JW Rinzlerin näkökulma: Kuinka Disneyn yrityskulttuuri söi Lucasfilmistä avoimuuden

Kuuntelin äskettäin kaksi JW Rinzlerin vierailua Star Wars -fanipodcasteissa. Niiden kuuntelemisesta tulin surulliseksi. Silti voin suositella niitä kaikille, joita näiden elokuvien taustat kiinnostavat.

Ensin on syytä todeta, kuka on JW Rinzler. Vaikka hän hyvin todennäköisesti tietää (George Lucasin aikaisista) Star Wars -elokuvista enemmän kuin kukaan muu, hänen nimensä ei ymmärrettävästi ole samalla tavalla tunnettu kuin elokuvien varsinaisten tekijöiden.

The Making of Star Wars, The Making of The Empire Strikes Back ja The Making of Return of the Jedi. Kolme kirjaa, joista JW Rinzler viimeistään Star Wars -piireissä muistetaan.

Rinzler (s. 1962) työskenteli Lucasfilmissä vuosina 2001-2016. Varsinaisessa palkkatyyössään hän oli Lucasfilmin kirjaosaston kustannustoimittaja, joka vastasi erityisesti sellaisista nonfiktio-kirjoista kuin The Cinema of George Lucas tai Sculpting a Galaxy: Inside the Star Wars Model Shop.

Niin sanotun päätyönsä ohessa Rinzler onnistui kuitenkin melko nopeasti juonimaan itsensä kirjoittajaksi itsekin. Hänen ensimmäinen työnsä oli heti kirjakaksikko The Art of Revenge of the Sith ja The Making of Revenge of the Sith, joita tehdessään Rinzlerillä oli kadehdittavan vapaa läsnäolo-oikeus viimeisen prequelin kaikkeen tuotantoon. Näitä seurasi useita Star Wars -teoksia kirjoittajana tai toimittajana, mutta Rinzlerin varsinainen magnum opus on kirjatrilogia Making of Star Wars, Making of The Empire Strikes Back ja Making of The Return of the Jedi (2007-2013): kolme 300-sivuista järkälettä, jotka kertaavat käytännössä kaiken aiemmin kerrotun ja kertovat kaiken ennen kertomattoman.

Lucasfilmin virallisen arkeologin cv:stä löytyy myös fiktiota: romaani Indiana Jones and the Mystery of Mount Sinai, sarjakuvasovitus Lucasin varhaisesta käsisluonnoksesta The Star Wars ja jopa pari jaksoa The Clone Warsia. Tänä kesänä häneltä on ilmestymässä avaruuden valloituksesta kertova romaani All Up. Lucasfilmin aikojensa jälkeen Rinzler on kirjoittanut samanhenkisiä making of -opuksia Planet of the Apesista, Alien-elokuvista ja The Shiningista. Star Warsin Rinzler jätti taakseen vuoden 2015 lopussa kirjoitettuaan omalta osaltaan täysin valmiiksi kirjan The Making of The Force Awakens, jonka Disneyn tytäryhtiöksi päätynyt Lucasfilm jätti julkaisematta.

Rinzlerin kirjoittamat ja kokoamat Making of -kirjat ovat tekstin lisäksi täynnä tämäntapaista upeaa kuvatodistusaineistoa, isolta osin muualla aiemmin julkaisematonta.

Tämän kävelevän tietopankin tarinoita ja näkemyksiä on nyt siis alkukesästä voinut kuulla suosikkini Force Materialin podcast-jaksossa ja Star Wars News Netin The Resistance Broadcast -sarjan jaksossa (jossa on kuvakin, mutta vain puhuvat päät). Edellinen painottaa Rinzlerin suhdetta uusiin elokuviin, jälkimmäinen keskittyy pyöreitä täyttäneeseen The Empire Strikes Backiin, mutta molemmissa puhutaan muutakin.

Ja voi, kyllä niitä tarinoita onkin. Monet kiinnostavimmista liittyvät George Lucasiin. Nostan niitä tähän pari ennen kuin menen siihen, mikä minua näitä kuunnellessani suretti.

Rinzler sanoo rakastaneensa työskentelyä Lucasille. Kyse ei ole vain amerikkalaisesta tavasta ylikäyttää rakastaa-verbiä, vaan hänen ihailunsa ja arvostuksensa nimenomaan taiteilija George Lucasia (siis vielä enemmän kuin yritysjohtaja tai esimies Lucasia) on ilmeisen aitoa. Silti hän puhuu varsin avoimesti monista Lucasin ja hänen elokuviensa ongelmista, ja likimain ainutlaatuisensa näkökulmansa vuoksi hänen tulkintansa on syytä ottaa vakavasti.

Rinzler esimerkiksi myöntää auliisti, että eri aikakausien George Lucasit riitelisivät keskenään. Eri aikojen haastatteluja verratessa esimerkiksi minusta tuntuu usein siltä, että prequelien aikainen George Lucas teki ja sanoi koko ajan asioita, joita originaalitrilogian aikainen George Lucas olisi ehdottomasti vastustanut. Ylätasoisimmat esimerkit tästä lienevät Lucasin väitteet siitä, että hän oli suunnitellut saagansa ennalta Anakin Skywalkerin eli Darth Vaderin tarinaksi jo 1970-luvulla (joka ei missään nimessä pidä paikkansa) ja Lucasin uho siitä, että hän oikeastaan haluaisi Star Warsiensa sijaan palata tekemään sellaisia pienimuotoisia outoja taide-elokuvia, joilla aloitti uransa (jollaisia hän ei kuitenkaan ole 1970-luvun alun jälkeen tehnyt, vaikka kukaan ei häntä olisi estänyt).

Luoja George Lucas ja luomus Threepio ensimmäisen Star Warsin kuvauksissa.

Rinzler kuitenkin huomauttaa, että Lucasilla on tiettyjä perusteluja monille revisionistisilta tuntuville väitteilleen. Kysyttäessä Vaderiin liittyvistä suurista suunnitelmista hän esimerkiksi voi aina vedota siihen, että eräässä varhaisessa originaalileffan käsikirjoituksen luonnoksessa ”Annikin Starkillerin” isä Kane todella oli puoliksi mies ja puoliksi kone, ja tällä perusteella Lucas voi tavallaan väittää idean Vaderista Luken isänä olleen ”aina” mukana kuvioissa. Rinzlerin oma tulkinta tästä nimenomaisesta väännöstä on, että ensimmäisen SW-elokuvan varsinaisen tuotannon aikaan Lucas oli niin syvällä taisteluhaudoissa saadakseen elokuvansa edes tehtyä, että hän ei sillä hetkellä edes välittänyt siitä, mikä Vaderin ja Luken isän tarkka taustatarina oli.

(Yksi Rinzlerin parhaista Star Wars -teorioista, joka toistuu molemmissa podcasteissakin, muuten on, että vuoden 1977 Star Wars oli itse asiassa trilogian lopetus eikä aloitus. Nimittäin George Lucasin ”leaving home” -trilogian, jonka edelliset osat olivat THX-1138 ja American Graffiti, jotka tosiaan kaikki kertovat lapsuuden ja kodin taakse jättämisestä. Rinzler katsoo Star Wars -sarjan jakautuvan tuohon ”lopetukseen” ja kahteen muuhun osan, Imperiumin ja Jedin ”isistä ja pojista” kertovaan elokuvaparin ja prequel-trilogiaan, joka kertoo kuinka hyvästä lapsesta tulee paha ja demokratiasta diktatuuri. Rinzlerin mielestä näissä kolmessa Star Wars -segmentissä esiintyy hahmoja, joilla on kyllä samoja nimiä, mutta jotka eivät oikeastaan todella edes sovi yhteen keskenään – mutta että se ristiriita tekee niistä vain mielenkiintoisempia.)

Vaikka Rinzler siis ainakin kautta rantain myöntää, että Lucasin puheisiin omista elokuvistaan ei voi täysin luottaa, hän ei selvästikään syytä entistä pomoaan valehtelijaksi. Molemmissa podcasteissa Rinzler kertoo tarinan, jolla hän kuvaa Lucasin tapaa muuttaa taiteilijana mieltään omista töistään ja sanoa asioita, jotka kumoaisi myöhemmin (tai jopa vain toisena päivänä). Hän kertoo kuulleensa Lucasin kertoneen episodi III:n tuotannon aikaan, että kun saaga nyt valmistuisi, elokuvat voisi katsoa useissa eri järjestyksissä ja ne kertoisivat eri järjestyksissä katsottuna eri tarinan. Tämä lainaus on myös Rinzlerin Making of Revenge of the Sith -kirjassa, jonka tekstin Lucas itse hyväksyi, joten Lucasin voidaan katsoa hyväksyneen tämän lausunnon totuudellisuuden. Mutta kun Rinzler vuosia myöhemmin pyysi Lucasia selittämään bluray-julkaisua varten videolle näitä eri katsomistapoja, Lucas paitsi kieltäytyi, myös kiisti sanomansa: ehei, nämä voi katsoa vain yhdessä oikeassa järjestyksessä, ja se on episodinumeroinnin mukaan ykkösestä kuutoseen.

Resistance Broadcastissa Rinzler toteaa lisäksi Lucasin persoonallisuuteen yksinkertaisesti kuuluvan halun keksiä asioita tehdessä. Hän kuvaa, että samaan tapaan kuin Lucas ei halunnut toteuttaa kuvauksissa pilkuntarkasti valmiiksi suunniteltuja storyboardeja, hän ei myöskään halunnut suunnitella esimerkiksi kolmen elokuvan prequel-trilogiaa etukäteen niin paljon kuin joku toinen samassa tilanteessa ehkä olisi suunnitellut. Itse mietin, että tätä persoonallisuuden – tai taiteilijuuden – piirrettä voisi ehkä halutessaan laajentaa selitykseksi myös erääseen toiseen Lucasin uran keskeiseen lankaan: siihen, että hän ei ole päästänyt irti elokuvistaan, etenkään Star Warseista, niiden valmistuttua, vaan on palannut tekemään niihin muutoksia aina tilaisuuksien tullen.

Luomus Anakin Skywalker ja luoja George Lucas kuudennen Star Warsin kuvauksissa.

Samaan aikaan Rinzler pitää George Lucasia neron. Sellainen hän epäilemättä minustakin on, vaikka ristiriitainen nero ehdottomasti myös. Rinzler kuvailee Lucasin olleen paitsi vaativa johtaja, joka halusi ja sai myöhempinä vuosinaan elokuviinsa kaiken juuri niin kuin halusi, mutta samaan aikaan äärettömän inspiroiva johtaja, joka innosti alaisiaan aidosti ylittämään itsensä. Prequeleja inhoaville muistutukseksi, että tässä tarkoitetaan ennen kaikkea Lucasin varsinaisia alaisia eli esimerkiksi erikoistehosteiden suunnittelijoita ja toteuttajia, ei niinkään näyttelijöiden kaltaisia käypäläisiä.

Varmasti monia, ja selvästi Rinzleriä itseään, viehätti myös Lucasin aito kulmikkuus. Vaikka hän oli upporikas ja itsepäinen moguli, joka teki myöhempinä vuosinaan laskelmoiduiksi parjattuja elokuvia, hän oli silti tavallaan aina Hollywoodin kapinallinen – ja on oman kirjoituksensa asia argumentoida, ovatko prequelit oikeastaan laskelmoituja, vaikka eivät välttämättä täysin onnistuneitakaan. Rinzler sanoo harmittelevansa esimerkiksi Attack of the Clonesia katsoessaan, että pinnan alla on ”hyvä elokuva”, mutta käsikirjoitus olisi vaatinut jonkun toisen näkökulmaa ja hiontaa samaan tapaan kuin originaalitrilogiassa Lucasilla vastaavia työtovereita ja avustajia oli.

Seuraaja Kathleen Kennedy ja luoja George Lucas kauppojen hetkellä loppuvuodesta 2012.

Kun tämä Lucas sitten myi yhtiönsä Disneylle vuonna 2012, yksi aikakausi tosiaan päättyi. Rinzlerin mukaan Lucasfilmillä tunnettiin suruakin. Rinzler itse sanoo odottaneensa, että Lucas tosiaan jossain vaiheessa myisi yhtiönsä ja pitäneensä vieläpä nimenomaan Disneyä todennäköisimpänä ostajana, mutta kuvitelleensa niin tapahtuvan 10 vuotta myöhemmin kuin todellisuudessa kävi. Kiinnostavaa kyllä, Rinzler arvelee Force Material -podcastissa, että yksi merkittävä syy koko kauppaan oli Lucasin kokema vastuu yhtiönsä työntekijöistä ja siten yrityksensä jatkuvuudesta. Toisaalla on kerrottu Lucasin käynnistäneen episodi VII:n tuotannon, jotta hänellä ”olisi jotain myytävää”, niin että yrittäjän vastuuko tähän nykyiseen Star Wars -tarjonnan määrään nyt sitten johti?

Ja nyt alamme päästä siihen, miksi minua myös suretti. Jos Rinzlerin ote originaalitrilogiaan onkin parempi kuin kenelläkään, hänen näkökulmansa jatko-osatrilogiaan on sekin aivan uniikki. Harmi vain, että salassapitosopimukset estävät häntä sanomasta kaikkea, minkä hän ilmiselvästi haluaisi.

Etenkin Force Materialin haastattelussa voi suorastaan kuulla, että Rinzler toivoo ja ehkä uskookin, että joku jossain vaiheessa pääsisi tekemään The Force Awakensista vastaavan totuudenmukaisen making of -kirjan kuin hän teki originaalitrilogiasta. Rinzlerin oma, viralliseksi tarkoitettu kirja jäi tosiaan hyllylle. Sen jälkeen ja Lucasfilmiltä lähdettyään hän yritti vielä itse kertoa oman näkökulmansa loppuvaiheista muutama vuosi sitten provokatiivisesti ja kutkuttavasti otsikoidussa blogissaan The Rise and Fall of Star Wars, mutta Disney-Lucasfilmin lakiosasto puuttui nopeasti asiaan.

Nyt Rinzler kertoo olleensa itse alunperin innostunut Disneyn ostaessa yhtiön. Aivan omalta osaltaan hän oli ajatellut making of -kirjojen kirjoittamista esimerkiksi Disneyn vanhoista näytelmäelokuvista. Nopeasti tuli kuitenkin selväksi, että ääni kellossa muuttui. Ainakin Rinzlerin näkökulmasta Disney-Lucasfilmin yrityskulttuuri on kerrassaan toisenlainen kuin Lucasin Lucasfilmin, ja lopulta Rinzler katsoi parhaaksi jättää sellaisen kulttuurin taakseen.

Rinzlerin mukaan Lucas henkilökohtaisesti halusi kertoa elokuvien tekemisestä avoimemmin ulos kuin useimmat muut. Lucasin näkemys on, että elokuvien tekeminen on vaikeaa, ja se kuuluu asiaan. Niinpä hän – vaikka tosiaan selittelikin omia tekojaan ja päätöksiään totuutta venyttäen – hyväksyi ja kannusti making of -teoksiin, joissa kerrottiin ikävistäkin asioista. Ja vaikka Rinzlerin oma kirjatrilogia tosiaan kertookin jo tuolloin kaukaisesta menneisyydestä, joiden ongelmista on siis ymmärrettävästi helpompi puhua kuin aivan tuoreista töistä, on aivan totta, että myös prequelien tekemisen aikaan Lucasfilmillä oltiin ehdottomasti paljon avoimempia sekä haastatteluissa että yhtiön omassa viestinnässä. Jatko-osatrilogioiden pressikierrosten korulauseisiin ja kuvausten aikaiseen salailuun verrattuna tuntuvat hyvin kaukaiselta ajat, jolloin Ewan McGregor kritisoi julkisuudessa prequeleita niiden ollessa yhä kesken ja jolloin Lucasfilm itse julkaisi netissä behind the scenes -kuvia ja -videoita jopa spoilaavista kohtauksista.

Disney-aikainen Lucasfilm ei missään nimessä suvaitse tällaista. Rinzlerin mukaan Disney näkee making ofin osana markkinointia ja pr:ää. Tämä oli tullut nopeasti ilmi myös The Force Awakensin making of -kirjaa kirjoitettaessa. Rinzler toistaa näissä haastatteluissa aiemminkin sanomansa, että kirja kirjoitettiin valmiiksi, vaikka Lucasfilm jätti sen hyllylle. Nyt hän kuitenkin kertoo ainakin minun kuulleni ensimmäistä kertaa, että se ei ollut sellainen kirja, jollaista olisin Rinzleriltä odottanut: se ei olisi esimerkiksi kertonut mitään siitä, mitkä olivat Lucasin omat suunnitelmat jatko-osatrilogiaksi. Rinzlerille oli tässä vaiheessa jo tullut selväksi, että sitä tietoa Disney-Lucasfilm ei olisi mitenkään sallinut julkaistavan – ja vaikka sitä kirjassa ei siis ollut, ei Disney-Lucasfilm silti julkaissut koko kirjaa.

(Tässä kohtaa koen kuitenkin tarpeelliseksi huomauttaa, että jotkut Lucasfilmin työntekijät ovat todistaneet toisaalla toisin. Esimerkiksi tarinaryhmän nykyinen some-pääaktiivi Matt Martin on kertonut Lucasfilmillä vallitsevan yhä omanlaisensa yrityskulttuurin, jota Disney kontrolloisi vain vähän. Monet uusien elokuvien tekemiseen liittyvät ongelmatkin saattavat kertoa osaltaan siitä, että elokuvien tekijöillä on ollut jopa yllättävänkin vapaat kädet.)

Luoja George Lucas ja jatko-osan luoja JJ Abrams. Tiedotteissa aikanaan levitetty kuva on todennäköisesti hetkestä, jolloin Lucasin jatko-osaideoita ei ole vielä ainakaan virallisesti hylätty.

Mutta mitä Lucasin jatko-osaideoissa sitten oli, ja millainen oli prosessi, joka johti niiden hylkäämiseen? Tällaiset käsikirjoituksen historiakerrokset ovat Rinzlerin erityisalaa, ja hän tietää kyllä vastauksen. On ehkä ollut itse kokouksissa paikallakin. Mutta ei saa sanoa.

Sen verran hän tulee sanoneeksi, että Lucasilla oli ”selkeä suunnitelma” episodi VII:sta ja vähemmän selkeitä, mutta olemassaolevia suunnitelmia seuraavista episodeista. Näin voi helposti uskoa asian olleen, koska Lucasin itsensä valitsema käsikirjoittaja Michael Arndt painiskeli Lucasin aikanakin ennen kaikkea episodi VII:n rakenteellisten ongelmien kanssa (koontini TFA:n tekemisestä on blogissa täällä). Rinzler sanoo myös uskovansa, että Lucasfilmillä ja erityisesti niin sanotussa tarinaryhmässä oli kyllä jonkinlaista yritystä kehitellä kokonaisjuonta trilogialle TFA:n käsikirjoitusvaiheen aikana, mutta että taisi käydä niin kuin Lucasille itselleen 1970-luvulla: avausosan tekeminen vei kaiken energian ja ajan, eikä jatkoa sittenkään ehditty juuri miettiä (uuden trilogian jatkuvuusongelmasta, joka kärjistyy etenkin paljon Lucasin ideoiden hylkäämisen jälkeen sepitetyssä episodi IX:ssä, olen kirjoittanut esimerkiksi täällä ja täällä). Tosin Rinzler vihjaa myös ”joidenkin henkilöiden” olevan toisia voimakkaampia ideoiltaan, mikä ainakin minun tekee mieleni tulkita ohjaaja-kirjoittaja JJ Abramsin voimakkuudeksi, mutta saatan toki veikata väärinkin.

Force Materialissa Rinzler paljastaa hätkähdyttävän asian: hän ei ole edes nähnyt The Last Jediä ja The Rise of Skywalkeria. Tämä saa haastattelijatkin hetkeksi tolaltaan, enkä ihmettele: siis että maailman ehkä paras Star Wars -asiantuntija ei ole edes katsonut sarjan kahta viimeisintä osaa! Rinzler kertoo katsoneensa The Force Awakensin ja vielä Rogue Onen, mutta pitävänsä näiden katsomista liian tuskallisena.

Miksi? Koska Rinzlerille Star Wars oli yhden ihmisen visio (vaikka toki monien, monien taiteilijoiden yhdessä toteuttama sellainen). Rinzleriä kiehtoi nimenomaan George Lucas elokuvantekijänä, joka ei koskaan jäänyt toistamaan itseään.

