Jos Solo-elokuva onnistuu, se on ihme

Kirjoitin toissapäivänä tähän blogiin koonnin Entertainment Weeklyn valtavasta Solo-ennakkopaketista, joka kertoi meille kolmen kuukauden päästä ensi-iltansa saavasta seuraavasta Star Wars -elokuvasta enemmän kuin kukaan tai mikään lähde aiemmin, reilun viikon takaiset teaserit mukaan lukien. EW:n jutuissa oli totisesti paljon kaikenlaista. Paljon kaikenlaista lupaavaa, paljon myös vähemmän lupaavaa, eikö totta? Niin minustakin.

Mistä pääsenkin tähän kirjoitukseen, johon olen yrittänyt purkaa tämänhetkiset fiilikseni Han Solon sooloelokuvasta. Kuvat ovat EW:n paketista.

HS-446006_R

Solo-projektin ongelmat eivät ole salaisuus, vaikka itse elokuva on tuntunut markkinoinnin puuttuessa sitä olevankin. Ohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller saivat potkut viime kesänä kuvausten ollessa jo lopuillaan. Tilalle palkattiin Ron Howard, joka tiettävästi kuvasi uudelleen suurimman osan elokuvaa. Täydennyskuvauksia on ilmeisesti tehty vielä aivan näinä viikkoina, ja vaikka se ei sinänsä mitenkään kiellettyä ole, nyt puhutaan siis ensi-iltaa edeltävästä ajankohdasta, jolloin The Last Jedi oli jo valmis. Muitakin ikäviä huhuja tämän projektin ääreltä on riittänyt, vaikka juonihuhuja ei jo totuttuun tapaan ole juuri kuultukaan: on väitetty esimerkiksi pääosaan valitun Alden Ehrenreichin osoittautuneen vääräksi valinnaksi liian myöhään.

En aio liittyä Star Wars -nettisivujen tällä hetkellä yleiseen viestiin, jonka mukaan teaserit näyttävät kaikesta huolimatta lupaavilta, Han Solon sooloseikkailu kiinnostaa ja ongelmista huolimatta filmin taustalla on seisoo asiansa osaavia ammatti-ihmisiä käsikirjoittaja Lawrence Kasdanista alkaen. Vaikka tämä kaikki paikkansa pitääkin.

Ei. Mitä lähemmäs Solo tulee, sitä enemmän minusta on alkanut tulla, että tämä on elokuva, joka oli alusta alkaen lähes tuomittu epäonnistumaan. Jos se lopulta ei niin tee, vaan on onnistunut Star Wars -seikkailu, kyseessä on vähintään pienen kokoluokan ihme.

solo-teaser-team

Perustelen. Kyse ei ole (mahdollisesti) vääristä ohjaajista. Kyse ei ole (mahdollisesti) väärästä näyttelijästä. Kyse on siitä, että minusta on alkanut tuntua, että Lucasfilmillä oltiin lähtökohtaisesti aivan väärässä, kun kuviteltiin, että Han Solon alkuperätarina on lonkalta vetäen loistovalinta yksinään seisovien Story-elokuvien listan kärkipäähän. Tai jos esimerkiksi markkinoinnin näkökulmasta Solon soololeffa onkin saattanut tuntua varmalta vedolta, konkreettisena elokuvana sen on lähes joka saralla onnistuttava lähes mahdottomassa.

Solon on annettava meille pääosaan nostettuna hahmo, joka on elokuvasarjan ja peräti yleisemmin amerikkalaisen elokuvan rakastetuimpia – esittäen hänet nuorempana ja uuden näyttelijän tulkitsemana. Sen on sijoitettuva kuvitteellisen galaksin historiassa aikaan, jossa meidän ei oikeastaan pitäisi vielä nähdä nimihenkilöä hyveellisenä sankarina – mutta suuren rahan elokuvakerronnan perinteiden mukaisesti tällaisena hänet on silti esitettävä. Sen on hahmon luonteen mukaisesti oltava rämäpäinen ja hauska elokuva, mutta samaan aikaan sen ei haluta näyttäytyvän komediana, ja lopputuloksen pitäisi tuntua esittävän samaa likaista ja vaarallista galaksia (ja hahmoa).

HS-107210_R

Aivan erityisen kimurantissa tilanteessa Solo on juoneen liittyvien odotusten osalta. Vertailun vuoksi: Ensimmäinen Story-elokuva Rogue One oli korostetusti ”uusi tarina” uusista hahmoista, joten yleisö osasi odottaa siitä lähinnä Kuolemantähden ja Darth Vaderin esiintymisiä. Myös The Force Awakens saattoi 30 vuotta myöhemmin -asetelmansa ansiosta aloittaa hämmästyttävän puhtaalta pöydältä: yleisölle tuntui silloin riittävän iloon vilauskin vanhasta hahmosta, viitaten viis siitä, mitä he oikeastaan ilmestyisivät elokuvaant tekemään. Kummankin elokuvan varsinaiset juonet saivat vapaasti yllättää katsojat miten tahtoivat (toinen asia sitten on, tekivätkö ne välttämättä niin, mutta ei mennä nyt siihen).

Joka tapauksessa Solo puolestaan on elokuva, jonka Star Wars -fanit osasivat ladata odotuksista yli äyräiden heti projektin julkistuksen hetkellä. Kaikki arvasivat esimerkiksi heti, että Han ja Chewie tapaisivat elokuvassa ensimmäistä kertaa. Moni toivoi välittömästi mukaan myös Landon ja Hanin ensitapaamista. Kenties tarkasti myös sabacc-peliä, jossa Millennium Falcon vaihtaisi omistajaa. Falconin osalta useimmat veikkasivat, että Solo-leffassa lennettäisiin se kuuluisa Kesselin reitti 12 parsekissa (miten tuo epätieteellisyys sitten lopulta selitetäänkään), johon The Force Awakensissakin oli juuri viitattu. Eikä tässä vielä kaikki. Joku toivoi mukaan Hanin Legends-tarinoissa mainittuja aikoja Imperiumin akatemiassa. Toinen tahtoi nähdä, kuinka Han päätyy Jabban palvelukseen ja ehkä pudottaa sen kuuluisan lastin, jonka vuoksi Jabba tahtoo salakuljettajan pään originaalitrilogiassa. Niin, ja mitä päähän tulee: palkkionmetsästäjä Boba Fettin cameo oli tietenkin monien tilauslistalla sekin.

Tämä luettelo on järkyttävää kirjoitettavaa. Star Wars -hahmot tuntuvat ”todellisilta” juuri koska heillä on historia, jonka uskomme heille tapahtuneen kuvitteellisessa galaksissa joskus vielä kauemman aikaa sitten. Kyse on nimenomaan siitä, että hahmot eivät ilmesty näyttämölle tyhjästä kuten heikommissa fantasiatarinoissa: ei siitä, että meidän välttämättä olisi koskaan ollut tarkoitus nähdä kaikkia noita oletettuja ja vihjattuja aiempia vaiheita.

Minusta on päivänselvää, että merkitsemällä kaikki nämä juonilangat työlistalle ja ruksailemalla niitä kaksituntisen elokuvan ajan saa aikaan vai surullisen sotkun. Jos sellaisen vaatimuslistan rajoissa kirjoitettu käsikirjoitus jotenkin muodostaisikin koherentin tarinan, kaikkien näiden Han-myytin osasten tiivistäminen yhden seikkailun osiksi pienentäisi Hanin nyt elävältä tuntuvaa historiaa liki katastrofaalisesti. Aivan erityisesti näin, jos tuo yksi seikkailu tapahtuu yhtä vauhdilla kuin vaikkapa Rogue One, ja Hanin elämän kaikki merkkikohdat tungetaan yhteen noin vuorokauden kestävään keikkaan.

han-chewie-beckett-ew.jpg

No, ehkä aivan kaikki noista eivät sentään tapahdu Solossa. Esimerkiksi aika Imperiumin akatemiassa, joka mainitaan jo teaserissakin, voi toki jäädä maininnaksi elokuvassakin. Mutta se, että niin moni näitä kaikkia odottaa, kuvastaa juuri Solo-leffan todellista kestämätöntä ongelmaa. Jokin yleisönosa on jo etukäteen ilmoittanut pettyvänsä, jos vaikkapa Jabbaa ei nähdä. On todella, todella vaikeaa tehdä elokuvaa, jonka juonesta jokaisella katsojalla on jo ennakkokäsityksensä.

Solo on melkein kuin liian rakastettuun romaaniin perustuva suuren rahan elokuva, jonka tulisi noudattaa tarkkaan lähdeteoksen fanien odotusten mukaista asioiden niin sanottua ”oikeaa” kulkua. Olennainen ero on se, että tässä tapauksessa tätä niin sanottua oikeaa kulkua ei ole edes mahdollista tavoittaa. Kunkin katsojan käsitys Han Solon menneisyydestä on heidän päässään, eikä tietenkään siellä tarkaksi tarinaksi muodostuneena. Lopputuloksen täytyisi ”tuntua” katsojan mielestä oikealta Han Solon selitykseltä.

HS-353488_R

Tähän kohtaan kirjoitusta sopisivat edellä mainitut huolenaiheet Ehrenreichin Han-tulkinnasta näyttelijänä (ja, lievemmin, Donald Gloverista Landona). Onhan Harrison Ford tosiaan olennainen osa Han Solon magiaa (ja, taas, niin myös Billy Dee Williams Landon). En halua itse haukkua Ehrenreichia huonoksi valinnaksi elokuvaa näkemättä, ja väitteet kuvauksissa taitamattomaksi paljastuneesta päätähdestä ovat, muistutan, pelkkiä huhuja (ja vaikka esimerkiksi huhuttu näyttelijävalmentajan tuominen kuvauksiin on todennäköisesti totta, ei se vielä ole isoissa elokuvissa tavatonta).

