The Mandalorianin kolmas kausi kertoi mandalorealaisista, mutta samalla kovin vähän yhtään mistään

Kirjoittaessani viimeksi The Mandalorianin kolmannesta kaudesta siitä oli nähty viisi jaksoa kahdeksasta, ja kirjoitin sarjan tuntuvan olevan aivan eksyksissä. Siinä vaiheessa sarja tuntui lähes täysin purkaneen pois mainion kakkoskauden jättämät jännitteet. Din ”Mando” Djarin oli palannut uskonnollisen kulttinsa uskolliseksi soturiksi ja ”Baby Yoda” Grogun kasvatti-isäksi, eikä sarjassa tuntunut enää olevan meneillään mitään ”monster of the weekiä” kummempaa. Jon Favreaun vetämän sarjan käsikirjoitusten tämän kauden tasoa tuntui myös yhä enenevässä määrin kuvaavan se, kuinka kirjaimellisesti tuo tietyntyyppisiä yksittäisjaksoja tarkoittava termi tuntui sopivan The Mandalorianiin: kai tekin olette huomanneet, kuinka melkein jokaisessa sarjan jaksossa tosiaankin käydään taistelua milloin minkäkinlaisen monsterin kanssa?

Nyt kolmoskauden loputkin jaksot on nähty, enkä joudu juurikaan korjaamaan kritiikkiäni. Siitäkään huolimatta, että eittämättä kauden parhaat jaksot olivat sen lopussa.

Positiivisen kautta, siis! Kun kahdenlaisten mandalorealaisten liittouma – Din Djarinin kasvattaneet kuuppiaan kypärissään hautovat fundamentalistit ja Bo-Katan Kryzen johtamat hiuksiaan hulmuttelevat liberaalit – löivät sovinnon kättä, lähtivät katsomaan kotiplaneetan kuntoa ja häätivät Mandalorelta sinne pesiytyneet inhat imperiaalit, sarja löysi yhdentekevien sivujuonten jälkeen selvän kulku-uran ja sitä kautta koko tuotantokaudelle lopulta draaman kaaren. Siinä missä edellisillä tuotantokausilla kyse oli ollut Din Djarinin (Pedro Pascal) ja Grogun seikkailuista ja etenkin kakkoskaudella siitä, että Din pyrki toimittamaan Grogun ”omiensa” eli jedien pariin, tällä tuotantokaudella keskiössä olivat mandalorealaiset laajempana joukkona. Heistä mainittu Bo-Katan (Katee Sackhoff), tuo syyllisyydentunnon riivaama kuumapää, kohosi samalla käytännössä sarjan toiseksi päähenkilöksi (ainakin tämän tuotantokauden ajaksi – palaan tähän).

Hyvänä osoituksena siitä, että Star Wars -fanit osaavat spekuloida ihan millä tahansa, on The Mandalorianiin lähes koko sen ajan liittynyt spekulaatioita sarjan nimen merkityksestä, vaikka se ei pinnalta katsoen juuri eksplisiittisempi voisi olla. Lähtökohtaisesti nimi kun tietenkin tarkoittaa Din Djarinia (jolla sarjan alussa ei edes ollut muuta nimeä ”mandalorealaisen” lisäksi), mutta moni on joksanut epäillä Grogusta kasvavan sarjan aikana otsikon ”oikeasti” tarkoittama mandalorealainen, kenties myös Mandaloren tuleva johtaja. Tämän tuotantokauden aikana taas joissakin fanipiireissä arveltiin sarjan nimitittelin vaihtuneen tai olevan vaihtumassa Bo-Katanille, ja spekuloipa joku Djarinin hahmon kuolemallakin kolmoskauden finaalia odotellessaan. Sellainenkin teoria esitettiin, että ehkäpä sarjan nimeen oltaisiinkin lisäämässä s-kirjain, siis kuvaamaan mandalorealaisia monikossa.

Vaikka mitään tällaista ei tapahtunut, ja vaikka en todellakaan itse odottanut showrunner Jon Favreaulta mitään niin radikaalia kuin päähenkilön kuolemaa, niin henkisemmällä tasolla juuri tuohon suuntaan tämä kausi eteni – ja tuottaja-ohjaaja Rick Famuyiwa itsekin pyöritteli otsikonkin merkityksen todella muuttuneen äskettäin Star Wars Celebrationissa. Kyse oli tosiaan tällä tuotantokaudella (ja ainakin tämän tuotantokauden ajan) enemmän mandalorealaisista kuin yhdestä heistä – ja myös löytölapsi Grogun matka ”yhdeksi heistä” tosiaan jatkui. Ja mitä tulee Bo-Kataniin, hänen ja Dinin välinen dynamiikka oli mielestäni se oikeasti paras asia tässä kaudessa. Bo-Katanin läsnäolo toi Dinistäkin esiin uusia puolia, ja kun kypäräuskonnostaan kiinni pitävä yksinäinen sutemme lausui Bo-Katanille sanat ”Your song is not yet written. I will serve you until it is”, huomasin pitkästä aikaa jopa alkavani tosissani kannattaa Star Wars -hahmojen shippausta.

Kahdessa viimeisessä jaksossa törmättiin jälleen myös Imperiumiin, sarjan pääpahikseen moff Gideoniin (Giancarlo Esposito) ja sitä myöten myös sellaiseen asiaan, jota saattaisin hyvälle päälle sattuessani kutsua sarjan pääjuoneksi.

Seitsemännen jakson The Spies (jossa ei muuten nimestä huolimatta juurikaan harrastettu vakoilua) aloittanut kohtaus, Imperiumin jäljellä olevien rippeiden salakerhon kokous, oli jo yksinään täpösen täynnä silmäniskuja, vihjauksia tulevasta ja toiveiden täyttymyksiä monille pitkän linjan Star Wars -fanille, ja miksei siis minullekin.

Siellä oli Brendol Hux, jatko-osatrilogian amiraali Huxin tätä ennen vasta oheiskirjallisuudessa mainittu inhottava isä, jota näytteli jatko-osatrilogian Huxin näyttelijän veli Brian Gleeson. Siellä oli Gilad Pellaeon, suuramiraali Thrawnin uskollinen oikea käsi, monille rakas hahmo jo 1990-luvulta ja Legends-tarinakaanonista, josta hahmo muistetaan muun muassa Imperiumin vihoviimeisenä johtajana. Hänetkin nähtiin siis nyt ensimmäistä kertaa elävän näyttelijän tulkitsemana (roolissa Xander Berkeley, tuttu muun muassa 24-sarjasta). Ja mainittiinhan siellä Thrawn itsekin. Tämä kaikki johtaa tietenkin kohti ensi syksyn Ahsoka-sarjaa ja Dave Filonin tulevaa Mando-aikakauden hahmot ja juonet yhteen kokoavaa elokuvaa ja, itse asiassa, tietysti lopulta myös kohti sitä jatko-osatrilogiaa, sillä me katsojat The Rise of Skywalkerin myötä tiedämme, että Imperiumin jäänteiden salamyhkäisen puuhastelun ja kloonauskokeiden päässä häämöttävät kronologisesti katsoen First Order ja lopulta myös itse keisari Palpatinen paluu.

Tätä kohtausta katsoin siis tietenkin aivan täpinöissäni, ja aina on mukavaa yleisestikin nähdä myös kunnon Imperiumin katalia juonia ja pillerin muotoisia valokuvioita käytävien seinillä. The Spies -jakson avauskohtauksen muuten todennäköisesti kirjoitti juuri näiden aikojen Star Warsin suuria linjoja vetelevä Filoni, joka oli merkitty tuon jakson toiseksi kirjoittajaksi, mutta joka muun ajan tämän kauden tuotannosta oli kiireisempi oman Ahsoka-sarjansa parissa.

Mutta mitä sitten tulee näitä puitteita seuranneisiin varsinaisiin The Mandalorianin kolmoskauden lopun tapahtumiin, en varsinaisesti haukkonut henkeäni, vaikka kauden kaksi viimeistä jaksoa tosiaan parannus edeltäjiinsä olivatkin. Mandaloren sankarit taistelivat Imperiumin ilkiöitä vastaan ja selvisivät lopulta voittajina, mikäpä siinä, mutta tätä kirjoittaessani en usko nähneeni kolmoskaudella montakaan kunnolla mieleen jäävää kohtausta.

Välinpitämätön fiilikseni johtuu varmasti osittain siitä, että sata rakettirepuilla lentävää mandalorealaista taistelemassa sadan rakettirepuilla lentävän Imperiumin iskusotilaan kanssa ei vain yksinkertaisesti ole sitä, mitä minä Star Warsilta haluan. Periaatteessa ajattelen, että suon tällaisten kohtausten ilon niille, joille ne ovat sitä. Mutta omasta puolestani joudun tosiaan toteamaan, että jos tämä on parasta mitä The Mandalorianilla on tarjota, tämä on minulle liian överiä.

Tai oikeastaan siis totean näin: tämä ei ole parasta mitä The Mandalorianilla on minulle tarjota, koska toisella kaudella oli minustakin ihan oikeasti hyviä jaksoja, mutta jos tämä oli parasta, mitä sarjan kolmannella kaudella oli tarjota, ei tuo kolmas kausi tosiaankaan ollut minusta kovin hyvä.

Kolmannen kauden lopusta tuntuivat myös sitä katsoessani puuttuvat sellaiset draamalliset yllätykset, joita sarjojen tuotantokausien loppuun tavataan asetella. Juuri tämän nimenomaisenkin sarjan kakkoskauden lopussa Luke Skywalkerin saapuminen näyttämölle oli esimerkiksi todella jännittävä ja koko franchisen historiaankin painuva hetki, ja kuten sanottua, pari muutakin juonikuviota jätti minut silloin odottamaan innolla jatkoa. Esimerkiksi se, että Mandaloren mahtimiekka darksaber päätyi Dinille, joka ei sitä halunnut.

Tältäkin osin Jon Favreau jatkoi kolmannella kaudella jännitteidensä purkutöitä. Aivan kuten Dinin kakkoskauden lopussa uhraukselta tuntunut Grogusta luopuminen ei johtanut edes yhteen ainoaan Groguttomaan jaksoon, päätyi myös darksaber Diniltä Bo-Katanille siten, että Din ei sillä koskaan ehtinyt mitään tehdäkään. Ja vaikka Bo-Katanilla olikin tällä kaudella itsensä etsimisen ja löytämisen hahmokaari, lopulta hänkin palasi vanhaan rooliinsa mandalorealaisten johtajaksi aivan kuin mitään muuta vaihtoehtoa ei olisi ollutkaan. Sujuvaa ja ehkä jopa uskottavaa, mutta dramaattista vain laimeudessaan. Lopulta darksaberkin ihan noin vain hajosi (ei muuten ollut kummoista tekoa ollakseen soturikansan pyhä pistin).

Yllätyksettömyyden ylimpänä huippuna kauden lopussa katsojalle tarjoiltiin jonkinlaisella nyyhky-oletuksella kohtausta, jossa Din Djarin adoptoi Grogun pojakseen. Ainakin minä katsojana raavin päätäni miettien, että eikö hän sitten ollutkaan tehnyt niin jo hyvän aikaa sitten.

(No, The Spies -jakson lopussa kuoli kyllä sankari-mandaloreaanien rivistä yksi lihaskimppu, mutta jos joku katsoja koki sen dramaattisena, traagisena tai yllättävänä, onnittelen häntä eläytymisen kyvystään.)

Itse asiassa kolmoskauden loppu tuntui käärivän koko sarjan asetelmat niin sujuvaan pakettiin, että se olisi käynyt vaikka sarjan päätösjaksosta. Ketään uutta yllätyshahmoa ei enää tuotu näyttämölle sekoittamaan pakkaa tai vihjaamaan tulevasta. Pääpahis Moff Gideon kuoli (ellei kuollut sitten ollut klooni…). Hänen salaperäiset kytköksensä Mandaloreen paljastuivat ja niihin liittyvät juonet tehtiin tyhjäksi, ja mukana meni myttyyn myös Groguun kohdistuva uhka. Kypäräpäiden kotimaailmakin on nyt oikeiden omistajiensa hallussa, ja näin ollen sekin juonilanka on jälleenrakennusta vaille valmis.

Mandalorealaiset eivät jääneetkään Greef Kargan planeetalle Nevarrolle, jolle he vain pari jaksoa sitten aikoivat asettua, mutta sen sijaan sinne vetäytyivät kauden lopussa Din ja Grogu mökkeilemään. Tosin he myös kävivät ilmoittautumassa Uuden Tasavallan lentäjä-ässäkaverilleen Carson Tevalle (Paul Sun-Hyung Lee) vapaaehtoiseksi ja kirjanpidon ohittavaksi joka paikan höyläksi. Kohtaus sinetöi Dinin matkan palkkionmetsästäjäksi vastuulliseksi aikuiseksi, sillä siinä hän siirtyi lopullisesti ”hyvisten puolelle”, säilyttäen kuitenkin Star Wars -maailmaan sopivan seikkailullisen epäammattinsa.

Kaiken kaikkiaan: tähän sarja olisi tunnelmiensa puolesta hyvin voinut vaikka päättyäkin, ja vaikka se tästä siis jatkuukin, tämä tuntui vähintään puolipisteeltä. Ja sellaisena kovin kevyeltä.

Kun tätä kirjoittaessani luin Dave Filonin sanoja The Wrapin haastattelusta, en voi olla ihmettelemättä, miten minusta tuntuu, kuin katsoisin aivan eri sarjaa kuin mitä tekijät kuvittelevat tekevänsä. Näin nimittäin lausui Filoni tästä kaudesta:

This story by definition is “The Mandalorian” and speaks to that part of the “Star Wars” saga that we’re now telling specifically about Din Djarin and Grogu. But they’ve pulled into their orbit many other Mandalorian characters, namely Katee Sackhoff’s Bo Katan. You have the armor. And I think that it starts to raise a lot of questions about The Way and what is The Way. And when they speak vaguely about their home planet of Mandalore, which was basically lost and really destroyed in the war with the Empire – is there any chance of rectifying that, reclaiming that? And what does that mean for our lead character Mando? What does that mean for Grogu now that Grogu’s chosen to be with Mando instead of following Luke in the path of the Jedi? What are all these little signs and tea leaves saying to us in our “Star Wars” galaxy?

Parhaalla tahdollakaan en näe tämän kauden millään tavalla kyseenalaistaneen sitä, mikä on ”the way”. Päinvastoin: kun kakkoskauden lopussa luulin sen kysymyksen olevan nyt Din Djarininkin mielessä, kolmoskaudella jopa Bo-Katan tuntui löytävän saman ”the wayn” jota aseseppä (Emily Swallow) kultilleen saarnaa. Ja vastaus kysymykseen siitä, ”mitä tämä kaikki tarkoittaa Mandolle ja Grogulle”, vaikuttaa tämän kauden perusteella olevan lähinnä ”eipä juuri kummempia”.

Reilun viikon sulattelun jälkeen mietin kuitenkin, olisiko kolmannen kauden lopun yllätyksettömyys pitänyt laskea jonkinlaiseksi positiviiseksi yllätykseksi. Siis vaikkapa se, että kaikki keskeneräiset juonet tosiaan tuntuivatkin päättyvän jo tässä vaiheessa, vaikka olisin olettanut esimerkiksi Gideonin edelleen pakenevan tai hänen kloonaushankkeensa kääntyvän uudelle vaihteelle. Tai se, että kukaan ei ratsastanut planeetan alla lymyävällä mytosauruksella, vaikka sellaista tunnuttiin petaavan…

Puhumattakaan siitä, että aseseppä ei sittenkään paljastunut pahikseksi ja moff Gideonin liittolaiseksi! Käsikirjoitus tuntui minun ja monen muun mielestä aiemmissa jaksoissa monta kertaa vihjailevan hänen motiiviensa kataluudella, ja vielä toiseksi viimeisessä jaksossa hahmo poistui näyttämöltä kuin tekosyyn nojalla juuri ennen muiden astumista Gideonin ansaan. En aivan rehellisesti osaa sanoa, pitäisikö minun olla tyytyväinen siitä yllätyksestä, että tätä yllätyskäännettä ei tapahtunutakaan ja tämä todellakin ilmeiseltä vaikuttanut juonikuvio osoittautui kuvitelluksi – vai turhautua sarjan kehnosti käsikirjoitetuista hahmoista ja siitä, että aseseppä jatkanee siis merkillisesti motivoituja kaunopuheitaan tulevillakin tuotantokausilla.

The Mandalorianin neljännellä kaudella aiotaan ilmeisesti käyttää ne ideat, joihin perustuen Lucasfilmillä oli muutama vuosi sitten tekeillä aivan oma spinoff-sarja Rangers of the New Republic. Se julkistettiin The Mandalorianin kakkoskauden päätyttyä joulukuussa 2020 monien muiden SW-projektien lomassa, mutta pantiin hyllylle todennäköisesti jo seuraavana keväänä. Rangers-sarja jäi tekemättä ilmeisesti siksi, että sen keskushahmoksi oli kaavailtu Cara Dunea, eikä hahmo ollut enää käytettävissä, kun näyttelijä Gina Caranon aktiivisen trumpilainen some-käytös johti koko hahmon kirjoittamiseen ulos SW-sarjoista.

Kolmannen kauden lopussa Din Djarin vaikutti kuitenkin ilmoittautuvan Cara Dunen paikalle Uuden Tasavallan likaisten töiden tekijäksi, joten tämä näkökulma Uuden Tasavallan ajan ongelmiin saadaan nähtävästi Mandalorian-spinoffin sijaan pääsarjan sisällä. Tämän kauden alkupuolen irtonainen Coruscantille sijoittunut välinäytös, joka kuvasi Uuden tasavallan ja entisten keisarillisten välisiä kalseita tunnelmia, voidaan sekin nähdä johdantona kohti seuraavaa kautta.

Tämä saattaa myös tarkoittaa, että iloni Bo-Katan Kryzen roolin kasvusta sarjassa tällä kaudella jää lyhytaikaiseksi. Ehkäpä Jon Favreau todellakin kertoi tällä kaudella kaiken, mitä hänellä ollenkaan oli sanottavaa Mandaloresta ja mandalorealaisista ja siitä, mikä tähän asti oli tuntunut sarjan jonkinlaiselta kasvavalta pääjuonelta, ja seuraavilla kausilla Dinin ja Grogun on määrä jälleen seikkailla irtonaisissa jaksoissa kahdestaan galaksin laitamilla kuten useimmissa ensimmäisen ja toisenkin kauden jaksoissa. Ennustan odotettavissa olevan lisää Imperiumin kätyreitä (matkalla kohti Thrawnia ja Dave Filonin tulevaa Mandoversen mega-elokuvaa) ja lisää viikon hirviöitä (matkalla kunkin jakson lopputekstejä)

(Takana vasemmalla hatussaan itse Dave Filoni.)

The Mandalorian tuskin on sarja, josta koskaan löytyy suurta suunnitelmaa. Kolme ensimmäistä kautta tuskin muodostavat minkäänlaista harkittua ensimmäistä näytöstä, vaikka niitä seuraisi kuinka monta muuta tuotantokautta uusien juonikuvioiden äärellä. Viimeistään nyt nähdyn perusteella en usko, että Favreaulla on ollut ensimmäistä tai toista kautta kirjoittaessaan tarkkaa aavistustakaan tulevasta, enkä usko, että hänellä on nytkään mielessään mitään tiettyä loppua tai ehkä edes juonikuvioita kovin kauas eteenpäin. Hän on antanut ymmärtää, että voi jatkaa sarjan tekemistä vaikka kuinka pitkään.

Din Djarin on Star Wars -päähenkilöistä se, joka kaikkein vähiten kulkee Joseph Campbellin ”sankarin tuhannet kasvot” -teorian mukaista klassista sankarin kasvutarinan polkua, jota esimerkiksi Luken, Anakinin, Reyn, Cassian Andorin ja monen muun rakastetun saagan hahmon voi katsoa toisintavan. Valitettavasti tämä ei tarkoita, että Din olisi siksi jotenkin erityisellä tavalla kirjoitettu hahmo, vaan sitä, että hän ei ole noiden muiden hahmojen tavoin seikkailuidensa ensisijainen toimija lainkaan, vaan aina kuin virran vietävissä. Siitä näkökulmasta, että George Lucas muisteli Star Warsia luodessaan oman lapsuutensa ikuisuuteen jatkuvia sarjaelokuvia loputtomine cliffhangereineen, Din Djarin on tavallaan hyvin osuva Star Wars -hahmo, sillä hän seikkailee jaksostaan toiseen kehittymättä koskaan kummemmin aivan kuin Buck Rogers ja Flash Gordon 1930-luvun sarjaelokuvissa tekivät. Harmi vain, että Lucasin ja hänen seuraajiensa tosiasiassa luoma Star Wars tunnetaan parhaimmillaan juuri päinvastaisesta: tarinoista, jotka nimenomaan johtavat johonkin, ja joissa episodien lopussa asiat ovat toisin kuin niiden alussa.

Kaikissa kolmessa juuri julkistetussa Star Wars -elokuvassa on jotain tuttua (enkä tarkoita vain sitä, että uusien Star Wars -elokuvien julkistaminenkin on tuttua)

Taas niitä on luvassa: uusia Star Wars -elokuvia.

Kuten ennakkoon osattiin odottaa, Star Wars Celebrationissa Lontoossa tosiaan julkistettiin perjantaina uusia Star Wars -elokuvia. Peräti kolme kappaletta. Kaikenlaista muutakin Celebrationissa on toki jo ehditty käsitellä, sillä nyt Star Wars -rintamalla todellakin tuulee lujaa, mutta tässä kirjoituksessa keskityn nyt noihin kolmeen elokuvaan ja puran vähän, mitä meille nyt oikeastaan luvattiin. Sattuneesta syystä tulen kuitenkin samalla käsitelleeksi myös Ahsoka-sarjaa ja siitä julkistettua traileria.

Kolme nyt julkistettua tulevaa Star Wars -elokuvaa ohjaavat Sharmeen Obaid-Chinoy, James Mangold ja Dave Filoni. Yhdellekään näistä elokuvista ei julkistettu tässä yhteydessä virallista nimeä eikä ensi-illan aikaa. Kaikille niille kuitenkin paljastettiin ytimekkäästi ilmaistuna leffojen aihe tai perusasetelma, joka kaikissa tapauksissa antaa hyvin aineksia spekulointiin.

Nimenomaan tässä perjantain leffajulkistukset eroavat useimmista niistä lukuisista elokuvaprojekteista, jotka Lucasfilm on aiempina vuosina ilmoittanut olevan tekeillä episodi IX:n jälkeiseksi Star Wars -elokuvaksi. Tuo edellinen Star Wars -ensi-ilta oli joulukuussa 2019 eli tätä kirjoittaessani jo kolme ja puoli vuotta sitten, ja seuraavaa Star Wars -enskaria odotellaan tällä hetkellä jouluksi 2025, jolloin Solo-leffan floppaamisesta (ja ehkä osin jatko-osatrilogian kahden jälkimmäisen osan fanivastaanotosta) johtunut ”tuumaustauko” on venynyt jo kuuden vuoden mittaiseksi. Yrityksen puutteesta tässä välilläkään ei Disney-Lucasfilmiä voi syyttää, ehkä pikemminkin haja-ammuntaa muistuttavasta yliyrittämisestä: saan laskettua kasaan noin kymmenen SW-leffaprojektia, jotka ovat varmuudella olleet tekeillä ennen näitä kolmea, eivätkä siinä edes ole mukana mahdolliset muut, joista tieto ei ole julkisuuteen. Näistä noin kymmenestä viime vuosina tekeillä olleista projekteista useimmat on peruutettu kokonaan, loppujen valmistumisesta haaveet ovat hamassa tulevaisuuteen.

Näissä oloissa on hyvin ymmärrettävää, että moni oli perjantaina valmis uskomaan näidenkin kolmen elokuvan todelliseen valmistumiseen vasta istuessaan niiden ensi-iltanäytöksissä. Mutta yhtä kaikki viesti tuli Lontoosta selväksi: uusia Star Wars -elokuvia on jälleen tekeillä. Ja kenties jonkinlaista vahvistuvaa luottamusta näihin hankkeisiin voi hakea siitä, että niitä todella julkistettiin kerralla kolme, ja että niiden aiheistakin jo jotain paljastettiin. Kun esimerkiksi Taika Waititin kerrottiin taannoin kehittelevän omaa Star Wars -elokuvaansa, ei sen aiheesta sanottu mitään, ja myöhemmin Waititin haastattelusanomisista saattoi päätellä, että Lucasfilm olikin todennäköisesti kutsunut Waititin nimenomaan kehittelemään ideaa omaksi Star Wars -elokuvakseen – ilman että sellaista ideaa vielä projektin julkistamisen hetkellä olikaan.

Perjantaina uutisoiduista kolmesta elokuasta Sharmeen Obaid-Chinoyn elokuva on näistä se, jota tiedettiin Celebration-julkistukseksi odottaa. Tämä on projekti, joka tähän asti tunnettiin käsikirjoittajansa mukaan nimellä ”Damon Lindelofin elokuva”, ja jota Hollywood-mediat olivat jo pitkin viime vuotta huhunneet Lucasfilmin Star Wars -projekteista lupaavimmaksi ja seuraavaksi oikeasti valmistuvaksi SW-elokuvaksi. Senkin Hollywood-mediat ovat tienneet meille jo viime vuonna kertoa, että tämä projekti sijoittuisi episodi IX:n jälkeiseen aikaan ja että siinä nähtäisiin jatko-osatrilogiasta tuttuja hahmoja.

Mutta sitä Hollywood-mediat eivät tienneet kertoa, että Obaid-Chinoyn elokuvan yhden lauseen pitch olisi ”Rey (Daisy Ridley) rakentaa uutta jedijärjestöä 15 vuotta episodi IX:n jälkeen”. Täytyy sanoa, että tämä yllätti minut täysin. Enimmäkseen positiivisesti: pidänhän kovasti sekä Reyn hahmosta että Ridleystä ja olen toki jo odotellutkin, miten ja milloin Lucasfilm rohkenee astua tarinoissaan episodi IX:n jälkeiseen, täysin tuntemattomaan aikaan. Ja siksikin, koska en pitänyt episodi IX:stä: The Rise of Skywalker ei ollut Reyn hahmon ansaitsema loppu, eikä se tietenkään hahmon seikkailujen loppu tarkoittanut ollakaan. Tästä näkökulmasta tällainen elokuva on minulle oikein tervetullut.

Mutta se kieltämättä kohottaa kulmakarvojani, kuinka vahvasti tuo juonitiivistelmä kuulostaa ”episodi X:ltä”. Sellaisena tätä tuskin markkinoidaan – liian vähän aikaa on kulunut siitä, kun Lucasfilm painokkaasti ilmoitti episodinumeroidun saagan ehdottomasti päättyvän The Rise of Skywalkeriin – mutta jos elokuvan päähenkilö käyttää nimeä Rey Skywalker ja rakentaa tarinassa uutta jedijärjestöä, niin aika vaikea voi olla eritellä, mikä tämän elokuvan jatko-episodielokuvista erottaa. Se tietysti jää tässä vaiheessa nähtäväksi: tarinan varsinainen juonikin siihen vaikuttaa, tuntuuko tämä aikanaan jatko-osalta jatko-osatrilogialle vai omalta uudelta kertomukseltaan. Samoin siihen vaikuttaa se, kuinka monia muita vanhoja tuttuja tässä elokuvassa nähdään ja kuinka suurissa rooleissa, kun mahdollisuudet ovat tietenkin auki vaikka kaikkien jatko-osatrilogiassa eloon jääneiden hahmojen palaamisille. Tämä on tätä nykyaikaa: originaalitrilogian ja prequelienkin aikakaudella Star Wars -fanit janosivat lisää seikkailuja leffojensa pääsankareille, mutta niiden aikaan se tarkoitti ilmiselvästi kirjoja tai sarjakuvia, eikä kukaan osannut edes haaveilla, että sellaisia voitaisiin saada näyteltyinä elokuvina.