Rinzler ei varsinaisesti suorin sanoin syytä jatko-osatrilogiaa sen paremmin ideattomaksi kuin epäonnistuneeksikaan. Hän vain toteaa, ettei ole kiinnostunut muiden ihmisten visioista Star Warsista, ja että se, mitä hän on kuullut uusista elokuvista, ei kiinnosta häntä. Mutta vaikka hän ei tätäkään ihan näillä sanoin sano, siltä minusta tuntuu, että Rinzlerin mielestä nyky-Lucasfilm ei jatka sitä perintöä, jota hän Lucasin elämäntyössä nimenomaan arvosti.

Rinzlerin näkökulmassa on tietysti mukana jonkin verran (ymmärrettävää) henkilökohtaistakin katkeruutta siitä, ettei yhtiö enää uuden johdon aikana antanut hänen tehdä kirjoitustyötään entiseen tapaan. Uskon myös, että hänen suhteessaan uusiin elokuviin painaa niiden varsinaista toteutettua sisältöä enemmän se, että hän yksinkertaisesti suree Lucasin ja/tai hänen visioidensa sivuuttamisen puolesta.

Silti tämä on sellainen näkökulma, jonka arvaan jäävän pääkoppaani kaivertamaan. Minähän olen suurimmaksi osaksi nauttinut Disney-Lucasfilmin ajasta (ja osasta valmistuneista elokuvistakin), mutta samaan aikaan olen kyllä myös harmitellut uusien elokuvien liikaakin tuttuutta entiseen verrattuna. Lisäksi olen tässä blogissa erittäin usein harmitellut virallisen making of -aineiston ja -tiedon vähäisyyttä tai pintapuolisuutta.

Näkökulmani Star Warsiin on itse asiassa aina ollut hyvinkin rinzleriaaninen: kiinnostavaa ei ole minusta ollut vain se, millaisia elokuvat ovat eikä varsinkaan vain mitä niissä ”tapahtuu”. Itse asiassa etenkin niistä heikommista episodeista taustat ja tuotantoprosessit ovat minusta kaikkein kiehtovimpia tarinoita: miten kaikki tämä toteutettiin, mutta myös vaikkapa miten tapahtumat eri vaihtoehtojen jälkeen päätettiin sijoittaa tietynlaiseen lavastettuun lokaatioon tai millaisia olivat hahmojen vaihtoehtoiset versiot aiemmissa käsikirjoitusvaiheissa.

En voi välttyä ajatukselta, että Rinzler on oikeassa siinä, että Disney-Lucasfilmin yrityskulttuuri on taustatiedon rakastajien kannalta kielteinen. Siitä taas seuraa ainakin pienen pienesti kytevä kysymys siitä, ansaitseeko näin toimiva yritys kaikkea minun intoiluani. Disney+:lla on pyörinyt dokkarisarja The Mandalorianin tekemisestä, ja voin arvata, että kun aikanaan pääsen sen näkemään, katson sitäkin tällä silmällä.

The Mandalorianin kakkoskausi on täynnä vanhoja tuttuja (jos huhut pitävät paikkansa)

Minulla on tässä blogissa vaikea suhde The Mandalorianiin: toisaalta tekisi mieli intoilla, toisaalta vaieta.

Intoiluun olisi aihetta, koska Disney+:n lippulaivasarja on mitä ilmeisimmin Star Warsin kärkiohjus juuri nyt. Mutta vaieta pohjimmiltaan täytyy, koska sarjaa ei voi vieläkään laillisesti mitenkään nähdä Suomessa – ja siksi minun on aivan turha kirjoittaa ainakaan juonispoilereita sisältävästi tässä suomenkielisessä blogissani. Disney+ aloittaa Suomessa valitettavasti vasta syyskuussa (eli sentään ennen The Mandalorianin kakkoskautta…).

Ei siis varsinaisia Mando-juonispoilereita tässäkään kirjoituksessa, vaan pikemminkin sellaisia spekulaatioita, jotka olisi voinut nyt käsiteltävien huhujen perusteella kirjoittaa ennen ykköskaudenkaan esityksiä. Tosin yhtä pientä, varsinaiseen juoneen liittymätöntä mainintaa en voi välttää. Pääsääntöisesti aion joka tapauksessa pitää The Mandalorian hiljaisuuteni syksyyn asti. Mutta jotain on nyt sanottava.

The Mandalorian -casting-uutiset ovat nimittäin hurjia. Meinaan todella hurjia.

Tosin tarkkaan ottaenhan ne ovat kaikki huhuja. Mutta ne kuuluvat näin:

Painotan uudelleen, että nämä ovat huhuja. Jos jokin näistä ei osoittaudu todeksi, ei pidä vaatia rahoja takaisin (ja kun nyt saisi ensin antaa Disneylle ne rahat tästä, öhöh).

Mutta siis.

Entinen jedi Ahsoka Tano Rebels-sarjassa.

Ahsoka Tanon, The Clone Wars -animaatiosarjan rakastetun keskushenkilön, päätyminen näyteltyyn sarjaan olisi iso, iso juttu.

Ahsokasta kasvoi TCW:n aikana sarjan de facto päähenkilö ja aivan varmasti Star Wars -franchisen merkittävin elokuvien ulkopuolinen hahmo. Aivan tarkkaan ottaen Ahsoka tosin on viime joulukuusta asti ollut elokuvahahmokin, mutta yksi äänirepliikki The Rise of Skywalkerissa on minusta vielä kaukana varsinaisesta näyttäytymisestä, josta The Mandalorian -huhussa puhutaan. Kanonisesti Ahsoka on tätä ennen – siis ennen The Mandaloriania – nähty viimeksi Rebelsin lopun epilogissa, joka tapahtui juuri Jedin paluun jälkeen, joten vähän myöhemmin tapahtuva Mandalorian tulisi siinä kätevästi piakkoin seuraavana. Tosin se seikkailu, minkä Rebelsin lopussa annetaan ymmärtää Ahsokaa odottavan ja joka tuntuisi olevan Rebelsin jatko-osa, on varmastikin tarina, jonka näemme ihan omana sarjanaan tai vaikkapa Disney+-elokuvana joskus myöhemmin.

Moni Ahsoka-fani (ja heitä on paljon) on pettynyt tai tulee pettymään, jos Ahsoka todella astelee valkokankaalle jonkun muun kuin tähänastisen (ääni)näyttelijänsä Ashley Ecksteinin tulkitsemana. Mutta se pettymys sivuuttaen Rosario Dawson (Sin City, Death Proof, Netflixin Marvel-sarjat) on kyllä oikein hyvä valinta. Jos Ahsokalle, joka jo nyt siis oikeasti on merkittävän fanisukupolven aivan keskeisimpiä SW-sankareita, suunnitellaan suuria myös live action -puolen sarjoissa, on pakko ymmärtää ratkaisua, jossa rooliin ei ole valittu koko uraansa ääninäyttelijänä tehnyttä Ecksteinia. Dawson pystyisi taatusti kantamaan oman sarjansa – ja niin pystyisi Ahsokakin.

Palkkionmetsästäjä Boba Fett Jedin paluussa.

Jos Ahsokan esiintyminen on todella kova juttu etenkin alle 30-vuotiaille faneille, Boba Fettin paluuta kovempaa on vaikea keksiä sitä vanhemmille. Vaikka sen kyllä sanon, että jos Boba nyt palaa, niin ei voine pitää yllärinä, että hän palaa sarjassa nimeltä The Mandalorian. Sarjan lähtöidea juuri tuohon haarniskaan pukeutuvasta palkkionmetsästäjästä kun oli hyvinkin kuin ”Boba-tarina ilman Bobaa”.

Boba Fett kuoli Jedin paluussa vuonna 1983 pudotessaan sarlaccin kitaan väliaikaisesti sokeutuneen Han Solon vahingossa sohaisemana. Ei mikään suuri loppu kulttisuosikille, mutta galaksin tyylikkäimpään asuun pukeutuvan Boban elokuvalliset saavutukset eivät muutenkaan ole erityiset. ”Piti vain seisoa Clint Eastwoodin tapaan”, on hahmon alkuperäinen näyttelijä Jeremy Bulloch sanonut. Elokuvien ulkopuolella Boba on toki aina esiintynyt galaksin pahapyllyisimpänä palkkionmetsästäjänä, joka tarjoaa tiukan vastuksen jopa Darth Vaderin ja Luke Skywalkerin tasoisille taistelijoille.

Temuera Morrison puolestaan näytteli Jango Fettiä ja hänen kloonejaan prequeleissa. Koska Boba silloin paljastettiin Jangon ”muokkamattomaksi” (eli muun muassa normaalisti ikääntyväksi) klooniksi, Morrisonilta Boban siis nyt kanonisesti pitäisi kypäränsä alla näyttää.

Omasta mielestäni on jo pitkään ollut pikemminkin täysin varmaa kuin mahdollista, että Boba Fett jossain vaiheessa palaisi kaukaiseen galaksiin Jedin paluun jälkeisessä ajassa. Star Wars -tarinoillekin on alkanut käydä niin kuin supersankareille: suositut hahmot eivät pysy kuolleina. Boba on todellakin suosittu, ja sitä paitsi niin kovis, että Jedin paluun kuolema ei koskaan oikein tuntunut lopulliselta (toisin kuin vaikkapa Darth Maulin loppu Pimeässä uhassa, mutta niin vain palasi Maulkin!)). Koska Boba sitä paitsi palautettiin henkiin myös aikanaan vanhan expanded universen puolella, iso osa fanikunnasta ei varmaankaan edes kaipaisi kummoisia selityksiä, jos hahmo ilmaantuisi The Mandalorianiin haastamaan toisen mando-palkkionmetsästäjän.

Näyttelijä Timothy Olyphant Deadwoodissa.

Niitä selityksiä saatetaan kuitenkin saada, sillä Slashfilm liitti Timothy Olyphant -huhuun Cobb Vanthin nimen – ja väitti Olyphantin(kin) pukeutuvan sarjassa Boba Fettin haarniskaan.

Tämä saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta ei itse asiassa ole sitä, kun muistellaan Chuck Wendigin Aftermath-kirjojen välinäytöksiä, joissa Cobb Vanth -hahmo nimenomaan on esiintynyt. Epämääräisen seikkailijan Cobb Vanthin kerrottiin ryhtyneen sheriffiksi Tatooinella – ja pukeutuvan jännästi kolhiintuneeseen mandalorialaiseen asepukuun. Tämä jo muutaman vuoden takainen vihjaus siis antoi ymmärtää, että Boba oli selvinnyt sarlaccista tässäkin kaanonissa, ja puku päätynyt jotenkin tälle uudelle hahmolle Vanthille.

(Sitten on se pieni spoileri, mitä en voi välttää. The Mandalorianin ykköskaudella on niin ikään kohtaus, jossa vihjataan Boban paluusta. Osuvan näköistä asepukua kantava hahmo esiintyy siinä Tatooinella. Jos ja ilmeisesti kun tähän siis palataan, kuuluu kysymys: nähtiinkö siinä jaksossa Vanth vai Fett? Näitä huhuja summaamalla tuntuisi todennäköiseltä, että Vanth, ja Fett vasta havittelisi haarniskaansa takaisin – mutta, kuten sanottua, ei ole mitenkään taattua, että kaikki nämä huhut edes pitävät paikkansa.)

Mandaloriaanisoturi Bo-Katan Kryze Rebelsissä.

Myös huhu Katee Sackhoffin roolista Bo-Katan Kryzena kytkeytynee The Mandalorianin nähneiden mielessä erääseen ykköskaudella auki jääneeseen juonikuvioon. Bo-Katan esiintyminen sarjassa on kuitenkin yleisestikin ymmärrettävää Star Wars -galaksin historiankirjoituksen nimissä. Bo-Katan, hahmo The Clone Warsista ja Rebelsistä, oli tärkeä mandalorealaisten johtaja ajalta joitakin vuosia ennen The Mandaloriania. Toisin sanoen: mitä enemmän sarja haluaa tulevilla kausillaan keskittyä siihen, mitä nimi antaa ymmärtää – yhden kuuluisan aurinkokunnan asemaan Imperiumin jälkeisinä vuosina – sitä loogisempaa on, että Bo-Katan ja ehkä jotkin muutkin animaatioissa alkunsa saaneet hahmot näyttäytyvät näytellyssä sarjassakin.

Siinä missä Rosario Dawsonin huhutaan korvaavan Ashley Ecksteinin Ahsokana, Bo-Katanin näyttelijä pysyisi samana kuin animaatioissa. Katee Sackhoff, joka tunnetaan etenkin Battlestar: Galactican Starbuckina, ääninäytteli roolin animaatioissa. Jos rakastetun Ahsokan näyttelijä todella vaihtuu live-action-hypyn myötä, kuvio näyttää ikävältä, mutta valitettavasti nämä castingit on varmasti päätetty erikseen. Ja silloin on niin, että jos Ahsokan näyttelijän vaihtaminen on jossain määrin ymmärrettävää, niin Bo-Katanin näyttelijän pitäminen samana on ainakin täysin ymmärrettävää.

Ja kun muuten ynnätään tämä kaikki, päästään siihen, että seuraava jonossa oleva hahmo esiintymään The Mandalorianissa olisi Rebelsin päähahmoihin kuuluva Sabine Wren… Hänen ääninäyttelijänsä Tiya Sircar sattuu sitä paitsi olemaan myös live action -näyttelijä (mm. The Good Place). Isommat mediat eivät minun tietääkseni ole vielä Sabine-huhua pöytään lyöneet, mutta yksityiset nettispekulaattorit toki jo kauan ennen minua.

”Mandalorian”-nimeä käyttävä palkkionmetsästäjä The Mandalorianissa.

Aivan mahtavia uutisia, eikö? Jos The Mandalorian ei jo tätä ennenkin kiinnostanut, niin nyt viimeistään sitä ei malta odottaa, eikö?

No…kyllä ja kyllä! Mutta silti: jo tätä kirjoittaessanikin minua uuvutti. Ja se vähän huolettaa.

The Mandalorian on ollut ensimmäisellä tuotantokaudellaan korostetusti uusi tarina, vaikka sen lähtökohta tosiaan tuntui ”Boba Fett -tarinalta ilman Boba Fettiä”. Koska Star Wars -franchisen vahvuuksiin kuuluu tarinoiden kietoutuminen toisiinsa, oli odotettavissa, että myöhemmillä kausillaan sarjaan lisättäisiin yhteyksiä aiempiin tarinoihin. Vertailun vuoksi voi muistella, kuinka Rebels oli vielä ekalla kaudellaan aivan uusi kertomus uusista hahmoista, mutta parilla seuraavallaan siitä tuli Ahsokan, Rexin, Maulin ja muutaman muun hahmon paluun myötä oikeastaan kuin The Clone Warsin jatkosarja.

Siltikin: Ahsoka, Boba Fett, Cobb Vanth ja Bo-Katan tuntuvat todella paljolta. Rosario Dawson, Temuera Morrison, Timothy Olyphant, Katee Sackhoff, Michael Biehn (The Terminator) ja itse Jamie Lee Curtis (mm. Halloween-sarja) tuntuvat vielä enemmältä.

On riski, että The Mandalorianin oma tarina ja sen alkuperäiset päähenkilöt uupuvat kaikkien näiden lisäysten alle. Sarjaa jo katsoneet ovat nyt tietysti jo ekan kauden kahdeksan jakson ajan saaneet tutustua salaperäiseen nimihenkilöön ja muihin uusiin sankareihin, mutta muutamat noista huhutuista hahmoista ovat niin legendaarisia Star Wars -hahmoja, että Mando uhkaa näyttäytyä heidän rinnallaan sivuhenkilönä. Näyttelijälistassakin on vastaavasti niin karismaattisia nimiä, että Pedro Pascalia ei luettelosta arvaisi sarjan päähenkilöksi.

Mutta mielelläni olen toki tässä huolessani väärässä. Jos The Mandalorian kerran on tämän hetken Star Warsin lippulaiva, miksikä ei siinä sitten voisi kartoittaa galaksin tilaa laajemminkin. Enkä minä sitä paitsi ainakaan ensimmäisenä säntää kieltämään, jos joku aikoo tarjota minulle Timothy Olyphantin (mm. Deadwood ja Justified) kaukaisen galaksin sheriffinä!

The Mandalorianin kakkoskaudelta ei puutu paukkuja kameran takaakaan: ohjaajina toimivat Dave Filonin ja showrunner Jon Favreaun lisäksi ainakin Robert Rodriguez (Sin City) ja Peyton Reed (Ant-Man). Kakkoskauden pitäisi ilmestyä Disney+:aan lokakuussa.

The Rise of Skywalker -bluray-ekstrat: Rakkautta, naurua ja aito kyynel (toki myös aiheita pihinään)

The Rise of Skywalkerin bluraylla/dvd:llä ei ollut kommenttiraitaa eikä lainkaan poistettuja kohtauksia, mutta senhän jo etukäteen tiesimme.

Se sen sijaan ehkä yllätti, että siellä kuitenkin oli peräti kahden tunnin mittainen making of -dokkari. Kun lasketaan mukaan lyhyemmät featurettet, päästään ekstroissa noin kolmen tunnin kokonaiskestoon, mikä on uusien Star Wars -elokuvien kotijulkaisujen ekstrojen sarjassa parhaasta päästä. Pohjaa pitää Rogue One, jonka levyllä ekstroja oli yhteensäkin vain reilun tunnin edestä. Minuuttivoiton taas vie The Last Jedi, jonka bluraylla oli elokuvan lisäksi katsottavaa kutakuinkin saman verran kuin tässä uutuusjulkaisussa – mutta jolla oli lisäksi ohjaajan kommenttiraita, jota tässä ei ole.

TLJ:n bluray voittaa sisällöllisenkin kisan, eikä vain kommenttiraidan tai siellä olleiden lukuisien poistettujen kohtausten vuoksi. Ennen kaikkea TLJ:n murskavoitto tulee päädokkarilla The Director and the Jedi, joka on otsikkonsa mukaan näkökulmattu lähes ”oikealta elokuvalta” tuntuva dokumentti. TROS:n vastaava, se kaksituntinen The Skywalker Legacy, on otteeltaan huomattavasti tavallisempi oheisdokkari, jossa käydään läpi kuvauspaikat, haastatellaan päätekijät ja kerrotaan leppoisia anekdootteja.

Ei sillä, etteikö se olisi viihdyttävä. On kyllä, ja joka tapauksessa esimerkiksi minä katson aina ilolla mitä tahansa Star Wars -elokuvien making ofia. Tässä blogipostauksessa yritän tiivistää, mitä etenkin tästä sain. Todettakoon kuitenkin tähän väliin kiinnostuneille, että nykyajalle tyypilliseen tapaan ekstralevyllä ei ole suomitekstejä.

20200504_123834

The Skywalker Legacy alkaa oikeastaan hyvin hauskasti: vuoden 1983 arkistokuvalla, jossa fanit kertovat, etteivät malta odottaa saagan valmistuvan aikanaan yhdeksän elokuvan kokonaisuutena. Tämähän on täysin totta – vaikka sanomatta dokkarilta tietysti jää, että The Rise of Skywalkerilla ei ole yhtään mitään tekemistä sen episodin IX kanssa, jota George Lucas oli 1980-luvun haastatteluissaan tarkoittanut. Mutta eivätköhän lähes kaikki tällaista dokkaria katsovat sen tiedäkin. On vain Star Wars -saagan ihania erityispiirteitä, että tässä elokuvasarjassa ykkönen onkin nelonen ja ysiäkin on – tavallaan – osattu odottaa melkein neljäkymmentä vuotta.

Yhteyttä vanhaan haetaan muutenkin halki dokkarin penkomalla aina välillä arkiston aarteilta. Ponnahduslautaa haetaan Lucasista itsestään asti: uusista episodeista jyrkästi irtisanoutunut George-setä ei tietenkään ole antanut dokkariin uutta haastattelua, mutta vanhoissa klipeissä hän esiintyy usein. Se, ja ehkä ihan erityisesti nuo Lucasin sisältävät klipit, käy välillä katsoessa vähän kiusalliseksi juuri siksi, että The Rise of Skywalker kuitenkin elokuvana on melkoinen edeltäjiensä retconnaus. Toisaalta on totta, että TROS pyrkii koko ajan – välillä niin ikään kiusallisuuteen asti – kaikenlaisissa yksityiskohdissakin viittaamaan aiempiin osiin, joten miksi ei sitten sen tekemistä kuvaava dokumentti?

20200511_222202

Warwick Davis ja poika tulkitsivat ewokkeja loppukohtauksessa.

