Hayden Christensen palaa ensi vuonna muuttuneeseen Star Wars -maailmaan

Ei riitä, että Hayden Christensen on mukana Obi-Wan-sarjassa (kuten kerrottiin jo melkein vuosi sitten). The Hollywood Reporterin mukaan hän on mukana myös Ahsoka-sarjassa.

Se siis tarkoittaa, että Darth Vader tai Anakin Skywalker tai molemmat nähdään jopa kahdessa tulevassa näytellyssä Star Wars -tarinassa. Vaikka Christensenin paluu ei siis enää ole niin suuri uutinen kuten se oli vuosi sitten, on siitä silti mahdollista annostella pari aasinsiltaa kertomaan, millainen on Star Warsin tulevaisuus ensi vuodesta alkaen, josta onkin tulossa yksi franchisen hurjimmista vuosista koskaan. Näin kävi ilmeisesti vähän sattumaltakin, Solon floppauksen ja episodi IX:n ensi-illan jälkeisen tuumaustauon sekä koronapandemian aiheuttamien viivästysten myötä, mutta tämän vuoden joulukuun lopusta alkaen uusia sarjoja (ja elokuviakin) alkaa tipahdella nähtävillemme ihan tulvaksi asti.

Teksti jatkuu joulukuun Boba Fett -sarjan julisteen alla ja on täysin spekulatiivinen – ei huhuihin perustuvia spoilereita tulevista sarjoista.

Ensin siis muistutus. Julkistettujen ja voimassa olevien tietojen mukaanhan tulossa on siis kaikkea tätä:

  • The Book of Boba Fett -sarja eli The Mandalorianin spinoff: esitetään Disney+:lla alkaen 29.12.2021
  • Obi-Wan Kenobi -sarja: kuvaukset olivat tänä vuonna, esitetään ensi vuonna 2022
  • Andor-sarjan 1. kausi: kuvaukset olivat tänä vuonna, esitetään ensi vuonna 2022
  • The Bad Batch -animaatiosarjan 2. kausi: esitetään ensi vuonna 2022
  • The Mandalorian -sarjan 3. kausi: kuvaukset ovat parhaillaan meneillään, joten olisiko tämänkin esitysaika vielä vuoden 2022 lopulla?
  • Ahsoka-sarja: THR:n tämänpäiväisen uutisen mukaan ”tuotanto” alkaa ensi vuoden alussa, kenties siis jo varsinaiset kuvaukset tästäkin
  • Rogue Squadron -elokuva: ensi-ilta joulukuussa 2023
  • The Acolyte -sarja: esituotantovaiheessa
  • Lando-sarja: esituotantovaiheessa
  • Rangers of the New Republic: julkistettu siinä missä kaikki nämä muutkin, mutta saattaa jäädä jopa toteuttamatta liittyen Gina Caranon potkuihin eli Cara Dunen hahmon puuttuessa rosterista
  • Taika Waititin, Kevin Feigen ja Rian Johnsonin erilliset ja eri aikoina julkistetut elokuvaprojektit

Eikä tässä siis vielä listattu huhuttuja juttuja, kuten jatko-osatrilogian Finnin (John Boyega) omaa sarjaa. The Hollywood Reporter mainitsi syyskuisessa artikkelissaan tulossa olevan ”11 Star Wars -sarjaa seuraavien vuosien aikana”, ja edellä luetelluista minä lasken julkistettujen hankkeiden lukumääräksi yhdeksän – tosin voi olla, että THR tai sen lähteet vain laskevat jotenkin toisin, esimerkiksi laskemalla varmuudella useamman tuotantokauden pituisiksi tarkoitetut sarjat eli Andorin ja The Mandalorianin kahdesti.

Mutta siis onhan noita kyllä.

Hayden Christensen ja Ewan McGregor edellisellä kerralla: Sithin koston (2005) loppu.

Obi-Wan Kenobi -sarjaa on jo hyvissä ajoin ennakkomarkkinoitu ”vuosisadan uusintamatsina” eli Obi-Wanin (Ewan McGregor) ja Darth Vaderin (Hayden Christensen) uutena kohtaamisena. Sikäli kuin sellainen ottelu kaanoniin mahtuu, on se ilman muuta ja ymmärrettävästi vastustamaton megatapahtuma niin monille faneille, sarjan tekijöille kuin Lucasfilmille bisnes-mielessäkin.

Ja kyllä kai se jotenkuten kaanoniin mahtuukin. George Lucas aivan epäilemättä tarkoitti Sithin koston lopputaistelun olleen Obi-Wanin ja Vaderin ainoa edellinen kohtaaminen ennen heidän viimeistä kamppailuaan Kuolemantähdellä originaalileffassa, mutta saman Lucasin 1970-luvun elokuvan repliikit eivät mitenkään estä sitä, etteikö valomiekkaa olisi voitu taittaa välissäkin. Vaderin mutina itselleen ”A presence I haven’t felt since…” jää sopivasti kesken paljastamatta, missä tai milloin musta lordi entisen opettajansa läsnäolon viimeksi tunsi. Vaderin lausahduksen vanhalle Benille, ”When I left you, I was but the learner; now I am the master”, taas voi halutessaan jopa tulkita siten, että Obi-Wan-sarjan kohtaaminen tarvitaan, koska Sithin kostossa se on kirjaimellisesti Obi-Wan, joka jätti Vaderin taakseen, eikä toisinpäin. (Kanonisesti oleellista on vain, että Vader ei saa saada elokuvien välissä selville Obi-Wanin piilopaikkaplaneettaa, eikä etenkään Luken olemassaoloa.)

Obi-Wan Kenobi -sarjaan liittyy tietysti paljon avoimia kysymyksiä, mutta Hayden Christenseniä ajateltaessa niistä päällimmäinen on kysymys siitä, nähdäänkö sarjassa vain Vader vai kenties myös Anakin. Sarja sijoittuu aikaan 10 vuotta Sithin koston jälkeen, mutta kun siinä nyt selvästi käsitellään Obi-Wanin omaa tragediaa eli hänen epäonnistumistaan Anakinin kanssa, olisi enemmän kuin loogista ja draamallisestikin herkullista nähdä siinä myös digitaalisilla nuoruudenlähteillä aikaansaatuja flashback-kohtauksia niihin onnellisempiin aikoihin, jolloin Anakin vielä oli Obi-Wanin hyvä oppilas ja muutenkin kuin veli ikään.

Minusta Anakin-fläsärit myös selittäisivät parhaiten sen, miksi juuri Christensen itse tosiaankin palaa rooliinsa, vaikka toki myös Vader voidaan sarjan aikana ilman mustaa kypäräänsä nähdä. Muistattehan, että vielä vain viisi-kuusi vuotta sitten Rogue Onessa Vaderia näyttelemään kelpasi joku-stuntti-vain -tyyppinen talentti – tosin kyllä pienempään rooliinkin.

Toinen Darth Vaderin kahdesta näyttäytymisestä Rogue Onessa (2016): tämä ei ollut Hayden Christensen.

Mutta jos Obi-Wan Kenobi -sarjan pääpaino Anakin/Vader-akselilla täytyykin olla Vaderissa, niin Ahsoka-sarja on tässä mielessä kokonaan toista maata.

Ahsoka on siis sekin näytelty sarja, jossa The Clone Wars – ja Rebels-animaatioissa pitkän uran tehnyttä rakastettua Ahsoka Tanon hahmoa tulkitsee Rosario Dawson, kuten jo yhdessä The Mandalorianin kakkoskauden jaksoista. Se myös sijoittuu The Mandalorianin aikoihin eli viitisen vuotta Jedin paluun jälkeen, ja tuon The Mandalorian -jakson vihjeen perusteella turvallinen veikkaus on, että sarjan pääjuoni liittyisi Rebelsin lopussa kadonneiden Ezran ja suuramiraali Thrawnin etsintään.

Siinä kaukaisen galaksin historian vaiheessa Darth Vader, kuten myös Anakin Skywalker, on ehdottomasti ja peruuttamattoman kanonisesti kuollut. Obi-Wan-sarjaan luvatun vuosisadan uusintamatsin verrokkikohtaus Ahsokan ja Vaderin välillä, siis entisen oppilaan kohtaaminen Vaderiksi kääntyneen Anakinin kanssa, on sitä paitsi jo nähty Rebels-piirrossarjan toisella kaudella.

Tästä seuraa käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Joko Hayden Christensen nähdään Ahsokassa nimenomaan nuorena Anakinina flashback-kohtauksissa – tai sarjan nykyhetkessä Voima-haamu-Anakinina, joka pitää yhteyttä entiseen oppilaaseensa rajan takaa.

Ahsoka Tano, Anakinin aiempi padawan, aikuisena ja Rosario Dawsonin kasvoilla.

Jälkimmäinen vaihtoehto on mittaamattomasti kutkuttavampi. Anakin Skywalkerin kuolemanjälkeiset teot ovat nimittäin Star Wars -kertomusten suurimpia mustia pisteitä. Ne ovat samaa tasoa kuin Yodan rotu, johon ei ennen The Mandaloriania kerrassaan kukaan ollut saanut koskea: kiinnostavia ja ilmeisiä kysymysmerkkejä, joita ei vain ole tarinoissa käsitelty.

Jedin paluun loppu kertoi jokaiselle katsojalle jo vuonna 1983 selvästi, että Anakin tosiaankin pelastui ennen kuolemaansa haamuilemaan Benin ja Yodan seuraan. Lucasin special editionien myöhemmät iteraatiot vieläpä täsmensivät, että haamu otti itselleen nuoren Hayden-Anakinin kasvot. Näin, vaikka prequeleissaan Lucas teki lucasmaisella tavalla epäselvän selväksi, että jedit eivät itse asiassa ennen Beniä ja Yodaa osanneet ”kadota kuollessaan” eli säilyttää tietoisuuttaan yhtyessään elävään Voimaan. (Lucasfilm-lähde Pablo Hidalgo on joskus netissä kertonut Lucasin itsensä tarjonneen tähän ristiriitaan selitykseksi, että Anakin sai ”apua toiselta puolelta” eli ilmeisesti juuri Beniltä ja Yodalta.)

Koska Ben ja Yoda siis kykenevät Star Wars -tarinoissa palaamaan juttelemaan Luken kanssa, kaiken järjen mukaan Anakin, joka ei ehtinyt tehdä niin elämänsä aikana, olisi tehnyt samoin. Yhtä lailla kaiken järjen mukaan Anakinilla olisi ollut paljon sanottavaa – ja anteeksipyydettävää! – myös tyttärelleen. Joitakin viittauksia tällaisiin käytyihin keskusteluihin löytyykin vuosikymmenten varrella kertyneistä Star Wars -kertomuksista, ja joissain 1980-luvun sarjakuvissa jokin tällainen keskustelu jopa nähdään, mutta sen verran harvassa ja syvälle historiaan uponneissa saagan alaviitteissä ne ovat, että pidän selvänä, että tämä on tosiaankin alue, johon George Lucas itse kielsi oheistarinoiden kertojia koskemasta.

Mutta tänä päivänä tuottaja-kirjoittaja-showrunner Dave Filonilla onkin lupa koskea jopa siihen Yodan rotuun, kuten The Mandalorianissa on nähty – eikä Lucas toki virallisesti enää itse Star Wars -tarinoita omistakaan, vaikka eräitä hänen linjauksiaan on yhtiössä edelleen kunnioitettu. Jos taas minulta kysyttäisiin Star Wars-tarina-aihioita, joita kaikkein eniten haluaisin nähdä ja joita en olisi koskaan kuvitellut ainakaan näyteltyinä elokuvattuina kohtauksina näkeväni, niin Anakin Skywalker ottamassa kantaa tekoihinsa Darth Vaderina saattaisi hyvinkin olla jopa listan ensimmäisellä sijalla.

Harvinainen kohtaus, jossa Anakin Skywalkerin haamu (oikealla, Sebastian Shawn kasvoilla) keskustelee Luke Skywalkerin kanssa Jedin paluun jälkeen. Ote Marvelin Star Wars -sarjakuvalehdestä #90 (1985).

Samaan aikaan on pakko huomauttaa, että niin paljon kuin olen tällaisen kohtauksen kiinnostunut näkemään, niin suuri sääli on, että se näyttäisi tapahtuvan vasta nyt.

Jatko-osatrilogiassa oli kaikki perustellut ainekset käsitellä Anakin Skywalkerin haamun tekemisiä. Olihan Anakin vanhasta näkökulmasta episodinumeroidun Star Wars -saagan keskushenkilö, ja olihan sen jatkoksi kirjoitettuun uuteen trilogiaan sijoitettu keskeiseksi henkilöhahmoksi Ben Solo / Kylo Ren, joka ihannoi nimenomaan hänen pahis-identiteettiään Darth Vaderia. Olipa vielä trilogian avausosan nimikin The Force Awakens, jonka keskellä myös jännittävä ”Forceback-kohtaus” antoi ymmärtää Voiman tai sen kautta operoivien haamujen näyttäytyvän tämän trilogian aikana vielä selvästi.

Mutta ei: ainoa pihaus, mikä Anakinista kuultiin, olivat muutamat sanat Reylle The Rise of Skywalkerin lopussa muiden jedien joukossa. Ne sanat toki lausui juuri Hayden Christensen, mutta siinä kohtauksessa kuultiin muitakin jedejä – sellaisiakin, jotka tiettävästi kaanonin mukaan eivät edes haamuile samalla konkretian tasolla kuin Anakin olisi voinut. Minäkin kirjoitin jatko-osatrilogian vuosina useaan kertaan tässä blogissa siihen tapaan, että Anakinin olisi tarinallisesti suorastaan välttämätöntä olla mukana viimeistään saagan päätösosassa, vaikka en ulkoelokuvallisista syistä uskonutkaan niin tapahtuvan.

Ulkoelokuvallisilla syillä tarkoitin pitkälti nimenomaan sitä, että Anakinin olisi pitänyt näyttää Hayden Christenseniltä. Disney-Lucasfilmille oli etenkin The Force Awakensissa, mutta myös muissa tähänastisissa uusissa elokuvissaan hyvin tärkeää näyttää Star Warsin palanneen sekä ”perinteisenä” että ”modernina”, mutta yhtä kaikki siis erilaisena kuin Lucasin prequeleissa. Tästä sinänsä ymmärrettävästä periaatteesta, yhdistettynä elokuvien tuotantojen välillä kuluneisiin vuosiin, seurasi valitettavasti osaltaan se, että vaikka episodielokuvat I-IX periaatteessa ihan kelpo jatkumon muodostavatkin, ovat kaikki kolme trilogiaa tavallaan myös toisistaan erillisempiä kuin ne hyvässä maailmassa voisivat olla. Ne ovat ja tuntuvat eri ihmisten eri aikoina tekemiltä, eivätkä edes kaikki niiden yhteiset hahmot tunnu pelkkien elokuvien perusteella täysin samoilta. Rakennuspalikat prequelien, originaalien ja sequelien välille jäivät kerrottavaksi oheistarinoissa jos sielläkään.

Sitä en siis todellakaan tiedä, kävikö missään tarinaideoinnin vaiheissa vakavasti edes esillä vaihtoehto käyttää Hayden Christensenin tulkitsemaa Anakin Skywalkeria jossain jatko-osatrilogian aikana. Mutta uskon, että vielä vain muutama vuosi sitten Christensenin kasvot valkokankaalla olisivat olleet aivan liian konkreettinen kytkentä suuren yleisön karsastamiin prequeleihin.

Concept artist Ian McCaigin näkemys Anakinin ja Vaderin välillä vaiheilevasta Voima-haamusta The Force Awakensin villeistä ideointisessioista. Kuva kirjasta The Art of The Force Awakens.

Voi olla, että tärkein ero Obi-Wan Kenobin ja Ahsokan sekä jatko-osatrilogian välillä onkin juuri se, että nämä tulevat tarinat ovat ”vain” telkkaria. Vaikka sarjat ovat tämän päivän Hollywoodille tärkeitä, niitä tuskin arvotetaan vieläkään aivan valkokangasspektaakkelien tasolle. Raha- ja yleisömäärät eivät yksinkertaisesti ole aivan yhtä suuria, ja ehkä yleisönkin tunnelataus on harvinaisemmissa elokuvaelämyksissä yhä erilainen kuin kotisohvalla tiheämmin julkaistavien sarjojen kanssa. Kun Star Wars -sarjoja vielä tosiaan on tekeillä jopa kymmenkunta, ei Lucasfilmillä varmaankaan viitsitä enää huolestua siitä, suuttuuko joku pökkelöksi parjatun Haydenin paluusta rooliinsa yhdessä tai kahdessa niistä. (Ja tietysti jotain tekemistä voi olla silläkin tasapainolla, että harkittua hajurakoa prequeleihin pitänyt jatko-osatrilogia on sittemmin saanut omat vihaajansa sekin.)

Toinen tärkeä ero on tietenkin myös se, että Obi-Wan Kenobi ja Ahsoka -sarjat, kuten nimihahmotkin, ponnistavat juuri samasta saagan vaiheesta jota myös Haydenin näyttelemä Anakin edustaa. Prequeleissahan Ewan McGregorkin Obi-Wania tulkitsi – ja suureksi osaksi aivan yhtä pökkelöin repliikein kuin Hayden-parkakin. Ahsokan hahmon lähtökohta taas on Anakinin padawanina elokuvien II ja III välissä (joka oli George Lucasin itsensä keksimä jälkikäteistäydennys tarinaan). Kenenkään ei siis voida sanoa, etteikö Hayden-Anakin ”kuuluisi” näiden hahmojen rinnalle – kuten monikin olisi varmaan sanonut, jos Hayden-Anakin olisi tullut Yodan sijaan juttelemaan Mark Hamillin näköiselle Luke Skywalkerille The Last Jedissa.

Anakin Skywalker ja Ahsoka Tano sellaisina kuin olemme tähän asti tottuneet heidät näkemään: piirrettyinä. The Clone Wars -sarja.

Mutta sitten on se näkökulma, jonka haluan tällä kertaa ottaa. Olen hiljattain kirjoittanut tässä blogissa siitä, kuinka Star Wars -kaanonin jatkuvuus tarkkaan katsoen hieman säröilee, mutta ei katkea vaikka taipuisikin.

Ehkäpä Hayden Christensenin paluu onkin merkki siitä, että Star Warsin saaga (tai sen mestarit ja komentajat) on nyt viimein aikuistunut ja kypsynyt hyväksymään kaikki saagan kanonisina julkaistut vaiheet osaksi samaa kertomusperinnettä ja viittaamaan niihin avoimesti. Nyt, kun saaga on selättänyt sekä prequelien että sequelien vaikeat tuotannot ja myrskyisät vastaanotot. Nyt, kun Disney-Lucasfilmin koneisto on sarjojen avulla viimein päässyt siihen lukuisten lomittaisten tuotantojen vauhtiin, johon se aluksi tähtäsi pelkkiä elokuvia tekemällä. Nyt, kun animaatioiden ja näyteltyjen tarinoiden raja-aidat ovat kaadetut, ja animaatioiden päätekijästä on itse asiassa kasvanut yksi kaikkein keskeisimmistä Star Wars -tekijöistä Lucasin itsensä jälkeen.

Sillä nythän meillä on, esimerkkiketjuna, vaikkapa tällaista: Hayden Christensen esiintymässä Obi-Wan Kenobissa aivan suorana jatkumona prequeleille, joihin perustuvaan animaatiosarjaan alunperin luotu Ahsoka Tano myös kohtaa Hayden Christensenin omassa sarjassaan, joka ponnistaa uuden sukupolven tuotannon The Mandalorian -sarjasta, jossa Imperiumin perilliset havittelevat Grogu-pienokaista syistä jotka vaikuttavat suoraan liittyvän jatko-osatrilogian lopussa paljastuvaan Palpatinen juoneen kloonata itsensä, ja jonka spinoff The Book of Boba Fett taas on näistä lähimmän tulevaisuuden nimikkeistä vahvimmin originaalitrilogiaan liittyvä jatkotarina, ja jonka päähenkilöistä toinen esiintyy myös The Bad Batch -animaatiosarjassa – joka taas on eräänlainen jatko-osa The Clone Warsille eli siten myös prequeleille.

Jotain jokaiselle – mutta ketään tai mitään osa-aluetta unohtamatta. Toivottavasti – tällä kertaa.

Star Wars Visions lupasi villejä vaihtoehtoja, mutta tarjosi vain miedon kommentaarin – eikä ihme, sillä vaihtoehtotarinat ovat Star Wars -franchiselle vaikeita

Jostain syystä tämän syksyn teemalta Disney+-palvelussa tuntuvat animoidut vaihtoehtoiset tarinat. Marvel-leffojen maailmaa on ravisteltu What if -antologiasarjalla, ja nyt reilun viikon ajan katsottavissa ovat olleet myös Star Wars Visions -lyhytanimaatiot. Molempien tuotelupaus on tarjota villejä ja kaanonista välittämättömiä kertomuksia tutuissa franchise-universumeissa.

Teoksilla on tosin selvä luonne-ero. MCU: What if on tyylillisesti yhtenäinen antologiasarja, jota julkaistiinkin puolen tunnin jaksoissa viikoittain ihan ”normaalin” sarjan tapaan. Star Wars: Visionsin yhdeksästä lyhäristä sen sijaan vastaavat seitsemän eri animaatiostudiota (tarkkaan ottaen anime-studiota eli japanilaista animaatiostudiota), ja ne julkaistiin siis D+:ssa kerralla.

Tällä kirjoituksella, joka tosin tulee jo vähän myöhässä, pyrin sanomaan jotain paitsi arvio-tyyppistä Visionsista, myös jotain yleisempää ei-kanonista Star Wars -tarinoista.

The Twins: Yksi monista Visions-lyhäreistä, joissa pahis käyttää naamiota.

Visions-lyhäreitä on siis yhdeksän kappaletta, ja niistä vastaa seitsemän eri tekijäpoppoota. Kuten lähtökohdasta liki suoraan seuraa, kattaus on vaihteleva sekä tyylillisesti että onnistumisprosentiltaan.

Parhaimmillaan ne ovat todella viehättäviä, jopa mukavan erilaisia lyhyitä Star Wars -tarinoita, joita katsojan ei tarvitse ottaa turhan vakavasti. Itseäni viehätti, kuinka niistä monissa oli hyödynnetty selkänoja nimenomaan anime-antologiana ja sekoitettu siten nimenomaan tunnistettavan japanilaista miljöötä ja kulttuuria kaukaisen galaksin kuvastoon. Erityisen onnistuneina tällaisina voisi mainita maaseudulle sijoitettu tarina The Village Bride ja urbaanimpi Lop & Ochõ. Village Bridessa on muuten yksi kokoelman kiinnostavimmista ideoista: kulttuuri, joka tulkitsee ja uskoo galaksin kaikkeuden yhteen sitovaan Voimaan perustavasti eri tavalla kuin Star Wars -tarinoissa perinteisesti on tavattu tulkita.

Samurait ja jedit tietysti ovat olleetkin sukua toisilleen 1970-luvulta alkaen, ja George Lucas itse ammensi originaaliinsa elementtejä Akira Kurosawan elokuvista. Visions-tarinoista vahvimmin samuraihenkinen on järjestyksessä ensimmäiseksi sijoitettu, melkein mustavalkoinen The Duel, joka tosin jääkin lähinnä samuraileffaviittaustensa vangiksi. Tähän kohtaan muuten sopii mainittavaksi se, että vaikka Visionsin englanninkielisissä versioissa kuullaan Lucy Liun ja Neil Patrick Harrisin kaltaisia hyvin tunnettujakin näyttelijöitä, suosittelen ehdottomasti katsomaan nämä japaniksi – ei sille nimittäin mitään mahda, että silloin replikoinnin tyyli täsmää kuviin paremmin. (Suomenkielistä versiota en kokeillut.)