Oli myös toinen, ulkoelokuvallinen, syy, miksi Reyn nimeäminen ja Daisy Ridleyn nouseminen Celebrationin lavalle (ah, ollapa salin yleisössä silloin!) minut yllätti: viime vuonna Lindelofin käsisprojektin huhuttiin olleen tarina, jonka miespääosanäyttelijä olisi koko ajan ollut valittuna. Ei toki ole mitenkään mahdotonta, etteikö näin ole edelleen, mutta omat ajatukseni tuo Hollywood-medioiden väite vei siihen, että Lindelofilla olisi ollut tekeillä nimenomaan yhden uuden (mies)hahmon ympärille rakennettu tarina, jossa medioissa mainitut jatko-osatrilogian hahmot olisivat pikemminkin sivurooleissa.

”I’ll be back.”

Tästä pääsenkin luontevasti tämän projektin tummaan varjoon: ”Sharmeen Obaid-Chinoyn elokuva” on jo nyt todistuskappale numero 47 ketjussa ”Star Wars -projektit, jotka eivät mene kuin Strömsössä”.

Käsikirjoittaja Lindelof (sarjat Lost, The Leftovers ja Watchmen) oli tämän projektin alkuperäinen isä, Hollywood-medioiden mukaan suorastaan sen idean isä. Vain pari viikkoa sitten Lindelof ja hänen kirjoittajaparinsa Justin Britt-Gibson saivat valmiiksi leffan ensimmäisen käsisversion – ja jättivät projektin samantien. Tilalle valittiin heti Steven Knight (Peaky Blinders), mikä kielii siitä, että ero ei tullut studiolle yllätyksenä. Itse asiassa se saattoi tapahtua molemminpuolisessa ymmärryksessä, sillä sen verran savolaisesti Lindelof ehti jo Slashfilmin haastattelussa pyöritellä kysymystä siitä, kuuluisiko hänen oikeastaan olla tekemässä Star Wars -elokuvaa. On hyvä muistaa, että ”taiteelliset erimielisyydet” eivät aina välttämättä tarkoita repivää riitaa tai kenenkään potkuja.

Mutta yhtä kaikki: tämä on siis taas yksi niistä Disney-aikaisista Star Wars -projekteista, jossa soihtua vievät eteenpäin eri henkilöt kuin jotka sen alunperin sytyttivät, The Last Jedin ja The Mandalorianin ollessa Disney-ajan ainoat valmistuneet isot Star Wars -projektit, jotka ovat pysyneet koko ajan alkuperäisten tekijöidensä käsissä. Tämä on sääli ainakin siksi, että pidän itse Lindelofia etenkin The Leftoversin perusteella lajinsa mestarina ja Watchmenin perusteella myös poikkeuksellisen taitavana alkuperäisaineiston tuoreuttajana, ja olisin siksi totisesti halunnut nähdä ”hänen Star Warsinsa”.

Damon Lindelofin Watchmen: sarjakuvaan perustuva sarja, joka alussa tuntuu ”alkuteoksesta innoittuneelta remakelta”, mutta joka edetessään paljastuu alkuteoksen älykkääksi jatko-osaksi.

Sharmeen Obaid-Chinoy, jonka nimen kirjoitusasua olen tässä tänä viikonloppuna opetellut, on kyllä kiinnostava, jos kohta myös hyvin erikoinen ja odottamaton ohjaajavalinta, eikä vain siksi että hän on pakistanilaistaustainen ja nainen. Obaid-Chinoy on alunperin dokumentaristi (kaksinkertainen lyhyen dokumentin Oscar-voittaja!), jonka tähän asti tunnetuin fiktiotyö on kaksi jaksoa Ms. Marvel -sarjaa viime vuodelta. Tämä ei todellakaan ole cv, josta voisi odottaa ihmisen päätyvän tekemään Star Wars -elokuvaa! Mutta en lähde kritisoimaan: Obaid-Chinoyn valinta lupaa vähintään sen, että leffan kipparilla on tuore näkökulma tekemiseensä.

Joka tapauksessa tämä ”New Jedi Order -elokuva” on omissa kirjoissani hyvin jännittävä projekti, jos se vain kuvausvaiheeseensa pääsee ja aikanaan valmistuu. On myös hyvin ilmeistä, että jos niin käy, tämän varassa lepää Lucasfilmillä aika paljon. Kun tosiaan hankkeesta jo nyt julkistuksen hetkellä on käytetty sanavalintaa ”New Jedi Order”, jolla otsikolla aikanaan vuosina 1999-2003 julkaistiin pitkä kirjasarja Luke Skywalkerin ja hänen oppilaidensa taistelusta galaksin ulkopuolista uhkaa vastaan, niin veikkailematta mitään tuon kirjasarjan innoituksesta tulevalle elokuvalle on ainakin selvää, että premissi uusista jedeistä voisi tälläkin kertaa johtaa menestyksen niin salliessa vaikka hyvinkin moniin omiin jatko-osiinsa.

New Jedi Order silloin ennen: kirjan kansi. NJO-kirjat olivat aikanaan Legends-tarinoiden sapelinluovutus Luken, Leian ja Hanin sukupolvelta seuraavalle. Kirjojen pahiksen rooli oli luovutettu Imperiumi-johdannaisilta sotaisalle Yuuzhan Vong -alienrodulle.

Toinenkaan perjantaina julkistetuista elokuvista, Lucasfilmin oman pojan ja eräänlaisen tosiasiallisen taiteellisen johtajan Dave Filonin ohjaama leffahanke, ei tullut aivan puun takaa. Niin sanotun ”Mandoversen” eli The Mandalorianin hahmojen ja siihen liittyvien ja/tai samanaikaisten sarjojen yhteistä eventiä ei ole vain huhuttu ja spekuloitu tapahtuvaksi, vaan sellaiseen suunnitelmaan on viitannut haastatteluissa Filonikin. Minä tosin ajattelin, että ”Mandoversen Avengers -tarina” olisi Din Djarinin, Boba Fettin, Ahsokan ja kumppaneiden yhteinen yhden kauden sarja, mutta miksei sitten elokuvakin – etenkin jos sen on määrä olla samalla näiden lomittaisten tarinoiden huipentuma tai päätös.

Tällaisen elokuvan olisi tosin luontevaa saada ensi-iltansa suoraan suoratoistopalvelu Disney+:ssa, hahmojensa sarjojen kodissa. Star Wars Celebrationin julkistuksesta voi olettaa, että tähtäimessä olisi teatterielokuva, mutta tarkkaan ottaen niin ei sanottu. Ja ehkä on saivartelua edes tässä vaiheessa pohtia moista, koska teatterikierrosten ikkuna on kaventunut ohueksi ja suoratoistoelokuvien määritelmää on hädin tuskin enää olemassakaan – paitsi toki juuri siinä, että aivan suoraan suoratoistoon tulevia ei voi lainkaan valkokankaalla nähdä.

Joka tapauksessa Filonin elokuvan voi melko suurella todennäköisyydellä veikata oikeasti myös valmistuvan, koska varmastikin sekä sen sisältö että sen tuotanto liittyvät luontevasti joka tapauksessa jo tekeillä oleviin telkkarisarjoihin. Oikeastaan voisi melkein sanoa, että tähän tulevaan elokuvaan liittyen nähtiin Celebrationissa jo trailerikin, sillä alkaa vaikuttaa selvältä, että ensi syksynä nähtävä Ahsoka-sarja johtaa nimenomaan sellaisiin suuriin kuvioihin, joita tämä elokuva tulee jatkamaan.

Ahsoka-traileri onkin melkoinen pläjäys. Hahmon aiempia esiintymisiä seurannut katsoja on jo pitkään tiennyt, mitä odottaa: Ahsoka (näyttelijänä nyt elävänä Rosario Dawson) kokoaa Rebels-sarjasta tutun tiimin jälleen kasaan (Mary Elizabeth Winstead näyttelee Heraa!) löytääkseen jälleen lopussa kadonneen Ezra Bridgerin ja kohdatakseen jälleen Imperiumin mestaristrategin suuramiraali Thrawnin (näyttelijänä edelleen Lars Mikkelsen kuten animaatiosarjassakin). Kaikille näille odotuksille traileri antaa tukea, ja lisäksi mukana menossa näyttää olevan parikin jediä tai sithiä (tai muuta Voiman pimeän puolen käyttäjää), ehkä yksi inkvisiittorikin. Kapinaliiton entinen ja Uuden Tasavallan nykyinen johtaja Mon Mothma (Genevieve O’Reilly) näyttäytyy. Taistelua käydään Rebelsissä esiintyneessä ”maailmassa maailmojen välissä”, mikä on omiaan herättämään ikäviä epäilyksiä erilaisista retcon- tai reboot-mahdollisuuksista.

Yhdessä kohdassa traileria Ahsoka namedroppaa katsojalle Thrawnin alkulähteet viittaamalla häneen termillä ”heir to the Empire”. Tuon niminen Timothy Zahnin romaani vuodelta 1991 (joka julkaistiin 1990-luvulla suomeksikin nimellä Imperiumin perillinen) esitteli lukijoille paitsi Thrawnin hahmon, myös monet perustavat pääpalaset koko expanded universesta, joka nykyisin tunnetaan Legends-jatkumona, ja jonka jäljet ovat valtavat myös nykyisessä kanonisessa Star Warsissa. Esimerkkinä voidaan käyttää vaikka sitä, että nimenomaan Imperiumin perillisessä ensiesiteltiin galaksin keskusplaneetta Coruscant, jonka George Lucas näytti omissa elokuvissaan katsojille vasta vuosia myöhemmin.

Thrawn se on. Celebrationissa esitetyssä pitemmässä trailerissa nähtiin kasvotkin, me muut saimme tyytyä tässä vaiheessa takaraivoon.

Itse asiassa Ahsoka-traileri sai välittömästi monet nettispekuloijat tulkitsemaan, että joko se tai tämä tuleva Filonin elokuva käytännössä on elokuvasovitus Heir to the Empiresta, vaikka sen tarina ei aivan sellaisenaan toki enää kaanonia olekaan. Tietyt suuret linjat tuntuvat joka tapauksessa pätevän: kun vuoden 1991 kirjassa suuramiraali Thrawn ilmestyi galaksin ulkolaidalta noin viisi vuotta Jedin paluun jälkeen, kokosi tuolloin jo tappiolla olleet Imperiumin joukot ja uhmasi partaveitsenterävällä älyllään Uutta Tasavaltaa ja haastoi Luke Skywalkerin kaltaiset sankarit, niin pitkälti juuri tämä tilanne näytetään nyt toistettavan (ainoastaan vain eri sankareita pääosassa käyttäen). On niin ikään kiusallisen helppoa epäillä Ahsoka-trailerissa hullunkiilto silmissään meuhkavaa partasuuta samankaltaiseksi hahmoksi kuin oli Zahnin kirjan salaperäinen mieleltään järkkynyt ex-jedi Joruus C’baoth (hahmon nimi on kuitenkin Baylan, ja häntä näyttelee Ray Stevenson). Ja, jukopliut, jos nyt vielä vähän enemmän silmiä siristetään, niin ehkäpä trailerissa nähtävälle nuorelle naisellekin (hahmon nimi Shin, näyttelijä ukrainalainen Ivanna Sakhno) voidaan spekuloida tarinaan samantapaista roolia kuin oli Zahnin kirjan toiseksi rakastetuimmalla hahmolla Mara Jadella…

Mutta, haluan huomauttaa spekulanteille ja itsellenikin: tämä spekulointi liittyy verrattain ulkoisiin yhtäläisyyksiin. Vaikka Dave Filoni nyt haluaa tuoda Thrawnin roistoilemaan nykykaanonissa samaan kaukaisen galaksin aikajanan kohtaan jossa hahmo alunperin Legends-tarinoissa roistoili, ja tekee sen ilmeisen tietoisesti alkuteokselle silmää iskien ja varmasti siitä myös ammentaen, ei se tarkoita, että kertomus yksityiskohdissaan välttämättä etenisi Zahnin Thrawn-kirjatrilogian rataa. (Eikä ainakaan Mara Jadea kannata oikeasti, kaikissa rooleissaan, odottaa palautettavaksi kaanoniin: hänen roolinsa kun liittyy vahvasti Luke Skywalkerin hahmoon, jonka puolisoksikin hän myöhemmin päätyi, eikä sellaiselle hahmolle taida olla paikkaa nykyisessä kaanonissa.)

Ivanna Sakhnon tulkitsema Shin vaikuttaa fanaattiselta tapaukselta. Ja hänellä on padawan-letti!

Ensi syksynä nähtävä Ahsoka-sarja on tietyissä piireissä tämän hetken Star Wars -projekteista odotetuin ja lienee varmaa, että jos ja kun Filonin leffa osaltaan jatkaa sen tarinaa ja osaltaan supersuositun The Mandalorianin tarinaa, myös sille on yleisö valmiina. Tässä kohtaa reaaliaikajanaa pidän kuitenkin mielenkiintoisena huomioida Ahsoka-sarjan ja Filoni-leffan julkistuksen tämänhetkistä vastaanottoa. Sitä ei nimittäin voi pitää hurmoksellisena, ja Filonin asema fanien keskuudessa vaikuttaa selvästi ottaneen viime vuosina jonkinlaisia iskuja. Tänä pääsiäisenä minusta tuntuu, että melkein jokaisella taholla on näihin kahteen Filonin tulevaan teokseen jonkinlaisia mutta-kun -näkökulmiaan.

Osa Rebels-faneista on haltioissaan saadessaan sankarinsa elävien näyttelijöiden tulkitsemana, mutta osa on yhä sitä mieltä, että Filoni teki virheen päättäessään kertoa tämän tarinan nimenomaan näyteltynä eikä animoituna. Perusteltua kritiikkiä voi esittää sekä näyttelijöiden vaihdoksiin formaattien välillä (miksei etenkin Tiya Sircar, mm. The Good Placesta tuttu näyttelijä, muka voinut itse esittää ääninäyttelemäänsä Sabinea myös live action -sarjassa?) että tyylinvaihdokseen: animaatiot ovat kuitenkin animaatioita ja näytellyt sarjat ainakin hieman toisenlaisia, ja nimenomaan animaatioissa Ahsokaa tähän asti on seurattu. Animaatioita katsomaton yleisö taas on nähnyt Ahsokan tähän mennessä vain muutamassa The Mandalorianin ja Book of Boba Fettin jaksossa, ja on nyt ymmärrettävästi ymmällään siitä, mitä pitäisi ajatella tai edes ymmärtää sarjasta, jonka nimihenkilöllä on taustallaan kymmenen tuotantokautta kahta eri animaatiosarjaa, joista toisen lähes suora jatko-osa ensi syksyn näytelty sarja on.

Edellä jo pyörittelemäni Heir to the Empire -yhtäläisyydet eivät nekään uppoa kaikille varauksetta. Joskus vuoden 2000 paikkeilla minäkin olisin ollut seitsemännessä taivaassa, jos minulle olisi kerrottu, että eräänä päivänä näkisin edes löyhästi noihin kirjoihin perustuvan elokuvan jonka pääpahis tosiaan olisi itse Thrawn, mutta nyt vuonna 2023 vettä ja Star Wars -tarinoita on virrannut niin paljon, että en minä sellaista oikeastaan enää nyt olisi kaivannut (vaikka pidin kyllä Thrawnin palautuksesta kaanoniin Rebelsissä). Enkä osaa kuvitella, että täysin tyytyväisiä olisivat hekään, jotka jatko-osatrilogian vuosina vaativat The Last Jedin tuhoamista kaanonista ja Zahnin kirjojen filmaamisesta niiden ”tilalle” sellaisenaan: eiväthän hekään nyt saa haluamaansa, vaan nimenomaan sellaisen version Heir to the Empiresta, joka sopii nykyiseen kaanoniin ja johtaa kohti jatko-osatrilogiaa.

Heir to the Empire silloin ennen:kirjan kansi. Joruus C’Baoth oli kannessa piirretty keskiöön, mutta Thrawn (alhaalla vasemmalla) oli se konna, joka jäi lukijoiden mieleen ja jonka mukaan kirjat myöhemmin tunnettiin. (Kirjasarjan toinen rakastettu uusi hahmo Mara Jade pääsi vasta kolmoskirjan kanteen.)

Kolmas perjantaina julkistettu elokuva tuli aivan ilman ennakkovaroituksia. James Mangoldin (Walk the Line, Logan, ensi kesän Indiana Jones and the Dial of Destiny), ohjaaman ja kirjoittaman projektin kerrottiin olevan elokuva ”jedien aamunkoitosta” 25 000 vuotta ennen tuttujen Star Wars -tarinoiden tapahtumia ja kertovan ensimmäisestä Voiman käyttäjästä. Mangold itse kutsui ideaa ”raamatulliseksi eepokseksi” ja vertasi sitä Kymmeneen käskyyn (siis vuoden 1956 Charlton Heston -elokuvaan). Huumoriveikkona heitän tähän siis odottavani tällä tiedolla hidasta patsastelua autiomaalavasteissa!

Hulppea ajoitus ”25 000 vuotta menneisyydessä” tarkoittanee lähinnä sitä, että tämän elokuvan tapahtumilla ei sitten olisi mitään suoraa yhteyttä mihinkään aiempiin kanonisiin Star Wars -tarinoihin, ei edes The High Republic -kirjoihin, jotka sentään sijoittuvat ajassa vain naurettavat parisataa vuotta ennen episodielokuvia. Kanonisesti tarinan pitäisi sijoittua tai kytkeytyä Ahch-Ton planeetalle, jolle Luke Skywalker oli vetäytynyt jatko-osatrilogian aikaan: senhän kerrottiin olevan ”ensimmäinen jeditemppeli”. Star Wars -kontekstissa todennäköisesti jo 25 000 vuotta menneisyydessä matkailtiin avaruudessa, sillä niin on Star Warsissa aina tapana ollut. Star Warsille ominainen ”käytetyn tulevaisuuden” tunnelma ulottuu perinteisesti niin kauas menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin, eikä vuosituhansilla ole ainakaan tähän asti ollut tarinoissa kovin havaittavaa vaikutusta esimerkiksi tarinoissa käytettävään teknologiaan.

Ja niin tosiaan, jos Obaid-Chinoyn elokuva kuulosti ”New Jedi Order -elokuvalta” ja Filonin elokuva ”Heir to the Empire -elokuvalta”, niin myös Mangoldin elokuvalla on yhteys Legends-tarinoihin. Perjantain julkistuksessa käytettiin tästä elokuvasta ja koko sen tarkoittamasta aikajanan jaksosta sanavalintaa ”Dawn of the Jedi”. Sattumalta-tai-ei-sattumalta saman niminen oli myös vuosina 2012-14 julkaistu sarjakuva, joka sijoittui aikaan kymmeniä tuhansia vuosia ennen tunnettua Star Warsia. Kuten edellisissä tapauksissa, tekeillä tuskin on minkäänlaista suoraa tai edes epäsuoraa adaptaatiota, mutta on aivan selvää, että vaikutteita aiemmin kerrotuista Legends-tarinoista nyt kyllä otetaan.

Dawn of the Jedi silloin ennen: sarjakuvan kansi. Kyseessä oli yksi Dark Horsen ajan viimeisistä suurista Star Wars -projekteista ennen kuin sarjislisenssi palasi Marvelille.

Mangoldin elokuvakin on jännittävä lupaus, mutta ennen syvempiä spekulointeja lasken jalat maahan. Mangold kertoi Celebration-haastatteluissa työskennelleensä tämän projektin kanssa pari kuukautta, mutta tosiasiassa hän tietenkin työskentelee tällä hetkellä tiivisti Indiana Jonesinsa kanssa. Lisäksi hänellä on tekeillä klassikkosarjakuvaan perustuva Swamp Thing -elokuva (huh!). Ylipäätään näistä kolmesta leffajulkistuksesta tämä tuntuu hatarimmalta, ja annan sen lopulliselle toteutumiselle niistä huonoimman ennusteen.

Mangoldin nimi on liitetty Star Wars -huhuihin aiempinakin vuosina, esimerkiksi Boba Fett -elokuvaan viitisen vuotta sitten. Minusta vaikuttaa selvältä, että ”Dawn of the Jedi -elokuva” ei ole mikään James Mangoldin omaan ideaan perustuva erillisprojekti, vaan projekti, johon Mangold on värvätty Indiana Jonesin onnistumisen myötä. Uskon myös, että tämä projekti on yksi niistä, joita jotkut muutkin ovat käyneet Lucasfilmillä viime vuosien aikana yrittämässä. Voisin hyvin kuvitella, että esimerkiksi ”Game of Thrones -miesten” David Benioffin ja D.B. Weissin kehittelemä uusien ”Star Wars -elokuvien sarja” olisi voinut olla premissiltään ”ensimmäiset Voiman käyttäjät”. Tai että omaa Star Wars -elokuvaansa tiettävästi kehitelleistä monista ohjaajista ja kirjoittajista vaikkapa J.D. Dillard olisi saatttanut käydä koettamassa kykyjään juuri tämän pähkinän pureskelemisessa, jos Lucasfilmillä olisi jo pitkään kytenyt halu saada joku kertomaan tarina tästä perusideasta. (Toivottavasti joku joskus vuosien päästä kirjoittaakin kirjan näistä kaikista salaperäisistä hankkeista – olisi niin kiva tietää, mitä kaikkea onkaan ollut kehitteillä!)

Jos näin on, tämän voi kuitenkin halutessaan nähdä projektin toteutumisenkin puolesta puhuvana seikkana. Jos Mangoldin elokuvan kerrottaisiinkin vuoden-parin päästä olevan ”no longer in active development”, kuten vaikkapa Patty Jenkinsin Rogue Squadron -leffaprojektin tila tällä hetkellä on, niin ei silti olisi mitenkään mahdotonta, etteikö joku jossain vaiheessa vielä ”Dawn of the Jedi -elokuvankin” ensi-iltaan asti saisi.

Viimeistään siihen, kuten näihin kaikkiin kolmeen, on hyvä uskoa siinä vaiheessa, kun istuu jonkun näistä ensi-iltanäytöksessä. Sormet ristiin, ehkä jo joulukuussa 2025!

The Mandalorian on eksyksissä, ja sarja on käyttänyt jo yli puolet kolmannesta kaudestaan vain itsensä nollaamiseen

Ei ole mikään salaisuus, että minä en ole missään vaiheessa ollut valtavan innoissani The Mandalorianista. Sarjan toinen kausi oli kuitenkin valtava parannus ensimmäiseen, ja siitä jäi kokonaisuutena minullekin oikein hyväkin fiilis.

Mutta meneillään olevalla kolmannella kaudellaan sarja tuntuu olevan aivan eksyksissä.

Tätä kirjoittaessani The Mandalorianin kolmannesta kaudesta on nähty viisi jaksoa kahdeksasta. Siis varsinaisesta kolmannesta kaudesta, laskematta välilukua The Book of Boba Fett, joka loppujen lopuksi tosiaan paljastui pikemminkin sivupoluksi The Mandalorian-sarjasta kuin omaksi kertomuksekseen. Ja sitä paitsi täysin tarpeettomaksi ja epäonnistuneeksi sivupoluksi. Kirjoitin tuolloin, että The Book of Boba Fettin olisi kannattanut olla oman sarjansa sijaan noin kolme jaksoa The Mandalorianin kolmannelta kaudelta, koska sen parhaat osat olivatkin sen Din Djarin -osuudet ja koska sillä ei ollut itse asiassa yhtään mitään sanottavaa Boba Fettistä. Toisessa kirjoituksessa kutsuin The Book of Boba Fettin jaksoa The Return of the Mandalorian peräti parhaaksi näytellyksi SW-sarjajaksoksi – Andorin jälkeen se ei sitä enää ole, mutta ”paras Mandalorian-jakso” se varmasti onkin.

Nyt sanon, että se jakso olisi ansainnut olla The Mandalorianin kolmannen kauden avausjakso. Ja että nuo noin kolme Boba-sarjasta kuvitteellisesti tiivistettyä jaksoa olisivat todellakin mahtuneet The Mandalorianin kolmoskaudelle sen jaksolukua kasvattamatta, ja ne olisivat siellä parantaneet kauden tasoa.

The Mandalorianin toisen kauden lopussa tuntui siltä, että sarja jäi kutkuttavan jännittävään paikkaan. Tarina oli saavuttanut pisteen, jota kohti se siihen asti oli kulkenut, joten nyt edessä olisi jotain, jota emme osaisi vielä edes ennakoida. Din Djarin (Pedro Pascal) vaikutti olevan jättämässä taakseen ainakin osan äärimandalorealaisen kasvattikulttinsa opinkappaleista, kenties riisumassa kypäräänsäkin useammin. Hän oli kasvanut isänä ja ihmisenä, mutta joutui luopumaan rakkaasta Grogustaan täytettyään tehtävänsä toimittaa tämä jedien pariin. Vaikein paikka tuntui olevan edessä seuraavaksi: nyt Din Djarinin olisi selvitettävä, kuka hän itse asiassa olisi ilman hänen elämäänsä siihen asti täyttäneitä tehtäviä. Kuka hän olisi, ellei hän olisi palkkionmetsästäjä, uskovainen kultin soturi eikä tällä hetkellä edes vastuussa löytölapsestaan? Kaiken tämän lisäksi sarja työnsi kakkoskauden viimeisillä hetkillä vastahakoisen Dinin käsiin darksaberin, mustan valomiekan, tuon mandalorealaisten muinaisen valtikan ja marsalkan sauvan, joka vaikutti juonilankana johtavan Diniä jopa mandalorealaisten johtajan tai yhdistäjän asemaa kohti.

Valitettavasti sarjan luoja ja pääkäsikirjoittaja Jon Favreau ei näytä kolmannella kaudella haluavan seurata yhtäkään näistä aiemmin asettamistaan juonista. Omaan silmääni vaikuttaa siltä, että aivan kuin hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mitä hän halusi Boba Fettin omalla sarjalla tehdä, ei hänellä näytä olevan enää aavistustakaan, mihin hän haluaisi tätä varsinaista pääsarjaansakaan viedä. Tällä hetkellä The Mandalorian ei ainoastaan polje paikallaan, vaan se askeltaa koko ajan omia askeliaan taaksepäin.

Käytännössä kaikki The Mandalorianin kakkoskauden lopun jännitteet on nyt nollattu.