Ehkä tärkein opetus TROS-dokkarista oli itselleni se, josta Reyn näyttelijä Daisy Ridley puhui Dragcast-podcastissa ihmetellessään The Rise of Skywalkerin negatiivista vastaanottoa: dokumentti on tosiaan täynnä rakkautta, kuten Ridley sanoi. Kaksituntisen lopussa kamera tallentaa Ridleyltä aidon kyyneleen elokuvan lopun ”Rey Skywalker” -repliikin kuvaushetkellä, enkä ihmettele.

Niin kiireellä kuin TROS on tehtykin ja niin väkinäiseltä kuin monet sen ratkaisut valitettavasti valmiissa elokuvassa tuntuvat, ei kukaan voi kiistää, etteikö tämänkin elokuvan kuvauksissa olisi iloittu. Star Wars -perhe on Star Wars -perhe, tällaisina vaikeampinakin aikoina. Esimerkiksi Kelly Marie Tran -parka, jonka hahmo Rose häivytettiin elokuvasta viimeistään leikkausvaiheessa lähes kokonaan, aivan säteilee useammassakin dokkarin kohtauksessa ja tuntuu nauttivan roolistaan esimerkiksi Carrie Fisherin tyttären Billie Lourdin vastanäyttelijänä (kohtauksissa, joista suuri osa tosiaan jäi leikkauspöydälle).

20200509_232954

Joonas Suotamo (Chewbacca) listaa työtehtävänsä.

Prinsessa Leian ongelman ratkaisua eli puuttuvan Fisherin korvaamista yhdistelemällä ylijäämäottoja, tietokonetaikaa ja uutta kuvaa dokumentti toki käsittelee. Se näyttää, kuinka kokonaisia kohtauksia rakennettiin Fisheriltä jääneiden ottojen ympärille ja kuinka Lourd pääsi näyttelemään äitinsä hahmoa flashback-kohtauksessa. Oli tuloksesta elokuvassa mitä mieltä tahansa, on tämä toki kiinnostavaa, ehkä vaikuttavaakin.

Pääasiassa dokumentti etenee kuvausvaiheen kautta. Pitemmäksi ajaksi ja vielä erikseen omassa featurettessaan dokumentti jalkautuu Jordaniaan, jossa kuvattiin Pasaana-jakso eli elokuvan isoin lokaatiokuvaus. Star Wars -elokuvia tehdään nykyään siten, että periaatteessa mitä tahansa voidaan tehdä tietokoneella ja studiossa (ja tehdäänkin), mutta kun paikan päälle lähdetään, sinne sitten todellakin lähdetään ja isolla vaihteella. (Ekstra-levyn Jordania-osat ovat tosin silmiä hivelevine maisemineen ja kuvausten sujuvuuden hehkuttamisineen mitä mainiointa pr:ää maalle leffakuvauskohteena ja erikseen dokkarissa itsekin esiintyvälle Jordanian kuningashuoneelle, ja siten hyvin todennäköisesti suorastaan osa kuvauspaikan vuokraa.)

20200511_221743

Autiomaan Aki-Akien esi-isien festivaaleihin tarvittiin 450 avustajaa, joista suurin osa oli paikallisia taviksia, muun muassa Jordanian armeijan sotilaita. Heidät puettiin alieneiksi ja opetettiin tanssimaan. Autiomaahan rakennettiin kaikki fasiliteetit cateringista alkaen. Kun yhteen hetkeen tarvittiin 14 Aki-Aki-lasta, nämä toteutettiin käsinukeilla, joita ohjaamaan samaan kuoppaan laskeutui vieri viereen joukko nukettajia. Autiomaassa kuvattiin jopa takaa-ajokohtauksen greenscreeniä vaativia osia – siis näyttelijöiden kanssa kohtauksia, joiden taustalla ei edes näkynyt ympäröivä Jordanian luonto, vaan pelkkä vihreä kangas. Näin tehtiin, jotta kuviin saatiin juuri aavikon oikea valo ja väri.

Muutenkin dokkaria katsoessa sain taas useamman kerran ihmetellä, kuinka ”aidosti” moni kohtaus on tehty. Pasaanan luolassa kohdattu jättikäärme näyttää CGI:ltä ja pinnassa tietokonelisää onkin, mutta kuvauksissa se toteutettiin ihan samaan tapaan kuin Jabba Jedin paluussa melkein 40 vuotta sitten: useamman ihmisen ohjastaessa suuren nuken eri osia yhtä aikaa livenä.

20200511_221815

Toisessa Pasaanalla tapahtuvassa kohtauksessa Rey hyppää ylöspäin voltin yli Kylon lähestyvän TIE-hävittäjän. Jopa tämän hypyn näyttelijä Ridley teki ihan itse ja ihan oikeasti – vaikka siis vaijereilla, tietenkin. (Ja sitä huvittavampaa on, että Ridleyä pelotti loppukohtauksessa liukua vaijerien ohjaamalla kelkalla alas Tatooinen hiekkamäkeä!)

Stunttikoordinaattori Eunice Huthart, minulle tähän asti vieras nimi, nousee muuten tämän ensimmäisen Star Wars -elokuvansa making of -dokkarin perusteella kerralla ihan koko saagan mainioimpien kamerantakaisten hahmojen listalleni. Liverpoolilaisella aksentilla puhuva nainen karjuu näyttelijöille ohjeita kesken liikkeiden ja eläytyy kameran takana jokaiseen suojattinsa käännökseen. Brilliant!

20200509_232912

Eunice Huthart, ilmeikäs artisti.

Ketään ei varmaan yllätä, että making of- dokumentti ei erityisemmin paneudu The Rise of Skywalkerin tekemisen ongelmiin tai kiistoihin. Sellaiset dokumentit tehdään joskus paljon myöhemmin. Elokuvan ensimmäistä kirjoittaja-ohjaajaa Colin Trevorrowta ei nyt mainita nimelläkään. Siitä ei pukahdetakaan, kuinka Trevorrown versioon suunnitteilla olleet konseptit ehkä johtivat lopullisen elokuvan ratkaisuihin tai toisaalta tulivat täysin hylätyiksi. Erittäin yllättäen, ehkä melkein vahingossa, dokkari kuitenkin myöntää ääneen sen tosiasian, että Palpatinen paluu keksittiin vasta tätä osaa kirjoittaessa.

Minun kaltaiseni moniin TROS:n ratkaisuihin pettynyt pihisee dokumentin äärellä etenkin silloin, kun äänessä on toinen käsikirjoittaja Chris Terrio. Terrio muun muassa toteaa tosissaan, että jotta tarina muodostaisi täyden ympyrän, Luken piti nostaa X-Wing vedestä tässä episodissa, koska Imperiumin vastaiskussa hän ei siihen pystynyt, vaikka nimenomaan tällaiset yksityiskohdat IX:n käsikirjoituksessa tuntuvat isojakin ratkaisuja pahemmin teini-ikäisen kirjoittamalta fanifiktiolta. Suorastaan sketsiohjelmasta poimitulta tuntuu dokkarin kohtaus, jossa Terrio ja ohjaaja JJ Abrams pohtivat ankarasti, mikä voisi olla sopiva esine sisältämään tieto Palpatinen wayfinder-laitteen sijainnista, pyörittelevät erilaisia avaruudellisia pergamenttirullia ja päätyvät sitten veitseen, jonka terään on kätketty Kuolemantähden raunion silhuetti juuri tietyltä kalliolta tarkasteltuna juuri siinä muodossa, jonka raunio säilyttäisi säiden armoilla seuraavat vuosikymmenet. Olipa viisas ratkaisu, se.

Terrio on myös dokumentissa se, joka eniten todistelee IX:n kertovan tarinaa sellaisena kuin sen aina piti olla, väittäen muun muassa sarjan olleen aina ”Skywalkerien ja Palpatinejen saaga”, vaikka ennen tätä episodia koko saagassa oli yksi Palpatine eikä häntäkään oltu nähty parissa edellisessä episodissa. Abrams itse esiintyy dokumentissa vähemmän kuin ehkä luulisi – mikä saattaa olla kiinnostavaa heistä, jotka uskovat huhuihin ”JJ cutista” ja Disneyn ohjaajaltaan viemästä elokuvasta. Mutta kaikki nämä ovat tietysti seikkoja, joihin ylipäätään suhtautuu toisin katsoja, joka pitää Palpatinen paluusta, Reyn sukuselityksestä ja muista Abramsin ja Terrion TROS:ssa tekemistä isoista ratkaisuista.

20200511_222104

Tässä kokoelma irtonaisia poimintoja:

  • Kenraali Pryden näyttelijä Richard E. Grant, suuri Star Wars -fani joka hehkutti haastatteluissakin kokemuksensa ihanuutta, tutkii dokkarissa häpeämättömästi First Order -lavasteiden tietokoneiden nappeja ja nippeleitä.
  • Droidiseppä Babu Frikin pajassa lojuu Bad Robot, siis Abramsin firman tunnarirobotti. Mahtaako näkyä elokuvaankin valikoituneissa kuvissa? En ainakaan edellisillä katsomiskerroilla huomannut.
  • John Williamsin cameosta luin jo ajat sitten, että kohtaus olisi täynnä esineitä, jotka viittaavat hänen yli viiteenkymmeneen Oscar-ehdokas elokuvaansa. Vasta tämän dokkarin myötä ymmärsin, millä tavoin.
  • Mark Hamillin oma rooli elokuvassa on pieni, mutta Hamill kävi ilmeisesti kuvauksissa muulloinkin. Aivan kuten jo originaalitrilogian kuvauksissa, hän tykkäsi vierailla avaruusolentojen askartelupajassa, ja ihastelee dokkarissa erityisesti pikkuista Baby Frik -nukkea.
  • Babun lisäksi Maz Kanata toteutettiin tällä kertaa oikeasti nukkena eikä motion capturena (vaikka Mazin kasvoissa ja yksityiskohdissa on yhä mukana sitä motion captureakin).
  • Kuolemantähden raunioiden planeetan Kef Birin kuvauksissa Englannin Buckinghamshiressa näyttelijät ja tekijät kohtaavat yllättävän ongelman: lentomuurahaisten massaparveilun. Hollywood voi tuoda tänne alien-otuksia, mutta on täällä meitä alkuasukkaitakin, tuntuu luonto sanovan.
  • Kuolemantähden raunoiden haluttiin kuulostavan kummitustalolta.
  • Oscar Isaac pyysi Abramsilta kuvauksissa kohtausta, jossa Poe jättäisi jäähyväiset Leialle. Abrams lisäsi sellaisen, ja liitti mukaan Landon, joka tulee lohduttamaan Poeta siitä, ettei kukaan ole koskaan ennalta valmis johtamaan. Minusta kohtaus on elokuvan parhaita.

20200511_222131

Billie Lourd kehuu kameralle Kelly Marie Trania, joka juuri hyppää takaa antamaan yllätyshalin.

Vielä loppuun kaunein poimintani koko dokumentista. Adam Driver, joka on aina tuntunut syvällisesti ymmärtävän Kylo Renin piinattua sielua, määrittelee ”toisen hahmonsa” Ben Solon näin: ”Who is Ben? Someone who has hope. Purpose. Destiny.”

Tähän voi varmaankin lukea, että Kylo oli Driverin tulkinnassa tämän vastakohta. Tekisi mieli katsoa ihan tämän lauseen tietäen kaikki Driverin kohtaukset trilogiasta uudelleen.

Taika Waititin Star Wars -elokuva voi kertoa mistä vain ja se on joka tapauksessa kiinnostava projekti (mutta on minulla veikkauskin)

Sen verran ovat Star Wars -projektijulkistukset kokeneet inflaation, ettei maanantainen tiedote ihan kurkkuun asti enää sydäntä pompauttanut. Mutta eipä silti aivan jokapäiväistä ole tiedote uudesta Star Wars -teatterielokuvasta ole. Etenkään sellainen tiedote, jonka enemmistö tämän franchisen usein-niin-murjottavasta fanikunnasta ottaa vastaan riemulla.

Virallisen sivun Star Wars -päivän pääuutinen siis kuului, että Taika Waititi ohjaa Star Wars -elokuvan. Käsikirjoituksesta vastaavat Waititi ja Krysty Wilson-Cairns.

Siinä oikeastaan se. Ei ensi-iltapäivää, ei aihetta.

Taika_Waititi

Taika Waititi (kuva: Gage Skidmore, CC BY-SA 2.0)

Uusiseelantilainen (ja maorisukuinen) Taika Waititi tunnetaan omaperäisistä komedioistaan (What We Do in the Shadows, Hunt for the Wilderpeople, Jojo Rabbit) ja yhdestä rakastetuimmista Marvel Cinematic Universen episodeista, Thor: Ragnarökistä. Tänä vuonna 45-vuotias Waititi voitti Oscarin Jojon käsikirjoituksesta. Ohjaaja tekee sivukeikkaa myös näyttelijänä: hän tulkitsi äskettäin Adolf Hitlerin roolin Oscar-leffassaan ja droidi IG-11:n äänen The Mandalorianissa. Ja niin, Waititi oli siis Star Wars -ohjaajakin jo ennen maanantaita: The Mandalorianin ekan kauden päätösjakso oli hänen.

Skotlantilainen Kristy Wilson-Cairns on 33-vuotias ja hänkin jo Oscar-ehdokas. Wilson-Cairns oli ohjaaja Sam Mendesin kirjoittajapari viime vuoden näennäisesti yhdellä otolla kuvatussa sotaleffassa 1917:ssä. Tulossa häneltä on Last Night in Soho, yhteistyö ohjaaja Edgar Wrightin kanssa. Selvä kaava siis: taitavat kirjoittaja-ohjaajat ovat löytäneet Wilson-Cairnsin työparikseen. Wilson-Cairns on kaikkiaan vasta toinen nainen Star Wars -elokuvien käsikirjoittajien joukossa: ensimmäinen oli Imperiumin vastaiskun ensimmäisen version juuri ennen poismenoaan kirjoittanut Leigh Brackett.

1917

1917 (2019): Tuskin tyyliltään erityinen verrokki Waititin Star Wars -elokuvalle.

Projekti on helppo toivottaa tervetulleeksi jo pelkkien nimien ansiosta.

Disney-aikaisten tähänastisten Star Wars -elokuvien ongelma on ollut useammin pikemminkin varman päälle laskeminen kuin riskien ottaminen, mutta Taika Waititin pitäisi olla ohjaaja, joka ei toimita elokuviaan kädenlämpöisinä. Kun hänet palkattiin Marvel-ohjaajaksi, hän teki Thoristaan käytännössä täysiveroisen komedian, mutta niin onnistuneen, että koko MCU taisi siirtyä sen mukana rentoutuneempaan suuntaan. Ja äskettäin hän tosiaan teki Oscar-palkitun komedian natseista.

Wilson-Cairnsin tuotantoa tunnen ymmärrettävästikin vähemmän, eivätkä 1917:n ansiot varsinaisesti käsikirjoituksessa olleet. Mendes, Wright ja Waititi on kuitenkin jo sellainen nimisarja, että heidän parinaan työskenteleminen lupaa hyvää. Wright (Shaun of the Dead, Hot Fuzz) on sitä paitsi ohjaajana hyvinkin Waititin kaltainen kujeilija.

Mikä tahansa Waititin ja Wright-Cairnsin Star Wars -aihe siis onkin, käsittelystä voi odottaa tavallisesta Star Wars -muotista irrottautumista – ja ainakin minusta se on juuri se, mitä seuraavaksi tarvitaankin.

thor-ragnarok

Thor: Ragnarök (2017): Mahdollisesti tyyliltään verrokki Waititin Star Wars -elokuvalle.

Mutta mikä se sitten on – se onkin hyvä kysymys. David Benioffin ja D.B. Weissin kesken jättämä Star Wars -projekti oli ilmeisesti jonkinlainen versio Vanhan Tasavallan jediritarien legendoista, ja yksi mahdollisuus on, että Waititi ja Wright-Cairns tarttuvat heidän jäljelle jättämiinsä aineksiin (tai täysin puhtaalta pöydältä samaan lähtökohtaan ja ajanjaksoon). Mitä enemmän Star Wars -projekteja julkistetaan, sitä väistämättömämpää on, että jossain vaiheessa jokin niistä sijoittuu kauas menneisyyteen jedien suuruuden vuosiin. Tosin yksi sen tapainen projekti on jo julkistettu, mutta The High Republic ei ole elokuva eikä sarja, vaan kirjojen ja sarjakuvien kokonaisuus.

”Knights of the Old Republic” -tyyppinen projekti kuulostaa kuitenkin projektilta, jollaisesta haaveiltaisiin uutta elokuvien sarjaa. Waititille luontevammalta projektilta tuntuu minusta yksittäisen hahmon tai parin ympärille rakennettu yksittäiselokuva. Ei vain siksi, että ohjaaja tavallaan jo teki MCU:ssa saman, vaan myös siksi, että Waititi ei vaikuta ohjaajalta, joka haluaisikaan kehitellä pitkiin elokuvasarjoihin johtavia suuria juonia. Hänen omatkin elokuvansa ovat verrattain pienimuotoisia yksittäiskertomuksia, usein muutamien hahmojen ympärillä pyöriviä – vaikka sekä Thor että What We Do… ovatkin nyt saamassa myös jatkoa.

lando-calrissian-solo

Miten olisi: Donald Glover Lando Calrissianina.

Heittääkseni vain yhden nimen pöytään: aivan ässä hahmo Waititin tulkittavaksi olisi Lando Calrissian.

Landossa on sitä pilkettä silmäkulmassa, jonka kanssa Waititi olisi minusta samalla aaltopituudella. Hahmo on universaalisti tunnettu ja rakastettu, ja kantaisi siten aivan varmasti oman elokuvansa, mutta ei ylikäytetty eikä trilogioiden ykkösrivin päähahmojen tavoin vaikeasti tai mahdottomasti tartuttavissa. Lando-leffa sijoittuisi luontevasti kaikkein klassisimpaan Imperiumin ja kapinan aikakauteen, josta Disneyllä tykätään, mutta hahmon huijariluonteen vuoksi syrjään galaksin ydinkonflikteista, joka taas sopisi luultavasti Waititille hyvin. Ja näyttelijähän olisi valmiina: monilahjakas laulaja-näyttelijä Donald Glover oli Solossa kuin syntynyt Landoksi, ja palaisi rooliinsa enemmän kuin mielellään. (Isoin ongelma Lando-elokuvahankkeessa olisikin juuri tuo tausta: Solo kun kuitenkin oli kaupallinen floppi.)

Jos minulta kysytään, vielä Landoa korkeampikin toiveeni olisi täysin originaali tarina. Olisin kiinnostunut ihan mistä tahansa ideasta, jos Waititi ja Wright-Cairns tarjoilisivat meille Star Wars -galaksiin sijoitetun komedian (sillä jonkinasteinen komediahan se varmasti olisi), joka ei keskittyisi minkään olemassaolevan hahmon tai konseptin ympärille. Jojo Rabbitin tavoin se voisi olla vain yksi pieni tarina kiinnostavassa historiallisessa ajassa ja paikassa – Natsi-Saksan sijaan kaukaisesa galaksissa. Jedikoulun luokalle jääneet? Baari Coruscantin alamaailmassa? Imperiumin upseerien epätoivoiset kotirouvat? Mitä tahansa!

jojo-rabbit

Ohjaaja Taika Waititi itse mielikuvitusystävä-Hitlerinä Jojo Rabbitissa (2019).

Sitten on se toinen hyvä kysymys: milloin.

Star Wars -elokuvia pitäisi olla tekeillä jouluiksi 2022, 2024 ja 2026. Emme vain tiedä yhtään, mitä ja keiltä. Benioffin ja Weissin projektin piti olla vuorossa ensimmäisenä, mutta ainakaan he eivät sitä tee. Periaatteessa suunnitteilla on yhä Rian Johnsonin trilogia – sitä ei ole peruttukaan – mutta mitään siitä ei ole pitkään aikaan kuulunut. Lisäksi on julkistettu, että Marvel-tuottaja Kevin Feige suunnittelee yhtä Star Wars -elokuvaa. Feige ei tosin ole ohjaaja, joten on jopa mahdollista, että Feigen projekti on yhtä kuin Waititin projekti (mutta ehkä se olisi tiedotettu tässä ja nyt, jos niin olisi).

Vuoden 2022 hankkeen julkistamisen aika alkaisi olla jo käsillä. Tosin koronaviruksen synnyttämä maailmanlaajuinen poikkeustila, jonka vuoksi kaikkien isoimpienkin Hollywood-leffojen ensi-illat ja kuvaukset nyt siirtyvät vähintään kuukausilla, saattaa joka tapauksessa vielä muuttaa näitä aikatauluja, mutta edellä mainitut aikataulut ja tiedot edeltävät jo korona-aikaakin.