The Duel: Yksi monista Visions-lyhäreistä, joissa valomiekkaillaan.

Pahimmillaan episodit taas tuntuvat tylsiltä tai ärsyttäviltä. Minut jättivät täysin kylmiksi etenkin rokkirallatus Tatooine Rhapsody ja viimeisenä listassa ollut Akakiri siksi, että sillä oli enää niin kovin vähän lisättävää edellisissä jo nähtyyn..

Niin sanotun ”laadun” ja toimivuuden vaihtelevuus ei oikeastaan ole mikään ihme: tällaisen sarjan, tai siis oikeastaan lyhytanimaatioiden kokoelman, luonteeseen jopa kuuluu, että kaikki pätkät eivät ole kaikkien mieleen. Jossakin pätkässä katsojaa voi tökkiä piirrostyyli, toisessa kertomus, ja toisissa taas toimia toinen tai molemmat – ja joku toinen katsoja saattaa sitä paitsi olla eri mieltä. Animea yleisemmin vieroksuva katsoja tuskin innostuu tarinoista monestakaan.

Tatooine Rhapsody: Yksi harvinaisista Star Wars -tarinoista, joissa hutt soittaa bassokitaraa.

Sen sijaan isompi harmi on, että Visions-animaatiot eivät lopulta ole visioiltaan kovin villejä.

Yhtä vaille kaikki animaatiot kääntyvät ennemmin tai myöhemmin valomiekkojen mittelöksi, ja se tuntuu pitemmän päälle aika puuduttavalta. Vaikka aivan kaikki tarinoiden miekkailijat eivät sentään ole ”tavallisia” jedejä tai sithejä, on selvää, että suuri osa Star Wars -maailman loputtomista mahdollisuuksista jää tutkimatta, jos jokainen animaatiostudio tarttuu ensimmäiseen haluunsa piirtää animetyylisiä valomiekkatappeluja. Tämä vertaus voi olla irrallinen, mutta heitän sen silti: jos tänä syksynä julkaistu Metallica Blacklist -soittolistajärkäle sisältäisi pelkkiä hevikitaraversioita Metallican klassikkobiiseistä, niin eihän sitä kukaan jaksaisi viittä tuntia kuunnella.

Visions-animaattoreille annettu tarinankerronnallinen vapaus olla piittaamatta kaanonista ei sekään ole johtanut kummoisesti kaanonista poikkeaviin lopputuloksiin. Animaattorit ovat ilmeisesti ihan itse päättäneet tulkita tehtäväkäskyä siten, että vaikka tuttuja hahmoja tai paikkoja ei Visions-tarinoissa juuri nähdä, kyse on pikemminkin ”näin olisi ihan hyvin voinut tapahtua” kuin ”entä jos näin olisi tapahtunut” -tyyppisistä tarinoista.

Itse asiassa useimmat Visions-lyhärit voisi täysin vaivattomasti sijoittaa Star Wars -kaanoniin, jossa ne ainoastaan tapahtuisivat ajassa tai paikassa etäällä episodielokuvien tapahtumista ja Skywalkerien suvusta. Yhdeksästä animaatiosta ainoastaan yksi, The Twins (jossa esiintyvät Imperiumin kasvattamat Voima-kaksoset), asettuu ilmiselvästi ei-kanoniseksi siten, että sen olisi mahdotonta tapahtua samassa kuvitteellisten tarinoiden jatkumossa elokuvien kanssa.

Lop & Ochõ: okei, en muista juuri tämmöistä pupurotua kaukaisessa galaksissa nähneeni, mutta tämäkin tarina muuten sopisi kaanoniin mainiosti.

Visionsin onnistuneisuutta arvioitaessa antologian ongelmana voi hyvin pitää myös sitä, että sen kohderyhmää on vaikea hahmottaa, ellei sellaiseksi sitten tyydy määrittelemään ”animesta pitäviä kevyttä vaihtelua kaipaavia Star Wars -faneja”. Disney+:ssa Visions on ikärajaluokiteltu rankemmaksi tavaraksi kuin vaikkapa The Bad Batch, ja totta on, että karmean ukkelin hyökkäys The Elderissä menee melkein kauhun puolelle. Toisaalta rokkaava hutt Tatooine Rhapsodyssa ja muutama muukin tarina on paljon lapsellisempi kuin Dave Filonin Star Wars -sarjat keskimäärin ovat.

Kaikkinensa Disney+:n tämän syksyn taisteluparista Star Wars Visions häviää Marvelin What If:ille. Moni saattaa verrata Visionsia myös Netflixin Love, Death and Robots -scifi-lyhytanimaatioiden antologiasarjaan, vaikka se ei liitykään mihinkään franchiseen eikä siis ole ”vaihtoehtoisten” tarinoiden kokoelma, mutta siinä vertailussa Visions jää vielä kauemmas taakse. Itse huomasin katsellessani muistelevani vertailuksi myös parinkymmenen vuoden takaista Animatrixia eli piakkoin taas ajankohtaisen Matrix-leffasarjan animaatiolyhytelokuvista koostuvaa episodinpuolikasta.

The Elder: Harvinaisen tyly Star Wars -pahis.

Mutta koska Visions on joka tapauksessa tällaisenaan välipala, ehkä kiinnostavampaa kuin vertailla sen laatua muihin teoksiin onkin miettiä sitä osana vaihtoehtoisten tarinoiden ja universumien genreä.

Marvelin puolella What Ifissä ei nimittäin ole kyse vain yhdestä animaatiosarjasta, vaan pikemminkin koko franchisen uudesta vaiheesta. Aiemmin tänä vuonna Disney+:lla nähty Loki-sarja ensiesitteli MCU:n sisällä vaihtoehtoiset rinnakkaistodellisuudet, ja What Ifin jälkeen samalla linjalla jatketaan trailerin perusteella Spider-Man: No Way Homessa ja jo nimenkin perusteella Doctor Strange in the Multiverse of Madnessissa.

MCU-fanit odottavat noita molempia suurella innolla, mutta itseäni (kasuaalimpana katsojana) valittu suunta epäilyttää. Tämä on nimittäin ovi, jota MCU:n on mahdotonta enää sulkea. Kun leffasarjojen välisten hauskojen crossover-kohtaamisten ja vaihtoehtoisten hahmohistorioiden tielle on kerran lähdetty, siellä sitten ollaan. Siellä odottavat kapteeni Amerikan ja Iron Manin uudet näyttelijät ja uudet seikkailut uusissa universumeissa. Siellä edessä on mahdollisuus irrottaa periaatteessa jokainen tarina milloin vain edellisten tai tulevien teosten kaanonista omaan universumiinsa aina sen mukaan, miten kirjoittajat tai vaikkapa näyttelijöiden sopimusehdot päättävät. Sillä tiellä ”kaanonin” käsite alkaa luisua tien laidalta laidalle, ja pahimmillaan se katoaa metsään palaamatta koskaan.

Marvel Cinematic Universella on kuitenkin yksi ”niin, mutta” -kortti puolellaan: se kun perustuu sarjakuvien maailmaan, jossa vuosikymmenten ajan on tehty juuri noin (vaikka siihen eivät ole ”näyttelijät” liittyneetkään). Jos ja kun MCU:lle käy samoin, tuottaja-päämaestro Kevin Feige ja kumppanit voivat siis vedota vallitsevaan olotilaan: tällainenhan tämä franchise on aina ollut.

Star Wars Infinities:Return of the Jedi. Esimerkkinä Star Wars -franchisen ”what if” -kerronnasta.

Star Wars -sarjaa sen sijaan on aina leimannut vahva sitoutuminen siihen, että kerrotut tarinat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Voisi jopa sanoa, että koomisenkin vahva.

Lucasfilm on kaikkina aikoina pyrkinyt, usein tosiasioita uhmaten, esittämään elokuvat etukäteen kokonaisuudeksi suunniteltuna kokonaisuutena. Kirjoja ja muita oheiskertomuksia on aina markkinoitu siten, että niiden on annettu ymmärtää suoraan jatkavan ja laajentavan elokuvien tarinoita ja maailmoja. Ehkä suloisinta on se, että me yleisö olemme ostaneet tämän viestin sydänjuuriamme myöten: ajatelkaapa vain, kuinka verisesti Star Wars -fanit aina suuttuvat, kun kokevat jonkin uuden julkaisun sopivan huonosti tähän yhteiseen sopimukseen ikuisesta ja rikkomattomasta kaanonista. Esimerkkejä ei tarvitse hakea Disneyn aikaisten pääelokuvien vastaanottoa kauempaa, mutta niitä löytyy syvältä franchisen niche-kerroksistakin.

Toki ja totisesti Star Wars -tarinoissa on osattu tehdä retconnauksia ja julkaista keskenään ristiriitaisia tai sellaisiksi myöhemmin osoittautuvia kertomuksia jo kohta 45 vuoden ajan. Tekijöiden ja yleisön välinen sopimus yhdestä ja yhteisestä kaanonista on kuitenkin kaiken kestänyt ja kaiken kärsinyt, koska varsinaisesti vaihtoehtoisiksi julkaisuhetkellä tarkoitettuja tarinoita on julkaistu hyvin, hyvin vähän. Merkittävimmät niistä on suorastaan helppo listata:

  • Infinities-sarjakuvat. Star Wars -historian selvin varsinainen ”what if” -tarinakokonaisuus, jonka otsikolla alunperin julkaistut tarinat A New Hope, The Empire Strikes Back ja Return of the Jedi (2001-2003) kaikki ottivat jonkin hetken originaalitrilogiasta ja käänsivät sarjan siitä totutusta poikkeavaan suuntaan: ”entä jos Luke ei olisikaan onnistunut tuhoamaan Kuolemantähteä”. Myöhemmin Infinities-alabrändin alle käännettiin myös muita Dark Horsen 1990-2000-luvuilla julkaisemia kaanoniin soveltumattomia, pääasiassa lyhyitä tarinoita, ja laajimmillaan sillä on kutsuttu myös muiden medioiden vastaavia Star Wars -tarinoita.
  • The Star Wars (2013-2014). Dark Horsen viimeinen suuri Star Wars -teos eli George Lucasin varhaisten ja alkuperäisten Star Wars -leffatarinaluonnosten sarjakuvasovitus. Silmiä avaavaa luettavaa huuruisuudessaan.
  • Lego Star Wars -animaatiosarjat. Saavat palikkamuotonsa vuoksi poikkeusluvan olla niin koomisia ja kujeilevia kuin haluavat.
  • Jeffrey Brownin Darth Vader and Son (2012) ja sen jatko-osat. Suosittuja kuvakirjoja, joissa Darth Vader viettää suloista perhe-elämää pienten lastensa Luken ja Leian kanssa. Samantapaisia huumori- tai parodiatulkintoja Star Warsista on toki nähty muitakin, mutta Brownin on virallisesti lisensoitu.
  • Star Wars -pelit vähintään niiltä osin, joissa pelaaja pelin tarinan sisällä suorittaa tai todistaa elokuvien tapahtumia toisin kuin niissä tapahtui ja esimerkiksi käy räjäyttämässä sen Kuolemantähden Luken sijaan.
  • Ja, vaikka tämä ei ole erityisen merkittävä teos, en malta olla mainitsematta: vuonna 2010 Lucasfilm ja Abrams Books julkaisivat taidekirjan nimeltä, kyllä, Star Wars: Visions, jossa taiteilijat olivat saaneet vapaat kädet kuvitella Star Warsista inspiroituen ei-kanonista(kin) kuvataidetta. (Kirjan otsikko kierrätettiin animelyhäreille tietoisesti, ei vahingossa.)
Enki Bilal: Never Ending Fight Against the Darkness. Ei Star Wars -sarjakuva vaan sarjakuvataiteilijan maalaus kirjasta Star Wars: Visions (2010).

Mutta, kuten sanottua: vaikka julkaisuhetkellä vaihtoehtoisiksi tunnustettuja kertomuksia on ollut vain vähän, sehän ei todellakaan tarkoita, etteikö niitä käytännössä olisi.

Esimerkiksi 1970- ja 1980-luvuilla julkaistut Star Wars -kirjat ja sarjakuvat sopivat vain ontuen samaan kaanoniin seuraavan aallon eli 1990- ja 2000-luvun kirjojen ja sarjakuvien kanssa. Edellisiä ei aikanaan koskaan virallisesti julistettu jälkimmäisistä irrallisiksi, mutta lukijalta vaati melkoista aivojumppaa sovittaa kaikki tapahtumat samojen hahmojen seikkailuiksi.

Isomman sopan tuotti se, että itse George Lucas suhtautui oheistarinoihin yleensä välinpitämättömästi ja parhaimmillaankin valikoiden, joten vaikka monet kirjoittajat tekivät vilpittömästi parhaansa sovittaakseen tarinansa hänen elokuviensa yhteyteen ja Lucasfilmiltäkin siihen yritettiin ohjata, Lucasin pöydältä tulevissa päätöksissä ja hänen varsinaisissa omissa teoksissaan asetettiin usein kaanon-faktoja tai galaktista historiaa asentoon, joka oli täysin ristiriidassa aiemmin julkaistuissa kertomuksissa sanotun kanssa. Esimerkiksi prequeleita edeltävän ajan Star Wars -tarinoiden viittaukset ”klooneihin” ovat nykylukijan silmin käytännössä aina pielessä. Ehkä räikein tapaus on kuitenkin prequelien jälkeiseltä ajalta, kun Lucas itse tuotti uuden The Clone Wars -animaatiosarjan ”yliajamaan” hänen itsensä aiemmin tuottamat episodien II ja III väliin sijoitetut sarjakuvat, kirjat ja ensimmäisen Clone Wars -animaatiosarjan.

Ja sitten meillä tietysti on varsinainen syvä kuilu eli Lucasin ja Disney-yhtiön välisen kaupan jälkeinen franchisen kertomusperinteen kahtiajako ”Legends-tarinoihin” ja ”kaanoniin”. Tuolloinhan edelliseen siirrettiin Lucasin omia audiovisuaalisia pääteoksia lukuunottamatta kaikki ennen vuotta 2014 julkaistu ja jälkimmäiseen päätettiin sijoittaa lähtökohtaisesti kaikki sen jälkeen julkaistu.

Periaatteessa voisi siis sanoa, että Star Warsin suuri ”what if” on Legends-kaanon. Tarinoiden jatkumo, joka on perusteellisesti vaihtoehtoinen käytännössä kaikkiin nykyisiin tarinoihin verrattuna ja räikeimmin vaihtoehtoinen tarkastellessaan originaalitrilogian pääsankarien Jedin paluun jälkeistä henkilöhistoriaa ja heidän jälkeläisiään.

Star Wars: Union (1999-2000): Luke Skywalkerin ja Mara Jaden häät.

Vaikka nykyisessä kaanonissa on viime aikoina alkanut näkyä merkkejä vähittäisestä rapautumisesta, en silti jaksa uskoa Star Warsin olevan matkalla Marvelin perässä multiversumien moniin maailmoihin.

Sen kyllä ennustan, että mitä enemmän tarinoita uuteen(kin) kaanoniin sijoitetaan, erityisesti lähelle tiheimmin tarinoituja originaalitrilogian vuosia, sitä enemmän ristiriitaisuuksia ja epätarkkuuksia nykyisessä(kin) kaanonissa takuuvarmasti esiintyy. Silti perinne siitä, että aina kerrottavien uusien tarinoiden periaatteessa pitäisi kuulua samaan kaanoniin, tuntuu aivan liian vahvalta purettavaksi.

Lucasfilmillä on esimerkiksi tekeillä vähintään toistakymmentä sarjaa ja elokuvaa, ja mitä todennäköisimmin ne kaikki markkinoidaan meille mitä vahvimmin saman kaanonin kertomuksina. Jossain määrin vaihtoehtoisilta tulkinnoilta aikanaan tuntuneet animaatiosarjat ovat jo aikaa sitten uitetut niin lähelle näyteltyjä teoksia, että Ahsoka Tanon esiintyminen The Mandalorianissa Luke Skywalkerin tapaan ei lopulta ollut mitenkään yllättävää, tervetullutta vain. Ainoa mahdollinen todella villi kortti tulevassa SW-rosterissa on Taika Waititin Star Wars -leffa, mutta senkin kohdalla uskon mieluummin tyylilliseen kuin tarinalliseen irtiottoon saagan totutusta linjasta.

Taika Waititin leffan logovalinta eräässä tiedotustilaisuudessa oli kieltämättä mielenkiintoinen.

Kirjojen ja sarjakuvien puolellakaan ei näy merkkejä edes uusien tarinoiden julkaisemisesta Legends-kaanoniin, saati sitten uusien vaihtoehtoisten kertomusten tähänastista isommasta tilaamisesta. Franchisen tämän vuoden iso avaus The High Republic, joka sijoittuu aikaan parisataa vuotta ennen Skywalkereita ja jolla tavoitellaan uusia, nuoria yleisöjä, kytkeytyy sekin koko ajan pienin ristiinviittauksin vanhaan kaanoniin. Samaan aikakauteen sijoittuvan tulevan näytellyn The Acolyte -sarjan kautta se tulee lopulta kietoutumaan myös kaikkein suurimman yleisön tuntemaan audiovisuaaliseen Star Wars -kertomusuniversumiin.

Itse asiassa animelyhärikokoelma Star Wars Visions on pikemminkin vahvistus sille, että selvästi vaihtoehtoiset tarinat tulevat pysymään Star Warsissa sekä harvinaisina että ilmiselvästi vaihtoehtoisiksi brändättynä. Sehän siis tosiaan edustaa sitä vaihtoehtoa – ja sellaisenakin sen tarjoama vaihtoehto on vain niin miedosti irrallaan ”virallisista” kertomuksista kuin on.

Me, jotka toivomme irrotteluiltamme kunnollista revittelyä, voimme tietysti aina toivoa, että toinen ”kausi” Visionsia lähtisi laukalle ensimmäistä villimmin.

Star Wars -sarjoilla on muotti, ja The Bad Batch ei ole sen edustajana virheettömin muotovalio

Tulin äskettäin ajatelleeksi, että viime perjantaina Disney+:lla päättynyt The Bad Batch -animaatiosarjan ensimmäinen tuotantokausi teki suomalaisittain pientä Star Wars -animaatioiden historiaa.

The Bad Batch on neljäs varsinaiseen nykyiseen kaanoniin laskettava Star Wars -animaatiosarja. Tässä laskutavassa sen edeltäjät ovat siis The Clone Wars (seitsemän kautta, 2008-14+2020), Rebels (neljä kautta (2014-18) ja Resistance (kaksi kautta, 2018-20). Niiden lisäksi sitä toki edeltävät myös Disney+:ssa tänä vuonna Vintage-alaotsikon saaneet Droids (yksi kausi, 1985-86), Ewoks (kaksi kautta, 1985-86) ja Clone Wars (2003-05), lukuisat Lego Star Wars -sarjat sekä muutamat viime vuosina vain Youtubessa julkaistut piirroslyhärien sarjat kuten Force of Destiny (2017-18). (Star Wars -animaatioiden kehityshistoriasta kiinnostuneille voin muuten suositella myös tätä virallisen sivun pitkää keskustelujuttua.)

Se ajattelemani historiallisuus? Viimeksi mainittuja Youtube-pätkiksiä lukuunottamatta The Bad Batch on ensimmäinen Star Wars -animaatiosarja, jota suomalaiset ovat voineet katsoa samassa tahdissa yhdysvaltalaisen kotiyleisön kanssa. Eikä vain ajallisesti samassa tahdissa: The Bad Batch on Star Wars -animaatioista ylipäätään suomalaisen tavoitettavuuden kannalta aivan omalla tasollaan mihinkään edeltäjiinsä verrattuna. Huomattavaa osaa edellä mainittujen sarjojen jaksoista ei esimerkiksi ole koskaan esitetty millään suomalaisilla ”normaaleilla” tv-kanavilla. Tänä päivänä perinteisen telkkarin rooli on toki koko ajan yhä vähäisempi, joten The Bad Batchin saatavuus Disneyn omassa palvelussa voi nyt jo tuntua itsestäänselvyydeltä. Kuitenkin ainakin perheen nuorimmille Star Wars -faneille voi jo nyt tai viimeistään lähivuosina tulla kohtalaisena ällistyksenä, että ihan niinkin hiljattain kuin vuonna 2020 Suomessa oli oikeasti mahdotonta katsoa silloista uusinta Star Wars -animaatiosarjaa Resistancea laillisesti: sitä ei oltu julkaistu tallenteilla, ei esitetty televisiokanavilla eikä Disney+ ollut vielä auennut meille.

Mutta nyt siis on. Ja niinpä monella kotisohvalla Suomessakin on katseltu The Bad Batchia ihan samaan tahtiin kuin Yhdysvalloissakin. Ja vaikka se voi olla nyt jo ihan arkista, on se kyllä myös mukavaa.

Tästä eteenpäin kirjoitus spoilaa The Bad Batchin ensimmäisen tuotantokauden juonitapahtumia.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa The Bad Batchin sisällöstä. Mutta ehkäpä on oireellista, että ajatukseni veivät sitä ennen tällaisiin teoksen ulkopuolisiin saavutettavuusseikkoihin.

The Bad Batch on nimittäin, ainakin minun makuuni ja ainakin tällä ensimmäisellä kaudellaan, ”ihan kiva”. Siinä ei ole mitään, mikä suuresti harmittaisi. Eikä (juuri) mitään, mistä aivan valtavasti innostuisin.

Minä en tosin ole missään vaiheessa ollut suuri Star Wars -animaatioiden ystävä. Heitä on paljon muita, ja heidän ilonsa ei ole koskaan vienyt minulta mitään pois. Ja koska The Bad Batch on varsin ymmärrettävästikin hyvin samankaltainen kuin edeltäjänsä (onhan se oikeastaan The Clone Warsin spinoff), olisi kai ollut kummallista, jos juuri tämä sarja olisi saanut minut odottamaan seuraavan perjantain jaksoa aiempia malttamattomampana.

Mutta juuri tässä piilee The Bad Batchin suurin ongelma, jota uskallan kyllä alleviivata, vaikka siis annankin mielelläni myös uutuussarjan maistua kaikille Star Wars -animaatioista minua enemmän tykkääville: tämä kaikki on niin nähty ennenkin. (Ja minun suosikkini näistä on muuten Rebels.)

Tässä vaiheessa Star Wars -animaatiosarjoilla on muotti, jonka ne jopa kiusallisen sujuvasti täyttävät. Itse asiassa: tässä vaiheessa Star Wars -sarjoilla on se muotti, sillä myös ensimmäinen live action -sarja The Mandalorian mukailee pitkälti samaa muottia.

Muottiin kuuluu, että tarinan päähenkilöt ovat näennäisesti jotain muuta kuin aivan suoraselkäisimpiä sankareita, vaikka käytännössä he nimenomaan sitä jokaisen tosipaikan tullen ovat. Luonnollisesti he ovat myös altavastaajia pahaa armeijaa vastaan, niin kuin Star Warsissa kyllä lähes aina muulloinkin. Rakenteellisesti sarjat koostuvat pääasiassa yhden jakson mittaisista tehtävistä kaukaisen galaksin vaaroissa, ja niihin syntyvä jatkuvuuden tunne nojaa vähintään yhtä paljon siihen, että katsoja tunnistaa jaksoissa esiintyviä tapahtumapaikkoja tai hahmoja muista, aiemmista sarjoista tai elokuvista kuin siihen, että jaksoissa varsinaisesti tapahtuviin asioihin palattaisiin kyseisessä sarjassa.