Groguhan palasi Mandon luo jo kausien välissä, The Book of Boba Fettissä. Niin nopeasti, että kumpikaan hahmoista ei ehtinyt seikkailla ruudulla erikseen, eikä katsoja ehtinyt heidän jälleennäkemistään vielä edes odottaa. Yhteen palattuaan kaksikon suhteessa mikään ei tunnu muuttuneen. Din Djarin on roolinsa hyväksynyt avaruusiskä ja Grogu vähitellen uutta oppiva junnupelaaja, mutta kumpikaan ei ole katsojalle mitään näiden rooliensa ulkopuolella. (Jon Favreau selitteli haastatteluissa, että Mandon kakkoskauden ja The Book of Boba Fettin välissä olisi muka kulunut pari vuottakin, mutta se ei kyllä käy oikein mitenkään sarjoissa nähdyn perusteella järkeen – otetaan nyt vaikka yhtenäkin todistuskappaleena se tosiseikka, että Mando menetti aluksensa kakkoskauden lopussa ja hankki sen tilalle uuden Boba-sarjassa lentääkseen heti kohta sillä tapaamaan Grogua – jalkapatikkamiehenäkö hän olisi seikkaillut pari vuotta?)

Entä Dinin elämä kypäränsä riisuneena ja palkkionmetsästäjän hanskat naulaan ripustaneena? Kolmoskausi kertoo meille, että kas, ei hän etsinytkään itselleen uutta elämää vapaana menneisyytensä kahleista. Sen sijaan hän palasi tuhlaajapoikana takaisin kypäräkulttinsa luo, sai ohjeet kylpeä Mandaloren alaisissa kaivoksissa kypärättömyyden syntinsä sovittamiseksi ja suoritti tämän videopelitehtävän kuuliaisesti. Vyöllään hänellä on kyllä darksaber, mutta ei hän tai sarjan juoni sitä mihinkään asetta kummempaan tarkoitukseen käytä. Din tahtoo yhä vain olla hiljainen ja näkymätön rivihahmo, ja tämä sarja tuntuu tahtovan pitää hänet sellaisena, vaikka hän shown päähenkilö onkin. Viimeksi nähdyn The Pirate -jakson lopussa Bo-Katan Kryze (Katee Sackhoff) nappasi Diniltä lopulta takaisin itselleen mandalorealaisten yhdistämisenkin tehtävän.

Sinänsä sukeltaminen muserrettuun Mandaloreen ja Keski-Maan Moriasta muistuttaviin kaivantoihin kolmoskauden kakkosjaksossa The Mines of Mandalore on ilman muuta ollut tämän heikon kolmannen kauden parasta antia. Samassa yhteydessä sopii kehua, että tällä kaudellaan The Mandalorian ei ole minusta enää entiseen tapaan tuntunut ”kuplassa kuvatulta”. En osaa sanoa, kuinka monet kohtauksista on tällä kertaa todellisuudessa kuvattu ulkoilmassa vai onko Lucasfilm vain tullut taitavammaksi piilottamaan The Volume -lednäyttö-kuvausstudion rajat, mutta joka tapauksessa aidon avaruuden tunne on ollut tervetullut.

Mutta Mandalore-vaihetta lukuunottamatta kaudessa ei totisesti ole ollut kehumista. Sen ulkopuolella olemme nähneet lisää videopelimäisiä tehtäviä ja kuljeskelua paikasta toiseen: milloin Din on hankkinut droidin osia sieltä, milloin tietoa täältä, milloin käynyt kukistamassa vihulaisen tuolla. Olemme nähneet viikon hirviöitä (krokotiilejä, lentoliskoja, avaruuspiraatteja) seikkailuissa, jotka irtonaisuudessaan tuovat mieleen 1990-luvun scifisarjojen keskitason – tai Star Wars -animaatiosarjat, mutta jostain syystä kohtaukset, jotka saattaisivat toimiakin animaatioissa, turhauttavat näyteltyinä. Jaksojen rytmi on ollut hidas ja panokset matalat – jälleen lukuunottamatta sitä ihan toimivaa kakkosjaksoa.

Eikä sarjan dialogin taso tai käsitys huumorista ole ainakaan parantunut entisestä. Olen tosin koko ajan kokenut, että minä itse en ole tämän shown aaltopituudella siinä missä jotkut muut selvästi ovat, mutta tosiaankin minusta tuntuu tällä kaudella yhä vain enemmän siltä, että The Mandalorian luulee sen sivuhahmojen kuten mekaanikko Peli Motton (Amy Sedaris), mahtailevan Greef Kargan (Carl Weathers) tai nyt tällä kaudella vaikkapa episodi IX:stä lainattujen pikkuisten droidiseppien olevan hyvin hauskoja, ja minä itse en katsoessani huvitu edes miedosti. Mandalorealaisten aseseppä (Emily Swallow), joka on noussut tällä kaudella isompaan rooliin ja jonka motivaatioihin ja kenties identiteettiinkin vaikuttaa sisältyvän juonilankoja, joista Jon Favreau on kiinnostunut, lausuu pateettisia repliikkejään pirtsakalla äänensävyllä, joka sopisi minusta paremmin jollekin aivan toiselle hahmolle.

Oma lukunsa (kirjaimellisesti) oli sarjan kolmas jakso The Convert, joka kertoi sarjan pääjuonesta lähes irrallisen tarinan Uuden tasavallan puolelle loikanneesta kloonitutkija Pershingista (Omid Abtahi) ja kuvasi samalla galaksin poliittistakin tilannetta The Mandalorianin aikaan ja vihjaili lisää Grogun kytköksistä Star Wars -elokuvien jatko-osatrilogian tapahtumiin. Se jakso oli paitsi teemoiltaan ja Coruscant-miljööltään, myös tyyliltään lähempänä viime vuonna nähtyä Andoria kuin The Mandaloriania, ja minusta se oli kyllä hyvin kiinnostavaa katsottavaa, mutta erinomaisia arvosanoja en jaksona antaisi sillekään. The Convert -jakson ongelma oli paitsi irrallisuus käsillä olevan sarjan kokonaisuudesta, myös se, kuinka vähäjärkiseltä tapahtumat siinä tuntuivat. Keisarillisten kaksoisagentti käytti siinä koko jakson toteuttaakseen monivaiheisen hunaja-ansan, jonka tavoite ilmeisesti oli vain saada kloonitutkijan päässä olevat liian raskauttavat tiedot pyyhittyä. Keisarilliseen tyyliin, samoin kuin tämän sarjan tyyliin, olisi paremmin sopinut yksinkertainen blaster-laukaus arvon tohtorin tietoja sisältävään päähän – ja silloin tämä kertomus olisi voitu kertoa vaikka alle varttitunnissa.

Ja mitä muuten tulee vähäjärkisiin tapahtumiin, niin tällä kaudella meidän sohvaltamme on erinäisiä muitakin kertoja huudettu Jon Favreaulle valittuja sanoja. Haluaisin kovasti ymmärtää mandalorealaisten kypäräuskovaisen Children of the Watch -kultin toimintatapoja ja motivaatioita, mutta kovin vaikeaa se on. He pitävät piiloluolansa oven edessä töröttämässä kahta vartijaa silloin, kun paikalla on vain oma jengi, mutta piiloutuvat luolaansa sisään silloin, kun tuntematon X-Wing lentää paikalle. He asuvat aurinkoisessa autiomaassa kaukana muista ihmisistä ja haluavat pitää asuinpaikkansa piilossa kaikilta voidakseen elää siellä vapaasti, mutta oikeastaan he haluaisivatkin ”asua taas planeetalla jossa heidän lapsensa voisivat leikkiä auringossa”, joten he päättävätkin muuttaa asutulle planeetalle täysin julkisesti tiedossa olevaan paikkaan. Ja se kypärä, niin, sehän tietenkin täytyy Bo-Kataninkin ehdottomasti pitää päässä koko ajan, jos tämä haluaa olla yksi heistä, paitsi että kun tarkemmin ajatellaan, niin eipä Bo-Katanin tarvitsekaan.

Bo-Katan Kryzen lasken tosin suorastaan tämän kauden parhaaksi osuudeksi – hän, toisin kuin Din, aidosti painiskelee tällä kaudella identiteettinsä ja mandalorealaisuutensa kanssa. Bo-Katanhan olisi halunnut sen darksaberin, ja Sackhoff on onneksi sen verran hyvä näyttelijä, että hän osaa näyttää ristiriitaisia tunteitaan naiivina pitämäänsä Din Djarinia kohtaan: ystävyyttä, kateutta ja sääliä. Ja hei, pääsimme näytellyssä Star Warsissa Kalevala-planeetalle! On se melkein yhtä hyvä rasti ruutuun kuin Teräs käsi -taistelulajin maininta Solo-leffassa – molemmat olivat vasta vienoja toiveita kirjoittaessani näistä kotimaamme ja Star Warsin kytkennöistä tässä blogissa Suomen täyttäessä 100 vuotta)!

Sekin minua kummastuttaa, että siinä missä The Mandalorianin kakkoskautta leimasivat lukuisat tuttujen hahmojen näyttäytymiset ja paluut (Ahsoka! Boba! Luke!) ja myös juonelliset yllätykset, kolmoskausi on ollut näiltäkin osin yllätyksetön. Viidennessä jaksossa The Pirate baaritiskillä vilahtanut Rebels-sarjan Zeb toki voidaan laskea tuttujen hahmojen joukkoon, mutta hänenkin esiintymisensä oli vain herkullinen cameo, ei kokonaisen jakson juonta ajava näyttäytyminen.

Ja kun meille näytettiin Grogun pelastuminen Coruscantilta episodi III:n aikana omassa flashbackissaan, siinä yllätyksellisintä oli, että pelastajaksi ei paljastunut kukaan merkityksellinen hahmo. Varmasti ihan hyvä niin: olisi ollut kokonaiskuvassa vain todella ongelmallista, jos esimerkiksi juuri pimeälle puolelle kääntyneen Anakinin olisikin näytetty säästävän Grogun tapettuaan ensin muut jedilapset, kuten moni fani etukäteen oli spekuloinut. Mutta se tarkoitti, että tälläkään pitkällä kohtauksella ei ollut oikeastaan mitään muuta annettavaa kuin purkaa siihen ladatut spekulaatiot. Tiesimmehän nimittäin kuitenkin sen jo, että jollain tavalla ja oletettavasti jonkun avulla Grogu Coruscantilta pelastui, ja kun pelastumiseen ei näin ollen liittynytkään mitään kovin merkityksellistä, ei sitä oikeastaan edes olisi tarvinnut meille näyttää. (Tosin oli tietysti ulkoelokuvallisesti hyvin sykähdyttävää, että pelastajaa näytteli juuri Ahmed Best, tuo Jar Jar Binksin tulkitsijana aivan aiheettomasti vuosia parjattu näyttelijä, joka kerran oli Star Wars -roolinsa kirouksellisuuden vuoksi itsemurhan partaalla.)

Kaiken kaikkiaan: tällaisia jaksoja, joista The Mandalorianin kolmoskausi tähän asti on muodostunut, olisi mahtunut niihin mainittuihin 1990-luvun scifisarjoihin, joissa tuotantokausissa oli 22 jaksoa ja pääjuonen odotettiinkin liikahtavan vain muutamassa jaksossa per kausi, mutta tällaiset 8-jaksoiset kokonaisuudet kaipaisivat ytimekkäämpää otetta. Etenkin kun kakkoskausi jätti pöytään kortit, joista oli lupa odottaa pelin kovenevan.

Kolmoskauden viimeisillä kolmella jaksolla on toki vielä mahdollisuus ryhdistäytyä. Sarjan pääpahiksena näyttäytyneen moff Gideonin (Giancarlo Esposito) paosta Uuden Tasavallan vankeudesta on nyt puhuttu jo sen verran alleviivaavasti, että eiköhän hän pian ilmesty vaatimaan itselleen Grogua, darksaberia tai molempia. Itse toivon, että loppukausi riuhtaisisi Dinin jollakin tapaa pois tämänhetkiseltä uraltaan siten, että neljänneltä kaudelta olisi lupa odottaa enemmän seikkailuja uusissa kuvioissa ja uusissa miljöissä, mutta varaudun pettymään.

Edellä mainitsin ohimennen Andorin, jonka ensimmäinen kausi nähtiin viime vuonna. Paitsi että se oli minulle ylivoimaisesti paras näytellyistä Star Wars -sarjoista, pidän sitä nyt puolen vuoden sulattelun jälkeen ihan Star Wars -kertomusten korkeimman eliittitason teoksena kaikista medioista, elokuvat mukaan lukien. Myönnän myös, että minua harmittaa jo nyt, että Andorin tekijät päättivät kertoa tarinansa vain kahdessa tuotantokaudessa – verrattuna vaikka siihen, että The Mandalorian jatkunee vielä pitkään.

Andor on tietenkin aivan erilainen sarja kuin The Mandalorian – melkein kaikessa. Siinä missä The Mandalorian on perusluonteeltaan viihdyttävä seikkailu jossa on mausteena komediaa siten kuin Star Wars -tarinoissa yleensä tapaa olla, Andor on vakava trilleri, joka paikoin on suorastaan ahdistavaa katsottavaa tavalla, jollaista Star Warsissa ei oltu ennen nähtykään. The Mandalorian kertoo ammatikseen seikkailevasta palkkionmetsästäjästä, siis kutakuinkin mahdollisimman starwarsmaisimmasta ammatista, kun taas Andor kertoo duunareista ja ”tavallisista ihmisistä”, jotka joutuvat elämään Imperiumin diktatuurin ikeessä. The Mandalorian keskittyy maailmaan päähenkilönsä ympärillä, Andor oikein asiakseen pyrkii kuvaamaan galaktisen konfliktin moninaisuutta ja jopa rohkeasti perustelemaan Imperiumin byrokraattien motivaatioita. Monet The Mandalorianin jaksot ovat 30-50 minuutin mittaisia yksittäiskertomuksia vaikka kytkeytyvät toki toisiinsa, Andor kertoo pitkää yhtäjaksoista tarinaa hitaasti kypsytellen. Ja siinä ehkä vasta päällimmäiset erot.

Mutta kun sanon rakastaneeni Andoria ja välittäväni The Mandalorianista tällä kaudella vielä vähemmän kuin aiemmin, en missään nimessä tarkoita, että The Mandalorianin pitäisi mielestäni olla kuin tuo toinen sarja. Päinvastoin: kaikki nuo edellä todetut erot nimenomaan tekevät kummastakin sarjasta omanlaisensa.

Sen sijaan toivoisin, että The Mandalorian olisi omassa tyylilajissaan yhtä hyvä kuin Andor. Siis yhtä hallitusti valitussa tyylissään kasassa pysyvä, yhtä johdonmukaisesti hahmojaan ja tapahtumiaan käsittelevä, yhtä uskottavasti kokonaisuudeksi suunniteltu. Toivoisin, että The Mandalorian olisi yhtä hyvä seikkailusarja Star Wars -galaksissa kuin Andor on jännityssarja Star Wars -galaksissa.

Tällä hetkellä se on kaukana siitä. Jos nyt lopuksi vielä sanon sanan tilanteen syistä, niin epäilen, että The Mandalorianin kolmoskaudessa näkyy, että edellisillä kausilla Favreaun aisaparina toiminut Dave Filoni on tainnut tämän kauden tuotannon aikaan olla kiireinen oman sarjansa Ahsokan parissa.

Kolmen ensimmäisen jakson perustella Andor on viimein Star Wars -sarja, jollaisia olen toivonut

Yhdellä sanalla ilmaisten tiivistäisin kokemukseni Andorin kolmesta ensimmäisestä jaksosta näin: ”viimeinkin!”

Sillä en todellakaan tarkoittaisi sitä, että hihkuisin intoa siitä, että kauan odotettu sarja viimein alkoi. Ei, sen pisteen olemme ohittaneet jo ajat sitten (tai minä ainakin olen). Saatan kyllä ollakin näkymästäni innoissani, mutta kun kyse on kolmannesta näytellystä Star Wars -tuotantokaudesta alle vuoden sisään, tuhahtelen niille somen hehkuttajille, jotka kehtaavat käyttää enää sanoja ”at last” tuossa merkityksessä. Eihän näitä vanhan polven fani enää ehdi edes odottaa, kun ne jo valmistuvat!

Sen sijaan tarkoitan ”viimeinkin!”-ajatuksellani sarjan sisältöä. Tämä kirjoitus spoilaa sarjan kolmea ensimmäistä jaksoa, jotka julkaistiin Disney+:ssa tätä kirjoittaessani viime keskiviikkona.

Tähän mennessä kokemukseni näytellyistä Star Wars -sarjoista ovat noudattaneet kaavaa, jossa odotan jokaiselta paljon, mutta saan vähemmän kuin odotin. Eniten olen niistä pitänyt Obi-Wan Kenobista, mutta siitäkin oli pakko viimeistään kolmannen jakson jälkeen myöntää, että sekin sarja olisi lähtökohtiinsa nähden voinut olla vielä paljon parempikin. Jopa umpisurkea The Book of Boba Fett antoi minulle hyvän viban ennen esityksiään, mutta kun sarjan sitten näin, toivoin vain, etten olisi nähnytkään. (The Mandalorian asettuu minulle näiden väliin, loppulaadultaan kädenlämpöiseksi ja kiinnostavuudeltaan kovin vaihtelevaksi.)

Siksi en enää Andorin kohdalla uskaltanut toivoa niin paljon kuin olisi tehnyt mieli. Ja mieli kyllä teki, sillä niin mahtavia olivat Andorin trailerit ja niin lupaavalta sarja alkoi lähestyessään kuulostaa. Kun nyt luen, mitä kirjoitin elokuussa tässä blogissa, luen itseäni suurten odotusten vallassa, mutta omassa päässäni olin kyllä olevinani varautunut. On tässä ennenkin jo toivottu suuria, tiedättehän.

Kolmen ensimmäisen jaksonsa perusteella Andor ei noudata edellä todettua kaavaa. Eikä muitakaan kaavoja, ja siitä ilossani onkin pitkälti kyse.

Yhdellä sanalla siis: ”Viimeinkin!”

Viimeinkin tummasävyinen draama, joka tuntuu aikuisille kirjoitetulta.

Viimeinkin oikealta, elävien ihmisten yhteisöltä tuntuvaan rakennettuun lokaatioon sijoittuva tarina. Siis Star Wars -tarina, jonka kuvissa on jatkuvasti mukana enemmän kuin kolme ihmistä, ja toisaalta sarja, joka ei sijoitu lähes autioille planeetoille tai yksinäisiin tukikohtiin. (Varietyn jutussa mainitaan luku 200 näyttelijää.)

Myös elokuvallisen toteutuksen kannalta: viimeinkin oikeita lavasteita ja oikeita joukkokohtauksia. Tätä edeltäneiden Star Wars -sarjojen kuvauspaikkana on käytetty lähes pelkästään ledinäyttöjen kuplaa The Volumea, jonka fyysiset rajat vaikuttavat hyvin konkreettisesti siihen, voivatko sillä tekniikalla kuvatut tarinat koskaan tuntua oikeaan, elävien ihmisten yhteisöön sijoittuvilta.

Viimeinkin tarina duunareista. Tavallisista työtä tekevistä ja toisiaan rakastavista tai kyräilevistä ihmisistä, joista useimmilla ei ole aikomustakaan tempautua sarjan aikana galaktisen sankaruuden pyörteisiin.

Tai galaktisen pahuuden, sitä paitsi. Andorin kolmessa ensimmäisessä jaksossa ei ole ”pahista”, vaikka siinä toki on antagonisti: Kyle Sollerin näyttelemä Syril Karn on hahmo, joka tekee vain työtään, ja tekee sitä itse asiassa kunnioitettavasti. Karn ei ole paha imperiaali eikä edes (tai ainakaan pelkästään) kunnianhimoinen nuori pyrkyri, vaan ihminen, joka uskoo työnsä tarkoitukseen, ja yrittää löytää syyllisen kahden ihmisen väkivaltaiseen kuolemaan – vaikka sekä korruptoitunut esimies että murhattujen todennäköinen oma korruptoituneisuus antaisivat kaikki syyt sulkea tapahtuneelta silmät. Kirjoituksen viiimeinkin-teeman hengessä voisi sanoa, että viimeinkin näytellyt Star Wars -tarinat nostavat Imperiumin-Kapinaliiton -välisestä konfliktista esiin myös tällaisia ”keskelle” asettuvia harmaita hahmoja. Samalla ja Syril Karnin hahmon ympärillä Andor viimeinkin näyttää Imperiumin valtaa pahan banaaliuden tasolla: ilman valkoisia haarniskoja, ilman keskitysleiritason hirmuilua.

Vielä edellisestä aiheesta jatkaen: Viimeinkin kuolemaa, joka tuntuu tragedialta. Andorin tapahtumat käynnistää tosiaan kohtaus, jossa kertomuksemme päähenkilö Cassian Andor (Diego Luna) tappaa ensin vahinkolaukauksella yhden öykkärin ja sitten syntyneessä pakkotilanteessa valitsee pelastaa oman henkensä tappamalla harkitummin toisenkin, vaikka tämä anelee puolustuskyvyttömänä henkensä säästämistä. Siinä missä vaikka The Mandalorianissa satunnaisten vastaantulijoiden präiskyttely kuoliaaksi on usein pelkkä vitsi ja aina tunnelataukseltaan kuin olankohautuksella ohitettava videopelikohtaus, Andorin tuossa kohtauksessa elämän päättyminen on surullista ja surkeaa.

Viimeinkin seksiä. Useammassa kohtauksessa enemmän kuin vain vihjaten, melkein jopa ruudullakin. En välttämättä vaadi Star Warsiin gameofthronesmaista visuaalista paljasta pintaa, mutta on huojentavaa nähdä, että jokin kaukaiseen galaksiin sijoitettu audiovisuaalinen tarina sentään näyttää kuvin ja sanoo ääneen, mitä aikuisten välillä tuossakin galaksissa tapahtuu.

Kaiken kaikkiaan olen riemuissani Andorin varsin pitkälle viedyltä tuntuvasta realistisuudesta (kaukaisen galaksin kontekstissa, toki). Väittävät jopa, että Andorissa olisi kuultu Star Warsissa ensimmäisen kerran koskaan sana ”shit”. Itse voisin luetella vielä ainakin sen, että erittäin, erittäin pitkästä aikaa näimme matkustuskohtauksia, joissa matkat tuntuvat kestävän aikaa, ja vieläpä matkustamista kehnokuntoisilla joukkoliikennevälineillä. Tai että viimeinkin kuulimme kiinnostavaa in universe -musiikkia. Hitsi vie, ne rummutuksetkin todella kumisivat!

Mutta samalla Andor on viimeinkin myös tarina, jonka seuraavista käänteistä olen niin kiinnostunut, että ahmisin sarjan vaikka kerralla, jos voisin. Tällä tarkoitan nimenomaan draamallista kiinnostusta: tottahan olisin ahminut ne aiemmatkin, jos olisin voinut, ”koska ne ovat Star Wars -sarjoja”, mutta Andor herättää minussa selvästi niitä enemmän tunteita siitä, että haluan tietää, mitä kerrottavassa tarinassa tapahtuu seuraavaksi.

Kaiken yllä ja kaiken kaikkiaan: vaikuttaa siltä, että nyt meillä on viimeinkin Star Wars -sarja, joka tuntuu tyylitietoisena kokonaisuutena aivan omanlaiseltaan.

Andor sijoittuu ilmiselvästi ja uskottavasti Star Wars -universumiin, mutta siten kuin kamerat olisi käännetty kuvaamaan suuntaa, jota tähänastisissa elokuvissa ja sarjoissa ei ole nähty (ja hyvin harvoin muissa oheistarinoissakaan). Samalla tulee selväksi, että showrunner Tony Gilroy ja muut sarjan tekijät hyvin tietoisesti välttelevät noudattamasta Star Wars -elokuvien ja -sarjojen tuttua ja tunnistettavaa tyyliä. Verrokkeihinsa nähden Andor tuntuu enemmän ”sarjalta, joka sijoittuu Star Wars -universumiin” kuin käsitteellisesti ilmaistuna ”Star Wars -sarjalta”. Edellä jo mainitussa Varietyn artikkelissa Gilroy itse kuvailee käyttävänsä ”Star Wars -kaanonia isäntäorganismina” realistiselle draamalle oikeista ihmisistä.

Joku saattaa lukea edellä kirjoitetun siten, että Andor edustaisi tarkalleen juuri sellaista Star Warsia, jota minä haluan eniten nähdä. Sitä en kuitenkaan tarkoita sanoa, eikä se edes välttämättä edusta. Ainakaan en tarkoita sanoa, että minusta olisi jotenkin ”väärin”, että tähänastinen Star Wars on tyypillisesti käsitellyt jedien tai palkkionmetsästäjien kaltaisten toiminnallisten ja usein suorastaan ilmeisen sankarillisten hahmojen seikkailuja. Päinvastoin.

Tarkoitan nimenomaan sitä, että kun Star Wars -sarjoja (ja ehkä jossain vaiheessa taas elokuviakin) yhä enemmän tehdään, tärkein toiveeni on, että saisimme niitä mahdollisimman monenlaisia. The Mandalorianin ei tarvitse muuttua seuraavalla kaudellaan Andorin kaltaiseksi. Andorin ei tarvitse muuttua The Mandalorianiksi. The Acolyte ja Skeleton Crew toivottavasti eivät muistuta tyyliltään näistä kumpaakaan eivätkä toisiaankaan. Erilaisuus on rikkautta.

Sitäkään en tarkoita, että minulla ei olisi mitään kritisoitavaa Andorin kolmesta ensimmäisestä jaksosta. Voisin esimerkiksi piikitellä, että oli hyvin viisasta, että ne julkaistiin kerralla, koska kolmena erillisenä jaksona ne eivät olisi toimineet ollenkaan. Kolmen erillisrakenteisen jakson sijaan ne tuntuivat pikemminkin yhdeltä pitkältä pilotilta, ja nykyisinä suoratoiston sallimina vapaan jaksopituuden aikoina ne olisi aivan hyvin voitu julkaistakin yhteen leikattuna. Nähtäväksi jää, miten seuraavien jaksojen seuraaminen jakso-per-viikko -tahdilla toimii, vai onko nekin kirjoitettu julkaisuaikataulusta huolimatta pikemminkin bingetettäviksi. (Andor kuvattiin kolmen jakson blokeissa, mutta 12-jaksoinen ykköskausi ei jakaudu aivan standardikokoisiin paloihin, koska yhden näistä blokeista muodostavat jaksot 7, 11 ja 12.)

Suurin huoleni tulevaa ajatellen on, kantavatko Cassian Andor ja näyttelijä Diego Luna ihan oikeasti nimeään kantavaa sarjaa. Hahmo ja näyttelijä ilmentävät kyllä hyvin valokeiloja välttelevää sivullisuutta, joka tekee heistä oivan valinnan vakoojaksi, mutta olen epävarma siitä, löytyykö heistä sitä oveluutta, jota tuo toimenkuva niin ikään vaatii. Ensimmäiset kolme jaksoa jättävät myös avoimeksi, malttaako sarjan draama täysin keskittyä nimihahmoonsa, kun hänen ympärillään pyörii niin paljon kiinnostavaa. Lisäksi ensimmäiset jaksot paljastivat, että niin paljon kuin Andor-sarja muuten pyrkiikin välttelemään Star Wars -kliseitä, myös Cassianilla vaikuttaa olevan henkilökohtaisen konfliktinsa ytimessä kadonnut perheenjäsen.

Mutta varsinaisten kritiikkien aika onkin myöhemmin. On aivan liian aikaista sanoa, onko Andor kokonaisena teoksena erinomainen, mutta kolmen ensimmäisen jakson perusteella voi jo sanoa, että se ei ainakaan ole pettymys.