Toinen tapa katsoa Waititin leffan paikkaa on vilkaista ohjaajan omaa kalenteria. Siellä näyttää melkoisen ahtaalta: tulossa ovat jalkapalloelokuva Next Goal Wins ja Thor: Love and Thunder (2022) ja jossain vaiheessa myös What We Do…:n spinoff/jatko-osa We’re Wolves (jonka nimi naurattaa minua aina). Imdb:ssä on näemmä keulittu veikkaamaan, että Untitled Taika Waititi Star Wars Film olisi ensi-illassa 2024. Minustakin vaikuttaa varmalta, ettei aikaisemmin ainakaan – joten olisiko se sitten Feigen projekti, joka olisi toteutusvuorossa ensimmäisenä?

=====

Jännästi Waititi-uutisen hännässä oli myös vahvistus viihdemedioiden reilu viikko sitten skuuppaamasta uutisesta Leslye Headlandin kipparoimasta Star Wars -sarjasta. Minäkin kirjoitin siitä jo.

40-vuotias amerikkalainen Headland tunnetaan Netflix-sarjasta Russian Doll ja elokuvasta Sleeping With Other People. Lucasfilmin tiedotteen mukaan hän toimii kehittämänsä sarjan kirjoittajana, tuottajana ja showrunnerina, joka antaa ymmärtää tässä olevan tekeillä ns. tekijälähtöisen sarjan. Taaskaan tiedote ei sano mitään aiheesta eikä julkaisuajasta.

Tekeillä on nyt siis neljä Star Wars -sarjaa: The Mandalorian, jonka toinen kausi kuvattiin juuri ennen koronakriisiä, esituotantovaiheessa olevat sarjat Cassian Andorista ja Obi-Wan Kenobista sekä tämä Headlandin projekti. Kaikkien noiden kolmen sarjan päähenkilöt ovat herrashenkilöitä, ja Hollywood-medioiden mukaan Headlandin sarja olisi ”naiskeskeinen” (female-centric). Se tuntuu myös Headlandin cv:tä katsoen varmalta veikkaukselta. Mutta tiedotteessa tästä ei siis sanota mitään.

the-mandalorian-swcc-cara-dune

The Mandalorianissa oli Cara Dune (Gina Carano), mutta äijjiä siinäkin sarjassa riitti.

Pessimisti saattaa sanoa, että viimeistään nyt tekeillä on aivan liikaa Star Wars -projekteja. Tai että Disney-Lucasfilmin saippuaoopperan viime vuosien käänteiden perusteella Waititin, Wright-Cairnsin ja/tai Headlandin potkut ennen ensi-iltaa ovat todennäköisempiä kuin punaiset matot. Optimisti voi kuitenkin perustellusti tulkita niinkin, että nyt, kun Skywalker-saaga on viety loppuunsa, franchisella on viimein mahdollisuus alkaa irrotella. Ehkä Disney ei enää (parin pettymyksen ja monen kohun) jälkeen odota Star Wars -elokuvalta aivan miljardien tuottoja, etenkään kun otsikossa ei ole episodinumeroitakaan?

Toivoa siis sopii, että Waititi oli väärässä vitsaillessaan taannoin, ettei haluaisi Star Wars -elokuvien ohjaajaksi, koska haluaa pitää työnsä ensi-iltaan asti. Ehkä riskikerroin on kuitenkin nyt pienempi kuin eräiden muiden ohjaajavalintojen kohdalla. Waititin omaperäisyydestä huolimatta hän on kuitenkin Disney-Lucasfilmille jo tuttu mies, ja Thorinsa myötä franchise-leffan kipparinakin kokenut.

Kuinka opin olemaan huolehtimatta ja hyväksymään The Rise of Skywalkerin

Kävi niin, että The Rise of Skywalker julkaistiin pohjoismaissa bluraylla ja dvd:llä liki päivälleen sopivasti ”Star Wars -päiväksi”. Tätä kirjoittaessani levy kolahti omastakin postiluukustani ja samalla toivotan mitä mainiointa päivää, siis: May the Fourth Be With You!

Vaikka fyysisten tallenteiden kulta-aika on takana, ovat Star Wars -elokuvat ehkä sentään vielä sellaisia, jotka suhteellisen moni hyllyynsä hankkii – keräilijät vähintään. Juuri nyt br/dvd on sitä paitsi ainoa keino nähdä Skywalker-sarjan viimeisin elokuva täällä meillä Suomessa: suoratoistopalvelu Disney+, jossa episodi IX niin ikään julkaistiin tänään, aukeaa meillä aikaisintaan kesällä. (EDIT pari tuntia kirjoituksen julkaisun jälkeen: Minulle huomautettiin Twitterissä, että elokuva on kyllä ostettavissa katsottavaksi myös Suomesta digitaalisesti. Ainakin iTunes ja Elisa Viihde, näemmä.)

Ajankohta on otollinen kirjoittaa (taas kerran? vielä kerran?) episodi IX:stä saagan päätösosana. Tämä teksti on tietenkin kirjoitettu yleisölle, joka on elokuvan ainakin kertaalleen nähnyt – vaikka tuskinpa tätä blogia kukaan kotijulkaisua odotellut ja spoilereita tähän asti vältellyt lukee.

d23-tros-heroes

Olen tässä blogissa jo useaan kertaan aiemmin kirjoittanut pitäväni The Rise of Skywalkeria valitettavan epäonnistuneena elokuvana (mm. varsinaisessa arviossani ja äskettäin käsitellessäni sitä, kuinka vahingossa pääsi käymään niin, että jatko-osatrilogiasta tuli ”JJ Abramsin trilogia, jonka välissä Rian Johnson sekoitti pakkaa”). Tässä olisi siten ollut hyvä paikka poimia episodi IX:stä hyviä puolia. Itse asiassa yritinkin sitä. Oikeastaan on nimittäin joka tapauksessa haukkumista hauskempaa intoilla heikompienkin Star Wars -asioiden hyvistä puolista.

Mutta niin vain kävi, että suurimmaksi osaksi tämäkin kirjoitus taipui The Rise of Skywalkerin ongelmien ruotimiseksi. Ilmeisesti minun tosiaan oli vielä tämäkin sanottava saadakseni TROS:n ulos järjestelmästäni. Käytän kuitenkin välikuvat nostaakseni esiin joitakin tykkäämistäni yksityiskohdista.

tros-rey-pasaana-tie-approaching

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #1: Suurin suosikkikohtaukseni, kohtaaminen Pasaanan autiomaassa. Jännittävä ja vertauskuvallinenkin hetki, sillä Reyn ja Kylon väistämättömästä yhteenotostahan tässä on kyse.

Jos ajattelen episodi IX:n tapahtumia osana Skywalkerien suvun saagaa ja kaukaisen galaksin historiankirjoitusta, en itse asiassa ole niin pettynyt The Rise of Skywalkeriin kuin kirjoitusteni perusteella ehkä luulisi. Päinvastoin, sillä tarina päättyy lintuperspektiivistä katsottuna kutakuinkin sinne, mihin sen (minusta) kuuluikin.

Kylo Ren löytää tien kotiin pimeältä puolelta ja saavuttaa jonkinlaisen rauhan ennen loppuaan. Rey, viimeinen jedi ja hylätty orpo, on löytänyt itselleen perheen ja henkisen perinnön, jonka jatkajana valitsee kutsua itseään Skywalkeriksi. Kylon ja Reyn yhteenkietoutunut, paikoin jopa peilikuvamainen tarina päättyy yhteisymmärrykseen, muttei silti epätodelliseen siirappiinkaan. Originaalitrilogian kolmikon viimeinen, Leia, auttaa pelastamaan poikansa ja siten vielä kerran koko galaksin, ja yhtyy kuollessaan Voimaan jedien tapaan. Galaksi taas yhtyy viimein kukistamaan fasistisen First Orderin ja muut Imperiumin jäänteet.

Kaikkia näitäkin ratkaisuja on kritisoitu The Rise of Skywalkerin ensi-illan jälkeen. Ei ihme, sillä jos The Last Jedi oli elokuva, jota toiset rakastivat ja toiset inhosivat, TROS on elokuva, jonka kanssa kaikilla tuntuu olevan omat ongelmansa, vaikka ne ongelmat vaihtelevatkin. Monet olisivat esimerkiksi halunneet Kylon jäävän eloon, toiset taas eivät kokeneet Leian ryhtymisen Voima-haamuksi sopivan hahmon henkilöhistoriaan. Reyn sukunimen jotkut katsoivat tulleen ilman ansioita tai tarinan sisällä perustelematta.

Minä veikkailin Reyn valitsevan lopulta Skywalkerin nimen jo vuosia sitten – vaikka en silloin kyllä aavistanut, että hahmo olisi silloin ainoa jäljellä oleva Skywalker. Muutenkin minusta siis ideoiden tasolla The Rise of Skywalkerissa on paljon hyvää, ja vähintään paljon sellaista, mikä sopii viimeisen episodin rakennuspalikoiksi. Jopa keisari Palpatinen paluu, josta en pidä ja johon tulen kohta uudelleen, on lähtökohtaisesti aivan perusteltu juonenkäänne, sillä se selittää onnistuneesti Imperiumin ja First Orderin perinnehistorian sekä itsevaltias Snoken roolin saagassa, ja kytkee sitä paitsi jatko-osatrilogiaa kahteen edelliseen trilogiaan. Todettakoon muuten tässä, että pidän TROS:n aivan alkua – Kylon raivoa Mustafarilla, saapumista Exegoliin ja ensikohtaamista Palpatinen kanssa – elokuvan onnistuneimpiin kuuluvina minuutteina. Vielä sillä hetkellä ensi-illassa tunsin oloni hyväksi.

tros-exegol

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #2: Synkkä ja mystinen Exegol. Koko jatko-osatrilogian planeetoista se, joka kaikkein vähiten muistuttaa mitään galaksissa aiemmin nähtyä.

Ongelmani The Rise of Skywalkerin kanssa ei siis niinkään ole se, mihin elokuva sarjan lopettaa. Ongelmani liittyvät siihen, miten sarja lopetetaan – siis kuinka tarina kerrotaan, ja kuinka nuo loput saavutetaan.

Pintatasolla katson TROS:n olevan ongelmallinen ja jopa epäonnistunut myös aivan käytännön toteutukseltaan. Sen käsikirjoitus on esimerkiksi kaikilla tavoin kehno, takaa-ajojen ja hämäys-kuolemien seuratessa toisiaan. Erityisesti dialogiltaan käsis on aivan onneton (”I’ve never seen so few wayfinders”, ”You’re a Palpatine”, yh), mikä pistää silmään, koska sitä edeltäneet episodit olivat tässä lajissa niin oivallisia. Visuaalisesti, siis kuviltaan ja kuvastoltaan (en tarkoita vain tehosteita, vaan myös tapahtumien miljöitä ja toisaalta kuvakompositioita) TROS on Disney-ajan tylsin Star Wars, mikä tarkoittaa samaa vähemmän mairittelevaa superlatiivia koko saagan osalta. Edes elokuvan täyttävät toimintakohtaukset eivät onnistu olemaan kovin kiinnostavia, vaikka Abramsin pitäisi olla niiden parissa parhaiten kotonaan.

Mutta tämä kaikki on vain pintaa. Ja toki TROS:ssa on omat pienet helmensä niin dialogin, kuvien kuin toiminnankin saralla. Anteeksiantamattomat ongelmat ovat syvemmällä.

tros-han-solo-ben-solo

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #3: Han Solon kuoleman kääntäminen Ben Solon paluuksi. TROS:n lukemattomista aiempia elokuvia toistavista hetkistä se, joka todella toimii.

Tämän trilogian ytimessä ovat olleet Rey (Daisy Ridley) ja Kylo Ren (Adam Driver) sekä heidän edustamansa konflikti siitä, onko valinta valon ja pimeän puolen välillä sittenkään niin mustavalkoinen kuin Star Wars -elokuvissa on tavattu ajatella. Sitäkin tämä trilogia on tuntunut kysyvän, kenelle Voima ja valta lopulta kuuluvat. Näin siis ennen The Rise of Skywalkeria. Viimeisessä episodissa näiden henkilöhahmojen tarinat ja tarinoiden teemat eivät jatku luontevasti siitä, mihin ne tätä ennen jäivät.

The Rise of Skywalkerissa kaikki on jälleen mustavalkoista. Kyse on entistäkin räikeämmin vain siitä, kukistaako absoluuttinen hyvä pahan vai äärimmäinen paha hyvän. Pohdinnat siitä, kenelle Voima kuuluu, unohtuvat, sillä Voima tuntuu jälleen kuuluvan vain ja ainoastaan vanhoille kunnon oikeamielisille jedeille. En olisi itse osannut karrikoida tätä paremmin kuin Abramsin ja Chris Terrion käsikirjoitus sen itse tekee, kun Palpatine käkättää olevansa ”kaikki sithit” ja Rey vastaa olevansa ”kaikki jedit”. The Last Jedin perusteella tarinan olisi voinut olettaa johtavan pikemminkin siihen, että me kaikki olemme näitä jedejä, skywalkereita tai miksi heitä sitten olisikaan tällä vaihtoehtoisella tiellä kutsuttu.

Niin, se Palpatine. Vaikka The Rise of Skywalkerin tapahtumat varmasti vähitellen sementoituvat Star Wars -kaanoniin, ainakin toistaiseksi elokuvaa katsoessa on kiusallisen selvää, että Palpatinen paluu ja Reyn sukuyhteys häneen ovat edellisten elokuvien valmistumisen jälkeen valittuja ratkaisuja. Kun niiden ympärille kiedotaan koko viimeinen episodi, yrittäen siten jälkikäteen punoa kaikki jatkotrilogian tapahtumat keisarin juoneksi, tipahtaa elokuva ja samalla koko trilogia raiteiltaan. The Force Awakens ja The Last Jedi eivät kerrassaan kerro tarinaa, jonka loppu olisi The Rise of Skywalker.

Ei se sen enempää tunnu onnistuneelta lopulta yhdeksän elokuvan kokonaisuudelle, vaikka Abrams on epäilemättä pyrkinyt Palpatine-valinnallaan rakentamaan yhteyttä juuri Lucasin saagaan. Suorastaan surkuhupaisaa on, että keisarin läsnäolon voidaan jopa tulkita mitätöivän Lucasin kertomusta, koska se vie pohjaa Anakin Skywalkerin asemalta sithit iäksi kukistavana Voiman valittuna.

tros-threepio

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #4: Snif-nyyh-kohtaus, jossa C-3PO valitsee uhrata muistinsa eli minuutensa pahan kukistamiseksi. (Harmi vain, että uhraus mitätöidään lopussa.)

Reyn ja Kylon juonten ratkaisun epäsuhtaisuus on se suuri ongelma, mutta yhtä solmimattomiksi jäävät oikeastaan kaikki trilogian langat. Poen ja Finnin tarinat eivät saa sen onnistuneempaa kolmatta näytöstä. Vaikka vikoja voi osoitella TFA:sta ja TLJ:stäkin, pääasiassa ongelmat johtuvat juuri viimeisen episodin irrallisuudesta edeltäjiensä teemoista (vaikka pohjimmiltaan ne tietysti johtuvat siitä, että kukaan ei koskaan suunnitellut tai kirjoittanut trilogiaa kokonaisuutena). 

Kuvaavaa on, että yritin tätä kirjoittaessani erikseen miettiä, mistä jatko-osatrilogia tällaisenaan ns. kertoo, ja sekin tuntuu vaikealta sanallistaa. Koska TLJ on trilogian episodeista temaattisesti rikkain, summaisin kai sitä painottaen näiden kolmen elokuvan kertovan eniten ”menneisyyden virheistä oppimisesta”. Senkin teeman TROS kuitenkin lopettaa vain hipaisten: kun Rey harkitsee eristäytymistä Luken tapaan Ahch-Ton saarelle ja sen jälkeen kuitenkin hyväksyy sukuhistoriansa ja valitsee tilalle uuden perheen. Miksei myös kun Luke samassa yhteydessä toteaa omista virheistään oppineena: ”A weapon of a Jedi deserves more respect”. Mutta yleisesti TROS onnistuu merkillisen epäsuhtaisella tavalla olemaan samaan aikaan täynnä aiempien episodien toistoa ja piittaamaton niiden sisällöstä.

tros-general-pryde

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #5: First Orderin kenraali Pryde. Richard E. Grant jos kuka oli kuin syntynyt tulemaan ikuistetuksi Star Wars -pahisten joukkoon – ja mies vieläpä oli siitä kuvauksissa lapsenomaisen innoissaan.

Star Warsilla on vuosikymmenten perinteet elokuvien juoniaukkojen ja epäloogisuuksien jälkikäteisessä paikkailussa romaaniversioiden, tekijöiden lausuntojen ja oheistarinoiden puolella. The Rise of Skywalker ei todellakaan ole poikkeus. Elokuvien kannalta tämä ei ole mairittelevaa, mutta saagan kokonaisuuden kannalta sillä on varmasti osuutensa siihen, kuinka elokuvat ikääntyvät: yleensä paremmin kuin ensin arvataankaan. Esimerkiksi Prequelien arvoa on varmasti nostanut monen diggailema The Clone Wars -animaatiosarja, jonka vihoviimeinen jakso muuten julkaistiin Disney+:ssa juuri tänään, koska se uudelleenkontekstoi episodit II ja III ikään kuin pitkän tarinan alku- ja loppupisteiksi.

Osa IX-selittelyistä tuntuu liittyvän yhteen TROS:n ongelmien keskeiseen taustasyyhyn: tavattomaan kiireeseen elokuvaa tehdessä. Abrams ja Terrio ryhtyivät kirjoittamaan täysin erilaista käsikirjoitusta Colin Trevorrown version tilalle niin myöhään, että on itse asiassa ymmärrettävää, että he itsekin saattavat kokea tehneensä pikemminkin parhaansa vaikeissa olosuhteissa kuin todellisen unelmiensa elokuvan. Erikseen on huomattava, että Carrie Fisherin kuoleman aiheuttamaan juonelliseen ongelmaan ei varmasti ollut täydellistä ratkaisua, ja TROS:ssa valittu ei varmasti ole huonoin mahdollinen – mutta se kyllä tarkoittaa, että elokuvassa on kiusallisen monta kohtausta, jotka on kirjoitettu täsmäämään Fisherin ylijäämä-otoksiin, ja lopputulos on parhaista tavoitteista huolimatta kankea.

Abrams kertoi heti ensi-illan jälkeen haastatteluissa, että Finn yrittää koko elokuvan ajan kertoa Reylle olevansa Voima-herkkä. Elokuvan tai edellisten elokuvien kannalta siinä ei ole sulattelun jälkeenkään oikein mitään järkeä. Sen sijaan Finnin oman tarinan keskeinen osa – hänen valintansa hylätä First Order ja valita puolensa taistelussa pahaa vastaan – jää tässä viimeisessä episodissa vaille huipennustaan. Se on kummallista, koska Finn oli oli kuitenkin osittain Abramsin itsensä luoma hahmo, ja kaikki elementit tarinakaaren komeaan loppuun ovat TROS:ssa olemassa: lopussa Finn jopa johtaa toisia entisiä First Order -sotilaita taistelussa, mutta siitä ei tehdä minkäänlaista numeroa. Tämä on vain yksi monista kohdista, joissa tuntuu siltä, että jotain on napsaistu pois väärästä kohtaa joko käsikirjoitus- tai leikkausvaiheessa. Toinen samantapainen esimerkki on se, että elokuvan ulkopuolella on paljastunut, että Jannahin (Naomi Ackie) oli tarkoitus elokuvassa paljastua Lando Calrissianin vuosia sitten kadonneeksi tyttäreksi. Tästä juonikuviosta jäi jäljelle vain kummallinen kohtaaminen aivan elokuvan lopussa. Eikö sekin kohtaus olisi vain suosiolla kannattanut poistaa?