Aivan keskeinen sarjoissa toistuva elementti on, että kunkin päähenkilöiden poppoon muodostaa toiminnan tiimellyksessä jo ryvettynyt joukkio, jonka täydentää sarjan alussa uusi, nuori hahmo, jolle seikkailut ovat uutta ja jonka sydän on vielä puhdas. Niinpä tämän nuoren hahmon tehtävä on paitsi toimia nuoren yleisön ensisijaisena samastumiskohteena, myös katalyyttina sille, miten päähenkilöpoppoo sarjan aikana muovautuu. Hän on Star Warsiin lähes aina kuuluvan kasvutarinan ensisijainen kasvaja, mutta samalla yhden kovanaamoista on löydettävä itsestään isällisiä piirteitä. Tiivistäen kyse on siitä, että lapsi/nuori kasvaa, ja opettaa samalla isompiaan paremmiksi ihmisiksi (tai otuksiksi).

Edellä todettu on toki minun kärjistykseni, ja jokaisessa sarjassa on myös omat särönsä tähän muottiin. Vähintään silmiä siristäen näen kuitenkin tämän muotin sekä The Clone Warsissa, Rebelsissä, Resistancessa, The Bad Batchissa ja myös The Mandalorianissa.

Näin monen samoja elementtejä hieman eri tavoin kierrättäneen sarjan jälkeen nämä toisteisuudet saivat ainakin minut juuri The Bad Batchin kohdalla uupumaan – etenkin kun väistämätön vertailu ei, ehkä luonnollisesti, ole uutuudelle suosiollinen.

Äkkiväärien kloonien iskuryhmä ”The Bad Batch” eli Hunter, Wrecker, Tech ja Echo muodostavat ehkä hauskan nelikon, mutta tiimi on sisäisiä roolejaan ja työnjakoaan myöten hyvin samankaltainen kuin Rebelsin perhe, eikä lainkaan yhtä rakastettava. Joukon täydentävä Omega on ehdottomasti enemmän sympaattinen kuin ärsyttävä lapsisankari, mutta ei hän persoonana Ahsokalle tai Grogulle pärjää. Koska myös Klooniyksikkö 99, aivan kuten Ghostin tiimi tai Din Djarin, ryhtyy leipänsä pitimiksi palkkasotilaiksi tai harmaiden hanttihommien tekijöiksi, suurimman osan ensimmäisen kauden jaksonmittaisista tehtävistä voisi aivan yhtä hyvin kuvitella aihioiksi Rebelsin tai The Mandalorianin jaksoiksi.

Eräänlaisena kaiken huippuna ensimmäisellä kaudella melkein jokaisessa jaksossa toistuu vielä kuvio, jossa pojat yrittävät tehdä päätökset ilman Omegaa, jättää tämän sivuun pahimmasta äksönistä ja/tai itsekin jättäytyä sivuun jostain heille muka kuulumattomasta ongelmasta, mutta tyttö aina saa pojat pyörtämään päänsä ja/tai osoittautuu tehtävässä korvaamattomaksi. Kun vastaava juonitrooppi on tosiaan nähty jo tätä ennen lukemattomia kertoja edellisissäkin sarjoissa, tekee mieli huokaista vähän syvempään.

Vaikka siis.

Kuten jo sanoin: ei The Bad Batchissa ole mitään, mistä olisin erityisesti harmistunut. Sen sijaan siinä on kyllä elementtejä, mistä suorastaan nautinkin.

Klooniyksikkö 99:n kurjasta satsista ulkojäseneksi putoava Crosshair on alkukauden ensivaikutelmaa huomattavasti taitavammin kirjoitettu ja ajateltu pahis. Hänen kehityksessään on seuraavalle tai tuleville tuotantokausille paljon potentiaalia.

Sarjan ydinasetelma ajankohdasta heti episodi III:n jälkeen, aikana jona Imperiumi vasta vakiinnuttaa valtaansa, tarkasteltuna juuri tällaiselta keskipitkän etäisyyden matkalta (jossa kloonit eivät ole tapahtumien ytimessä kuten vaikkapa Vader olisi, mutta eivät kuitenkaan siitä täysin eriytettynäkään kuten vaikkapa tavallinen palkkionmetsästäjä olisi) on ehdottomasti herkullinen. Etenkin kun muutokseen luontevasti liittyy juuri kloonien korvaaminen värvätyillä iskusotilailla – vuosikymmeniä vanha Star Wars -loren elementti, jota ei oikeastaan koskaan tätä ennen ole kunnolla selitetty.

Tapahtuma-aika ja tarkastelukulma tarkoittavat siis jo sinänsä, että jaksojen varsinaisten juonenkäänteidensä ulkopuolella The Bad Batch on koko ajan tarjoillut Star Wars -universumin sisällä poikkeuksellisen kiehtovan miljöön. Sitä tukee hienosti, että sarjassa on toistuvasti vierailtu visuaalisesti aivan poikkeuksellisen huikeilla planeetoilla ja muilla tapahtumapaikoilla. Erinomaiseksi esimerkiksi molemmista käyvät Ryloth-jaksot, joissa Imperiumi ottaa paikat haltuun melkein yhtä tylyin ottein joilla Taleban tätä blogimerkintää kirjoittaessani eteni Afganistanissa.

Unohtamatta tätä: Dee Bradley Baker ansaitsee aplodit äänityöstään. Siinä missä päähenkilönelikko jää hahmokehittelyn tasolla ainakin vielä ensimmäisellä kaudella lähinnä yhden luonteenpiirteen ukkeleiksi, Bakerin ansiosta he totisesti kukin kuulostavat omalta itseltään. Ellen tietäisi, en uskoisi, että heitä kaikkia todella ääninäyttelee yksi ja sama mies.

Ilahtuneena saan myös todeta olleeni väärässä kirjoittaessani pari vuotta sitten, että Lucasfilmin Star Wars -animaatiot olisivat jatkossa suunnatut lapsille ja aikuisyleisöille huomio olisi käännetty näyteltyihin sarjoihin. Siltä asia silloin tosiaan vaikutti, mutta ei vaikuta enää. The Bad Batchissa on paikoin ehkä tummempi tunnelma kuin missään edeltäjistään: ei tämä mikään varsinainen lastensarja ole.

Osaltaan koukuttavaa on toki sekin, että tässä vaiheessa Dave Filoni ja kumppanit myös totisesti sekä osaavat että uskaltavat (tai saavat) kirjoittaa kytköksiä sarjojensa ja muun kaanonin välille (ja vieläpä siten, että Filonin sarjat saavat tarvittaessa taivuttaa kaanonia). Enkä siis tarkoita kytköksillä vain Jabballe kuuluvan rancor-vauvan kaltaisia silmäniskuja.

Tässä vaiheessa temput eivät myöskään ole temppuja, vaan luonnolliseksi kasvanut osa Star Wars -franchisea. Siinä missä kaltaiseni vanhan yleisön katsojajäärän oli The Clone Warsin alkuvuosina vaikea hyväksyä animaatiosarjaa tasaveroiseksi osaksi kaanonia (”miten niin muka Anakinilla oli padawan episodien välissä”), nyt jopa animaatiosarjoissa esiteltyjen hahmojen voi suorastaan odottaa ilmestyvän Star Wars -elokuviin tai sarjoihin koska tahansa.

Kääntäen se tarkoittaa, että Star Wars -animaatiosarjoissa kerrotaan ihan oikeita lopullisia loppuja elokuvissa aloitetuille tarinoille tai niissä esitellyille hahmoille. Kaminon moukarointi The Bad Batchin ekan tuotantokauden loppujaksoissa tuntui elokuvallisen voimakkaalta Star Wars -hetkeltä, ja se ilman muuta myös sopi ja kuului juuri tässä sarjassa kerrottuun tarinaan. Pienempänä hetkenä sitä kohti kuitenkin johti jo aiemmin sarjassa nähty kohtaus, jossa palkkionmetsästäjä Fennec Shand lähes ohimennen tappoi kaminolaisen Taun Wen. Nimenomaan se kohtaus nimittäin suorastaan hätkähdytti minua katsoessani: siinähän siis The Mandalorianista kutakuinkin hyvisten puolelta tuttu hahmo murhasi itsensä George Lucasin luoman, elokuvissa ensiesiintyneen hahmon. Ei tällaista tässä saagassa ihan jatkuvasti tapahdu.

Sarjana arvioituna The Bad Batchille ei ole tosin välttämättä mikään kehu, että monet sen ensimmäisen kauden mieleenpainuvimmat hetket liittyvät pikemminkin muihin tarinoihin, kuten nyt tosiaan juuri Rylothille sijoittuvat, Syndullan perheestä kertovat jaksot, joissa sarjan nimipoppoo jäi sivurooliin. Ne jaksot olivat pikemminkin eräiden The Clone Warsin tarinoiden päätös tai Rebelsin prequel kuin merkityksellinen hetki The Bad Batchin tarinassa. Mutta toisaalta: nämäkin ristiinvalotukset taitavat olla Filonin Star Wars -sarjojen erityispiirre, jonka suurin osa niiden katsojista ilomielin hyväksyy.

The Bad Batch saa tietysti jatkoa ainakin toisen kauden verran. Veikkaan, että sen edetessä Omegan olemassaolosta ja Kaminolta evakuoidun kloonaajamestarin tapauksesta paljastunee yhä uusia, jännästi erään pahan keisarin henkilökohtaisiin suuriin kloonaussuunnitelmiin liittyviä piirteitä, joiden myötä sarja kytkeytyy yhä vain syvemmälle Star Wars -loreen. Ja, huomautan vielä edelleen piikitellen: jos näin käy, se olisi jälleen yksi samankaltaisuus aiempaan sarjaan, sillä vastaava kuviohan vaikuttaa vaikuttaa olevan tapahtumassa myös The Mandalorianissa.

Turvallista on myös olettaa, että kloonijoukkomme tulee tulevissa seikkailuissa huomaamaan sen olevan yhä mahdottomampaa ”vain yrittää pärjätä” galaksissa sotkeentumatta suuriin asioihin ja käymättä vastustamaan pahaksi katsomaansa Imperiumia. Onhan tämäkin keskeinen osa Rebelsistä, Resistancesta ja The Mandalorianista tuttua muottia. ”In the end, we all choose sides”, sanottiin osuvasti Bad Batchille eräässä ensimmäisen kauden jaksossa.

Ei, tämä kuva ei ole The Bad Batchista.

Onkin vähän surullista, että lopulta vähiten tässä tyypittelemääni Star Wars -sarjojen muottia noudattaa kaanon-sarjoista ensimmäinen eli The Clone Wars, jonka antologiamuodossa oli kunnioitettavaa rohkeutta. Se on ehkä myös itseäni kohtaan ironista, sillä minähän nimenomaan en innostunut TCW:stä aikanaan pitkälti juuri siksi, että sen jaksot tuntuivat irrallisuudessaan niin yhdentekeviltä. Ehkäpä se tässä vaiheessa vastaanotettuna olisi tuntunut ainakin muotonsa vuoksi nimenomaan piristävän erilaiselta. (Olisi oman pohdintansa aihe, kuinka suuri osa TCW:n kokeellisuuden kunniasta kuuluukaan sille, että se oli vielä George Lucasin sarja, ja Star Warsin The Maker itse luotsasi sarjaansa pitkälti juuri heittelemällä villejäkin ideoitaan Filonin ja muiden kätyriensä toteutettaviksi yhden tai parin jakson tarinoina.)

Ylipäätään Star Wars -sarjoilta olisi tässä vaiheessa – jossa odottava yleisö on olemassa, jossa tekijät ehdottomasti osaavat hommansa ja jossa jokainen SW-sarja ei ole enää yksin vastuussa franchisen lipun heilumisesta – lupa odottaa piristävyyttä, erilaisuutta ja rohkeutta.

Tässä mielessä toivoa kyllä antaa, että sitä kaikkea pitäisi olla luvassa – jopa pian, kenties jopa paljon.

Syyskuussa Disney+:aan ilmestyy joukko anime-lyhäreitä otsikolla Star Wars: Visions. Niistä julkaistiin juuri tällä viikolla vinkeä, pidättelemättömän villi traileri:

Visions ei taatusti ole ihan tavallisinta ja filonimaisinta Star Wars -animaatiota. Tosin se ei onkin tilattu nimenomaan säväyttämään ja olemaan erilainen – ja se saa sitä olla siksikin, ettei se ole kaanonia.

Mutta onpa virallisemmiltakin tarinoilta lupa lähitulevaisuudessa odottaa tuoreita näkökulmia. Kaiken säällisen tolkun perusteella ensi vuoden Obi-Wan Kenobi -sarja ei tule noudattamaan tässä kuvattua kerronnallista muottia, vaikka siinä päähenkilöä myöten toki paljon tuttua ja odotettua onkin. Kyseessä on lisäksi ”minisarja”, ilmeisesti kuuden jakson mittainen kertomus, joka jo sillä lähtökohdalla lupaa toisenlaista tarinakaarta.

Myös Patty Jenkinsin ohjaamaan Rogue Squadron -elokuvaan, Taika Waititin vasta varhaisessa käsikirjoitusvaiheessa olevaan elokuvaprojektiin ja Leslye Headlandin salaperäiseen The Acolyte -sarjaan voi kaikkiin joko aiheen tai tekijän perusteella liittää toiveita Star Warsissa vähemmän nähdyistä tarinoista tai tarinankerronnan tyyleistä. Sellaisille pitäisi kyllä olla tilaa: onhan tekeillä kuitenkin myös lisää Bad Batchia ja The Mandaloriania sekä pari muutakin sarjaa, jotka joko liittyvät hyvin suoraan jo tuttuihin tarinoihin tai todennäköisesti muuten vain sisältävät tuttuja elementtejä: Andor, The Book of Boba Fett ja Ahsoka.

Valtavaksi laajentuneen ja alati vain laajentuvan franchisen sateenvarjon alle mahtuisi niin monenlaisia erilaisia tarinoita.

Suomen Disney+ sai alaotsikon Star Wars Vintage: Entisten aikojen telkkarioheistuotteiden pelastaminen arkistoista on kulttuuriteko

Suoratoistopalvelu Disney+ sai viime perjantaina vaivihkaa uutta Star Wars -sisältöä.

Ainakaan minulle nämä sisällöt eivät näy erityisen hyvin esimerkiksi palvelun etusivulla ja vielä julkaisupäivänä niillä ei myöskään ollut omaa ”väliotsikkoa” Star Wars -sivulla, joten tuntui siltä, että käyttäjän pitäisi melkeinpä osata itse näitä etsiä, että ne löytäisi.

Viikonlopun jälkeen väliotsikko kuitenkin löytyi, ja tarkoittamani ohjelmat listautuvat Star Wars -sivulla uuden Star Wars Vintage -väliotsikon alle. Eivät ne tosiaan sanan varsinaisessa merkitksessä uutta sisältöä olekaan – mutta pitkään vaikeasti nähtävillä ollutta kuitenkin. Kyllä tämä ihan tapaus on!

Star Wars Vintage -otsikon alta Disney+:sta löytyvät siis nyt nämä:

  • Caravan of Courage, tunnettu aikanaan myös nimellä The Ewok Adventure ja Suomessa nimellä Ewokien taistelu: elokuva vuodelta 1984
  • Ewoks: The Battle for Endor, Suomessa tunnettu aiemmin nimellä Ewoks: Taistelu Endorista ja nyt nimellä Ewoks: Endorin taistelu: elokuva vuodelta 1985
  • The Story of the Faithful Wookiee: 9-minuuttinen lyhytanimaatio vuodelta 1978
  • Ewoks: animaatiosarja vuosilta 1985-86
  • Clone Wars: animaatiosarja vuosilta 2003-05

Kyseessä ovat siis entisten aikojen Star Wars -telkkarioheistuotteet – tai ainakin joukko niistä keskeisimpiä. Ne eivät ole kaanonia, ainakaan enää nykyistä – ja oikeastaan näistä vain Clone Wars sitä koskaan millään merkityksellisellä tavalla olikaan. Kaanonista irtoaminen ei siis oikeastaan ole muuttanut näiden arvossa mitään. Käyn seuraavassa läpi, mistä näissä on kyse.

Todettakoon kuitenkin heti kärkeen ”tietäville tietäjille”, että kyllä, joukosta tosiaan puuttuu yksi ilmeinen tähän Vintage-kategoriaan yhtälailla kuuluva nimike. Droids-animaatiosarja vuodelta 1985 on kuitenkin varmasti tulossa perässä, sillä se puuttui myös kansainvälisillä markkinoilla Disney+:sta, kun nämä nyt meille tarjoillut Vintage-nimikkeet julkaistiin pari kuukautta sitten esimerkiksi englanninkielisillä markkina-alueilla. Koska Droids ilmestyi jenkeillekin ”plussaan” nyt samalla päivällä kun nämä muut meille, voi olettaa Droidsin saapuvan meillekin tekstitettynä pienellä viiveellä.

Ewok-elokuvat Caravan of Courage (1984) ja Ewoks: The Battle for Endor (1985) ovat kirjaimellisesti tulkittuna ensimmäiset Star Wars standalone- tai spinoff-elokuvat, jotka edeltävät siis sellaisena markkinoitua Rogue Onea yli 30 vuodella.

Se, että niitä ei nyt sellaisiksi tunnusteta, ei kuitenkaan oikeastaan ole Disneyn revisionismia. Ei niitä nimittäin varsinaisesti ajateltu sellaisina ennen Disneyn aikaakaan.

George Lucasilla oli jo hyvin varhain ajatus, että hänen Star Wars -elokuvansa pohjalta olisi mahdollista tehdä varsinaisten jatko- ja esiosien lisäksi myös irrallisia elokuvia. Lucas ei ilmeisesti niinkään ajatellut yksittäisten hahmojen ympärille rakennettuja seikkailuja vaan nimenomaan tarinoita, jotka keskittyisivät (hänen omien esimerkkiensä mukaan!) esimerkiksi pelkkiin droideihin tai pelkkiin wookieeihin. Elokuvina näistä kuitenkin toteutettiin Lucasin aikana vain nämä kaksi Ewok-elokuvaa – tosin wookieeiden omana standalonea voidaan pitää pahamaineista Holiday Specialia (1978), johon palaan tässä kirjoituksessa myöhemmin.

Ewok-leffat tehtiin alunperin telkkariin, mutta Star Warsien suuren suosion vuoksi niistä ainakin ensimmäistä levitettiin monissa maissa valkokankailla. Näin myös Suomessa, jossa sen nimi tosiaan oli Ewokien taistelu. Koska jatko-osan englanninkielinenkin nimi on puolestaan Battle for Endor, käytän tässä nyt selvyydeksi alkuperäisnimiä. Disney+:ssa leffojen onnettomat käännösnimet ovat olleet yleisemmänkin huvin/surkuttelun aiheena, ja tällä kertaa mennään nyt siis jostain syystä sillä, että entinen Ewokien taistelu on suomalaisillekin Caravan of Courage, mutta sen jatko-osa on Ewoks: Endorin taistelu

1980-luvulla Ewok-leffat julkaistiin toki myös videolla, mutta sen jälkeen ne ovat saaneet viettää suurimman osan aikaansa Lucasfilmin holveissa. Niitä ei ole varsinaisesti piiloteltu siihen tapaan kuin Holiday Specialia, mutta ei kovin laajalti levitettykään. Eikä niitä missään tapauksessa ole koskaan laskettu ”varsinaisiksi” Star Wars -elokuviksi, vaikka oikeita Lucasfilm-tuotantoja ovatkin.

Esimerkiksi Suomessa molemmat Ewok-leffat on esitetty telkkarissa yhden ainoan kerran, MTV3:lla vuoden 1995 lopussa, ja silloin minäkin olen ne ensimmäisen kerran nähnyt. Dvd:llä leffapari on tietääkseni julkaistu koko maailmassa vain kertaalleen: vuonna 2004, vain Yhdysvalloissa ja hyvin halpishenkisenä kaksipuolisena levynä, jonka toisella puolella oli Caravan of Courage ja toisella puolella Battle for Endor. Täten on oikeasti aika hieno juttu, että elokuvat ovat nyt Disney+:ssa helposti kenen tahansa nähtävillä ja vieläpä suomeksi tekstitettynä.

Julkaisuhistoria kuitenkin kuvaa sitä, mitä Ewok-leffat ovat. Niissä ei ole mitään erityisempää hävettävää, mutta ei erityisempää ihailtavaakaan. Tuttuja nallekarhuja lukuun ottamatta niillä ei ole käytännössä mitään yhteyttä varsinaisiin Star Wars -elokuviin. Ne vertautuvat pikemminkin Labyrinthin kaltaisiin 1980-luvun (pääasiassa) lapsille suunnattuihin fantasiaelokuviin, ja koska siten niiden tyyli on tuttu monille kolme-neljäkymppisille, ainakin sen ikäinen voi tänä päivänä katsoa niitä nostalgialasien läpi, vaikka Ewok-leffat olisivat jääneet lapsena näkemättäkin. Mutta ne eivät ole unohdettuja helmiä sen paremmin 1980-luvun kevyinä fantasiaelokuvina kuin Star Wars -teoksinakaan.

Ewok-leffoissa näkyy siis ehdottomasti niiden tausta aikansa tv-elokuvina, jo heti alkaen siitä ketkä ne ovat tehneet. Ykköselokuvan ohjaaja John Korty ja käsikirjoittaja Bob Carrau tai kakkosessa molemmista vastanneet veljekset Ken ja Jim Wheat eivät ole nimiä, joita kovin moni tunnistaisi. Yhteensäkin heidän tunnetuin suoritteensa saattaa olla se, että Wheatit käsikirjoittivat neljännen Painajaisen Elm Streetillä eli Renny Harlinin Hollywood-läpimurron.

Tästä kaikesta huolimatta Ewok-elokuvat olivat aikansa aitoja Star Wars -oheistarinoita. Molemmat leffat perustuvat itsensä George Lucasin kehittelemiin tarinoihin. Wicket-ewokin roolissa nähdään alkuperäisesittäjä Warwick Davis, joka oli tuolloin noin 14-vuotias. Leffoja kuvattiin suloisesti Lucasin oman Skywalker Ranchin lähituntumassa. Tuotantosuunnittelusta vastasi tuleva Hollywood-ohjaaja Joe Johnston, tuolloin ”oikeiden” Star Warsien tehosteiden veteraani, joka osaltaan toi elokuvien tunnelmaan jatkuvuutta. Halpuudestaan ja stop motion -animaatioiden hellyttävyydestä huolimatta Ewok-leffat näyttävätkin kutakuinkin Jedin paluun jatkumoon sopivilta – kuten ne siis rehellisesti katsoen ovatkin.

Mitä tulee leffojen juoneen, monilla Ewok-elokuvat kauan sitten nähneillä on niistä kaksi muistikuvaa. Moni muistaa niiden ärsyttävät lapsipäähenkilöt. Ja moni muistaa, että ne ovat paikoin yllättävän synkkiä ja väkivaltaisia. Molemmat maineet ovat ansaittuja. Etenkin Battle for Endorin avauskäänne on suorastaan legendaarisen tyly jopa Lucasilta, jonka elokuvissa kyllä tavataan muutenkin jäädä orvoiksi tiheämpään kuin keskimäärin. Suomessa sen vhs-julkaisun ikäraja oli 1980-luvulla jopa K14.

