Sen erään hahmon paluu Solossa ja mitä se merkitsee

Jätin Solo-arviostani tietoisesti kokonaan pois yksityiskohdan, joka esimerkiksi meidän perhekunnassamme oli aivan ensimmäinen puheenaihe elokuvan päätyttyä. Tein näin siksi, että siitä olisi tullut liian pitkä sivupolku – joka siis polkuilkoon nyt tässä. Kirjoitus spoilaa Solo-elokuvaa.

Solo_Han_Lando_Beckett.png

Tätä mahtavaa galaktisen poikabändin poseerauskuvaa ei muuten ollut Solossa. Sääli!

Ensin vertailukohta. Kun Rogue One näytti katsojalle kuvernööri Tarkinin, prinsessa Leian ja Darth Vaderin, heidän esiintymisensä ei varsinaisesti voinut olla yllätys kenellekään. Tarkinin ja nuoren Leian henkiinherättäminen digitaalisesti saattoi tietysti yllättää (Peter Cushing kuoli jo vuonna 1994, kun taas Carrie Fisher ehti nähdä itsensä nuorena jälleen), mutta hahmojen esiintyminen Kuolemantähteen kytkeytyvässä tarinassa ei varmasti voinut. Darth Vader taas vilahti Rogue Onen markkinoinnissakin, mutta hänet onnistuttiin silti tuomaan kankaalle hieman yllättäen: fanit tunnistivat laavaplaneetan Mustafariksi ja ehtivät juuri ajoissa arvaamaan, kuka bactakammiossa hengailikaan, ennen kuin hahmo asteli esiin ikonisessa naamiossaan.

Moni, tai minä ainakin, varmasti ajatteli Boba Fettin saavan Solossa samantapaisen tunnelmallisen pikkuroolin. Onhan Boba yksi sarjan suosituimmista hahmoista, melkein oman soololeffansa sankarikin, ja onhan Boballa ja Hanilla originaalitrilogiassa selvästi yhteistä historiaa. (Se, että emme saaneet Bobaa, saattaa liittyä päivän uutiseen: The Hollywood Reporterin mukaan James Mangold valmistautuisi Boba-leffan ohjaamista. Mutta en mene nyt siihen enempää.)

Boban sijaan saimme Solossa kohtauksen, jossa Qi’ra (Emilia Clarke) ottaa elokuvan lopussa yhteyttä Crimson Dawn -rikollissyndikaatin johtajaan, joka paljastuu Darth Maulina aikanaan tunnetuksi hahmoksi. Maul kutsuu Qi’ran luokseen ja lupaa valomiekkaansa heilutellen inhasti tälle tulevaisuudessa läheise työsuhteen oman itsensä kanssa.

Kohtaus on hyvin monella tavalla hämmentävä. Yritän avata sitä parhaani mukaan.

Tässä kohtaa oli kuva otsikon hahmosta, mutta se tunki tästä someen spoilaamaan.

Solon sisällä kohtauksella on pari ihan ymmärrettävää funktiota, jotka ainakin itseltäni menivät ensimmäisellä katsomiskerralla ohi hieroessani silmiäni näkemääni hahmoa ihmetellen (Maulin näyttäytyminen ei ollut tavoittanut minua ennen esitystä edes huhuna). Kohtaushan on selitys Qi’ran lähdölle pois Hanin luota ja tavallaan myös hahmon yleiselle surumielisyydelle. Qi’ra tietää (tietäessään asioista ”hieman enemmän” kuin Han), että Crimson Dawnin koura ei pysähdy Dryden Vosiin (Paul Bettany), joten ottaessaan yhteyttä syndikaatin päällikköön ja antaen Hania sisältämättömän selityksen Vosin kuolemalle, Qi’ra pelastaa ensirakkautensa hengen. Han itse luulee tulleensa petetyksi, mutta sekin on Qi’ran mielestä varmasti välttämätöntä: Han kun ei tietenkään antaisi Qi’ran tehdä näin. Samalla kohtaus antaa lisää vihjeitä siitä, kuinka synkkiin asioihin Qi’ra onkaan orjuusvuosiensa aikana sotkeentunut.

Hyvä siis niin tarinan kannalta, mutta miksi Crimson Dawnin takapiruksi paljastuu juuri Maul (ent. Darth)? Tämä kun todella vie katsojan huomion aivan toisaalle Hanin tarinasta. Koska Han Solo ei tosiaan elokuvassa Maulia näe, eikä juuri Maulin paljastuminen Vosin kummisedäksi lisää Solo-leffaan mitään, on Maul näin ollen mukana elokuvassa vain katsojalle. Ja siitä pääsenkin siihen hämmennykseen.

maul-clone-wars

Alakerrastaan paikkailtu Maul The Clone Wars -sarjassa vuonna 2012 (episodien II ja III välissä, 20 vuotta ennen ANH:ta).

Seuraa in-universe -historiaosuus. Darth Maul (Ray Park), Darth Sidiousin oppipoika, näytti kuolevan Naboon reaktorikuiluun tultuaan nuoren Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) puolittamaksi Episodi I:n lopussa. Sen koommin Maulia ei prequeleissa nähty, mutta vuosia myöhemmin hänen paljastui The Clone Wars -sarjassa selvinneen sittenkin. Tämä on olennaista: Darth Maulin paluu oli siis hahmon luojan George Lucasin keksintö, ja jo melkein kymmenen vuotta vanha keksintö, sitä paitsi.

The Clone Warsin Maul ei kuitenkaan enää ollut sith eli Darth, ja monien mielestä hän oli animaatiosarjassa kiinnostavampi kuin Episodi I:ssä tai prequelien aikaisessa expanded universessa. Animaatiosarjassa Maul oli katkera ja kostonhimoinen sekä hänet halkaisseelle Kenobille että häntä hyväksikäyttäneelle Sidiousille. Samalla hän tavoitteli edelleen myös valtaa ja voimaa, ja niitä saavuttaakseen kääntyi sekä kotiplaneettansa Dathomirin muinaisen taikuuden että galaksin alamaailman puoleen. Luonnollisesti nämä suunnitelmat aikanaan kariutuivat.

Näin siis kloonisotien aikaan eli episodien II ja III välissä. Toisenlainen, vanhentunut ja joiltain osin leppynytkin, mutta edelleen voimaa ja kostoa Kenobille etsivä Maul kohdattiin Rebels-animaatiosarjassa, joka puolestaan ajoittuu episodi IV:ää edeltäviin vuosiin eli aikaan Solon jälkeen. Tuossa sarjassa Maulin ja Obi-Wanin pitkälle ja kostonhimoiselle suhteelle kirjoitettiin myös komea loppu.

Nyt Solon cameo tarjoilee meille siis in-universe lisäyksen Maulin henkilöhistoriaan: The Clone Warsin ja Rebelsin välissä Maul kohosi Crimson Dawn -syndikaatin johtoon (vai perustiko hän sen ehkä ihan itse?). Aiemmat vaiheet muuten sulautuvat myös yhteen Solon Maulissa: hahmon kehoa näytteli nyt jälleen alkuperäinen Maul eli Ray Park, mutta repliikit lausui Sam Witwer eli animaatioiden Maul-ääni. (The Phantom Menacen Maul-ääni oli koomikkona paremmin tunnettu Peter Serafinowicz.)

maul-rebels

Maul Rebels-sarjassa vuonna 2016 (episodien III ja IV välissä, muutamia vuosia ennen ANH:ta).

Mikäpä siinä, mutta kun… eivät kaikki taida suhtautua näihin elokuviin in universe -historiankertomuksena. Solo tavoittaa isot yleisöt, ja väitän, että huomattavalle osalle sen katsojia Maul oli ennen tämän viikon ensi-iltaelokuvaa vielä kuollut.

Esimerkiksi Suomessa Star Wars -animaatioita on näytetty niin huonosti, että moni tosifanikaan ei ole niitä katsonut. Tai jos on katsonut, ei ole suhtautunut niihin samalla kanonisella vakavuudella kuin elokuviin. Katsoja, joka muistaa Maulin vain yhden leffan pahiksena ja/tai katsoo tämän kuolleen elokuvansa lopussa, voi jäädä pahasti hämilleen hahmon hönkiessä yhtäkkiä Solon loppupuolella eläväisenä.

Todistettavasti moni animaatiot katsonutkin on kuitenkin jäänyt ymmälleen, hieman toisista syistä vain. The Clone Warsissa tai Rebelsissä ei tosiaan ole annettu ymmärtää Maulilla olleen tällaista vallan vaihetta, johon Solo nyt vihjaa, vaikka se vaikuttaa ilmeisen isolta osalta Maulin kunnianhimoisia elämänvaiheita. Siinä on selvästi tarinaa kerrottavaksi – mutta koska tähän väliin ei ole ainakaan nyt tekeillä animaatiosarjaa, ei sitä tarinaa kerrota meille lähiaikoina yhtä kätevästi kuin vaikkapa Saw Gerreran, joka poimittiin The Clone Warsista ensin Rogue Oneen ja tuotiin sen jälkeen Rebelsiin niin, että hahmo sai loppukohtauksensa lisäksi kokonaisen kaaren lyhyen ajan sisällä.

maul-solo

Maul Solossa vuonna 2018 (episodien III ja IV välissä, mutta noin 10 vuotta ennen ANH:ta).

Miksi siis Maul, ja miksi juuri nyt? Maul ei ole koskaan tätä ennen liittynyt mitenkään Han Soloon, eikä oikeastaan liity nytkään – ellei meille sitten kerrota tarinaa, jossa Qi’ra ja Han kohtaavat jälleen, sillä sellaiseen tarinaan Maul epäilemättä tämän jälkeen kytkeytyisi.

