joilla virittäytyä Obi-Wanin taajuudelle. Uskon, että keskeisintä on tuijottaa sarjan otsikkoa ja muistaa, mikä Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) rooli saagan suuressa kuvassa on.
Vuoden 1977 originaalileffassa eli episodi IV:ssä Obi-Wan eli ”vanha Ben” (tuolloin toki näyttelijänä Alec Guinness) oli tarinan sankarin Luken klassinen mentor-hahmo ja toisaalta sen scifi-ulkokuoren alla piilevän sadun yhtä klassinen velho-hahmo. Tarinateoreetikko Joseph Campbellin sankarin matka -kaavan mukaan Obi-Wan oli Luken ”kutsu seikkailuun”, ja hänen mukaansa lähteminen oli Lukelle ”ensimmäinen kynnyksen ylitys” hänen sankarinmatkallaan. Kuivasti elokuvan tapahtumatasoa katsoen taas Obi-Wan oli originaalileffassa sen kirjoitushetkellä – jolloin Vader ei esimerkiksi Lucasin ajatuksissa vielä ollut Luken isä – yksinkertaisesti eläkkeelle vetäytynyt vanhus, jonka Leian hätäkutsu veti vielä kerran takaisin toimintaan.
Saagan myöhemmässä kokonaiskuvassa, jossa kaikille Lucasin huolettomasti 1970- tai 1990-luvulla kirjoittamille juonenkäänteille on sepitetty sisäisesti loogiset selitykset, Obi-Wan ei suinkaan ole Tatooinen piilopaikassaan vain eläkkeellä. Ja nyt on syytä huomata, että Kathleen Kennedyn, Dave Filonin ja kumppanien Lucasfilm todellakin kertoo tarinoita saagan myöhemmän kokonaiskuvan huomioiden.
On mahdollista, että Obi-Wan-sarja selittää nämä asiat auki hieman toisin, mutta minä ja monet muut olemme ynnänneet asiat tähän mennessä näin:
Luken on mahdollista olla piilossa Darth Vaderin kotiplaneetalla, vieläpä Darth Vaderin äidin kasvattipojan kasvattipoikana, nimenomaan siksi, että Tatooine on galaksin kaikista paikoista se, jonne entinen Anakin Skywalker ei koskaan halua palata.
Luke on piilotettu Owen ja Beru Larsin perheeseen siksi, että piilottajat Obi-Wan ja Yoda ymmärsivät jedien vanhan tien olleen väärä, ja että pahan Keisarin kaatajaa ei voisi kasvattaa koulimalla lapsesta vauvasta asti supersotilasta. Ensin olisi opittava ihmiseksi.
Obi-Wanin itsensä rooli on olla Luken näkymätön suojelija. Jos Luke Skywalker on uusi toivo, on Obi-Wan Kenobi toivon vartija. (Leia lienee tässä luennassa jonkinlainen toivon varmuuskopio.)
Mutta ennen kuin Obi-Wan vain odottelee stoalaisen rauhallisena kämpillään, että Luke sattuu etsiskelemään hänen lähettyviltään erästä astromekaniikkadroidia, hänen on täytynyt käydä läpi toisenlainen kehityskaari, ovat ohjaaja Deborah Chow, näyttelijä Ewan McGregor ja muut Obi-Wan -sarjan tekijät huomauttaneet. Chow puhuu asiasta esimerkiksi tässä haastattelussa.
Saapuessaan Tatooinelle Luke-nyytin kanssa Obi-Wan ei nimittäin todellakaan ole täynnä toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Hänhän on juuri epäonnistunut katastrofaalisesti, ja menettänyt aivan kaiken. Jedit ovat poissa, tasavalta on poissa, demokratia on poissa, keisari Palpatine on voittanut. Kaiken tuon tuhoon osallistui Anakin Skywalker, joka oli Obi-Wanille kuin veli, ja jonka pysäyttämiseksi Obi-Wan on joutunut tappamaan tämän itselleen kaikkein läheisimmän ihmisen. Kaiken tämän seurauksena (tai piiloutuakseen) hän on ilmeisesti jopa katkaissut kaikki yhteytensä Voimaan samaan tapaan kuin Luke on tehnyt The Last Jedissa – ainakin näin tuntuu Ewan McGregor sanovan Empiren haastattelussa.
Niin, tappamaan Anakinin! Näinhän Obi-Wan tosiaan episodi III:n lopussa luulee. Tunnustan, että tämä on tosiasia, jota seurauksineen minäkään en ole tullut kunnolla aiemmin ajatelleeksi. Darth Vaderin todellinen henkilöllisyys on nykyisessä kaanonissa huomattavasti harvempien tiedossa kuin Disney-aikaa edeltäneessä expanded universessa, ja tosiaankin, Obi-Wan Kenobi olisi ehdottomasti ehtinyt Luken kanssa Tatooinella piiloihinsa ennen Vaderin ilmestymistä kuuluisaksi hahmoksi galaksin ”piireihin”. Deborah Chown haastattelusanojen perusteella vaikuttaa nyt siltä, että Obi-Wan Kenobi -sarja kertoo (osaltaan) tilanteesta, jossa Obi-Wanille lopulta vasta paljastuu, että ”uusi sith-lordi” Darth Vader onkin itse asiassa Anakin Skywalker.Ja kas: yhtäkkiä onkin hyvin selvää, miksi Obi-Wan Kenobin mukaan nimetyssä sarjassa on mukana myös Darth Vader, vieläpä juuri Hayden Christensenin tulkitsemana.
Uskon edelleen, että mukana on myös jonkinlainen flashback-osuus Obi-Wanin ja Anakinin toveruusvuosiin (Christenseniä ei olisi tarvinnut palkata pelkästään Vaderin pukuun pukeutumiseksi). Mutta selvää on nyt, että sarja johtaa kulkunsa kohtaamiseen, jossa Obi-Wan ja Darth Vader kohtaavat, ja jossa Obi-Wan varmastikin yrittää vielä kerran pelastaa ystävänsä pimeältä puolelta. Voi jopa sanoa, että näin on pakko tapahtua, sillä sanoohan Vader myöhemmin pojalleen episodissa VI ”Obi-Wanin kerran uskoneen, kuten sinä nyt uskot”. Tämä on nyt sitä saagan myöhemmän kokonaiskuvan huomioimista, ja samoin sitä on se, miten sarja tähtää episodi IV:n Vaderin repliikkiin siitä, kuinka hän oli edellisen kerran Obi-Wanin ”taakseen jättäessään pelkkä oppilas verrattuna siihen, millainen mestari hän on nyt”. (”Only a master of evil, Darth”, kuittaa siihen Obi-Wan, ja jälleen yksi nuoren George Lucasin heitto saa uusia merkityksiä meidän näkökulmastamme kohtausta katsoen: tuolloin Darth kai oli Lucasin mielessä etunimi, mutta nyt repliikkiin on luettavissa Obi-Wanin pilkkaa tai piikittelyä entistä oppilastaan kohtaan.)
Kaiken kaikkiaan tässä kohtaamisessa panokset ovat kutakuinkin korkeimmat mahdolliset. Star Wars -tarinoiden poikkeuksellisesta aikasyklistä kertoo paljon, että me katsojat tulemme parin viikon päästä jännittämään tätä hetkeä sohviemme partaalla, vaikka itse asiassa tiedämme, kuinka siinä niin sanotusti käy: tiedämme Obi-Wanin epäonnistuvan yrityksessään pelastaa Anakin ja tiedämme molempien selviytyvän kohtaamisesta elävänä.
Sitä emme kuitenkaan tiedä, kuinka tämä kaikki johtaa siihen, että Obi-Wan Kenobi tämän sarjan tapahtumien myötä löytää syyn toivoa parempaa ja vetäytyä seestyneesti Ben-rooliinsa. Veikkaan, että jokin Vaderissa saa Obi-Wanin uskomaan, että Anakinin jälkeläiset ovat avain, ja tämän myötä hän lopulta löytää uskon rooliinsa kasvavan Luken näkymättömänä suojelijana. Veikkaan myös, että tässä sävyssä on kyse siitä, miksi edellinen käsisversio hylättiin esituotantovaiheessa liian synkkänä: Star Wars -tarinat saavat kai sentään olla edetessään synkkiä, mutta niiden on päätyttävä toiveikkaasti.
Silti, vaikka kyse on epäilemättä Obi-Wan Kenobi -sarjan kulminaatiopisteestä ja vaikka Obi-Wanin ja Vaderin uutta kohtaamista hehkutettiin jo varhain ”vuosisadan uusintaotteluna, saa nähdä, mikä Vaderin roolin koko on. Toivon itse, että harkitusti säännöstelty. Vader on niin vahva hahmo, että on ylipäätään aina parempi, että hän ei ole liikaa kuvassa. Kuvaavaa on, että kun Ewan McGregor teki ensimmäistä kohtaustaan Darth Vaderin kanssa, hän tajusi olevansa juuri sillä hetkellä aidosti, oikeasti pelon vallassa – ei roolissa, ei näyttelijänä.
Kuuteen jaksoon näyttää joka tapauksessa mahtuvan luontevasti hyvin paljon muutakin. Jo pelkkien trailerien perusteella siinä muun muassa paetaan Rebelsistä tuttuja inkvisiittoreita, lähdetään Tatooinelta ainakin Daiyu-planeetalle (joka muistuttaa kovasti Lucasin vanhan Star Wars Underworld –sarjakonseptin koekuvauksia) ja vaihdetaan teräviä sanoja Larsin perheen kanssa. Trailereissa ei ole kuitenkaan näytetty paljon, ja sarjassa on näyttelijälistan perusteella yllättävänkin paljon uusia hahmoja keskeisissä rooleissa. Silti, kun tarinan aikapiste on tämä ja Obi-Wan Kenobi hahmona on niin keskeinen kuin on, jokainen katsoja voi omassa päässään tehdä veikkauksia myös siitä, keitä tuttuja hahmoja nähdään yllätyksinä matkan varrella: mahdollisia kun ovat muun muassa keisari Palpatine, omaa sarjaansa odotteleva Ahsoka Tano, omassa sarjassaan juuri nähty Boba Fett, Andor-sarjassa pian nähtävä Mon Mothma ja tietenkin Obi-Wanin opettajan Qui-Gon Jinnin Voima-haamu.