The Story of the Faithful Wookiee näyttäytyy Disney+:ssa nyt jokseenkin anakronistisena. Ensinnäkin 9-minuuttisen lyhärin otsikko on keksitty tätä julkaisua varten – ja toiseksi sen julkaisuvuodeksi ilmoitetaan palvelussa 2021, joka ei siis lainkaan pidä paikkansa. Nimi on myös omituinen, koska se ei kuvaa yhtään sitä, mistä pätkä vuosikymmenten ajan on muistettu.

Todellisuudessa kyse on animoidusta lyhytelokuvasta, joka nähtiin legendaarisen ja legendaarisen hirveän Star Wars Holiday Specialin keskellä vuonna 1978. Yleisesti tunnustettua on, että tämä animaatiopätkä on kyseisen tv-spesiaalin ainoa katsomisen kestävä kohta.

Kokonaista Holiday Specialia ”Star Wars Vintage” -otsikon alla tuskin koskaan julkaistaan, ja ehkei ole tarpeenkaan. Kännissä tehdyltä vaikuttava kammotus sisältää suurimman osan kaksituntisestaan lähinnä kotonaan keskenään möliseviä wookieeita ja amerikkalaisten tv-tähtien vierailuja hämmentäviksi avaruus-virtuaaliesityksiksi maskeerattuina. Se on esitetty telkkarissa vain vuonna 1978 – tosin ei vain Yhdysvalloissa, vaan myös esimerkiksi Ruotsissa. Lucas itse sanoi kuuluisasti siitä, että tuhoaisi jokaisen vhs:lle tallennetun kappaleen, ”jos hänellä vain olisi aikaa ja vasara”.

(Lucasin kuuluisaa kommenttia on muuten hyvä lukea pikemminkin kitkeryytenä kuin nolosteluna. Holiday Special ei ollut hänen kirjoittamansa saati ohjaamansa, ja vaikka hän kyllä henkilökohtaisesti salli sen tehtävän ja antoi sen tekijöille jopa käytettäväksi ideoitaan, sen surkeus ei oikeastaan ollut Lucasin itsensä vika.)

En mene Holiday Specialiin tässä yhteydessä tämän enempää, vaikka se kiehtova tarina onkin. Olin joka tapauksessa henkilökohtaisesti yllättynyt, että edes tämä animaatiopätkä julkaistiin keväällä D+:ssa, kunnes opin, että se itse asiassa on julkaistu jo Star Wars -saagan blurayllakin piilotettuna ”pääsiäismunana” vuonna 2011.

Nyt esillä oleva animaatiolyhäri on kyllä tosiaankin vähintään katsomiskelpoinen ja itse asiassa monellakin tavalla hyvin kiinnostava. Siinä esimerkiksi näkyy vahvasti, että se on Lucasin pyynnöstä animoitu ranskalaisen scifi-sarjakuvamestarin Moebiuksen tyyliin.

Suurin (Star Wars -)historiallinen arvo tarinalla on siinä, että kyseessä on Boba Fettin ensimmäinen esiintyminen. Animaatio esittelee Boban toimeliaampana kuin hän ehti noissa alkuperäisissä elokuvissa ollakaan, paljastaa Boban ja Vaderin erityissuhteen ja näyttää jopa rakettirepun toiminnassa, toisin kuin Imperiumin vastaisku. Kaiken kaikkiaan erittäin kiinnostavaa siis! Mikään tästä ei toki missään nimessä vasta nykyistä Boba Fettin henkilöhistoriallista kaanonia, mutta niinpä vain tästä animaatiosta kaivettiin aivan hiljattain esiin eräs ase The Mandalorianiin.

Lisäksi tämä projekti tutustutti Lucasin kanadalaiseen animaatiostudioon Nelvanaan. Vuosia myöhemmin juuri Nelvanalle soitettiin, kun Star Wars -animaatioita haluttiin lisää.

Nelvanan vuosien 1985-86 Star Wars -animaatiosarjat olivat siis Ewoks ja Droids. Edellistä tuotettiin kaksi tuotantokautta eli 26 jaksoa, ja ne ovat kaikki nyt Disney+:ssa. Jälkimmäistä vain yksi kausi eli 13 jaksoa, ja ne tulevat tarjolle myöhemmin. Aivan alunperin sarjoja esitettiin Yhdysvalloissa ABC-kanavalla otsikolla The Ewoks and Droids Adventure Hour, joka selittää tuotantojen päällekkäisyyden.

Ensiesitystensä jälkeen molempia sarjoja on aika ajoin esitetty telkkarissa. Suomessakin ne nähtiin ainakin MTV3:lla 1990-luvulla, jossa Ewokit pyörivät ainakin minun muistini mukaan aamutelkkarissa ja Droidit iltapäivissä – saa korjata, jos olen väärässä! Sarjat on myös julkaistu lähes kokonaan vhs:llä silloin aikanaan ainakin kotimaassaan.

Sen sijaan dvd:llä niistä on julkaistu vain eräänlaiset ”best of” (?) -levyt. Vuonna 2004, siis samaan aikaan Ewok-leffojen dvd-julkaisun kanssa, julkaistiin yksi kaksipuolinen levy Ewoks-sarjaa ja toinen Droidsia. Molemmat levyt sisälsivät ikään kuin ”elokuviksi” leikattuja jaksojen kokoelmia. Minulla on nämäkin julkaisut, ja voin vahvistaa, että tulos tuntui etenkin Ewoksin kohdalla tuntui todella hassulta, koska jaksojen välillä ei ole jatkuvia juonia saati hahmokehitystä, ja jaksojen yksittäistarinat oli käytännössä yhdistetty vain poistamalla alku- ja lopputekstit. Droids-tarinat sentään muodostavat vähän kiinteämpiä jatkumoita. Tämä taisi olla trendi Lucasfilmillä tuohon aikaan: Lucasin itsensä käskystä myös Young Indiana Jones Chronicles -sarja julkaistiin dvd:llä nimenomaan näennäiselokuviksi uudelleenleikeltynä.

Disney+:ssa jaksot ovat nyt tarjolla ihan jaksoina, alkuperäisessä asussaan, ja sitä paitsi kuvanlaadultaan vähintään riittävän kauniisti remasteroituna (kuten muuten ewokkielokuvatkin). Kiinnostuneille tämäkin on siis vähintään kulttuuriteko!

Katselukokemuksena Ewoks on tyypillinen 1980-luvun länsimainen animaatiosarja, josta on turha haaveilla jatkuvia juonia, hahmokehitystä tai ihan valtavaa omaperäisyyttäkään. Se vertautuu Disneyn samantapaiseen Kummikarhuihin tai Smurffien kaltaisiin suositumpiin sarjoihin sekä rakenteeltaan että juonikuvioiltaan: ewok-lapsilla on milloin meneillään mikäkin projekti, tai jokin kylän ulkopuolinen vihulainen aiheuttaa jonkinlaisen kuprun.

Itse muistan katsoneeni 1990-luvulla telkkarista Ewokkeja ennen kuin edes tajusin sen liittyvän Star Warsiin, koska en tainnut olla Jedin paluuta vielä nähnytkään. Eikä se itse asiassa kovin kummoisesti liitykään, lukuun ottamatta toiseksi viimeistä jaksoa Battle for the Sunstar, joka yllättäen yhtäkkiä käsittelee Imperiumin kiinnostusta Endorin metsäkuuta kohtaan. Siinä ewok-lapset vierailevat jopa Star Destroyerilla…

Viimeinen Star Wars Vintage -tittelin nyt saanut julkaisu on aivan toiselta ajanjaksolta. Clone Wars julkaistiin vuosina 2003-05 eli episodien II ja III välissä, ja se oli siis Lucasin ensimmäinen yritys kuvittaa animaatioksi hänen elokuviensa ulkopuolelle lähes kokonaan jääneitä kloonisotia. Sarja tunnetaan luojansa mukaan usein ”Genndy Tartakovskyn Clone Warsina”, erotuksena Dave Filonin huomattavasti suuremmasta ja sittemmin huomattavasti järeämmin kanonisoidusta animaatiosarjasta, vaikka sarjojen nimikkeissä onkin The-artikkelin kokoinen ero.

Disney+:ssa Clone Wars näyttäytyy nyt animaationa, jossa on kaksi noin tunnin mittaista jaksoa. Tämä on sarjan koko pituus, mutta alunperin se julkaistiin tiiviistä minuuteistaan huolimatta kolmena tuotantokautena. Niistä kaksi ensimmäistä koostuivat kumpikin kymmenestä vain muutaman minuutin mittaisesta minijaksosta, ja nämä 20 pikkuepisodia muodostavat nyt ensimmäisen Clone Wars -tunnin. Kolmannella kaudella taas jaksoja oli vain viisi, mutta jaksopituus 12-15 minuuttia, ja ne muodostavat nyt Disney+:ssa sarjan toisen tunnin.

Clone Wars julkaistiin aikanaan dvd:llä kahtena ”volumena”, jotka noudattivat näitä samoja tuntijakoja, mutta historiallisessa mielessä harmittelen, että Disneyllä on nyt päätetty häivyttää sarjasta alkuperäiset jaksojaot kokonaan. Olisihan ne voitu säilyttää, ja suoratoistopalvelussa tiiviit setit olisi siitä huolimatta käytännössä voinut katsoa putkeen… Nyt kokonaisuus voi nimittäin tuntua nykykatsojasta hämmentävältä, ellei mikrojaksojen taustaa tunne. Etenkin ensimmäisessä satsissa on kyse pikemminkin tyylitellystä tavasta esittää kuvitelmia erilaisista kloonisotien taisteluja, eikä pätkien liittäminen toisiinsa tee niistä yhtä tunnin mittaista tarinaa. Toinen tunti tuntunee Filonin sarjoihin tottuneesta katsojasta tutummalta kerronnalta.

Emmy-palkinnot ja kriitikkokehut tälle varsin erikoisellekin sarjaprojektille olivat tavallaan sen oma ”tuho”, koska ne osaltaan johtivat siihen toiseen kloonisota-animaatiosarjaan – joka sitten aikanaan syrjäytti tämän ensimmäisen kaikesta kaanonista. Jälkiä sarjojen välillä näkyy ainakin jonkin verran siinä, millaisiksi oikeisiin näyttelijöihin perustuvat hahmot Filoninkin sarjassa tyyliteltiin ja siinä, kuinka James Arnold Taylor aloitti Obi-Wanin roolissa jo tässä sarjassa.

Mutta aikanaan ensimmäinen Clone Wars kyllä oli kaanonia, jonka Lucas nimenomaan tilasi näyttääkseen katsojille sirpaleita kloonisotien taisteluista episodi III:a odotellessa. Konkreettisin tehtävä sillä oli esitellä yleisölle uusi pahis kenraali Grievous – siis vähän samaan tapaan kuin Holiday Specialin animaatiojaksolla 25 vuotta aiemmin! Tänä päivänäkin sen kestänee katsoa vähintään kuriositeettina ja sähäkän, jos kohta myös mielipiteitä jakavan animaatiotyylinsä ansiosta.

Tämä sopii siinä mielessä tämän kirjoituksen lopetukseksi, että siitä Star Wars Vintage -julkaisuissa minusta onkin kysymys: kiinnostavista kuriositeeteista, joiden saavutettavuus nyt ”koko kansalle” on Star Wars -historiallisesti hieno juttu. Niiden julkaisu on myös tärkeä osa sitä, mitä Disney+:n tuotelupaukseen minusta piti koko ajan kuulua: palvelu, jossa teostensa levityksestä perinteisesti niin tarkan yhtiön arkistot ovat viimein auki.

The Bad Batchin avausjakso rikkoi vähän kaanonia, mutta onko sillä mitään väliä?

Uusi Star Wars -animaatiosarja The Bad Batch alkoi viime viikolla Disney+-suoratoistopalvelussa. Kyseessä on itsenäinen jatko-osa The Clone Warsille, tai voi kai sitä spinoff-sarjaksikin kutsua: pääosassa on ”Clone Force 99” eli viisi keskimääräistä omapäisempää kloonisotilasta ja ajankohta on heti episodi III:n tapahtumien jälkeen eli Palpatinen julistettua Tasavallan Imperiumiksi.

Mutta enpä kirjoita nyt varsinaisesti tästä sarjasta, vaan pikemminkin ilmiöstä, joka paukahti silmille heti 70-minuuttisen pilottijakson aloituskohtauksessa: yhtenäisen Star Wars -kaanonin venymisestä ja paukkumisesta.

The Bad Batch alkaa (loogisesti) kloonisankariemme Order 66 -hetkestä. Siis siitä hetkestä, joka tapahtuu elokuvissa Sithin kostossa ja jolloin Palpatine aktivoi kloonisotilaisiin ohjelmoidun käskyn kääntyä jedejä vastaan. The Bad Batchin viisikolla ohjelmointi ei toimi, joten heille hetki on yhtä hämmentävä kuin jedeille. Mitä juuri tapahtui, miksi ihmeessä kaikki ”tavikset” yhtäkkiä kääntyivät tappamaan tähänastisia taistelutovereitaan?

Luontava lähtökohta sarjalle, siis, ja pilottijaksossa toteutukseltaan jopa koskettava. Star Wars -animaatiosarjojen katsojaveteraaneja kosketti vieläpä erityisesti se, että kohtauksessa oli mukana jedi-padawan Caleb Dune eli myöhempi Kanan Jarrus, yksi Rebels-sarjan päähenkilöistä. Nuori Caleb-parka sai nähdä mestarinsa kuoleman ja paeta itse henkensä edestä – ja selvitä, koska Bad Batch -tiimin Hunter antoi hänen mennä.

Monia Star Wars -tarinoita elokuvia ja sarjoja laajemmin seuranneita veteraaneja kohtaus kuitenkin hämmensi. He olivat nimittäin jo nähneet Kananin/Calebin Order 66 -hetken. Se tapahtui Greg Weismanin kirjoittamassa sarjakuvassa Kanan vuonna 2015. Eikä siinä näkynyt mailla eikä halmeilla Bad Batchin klooneja.

Termillä retcon (retroactive continuity) tarkoitetaan fiktiokerronnan temppua, jossa uusi kertomus tai juonenkäänne muuttaa aiemmin samassa kertomusten sarjassa asetettua lakia tai ilmaistua totuutta siten, että jatkuvuus särkyy. The Bad Batchin pilottijakso saattoi olla oikein hyvä uuden sarjan avaus, mutta Calebin/Kananin henkilöhistorian kohdalla se oli retconnaus.

Jedimestari Depa Billapa ja Caleb Dune (joka myöhemmin tunnetaan nimellä Kanan Jarrus) The Bad Batchin avausjaksossa. Oikealla tavisklooni.
Depa Billapan ja Caleb Dunen Order 66 -hetki siten kuin se sarjakuvissa nähtiin. Sama planeetta, samat jedit – eri kloonit, eri vuorokaudenaika, eri tilanne.

Peruutetaan katsomaan tilannetta taaempaa.

Kun George Lucas myi Star Warsin Disneylle vuonna 2012, uusi omistaja päätti mietintäajan jälkeen vetäistä kaanonin sileäksi. Se ei ollut mikään pieni retconnaus, vaan pikemminkin järeämpi reboottaus – vaikka saagan ydintä ja suuren yleisön päätuotetta eli elokuvia ei buutattu. Se oli myös välttämätön ratkaisu, sillä muuten katsoja olisi seuraavina vuosina ollut aivan ulalla siitä, mitä fiktiivisessä Star Wars -universumissa oikein on tapahtunut ja mitä ei.

Disney-Lucasfilmin vuoden 2014 päätöksen myötä expanded universeksi siihen asti kutsutut vanhat kirjat, sarjakuvat, pelit ja The Clone Wars -animaatiosarjaa edeltäneet animaatiosarjat leimattiin Legends-brändin alle. Viralliseksi kaanoniksi julistettiin vain kuusi silloin olemassa ollutta elokuvaa eli episodit I-VI ja tuo TCW-sarja. Sarjislisenssi palautettiin Dark Horselta Marvelille, kirjallisuus aloitettiin puhtaalta pöydältä. Kasvavia lihaksiaan verrytellen Disney-Lucasfilm ilmoitti: mitään aiemmin oheistarinoissa kerrottua ei nyt enää ollut tapahtunut virallisessa kaanonissa, mutta tästä lähtien kaikki kirjat, sarjakuvat, pelit ja animaatiosarjat sopisivat saumattomasti yhteen ja samaan kaanoniin elokuvien kanssa.

Ajatus oli kaunis. Se antoi uudelle ajalle sekä tarinankerronnallisen että kaupallisen mahdollisuuden kertoa, kuinka Kuolemantähden suunnitelmat ”oikeasti” varastettiin tai kuinka Imperiumin jäänteet itse asiassa voitettiin Jedin paluun jälkeen – esimerkiksi nämä tarinat oli kerrottu vanhoissa oheistarinoissa moneen kertaan. Samalla se johti moniin ihan aidosti erinomaisiin Star Wars -kertomuksiin. Esimerkiksi Claudia Grayn romaanit kuten Leia, Princess of Alderaan (2017) tai Charles Soulen sarjakuvat kuten hänen Darth Vader -tarinajaksonsa (2017-18) kuuluvat Star Warsin 40-vuotisen historian onnistuneimpiin teoksiin sekä SW-kirjoina ja -sarjakuvina ”yleisesti” että nimenomaan ”pääteosten syventämisen” kannalta arvotettuina. Harvoin tämän sarjan äärellä olen koskaan ollut niin jännityksen salpaama kuin lukiessani tuon Grayn episodi IV:tä edeltävään aikaan sijoittuvan kirjan kohtausta, jossa nuori Leia vierailee Palpatinen uskolliseksi palvelijaksi ryhtyneen Panakan luona, ja kohtauksen aikana lukija ymmärtää, että keskustelun aikana tuo episodi I:stä tuttu hahmo ymmärtää, kenen lapsi hänen edessään itse asiassa on.

Osittainen sivu Charles Soulen Darth Vader -tarinalinjasta. Tämän kuvan monia merkityksiä en ole voinut unohtaa ensinäkemän jälkeen: näinkö Vader näkee itsensä? Vai Voima Vaderin?

Tässä vaiheessa katson viisaaksi huomauttaa, että Legends eli vanha expanded universekaan ei ollut varsinaisesti tarkoituksella tai uhallaan ristiriidassa varsinaisten elokuvien kanssa. Monet 1970-1990-lukujen kertomuksista kuitenkin päätyivät enemmän tai vähemmän olemaan sellaisia George Lucasin päätösten myötä.

Olisi tähän postaukseen turhan pitkä selvitys, millä tapaa Lucas ja Lucasfilm ohjasivat tai olivat ohjaamatta oheistarinoita aikanaan: vastaus ei ole ”huolella” mutta ei myöskään aivan ”ei mitenkään”. Yksinkertaistaen voi kuitenkin sanoa, että vaikka oheistarinoiden sepittäjillä ei esimerkiksi ennen prequeleita ollut lupaa julkaista suoraan kloonisotia käsitteleviä kertomuksia, oheistarinoissa oli silti ehditty kertoa klooneista, jedeistä, tasavallasta tai hahmoista tosiasioina kaikenlaista, joka ei sitten lainkaan täsmännyt siihen, mitä Lucas kertoi vuosien 1999-2005 elokuvissaan.

Prequelien aikoihin Lucasfilm alkoi petrata oheistarinoiden jatkuvuuden kanssa, ja erityisesti Kloonien hyökkäyksen ja Sithin koston välissä noin vuosina 2002-2005 julkaistiin kirjoja ja sarjakuvia, jotka oli siihen aikaan hyvinkin tarkoitus tulkita samaan kaanoniin kuuluviksi, elokuvien välissä tapahtuviksi kertomuksiksi kloonisodista. Sen jälkeen Lucas kuitenkin teki tuolle aikakaudelle temppunsa vielä toisen kerran. Hänen päätöksellään nuo kerran jo kerrotut Anakinin, Obi-Wanin ja kumppanien kloonisotapolut korvattiin Lucasin ja Dave Filonin lopullisella virallisella totuudella The Clone Wars -animaatiosarjassa (2008-).

Star Wars: Republic -sarjakuvajatkumo prequelien vuosilta: totuus Anakinin ja Obi-Wanin kloonisodista ennen The Clone Wars -animaatiosarjaa.

Samaan aikaan vanhalla expanded universella oli koko ajan ja kasvavassa määrin ongelmia sopia yhteen ns. itsensä kanssa. Vaikka esimerkiksi minä olen näemmä vuonna 2013 kutsunut expanded universea olosuhteisiin nähden ”suorastaan hämmästyttävän yhtenäiseksi”, ei se toki koskaan mikään yhtenäiseksi kaanoniksi suunniteltu kokonaisuus ollut. Koska kirjojen tai sarjakuvien sisältöä ei koordinoitu yhtä tarkasti kuin nykyään ja aluksi koordinointia näiden kahden median välillä ei käytännössä edes ollut, tarinoiden saumat osuivat ymmärrettävästi huonosti toisiinsa. Esimerkiksi: Timothy Zahnin kirjoittamat, monien aikanaan lukemat ja rakastamat kirjat sopivat kyllä hyvin yhteen toistensa kanssa – mutta muut kirjat tai sarjakuvat eivät aina kovin hyvin niiden kanssa.

Star Warsin 2010-luvun uuden tulemisen kannalta tällaiset ongelmat olivat eittämättä ylitsepääsemättömiä. Kärjistäen vanhat Jedin paluun jälkeiset oheistarinat oli joka tapauksessa pakko jättää huomioimatta, jotta uudet elokuvat ylipäätään voitiin tehdä, ja vanhemmat oheistarinat puolestaan The Clone Warsin ja seuraavien suunniteltujen animaatiosarjojen takia.

Vaikka aikanaan harmittelin sitä, että aivan varmasti uuteenkin kaanoniin olisivat voineet sopia monet expanded universen kaukana Skywalkereista tapahtuneet tarinat, kuten tuhansia vuosia sitten ajoitettu Tales of the Jedi / Knights of the Old Republic tai kapinallislentäjistä kertonut Rogue Squadron, ymmärrän kyllä Disney-Lucasfilmin ratkaisun. Pöydän pyyhkäisy tyhjäksi avasi oven uusille oheistarinoille, joiden luvattiin nyt täydentävän päätarinoita koordinoidusti ja tarkasti.

Valitettavasti tässä Disney-Lucasfilm epäonnistui.

Lando palaa Pilvikaupunkiin pelastamaan Lobotin Imperiumin vastaiskun jälkeen. Tämä on viime vuonna julkaistusta Star Wars -sarjakuvalehden numerosta ja esimerkki sekä hyvästä tarinasta että hyvin elokuvien kaanonia täydentävästä tarinasta.

Tai no. ’Epäonnistui’ on turhan rajusti sanottu.

Kuten jo sanoin: uutena aikana todella on julkaistu monia erinomaisia Star Wars -oheistarinoita – ja monet niistä ovat täydentäneet elokuvissa ja sarjoissa kerrottua erinomaisesti. OIen lukenut Star Wars -sarjakuvat varsin tunnollisesti, ja vaikka kirjoja vain valikoiden, luulen olevani kohtalaisesti kärryillä niistäkin. Kokonaisuudesta voi kyllä sanoa, että siitä näkee, että sekä isojen että pienten asioiden välisiä yhteyksiä on tosissaan yritetty rakentaa takavuosikymmeniä paremmin.