Ensimmäinen teoriani onkin, että Maulin näyttäytyminen on jatko-osatäky. Koska Soloon on tungettu käytännössä aivan kaikki Han Solon hahmon ainesosat kultaisista nopista Millennium Falconin voittamiseen korttipelissä, Solon lopussa ei olisi oikeastaan mitään avointa jäljellä mahdollista jatko-osaa varten, ellei Qi’ra karkaisi Hanilta tuntemattomille teille. Se taas ei ehkä yksinään olisi riittävän kiinnostava kysymysmerkki, koska Qi’ra kuitenkin on katsojalle aivan uusi hahmo, ja koska katsoja joka tapauksessa tietää, etteivät nämä nuoret ”saa toisiaan”. Vihjaus siitä, että jatko-osassa Han saattaisi kohdata itsensä Maulin, on saattanut tuntua Lucasfilmin tarinaryhmän ideariihessä aivan toisentasoiselta tarjoukselta katsojalle.

Toinen vaihtoehto on, että Maulin näyttäminen teaseröi jotakin muuta Star Wars -tarinaa – siis samaan tapaan kuin Marvel-leffojen lopputekstien jälkeiset minikohtaukset, jotka eivät useinkaan liity enää juuri päättyneeseen teokseen, vaan pikemminkin juuri luovat siltaa ja odotuksia seuraavaan. Tällöin kaikki vaihtoehdot johtavat niihin projekteihin, joista ei ole tiedotettu vielä mitään virallista. Seuraava elokuva kun on episodi IX kaukana Maulin ajasta, seuraava animaatio Resistance sijoittuu uutta trilogiaa edeltävään aikaan ja Jon Favreaun näytelty sarja puolestaan Jedin paluun jälkeisiin vuosiin.

Koska Rian Johnsonin tai David Benioffin ja D.B. Weissin elokuvasarjat tuntuvat olevan vielä aika kaukana, vaihtoehdoksi jää vuoden 2020 standalone-elokuva – jota tosin ei ole vieläkään julkistettu, mutta jonka on laajalti epäilty jo pitkään olevan Obi-Wan. Kirjoitin äskettäin tuoreimmista projektia koskevista huhuista, joiden mukaan elokuva olisi jo esituotantovaiheessaan, vaikka tiedotetta ei ole kuulunut.

Obi-Wan Kenobin hahmoon Maul tosiaan kytkeytyisikin, ja vielä muutamia vuosia sitten moni animaatio-warssien ystävä arvelikin, että mahdollisen Obi-Wan-elokuvan luontevin pahis olisi juuri Maul. Itse arvelin tuolloin, että sen vaihtoehdon esteenä olisi juuri se, että elokuvien suurelle yleisölle Maulia ei oikein voitaisi palauttaa henkiin alkuperäisen kuolemansa jälkeen, mutta sepä ei näemmä tunnu Lucasfilmiä haittaavan.

Sen sijaan varsin isona kerronnallisena ongelmana voitaneen pitää sitä, että Rebelsissä tosiaan vasta aivan hiljattain kerrottiin Obi-Wanin ja Maulin suhteen luonteva loppupiste, eikä sitä tarinaa siis voida enää kertoa elokuvassa. Toki hahmot voidaan kirjoittaa kohtaamaan Solon ja Rebelsin väliin jäävien vuosien aikanakin – ja vaikkapa joutua joidenkin olosuhteiden pakosta työskentelemään yhdessä parhaaseen buddy-cop-tyyliin, jos nyt ideoita heittelen – mutta äskettäin tehdyn Rebels-jakson olemassaolo asettuu erikoiseen valoon Lucasfilmin tarinaryhmän suurissa suunnitelmissa, jos Maulia olisi ollut jo pitkän aikaa määrä käyttää Obi-Wanin omassa elokuvassa. Sekin tuntuu pulmalliselta, että Obi-ratkaisu Maulin kysymykseen toisi Solon lopun perusteella Obi-Wan-elokuvaan todennäköisesti myös Qi’ran, jolloin taas paikalle luontevasti sopisi myös Han – jonka taas ei pitäisi tavata Obi-Wania ennen episodi IV:ää. Kimuranttia!

Toki Maul voisi olla mukana jonkin aivan muunkin hahmon omassa elokuvassa – sen Boba Fettin, esimerkiksi. Tai jos aivan villiksi ryhdytään, toki Maulin oma elokuvakin olisi mahdollinen. Ehkei kovin todennäköinen kuitenkaan.

quinlan-vos.jpg

Eräs kandidaatti: Quinlan Vos.

Kaiken kaikkiaan en voi olla miettimättä, oliko Lucasfilm miettinyt tätä ihan loppuun asti. Jos Maul oli mukana vain fanipalveluksena, se oli fanipalvelus, josta moni fani jäi vain ymmälleen. Pelkäksi fanipalvelukseksi Crimson Dawnin pomoksi olisi voitu asiat tunteville faneille esitellä aika moni muukin hahmo. Vain muutaman esimerkin mainitakseni: vanhan expanded universen ”väliepisodi V.5:n” Shadows of the Empiren rikollisprinssi Xizor, Timothy Zahnin kirjojen myöhempien aikojen kiltti salakuljettajapomo Talon Karrde tai suurta yleisöä ajatellen vaikkapa Jabba.

Tai, jos saan aivan itse ehdottaa uutta uraa eräälle hahmolle: Dryden Vosin sukunimikaima (!) Quinlan Vos.

Quinlan Vos oli alunperin merkittävä expanded universe -hahmo (ja aivan alunperin tyylikkään näköinen taustaextra The Phantom Menacessa samaan tapaan kuin Solossa mainittu Aurra Sing). Hän on kuitenkin tukevasti kaanonia, tullen nimeltä mainituksi Revenge of the Sithissä ja esiintyen sittemmin muun muassa The Clone Warsissa. Vain pari vuotta sitten Quinlan Vos sai oman kaanonkirjansakin, mikä melkein jo sinänsä vihjaa, että Lucasfilm ei ole sanonut viimeistä sanaansa hahmosta. Miksi olisikaan, sillä Vos on ilman muuta merkittävin prequel-aikojen jedi, jonka episodi III:n jälkeinen kohtalo on jätetty auki – kuolemakohtaus tosin kuvattiin Revenge of the Sithin käsky 66 -montaasiin, mutta Lucas päätti jättää sen pois. Esimerkiksi minä olen aina olettanut, että Lucasin aikomus oli käyttää Quinlania Underworld-sarjassaan. Quinlanilla on myös ollut erinäisiä vaiheita pimeän puolen kanssa, joten päätyminen mafiosoksi Imperiumin pimeinä vuosina ei olisi aivan kaukaa haettu kohtalo. Solon loppuun hän olisi sopinut loistavasti, jopa tosiaan Drydenin sukunimen selittäen. Quinlan Vos pahana syndikaattipomona olisi ollut ydinyleisölle todella merkittävä fanipalvelus-cameo, pieni twist suorastaan, ja koska hänetkin olisi voitu panna käyttämään Voimaa tai heiluttelemaan valomiekkaa holochatissa, olisi hänestä saatu kutkuttava vihjaus myöhemmästä tarinasta myös katsojalle, joka ei olisi hahmoa nimeltä tunnistanut.

Mutta Maul meillä siellä oli, ei Quinlan. Jos Maul oli mukana Solossa harkittuna juonilangan avauksena – ja kaipa kuitenkin pitää toivoa, että näin oli mieluummin kuin harkitsemattoman työtapaturman tuloksena – meidän sopii vain toivoa, että sen langan päässä odottaa kiinnostava tarina, joka sopii sekä sarjan että hahmon historiaan. Enkä yllättyisi, jos kuulemme siitä langasta lisää aivan piankin.

Mainokset

Solo-arvioni: Star Wars -elokuvista tuli aivan tavallisia

Solo: A Star Wars Story on käännekohta Star Wars -sarjan historiassa, ja sen jälkeen mikään ei ole entisellään. Tämä ei ole kehu.

Tämä sen sijaan on spoilaava arvioni. Varoitus.

Solo-han-chewie-cards.png

”No, mitä luulet Chewie, tuleeko Akilta kehuja vai haukkuja?”

Solo ilmestyi Suomeen keväthelteiden keskelle sen verran lyhyellä mainoskampanjalla, että ei ole mikään ihme, että ainakin täälläpäin elokuvateatterit olivat ensi-iltapäivänä vajaalla täytöllä. Omistajayhtiö Disneyn uppiniskaisuus olla siirtämättä ongelmallista tuotantoa joulukuulle, jolle Star Wars -elokuvat olivat jo vakiintumassa ja jolloin episodi IX:kin saa ensi-iltansa puolentoista vuoden päästä, tuntui pitkään siltä, että studio haluaa vain puskea tämän filmin ulos vähin äänin, jotta siitä päästään eteenpäin. Toisaalta Solon loppuvaiheen julkisuuden luonne, erityisesti Euroopan ensi-illan pitäminen maailman merkittävimmässä elokuvatapahtumassa Cannesissa, viittasivat voimakkaaseenkin itseluottamukseen: Disneyllä täydyttiin tietää, että varhaiset kuulopuheet eivät olisi murskaavia.

Ymmärrän nyt, että molemmat näkökannat olivat totta. Solo ei ole sellainen suurteos, että sitä olisi kannattanut odottaa hitaalla tulella kypsytellen kuukausia kuten The Force Awakens, The Last Jedi ja jopa ensimmäinen standalone-elokuva Rogue One olivat. Solo ei silti myöskään ole sellainen katastrofi, joka se todellakin olisi voinut olla, kun tiedetään, että sen ohjaajat vaihdettiin kuvausten loppupuolella, kuvaukset tehtiin suurimmaksi osaksi uudelleen, jälkituotannon aikataulu venyi kuukausilla ja aineksista kasattiin silti valmis elokuva vielä alkuperäiseen ensi-iltapäiväänsä.

solo-howard-bettany.jpg

Ohjaaja Ron Howard ja vanha kaveri Paul Bettany, joka korvasi kuvausten toisessa vaiheessa kokonaan Michael K. Williamsin alunperin näyttelemän hahmon.