Se on kuitenkin varmaa, että Ehrenreichiin Hanin näyttelijänä kohdistuvat vielä korkeammat paineet kuin käsikirjoitukseen Hanin alkuperän selityksenä. Juoni on sivuseikka, jos meillä on Solo-leffa, jonka Han Solo ei ”tunnu” Han Sololta – ja jälleen näkemyksiä oikeanlaisesta Solosta varmasti riittää. Jos niin iso osa yleisöstä ei onnistunut viime joulukuussa sulattamaan edes vanhentunutta Mark Hamillia Lukena, kuinka suuri osa tulee taatusti vihaamaan nuorta kloppia nuorennettuna Hanina? Itse asiassa kyse ei välttämättä ole lainkaan Ehrenreichin näyttelijäntaidoista: hänen suorituksensa voi olla aivan mukiinmenevä, ja silti miesparka saattaa saada toukokuussa karmean lastin kakkaa niskaansa.

HS-551136_R

En ole oikeastaan tainnut vielä mainita mitään tarkkaa omista odotuksistani. Itse asiassa minulla ei niitä valtavasti olekaan, sillä Solo ei koskaan ollut minusta valtavan kutkuttava elokuvaidea. Mutta mitä lähemmäs elokuva tulee ja mitä enemmän tällaiset odotukset alkavat näkyä esimerkiksi valtavirran yleisön nettikommenteissa, sitä ongelmallisemmalta elokuva on kaikkineen alkanut minusta tuntua. Siispä nousen aasini selkään ja kuljen siltaa seuraavaan huomiooni: Solo ilmestyy väärään aikaan.

Me asioita seuraavat tiedämme nyt hyvin, että Lucasfilm aikoo tuottaa Star Wars -elokuvia hamaan tulevaisuuteen ja valmistautuu todennäköisesti jopa kahden franchisen alla kulkevan leffan vuosittaiseen tuotantoon. Sellainen maailma on kuitenkin vielä franchisen tulevaisuutta, ja juuri tässä vaiheessa suuri yleisö on saanut kolme elokuvaa kolmessa vuodessa kymmenen vuoden tauon jälkeen. Siksi neljäs heti perään tuntuu monesta uuvuttavalta ajatukselta, riippumatta filmin aiheesta. Ongelmaa pahentaa Disneyn uppiniskainen päätös pitää Solon ensi-ilta nimenomaan toukokuussa eikä vakiintumassa olleella paikalla joulukuussa: nythän Solo todella tulee teattereihin vain muutamaa kuukautta The Last Jedin jälkeen ja vieläpä vaatimattoman etukäteismarkkinoinnin saattelemana. Eikä Sololla ole enää apunaan The Force Awakensin ja Rogue Onen uutuudenviehätystä, eikä toisaalta The Last Jedin ”pakko nähdä jatkoa” -etua.

Jo tästä syystä olen yllättynyt, jos Solo tuottaa dollareita edes Rogue Onen verran. Elokuva, jota on saatettu joissain piireissä syyttää rahastukseksikin, onkin alkanut näyttää kaikkea muuta kuin selvältä box office -menestyjältä. Koska tässä vaiheessa ei ole enää itsestäänselvää, että ”kaikkien” pitäisi käydä katsomassa uusi Star Wars, tilin tulokseen taatusti vaikuttaa tällä kertaa paljon se, kehutaanko vai haukutaanko leffaa sen ilmestyessä. Josta taas palaan aasisiltaani takaisin edelliseen kohtaani: tietyiltä osin Solo on valitettavasti suorastaan tuomittu haukuttavaksi.

(Sivuhuomio: Nimenomaan tuottojen osalta ja lipunmyyntiä seuraavan median kannalta Solon paineita vain lisää The Last Jedin väitetty alisuoriutuminen, kuten Forbes kirjoittaa – riippumatta siitä, onko kaikkien aikojen menestyneimpien listan top-kymppiin sujuvasti sijoittuneen The Last Jedin kohtuullista katsoa oikeasti alisuoriutuneen tai ei. Jos TLJ olisi otettu yhtä riemuiten vastaan kuin The Force Awakens, ei Solon täydellä floppaamisellakaan olisi ollut suurta väliä, mutta nyt sen harteilla on franchisen maine rahantekokoneena. Scott Mendelsonilla on artikkelissa myös tämä viisas sisällöllinen huomio: rempseänä ja poikamaisena Solo saattaa jopa kääntää vuodenvaihteen asetelmat ja vieraannuttaa nyt vuorostaan sen osan yleisöä, joka piti SW-sarjaa uusille urille vieneestä TLJ:stä.)

HS-FF-000096 copy.JPG

Odotanko Solosta siis huonoa elokuvaa?

No, en ainakaan toivo, tietenkään. Joka tapauksessa se on oma kysymyksensä. Edellä listattuja huolia miettien uskon, että Solon on todella vaikea saavuttaa taloudellista tai fanikriittistä jättimenestystä, vaikka se ei edes olisi huono. Vasta tämän kaiken päälle lisäänkin epäilyksissäni huolet siitä, että Solo-laiva seilaa karikkoisella merellä ilman kapteenia.

Tai kenties liian monen kapteenin kanssa. Lopputuloshan on nyt joka tapauksessa Lordin ja Millerin pitkälle suunnittelema, vaikka Howard olisi kuvannut elokuvan melkein kokonaan uudelleen. Lord ja Miller taas olivat ilmeisesti tekemässä elokuvasta komedialtaan improvisoidumpaa tai iloittelevampaa kuin Lucasfilmin pomo ja filmin perimmäinen tuottaja Kathleen Kennedy halusi. Tästä taas saa kuvan, että kolmantena kapteenina toimii Kennedy, jonka esimerkiksi minä kuvittelin palkanneen Lordin ja Millerin juuri tekemään Solosta muista Star Warseista poikkeavan iloittelun. Tilalle palkattu ohjaaja Howard on ammattimies, mutta vakavien (ja suoraan sanoen useimmiten tylsien) elokuvien ammattimies. Howardille kaikki kunnia rohkeudesta, mutta miten näkemyksellinen lopputulos tässä tilanteessa edes voi olla?

HS-FF-000085.JPG

Itse elokuvasta välittävän katsojan ei ole kuitenkaan mitään syytä vielä heittää kirvestä kiveen. Toukokuussa näemme itse, mitä lopputuloksesta pidämme. Ehkä sitten paljastuu myös se, onko Soloa edeltänyt markkinoinnin hiljaisuus osoitus studion luottamuksesta tuotteeseensa vai lannistuneisuudesta epäonnistumisen edessä.

Mutta lopetetaanpa nyt kuitenkin valitusvirsi duurinuottiin. Entertainment Weeklyn ansiokas juttusarja sisälsi erityisesti Clarke-osassaan kiinnostavaa pohdintaa, joka antoi itselleni toivoa näkökulmatusta käsikirjoituksesta.

Clarken ja toimittaja Anthony Breznicanin keskustelun perusteella Solon konnaköörin idea on, että kaikki filmin henkilöt muovaavat Hania sellaiseksi, joka hän on. Olemme kokemustemme summa, ja Han Solo on näiden tuttaviensa summa, vaikka jääkin lopulta (jo elokuvan lopussa?) Chewien kanssa omilleen ilman heitä.

Tämä on minusta kiinnostava ajatus, enkä voi olla ajattelematta, että sillä on jotain tekemistä elokuvan nimen kanssa. Ehkä sillä on jopa kytkös Disneyn toimitusjohtajan Bob Igerin taannoiseen hämmennystä herättäneeseen väitteeseen ”saamme kuulla, mistä Han sai nimensä”. Kenties siis Solo, koska toukokuun elokuva selittää, miksi Han Solo on ennen originaalitrilogiaa niin uhmakkaasti yksin ja aina vain itsensä puolella.

Mainokset

Entertainment Weekly kertoo Solosta kaiken (tai ainakin enemmän kuin muut ennen)

Solo-elokuvan ensi-iltaan on alle 100 päivää, ja teaserin julkaisemisen myötä elokuvan markkinointi onkin viimein käynnistynyt.

Tuttuun tapaan kärjessä on Entertainment Weeklyn Anthony Breznican, joka on julkaissut pinon yksinoikeusartikkeleita leffaan johdatellen. On kuvagalleriaAlden Ehrenreichin haastattelu, Donald Gloverin haastattelu, Emilia Clarken haastattelu, tarinaa Harrison Fordin neuvoista, Phoebe Waller-Bridgesin esittämästä uudesta droidista, leffan konnagalleriasta, ohjaajavaihdosta ja lopuksi elokuvan innoittajista.

HS-551136_R

Huh. Näissä on paljon luettavaa (erityisen kiinnostavia ovat ohjaajaosa ja Clarken haastattelu), mutta tässä muutamia nostoja:

  • Han Solo on orpo (ilmeisesti, Star Wars -disclaimerilla ”ei sitä voi koskaan varmaksi tietää”), aivan kuten Luke ja Rey.
  • Nuori Han on idealisti, joka yrittää karistaa karut kasvuolonsa taakseen. Kuten niin monissa maallisissakin kasvutarinoissa, itsenäisyyden ja unelmien saavuttaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Synkistyykö Han siis jo tämän matkan varrella?
  • Solo sisältää tosiaan sekä Hanin ja Chewien että Hanin ja Landon ensitapaamiset, kuten teaserista saattoi veikatakin.
  • Harrison Ford antoi neuvoja nimihahmosta sekä Hania esittävälle Alden Ehrenreichille että ohjaaja Ron Howardille.
  • Qi’Ra (Emilia Clarke), joka teaserissa sanoo tietävänsä parhaiten ”mikä” Han on, on tosiaan leffan hahmokaartista Hanin vanhin tuttu, vähintään lapsuudenystävä ja mahdollisesti ensirakkaus.
  • Tobias Beckett (Woody Harrelson), ehkä kaikkien aikojen epä-starwarsmaisin nimi muuten, on rikollinen, joka kerää kokoon jengin keikkaa varten, ja josta tulee Hanin esikuva ”moraalisen rikollisuuden” tiellä. Käsikirjoittajat Lawrence Kasdan ja Jon Kasdan ajattelivat kirjoittaessaan Aarresaaren Pitkä-John Silverin ja Jim Hawkinsin suhdetta.
  • L3-37 (Phoebe Waller-Bridge) on ainutlaatuinen, toisten droidien osista itse itsensä kokoama koneolento. L3-37 on ”Landon Chewie” – siis Landon kumppani Falconin ohjaimissa. (Joten missä on siis Lobot?)
  • Paul Bettany, joka korvasi uudelleenkuvausten vaiheessa Michael K. Williamsin, esittää Dryden Vos -nimistä mafiosoa. Väittävät, ettei hahmo kuitenkaan olisi sukua Quinlan Vosille.
  • Elokuvan planeettoihin lukeutuu Corellian ja Kesselin lisäksi mutainen ja soinen Mimban, tuttu aivan ensimmäisestä expanded universe -romaanista Mustan lordin paluu (Splinter of the Mind’ Eye). Joka muuten oli aikanaan b-suunnitelma Star Warsin ensimmäiseksi, halpatuotantoiseksi jatko-osaksi, ja jossa siksi silloisista Harrison Fordin sopimusteknisistä syistä johtuen ei ollut mukana Han Soloa.
  • George Lucas kävi kuvauksissa ystävänsä Ron Howardin ensimmäisenä päivänä ja jopa kiinnostui eräästä Falcon-kohtauksesta niin, että hänen ehdotuksensa jostain komediallisesta yksityiskohdasta jätettiin elokuvaan.
  • Phil Lordin ja Christopher Millerin vaihtumista Howardiin selitellään jo tuttuun tapaan: Lord ja Miller eivät vain olleet tekemässä sitä elokuvaa, jota Kathleen Kennedy ja studio halusivat, ja potkupäätös tapahtui vasta niin myöhään juuri siksi, ettei sitä olisi haluttu joutua tekemään. Howard valikoitui vastaamaan isoon haasteeseen Kennedyn, Lucasin ja leffan hiljattain edesmenneen tuottajan Allison Shearmurin vanhana ystävänä. Uudempana palasena kuvioon lisään artikkelien viittaukset siihen, että iso osa ongelmaa olisi ollut Lordin ja Millerin työskentelytahti: jospa potkut tulivat, kun ja koska elokuvaa ei sittenkään ollut valmiina ihan niin paljon kuin piti olla?

Erikseen tykkään juttusarjan viimeisenä julkaistusta palasesta, joka kertoo, mitä elokuvia isä ja poika Kasdan katselivat Soloa valmistellessa ”sillä silmällä”. Kirjoitinhan juuri The Last Jedin esikuvaelokuvista ja toivoin saavani vastaavia listoja nähtäväkseni toistekin. Mutta kun viimeksi jouduin katsoessani arvuuttelemaan, mikä esimerkiksi venäläisen naturalistisen draaman yhteys Episodi VIII:aan olisi, tällä kertaa lista tulee suoraan selkeiden saatesanojen kanssa:

  • Aarresaari (Robert Louis Stevensonin kirja), jossa nuori poika kasvaa seikkailun aikana kohtaamiensa hahmojen kautta, ja joista erityisesti Pitkä-John Silverin mentor-suhde vaikutti Beckettin ja Hanin suhteeseen.
  • Heat (Michael Mann, 1995), jonka konnien Robert De Niron ja Val Kilmerin välinen suhde niin ikään vaikutti Solo-leffan vanhempien ja nuorempien konnien suhteisiin.
  • Unforgiven (Clint Eastwood, 1992), niin ikään vanhemman kovanaaman ja nuoren oppipojan välinen suhde.
  • The Big Lebowski (Joel ja Ethan Coen, 1998), hurjaa kyllä. Tässäkin kyse on hahmojen välisestä suhteesta, mutta nyt Hanista ja Chewiestä. Minusta on suorastaan ihastuttavaa, että Kasdanit näkivät tämän omankin suosikkini rennon Duden ja liipasinherkän Walterin välisessä miesrakkaussuhteessa esikuvan Hanille ja Chewielle. Miksi ei toisaalta!
  • Gangster No. 1 (Paul McGuigan, 2000), listan ainoa vieraampi tapaus. Esikuva Dryden Vosin hahmolle, jota näytteleekin lopulta sama näyttelijä, Paul Bettany.

Uusi Star Wars -elokuvien sarja Game of Thronesin tekijöiltä: Lucasfilmin iso, iso, iso kuva

Myöhään maanantaina, sattumoisin samoihin aikoihin kuin SpaceX:n raketti nousi taivaalle, nettiin pamahtanut Star Wars -uutinen on periaatteessa valtava, mutta käytännössä se ei enää tainnut kovin monta meistä tuoliltaan tipauttaa.

Virallisen tiedotteen mukaan Game of Thronesin luojat David Benioff ja D.B. Weiss kirjoittavat ja tuottavat uuden Star Wars -elokuvien sarjan. Siis kokonaisen sarjan. Ja vieläpä elokuvasarjan – kyse ei ole siitä Disneyn ensi vuonna käynnistyvään suoratoistopalveluun luvatusta näytellystä Star Wars -sarjasta, jonka creator-writereiksi Benioff ja Weiss olisivat voineet olla loistovalinnat myös.

Kaksikon leffasarja ei ole jatkoa episodinumeroidulle Skywalkerien saagalle, täsmensi tiedote heti viisaasti – eikä se myöskään liity Rian Johnsonin kehittelemään uuteen elokuvatrilogiaan. Ja koska ’sarja’ on selvästi enemmän kuin ’trilogia’, tämä tarkoittaa, että tämän uutisen jälkeen tulevaisuuteen voidaan hahmottaa nyt ”vain” viiden sijaan vähintään yhdeksän Star Wars -elokuvaa.

Huh, huh!

Paitsi että.

bronn-jaime-game-of-thrones

Valomiekat ovat David Benioffille ja D.B. Weissille vielä vieraita, mutta valottomat miekat Game of Thronesissa kyllä viuhuvat.

Tässä vaiheessa Star Wars -hankkeita alkaa yksinkertaisesti olla tekeillä jo niin monta, että uusi kokonainen elokuvien sarjakaan ei enää tunnu yllättävältä. Etenkään niin ei ole, jos puhutaan näin kaukaisista suunnitelmista.

Benioff ja Weiss ovat edelleen täydessä työn touhussa Game of Thronesin kanssa. Fantasiasarjan viimeinen kausi valmistuu vasta ensi vuonna 2019. Heidän Star Warsinsa ensi-iltavuosi voi luullakseni olla aikaisintaan 2021 – eikä tiedotteessa siis luvattu mitään ajankohtaa.

Ensi-iltavuotta ei ole Rian Johnsonin trilogian avauksellakaan, joka sekin tiettävästi on pantu aivan alulle vasta viime vuonna, The Last Jedin tuotannon loppupuolella. Tosin jos vuosittaista Star Wars -tahtia halutaan ehdoin tahdoin ylläpitää, on vuoden 2020 slotti yhä vapaana – siinä piti alunperin olla standalone-elokuvan paikka, mutta aihetta tai tekijää ei ole julkistettu (pieniä merkkejä tosin on siitä, että siihen olisi sittenkin valmisteltu Obi-Wan-elokuvaa hiljaisuudessa jo pitempään, mutta se on toisen blogimerkinnän aihe se). Vuoden 2020 joulukuuhun Johnsonkin voisi kyllä ehtiä, mutta lomailuun ei juuri olisi aikaa. Vertailuksi: The Last Jedinkin kanssa hän työskenteli kolme ja puoli vuotta aloituksesta ensi-iltaan, ja siinä projektissa apuna sentään oli kaikki The Force Awakensiin jo tehty pohjatyö: muun muassa valmiit hahmot.

rey-finn-falcon-10-biggest-force-awakens-mysteries

”Onko tämä nyt ihan totta? Kaikki tämä?”

Tilanteen ollessa tämä ainakin oma päällimmäinen kysymykseni maanantai-iltana oli itse asiassa ihmetys siitä, miksi meille edes kerrottiin Benioffin ja Weissin projektista jo nyt. Kukaan – kukaan! – tuskin odotti tällaista uutista Solo-teaserien julkaisemista seuraavana päivänä ja vain pari kuukautta Johnsonin trilogian julkistamisen jälkeen.

Olin nimittäin jo kuvitellut, että vuoden 2020 ensi-iltapisteen pitäminen ”tyhjänä” kertoisi siitä, että Lucasfilmin toimitusjohtaja Kathleen Kennedy tai hänen esimiehensä Disneyllä olisivat oppineet aiemmista virheistään. Uusien Star Warsien aikanahan on julkistettu hyvissä ajoin monta elokuvaa, ohjaajaa ja käsikirjoittajaa, jotka on sittemmin jouduttu vaihtamaan kesken matkan. Näkyvin fiasko oli, että Phil Lord ja Christopher Miller ehtivät viime vuonna kuvata Solon kertaalleen melkein kokonaan ennen potkujaan, mutta Benioffin ja Weissin uutisen kohdalla muistelen pikemminkin Josh Trankin julkistamista standalone-elokuvan ohjaajaksi ja Colin Trevorrown pestiä Episodi IX:n ohjaajana. Nämä molemmat julkistettiin yli neljä vuotta ennen elokuviensa tarkoitettua ensi-iltapäivää – ja molemmat ohjaajat saivat potkut ennen elokuvien päätymistä käsikirjoitusta pitemmälle.

En toivo Benioffille ja Weissille potkuja, mutta suoraan sanoen todennäköisyydet ovat ikävästi niiden puolella. Star Warsilla (ja Kathleen Kennedyllä) alkaa olla tällaista mainetta: esimerkiksi Thor: Ragnarökin ohjaaja Taika Waititi vastasi taannoin Twitterissä Star Wars -ohjauskysymykseen naureskellen, että saisi varmasti potkut alta aikayksikön.