Obi-Wan Kenobi oli alusta alkaen hyvin odotettu projekti, muun muassa ja ehkä ennen kaikkea siksi, kuinka lähes kaikki Star Wars -fanit olivat sitä mieltä, että Ewan McGregor ansaitsisi saada näytellä Obi-Wan Kenobia vielä kerran ja nyt ”todella hyvässä tarinassa”. Vuosien vieriessä nämä odotukset eivät ole ainakaan vähentyneet. Tässä vaiheessa Obi-Wan Kenobi saattaa jopa olla ainoa Star Wars -projekti, joka todella kutsuu aivan kaikkia sarjan yleisöjä: originaalitrilogia-puristeja, nykyisin jopa rakastetuiksi korotettujen prequelien sukupolvea ja myöhemminkin tulleita esimerkiksi siksi, kuinka hahmo kytkeytyy The Clone Wars -animaatiosarjaan. Tarjolla näyttäisi niin ikään olevan teemallisia parallelioita The Last Jediin, jatko-osista parhaaseen (jos kohta mielipiteitä jakaneeseen).
Toisin kuin ehkä jotkin toiset Star Wars -hankkeet, Obi-Wan Kenobi ei tunnu fan servicelta, rahastukselta tai vain yhdeltä Star Wars -sarjalta pian liian monien joukossa. Toki lopputulos voi aina olla suuri pettymyskin, kuten TheBook of Boba Fett oli, mutta tätä kirjoittaessani pidän peukkuja pystyssä.
Jos olemme onnekkaita, Obi-Wan Kenobi ei ole vain tähän mennessä suurin Star Wars -sarja. Se voi olla myös se Disney-ajan projekteista, jolla lopulta on kaikista eniten uutta täydennettävää siihen, mitä George Lucas jälkeensä jätti. Se voi olla, niin, parasta Star Warsia pitkään aikaan, ja katsoja saa aivan oman makunsa mukaan päättää, kuinka pitkään.
Tämä piti vielä sanomani The Book of Boba Fettistä.
Siis sen jälkeen, että viime kirjoituksessani jo totesin, että tätä sarjaa ei olisi kannattanut edes tehdä, ja nyt kun se on nähty, sen voi nyt suosiolla vaikka unohtaa.
Minäkin kun totesin pitäväni The Book of Boba Fettin parhaina osuuksina sen ”Mandalorian-osia”, etenkin ja ihan sellaisenaan viidettä jaksoa The Return of the Mandalorian. Ja päätösarviossani totesin, että nuo osat ovat ikään kuin palanen, jonka poistan päässäni siitä, miten tuomitsen Boba-sarjaa tai sen olemassaolon oikeutusta.
No, sanonpa nyt vielä siis pari sanaa tästä poistetusta palastakin. Jotain omituista oli nimittäin niissä Mandalorian-osissakin.
Palatessaan Boba Fettin puuhailujen parista tarinan päähenkilöön Din Djariniin (Pedro Pascal) – siltähän se tuntui – The Book of Boba Fett siis kertoi kattavasti, mitä Mandolle kuuluu. Ja sehän oli kiinnostavaa, kuten todettu.
Ensin Din Djarin etsi käsiinsä entiset uskonveljensä ja -siskonsa. Sai asesepän takomaan Grogulle oman pienen haarniskan mittaamattoman arvokkaasta mithrilistä, anteeksi, siis beskarista. Tajusi, että hänen tiensä ei enää mahdu näiden äärimandalorialaisten uskonnon liikennesääntöihin. Tuunasi Tatooinella Peli Motton kanssa itselleen päheän uusvanhan hävittäjän, johon salaviisas mekaanikko rakensi kivan istuimen Grogullekin. Kävi kolkuttelemassa Luke Skywalkerin rakenteilla olevan jeditemppelin portteja. Jätti Grogulle lahjan. Kävi auttamassa Boba Fettiä jossain triviaalissa tappelussa joka liittyi jotenkin johonkin tarinantynkään, jonka voimme jo unohtaa. Ja sai kuin saikin Grogun takaisin luokseen.
Kiinnostavaa, mutta siinäpä se ensimmäinen omituisuus.
Tottakai oli koko ajan selvää, että vaikka Din Djarin ja Grogu erosivat The Mandalorianin toisen kauden lopussa, niin ennen pitkää mandalorialainen ja löytölapsi löytäisivät toisensa jälleen. Olihan näiden kahden side sarjan emotiaalinen ydin.
Mutta että se tapahtui näin pian! Sivusarjassa, The Mandalorianin toisen ja varsinaisen kolmannen kauden välissä. Jos katsoja katsoo näitä teoksia myöhemmin, ja jättää Boba-sarjan välissä katsomatta, hänelle on kuin Grogu ei olisi koskaan Luken mukaan lähtenytkään. Tai: tämä täysin sama lopputulos olisi saavutettu siten, että The Mandalorianin toisen kauden päätösjaksossa, paikalle saapuneen Luke Skywalkerin tarjotessa kätensä, Grogu olisikin vain kieltäytynyt ja halannut tiukemmin Mandoa.
Kuten sanottua, oli selvää että Grogu jossain vaiheessa palaisi ”isänsä” luo ja katsojana olen paluusta tyytyväinenkin, mutta näin pikaisena toteutettu soutu-huopaus oli minusta tarinankerronnallisesti kummallinen ratkaisu. Nyt sen paremmin Din kuin Grogukaan ei saanut kummoista mahdollisuutta kasvaa hahmona ilman toistaan. Kumpikaan ei ehtinyt kauaa ikävöidä puolikastaan eikä kypsytellä ajatusta siitä, että he sittenkin kuuluvat yhteen.
Tulee oikeastaan sellainen olo, että joko kirjoittajat Jon Favreau ja Dave Filoni tulivat Boba-sivusarjaa kehitellessään kokonaan toisiin ajatuksiin aiemmin tarkoittamastaan Grogu-juonikuviosta – tai sitten, ja tästä tulee vielä haljumpi olo, tämän koko kuvion taustalla oli vain halu näyttää meille vähän ”henkiin herätettyä” Luke Skywalkeria.
Toinen – pahempi – omituisuus koskee nimenomaan Luke Skywalkeria (Mark Hamill ja sijaisnäyttelijät ja cgi-tehosteet). Ja taas: en minä sillä, etteikö minustakin olisi ollut jännää nähdä Luke! Mutta se, mitä sitten tapahtui…
Dave Filonin itsensä ohjaamassa jaksossa From the Desert Comes a Stranger Luke pakotti Grogun tekemään valinnan: joko beskar-paita ja paluu Dinin luo – tai Yodan valomiekka ja jedikoulutus. Mutta ei molempia.
Tämä on kummallisen ehdoton vaatimus. Only the sith deal in absolutes, sanoo Obi-Wan Sithin kostossa, kuten Dave Filoni erittäin hyvin tietää, mutta juuri äärimmäisestä valinnasta on kyse. Valinnan vaatimuksen vielä esitti Luke Skywalker, joka itse keskeytti Imperiumin vastaiskussa jedikoulutuksensa Yodan kanssa juuri siksi, että oli kiintynyt ystäviinsä, ja palasi auttamaan heitä vaarassa.
Nyt seuraa palanen sellaista Star Wars -tulkintaa, jota olen itse pitänyt suorastaan perustavana, klassisena ja kanonisena, mutta tarkkaan ottaen kyse kyllä on elokuvien ulkopuolisesta tulkinnasta.
Kysymys: Miksi Luke ja Leia piilotettiin eri vanhempien kasvatettavaksi sen sijaan, että Obi-Wan ja Yoda olisivat alkaneet kouluttaa heistä ”superjedejä” ja ”keisarin kaatajia” vauvasta lähtien? Miksi Obi-Wan aloitti Luken kouluttamisen vasta ikään kuin sattuman saattelemana, Luken ilmestyessä hänen ovelleen Leian hätäkutsun lähettämänä? Sen ikäisenä, jossa Yodakin piti Lukea liian vanhana oppimaan? Ja vielä: etenkin kun prequeleissa niin selvästi oli todettu, että ennen vanhaan ihan tavallisetkin potentiaaliset jedit otettiin pois vanhemmiltaan jedikouluun jo pikkulapsina?
Se liki kanonisena pitämäni tulkinta:Juuri siksi. Koska Obi-Wan ja Yoda tiesivät, että jedien pöljät säännöt kielletyistä henkilökohtaisista kiintymyssuhteista olivat osaltaan johtaneet jedien vieraantumiseen galaksin todellisuudesta ja Voimalle tärkeästä välittämisen periaatteesta. Ja että ehdottomasti ne säännöt olivat liki suoraan johtaneet juuri Anakin Skywalkerin lankeemukseen. Siksi Obi-Wan ja Yoda nimenomaan lähettivät Luken ja Leian kasvamaan rakastavissa perheissä ”normaaleiksi kunnon ihmisiksi” ennen kuin he mahdollisesti oppisivat jedeiksi, ja siihenkin suorastaan ryhdyttäisiin vain, jos Voima niin tahtoisi. Itsensä Yodan epäröinnistä huolimatta tämä uhkapeli nimenomaan tepsi, sillä juuri tästä syystä Luke kykeni näkemään isässään hyvää jopa Darth Vaderin maskin taakse. Juuri siksi Luke onnistui tavoittamaan isänsä, ja vain siksi keisari kaatui. Suuren tarinan suuren voiton salaisuus: rakkaus voitti.