Itse asiassa Solo on valmiina hyvinkin koherentti kokonaisuus, jossa paikkausten saumat näkyvät paljon vähemmän kuin 4-5 käsikirjoittajan virittelemässä Rogue Onessa, johon niin ikään kuvattiin isoja osia uudelleen. Paikkaajaohjaaja Ron Howard ansaitsee kiitokset ammattitaitoisesta työstä pirullisen pahassa paikassa. Samaan aikaan on tosin syytä todeta, että Howardin asema Hollywoodin tylsimpänä eturivin ohjaajana ei vavahda silmissäni mihinkään: Solo ei missään kohdassa ole mitenkään visionääristä elokuvaa, vaikka sen tummasävyisiä kuvia sommittelemassa olikin taitava Bradford Young. Kuvaava esimerkki elokuvan luonteettomuudesta on heti alussa: meille käytännössä näytetään asetelman kertova alkuskrolli, mutta koska Rogue Onen kohdalla tuli asetettua oletus, että Star Wars Story -elokuviin ei kuuluisi alkuskrolleja, sitä ei näytetä meille avaruudessa skrollaavana tekstinä – ja sitten meille näytetään kohtauksia, jotka itse asiassa kertaavat aivan sen kaiken, mitä alkuteksteistä juuri luimme.

Howardin duunarimaisen-mutta-jämäkän osaamisen lisäksi Sololla oli itse asiassa katastrofin enteistä huolimatta muutama olosuhde-etukin Rogue Oneen verrattuna. Projektin jatkuvuudesta huolehtivat ohjaajien vaihdoksen yli pysyneet käsikirjoittajat Jonathan ja Lawrence Kasdan. Toiseksi eduksi voidaan laskea nimenomaan se, että Howard kuvasi uudelleen niin paljon kuin kuvasi. Voi aivan hyvin olla, että esimerkiksi dialogikohtauksissa ei juuri ole jälkeä Phil Lordin ja Christopher Millerin aikaisista otoista, kun taas Roguessa kokonaisia kohtauksia kursittiin kokoon eri käsikirjoitusversioiden aikaan kuvatuista pätkistä. Vaikka Lordin ja Millerin version huhuttuja improvisoituja kohtauksia voi toki jäädä jossittelemaan, mikään valmiissa elokuvassa ei anna satunnaiskatsojalle merkkejä siitä, että lopputuloksen olisi missään vaiheessa pitänyt olla yhtään tätä kokeellisempi leffa.

Mutta leffa Solo nimenomaan on – ei suuri elokuva. Itse asiassa se on monella tapaa suorastaan pienimuotoinen (mikä ei toki sinänsä ole cinemaattisen suuruuden vastakohta). Solossa konnajoukkue pyrkii varastamaan arvokasta tavaraa saadakseen vaihdettua tuon tavaran rahaksi ja on valmis tappamaan tuon alhaisen tavoitteensa eteen. Niin sanotuilla sankareillamme ei ole keikkansa toteuttamiseksi suurempaa suunnitelmaa kuin mennä arvokkaan tavaran säilytyspaikkaan, aiheuttaa rähinä ja paeta tavaran kanssa.

Tämä ei todellakaan ole mikään hienostunut heist-elokuva – ja vielä vähemmän siis elokuva, jossa ratkottaisiin galaksin tai edes päähenkilöidensä sielujen kohtaloa. Semminkin kun päähenkilöiden vastakappaleina eli konnatarinan konnina toimivat vain toiset konnat, joista eräät osoittautuvat vähemmän konnamaisiksi ja ilkeinkin lopulta vain muutaman tason ylemmäksi mafiosoksi hierarkiassa, jossa korkeammalla piilee aina pahempia käskyttäjiä. En siristämälläkään pysty näkemään tässä harkittua hyvän ja pahan suhteellisuuden pohdintaa kuten vaikkapa The Last Jedissä. Ei, Solossa konnat ovat vuoroin toisiaan konnamaisempia yksinkertaisesti vain siksi, että näin rikollisista voidaan kertoa nuorillekin katsojille sopiva seikkailuelokuva. Galaksin alamaailmassa kun sattuu ja tapahtuu, kräsh bäng buum.

solo-teaser-gunfight

Solosta lupailtiin etukäteen myös westerniä, mutta muutamia kuvia ja junaryöstöä lukuunottamatta elementit jäävät melko vähäisiksi.

Monelle katsojalle, ehkä jopa minullekin, tässä on silti yksi Solon vahvuuksistakin. Solo nimittäin todellakin nyt näyttää sen galaksin likaisen alamaailman, mitä George Lucas itse yritti Underworld-sarjallaan (joka ei koskaan päässyt kuvausvaiheeseen) ja LucasArts-pelifirma myyttisellä 1313-pelillään (jota ei koskaan julkaistu). Miljöömielessä on niin ikään episodien VII ja VIII jälkeen virkistävää nähdä Star Wars -tarina, joka ei lainkaan väistele sijoittumistaan samaan maailmaan kuin prequelit. Solokin tosin tapahtuu noiden episodien tapaan suureksi osaksi galaksin autiomailla, mutta se kuitenkin alkaa suurkaupungista ja sivuaa muitakin oikeasti asuttuja lokaatioita, näyttää vanhoista elokuvista tuttuja alien-rotuja ja namedroppailee erisnimiä sieltä täältä sarjan historiasta.

Tähän taustaan ja juoneen Kasdanit sijoittavat kasvukertomuksen, joka pahimpien pelkojeni mukaan tunkee yhteen tiiviiseen seikkailuun likimain kaikki mahdolliset Han Solon myytin palaset. Paikoin tämä käy sujuvasti: voin hyvin ostaa, että tämän elokuvan avaruuspakomatka saavuttaa kaukaisessa galaksissa legendaariset mittasuhteet niin, että vuosikymmeniä myöhemmin Jakkun romunkerääjäkin on kuullut ”aluksesta, joka teki Kesselin reitin 12 parsekissa” (oletan, että myyttiin ei tosiaankaan tartu tieto siitä, miksi reittiä oltiin tuolloin lentämässä).

Toisin paikoin ollaan vain kiusallisella tasolla: kun Han lopussa romuttaa Millennium Falconin, oppii ampumaan ensin ja lähtee vielä tapaamaan Jabbaa, niin ollaan käytännössä selitetty koko Hanin taustahistoria muutaman päivän mittaisella keikalla – vaikka episodi IV:ään on tämän elokuvan päättyessä vielä vuosia. Tietysti myös The Last Jedissä symboliseen osaan nostetut nopat saavat nyt kunnon alleviivaukset, ja mitä mustekynän käyttöön tulee, niin eikö vain se Hanin sukunimikin sitten pitänyt selittää. Mainitsematta jää oikeastaan vain wookieeiden elämänvelka (yllättävää muuten, että se jää mainitsematta), ja näkemättä Boba Fettin cameo (yllättävää näissä oloissa sekin).

millennium-falcon-solo.jpg

Ai luuliko joku, että Millennium Falconilla kestäisi vuosia ikääntyä romukasaksi? Ei Han Solon käsissä, näemmä.

Temaattisesti kyse on vapauden kaipuusta ja läheisyyden tarpeesta – jotka molemmat tietysti kytkeytyvät elokuvan ja sankarin nimeen. Sekä Han (Alden Ehrenreich) ja Qi’ra (Emilia Clarke) että Beckett (Woody Harrelson) ja Val (Thandie Newton) tavoittelevat mammonaa välineenä ostaakseen sillä itsenäisyytensä, kuvitellen kukin siellä jossain odottavan vapaan elämän ja saavutuksettomien soittotuntien. Toisaalta Hania ajaa myös halu saada nuoruudenrakkaus Qi’ra takaisin, ja Beckettin tiimin tehtävä tarinassa on myös osoittaa, ettei kenenkään kaukaisessa galaksissakaan ole hyvä olla yksin. Rikollisen petturuuden maailmassa nämä molemmat oppitunnit kasautuvat tietenkin sankarimme selkään siten, että lopulta Han kyllä pääsee omilleen, vaikka tyhjätaskuna, ja jää ilman rakastaan, mutta saa Chewbaccasta kaipaamansa luotettavan kumppanin. Mitään erityisen ihmeellistä tällaisessa sanomassa ei kuitenkaan ole: vastaavanlaisia kertomuksia on aika helppo etsiä Hollywoodin viihde-elokuvista. (Vapautta ja ehkäpä rakkauttakin tavoittelee myös Landon droidi L3-3T, joten toisteisen tematiikan virkistävä poikkeus on vain Lando itse, joka elää huolettomana hurmurina huolimatta siitä, etteivät hänenkään raha-asiansa taida olla täysin vakaalla pohjalla.)

Juuri tässä tavallisessa yhdentekevyydessään Solo juuri on käänteentekevä elokuva Star Wars -sarjan historiassa. Solo on Star Wars -vastine Ant-Manille, jonka jatko-osan traileri näytettiinkin sattuvasti tämän edellä. Kyllä, kyse on osasta sarjaa, josta olemme pitäneet aiemmin, mutta kuitenkin myös kevyestä välityöstä, jonka katsomatta jättäminen ei haittaisi mitään. Solon jälkeen Star Wars -sarja saavuttaa Marvel Cinematic Universen, Disneyn yhtiönsisäisen franchise-esikuvan, niin hyvässä kuin pahassakin: tämän jälkeen uusi Star Wars -elokuva on vain uusi Star Wars -elokuva. Se ei enää lähtökohtaisesti ole Tapaus – vaikka brändin alla jatkossakin nähdään myös Tapaus-elokuvia, kuten Marvelinkin brändin alla.

solo-beckett.jpg

Tobias Beckett – nimi ja hahmo, joihin voisi törmätä jossain aivan muussakin elokuvasarjassa.