Toisaalta jälkikäteiset lisäykset elokuvan informaatioon ovat tosiaan myös omiaan saamaan kaltaiseni uusintakatsojat lopulta leppymään joillekin yksityiskohdille. Palpatinen henkiin heräämiseenkin on hieman helpompi suhtautua, kun tietää – vaikka elokuva ei meille tätä vaivaudu kertomaan – että kyseessä ei ole fyysisesti keisarin Jedin paluussa kuollut ruumis, vaan viimeisiään vetelevä klooniruumis, josta Palpatinen henki tahtoo paeta joko Kylon tai Reyn vetreään kehoon. Rae Carson, joka kirjoitti TROS:n romaaniversion, tulkitsee Skywalker-saagan tällaisenaan kertovan Palpatinen kolmen sukupolven mittaisesta yrityksestä käännyttää voimakkaat Skywalkerit puolelleen. Hänen mukaansa episodi IX on näiden yritysten lopullinen loppu, koska tässä hänen oma jälkeläisensä valitsee olla Palpatinen sijaan Skywalker. Myönnän pitäväni myös tästä luennasta.

tros-ben-solo

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #6: Ben Solo. Adam Driverin taitavuudesta näyttelijänä kertoo paljon se, kuinka hän tekee Benistä ilman yhtään repliikkiäkin eri hahmon kuin Kylo.

The Rise of Skywalker päättää Skywalkerin sukusaagan Tatooinelle. Se on äärimmäinen esimerkki TROS:ia vaivaavasta pyrkimyksestä tarjota katsojille yllätysten sijaan tekijöiden olettamia odotuksia.

Loppukohtaus olettaa, että sarjan lopettavaksi lauseeksi sopii pelkkä tuttuus: klassinen lavaste ja entinen tunnelma kaksoisaurinkoja myöten. Elokuva unohtaa – tai, mikä pahempaa, ei välitä – että kohtauksen ainoalla oleellisella henkilöllä Reyllä ei ole mitään suhdetta Larsien hiekoittuneeseen kosteusfarmiin. Surkeinta supernostalgikko Abramsin valinnassa on, että se jättää Reyn viimeisessä kuvassa yksin, vaikka hänen koko tarinansa ytimessä on ollut yksinäisyyden taakse jättäminen. On melkoinen paradoksi, että IX:n loppu tuntuu tästä syystä vähemmän toiveikkaalta kuin synkempään paikkaan loppuneen VIII:n loppu – jonka viimeisen kuvan tallipoika tietenkin oli sekin viittaus koko saagan alkuun ja Luken lähtökohtaan Tatooinella. (Sitä en tosin koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut kuvittelivat, että IX:n loppukohtaus tarkoittaisi sitä, että Rey olisi tullut Tatooinelle erakoitumaan. Tottakai, kuten esimerkiksi romaaniversio sittemmin vahvistikin, ystävät odottivat Reytä Millennium Falconissa ihan parin hiekkanyppylän takana.)

Loppu on joka tapauksessa kuvaava esimerkki siitä, että The Rise of Skywalkerin tekijät tuntuvat minun mielestäni ymmärtäneen koko sitä edeltäneen tarinan väärin – mukaan lukien saman ohjaajan The Force Awakensin. Tämä kaikki saa minut kysymään, olisiko The Force Awakens sittenkin kannattanut brändätä Skywalker-saagan episodi VII:n sijaan itsenäiseksi jatko-osaksi varsinaiselle episodinumeroidulle saagalle, ja olisiko se voinut johtaa toisenlaisiin ratkaisuihin trilogian päätösosassa. Tai – mikä rajumpaa – jopa tällainen TFA:sta ja TLJ:stä tykännytkin huomaa kysyvänsä äärimmäistä kysymystä: oliko sarjan jatkaminen sittenkään tämän arvoista, kun uutta sanottavaa ei lopulta tämän enempää ollut? 

tros-endhug

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #7: Loppuhali, jonka minussa herättämät tunteet ovat viimeinen todistuskappale jatko-osatrilogian hahmojen onnistuneisuudesta. Oh, nämä kolme!

No.

Kyllä se kuitenkin oli.

The Force Awakens on vauhdikkaana viihde-elokuvana kutakuinkin täysosuma, ja säteilee silkkaa rakkautta kaikkea Star Warsin ideaa kohtaan. The Last Jedi on George Lucasin jälkeisistä SW-elokuvista se, joka kysyy kaikkein kiehtovimpia uusia kysymyksiä (ja sitäpaitsi cinemaattisesti lähimpänä SW-saagan ulkopuolisia elokuvataiteen kiinnostuksenkohteitani). Kokonaisuutena jatko-osatrilogia toi Star Warsin takaisin, ja lisäsi siihen uuden sukupolven moniulotteisia, tätä aikaa puhuttelevia hahmoja.

Eikä vähätellä sovi sitäkään, että minulla on ollut tällä matkalla, näiden elokuvien valmistumista seuratessani ja internetissäkin spekuloidessani ja jaaritellessani, todella mukavaa.

Yleisestikin Star Wars -elokuvissa on minulle aina ollut kyse myös elokuvien kulissien takaisesta jossittelusta. Jokaiseen SW-elokuvaan (kyllä, myös originaalitrilogiaan) liittyy lukemattomia yksityiskohtia, jotka olisivat voineet olla toisin ja joiden olisi ehkä vaikkapa minusta pitänytkin olla toisin – tai jotka, toisin ollessaan, olisivat johtaneet aivan toisenlaisiin käänteisiin koko saagan kannalta. Aivan kuten Jedin paluu olisi kerran voinut olla vasta Luken tarinan kolmas episodi kuudesta, jossa pahaa keisaria ei olisi vielä lainkaan kohdattu ja jonka jälkeen sankarin matka olisi jatkunut syvemmälle Imperiumin ja Voiman ytimeen, jossa lopulta vastaan olisi tullut myös Luken keisarilliselle puolelle päätynyt kadonnut sisko, myös The Rise of Skywalker olisi voinut olla hyvin pitkälti kokonaisuudessaan aivan toisenlainen, ja on ikuisesti kiinnostavaa arvuutella, millainen. Eipä vain ollut.

Oikeastaan siis kokonaiskuvaan sopii oikein hyvin se, että sarjan päättävä episodi on aivan erityinen tällainen jossittelun elokuva. Saatamme melkein sielumme silmin nähdä, kuinka Abrams ja Terrio itsekin ovat muuttaneet mieltään moneen kertaan ja vielä kesken leikkausvaiheenkin. Konkreettisemmin kuin koskaan ennen meillä on tästä episodista kuviteltavanamme kokonainen toinen versio: siis Duel of the Fates, Colin Trevorrown versio episodi IX:stä, jonka ensimmäinen luonnosversio yllättäen vuoti nettiin ensin tarkkana kuvauksena ja sittemmin ihan kokonaisena käsikirjoituksena.  Puhumattakaan sitten siitä, millainen trippi olisi ollut George Lucasin luonnosten mukainen IX, jos se todella olisi sukeltanut midikloriaaniseen sisäavaruuteen flanellipaitaisen mestarin itsensä vihjesanojen mukaan, mutta niihin en mene nyt. Ja jos haluatte jossittelua laatikon ulkopuolelta, lukekaa vaikka nämä ennen elokuvaa tallennetut Star Wars -kirjailijoiden ehdotukset episodi IX:n tapahtumiksi (sarjakuvakäsikirjoittaja Tom Veitch: ”Entä jos oikea keisari ei ollutkaan Kuolemantähdellä, vaan on paha olento, joka on piilottanut todellisen itsensä sukupolvesta toiseen?”).

Tätä kirjoittaessani törmäsin järjestämääni Star Wars -elokuvien paremmuusäänestykseen kahden vuoden takaa ja omaan silloiseen listaani. Jätän nyt sanomatta, monennelleko sijalle omalla listallani arvottaisin IX:n tällä hetkellä, mutta lainaan sen sijaan itseäni tuosta kirjoituksesta: Kaksi ensimmäistä Star Wars -elokuvaa ovat täydellisiä – muut Star Wars -elokuvat eivät ole täydellisiä. Ja vielä erästä toista tämän blogin itselleni läheistä kirjoitusta: vaikka toivon tietysti aina näiden elokuvien olevan mahtavia, se ei oikeastaan ole koskaan ollut niissä tärkeintä.

May The Fourth Be With You.

Cassian-sarja kuvataan vielä jossain vaiheessa, mutta kuvataanko ”naiskeskeinen” neljäs sarjakin?

The Mandalorian ja The Clone Warsin viimeinen kausi ovat edelleen meillä näkemättä, suoratoistopalvelu Disney+:n pitäessä yhä ovensa suljettuna pohjoismailta. Samaan aikaan tekeillä on kuitenkin koko ajan lisää sarjoja, Star Wars -elokuvien ollessa vuorostaan ainakin hengähdystauolla.

The Mandalorianin kakkoskausi ennätettiin kuvata juuri ennen koronaviruksen aiheuttamaa maailmanlaajuista poikkeustilaa. Sen on määrä saada ensi-iltansa Disney+:ssa ensi lokakuussa, vaikka tietysti korona-aika voi vielä vaikuttaa myös jälkituotannon etenemiseen.

cassian-andor-rogue-one

Cassian Andor (Diego Luna) Rogue Onessa.

Sen sijaan Rogue Onesta tutun Cassian Andorin oman sarjan tuotanto keskeytettiin maaliskuussa koronaviruksen aiheuttaman poikkeustilan takia. Sarjan varsinaiset kuvaukset eivät olleet vielä ehtineet alkaa, vaan kyse oli vielä niiden valmistelusta, kertoi efektimestari Neal Scanlan muutamille nettimedioille.

Mahdollisesti muistuttaakseen yleisöä ja/tai sijoittajia siitä, että Disney uskoo poikkeustilan väistyvän aikanaan, virallinen sivu tiedotti perjantaina tekijäuutisia Cassian-sarjasta. Näyttelijöistä julkistettiin Genevieve O’Reilly, joka esittää jälleen kapinaliiton johtajaa Mon Mothmaa, Ruotsin lahja lukemattomien elokuvien sivuosiin Stellan Skarsgård (mm. Marvel-elokuvat, Mamma Mia! ja Pirates of the Caribbean -sarja) sekä tuntemattomat Denise Gough ja Kyle Soller. Cassianin ja omapäisen droidin K-2SO:n tuttujen näyttelijöiden Diego Lunan ja Alan Tudykin mukanaolo on toki julkistettu jo aiemmin.

mon-mothma-rogue-one

Genevieve O’Reilly Mon Mothman roolissa Rogue Onessa.

O’Reillyn ja/eli Mon Mothman paluu on erittäin tervetullut uutinen, vaikkei sitä tarinakehys huomioiden yllättävänä voi pitää. Mon Mothma on Star Wars -faneille rakas ja kai kohtalaisen hyvin jopa yleisesti tunnettu hahmo, vaikka George Lucas itse ei tästä piitannut leikatessaan O’Reillyn osuuden pois Sithin kostosta reilut 15 vuotta sitten. Jedin paluussa ensiesiintyneellä tukkaikonilla oli kuitenkin jo tuolloin pitkä historia oheistarinoiden puolella, ja myöhemmät esiintymiset animaatiosarjoissa sekä tietenkin juuri Rogue Onessa ovat tehneet hahmon tutuksi uusillekin yleisöille.

Perjantain tiedotteen mukaan Cassian-sarja sijoittuu aikaan viisi vuotta ennen Rogue Onea eli samoihin aikoihin Rebelsin ensimmäisen kauden kanssa. Tällöin Mon Mothma on vielä senaattori ja erittäin salainen kapinakenraali.

stellan-skarsgard-chernobyl

Stellan Skarsgård hienossa roolissa HBO:n hienossa Chernobyl-minisarjassa.

Skarsgårdin, Goughin ja Sollerin hahmoista on paha veikata mitään. Irlantilainen Gough (s. 1980) ja britti Soller (s. 1983) ovat toistaiseksi tehneet uraa enemmän teatterin kuin elokuvien puolella. Veteraaninäyttelijä Skarsgårdista (s. 1951) sanon sen verran, että näkisin hänet Star Warsissa mieluummin kunnollisessa pahiksen kuin hilpeän sivuhahmon roolissa. Mitä tahansa voi kuitenkin odottaa: epäilemättä Cassianin perheenjäseniäkin sarjassa esiintyy, sillä lähes ainahan Star Warsissa on kyse myös perheistä ja vanhempi-lapsi -suhteista.

Cassian-sarjassa ei sen sijaan pitäisi olla sijaa Rogue Onen muille sankareille, koska Cassian kohtaa Jyn Erson, Bodhi Rookin, Baze Malbusin ja Chirrut Imwen ensimmäistä kertaa elokuvassa. Mutta siinä olisi erinomaisesti tilaa Saw Gerreralle (Forest Whitaker)! Gerrera on sarjan aikaikkunassa vielä Kapinaliiton riveissä Mon Mothman rinnalla, mutta jo kovasti matkalla partisaanista terroristiksi.

saw

Saw Gerrera (Forest Whitaker) Rogue Onessa.

Rogue One -tiedote sisältää kuitenkin pari muutakin nimeä ja valitettavan tuttuun kuvioon taipuvan uutisen.

Sen mukaan sarjan showrunner, kirjoittaja ja ohjaaja on Tony Gilroy, Michael Claytonin ohjaaja, mm. Bourne-leffojen käsikirjoittaja ja Rogue Onen monista kirjoittajista viimeinen. Lucasfilm palkkasi Gilroyn tuolloin viilaamaan Roguen käsistä vielä leikkausvaiheessa, ja Gilroy päätyi kirjoittamaan huomattavan osan elokuvasta uusiksi uusintakuvauksia varten. Monien huhujen mukaan hän tuossa vaiheessa käytännössä korvasi ohjaajankin, vaikka Gareth Edwards saikin virallisesti pitää paikkansa.

Tämä tarkoittaa, että Cassian-sarja on liittynyt siihen lähes aukottomaan ketjuun Disneyn aikaisia Star Wars -projekteja, joiden tekijät on vaihdettu kesken tuotannon. Cassian-sarjan showrunner – sarjoissahan tämän tittelin haltija on se isoin viskaali, eivät jaksojen välillä vaihtuvat ohjaajat – oli nimittäin aiemmin tiettävästi Stephen Schiff (The Americans), joka tuoreen tiedotteen mukaan on enää yksi kirjoittajista. Schiffin aiempaa pestiä ei ehditty virallisesti julkistaa Lucasfilmin tiedotteissa, mutta kyllähän tuo kovasti siltä vaikuttaa, että vetäjä on vaihdettu käsikirjoitusvaiheen aikana ja Schiffin siihenastiset panokset ovat jääneet sarjan tarinaan oikeuttaviin krediitteihin. CBR.com raportoikin jo viime vuoden puolella, että Cassian-sarja olisi ollut ”lähellä peruuttamista” ennen kuin Tony Gilroy värvättiin kirjoittamaan sarjan pilottijaksoa.

Tony-Gilroy

Tony Gilroy (kuva: Eva Rinaldi, CC BY-SA 2.0)

Gilroyn paluu on silti siksi yllätys, että hän on Disney-aikaisista Star Wars -tekijöistä niitä harvoja, jotka eivät julistaneet haastatteluissa halunneensa aina työskennellä kaukaisen galaksin tarinoiden parissa. The Hollywood Reporterille Gilroy sanoi pari vuotta sitten, ettei ole koskaan ollut kiinnostunut Star Warsista, eikä hänellä ole mitään kiinnostusta jatkaakaan sarjan parissa. (Samassa haastattelussa Gilroy antoi ymmärtää huhujen hänen mittavasta Rogue One -panoksestaan olleen totta ja kuvaili elokuvan olleen ennen häntä ”kauheissa, kauheissa vaikeuksissa”.)

Mutta mistäs sen tiedämme, jos Gilroyta on sittemmin alkanutkin kiinnostaa… Yksi hänen monista lisäyksistään Rogue Oneen oli nimittäin juuri Cassianin esittely leffan alussa, jossa kapinallisagentti ampuu oman tietolähteensä suojellakseen kapinalle elintärkeitä tietoja. Cassian-sarjan sopii olettaa kuvaavan nuoren idealistin matkaa noin synkkiin tekoihin valmiiksi sotilaaksi. Ehkä se sitten on tarina, joka kiinnostaa neljä elokuvaa agentin roolia vastaan pullikoivasta Jason Bournesta kirjoittanutta Gilroyta?

Rogue-One-K-2SO-Cassian-Andor

Tiedote antaa ymmärtää Gilroyn toimivan myös Cassian-sarjan ohjaajana: siis yksikössä, toisin kuin useimmat televisioprojektit ja myös The Mandalorian, jolla ohjaajia oli useita. The Hollywood Reporterin mukaan Gilroy ei kuitenkaan ohjaisi kuin pilotin ja kenties toisen jakson, ja se tuntuu todennäköisemmältä vaihtoehdolta.

Yhden ohjaajan ratkaisu olisi kyllä kiinnostava, ja voisi johtaa onnellisten tähtien alla vielä erinomaisiin lopputuloksiin. Sellainen on annettu ymmärtää olevan tekeillä ohjaaja Deborah Chown kanssa Obi-Wan-sarjaan, joka taitaa ollakin luonteeltaan The Mandaloriania ja Cassian-sarjaa ”minisarjamaisempi” (mutta sillä on ollut omat esituotannon ongelmansa, sen sarjan kirjoittajan vaihduttua Varietyn mukaan hiljattain varsin tuntemattomaan Joby Haroldiin).

Showrunnerinkin asemassa Gilroyn on toki mahdollista tuoda Cassian-sarjaan sellaista epätyypillistä kulmaa, jollaisen ansiosta myös Rogue One nousi monen Star Wars -fanin suosikiksi. Ensimmäisen jakson ohjaajan tehtävä on myös määrittää sarjan tyyli. Gilroyn elokuvien ote on totunnaiseen SW-kerrontaan verrattuna hillitty, aikuismainen ja ajoin tylykin, ja voi hyvin olla, että tällaista haetaan Cassian-sarjaankin. Samantapaisesta suunnasta tuntuvat ponnistavan muiksi kirjoittajiksi julkistetut Dan Gilroy (synkän Nightcrawler-jännärin ohjaajana tunnettu Tonyn veli) ja Beau Willimon, Netflixin House of Cardsin alkuperäinen showrunner.

russian-doll

Jotain aivan muuta: Netflixin Russian Doll. Ei Star Warsia, 

Salaliittoteoreetikko voi kuitenkin miettiä, oliko Cassian-uutisen julkistuksella jotain kytköstä sen kanssa, että vain kaksi päivää aiemmin Hollywood-mediat uutisoivat uudesta Star Wars -sarjaprojektista, josta Lucasfilm itse ei ole pukahtanut sanaakaan. Jos Varietyn ja THR:n uutinen pitää paikkansa, se taisi vuotaa aiemmin julki kuin oli tarkoitus.

Kieltämättä tuntuu erikoiselta, että tosissaan tekeillä olisi jo neljäs näytelty Star Wars -sarja, vaikka kaksi niin sanottua edellistäkään eivät ole saavuttaneet edes kuvausvaihettaan, mutta tällaista tämä vain taitaa nykyään olla. Huhutussa projektissa on joka tapauksessa särmää. Huhun mukaan tekeillä olisi ”naiskeskeinen” tarina ”eri kohdassa aikajanaa kuin muut Star Wars -projektit”. Sarjan tekijä olisi Leslye Headland, jonka aiempi hitti oli Netflixin mainio Russian Doll –minisarja, jossa viinaanmenevä moniongelmikko nainen elää jatkuvaa murmelinpäivää. Headland oli mukana jo The Rise of Skywalkerin ensi-illassa ja Star Wars News Net huomioi hänen deletoineen THR:n ja Varietyn uutisten jälkeen Star Wars -twiittejä Twitteristään, joten kyllä tämä tuleen johtavalta savulta haiskahtaa.

Enkä ole ainoa, jonka mielestä kombinaatio tuo ensimmäisenä mieleen Doctor Aphran.

Doctor-Aphra

Doctor Aphra, avaruuden antisankari.

Avaruusarkeologian ”tohtori” Chelli Lona Aphra on Disney-ajan expanded universe -tarinoiden ylivoimaisesti onnistunein ja tykätyin lisäys Star Wars -galaksiin. Hahmo ilmestyi kuvioihin Kieron Gillenin Darth Vader -sarjakuvassa vuonna 2016. Sittemmin Aphra on saanut oman jatkuvan lehtensä (kunnia, joka nostaa Aphran Marvelin rosterissa samaan kerhoon vain Darth Vaderin ja Poe Dameronin kanssa) ja esiintynyt myös romaaneissa. Hahmo kuuluu omiinkin suosikkeihini: ihastuttavan moraalittoman ja itsekkään avaruusarkeologin seikkailut Imperiumin ja kapinaliiton sotarintamien välissä tuntuvat ainakin toistaiseksi edelleen tuoreilta, ja erityisesti Remastered-tarinajakso lukeutuu kirjoissani aivan Marvelin Star Wars -sarjakuvien huippukohtiin. ”Kaukaisen galaksin paha Indiana Jones tai River Song” olisi voinut myös väljähtyä vitsinä nopeasti, mutta kun niin ei ole tähän mennessä käynyt, en enää ihmettelisi yhtään, vaikka hahmo kantaisi omaa näyteltyä sarjaansakin kunnialla.