Mitä siis tarkoitan sanoa: Kennedy olisi voinut värvätä Benioffin ja Weissin tässä vaiheessa, ja he olisivat voineet kehitellä Star Wars -hankettaan siitä huolimatta kaikessa hiljaisuudessa vaikkapa Game of Thronesin viimeisen kauden esityksiin asti. Jos tämä projekti olisi siinä vaiheessa edennyt vakaalle pohjalle, se olisi voitu julkistaa komeasti. Sattumoisin Rian Johnsonin pesti The Last Jedin ohjaajana muuten julkistettiin virallisesti vasta noin vuosi sen alkamisen jälkeen, vaikka vahvat huhut siitä sentään ehtivät välissä jo levitäkin.

rian-johnson.jpg

Rian Johnson, uusien Star Wars -elokuvien vakaimmin työpaikkansa pitänyt taiteilija.

Yllättävän moni toivoo Benioffille ja Weissille niitä potkujakin. Itselleni kiinnostavinta maanantai-illan uutisessa oli silmäys Twitterin kansainväliseen Star Wars -feediini, joka tavallisesti näyttäytyy erittäin herkästi innostuvana ja ehdottoman anteeksiantavaisena kaikenlaisia sarjan kammottavuuksiakin kohtaan.

Tällä kertaa reaktio oli suorastaan tyrmäävä. Enemmistö tuntui kritisoivan Benioffin ja Weissin valintaa – ja tämä siis ihmisiltä, jotka eivät todellakaan sanoneet halaistua sanaa siitä, että kokonainen uusi Star Wars -elokuvien sarja olisi sinänsä liikaa (ne kommentit tulivat feediin vasta myöhemmin, maltillisemman yleisön kuullessa uutisesta). Reaktion jyrkkyys ei voi jäädä huomaamatta Kathleen Kennedyn konttorissa asti.

Kritiikillä tuntui olevan kaksi kärkeä. Toisten mielestä Benioff ja Weiss eivät oikeasti osaa mitään, vaan Game of Thronesin erinomaisuus tulee ainoastaan sarjan lähdeaineistosta eli George R. R. Martinin kirjoista, joiden päätyttyä kaksikko on heti ajanut sarjansa huterammille vesille. Toisten mielestä Benioff ja Weiss ovat jälleen yksi menetetty mahdollisuus tuoda diversiteettia Star Warsin taustajoukkoihin: he kun ovat JJ Abramsin, Johnsonin, Gareth Edwardsin, Solo-leffan kolmen ohjaajan ja kaikkien heidän Star Wars -elokuviensa kirjoittajien tapaan valkoisia miehiä.

Mitä tulee jälkimmäiseen kritiikkiin: Benioff ja Weiss ovat toki miehiä ja valkoisia eivätkä siitä muuksi muutu. Vaikka Kathleen Kennedy on miehittänyt, tai siis naisittanut, Star Wars -kerrontaa ohjaavan tarinaryhmän naisenemmistöiseksi, ja puhunut halustaan palkata naisia SW-ohjaajiksi, alkaa paine olla voimakas siihen, että seuraava iso nimitys todella rikkoisi kaavan taiteiljoidenkin puolella. Kannattaa kuitenkin huomata, että Benioffin ja Weissin ilmoitettiin tosiaan toimivan sarjassaan vain kirjoittajina ja tuottajina. Ohjaajien vuoro tulee vasta paljon myöhemmin, ja silloin tilaa siis olisi vaikka Patty Jenkinsille, Ava DuVernaylle tai ties kenelle.

Mitä taas tulee edelliseen kritiikkiin, siihen voin vastata itsekin paremmin. Game of Thrones on erinomainen sarja, ja iso osa (vaikkei kaikki) sen erinomaisuudesta on kyllä Benioffin ja Weissin ansiota. Ei Martinin teksti sellaisenaan televisiosarjakäsikirjoitusta muodostanut, ja juuri Benioff ja Weiss ovat onnistuneet muokkaamaan valtavista teosjärkäleistä kunnianhimoisen tv-mestariteoksen, joka on samalla niin iso hitti, ettei se ainoastaan ole ollut valtavirtaa, vaan se on siirtänyt valtavirtaa suuntaansa. En ihmettele yhtään, että Kennedy tahtoo varata tällaiset miehet Star Wars -suunnitelmiinsa. Kuvitelmat siitä, että Benioff ja Weiss nyt sitten toisivat valtaistuinpelistä mukanaan Star Warsiin insestiä, silmien puhkomisia tai raskaana olevien naisten teurastamisia ovat naurettavia: eiväthän Abrams tai Johnsonkaan ole Star Warsin parissa edellisiä tekeleitään sellaisenaan toisintaneet.

artoo_isokuva

Tämä kuva se tosiaan on iso.

Kolme vuotta sitten kirjoitin tähän blogiin näkemykseni Disney-Lucasfilmin suurista Star Wars -suunnitelmista. Edes Rogue Onen aihetta ei oltu silloin vielä julkistettu. Arvelin tuolloin Lucasfilmillä kehiteltävän suurta suunnitelmaa. Tiivistäen visioni meni näin:

Ajattelin, että Rebels-sarjan oli määrä johdattaa meidät toisiinsa kytkeytyvien standalone-elokuvien aikakauteen. Noille aluksi yksinään seisoville elokuville, joista piti tuolloin kerrotun mukaan olla luvassa ”origin storyja”, ajattelin tehtävän menestyksen mukaan myöhemmin sekä jatko-osia että niissä esiintyvien hahmojen yhteiselokuvia, Marvelin mallin mukaan. Edelleen uumoilin, että viimeistään episodi IX:n jälkeen vuorossa olisi Star Warsin ”vaihe kaksi”, jolloin avataan peli toiselle aikatasolle uuden trilogian tienoille sijoitetuilla spinoff-elokuvilla sekä animoiduilla ja näytellyillä sarjoilla. Näin olisi voitu hyvinkin saavuttaa kahden vuosittaisen Star Wars -elokuvan tahti noin vuonna 2020.

Olin väärässä yksityiskohdista. Rogue One olikin kirjaimellisesti standalone, sillä se ei jatko-osaa saa. Uusia origin story -tarinoita ole tämän vuoden Han Solo -leffan jälkeen enää julkistettu. Tosin on paljastunut, että Josh Trankin projekti oli Boba Fett -elokuva, joka olisi siis helpostikin voinut kytkeytyä Soloon, mutta Fett taisi jäädä hyllylle Trankin poistuessa taka-ovesta. Eikä missään ole sanottu, että Johnsonin tai Benioffin ja Weissin elokuvahankkeet liittyisivät sen paremmin originaaliin kuin uuteenkaan trilogiaan – pikemminkin on haluttu painottaa, että näillä projekteilla haetaan aivan uusia kulmia franchiseen.

Mutta luulenpa silti olleeni oikeassa suuresta kuvasta. Nyt se vain näyttää toisenlaiselta.

Disney-Lucasfilmin tavoite on nimenomaan saavuttaa tilanne, jossa meneillään on useita Star Wars -sateenvarjobrändin alle kuuluvia elokuvasarjoja sekä niitä tukevia animoituja ja näyteltyjä sarjoja (Disneyn toimitusjohtaja Bob Iger paljastikin juuri, että sarjojakin todella on tekeillä useampia). Ehkäpä yksittäisten hahmojen tai tilanteiden standalonet eivät olleet sen paremmin bisneksen kuin kerronnankaan kannalta paras reitti tähän, mutta sen sijaan keinoksi on keksitty suureen galaksiin sijoitetut suuremmat tarinat. Lupaus kolmesta tai useammasta elokuvasta on selvästi muutenkin niin sanotusti tämän ajan vastaus sille takavuosien tavalle, että elokuvalle suunniteltaisiin suloisesti jatko-osia vasta, jos ykkönen osoittautuu menestykseksi: esimerkiksi Harry Potter -maailmaan sijoittuvia Fantastic Beasts -elokuviahan luvattiin jo kättelyssä viisi.

Mikäänhän ei estä Lucasfilmiä näistä uutisista huolimatta kehittelemästä myös uusia ”A Star Wars Story” -ideoita julkaisuaikatauluihin jääviin koloihin. Mutta lupaamalla kerralla useamman elokuvan mittaisen tarinan yhtiö on yhdellä huitaisulla aina lähempänä Star Wars -elokuvien määrän moninkertaistumista. Vertailun vuoksi, Marvelin elokuvauniversumi saavutti viime vuonna kolmen leffan vuosittaisen rytmin – lisättyään universumiin koko ajan lisää hahmoja.

Niinpä ainoa syy, jonka keksin Benioffin ja Weissin sarjan näin aikaiselle julkistukselle onkin juuri halu vilauttaa tätä suurta kuvaa yleisölle ja sijoittajille. Maanantain tiedote uhoaa rehvakkaasti: täältä pesee, ja tehän tahdotte, että täältä pesee, vaikkemme aio vuosiin edes kertoa, mistä aineksista pesuaine tarkkaan ottaen koostuu.

Solon teaserit: ”Minusta tulee galaksin paras pilotti”

Oli kolme ja puoli kuukautta ensi-iltaan, kun radiohiljaisuus päättyi.

Disney ja Lucasfilm ovat viimein valmiit valmistelemaan yleisöä siihen, että Solo: A Star Wars Story saa ensi-iltansa muun muassa Suomessa 23. toukokuuta ja Yhdysvalloissa totuttuun tapaan kaksi päivää myöhemmin. Teasereitahan pamahti tavallaan sunnuntain-maanantain aikana kerralla kaksikin, koska Superbowlin mainostauolla esitetty 45 sekunnin pikku-teaser ei ollutkaan vain ”teaserin teaser” eli tiivistelmä seuraavana aamuna Yhdysvalloissa julkaistusta varsinaisesta pätkästä, vaan ihan oma pieni mainoksensa. Tässä ne siis vielä molemmat:

Erinomainen kuva-kuvalta -analyysi on jo esimerkiksi io9:n sivuilla, joten minäpä yritän keskittyä fiiliksiin. Nämä yhteensä reilut kaksi minuuttia ovat siis ensimmäiset silmäyksemme siihen, millainen otus onkaan elokuva, jota studion suunnalta on tähän mennessä kuvailtu nuoren Han Solon sooloelokuvaksi, Hanin ja Chewien origin-tarinaksi ja ”western-keikkaelokuvaksi avaruudessa”.