Kaikkien Hollywoodin kevyiden kesäleffojen sarjassa Solon ei kuitenkaan tarvitse luimistella viitta koipien välissä. Se alkaa kankeasti, mutta pääsee vauhtiin Hanin ja Chewbaccan ilahduttavan brutaalissa ensikohtaamisessa ja etenkin raideryöstössä. Jälkimmäisessä, ison aluksen lyödessä kipinöiden kaiken painonsa junan kattoon, on elokuvan aikana helpoin muistaa, mikä alunperin erotti Star Warsin kaikista muista avaruusseikkailuista: aidon läsnäolon ja ”käytetyn tulevaisuuden” tuntu. Siitä eteenpäin seikkailu etenee sujuvasti, kohtaamisesta ja toimintakohtauksesta seuraavaan.

Päänäyttelijät ovat kaikki rooleissaan vähintään mukiinmeneviä (Ehrenreich Han Solona, Harrelson arkkityyppihahmossaan Beckettinä) tai suorastaan synnynnäisen luontevia (Joonas Suotamo Chewbaccana, Donald Glover Lando Calrissianina). Jäin kaipaamaan enemmänkin sanailua näiden mainioiden tyyppien välillä, mutta luontevimmat suhteet syntyvät joka tapauksessa juuri mainittujen välille. Uusista hahmoista esimerkiksi droidi L3-3T (Phoebe Waller-Bridge) jää aivan irralliseksi ja kaikkien miesten kohtaukset Qi’ran kanssa törmäävät ilmeisesti Emilia Clarken rajoihin näyttelijänä. Hyvä kuitenkin, että Hanin ja Qi’ran välillä näytetään aitoa intohimoa – tässä kun päähenkilön motivaationa on ensirakkaus eikä muissa uusissa Star Warseissa nähty syvä ystävyys. (Pidin toisaalta myös siitä, että Qi’ra ei mitenkään kilpaile Leian paikasta Hanin elämän tosirakkautena: nämä kaksi eivät toraile liekehtien, vaan pikemminkin kyse tuntuu olevan ensi-ihastuksen haikailusta.)

han-qira-capes

Kohtaus, johon kuvauksissa vieraillut George Lucas tarjosi pienen lisäyksen (että Han ei ripustakaan Qi’ran ojentamaa viittaa naulaan, vaan pudottaa sen maahan).

Solo on myös, kuten odottaa saattoi ja sivumennen jo tässäkin mainittua tuli, täpösen täynnä kiehtovia lokaatioita sekä viittauksia ja silmäniskuja sarjan faneille. Niiden huomaaminen suorastaan vaatii kaksi katsomiskertaa lyhyen ajan sisään. Joukossa on monta riemastuttavaa, kuten Teräs Käsi -taistelulajin maininta ja ehkä eniten koko elokuvassa itseäni naurattanut repliikki ”Sinä tapoit Aurra Singin!”. Normaalisti tässä sarjassa kun ei todellakaan ole tavattu tappaa sivuhahmoja ohimenevällä repliikillä off-screen. Katsomiskokemukseen liittyvänä plussanaan sopii myös mainita, että Solo on uusista elokuvista ensimmäinen, jonka rakenteen purkaminen ei juurikaan onnistunut trailereista ja pressikierrokselta, joten sitä on hardcore-faninkin mahdollista katsoa ensimmäisellä kerralla tuorein silmin, kuten tekijät varmasti halusivatkin.

Toisaalta, ne kaksi katsomiskertaa jo ensi-iltapäivänä suorittaneena jään miettimään, kuinka monta katsomiskertaa elokuva mahtaa myöhemmin kestää. 135 minuutin mittaisena se ei käy kevyestä välipalasta, ja esimerkiksi elokuvan aika monesta loppukohtauksen näköisestä kohtauksesta koostuva loppu tuntui jo toisella kerralla venytetyiltä. Vaikka Solo tosiaan käärii Hanin hahmon yhdessä seikkailussa harmillisenkin valmiiseen pakettiin, se tuntuu mittakaavansa vuoksi ja perättäisten ensitapaamisten kokoelmana pikemminkin sarjapilotilta kuin elokuvalta. Sellaisena se kyllä innostaisi katsomaan seuraavan jakson. Harvan sarjan pilottia silti yksinään katsellaan uudelleen ja uudelleen.

Solo voi todellakin johtaa jatkoon (mutta katsotaan nyt tämä ensimmäinen ensin)

Kun ensimmäisen Star Wars Story -elokuvan Rogue Onen otsikko paljastettiin, kirjoitin tähän blogiin sen olevan lupaus jatko-osista. Tuolloin siis oli tosiaan paljastettu vasta otsikko ja yksi luonnoskuva hyökkäävästä iskujoukosta. Kuolemantähti-suunnitelmien sieppauskin oli vielä pelkkä huhu. Minä tietenkin vielä tuolloin kuvittelin Rogue Onen kertovan avaruuslentäjistä, olihan Konna-lentue vanhoissa expanded universe -tarinoissa tärkeä seikkailijaryhmä, ja järkeilin mielestäni täysin loogisesti Disney-Lucasfilmin valitsevan standalone-elokuvien aiheiksi sellaisia tarinoita, jotka voivat menestyessään muodostaa Marvel-leffojen tapaan omia elokuvasarjojaan.

No, Rogue One ei kertonut avaruuslentäjistä, eikä sille tehdä jatko-osaa. Ja jos haluatte naureskella tuon kirjoituksen kolmen vuoden takaisen kirjoituksen tietämättömyydelle lisää, niin mainitsen vielä, että siinä pohdin myös, voisiko Felicity Jones näytellä Luke Skywalkerin tulevaa vaimoa tai itseään Leiaa.

Mutta jos Rogue One, jonka kaikki päähenkilöt kuolivat A New Hopen alkuhetkiin ulottuvan elokuvan loppuun mennessä, olikin aivan poikkeuksellisen selkeästi yksittäistarina, niin keskiviikkona Suomen ensi-iltansa saava Solo sitä ei ainakaan ole.

solo-han-chewie-beckett.jpg

Vielä emme tiedä, jäävätkö elokuvan uudet hahmot – Qi’ra (Emilia Clarke), Tobias Beckett (Woody Harrelson), Val (Thandie Newton) ja niin edelleen – tälläkään kertaa eloon elokuvan lopussa, mutta sen tiedämme, että Han Solo (Alden Ehrenreich), Chewbacca (Joonas Suotamo) ja Lando Calrissian (Donald Glover) todellakin jäävät. Niin ikään tiedämme, että tämä elokuva ei todellakaan pääty hetkeen, josta seuraava tarina jo alkaisi: Solo tapahtuu useita vuosia ennen hetkeä, jona Han ja Chewie hengailevat Tatooinella kuppilassa Luken ja Benin astuessa sisään. Jos Solosta tulee suurmenestys, Lucasfilm tekee sille jatko-osan varmasti aivan mielellään.

Niinpä ei ole mikään ihme, että ainakin Alden Ehrenreich ja Emilia Clarke ovat jopa sanoneet haastatteluissa tehneensä sopimuksen useista Star Wars -elokuvista. Kyse ei ole siitä, että Solo kakkonen olisi salaa jo tekeillä – vaikka mistäpä minä tiedän, vaikka olisikin – vaan kuten Clarke asiasta haastattelussa sanoi: se on kuin vakuutus.

Ison rahan viihde-elokuvissa on jo pitkään Hollywoodissa ollut standardi, että päänäyttelijöiden sopimuksissa varaudutaan jatko-osiin. Käytännön lie vakiinnuttanut viimeistään juuri Marvelin menestys, jonka mallista omaa ikuisuuteen jatkuvaa sarjaa kaikki muut studiot itselleen haaveilevat. Jatko-osat ovat parempaa bisnestä kuin ykkösosat, ja näyttelijät on varattava jatko-osiin, jotta heidän suostuttelemisensa ei ainakaan olisi niiden tekemisen esteenä. Eikä haitaksi ole, jos varaussopimukseen onnistutaan neuvottelemaan hintakin jatko-osassa esiintymiselle: ainahan voi käydä niin, että näyttelijän osakkeet nousevat vaikkapa juuri tämän roolin ansiosta niin, että hänelle pitäisi seuraavasta esiintymisestä maksaa moninkertaisia summia.

Han-Solo-qira.jpg

Marvelin mallin mukaan on hyvä muistaa myös se, että Ehrenreichin ja Clarken sopimukset useasta elokuvasta voivat toteutua muissakin elokuvissa kuin Han Solon toisessa soolossa. Myös Felicity Jonesin sopimuksessa on väitetty olleen optio yhteen lisäelokuvaan. Tämä ei koskaan tarkoittanut Rogue Twota, mutta se saattoi liittyä esimerkiksi siihen, että yhtiössä haluttiin varautua mahdollisuuteen, että Jyn Ersoa tarvittaisiin esimerkiksi Obi-Wan Kenobin sooloelokuvaan tai johonkin muuhun vielä julkistamattomaan projektiin. Tosiaan kuten Clarke sanoi: se on kuin vakuutus.