Seuraava Star Wars -sarja Andor starttaa kolmen jakson voimin syyskuussa, ja olen siitä koko ajan vain enemmän innoissani

Seuraavasta Star Wars -sarjasta Andorista saatiin toinen traileri, ja se on vähintään yhtä ässä kuin ensimmäinen. Tässä se maanantaina julkaistu uusi (linkkaan aiemman alemmas):

Nämä ovat oikeasti ihan timanttia. Kiinnostuksen herättäviä tai sitä kasvattavia, uutta lupaavia mutta vanhasta ponnistavia. Sellaisia kuin trailerien tällaisessa franchisessa pitäisi olla – ja tietysti mielellään lopputulostenkin.

Ennen näitä trailereita en totisesti odottanut Cassian Andorin oman sarjan nousevan Star Wars -odotuslistoillani näin korkealle. Rogue Onessa on paljon hyvää, erityisesti paljon hyvää yritystä, mutta elokuvana se ei ole mikään mestariteos, pikemminkin kuin vaihtelevantasoisista aineksista koottu annos, jota ideoimassa oli liian monta keittiömestaria. Se ei jättänyt minulle erityistä halua kuulla sen hahmojen taustatarinoista lisää. Ajatus Cassianin omasta sarjasta tuntui siksi samantapaiselta kuin ajatus vaikkapa Hawkeyen omasta sarjasta Marvel Cinematic Universessa: kyllähän minä sellaisen voin katsoa, kyllähän minä sellaisen parissa voin viihtyä, mutta en minä sitä ehdoin tahdoin olisi tarvinnut, ja vielä vuosi sitten tuntui kummalliselta, että sellaista todellakin oltiin tekemässä.

Mutta vuoden sisällä näyteltyjen Star Wars -sarjojen käsite onkin alkanut tuntumaan arkisemmalta – ja nämä Andorin trailerit ovat muuttaneet mieleni aivan täysin siitä, mitä tältä näytellyltä sarjalta odotan.

Andorin ensi-iltapäivä on nyt 21. syyskuuta, jolloin Disney Plussassa julkaistaan kolme ensimmäistä jaksoa kerralla. Aloitusta on siirretty muutamilla viikoilla aiemmin ilmoitetusta elokuun lopusta, toisaalta kolmea ensimmäistä jaksoa ei käsittääkseni ollut aiemmin tarkoitus julkaista kerralla. Viivästys ei vaivaannuta ainakaan minua vähääkään: alan kai olla sen verran vanha, että kun Star Wars -sarjoja on tosiaan nyt saatu lyhyen ajan sisällä jo monta ja niitä on yhä vain lisää tulossa, en näitä enää ihan kuukausia etukäteen kalenteriin merkitse. Kaikkiaan Andorin ekalla kaudella on luvassa 12 jaksoa, mikä tekee tästä tuntuvasti sarjamaisemman kuin vaikkapa 6-jaksoinen Obi-Wan-minisarja – etenkin kun Andorista on luvassa toinenkin tuotantokausi.

Ja tähän väliin se aiemmin nähty traileri, jossa on komein Star Wars -trailerin äänimaisema vuosiin:

Syy aiempaan Andor-välinpitämättömyyteeni ei koskaan ollut näyttelijä Diego Lunassa tai edes Cassian Andorin hahmossa. Pidin ja pidän molemmista vähintään kohtuudessa määrin, vaikka erityisiin suosikkeihini tai kiinnostuksenkohteisiini eivät kuulu kumpikaan.

Diego Luna on sanonut sarjan vastaavan niihin kysymyksiin, joihin hän joutui itse vastaamaan itselleen valmistautuessaan Rogue Oneen ja miettiessään, miten Cassian Andorista oli kasvanut tuon elokuvan kylmä ja kulmikas erikoisagentti. Tällaisen kommentin voi vapaasti tulkita joko tyhjäksi puheeksi – totta kai Cassian-sarja kertoo, miten nuoremmasta Cassianista tuli vanhempi Cassian – tai lupaukseksi siitä, että Cassianin tarina tulee sarjan jälkeen muodostamaan meille katsojillekin uudella tavalla kokonaisuuden yhdessä sen grande finaleksi asemoituvan Rogue Onen kanssa. Konkreettisempi sarjan lähtöjuonen etukäteistiivistelmä oli Vanity Fairin viime kevään pitkässä SW-jutussa, jossa kerrottiin Andorin ensimmäisen kauden tarinan alkavan Cassianin kotimaailman tuhosta ja kertovan sen jälkeen hänen aikuistumisestaan ”kasvattimaailmassa”, joka joutuu Imperiumin rattaiden tiukkaan puristukseen. Trailereihin leikattujen repliikkien perusteella Cassian vaikuttaa sarjan alussa tekevän keikkaa varastamalla Imperiumilta – hyvä harjoittelupaikka supervakoojan hommiin.

En kuitenkaan kiistä lainkaan, että tärkeä syy koko ajan kasvavaan Andor-intooni on se, että ainakin trailerien perusteella tässä sarjassa on kyse paljon muustakin kuin Cassian Andorista. Etenkään tässä toisessa trailerissa Cassiania ei todellakaan ole leikattu korostuneesti keskushahmoksi. Myös sarjan tekijät kuvailevat haastatteluissa Andoria koko ajan ”valtavan isoksi” ja ”ensemble-sarjaksi”. Katsojana koen, että minulle itse asiassa markkinoidaan tässä Star Wars -sarjaa kapinaliiton varhaisvuosista. Mutta se, se taas todellakin kuuluu kiinnostuksenkohteisiini!

Sarjan tärkeisiin sivuhenkilöihin kuuluu Mon Mothma (Genevieve O’Reilly), aiemmin kokovalkoisista vaatteista ja rauhallisesta puheenparrestaan muistettava Kapinaliiton varsinainen johtaja, joka esiteltiin aikanaan jo Jedin paluussa. (Mon Mothman kuuluisin repliikki on muuten yksi parhaista esimerkeistä Star Warsin toismaailmaisuudesta: kuinka moni 1980- ja 1990-luvun katsoja saatiinkaan herkistymän sen vakavan viestin äärellä, että eräidenkin Imperiumin suunnitelmien kaappaaminen vaati monien bothalaisten hengen, vaikka katsojalla ei ollut hajuakaan, mitä tai keitä ovat moiset bothalaiset.)

Mon Mothma oli kohtalaisen merkittävä hahmo ennen Disney-aikaa julkaistuissa Legends-oheisromaaneissa, mutta virallisen kaanonin elokuvissa ja sarjoissa häntä on toistaiseksi nähty vain lyhyesti, ja Sithin kostostakin hänet ihmeellisesti aikanaan leikattiin pois. O’Reilly sanoi itsekin Entertainment Weeklylle hahmon näyttäytyneen tähän astisissa esiintymisissään ”kuin patsaana”, jonka sijaan nyt näemme siis viimein oikean naisen. Andorin aikaan Mon Mothma on Imperiumin senaattori, joka Bail Organan tavoin ja rinnalla pohtii keinoja keisari Palpatinen diktatuurin kaatamiseksi.

Mukana on myös Saw Gerrera, joka esiteltiin animaatiosarjoissa ja nähtiin näyttelijä Forest Whitakerin tulkitsemana Rogue Onessa. Siinä missä Mon Mothma (samoin kuin Leia Organa) ovat aina edustaneet Star Wars -tarinoissa oikeutettua taistelua pahaa vastaan, Gerrera on kirjoitettu militantin ja suorastaan terroristisen kapinan edustajaksi. Ja siinä missä perinteinen tulkinta Star Warsista on, että kapinalliset ovat hyviksiä ja siksi oletettavasti välttelevät kuolonuhreja, Gerrera on alleviivattu kapinalliseksi, joka tavoittelee voittoa tappamalla vastustajia.

Se on kiehtova, reaalimaailmaankin helposti peilautuva kapinaliiton sisäinen konflikti (jolla toki oli Legends-tarinoissa edeltäjänsä erinimisinä hahmoina, joihin en mene nyt). Rogue Onessa sitä jo sivuttiin, mutta siinä se jäi ohueksi, Whitakerin hahmon näyttäytyessä siinä suorastaan karnevalistisen kahjona. Andorin tapahtumien aikaan Gerreran ei pitäisi olla vielä tehnyt täyttä irtiottoa Mon Mothman johtamista kapinallisista, ja odotan innolla, kuinka Andorin jaksot ja minuutit antavat mahdollisuuden ottaa tästä aiheesta irti enemmän.

Lisäksi on muitakin. On Stellan Skarsgårdin näyttelemä uusi hahmo Luthen, joka niin ikään näyttää kuuluvan kapinan varhaisiin johtajiin ja vaikuttaa hieman salaperäiseltä, kenties jopa kaksoisagenttimaiselta hahmolta. Voin kuvitella hänet nähtävän vielä monissa tarinoissa. On Fiona Shawn näyttelemä Maarva, joka asuu avaruusalusten osista rakennetussa kodissa (mitä se sitten tarkoittaakaan). On suuri joukko muitakin hahmoja, galaktisen konfliktin molemmin puolin, joita emme vielä tunne, ja joissa ehkä kaikkein parasta onkin, että heistä moni tuntuu niin sanotuilta tavallisilta ihmisiltä. (Sen sijaan Alan Tudykin unohtumattomasti Rogue Onessa tulkitsema droidi K-2SO ei ole vielä ensimmäisellä kaudella mukana – aiemmassa käsisvaiheessa hänen piti olla, mutta nyt hän ei siis ole).

Juuri kirjaimellisesti tätä blogimerkintää kirjoittaessani Andorin tekijät olivat lavalla Television Critics Associationin tapahtumassa, ja siellä pääkäsikirjoittaja ja showrunner Tony Gilroy lausui juuri tästä terävästi: ”Above anything, this is a show about regular people. In this galaxy, so far we’ve seen the same people over and over again… There are billions of people, living their lives every day.”

Siis: Andor lupaa tosissaan näyttää paitsi Cassian Andorin kasvutarinan, myös sen, miltä Imperiumin sorto tuntuu ja miten toiveet paremmasta kasvavat kapinaksi. Se on samaan aikaan aivan Star Warsin ydintä, että myös harvemmin nähty näkökulma: yleensähän, sekä pääsaagassa että animaatiosarjoissa että siinä Rogue Onessakin, Star Warsissa on aina pohjimmiltaan kyse perheestä, kuten amerikkalaiset tapaavat sanoa jopa ylpeinä, vaikka muunkinlaisia tarinamuotteja olemassa olisi. Ehkäpä nyt sellainen tosiaan on käytössä.

Andorissa on myös kiinnostava ja, voisi kyllä suoraan sanoa, myös hyvin erikoinen rakenne. Tekeillä on sarja, jolla on alku ja loppu, ja jonka kertomiseen on luvattu kuluvan tasan kaksi tuotantokautta. Tarina alkaa viisi vuotta ennen Rogue Onea (joka tarkoittaa myös viittä vuotta ennen pääsaagan episodi IV:tä eli sen alkuperäistä aloituspiste-elokuvaa) ja päättyy juuri ennen Rogue Onea.

Se, mikä on erikoista, on että ensimmäinen tuotantokausi kattaa noin vuoden tuosta ajanjaksosta, ja se toinen tuotantokausi loput neljä vuotta. Showrunner Tony Gilroy kuvaili Empire-lehdelle ensimmäisen kauden ohjaajien Toby Haynesin, Susanna Whiten ja Ben Caronin työskennelleen ensimmäisen kauden parissa ”kolmen jakson blokeissa” (Haynes ohjasi kaksi blokkia), ja että toisella kaudella vastaavat blokit koostuisivat kukin yhden vuoden tapahtumista.

Jos ensimmäinen kausi siis kehittelee 12 jakson verran juonia ja esittelee trailerienkin perusteella aimo kasan aivan uusiakin hahmoja, tulee toinen kausi – kronologisesti ajatellen – harppomaan niitä juonia hurjahkolla vauhdilla eteenpäin. Tämä tapahtuu siis päinvastoin kuin yleensä: paljon tavallisempaahan on, että sarjat käyttävät ensin paljonkin minuuttiaikaa verrattain pitkien ajanjaksojen kattamiseen, kun taas loppupuolella tapahtumat tiivistyvät siten, että samoissa jaksominuuteissa kuluu sarjan maailmassa huomattavasti lyhyempi aika.

Pessimistien on varmasti mahdollista nähdä näin erikoisessa rakenteessa pahoja enteitä. Tony Gilroy on kertonut, että sarjaa suunniteltiin aluksi jopa viiden tuotantokauden mittaiseksi, joten rakenteesta voisi vetää veikkauksen, että ensimmäisen kauden tuotannon aikana studio olisi käskenyt tekijät tiivistämään loput vuodet ja lopun tarinan yhteen ainoaan tuotantokauteen.

Yhtä hyvin erikoisen rakenteen voi kuitenkin tässä vaiheessa nähdä merkkinä siitä, että Tony Gilroy nimenomaan on kirjoittanut tarinan tällaiseksi ja tietää, mitä tekee. Jos sarjaa ei olisi jo hyvän aikaa ollut tarkoitus tehdä nimenomaan kahden tuotantokauden mittaisena ja tällä erikoisella vauhtia kiihdyttävällä rakenteellaan, ei kai sellaista tietoa olisi tässä vaiheessa kannattanut julkistaakaan: olisi kannattanut ensin katsoa, miten ensimmäinen kausi otetaan vastaan, ja päättää vasta sitten, lavennetaanko vai tiivistetäänkö.

Rehellisyyden nimissä tässä kohtaa voi tosin todeta, että Andor ei suinkaan ole säästynyt uuden ajan Star Wars -projekteille tyypillisiltä henkilövaihdoksilta (joiden takana voi olla tai voi olla olematta ns. taiteellisia ristiriitoja). Sarjan ensimmäinen pääkirjoittaja oli Jared Bush, toinen Stephen Schiff (joka on nyt merkitty seiskajakson kirjoittajaksi) ja vasta kolmas Tony Gilroy, joka tosin tuli mukaan projektiin jo Schiffin aikana. Gilroyn piti myös alunperin vastata osan jaksoista ohjauksesta, mutta siltä pestiltä hän vetäytyi koronavirussyistä: Andoria kuvattiin Britanniassa pandemiarajoituksia väistellen, ja jenkki Gilroy pysytteli niissä oloissa kotimaassaan.

Gilroy on joka tapauksessa jännä hahmo vetämään Star Wars -projektia. Siinä missä useimmat kaukaisen galaksin projekteihin värvätyt tekijät hehkuttavat ikiaikaista faniuttaan, Gilroy sanoo suoraan, ettei ole erityisen kiinnostunut Star Warsista oman projektinsa ulkopuolella. Hän tekee nyt Andoria sen peruina, että hänet palkattiin aikanaan auttamaan Rogue Onen lisä- ja uudelleenkuvauksissa. Pahojen kielien mukaan Gilroy tuolloin käytännössä korvasi ohjaaja Gareth Edwardsin, ja kirjoitti, kuvasi ja ohjasi isoja osia leffasta uudelleen, siis pitkälle samaan tapaan kuin Ron Howard teki myöhemmin Solon kanssa, vaikka joviaali fanipoika Edwards saikin säilyttää ohjaajan tittelinsä, toisin kuin pari vuotta myöhemmin Solon ensimmäiset ohjaajat. Gilroy (s. 1956) tunnetaan Star Wars -hommiaan maanläheisemmistä trillereistä kuten Bourne-leffoista ja Michael Claytonista (2007), jonka hän myös ohjasi ja josta hän oli kaksinkertaisesti Oscar-ehdokkaana. Täytyy tosin myöntää, että en itse muista Michael Claytonista yhtään mitään.

Gilroy itse kuvailee Empiren haastattelussa Andorin tyylin tulevan ”samasta paikasta mistä muutkin hänen tarinansa” ja määrittelee sarjan olevan ”full-on drama”. On helppo kuvitella, että Gilroyta siis kiinnostavat Andorissa esimerkiksi kapinallisten salaliitot pahaa Imperiumia vastaan ja supervakooja Cassian Andorin vaaralliset tehtävät, eivätkä niinkään se seikka, että nämä tapahtuvat kuvitteellisilla avaruusplaneetoilla. Samoin on helppo veikata, että monet tai mahdollisesti kaikki muut Star Wars -hankkeet hän olisi suosiolla passannut (jos niitä olisi hänelle koskaan edes tarjottu). Mutta koska Gilroy onkin tekemässä vain tätä yhtä tarinaa, ei tätä tule millään tavalla laskea hänen vahingokseen.

Samassa Empiren haastattelussa näyttelijä Fiona Shaw kuvailee Gilroyn vision resonoivan ”trumpilaisen maailman” kanssa ja sanoo kansalaisoikeuksien tuntuvan katoavan meidän maailmassamme samaan tapaan kuin ne katoavat Imperiumin noustua valtaan kaukaisessa galaksissa. Shaw tarkoittanee tällä erityisesti Donald Trumpin äärioikealle kallistaman Yhdysvaltain korkeimman oikeuden viime aikaisia päätöksiä muun muassa naisten oikeudesta aborttiin. Kommentista saa rajun otsikon, ja kahtiajakautuneessa Yhdysvalloissa se on omiaan toimimaan bensana liekkeihin siitä, millaista politiikkaa Star Wars -tarinat edistävät. Tosiasiassa kuvaus ei ole mahdottoman raju poikkeama siitä, millaista politiikkaa Star Wars -tarinat ovat ennenkin edistäneet, sillä myös George Lucasin tiedetään haastatteluissa rinnastaneen 1970-luvulla Imperiumin ja pahan keisarin Richard Nixonin hallintotapaan ja 2000-luvun alussa George W. Bushiin. Mutta en kyllä ihmettelisi sitäkään, jos Gilroyn käsissä Star Wars olisikin pitkästä aikaa enemmän yhteiskuntapolitiikkaa kuin eskapismia.

Vielä on todettava yksi seikka: Andor näyttää ja kuulostaa jo trailereissaan aivan poikkeuksellisen hienolta. Maisemat ja äänimaisemat ovat sekä elokuvallisia että ”aidon oloisia”. Star Wars on toki aina parhaimmillaan vienyt katsojansa eletyn oloiseen ja todellisentuntuiseen kaukaiseen galaksiin, mutta viime vuosien Star Wars -teoksemme eli sarjat The Mandalorian, The Book of Boba Fett ja Obi-Wan Kenobi eivät valitettavasti ole sijoittuneet siellä kovin ikimuistoisiin miljöisiin.

Tässä tullaan merkittävään eroon Andorin ja noiden sarjojen välillä: nuo sarjat kuvattiin pääasiassa The Volumessa eli 360 asteen led-näyttöjen studiossa, johon kulloisetkin taustat aina heijastettiin. Tuo tekniikka oli ja on vaikuttavaa, ja sen ansiosta Mando ja kumppanit voidaan lähettää kustannustehokkaasti erilaisiin maisemiin jokaisessa jaksossaan. Eivätkä Ewan McGregor ja muut veteraanit varmasti vähään aikaan lakkaa ihmettelemästä, kuinka paljon paremmin näyttelijä voi eläytyä toisiin galakseihin nähdessään näkymät oikeasti ympärillään jo kuvaustilanteessa – siis verrattuna tulkintaan vihreiden seinien ja lattioiden keskellä. Muutenkin lie tuotannolle miellyttävää, että näyttelijät ja tekijät voivat tulla useimpina aamuina töihin samaan osoitteeseen, vaikka lavasteet vaihtuvatkin.

Mutta sitä Volume-tekniikka ei ainakaan nykymuodossaan pääse pakoon, että nuo maisemat ovat lopulta vain digitaalisesti muokattuja taustoja, jotka jäävät yhtä erillisiksi näyttelijöistä kuin greenscreen-ajan taustatkin jäivät. Etenkin The Book of Boba Fettissä ja Obi-Wan Kenobissa Volumen fyysiset rajat tuntuvat myös vaikuttaneen käsikirjoituksiin siten, että niiden kohtauksissa vain harvoin oli mukana kolmea useampaa hahmoa yhtä aikaa. Lucasfilmin kehittämiin Volume-kupuihin ei yksinkertaisesti mahdu isoja näyttelijäjoukkoja tarvittavan kuvausryhmän lisäksi.

Andoria ei ole kuvattu The Volumessa. Sen sijaan sitä on kuvattu uusien Star Wars -elokuvien tapaan Englannissa Pinewoodin studioilla ja lisäksi aivan hämmästyttävän monilla ”oikeilla” kuvauspaikoilla, tosin ilmeisesti kokonaan Ison-Britannian saarella. Trailereissa näkyviä hienoja vuorikuvia on kuvattu Skotlannissa, ainakin Pitlochryn kaupungin seudulla.

Oma tuntumani tästä jo trailerien perusteella on, että niin edistyksellinen kuin The Volume keksintönä onkin, ovat old school -keinot edelleen kullan arvoisia. Andor tuntuu ainakin trailereissaan omaan makuuni elokuvallisemmalta ja ”aidommalta” kuin The Mandalorian. Tästä saa ilman muuta olla eri mieltäkin, moni varmaan onkin, ja oleellista onkin, että kyseessä tuntuvat olevan monella tavoin erilaiset sarjat.

Se onkin itselleni ehkä kaikkein paras lupaus. Juuri nyt vaikuttaa siltä, että Andor lupaa olla tunnelmaltaan, tyyliltään ja jopa tarinaltaan jotain sellaista, mitä Star Warsissa ei ole ainakaan elokuvissa ja sarjoissa ennen nähty, eikä kovin usein edes niiden ulkopuolisessa tarinankerronnassa.

Andorissa tuskin nähdään jedejä.

Virallisuudesta, aitoudesta ja Star Wars -asujen hienoudesta Tampereen Star Wars Unofficial Galaxies -näyttelyn innoittamana

Viime viikonloppuna kolmen aikuisen ja yhden lapsen seurueemme matkusti Tampereelle, pukeutui parhaimpiinsa ja vieraili Tampere-talon Star Wars Unofficial Galaxies -kesänäyttelyssä.

Parhaimpiin pukeutumisella tarkoitan sitä, että kaivoimme Lontoon parin vuoden takaiseen Star Wars Celebrationiin rakentamamme asumme kaapista ja marssimme siis näyttelyyn sonnustautuneina Padme Amidalan kedon piknik -mekkoon, kenraali Huxin univormuun ja Reyn Ahch-To-seikkailun asuun. Lapsi (ei kuvassa) oli pukeutunut, öö, Cars 3 -t-paitaan, jonka hän oli pukenut Puuha-Pete-pitkähihaisen päälle.

Ihmisiä, jotka ulkoiluttavat naamiaisasujaan.

Teeman mukainen pukeutuminen sopi asiaan mainiosti myös siksi, että Unofficial Galaxies -näyttelyssä oli hyvin pitkälle kyse juuri puvuista. (Teeman mukaan pukeutuneet saivat näyttelyn ovella myös pienen karkkitervehdyksen, mutta siihen ei olisi tarvittu varsinaista cosplay-asua, asiaan kuuluva t-paita olisi riittänyt.)

Kirjoitan tässä auki ajatuksiani näyttelyn ääreltä. Unofficial Galaxies -näyttely on avoinna Tampere-talossa vain tämän heinäkuun ajan eli 1.-31.7.2022, mutta tämän blogikirjoituksen julkaisun hetkellä sinne siis ehtii vielä.

Epävirallista, salaperäistä, vähän hämmentävääkin!

Tampere-talon näyttely on nimeään myöten epävirallinen. Se ei ole Disney-Lucasfilmin virallisesti lisensoima, siellä ei soi oikea Star Wars -leffamusa, siellä ei näy oikeita Star Wars -logoja eikä suurin osa teoksistakaan ole ”oikeasti aitoja” (palaan tähän kohta). Pitempiaikaiset suomalaiset Star Wars -fanit muistanevat Tennispalatsissa vuonna 2001 esillä olleen The Art of Star Wars -näyttelyn, joka oli lisensoitu ja jossa esillä oli aivan ”oikeaa” tavaraa: Tampereen näyttely ei siis ole sen kanssa samaa sarjaa.

Unofficial Galaxies -näyttelyssä on jollain laskutavalla esillä noin 120 esinettä, mutta sen ydin on noin neljässäkymmenessä elokuvahahmojen pukukokonaisuudessa, joista osa on esillä kevyesti elokuvien kohtauksista vihjailevien taustojen äärellä, osa lähinnä mallinukkejen päälle puettuina. Lisäksi Tampereella on esillä muutamia tuttuja hahmoja patsaina, vähän rekvisiittaa ja pari vitriinillistä leluja eri vuosikymmeniltä.

Näyttelyn saatesanojen mukaan kyseessä on yksityiskokoelma, jonka omistaa ”yksi Iso-Britannian suurimmista Star Wars -keräilijöistä”. Näyttelyssä kerrotun mukaan keräilijä alkoi kerätä Star Wars -leluja lapsena vuonna 1980, jatkoi lelukokoelman täydentämistä aikuisena ja eteni elokuvalavasteisiin ja niiden kopioihin sitten, kun ”lelukokoelma oli valmis”.

Edelleen Tampere-talon viestinnästä kerrotaan, että Tampereella nähtävä näyttely on tätä ennen ollut esillä maailmalla vain kerran Liverpoolissa 2017-19. Siellä se tosiaan onkin ollut esillä, mutta jostain syystä se on nyt heti toisena esillä Suomen Tampereella, josta sen ”on määrä jatkaa maailmankiertueelle”.

Tämä kaikki on kovin salaperäistä, ja ainakin meidän seurueessamme kokonaisuus herättää kysymyksiä, joihin emme taida saada vastauksia. Koska suurinta osaa kokoelmasta ei tosiaan ole oikeasti käytetty Star Wars -leffojen kuvauksissa, päättelemme, että kokoelma ei kuulu miljardöörille. Eikä toisaalta tuotannoissa ihan oikeasti työskennelleelle.

Mutta millaisella ”tavallisella” keräilijällä olisi ollut harrastuneisuutta kerätä tällaista kokoelmaa, esimerkiksi kymmeniä pukuja, saagan kaikkien vuosikymmenten varrelta? Millaisessa kodissa tai varastossa niitä on ennen maailmankiertuetta säilytetty? Kuinka laaja on kokoelman alkuperäinen ydin eli lelukokoelma, josta Tampereella nähdään vain väläys, mikäli se todella on keräilijänsä mittapuulla ”valmis”? Miksi vuosikymmeniä kartutetun kokoelman maailmankiertue starttaa kaikista maailman paikoista juuri Tampereelta?

Sanonpahan vain, että eräät epäilykset jäisivät epäilemättä, jos keräilijä esittäytyisi edes nimellään. Mutta tietysti on viime kädessä niin, että sama se, kenen omistamia ja miten kerättyjä esillä olevat esineet ovat, kun niitä esineitä kuitenkin on tultu katsomaan. Katsotaanpa siis seuraavaksi!

Elokuvapukujen vai cosplay-pukujen näyttely?

Unofficial Galaxies -näyttelyn ”epäaitous” on siis paitsi lisensoimattomuutta, myös sitä, että esillä olevat puvut, valomiekat ja muut esineet eivät – aivan paria poikkeusta lukuun ottamatta – ole ”oikeita” screen used -elokuvaesineitä.

Aitouden käsitteestä kiinnostuneelle Tampereella oli tarjolla paljonkin ajatuksen aihetta, vaikka tällaiseen pohdiskeluun näyttelyn kepeät tekstiplakaatit eivät toki suoraan kannustaneetkaan. Mutta esimerkiksi sitä saattoi asuja katsoessaan pohtia, mikä (jos mikään) erotti näyttelyssä esillä olleet asut harrastajien valmistamista niin sanotuista cosplay-puvuista eli periaatteessa niistäkin vaatteista, jotka meillä itsellämme olivat päällämme – jotka siis olivat syntyneet omin käsin ompelukoneella tai kirpputorilta tarkoitukseen sopivia rytkyjä etsimällä.