Varsinaisten tarinajuonien jatkamisen lisäksi se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka tarinoissa vieraillaan luontevasti päätarinoista tutuissa lokaatioissa tai kohdataan niissä esiintyneitä hahmoja. Välillä se voi tuntua vähän päälle liimatultakin: yhdessä vaiheessa tuntui, että kun Disneylandissa avattiin Batuu-planetalle sijoitettu Star Wars -maa, joka toinen SW-hahmo eri aikakausilta vieraili Batuulla samoihin aikoihin julkaistuissa kertomuksissa. Toisinaan taas se on hyvin luontevaa, ja oheistarinat tukevat hyvin suurta kertomusta: vaikkapa siinä, kuinka Hera Syndulla ja muutamat muut Rebels-sarjan hahmot, jotka ”ilmestyivät” saagaan vasta 2010-luvulla mutta episodien III-IV väliin sijoitetussa animaatiosarjassa, ovat voineet sarjakuvissa vilahdella Kapinaliiton kokoontumisissa ja jopa kohdata elokuvien sankareita ja siten ikään kuin osallistua sellaisiin hetkiin sarjan historiaa, joiden elokuvalliset vastineet on kuvattu vuosikymmeniä aiemmin.

Tai siinä, kuinka vaikkapa saagalle niin keskeinen Darth Vader näissä uusissa sarjakuvissaan tuntuu useimmiten oikeasti hahmolta, jonka voi kuvitella olevan entinen Anakin Skywalker. Vanhoissa expanded universe -tarinoissa Vader näyttäytyi käytännössä aina vain mustapukuisena murhaaja-pahiksena, mutta tällä kertaa olen huomannut useita kertoja uskovani, että puvun sisällä todella on Padmea kaipaava traaginen hahmo, joka kuvittelee hirmutekonsa jollain tapaa oikeutetuiksi – ja joka kypsyy ajattelemaan asioista eri tavalla episodien IV ja VI välissä.

Kylo Ren keskustelee siitä, kuinka hän ei oikeastaan itse tappanut ketään vielä sinä yönä, jona Luken jeditemppeli paloi. Tämä on sarjakuvasta The Rise of Kylo Ren, ja se ei välttämättä ole esimerkki huonosta tarinasta, mutta kylläkin huonosti kaanonissa aiemmin kerrottuun sopivasta tarinasta.

Mutta on potaskaa väittää, että tällä kertaa Lucasfilm ei antaisi kirjoissa ja sarjakuvissa tapahtua asioita, jotka olisivat ristiriidassa elokuvissa tai sarjoissa kerrotun kanssa. Että kaikki olisi tällä kertaa varmuudella samaa kaanonia.

Calebin/Kananin tapaus The Bad Batchin alussa viime viikolla ei edes ole pahimmasta päästä esimerkkejä. Kananin mestari oli Depa Billapa kaanonissa aiemminkin, kuten animaatiosarjassa niin ikään. Order 66:n hetkellä Kanan oli Kaller-planeetalla myös Kanan-sarjakuvassa. Tarkat tapahtumat kerrottiin nyt The Bad Batchissa toisin, ja mukaan oli siis lisätty tämä sarjan kloonien nimijoukko, mutta nämä kaksi kertomusta sopivat kyllä yhteen paljon paremmin kuin (esimerkiksi) se, kuinka mandaloriaanien ja Boba Fettin historia ehti vuosikymmenten aikana vaihdella ennen Disney-ajan kaanon-nollausta.

Kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäistapaus. Vastaavia ja pahempia ristiriitoja on pelmahdellut silmille viime vuosina yhä enemmän.

Poe Dameron, nuori tylsistynyt Uuden tasavallan lentäjä, sarjakuvassa vähän ennen The Rise of Skywalkeria. Ei siis Poe Dameron, salakuljettaja, kuten The Rise of Skywalkerissa.

The Force Awakensin ja The Rise of Skywalkerin välisinä vuosina julkaistujen sarjakuvien mukaan Poe Dameron (Oscar Isaac) oli Uuden tasavallan rauhallisuuteen tylsistynyt nuori huippulentäjä, jonka Leia rekrytoi Vastarinta-ryhmäänsä. Lisäksi Poen vanhemmiksi oli kaanonissa koko ajan kerrottu kaksi kapinaliiton Endorin taistelun veteraania. The Rise of Skywalker ei piitannut näistä tiedoista, vaan retconnasi Poen olleen salakuljettaja, joka kuuli omatuntonsa kutsun ja liittyi Vastarintaan. (Kaanon-biografia yrittää spinnata nämä kertomukset yhteen siten, että salakuljettaja-vaihe oli Poen nuoruudenkapinaa ennen ryhdistäytymistään Tasavallan kuuliaiseksi lentäjäkansalaiseksi.)

Chuck Wendigin kirjoittaman Aftermath-kirjatrilogian mukaan vanha kunnon Wedge Antilles on uusissa elokuvissa esiintyvän Temmin ”Snap” Wexleyn (Greg Grunberg) äidin puoliso. The Rise of Skywalkerissa Wedgen (Denis Lawson) riemukas cameo on leikattu elokuvaan vain sekunteja Snap Wexleyn kuvassa tapahtuvan kuoleman perään, mutta hänen kasvoillaan ei häivähdä mitään hahmon hetkeen loogisesti oletettavasta henkilökohtaisesta menetyksestä.

The Force Awakensin ja The Last Jedin aikaisen oheiskirjallisuuden – sekä fiktion että Visual Dictionaryjen kaltaisten ns. tietoteosten – mukaan Kylo Ren poltti Luken jeditemppelin ja tappoi samalla muut jedioppilaat, paitsi muutamat, jotka kääntyivät hänen kanssaan pimeälle puolelle. Mutta kun The Rise of Skywalkerin aikaan julkaistu sarjakuva The Rise of Kylo Ren (2019-20) viimein näytti kuvina ja tekstinä tuon yön tapahtumat, se ei tyytynyt ainoastaan sivuuttamaan mainintaa muista käännynnäisistä, vaan se retconnasi myös Kylon osuuden temppelin tuhoajana. Sarjakuvan perusteella temppelin nimittäin vaikutti sytyttäneen pikemminkin Snoke tai Palpatine kuin Kylo itse. (Kirjoitin tämän sarjakuvan kanonisista ongelmista jo sen ilmestyessä.)

Kun The Clone Wars -sarja oli jäämässä kuuteen kauteen ja loppumassa ennen kloonisotien loppua, E.K. Johnston sai kirjoittaa vuonna 2017 julkaistun Ahsoka-romaanin, jossa lukijat saivat tutusta Dave Filonin käyttämättä jääneisiin Ahsoka-juoni-ideoihin. Mutta kun Filoni pääsikin pari vuotta myöhemmin itse tekemään The Clone Warsille seitsemännen ja viimeisen kauden, hän retconnasi Ahsoka-romaanin tapahtumia aivan georgelucasmaisesti. (Samanlaisesta tilanteesta ja myös saman miehen päätöksistä on kyse myös tämän kirjoituksen innoittaneessa Kanan-keississä.)

Darth Vader saapuu keisarin kätketylle planeetalle Exegolille tänä keväänä julkaistuissa sarjakuvissa. Käykö tämä enää lainkaan järkeen?

Kaikkein kiusallisimmat ja saagan kokonaisjuonen järkeenkäypyyden kannalta hankalimmat ongelmat liittyvät First Orderin nousuun ja The Rise of Skywalkerissa paljastuneeseen keisari Palpatinen suunnitelmaan kloonata itsensä henkiin.

Palpatine nostettiin viimeisen episodin pahikseksi vasta sitä elokuvaa kirjoitettaessa, mutta toisin kuin ehkä saattaisi kuvitella, jälkiä keisarin suunnitelmasta kyllä löytyy myös The Force Awakensin ja The Last Jedin aikoihin julkaistuista kirjoista. Oli se sitten Lucasfilmin tarinaryhmän oikeaa älykästä suunnittelua tai kaiken varalta -tyyppistä sattuman kauppaa, mutta erityisesti edellä mainittu Aftermath-trilogia (2015-17) tosiaankin vaikutti osoittavan Palpatinen paluusuunnitelmien suuntaan jo vuosia ennen kuin asiasta oli leffakäsikirjoittajien pöydissä päätetty. Tällä tiellä on sitten ollut hyvä jatkaa episodi IX:n jälkeen: esimerkiksi The Mandalorianissahan suorastaan pääjuonessa on kyse siitä, että moff Gideon tahtoo haltuunsa pienen Grogu-paran käyttääkseen tämän verta hyväkseen hämäräperäisissä laboratoriokokeissa, jotka vaikuttaisivat liittyvän joko Palpatinen tai Snoken Voimassa vahvojen kloonivartaloiden kehittelyyn.

Mutta…

The Force Awakensin ja sen välittömien oheisteosten mukaan kukaan ei ollut kuullutkaan First Orderista ennen kuin vasta muutamaa vuotta ennen episodi VII:n tapahtumia. Missään nimessä ainakaan Palpatinen itsensä kloonaussuunnitelmista ei pitäisi tietää juuri kenenkään, koska ne episodi IX:n itsensä mukaan tulivat yllätyksenä jopa First Orderin johdolle (suunnitelmiin liittynyt ja siinä vaiheessa edesmennyt Snoke poislukien).

Mutta jo The Last Jedi hämärsi kuvaa antamalla ymmärtää Rosen ja DJ:n sanomisten perusteella, että First Orderin ja Vastarinnan välistä sotaa olisikin taisteltu avoimesti jo vuosia. The Mandalorianissa viitteitä First Orderista muhii pinnan alla jo viisi vuotta Jedin paluun jälkeen eli 25 vuotta ennen The Force Awakensia eli noin 20 vuotta ennen First Orderin julkista näyttäytymistä.

Yksi pahimmista ongelmista löytyy jälleen The Rise of Skywalkerista, tosin hiuksenhienosti elokuvan ulkopuolelta. Siinähän Lando Calrissianin (Billy Dee Williams) oli alunperin kirjoitettu olevan Jannahin (Naomi Ackie) isä. Tämä sukulaiskuvio jätettiin pois elokuvasta, mutta muun muassa leffan romaaniversion kautta kaanoniin kuitenkin luikerteli tosiasiaksi se, että First Order todella kaappasi Landon tyttären vuosia sitten, ja että se suorastaan ”otti kohteekseen” Landon kaltaiset kapinaliiton veteraanit. Mutta miten kerrassaan voisi olla tapahtunut niin, että tuntematon terroristiryhmä olisi asiakseen kaappaillut kapinaliiton veteraanien lapsukaisia ilman että Luke tai Leia olisi vetänyt pelastustehtävähousuja jalkaan? Etenkään, jos heidän ystävänsä Landon tytär olisi kaapattujen joukossa?

Kaikkein pahin tapaus kuitenkin on melkein yhtä tuore kuin Kananin vaihtoehtoinen pelastautuminen Bad Batchissa. Tämänhetkisessä Darth Vader -sarjakuvassa (2020-), jota nyt kirjoittaa Greg Pak, Vader vierailee Exegolilla Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun välissä ja selvittelee keisarin varasuunnitelmia. Tämä siis tarkoittaa, että Darth Vader, joka kääntyi ennen kuolemaansa takaisin valoon ja ryhtyi Voima-haamuilemaan Anakin Skywalkerina, olisi voinut estää koko jatko-osatrilogian tapahtumat ihan vain vinkkaamalla haamuna pojalleen Lukelle, että niin muuten, keisari kokkaa itselleen klooniruumista Exegolilla, ja onpa siellä yksi armada avaruusaluksiakin rakenteilla, kannattaa käydä hoitamassa tämä homma ennen kuin käy huonosti.

Ei ehkä ole aivan sattumaa, että edellä esitetyistä jatkuvuusvirheistä moniin liittyy ongelmatuotanto episodi IX eli The Rise of Skywalker. Se kun oli jo yksittäisenä elokuvana on käsikirjoitukseltaan hyvin sotkuinen ja joka ei juurikaan piitannut kahden edellisen elokuvan esittämistä juonikuvioista. Ymmärrän kyllä, että Lucasfilm haluaa oheiskertomuksien avulla jälkikäteen kytkeä episodi IX:ään viime hetkellä keksityn juonikuvion suoremmin saagan kokonaisuuteen, ja varmasti se tavoittelee sillä samaa episodielokuvien ongelmien paikkailua minkä The Clone Wars -sarja monien silmissä teki prequeleille. Valitettavasti vain esimerkiksi tuo Vaderin matka Exegolille on kokonaisjuonen kannalta itsessään niin ongelmallinen, että sitä ei yksinkertaisesti olisi kannattanut kirjoittaa.

Silti: jatkuvuuden ongelmia tuskin olisi voitu välttää, vaikka episodielokuvat olisikin suunniteltu paremmin kokonaisuudeksi. Uuden kaanonin aikaa ei ole eletty vielä kahdeksaa vuottakaan, mutta se koostuu jo elokuvien ja sarjojen ulkopuolella sadoista teoksista, vähintään kymmenien kirjoittajien kirjoittamista, kaikissa medioissa ja ulottuen kaikkiin Star Warsin in universe -aikakausiin. Ei varmasti olisi mitenkään mahdollista, että ristiriidat olisi kokonaan voitu välttää – vaikka väitän kyllä, että olisi ne sentään elokuvien päähahmojen henkilöhistorioiden kaltaisissa kohdissa voitu välttää.

Joka tapauksessa ristiriidat tulevat tulevina vuosina varmasti pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään. Ei olisi mitenkään yllättävää, vaikka jossain vaiheessa Lucasfilmiltä taas julistettaisiin, että hupsista, tehdäänpä nyt sillä tavalla, että tästä lähtien ihan oikeasti kaanonia ovatkin vain elokuvat ja sarjat.

AIvan lopuksi asian voi tietysti kääntää sitenkin, että onko tällä mitään väliä. Hyvät tarinat ovat hyviä tarinoita.

Hyvät Legends-tarinat kestäisivät aivan hyvin lukemisen edelleen, vaikka ne eivät käykään yhteen uusien elokuvien kanssa ja vaikka uudet fanit siksi todennäköisesti eivät niihin enää tartu. Samaan tapaan nykyisen kaanonin ”uuden expanded universen” tarinat voivat aivan hyvin olla teoksina mainioita, vaikka niissä olisikin kanonisia ristiriitoja. Itse asiassa tuo Greg Pakin Darth Vader -tarina Exegoleineen kaikkineen on sekin aivan vetävää luettavaa, eikä minulla olisi sen kanssa mitään ongelmaa, jos se olisi brändätty siihen tapaan kuin vanhassa expanded universessa kerrottiin Infinities-tarinoita: ”tämä ei ole kaanonissa totta, mutta katsokaas, entäs jos olisi käynyt näin?”.

Kaiken nähnyt vanha Star Wars -fani voi myös nykytermejä käyttäen todeta, että vuosina 1977-1982 Leia ei ollut Luken sisko ja vuonna 1983 tämä kaanoniin asetettu totuus retconnattiin. Ja kääntää kylkeä.

Obi-Wan Kenobi -sarjassa on näemmä aika paljon väkeä kertoakseen erakosta erämaassa

Tämä cast-lista Obi-Wan Kenobi -sarjalle on niin hulppea, että se melkein haiskahtaa fanicastaukselta. Mutta ei ole, sillä sen twiittasi maanantaina maailmalle ihan virallinen Star Wars -tili saatesanoilla ”tuotanto alkaa pian”:

Katsotaanpa siis tämän kertomaa, ja sen varjolla sitä, mitä tulossa on.

Ensiksi yleistilanne. Obi-Wan Kenobi on siis, kuten tämäkin twiitti vahvisti, ”a special event series” eli tietyn jaksomäärän muodostama yksi kokonaisuus, joita suomeksi on perinteisesti kutsuttu minisarjoiksi mutta jotka nykyään taitavat olla kielenkäytössä ihan sarjoja vain. Joka tapauksessa sen ei ole siis ainakaan näillä puheilla tarkoitus jatkua useampia tuotantokausia. Jaksolukua ei ole käsittääkseni virallisesti julkistettu, mutta se on huhuttu olevan vain kuusi.

Formaatti näyttää Disney+:ssa tällä hetkellä suorastaan valitulta linjalta: Marvel-yhtiön WandaVision ja parhaillaan pyörivä Falcon and the Winter Soldier ovat ainakin tällä tietoa molemmat tällaisia yhden tuotantokauden kokonaisuuksia, ja sellainen on luvassa myös Star Wars -puolella The Book of Boba Fettistä, jonka pitäisi valmistua ensi vuodenvaihteeseen. (Sen sijaan Cassian Andor -sarja, jota kuvataan parhaillaan, on on-going eli tarkoitettu The Mandalorianin tapaan useita tuotantokausia jatkuvaksi sarjaksi.)

Obi-Wan-sarjan ohjaa Deborah Chow. Kanadalaisen Chow’n ura on täynnä kelpo telkkaria scifi- ja fantasiapainotuksella (yksittäisiä jaksoja mm. sarjoista Mr. Robot, Jessica Jones, Better Call Saul ja niin edelleen), ja hän oli myös yksi The Mandalorianin ykköskauden ohjaajista. Obi-Wan Kenobin hän siis ilmeisesti ohjaa kokonaan yksin – se jo yksinään lupaa yhtenäistä tarinankerrontaa.

Deborah Chow ohjaamassa The Mandaloriania.

Sarjan kirjoittaja Joby Harold taas on tuottaja-kirjoittaja, joka on ollut yhtenä monien joukossa mukana tekemässä esimerkiksi sellaisia hittejä kuin Tomppa Cruisen Edge of Tomorrow ja sellaisia huteja kuin Guy Ritchien King Arthur. On ehkä vähän yllättävääkin, että kun telkkari on yleisesti elokuvaa enemmän ”käsikirjoittajan media” ja Obi-Wan-sarja on tekeillä näinkin yhtenäisenä kokonaisuutena, sen kirjoittajaksi on valikoitunut Hollywoodin kässäriryhmätyö-osaston kaveri. Se kuitenkin selittyy sarjan tähänastisella esituotantohistorialla.

Harold ei ole Obi-Wan Kenobi -sarjan tarinan auteur, vaan pikemminkin viimeisin lenkki ketjussa, jossa tätä projektia ovat aiemmin kipparoineet ja kirjoitelleet monet muut tekijät. Saattaa olla, että kupletin juonikin on kehittelyn aikana vaihdettu pariin kertaan – näin ainakin huhuttiin esimerkiksi vuosi sitten. Taaimpana Obi-Wan-sarjan taustalla on elokuvahanke, joka hahmosta oli tekeillä siihen aikaan kun Disney-Lucasfilm vielä aikoi tuottaa lukuisia Rogue Onen ja Solon tapaisia yksittäiselokuvia, mutta sittemmin kurssia muutettiin ja Tatooinen varhaiseläkeläisen oma seikkailu päätyi sarjaksi (todennäköisesti vaihdetulla tarinaidealla).

”Kyllä, mutta me jedit olemme kärsivällisiä odottajia.”

Sarjan juonesta tiedämme varmuudella vain kaksi asiaa: tarina tapahtuu 10 vuotta Sithin koston jälkeen eli melkein yhtä monta vuotta ennen Uutta toivoa, ja se sisältää jonkinlaisen Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) ja Darth Vaderin (Hayden Christensen) kohtaamisen.

Muu on arvailua. Mutta vaikuttaa selvältä, että tarina poimii Obi-Wanin jollain verukkeella Tatooinen piilopaikastaan (sillä sehän ei saisi saagan kokonaiskuvan nimissä paljastua Vaderille) ja palauttaa tämän tarinan lopuksi samaan paikkaan Luke Skywalkerin kasvua vartioimaan.

Yleisellä tasolla teorioita voinee pyöritellä kahta: joko Obi-Wanin ajaa liikkeelle jokin henkilökohtainen ja todella tärkeä syy, jota selvitellessään hän kohtaa Vaderin, tai sitten Vaderin kohtaaminen on se tärkeä syy. Ehkä Obi-Wan tahtoisi nimenomaan yrittää vielä kerran pelastaa entisen oppilaansa pimeältä puolelta, ja sarja kertoisi tästä katkerasta epäonnistumisesta. Sarjan jälkeen voitaisiin sitten retcon-hengessä tulkita  Yodan viittaavan tähän sanoessaan Jedin paluussa Lukelle tämän haaveista yrittää vielä käännyttää Vader takaisin valoon: ”Obi-Wan once thought as you do”.

Mutta jos se on näin, sittenkin tarvittaisiin kai jokin katalyytti, miksi Obi-Wan nimenomaan tämän sarjan hetkellä päättäisi moista yrittää: siis kymmenen vuotta Sithin koston jälkeen, entisen Anakinin eli nykyisen Vaderin jo teurastettua galaksin tyhjäksi jedeistä ja vajottuaan vuosien ajan yhä syvemmälle pimeälle puolelle. Päädyn siis kehäpäätelmään: uskon, että tarinassa on joka tapauksessa oltava jokin toinenkin juoni Obin ja Anin uusintamatsin lisäksi – ja kumpi näistä nyt sitten onkaan painotettuna siksi ihan pohjimmaiseksi pääjuoneksi, jää nähtäväksi. Itse toivon kyllä sitä, että tässä olisi ensisijaisesti kyse sarjan nimen mukaan Obi-Wan Kenobista ja vain hänen kauttaan ja ohuemmin Darth Vaderista.

Darth Vader ja Obi-Wan Kenobi edellisellä kohtaamisellaan. Tähän seuraavaan mennessä ainakin Vader onkin vaihtanut vaatturia.

Tärkeä (ja yhtä avoin) kysymys kuuluu, tapahtuuko Obi-Wan Kenobi yhdessä vai useammassa aikatasossa – eli esiintyykö siinä itse asiassa vain Darth Vader vai myös Anakin Skywalker. Jos sarja pysyttelee ainoastaan episodien III ja IV välissä, Hayden Christensen saa näytellä roolin lähinnä mustassa kypärässään. Tämä ei minusta tunnu ulkoelokuvallisilla perusteilla aivan uskottavalta, sillä silloinhan roolin olisi kyllä voinut tulkita joku muukin, kuten vaikkapa Rogue Onessa jo tehtiin.

Veikkaukseni siis on, että mukana tosiaan on myös flashback-osuus. Menneisyydestä voidaan samalla kaivaa se henkilökohtainen syy ja katalyytti ja mikäikinä Obi-Wanin Tatooinelta lähdölle tarvitaankin.

Obi-Wanin ja Vaderin uusintamatsin kannalta tämä tarkoittaa, että näkisimme sekä nuoret herrat silloin kun kaikki oli vielä hyvin että veriviholliset sen jälkeen kun kaikki meni pieleen. Ja se on kyllä ehdottomasti kutkuttavaa. Kannattaa muistaa, että Obi-Wan Kenobin kertomuksen tyylilaji on väistämättä tragedia: tässä galaktisen historian vaiheessa Obi-Wan on kutakuinkin viimeinen jedi aivan kuin Luke vuosia myöhemmin, ja varmasti täynnä tunnontuskia omasta osuudestaan jedien tuhossa, epäonnistuttuaan tunnistamaan Darth Sidiousta lähellään ja pysäyttämästä Vaderia.

Pakistanilais-amerikkalaisella Kumail Nanjianilla on supersankarirooli tulevassa Marvel-leffassa Eternalsissa, mutta tähän asti hänet on tunnettu koomikkona. Kuva The Big Sickistä, josta Nanjiani oli Oscar-ehdokkaanakin – käsikirjoituksesta.