Myönnetään: Tämä tulkinta, jonka siis todellakin itsekin täysin ostan, on todellisuudessa jälkiviisastelu-henkinen, ellei peräti retcon. Ihan oikeasti syy siihen, miksi Luke originaalileffan alussa vain eleli Tatooinella rauhallisesti – vielä omalla sukunimellään! – on nimittäin se, että tuota elokuvaa kirjoitettaessa Darth Vader ei vielä ollut Luken isä, eikä Lukea oltu siis mitenkään kirjoitettu ”piilotetuksi” – saati että Obi-Wan olisi häntä jotenkin vartioinut. Eikä Luken ja Leian kasvuvuosiin oltu alunperin piilotettu mitään jedien kiintymysopit kumoavaa vallankumousta, koska ei George Lucas varmasti ollut keksinyt sellaisiakaan ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan prequeleita 1990-luvulla.
Mutta vähät siitä, että tulkinta on jälkiviisastelu-henkinen, kun se kerran niin kauniisti toimii! Olen jopa valmis uskomaan, että ainakin suurissa linjoissaan tämä on Lucasin prequeleissaan itsekin tarkoittama retcon-tulkinta, vaikka siis en tiedäkään hänen aivan näillä sanoin asiaa esimerkiksi haastatteluissa vahvistaneen.
Paitsi että en siis ollenkaan ymmärrä, miten The Book of Boba Fettin Luke-osuus sopii tähän kuvaan.
Miksi Luke nyt opettajaksi ryhtyessään vaatiikin oppilaaltaan Grogulta kiintymyssuhteiden hylkäämistä prequel-ajan jedien tapaan? Miksi Luke ei nyt ikään kuin edes hyväksy, että Grogu kaipaa samanaikaisesti jediopetusta että rakkaitaan, vaikka niin kaipasi hän itsekin? Eikö Luken pitäisi olla ensimmäinen uusista jedeistä, paremman tien kulkija, jedikunnan reboot?
Miksi The Book of Boba Fettin Luke ei näin perustavassa asiassa, suoraan sanoen, tunnu käyttäytyvän Luke Skywalkerin tavoin lainkaan?
Ellen tietäisi, että jakson ohjannut ja kirjoittanut Dave Filoni todellakin tuntee kanonisen Star Warsin ja Luke Skywalkerin koko olemuksen syvällisesti minua itseäni paremmin, syyttäisin jakson tekijöitä ymmärryksen puutteesta.
Mutta niin en toki voi tehdä, sillä Filoni itse on suorastaan luennoinut tästä nimenomaisesta näkökulmasta siitä, miksi jedien kiintymyksen välttely oli väärin ja miksi Anakin todella kääntyi pimeälle puolelle ja miksi Luke onnistui hänet sieltä pelastaan. Tämä miniluento on vieläpä peräisin niin läheltä The Book of Boba Fettiä kuin mahdollista, The Mandalorianin ensimmäisen kauden oheismateriaaleista, ja viimeistään tämän myötä minä nimenomaan oletin, että tämä niin sanottu tulkinta on käytännössä myös kanoninen totuus:
Nyt ihmettelen siis, mitä en tässä ymmärrä, sillä en kyllä ymmärrä.
Se, minkä sen sijaan ymmärrän, on eräs Grogun kohtaloon epäilemättä vaikuttava ulkoelokuvallinen voima. Kutsukaamme sitä ”Ahsoka-paralleliaksi”.
Kun Lucas ja Filoni loivat prequelien valmistumisen jälkeen The Clone Wars -sarjan keskeiseksi hahmoksi Ahsoka Tanon, he loivat samalla ongelman: mitä Ahsokalle tapahtuisi episodien II ja III välissä, jonka vuoksi häntä ei episodissa III nähtäisi tai mainittaisi?
Vastaus ja ratkaisu olisi toki ollut hahmon traaginen kuolema ennen episodi III:n tapahtumia. Mutta mitä suositummaksi Ahsoka hahmona kasvoi ja mitä rakkaammaksi Filonille itselleen, sitä mahdottomampaa tästä todistettavasti tuli. Filoni on jo kertaalleen kirjoittanutkin Ahsokalle komean ja uskottavan kuolinkohtauksen – ei kloonisotiin, vaan ennen episodi IV:tä tapahtuneen Rebelsin toisen kauden loppuun – mutta jänistänyt siitä pois, palauttaen hahmon henkiin. Ja nyt Ahsoka (Rosario Dawson) siis seikkailee näytellyissä tarinoissa, ja jo episodien VI ja VII välissä.
Ahsoka Tano on hieno hahmo, mutta tosiasiassa franchisen suuren kertomuksen sisäinen ongelma on vain pahentunut, mitä pitemmälle Star Wars -historiaan Ahsoka on elänyt. Kyse ei ole enää vain siitä, miksi Ahsokaa ei näy episodin III tapahtumissa, vaan myös esimerkiksi siitä, miksi Ahsoka ei yrittänyt pelastaa Anakinia pimeältä puolelta episodien III tai IV välissä. Tai miksei hän ottanut yhteyttä kapinaliiton julkkikseksi nousseeseen Lukeen episodien IV ja V välissä, joko auttaakseen tai opettaakseen häntä tai, huh huh, vihjaistakseen hänelle jotain erään mustakypäräisen hahmon identiteetista.
Grogu on samantapainen pommi.
Kun niin keskeinen hahmo kuin jedikykyinen ”Baby Yoda” on lisätty kronologisesti keskelle Star Wars -saagaan sequelienkin valmistumisen jälkeen, meillä on siis käsissämme kysymys, missä Grogu luuraa elokuvien aikana. Grogun tekemiset prequelien tai originaalitrilogian aikana saattavat meille vielä jossain tarinassa selvitäkin, mutta pahin ongelma onkin se, mitä hänelle tapahtuu nyt näkemiemme jaksojen ja episodi VII:n välissä, jonka vuoksi häntä ei jatko-osatrilogiassa nähdä tain mainita.
Koska myös Grogu on suosittu ja rakas hahmo, arvelen, että kerronnallinen kynnys traagiseen kuolemaan on tälläkin kertaa korkea. Tällöin vaihtoehdoksi on jäämässä, että Grogu on pyrittävä kirjoittamaan sellaisille poluille, joissa emme joudu kysymään sellaisia kysymyksiä kuin että tappoiko Kylo Ren Grogun yönä jona Luken jeditemppeli paloi tai miksei Grogu ottanut yhteyttä tuohon vanhaan kurssikaveriinsa pelastaakseen tämän pimeältä puolelta.
Ja siispä: tästä näkökulmasta ymmärrän kyllä, miksi Grogusta ei tullut Luken jedioppilasta. En vain oikein ymmärrä, miksi hän palasi Mandon luo jo näin pian – enkä ollenkaan ymmärrä, miksi tällaisen Luken ultimaatumin saattelemana.
(Yhtenä vastauksena Grogun ”sequel-ongelmaan” mieleeni on muuten jäänyt tämä mainio spekulaatioThe Mandalorianin kakkoskauden finaalin ajalta. Siinä esitetään, että Grogusta, mandalorialaisesta löytölapsesta, tulee sarjan loppuun mennessä sarjan nimen lopullinen ”The Mandalorian”, darksaberia kantava jedikoulutettu mandalorialainen.)
Tämä kaikki, siis aikajärjestyksissään kaoottinen mutta kronologiassaan loogisuuteen pyrkivä kerronta, on muuten omasta mielestäni edelleen yksi Star Warsin viehättävimmistä erityispiirteistä. Mutta kieltämättä hirvittää, kuinka kasassa tämä kaikki pysyy taitavimmillakin tarinaryhmillä ja davefiloneilla teosten määrän kasvaessa nykyistä vauhtiaan.
Viime keskiviikkona Star Wars -fanilla oli totisesti syytä riemuun ja autuaaseen hymyyn.
Puhun tietenkin siitä, että Obi-Wan Kenobi -sarjan juliste ja ensimmäisen jakson esityspäivä paljastettiin. Päivä on 25. toukokuuta tänä vuonna, originaalileffan 45-vuotispäivä siis, ja se juliste on tuossa alla.
Julisteen alla tämä kirjoitus käsittelee, kritikoi ja spoilaa The Book of Boba Fett -sarjaa, jonka viimeinen jakso niin ikään julkaistiin viime keskiviikkona. Sen kanssa ei ollut syytä riemuun eikä autuaaseen hymyyn.
Nyt kun koko 7-osainen The Book of Boba Fett -sarja on nähty, annan palaa ja lausun pidättelemättömän tuomioni. Ytimekkäimmässä muodossaan se kuuluu: tätä sarjaa ei olisi koskaan pitänyt edes tehdä.
The Book of Boba Fett on lähes ylivoimaisesti turhin ja tarpeettomin näytelty Star Wars -teos koko tämän franchisen 45-vuotisessa historiassa. Niin lähes ylivoimaisesti, että se on sitä korkeintaan lukuun ottamatta pahamaineista ja häkellyttävän hirvittävää The Holiday Specialia, enkä ole edes siitä aivan varma.
On eri kysymys, onko Boba-sarja teoksena huonompi kuin Attack of the Clones tai The Rise of Skywalker (ja elokuvien ja sarjojen välinen laatuvertailu on muutenkin vaikeaa). Sentään Holiday Specialia parempi Boba-sarja varmasti on, mutta kun mitellään nimenomaan tarpeettomuudesta, The Book of Boba Fett on tosiaankin liki omalla tasollaan. Siitä on todella vaikea löytää edes sellaisia tavallisesti käytettävissä olevia pelastusrenkaita kuin ”olihan tässä yritystä”, ”parempi tällainen epäonnistuneempikin versio tästä Star Wars -kertomuksesta kuin ei tätä Star Wars -kertomusta lainkaan” tai että ”olisihan tämä kuitenkin voinut olla hyvä”.