Aphra-sarjasta on huhuttu aiemminkin, ja Leslye Headland tuntuu juuri oikealta henkilöltä sellaista luotsaamaan. Silti, on tunnustettava, että valinta tuntuu Disneyn koko perheen suoratoistopalvelulle rohkealta – ja ehkä siis liian rohkealta.

Todella suuri yleisö kun ei Aphraa entuudestaan tunne. Hahmo on, kuten sanottua, moraaliton ja itsekäs. Jonkinlaisen ongelman muodostaa myös se, että Aphran hahmokaari on sarjakuvissa jo sellaisessa vaiheessa, että olisi hyvin vaikeaa elokuvata hänestä samaan kaanoniin sijoittuvia tarinoita paitsi tekemällä suoraa adaptaatiota aiemmin jo sarjakuvissa kerrotuista tarinoista, ja sellaista Star Warsissa ei ainakaan vielä tähän mennessä ole koskaan tehty. Ja sitten on vielä sekin, että etnisten ja seksuaalisten vähemmistöjen franchise-representaatioita laskevat katsojat eivät ainakaan tähän mennessä ole juuri päässeet vetämään rukseja Star Warsin sarakkeisiin, ja Aphra on etnisesti aasialaisen näköinen naisista tykkäävä nainen.

Tämän pyörittelyn jälkeen veikkaankin, että jos Leslye Headlandin sarja etenee varsinaiseen tuotantoon, meille paljastuu Lucasfilmin oman tiedotteen aikaan, että hänet on pikemminkin palkattu tekemään SW-sarja ”Doctor Aphran kaltaisesta” naishahmosta kuin juuri Doctor Aphrasta. Todennäköisesti aivan uudesta hahmosta, ehkä tosiaan vieläpä eri aikakautena kuin muut tekeillä olevat sarjat.

Kyllä minua sellainenkin kiinnostaisi. Mutta jos nyt pääsisi näkemään sen The Mandalorianinkin ensin.

”Romaani, jonka keskiosan kirjoitti joku muu” – väärä väite jatko-osatrilogiasta, vaikka niinhän siinä tavallaan silti kävi

JJ Abramsin leikkaajat puhuivat typeriä The Last Jedistä, mutta tarkoittamattaan tarjosivat samalla osuvan todistuskappaleen jatko-osatrilogian pahimmasta epäonnistumisesta. Nimittäin siitä, että The Force AwakensThe Last Jedi ja The Rise of Skywalker eivät muodosta onnistunutta kokonaisuutta.

Tämän uutisen lähde on Mission: Impossible -podcast Light the Fuse, jonka jaksossa Maryann Brandon ja Mary Jo Markey vierailivat. Molemmat naiset ovat JJ Abramsin pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita, ja heidän kytköksensä podcastin varsinaiseen aiheeseen on siis Mission: Impossible III (2006), joka oli Abramsin debyytti pitkän elokuvan ohjaajana. Naiset leikkasivat yhdessä myös Abramsin kirjoittaman ja ohjaaman The Force Awakensin (2015), ja heistä Brandon palasi kaukaiseen galaksiin Abramsin mukana The Rise of Skywalkerin (2019) parissa. Erityisesti jälkimmäisessä, kovalla kiireellä tehdyssä tuotannossa Brandonin rooli käsiksen elokuvallistamisessa vaikuttaa olleen merkittävä, leikkauksen tapahtuessa poikkeuksellisesti jo kuvausvaiheen aikana ja vieläpä fyysisesti kuvauspaikoilla. Brandon on kertonut aiemmin haastatteluissa muun muassa toistelleensa tuotannon aikana Abramsille, että ”elokuva kyllä kertoisi” heille, kuuluisiko Reyn ja Benin suudella lopussa vai ei.

Molemmat naiset ovat sujuvan Hollywood-kerronnan ja erityisesti elokuvatoiminnan kiistattomia ammattilaisia, eikä minulla ole heistä tekijöinä pahaa sanottavaa. Mutta mitä he siis nyt ovat menneet sanomaan Rian Johnsonin kirjoittamasta ja ohjaamasta The Last Jedistä (2017), jonka parissa kumpikaan heistä ei työskennellyt? Näin:

Brandon: “It was just a different take on the Star Wars saga. And to Rian’s credit, he stuck to what he wanted to do, and he wanted to deconstruct the film and open it up to go a different direction. That is the film he made. I know it is controversial, but isn’t that kind of good in a way?” — “That’s why I feel very much like in hindsight that the trilogy, the last part of the trilogy, needed one vision.”

Markey: “I couldn’t agree more. It’s very strange to have the second film so consciously undo the storytelling of the first one. I’m sorry that’s what it felt like.” (Brandon täydentää lausetta, eli ilmeisesti on samaa mieltä)

Haastattelija: ”A lot of people said about The Rise of Skywalker that it undid all the stuff that Rian Johnson did, but Rian Johnson kinda did that first.”

Markey: ”I don’t really feel that’s true about the third film. It took where the second film ended and just tried to tell a story. I didn’t feel it was consciously trying to…it didn’t feel that way to me.”

Brandon: “[The Last Jedi] was polarizing, and it was hard for J.J. and the writer to know what to do with it… It’s like someone wrote the middle of your novel. Okay, now how do I get to the end of the novel?” (Brandon)

Brandon ja etenkin Markey siis katsovat The Last Jedin pyrkineen ”purkamaan” The Force Awakensin aloittaman tarinankerronnan. Heidän mielestään TLJ:n vuoksi viimeisen osan toteuttajaksi tarvittiin juuri Abrams, jonka puolestaan oli vaikea suhtautua keskimmäiseen osaan, joka oli kuin jonkun toisen kirjoittama keskiosa hänen romaanissaan.

Nämä väitteet ovat tylyjä, epäkollegiaalisia ja, mikä surullisinta, epätosia. Mutta kuten alussa sanoin: ne ovat myös paljastavia.

Ensin kuitenkin vastaväitteet.

rey-luke-tlj

Totta toki on, että yleisesti tykätyn The Force Awakensin jälkeen valmistunut The Last Jedi ei ollut kaikkien mieleen. TLJ:stä alkoi prequel-vuodet mieleen tuonut kovaääninen kiistely siitä, onko Disney pilannut Star Warsin, ja sitä seuranneet elokuvat Solo ja TROS ovat pikemminkin kasvattaneet näin ajattelevien joukkoa kuin pienentäneet sitä. Kiinnostavaa kyllä, TROS:iin pettyi vuorostaan moni TLJ:stä tykännyt – minä esimerkiksi.

Mutta mitä tahansa mieltä The Last Jedistä tai koko jatkotrilogiasta elokuvina tai Star Wars -saagan episodeina katsoja onkaan, tosiasia on, että Rian Johnsonin elokuva ei pyri ”purkamaan” TFA:ta tai tekemään sen tapahtumia tekemättömiksi.

Brandon ja Markey eivät podcastissa perustele väitettään tarkemmin, mutta yleensä näin väittävät viittaavat The Last Jedin tapahtumista kolmeen seikkaan: Luke Skywalkerin eristäytyneisyyden syihin ja pettymykseen tämän luonteesta, Reyn vanhempien arvoituksen (ensimmäiseksi jääneeseen) selitykseen ja siihen, että trilogian pääroistoksi oletettu hahmo kuolee kesken oletetun tarinansa.

Luke Skywalker oli kuitenkin jättänyt galaksin ja ystävänsä taakseen itseensä pettyneenä jo niissä lauseissa, jotka hänestä lausuttiin Abramsin ohjaamassa ja Brandonin & Markeyn leikkaamassa The Force Awakensissa, ja ilmeisesti jopa George Lucasin omissa luonnoksissa jatko-osatrilogian lähtökohdiksi. Se, mitä Kylo TLJ:ssä lausuu ”saastaisista huumediilereistä”, ei todennäköisesti koskaan ollut tarkoitettu kokonaiseksi ja lopulliseksi vastaukseksi Reyn henkilöhistoriaan, koska se ei selittänyt Reyn näkyä loittonevasta avaruusaluksesta The Force Awakensissa eikä oikeastaan myöskään peilisalinäkyä The Last Jedissä – ja seuraava episodi tarjosikin taustalle aivan toisen selityksen.

Mitä taas Snokeen tulee; kyllä, hahmon kuolema oli yllättävä ja kyllä, näistä kolmesta käänteestä erityisesti se aivan varmasti yllätti myös hahmon luomiseen pari vuotta aiemmin osallistuneen Abramsin. Mutta voi! millaista kädenlämpöisyyttä elokuviltamme edellyttäisimme, jos juonenkäänteiden yllätyksellisyyttä pidettäisiin lähtökohtaisesti tuomittavana. Ei The Force Awakens elokuvana tai edes elokuvan tekijät haastatteluissa koskaan antanut meille taetta, että pääpahikselta vaikuttava hahmo todella sellainen olisi: katsojan kokemukset tämänkaltaisten tarinoiden kerronnasta siihen meitä tuudittivat.

Supreme-Leader-Snoke-the-last-jedi

Koska makuasioista toki voi kiistellä loputtomiin, katsojalla on oikeus pitää Rian Johnsonin (ja Lucasfilm-Disneyn) ratkaisuja huonoina. Moni katsoja olisi esimerkiksi halunnut nähdä The Last Jedissä sankarillisemman Luke Skywalkerin, joka olisi vähintään mököttämisensä päätteeksi palannut Reyn mukana galaksin olentojen ilmoille seikkailemaan vielä elokuvan lopun tai jopa seuraavankin ajan. Sen halun voin hyvin ymmärtää, ja samoin sen, että jo yksin siitä todennäköisesti juontaa mielipide, että uusi trilogia alkaa lupaavasti, mutta menee ”pilalle” keskimmäisessä osassa, jossa sen tietenkin pitäisi vasta kasvattaa kierroksia.

Mutta sellainen ei ollut se henkilöhistoria, jonka Johnson ja Lucasfilm Lukelle valitsivat. Väite siitä, että TLJ olisi pyrkinyt tekemään TFA:n aloittaman tarinan tyhjäksi (sen jatkamisen sijaan) ei kerrassaan pidä vettä, lausui sen sitten tyytymätön fani tai TFA:n leikkaaja. Mutta jos se on väärä väite, suorastaan väärinymmärryksen puolelle Brandon sen sijaan lipsahtaa jatkaessaan vielä väitettään itse leikkaamansa The Rise of Skywalkerin puolelle. Vertaus siitä, että TLJ on kuin jonkun toisen kirjoittama keskiosa Abramsin kirjoittamassa romaanissa, on nimittäin täysin pielessä.

LucasAbramsJI1

Star Warsin jatko-osatrilogia kun ei ollut JJ Abramsin teos. Se oli kolmen elokuvan kokonaisuus, jonka aloittivat George Lucas ja kirjoittaja Michael Arndt, ja jonka ensimmäisen osan tekijäksi sittemmin palkattiin Abrams. Abrams kieltäytyi koko trilogian tekemisestä, eikä hänen siksi ollut koskaan tarkoitus kirjoittaa eikä ohjata useampia episodeja. Hänen ensimmäisen SW-pestinsä aikana oli kyllä tarkoitus laatia suunnitelmia trilogian kokonaisjuonesta, joten Abramsilla oli kaikki mahdollisuudet vaikuttaa siihen, miten Johnson tarinaa jatkaisi, mutta kaikesta päätellen tällaiset suunnitelmat jäivät ohuiksi. (Abrams on joka tapauksessa kreditoitu The Last Jedissäkin vastaavaksi tuottajaksi.)

The Force Awakensia tehdessä oli siis koko ajan tarkoitus, että Abramsin jälkeen viestikapulan poimisi Rian Johnson, joka kertoi ja ohjasi keskimmäisen osan. Päätösosan taas oli määrä syntyä samalla tavalla kolmannen miehen, Colin Trevorrown käsissä. Abrams palasi episodi IX:n tekijäksi vasta kun Trevorrow oli jättänyt tuotannon, ja vasta tällöin, Trevorrown version tarinan päätöksestä lentäessä käytännössä kokonaan roskikseen, alle kaksi ja puoli vuotta ennen trilogian päätösosan ensi-iltaa, Abrams alkoi miettiä, miten hän tarinan lopettaisi.

Vain tämän kaiken jälkeen meillä on käsissämme elokuvatrilogia, joista kaksi kolmasosaa on kirjoittanut ja ohjannut JJ Abrams (yhteistyökumppaniensa kanssa). Tottakai peruutuspeilistä meillä nyt on tarina, jonka alusta ja lopusta huolehti Abrams ja vain keskikohdan kirjoitti joku muu, ja tottakai näin jälkiviisaasti voidaan katsoa, että Abramsin olisi kannattanut alunperinkin ryhtyä töihin koko trilogian kanssa. Silloin me katsojat olisimme saaneet (niin hyvässä kuin pahassakin) yhden tekijän vision yhdestä tarinasta, eikä episodi IX:n kanssakaan olisi tullut sellaista kiirettä kuin nyt tuli.

Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että tämä vaihtoehtoinen tapahtumienkulku ei ole historia, jonka Rian Johnson olisi riistänyt Abramsilta, vaan se on historia, josta Abrams itse kieltäytyi The Force Awakensin aikaan. Brandonin vertausta käyttäen: hänellä oli kaikki mahdollisuudet ”kirjoittaa koko romaani” itse, mutta The Force Awakensin aikaan hän ei niin halunnut.

abrams-jakku

Surullisinta Brandonin ja Markeyn sammakkosanoissa on kuitenkin se, että pitkän Abrams-yhteistyösuhteensa vuoksi he eivät ymmärrä, että Abramsin The Rise of Skywalker on paljon epäonnistuneempi jatko The Last Jedille kuin TLJ oli The Force Awakensille. Se on paljon syyllisempi edeltäjäelokuvan tapahtumien ”purkamiseen” kuin TLJ oli, ulottaen käpälöintinsä jopa pieniin yksityiskohtiin: Kylo esimerkiksi korjaa edellisessä episodissa rikkomansa kypärän kaikesta päätellen aivan vain siksi, että Abrams tykkäsi kypärän designista. Mitään Kylon tarinaan liittyvää jatkuvuutta kypärään palaaminen ei ainakaan ilmennä.

TROS hylkää muutenkin lähes kaikki TFA:n ja TLJ:n tarina- ja henkilökaaret, ja erityisesti niissä kehitellyt teemat menneisyydestä oppimisesta, sankarillisuuden luonteesta ja kunkin oman paikan etsimisestä.

Siinä missä Rian Johnson otti The Force Awakensin tapahtumat, asetelmat ja cliffhangerit, ja kertoi niille rohkean jatkon (joka ei ollut kaikkien mieleen), Abrams ikään kuin kieltäytyi hyväksymästä The Last Jedin valintoja ja taivutti trilogian päättymään episodiin, jonka palat eivät sovi yhteen yhdenkään aiemman episodin kanssa. Hän keskittyi irrallisiin toimintakohtauksiin ja kaivoi pääpahikseksi haudasta keisari Palpatinen aivan kuin välttyäkseen tarttumasta Johnsonin vaikeimpiin cliffhangereihin kuten pimeältä puolelta pelastettavan Kylon/Benin asemaan pahan First Orderin itsevaltiaana. Reyn vanhempien arvoituksen ratkaisuksi hän sepitti vastauksen, joka ilmeisesti ei ollut sen paremmin Trevorrown, Johnsonin kuin Abramsin itsensäkään mielessä edellisiä episodeja tehdessä.

tros-rey-and-palpatine

Kaikesta tästä huolimatta olen päätynyt ajattelemaan, että Abrams ei ole tämän tarinan pahis. Etenkin kun hän The Force Awakensin myötä on vastuussa myös suuresta osasta jatko-osatrilogian onnistumisia, alkaen vaikkapa konkreettisista näyttelijävalinnoista ja ulottuen epämääräisemmin määrittyvään ”taian palauttamiseen”. Ja etenkin kun Trevorrown version vuotanut käsikirjoitus todistaa, ettei sekään suinkaan olisi ollut saumattomasti sujuva päätösosa.

Itse asiassa olen samaa mieltä Brandonin ja Markeyn kanssa siitä, että Abramsin yksin kirjoittama ja ohjaama jatko-osatrilogia olisi varmasti ollut yhtenäisempi kokonaisuus kuin tämä toteutettu. Näihin elokuviin liittyvistä jossitteluista mahdottomimpiin kuuluu kysymys siitä, millaiset elokuvat olisimme sitten saaneet. Varmaa on nimittäin, että paitsi että Abramsin versio episodista VIII olisi eronnut Johnsonin ajatuksista, myös IX olisi tällöin toteutunut täysin toisenlaisena kuin millaisena Abrams nyt päätyi Johnsonin jälkeen sen tekemään. Snoke todennäköisesti olisi ollut elossa viimeisessäkin osassa, esimerkiksi.

Jatko-osatrilogian suuri epäonnistuminen oli kokonaissuunnitelman puute. Jälkikäteen ajatellen tuntuu aivan käsittämättömältä, että Disney-Lucasfilmin johdossa kuviteltiin, että ilman sellaista syntyisi viestikapulamaisesti vain kahden vuoden ensi-iltapäivien välein onnistunut kokonaisuus.

Se, mitä olisi pitänyt tehdä, on kutakuinkin se, millaisena tekeillä ollut tarina meille keväällä 2013 näyttäytyi. Silloinhan nimittäin kerrottiin, että vaikka Abrams ohjaisikin ainoastaan uusista elokuvista ensimmäisen, koko trilogian tarinakaarta kehiteltäisiin yhdessä tiimissä, johon kuuluisivat Abrams, Lucasin itsensä valitsema käsikirjoittaja Michael Arndt, Imperiumin vastaiskun kirjoittaja Lawrence Kasdan, neuvonantajan roolissa Lucas itsekin, hänen seuraajakseen valitsema kymmenien menestyselokuvien tuottaja Kathleen Kennedy ja vieläpä viimeksi mainitun perustama, nimenomaan jatkuvuuden ylläpitoon tähtäävä Star Warsin ja tarinankerronnan asiantuntijoiden muodostama ”tarinaryhmä”.

Jos jossain on tälle kaikelle vaihtoehtoinen historia jonka olisin halunnut toteutuvan, se on se, jossa noille kehittelyille olisi annettu enemmän aikaa.

Kuinka Benistä tuli Kylo (tai ainakin pala tarinaa, kuinka)

Yksi monista jatko-osatrilogiaan liittyvistä jossitteluista on, oliko The Force Awakens niin sanotusti ”oikea” episodi VII.

Tarkoitan: kun 9-osainen episodinumeroitu saaga kertoo Skywalkerien suvun saagan, eikö episodi VII:n olisi pikemminkin pitänyt kertoa siitä, kuinka Luken yritys kouluttaa uusia jedejä epäonnistui ja kuinka Ben Solo kääntyi pimeälle puolelle? Eikö tämä olisi ollut tarina, joka olisi ansainnut oman episodinsa tässä sukusaagassa?

Oma vastaukseni on – ainakin nyt jälkikäteen – että ei, parempi oli saada tarina näin. Etenkin juuri Kylo Ren oli kiehtovampi hahmo tästä saamastamme näkökulmasta tarkasteltuna: ”keskeneräisenä” pahiksena, mutta aikeiltaan arvoituksellisena.

Mutta jossittelu ei ole tässä kohtaa perusteetonta, koska Leian ja Hanin pojan kääntyminen pimeälle puolelle ilmeisesti oli yksi lähtökohdista George Lucasin omissa suunnitelmissa episodeista VII-IX. Mutta kun Lucas myi firmansa ja päätösvallan Disneylle, erkanivat elokuvasuunnitelmat vähitellen Lucasin ideoista. Lopulta ne erosivat niin pitkälle, että Lucasin mielestä hänen tarinoitaan ei käytetty lainkaan – vaikka monet lopullistenkin elokuvien konsepteista, kuten Luken eristäytyminen galaksilta epäonnistumisensa jälkeen, perustuvat hänen ideoihinsa. Kylo Renin nimen saaneen hahmon kääntyminen valosta pimeyteen päätyi elokuvien ulkopuolelle.