Maanantaina julkistettu näyttelijälista on silti tosiaan vaikuttava McGregorin ja Christensenin takanakin. Mukana ovat esimerkiksi sekä koomikkona että kirjoittajana tunnettu Kumail Nanjiani, Homeland-sarjan Rupert Friend sekä Indira Varma, yksi monista Game of Thronesista kaukaiseen galaksiin matkanneista näyttelijöistä. O’Shea Jackson Jr. keräsi kunniaa Straight Outta Compton -leffassa ja Sung Kang tunnetaan Fast & Furious -leffasarjasta. Mukana on myös Benny Safdie, joka liittyy The Mandalorianin Werner Herzogin ja Taika Waititin seuraan näyttelijöiden ohjaajakerhossa: Safdien veljekset ohjasivat Netflixin Uncut Gemsin.

Hahmoja on itse asiassa ihan numeraalisesti aika paljon. Etenkin kun ottaa huomioon, että ainakin minä odotin Obi-Wan-tarinan olevan pienimuotoisempi kuin vaikka The Mandalorianin. Näyttelijälistaa katsoessani epäilen, että siinä odotuksessani saatoin erehtyä pahoin.

Moses Ingram jäi monen mieleen The Queen’s Gambitista.

Edellä mainittujen edelle cast-listassa on sijoitettuna Moses Ingramin nimi. Hänen filmografiansa on lyhyempi, mutta moni näki hänet viime vuonna Netflixin The Queen’s Gambit -sarjassa. Ingramin roolin voi siis olettaa olevan hyvin merkittävä: pääpahis, esimerkiksi, tai sitten edellä spekuloimani juonen käynnistävä katalyytti – hänhän voisi olla esimerkiksi jedien puhdistuksista selviytynyt entinen padawan. Termi naispääosa sisältää liikaa romanttisia sävyjä että rohkenisin käyttää sitä Obi-Wan Kenobi -nimisen sarjan yhteydessä!

Emme tiedä kenenkään uusien näyttelijöiden hahmoja, mutta en malta olla huomauttamatta, että Star Wars -galaksissa sattumoisin itse asiassa olisi eräs Obi-Waniin yhdistyvä hahmo, jonka piirteet tulevat minulle mieleen Ingramia katsoessani: Asajj Ventress, Dathomirin noita, kahden valomiekan soturi ja yksi Palpatinen monista huijaamista pelinappuloista, jolla oli merkittävä rooli The Clone Wars -sarjassa ja joka oli siis tärkeä hahmo myös nykyisten Star Wars -sarjojen merkittävälle tekijälle Dave Filonille. Ventressin hahmohistorian tuntevat saattavat nyt haluta älähtää, mutta pyydän huomauttaa, että ensinnäkin todella edellä jo spekuloin flashbackien mahdollisuudella ja että sekä Star Warsilla ja Filonilla on vahvaa historiaa kuolleiden hahmojen henkiin palauttamisen saralla. En itsekään ota tätä veikkausta kovin vakavasti, mutta heitänpä nyt kuitenkin mustaksi valkoisella. Ingram heitti nimittäin vieläpä itse Instagramiin aika jännän kuvatekstin: ”I play with lightsabers”…

Hei me päästään taas hiekkaan ja pölyyn! Beru ja Owen eli Bonnie Piesse ja Joel Edgerton Attack of the Clonesissa (2002). Sittemmin Edgertonista tuli ihan kohtalaisen iso näyttelijä.

Sen sijaan tiedämme, keitä näyttelevät Joel Edgerton ja Bonnie Piesse: kyllä vain, Luken kasvattivanhemmat Owen ja Beru Lars ovat siis mukana sarjassa. Melko turvallinen veikkaus siis on, että sarjassa nähdään myös 10-vuotias Luke. Häntä tuskin sentään tällä kertaa näyttelee digitaalisesti nuorennettu Mark Hamill

Owenin ja Berun roolin paljastuminen näin castingin kautta antaa pari evästä lisää juonispekulaatioihin. Ensinnäkin sen, että heidän rooleistaan voi odottaa kohtalaisen kokoisia, koska niitä ei ole säästetty yllätys-cameoiksi.

Se tarkoittanee myös, että sarja näyttää tai selittää sitä, miksi Owen-setä suhtautuu vanhaan Beniin niin kylmäkiskoisesti episodi IV:n aikoihin. Mahtaisiko Obi-Wan tuoda vahingossa vaaran liian lähelle Lukea? Sellainenkin teoria on esitetty, että ehkäpä sarjan aikoihin Obi-Wanilla olisi aikeita ottaa nuori 10-vuotias Luke jedioppiin. Silloin jokin saattaisi ehkä saada hänet sarjan aikana muuttamaan mieltään. Mitäs minä sanoinkaan siitä tragediasta äsken?

Ehkä ihan kaikkein varmin Obi-Wan Kenobi -sisältöveikkaus: sarja sisältää variantin tästä kohtauksesta. Varmasti.

Obi-Wan Kenobi ei ole seuraavaksi meille valmistuva Star Wars -sarja. Sitä ennen saamme The Book of Boba Fettin, Cassian Andor sarjan ekan kauden ja mahdollisesti The Mandalorianin kolmannenkin. Valmista pitäisi tulla joskus ensi vuonna. Mutta tiedotteella meille on nyt vahvistettu, että Obi-Waninkin tuotanto on tosiaan parhaillaan alkamassa. Ehkäpä Hollywoodissa on opittu elämään myös koronaviruksen kanssa.

Vielä yksi asia. Tiedotteesta se puuttui, mutta Koreasta on kuulunut, että Obi-Wan-sarjan kuvaaja olisi Chung-hoon Chung. Hän on kuvannut kotimaassaan muun muassa Oldboyn ja kasan muita sen elokuvan ohjaajan Chan-wook Parkin äärimmäisen tyylikkäitä elokuvia sekä jenkeissä viime vuosina muun muassa Stephen King -filmatisointi It:n (ekan osan).

Jos en jo muutenkin odottaisi tätä sarjaa suurella innolla, niin tämä tieto on minulle kuin kirsikka kakun päällä. Obi-Wan Kenobin eristysvuodet oli aina ehkä kaikkein herkullisin aihio vanhan Star Wars -hahmon soolotarinalle, ja kaikesta päätellen ainakin puitteissa kaikki on nyt enemmän kuin kunnossa.

Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 3: ”Netin syövereistä huudettiin megafoneilla, että katsokaa, tässäkin on tämmöistä tasa-arvojuttua”

Kirjoitin jo Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirjasta Joonaksen Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) kahden blogimerkinnän verran: ensimmäisessä käsittelin lähinnä Joonaksen tulkintaa Chewbaccasta ja toisessa Joonaksen muistoja kollegoistaan.

Tämä kolmas (ja viimeinen) merkintä keskittyy elokuvien vastaanottoon ja paljastaa, mitä Joonas Suotamo ajatteli, kun The Last Jedi ja The Rise of Skywalker päätyivät netissä ryöpytyksen kohteiksi ja kun Solo floppasi lippuluukulla. Kuten edellisissäkin kirjoituksissa, tässäkin mukana on kirjan kertoman lisäksi sitaatteja Joonakselta minun haastattelustani Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun.

Joonas Suotamo ja Chewbaccan työpaikka. Kirjan kuvitusta.

Heitän tähän alkuun heti yhden sitaatin. Kysyin Joonas Suotamolta, mitä hän vastaa kritiikkiin siitä, että Star Wars -elokuvat olisivat pelkästään laskelmoitua viihdeteollisuutta.

”On aika kyynistä sanoa niin. Nämä ovat kuitenkin rakastettuja elokuvia”, Suotamo aloitti vastauksensa. Hetken kuluttua hän toisaalta pyöritteli asiaa myös näin: ”On kylmä fakta, että elämme maailmassa, jossa päätöksiä tehdään siltä pohjalta, miten rahavirtoja niistä aiheutuu”.

Pitemmän vastauksen voi tiivistää näin: Suotamo ei allekirjoita, että Star Wars -elokuvia tehtäisiin vain rahankiilto silmissä, mutta ei kiistä, etteikö niitä tehtäisi myös rahantekoa tavoitellen. Josta minun olikin kysyttävä jatkokysymys: Vaikuttaako rahantavoittelu sitten Suotamon mielestä elokuvien sisältöön?

”Jos sitä vaikutusta lähtee elokuvista etsimään, menee tarinasta ilo. Alkuperäiset Star Wars -elokuvat oli lähtökohtaisesti tehty lapsille. Siellä on sinisilmäistä seikkailijaa ajamassa avaruusaluksilla, ja ne ovat hyvä tarina, johon minä ainakin itse uppoudun. Jos mitä tahansa leffaa alkaa suurennuslasilla katsomaan, kyllä se illuusio alkaa rakoilemaan”, Suotamo sanoo ja jatkaa: ”Elokuvia katsoessa kriittinen tarkastelija on heitettävä hetkeksi hyllylle ja nautittava tarinasta. Negatiivisilla Youtube-videoilla ja otsikoilla saa kuitenkin huomiota, koska on jotenkin helpompaa asettua jonkin asian yläpuolelle kuin tunnustaa, mikä siinä oli hyvää.”

Tämä on viisas ja sattuva vastakommentti, jopa omakohtaisesti. En koe kirjoittavani esimerkiksi tässä blogissa asioista tarkoituksella negatiivisen kautta, mutta tiedostan oikein hyvin, kuinka houkuttelevaa ja siten ”helppoa” tosiaan on puhua elokuvista niiden huonojen eikä niiden hyvien puolien kautta. Kuinka helposti vaikkapa kahvipöytäkeskustelut elokuvista tiivistyvät siihen, minkä yksityiskohdan vuoksi kukakin keskustelijoista ei pitänyt käsiteltävää elokuvaa aivan täydellisenä, vaikka sen sijaan voisi hyvin puhua myös elokuvien onnistumisista! Tämän blogin kirjoittajan biossa on vuosia lukenut, että olen ”sitkeästi sitä mieltä, että myös prequel-trilogiassa on paljon hyvää, aivan kuten alkuperäisessä trilogiassa on paljon sietämätöntä”, mutta jää lukijan tuomittavaksi, olenko oikeasti onnistunut elämään tämän asenteen mukaan.

Joka tapauksessa: Joonas Suotamon edellä lainatulla sitaatilla on kaikupohjaa seuraavassa.

Joonas Suotamo (tai Peter Mayhew) ja Harrison Ford elokuvassa The Force Awakens (2015).

The Force Awakens otettiin vastaan juhlien, vaikka joitakin harmittikin, kuinka läheisesti se toisti alkuperäisen Star Wars -elokuvan juonta. Joka tapauksessa yleinen fanien, satunnaisempien katsojien ja kriitikoiden tulkinta oli, että ohjaaja JJ Abrams ja kumppanit olivat onnistuneet: Star Wars oli palannut, uudelle ajalle ja uudelle sukupolvelle, ja samalla riittävästi entistä tunnelmaa säilyttäen. Näin ajatteli Joonas Suotamokin, joka erikseen korosti ylpeyttään siitä, että episodi VII ei ollut ajalleen tyypillinen synkistely, vaan vanhanaikainen, tunteisiin vetoava tarina.

(Aika moni katsoja taisi myös verrata TFA:ta prequeleihin ja todeta, että edellä mainituilla mittareilla TFA onnistui esiosia paremmin. Tätä vertailua ei esitä Joonas Suotamo kirjassaan.)

The Last Jedi oli joka tapauksessa erilainen. Paitsi että se oli tunnelmaltaan synkempi, se teki paikoin jopa rohkeaa pesäeroa originaalitrilogiasta tuttuihin teemoihin. Näin muutamia vuosia myöhemmin on selvää, että TLJ jakoi mielipiteet pahemmin kuin yksikään toinen Star Wars -elokuva: toiset suitsuttivat näkemäänsä jopa mestariteokseksi, mutta toisissa elokuva aiheutti vähintään yhtä suurta inhoa kuin prequelit omana aikanaan. Minusta näin jälkikäteen voi silti jopa objektiivisesti sanoa, että TLJ:n oli joka tapauksessa pakko viedä tarinaa jollain tavalla räväkämpään suuntaan turvallisen sulavan TFA:n jälkeen. Kun haastattelin Joonas Suotamoa ensimmäisen kerran, TLJ oli jo kuvattu mutta minä en ollut sitä nähnyt, ja jo silloin Suotamo sanoi tulossa olevan ”erilaisen tarinan, jossa ei ole pelätty ottaa riskejä”.

Joonas Suotamo elokuvassa The Last Jedi (2017).

Kirjassa Suotamo kertoo, että juuri noin hän itse ajatteli lukiessaan TLJ:n käsikirjoituksen: että vau, nyt tulossa on todellakin jotain aivan erilaista. Sen lisäksi Suotamo kertoo samalla ajatelleensa, että ”nyt klassista tarinaa ja koko saagan henkeä kieputellaan niin paljon, että moni pitkäaikainen fani saattaa suuttua”. Ja näinhän sitten lopulta kävikin.

Suotamo itse kuitenkin suli Johnsonin ratkaisuille jo samana päivänä. Hän kertoo kirjassa ymmärtäneensä, ettei ole olemassa Star Warsin ”pyhiä opinkappaleita”, vaan että uudistuminen on tärkeämpää kuin menneisyyden palvonta. Juuri tämä onkin myös The Last Jedin ydinviesti sekä tarinan sisällä että elokuvakerronnan tasolla. TLJ:n käsikirjoituksessa Suotamolle vaikein sulatettava yksityiskohta olikin hänen oman hahmonsa Chewbaccan harmittavan pieni rooli – mutta se ei taida liittyä keskeisesti elokuvan yleisövastaanottoon.)

Mark Hamill sanoi elokuvan julkaisemisen yhteydessä antamissaan haastatteluissa olleensa eri mieltä Johnsonin tulkinnasta hänen hahmostaan eli Luke Skywalkerista. Erityisesti Hamill päästi vettä TLJ-vihan myllyyn sammakollaan siitä, kuinka hän olisi ratkaissut ongelman näyttelemällä välillä mielessään aivan eri hahmoa, ”Jake Skywalkeria”. Suotamo huomauttaa kirjassaan, että mistään tällaisesta ei näkynyt Irlannin kuvauksissa mitään merkkejä. Hamill oli ollut kuvauksissa mainiolla tuulella, toimien porukan isällisenä ja itseoikeutettuna johtajana. Varsinaista elokuvaa kuvattaessa Hamill oli Suotamon nähden puuttunut vain nyansseihin, eikä mitään ohjaajan ja näyttelijän välistä kiistaa Luken hahmon luonteesta siis rönsyillyt ainakaan muun ryhmän silmiin.

(Minä en tietysti voi väittää tietäväni Suotamonkaan vertaa siitä, mitä Mark Hamill asioista oikeasti ajattelee, mutta en ole voinut olla ajattelematta, että Hamillin mielipiteisiin jatko-osatrilogiasta on voinut vaikuttaa paljonkin roolin sisällön sijaan sen silkka koko: George Lucasin visioissa hän olisi ilmeisesti saanut ison roolin kaikista kolmesta elokuvasta, mutta tässä toteutetussa tarinassa hän oli kunnolla mukana vain tässä keskimmäisessä. On hyvin inhimillistä, että tottakai Hamill olisi näyttelijänä halunnut palata suurimpaan rooliinsa pitemmäksi aikaa ja luonnollisesti hänestä olisi ollut mukavaa saada tulkittavakseen esimerkiksi useampia sankarillisia toimintakohtauksia.)

Joonas Suotamo ja ohjaaja Rian Johnson The Last Jediä tekemässä.

Valmiissa The Last Jedissä ”paperilla vähän eriskummallisilta näyttäneet” palaset loksahtivat Joonas Suotamon mielestä ”täydellisesti paikoilleen”. Hänen ja muiden tekijöiden olikin ensin helppo hymyillä leffan äärellä, kun sitä esimerkiksi kritiikeissä yleisesti kehuttiin.

Hymy hyytyi, kun osa fanikunnasta tosiaan suuttui. Ja ei kai siinä vielä mitään, että osa katsojista ei tykännyt – siinähän ei ollut mitään uutta vaikkapa prequelien vastaanottoa muistellen – mutta kun elokuvaa ja sen tekijöitä vastaan hyökättiin suorastaan agressiivisesti. Pahimman iskun joutuivat vastaanottamaan kirjoittaja-ohjaaja Johnson ja elokuvassa vilpitöntä uskoa parempaan tulevaisuuteen edustanutta Rose Ticoa näytellyt Kelly Marie Tran, johon kohdistuneessa hyökkäyksen osassa oli vielä mukana rasismia ja naisvihaakin. Erityisesti Tranin kohtelu netissä oli Suotamosta kauhistuttavaa – jotain aivan muuta kuin se, että katsoja vain sivistyneesti toteaisi, ettei tykännyt näkemästään elokuvasta, sen näyttelijäsuorituksista, juonesta tai ohjauksesta.

Joonas Suotamo kytkee kirjassaan TLJ:n saaman vihapalautteen laajempiin ilmiöihin. Hänen mielestään se oli osa sitä vihan ja populismin aaltoa, johon liittyvät Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi ja äärioikeistoliikkeiden paluu politiikkaan. Suotamon mukaan nämä tahot näkivät The Last Jedin ”toiveikkaan, lapsenuskoisen sanoman maailman muuttamisesta Social Justice Warrior -henkisenä poseeraamisena ja alkuperäisen Star Warsin osoituksena vanhan ajan machomaailmasta, jossa arvot olivat vielä kunnollisia ja maailma selkeä”. Hän vielä jatkaa tätä ajatusta aivan oikealla huomiolla siitä, että mitä nämä tahot ajattelivatkaan uusista elokuvista, he olivat joka tapauksessa väärässä tulkinnassaan originaalitrilogiasta: George Lucas vastusti Vietnamin sotaa ja Richard Nixonin tapaa tehdä kovanyrkkistä politiikkaa, kirjoitti lapsille suunnatun avaruussadun vastalauseeksi aikansa ilmiöille ja vieläpä sijoitti sen ytimeen viestejä rakkauden ja tarinankerronnan voimasta. Mutta TLJ:n vihapalautteen antajat näkivät vanhatkin Star Warsit haluamiensa silmälasien läpi.

”Netin syövereistä huudettiin megafoneilla, että katsokaa, tässäkin on tämmöistä tasa-arvojuttua. Että ’sinä, joka haluat paluuta vanhoihin hyviin aikoihin, ärsyynnypä tästä uudesta Star Warsista’. Siinä oli paljon tarkoituksenmukaista agitointia (yllyttämistä)”, Suotamo sanoi minulle.

Alden Ehrenreich ja Joonas Suotamo elokuvassa Solo (2018).

The Last Jediä seurasi saagan kaanonissa The Rise of Skywalker, mutta ensi-illoissa Solo. Siihen ei kohdistunut yhtä suurta vihakampanjaa, mutta eipä yleisöryntäystäkään: ohjaajien vaihdon jälkeen noin puolitoista kertaa kuvattu Solo tuli kalliiksi, mutta floppasi taloudellisesti.

Suotamo kertoo kirjassa Solon hämmentävästä ensi-iltakokemuksestaan: kuinka elokuva ensin otettiin ilolla ja riemulla vastaan Los Angelesissa, ja kuinka tekijät sitten jatkoivat siitä suoraan Cannesiin, jossa yleisö tuhahteli ja nauroi väärissä kohdissa, ja näytös päättyi kuolemanhiljaisuuteen.

Solon epäonnistuminen yleisön silmissä oli Suotamolle kova pala. Hänestä elokuva oli onnistunut vanhan ajan seikkailu. Suotamo oli päässyt siinä liki toiseen pääosaan ja tulkitsemaan Chewbaccaa selvästi monipuolisemmin kuin The Force Awakensissa tai The Last Jedissä, eikä olekaan mikään ihme, että Solo jäi Suotamolle mieleen hänen omana suosikkinaan Star Wars -elokuvistaan. Itsesyytökset eivät silti johtaneet mihinkään. ”Ehkä jengi oli vain kyllästynyt Star Warsiin”, miettii Suotamo kirjassa.

Joonas Suotamo, John Boyega ja Oscar Isaac elokuvassa The Rise of Skywalker (2019).

Episodi IX:n piti olla kirjoittaja-ohjaaja Colin Trevorrow’n episodi, ja sellaisena se olisi seurannut Rian Johnsonin tarinaa hyvin eri tavalla kuin The Rise of Skywalker sitten teki. Toisin kävi, ja ohjaajaksi palasikin Abrams. Hän oli antanut The Last Jedin ilmestymisen jälkeisinä kuukausina elokuvaa ja Johnsonia tukevia haastattelukommentteja, mutta palattuaan Star Warsin pariin lausuikin, että ei pitänyt kaikista edellisen elokuvan ratkaisuista. Kun The Rise of Skywalker aikanaan valmistui, moni katsoja koki sen suorastaan mitätöivän TLJ:n tapahtumia ja kesken jättämiä juonia.

Joonas Suotamo ei ole tätä mieltä. Hänestä TROS tekee samanlaisen ”koukkauksen” kuin Jedin paluu teki Imperiumin vastaiskun jälkeen: synkästä, vakavasta ja epäkonventionaalisesta palataan veijarimaiseen, sadunomaiseen ja seikkailulliseen. Suotamo oli tyytyväinen tarinaan käsikirjoituksena ja myös valmiina elokuvana. Hänen hahmollaan Chewbaccallakin oli jälleen enemmän tekemistä.

Erästä TROS:n kritisoitua yksityiskohtaa Suotamo kuitenkin kommentoi kirjassa erikseen. Hänen mukaansa keisari Palpatinen paluu oli käsikirjoituksessa selitetty paremmin kuin valmiissa elokuvassa: kässärissä tuli selväksi, että kyse oli kloonista ja siinä elävästä keisarin hengestä, joka tarvitsi Reyn saadakseen itselleen todellisen fyysisen olomuodon. ”Alkuperäisessä muodossaan keisarin paluu ei millään lailla nollannut Anakin Skywalkerin Jedin paluussa tekemää sovitusta”, Suotamo sanoo.

Joonas Suotamo ja The Last Jedin porukka. Kirjan kuvitusta.

TROS:n ensi-illan jälkeen Suotamo sai myös henkilökohtaisesti maistaa ”internetin likasankoa”, kuten hän sitä kutsuu. Eräällä nettisivulla eräs kirjoittaja tulkitsi TROS:n olevan aivan toista äärilaitaa kuin TLJ oli, ja että TROS oli suorastaan patriarkaalinen elokuva, jonka hahmot olisivat haitallisia nuorille naisille. Tämä arvio osui Suotamon silmiin ja aiheutti niiden takana suuren ärtymyksen: Suotamon mielestä elokuva ja koko jatko-osatrilogia kun olivat Hollywoodin mainstreamiksi poikkeuksellisen täynnä monipuolisia naishahmoja. Suotamo kertoo kirjassa, että harkitsematon twiitti tästä aiheesta johti yhtäkkiä kummallisiin Twitter-mainintoihin ja uudenlaisten seuraajien tulvaan, josta Suotamo tunnisti suuren joukon feikkitilejä. Suotamo kertoo ymmärtäneensä, kuinka netissä vaikuttaa maksettuja nettitrolleja ja ihmisiä, joiden tavoite on kylvää vihamielisyyttä ja eripuraa maailmaan. ”Kokemus oli pelottava”, Suotamo sanoo. (TLJ:n vihapalautteen kytköksistä venäläisiin botteihin ja poliittisiin trolleihin on muuten tehty tieteellistäkin tutkimusta.)