Sillä kun The Book of Boba Fettiä arvioi nyt sen kokonaan katsottuaan, vastaus on ”ei”. Ei, valmista tekelettä katsoen The Book of Boba Fett ei selvästikään olisi voinut mitenkään onnistua näillä eväillä. Ei juuri Jon Favreaun tekemänä, ei juuri tässä franchisen elinkaaren vaiheessa toteutettuna, ei juuri näin Boba Fettistä kertoen.
Kirjoitin viimeksi – ennen tätä viimeistä jaksoa – että The Book of Boba Fett oli edetessään paljastunut tarinaksi, joka ei oikeastaan edes yrittänyt seisoa omillaan eikä kertoa Boba Fettistä, vaan oli pikemminkin väliluku The Mandalorianin tarinassa kuin erillinen Boba-kertomus lainkaan. Viimeisen jakson jälkeen olen tästä samaa mieltä (ja miksipä en olisi, koska viimeisessä jaksossa jäljellä oli vain lopputappelu, vailla suurempia yllätyksiä tai selityksiä aiemmin nähdylle).
Se, mitä The Book of Boba Fettistä jäi käteen, olisi aivan hyvin voinut olla – ja sen olisi pitänyt olla! – noin kolme jaksoa The Mandalorianin kolmannelta kaudelta. Siihen mittaan olisivat mahtuneet Boba-sarjan erinomainen jakso numero viisi (The Return of the Mandalorian) sellaisenaan, se puolikas kuutosesta joka niin ikään liittyi enemmän The Mandalorianiin kuin Boba Fettiin sekä tiivistettynä kaikki se, mitä meille mahdollisesti tarvitsi kertoa tästä Boba Fettin yrityksestä asettua elelemään mukavasti Tatooinella.
Mitä siitä meille nimittäin haluttiin kertoa? Seitsemän jakson jälkeen se on vielä hämärämpää kuin ennen noita seitsemää jaksoa.
Boba Fett halusi mukamas ryhtyä rikollispomoksi. Hän sanoi niin itse, useita kertoja. Hänellä ei kuitenkaan ollut näissä rikollisissa hankkeissaan aluksi Fennec Shandia enempää kätyreitä, eikä hänellä vaikuttanut olevan edes haluja ryhtyä johtamaan varsinaisten rikosten tekemistä. Sen sijaan viimeisessä jaksossa hänen sanottiin ”yrittäneen kulkea kaidalla tiellä”. Boba itse sanoi lopputaistelussa jäävän niille sijoilleen epätoivoiseen taisteluun, koska ”nämä ihmiset luottavat häneen”.
Miten niin? Siis luottavat juuri paikalle saapuneeseen pahamaineiseen palkkionmetsästäjään, joka oli tappanut edellisen paikallisen rikollispomon ja ilmoittanut äänekkäästi ryhtyvänsä uudeksi paikalliseksi rikollispomoksi?
Jos kyse oli siitä, että tämä sarja tarkoitti sanoa, että Boba itse asiassa nimenomaan halusi asettua aloilleen, ryhtyä kunnialliseksi, rökittää Tatooinea piinaavat mörököllit ja kenties vaikka tulla nostetuksi Mos Espan kunnioitetuksi pormestariksi, niin miksi tämä sarja ei sanonut niin.
Ja toisaalta.
Tämän sarjan jotain tuollaista puuhailleella Boba Fettillä ei ollut mitään tekemistä aiemmin Star Warsissa nähdyn Boba Fettin kanssa. Ei mitään.
Vanha Boba Fett oli armoton palkkiometsästäjä. Vaarallinen taistelija. Kylmäverinen tappaja. Perinteisessä mielessä yhdellä sanalla sanottuna: pahis.
Tämän sarjan Boba Fett (Temuera Morrison) oli kiltimpi kuin The Mandalorianin päähenkilö Din Djarin. Siinä missä Din (Pedro Pascal), ilmeinen sankarihahmo vaikka onkin, omassa sarjassaan tappaa surutta kenet tahansa, jopa sivullisia (seikka, jota itse kovasti sitä sarjaa katsoessani ihmettelen!), ei Boba tässä sarjassa halunnut päästää päiviltä edes vihollisiaan.
En missään tapauksessa tarkoita sitä, ettenkö voisi hyväksyä Boba Fettin hahmon muuttuneen. Päinvastoin: koska Boba palasi näyttämölle The Mandalorianissa jollain tapaa zen-henkistyneenä, olisi minusta ollut hyvin kiinnostavaa nähdä, mikä miehen on muuttanut ja mihin suuntaan. Kenties rytmitettynä flashbackeilla, jotka näyttäisivät meille entistä Bobaa?
Mutta nimenomaan tätä The Book of Boba Fett siis ei kertonut. Tämä Boba oli kiltti setä, jonka ainoa raivonpurkaus seitsemän jakson aikana oli ymmärrettävä halu kostaa prätkäjengille, jonka uskoi tappaneen hänet perheeseensä hyväksyneet tuskenit. Boba-sarja antoi ymmärtää Boban olleen kypäränsä alla aina tällainen humaani rauhanrakastaja, tai kenties halunneen aina olla sellainen, tai viimeistään olleen sellainen pelastuttuaan täpärästi sarlaccin kidasta. Hyvällä tahdolla voisi kai ajatella juuri tuon kokemuksen ja sitä seuranneiden vuosien tuskenien leirissä kasvattaneen Bobaa luopumaan väkivaltaisesta ammatistaan, mutta mikään sarjassa nähty ei viittaa tällaiseen tulkintaan, koska Boba tuntui samaan tapaan seestyneeltä flashbackien alussa kuin niiden lopussakin.
Näissä oloissa tulkitsen, että Boba Fett ei tosiaan oikeastaan kertonut Boba Fettistä lainkaan. Se kertoi kyllä entisestä palkkionmetsästäjästä, joka nyttemmin olikin kiltti setä, ja joka yritti asettua Tatooinelle rikollispomoksi tai lempeäksi isähahmoksi tai miksikähän ihmeen tötteröksi yrittikään.
Mutta se ei kertonut siitä hahmosta, joka oli jedien käsissä kuolleen Jango Fettin poika, joka oli galaksin tunnetuimpien kasvojen viimeinen kantaja, joka oli Imperiumin vuosien pelätyin palkkionmetsästäjä tai joka näinä päivinäkin taistelee Luken, Hanin ja Chewbaccan kaltaisten sankarien arkkivihollisena esimerkiksi Star Wars -sarjakuvissa. Tuo toinen on toinen Boba, ja kaikesta nyt nähdystä päätellen se Boba kuoli sarlaccin kitaan.
Pieni sivuhuomio:
Viime vuonna julkaistussa The Bad Batch -sarjan jaksossa oli kohtaus, jossa Fennec Shand tappoi Taun Wen. Siis Attack of the Clonesissa esiintyneen lempeän kaminolaisen, joka oli täten myös läheinen nuorelle Boba Fettille.
Siis viime vuonna ilmestyneessä! Se oli minulle sen sarjan hätkähdyttävimpiä kohtauksia kahdesta syystä. Ensin siksi, että Star Wars -tarinoissa hyvin harvoin tapetaan franchisen kivijalkateoksissa eli elokuvissa esiintyneitä hahmoja, jos nuo hahmot ovat selvinneet elossa ensiesiintymisteoksistaan. Ja toiseksi siksi, että tuolloin tiesin samaan aikaan tekeillä olevan sarjan, jossa Fennec (Ming-na Wen) kaveeraisi myöhempinä vuosina Boban kanssa. Toki kuvittelin tähän tapaukseen vielä palattavan. ”Ymmärräthän, se oli vain bisnestä…”
Mutta ei. Ei palattu, koska Jon Favreaun tasoinen popcorn-kauppias ja erikoistehostetuottaja ei välitä sen enempää tämän franchisen suurista jatkumoista kuin omien sarjojensa henkilöhahmojensa välisistä dramaattisista potentiaaleista. Tai tuosta edellä mainitusta syystä: koska tässä sarjassa nähdyllä Boballa ei muutenkaan ollut mitään tekemistä sen Boban kanssa, joka Star Wars -tarinoissa on aina ennen nähty.
The Book of Boba Fett olisi voinut olla hyvä siltä puhtaalta pöydältä, jolla oltiin ennen ensimmäisenkään jakson esitystä. Kun olimme viimeksi nähneet Boban kiinnostavasti muuttuneena The Mandalorianissa, ja kun kuvittelimme, että tämä sarja (erityisesti näin nimettynä) avaisi lisää sitä, kuka tai millainen arvoituksellinen Boba Fett oikeastaan on. Minäkin odotin silloin suuria.
Näin toteutettuna siitä ei kuitenkaan ollut käytännössä yhtään mihinkään. Ehkä ei koskaan voinutkaan olla. Ehkä ei ainakaan juuri Jon Favreaun käsissä voinut olla. Ehkä ei voinut olla Disneyn omistuksen aikana, sillä jo silloin, kun Disneyllä puuhattiin (eri käsikirjoitukseen perustuvaa) Boba-elokuvaa, sieltä kiiri huhuja, että kovasti on ikävän ongelmallista, kun yritetään tehdä elokuvaa päähenkilöstä, joka on, voi sentään, hihih, ikään kuin pahis.
Tai ehkä siitä ei voinut olla mihinkään enää nyt, kun franchisessa on The Mandalorian. Luulen itse asiassa, että tämä on varsin merkittäväkin taustatekijä tässä fiaskossa. The Mandalorian nimittäin oli kutakuinkin ratkaisu ”Boba Fettin ongelmaan”.