Ainakin viimeksi mainittu määritelmä (Kathleen Kennedyn, muuten) vaikuttaa teaserien perusteella osuvalta. Emmekö näekin lyhyemmässä teaserissa junaryöstön, klassista kattokamppailua myöten? Emmekö näekin pitemmässä teaserissa vielä klassisemman kuvan pistoolin tavoittelusta lantiovyöltä tulitaistelua ennakoiden? Aivan ääneenkin puhutaan jengin kokoamisesta keikkaa varten. Ja jos western-luentaa jatketaan, niin eivätkö ennakoidun tulitaistelun vastapuolet muistutakin naamiomaisine kypärineen ja primitiivisine kaulakoruineen jopa intiaaneja?

solo-teaser-gunfight.jpg

Tiesimme, että Han on nopea pilotti, mutta onko hän myös lännen nopein?

Näine hyvineen Solo-leffa tuo aivan alkajaisiksi enemmän kuin vähän mieleeni scifi-westernien kuninkaallisen Fireflyn (tai Serenityn, kummalla nimellä vain). Se ei toki ole lainkaan huono mielleyhtymä. Tuo Joss Whedonin luoma aivan liian lyhytikäinen sarja oli paljon velkaa Star Warsista nimenomaan Han Solon hahmolle: myös siinä oli kyse hurmaavista lurjuksista tekemässä keikkaa, joka ei aina tai useinkaan ehkä ollut laillista, mutta joka ei ainakaan koskaan ollut galaksin valtaapitävien mieleen, eikä koskaan ”pieniä ihmisiä” vastaan. Joku toinen saattaa ajatella päällimmäisenä Guardians of the Galaxy -leffoja, jotka nekin voi kutakuinkin listata samaan aligenreen.

Toinen päällimmäinen mielleyhtymäni on, että Solo näyttää visuaalisesti tummemmalta ja, tavallaan, tyylikkäämmältä kuin odotin. Tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä, sillä elokuvan kuvaaja Bradford Young tunnetaan nimenomaan tummasta ja tyylikkäästä kuvasta (mm. Arrival). Mutta se tulee siksi, että yleinen ja minunkin odotukseni on ollut, että Solon soolo olisi leimallisesti komediallinen, ja erityisesti tietysti koska elokuvan ensimmäiset ohjaajat olivat värikylläisistä iloitteluista tunnetut Phil Lord ja Christopher Miller (mm. Lego-elokuva).

solo-teaser-chase

Yksi syy kuvallisiin ja väriteemaisiin odotuksiini oli ensimmäinen standalone-leffa Rogue One, sillä olin kuvitellut, että standalone-elokuvien haluttaisiin erottuvan selkeästi toisistaan (palkataanhan niihin tarkoituksella eri tekijätkin). Siksi olen oikeastaan aika yllättynyt, kuinka vahvasti teaserin kiituritakaa-ajo tuokin mieleeni Jedhan maanläheisen katusodan ja lentokohtaukset avaruusmyrskyssä puolestaan ilmastoltaankin saman elokuvan saapuisen Imperiumin asetutkimus-tukikohtaan. Näyttäisipä tässäkin elokuvassa olevan lentopako räjähdyksen alta, kuten oli Rogue Onessakin.

Itse asiassa, kärjistäen voisi sanoa että odotin ehkä enemmän jotakin tällaista, mitä leffan niin ikään juuri julkaistut hahmojulisteet viestivät:

Veijarikomediaakin aistin Solon teasereissa, enkä millään muotoa tarkoita sanoa, että olettaisin Ron Howardin kääntäneen elokuvaa täysin vakavaksi. Mutta selväksi tulee myös, että Bradford Youngia ei ole palkattu Soloon vahingossa, vaan tekemään juuri sitä, missä hän on todella hyvä.

Suoraan sanottuna Solo näyttää näissä teasereissa minun makuuni hemmetin hyvältä – ja ihan erityisesti visuaalisesti juuri minun makuuni olevalta. Puhtaasti kuvia katsellen olenkin näistä teasereista todella innoissani, ja suuresti kiinnostunut siitä, millainen lopputulos on tämän visuaalisen tyylin ja poikamaisen seikkailun välillä.

solo-teaser-duo

”Luulenpa, että tämä on kauniin ystävyyden alku.”

Ja mikäs siinä, voihan tästä muutenkin innostua, vaikka lievästi sanoen ongelmallisessa tuotannossa on edelleen yhtä paljon syitä huolestuneisuuteen kuin ennen näitä teasereitakin. Jo pelkästään nuoren Hanin (Alden Ehrenreich), Chewbaccan (Joonas Suotamo) ja Landon (Donald Glover) näkeminen yhdessä on melkoinen klikkiotsikko, ja kun heidät vielä nähdään naarmuuntumattomuuttaan kiiltelevän Millennium Falconin ohjaimissa mitä todennäköisimmin lentämässä Kesselin reittiä, niin onhan siinä kyllä tilanne, josta lie moni tähän asti vain unta nähnyt. Itse asiassa, aika moni meistä saattaisi sanoa niinkin, että ”you had me at unscratched Millennium Falcon”.

Siitä en ala näillä näytteillä sanomaan mitään, onko Alden Ehrenreich onnistunut vaikeassa ja tärkeässä tehtävässään tavoittaa Hanin olemuksen. Moni on kyllä sanonut, ilkeästikin, mutta minusta ne tuomiot ovat vielä ennenaikaisia. Vaikea on myöskään ottaa kantaa uusiin hahmoihin Qi’raan (Emilia Clarke), Beckettiin (Woody Harrelson), Valiin (Thandie Newton) ja robotti L3-3T:een (Phoebe Waller-Bridge), vaikka heistä kaksi ensin mainittua saavat sanoa muutamat sanasetkin. Katsotaan ja tuomitaan myöhemmin!

(Sanon nyt kuitenkin sen, että tykkään spekulaatiosta, että Qi’ra olisikin sukunimeltään Solo ja siis päähenkilön sisko eikä love interest. Ei siksi, etten kestäisi nähdä Han Solon pussaavan ketään muuta kuin Leiaa, vaan siksi, että toisensa sisaruksiksi tietävien sisarusten välinen kuittailu olisi tässä sarjassa virkistävää: ”Minä saatan olla ainoa, joka tietää, mikä sinä olet”. Mutta tämä ei ole siis edes huhu, vain Twitteristä poimimani faniteoria.)

solo-teaser-team

Älkää huoliko, tässä standalonessa kaikki eivät varmasti kuole.

Filmin juonestahan emme jo totuttuun tapaan tässä vaiheessa tiedä periaatteessa mitään, paitsi että oletamme elokuvan sisältävän noin kaikki Han-myytin ainekset. Käytännössä voimme silti tehdä teasereista kaikenlaisia huomioita. Esimerkiksi sen, että Han toteaa saaneensa potkut Imperiumin akatemiasta siihen sävyyn, että tuskin näemme kyseisiä vaiheita elokuvassa, mutta samaan aikaan näemme hänen värväytyvän jonkinasteisesti Imperiumin palvelukseen – olisikohan värväytyminen siis jo osa Beckettin keikkaa? Tai että tuon keikan voi veikata olevan juuri se, joka ensimmäisen kerran yhdistää Han Solon ja Lando Calrissianin, joka keikan alussa vielä omistanee onnellisesti tuon galaksin nopeimman romukasan.

Sitäkin mietin, että elokuvaksi, jonka pitäisi kertoa Hanin ja Chewien ensitapaamisesta, näemme teaserin kuvissa jo varsin vakiintuneesti toisiaan ymmärtävän parivaljakon. Tai että Hanin ja Qi’ran kiituripako (kotiplaneetta Corellialla?) vaikuttaa vielä teinien tempulta, mutta toiset kuvat samoista lurjuksista pikemminkin aikuisilta, tyylinsä löytäneiltä huijareilta. Vaikuttaa siltä, että tämä elokuva ei todellakaan tapahdu vain parin päivän aikana, tai vähintään odotettavissa on Rogue Onen kaltainen ”eräitä vuosia aiemmin” -intro-osuus.

Mitään aivan välittömän ikonista ja taputuksia aiheuttavaa en näissä teasereissa näe. Mutta tässä vaiheessa tärkeintä oli, että suurelle yleisöllekin viimein kerrottiin, että tämä elokuva on ihan oikeasti tulossa, ja itse asiassa jo aika pian.

Upporikas altavastaaja: Kymmenen haja-ajatusta George Lucasista

Kirjoitin George Lucasin tänä syksynä julkaistusta elämäkerrasta The Last Jedin viime vuoden lopulla tämän muutamassa sanomalehdessä ja alkuviikosta tässä blogissa julkaistun jutun. Tässä muutama sana lisää erityisesti teille, hyvä blogiyleisö.

george-lucas_0

Ensin itse kirja. Brian Jay Jonesin ytimekkäästi nimetty George Lucas (Like 2017) on 650-sivuinen järkäle, jossa on lopussa 50 sivua lähdeviitteitä. Se on siis huolelliseen taustatyöhön perustuva koonti, ja nimenomaan Lucasin elämäkerta eikä Star Wars -elokuvien making of. Hyvä niin – jälkimmäisiä on olemassa enemmän, ja sellaiseen näkökulmaan luonnollisesti keskittyvät myös vaikkapa dvd- ja bluray-julkaisujen ekstrat. Jonesin kirja ei ole auktorisoitu elämäkerta, mikä tarkoittaa, että tekijä ei ole itse haastatellut Lucasia eikä kovin monia muitakaan primäärilähteitä. Lähdeluettelosta voi toki päätelläkin, että Lucasin ja monien muiden sanomisia kirjaan on kyllä ansiokkaasti selattu.