Sitä emme saa koskaan tietää, millainen olisi ollut Lucasin tarinaan perustuva episodi VII. Todennäköisesti emme saa ainakaan pitkään aikaan edes tarkkaa kuvaa Lucasin jatko-osatrilogian tarina-aihiosta. Mutta koska Lucasfilmillä kyllä osataan elokuvien jättämien aukkojen paikkailu oheistarinoissa, voimme sentään nyt lukea virallisen kaanonin nykyisen version tästä nimenomaisesta jossittelusta. Charles Soulen kirjoittama ja Will Slineyn piirtämä sarjakuva The Rise of Kylo Ren (Marvel, 4 numeroa 2019-20, albumiversio tulossa) kertoo, kuinka se kävi…tai oikeastaan, palan siitä.

trokr-ben-solo-to-be-kylo-ren

The Rise of Kylo Ren ei nimittäin vieläkään selitä yhtä suurimmista arvoituksista: missä ja miten Ben Solo kohtasi Snoken, joka hänet pimeälle puolelle viekoitteli. Ben Solon lankeemus tapahtui noin kuusi vuotta ennen The Force Awakensia, ja samaan aikaan Leia ja muut galaksin johtajat eivät olleet vielä kuulleetkaan sanoja ”First Order” (näin on todettu kaanonissa jo aiemmin, erityisesti Bloodline-kirjassa). The Rise of Kylo Ren kuitenkin viimeistään paljastaa, että Ben tunsi Snoken jo ennen Luken jeditemppelin tuhoa, ja että kisälli-mestari-suhde näiden välillä oli tuolloin jo pitkällä. Itse asiassa sarjakuvassa on ainakin yksi repliikki, jossa vihjataan Lukenkin kohdanneen Snoken ainakin kerran ennen näitä tapahtumia.

Perustellusti voi siis ajatella, että tänä talvena julkaistu sarjakuva kuvaa sittenkin pikemminkin viimeistä vaihetta Ben Solon matkassa pimeälle puolelle kuin koko matkaa – ja jättää ehdottomasti aukkoja selitettäväksi myöhemminkin. Itse asiassa sarjakuva taitaa sittenkin kertoa nimihenkilönsä tarinaa paremmin sen taustatarinan Renin ritareille, jonka episodien VII ja IX kirjoittaja-ohjaaja JJ Abrams kertoi jo The Force Awakensin aikaan olevan olemassa.

Itselleni The Rise of Kylo Ren oli joka tapauksessa hämmentävä lukukokemus. Vaikka se oli nimenomaan kirjoitettu selittämään Benin/Kylon hahmoa ja tarinaa, se ei minusta oikeastaan kovin hyvin sovi yhteen aiemmin kerrotun kanssa. Oletin myös tarinan nimensäkin perusteella peilaavan The Rise of Skywalkeria, mutta ei se oikeastaan niin tehnyt – jos kohta kysyä voikin, oliko sen elokuvan otsikko kovin onnistunut.

Tämän enempää on paha sanoa sarjakuvaa spoilaamatta. Mutta arvaankin, että tämän blogimerkinnän saattaa lukea joku, joka ei sarjakuvaa aio lukea, mutta jota ehkä kiinnostaisi kuulla, miten Kylon nousu siis sen mukaan kävi. Tässä se siis tulee: sarjiksen tapahtumien tiivistelmä kuvien kanssa. Ja sarjisspoilerien myötä hieman lisää siitä, mikä tässä tarinassa minusta oli niin outoa.

trokr-knights-of-ren

Kuten Renin ritarien Ren tässä vihjaa, Ben Solo ei tainnut olla ensimmäinen, jonka Snoke on ohjannut liittymään ritarikuntaan.

Renin ritarit olivat olemassa jo kauan ennen Kylo Reniä. He olivat Snokelle työskenteleviä tappajia, jotka kykenivät jonkin verran käyttämään Voimaa. Tämän epäpyhän ritarikunnan aiempi johtaja kutsui itseään nimellä Ren, joka tietysti selittää jengin nimen – mutta ei oikeastaan sitä, miksi Ben Solo päätti käyttää tuota nimeä sukunimenään. Sitä sarjakuva ei selitä mitenkään.

Sen sijaan sarjakuva näyttää, mitä tapahtui tuon kohtalokkaan hetken jälkeen, jolloin Luke Skywalker erehtyi sytyttämään miekkansa kurkistettuaan 23-vuotiaan oppilaansa mieleen ja nähtyään synkän tulevaisuuden, kuten The Last Jedin näkökulmatut flashbackit kertoivat. Ja siinä onkin sarjakuvan suurin yllätys: The Rise of Kylo Renin mukaan Ben Solo ei tappanut ketään tuona yönä.

trokr-jedi-temple-explosion

Temppelin tulipalon sytyttää salama. Voima-salama, siis?

Ben kyllä luulee tappaneensa enonsa, mutta kuten tiedämme, näin ei käynyt. Hän kyllä katsoo temppelin palavan, suurin osa jedioppilaista sisällään, ja tulkitsee olevansa syyllinen temppelin tuhoon (eikä yritä auttaa ketään ulos), mutta varsinaisesti hän ei edes sytytä tulipaloa itse. Sarjakuvan perusteella temppelin vaikuttaa leimauttavan liekkeihin etäyhteydellä Snoke tai itse keisari Palpatine, jonka nukke Snoke The Rise of Skywalkerin mukaan oli.

Tulipalon äärellä Ben kohtaa kolme viimeistä jedioppilastoveriaan, jotka eivät olleet paikalla tuhon tapahtuessa. Heidänkin Ben haluaa vain jättävän itsensä rauhaan: vastustajien tylyn tappamisen aika on tulevalla Kylolla vasta edessä. Entiset ystävänsä karistettuaan Ben ajattelee hetken äitiään ja harkitsee kotiinpaluuta, pahan polkunsa jättämistä. Sen sijaan hän matkaa Snoken isälliseen syleilyyn (!) tuntemattoman avaruusaseman idylliseen puutarhaan (!!).

trokr-ben-solo-snoke

Ben Solo ja aito fyysinen kosketus.

Ben tosiaan tuntee tässä vaiheessa Snoken jo hyvin. Tai pikemminkin luulee tuntevansa. Kun Snoke saa heidän tapaamisensa aikaan viestin kenraali Brendol Huxilta, Ben-parka ei vielä tiedä lainkaan, miksi kenraalit hänen uudelle mestarilleen soittelevat. Armeijoiden komentamisen sijaan Ben on tässä vaiheessa kiinnostunut löytämään itselleen paikan maailmassa – ja sitä ennen Renin ritarit.

Ben on kohdannut Renin ritarit aiemminkin, ”vuosia sitten”, eräällä matkalla yhdessä Luken ja Lor San Tekkan kanssa. Flashback-kohtaus on kiinnostava erityisesti siksi, että se paljastaa Snoken kommunikoineen Voiman kautta Benin kanssa tuttavallisesti jo tuolloin. Ben on piirretty tässä välinäytöksessä ehkä noin 15-vuotiaan näköiseksi, joka tarkoittaa, että Benin viettelys pimeälle puolelle alkoi käytännössä jo hänen lapsuudessaan.

high-republic-rise-of-kylo-ren

Huomaa tässä ruudussa viittaus tulevaan The High Republic – kirja/sarjakuvaprojektiin.

Matkallaan kohti Renin ritareita Ben kohtaa uudelleen jedioppilastoverinsa, jotka ovat seuranneet häntä selvittääkseen totuuden ja kostaakseen mestarinsa oletetun kuoleman. Seuraa tietenkin taistelu, ja seuraa kyllä yhden jedin kuolema, mutta yhä Ben yrittää välttää varsinaista tappoa. Ja kun Ben sitten liittyy Renin jengiin – jengiin, joka nimenomaan tappaa jopa ilman kummempaa syytä – ei hän vaikuta olevan kotonaan. Pääsymaksu Renin ritareihin liittymisestä on ”hyvä kuolema” eli jonkun syyttömän surmaaminen, eikä Ben halua sitä ainakaan kenen tahansa verellä maksaa.

trokr-good-death

Mutta koska tiedämme, miten Benin käy, pimeän puolen hän toki sarjakuvan loppuun mennessä valitsee. Sitä ennen hänellä on vielä kerran hyvä tilaisuus valita toisin, entisten ystäviensä tarjotessa kättä vielä kerran. Kun Ben ei tartu siihen, mutta ei jedioppilaita välittömästi surmaakaan, ritarikunnan johtaja-Renin tulkitsee, ettei Ben sittenkään edes halua pimeälle puolelle. Tästä suivaantuneena Ben suorittaa ”hyvä kuolema” -sisäänpääsykokeen tappamalla itse Renin ja ottamalla tämän paikan.

Perään hengestään pääsee kuitenkin vielä viimeinen jäljellä olevan jedioppilastoverikin, joten The Rise of Kylo Renin loppuun mennessä Ben Solon nimen pian hylkäävä nuorukainen lopulta tappaa yhden niin sanotun hyviksenkin. Se lienee tulkittava viime silaukseksi tiellä pimeälle puolelle.

trokr-kylo-ren-lightsaber

Hihoitta on hyvä harrastaa. (Tähän sarjakuva päättyy.)

The Rise of Kylo Ren on Star Wars -sarjakuvien ystäville ilman muuta lukemisen arvoinen, eikä kertomuksena sinänsä aivan kehno (joskaan eri erityisen erityisesti sarjakuvitettu). Mutta kuten sanottua, minut se jätti hämmentyneeksi. Aivan kuin joulukuun elokuva The Rise of Skywalker, myös tämä sarjakuva tuntuu minusta sanalla sanoen väärältä vastaukselta sille, mitä The Force Awakensin ja The Last Jedin myötä olin useamman vuoden ajan kysynyt.

Episodi IX tarjosi kaiken vastaukseksi ja lopetukseksi pelkän Palpatinen. Kylo Ren -sarjiksessa Palpylla on vain pieni cameo-rooli lopussa, mutta jatko-osatrilogian kiehtovimmalle hahmolle se tekee samaa mitä viimeinen episodi: pyyhkii Kylo Renistä pahuutta isolla märällä rätillä. Mutta siinä missä episodi IX sinänsä tietenkin päättyi Benin paluuseen, sarjakuva pehmentää Benin aiempaa exitiä.

The Rise of Kylo Ren poistaa Beniltä vastuuta teoistaan tavalla, joka minusta on suoranaista retconnausta. Sekä The Force Awakensissa että The Last Jedissä kun sanottiin suoraan, että Kylo nimenomaan tuhosi Luken jeditemppelin ja tappoi hänen oppilaansa. TLJ:ssä Luke sanoi lisäksi Kylon lähteneen ”muutamien muiden oppilaiden kanssa”, jonka ainakin minä oletin tarkoittavan, että muutamat heistä olivat surmayönä Kylon puolella ja ehkä liittyivät myöhemmin Renin ritareihin hekin. Mutta ehei: tämän kaanonia olevan sarjakuvan mukaan jeditemppelin siis tuhosi jokin Beniä korkeampi voima (toki sen jälkeen, kun Ben oli romauttanut huoneensa katon Luken niskaan). Ja mukana kadonneet oppilaatkin olivat vain heitä, jotka yrittivät pysäyttää Benin.

Tämä on merkityksellistä paitsi siksi, etten ollenkaan pidä elokuvissa kerrottujen juonenkäänteiden muuttamisesta jälkikäteen, mutta myös siksi, että muutos tekee Ben Solosta ajopuun hetkellä, jonka pitäisi olla käänteentekevä hänen elämässään. Vaikka Ben sarjakuvan mukaan on pitänyt etäyhteyttä Snokeen vuosia ja vaikka hän omaehtoisesti haluaa etsiä elämänohjeita tunnetuilta murhamiehiltä, hän tuntuu päätyvän sarjakuvan lopussa Kylo Reniksi kuin olosuhteiden pakosta.

trokr-your-choice

Hear, hear, Ben!

Tämä ei ole vain minun tulkintaani. Pikemminkin se on Charles Soulen tulkinta Ben Solosta – ja koska tämä on eittämättä Lucasfilmin tarinaryhmän tarkassa ohjauksessa kirjoitettu tarina, se on Star Wars -saagan kanonisoitu totuus tapahtumista. The Rise of Skywalker kertoi meille, että Snoke oli keisari Palpatinen luomus, ja että Kylon kuulemat Snoken ja Vaderin sanat tulivat siis todellisuudessa vanhalta kurttunaamalta itseltään. The Rise of Kylo Ren kertoo meille, että Ben Solon oma kokemus koko hänen elämästään oli jo kauan ennen tuota kohtaamista, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Että hän kulki muiden ohjaamaa polkua lapsuudesta First Orderin itsevaltiaaksi asti – vaikka hän todellisuudessa aivan itse pysyi tällä polullaan.

Benin näkemyksen mukaan hyvä puoli antoi ensin hänelle nimen kahden legendan mukaan ja pyrki kasvattamaan hänestä sellaista – ja sitten paha puoli nappasi hänet itselleen nähden hänet silloinkin vain Skywalkerin suvun voimakkaana vesana. Jälkimmäisen hän silti valitsi, ehkä paljoltikin nimen vaihdon houkuttamana, koska koki voivansa silloin sentään tehdä mitä tahansa ilman tuon suvun taakkaa – mutta hän selitti itselleen tekevänsä senkin ikään kuin vastahakoisesti. ”You don’t want to live in the shadow”, pilkkaa Ren loppukohtaamisessa Beniä. ”True. I am the shadow”, vastaa Ben synkkänä. Jos ”emo Kylo Ren” -vitsejä ei olisi käytetty loppuun jo pari vuotta sitten, nyt niille ainakin olisi perusteita!

trokr-ben-solo-no-choice

Toisaalta kyllä.

Tietystä koomisesta potentiaalistaan huolimatta The Rise of Kylo Renin nimihenkilö on kyllä aidosti traaginen hahmo. Tätä pohdintaa kirjoittaessani huomaan Ben Solon manipuloitujen itsekäsitysten ja väärien luulojen hänen omien päätöstensä vastuusta kiehtovan minua enemmän kuin sarjakuvaa varsinaisesti lukiessani, joten ehkä Soule on sittenkin jäljillä.

Perusongelmani kuitenkin on se, että elokuvien Kylo Ren ei vain väitä muille ja itselleen olevansa hirviö. Kyllä hän myös on sitä: tappaja, kiduttaja, paha – eikä vähiten siksi, että elokuvat kirjaimellisesti kertovat meille tappojen alkaneen Luken jeditemppelin oppilaista. Sarjakuva haluaa todistaa tämän historian toisin, ja vaikka kuinka haluaisin olla eri mieltä, en voi yleisössä ollessani kuin todeta, että tällaista tarinaa minulle nyt kerrotaan.

trokr-name

Ajattelin itse asiassa samaa, Ben.

Mitä muuten tulee nimeen, niin The Rise of Kylo Renissä ei lausuta nimeä Kylo. Snoke vaikuttaa näkevän sen Benin mielessä kakkosnumeron keskustelussa, jossa Ben nolostellen sanoo keksineensä ajattelemansa nimen – lapsena.

Tämä on, täytyy sanoa, selitys jota en todellakaan kaanoniin odottanut. Mutta lapsena keksityltä ”Kylo” kieltämättä on aina tässä meidän maailmassamme kuulostanut! Ehkä näemme vielä jonain päivänä, jossain Jedin paluun jälkeisiin seesteisiin vuosiin sijoitetussa tarinassa, lapsi-Benin vaikkapa ratsastamassa Chewie-seden hartioilla kutsumassa itseään Kyloksi? Ehkä se kohtaus on yhtä aikaa suloinen ja hyytävä?

Ja nyt kun tähän lopuksi päädyin: niin, toista Ben-prequeliahan tämä prequel nyt ilman muuta huutaa. Ellei nyt lapsuusmuistoja, niin sellaista, joka selittäisi Benin ja Snoken välistä aiempaa historiaa – ja jos kohtaaminen Lukenkin kanssa nyt on lisätty kysymysten listalle, niin sitä toki myös. The Rise of Kylo Renin perusteella voi tosin olettaa, että se kertomus todennäköisesti tekisi Benistä entistäkin enemmän olosuhteiden uhrin.

Star Wars -elokuvissa pinnan takana on tausta (ja se on enemmän kuin vain tausta)

Luin äskettäin ainoan Disney-ajan Star Wars -elokuvista julkaistun making of -kirjan, Making Solo: A Star Wars Storyn (Bredow, Rob. Abrams Books 2019). Olin lukiessani aivan ihastuksissani – ja se sai minut ajattelemaan erästä asiaa.

Industrial Light & Magicin johtajiin kuuluvan Rob Bredown valokuvista pääasiassa koostuvaa 250-sivuista Making Soloa voi kuvailla niin sanotuksi kahvipöytäkirjaksi. Se sopii kooltaan hyllyyn uusien elokuvien Art of -kirjojen viereen. Se myös täydentää sopivasti Art of Solo -kirjaa, koska taidekirja käsittelee elokuvan suunnittelu- ja visiointivaihetta ja Making-kirja taas lähes pelkästään käytännön toteutusta, erityisesti kuvausvaihetta ja jonkin verran jälkituotantoa. (Kumpikaan kirjoista ei pureudu kovin syvälle Solon käsikirjoitukseen tai elokuvaan tuotannon aikana tehtyihin muutoksiin, saati niistä suurimpaan eli ohjaajien vaihtoon, jota taidekirja ei käytännössä edes mainitse. Making-kirjassa se sentään jotenkuten ääneen myönnetään, ja toki sen toisista kuvista voi bongata ensimmäiset ohjaajat Phil Lordin ja Christopher Millerin ja toisista kuvista lopullisen ohjaajan Ron Howardin, jota kirjassa kuplille kehutaan.)

Ron Howard (kuvassa vas.) vaihtui Solon ohjaajaksi kuvausten ollessa jo loppusuorallaan, mutta hän päätyi kuvaamaan esimerkiksi kaikki Dryden Vos -kohtaukset uudelleen, vaihtaen hahmon näyttelijäksikin Paul Bettanyn (oik.). Kuvat kirjasta Making Solo (Abrams Books 2019).

Lukiessani tätä kirjaa huomasin siis olevani jatkuvasti aivan innoissani. Ai tuollaisella huolella ja vaivalla kuvausryhmä etsi Dolomiittien vuoristosta paikkoja, joiden päälle avaruusjunan ryöstö sijoitettaisiin! Noinko järjettömän paljon kaukaisen galaksin asuihin puettuja ekstroja olikaan paikalla Corellian tummasävyisissä kohtauksissa? Ja miten aidosti olemassa olevalta paikalta näyttääkään valokuvissa Kanarian saarten Fuerteventuralle rakennettu coaxium-jalostamo, joka kuitenkin tosiaan on täysin kuvauksia varten rakennettu vale-yhdyskunta!

Periaatteessa ei liene kummallista, että Star Wars -bloggaaja on innoissaan lukiessaan Star Wars -kirjallisuutta. Tässä tapauksessa kiinnostavaa kuitenkin on, että Solo: A Star Wars Story (2018) ei ole tämän Star Wars -bloggaajan mielestä kovin hyvä elokuva.

Solossa on koko ajan kova hönkä päällä, mutta siltä puuttuu järki ja melkeinpä tunteetkin. Lähes kaikki Han Solon myytin rakennuspalikat on työnnetty väkisin yhteen pikaseikkailuun, jolloin nimihahmo (Alden Ehrenreich) jää kasvattamatta mittoihinsa, Hanin ja Chewbaccan (Joonas Suotamo) välinen erityisside rakentamatta ja Kessel-matkan todellinen legendaarisuus – kun siitä kerran legenda vuosia myöhemmin on tullut – ymmärtämättä. Juuri esitellyt hahmot kuolevat muutamaa kohtausta myöhemmin ilman että edes elokuvan muut hahmot jäävät heitä kaipaamaan, joten katsojastakaan ei tunnu, että näistä olisi ollut tarkoitus välittää. Tietynlaisen maanläheisyyden päällä on kummallinen koominen epävire, jonka pahin ilmentymä on droidihahmo L3-3T (roolissa Phoebe Waller-Bridge, toisaalla oikein taitava koomikko), joka parodioi ontuvasti feminismiä ja vihjailee seksuaalisesta suhteesta Lando Calrissianiin (Donald Glover). Tuntuu omituiselta, että Solon ohjaajat todella vaihdettiin kesken kuvausten, koska lopputuloksen perusteella keskeiset viat olivat pikemminkin Lawrence ja Jon Kasdanin käsikirjoituksessa.

Solon tiimi puoliksi puvuissa: vasemmalta Phoebe Waller-Bridge (L3-3T), Woody Harrelson (Beckett), Emilia Clarke (Qi’ra), Alden Ehrenreich (Han Solo), Joonas Suotamo (Chewbacca) ja Donald Glover (Lando Calrissian).