Se oli ikään kuin Boba-tarina ilman Boba Fettiä. Oli sama tunnistettava haarniska, sama ikoninen kypärä, sama ammatti, sama arvoituksellinen vaitonaisuus, samat taistelukyvyt, myöhemmin rakettireppukin. Din Djarin oli sarjansa alussa hyvin monella tapaa kuin Boba Fett: oikeastaan lähes sama hahmo, mutta ilman sitä historian taakkaa, jossa perinteisestä pahishahmosta olisi pitäisi yrittää väkisin leipoa hyvistä. Jopa Dinille kirjoitettu ”äärimandalorealainen” uskonto, jonka perusteella hän ei riisu kypäräänsä, voisi olla eräänlainen versio siitä, millaisena Boba Fett ennen näitä sarjoja nähtiin: Bobahan ei aiemmin ollut aikuisena juuri naamaansa näyttänyt.
Voin hyvin kuvitella, että jos Boba-elokuva tai -sarja olisi tehty ilman että sitä ennen tehtiin The Mandalorian, se olisi ollut teemoiltaan hyvinkin The Mandalorianin kaltainen. Siinä olisi todennäköisesti kirjoitettu Boballe jonkinlainen motivaatio ryhtyä paremmaksi ihmiseksi, ja Star Wars -perinteiden mukaan se motivaatio enemmän kuin todennäköisesti olisi ollut syliin tupsahtava lapsi (vaikka tuskin sentään jedilapsi). Mutta nyt, kun The Mandalorian on olemassa, yleisö on siihen tykästynyt ja juuri sen päähenkilöihin sitoutunut, ei tätä samaa temaattista kertomusta tietenkään enää voinut toistaa.
Ja niissä oloissa alkuperäinen Boba Fett olisi kannattanut jättää The Mandalorianin sivuhenkilöksi. Jos hänelle haluttiin kertoa oma tarina, olisi pitänyt olla tarina kerrottavaksi. Sellaista ei nyt ollut.
En edes mennyt siihen, kuinka kökkö The Book of Boba Fett on pintatasollaan eli juonensa ohuudessa, dialoginsa tönkköydessä (jopa Star Wars -asteikolla) tai toimintakohtaustensa kiinnostavuudessa. Enkä mene. Sen sijaan kysyn itseltäni: onko minulla The Book of Boba Fettistä tässä loppuarviossa mitään hyvää sanottavaa? Edes jotain kiinnostavaa tai viehättävää?
Ei kovin paljon. Jos edelleen ajattelen verrokkina Star Wars -elokuvia, niin niistä mitäänsanomattomin on Solo – enkä edelleenkään tarkoita tätä samana asiana kuin että se olisi huonoin – mutta siinäkin oli sentään yritetty. Solossa on komediallista otetta, joukko kiinnostavia miljöitä, rooleissaan parhaansa tekevät päänäyttelijät ja niin edelleen. En pidä sitä onnistuneena elokuvana, mutta olen katsonut sen teatterikierroksen jälkeenkin, ja varmasti katson jonain päivänä taas.
The Book of Boba Fettin parhaat hetket mahtuvat melkein kokonaan sarjan ”The Mandarorian -osiin”, ja kuten sanottua, sen viitosjakso kuuluukin koko sarjan parhaimpiin – mutta siis koko varsinaisen The Mandalorian -sarjan, eikä tämän sivupolun, jonka sisällä se esitettiin.
Minusta tuntuu ylipäätään aivan älyttömältä hakea oikeutusta Boba Fettin mukaan nimetyn sarjan olemassaololle niillä sarjan osilla, jotka liittyvät Din Djariniin tai Luke Skywalkeriin tai Ahsoka Tanoon, mutta eivät liity mitenkään Boba Fettiin tai Boba-sarjan niin sanottuun juoneen. Ne ovat täten minulle ikään kuin palanen, jonka poistan päässäni siitä, miten tuomitsen tätä sarjaa. Myöhempien katsojien kannalta toki harmi, että ne tekevät tästäkin sarjasta tarpeellisesti katsottavan osan The Mandaloriania, koska muuten kaikki tulevat polvet voisivat tämän tekeleen vain surutta sivuuttaa.
Mando-osat sivuuttaen taidan jäädä laskemaan The Book of Boba Fettin parhaiksi puoliksi vain aivan irtonaisia, yksittäisiä elementtejä.
Jotain siitä, miten sarja näytti elämää Tatooinella tavallista ”arkisemmin”. Ihastuttavan ilmeettömän Fennec Shandin, mutta valitettavasti lausumassa pateettisen surkeita repliikkejä. Nostalgiakohtauksista Boban hellyttävän paluun sarlaccille etsimään rakasta haarniskaa. Hahmoista David Pasquesin aidosti huvittavasti näyttelemän pormestarin hännystelijän, parhaimmillaan ehkä ensimmäisen jakson esiintymisessään vihjailemassa rahansiirron suunnista Boban ja pormestarin välillä. Avaruusalusten ainaisena ystävänä kohtauksen, jossa ahtaissa sisätiloissa lähdetään lentoon Boban aluksella (jonka nimi ennen oli Slave 1, mutta joka nyt on retconnattu alustyypin mukaan vain Firesprayksi, koska vaikka tässä franchisessa voidaan tehdä palkkatappajista ja ihmiskauppiaista sankareita, ei heillä toki voi olla avaruusaluksia, joiden nimet viittaisivat ihmiskauppaan). Viimeisen jakson tymäkät skorpparidroidekat. Ehkä senkin, että The Clone Wars -hahmo Cad Bane ilmeisesti ihan lopullisesti kuoli, koska itse asiassa Star Warsissa aika harvoin tapetaan lopullisesti mitään hahmoja, jotka ovat selvinneet elossa ensimmäisestä esiintymisteoksestaan.
Ja siinä ne ehkä jo ovatkin. En aio katsoa tätä uudestaan tarkistaakseni mielikuviani. Sarja, jonka tekijätkään eivät ole tienneet mitä konseptillaan tehdä eivätkä tunnu mitään edes yrittäneen, ei ansaitse yhtä kertaa enempää katsojan aikaa.
Harmi, sillä aineksia oli, sekä Boba Fettin hahmossa että The Mandalorianissa hänestä nähdyn perusteella. Näissä oloissa parempi unohtaa koko juttu ja toivoa, että The Mandalorianin varsinainen kolmoskausi parantaa laatutasoa tästä merkittävästi.
Ja toivoa, että se Obi-Wan Kenobi, Star Wars -sarjoista eittämättä yleisesti odotetuin, ei osoittaudu puoliksikaan tämän veroiseksi pettymykseksi.
Nyt kun The Book of Boba Fettiä on nähty kuusi jaksoa ja jäljellä on enää vain yksi, on hyvä muistuttaa eräistä tosiseikoista, jotka oli kerrottu haastatteluissa jo ennen ensimmäistä jaksoa:
Tämän sarjan tuotantovaiheessa jaksojen numerot olivat 301, 302, 303 ja niin edelleen – siis aivan kuin kyse olisi ollut The Mandalorianin kolmoskaudesta.
Kaikki tämän sarjan tekijätkään eivät edes kuvauksissa tienneet, että he eivät olleet tekemässä The Mandalorianin kolmoskautta.
Asioista tietävienkin parissa sarjan leikkisä tuotantonimi oli The Mandalorian 2.5.
Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia The Book of Boba Fettin ensimmäisistä kuudesta jaksosta.
Viidennen ja kuudennen jakson jälkeen on selvää, että nämä The Mandalorianiin eri tavoin viittaavat numeroinnit eivät olleet pelkästään sumuverhoa, joilla pyrittiin piilottelemaan Boba Fettin oman sarjan tekeillä olemista ennen sen yllätysjulkistamista The Mandalorianin kakkoskauden finaalin lopputeksteissä. Jonkin verran kyse oli varmasti juuri tuostakin, mutta vieläkin enemmän siitä, että paitsi että The Book of Boba Fett näyttää ja tuntuu The Mandalorianilta, se aivan suoraan jatkaa myös The Mandalorianin tarinaa.
Itse asiassa sarja, joka kantaa otsikossaan Boba Fettin nimeä, ja jonka otsikko tuntui ”kirja”-sanallaan viittaavan jonkinlaiseen kokonaiskatsaukseen Boba Fettin elämästä, tuntuu viime jaksoissaan kadottaneen Boba Fettin (Temuera Morrison) kokonaan. Kun viimeksi tähän blogiin sarjasta kirjoitin, neljännen jakson jälkeen eli kutakuinkin silloin kun sarjassa viimeksi edes näimme Boba Fettin enemmän kuin vilaukselta, kirjoitin sarjan suuresta ongelmasta: siitä, että se ei tunnu oikein haluavan sanoa mitään nimihenkilöstään Boba Fettistä. Nyt on selvää, että kyse ei ole ”vain tunteesta”, vaan Jon Favreaun luotsaama Boba-sarja tuntuu nyt tosiaan kadottaneen peräti koko mielenkiintonsa Bobaan.
Puhun siis siitä, että viides jakso The Return of the Mandalorian oli kokonaisuudessaan eräänlainen sivupolku toisen sarjan nimihenkilön kuulumisiin, ja tuorein, kuudes jakso From the Desert Comes a Stranger viettää sekin suurimman osan minuuttikestostaan Din Djarinin (Pedro Pascal) ja muiden enemmän The Mandalorianiin kuin Boba Fettiin liittyvien hahmojen parissa. Olkoonkin toki niin, että kuutosjaksossa jotkut heistä – lähinnä Boba Fettin haarniskaakin kantanut tatooinelainen sheriffi Cobb Vanth (Timothy Olyphant) – liittyvät paljon ilmeisemmin The Book of Boba Fettin pääjuoneen kuin Grogun treenit Luke Skywalkerin (Mark Hamill) kanssa.