Nyt, pari vuotta myöhemmin, Suotamo on toiveikkaampi. Haastatteluhetkellä Donald Trump oli vain hieman aiemmin hyllytetty Twitteristä yllytettyään amerikkalaisia äärikannattajiaan väkivaltaisuuksiin, ja Suotamo sanoi hänestä tuntuvan siltä, että nyt tämän vuoksi voisi alkaa uusi aika:

” Viimeiset neljä vuotta maailmassa ovat olleet aika turbulentteja. Toivottavasti nyt alkaa jonkinlainen muutos toiseen suuntaan, kun ei ole enää noin näkyvää esimerkkiä siitä, että mitä tahansa saisi sanoa.”

Kysyin Suotamolta haastatteluni lopuksi, miten Star Wars -elokuvien tekeminen muutti sitä, mitä Star Wars hänelle merkitsee. Tämä ei liity suoraan mitenkään TLJ:n, TROS:n tai Solon vastaanottoon – mutta kylläkin siihen, miten Suotamo toivoo näitä elokuvia katsottavan. Tähän on joka tapauksessa hyvä lopettaa. Suotamon vastaus oli, että yllättävän vähän:

”Luulin, että se olisi vähentänyt sitä. Mutta mä olen niin kova innostumaan, että heti kun Star Wars -logo pärähtää ruudulle ja alkumusiikki alkaa, mulla on joka kerta samanlainen fiilis. Sitä ei muuta mikään kuinka paljon mä rakastan sinne galaksiin uppoutumista. Kun menen setille, en julista, että mitenkään enemmän omistaisin sitä, vaan mulla on kunnia ja vastuu olla siellä mukana tekemässä niin hyvää työtä, että fanit löytävät sieltä sen oikeanlaisen järisyttävän tunteen.”

Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 2: ”Näyttelijät olivat Los Angelesista ja Englannista, yksi oli Suomesta”

Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) on paitsi perusteellinen kertomus siitä, kuinka suomalaisesta ex-koripalloilijasta tuli maailman kuuluisin wookiee, myös mitä kiinnostavin katsaus siihen, millaista Star Wars -elokuvien kuvauksissa oikeasti on – ja millaisia siellä työskentelevät ihmiset oikeasti ovat. Tässä blogimerkinnässä teen kirjasta nostoja erityisesti tässä hengessä. Edellisessä merkinnässä tarkastelin ennen kaikkea Joonasta Chewbaccana.

Tässäkin kirjoituksessa on mukana aineistoa paitsi kirjasta, myös minun haastattelupuhelustani Joonas Suotamon kanssa tammikuussa, joka varsinaisesti liittyi Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun.

Millennium Falconin perijät: Chewbacca (Joonas Suotamo) ja Rey (Daisy Ridley). Mikähän kumma siinä muuten oli, ettei Falcon muka olisi kuulunut Han Solon jälkeen yksin Suotam…tai siis Chewbaccalle?

Moni meistä on varmasti katsonut dokumentteja Star Wars -elokuvien tekemisestä ja lukenut tekijöiden haastatteluja. Lisäksi monien tämän sarjan suurtenkin tähtien näkeminen ns. livenä omin silmin on ollut suhteellisen helppoa, tai siis ainakin helpommin mahdollista kuin olisi nähdä (esimerkiksi) joku Hollywoodin Tom-nimisistä näyttelijöistä. Minäkin vaikkapa ehdin päästä Star Wars Celebrationeissa jopa kaksi kertaa Carrie Fisherin keikalle” (siellä tosiaan tuntui samalta kuin odotetuimman tähden esiintyessä rockfestivaaleilla). Henkilökohtaisista tapaamisista ja nimmareista Celebrationeissa joutuu ymmärrettävistä syistä maksamaan, mutta rahalla sellaisenkin on siis saanut. Periaatteessa monella meistä on olevinaan melko hyvä kuva siitä, millainen esimerkiksi Mark Hamill on persoonaltaan.

Mutta Joonas Suotamon näkökulma näihin ihmisiin on tietenkin aivan erilainen. Hän on odottanut heidän kanssaan kuvausvuoroa, treenannut ja tietenkin myös kuvannut kohtauksia, syönyt työpaikkalounasta, pelannut Playstationia (ainakin John Boyegan kanssa), ottanut oluen töiden jälkeen, osallistunut työporukan iltakemuihin ja viimeistellyt kunkin elokuvan sessiot säihkyvissä ensi-illoissa.

Millaisia siis ovat Joonas Suotamon silmin Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher, Peter Mayhew, Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac, Adam Driver, JJ Abrams, Rian Johnson ja lukemattomat muut kuvauksissa, kollegoina ja ihmisinä?

Joonas Suotamon mahtava friendsie The Last Jedin tekijöistä ensi-illassa. Kirjan kuvitusta.

Kärjistäen vanhat ja uudet näyttelijät jakautuvat Suotamon kertomuksissa – jopa koomisuuteen asti! – kahteen leiriin.

Hamill, Fisher, Ford ja miksei myös Mayhew ovat leikkisästi äksyileviä ja arvonsa tuntevia legendoja, jotka ottavat suurilla, kulmikkailla mutta rakastettavilla persoonillaan kunkin tilan haltuunsa aina saapuessaan paikalle. Ridley, Boyega, Driver ja kumppanit taas ovat näyttelemisen taidon nuoria ammattilaisia, jotka pitävät itsensä kovassa kunnossa, tulevat kuvauksiiin täysin valmistautuneina eivätkä kuuna päivänä bilettäisi kuvausiltoina siihen tapaan kuin aiempi sukupolvi 1970-luvun Hollywoodissa tarinoiden mukaan teki. Varsinainen tekeminen on äärimmäisen professionaalia kummassakin ryhmässä: Suotamon mukaan kukaan ei tullut kuvauksiin darrassa eikä kuvausten jälkeen juuri koskaan suunnattu pubiin.

”Tuntui siltä, että ajat ja maailma ovat muuttuneet”, Suotamo tiivisti minulle haastattelussani.

Tylsää sakkia porukka tuskin silti oli. Jos joku esimerkiksi hyssytteli Mark Hamillia laukomasta ihan mitä tahansa mieleen tullutta läppää kuvauspaikalla, tämä saattoi Suotamon mukaan vain tokaista, että minkä kukaan hänelle mahtaa, eihän Luke Skywalker voi saada potkuja. Toisessa ääripäässä Daisy Ridley treenasi omat stunttinsa äärimmilleen ja hörppi näyttelijäkollegojensa kummastukseksi kuvaustaukojuomana lehtikaali-kvinoapirtelöitä. Suotamo kuitenkin täsmentää, että hänestä Hamillin ja Fordinkin äksyilyt ovat pääasiassa roolinvetoa ja hassuttelua, eikä niitä ole suunnattu kenellekään kuvauksissa läsnä olevalle – pikemminkin brändiin, viestintään, promokiertueisiin, ennakkohypeen ja tämäntapaisiin asioihin.

Näyttelijöiden luonteiden kahtiajako tuntuu joka tapauksessa kirjan äärellä melkein huvittavankin toisteiselta siinä vaiheessa, kun Suotamon ja Taatilan kertomus pääsee Soloon ja kuvaan astuvat uudet näyttelijänimet. Alden Ehrenreich, Emilia Clarke ja Donald Glover asettuvat Suotamon kuvauksissa niin selvästi jälleen samaan uuden sukupolven ammattilaisten muottiin – ja sen leffan castin seniori Woody Harrelson puolestaan vanhan kaartin suurisuiseksi äijäksi, vaikka onkin iältään Hamillia ja Fordia nuorempi. Ehkä kaikkein kiehtovimman yksittäisen kollegaluonnehdinnan Suotamo muuten tarjoilee juuri Ehrenreichista: Suotamon käsityksen mukaan nuoren Solon näyttelijä on ”Adam Driverin tavoin introvertti, mutta kompensoi sitä esittämällä ulospäin klassista henkseleitä paukuttelevaa reteää maailmanmiestä”.

Minun haastattelussani Suotamo huomautti, että vaikka uusien Star Wars -elokuvien näyttelijäporukka oli amerikkalaisittain tulkittuna etnisesti monimuotoinen, ei joukko lopulta ehkä kulttuurisilta taustoiltaan ollut sitä: ”Star Warsin näyttelijät olivat pääasiassa Los Angelesista ja Englannista. Yksi oli Suomesta. Se oli aika ennalta-arvattavaa”, Suotamo sanoi. Esimerkiksi John Boyega on viime vuosina korostanut nigerialaisia sukujuuriaan ja tummaihoisten näyttelijöiden huonoa kohtelua Hollywoodissa, mukaan lukien Finnin hahmon kehitystä jatko-osatrilogian aikana, mutta samaan aikaan Boyega oli ja on toki myös erittäin paljasjalkainen lontoolainen siinä missä Daisy Ridleykin.

Joonas Suotamo ja Warwick Davis Solon kuvauksissa. Kuva kirjasta Making of Solo.

Suotamo itse sijoittuu sukupolvijaossa tietenkin nuoreen porukkaan. Hän tunnustaa, että varsinaiset bondaushetket jäivät kuvauksissa usein vähiin, mutta lukijalle tulee silti olo, että niitäkin ehti olla: Suotamo intoili ohjaaja JJ Abramsin kanssa syntetisaattoreista, vertaili sisäänpäin kääntyneen metodinäyttelijän ja ex-merijalkaväen sotilaan Adam Driverin kanssa armeijakokemuksia ja tosiaan pelasi sitä pleikkaa John Boyegan kanssa. Jordaniassa The Rise of Skywalkeria kuvattaessa Suotamot ystävystyivät Oscar Isaacin perheen kanssa, sillä molemmilla näyttelijöillä oli siis tuolla reissulla mukanaan puolisonsa ja samanikäiset pienet pojat.

Mutta niin suuria persoonallisuuksia kuin Star Wars -elokuvien perheeseen on valikoitunut, kysyessäni Suotamolta näyttelijöiden tai ohjaajien omien persoonallisuuksien vaikutusta elokuvien tekemiseen, hänen vastauksensa oli ehkä yllättäenkin tämä:

”En usko että ne hirveästi vaikuttavat. Sillä on merkitystä, että kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa, ja siinä olen ollut onnekas, että olen saanut tehdä töitä tällaisten ihmisten kanssa. Erilaisuutta ja erilaisia näkemyksiä pitää aina kunnioittaa, mutta loppujen lopuksi sinne mennään tekemään töitä. Tarinankertojilla on suuri vastuu, eivätkä he voi antaa omien persoonallisuuksiensa tulla hyvän tarinan tekemisen edelle.”

Tässä tekstityksessä puhuu Daisy Ridley. Kuvakaappaus The Force Awakensin making of -dokumentista.

Suotamo itse tuntuu tulleen toimeen kaikkien kanssa. Siitä on kirjan ulkopuolistakin todistusaineistoa: mainioita Joonas-hetkiä on tallentunut muun muassa jatko-osaleffojen making of -dokumentteihin. En ihmettele: mukavana ja sanavalmiina miehenä hän sopi varmasti hyvin suulaiden tähtien seuraan, mutta suomalaisena (ja usein sitä paitsi äänen vaimentavaan maskiin puettuna!) hän kykeni toisaalta tarjoamaan jopa yrmylle Harrison Fordille kuvaustauolla mieluisan vieruskaverin: sellaisen, jonka kanssa ei tarvinnutkaan koko ajan jutella.

Nimenomaan Harrison Fordilla on maine paitsi uskomattoman karismaattisena näyttelijänä, myös jäyhänä ihmisenä. Hän ei kierrä Celebrationeita eikä peittele sitä, ettei juurikaan välitä kahdesta kuuluisasta hahmostaan eli Han Solosta ja Rick Deckardista (tohtori Henry Jonesista hän välittää). Suotamo työskenteli The Force Awakensissa Fordin kanssa tiiviinä työparina, ja vahvistaa kertomuksillaan kaiken tämän. Samalla hän kuitenkin kertoo Fordin olleen kuvauksissa ”yleiskiinnostunut” kaikesta mahdollisesta kuten still-kuvaajan käyttämistä kameroista. Kuvausten taukopäivinä Ford saattoi matkustaa katsomaan vanhoja lentokoneita ja kerran tuo entinen puuseppä kiinnostui keskustelemaan Suotamon kanssa tämän suomalaisesta isoisästä, joka niin ikään oli puuseppä.

Suotamon kirjasta voi myös poimia erinomaisen smalltalk-vinkin vapaasti sovellettavaksi. Näyttelijä kertoo nimittäin lukuisia anekdootteja siitä, kuinka hän onnistui sulattamaan puolelleen suuria tähtiä tai ohjaajia mukaan lukien sellaisia vierailevia henkilöitä kuin Peter Jacksonin aloittamalla keskustelun kehumalla kuuluisuutta jostain heidän vähemmän tunnetusta tai arvostetusta työstään: esimerkiksi Peter Jacksonia Hobittien tynnyripako-kohtauksesta tai Anthony Danielsia hänen äänityöstään Ralph Bakshin Taru sormusten herrasta -piirretyssä. Tämä tuntui kirjaa lukiessani niin strategiselta tempulta, että minun piti ihan kysyä asiasta haastattelussa. Suotamon mielestä kyse on palautteesta:

”Itselleni on tosi tärkeätä, jos joku tulee sanomaan jostain sellaisesta pienestä jutusta, jonka olen tehnyt kuvauksissa. Olen sitä mieltä, että kaikki kaipaavat sellaista palautetta. Ei vain sellaista, että ’olet mahtava’, sillä mitä siitä voi oppia?”

Ohjaaja Abrams ja näyttelijä Suotamo The Rise of Skywalkeria tekemässä. Tai juttelemassa syntetisaattoreista.

Suotamon lähimmät kollegat olivat toisia näyttelijöitä, mutta luonnollisesti hän työskenteli läheisesti myös kunkin ohjaajan kanssa. Tämän blogin puitteissa on paikallaan katsastaa erityisesti sitä, miten Suotamo näki jatko-osien kahden ohjaajan, Abramsin ja Rian Johnsonin lähestymistapojen erot. Onhan etenkin jälkikäteen paljonkin väännetty siitä, millä tavoin Johnson The Last Jedissä keikutti venettä Abramsin The Force Awakensin jälkeen, ja kuinka Abrams puolestaan käänsi tyyliä ja tarinaa takaisinpäin palattuaan sittenkin viimeisen episodin ohjaajaksi.

Abrams saa Suotamolta suurimman suitsutuksen. Suotamon mukaan Abramsilla oli alusta asti kristallinkirkas visio siitä, miten The Force Awakensin tuli painella nostalgianappuloita ja toisaalta siirtää klassiset teemat uuden sukupolven tarinaksi. Kuvausten aikana Abrams antoi etenkin ensimmäisessä Star Warsissaan Suotamon mukaan kaikille tilaa improvisoida ja ehdottaa ideoita. TFA:sta välittyvä raikas ja iloinen tekemisen meininki saa siis Suotamolta vahvistuksen.

Abramsinhan ei alunperin pitänyt ohjata episodi IX:ää, mutta hänet maaniteltiin takaisin korvaamaan Colin Trevorrow ja laittamaan jopa käsikirjoitus alusta loppuun uusiksi melkoisella kiireellä. Suotamokin kertoo kiireen näkyneen kuvausten tunnelmassa. Hänen mukaansa Abrams salli edelleen improvisaation, mutta hänen ohjaajan otteensa oli toisella kerralla määrätietoisempi ja suoritusvaatimusten paino näkyi hänen harteillaan enemmän. Suotamo kuvailee yleisemminkin, että TFA:n jälkeen Star Wars -elokuvien tekeminen alkoi tuntua arkisemmalta työltä, mutta mainitsee kyllä erikseen, kuinka TROS:ssa tekijöiden kesken vallitsi erityinen me-henki: olihan siinä vaiheessa takana jo pitkä yhteinen matka. Itse asiassa tämänkin kaiken olen näkevinäni The Rise of Skywalkerista sekä itse elokuvassa että sen tekoa kuvaavassa dokumentissa.

Mitä sitten taas tulee The Last Jediin ja Rian Johnsoniin, jonka episodi näissä oloissa jäi (alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti) ”Abramsin trilogian” keskelle: Suotamon mukaan ohjaajan ote todella oli erilainen, kuten myös valmiista elokuvasta näkyy. Suotamo kuvailee Johnsonia taiteenlajinsa historian tuntevaksi elokuvanörtiksi, joka haki sähäköiden kamera-ajojen sijaan hallittuja kuvakulmia. Myös Johnsonin ohjausote oli Suotamon mielestä leikkisä ja hänen innostuksensa elokuvantekoon suorastaan lapsenmielinen, mutta silmiinpistävä ero näyttelijän näkökulmasta oli se, että Johnson ei todellakaan tehnyt elokuvaa Abramsin tavoin kuvatessa improvisoiden. Sen sijaan Johnson tuntui suunnitelleen TLJ:n alusta loppuun yksityiskohtia myöten valmiiksi ennen kuvauksia, ja näyttelijät ikään kuin vain purkittivat osansa kameran edessä ohjaajan ohjeiden mukaan. Suotamo kertoo itsekin päässeensä kuvaamaan useita kertoja uudelleen kohtauksen, jossa Chewie aikoo syödä grillaamansa porgin, koska hän ei meinannut onnistua muodostamaan vartalollaan ja käsillään juuri sellaisia liikeratoja joita Johnson haki.

Tämä kuva on The Last Jedin behind the scenes -promovideosta, mutta se ei oikeastaan täsmää elokuvan tapahtumiin: tässä lavasteessa Chewbaccaa ei siinä elokuvassa nähty.

Nyt mennään minun tulkintani puolelle, mutta mietin, että Suotamon kokemus TLJ:stä voi olla kahta Abramsin elokuvaa jähmeämpi myös siksi, että Chewbaccan hahmon rooli keskimmäisessä elokuvassa yksinkertaisesti oli sellainen. TFA:ssa ja TROS:ssa Chewie seikkailee muiden sankarien kanssa toimintakohtauksissa, kun taas TLJ:ssä Chewbacca vartioi suuren osan elokuvaa Millennium Falconia Ahch-Ton saarella. Kuvausten kannalta tämä tarkoitti, että Joonas Suotamo työskenteli TLJ:ssä lähinnä Irlannissa Mark Hamillin ja Daisy Ridleyn sekä kuvausryhmän kanssa, ja vieraili vain satunnaisina päivinä Pinewoodin studioilla, joilla loput elokuvasta kuvattiin. Kirjassaan Suotamo kertookin, että tämä piirre TLJ:ssä harmitti häntä henkilökohtaisesti, kunnes hän löysi ilon mahdollisuudesta tuoda Chewbaccan eleiden kautta elokuvaan tarvittavaa huumoria.

TROS:ssa taas Suotamo pääsi paitsi palaamaan muiden näyttelijöiden seuraan, myös esiintymään Chewbacca-vuosiensa haastavimmissa kohtauksissa. Toinen niistä oli lopullisesta elokuvasta pois jätetty kidutuskohtaus, jossa Kylo Ren piinaa vangittua Chewieta, ja toinen kohtaus, jossa Chewie reagoi Leian kuolemaan. Ensimmäisessä näistä Suotamo sai pelätä tosissaan sosiopaatiksi itsensä psyykannutta metodinäyttelijä-Driverin kidutettavana (Suotamo arvelee, että kohtauksesta tuli liian rankka perhe-elokuvaan). Toisessa haettiin juuri oikeanlaista tuskanparahdusta epäilemättä tuskaisuuteen asti. Minun tekee lisäksi mieleni huomauttaa Suotamon kunniaksi, että nimenomaan The Rise of Skywalker oli episodielokuvista ensimmäinen, jossa Chewbaccan rooli oli todella kirjoitettu juuri Suotamolle – vielä Rian Johnsonin kirjoittaessa TLJ:tä oli nimittäin epävarmaa, näyttelisikö osan roolista edelleen Mayhew.

Yksi omista suosikkikuvistani näiden elokuvien behind the scenes -arkistoista: Solon poppoo puoliksi maskissa.

Koska Star Wars -elokuvien hyvyydestä ja huonoudesta niin paljon kättä väännetään, on lopuksi hyvä korostaa, että Suotamo kiittää kaikkia ohjaajiaan – myös Solosta kaahavaa komediallista hurjastelua tavoitelleita Phil Lordia ja Christopher Milleriä ja heidät korvannutta sujuvaa ”no nonsense” -ohjaajaa Ron Howardia. Sekin on hyvä mainita, että Suotamo itse piti molemmista kiistellyistä episodeista: siis sekä The Last Jedista että The Rise of Skywalkerista.

Tämä keskustelu – siis The Force Awakensia seuranneiden Star Wars -elokuvien vastaanotto – on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että se ansaitsee vielä yhden, aivan oman blogimerkintänsä.

Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 1: ”Mulle oli selvää, että Chewbacca ei voi olla kovin primitiivinen”

Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Joonaksen Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) julkaistiin viime viikolla. Teos kertoo eläväisesti ja kattavasti Joonaksen vuosista Chewbaccana.

Kirjoitin kirjan julkaisupäiväksi tähän blogiin kirjoituksen, joka oli tarkoitettu ikään kuin saatesanoiksi. En lukenut teosta aivan sataprosenttisen ulkopuolisena, sillä osallistuin löyhästi sen toimitustyöhön ja kirjoitin kirjaan jälkisanat.

Tässä vaiheessa kaikkein innokkaimmilla on ollut jo aikaa lukea kirja tai kuunnella Joonaksen itsensä lukema äänikirja. Tietokirjallisuudesta ei yleensä käytetä termiä spoileri, mutta todettakoon nyt siis, että tässä ja parissa seuraavassa kirjoituksessa paljastan kirjassa kerrottua. Kirjan ohella jutun lähde on Joonas Suotamo itse – haastattelin häntä Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun ja samalla näitä blogimerkintöjä varten.

Joonas Suotamo hahmonsa Chewbaccan työpaikalla Millennium Falconin ohjaamossa. Kirjan Roar! – Elämäni wookieena (2021) kuvitusta.

Joonas Suotamon tarina suomalaisesta ex-koripalloilijasta ja aloittelevasta videoalan yrittäjästä kaukaisen galaksin Chewbaccaksi oli salaisuus The Force Awakensin ensi-iltaan asti. Sen jälkeisinä vuosina tarina paljastui haastatteluissa vähitellen. Koko kuva käy kuitenkin ilmi vasta tästä Suotamon ja Taatilan kirjasta.

Siitä esimerkiksi paljastuu, että Suotamon tempaaminen Star Wars -maailmaan tapahtui yllättävänkin nopeasti. Elettiin vuoden 2013 marraskuuta, kun kirjan toinen kirjoittaja Hippo Taatila poimi Suotamon nimen tarjolle englantilaisen casting-toimiston kysellessä Suomen Koripalloliitosta riittävän pitkiä ja sopivan sinisilmäisiä näyttelijävaihtoehtoja. Ensimmäiset näytevideot castaajille kuvasi Suotamon kihlattu, mutta pari viikkoa myöhemmin Suotamo jo lennätettiin Lontooseen testikuvaukseen ja jo loppiaisen jälkeisellä viikolla tammikuussa 2014 hän pukeutui Chewbaccan asuun ensimmäisen kerran. Samalla reissulla Suotamo sai tavata ohjaaja JJ Abramsin ja käsikirjoittaja Lawrence Kasdanin sekä lukea käsikirjoitusotteen oikeasta episodi VII:n kässäristä (kohtauksen, jossa Finn yrittää auttaa Millennium Falconin pedillä makaavaa loukkaantunutta Chewbaccaa). Jos siis studio koskaan päästi Chewien pukuun asti muita kandidaattejaan – sitä Suotamo ei tiedä – kaikki osapuolet tuntuvat tajunneen hyvin nopeasti, että juuri Joonas Suomesta oli etsitty mies.