Osa Tampere-talossa esillä olevista puvuista ja esineistä on niin sanottuja replikoita: mahdollisimman tarkkoja jäljennöksiä elokuvissa käytetyistä, osa jopa lisenssillä tehtyjä sellaisia. Vitriiinien valomiekoista saattoi bongatakin Master Replicas -firman trademark-merkintöjä, ja oletan, että esimerkiksi osa kypäristä on tällaisia kaupallisia tuotteita myös. Luonnollisen kokoisen ja näköisen Darth Maul -patsaan saa kyllä rahalla hankittua itselleen, jos sellaisen haluaa. Tällaiset esineet ovat siis periaatteessa kenen tahansa ostettavissa olevia, tai ainakin ne ovat olleet niiden tuote-erän valmistumisen aikaan kenen tahansa ostettavissa olleita, vaikkakin korkealaatuisia sellaisia.

Osa Tampere-talon hahmo- ja pukukokonaisuuksista näyttääkin tosiaan siltä, että ne voisivat olla oikeasti suoraan elokuvien puvustamoista. Toiset eivät näytä siltä. Esillä on esimerkiksi Kylo Ren, jonka asusta Unofficial Galaxies -kokoelmaan näyttää itse asiassa kuuluvan pelkkä kypärä, joka on tökätty mustaan kaapuun puetulle mallinukelle, joka vieläpä töröttää hassusti allapäin vinossa. Muutamat muutkin asuista tuntuvat rakennetun siten, että riittävän vakuuttavaa kypärää, kasvomaskia tai muuta tunnistettavaa asustetta on täydennetty asukokonaisuudeksi ”oikeansuuntaisilla” vaatteilla ja asusteilla, jotka tarkemmin katsoen eivät olekaan elokuvissa nähdyn kaltaisia. (Taas jos ajattelen omaa asuvalintaani: aikanaan kirpparilta löytämäni kenraali Hux -paitani oli polyesteriä ja ihan helvetin hirveä pitää tuntikaupalla päällä nahkatakin alla, mutta sopivan vyön kanssa ja First Orderin merkin hihaan ompelemalla se kyllä näytti minusta riittävän oikealta.)

Kun kahdesta esillä olevasta Darth Vaderista tällä vakuuttavammin asetellulla mallilla ovat kädet ja jalat kokonaan viitan peitossa, voi miettiä, mahtavatko paita ja housut itse asiassa ollakaan viitan alla oikeanlaiset.

Sekin on kuitenkin sanottava, että erityisesti originaalitrilogian asujen kohdalla niin sanottu totuus saattaisi olla toiveita karumpaa. En missään nimessä tarkoita käyttää cosplay-termiä vähätellen, vaikka oma asuni kepeä kirpparilähtöinen kokonaisuus olikin. Star Wars -cosplay on suosittu ja monelle vakava harrastus, ja esimerkiksi stormtrooper-pukujen harrastajat ovat jo kauan sitten vähintään saavuttaneet ja myös ohittaneet elokuvissa oikeasti käytettyjen pukujen valmistajien tason.

Eivät Imperiumin eri sotilastyyppien kypärien ja pukujen hengitysputket ja painikkeet olleet 1970-luvun leffakuvauksissa ”oikeita”: siis irrotettavia tai painettavia niin kuin ne oikeissa avaruushaarniskoissa olisivat. Sellaisia niistä ovat tehneet vasta harrastajat tai uusien elokuvien haarniskojen valmistajat. Viime vuosina Lucasfilm on itse asiassa värvännyt 501st Legion -ryhmän pukuharrastajia omissa asuissaan jopa avustajiksi oikeisiin tuotantoihinsa.

Myös edellä jo mainitut kaupallisesti tuotetut replika-kypärät ja -kasvonaamiot, jollaisia on esillä Tampere-talon kokoelmassakin, ovat paikoin elokuvissa oikeasti käytettyjä yksityiskohtaisempia. Olisi mielenkiintoista vertailla vierekkäin vaikkapa Tampere-talon Boba Fettiä, Imperiumin vastaiskussa käytettyä Boba Fett -pukua ja jonkun vakavamielisen Boba Fett -pukuharrastajan viimeisen päälle tuunattua deluxe-pukua. Vain yksi niistä olisi kiistatta ”oikea” Boba Fettin asu, mutta arvaan kyllä, että se ei olisi niistä läheltä katsoen uskottavimman näköinen oikeana avaruuspalkkionmetsästäjän pukuna.

Tampereen näyttelyn tasovaihtelua samassa kuvassa: Chewbacca (puku, lytyssä ja kummasti kenollaan), Leian Boussh-valeasu (kypärä ja pukukokonaisuus), C-3PO (patsas, ei metallia), Jabba (pahvia), Salacious Grumb (nukke), Boba Fett (kypärä ja pukukokonaisuus) ja syväjäädytetty Han Solo (muovia).

Aitoa tai ei, vaan mitä se on se ’aitous’?

Jotta en kuulostaisi tympeältä kriitikolta, sanon varmuudeksi, että suuri osa Tampere-talon näyttelyn puvuista näytti siis omaan silmääni oikeinkin hyvältä. Ja silloin kun puvut siltä näyttävät, onkin seuraava hyvä kysymys, mitä väliä sillä sitten on, etteivät ne ”oikeita” ole.

Tampere-talon näyttely ei missään nimessä eikä missään plakaatissa väitä pukuja aidoiksi, mutta voin kuvitella, että moni kävijä niitä sellaisiksi luulee – ja monille taas ei ole edes mitään merkitystä sillä tiedolla, että esillä olevien, pääsääntöisesti kuitenkin hienojen, asujen sisällä ei ole oikeasti ollut elokuvissa hahmoja esittäviä näyttelijöitä. Kysehän ei ole elokuva(puku)suunnittelun taiteen näyttelystä, vaan kevyestä kansainvälisestä viihdenäyttelystä, johon tullaan muistelemaan Star Wars -asujen kautta elokuvien tunnelmaa tai yksinkertaisesti vain bongaamaan lasten kanssa tuttuja hahmoja – jos kohta näyttelyn 25 euron pääsymaksu ei Museokorttiin jo tottuneelle kansakunnalle ihan kevyt hinta olekaan.

Vielä pukuja pitemmälle aitouden käsitteen merkitys hämärtyy näyttelyn kahden suurimman esineen kanssa.

Niistä toisen ilmoitetaan näyttelyssä olevan yli 100 000 euron arvoinen ja kokoelman arvokkain esine. Se on ”oikea”, siis oikeasti elokuvassa käytetty ”Anakin Skywalkerin työpöytä ja -tuoli” episodi I:stä. Kyseessä on täysin valkoinen pöytä-tuoli-yhdistelmä, joka pöyristettyine kulmineen vaikuttaa niin sliipatulta, että on itse asiassa vaikea uskoa sen oikeasti esiintyvän pölyisen Tatooinen orjien kortteliin sijoittuvassa kohtauksessa. Kun katsoin tarkkaan, sen sieltä löysin – mutta se ei näy siinä ehkä monien muistamassa kohtauksessa, jossa C-3PO esittäytyy, ja jossa tosiaan nähdään pikku-Anakinin (Jake LLoyd) työskentelytila, vaan se kirjaimellisesti vilahtaa hetken ruudulla Shmi Skywalkerin (Pernilla August) taustalla eräässä toisessa kuvassa. Katsokaapa tästä kuvavertailua:

Tampereen näyttelyn toinen suuri esine on Luken landspeeder eli X-34-kiituri originaalileffasta eli episodi IV:stä. Se on aidon kokoinen, hyvin aidon näköinen, plakaatin mukaan toimiva ja ajettava, ja Lontoon Elstree-studion alkuperäisten kiiturien kopio, vieläpä studiolle vakituisesti lavasteita rakentaneen Norank Engineering -firman valmistama. Kiinnostavaa on, että näyttelytekstit välttävät väittämästä, että Norank olisi valmistanut itse myös sen oikean elokuvissa käytetyn kiiturin, ja nettiselvittelyjen perusteella päädyn itsekin siihen, että näin ei ole (ks. esim. tämä Internet Archiveen päätynyt haastattelu virallisesta Star Wars -fanilehdestä). Tarkemmin tietämättä veikkaan, että Norankin valmistama kopio on tehty studioilla 1980-luvulla johonkin näyttely-tyyppiseen tarkoitukseen. Vertailua oikeaan episodi IV:ssä käytettyyn yksilöön (joka on yhä George Lucasin hallinnassa) voi tehdä alla olevista kuvista ja tällä nettisivulla.

Joka tapauksessa Tampereella nähtävä yksilö näyttää hyvältä, ”oikealta” ja sillä on oikeiden Star Wars -elokuvien tuotantoon kytkeytyvä tausta. Mutta koska sitä ei siis ole käytetty elokuvan kuvauksissa, se ei ole ”yhtä aito” eikä ”yhtä arvokas” kuin Ikean myymälään sopivalta näyttävä valkoinen pöytä-tuoli-yhdistelmä. Silti tiedän kyllä, kumman äärellä minä olin Tampereella vaikuttuneempi.

Kuitenkin kaukaisen galaksin taikaa

Vaikka Tampereen näyttelyn synnyttämät ajatukset johtivatkin tähän jopa kriittissävyiseen kirjoitukseen, tunnustan auliisti olleeni itse näyttelyssä paikan päällä aivan hymyssä suin. Enkä suinkaan siellä tarkkaillut otsa rypyssä jokaisen puvun aitouden astetta!

Sitä enemmän ajattelin sitä, kuinka paljon juuri nuo puvut edustavatkaan sitä, mitä itse asiassa Star Warsissa rakastan. Yllätyin iloisesti, että esillä ei ollutkaan lähinnä vain originaalitrilogiasta tuttuja hahmoja (kuten taisin odottaa), vaan kaukaisen galaksin taikaa koko 40 vuoden ajalta. Sitä, että jo neljänkymmenen vuoden ajan tähän kaukaiseen galaksiin on osattu kuvitella outoja olentoja ja keksittyjä kulttuureja, jotka ilmenevät (muun muassa) ikonisina vaatteina, kypärinä, naamioina, haarniskoina ja aseina.

Uudempia elokuvia unohtamatta: Solo-leffan Han Solo, ”vihaan hiekkaa” -kohtauksen Padme Amidala ja jatko-osatrilogian Finn.

Jatko-osatrilogiassa ja muissa uusissa elokuvissa (suuresti valitettavasti!) kierrätettiin paljon aiemmissa elokuvissa nähtyä kuvastoa ja esiteltiin vähemmän aivan uudenlaisia maailmoja. Siten niissä nähtiin vähemmän myös aivan uudenlaisia ikonisia pukuja kuin Lucasin elokuvissa, joissa niitä esiteltiin jokaisessa episodissa ylitsepursuavasti. Mutta ei uusiakaan elokuvia tarvitse art ja production designerien puolesta hävetä: kyllä niissäkin vähintään kuvien taustat pursuavat mielikuvituksekasta toiseutta.

Itse asiassa Star Wars -elokuvien puvut, lavasteet ja esineet kestäisivät kernaasti yleiskiinnostavan käsittelyn myös ”vakavassa” elokuva(puku)suunnittelun taiteen kontekstissa. Voisinpa vaikka sanoa rohkeasti niinkin, että Padme Amidalan vaatteet episodeissa I-III ovat paljon syvemmällä ja ajatuksia herättävämmällä tasolla ’taidetta’ kuin Padme Amidalan hahmon draaman kaari samoissa elokuvissa. Se olkoon tämän kirjoituksen hot take, jos jokin!

Valomiekkoja, hiekkaihmisiä, TIE-hävittäjiä, protokolladroideja, galaktisia iskusotilaita tai sithin mustia lordeja ei ollut olemassa ennen George Lucasin elokuvia, mutta ne onnistuttiin suunnittelemaan ja toteuttamaan siten, että niistä tuli myös elokuvistaan irrotettuna sekä rakastettua populaarikulttuuria että heijastumia kokonaisista kuvitteellisista kulttuureista. Rekvisiitassa ja puvuissa voi nähdä viisaita viittauksia Maa-planeetan nykyisiin ja aiempiiin kulttuureihin, mutta monet niistä ovat silti olleet lopputuloksina omillaan niin kiehtovia, että ovat johtaneet osaltaan uusiin tarinoihin kaukaisessa galaksissa. Paras esimerkki tästä on tietenkin se Boba Fett, joka aluksi oli todellakin vain tyylikäs asu vailla kummempaa taustaa. Vain hieman kärjistäen tuo yksi hieno asu on siis sittemmin johtanut The Mandalorianiin, melkeinpä omaan franchiseensa suuren franchisen sisällä ja tämän päivän Star Wars -tarinoista yhteen suosituimmista.

Ja vaikka Tampere-talon näyttely ei ole näiden asioiden esittelyyn maailman paras Star Wars -näyttely, ei näillä leveysasteilla liian usein nähdä Star Wars -näyttelyitä ylipäätään.

First Orderin upseerina löysin tutun logon. Se oli Tampereella vääränaikaisten imperiumilaisten taustakankaana.

Obi-Wan Kenobi (sarja) muutti tavan, jolla katson Obi-Wan Kenobia (hahmoa), ja jo siksi se siis oli oikein hyvä Star Wars -sarja

Viime viikolla sain olla Ylen Kulttuuriykkösen vieraana pohtimassa, ovatko uudet Star Wars -sarjat enemmän fanien rahastusta vai universumin syventämistä. (Jakso on kuunneltavissa Areenassa). Suorana kysymyksenä esitettynä juuri tuohon jakson otsikon kysymykseen minun oli vaikea vastata suorassa lähetyksessä, sillä vastaus killuu ilmassa etenkin tässä vaiheessa, jossa tulossa on valtava määrä sarjoja, mutta joista toistaiseksi on nähty vasta pari ensimmäistä. Epäilemättä tulevat(kin) Disney+:n Star Wars -sarjat ovat joiltain osin tai joidenkin mielestä rahastusta ja toisilta osin tai toisten mielestä universumin syventämistä, ja toivon tietysti aidosti, että ne minusta tuntuvat enemmän tai useammin jälkimmäisiltä.

Oikeastaan olemme nähneet vasta kaksi ensimmäistä näyteltyä sarjaa, koska epäonnistunut The Book of Boba Fett oli vain välikausi epätasaiseen The Mandalorianiin. Tämän varsinaisen toisen eli eilen päättyneen Obi-Wan Kenobin kohdalla vastaukseni on selvä. Tyytyväisenä totean, että tämä sarja oli ehdottomasti enemmän universumin syventämistä kuin fanien rahastusta.

Tämä kirjoitus sisältää spoilereita koko kuusijaksoisesta Obi-Wan Kenobi -sarjasta.

Koska Star Wars on alati laajeneva tarinoiden kokoelma, jota ei kerrota aikajärjestyksessä, sen erityispiirteisiin kuuluu, että me yleisössä useinkin tiedämme, mitä kulloinkin kerrottavan kertomuksen jälkeen tapahtuu. Joillekin katsojille (tai lukijoille, jos puhutaan kirjallisista tai sarjakuvallisista oheistarinoista) tämä tosiasia vähentää kiinnostusta niihin tarinoihin, jotka kertovat niin sanotuista päähahmoista niin sanottujen päätarinoiden välissä. Jollainen siis episodien III ja IV puoliväliin ”lisätty” kertomus kuusiosainen Obi-Wan Kenobi -sarja ehdottomasti on.

Minä en ajattele näin, muun muassa siksi että (kuten totesin viimeksikin tästä sarjasta pari jaksoa sitten kirjoittaessani) minusta franchise-tarinoiden jännitteet itse asiassa harvoin jos koskaan liittyvät siihen, mahtaako sankari päästä pälkähästä päänsä säilyttäen. Tiesimme kyllä tätä sarjaa katsoessamme, että Obi-Wan ja Leia selviävät ja että Vader ei voita taistelua – mutta niin kyllä olisimme tienneet myös katsoessamme tarinaa, joka kertoisi vaikkapa Marvelin supersankareista.

Mutta se on rehellisyyden nimissä sanottava, että varsin harvoin päähahmoista kerrotut päätarinoiden väliset tarinat Star Warsissakaan ihan aidosti avaavat uusia näkökulmia itse päätarinoihin. Ajatellaan vaikkapa, millaisilla oheistarinoilla saagassa on täytetty episodien V ja VI välistä aikaa, jolloin Han Solo on syväjäädytettynä karboniittiin. En kutsuisi sen paremmin vanhan expanded universen Shadows of the Empire -multimediaprojektia (1996) kuin nykyisen kaanonin War of the Bounty Hunters -sarjakuva-crossover-tarinaa (2021) unohtumattomiksi Star Wars -hetkiksi. Harvassa ovat sellaiset kertomukset, jotka todella saavat näkemään saagan ytimessä olevat elokuvat uusin silmin, kuten The Clone Wars -sarjan pitkät kaaret tekevät prequeleille tai miten Lost Stars -romaani saa ymmärtämään kapinaliittoon kuulumattomien näkökulmaa galaktiseen sisällissotaan.

Obi-Wan Kenobi -sarja sen sijaan onnistui jossain, mitä todella harvoin tapahtuu: muutti sen, miten näen koko Obi-Wan Kenobin hahmon juonikaaren Star Wars -sarjassa. Ja tarkoitan nimenomaan, että sarja muutti tähänastista kuvaani entistä syvällisemmäksi ja siten ”paremmaksi”. Voisi myös sanoa, että psykologisesti uskottavammaksi.

Ennen tätä sarjaa olin nähnyt Obi-Wan Kenobin kehityksen Ewan McGregorilta näyttävästä prequelien sankarista Alec Guinnessin näköiseksi originaalileffojen vanhaksi opettajaksi ilmeisen yksinkertaistettuna. Olin lähinnä ajatellut, että taisteltuaan katkerasti Anakinin kanssa episodi III:n lopussa Obi-Wan vetäytyi Tatooinen autiomaahan Luke Skywalkerin näkymättömäksi suojelijaksi, ja jäi kärsivällisesti odottamaan aikaa, jolloin uusi toivo kasvaisi isoksi. Olin hyväksynyt teorian, jonka mukaan Obi-Wan ei ryhtynyt opettamaan Lukea taistelijaksi heti lapsena siksi, että juuri siten jedit oli prequelien mukaan ennen koulutettu, ja että Yoda ja Obi-Wan halusivat Luken kasvavan perheensä parissa uudenlaiseksi, entistä paremmaksi jediksi. Lisäksi olin tulkinnut George Lucasin epämääräiset vihjaukset Qui-Gon Jinnin Voima-haamusta siten, että Obi-Wan ja Yoda keskittyivät odotuksen vuosinaan oppimaan Qui-Gonin avulla uuden, puhtaamman ja seesteisemmän tavan ymmärtää Voima, josta originaalitrilogiassa nähty kyky sulautua Voimaan kuoleman hetkellä olisi luultavasti vain karkea jäävuoren huippu.

Mutta olin siis sellaisessa käsityksessä, että tämä oli nimenomaan Obi-Wanin ja Yodan master plan. Eristäydy, viisastu, kouluta kaksoset kun aika tulee.

Obi-Wan Kenobi -sarjan myötä käsitykseni osoittautui vääräksi. Enkä tunne tapahtumien tulleen retconnatuiksi, vaan nimenomaan syvennetyiksi.

Obi-Wan Kenobi -sarjan alussa Obi-Wan (McGregor) on täysin murtunut ja toivoton. Hän pitää itseään osasyyllisenä jedien tuhoon ja galaksin tilaan, koska ei onnistunut huomaamaan tai pysäyttämään sen paremmin Palpatinen juonia kuin Anakinin (Hayden Christensen) kääntymistä pimeälle puolelle. Mikä ehkä vielä pahempaa, hän uskoo tappaneensa parhaan ystävänsä, ainoana keinonaan tämän pysäyttämiseksi. Hän on lähes lopettanut Voiman käyttämisen pysyäkseen piilossa, mutta yrittää silloin tällöin ottaa yhteyttä edesmenneeseen mestariinsa Qui-Goniin, jonka tietää Yodan puheiden perusteella löytäneen tien jonkinlaiselle Voiman astraalitasolle. Qui-Gon ei kuitenkaan vastaa. Obi-Wanin ainoa elämänhalun lanka olisi opettaa Lukea tulevaa varten, mutta sitäkään hänen ei sallita tehdä: pojalle valittu kasvatti-isä Owen Lars pitää jedihommia tuhon tienä.

Hän ei ole Tatooinella noudattamassa master plania. Hän on epäonnistunut.

Obi-Wan Kenobi -sarjan lopussa Obi-Wan on löytänyt tiensä kohti sitä seesteistä, melkein kuin huolettomana suupielestään hymyilevää vanhan Benin hahmoa, jollaisena alkuperäinen Star Wars -hahmo hänet katsojille esitteli. Sarja onnistuu tässä, vaikka itsekin sitä vielä neljännen jakson kohdalla tässä blogissa epäilin. Ja vaikka Obi-Wan Kenobi ei ole audiovisuaalisena tv-elämyksenä mikään aivan virheetön kokonaisuus, niin juuri tämän nimihahmonsa kehityskaaren sarja kertoo itse asiassa aika ovelastikin siten, että vasta viimeinen jakso kunnolla paljastaa, mikä kaikki sarjan tapahtumissa onkaan Obi-Wanin mielenmuutokseen osallistunut.

Tärkein, mutta ei siis ainoa, osa Obi-Wanin elävöitystä ahdingosta autuuteen oli tietenkin kohtaaminen Darth Vaderin kanssa. Tämän sarjan myötä kaanonia on, että Obi-Wanille paljastui vasta tässä kohdassa – kymmenen vuotta episodi III:n jälkeen, yhdeksän vuotta ennen episodi IV:tä – että Darth Vader ei kuollutkaan Mustafarin kaksinkamppailussa, vaan on jatkanut galaksin terrorisoimista keisari Palpatinen palvelijana ja sithin mustana lordina. (Tämä Obi-Wanin tietämättömyys voi tuntua kummalliselta, tuntui minustakin hetken, mutta selittyy kyllä riittävän uskottavasti yhdistelmällä Tatooinen etäisyyttä galaksin ytimistä, Obi-Wanin omaa eristäytyneisyyttä Tatooinellakin ja pidättäytymistä Voiman käytöstä. Darth Vader ei myöskään nykyisessä kaanonissa ole varsinaisesti mikään kautta galaksin tunnettu julkkis.)

Kaksikon ensimmäinen jälleenkohtaaminen sarjan kolmannessa jaksossa oli brutaali. Vader ikään kuin leikitteli Obi-Wanilla, josta ei tuntunut olevan enää vastusta entiselle oppilaalleen. Obi-Wan puolestaan oli silmin nähden järkyttynyt siitä, mikä Vaderista oli tullut: enemmän tappokone kuin ihminen enää ollenkaan.

On hyvä huomata, että nykytiedon valossahan Obi-Wan ei siis ennen tätä kohtaamista edes tiennyt, miltä entinen Anakin Skywalker nykyään näyttäisi. Anakin hankki episodi III:ssa Darth Vaderin nimen ja tittelin jo ennen kuin joutui pukeutumaan mustaan haarniskaansa. Se, että hän sellaiseen joutuu elossa pysyäkseen sonnustautumaan, on nimenomaan Obi-Wanin syytä tai ansiota. (Tämä on sitten jo ihan toinen juttu, mutta toisaalla oheistarinoiden Star Wars -kaanonissa rypenyt yleisönosa saattaa muistaa myös vihjauksia ja/tai teorioita siitä, että tämä on nimenomaan syy siihen, miksi keisari Palpatine lähes kaikissa prequelien jälkeiseen aikaan sijoitetuissa kertomuksissa lähinnä vittuilee oppilaalleen ja ”ystävälleen” Vaderille, ja pyrkii aina tilaisuuden tullen korvaamaan tämän paremmalla oppilaalla: Voiman valitun Anakin Skywalkerin skill levelzit tipahtivat monta tasoa pysyvästi kypärän ja hengityslaitteiston myötä.)

Kaksikon kohtaaminen Obi-Wan Kenobi -sarjan viimeisessä jaksossa oli paitsi kolmannen jakson kohtausta cinemaattisempi, myös monin verroin koskettavampi. Itse asiassa mieleni tekee kutsua sitä Star Warsiksi parhaimmillaan. En tarkoita välttämättä absoluuttista top-ten -sijoitusta, vaan tuossa hetkessä yhdistyvien tunteiden virtojen ja toisaalta franchisen sisäisten viittauksien silkkaa määrää. Tässä yhdistyvät prequel-trilogian, originaalitrilogian ja kevyesti jopa jatko-osatrilogian tapahtumat ja teemat tavalla, joka tekee tästä franchisesta erityisen.

Ensin viuhuvat valomiekat ja lentävät kivet, vaikka ”Voiman käytössä ei ole kyse kivien nostamisesta” (vinkkaus The Last Jediin eli episodi VII:aan, jonka Luken kehityskaaren kanssa Obi-Wanin tämän sarjan kaarella on moniakin rinnakkaisyhteyksiä). Kun tilanne rauhoittuu, Obi-Wan tunnustaa Anakinille olevansa pahoillaan ja samalla pyytää anteeksi: englannin ”I’m sorry” tarkoittaa tässä molempia ja tulee sydämestä aivan kuin samat sanat Obi-Wanilta Padmelle Sithin kostossa eli episodi III:ssa.

Obi-Wan kuitenkin vain luulee puhuvansa Anakinille – tai ehkä oikeammin niin, että Darth Vader ei myönnä Anakinin viimeisten häivähdysten olevan myös paikalla jossain syvällä (Hayden Christensen sanoi näytelleensä kohtaukset Anakinia ajatellen). Taistelukumppanin särkynyt musta kypärä paljastaa yhden puolen alla olevan ihmisraadon kasvoista – eri puolen kuin sen, joka paljastui Darth Vaderin kohdatessa oppilaansa Ahsoka Tanon Rebelsissä – mutta vaikka äänisyntetisaattori heittelee Hayden Christensenin ja James Earl Jonesin äänten välillä, puhujan sanat ovat selvät: ei ole enää olemassa Anakinia. Jäljellä on vain Darth Vader, joka sanoo Obi-Wanin olevan väärässä luullessaan tappaneensa Anakinin. Ei, sen teki Anakin itse – ja kas, niin saavat uusia sävyjä episodi IV:n eli originaalileffan vanhan Benin sanat Lukelle, että Darth Vader tappoi Luken isän Anakin Skywalkerin. ”Totuus, eräästä näkökulmasta”, kuten Obi-Wan Jedin paluussa eli episodi VI:ssä asian muotoilee.

Mutta tässä hetkessä Obi-Wan Kenobi vastaa tuohon tietoon kyynelsilmin: ”Silloin ystäväni on todella kuollut”.