Mutta siinä missä viimeksi kirjoitin Boba Fett -sarjan Boba Fett -mitäänsanomattomuudesta asiain tilaan pettyneenä, nyt voin katsoa asiaa myös toisesta näkökulmasta. Tai oikeastaan: kahdesta toisiaan sivuavasta, mutta kuitenkin erilaisesta toisesta näkökulmasta.
Ensimmäinen on se, joka suorastaan purskahtelee internetissä tätä kirjoittaessani. Se, että vähät siitä, jos tämä ja edellinen jakso eivät käsitelleetkään Boba Fettiä, koska ne olivat niin mahtavia. Tämä on monen aito mielipide, ja mikäs siinä, etteikö se olisi minunkin, ainakin sinnepäin.
Bryce Dallas Howardin ohjaama viitosjakso sellainen ainakin oli. Mandon paluu tuntui jaksolta, joka olisi kuulunut sellaisenaan The Mandalorianiin, ja se saattoi aivan hyvin olla jopa paras tähänastinen näytelty SW-sarjajakso. Din Djarinin motivaatiot ja hahmon tragedia aukenivat ehkä paremmin kuin koskaan hänen omassa sarjassaan. Jakso oli täynnä tavallista toimivampaa kuivaa huumoria. Avaruudessa pyörivä rinkulakaupunki oli henkeäsalpaavin uusi SW-lokaatio pitkään aikaan. Ja se loppupuolen hurjastelu Naboo-hävittäjällä (huutomerkki!) Beggar’s Canyonissa (kaksi huutomerkkiä!), se se vasta olikin.
Naboo Starfighter: Myös prequel-nostalgia on aitoa nostalgiaa.
Boba Fettiin tai mihinkään The Book of Boba Fettin neljässä ensimmäisessä jaksossa nähtyyn tarinaan mikään viitosjaksossa nähty ei tosin liittynyt yhtään mitenkään, mutta mitäpä sillä tosiaan väliä katsoessa, jos katsottava muuten kelpasi. Etenkin kun minä ja monet muut emme tosiaan tätä ennen olleet pitäneet The Book of Boba Fettiä ja siinä nähtyä tarinaa aivan mahtavina.
Dave Filonin ohjaama kuutosjakso ohjasi kurssia, kuten sanottua, hieman lähemmäs tämän meneillään olevan sarjan pääjuonta, vaikka nimihahmo Boba Fett siinäkin hädin tuskin vilahti. Mutta mitäpä siitäkään tosiaan, kun tarjolla olivat R2-D2, Ahsoka Tano, Cad Bane, Grogu ja, huh huh, itse mestari Luke Skywalker ilmielävänä, tällä kertaa myös pitemmin puhumassa ja liikkumassa! (Yritin kirjoittaa tähän sisään lisävitsiä moninkertaisista huutomerkeistä, mutta menin itsekin sekaisin Luken kohdalla tarvittavien huutomerkkien määrässä).
Ketkäs ne siellä!
Jos jossain on Star Wars -fani, jonka sydän ei läikähdä ilosta R2-D2:n piipittäessä, epäilen hänen faniuttaan syvästi. Tai jos jossain on joku, joka ei halua nähdä nuorta Lukea opettelemassa jediopettajaksi. Tai Ahsoka Tanoa (Rosario Dawson) keskustelemassa Luken kanssa ohimennen hänen isästään – jo pelkästään tämä yksi pieni hetki olisi vain pari vuotta sitten ollut valtavalle osalle Star Wars -fandomia korkeintaan etäinen toiveuni, mutta nytpä me vain yhtäkkiä elämme aikaa, jossa tällainen kohtaus voi täysin luontevasti tapahtua sivuhuomiona tarinassa, jonka oikeastaan ehkä pitäisi kertoa aivan muista hahmoista. Ei siis todellakaan mikään ihme, että sellaisia kohtauksia katsoessa moni on täysin valmis sivuuttamaan sen, mistä sarjassa ehkä tuotelupauksensa mukaan piti kertoa, mikä se nyt olikaan, kenenkäs kirja tämä olikaan, väliäkö hällä.
Minä en silti ollut kuutosjaksosta aivan pelkästään haltioissani, sillä minusta jakso muistutti yhden katsomiskerran perusteella liian paljon kuvitettua Wookieepedia-artikkelia siitä, mitä Luke Skywalkerille, Grogulle ja vähän Ahsokallekin kuuluu The Mandalorianin kakkos- ja kolmoskausien välissä ja kuinka Luke aloitteli myöhemmin tuhoutuvaa jedikouluaan. Jaksossa ei nimittäin nähty näistä aiheista tarinallisesti yhtään mitään, mitä emme olisi voinut itsekin kuvitella tapahtuvan. Ja kun niissä nähtiin jediharjoituksia, niissä ei edes nähty yhtään uudenlaista jediharjoitusta tai -opetusta: vain tuttua hyppelyä ja treenipallon väistelyä, yhdistettynä yhtä tuttuihin sanoihin tasapainosta ympärillämme. Mutta myönnän kyllä, että sanon tämän liki koomisen näköisenä, kuin tarkoituksella otsaani rypistäen ja akateemista kriitikon hattua päähäni asetellen, sillä tottakai minäkin fanina halusin nähdä tuon kaiken, ja tunsin saavani odottamattoman lahjan, kun sain sen nähdä kuvittelemisen sijaan.
Summatakseni: Tästä näkökulmasta siis The Book of Boba Fettin jaksot viisi ja kuusi olivat kutakuinkin parasta mahdollista tämän hetken Star Warsia, ja pihkat siitä, mitä joku jossain muka olisi halunnut kuulla kerrottavan Boba Fettin tragediasta galaksin yleisimpien kasvojen viimeisenä kantajana.
Itken onnesta vaikka vielä jaksoa jäljellä. Vihdoinkin mainstream faneille tehdään sisältöä.
Sitten se toinen toinen näkökulma siihen, onko The Book of Boba Fett täysin kadottanut punaisen lankansa. Palaan siihen, mistä tämän kirjoituksen aloitin: siihen, että The Book of Boba Fettiin tosiaan viitattiin Lucasfilmin ja tuotannon sisälläkin The Mandalorianin kolmantena tuotantokautena tai kahden ja kolmannen ”välikautena”.
Jospa katsojankin olisi järkevämpää suhtautua The Book of Boba Fettiin nimenomaan The Mandalorian 2.5:nä, jolle vain jostain syystä on annettu harhaanjohtava otsikko?
Mitä enemmän ajattelen nyt kuutosjaksossa nähtyä, minusta alkaa tuntua, että ei ole mielekästä ajatella, että The Book of Boba Fett olisi tehnyt sivupolun The Mandalorianin tarinaan. Pikemminkin tuntuu siitä, että tämä koko sarja on sivupolku The Mandalorianin tarinassa.
Näiden kahden jakson aikana aseteltiin lukuisia palasia valmiiksi tulevaa Mandon kolmoskautta varten. Etsittiin Din Djarinille seuraavaa elämäntehtävää selvittämällä, että enää se ei löydy hänet kasvattaneiden äärimandalorelaisten jengistä. Hankittiin uusi pähee kärry tuhoutuneen tilalle (ja toisenlaisiin tehtäviin). Sekä tietenkin setvittiin isä-poika-suhdetta, The Mandaloreanin sydämellistä ydintä, kuutosjaksossa lopulta myös ”pojan” eli Grogun näkökulmasta. Tämä kaikki oli monin tavoin painavampaa katsottavaa kuin mikään siitä, mitä sarjan alkupuolella nähtiin tapahtuvan Boba Fettille.
Ylipäätään se, että Boba Fettin unohtuminen taka-alalle viime jaksoissa ei häirinnyt monia katsojia, kertoo tästä samasta asiasta. The Mandalorian on ollut monelle Star Wars -fanille niin mieluinen Star Wars -sarja, että kun sarja toi kuvaan Din Djarinin, katsoja oli heti täysin valmis hyppäämään tämän kelkkaan. Sitä kelkkaa Mando laskettelikin sitten pyytämään avuksi Cobb Vanthia (suoraselkäistä lainvartijaa, jonka periaatteessa pitäisi vastustaa Boba Fettiä siinä missä muitakin rikollisia) tai tapaamaan, vaikka ei sentään hakemaan, Lukea (jonka kanssa Boba on tapellut kerran jos toisenkin). Siis rinteisiin, joihin Boballa ei olisi ollutkaan asiaa.
Luulen, että ensi viikon päätösjaksoa on täysin luontevaa katsella siten, että myös Boba Fett ja Fennec Shand – tämän sarjan näennäiset päähenkilöt – tuntuvat siltä, mitä he suuressa kuvassa ovatkin: The Mandalorian -sarjan sivuhenkilöitä siinä missä vaikka juuri Cobb Vanthkin. Boba oli kyllä se Star Wars -universumin alkuperäinen mandalorealainen, mutta Din on se, jonka tarina yleisöä tällä hetkellä kiinnostaa.
Ehkä tämän sarjan totuudenmukaisempi nimi olisikin ollut vaikkapa The Mandalorian: The Book of Boba Fett tai jotain muuta vihjailevampaa, koska mistään klassisesta spinoffista, saati erillisestä yksittäishahmokertomuksesta vaikkapa viime joulukuun Marvel-sarja Hawkeyen tapaan, ei oikeastaan ollutkaan kyse.
Ja, jos nyt näin suopeaksi ryhdyn, niin ehkä tätä kertomuksellista keikausta voisi jopa pitää sinä yllätyskuviona, jota ennen ensimmäisiä jaksoja tässä blogissaThe Book of Boba Fettin odotin ja toivoin sisältävän, ja jota ensimmäisten jaksojen jälkeen ei tuntunut missään kuuluvan eikä näkyvän.