Annan kirjalle suosituspeukkuni, vaikka loppupuolelta löysin siitä hämmästyttävän isoja virheitäkin. Kirjassa esimerkiksi väitetään, että Lucasin pitkään visioima näytelty Star Wars -sarja Underworld olisi nyt tulossa jouluksi 2018 (ei ole), ja jopa että Lucas omistaisi yhä itse Lucasfilmin tytäryhtiön Skywalker Soundin (ei omista).

Tässä muutamia poimintoja kirjasta ja/eli Lucasista, jotka jäivät lehtijuttua varten tekemiini muistiinpanoihin, mutta joiden ajattelin kiinnostavan tämän blogin lukijakuntaa. Näitä sattui ihan vahingossa tulemaan kymmenen, joten nostin sen otsikkoon.

american graffiti.jpg

American Graffiti (1973) eli suomeksi Svengijengi ’62, Lucasin ohjauksista ainoa ”maallinen”.

Lucasin lapsuus ei ollut idyllinen. Hänen välinsä erityisesti isäänsä eivät olleet erityisen läheiset. Tämä saattaa selittää, että Lucas ei koskaan ihannoi elokuvissaan kotia tai lapsuutta kuten ystävänsä Steven Spielberg usein tekee. Nuoruutta Lucas tosin jo vähän ihannoi, etenkin American Graffitissa, mutta se onkin jo eri asia, sillä nuoruudessa ihminen on jo lapsuutensa ohittanut. Kirjassa huomautetaan, että sen sijaan Lucas käsittelee elokuvissaan usein ihannelapsuuden mahdollisuutta: ajatellaanpa vaikkapa Anakinia, Lukea tai Indiana Jonesia kolmannen elokuvan takauma-alussa.

Lucas tahtoi kilpa-ajajaksi. Podrace-kohtaukseen nykyään kohdistuvan inhon vuoksi monilta on voinut unohtua, kuinka monissa Lucasin elokuvissa onkaan autoilla (tai avaruusaluksilla) tapahtuva kilpa- tai takaa-ajokohtaus. Nimittäin melkein kaikissa: THX-1138:ssaAmerican Graffitissa, useimmissa Star Warseissa, parissa Indiana Jonesissa… Lucasin noin kymmenestä nuoruuden lyhytelokuvasta kaksi kuvaa pelkkää autoilua. Alla toinen niistä, tosin suttuisena Youtubeen päätyneenä kopiona:

Lucas rakasti nuorena eniten kuvaa ja leikkausta. Hän ei pitänyt käsikirjoittamisesta eikä näyttelijöiden ohjaamisesta. Useimmissa hänen opiskelijatöissään ei käytännössä ole näyttelijöitä lainkaan, tai ainakaan he eivät lausu käsikirjoitettuja repliikkejä. Opiskellessaan Lucas ajattelikin ryhtyvänsä ammatiltaan dokumenttikuvaajaksi tai leikkaajaksi, ja tekevänsä opiskelijaelokuviensa kaltaisia abstrakteja kuvan ja äänen montaaseja silloin kuin palkkatöiltään pystyisi. Niin kaukana kuin tällainen taiteilu Star Warseista onkin, näen tässä Lucasissa sittenkin myös suoran jatkumon Star Warsien Lucasiin. Lucashan leikkasi originaalitrilogiaa tulevina vuosina uudelleen ja uudelleen sekä rakensi prequelinsa kutakuinkin näyttelijäsuorituksia lukuunottamatta vasta leikkausvaiheessa. Jonesin kirjasta saa kuvan, että Lucasista taisi itse asiassa tulla ohjaaja vain siksi, että saisi kuvata ja leikata haluamiaan elokuvia ilman että kukaan antaisi käskyjä.

Lucasille oli jo nuorena luontevampaa keksiä ideoita ja parantaa toisten käsikirjoituksia elokuvallisemmiksi kuin kirjoittaa itse. Opiskelukaverit ja varhaisten vuosien yhteistyökumppanit muistavat usein, kuinka parhaat ideat tulivat Lucasilta, mutta varsinainen kirjoittaminen ei ollut Lucasin leipälaji. Aikanaan hän myös myönsi tämän itse, tuskaillen ystävilleen suorastaan inhoavansa käsikirjoittamista. Olisipa Lucas vain pitänyt saman linjan prequeleissakin, ja meillä saattaisi olla aivan toisenlainen saaga. Lucas on merkitty käsikirjoittajaksi myös kolmeen 1970-luvun elokuvaansa (THX-1138:aan, American Graffitiin ja ensimmäiseen Star Warsiin), mutta kaikkia niitä tehdessä hänellä oli myös apua. Star Warsin, jonka käsis on kreditoitu yksin Lucasille, tekstiä auttoivat parantamaan Willard Huyck ja Gloria Katz, jotka olivat kirjoittaneet Lucasin kanssa American Graffitiakin. Myöhemmin Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluunhan tunnetusti kirjoittikin Lawrence Kasdan. Indiana Jonesienkin varsinaiset käsikset Lucas jätti aina muille, vaikka ideoi niihin tarinat.

THX-1138.jpg

THX-1138 (1971), Lucasin ohjauksista ”vaikein” ja se, joka on lähinnä hänen opiskelijatöitään.

Nuori Lucas olisi halunnut nähdä taiteellisen elokuvakerronnan nousun. Lucas oli tosiaan itse opiskellessaan innostunut tekemään täysin ei-kertovaa elokuvaa. American Zoetropen perustamisen aikaan 1960-luvun lopussa Lucas toivoi hänen, Francis Ford CoppolanJohn Miliusin ja muiden olevan käynnistämässä uutta aaltoa, jossa Hollywoodin studiot loppujen lopuksi suorastaan kaatuvat tarpeettomina ja heidän porukkansa kaltaiset pienet tekijäryhmät jäävät. Lucas rakasti aikaa, jossa elokuvakerronnan mahdollisuudet tuntuivat demokratisoituvan (olisipa hauska tietää, mitä mieltä hän on nykyisistä tubettajista!). Taustalla vanhempikin Lucas tosin menestyksensä vuosinakin tuki rahalla ja välillä myös nimellään ”vaikeampia taide-elokuvia”, useimmiten hänen ystäviensä epäonnisempia hankkeita, mutta hänen omat puheensa paluusta esoteeristen sävyrunojen pariin jäivät aina puheiksi. Viimeksi hän lausui näitä vielä kaupatessaan Lucasfilmiä Disneylle, mutta jos Lucas todella on viime vuosina tehnyt yksinään ”elokuvia joita kukaan ei katso”, kuten hän itse niitä muotoili, hän on tainnut jättää ne kotivideoiksi.

Sekä THX-1138 että American Graffiti vietiin Lucasilta ja editoitiin hänen jälkeensä toisin. Molempiin elokuviin tehdyt muutokset ovat huomattavasti pienempiä kuin vaikkapa Orson Wellesin kärsimät tai monet muut elokuvahistorian kuuluisat tuottajien puuttumiset taiteelliseen vapauteen. American Graffitista poistetut 4 minuuttia Lucas sai menestyksen jälkeen palautettua elokuvaan jo sen vhs-julkaisuun, ja THX:stä poistetut minuutit eivät ilmeisesti lopulta olleet edes tekijälleen niin olennaisia, koska vuosia myöhemmin Lucasin uusilla tehosteilla hämmentämässä ”Director’s Cutissa” niistä on palautettu vain osa. Olennaista kuitenkin oli, että Lucas otti molemmat tapaukset hyvin henkilökohtaisesti. Näissä riidoissa kylvettiin siemen Lucasin myöhemmälle ehdottomuudelle päättää itse omista elokuvistaan. Kärjistäen: prequel-aikojen Lucas ei kuunnellut kenenkään muun mielipiteitä, koska 1970-luvun Lucas oli oppinut, että muut eivät ymmärrä hänen elokuvistaan mitään.

hair.jpg

Hair (1979), Lucas-ohjaus vaihtoehtoisessa maailmassa. Tässä meidän sen ohjasi Milos Forman.

George Lucas olisi voinut ohjata paitsi Apocalypse. Now!:n, myös Hairin. Lucas oli paljon lähempänä tehdä Ilmestyskirja. Nytin kuin on ehkä yleisesti tiedossa. Kyseessähän oli John Miliusin käsikirjoitus, jota Lucas oli hionut ystävänsä kanssa jo American Zoetrope -yhtiössä 1970-luvun alussa, ennen THX:ää. Tarkoitus oli, että Ilmestyskirja olisi ollut Lucasin seuraava työ American Graffitin jälkeen, ja niin ei käynyt vain siksi, että Zoetropen pomona toimineen Coppolan kanssa syntyi vääntöä projektin oikeuksista, jolloin Lucas päätyi toteuttamaan ideansa avaruusseikkailusta. Toisaalta sama Coppola yritti houkutella Lucasia Ilmestyskirjan ohjaajaksi vielä kesken Star Warsin kirjoittamisenkin. Muistan myös lukeneeni tuottaja Gary Kurtzin sanoneen jossain toisaalla, että Lucasin oli erässä vaiheessa tarkoitus paneutua Ilmestyskirjaaan vielä Star Warsin jälkeenkin. Momentum meni kuitenkin ohi. Tähtien sodan menestys vei Lucasin mennessään, ja Coppola sukelsi pimeyden sydämeen itse. Ennen Graffitia ohi ehti mennä myös hetki, jolloin Lucas olisi voinut päätyä toisten käsikirjoitusten visuaalisesti idearikkaaksi toteuttajaksi tavalla, joka olisi voinut olla hyvinkin luontevaa jatkumoa nuoren Lucasin kokeiluille. Lucasille tarjottiin tuolloin ohjattavaksi ”elokuvia, joissa ei ole tarinaa”: hippimusikaali Hairia, rock-ooppera Tommya. Olisipa ollut mielenkiintoista nähdä, miten niiden kansa olisi käynyt!

big wednesday

The Big Wednesday (1978) eli Villit vuodet, joka muuten sattumoisin tulee juuri tänään televisiosta, ja jonka menestymättömyydellä on jännittävä kytkös Star Warsiin.