Repliikki on periaatteessa odotettu, ja parhaiden Star Wars -perinteiden mukaan sekin kiertää kehää toisiin saagan hetkiin, etenkin Lukeen episodi VI:ssa (”Then my father is truly dead”). Mutta tämä on se hetki, jota varten tämä sarja vähintään piti tehdä, ja joka todistaa, kuinka Ewan McGregor on yhtä lailla ainoa oikea Obi-Wan Kenobi kuin vaikkapa Harrison Ford on oikea Han Solo. McGregorin-eli-Obi-Wanin kasvoilta näkyy tuossa hetkessä koko se tunteiden kirjo, jota hän ei prequeleissa päässyt näin hyvin näyttämään. (Tosin mainita täytyy, että myös Hayden Christensen, jota niin ikään kahlehtivat prequeleissa George Lucasin ohjaus ja käsikirjoitus, on tässä kohtauksessa aivan erinomainen.)

Kyse ei ole vain siitä, että Obi-Wanin sydän särkyy uudestaan, vaikka varmasti siitäkin, mutta myös siitä, että tuo hetki itse asiassa on helpotus Obi-Wanille. Hänen ystävänsä on kyllä tosiaan poissa, mutta hän ei sittenkään ole siihen niin syyllinen kuin tätä ennen ajatteli olevansa. Anakin Skywalker ei suinkaan vain vahingossa hairahtunut pimeälle puolelle, eikä Obi-Wan ole ikään kuin ”joutunut” häntä tappamaan, vaan Anakin lipui sinne myös aivan itse – ja jäi sinne, ilman katumuksen häivää. Viitosjakson flashback-osuus auttaa osaltaan meitä ymmärtämään tai muistamaan, mistä on kyse: sekä opettajasta ja mestarista että kahdesta ystävästä, jotka kasvoivat erilleen tuhoisin seurauksin. ”Hyvästi, Darth”, Obi-Wan kuittaa kylmän neutraaleiksi loppusanoikseen – viittaus samalla originaalileffaan tämäkin.

(Pieni kritiikki pintatason juonikuvioita kohtaan #1: En pitänyt sarjassa valitusta ratkaisusta kirjoittaa Obi-Wan noin vain kävelemään pois Vaderin luota. Toki saagan kaanonin vuoksi molempien hahmojen tulikin poistua kohtaamisesta omille teilleen, mutta olisin suonut, että heille olisi rakennettu jonkinlainen luonteva erkaantuminen toisistaan ilman kummankaan selkeää voittoa, vaikkapa mallia miettien The Force Awakensia, jonka lopputaistelussa maahan halkeava rotko erottaa Reyn ja Kylon. Jos nimittäin Obi-Wan todella pitää sarjan lopussa Anakinia lopullisesti menetettynä ja tahtoo myöhemmin Luken kukistavan Vaderin taistelussa, eikö hänen olisi kannattanut vaikka oman sielunsakin uhalla lopettaa galaksin toiseksi pahimman jätkän elämä tuossa hetkessä, jossa hän sarjan perusteella olisi näyttänyt siihen pystyvän?)

Obi-Wanista ei silti tee sarjan lopussa alkua onnellisempaa pelkkä oman syyllisyyden väheneminen. Selväähän on, että aivan syytön Obi-Wan ei Anakinin lankeemukseen ole – aivan kuin hänelle on selvää, että hänen paras ystävänsä tosiaan on sarjan lopussa yhtä kuollut kuin hän uskoi hänen olleen sen alussakin, ja Obi-Wan siten on lopussa yhtä yksin kuin alussakin.

Toinen tärkeä palanen Obi-Wanin muutoksessa on Leia Organa, kymmenen vee (Vivien Lyra Blair). Pippurinen ja hyvin leiamainen tulkinta toisesta rakastamastamme hahmosta, jota emme osanneet tähän sarjaan etukäteen odottaa. Leian kerronnallinen rooli sarjassa oli valitettavasti jopa useampaan kertaan olla vähän tylsästi ”se joka pitää pelastaa pulasta”, mutta aina kun Leia kuvassa oli, hän tosiaan tuntui uskottavasti Leialta – jos kohta vähän nuoremmalta kuin 10-vuotiaalta. Viimeisen jakson kohtauksessa, jossa Obi-Wan kuvaili häntä imitoiden pukeutuneelle Leialle hänen vanhempiensa piirteitä, oli katsojalla saman jakson aikana jo toinen paikka pyyhkäistä silmäkulmasta kyyneliä.

Niin hyvä kuin Leia olikin, tavallaan hän toimi sarjassa myös sijais-Lukena. Obi-Wan ei voinut seikkailla Luken kanssa särkemättä kaanonia, koska episodi IV:n Luke tuntee aavikon erakon ”vanhan Benin” vain etäisesti. Sen sijaan kirjoittajat hoksasivat, että mikään ei estäisi Leiaa tuntemasta Obi-Wania paremminkin, koska episodi IV:ssä hahmot eivät kohtaa ja kukaan ei siis – ilmeisesti – ole koskaan tullut kirjoittaneeksi oheistarinaa, jossa Leia pohtisi suhdettaan Obi-Wan Kenobiin. Itse asiassa sarja tulee samalla jopa selittäneeksi entistä paremmin, miksi ihmeessä Leia ja Han olisivatkaan myöhemmin nimenneet oman poikansa Beniksi.

Obi-Wanin hahmon kehitystarinassa Leian osa on saada sarjan nimihahmo näkemään myös ja erityisesti Luke uusin silmin. Leialla kun on kaikki reilassa (no, paitsi silloin kun hän on inkvisiittorien tai heidän kätyriensä kidnappaamana). Hänellä on rakastavat vanhemmat ja hän on kasvamassa viisaaksi ja empaattiseksi ihmiseksi, vaikka hän ei tiedä sukujuuristaan eikä kukaan ole kärkkymässä tilaisuutta kouluttaa häntä jediksi. Sarjan lopussa Obi-Wan ymmärtää, että hänen on päästettävä irti myös Luken vahtimisesta (vaikka in universe hän saattaisi kyllä myös ajatella, että nyt kun Vader onkin elossa, Skywalker-sukunimeä kantaessaan ja Anakin Skywalkerin äidin kotitilalle ”piilotettuna” poika olisikin vähän enemmän vahtimisen tarpeessa kuin parempaan peiterooliin kätketty Leia…).

Joka tapauksessa Obi-Wanin loppupäätelmä, jonka 10-vuotias Leia hänelle tämän sarjan aikana opettaa, on tämä: kun Lukekin saa kasvaa omillaan, tulevaisuus pitää kyllä huolen itsestään. On turha tuntea syyllisyyttä siitä, että Obi-Wan ei ole koulumassa Lukesta kovaa vauhtia karskia soturia, sillä sotureita kasvattamalla ei tulla suureksi, kuten ei sotimallakaan. On luotettava Voimaan.

(Pieni kritiikki pintatason juonikuvioita kohtaan #2: Vaikka Leian ja Obi-Wanin keskinäinen tuttavuus ei tosiaan mielestäni riko kaanonia mitenkään, ja tämä sarja olisi huonommin kirjoitettuna helposti voinut rikkoa kaanonia paljonkin, niin kieltämättä Leian sanavalinnat originaalileffan alun ikonisessa avunpyynnössään asettuvat nyt kummalliseen valoon. ”Kenraali Obi-Wan Kenobi, te palvelitte kerran isääni kloonisodissa…” Todellako? Eikö että ”Ben, pelastit minut jo kerran, ja nyt tarvitsen apuasi toisen kerran”?)

Kolmas Obi-Wanin muutokseen keskeisesti osallistuva hahmo on yksi sarjan uusista hahmoista, sith-inkvisiittorien ”kolmas sisar” Reva (Moses Ingram). Tämä oli ehkä jopa finaalijakson yllättävin käänne, ainakin siihen nähden mitä Revasta sarjan alkupuolella odotin. Revan hahmoa ehdittiin fanireaktioissa aiempien jaksojen aikana sekä kritisoida että ylistää. Minusta hahmossa ei ollut sarjan alkupuolella erityistä aihetta kumpaankaan näistä ääripäistä, vaan Reva tuntui lähinnä sijaispahikselta, jonka rooli sarjassa olisi johdattaa Vader Obi-Wanin kärryille ja jonka ilmeinen kohtalo olisi kuolla sarjan edetessä.

Kahdessa viimeisessä jaksossa Reva osoittautui vivahteikkaammaksi hahmoksi kuin odotinkaan. Hänen paljastumisensa entiseksi jedilapseksi ei tullut minulle yllätyksenä, mutta se tuli, että hän itse asiassa pelasikin syvää kaksoisroolia, pyrkien kaikilla jedien tappamisillaan lopulta pääsemään niin lähelle Darth Vaderia, että voisi tappaa tämänkin. No, siinä Reva ei onnistunut, mutta mitä hän siis tavoitteli yrittäessään viimeisessä jaksossa vielä löytää sen lapsen, jota Obi-Wan Tatooinella suojeli? (Tieto suojeltavien lapsien olemassaolosta saati henkilöllisyydestä olisi toki ollut melkoinen valttikortti päästä takaisin Vaderin suosioon, jos Reva sitä olisi vielä viidennen jakson lopun jälkeen halunnut.)

Oma tulkintani on tämä. Reva halusi selvittää, onko suojeltava lapsi niin heikko, että tämä ansaitsisi vain kuolla (kuten hänen ensimmäinen, sithejä tukeva roolinsa sanoisi), vai päinvastoin niin vahva, että hänen täytyisi elää voidakseen mahdollisesti onnistua hänen toisen roolinsa mukaisessa tehtävässä eli kostossa myös sitheille.

Lopulta Reva ei kuitenkaan löytänyt Tatooinen kanjoneista kumpaakaan vastausta. Hän ei nähnyt Lukessa mitään erityistä, mutta ei silti voinut enää tätä tappaakaan. Omasta mielestään Reva oli epäonnistunut kostonsa kaikissa näkökulmissa. Obi-Wanin mielestä hän oli kunnioittanut vuosia sitten kaatuneita jedilapsia ja vapauttanut itsensä koston taakasta.

Ja tässä se. Se, että Reva luopuu pimeän puolen suunnastaan ei ole Obi-Wanille merkki siitä, että Vader voisi tehdä samoin – siihen Obi-Wan ei nähdäkseni usko – vaan siitä, että galaksi on täynnä toivoa. Jos sith-inkvisiittorien kolmas sisar voi tavoitella sith-inkvisiittorien suurvisiiriin kaatamista ja sitä paitsi kyetä luopumaan kostonhimostaan, on Obi-Wanille enemmän aihetta uskoa parempaan huomiseen kuin hän Tatooinen luolissa murjottaessaan ajattelikaan.

Toivo on ylipäätään Star Warsin kantavia peruskiviä. Nimenomaan siis ennemmin juuri ”toivo hyvän voiton mahdollisuudesta” kuin se varsinainen voitto. Kirjoitin tämän sarjan ensi-illan edellä, kuinka Obi-Wanin rooli sarjassa on olla ”toivon vartija” ja siten yksi tämän asenteen keskeisimmistä avatareista. Voisin myös tarkentaa, että yksi hienoimmista tätä saagan perusasennetta ilmentävistä hetkistä on nimenomaan originaalileffan Obi-Wan Kenobin ja Vaderin kohtaaminen: ”Jos isket minut alas, minusta tulee voimakkaampi kuin voit kuvitellakaan”, vanha Ben toteaa. Tämän sarjan lopussa Obi-Wan on viimein oikealla tiellä kohti tätä asennetta.

Epäilemättä Obi-Wanin toivon heräämiseen voidaan laskea mukaan myös muut sarjan kohtaamiset jedejä ja Voimalle herkkiä lapsia auttavat esikapinallissolujen kanssa, vaikkapa ”hyvän imperiaalin” Tala Durithin (Indira Varma) kohtalo. Viimeinen palanen tulkintaani siitä, miksi Obi-Wanin lakkasi huolehtimasta ja oppi rakastamaan Voimaa on siis tämä: hän ymmärsi, että hänen on turha kantaa yksin pelkkää tuskaa harteillaan, koska monet muut ovat jo tarttuneet toivoon ja toimeen.

(Pieni kritiikki pintatason juonikuvioita kohtaan #3: Jos oli jo älytöntä, että Vader ja suurinkvisiittori jättivät Revan henkitoreisiinsa edellisen jakson lopussa, niin viimeistään on aivan pöhköä, että valomiekalla seivästetty Reva selviää pienessä hetkessä jotenkin jo Tatooinelle ennen Obi-Wania, ja on vielä sisuskalut lävistettynä sen verran tolpillaan, että kykenee siellä Luken metsästykseen. Tässä kohtaa lasken kädet alas: kaikki valonnopeusmatkailun mahdollinen logiikka on Star Warsissa kadonnut jo vuosia ennen tätä sarjaa, ja nykyään on kai vain hyväksyttävä, että saagassa toimivalla hyperajolla pääsee aina yhtäkkiä ihan minne vain ennen. Tämänkin sarjan loppukohtauksissa Obi-Wan käväisee heippareissulla Alderaanissa, eikä jää edes kahville ennen kotiinpaluutaan.)

Tämä kaikki ynnäytyy siis siksi Obi-Wanin muutokseksi, joka sarjan edetessä vaivihkaa nähdään tapahtuvan. Lopuksi Obi-Wan ratsastaa auringonlaskuun (vai nousuun?), ja niinpä nyt hänelle puhuu viimein myös Qui-Gon Jinn (Liam Neeson). Puhuu muuten, hauskasti, liki samoilla sanoilla kuin arvoituksellinen vorloni Kosh iki-ihanassa Babylon5:ssa komentaja Sheridanille: ”We were never away. For the first time your mind is quiet enough to hear me.”

Tämä kaikki, siis tämä tässä blogikirjoituksessa kuvattu Obi-Wanin henkinen matka ja sen kertomisessa onnistuminen, oli itselleni tämän sarjan sydän ja sen olemassaolon oikeutuksen perusta. Näillä perusteilla sarja kirjautuu minulle saagan onnistumisten joukkoon. Näytellyistä sarjoista olen pitänyt siitä ehdottomasti eniten, mutta koska niitä tosiaan oikeastaan on nähty vasta kaksi, sen julistaminen yleisarvosanaltaan ”parhaaksi” on hyvin ennenaikaista – ja sen verran vikojakin Obi-Wan Kenobissa sarjana oli, että toivon, ettei tämä sellaiseksi pitkäksi aikaa jää.

Koska tämän sarjan juuret olivat elokuvaprojektissa, voisi tietysti jossitella, millainen Obi-Wan Kenobi olisi ollut elokuvana. Veikkaan kyllä, että vielä nyt nähtyä parempi, sillä tarinan keskivaiheen pahatkin haparoinnit tuntuvat pitkälle liittyvän sarjaformaatin rakenteeseen tai suoratoistosarjalle suotavaan budjettiin: esimerkiksi välillä kovin köykäisillä juonenkäänteillä telkkarijakson pituisiksi venytettyihin ”episodeihin” kullakin planeetalla tai liian monien perättäisten kohtausten tympeän yksinkertaiseen lavastamiseen The Volume -kuvauskuplan sisään. Sellainenkin olo tuli, että osa kohtauksista, etenkin dialogikohtauksista, olisi ehkä kuvattu vähän liian vähillä otoilla – tämä menee tietysti täysin spekulaation puolelle, mutta on hyvä muistaa, että Obi-Wania tehtiin koronaviruksen rajoitusten puitteissa.

Toisaalta ainakin itselleni jäi sen verran hyviä mieli- ja muistikuvia sarjan heikommistakin osista, että arvelen Obi-Wan Kenobin kestävän uudelleenkatsomista vallan hyvin. Esimerkiksi nelosjakso, pelastusoperaatio inkvisiittorien tukikohdassa, tuntui ylimääräisyydessään liki täytejaksolta ja oli köykäisissä käänteissään pikemminkin animaatiosarjojen tasoista kuin näyteltyjen teosten arvoista kerrontaa, mutta jopa siitä mieleen jäivät ainakin karmiva ”jedikokoelma” kompleksin kellarissa ja hieno kuva, jossa Obi-Wan väläyttää valomiekkaa pimeässä hallissa parit stormtrooperit halkaisten.

Ylipäätään minulle ei jää tästä sarjasta sellaista tunnetta, että ohjaaja Deborah Chown, kirjoittaja Joby Haroldin tai kuvaaja Chung-hoon Chungin olisi jollain tapaa pitänyt pystyä parempaan, vaan pikemminkin tunne, että he toteuttivat tasoltaan vaihtelevan minisarjan, joka parhaina hetkinään oli aivan erinomainen, ja heikoimpinaan harmillisen höpsö tai hapuileva. Se on aivan hyvin, vaikka vielä tätäkin ensiluokkaisemman sarjan olisin tietenkin voinut ottaa.

Jostain syystä lopuksi on sanottava lyhyesti jotain toisen kauden mahdollisuudesta. Jostain syystä, sillä Obi-Wan Kenobin piti aina olla yksi kertomus, eikä suinkaan jatkuvan sarjan avaus.

Jos luette tarkkaan netin viihdemedioiden ”ehkä sittenkin lisää kausia Obi-Wan Kenobia” -uutisia, huomaatte, että Chow ja Harold eivät ole muuttaneet mieltään. Molemmat toistavat haastatteluissa – vaikkapa tässä Entertainment Weeklyn haastiksessa – linjakkaasti, että tämä sarja oli suunniteltu yhdeksi kokonaiseksi tarinaksi, ja sillä hyvä.

Se, että toisesta kaudesta nyt edes puhutaan, tulee siis kahdesta suunnasta. Ensinnäkin viihdebisneksen ja viihdemedioiden ärsyttävästä pyrkimyksestä toistaa kaikkea menestynyttä yhä uusilla jatko-osilla, jatkokausilla, liitännäisosilla ja uusintaversioilla – jopa tällaisessa tapauksessa, jossa kukaan ei todellakaan voi sanoa, ettäkö uusia Star Wars -sarjoja ei joka tapauksessa olisi tulossa vaikka millä mitalla. Star Warsin taaimmainen päätuottaja Kathleen Kennedy on niin ikään sanonut toista kautta harkittavan, kuten hänen varmaankin kaikista bisnes-mahdollisuuksista vastaavana johtajana kuuluukin harkita, mutta äskettäin julkaistussa ET:n haastattelussa hänkin muotoilee asian samoin päin kuin ohjaaja Chow: tämä oli tarkoitettu yhdeksi tarinaksi, ja toinen kausi voitaisiin tehdä vain, jos sille olisi perusteltu tarina kerrottavaksi.

Toisaalta ja ehkä ennen kaikkea ajatus toisesta kaudesta kumpuaa siitä, että päätähti Ewan McGregor on sanonut haastatteluissa niin toistuvasti, että haluaisi tehdä näitä lisää.

Se on tietysti ihan ymmärrettävää. Obi-Wan Kenobi on Ewan McGregorin elämän tärkeitä rooleja, ja nyt kun hän on sen asian kanssa sinut, ja saanut selvästi prequeleita paremman kokemuksen hahmon näyttelemisestä, hän varmasti jatkaisi mielellään.

Ongelma vain on siinä, että sopivaa tarinaa ei ehkä ole. Ainakaan ei tunnu saagan kaanonin kannalta järkevältä kirjoittaa Obi-Wanille ja Vaderille enää lisää kohtaamisia tämän sarjan ja episodi IV:n väliin – ja, let’s face it, jos toinen kausi Obi-Wania tehtäisiin, kyllä suuri yleisö siihen Vaderia odottaisi. Itse asiassa tämän sarjan jälkeen se odottaisi siihen mukaan Leiaakin, ja mitä enemmän Obi-Wan Kenobi treffailisi näistä hahmoista kumpaakaan elokuvien välillä, sitä enemmän kantaisin taas suurta huolta kaanonin kestävyyden puolesta. Kaanonin kannalta olisi kyllä kerrottavissa vaderiton ja leiaton tarina Obi-Wanista seikkailemassa tässä sarjassa esitellyn jedien maanalaisen rautatien apuna ja opettelemassa Qui-Gonilta uudenlaista jediyttä, mutta juuri suuren yleisön rakentamista odotuksista johtuen se ei varmaankaan tuntuisi toimivalta ”kakkoskaudelta”.

Jos minulta siis kysyttäisiin, sanoisin tälle ajatukselle selvän ”ein”. Vähemmän on enemmän, ja toinen kausi Obi-Wan Kenobin tarinaa episodien III ja IV välissä olisi liikaa. Tatooinellakin ollaan oltu viime aikoina ihan tarpeeksi, ja seuraavat sarjat saisivat mielellään viedä meidät muualle.

Sen sijaan en sanoisi ”ei” sille, jos Ewan McGregorin näyttelemälle Obi-Wanille löytyisi luonteva pienempi rooli jonkin muun tarinan sisällä: syksymmällä alkavan Andorin kakkoskaudella, vaikkapa. Kuten tässäkin blogimerkinnässä on kai selväksi tullut, Obi-Wanin hahmo on Star Wars -kaanonissa tärkeä, itsellenikin läheinen, ja näyttelijä McGregor on hänen ainoa oikea tulkitsijansa.

Välitilinpäätös: Obi-Wan Kenobi -sarja on vain suoratoistopalvelun kuukausimaksun kokoista tarinankerrontaa, mutta sydän sillä on paikallaan

Kirjoitan tätä nähtyäni Disney+-palvelun Obi-Wan Kenobi -sarjasta neljä jaksoa, kun niitä kaikkiaan on luvassa kuusi. Tämä olkoon se paikka, jossa sanon blogissa jotain välitilinpäätöksen omaista (sillä aiemmin en ole mitään ehtinyt).

Mitä siitä sitten ajattelen? Pidän.

Sellaista Star Wars -teosta ei varmaan enää tulekaan, josta kaikki fanit varauksetta pitäisivät. Karkea tuntumani on, että Obi-Wan Kenobi olisi ollut enemmistön mieleen, mutta missään nimessä kaikkien mieleen se ei ole ollut. Obi-Wan Kenobi on selvästi esimerkiksi hieman hitaampi kuin mikä olisi osan fanikunnasta makuun. On myös todella inhottavaa, että tämänkin sarjan kimppuun ovat käyneet Disney-vuosien ajan Star Wars -franchisea riesanneet rasistiset ja misogyyniset vihaamisen harrastajat, niin pitkälle että esimerkiksi Ewan McGregorkin kommentoi asiaa henkilökohtaisesti, mutta sen pitemmälle en siihen keskusteluun mene. Muunlaisilla perusteilla Obi-Wan-sarjasta saa tietenkin olla tykkäämättä.

Minä siis tykkään, mutta minunkaan mielestäni Obi-Wan Kenobi ei valitettavasti ole ihan niin vahva kuin uskalsin etukäteen toivoa. Siis sellainen, joka olisi selvästi ”parasta Star Warsia pitkään aikaan, ja katsoja saisi oman makunsa mukaan päättää, kuinka pitkään” (kuten kirjoitin ennakkopohdinnassani). Erittelen tuntemuksiani tässä kirjoituksessa tarkemmin, mutta lyhyesti voisi sanoa, että siinä missä erityisesti viime vuodenvaihteen The Book of Boba Fett oli pelkkää pintaa ilman vähäistäkään sisältöä, on Obi-Wanilla sydän paikallaan, mutta sillä on jonkin verran ongelmia pikemminkin pinnan puolella. Tällaisenakin sarja on joka tapauksessa ollut tähän astisista kolmesta näytellystä Star Wars -sarjasta eniten minun makuuni. Tämä kirjoitus spoilaa tähän mennessä esitettyjä neljää jaksoa, mutta ei kahta vielä esittämätöntä jaksoa.

Siitä asti kun Obi-Wan Kenobin soolotarinan epäiltiin tai tiedettiin tekeillä olevan, sen eräänlainen perusongelma, tai konsulttikielellä sanottuna haaste nyt siis ainakin, oli se, että hahmo on niin suosittu, saagalle keskeinen ja seikkailijana väkevä, että mikään ihan pienimuotoinen tarina ei hänelle riittäisi. Ongelman-tai-haasteen tästä teki se, että hahmon tunnettuun henkilöhistoriaan ei pitäisi olla mahdollista sijoittaa tähän ajankohtaan aivan galaktisen mittakaavan eeppistä seikkailua. Ennen tämän sarjan tuotantoa tietämämme saagan sisäinen totuushan oli, että Obi-Wan ei olisi parinkymmenen vuoden erakkoaikanaan edes poistunut Tatooinelta.

Obi-Wan Kenobi -sarjan ratkaisu – joka oli tiedossa huhusivuilla jo ennen sarjan esitystä, mutta tuli varmasti suurimmalle osalle katsojista yllätyksenä – oli lähettää Obi-Wan (Ewan McGregor) pelastamaan 10-vuotiasta Leia Organaa (Vivien Lyra Blair) pulasta. Leia on minusta kirjoitettu ehkä pikemminkin noin 8-vuotiaaksi, mutta muuten onnistuneesti sekä lapsihahmojen sarjassa että tuntuuko-se-Leialta -mittarilla. Tarinankerronnan kannalta se joka tapauksessa oli uskottava ja toimiva valinta, ja siitä siis kiitos tekijöille, joista mainittakoon nimeltä käsikirjoittajat Hossein Amini ja Joby Harold (sillä oletuksella siis, että Leia-juoni olisi ollut perusidealtaan mukana jo Aminin versiossa ennen kuin Harold palkattiin muun muassa lisäämään tarinaan Darth Vader).

Leian pelastaminen on tehtävä, jonka vuoksi voin uskoa Obi-Wanin jättävän päätehtävänsä Luken vartioijana. Jotkut ovat olleet tästä eri mieltä, mutta minusta se ei riko saagan kokonaiskuvaa mitenkään, sillä koska Leia ja Obi-Wan eivät kohtaa missään aiemmassa Star Wars -kertomuksessa, ei ole olemassa tilannetta, jossa hahmojen olisi kuulunut viitata tähän yhteisseikkailuunsa. Käsikirjoittaja Joby Harold, joka haastatteluissaan vaikuttaa aiheensa hyvin tuntevalta, sanoi The Hollywood Reporterille ajattelevansa Leialla olevan nyt vain entistä parempi syy lähettää myöhemmin ”You’re my only hope” -avunpyyntönsä juuri Obi-Wan Kenobille, ja muistuttaa myös Leian nimeävän myöhemmin jopa oman poikansa Beniksi (Star Wars ei olisi Star Wars, elleivät myöhemmät kertojat selittäisi parhain päin aiempien kertomusten vähemmänkin ajateltuja yksityiskohtia). Me katsojat taas saamme näin Obi-Wanin omassa sarjassaan pois aavikolta ”suureen maailmaan” ja itse asiassa oikeinkin kiinnostaviin Star Wars -maisemiin. Palaan niihin hieman myöhemmin.

Tästä huolimatta, ja jopa itsensä Darth Vaderin läsnäolosta huolimatta, Obi-Wan Kenobi -sarjan tarina on onnistuttu pitämään tietyssä mielessä pienimuotoisena – ja tarkoitan siis, että minun makuuni hyvällä tavalla.