Sitä voin pohtia ensi viikolla päätösjakson jälkeen, kuinka laatumielessä onnistuneeksi tämä näkökulma The Book of Boba Fettin muuttaa, mutta tällä hetkellä minusta vaikuttaa, että koko sarjan voi todellakin nähdä kertomuksena siitä, kuinka Din Djarin auttoi Boba Fettiä vakauttamaan Tatooinea The Mandalorianin toisen ja kolmannen kauden välissä. Ei siis niinkään Boba Fettin kirjana, vaan pikemminkin Boba Fettiä käsittelevänä välilukuna Din Djarinin kirjassa.
The Book of Boba Fett on tätä kirjoittaessani edennyt neljänteen jaksoonsa (kaikkiaan seitsemästä), ja ihan ensimmäisenä on sanottava, että olin väärässä.
Perustin ensimmäistä jaksoa edeltäneen odotus-bloggaukseni siihen, kuinka vähän sarjasta oli esimerkiksi markkinoinnissa paljastettu, ja kuinka promokiertueella tekijät aivan suoraan antoivat ymmärtää, että edessä olisi runsaasti yllätyksiä – ja kuinka he epäsuorasti vihjasivat, että sarjassa saattaisi olla kyse jostain aivan muusta kuin miltä se markkinoinnin perusteella vaikutti.
Nämä väitteet olivat joko liioittelua tai suoranaisia valheita. Jälkimmäisiin kuuluu ainakin se väite, että trailereissa olisi näytetty vain kohtauksia ensimmäisen jakson alusta. Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia The Book of Boba Fettin ensimmäisistä neljästä jaksosta.
Asiaa voisi kierrellä enemmänkin, ja voisi alleviivata, että arvioiden antaminen yhä kesken olevasta sarjamuotoisesta teoksesta on epäreilua, mutta sanotaan nyt silti ihan suoraan ja heti tämän kirjoituksen aluksi, että The Book of Boba Fett ei ole kovin onnistunut teos.
Sanon näin, vaikka en aivan inhosta irvistelekään sarjaa katsoessani. Kyllä minua tällainenkin Boba-sarja kiinnostaa, ja kyllä periaatteessa viihdynkin katsoessani Temuera Morrisonia yrittämässä yrmyttää itseään jonkinlaiseksi valistuneeksi diktaattoriksi Tatooinen alamaailman keskuudessa. Silti sanon, että vastaus kysymykseen ”onks se hyvä” on tällä kertaa varsin selkeästi ”ei”, vaikka yleensä en edes pidä kovin hedelmällisenä typistää Star Wars -tarinoista keskustelua tuohon kysymykseen. Tällä kertaa perustuntumani on kuitenkin olennainen perusta sille, mitä haluan sarjasta tässä puolivälissä sanoa. Selvää joka tapauksessa on, että en ole ainoa, jolle The Book of Boba Fett on ollut pettymys. Tässä esimerkiksi ovat erityisen tylyt haukut heti ensimmäisestä jaksosta, ja tässä taas hieman analyyttisempi erittely sarjan epäonnistumisesta.
The Book of Boba Fettissä ei todellakaan ole ollut kyse ”jostain muusta kuin miltä markkinoinnin perusteella vaikutti”. Siinä on ollut kyse täsmälleen siitä ja vain siitä miltä vaikutti.
Tarinaa ajatellen kyse on siis ollut siitä, että Boba tahtoo asettua Jabban valtaistuimelle, mutta rikollispomoksi ryhtyminen ei ole vanhalle sotaukolle aivan helppoa. Sen ohessa minuuttimitassa vähintään puolet tähänastisista jaksoista on käytetty Boban aiempiin vaiheisiin Tatooinella, oppimassa tusken-soturien tavoille Jedin paluun ja The Mandalorianin toisen kauden välisinä vuosina. (Ilmeisesti flashback-juonikuvio oli se ”suuri salaisuus”, jota Robert Rodriguezin mielestä ei voinut näyttää trailereissa, koska se olisi paljastanut liikaa – vaikka käytännössä jo pelkästään Boban vermeistä The Mandalorianissa oli pääteltävissä, että autiomaasta esiin astellut entinen palkkionmetsästäjä oli viettänyt aikaa tuskenien leirinuotioilla, ja vaikka jossain toisaalla markkinoinnissa kyllä kerrottiin, että sarja sisältää flashbackeja.)
Itse asiassa, ja mitä tulee luvattuihin yllätyksiin, on suorastaan hämmästyttävää, miten täysin ja totaalisen yllätyksetön sarja onollut. Niin pitkälle, että tunnen oloni aivan tyhmäksi pohdittuani kuukausi sitten erilaisia vaihtoehtoja siitä, miten The Book of Boba Fettissa ”täytyisi” olla kyse jostain ihan muusta kuin miltä pinnalta näyttää, tai että vähintäänkin Boban motivaatioiden täytyisi paljastua joksikin muuksi kuin pelkäksi haluksi ryhtyä rikollispomoksi. Mietin myös etukäteen, että jotain psykologisesti kiinnostavaa täytyisi olla tekeillä myös siinä, että Boba Fett nyt patsastelee kloonattuine kasvoineen niin ylväästi ilman kypärää, vaikka aikanaan hän teki uraa palkkio- ja tappohommissa nimenomaan henkilöllisyyden peittävän päähineensä suojissa.
Höpsis. Mistään tällaisesta ei ole tietoakaan.
The Book of Boba Fettin Boba on kyllä tosiaankin hyvin, hyvin erilainen kuin se Boba Fett, joka on pahistellut vuosien ajan Star Wars -tarinoissa. Vanha Boba oli armoton tappaja ja ikuinen yksinäinen susi, vaikka jonkinlaista kunniasääntöjen koodistoa hänet olikin yleensä kirjoitettu noudattamaan. Tämä uusi Boba kunnioittaa muita sensitiivisinä olentoina, pyrkii välttämään väkivaltaa ja selvästi välittää aidosti esimerkiksi toveristaan Fennec Shandista (Ming-na Wen), tavallaan myös uusina alamaisinaan näkemistään tatooinelaisista.
Se voisi olla jännittävää – mutta ei ole, koska sarja ei ole kiinnostunut käsittelemään sitä, miten tai miksi Boba nyt näin erilainen on.
Neljännessä jaksossa Boba sanoo Fennecille oppineensa perhearvoja vuosinaan tuskenien parissa, mutta tällaista kehitystä paremmaksi ihmiseksi ei nähty sarjan flashback-kohtauksissa. Pikemminkin The Book of Boba Fett antoi aiemmissa jaksoissa ymmärtää Boban toimineen silloin juuri samoin kuin tällöinkin. Hän muun muassa pelasti jo ensimmäisessä jaksossa epäröimättä tusken-lapsen hengen, vaikka oli silloin vangittuna heidän orjakseen ja vaikka tuo sama tusken-lapsi oli vain hetkeä aiemmin kiusannut häntä törkeästi. Hahmokehitystä sarjassa ei siis ole, on vain tämä uudenlainen Boba, jolla ei tunnu olevan mitään erityistä tekemistä aiemman Boban kanssa.
Oikeastaan meillä on tässä sarja, jossa aivan kaikki on juuri sitä miltä näyttää, jossa päähenkilön motivaatioita hädin tuskin edes käsitellään, ja jonka varsinaiset tapahtumatkin ovat sekä vähissä että ainakin tähän asti kenen tahansa ennalta nähtävissä. Otan esimerkiksi vaikka tämän viimeisimmän jakson: siitä suurin osa käytettiin sen näyttämiseen, kuinka Boba pelasti Fennecin hengen (kuten jo tiesimme hänen tehneen), kuinka kaksikko sitten kävi pöllimässä Boban avaruusaluksen takaisin Jabban palatsista (kuten tiesimme heidän välttämättä täytyneen tehdä) ja kuinka he päättivät parin nuotiokeskustelun myötä sekä ryhtyä työpariksi että valloittaa tuon palatsin itselleen (kuten olemme tähän mennessä jo nähneet heidän tehneen).
(Temuera Morrison ja Ming-na Wen tekevät varmasti sarjan pääosissa parhaansa, mutta heillä on kovin vähän tehtävää – eivätkä he kumpikaan ole näyttelijöinä tarpeeksi hyviä nyhjäisemään tunnetta tyhjästä.)
Turhauttavaa.
Erityisesti, koska The Book of Boba Fett ei mielestäni ollut susikakka idea syntyessään. Kaikkea muuta. Se tyly, mutta jollain tapaa silti salaperäisesti seestynyt Boba, joka The Mandalorianin kakkoskaudella nähtiin, oli monella tapaa kiinnostavinta, mitä tälle Star Wars -franchisen ehkä kiistanalaisimmalla suosikkihahmolla oli tehty pitkään aikaan. Siihen tuntui heti kätkeytyvän tarina, joka ansaitsi tulla jossain muodossa kerrotuksi. Kokonainen oma spinoff-sarja hänelle oli yllätys, mutta kiehtova sellainen, ja Morrison ja Wen tuntuivat Mando-jaksojen perusteella mainiolta parivaljakolta seurattavaksi. Sain myös sen käsityksen, että omapäisten melkein-indie-action-elokuviensa (mm. Desperado, Sin City) ohjaaja Robert Rodriguez olisi värvätty sarjan kippariksi tai pääohjaajaksi, joka tuntui sekin hyvältä idealta jo siksikin, että se lupasi kertomuksellisesti yhtenäistä otetta.