Vastaavalla tavalla nuori Han ja Chewie, kuten myös Qi’ra tai Lando tai oikeastaan kuka tahansa muukin, voisivat hyvin piipahtaa tuossa oletetussa Obi-Wan-elokuvassa tai jossain muussa A New Hopea edeltäviin vuosiin sijoittuvassa elokuvitetussa tarinassa. Jatkuvuusongelmat estävät käsittääkseni vain Hanin ja Obi-Wanin kovin läheisen tapaamisen: sen sijaan Chewbacca tai jopa Lando voisivat aivan hyvin käydä vanhan jedin kanssa vaikka seikkailulla tai kaljalla, eikä se rikkoisi jatkuvuutta millään tavalla. Varmuudella koskemattomaksi elokuvissa jää vain näiden hahmojen originaalitrilogian aika ja sitä seuraavat vuodet: silloin Han ja Lando näyttivät jo Harrison Fordilta ja Billy Dee Williamsilta, joten sinne Ehrenreichilla ja Gloverilla tuskin on asiaa. Mutta nimenomaan originaalitrilogiaa edeltävä aika onkin tähän mennessä vaikuttanut 2010-luvun Lucasfilmin suosikilta, kun muistetaan näiden elokuvahankkeiden lisäksi animaatiosarja Rebels (jossa Lando jo vilahtikin!).

solo-lando

Tähän liittyy myös viime viikon uutisankka siitä, että Lucasfilmin pomo Kathleen Kennedy olisi muka jo luvannut ranskalaistoimittajan haastattelussa seuraavaksi Landon oman elokuvan. Ei luvannut: ilman käännösvirhettä Kennedyn vastaus kuului, että ”kertoisimme tarinan Lando Calrissianista mielellämme jonakin päivänä…”

Tämä on ympyräistä pyörittelyä, mutta ei silti kannata epäillä, etteivätkö kertoisikin. Muusikko-näyttelijä-tuottaja-käsikirjoittaja-ohjaaja Donald Glover on todennäköisesti pian todellinen supertähti, eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö hän voisi kantaa omaa sooloelokuvaansa. Landolle soisin ehdottomasti sellaisen sisällöllisinkin perustein, sillä kertomista huutaa esimerkiksi tarina siitä, miten huiputtavasta hurmurista tuli Pilvikaupungin pormestari. Voin lyödä kohtalaisesta summasta vetoa, että Gloverinkin kanssa on tehty vakuutus-sopimus useasta Star Wars -elokuvasta. Itse asiassa asettaisin arpani siten, että pidän Lando-elokuvaa jopa todennäköisempänä kuin toista Solo-elokuvaa – mikä ei toki tarkoita, etteikö Lando-elokuvassa puolestaan voisi vastavierailla Han.

solo-trailer-lando-falcon-cockpit

Mutta ennen sitä siis Solo: A Star Wars Story, joka saa ensi-iltansa keskiviikkona. Sen onnistuneisuudesta ja vastaanotosta toki riippuu paljon siitä, kestääkö tämä kirjoitus aikaa yhtään varhaista Rogue One -spekulaatiotani paremmin. (Omista Solo-odotuksistani ja -epäilyksistäni olen kirjoittanut etenkin täällä ja täällä.)

Pakollinen muistutus: Vaikka Solon päähenkilö jääkin elokuvassa eloon, ja on elokuvassa silti juoniyllätyksiä, joita ei ole ookoo huudella somessa heti keskiviikkona tai torstainakaan. Jenkit näkevät elokuvan vasta perjantaina, ja tietysti moni suomalainen tosifanikin ehtii teatteriin vasta viikonloppuna tai myöhemminkin.

Siksipä siis myös jo perinteeksi muodostunut kutsu. Jos niin haluatte, liittykää tälläkin kertaa teatterista kotiuduttuanne tsättiin sivulle tlk.io/tahtienjatkosota. Siellä oletus on edellisten vuosien tapaan, että keskustelijat ovat uuden elokuvan nähneet, joten siellä saa keskustella spoilereistakin.

Solon ensi-iltaan on viikko ja nyt pitäisi innostua

Kymmenennen Star Wars -elokuvan Suomen ensi-iltaan on enää viikko.

Yksinkertainen lause sisältää suuria, ristiriitaisia merkityksiä. Yhtäältä minun on yhä helppo muistaa, kuinka absurdilta vain muutama vuosi sitten olisi tuntunut väite kymmenestä Star Wars -elokuvasta. Toisaalta juuri se tosiasia, että tämä on neljäs Star Wars -ensi-ilta neljän vuoden sisällä, on suuri selittäjä omille fiiliksilleni.

En nimittäin ole koskaan ollut yhtä vähän innoissani viikkoa ennen Star Wars -elokuvan ensi-iltaa. Ja jos minä ajattelen näin, ei ole mikään ihme, että kuulen ”kai se pitää katsomassa käydä” -tyyppisiä vaisuja heittoja.

Vaikka oma suhteeni Soloon ei tietenkään ole täysin välinpitämätön, ja olen esimerkiksi buukannut ensi-iltapäivälle töistä vapaata kuten edellistenkin episodien aikaan, tämäntapaiselta se silti taitaa tuntua, kun Star Warsista tulee aivan kuin kaikki muutkin. Tähän tunteeseen pitänee totuttautua, kun Disney-Lucasfilmin suunnitelmat useista limittäisistä Star Wars -elokuvasarjoista ja yksittäisistä elokuvista toteutuvat. Aivan kuten vaikkapa Marvel-leffojen kohdalla, osa Star Wars -ensi-illoista yksinkertaisesti on jatkossa odotetumpia tai itselle merkityksellisempiä kuin toiset. Ja tosiasia on, että jos tässä vertauksessa episodi IX on kuin Infinity Warin vielä nimeämätön kakkospuolisko, Solo on pikemminkin Captain Marvel.

Tämä ei sinänsä tarkoita, että odottaisin elokuvan olevan huono. Ainakaan en sitä tietenkään toivo – eivätkä varhaiset reaktiot elokuvasta siltä kuulostakaan. (Tässä kirjoituksessa en spoilaa, enkä siksi mene ensiarvioihin yhtään enempää, sillä niistä toki on mahdollista summata sitä, mitä on viikon päästä odotettavissa.)

Kirjoitin helmikuussa tähän blogiin siitä, että Solon onnistuminen olisi itse asiassa suuri ihme, sillä koko projekti oli täynnä epäonnistumisen merkkejä jo ennen kuin se kuvattiin suurimmaksi osaksi toiseen kertaan ohjaajien vaihtamisen jälkeen. Tuossa kirjoituksessa perustelin ongelman olevan pohjimmiltaan jo ideassa eikä sen toteutuksessa: siinä, että nuoren Han Solon alkuperätarinan kertominen tavalla, joka tuntuu katsojista oikealta, on todella, todella vaikeaa, ellei mahdotonta.

Olen edelleen pitkälti samaa mieltä itseni kanssa, ja koen kirjoittavani nyt, viikko ennen ensi-iltaa, fiilikseni tavallaan tuon kirjoituksen kääntöpuoleksi. Yritän nimittäin perustella (ehkä itsellenikin), miksi Solosta kuitenkin tulisi innostua – siis sen lisäksi, että tottakai uudesta Star Wars -elokuvasta noin lähtökohtaisesti edelleen pitäisi olla syytä innostua.

Ehkä tärkein puolustuksen puheenvuoroni on, että Solo ei ole Disneyn keksimä rahastusjatko, joka tuupataan tähän väliin paremman puutteessa. Itse asiassa kyse on päinvastaisesta.

Solon idea – siis se, että tehdään sooloelokuva Han Solon nuoruudesta – oli tiukasti mukana jo George Lucasin Disneylle myymässä idearyppäässä vuonna 2012. Eikä kyse ollut pelkästään ideasta. Lucas ja hänen seuraajansa Kathleen Kennedy olivat värvänneet Imperiumin vastaiskun kirjoittaneen Lawrence Kasdanin mukaan jo ennen Disney-kauppoja, antaen tälle vapaat kädet valita minkä tahansa Star Wars -tarinan yksittäisen elokuvan aihioksi, jos tätä vain moinen kiiinnostaisi. Kasdania kiinnosti, ja nimenomaan häntä kiinnosti suosikkihahmonsa Han Solon alkuperätarina.

Tämän jälkeen Lucasfilm vaihtoi omistajaa, ja Lucasin poistuessa päättäjän paikalta Kennedy päätti olla toteuttamatta sellaisenaan entisen toimitusjohtajan omia juoni-ideoita episodeiksi VII-IX. Seuraavana vuonna Kasdanin sivukeikka Episodi VII:n käsikirjoittajan neuvonantajana muuttui elokuvan toisen pääkäsikirjoittajan pestiksi. Ensimmäisenä yksittäiselokuvana valmistui Rogue One (2016), jonka koko idea keksittiin vasta myöhemmin. Mutta kaiken aikaa tekeillä oli myös Solo.

Solon ohjaajaksi kesken kuvausten hypännyt Ron Howard viittasi äskettäin tähän taustaan haastattelussa, ja vaikka suorat selityssanat jäivät näin sanomatta, saan sen kuvan, että tämä olisi ollut myös Howardille motivoiva tekijä keikkaan suostumisessa. Ymmärrän kyllä, miksi. Mitä tahansa komediaohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller olivatkaan Solosta tekemässä, ainakin käsikirjoittaja Kasdan (parinaan poikansa Jon) oli kertomassa tarinaa suurella sydämellä, Howard saattoi esimerkiksi ajatella. Minä taas saatan jatkaa ajatusta näin: mitä tahansa epäilyksiä minulla on tämän elokuvan tarinankin suhteen, ei minun ainakaan ole mitään syytä epäillä, etteivätkö sen kirjoittajat tuntisi aihettaan ja olisi mukana muistakin motivaatioista kuin palkan perässä.

Mistä sitten ohjaajien lähestymisten eroissa oli kyse, olen viime päivinä pannut merkille kaksi kiinnostavaa viittausta toisiin elokuviin. Wall Street Journalin jutussa nimetön lähde sanoi Lordin ja Millerin olleen tekemässä ”Guardians of the Galaxyn tyyppistä elokuvaa”. Virallisessa pressitilaisuudessa taas Howard sanoi elokuvansa muistuttavan ”enemmän Indiana Jonesia kuin perinteisiä Star Wars -elokuvia”. Mielenkiintoista – etenkin kun Guardiansin voidaan katsoa ottaneen oman mallinsa juuri Star Warsin Han Solon suunnalta, mutta tehneen siitä rokkenrollimpaa.

En mene nyt tässä kirjoituksessa ohjaajaspekulointiin tämän enempää, mutta sen sanon, että en voi väistää sitä, että ohjaajanvaihdos on itselleni yksi kiehtovimmista seikoista Solon äärellä, vaikka se ei tietenkään ollut Lucasfilmin tavoite, ja vaikka tekijät ymmärrettävästi pyrkivätkin puhumaan siitä mahdollisimman vähän pressikiertueellaan. Elokuvan kuvaaminen 70-prosenttisesti uudelleen (kuten Wall Street Journalin edellä mainitussa artikkelissa antama luku kuuluu), mutta samaa käsikirjoitusta käyttäen, on kerta kaikkiaan niin poikkeuksellista, että siitä riittänee pohdittavaa ensi-illan jälkeen vielä tuleviin vuosiinkin.