Pienimuotoisuudella viittaan esimerkiksi siihen, että Leiaa ei (ensimmäisenä…) vangittu sith-inkvisiittorien tukikohtaan tai muualle galaksin syvimpään ytimeen, vaan melko kämäiseenkin kidnappaajien tyrmään, jonka käytävät muuten toivat mieleeni Oldboy-elokuvan vankihotellin, ja josta Leian pelastaminen ei tuntunut Obi-Wanille aivan henkeä uhkaavan vaarallisen vaikealta. Tai siihen, että sarjassa on maltettu antaa Obi-Wanille useita jaksoja aikaa kerätä voimia (pun intended) ennen tarttumista jedikykyihin tai valomiekkaan kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Vaikka Leia tietysti on saagan keskeisimpiä hahmoja ja pulassa oleva lapsi joka tapauksessa Obi-Wanin avun arvoinen tehtävä, tulee sellainen olo, että tässä ei ole kyse kaiken pielessä olevan korjaamisesta. Pikemminkin siitä, että alussa kaikelta piilossa pysyttelevä ”vanha Ben” leikkaa lihaa (?!) Tatooinella työkseen ja katselee etäältä Luken kasvua, ja käy nyt suorittamassa tämän pakollisen pelastusoperaation kuten kunnon sankari tekee, mutta palaa sitten vähin äänin asemapaikalleen leikkaamaan lihaa (?!) ja katselemaan kasvua. Tosin ei varmaankaan ja toivottavastikaan aivan muuttumattomana miehenä (palaan tähänkin kohta).

Samalla sarjaan valittu tarina tulee tässä kuitenkin kiistatta tehneeksi myös juuri sen, joka oli koko ajan Obi-Wan -tarinan perusongelman ytimessä. Tarkoitan sitä, kuinka terävään valokeilaan galaksin etsityin jedi Obi-Wan Kenobi asettuu heti poistuessaan erakkoudestaan galaksin ihmisten ilmoille, Darth Vaderin inkvisiittorien metsästettäväksi ja jopa kasvotusten itsensä Vaderin kanssa. Tästä syntyy sarjaan esimerkiksi minulle toimiva jännite, jota osa sarjasta vähemmän diganneista ei tunnista.

On nimittäin tavallaan merkityksetöntä, onko Obi-Wanin oma seikkailu jatkuvaa taistelua vai ei, tai kuinka uhkaavia pahiksia hän matkallaan kohtaa, kun kuumottavaa on ylipäätään hänen poistumisensa piilostaan. Obi-Wanin koko selviytymisen idea tähän asti oli olla näyttäytymättä kenellekään, joten tässä sarjassa jännitetään, kuinka hän näyttäydyttyään selviää.

Se, että katsojana tiedän, että Obi-Wan tosiaan onnistuu palaamaan takaisin erakoksi Tatooinelle, ja että Luken ja Leiankin henkilöllisyydet pysyvät salattuina, ei ainakaan omalla kohdallani tässä tapauksessa lainkaan vähennä kuumotusta. Ehkä jopa päinvastoin. Asiahan on nimittäin niin, että jos tässä katsottaisiin minkä tahansa muun franchisen jonkin hahmon soolotarinaa, niin kyllähän me silloinkin tietäisimme, että hyvä kaiken pahan voittaa, kun Kolumbia-orkesteri soittaa.

Kun kyse on Star Warsista, jonka aivan keskeinen piirre on se, että katsoja useimmiten tietää kaikenlaista keskeistä myös kerrottavaa tarinaa seuraavista tapahtumista, jännitän Obi-Wanin selviytymisen lisäksi sitä, kuinka sarjan tekijät onnistuvat tasapainoilemaan sen kanssa, että Obi-Wan asetetaan näin toistuvasti lähelle epäonnistua elossapysymisensa ja Skywalker-kaksosten salaisuuden säilyttämisen kaksoistehtävässään, ja silti kaanonin hänen tässä onnistumisestaan tulisi pysyä ehjänä.

Tässä tasapainoilussa tietenkin aivan keskeinen tekijä on Darth Vader (Hayden Christensen).

Olin alunperin jopa vähän harmissani Vaderin mukaan ottamisesta, ja aivan ensituntumani oli ikävä tuntemus fan servicestä. Syy ensiharmistukseeni ei ollut niinkään se, että Vader on saagan ikonisista ja suosituista hahmoista ikonisin ja suosituin, vaan juuri se, kuinka massiivinen hahmo hän kaikilla tavoin on. Kun Darth Vader on paikalla, kaikki muu on aina toissijaista, ja pelkäsin, että näin ollen toissijaiseksi voisi päätyä myös Obi-Wan Kenobi, jonka omaa sarjaa kuitenkin odotin. Toinen ongelma on, että kun Darth Vader on paikalla, juuri kenenkään vastustajan ei oikeastaan pitäisi pystyä kävelemään paikalta pois – ongelma, jonka kanssa myös Rebels-animaatiosarja toisella tuotantokaudellaan painiskeli, ja jonka se viisaasti taisi sitten ratkaista jättämällä Vaderin sarjan seuraavilta kausilta kokonaan pois. Kolmantena voitaneen vielä mainita sekin, että vaikka episodi IV:n Obi-Wanin ja Vaderin repliikit eivät suoraan kieltäneet hahmojen välistä kohtaamista episodien välissä, on selvää, että tekijöiltä vaadittiin erityisesti juuri tässä kohtaa kaanonia kunnioittavaa taituruutta.

Sarjan neljännen jakson kohdalla vaikuttaa siltä, että tekijät ovat harkinneet Darth Vaderin mukaan tuomista riittävästi ja ymmärtäneet, että heidän tavoittelemansa tarinan kertomiseksi Vaderin ei tarvitse olla ruudulla esillä kymmeniä minuutteja. Kun hän paikalla on, hän onneksi on sitä kaikessa uhkaavuudessaan. Kolmannessa jaksossa tankkimaisesti edennyt ja sivullisia tieltään viskellyt Vader oli juuri se Vader, joka meidän tässä vaiheessa kuuluikin nähdä: ei mikään franchisen kiva kypärämaskotti, vaan pelottava, armoton ja epäinhimillinen pahis. ”What have you become”, kysyi Obi-Wan, ennen kuin Vader sytytti hänet tuleen kostoksi heidän edellisestä kohtaamisestaan.

Vader ei ole valloittanut Obi-Wanilta sarjaa itselleen. Oletan sarjan kulminoituvan näiden kahden toiseen kohtaamiseen ja kyllä, edelleen oletan meidän saavan vielä kunnollisen flashbackin tai unityyppisen kohtauksen nuoresta Anakinista – mutta jos sellaisia olisi ollut sarjassa todella monia, kertomuksen keskiö olisi helposti heilahtanut Obi-Wanista Vaderin/Anakinin suuntaan. Niin voimakas on Voiman valitun asema Star Wars -kertomusten keskushahmona, ja vaikka se kertomus suuri onkin, tämän kertomuksen piti kertoa meille Obi-Wan Kenobista.

Jotka odottivat prequelien miekkataistelujen hyppyjä ja pomppuja, eivät taida tuntea Darth Vaderia.

Tässä kohtaa on syytä todeta, että pidätän edelleen tuomiotani siitä, kuinka onnistunut kertomus Obi-Wan Kenobista tämä lopulta on.

Kirjoitin ennakkopohdinnassani, että Obi-Wanin rooli sarjan kokonaiskuvassa on olla ”toivon vartija”, ja että hänestä episodien III ja IV välissä kertovan sarjan tulisi minusta kertoa, kuinka episodi III:n lopun pettynyt ja murtunut Obi-Wan kasvaa kohti episodi IV:n (tai Rebelsin lyhyen näyttäytymisensä) parempaan huomiseen rauhallisesti uskovaa opettajaa. Minusta loogista olisi, että kun kertomus Obi-Wanista juuri tässä aikaikkunassa meille kerrotaan, juuri tämä muutos hänessä meille sarjan myötä kerrottaisiin. Vielä en ole aivan varma, ovatko sarjan tekijät olleet tästä kanssani samaa mieltä.

Se tuli kyllä selväksi, että sarjan alussa Obi-Wan oli todella murtunut mies. Surullinen ja lähes luovuttanut – vaikka sentään yhä Luken ja Leian tärkeyteen uskova. Iloton erakko, joka huutaa kysymyksiä opettajalleen Qui-Gonille, joka ei vastaa (siinä ihan konkreettinenkin palanen Obi-Wanin muutosta episodien III ja IV välillä, josta oletin tämän sarjan sanovan jotain).

Obi-Wan Kenobi -sarja on ehdottomasti ollut parempi päähenkilönsä ympärillä tapahtuvissa henkilökohtauksissa kuin toiminnallisissa hetkissään, mutta siltikin huomaan toivovani, että saisin nähdä vielä enemmän Obi-Wanin päänsisäistä myllerrystä. Olemme nyt edenneet kahden jakson verran siitä hetkestä, jossa Obi-Wan sai vasta kuulla, ettei sittenkään tappanut ystäväänsä ja veljeään Anakinia Mustafarin kaksintaistelussa, vaan tämä onkin vajonnut yhä syvemmälle pimeälle puolelle Darth Vaderin hahmossa. Mutta vaikka hahmot ovat jo kohdanneetkin, ei sarja valitettavasti ole täyttänyt kaikkea draamallista potentiaalia tästä paljastuksesta. Johtaako tämä tieto ja oletettava toinen kohtaaminen Vaderin kanssa Obi-Wanin toiveikkuuden palaamiseen, jää vielä nähtäväksi.

Mainitsin jo, että sarja on parhaimmillaan ja cinemaattisillaan Ewan McGregorin ympärillä ja hetkinä, joissa ei ole kyse toiminnasta. Paikoin Obi-Wan Kenobissa valitettavasti näkyy edellisistäkin Star Wars -sarjoista tuttu ”tv-mäisyys” tavalla, minkä ei näillä budjeteilla tai näyttelijöillä tarvitsisi näkyä, ja etenkään ei tarvitsisi, kun muistetaan, että juuri tämän projektin juuret itse asiassa olivat teatterileffa-hankkeessa.

Se kai sarjamuotoiseen kertomukseen sopii, että kukin jaksoista kertoo jämptisti aina yhteen lokaatioon eli näissä oloissa yhdelle planeetalle sijoittuvan palasen kokonaiskertomuksesta. Mutta ei niiden palasten kai olisi välttämätöntä sisältää toistuvasti käänteitä, joissa sankarit joko pääsevät pakoon tai joutuvat pulaan helpon oloisesti eli lähinnä siksi, että juoneen tarvitaan seuraavaksi vuoroin joko pako tai uusi pelastusoperaatio. Tällaiset kaavat ovat jo niin tuttuja vaikkapa Star Wars -animaatiosarjoista, ettei niitä näyteltyihin enää tarvittaisi.

Eikä sarjakerronnan ainakaan välttämättä tarvitsisi tarkoittaa tv-tasoisia lavasteita, kohtauksia tai nopeasti kuvatuilta vaikuttavia dialogikohtauksia selvästi vain lyhyeksi hetkeksi kuvauksiin kärrättyjen vaihtuvien vierailijanäyttelijöiden kanssa. Obi-Wan Kenobissa on ehdottomasti ollut minusta paljon hienoja hetkiä, ja siis myös hienoja kokonaisia kohtauksia ja vaikkapa toimivia dialogikohtauksia. Ohjaaja Deborah Chow (mm. The Mandalorian) on ammattilainen ja kuvaaja Chung-hoon Chung (mm. Handmaiden ja mainittu Oldboy) alansa ihan oikeita mestareita, ja parhaina hetkinään sarja tuntuu jopa virkistävän ei-amerikkalaiselta. Mutta selväksi on tullut, että ei tämä Disney-Lucasfilmille elokuvaa ole. Vain tv-ruudun ja suoratoistopalvelun kuukausimaksun kokoista tarinankerrontaa.

Tämä oli upea kuva!

Osaltaan edelliseen kritiikkiini liittyy, että Star Wars -tuotannoissa nykyisin hyödynnettävän The Volume -tekniikan rajat valitettavasti näkyvät katsomoon asti. Volumeksi kutsutussa led-näytöillä kuorrutetussa kuplassa eli ikään kuin ”elävän taustaprojektion sisällä” kuvaaminen on varmasti näyttelijöille ja ohjaajille mieluisampaa kuin Ewan McGregorille prequel-ajoilta tuttu bluescreenin edessä elehtiminen. Siitä vaikuttaa kuitenkin usein seuraavan kohtauksia, joissa näyttelijöitä ja yksittäisiä esinelavasteita ympäröivät autiot ja merkityksettömät tilat, kuten vaikkapa suuressa osassa kolmosjaksoa Obi-Wanin ja Leian etsiskellessä tietään eteenpäin. Jopa Obi-Wanin ja Vaderin kohtaaminen oli sijoitettu ihmeellisen mitättömiin kulisseihin, vaikka hahmojen välillä energiaa olikin: kuvauspaikka näytti kuin studion takapihalta, vaikka se siis varmaankin oli sisällä Volumessa, ja taustalla olisi siis voinut olla periaatteessa mitä tahansa.

Vaikuttaa siltä, että vaikka Volume-tekniikalla saadaan kyllä kuljetettua Din Djarin, Boba Fett tai Obi-Wan uskottavasti toisille planeetoille verrattain edullisesti, kopissa kuvaamisen jähmeys alkaa pitemmän päälle tuntua tarinoissa. Ero siihen, mitä on mahdollista tehdä niin sanotuissa oikeissa lokaatioissa tai lavasteissa ja tarvittaessa oikeilla ihmisjoukoilla – kuten ykkösjaksossa inkvisiittorien kuulustellessa tatooinelaisia – on suuri. (Ilahduttavaa siksi, että seuraava SW-sarja Andor on ilmeisesti kuvattu päinvastoin suurimmaksi osaksi perinteisissä lavasteissa.)

Vielä erikseen tekee mieleni kritisoida avaruusolento-hahmojen vähyyttä (joka sekin on kritiikki, jonka voisi kohdistaa kaikkiin tähän astisiin näyteltyihin SW-sarjoihin). Kyllä niitä pitäisi sisäisen logiikan nimissä näyttää Star Wars -tarinoissa useammin kuin noin kerran per jakso, ja näillä budjeteilla sen pitäisi ymmärrykseni mukaan olla aivan mahdollistakin. Tai: kun niitä näytetään säästeliäästi, niiden meikit ja prostetetiikat saisivat olla saagan yleisellä vaatimustasolla, eivätkä sellaisia ”vähän sinnepäin” -versioita kuin suurinkvisiittori tässä sarjassa oli. Alla kuvat pau’an-rodun edustajasta rodun ensiesittelyssä episodi III:ssa vuonna 2005, rotuun kuuluvasta suurinkvisiittorista Rebels-animaatiosarjassa vuonna 2015 ja Rupert Friendistä samassa roolissa tässä sarjassa (kehnon maskin alla näyttelijä teki minusta hyvää työtä.)

Jos ohitan kerronnan tekniset kankeudet, olen ollut pääosin oikeinkin innoissani siitä, mihin Obi-Wan-sarja on hahmonsa kuljettanut. Minähän tosiaankin ihastelen Star Warsissa aina aivan erityisesti lokaatioita, avaruusaluksia, kuviteltuja kulttuureja, viittauksia galaksin kulloiseenkin henkiseen tilaan ja muita tämmöisiä niin sanottuja taustoja, ja erityisesti silloin kun tarinat jättävät toivomisen varaa, oikein keskityn ihastelemaan niitä. Tällä kertaa tarjolla on ollut oikein hyviä sellaisia. Hong Kongia ja Blade Runneria muistuttanut Daiyu-planeetta olisi sopinut The Clone Wars -sarjaan ja sopi siten oikein hyvin Obi-Wan-tarinaan. Sekä Daiyulla että Tatooinella nähdyt kohtaukset paikkasivat osaltaan Disneyn näyteltyjen SW-tarinoiden tähänastista ammottavaa asutuskeskusten aukkoa – puhumattakaan sitten Alderaanista, jonka ensinäkeminen aiheutti minussa sarjan ensimmäisen äänekkään riemun hihkaisun kotisohvalla.

Sarjaan ehkä hieman yllättäenkin ilmestynyt Imperiumia pakenevien jedien ”tähtienvälinen maanalainen rautatie” on oikeinkin kiinnostava konsepti, johon varmasti törmätään vielä monissa tulevissakin tarinoissa. Siihen kytkeytyvä Indira Varman näyttelemä kaksoisagentti Tala Durith on sarjan heittämällä kiinnostavin uusi hahmo: Imperiumin upseeri, mutta hyvä ihminen, joka taistelee pahuutta vastaan eri tavalla kuin mitä olemme tottuneet näkemään.

Ja kun kolmannessa jaksossa mainittiin Quinlan, oli kotisohvallamme aika sarjan toisen äänekkään riemun hihkaisuni: siis Quinlan Vos, prequeleissa kirjaimellisesti vilahtanut, mutta aikansa oheistarinoissa hyvinkin käytetty rastatukkainen jedihahmo, jonka George Lucas itse säästi kuolemalta episodi III:ssa ilmeisenä aikomuksenaan käyttää hahmoa vielä myöhemmin, mutta joka tähän päivään mennessä ei vielä ole elävänä astellut episodi III:n jälkeisiin tarinoihin. (Making Star Warsin mukaan olemme itse asiassa saattaneet nähdä Obi-Wanissa jopa nyky-kaanonin Corran Hornin, vielä syvemmälle Legends-tarinoihin jääneen vanhan fanisuosikkihahmon, sillä kakkosjaksossa äitinsä kanssa paennut poika oli kreditoitu tämän kaimaksi.)

Aivan erityisesti on mainittava sarjassa kaiken aikaa leijuva ”dark times” -tunnelma, jota minusta kyllä todellakin on, vaikka etukäteen sellainenkin väite kuultiin, että ensimmäinen versio Obi-Wan-sarjakäsiksistä olisi hylätty liian synkkänä. Tässähän eletään Star Wars -galaksissa aikaa, jona kapinaliittoa ei käytännössä vielä ole olemassa lainkaan, ja Bail Organan kaltaiset hahmot pyrkivät vielä tekemään hyvää Imperiumiksi muuttuneen Tasavallan sisällä, mutta Imperiumi surffaa jo tosiasiassa fasismin hard core -tasoilla. Ilmiantakaa kaikki hallintoa vastustavat, inkvisiittorit propagoivat, mutta silti moni galaksissa tuumaa, että tämähän on hyvä, järjestys se olla pitää. Juuri tänä keväänä en voi olla vetämättä ainakin pieniä viittaussuhdemerkkejä Obi-Wanin ja Leian kyytiinsä ottavan joviaalin autokuskin ajokkiinsa ripustaman Imperiumi-lipun ja Venäjällä maan aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainaan tukemaan ilmestyneen Z-kirjainkultin välille.

Inkvisiittoreista sen sijaan ei tunnuta saavan irti niin paljon kuin olisi ehkä ollut mahdollista. Heidän tukikohtaansakin kuulemma tunkeuduttiin lähes samaan tapaan jo aiemmin Jedi: Fallen Order -pelissä. Heidän osaltaan paljon jää sen varaan, mitä kahdessa viimeisessä osassa vielä ehditään käsittelemään. Kolmas sisar Reva (Moses Ingram) vaikuttaa kantavan sisällään arvoitusta, käyttäytymällä toistuvasti uppiniskaisesti ja tuntemalla Darth Vaderin paremmin kuin muut inkvisiittorit, mutta nähtäväksi jää, vaivautuuko sarja kertomaan meille tämän uuden hahmon taustalta seikkoja, jotka häntä selittäisivät. Myös suurinkvisiittorin näennäis-kuolemaa olisi syytä vielä käsitellä, hahmo kun on ilmeisen elossa myöhemmin tapahtuvassa Rebels-sarjassa.

Mutta kun jäljellä on enää kaksi jaksoa, kaikkea toivomaani ei varmaankaan ennätetä täyttää. Jos siis tärkeyslistaa laitetetaan, kaikkein tärkeintä on edelleen nimihahmo Obi-Wan Kenobi ja hänen muutoksensa. Sitä tästä sarjasta tultiin hakemaan, sitä tulkitsemassa Ewan McGregor on yhtä jämptisti ainoa oikea mies paikallaan kuin vaikka Harrison Ford Han Solona konsanaan, ja sen saamisen tai saamattomuuden perässä tämä tarina kaatuu.

Kuten tiedämme, liian ohuiksi jääneisiin sivuhahmoihin voidaan Star Warsissa aina palata uusissa tarinoissa myöhemmin.

Obi-Wan Kenobi -sarja kertoo, kuinka toivon vartija löytää uskonsa jälleen, ja se saattaa olla parasta Star Warsia pitkään aikaan

Ilmausta ”kauan odotettu” käytetään nykyisessä populaarikulttuurissa ärsyttävän kepeästi verrattuna aikaan, jolloin jokaista jatko-osaa odotettiin vuosia ja niiden välissä ei todellakaan nähty samaan sarjaan liittyviä toisia elokuvia. Mutta kun Obi-Wan Kenobi -sarja ensi perjantaina 27.5. alkaa, sitä tosiaankin voi kutsua kauan odotetuksi hetkeksi. Voi esimerkiksi sanoa, että vasta silloin näemme samalla viimeisen niistä Star Wars -projekteista, jotka George Lucas myi Disney-yhtiölle lähes tarkalleen 10 vuotta sitten.

Tämä kirjoitus on saatesanani Obi-Wan Kenobi-sarjaan, ja viittaan siinä muun muassa tekijähaastatteluissa julkistettuihin tietoihin, mutta en nettiin vuodettuihin paljastuksiin.

Ensin kuitenkin tämä tausta. Tosiaankin kymmenen vuotta on kulunut siitä kesästä vuonna 2012, jolloin Lucas oli vakaasti päättänyt saatella perustamansa yrityksen ja Star Warsin uusiin käsiin. Sitä varten hän oli käynnistänyt jatko-osatrilogian tuotantovalmistelut, kirjoittanut siihen omat tarinaluonnoksensa ja valinnut avausosalle käsikirjoittajan. Hän oli valinnut ja värvännyt Kathleen Kennedyn omaksi seuraajakseen yhtiön johtajana ja taiteellisena tuottajana. Ja kun hän näillä eväin tarjosi Lucasfilmiä ja viime kädessä siis ennen kaikkea Star Warsia Disney-yhtiölle, hänellä oli tarjota ostajalle toinenkin leffatäky: episodielokuvien lisäksi kannattaisi alkaa tehdä yksittäiselokuvia yksittäisten Star Wars -hahmojen ympärille.

Kun Lucasfilm oli Disneyn, tähän ryhdyttiin heti. Spinoff-elokuvia ei julkistettu heti samassa tiedotteessa yrityskaupan kanssa – jatko-osatrilogia julkistettiin – mutta hyvin pian tämän jälkeen. Mutta hahmoelokuvia siis mistä hahmoista? Vaihtoehtoja riitti. Sitä emme tiedä, kävikö joku neljäskin hahmo lähellä omaa elokuvaa, mutta ne kolme, jotka päätyivät tuotantoon, eivät olleet kovin yllättäviä valintoja: Han Solo, Boba Fett ja Obi-Wan Kenobi. Niistä varmuudella ainakin Han oli ollut mielessä Lucasilla itselläänkin, tosin niin olisi varmasti ollut kenellä tahansa muullakin.

Näitä kolmea hahmoa yhdisti suosion ja karismaattisuuden lisäksi se, että kaikkien todennäköisin oma tarina olisi ajoittunut aikaan ennen episodi IV:tä, joka siis tarkoitti mahdollisuuksia siihen, että nämä kolme elokuvaa olisivat vähintään viitanneet toisiinsa – tai kenties johtaneet marvelmaisesti myöhemmin duo- tai trio-elokuvaan. Jos tämä kuitenkin oli suunnitelma – en tosiasiassa tiedä, oliko – se sai unohtua, koska kävi niin kuin kävi. Han Solon leffa siirtyi aikatauluissa eteenpäin, koska sen keskeinen tekijä, käsikirjoittaja Lawrence Kasdan, tarvittiinkin tekemään ensin The Force Awakensia (2015). Tilalle kiilasi Rogue One (2016), joka oli kyllä standalone-elokuva, mutta ei yhdenkään tutun hahmon sooloelokuva, jolloin Lucasin alkuperäiskonsepti katosi jo kättelyssä. Boba Fettin leffa peruuntui muun muassa väärän ohjaajavalinnan takia ja korvattiin käytännössä myöhemmin The Mandalorian -sarjalla, vaikka sen spinoffina sitten lopulta saatiinkin myös Boban nimeä kantanut (aivan toinen ja toisenlainen) teos.

Ja miten kävi siis Obi-Wanin leffan, johon liittyvistä huhuista minäkin siis kirjoitin tässä blogissa jo, huh huh, vuonna 2014, ja jonka ensi-iltapäivän piti olla joulukuussa 2020?

No, se todella tekeillä ollut Obi-Wan-elokuvaprojekti, jonka ohjaajaksi oli ainakin viime vaiheessa kiinnitetty Stephen Daldry, haudattiin viimeistään Solo-leffan (2018) kaupallisen epäonnistumisen jälkeen. Lucasfilm veti SW-leffaprojektien liinat kiinni ja vaihtoi strategiaa kohti kotiteattereita eli kehitteillä ollutta Disney+:aa. Siellä avauspaukut pantiin Boba Fettistä miedosti muokattuun uuteen hahmoon eli The Mandalorianiin (2019-), mutta heti sen perään tulille nostettiin vino pino sarjoja, joiden joukossa omat showt henkiin herätetylle Boba Fettille, Lando Calrissianille, Rogue Onen Cassian Andorille, animaatiosarjojen Ahsoka Tanolle ja, niin, Obi-Wan Kenobille. Ei tunnu kovin väärältä tulkinnalta, että Lucasin myyntihetkellä tarjoamat ajatukset yksittäisten hahmojen standalone-tarinoista toteutuvat lopulta, mutta elokuvien sijaan televisiossa. Ja nyt viimein niiden joukossa siis toteutuu Obi-Wan Kenobi.

Nyt nähtävä kuusiosainen ”limited series” Obi-Wan Kenobi ei ole se sama tarina, joka oli aikanaan tekeillä elokuvaksi. Se ei ole enää edes sama tarina, joka oli ensimmäisenä tekeillä sarjaksi: Hossein Aminin käsikirjoittama ensimmäinen versio todettiin Lucasfilmin päättävissä pöydissä ”liian synkäksi”, ja käsikirjoittaja vaihtui Joby Haroldiin. The Hollywood Reporterin mukaan Aminin versiossa ei ollut mukana Darth Vaderia, mutta siinä sen sijaan oli Darth Maul – Vader-osa tästä huhusta oli varmuudella totta, mutta Maul-osa kiistettiin Lucasfilmin suunnalta sen verran poikkeuksellisen äänekkäästi, että se ilmeisesti ei ollut.

Keskeisten tekijöiden vaihtuminen on ollut Disney-aikaisille SW-projekteille tyypillistä, ja tyypillistä on myös se, että meille katsojille jää lopulta arvoitukseksi, onko tekemättä jäänyt totaalisesti toisenlainen kertomus (kuten esimerkiksi episodi IX:n kanssa kävi), vai ovatko uudet tekijät pikemminkin jatkaneet edellisten pohjalta (kuten esimerkiksi episodi VII:n kanssa tehtiin). Nytkin myös Hossein Amini on kreditoitu useimpien Obi-Wan-jaksojen tekijäksi. Joka tapauksessa nyt nähtävää teosta sitoo ilahduttavasti yhteen se, että kyseessä on ensimmäinen ”yhden ohjaajan SW-sarja”: kaikki kuusi jaksoa on ohjannut kanadalainen tv-ammattilainen Deborah Chow, joka on työskennellyt aiemmin muun muassa yhtenä The Mandalorianin kippareista. Kaikesta päätellen Obi-Wan Kenobin jaksot myös todella kertovat yhden, kokonaisen tarinan. Ei siis yhden jakson mittaisten seikkailujen kokoelmaa, eikä suoraa petausta toiselle tuotantokaudelle.