Niin kuin varmasti olikin, sillä moni lopputulos vaikuttaa tähtiin kirjoitetulta. Suotamo kertoo kirjassa ymmärtäneensä jo ennen ensimmäistä Lontoon käyntiään allekirjoittamastaan vaitiolosopimuksesta, että häntä ei oltu värväämässä esimerkiksi jättiläiseksi Game of Thronesiin vaan nimenomaan uuteen Star Warsiin. Star Wars taas oli Suotamolle se kaikkein rakkain elokuvasarja.

Kääntäen voi kuitenkin myös sanoa, että Suotamo ei ollut Star Warsille kuka tahansa sinisilmäinen pitkä ex-koripalloilija, vaan heistä juuri se, joka oli haaveillut näyttelijäntöistä ja tietämättään melkein valmistautunutkin Chewbaccan rooliin koko ikänsä:

”Olen aina ollut kiinnostunut esimerkiksi koirien eleistä ja ihmisten erilaisista liikkumistavoista. Koripallossa kiinnitin huomiota siihen, miten toiset jännittävät ranteitaan juostessaan tai miten toiset johtavat rintakehällä, toiset lantiolla”, Suotamo kertoi minun haastattelussani.

Finn, Chewbacca ja Han Solo kädet pystyssä elokuvassa The Force Awakens (2015). Joonas Suotamo ei paljasta, missä episodi VII:n kuvissa tarkalleen ottaen esiintyy hän ja missä Peter Mayhew, mutta Mayhew’n (1944-2019) viimeisten vuosien vaivalloisia liikkeitä tarkkailleet voivat tehdä päätelmiään.

Aluksi homma saattoi tuntua Suotamosta piilokameralta, pelkkä Pinewoodin studioille pääseminen puolelta voittoa ja Chewbaccan roolista puhuminenkin melkein kauhistuttavalta. Mutta siinä Suotamo siis oli: valittuna rooliin hänen suurimpaan leffasarjasuosikkiinsa ja vieläpä yhdeksi sen kaikkein ikonisimmista hahmoista – vaikkakin sitten Peter Mayhew’n body doublena eli tuuraajana niissä fyysisissä kohtauksissa, joissa polvivaivainen Mayhew ei enää pystynyt näyttelemään.

”Se, että kyseessä oli juuri Star Wars, toi sen fiiliksen, että olen maailman onnekkain jäbä. Star Wars oli mulle se ultimaattinen tarina, jossa on kaikki. Suuret mittakaavat, mystiset taikavoimat, sankarilliset hahmot ja äärimmäinen pahuus. Koen kyllä sen suurena siunauksena että pääsin mukaan siihen”, Suotamo kuvaili minulle nyt tammikuussa 2021.

Abramsin ja Kasdanin Suotamo oli tammikuussa 2014 vakuuttanut paitsi kyvyillään tulkita Chewbaccan liikkeitä ja eleitä, myös tulkinnallaan hahmon luonteesta. Ohjaaja oli erikseen kysynyt häneltä siitä. Suotamo oli vastannut näkevänsä Chewbaccan lauman alfasutena, joka vartioi aina tilannetta kohtausten taustalla varmistaen näin ystäviensä selustan. Suotamosta Chewie oli itsepäinen ja impulsiivinen (esimerkiksi nälkäisenä), mutta ennen kaikkea aina lojaali ystävilleen.

Ja siis paitsi oli (originaalitrilogiassa), myös on (uusissa elokuvissa). Suotamo otti kunnia-asiakseen säilyttää Chewbaccan sekä fysiikaltaan että luonteeltaan samanlaisena kuin hahmo alunperin oli katsojille tutuksi tullut. Hän vältteli tulevina vuosinakin, roolin päänäyttelijäksi kohonneena, liikkeiden tai eleiden muuttamista omanlaisikseen.

Suotamo erittelee kirjassa menetelmänsä poikenneen tässä esimerkiksi Alden Ehrenreichin tavasta esittää nuorta Han Soloa. Ehrenreich kun otti Solon nimiroolinsa pohjaksi Harrison Fordin maneerit, mutta tulkitsi roolia sitten omalla tavallaan. Suotamo taas hioi viimeisen päälle osaamisensa Mayhew’n kehittelemien Chewie-eleiden asiantuntijana ja opetteli itse asiassa myös kopioimaan Mayhew’n omaa liikkumista, sillä Chewbaccan ”oikeaoppinen” kävely, jossa polvet lonksahtavat jokaisella askeleella, perustuu Mayhew’n omiin polvivaikeuksiin.

Chewbacca, Leia ja Han Solo kädet pystyssä elokuvassa Return of the Jedi (1983). Roolissa tällöin tietenkin Peter Mayhew – mutta katsojan on helpompi erottaa eroja 2010-luvun Chewbaccaan karvapuvun kampauksessa kuin hahmon liikkeissä.

Katsojana minä tosin lisään tähän, että osaltaan Suotamon tulkintaa pitivät aisoissa käsikirjoitukset. Suotamon elokuvien Chewbaccaa ei koskaan kirjoitettu tekemään mitään aivan järisyttävästi originaalitrilogian Chewbaccasta poikkeavaa – vaikka kylläkin jonkin verran aiempaa fyysisempiä tekoja. Merkittävä poikkeus tähän on Solon niin sanottu mutapainikohtaus, johon elokuvantekijöillä oli harkinnassa todella paljonkin totutusta poikkeava, suorastaan potkunyrkkeilevä Chewbacca, kuten Suotamo kirjassa kertoo. Siitäkin kuitenkin peruutettiin vähän sovinnaisempaan taistelukohtaukseen. Tässä mielessä Chewbaccan rooli jatko-osatrilogiassa poikkesi vaikkapa Han Solon tai Luke Skywalkerin osista. Harrison Fordin ja Mark Hamillin hahmothan olivat The Force Awakensissa ja The Last Jedissä selvästi muuttuneet: henkistyneet ja uupuneetkin vanhetessaan.

”Mulle oli selvää, että Chewbacca ei voi olla kovin primitiivinen, vaan sen on oltava samaistuttava”, Joonas Suotamo sanoi minulle puhuessamme Chewbaccan luonteesta ja hänen tulkinnastaan siitä. ”Koska Chewbacca ei voi puhua, piti tehdä komiikan ja kohtauksen raameissa valintoja, joiden myötä se olisi rakastettava, mutta myös voimakas hahmo. Solossa oli joitakin näytteitä siitä että hän on myös eläimellinen.”

Koska kyseessä tosiaan on myös valtava, väkivahva ja murahteleva karvainen avaruusolento, itse ajattelin, että esimerkiksi joku toinen ohjaaja olisi saattanut hakea hahmoon itsepäisyyden ja lojaaliuden yhdistelmän sijaan tai lisäksi brutaalia raakuuttakin – ja The Force Awakensiin olikin harkinnassa kohtaus, jossa Chewbacca olisi repäissyt Unkar Pluttin käden irti. Siksi kysyin Suotamolta haastattelussani, oliko kaikille osapuolille koko ajan selvää, että Chewbacca ei voisi olla liian eläimellinen. Suotamon mukaan oli:

”Toisenlainen tulkinta olisi ollut vaikeammin sovitettavissa tarinaan. Episodi VII:n piti välittää ilon tunteita ja olla vanhan ajan seikkailu. Jos siihen olisi yrittänyt sooloilla jotain omaa tulkintaa, se olisi varmasti ammuttu alas nopeasti. Elokuvaan piti tuoda lämmin nostalgian tunne ja se liittyi varsinkin Chewbaccaan, joka ankkuroi uutta elokuvaa originaalitrilogiaan. Koska ihmisnäyttelijät olivat vanhentuneet, Chewbaccan piti näyttäytyä mahdollisimman samanlaisena kuin ennenkin.”

Peter Mayhew ja Joonas Suotamo, kuin kaksi Chewbaccaa. Kirjan kuvitusta.

Suotamon ja Taatilan kirjan lukija pääsee siis aitiopaikalle katsomaan, kuinka Suotamo opetteli vanhan mestarin Mayhew’n opissa chewbaccauden olemuksen ja kuinka epäselvään tarpeeseen valittu ”salainen agentti cast#99” otti roolin omakseen. Samalla ”nuori Chewbacca”, kuten Carrie Fisher ja monet muut Suotamoa kutsuivat, kouliintui viimeistään seuraavien elokuvien myötä Hollywoodin elokuvatuotantojen veteraaniksi.

Senkin lukija saattaa (juuri ja juuri) ymmärtää, kuinka jopa Star Warsin kuvaaminen kääntyy lopulta tekijöilleen arkiseksi työksi, joka ei enää kolmannessa ja neljännessä elokuvaproduktiossa tunnu yhtä taikamaailmalta kuin ensimmäisessä. ”Kuin saisit tuhat kiloa suklaata syödäksesi. Saat niin paljon. Sitten tulee arkisuus, kun kävelet 30 kertaa käytävän edestakaisin, ja sulla on kuuma ja vessahätä”, Suotamo kuvasi asiaa minulle. ”Lavasteille tuli sokeaksi. Kaikki vieraat olivat aina fiiliksissä, vaikka edessä oli verrattain yksinkertainenkin lavaste. Sekin oli ihmeellinen niille, jotka eivät eläneet siinä akvaariossa.”

Mitä Suotamon ja Taatilan kirja sen sijaan ei sisällä: aivan valtavan suuria Star Wars –paljastuksia. Kyse on siitä, että Suotamo kertoo hauskalla, lämpimällä ja inhimillisellä tavalla siitä, millaista näiden elokuvien tekeminen näyttelijän näkökulmasta oli. Siinä on kertomusta ja seikkailua kerrakseen! Mutta se siis tarkoittaa, että Roar! – Elämäni wookieena ei kerro uutta vastausta esimerkiksi siihen, miksi Solon ohjaajat lopulta vaihdettiin tai muihin näiden elokuvien tekemisen tässäkin blogissa loputtomiin arvuuteltuihin ”mysteereihin”. (Suotamo kyllä kertoo, miten väistymään joutuneet Phil Lord ja Christopher Miller Soloa ohjasivat: näyttelijöitä improvisointiin kannustaen, ”kaahaavaa hurjastelua” tavoitellen.)

Ehdottomasti Joonas Suotamo Chewbaccana Solo-elokuvan jengin kanssa.

Tottakai Joonaksen kertomuksen ohessa on paljon sellaista, jonka minä voin nostaa kiinnostavina huomioina esiin tämän blogin päänäkökulmaa – Disney-aikaisten Star Wars -elokuvatuotantojen tekemisen tarinaa – ajatellen.

Suotamo esimerkiksi kertoo kirjassa lukeneensa jo tammikuussa 2014 käsikirjoitusotteita lopullisessa The Force Awakensissa mukana olevista kohtauksista, joissa esiintyivät Finnin, Reyn ja Kylo Renin nimillä kutsutut hahmot. Tätä voi olla nyt jo vaikea muistaa, mutta palautan mieliinne, että tuossa vaiheessa kenelläkään meistä elokuvan odottajista ei ollut aavistustakaan mistään tuon elokuvan sisällöstä. Episodi VII:n päänäyttelijät (tosin ei Suotamoa) julkistettiin huhtikuussa 2014, mutta uusien hahmojen nimet paljastettiin yleisölle vasta joulukuussa, kuvausten jo päätyttyä, eikä varsinaisesta juonesta kerrottu silloinkaan vielä sanaakaan. Sen sijaan myöhemmin The Force Awakensista annetuissa haastatteluissa toistettiin usein, että Abrams ja Kasdan olisivat aloittaneet käsikirjoitustyön ”puhtaalta pöydältä” marraskuussa 2013, George Lucasin valitseman ja Lucasin kanssa käsikirjoitustyön aloittaneen Michael Arndtin vetäydyttyä hommastaan, josta osaltaan syntyi myöhemmin voimistunut myytti, että jatko-osatrilogiassa ei olisi ollut yhtään mitään Lucasin tarkoittamaa. Tämä väite on sittemmin jo moneen kertaan vahvistunut epätodeksi, vaikka se toki totta onkin, että Lucasin omat visiot jatko-osatrilogiasta olisivat kertoneet aivan toisenlaisen tarinan. Joonaksen kertomuksen yksityiskohdat joka tapauksessa todistavat vain edelleen, että tulevan The Force Awakensin käsikirjoitus oli varsin tukevasti lopullisella radallaan jo käsikirjoittajien vaihtuessa.

Yksinkertaisempana poimintana taas voi mainita, että Suotamon kirjan lukeneet tietävät saivat ensimmäisenä kuulla jotain, mitä innoikkammatkaan Star Wars -casting-harrastajat englanninkielisessä maailmassa eivät tienneet. Suotamo nimittäin kertoo tavanneensa studiolla näyttelijä Dev Patelin (Slummien miljonääri), koska tämä oli John Boyegan ohella toinen viimeinen vaihtoehto Finnin rooliin. Tämän Suotamon ja Taatilan kirja tulee paljastaneeksi käsittääkseni ensimmäisenä maailmassa. (Se sen sijaan on paljastunut aiemmin, että hopeasija-Rey oli Jessica Henwick, joka sitten näytteli Jessika Pava -nimisen pilotin pikkuroolin TFA:ssa ja pääsi myöhemmin pääosiin Netflixin Marvel-sarjoissa.)

Mutta nämä olivat edelleen poimintoja Suotamon Star Wars -uran aivan alusta: siitä elokuvasta, joka sai nimen The Force Awakens ja joka otettiin vastaan yleisesti juhlien. Kun tullaan seuraaviin episodeihin The Last Jediin ja The Rise of Skywalkeriin sekä Soloon, tullaan samalla myös elokuviin, jotka yleisö ja kriitikot ottivat vastaan kahtiajakoisemmin. Tässä kohtaa kirjoitankin blogimerkintään klassisen Aku Ankka -lainauksen: Jatkuu seuraavassa numerossa.

Suomalaisten polvien lonksauttelua kaukaisessa galaksissa: Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja vie lukijansa ainutlaatuisen lähelle Star Wars -elokuvien tekemistä

Suomi ja suomalaiset ovat vain harvoin olleet Star Wars -asioissa ensimmäisten joukoissa. Yhtään Star Wars -elokuvaa ei esimerkiksi ole vieläkään kuvattu Suomen Lapissa tai tuhansien järviemme rannoilla, vaikka hienoja kuvauspaikkoja meiltä kyllä löytyisi.

Mutta nyt tarjolla on jotain, mitä kerrassaan millään muulla kielellä maailmassa ei vielä ole: ensimmäiset aidot ensikäden muistelmat uusien Star Wars -elokuvien tekemisestä. Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga) julkaistiin tänään 2. helmikuuta.

Olen lukenut kirjan (kahdesti), ja voin suositella sitä lämpimästi. Heti perään on tosin sanottava, että olen suosittelijana jäävi: osallistuin löyhästi kirjan toimitustyöhön ja sain kunnian kirjoittaa teokseen jälkisanat Chewbaccan hahmon roolista Star Wars -saagassa ja sen historiassa.

Joka tapauksessa olen vilpittömästi sitä mieltä, että Suotamon ja Taatilan kirjalla on runsaasti uutta annettavaa jopa hänelle, joka on lukenut ja katsonut viime vuosien aikana jo satoja haastatteluja ja lehtijuttuja näiden elokuvien tekemisestä (voitte nimittäin uskoa, että minä olen).

Suotamon tarina ex-koripalloilijasta ensimmäiseen elokuvarooliinsa hänen kaikkien aikojen suurimmassa elokuvasarjasuosikissaan on yksinkertaisesti huikea. Suotamo ja Taatila kertovat sen kirjassa hersyvän hauskasti tarinaa iskien. Samalla he tulevat tarjonneeksi kiehtovan kurkistuksen näiden elokuvien tekemiseen ja niitä tehneisiin ihmisiin myös kuvauksiin valmistautuessa, kuvaustauoilla ja kuvauspäivien vapaa-ajalla. Näin tätä taikaa tehdään: salassapitosopimusten suojassa ja velvoittamana, erehdyttävän aidonoloisiin lavasteisiin työpaikkana totutellen, omaa kuvausvuoroa kollegojen kanssa odotellen ja rooliasuissa hikoillen.

Tähän liittyy myös yksi kirjaan liittyvä erityiskehu: uskon, että Roar!-kirja kiehtoo monia niitäkin elokuvien ystäviä, joita nimenomaan Star Wars -elokuvat teoksina eivät kosketa yhtä paljon kuin vaikkapa minua. Jos nimittäin on yhä harvinaista, että suomalainen näyttelijä pääsee ylipäätään mukaan Hollywoodin kaikkein suurimpiin tuotantoihin, on vähintään yhtä harvinaista, että sellaisten elokuvien päätähtien kanssa työpaikkalounastaneet ihmiset kertovat kokemuksistaan yhtä avoimesti kuin Joonas Suotamo tässä kirjassa.

Ensimmäinen ja toinen Chewbacca, Peter Mayhew ja Joonas Suotamo, matkalla The Force Awakensin ensi-iltaan. Kirjan kuvitusta.

Sitä paitsi: vaikka Suotamokin on tosiaan antanut vuosien aikana jo monen monta haastattelua eri medioille, hän (kuten niin monet näyttelijät) on usein toistanut niissä tarinansa pääkohtia ja tiettyjä mieleenpainuvia anekdootteja. Se tarkoittaa, että hyvin monet herkulliset tarinat ja yksityiskohdat ovat säästyneet Suotamolta kuultavaksi vasta tässä kirjassa.

Tätä blogia lukeva saattaa hyvin esimerkiksi tietää, että The Force Awakensissa Suotamo kreditoitiin vara-Chewbaccaksi. Tuolloin hän vielä jakoi roolin alkuperäisen Chewbaccan Peter Mayhew’n kanssa, eikä Suotamo ole koskaan kertonut, missä lopullisen elokuvan kohtauksissa hän Mayhew’ta tuurasi. Herrasmies ei kerro sitä kirjassaankaan, mutta sen sijaan hän kertoo huomattavasti aiempaa tarkemmin ja jännittävämmin, kuinka vaikea paikka roolin siirtäminen todella oli – ja kuinka vaikeaa aivan fyysisesti roolin omaksuminen oli. Suotamon täytyi muun muassa, ohjaaja JJ Abramsin vaatimuksesta, opetella polvien ”lonksauttaminen” jokaisella askeleella juuri oikealla tavalla, koska niin Peter Mayhew’kin oli aina kävellyt – siksi, että hänen polvensa olivat huonot jo 1970-luvulla. Sitäkään ei Suotamo ei ole aiemmin kertonut, kuinka hänen varsinainen roolinsa kuvaukissa itse asiassa alunperin pidettiin salassa jopa tuotannon sisällä, koska Mayhew’n fyysisen toimintakyvyn rajat olivat niin arka asia. (Vaikeasta luopumistyöstään huolimatta Mayhew auttoi Suotamoa oppimaan ja ajattelemaan Chewbaccan tavoin, ja antoi ennen kuolemaansa täyden siunauksensa työnsä jatkajalle.)

Viimein Suotamo myös avautuu siitä, kuinka kiusallista hänelle oli, että Chewbaccan roolin lopullista siirtymistä hänelle ei julkistettu edes ennen The Last Jedin ensi-iltaa. Kun esimerkiksi minä haastattelin Suotamoa ensimmäisen kerran kesällä 2016, Suotamo oli jo kuvannut TLJ:n ja ollut mukana Solon nimiroolin näyttelijöiden koekuvauksissa ”kun neljä tyyppiä cosplayasi Han Soloa”, mutta ei voinut suoraan vastata siihen, näytteleekö TLJ:ssä Chewbaccaa yksin vai ei. Suotamo koki olleensa jo muutaman vuoden ajan nöyrä oppipoika, joka ei ollut työntynyt parrasvaloihin legendaarisen ja rakastetun Mayhew’n takaa, joten roolin salailu vielä siinäkin vaiheessa, kun Mayhew ei enää ollut mukana kuvauksissa, meni ymmärrettävästi tunteisiin.

Ja mitä muuten tulee The Last Jediin ja Soloon, kyllä: Joonas Suotamo sanoo kirjassaan sanasensa myös molempien elokuvien vastaanotosta. Edellinenhän jakoi yleisöä kahteen leiriin, jälkimmäinen taas ei oikein löytänyt yleisöään lainkaan. (Suotamon oma suosikki hänen neljästä Star Warsistaan on juuri Solo, jossa näyttelijä pääsi sivuroolista lähestulkoon toiseen pääosaan, ja pääsi tekemään Chewbaccan roolissa entistä moni-ilmeisempää työtä.)

Joonas Suotamo Dryden Vosin toimistossa Solon kuvausten aikaan. Kuva kirjasta The Making of Solo.

Saattaa olla, että joku tämän blogin lukijoista haluaisi näiden saatesanojen joukossa kuulla, onko kirjassa niin sanottuja skuuppeja. Paljastuuko joku kolleganäyttelijöistä tai elokuvien ohjaajista kulissien takana kaiken kaikkiaan kurjaksi ihmiseksi? Kertooko Joonas, millainen olisi ollut D.B. Weissin ja David Benioffin versio Solosta? Puhutaanko kohtauksista, jotka jäivät elokuvista leikkauspöydälle?

Lyhyet vastaukset: Ei paljastu. Tavallaan kertoo. Ja puhutaan, ainakin yhdestä: The Rise of Skywalkerin luonnostaiteessakin nähdystä Chewbaccan kidutuskohtauksesta, joka siis todellakin kuvattiin. Perusteellisesti ja Joonas Suotamoa säästämättä.

Tuon kidutuskohtaus-vahvistuksen lisäksi kirjassa on ainakin yksi tiedonmuru, jota ei varmuudella ole paljastettu missään muualla aiemmin: se, että John Boyegan taakse ”hopeasijalle” jäänyt näyttelijä ehdolla Finnin rooliin oli Dev Patel (mm. Slummien miljonääri).

Kylo Ren kiduttaa Chewbaccaa elokuvassa The Rise of Skywalker – tai siis leikkauspöydälle jääneessä kohtauksessa. Kuva kirjasta The Art of The Rise of Skywalker.

Mutta tämä riittää tähän kirjoitukseen, jolla haluan suositella Suotamon ja Taatilan kirjaa Roar! – Elämäni wookieena kaikille näistä elokuvista kiinnostuneille ja miksei siis muillekin. Kirjaa julkistetaan virallisesti tänään Facebookissa ja sitä saa julkkaritarjouksena ainakin Ad Libris -kirjakaupasta. Ja vinkattakoon vielä sekin, että vaikka minämuotoinen kirja kantaa tekstinäkin hienosti Suotamon äänen, näyttelijä lukee äänikirjaversion itse.

Joonas Suotamon haastattelujakin on helppo löytää medioista lähipäivien aikana, esimerkkinä tässä Ylen.

Minä itse jututin Suotamoa kirjan tiimoilta siviilityöni puolella juttuun, joka julkaistiin Sunnuntaisuomalaisessa eli noin viidessätoista suomalaisessa maakunta- ja aluemediassa sunnuntaina 31. tammikuuta. Netissä sen jutun äärelle pääsee eri julkaisijamedioissaan tämän linkin kautta. Juttu on netissäkin vain tilaajille (24 tunnin lukuoikeus maksaa 2 euroa).

Tarkoitukseni on ammentaa tuosta juttelustani Joonaksen kanssa ja Roar!-kirjasta myös tähän blogiin lisää lähipäivinä.