Kolmas seikka, josta haen kiksejä, on se, että nimestään huolimatta Solon ei pitäisi olla vain Han Solon alkuperätarina. Disneyn toimitusjohtaja Bob Iger kutsui elokuvaa jo varhain ”Hanin ja Chewien origin storyksi” – ja Han Solon ja Chewbaccan suhteen alku onkin paljon kutkuttavampi lähtökohta elokuvalle kuin pelkkä kertomus Han Solon nuoruudesta. Voin sitä paitsi kutakuinkin veikata, kuinka idealistisesta nuoresta pyöhkeilijästä tulee leffan konnakeikan aikana enemmän tuleva kyyninen ja itsenäinen itsensä, mutta olen valtavan kiinnostunut näkemään, kuinka Hanin ja Chewbaccan ikuisen luottamuksen elämänvelka rakentuu. Kasdan taas on kuvaillut elokuvaa ainakin Empiren haastattelussa origin storyn sijaan ”love storyksi” Hanin ja Chewien välillä, ja se on hieno lupaus se.

Muutenkin Han on minusta aina ollut hahmo, joka on kiinnostava pikemminkin suhteessa muihin hahmoihin kuin omillaan (mikä tietysti onkin hänen hahmonsa kiehtovuuden ytimessä, saapuuhan hän tähän sarjaan A New Hopessa itsellisyyttään julistaen). Siksi olen tyytyväinen, että elokuvassa vaikuttaa olevan suuressa roolissa myös toinen tuttumme Hanin menneisyydestä, Lando Calrissian. Lando kun on hahmo, joka minusta jopa Hania paremmin ansaitsisi omat soolotarinansa: hänhän on synnynnäinen huijari vähintään siinä missä Solokin, mutta jollain merkillisellä tavalla hän kuitenkin päätyy Imperiumin vastaiskuun mennessä yhteisöstään huolehtivaksi Pilvikaupungin pormestariksi.

Tähän kohtaan voi tietysti livauttaa pienen sivuhuomion näyttelijöistä: siinä missä suuren yleisönkin epäilykset kohdistuvat tuntemattoman Alden Ehrenreichin tulkintaan nuorena Han Solona, kaiken tähän asti nähdyn perusteella ei ole mitään syytä pelätä, etteivätkö Joonas Suotamo ja Donald Glover olisi Chewbaccana ja Landona mitään muuta kuin täydellisiä rooleissaan.

Siitä, millaista sanailua näiden hahmojen välillä sitten on odotettavissa, on halutessaan voinut nähdä jo paljon. Solon kaikki markkinointi on käytännössä keskitetty kutakuinkin tähän kuukauteen ennen ensi-iltaa, mutta sen aikana tavaraa sitten kyllä onkin tullut. Minä olen kirjanpitoni mukaan nähnyt teaserin ja trailerin lisäksi peräti 18 erilaista tv-spottia, joista melkein jokaisessa on pätkiä uutta materiaalia, ilmeisesti sitä paitsi aivan sieltä täältä elokuvaa. Vaikka Solon juonesta on virallisesti kerrottu todella vähän, näistä pätkistä on toki ollut mahdollista muodostaa käsityksensä myös tapahtumien kulusta.

Vielä tv-spottejakin enemmän ovat kertoneet kokonaiset 30-50 sekunnin mittaiset klipit elokuvasta, joita on tällä kertaa julkaistu jo peräti kahdeksan (vrt. The Last Jedistä ei yhtään). Näissä esimerkiksi talk show -ohjelmissa nähdyissä klipeissä on esitetty useimpien hahmojen keskinäiset ensitapaamiset, mikä minusta on kummallista. Kun esimerkiksi The Force Awakensissa kaikkien hahmojen esiintymiset oli mietitty elokuvan sydäntä sykähdyttäviksi huippukohdiksi, pienten aplodien paikoiksi suorastaan, nyt jopa ”Han kohtaa Landon” pelkistyy arkiseksi tapahtumaksi osittain siksi, että olen nähnyt sen ennen ensi-iltaa irrallaan.

Koska clipeistä on muutenkin suuri vaara tehdä vääriä tulkintoja esimerkiksi näyttelijäsuoritusten onnistumisesta kokonaisuudessa, huomautan, että nämä kannattaa siis katsoa vain omalla vastuulla:

Itse asiassa noiden sijaan kannattaa ehkä mieluummin katsoa behind the scenes -pätkä Rebels on the Run, sillä se näyttää sen neljännen seikan, jonka haluan mainita Solo-odotusteni kärjessä:

Solo nimittäin näyttää todella tyylikkäältä, eikä se ole mikään ihme. Elokuvan kuvasi yksi Hollywoodin tämän hetken jännittävimmistä elokuvaajista, Bradford Young. Young (mm. Arrival) tunnetaan tummasävyisistä, luonnollisista ja mietteliäistä kuvista, ja hän vaikuttaa tuoneen tyylinsä myös Star Warsiin, vaikka kuvattava elokuva onkin toiminnallisempi kuin häneltä ehkä on totuttu. Solo näyttää koko ajan tummalta ja coolilta, enemmän vaikka viime vuoden Blade Runnerilta kuin kepeältä kesäleffalta lainkaan, ja on kiehtovaa nähdä, miten tämä kontrasti pelaa komedialliseen sanailuun ja vauhdikkaisiin toimintakohtauksiin.

Solossa vaikuttaa myös olevan paljon joukkokohtauksia, joka tietenkin tarkoittaa myös avaruusolentoja, mielikuvituksellisia pukuja ja tyylikkäitä lavasteita, koska nyky-warssin periaatteessa greenscreenin välttelemisestä on selvästi pysytty. Tarinan sisällä Solo lupaa siis viedä meidät syvälle galaksin alamaailmaan, mutta samalla myös asuttuihin kolkkiin – Rogue Onen tavoin ja toisin kuin episodit VII ja VIII. Kaikki tämä on enemmän kuin tervetullutta. Tätä minä haluan ehdottomasti nähdä, voin nyökytellä.

Syitä innostumiseen siis olisi, vaikka haen ne tavallaan pikemminkin kulissien takaa kuin itse premissistä. Viikon päästä selviää, halusinko nähdä tällaisen elokuvallisen tarinan juuri Han Solon nuoruudesta. Toivottavasti!

Äänestyksen tulos: Tämän suomalaisen kuplan Star Wars -elokuvien suosikkijärjestys

Hetken mielijohteesta yllytin viime tiistaina itseni ja kanssaihmiseni listaamaan yhdeksän tähänastista varsinaista Star Wars -elokuvaa henkilökohtaiseen suosikkijärjestykseen. Ehdokkaiksi asetin siis episodit I-VIII ja Rogue Onen. Pisteytyslogiikaksi ilmoitin, että ensimmäiseksi valittu elokuva saisi täydet ja painotetut 10 pistettä, kakkossijan elokuva 8 pistettä, kolmas 7 pistettä ja niin edelleen alaspäin laskeutuen. Täten myös kunkin listan inhokki sai tässä äänestyksessä kultakin yhden pisteen.

Toisenlaisia pisteytysmenetelmiä voidaan kokeilla toisella kertaa – vaikkapa kahden vuoden päästä, kun kaikki Star Wars -elokuvat eivät enää mahdu Star Wars -elokuvien top-kymppiin. Niin, ja tietysti ehdokkaita olisi laveasti tulkiten nytkin jo enemmän: menemättä fanifilmeihin tai parodioihin, ovat omalla tavallaan virallisia Star Wars -elokuvia joka tapauksessa The Clone Wars -sarjan aloittanut pitkä animaatio (2008), ewok-elokuvat Caravan of Courage (1984) ja Battle for Endor (1985) sekä tietysti pahamaineinen Star Wars Holiday Special (1978). Niistä ensin mainittua olisi muutama halunnut äänestää nytkin, mutta tällä kertaa ne äänet diskasin.

Äänestyspaikat ovat nyt sulkeutuneet. Kiitos kaikille!. Ääniä antoi 70 henkilöä Twitterissä, Facebookissa ja tässä blogissa. Tulos ei siis toki ole mitenkään tieteellinen, mutta näille pisteytysmenetelmillä kuitenkin selvä. Tulosten tulkintaan ei tarvittu maalikameraa. Näin se siis meidän mielestämme menee, Star Wars -elokuvien paremmuus-, tai ainakin suosikkijärjestys:

1.Episode V: The Empire Strikes Back (1980). 629 pistettä.

Voittaja on odotettu – ja ylivoimainen. Imperiumin vastaiskua pidetään varsin yleisesti parhaana Star Wars -elokuvana, ja se voittaa rutiininomaisesti tämänkaltaiset äänestykset muuallakin. Tässä kyselyssä sen nimesi listansa ykköseksi 40 vastaajaa eli yli puolet listansa lähettäneistä – ja yhtä äänestäjää lukuun ottamatta kaikkien muiden listoilla se oli toinen tai kolmas. Eikä se mikään ihme ole: Imperiumin vastaiskussa on aivan kaikkea, mikä on oleellista Star Wars -elokuvien kestävässä suosiossa, eikä sillä ole nuorempien sukupolvien silmissä rasitteenaan originaalin tiettyä hitautta. On todella mielenkiintoista nähdä, säilyykö Imperiumin asema yhtä vahvana tulevina vuosikymmeninä, kun Disney-Lucasfilm moninkertaistaa Star Wars -elokuvien lukumäärän supistaen George Lucasin alkuperäiset pelkäksi aloituspisteeksi. Tällä hetkellä sitä ei kuitenkaan tunnu haastavan niistä mikään, pikemminkin päinvastoin, sillä:

2. Episode IV: A New Hope (1977). 552 pistettä.

Yhtä ylivoimaisesti kuin Imperiumi voitti, yhtä ylivoimaisesti alkuperäinen, Tähtien sotana ensin tunnettu elokuva tuli kyselyssä toiseksi. Mainittu originaalin tietty hitaus ei ainakaan tämänkertaisten vastaajien keskuudessa näytä juuri tuntuvan: Uusi toivo sai 19 ykkössijaa, ja äänestäjiä, jotka sijoittivat sen listansa puoliväliin tai alle oli vain puolenkymmentä. Perinteiden nimiin vannovat voivat siis huokaista helpotuksesta – kunhan pitävät mielessä, että tämän kuplan ulkopuolella elää kyllä myös ihmisiä, joiden suhde uusiin episodeihin on läheisempi kuin tähän yli 40-vuotiaaseen klassikkoon.