Näissä viime hetken saatesanoissa en lähde referoimaan kaikkea sarjasta markkinoinnissa, saati vuodoissa, paljastettua, mutta heitän muutamia näkökulmia, joilla virittäytyä Obi-Wanin taajuudelle. Uskon, että keskeisintä on tuijottaa sarjan otsikkoa ja muistaa, mikä Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) rooli saagan suuressa kuvassa on.

Vuoden 1977 originaalileffassa eli episodi IV:ssä Obi-Wan eli ”vanha Ben” (tuolloin toki näyttelijänä Alec Guinness) oli tarinan sankarin Luken klassinen mentor-hahmo ja toisaalta sen scifi-ulkokuoren alla piilevän sadun yhtä klassinen velho-hahmo. Tarinateoreetikko Joseph Campbellin sankarin matka -kaavan mukaan Obi-Wan oli Luken ”kutsu seikkailuun”, ja hänen mukaansa lähteminen oli Lukelle ”ensimmäinen kynnyksen ylitys” hänen sankarinmatkallaan. Kuivasti elokuvan tapahtumatasoa katsoen taas Obi-Wan oli originaalileffassa sen kirjoitushetkellä – jolloin Vader ei esimerkiksi Lucasin ajatuksissa vielä ollut Luken isä – yksinkertaisesti eläkkeelle vetäytynyt vanhus, jonka Leian hätäkutsu veti vielä kerran takaisin toimintaan.

Saagan myöhemmässä kokonaiskuvassa, jossa kaikille Lucasin huolettomasti 1970- tai 1990-luvulla kirjoittamille juonenkäänteille on sepitetty sisäisesti loogiset selitykset, Obi-Wan ei suinkaan ole Tatooinen piilopaikassaan vain eläkkeellä. Ja nyt on syytä huomata, että Kathleen Kennedyn, Dave Filonin ja kumppanien Lucasfilm todellakin kertoo tarinoita saagan myöhemmän kokonaiskuvan huomioiden.

On mahdollista, että Obi-Wan-sarja selittää nämä asiat auki hieman toisin, mutta minä ja monet muut olemme ynnänneet asiat tähän mennessä näin:

  1. Luken on mahdollista olla piilossa Darth Vaderin kotiplaneetalla, vieläpä Darth Vaderin äidin kasvattipojan kasvattipoikana, nimenomaan siksi, että Tatooine on galaksin kaikista paikoista se, jonne entinen Anakin Skywalker ei koskaan halua palata.
  2. Luke on piilotettu Owen ja Beru Larsin perheeseen siksi, että piilottajat Obi-Wan ja Yoda ymmärsivät jedien vanhan tien olleen väärä, ja että pahan Keisarin kaatajaa ei voisi kasvattaa koulimalla lapsesta vauvasta asti supersotilasta. Ensin olisi opittava ihmiseksi.
  3. Obi-Wanin itsensä rooli on olla Luken näkymätön suojelija. Jos Luke Skywalker on uusi toivo, on Obi-Wan Kenobi toivon vartija. (Leia lienee tässä luennassa jonkinlainen toivon varmuuskopio.)

Mutta ennen kuin Obi-Wan vain odottelee stoalaisen rauhallisena kämpillään, että Luke sattuu etsiskelemään hänen lähettyviltään erästä astromekaniikkadroidia, hänen on täytynyt käydä läpi toisenlainen kehityskaari, ovat ohjaaja Deborah Chow, näyttelijä Ewan McGregor ja muut Obi-Wan -sarjan tekijät huomauttaneet. Chow puhuu asiasta esimerkiksi tässä haastattelussa.

Saapuessaan Tatooinelle Luke-nyytin kanssa Obi-Wan ei nimittäin todellakaan ole täynnä toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Hänhän on juuri epäonnistunut katastrofaalisesti, ja menettänyt aivan kaiken. Jedit ovat poissa, tasavalta on poissa, demokratia on poissa, keisari Palpatine on voittanut. Kaiken tuon tuhoon osallistui Anakin Skywalker, joka oli Obi-Wanille kuin veli, ja jonka pysäyttämiseksi Obi-Wan on joutunut tappamaan tämän itselleen kaikkein läheisimmän ihmisen. Kaiken tämän seurauksena (tai piiloutuakseen) hän on ilmeisesti jopa katkaissut kaikki yhteytensä Voimaan samaan tapaan kuin Luke on tehnyt The Last Jedissa – ainakin näin tuntuu Ewan McGregor sanovan Empiren haastattelussa.

Niin, tappamaan Anakinin! Näinhän Obi-Wan tosiaan episodi III:n lopussa luulee. Tunnustan, että tämä on tosiasia, jota seurauksineen minäkään en ole tullut kunnolla aiemmin ajatelleeksi. Darth Vaderin todellinen henkilöllisyys on nykyisessä kaanonissa huomattavasti harvempien tiedossa kuin Disney-aikaa edeltäneessä expanded universessa, ja tosiaankin, Obi-Wan Kenobi olisi ehdottomasti ehtinyt Luken kanssa Tatooinella piiloihinsa ennen Vaderin ilmestymistä kuuluisaksi hahmoksi galaksin ”piireihin”. Deborah Chown haastattelusanojen perusteella vaikuttaa nyt siltä, että Obi-Wan Kenobi -sarja kertoo (osaltaan) tilanteesta, jossa Obi-Wanille lopulta vasta paljastuu, että ”uusi sith-lordi” Darth Vader onkin itse asiassa Anakin Skywalker. Ja kas: yhtäkkiä onkin hyvin selvää, miksi Obi-Wan Kenobin mukaan nimetyssä sarjassa on mukana myös Darth Vader, vieläpä juuri Hayden Christensenin tulkitsemana.

Uskon edelleen, että mukana on myös jonkinlainen flashback-osuus Obi-Wanin ja Anakinin toveruusvuosiin (Christenseniä ei olisi tarvinnut palkata pelkästään Vaderin pukuun pukeutumiseksi). Mutta selvää on nyt, että sarja johtaa kulkunsa kohtaamiseen, jossa Obi-Wan ja Darth Vader kohtaavat, ja jossa Obi-Wan varmastikin yrittää vielä kerran pelastaa ystävänsä pimeältä puolelta. Voi jopa sanoa, että näin on pakko tapahtua, sillä sanoohan Vader myöhemmin pojalleen episodissa VI ”Obi-Wanin kerran uskoneen, kuten sinä nyt uskot”. Tämä on nyt sitä saagan myöhemmän kokonaiskuvan huomioimista, ja samoin sitä on se, miten sarja tähtää episodi IV:n Vaderin repliikkiin siitä, kuinka hän oli edellisen kerran Obi-Wanin ”taakseen jättäessään pelkkä oppilas verrattuna siihen, millainen mestari hän on nyt”. (”Only a master of evil, Darth”, kuittaa siihen Obi-Wan, ja jälleen yksi nuoren George Lucasin heitto saa uusia merkityksiä meidän näkökulmastamme kohtausta katsoen: tuolloin Darth kai oli Lucasin mielessä etunimi, mutta nyt repliikkiin on luettavissa Obi-Wanin pilkkaa tai piikittelyä entistä oppilastaan kohtaan.)

Kaiken kaikkiaan tässä kohtaamisessa panokset ovat kutakuinkin korkeimmat mahdolliset. Star Wars -tarinoiden poikkeuksellisesta aikasyklistä kertoo paljon, että me katsojat tulemme parin viikon päästä jännittämään tätä hetkeä sohviemme partaalla, vaikka itse asiassa tiedämme, kuinka siinä niin sanotusti käy: tiedämme Obi-Wanin epäonnistuvan yrityksessään pelastaa Anakin ja tiedämme molempien selviytyvän kohtaamisesta elävänä.

Sitä emme kuitenkaan tiedä, kuinka tämä kaikki johtaa siihen, että Obi-Wan Kenobi tämän sarjan tapahtumien myötä löytää syyn toivoa parempaa ja vetäytyä seestyneesti Ben-rooliinsa. Veikkaan, että jokin Vaderissa saa Obi-Wanin uskomaan, että Anakinin jälkeläiset ovat avain, ja tämän myötä hän lopulta löytää uskon rooliinsa kasvavan Luken näkymättömänä suojelijana. Veikkaan myös, että tässä sävyssä on kyse siitä, miksi edellinen käsisversio hylättiin esituotantovaiheessa liian synkkänä: Star Wars -tarinat saavat kai sentään olla edetessään synkkiä, mutta niiden on päätyttävä toiveikkaasti.

Silti, vaikka kyse on epäilemättä Obi-Wan Kenobi -sarjan kulminaatiopisteestä ja vaikka Obi-Wanin ja Vaderin uutta kohtaamista hehkutettiin jo varhain ”vuosisadan uusintaotteluna, saa nähdä, mikä Vaderin roolin koko on. Toivon itse, että harkitusti säännöstelty. Vader on niin vahva hahmo, että on ylipäätään aina parempi, että hän ei ole liikaa kuvassa. Kuvaavaa on, että kun Ewan McGregor teki ensimmäistä kohtaustaan Darth Vaderin kanssa, hän tajusi olevansa juuri sillä hetkellä aidosti, oikeasti pelon vallassa – ei roolissa, ei näyttelijänä.

Kuuteen jaksoon näyttää joka tapauksessa mahtuvan luontevasti hyvin paljon muutakin. Jo pelkkien trailerien perusteella siinä muun muassa paetaan Rebelsistä tuttuja inkvisiittoreita, lähdetään Tatooinelta ainakin Daiyu-planeetalle (joka muistuttaa kovasti Lucasin vanhan Star Wars Underworldsarjakonseptin koekuvauksia) ja vaihdetaan teräviä sanoja Larsin perheen kanssa. Trailereissa ei ole kuitenkaan näytetty paljon, ja sarjassa on näyttelijälistan perusteella yllättävänkin paljon uusia hahmoja keskeisissä rooleissa. Silti, kun tarinan aikapiste on tämä ja Obi-Wan Kenobi hahmona on niin keskeinen kuin on, jokainen katsoja voi omassa päässään tehdä veikkauksia myös siitä, keitä tuttuja hahmoja nähdään yllätyksinä matkan varrella: mahdollisia kun ovat muun muassa keisari Palpatine, omaa sarjaansa odotteleva Ahsoka Tano, omassa sarjassaan juuri nähty Boba Fett, Andor-sarjassa pian nähtävä Mon Mothma ja tietenkin Obi-Wanin opettajan Qui-Gon Jinnin Voima-haamu.

Obi-Wan Kenobi oli alusta alkaen hyvin odotettu projekti, muun muassa ja ehkä ennen kaikkea siksi, kuinka lähes kaikki Star Wars -fanit olivat sitä mieltä, että Ewan McGregor ansaitsisi saada näytellä Obi-Wan Kenobia vielä kerran ja nyt ”todella hyvässä tarinassa”. Vuosien vieriessä nämä odotukset eivät ole ainakaan vähentyneet. Tässä vaiheessa Obi-Wan Kenobi saattaa jopa olla ainoa Star Wars -projekti, joka todella kutsuu aivan kaikkia sarjan yleisöjä: originaalitrilogia-puristeja, nykyisin jopa rakastetuiksi korotettujen prequelien sukupolvea ja myöhemminkin tulleita esimerkiksi siksi, kuinka hahmo kytkeytyy The Clone Wars -animaatiosarjaan. Tarjolla näyttäisi niin ikään olevan teemallisia parallelioita The Last Jediin, jatko-osista parhaaseen (jos kohta mielipiteitä jakaneeseen).

Toisin kuin ehkä jotkin toiset Star Wars -hankkeet, Obi-Wan Kenobi ei tunnu fan servicelta, rahastukselta tai vain yhdeltä Star Wars -sarjalta pian liian monien joukossa. Toki lopputulos voi aina olla suuri pettymyskin, kuten The Book of Boba Fett oli, mutta tätä kirjoittaessani pidän peukkuja pystyssä.

Jos olemme onnekkaita, Obi-Wan Kenobi ei ole vain tähän mennessä suurin Star Wars -sarja. Se voi olla myös se Disney-ajan projekteista, jolla lopulta on kaikista eniten uutta täydennettävää siihen, mitä George Lucas jälkeensä jätti. Se voi olla, niin, parasta Star Warsia pitkään aikaan, ja katsoja saa aivan oman makunsa mukaan päättää, kuinka pitkään.

The Book of Boba Fettissä parasta olivat kyllä The Mandalorian -osat, mutta silti jokin tuntui olevan vinksallaan niissäkin

Tämä piti vielä sanomani The Book of Boba Fettistä.

Siis sen jälkeen, että viime kirjoituksessani jo totesin, että tätä sarjaa ei olisi kannattanut edes tehdä, ja nyt kun se on nähty, sen voi nyt suosiolla vaikka unohtaa.

Minäkin kun totesin pitäväni The Book of Boba Fettin parhaina osuuksina sen ”Mandalorian-osia”, etenkin ja ihan sellaisenaan viidettä jaksoa The Return of the Mandalorian. Ja päätösarviossani totesin, että nuo osat ovat ikään kuin palanen, jonka poistan päässäni siitä, miten tuomitsen Boba-sarjaa tai sen olemassaolon oikeutusta.

No, sanonpa nyt vielä siis pari sanaa tästä poistetusta palastakin. Jotain omituista oli nimittäin niissä Mandalorian-osissakin.

Palatessaan Boba Fettin puuhailujen parista tarinan päähenkilöön Din Djariniin (Pedro Pascal) – siltähän se tuntui – The Book of Boba Fett siis kertoi kattavasti, mitä Mandolle kuuluu. Ja sehän oli kiinnostavaa, kuten todettu.

Ensin Din Djarin etsi käsiinsä entiset uskonveljensä ja -siskonsa. Sai asesepän takomaan Grogulle oman pienen haarniskan mittaamattoman arvokkaasta mithrilistä, anteeksi, siis beskarista. Tajusi, että hänen tiensä ei enää mahdu näiden äärimandalorialaisten uskonnon liikennesääntöihin. Tuunasi Tatooinella Peli Motton kanssa itselleen päheän uusvanhan hävittäjän, johon salaviisas mekaanikko rakensi kivan istuimen Grogullekin. Kävi kolkuttelemassa Luke Skywalkerin rakenteilla olevan jeditemppelin portteja. Jätti Grogulle lahjan. Kävi auttamassa Boba Fettiä jossain triviaalissa tappelussa joka liittyi jotenkin johonkin tarinantynkään, jonka voimme jo unohtaa. Ja sai kuin saikin Grogun takaisin luokseen.

Kiinnostavaa, mutta siinäpä se ensimmäinen omituisuus.

Tottakai oli koko ajan selvää, että vaikka Din Djarin ja Grogu erosivat The Mandalorianin toisen kauden lopussa, niin ennen pitkää mandalorialainen ja löytölapsi löytäisivät toisensa jälleen. Olihan näiden kahden side sarjan emotiaalinen ydin.

Mutta että se tapahtui näin pian! Sivusarjassa, The Mandalorianin toisen ja varsinaisen kolmannen kauden välissä. Jos katsoja katsoo näitä teoksia myöhemmin, ja jättää Boba-sarjan välissä katsomatta, hänelle on kuin Grogu ei olisi koskaan Luken mukaan lähtenytkään. Tai: tämä täysin sama lopputulos olisi saavutettu siten, että The Mandalorianin toisen kauden päätösjaksossa, paikalle saapuneen Luke Skywalkerin tarjotessa kätensä, Grogu olisikin vain kieltäytynyt ja halannut tiukemmin Mandoa.

Kuten sanottua, oli selvää että Grogu jossain vaiheessa palaisi ”isänsä” luo ja katsojana olen paluusta tyytyväinenkin, mutta näin pikaisena toteutettu soutu-huopaus oli minusta tarinankerronnallisesti kummallinen ratkaisu. Nyt sen paremmin Din kuin Grogukaan ei saanut kummoista mahdollisuutta kasvaa hahmona ilman toistaan. Kumpikaan ei ehtinyt kauaa ikävöidä puolikastaan eikä kypsytellä ajatusta siitä, että he sittenkin kuuluvat yhteen.

Tulee oikeastaan sellainen olo, että joko kirjoittajat Jon Favreau ja Dave Filoni tulivat Boba-sivusarjaa kehitellessään kokonaan toisiin ajatuksiin aiemmin tarkoittamastaan Grogu-juonikuviosta – tai sitten, ja tästä tulee vielä haljumpi olo, tämän koko kuvion taustalla oli vain halu näyttää meille vähän ”henkiin herätettyä” Luke Skywalkeria.

Toinen – pahempi – omituisuus koskee nimenomaan Luke Skywalkeria (Mark Hamill ja sijaisnäyttelijät ja cgi-tehosteet). Ja taas: en minä sillä, etteikö minustakin olisi ollut jännää nähdä Luke! Mutta se, mitä sitten tapahtui…

Dave Filonin itsensä ohjaamassa jaksossa From the Desert Comes a Stranger Luke pakotti Grogun tekemään valinnan: joko beskar-paita ja paluu Dinin luo – tai Yodan valomiekka ja jedikoulutus. Mutta ei molempia.

Tämä on kummallisen ehdoton vaatimus. Only the sith deal in absolutes, sanoo Obi-Wan Sithin kostossa, kuten Dave Filoni erittäin hyvin tietää, mutta juuri äärimmäisestä valinnasta on kyse. Valinnan vaatimuksen vielä esitti Luke Skywalker, joka itse keskeytti Imperiumin vastaiskussa jedikoulutuksensa Yodan kanssa juuri siksi, että oli kiintynyt ystäviinsä, ja palasi auttamaan heitä vaarassa.

Nyt seuraa palanen sellaista Star Wars -tulkintaa, jota olen itse pitänyt suorastaan perustavana, klassisena ja kanonisena, mutta tarkkaan ottaen kyse kyllä on elokuvien ulkopuolisesta tulkinnasta.

Kysymys: Miksi Luke ja Leia piilotettiin eri vanhempien kasvatettavaksi sen sijaan, että Obi-Wan ja Yoda olisivat alkaneet kouluttaa heistä ”superjedejä” ja ”keisarin kaatajia” vauvasta lähtien? Miksi Obi-Wan aloitti Luken kouluttamisen vasta ikään kuin sattuman saattelemana, Luken ilmestyessä hänen ovelleen Leian hätäkutsun lähettämänä? Sen ikäisenä, jossa Yodakin piti Lukea liian vanhana oppimaan? Ja vielä: etenkin kun prequeleissa niin selvästi oli todettu, että ennen vanhaan ihan tavallisetkin potentiaaliset jedit otettiin pois vanhemmiltaan jedikouluun jo pikkulapsina?

Se liki kanonisena pitämäni tulkinta: Juuri siksi. Koska Obi-Wan ja Yoda tiesivät, että jedien pöljät säännöt kielletyistä henkilökohtaisista kiintymyssuhteista olivat osaltaan johtaneet jedien vieraantumiseen galaksin todellisuudesta ja Voimalle tärkeästä välittämisen periaatteesta. Ja että ehdottomasti ne säännöt olivat liki suoraan johtaneet juuri Anakin Skywalkerin lankeemukseen. Siksi Obi-Wan ja Yoda nimenomaan lähettivät Luken ja Leian kasvamaan rakastavissa perheissä ”normaaleiksi kunnon ihmisiksi” ennen kuin he mahdollisesti oppisivat jedeiksi, ja siihenkin suorastaan ryhdyttäisiin vain, jos Voima niin tahtoisi. Itsensä Yodan epäröinnistä huolimatta tämä uhkapeli nimenomaan tepsi, sillä juuri tästä syystä Luke kykeni näkemään isässään hyvää jopa Darth Vaderin maskin taakse. Juuri siksi Luke onnistui tavoittamaan isänsä, ja vain siksi keisari kaatui. Suuren tarinan suuren voiton salaisuus: rakkaus voitti.

Myönnetään: Tämä tulkinta, jonka siis todellakin itsekin täysin ostan, on todellisuudessa jälkiviisastelu-henkinen, ellei peräti retcon. Ihan oikeasti syy siihen, miksi Luke originaalileffan alussa vain eleli Tatooinella rauhallisesti – vielä omalla sukunimellään! – on nimittäin se, että tuota elokuvaa kirjoitettaessa Darth Vader ei vielä ollut Luken isä, eikä Lukea oltu siis mitenkään kirjoitettu ”piilotetuksi” – saati että Obi-Wan olisi häntä jotenkin vartioinut. Eikä Luken ja Leian kasvuvuosiin oltu alunperin piilotettu mitään jedien kiintymysopit kumoavaa vallankumousta, koska ei George Lucas varmasti ollut keksinyt sellaisiakaan ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan prequeleita 1990-luvulla.

Mutta vähät siitä, että tulkinta on jälkiviisastelu-henkinen, kun se kerran niin kauniisti toimii! Olen jopa valmis uskomaan, että ainakin suurissa linjoissaan tämä on Lucasin prequeleissaan itsekin tarkoittama retcon-tulkinta, vaikka siis en tiedäkään hänen aivan näillä sanoin asiaa esimerkiksi haastatteluissa vahvistaneen.

Paitsi että en siis ollenkaan ymmärrä, miten The Book of Boba Fettin Luke-osuus sopii tähän kuvaan.

Miksi Luke nyt opettajaksi ryhtyessään vaatiikin oppilaaltaan Grogulta kiintymyssuhteiden hylkäämistä prequel-ajan jedien tapaan? Miksi Luke ei nyt ikään kuin edes hyväksy, että Grogu kaipaa samanaikaisesti jediopetusta että rakkaitaan, vaikka niin kaipasi hän itsekin? Eikö Luken pitäisi olla ensimmäinen uusista jedeistä, paremman tien kulkija, jedikunnan reboot?

Miksi The Book of Boba Fettin Luke ei näin perustavassa asiassa, suoraan sanoen, tunnu käyttäytyvän Luke Skywalkerin tavoin lainkaan?

Ellen tietäisi, että jakson ohjannut ja kirjoittanut Dave Filoni todellakin tuntee kanonisen Star Warsin ja Luke Skywalkerin koko olemuksen syvällisesti minua itseäni paremmin, syyttäisin jakson tekijöitä ymmärryksen puutteesta.

Mutta niin en toki voi tehdä, sillä Filoni itse on suorastaan luennoinut tästä nimenomaisesta näkökulmasta siitä, miksi jedien kiintymyksen välttely oli väärin ja miksi Anakin todella kääntyi pimeälle puolelle ja miksi Luke onnistui hänet sieltä pelastaan. Tämä miniluento on vieläpä peräisin niin läheltä The Book of Boba Fettiä kuin mahdollista, The Mandalorianin ensimmäisen kauden oheismateriaaleista, ja viimeistään tämän myötä minä nimenomaan oletin, että tämä niin sanottu tulkinta on käytännössä myös kanoninen totuus:

Nyt ihmettelen siis, mitä en tässä ymmärrä, sillä en kyllä ymmärrä.

Se, minkä sen sijaan ymmärrän, on eräs Grogun kohtaloon epäilemättä vaikuttava ulkoelokuvallinen voima. Kutsukaamme sitä ”Ahsoka-paralleliaksi”.

Kun Lucas ja Filoni loivat prequelien valmistumisen jälkeen The Clone Wars -sarjan keskeiseksi hahmoksi Ahsoka Tanon, he loivat samalla ongelman: mitä Ahsokalle tapahtuisi episodien II ja III välissä, jonka vuoksi häntä ei episodissa III nähtäisi tai mainittaisi?

Vastaus ja ratkaisu olisi toki ollut hahmon traaginen kuolema ennen episodi III:n tapahtumia. Mutta mitä suositummaksi Ahsoka hahmona kasvoi ja mitä rakkaammaksi Filonille itselleen, sitä mahdottomampaa tästä todistettavasti tuli. Filoni on jo kertaalleen kirjoittanutkin Ahsokalle komean ja uskottavan kuolinkohtauksen – ei kloonisotiin, vaan ennen episodi IV:tä tapahtuneen Rebelsin toisen kauden loppuun – mutta jänistänyt siitä pois, palauttaen hahmon henkiin. Ja nyt Ahsoka (Rosario Dawson) siis seikkailee näytellyissä tarinoissa, ja jo episodien VI ja VII välissä.

Ahsoka Tano on hieno hahmo, mutta tosiasiassa franchisen suuren kertomuksen sisäinen ongelma on vain pahentunut, mitä pitemmälle Star Wars -historiaan Ahsoka on elänyt. Kyse ei ole enää vain siitä, miksi Ahsokaa ei näy episodin III tapahtumissa, vaan myös esimerkiksi siitä, miksi Ahsoka ei yrittänyt pelastaa Anakinia pimeältä puolelta episodien III tai IV välissä. Tai miksei hän ottanut yhteyttä kapinaliiton julkkikseksi nousseeseen Lukeen episodien IV ja V välissä, joko auttaakseen tai opettaakseen häntä tai, huh huh, vihjaistakseen hänelle jotain erään mustakypäräisen hahmon identiteetista.

Grogu on samantapainen pommi.

Kun niin keskeinen hahmo kuin jedikykyinen ”Baby Yoda” on lisätty kronologisesti keskelle Star Wars -saagaan sequelienkin valmistumisen jälkeen, meillä on siis käsissämme kysymys, missä Grogu luuraa elokuvien aikana. Grogun tekemiset prequelien tai originaalitrilogian aikana saattavat meille vielä jossain tarinassa selvitäkin, mutta pahin ongelma onkin se, mitä hänelle tapahtuu nyt näkemiemme jaksojen ja episodi VII:n välissä, jonka vuoksi häntä ei jatko-osatrilogiassa nähdä tain mainita.

Koska myös Grogu on suosittu ja rakas hahmo, arvelen, että kerronnallinen kynnys traagiseen kuolemaan on tälläkin kertaa korkea. Tällöin vaihtoehdoksi on jäämässä, että Grogu on pyrittävä kirjoittamaan sellaisille poluille, joissa emme joudu kysymään sellaisia kysymyksiä kuin että tappoiko Kylo Ren Grogun yönä jona Luken jeditemppeli paloi tai miksei Grogu ottanut yhteyttä tuohon vanhaan kurssikaveriinsa pelastaakseen tämän pimeältä puolelta.

Ja siispä: tästä näkökulmasta ymmärrän kyllä, miksi Grogusta ei tullut Luken jedioppilasta. En vain oikein ymmärrä, miksi hän palasi Mandon luo jo näin pian – enkä ollenkaan ymmärrä, miksi tällaisen Luken ultimaatumin saattelemana.

(Yhtenä vastauksena Grogun ”sequel-ongelmaan” mieleeni on muuten jäänyt tämä mainio spekulaatio The Mandalorianin kakkoskauden finaalin ajalta. Siinä esitetään, että Grogusta, mandalorialaisesta löytölapsesta, tulee sarjan loppuun mennessä sarjan nimen lopullinen ”The Mandalorian”, darksaberia kantava jedikoulutettu mandalorialainen.)

Tämä kaikki, siis aikajärjestyksissään kaoottinen mutta kronologiassaan loogisuuteen pyrkivä kerronta, on muuten omasta mielestäni edelleen yksi Star Warsin viehättävimmistä erityispiirteistä. Mutta kieltämättä hirvittää, kuinka kasassa tämä kaikki pysyy taitavimmillakin tarinaryhmillä ja davefiloneilla teosten määrän kasvaessa nykyistä vauhtiaan.