Kaiken tämän huomioiden Solon sinänsä katsoo viihde-elokuvana aivan irvistelemättä. Sen ilmestyessä kutsuin elokuvaa ensimmäiseksi ”yhdentekeväksi” Star Warsiksi, johon voi suhtautua kevyenä välityönä ja joka ei välttämättä kestä monta katsomiskertaa. Nyt (lähes kaksi vuotta ja sentään joitakin katsomiskertoja myöhemmin) sanoisin, että Solo on Star Warseista se, joka oli koko ajan selvimmin pelkkää viihdettä vailla suurempia tavoitteita. Se ei siis esimerkiksi esitä avaruudellisessa miljöössä myyttisiä tarina-aihioita tai käsittele hyvän ja pahan välistä tasapainoa eikä pyri sanomaan mitään yksilöiden vapaudesta diktatuurin ikeessä. Se vain esittelee kasan hahmoja ja kertoo seikkailutarinan Star Wars -maailmassa tavalla, joka muistuttaa sarjan pilottijaksoa.

Mutta luettuani viime keväänä ilmestyneen Making Solo -kirjan minut valtasi välitön halu katsoa elokuva uudelleen ja ihastella kaikkea tapahtumien takana nähtävää. Solo oli esimerkiksi puvustuksensa puolesta kaikkein suurin Star Wars -elokuva, koska siinä oli niin monta joukkokohtausta, joissa niin monilla taustahahmoilla oli niin eri tyyppisiä asuja: kohtaukset Corellian avaruuslentokentällä, lumiplaneetan vuoristobaarissa ja Dryden Vosin jahdin juhlissa. Ja vaikka en vieläkään ymmärrä, miksi se lopun coaxium-jalostamo muka sijaitsisi autiolla hiekkarannalla nuhruisissa hökkeleissä, mutta voi tavaton, miten loppuun asti mietityn todelliselta se paikka kuvauksissa otetuissa valokuvissa näyttääkään! Kalaverkotkin roikkuvat kuivumassa!

Joonas Suotamo ja Warwick Davis ottojen välillä Savareenin caoxium-jalostamolla eli Fuerteventuran saarella.

Koska Solo on niin monella muulla tavalla minusta vähemmän onnistunut, tämän kirjan upeiden valokuvien äärelle pysähtyminen muistutti minua siitä, kuinka paljon Star Wars -elokuvissa onkaan minulle kyse siitä, mikä toisissa elokuvissa jäisi ydinsisällön kehyksiksi.

Lavasteista, kuvauspaikoista, puvuista, olennoista, aluksista. Visioista ja niiden toteutuksesta. Kokonaistunnelmasta ja aivan pienistäkin yksityiskohdista, joita jotkut ovat miettineet hartaudella, vaikka ne vain vilahtavat ruudulla tai valkokankaalla. (Solon ehkä paras esimerkki tästä on vapaussoturi Enfys Nestin kypärään aurabesh-fontilla kaiverrettu teksti, jossa meikäläisillä kirjaimilla lukee ”until we reach the last edge, the last opening, the last star, and can go no higher” – aivan huikea motto, jossa on enemmän sisältöä kuin Enfys Nestin hahmossa elokuvassa tai käsikirjoituksessa.)

Sanalla sanoen: maailmoista. Star Wars -elokuvien erityisyydessä on, ainakin minulle, aivan valtavan suurelta osin kyse niiden kuvitelluista vieraista maailmoista, jotka tuntuvat ah-niin-todellisilta.

Stormtroopereita ja corellialaisia Solon alun avaruusasema-kohtauksen kuvaustauolla. (Kuvattu studiossa Englannissa).

Eikä kyse missään nimessä ole vain erikoistehoisteiden tasosta. Varmasti tasokkaat ovat tehosteet Disneyn toisenkin aliyhtiön Marvelin elokuvissa, mutta eivät niiden avaruusepisodien miljööt tunnu todellisilta – tuskin on tarkoituskaan. Isojenkin Hollywood-elokuvien scifi- ja fantasiamaailmat näyttävät edelleen usein muovisilta tai tietokoneella tehdyiltä ja tuntuvatkin sellaisilta, koska ne eivät sisällä mitään sellaista, joka saisi uskomaan lavasteen tai cgi-taustan aidoiksi paikoiksi. Usein sitä ei ole tavoiteltukaan, sujuvan tarinankerronnan tai samastuttavien hahmojen ollessa keskiössä. Hyvä ajatusleikki on kuvitella, tuntuuko elokuvan miljöö sellaiselta, että kameran voisi kuvitellusti kääntää ympäri, ja kuvissa nähty maailma jatkuisi sielläkin. Yleensä ei tunnu.

Star Wars -elokuvien tekijöitä sen sijaan ohjaa ja velvoittaa edelleen George Lucasin ajatus ”käytetystä tulevaisuudesta” (used future). Kyse on juuri siitä, että Lucas halusi kaukaisen galaksinsa näyttävän eletyltä ja todelliselta. Jos avaruusmatkailu ja robotiikka olisivat arkea, avaruusalukset eivät todennäköisesti olisi kiiltäviä tai puhtaita eivätkä robotit aina ehjiä. Tulevaisuudessakin vain harva paikka olisi ”futuristinen”, järkeili Lucas jo THX-1138:aa tehdessään, ja Star Warsiin tullessa hän sijoitti kohtauksia esimerkiksi Luken Tatooinen kodin keittiöön ja verstaalle. Molemmat tuntuivat paikoilta, joissa oikeasti siemaillaan aamumaidot ja vaihdetaan droidien öljyt.

Chewbacca katselee Dryden Vosin toimiston ikkunasta Vandor-planeetan vuoristoa. Toimisto on studiossa, mutta näyttelijä Joonas Suotamo näkee kuvauksissa ikkunasta saman minkä mekin: Dolomiiteilla kuvatuista vuorista vieraaksi planeetaksi käsitellyn maiseman, joka heijastetaan valtavalle näytölle lavasteen taakse.

Tämä todentuntuisuus on yksi selitys sille, miksi niin poikkeuksellisen moni Star Wars -fani on kiinnostunut lukemaan elokuviin liittyviä romaaneja ja sarjakuvia tai Visual Dictionaryjen kaltaisia selityskirjoja: kun elokuvassa nähty tuntuu todelliselta ja mietityltä, siitä haluaa mielellään tietää lisää ja siihen uppoutua syvemmälle. Mutta toisaalta minua ja monia muita kiehtoo kyllä myös Making Solon esittelemä toinen todellisuus: se, miten tämä kaikki on itse asiassa tehty.

Ainakin minulle taikaa vain lisää tieto siitä, että todelliselta tuntuva elokuva on toki oikeasti kuvattu lavasteissa, rakennettu pienoismalleina tai koodattu tietokoneella yhdistellen bittejä ja oikeaa kuvaa. Lucas itse horjui prequeliensa aikaan vähän turhankin tylsän syvälle tietokonemaailmaan, kun episodit II ja III kuvattiin melkein pelkästään sinisen tai vihreän kankaan edessä ja todellista olivat kärjistäen enää vain näyttelijät. Nykyisissä leffoissa on toki tietokonetehosteita numeraalisesti vielä enemmän kuin Lucasin aikaan, mutta niissä on myös pidetty huolta, että asioita tehdään mahdollisuuksien mukaan myös ”livenä”.

Tavoite tuntuu näissä elokuvissa nykyisin olevan, että esimerkiksi omituiset otukset rakennetaan fysiikkaa uhmaten esiintymään oikeasti samassa kuvassa näyttelijöiden kanssa, mutta sen sijaan esimerkiksi näyttelijöiden toimintakohtauksista iso osa feikataan mieluusti tietokoneella. Toisaalta nykytekniikka myös mahdollistaa aivan uudenlaisen immersion, josta pääsevät periaatteessa nauttimaan vain näyttelijät mutta joka oletettavasti vaikuttaa siihen, kuinka aidolta heidän suorituksensa tuntuvat. Soloa kuvattaessa kehitettiin tekniikkaa, joka tällä hetkellä loistaa The Mandalorianissa: vihreän tai sinisen kankaan sijaan näyttelijät näkevät lavasteen taustalla tai avaruusaluksen ikkunoista valtavilta kankailta sen saman kaukaisen galaksin todellisuuden, jonka mekin näemme elokuvassa.

Erityisesti juuri Solossa tunnelmat saavat vielä lisäkierroksia siitä, miltä elokuva kuvina tarkkaan ottaen näyttää. Kuvaaja Bradford Young on kuvannut Solon liki realistisesti: tummilla väreillä ja varjoissa, likaa pelkäämättä, luonnonvalon tai lavasteisiin kuuluvien valaisimien tunnelmaa hakien. Young tuntuu itse asiassa tehneen eri elokuvaa kuin ohjaajat ja kirjoittajat, mutta tästä ristiriidasta huolimatta ainakin itse nautin suuresti elokuvan visuaalisesta tyylistä. Esimerkiksi elokuvan alun Corellian tehdas- ja satamamiljöö (kuvattu Englannissa Fawleyn entisessä voimalassa) on paljon kiinnostavampi miljöönä kuin tapahtumiltaan, ja Youngin kameratyöllä on siinä suuri merkitys.

Toismaailmaista tekniikkaa corellialaisessa tehtaassa? Itse asiassa täysin lavastamatonta tekniikkaa Fawleyn entisessä voimalassa, johon corellialaiset tehtaat ja slummit sitten lavastettiin.

Olenko nyt siis tullut siihen pisteeseen, jossa nautin Art- ja Making-kirjoista tai yleisesti näiden taustojen tutkimisesta enemmän kuin itse elokuvista? Sellainen kysymys kieltämättä tulee mieleen, koska olen aina ollut erityisen kiinnostunut juuri tästä näkökulmasta Star Warsiin ja koska parin viime vuoden aikana Solon lisäksi myös The Rise of Skywalker jätti minut elokuvana kylmäksi.

Toivottavasti en sentään. Pikemminkin kyse on siitä, että juuri tämä Star Wars -elokuvien erityispiirre on itselleni paitsi tärkeä erottava tekijä tämän franchisen ja kaikkien muiden välillä, myös tärkeä perustelu sille, miksi tälle sarjalle on valmis antamaan aina uusia ja uusia mahdollisuuksia.

Näin komeasti toteutetut kuvitellut maailmat eivät ole vain kehyksiä tai vain taustaa. Skywalkerien mukaansa tempaavan tarinan lisäksi nimenomaan nämä kokonaiset toiset maailmat ovat inspiroineet yleisöjä ja yhä uusia kuvitelmia jo yli 40 vuoden ajan, vaikka sarjan faneiksi itseään kutsuvista kriittisimmät tykkäävät tosissaan vain 2-3 sarjan elokuvasta. Monien Star Wars -elokuvien käsikirjoituksissa on valitettavasti parantamisen varaa, mutta mikään korvaava tuote ei tarjoa samaa matkaa toiseen todellisuuteen.

Star Wars: The High Republic on saagan seuraava vaihe – mutta vain kirjahyllyissä

Kerrankin paikkansa pitivät sekä huhut että viralliset hypetykset. Ainakin kutakuinkin.

Lucasfilmin julkaisuosastolla pitkään kehitelty ja työnimellään ”Project Luminous” jo jonkin aikaa hypetettykin projekti on Star Wars: The High Republic. Juuri niin kuin tammikuussa huhuttiin, ja kuten alkoi vaikuttaa hyvin uskottavalta, kun tuo termi ”korkea tasavalta” alkoi juuri tämän vuoden alussa putkahdella tuoreimpiin Star Wars -sarjakuviin.

Kuten Project Luminous -otsikon alla on vihjailtu, hanke on isommanpuoleinen. Kyse on kirjojen ja sarjakuvien muodostamasta toisiinsa kietoutuvien tarinoiden suuresta kokonaisuudesta, joka vieläpä koostuu useista ”vaiheista” Marvel-leffojen tapaan. Mukana on koko kööri: Disney Lucasfilm Press (oman talon yksikkö ja lastenkirjat), Del Rey (romaanit), IDW Publishing (lasten sarjakuvat), Marvel (aikuisten sarjakuvat), Dorling Kindersley (tietokirjat) ja niin edelleen.

Mutta kun tästä tammikuussa huhuttiin, tämän kaiken piti johtaa tuleviin, toistaiseksi siis yhä julkistamattomiin Star Wars -elokuviin. Nyt virallinen tiedote oikein erikseen vakuttaa, että The High Republic ei liity mihinkään tekeillä oleviin elokuvahankkeisiin. Kai sitä väitettä on sitten uskominen.

star-wars-high-republic-poster

Mistä sitten on kyse, ellei elokuvista?

The High Republic sijoittuu aikaan 200 vuotta ennen The Phantom Menacea (ei siis 400 vuotta, kuten huhuttiin). ”Tämä on toiveikasta, optimistista aikaa, jolloin jedit ja Tasavalta ovat mahtinsa huipulla. Mutta tietenkin paha saapuu jostain tämänkin hienon ajan portin taa”, lupaa Michael Siglain Lucasfilm Publishingista tiedotteessa. Julkistusvideossa kehiin heitetään myös käsite ”pyöreän pöydän jedit”, josta tuleekin heti tietynlaisten sankaritarinoiden viba.

Lisäksi tarinat sijoittuvat aikaan, tiedotteet nyt kertovat, jolloin galaksin ulkolaitoja tutkittiin. Jostain sieltä löytyvätkin tarinan pahikset: Nihil, ”avaruusviikingeiksi” kutsuttu liittouma. Luonnostaiteessa ja kirjojen kansissa nihilit (nihililäiset?) tuntuvat käsittävän monia rotuja ja sonnustautuvan sieltä täältä keräillyn näköisiin tamineisiin. He/ne tuovat mieleeni Serenity-elokuvan reaverit, jotka nekään eivät olleet varsinaisesti vieras alien-rotu, mutta hemmetin pelottavia raakalaisia siitä huolimatta. (En silti yllättyisi, vaikka Nihil olisi vain THR:n ensimmäinen pahisaalto, sillä luonnoskuvat heistä eivät hengi minusta sellaista uhkaa, jota ”jedit pelkäisivät”, kuten tiedotteissa vihjaillaan.)

Hyvän puolella The High Republicissa on siis kyse jedeistä. Uusista hahmoista, mutta tutusta organisaatiosta – vaikka ihme kyllä on, jos esimerkiksi vanha ystävämme Yoda ei sivuroolissa mukana ole. Keskeinen tapahtumapaikka lupaa olla avaruusasema The Starlight Beacon, jolta ulkoreunoja ilmeisesti kartoitetaan. (Onkin muuten jo korkea aika, että Star Wars -tarinan tukikohdaksi tarjotaan avaruusasemaa!)

Kannattaa katsoa tämä neljän minuutin julkistustraileri:

Trailerissa kerrotaan, että The High Republicia on kehitelty ison kirjoittajatiimin yhteisin voimin tiiviisti kesästä 2018 lähtien. Lucasfilmin tarinaryhmän Pablo Hidalgo kuvaa videolla, että kirjoittajille annettiin ”tyhjä taulu” ja lupa keksiä, mitä he haluaisivat kertoa. Elokuvien puolelta mukaan on värvätty ainakin visualisteja Darth Maulin ja Amidalan asut suunnitellutta Ian McCaigia myöten. Tämä kaikki kuulostaa erinomaiselta lähtökohdalta!

Se, mihin on sitten päädytty, tuo yhtäältä mieleen New Jedi Order -kirjasarjan (1999-2003), koska sekin oli lukuisien kirjoittajien yhteinen iso tarina jossa osaltaan tutkittiin galaksin ulkolaitoja, ja toisaalta aihepiirinsä vuoksi Tales of the Jedi -sarjakuvat (1993-1998) ja Knights of the Old Republic -peleistä alkaneet tarinat (2003-2012). Nämä kaikki tarinat jäivät Lucasfilmin 2010-luvun pöydänpuhdistuksessa Legends-kaanoniin. Tosin mikään ei periaatteessa estä tulkitsemasta TOTJ:ia ja KOTOR:ia, jotka oli sijoitettu reteästi tuhansien vuosien päähän menneisyyteen, edelleen nykyisenkin kaanonin historiaksi. Käytännössä The High Republic tarjoaa selvästi itsensä nykyisen kaanonin vastineeksi juuri noille rakastetuille tarinoille, mutta niistä poiketen se sijoittuu tosiaan vain 200 vuoden päähän Skywalker-saagasta.

Sivumennen sanoen 200 vuotta kyllä tuntuu todella lyhyeltä ajalta. Star Wars -galaksissa kun kulkee arkisesti jopa tuhat vuotta eläviä olentoja, kuten elokuvienkin hahmojen rosterista Yoda ja Maz Kanata. Huhuttu neljäsataakin olisi lukuna tehnyt jo toisenlaisen terän, mutta 200 vuotta on sen verran lähellä, että suhtaudun hyvin epäilevästi väitteisiin siitä, että tällä tarinalla ei muka olisi mitään kytköksiä Skywalker-saagaan. Ei ehkä juuri Skywalkereihin, mutta niin luontevasti monet THR:n tulevat tapahtumat voisivat myöhemmissä tarinan vaiheissa luontevasti johtaa prequelien asetelmiin eli ennen kaikkea tasavallan ja jedien loiston nopeaan romahdukseen. Mutta ehkä se onkin tarina, jota tässä lopulta ollaan kertomassa?

star-wars-high-republic-ideas

Kirjoittajien brainstormausta. Kuvakaappaus julkistusvideosta. Complicated monsters! Dinosaurs!

Milloin siis, ja mitä? Ensimmäisenä The Light of the Jedi, romaani, joka julkaistaan Star Wars Celebrationissa Anaheimissa tämän vuoden elokuussa. Juonellisesti tarinakokonaisuuden käynnistää tuossa kirjassa tapahtuva ”suuri tragedia”, jonka seurauksista The High Republicissa ainakin aluksi on kyse.

Kokonaan THR:n ”ensimmäinen aalto” sisältää seuraavat teokset:

  • The High Republic: Light of the Jedi. Aikuisten romaani, kirjoittaa SW-sarjakuvistaan tunnettu Charles Soule. Julkaistaan elokuussa.
  • The High Republic: A Test of Courage. Nuortenromaani, kirjoittaa Justina Ireland. Julkaistaan syyskuussa.
  • The High Republic: Into the Dark. Young adult -romaani, kirjoittaa genren mestari Claudia Gray. Julkaistaan lokakuussa.
  • The High Republic, Marvel-sarjakuva. Kirjoittaa Cavan Scott.
  • The High Republic Adventures, IDW-sarjakuva. Kirjoittaa Daniel José Older.

Kaikki tämä vaikuttaa periaatteessa aivan hyvältä, ja projektille on helppo toivoa kaikkea hyvää. Henkilökohtaisesti en silti aivan pompi tuoliltani tämän äärellä. Eikä se johdu ihan vain siitä, että tämän blogin päähuomio on joka tapauksessa elokuvissa ja niihin suoraan kytkeytyvissä tarinoissa.

Pidän kyllä siitä, että nyt ollaan reilusti kertomassa uutta tarinaa, eikä ainakaan suoraan yrittämässä kytkeä kaikkea ikuiseen originaalitrilogiaan. The High Republic -tarinoidenhan täytyy lähinnä ottaa huomioon toisensa, mutta ei jokaista viime vuosina julkaistua SW-romaania, -sarjakuvaa tai edes -elokuvaa.

Mutta toisaalta nimenomaan lupaus monivaiheisesta, lukuisia romaaneja ja sarjakuvia käsittävästä uusien tarinoiden kokonaisuudesta tuntuu kovin sitouttavalta, jopa uuvuttavalta. Epäilemättä keskeisten THR-tarinoiden ymmärtäminen ei tule vaatimaan jokaisen teoksen lukemista, mutta lukijalupauksen ytimessä on nyt kuitenkin ajatus pitkästä sarjasta. Se ja päähenkilöiden oletettu ikä vihjaavat nuorten yleisöjen tavoitteluun, vaikka ensimmäinen romaani nimenomaan ”aikuisten romaaniksi” onkin brändätty. Sellaisessa ei missään tapauksessa ole mitään vikaa, mutta nämä fiilikset saavat minut ajattelemaan, että ehkä tämä Star Wars -kerronnan vaihe ei ole ensisijaisesti minulle.

Tilanne olisi tietysti toinen, jos The High Republic sittenkin liittyisi myös tuleviin elokuviin, mutta kun sen tiedote nimenomaan halusi kiistää…