Star Warsin menestys teki yllättävistä ihmisistä miljonäärejä. Tiesittekö, että Steven Spielberg on tienannut kymmeniä miljoonia dollareita Star Warsilla? Lucas nimittäin antoi hänelle 2,5 prosenttia tuotoista. Miten, miksi? No. Tällaista ei todellakaan tapahdu nyky-Hollywoodissa, mutta 1970-luvulla oli vielä kohtalaisen normaalia, että ohjaajalle luvattiin palkkioksi niin sanottuja tuottoprosentteja. Siis prosentteja elokuvan tuotosta siinä tilanteessa, että filmi pääsisi omilleen. Lucas oli sopimuksensa mukaan saamassa ensimmäisestä Star Warsista 40 prosenttia bruttotuotosta – sekä ne kuuluisat oikeudet oheistuotteisiin ja jatko-osiin, joilla hän pohjimmiltaan rakensi imperiuminsa. Lucas ei kuitenkaan todellakaan pitänyt itsellään noita 40 prosenttia (eihän hän edes uskonut prosenttien tuovan hänelle kummoisiakaan rahoja). Esimerkiksi Ben Kenobia näytellyt vanhan polven tähti Alec Guinness sai palkkionsa päälle 2 tuottoprosenttia. Star Warsin käsiksen hienosäädössä auttanut aviopari Willard Huyck ja Gloria Katz saivat hekin (yhteensä) 2 prosenttia. Jonesin elämäkerta jättää kuitenkin mainitsematta sen kaikkein huikeimman tarinan: ystävykset Lucas, Steven Spielberg ja John Milius vaihtoivat keskenään 2,5 prosenttia elokuviensa tuottoprosentteja samaan aikaan tekemistään elokuvista. Kyseessä oli tavallaan kaverusten veto siitä, mikä elokuvista Kolmannen asteen yhteysThe Big Wednesday ja Star Wars osoittautuisi menestykseksi. Kolmannen asteen yhteys oli menestys sekin, joten Milius ja Lucas saivat kelpo rahat Spielbergiltä. Surffileffa The Big Wednesday floppasi täysin, joten se siitä Lucasin ja Spielbergin kannalta. Mutta Star Wars, niin… noiden 2,5 prosentin on täytynyt tuoda Spielbergille ja Miliukselle melkoiset tilit.

Lucasfilm kasvoi elokuvatekniikan kehittäjäksi puolivahingossa. Lucas perusti oman tehosteyksikkönsä Industrial Light & Magicin roopeankkamaisesta syystä: jotta hän saisi omiin elokuviinsa haluamiaan erikoistehosteita halvemmalla. Imperiumin vastaiskun aikaan hän alkoi haaveilla digitaalisesta kuvaamisesta ja etenkin leikkauksesta, ja perusti tätä kehittämään tytäryhtiön, joka kutakuinkin ominpäin ja omistajaltaan salaa kehittyi animaatiostudio Pixariksi. THX-äänistandardi puolestaan syntyi, koska Lucas halusi omien elokuviensa kuulostavan hyvältä kaikkialla. Usein muistetaan vain Lucasin elokuvien rooli digitaalisten efektien historiassa, mutta hänen ja hänen yhtiöidensä merkitys myös digitaalisen leikkauksen, kuvaamisen ja lopulta elokuvateattereissa esittämisen saralla on melkoinen. Steven Spielberg onkin sanonut, että Lucas muutti omien elokuviensa lisäksi sen, miltä muidenkin elokuvat näyttävät ja kuulostavat.

lucas kennedy

George Lucas luopumisen hetkellä 2012 valitsemansa seuraajan Kathleen Kennedyn kanssa.

Lucas piti loppuun asti itseään altavastaajana. Tätä on oikeasti vaikea käsittää, mutta nimenomaan tällaista elämäkertakirjaa kahlatessa se tuntuu sittenkin loogiselta. Nuori George Lucas inhosi 1970-luvulla elokuvastudioiden rahanahneuteen perustuvaa mielivaltaista määräysvaltaa taideteoksiin (kuten hän tilanteen koki), eikä ilmeisesti aidosti koskaan tajunnut, ettei upporikkaana elokuvamogulina enää 2000-luvulla ollut se altavastaaja, jona itseään piti. Lucasin omassa päässä hänellä oli tietenkin valta ja oikeus sanella omien elokuviensa sisältö piittaamatta muiden – alaistensa, kriitikoidensa, yleisönsä – mielipiteistä, koska hän oli itse taiteilija eikä asioista ymmärtämätön studiopomo. Tämä sama ristiriita selittää sen minunkin usein päivittelemäni paradoksin, että nuori Lucas tunnetusti vastusti vanhojen mustavalkoelokuvien värittämistä kammottavana kulttuuriperinnön tuhoamisena, mutta vanhempi Lucas itse muutti omia vanhoja elokuviaan 1990-luvun puolivälistä alkaen pakkomielteisesti aina yhä uusien tehosteiden asuun ja vielä tänäkin päivänä käytännössä estää elokuviensa alkuperäisten versioiden julkaisemisen bluraylla. Lucasista hänellä nimittäin oli oikeus tehdä niin juuri siksi, että ne olivat hänen elokuviaan. Kukaan muu ei siinä pilannut kulttuuriperintöä: taiteilija vain itse viilaili pääteostaan.

Muualla julkaistua: Kuinka kapinallinen perusti imperiumin

Nuoren George Lucasin edessä piti olla aivan toinen ura kuin se, mistä Star Warsin luoja tunnetaan. Lucas vastusti viihdeteollisuutta ja halusi tehdä kokeellista taidetta.

Tämä Lucasin uran ensimmäistä vuosikymmentä käsittelevä kirjoitus kytkeytyy viime syksynä suomeksi julkaistuun Brian Jay Jonesin kirjaan George Lucas (Like, 2017). Kirjoitin sen päätyöni puolella, fanin sieluani hilliten, ja se on alunperin julkaistu Savon Sanomissa 12. joulukuuta 2017. Minulla on kirjasta hieman enemmänkin sanottavaa vain tätä blogia varten, mutta tässä nyt ensin tämä lehtijuttu.

lucas-juttu ss.jpg

Kun George Lucas opiskeli elokuva-alaa, kukaan ei olisi arvannut, että hänen elokuvistaan tulisi kaikkien aikojen katsotuimpia.

Kalifornialaisessa pikkukaupungissa vuonna 1944 syntyneen Lucasin opiskeluvuosien elokuvat olivat nimittäin abstrakteja ”sävyrunoja”, kuten hän itse niitä kutsui. Lucas ei välittänyt tarinankerronnasta tai näyttelijätyöstä, vaan rakasti kuvaa ja leikkausta.

Lucasista ei kuitenkaan tullut kuvaajaa eikä leikkaajaa. Tänä syksynä suomennettu elämäkerta vahvistaa, että kenenkään muun visioiden toteuttajaksi hänestä ei olisi ollut. Lucasista tuli ohjaaja ja myöhemmin tuottaja juuri siksi, että niin hän sai tehdä elokuvistaan omanlaisiaan.

Brian Jay Jonesin kirjoittama elämäkerta perustuu lähteiden vuoreen, eikä se ole kohteensa hyväksymä. Pääosin se on huolellista työtä, mutta loppupuolelle tekstiin on jäänyt asiavirheitäkin.

Opiskelijatyöt toivat Lucasille ihmelapsen mainetta. Niistä yksi toimi lähtökohtana Lucasin ensimmäiselle täyspitkälle THX-1138 (1971). Se oli vakava ja vähäeleinen tieteiselokuva tulevaisuudesta, jossa yksilönvapaus on tukahdutettu.

THX-1138 oli Francis Ford Coppolan johtaman American Zoetrope -yhtiön esikoinen. Kaveriporukalla perustetussa yhtiössä oli hippisävyjä, olihan sen tukikohtakin San Franciscossa. Tarkoitus oli kaapata elokuvanteko taiteilijoiden käsiin ja jättää viulut maksaville studioille vain se, mikä oli aivan välttämätöntä niille jättää.

1970-luvulla hetken aikaa ehkä näytti siltä, että näin kävisikin. Hollywoodin suurimmat tuotantoyhtiöt olivat siirtyneet perustajiltaan yrittäjä-omistajille, ja he olivat valmiit antamaan nuorille tekijöille mahdollisuuksia – kunhan elokuvat myös menestyisivät. Vuosikymmenen katsotuimpiin kuuluivat muun muassa Coppolan ohjaamat Kummisedät.

Niihin ei kuitenkaan kuulunut THX-1138, jota kriitikot tai yleisö eivät ymmärtäneet. Vaikka se oli George Lucasin varhaistuotantoon verrattuna suorastaan juonielokuva, ei pelkistetysti lavastettua ja vihjaillen kirjoitettua dystopiaa ole tänä päivänä helppo tunnistaa Lucasin elokuvaksi.

Sen verran yhteistä THX:llä Lucasin myöhemmän tuotannon kanssa kuitenkin on, että jo sitä syytettiin huonoista näyttelijäsuorituksista. Lucas itse sanoi haluavansa ilmaista tunteita kuvien välityksellä: kääntäen tämän voi lukea, että häntä ei kiinnostanut ilmaista niitä näyttelijöiden avulla.

Toisena elokuvanaan Lucas halusi kuitenkin näyttää pystyvänsä tekemään optimistisen ja yleisöystävällisen elokuvan. Aiheen hän haki omasta nuoruudestaan, mikä oli myös ratkaisu toiseen ongelmaan: Lucas inhosi käsikirjoittamista.

Svengijengi ’62 (American Graffiti, 1973) oli suurmenestys. Rokkileffa nuorista kartsankiertäjistä viimeisenä yönä ennen opiskelemaan lähtöä näyttää nyt THX:ääkin isommalta poikkeukselta Lucasin filmografiassa, koska se on tekijänsä ainoa todelliseen maailmaan sijoittuva elokuva. Lucas ajattelikin sitä nuoruutensa dokumentaationa.