Myös tuo käsitykseni, niin kuin moni muukin tästä sarjasta, osoittautui vääräksi. Rodriguez on ohjannut osan sarjan jaksoista ja ilmeisesti jossain määrin osallistunut sen kehittelyyn, mutta kyllä The Book of Boba Fett on selvästi pikemminkin The Mandalorianin vaatimaton spinoff kuin omanlainen teoksensa. Se näyttää ja tuntuu samanlaiselta kuin Mando, siinä on samantapaisia ongelmia tarinallisen yhdentekevyyden ja dialogin onttouden kanssa, ja jatkuvan, mutta tuskallisen hitaasti etenevän juonesa vuoksi siitä puuttuu The Mandalorianissa näitä ongelmia tasapainottanut armelias jaksojen välinen vaihtelevuus.
The Book of Boba Fett on Jon Favreaun sarja, ja Jon Favreau ei ole kummoinenkaan tarinankertoja. Aivan kuin hänelle olisi annettu nämä työkalut, vaikka hän ei oikeasti lainkaan tiedä, mitä hänen niillä pitäisi tehdä. Ja tarkoitan tässä työkaluja sekä henkisessä mielessä (Star Wars -universumia leikkikenttänä ja sen hahmoista tällä kertaa Boba Fettiä) että konkreettisessa merkityksessä (innovatiivista The Volume -kuvausstudiota ja Disney-Lucasfilmin lippulaivasarjojen per-jakso-budjettia). Veikkaan, että tämän sarjan käsikirjoituksen ja tuotannon aikaan Favreaun Mando-työpari Dave Filoni – ihminen, jolla on ymmärrystä näistä työkaluista – on keskittynyt omiin Ahsoka- ja The Bad Batch -sarjoihinsa. Favreau on menestynyt studio-ohjaaja, mutta lähes niin kaukana auteur-taiteilijasta kuin mahdollista, ja soisin kernaasti hänen vetäytyvän piankin Star Warsista takaisin tekemään Disneylle rahaa digitoimalla sieluttomiksi cgi-animaatioiksi yhtiön vanhoja, aikanaan sielukkaita animaatioklassikkoja.
Pieni kehuosa väliin. Siinä, missä The Book of Boba Fettillä ei ole ainakaan tähän mennessä valitettavasti ollut juuri mitään sanottavaa Boba Fettistä, sillä on sentään ollut sanottavaa Tatooinesta.
Tatooinehan on Star Wars -franchisen riippakiviä: originaalileffan Luken näkökulman mukaan sen pitäisi olla galaksin pahin takapajula, mutta juuri tuon cinemaattisen klassikkoasemansa siivittämänä Star Wars -tarinoissa siellä ramppaavat yhtenään kaikki galaksin silmäätekevät. Useinkin olen miettinyt, että olisipa edes George Lucas itse malttanut sijoittaa Jedin paluussa Jabban hovin jonnekin muualle tai kirjoittaa prequeleissaan Anakinin syntymään jollekin muulle planeetalle, koska jo pelkän A New Hopen takia olisi jo tapahtunut se, miksi vaikkapa The Mandalorianissa on niin monta Tatooine-jaksoa tai Disney-aikaisissa SW-elokuvissa niin monta Tatooinea muistuttavaa planeettaa. Siksi, että aina tulee uusia tarinankertojia, jotka palavat halusta jäljentää originaalileffan ikonografiaa.
The Book of Boba Fettin ero lähes kaikkiin muihin Tatooine-tarinoihin on se, että tässä meillä on kerrankin kertomus, joka perustellusti tapahtuu Tatooinella. Boba jäi sarlaccin kuoppaan silloin aikanaan, ja koska hän nyt (tosin huonosti motivoidusti) tahtoo asettua aloilleen entisen isäntänsä Jabban paikalle, ei hän myöskään Tatooinelta lähde.
Niinpä sarjalla on ollut aikaa kuvata sitä, mitä Tatooinelle kuuluu tai miten siellä oikeastaan elellään. Ennen kaikkea se on ehtinyt esittää tuskenit, nuo Star Warsin intiaanit, tavallista paremmassa valossa. Se on myös ehtinyt ihan kelvollisesti pohdiskella, millaista valtataistelua mahdettaisiin käydä tuollaisella perähikiäplaneetalla tilanteessa, jossa Imperiumin romahtamisesta on vasta muutamia vuosia, jossa rakenteilla oleva Tasavalta tuskin on ehtinyt huomata moista perähikiää ja jossa planeettaa pitkään hallinnassaan pitäneiden huttien tilalle on ollut monta tarjokasta, muttei yhtään vahvaa voittajaa. Ja se on heitellyt ilmaan sellaisia tiedonmurusia kuin ”me olimme täällä jo silloin kun meret kuivuivat” (tarkistin, tämä on vanha Star Wars -fakta jo 1990-luvulta, joka ei vain ole jäänyt ainakaan minulle mieleen)!
Puhumattakaan sitten siitä, että juuri tämä sarja on voinut loogisesti palata vielä kerran jopa sarlaccin kuopalle, jonne sentään tietääkseni Luke Skywalkeria ei ole koskaan kehdattu uudelleen marssittaa. Tai vierailla A New Hopen poistetusta kohtauksesta tutulla Toschen asemalla tapaamassa siellä ohimennen Luken vanhat kaverit Fixer ja Camie, sillä, tosiaankin, jos nyt jossain, niin nimenomaan tässä Tatooine-tarinassa sekin tuntui ihan asiaankuuluvalta. Nostalgiakortin heiluttelua, tottakai, mutta siis tosiaankin juuri tässä tarinassa ilman päälleliimauksen makua.
Sarjan Tatooine-kuvastosta minulla on kerrassaan vain yksi kritiikki: sitä ihmeellistä monikätistä monsteria en olisi hiekkaplaneetan faunaan lisännyt.
Tätä kirjoittaessani The Book of Boba Fettiä on siis jäljellä kolme jaksoa. En sano optimistisesti, vaan realistisesti, että sillä on vielä juuri ja juuri aikaa ryhdistäytyä kertomaan, no, edes jonkinlainen tarina, joka hitaasta johdannosta huolimatta jää tuntumaan kertomisen arvoiselta.
Tai jos haluatte vielä uskoa tällaisiin tekijöiden vakuutteluihin tämän sarjan kohdalla: Ming-na Wen sanoi Radio Timesin äskettäisessä haastattelussa sarjan avautuvan uudessa valossa finaalijakson jälkeen.
Jos sarja ei ryhdistäydy ja finaalijakso ei ällistytä meitä kaikkia, tälle opukselle voi ennustaa pohjimmaista paikkaa Star Wars -sarjojen lähiaikoina nopeasti laajenevassa kirjastossa. Vaikka tämän kummallisen kertomuksettoman tarinan kertaalleen katsookin, sitä on todella vaikea erityisesti suositella kenellekään tässä vaiheessa, jossa Star Wars -katsottavasta ei ole pulaa.
Nimenomaan tätä kokonaiskuvaa katsoen – tänä tai ensi vuonna edessä ovat ainakin Obi-Wan, Andor, Ahsoka, The Bad Batchin kakkoskausi ja The Mandalorianin kolmoskausi – toivoa sopii, että tämä spinoff jää ainoaksi lajiaan myös tyylillisesti. Toinen julkistettu Mando-spinoff Rangers of the New Republic onkin nimittäin jo ideana hyllytetty. Mando itse olkoon jatkossakin sellainen kuin on ollut tähän asti, mutta sitä myöten tätä muottia on noudatettu ihan riittävästi, ja muiden Star Wars -sarjojen olisi syytä näyttää ja tuntua toisenlaisilta.
Tällaisenaan The Book of Boba Fettin ongelmiin kuuluu nimittäin sekin, että se ottaa itsensä aivan liian vakavasti suhteessa juonen höpsöyteen. Mietin jopa, että se olisi ehkä kannattanut kirjoittaa ja toteuttaa komediaksi. Eikö nimittäin ole ihan vain rehellisen koomista, että Boba on ensimmäisestä jaksosta alkaen patsastellut rikollispomona pitkin Tatooinea vaatien kaikkia tunnustamaan hänet johtajakseen, mutta jaksojen edetessä on paljastunut, että hänen rikollisjenginsä on aluksi koostunut kokonaisuudessaan Fennec Shandista ja kahdesta gamorrealaisesta sikavartijasta? Tietääkö tämä sarja oikeastaan, että sen päähenkilö ei tunnu tietävän yhtään, mitä tekee?
Tulevista sarjoista Obi-Wan ja Andor eivät ole The Mandalorianin spinoffeja. Ne tietysti sijoittuvatkin toiseen aikakauteen (episodien III ja ja IV väliin), mutta tarkoitan toiveellani erilaisuudesta sitäkin enemmän sitä, että niillä on toiset käsikirjoittajat ja toiset ohjaajat. Ahsoka ponnistaa noita suoremmin tästä samasta Mando-perheestä josta Boba Fettkin, mutta se taas on ”Favreau-sarjaa” enemmän ”Filoni-sarja” ja todennäköisesti tarinallisestikin enemmän piirrossarja Rebelsin jatko kuin Mandon sivutuote.
Toivon, että nämä kaikki, samoin kuin vielä myöhemmin tekeillä olevat sarjat kuten salaperäinen The Acolyte, eroavat The Mandalorianista ja The Book of Boba Fettistä vaikkapa kerrontatavaltaan, visuaaliselta tyyliltään tai rytmiltään. Hemmetti, minulle kyllä kelpaisi jossain vaiheessa se Star Wars -komediakin (vaikka mikään näistä edellä mainituista ei kyllä taida sellainen olla). En edes panisi pahakseni, vaikka jokin näistä osoittautuisi ”onks se hyvä” -asteikolla lopulta vielä The Book of Boba Fettiä epäonnistuneemmaksi, jos se tapahtuisi kunniakkaasti jotain uutta ja yllätyksellistä yrittäen.
Tähtien jatkosota 