3. Episode VI: Return of the Jedi (1980). 439 pistettä.

Ja sitten kolmas klassikko. Niin siinä vain tässä kyselyssä kävi, että ei ollut originaalitrilogian voittanutta. Jedin paluu sijoittui jo kenties yllättävänkin monilla yhdeksän elokuvan listoilla alempaan puoliskoon, mutta vahvat keskisijapisteet nostavat sen aivan heittämällä pronssille – ja niin kaikki uudet ja keskivanhat episodit saavat tyytyä pistesijoihin. Suurimmaksi suosikikseen Jedin paluun nimesi tässä kyselyssä viisi äänestäjää.

4. Episode VIII: The Last Jedi (2017). 379 pistettä.

Onko tässä listan suurin yllätys vai eikö ole? Päättäkää itse. Joka tapauksessa, The Last Jedi on siis tämän kyselyn vastausten perusteella tällä hetkellä uusista Star Wars -elokuvista rakastetuin. Toki muistaa pitää, että se on vasta viime joulukuussa ensi-iltansa saaneena myös ehdokkaista tuorein, ja saa edelleen siitä jonkin verran lisäetua. Star Wars -elokuvilla on prequeleista lähtien ollut taipumus paljastaa todelliset vahvuutensa ja heikkoutensa faneilleen vasta vuosien vieriessä. Mutta ainakaan tämä kysely ei missään nimessä anna aihetta pitää The Last Jediä suomalaisessa kuplassamme niin mielipiteitä jakaneena kuin viime talvena kansainvälisessä somessa vaikutti. Tosin kuusi äänestäjää tässäkin kyselyssä nimesi The Last Jedin yhdeksästä elokuvasta inhokikseen tai listan toiseksi alimmaksi ja vain yksi äänestäjä nosti sen episodeista suurimmaksi suosikikseen, mutta kuten pisteistä näkyy, selvä enemmistö vastaajista arvotti sen listoillaan varsin korkealle. Kakkossijoja se sai peräti 10, mitä pidän isona lukuna, koska se tarkoittaa asemaa vain yhden originaalitrilogian episodin takana.

5. Episode VII: The Force Awakens (2015). 358 pistettä.

Uuden aikakauden elokuvista ensimmäinen sijoittuu tuloksissa heti seuraavaksi – kahdella ykkössijalla ja tasaisen vahvalla suorittamisella. Pisteiden marginaali on tässä välissä pienempi kuin muualla kyselyssä. Sijoitukset eivät silti olleet suuressa vaarassa kääntyä toisin päin: se olisi vaatinut äänestyslipukkeita, joissa olisi todella rakastettu TFA:ta ja todella inhottu TLJ:tä, eikä se vaikuta yleiseltä yhdistelmältä. Joka tapauksessa tuloksista on varsin helppo vetää johtopäätös, että uudesta trilogiasta pidetään ehdottomasti enemmän kuin Lucasin välissä valmistamista prequeleista parhaimmillaankin. Semminkin kun:

6. Rogue One (2016). 302 pistettä.

Standalone-elokuvista ensimmäinenkin nousee tämän kyselyn tuloslistalle ennen ensimmäistäkään prequelia. Rogue One ei ollut yhdenkään äänestäjän suurin eikä edes toiseksi suurin suosikki, ja joissakin lipukkeissa se jäi ihan kunnolla peräpäähän. Silti näissäkin tuloksissa näkyy hyvin, että erilaisena Star Wars -elokuvana sillä on vahva kannattajakuntansa, joka pitää sitä uusista elokuvista suosikkinaan. Millainenkohan on tulos tulevissa kyselyissä, kun Solo on mukana toisena episodisaagan ulkopuolisena ehdokkaana?

7. Episode III: Revenge of the Sith (2005). 266 pistettä.

Kun lista on päässyt tähän asti ilman prequeleja, ei yllätyksiä liene enää jäljellä. George Lucasin toisen trilogian päätös on sarjansa ylivoimainen menestyjä. Sillä näytti jonkin aikaa olevan myös oikeita mahdollisuuksia päihittää kyselyssä uusista Rogue One, sillä saipa se kolmelta äänestäjältä peräti täydet 10 pistettä. Ennen kuin harmaiden partojen takaa huudetaan pyhäinhäväistystä, pyydän huomaamaan, että prequelit olivat suurelle yleisönosalle ensikosketus Star Wars -sarjaan, ja että esimerkiksi englanninkielisessä Twitterissä niitä kohtaan elää niin paljon nostalgiaa, että ainakin tämän kolmannen episodin sijoitukseksi olisi tälläkin listalla voinut odottaa isompaakin. Mutta ehkä ei sittenkään – nimenomaan Suomessa prequelien puolestapuhujia ei juuri kuulu.

8. Episode I: The Phantom Menace (1999). 165 pistettä.

Prequeleista ensimmäisen pistesaldo on jo vaatimaton. Asettamani pistelogiikka tosiaan kantoi 70 äänestäjältä pisteen tai pari inhokeillekin. Silti, näiden loppusijojenkin järjestys on minusta kiinnostava. Se todistaa, että umpisurkeaksikin usein haukuttu jarjarbinksillinen episodi Pimeä uhka on todellakin kestänyt aikaa sentään paremmin kuin seuraajansa:

9. Episode II: Attack of the Clones (2002). 108 pistettä.

Äänestyksen ylivoimainen jumbo ja suorastaan liikuttavan yksimielisesti siis heikoin Star Wars -episodi. Kloonien hyökkäys oli tässä kyselyssä peräti 41 äänestyslipukkeen pohjimmainen. Mainittakoon myös, että vain yksi (1) äänestäjä sijoitti episodi II:n korkeammalle kuin pohjakolmikkoon – Sithin koston lisäksi Pimeä uhkakin nimittäin sai sentään joiltakin äänestäjiltä hyviäkin pisteitä. Kakkosen ongelmien erittely ei sinänsä kuulu tähän tulospuintiin, mutta inho sitä kohtaan on totisesti jännittävän voimakasta, kun ottaa huomioon, että prequelien irvailu sentään aikanaan tuntui kiteytyvän vitseihin Jar-Jar Binksistä – joka on tässä jo siirretty pieneen sivuosaan – ja kun muistaa, että episodi II otettiin aikanaan yleisesti vastaan ”paljon parempi kuin edellinen” -tyyppisillä arvioilla. Mutta se onkin sitä vuosien vierimisen tuomaa viisautta, se.

Mitä sanotte? Minä ainakin sanon, että tämä oli hauskaa ja tämä kannatti tehdä!

Disclaimer 1: Oma listani on täällä.
Disclaimer 2: Artikkelin kuvituksena on käytetty Googlen kuvahaun minulle tarjoamaa ensimmäistä elokuvaruutu-hakutulosta kustakin elokuvasta.

Taas tarjolla: Huhuja Kenobi-elokuvasta vuodelle 2020

Solon maailman ensi-ilta oli viime yönä Yhdysvalloissa, ja sen suomalaiseenkin ensi-iltaan on enää vain 12 päivää. Paljon voisi siis sanoa Solostakin, mutta samaan aikaan pintaan kuplii kaikenlaista muutakin kiinnostavaa. Esimerkiksi Nerdist skuuppasi punaiselta matolta Jon Favreaun kertomassa, että hänen kipparoimansa näytellyn Star Wars -sarjan ajoitus olisi seitsemän vuotta Endorin taistelun eli Jedin paluun jälkeen ja että siinä (oletettavasti pää)rooleissa olisivat uudet hahmot.

Mutta nyt en mene mihinkään näistä, vaan tarjoilen päivityksen viime vuorokauden sisällä jälleen nousseen supinaan Obi-Wan Kenobin omasta elokuvasta.

Tällä kertaa asialla on fanisivu Fantha Tracks, jonka mukaan Kenobi-elokuvan esituotanto olisi jo käynnissä. Fantha Tracksin lähteen mukaan ohjaaja ja kirjoittajatiimi olisivat työskennelleet projektin parissa viime vuodesta lähtien, ja nyt sen pariin olisivat siirtyneet esituotannon luonnostaiteilijat, mallinrakentajat ja storyboard-taiteilijat. Lähteen mukaan Lucasfilmin väkeä siirtyy tämän projektin puolelle episodi IX:n tuotannon edetessä tämän vuoden aikana (ysin kuvaukset alkavat kesällä). Kenobin pääkuvaukset alkaisivat huhtikuussa 2019 ja ensi-ilta olisi vuorossa joulukuussa 2020.

Tämä kaikki kuulostaa täysin loogiselta, ja juuri näin täytyy ehdottomasti tapahtua, jos Lucasfilm aikoo täyttää jo vuosia sitten lupaamansa vuoden 2020 standalone-elokuvan slotin. Yksittäisen tarinan filmaaminen siihen tuntuu luontevalta myös siksi, että vasta juuri The Last Jedin parista vapautuneen Rian Johnsonin tai toistaiseksi Game of Thronesin valtapeleissä askartelevien David Benioffin ja D.B. Weissin elokuvasarjojen avausosat eivät minun ymmärrykselläni voi mitenään ehtiä vielä vuoteen 2020.

En itse ylläty vähääkään, jos Kenobi-elokuva julkistetaan virallisesti piankin Solon jälkeen. Mutta ennen kuin merkitsette päivää kalenteriin, ottakaa toki huomioon tämä.