Seuraavaksi Lucasille oli tarjolla käsikirjoitus nimeltä Ilmestyskirja. Nyt!, jonka kehittelyyn hän oli Zoetropen aikoina osallistunut.

Tämä on hetki, jossa George Lucas olisi voinut kääntyä toiseen suuntaan. Ei ole aivan kaukaa haettua, että koko amerikkalainen elokuva näyttäisi nyt toisenlaiselta, jos hän olisi suunnannut Vietnamin pimeyden sydämeen.

Lucas valitsi sen sijaan idean nimeltä Star Wars: sekoituksen lapsuutensa sarjafilmiä Flash Gordonia ja Akira Kurosawan Kätkettyä linnoitusta. Se vaikutti päällisin puolin lastenleffalta, eikä juuri kukaan uskonut siitä tulevan suurta menestystä.

Eroistaan huolimatta Lucasin kolmella 1970-luvun elokuvalla on yhteinen ydin. Ne kertovat ”turvallisen ympäristön hylkäämisestä ja tuntemattomaan uskaltautumisesta”, kuten ohjaaja itse on sanonut.

Kolmannesta, Tähtien sodasta (1977), tuli jättihitti, jonka menestys johti näihin päiviin jatkuviin jatko-osiin ja George Lucasin monimiljonääriyteen. Sen myötä myös Hollywood tuntui unohtavan 1970-luvun haihattelunsa vakavista draamoista vuoden katsotuimpina elokuvina.

Lucasista tuli tuottajamoguli ja kolmen lapsen yksinhuoltaja. Hän uhosi usein aikovansa palata takaisin kokeellisen taiteen pariin, mutta 1970-luvun jälkeen hän ohjasi itse enää kolme elokuvaa: vuosien 1999-2005 Star Warsit.

Niitä kritisoitiin erityisesti näyttelijöiden ohjauksen ja käsikirjoitusten ongelmista.Lucas

George Lucas: Ohjaaja, tuottaja ja yritysjohtaja

  • Ohjaajana tunnettu George Lucas on virallisesti ohjannut vain kuusi elokuvaa, joista neljä Star Warsia.
  • Star Warsin lisäksi Lucas loi seikkailevan arkeologin Indiana Jonesin, jonka neljä elokuvaa ohjasi Steven Spielberg. Viides on tulossa.
  • Tuottanut myös muita elokuvia, useimmiten ystäviensä ohjauksia tai käsikirjoituksia.
  • Lucasin 1970-luvulla tekemä sopimus jätti hänelle kaikki oikeudet Star Warsin jatko-osiin ja oheistuotteisiin. Kun sarjasta tuli suurmenestys, Lucas pystyi tuottamaan jatko-osat omilla rahoillaan ja omalla tavallaan, antamatta kenellekään sanavaltaa niiden sisältöön.
  • Lucasin yhtiön Lucasfilmin sisällä saivat alkunsa muun muassa erikoistehosteiden pioneeriyritys ILM, elokuvateattereiden tekniikkastandardi THX ja animaatiostudio Pixar. Lucas yhtiöineen johti vuosien ajan myös digitaalisen elokuvauksen kehitystä.
  • Myi Lucasfilmin ja Star Warsin jatko-oikeudet Disneylle 2012.
  • Halusi nuorena kilpa-ajajaksi ja sijoitti autojen tai avaruusalusten välisiä kaahauskohtauksia useisiin elokuviinsa.
  • Naimisissa toista kertaa. Kolme yksin adoptoitua, nyt jo aikuista lasta sekä 4-vuotias tytär nykyisen vaimonsa kanssa.

Leia, Princess of Alderaan: Star Warsin kuningattaret ovat Leia Organa ja Claudia Gray

Claudia Grayn kolmas Star Wars -romaani Leia, Princess of Alderaan julkaistiin jo syksyllä, mutta ehdin lukea sen vasta juuri The Last Jedin edellä. Juuri sen alla ei taas tuntunut mielekkäältä puskea aiheesta mitään blogiin, jossa oli kiireellisempää pohtia elokuvaa, joka ei ole vieläkään pohtimisista tyhjentynyt. Mutta nyt muutama (spoilaamaton!) sana kirjasta.

leia-princess-of-alderaan-cover

Lyhyesti: Kirja on erinomainen. Ei aivan niin mestarillinen kuin Grayn SW-esikoinen Lost Stars, mutta harvapa on. Lost Starsin tavoin myös Leia antoi ainakin minulle aivan uusia näkökulmia originaalitrilogian läpensä tuttuihin kohtauksiin. Niin ikään se jatkaa Grayn aiemman romaanin tiellä avatessaan galaksia niin sanotun tavallisen ihmisen näkökulmasta – siis siitä huolimatta, että näkökulma periaatteessa on selvästi rakkaan Leiamme.

Tämä Leia on kuitenkin vielä sisällissotaan osallistumaton teini-ikäinen, ja vaikka prinsessana tietenkin kaikkea muuta kuin tavallinen kansalainen, katsotaan galaksia joka tapauksessa tässä kirjassa ihanasti arkisemmin kuin Star Warsissa useimmiten. Kirjassa seurattavat senaatin nuoret harjoittelijat eivät ole maailman mahtavia, vaikka saattaisivat sellaisiksi haluta. He eivät katso Imperiumia sotilaan silmin, eivätkä toisaalta naiivin maalaispoika Lukenkaan tapaan (”vihaan Imperiumia siinä missä muutkin”, sanoo Luke kuin kunnon politiikkaan tympääntynyt teini ikään). Heidän järkytyksensä galaksin vallanpitäjien syvästä mädännäisyydestä on aitoa.

Äh, kortit pöytään. Pidin Grayn Leia-kirjasta paljon. Suorastaan näin paljon: kuten Lost Starsinkin kohdalla, jokaisen Star Wars -oheiskirjallisuudesta kiiinnostuneen kannattaa unohtaa mahdolliset ennakkoluulonsa young adult -kirjallisuudesta ja lukea tämä romaani. Nähdäkseni young adult tarkoittaa Leian tapauksessa lähinnä kirjaan valittua tekstikokoa, Leian ikää (16) ja tekstin kielellistä helppolukuisuutta. Niin, ja juonen tasolla varmaankin sitä, että Leialla on romanssi, mutta hei, ikään kuin sellaiset olisivat aikuisten kirjoissa kiellettyjä.

Leia kertoo siitä, kuinka Leia Organa aikuistuu virallisesti kruununperilliseksi. Toisaalta se kertoo myös siitä, kuinka hän samanaikaisesti käsittää, ettei edes hänen kuninkaallisen korkeutensa tulevaisuus olekaan ennalta kirjoitettu, vaan siihen vaikuttavat sekä hänen omat valintansa että hänestä riippumattomat tapahtumat. Kuten nyt esimerkiksi juuri se, että galaksia hallitseva hirmuhallitsija olisi hyvyyden ja oikeuden nimissä pakko kaataa – sillä tietenkin Leia on myös romaani, jossa Leia Organa liittyy kapinaliittoon.

leia-anh

Kirjassa, jossa Leia vasta opettelee ampumaan, tämä hetki on vielä muutamien vuosien päässä.

Leia on romaani, jonka päähenkilö todella tuntuu Leia Organalta. Siis juuri siltä, joka näyttää nuorelta Carrie Fisheriltä ja joka kohtelee pari vuotta myöhemmin pelastajiaan Kuolemantähdellä tuittupäisesti. Minusta Leian Leia tuntui enemmän Leialta kuin Grayn edellisen SW-romaanin, niin sanotusti aikuisten puolelle kirjoitetun ja uuteen trilogiaan kytkeytyvän Bloodlinen, mutta tämä on varmasti täysin makuasia.

Leia on romaani, jota lukiessani jännitin kylmät väreet selässäni päähenkilön puolesta ainakin kahdessa kohtauksessa, vaikka periaatteessa kaiken järkeni voimin tiedostin, että Leia Organa selviää kohtausten huoneista ulos elävänä. Erityisesti näistä kohtauksista ensimmäinen, noin kirjan puoliväliin ajoittuva yllättävä kohtaaminen erään lukijalle aiemmin tutun hahmon kanssa, väreilee koko Star Wars -kaanoniin peräti järisyttäviä ”entä jos…” -vaihtoehtotodellisuuksia – vaikka siis, spoilaamatta, tuntuu silti täysin uskottavalta osalta kaanonia. (Sitähän tämäkin kirja toki onkin.)

Senkin haluan vielä sanoa, että vaikka Leia on ehdottomasti Leian romaani, onnistuu se samalla kertomaan koskettavasti myös hänen vanhemmistaan kuningatar Brehasta ja senaattori Bailista, joista etenkin edellisen Gray on saanut luonnostella käytännössä tyhjästä. Merkittävässä sivuroolissa on myös The Last Jedin Amilyn Holdo, joka tässä näyttäytyy niin samanlaisena kuin Harry Potter -kirjojen Luna Lovekiva, että mieleni tekisi vähän kirjailija Graytä siitä moittiakin – mutten viitsi, koska Holdo on Lunan tavoin niin mainio eksentrikko. Ainakin minulle kirjan lukeminen toi runsaasti lisää painoa Laura Dernin tulkitseman ikääntyneemmän Holdon kohtaamiseen The Last Jedissä, vaikka Grayn valitsema kuvaus nuoresta Holdosta ei totisesti ole se elokuvasta ensimmäisenä mieleen tuleva. (Holdon lisäksi Leia-romaani kytkeytyy The Last Jediin sen verran, että siinä vieraillaan Crait-planeetan kapinallistukikohdassa sen ollessa vielä toimintakunnossa.)

Kaikkien kehujen päätteeksi vielä yksi totuus. Leia, Princess of Alderaan, sisältää Star Wars -kirjallisuuden historian musertavimman loppulauseen. Älkää, älkää kurkistako sitä ennen loppuun pääsemistänne. Lukekaa sinne itse, ja haastan teidät yrittämään pidätellä kyyneliänne. Minun on vaikea pystyä siihen nytkään, vaikka kirjan lukemisesta on nyt jo tovi aikaa.