Asiahan on siis niin, että Kenobi-elokuvan suunnitteluakaan ei ole koskaan julkistettu. Se elokuva, jota ohjaaja Josh Trank ja kirjoittaja Simon Kinberg valmistelivat tähtäimessään ensi-ilta tänä vuonna, on sittemmin eri lähteistä summaten lähes varmistunut Boba Fettin sooloksi, ja se projekti näyttää siirretyn kokonaan hyllylle. Alunperin vuoden 2018 standalone-elokuvan piti siis olla Boba Fett ja vasta vuoden 2020 elokuvan Solo, joka siirrettiin aiemmalle julkaisupaikalle.

Vaikka Lucasfilm on tosiaan julkistanut Johnsonin sekä Benioffin ja Weissin suunnittelevan kokonaisia elokuvien sarjoja, joiden ensi-ilta on vielä kaukana tulevaisuudessa, vuoden 2020 hankkeesta ei ole pukahdettu mitään vuosiin. Tietomme siitä, että Lucasfilmiltä olisi luvassa spinoffeja vuorovuosin episodielokuvien kanssa vuosien 2015-2020 aikana, periytyy ylipäätään kauas Lucasfilm-kauppojen jälkeisiin aikoihin, ja sen jälkeen on totisesti tapahtunut paljon. Hollywoodin nykyisen jatko-osaperspektiivin ja Lucasfilmin oman tiedotusstrategian huomioiden olisi todellakin voinut kuvitella, että vuoden 2020 ensi-ilta olisi vahvistettu sijoittajille jo hyvän aikaa sitten. Kun kerran näillä kauaskantoisilla (ja lukuisista ohjaaja- ja kirjoittajavaihdoksista päätellen suorastaan uhkarohkean ennenaikaisilla) julkistuksilla halutaan kerran pitää yllä vaikutelmaa suurista suunnitelmista, tuntuu nurinkuriselta, että niiden väliin olisi ilmestymässä paljon lyhyemmällä julkistusvälillä kokonainen elokuva.

Toisaalta samoista syistä tuntuu tällä hetkellä myös epätodennäköiseltä, että Lucasfilm aikoisi enää pitää välivuosiakaan. Ja tulihan Solokin suurelle yleisölle teattereihin kuin varkain, vain muutama kuukausi The Last Jedin jälkeen ja lyhyellä mainoskampanjalla.

Mutta vaikka virallisia tietoja ei ole ollut, ei huhuja Kenobi-elokuvasta ole puuttunut. Jo vuonna 2014 Cinelinx raportoi tekeillä olevan kokonaisen trilogian Obi-Wan-elokuvia, kaikki sijoittuen episodien III ja IV välisiin pimeisiin vuosiin. Sama väite on pulpahdellut esiin aika ajoin myöhemminkin, ja ideahuhuihin on liitetty monia muitakin Obi-Wanin läheisyyteen sopivia tuttuja hahmoja Luken ”sedästä” Owen Larsista pahiksiin Darth Mauliin ja mainittuun Boba Fettiin (joka voisi perustellusti kantaa kaunaa Obille isänsä Jangon kuolemasta).

(Tähän väliin mieto Rebels-spoiler, maalaa lukeaksesi: Maulin ja Obi-Wanin jälleenkohtaamisen tarina on sittemmin käsitelty tuossa animaatiosarjassa. Se olikin elokuvaa luontevampi ratkaisu – vaikka Maul palautettiin kanonisesti henkiin The Clone Warsissa jo kauan sitten, olen sitä mieltä, että aidosti suurelle yleisölle The Phantom Menacessa kuolleen hahmon tuominen takaisin valkokankaalle olisi ollut turhan hämmentävää.)

On helppo kuvitella Lucasfilmin valmistautuneen Obi-Wanin paluuseen jo vuosien ajan. Se on vielä pientä, että hahmo on nähty esimerkiksi Star Wars -sarjakuvissa. Prequelien Obi-Wan Ewan McGregor itse kun käväisi The Force Awakensin Voima-näyssä kuiskaamassa (audiotekniikalla yhdessä Alec Guinnessin kanssa!) sanat ”Rey, these are your first steps”. McGregorin huhuttiin eräässä vaiheessa näyttäytyvän seuraavassa episodissa The Last Jedissä kasvoillaankin Voima-haamuna, mutta sen ensi-illan jälkeen Johnson on kiistänyt, että Yodan sijaan Luken luo olisi koskaan aiottu lähettää Kenobia – juuri siksi, että sarjan sisällä Mark Hamillin näköisen Luken luona tulisi vierailla Guinnessin näköisen eikä McGregorin näköisen Kenobin. Ovelasti tästä voisi tosin ynnäillä, että ehkäpä McGregor-Kenobin vierailu Reyn luona episodi IX:ssä ei olisikaan ongelmallista – ja asioista perillä oleva Star Wars -journalisti Anthony Breznican onkin tarjoillut pöytään huhun, että Obi-Wan-elokuvaa ei olisi vielä julkistettu juuri siksi, että hahmolla halutaan ennen omaa elokuvaansa tehdä jotain episodi IX:ssä…

Kaikkiin Obi-Wan-huhuihin liittyy joka tapauksessa olennaisesti se tieto, että kaikki tietävät Ewan McGregorin olevan

  1. oikean ikäinen näyttelemään vanhentunutta Obi-Wan Kenobia
  2. Star Wars -fanien rakastama Obi-Wan Kenobi, monien muistoissa ”paras pala prequeleja”
  3. ehdottomasti halukas palaamaan rooliin.

Esimerkiksi vuonna 2016 McGregor melkein tunnusti Colliderille (koska ei kiistänyt) keskustelleensa asiasta Lucasfilmin pomon Kathleen Kennedyn kanssa ja viittasi jopa trilogia-huhuun. Suosikkini on kuitenkin McGregorin lausuma samana vuonna Total Filmille, jossa näyttelijä sanoi ”ohjaajaystävänsä” käyneen tarjoamassa Lucasfilmille omaa ideaansa Kenobi-elokuvaksi.

Kukahan tuo ohjaajaystävä mahtaisi olla? No, ainakin tästä pääsemme kaikkein uskottavimpaan Obi-Wan-elokuvahuhuun, sillä se käsittelee brittiohjaaja Stephen Daldrya (en tiedä, ovatko Daldry ja McGregor ystäviä, mutta ns. piirit tietäen he hyvin voisivat olla). Hollywood Reporter – siis todellakin Hollywood Reporter, joka ei todellakaan ole mikään epämääräinen huhusivu – uutisoi viime vuoden elokuussa, että Daldry (Tunnit, The Reader) oltaisiin palkkaamassa Obi-Wan-elokuvan ohjaajaksi. Verkkaisten tyylidraamojen ohjaaja Daldry olisi yllätysvalinta – joskin myös taas yksi länsimainen keski-ikäinen valkoinen mies lisää – mutta ajankohta todellakin täsmäisi siihen, että elokuvalle valittu ohjaaja olisi voinut aloittaa työnsä projektin parissa viime vuoden loppupuolella.

Omasta mielestäni Obi-Wan-elokuva on koko ajan tuntunut itsestäänselvältä suurelta osin juuri nimiroolin näyttelijän takia. Pidän kyllä Kenobista hahmonakin (ja myös hahmona Kenobi on yksi niistä, joita Lucasfilm on aivan varmasti katsonut ensimmäisenä sillä silmällä standalone-tarinoita miettiessä), mutta jos McGregor ei olisi käytettävissä, emme mielestäni mitenkään erityisesti tarvitsisi Kenobi-elokuvaa.

Mutta koska hän on, McGregor ansaitsee päästä viimein näyttelemään Kenobia hyvässä tarinassa – ja me fanit ansaitsemme saada nähdä hänet sellaisessa. Luonnollisesti asiaa auttaa se, että noin parikymmentä vuotta episodien III ja IV välissä ovat ehdottomasti kyllin pitkä aika sijoittaa Kenobi moniinkin seikkailuihin. Eikä asiaa varmasti yhtään haittaa, että kyse on juuri siitä Imperiumin valkoisten haarniskojen ajasta, johon Lucasfilm on niin mielellään sijoittanut lähes kaikki muutkin tähänastiset Disney-vuosien projektinsa lippulaiva-episoditrilogiaa lukuunottamatta. Kenobi-elokuva sijoittuisi tietenkin ainakin osittain Tatooinelle, joka sekin iskisi miellyttävästi tärkeään nostalgiasuoneen. Ah, niin, ja vähintäänkin pieneen rooliin voisi tietenkin poimia mainitun Owen Larsin, jonka prequel-näyttelijä Joel Edgerton on sopivasti kasvanut isompien roolien saappaisiin – ja joka niin ikään on kertonut haluavansa palata Star Wars -maailmaan.

Kun vielä huomataan, että McGregor oli eilen kunniavieraana paikalla eilisessä Solo-ensi-illassa, tekee itsenikin mieleni kirjata Kenobi: A Star Wars Story kalenteriin joulukuulle 2020. Kuten sanottua, en ylläty siitä uutisesta vähääkään. Mutta uutinen se ei siis vielä ole – vaan edelleen vasta huhu.

Minun yhdeksän elokuvan Star Wars -listani keväällä 2018 (Entä sinun?)

Star Wars -elokuvien listaaminen henkilökohtaiseen suosikkijärjestykseen on höpsöä ja merkityksetöntä, joten luonnollisesti meillä Star Wars -faneilla on aina moinen lista pääkopassaan.

Koska tällaisella listalla ei ole välttämättä täysin kyse siitä, mikä elokuvista kriittisellä silmällä tarkastellen ylittää cinemaattisilla ansioillaan toisen ja miksi, listan järjestys tietenkin voi vaihdella vuosien karttuessa (katsojan ja elokuvien ikääntyessä), toisilla jopa viimeksi katsotusta episodista ja vuorokauden ajasta riippuen. Useimmat ovat kuitenkin valmiit puolustamaan listaansa viimeiseen asti.

Viime talven The Last Jedi -taiston aikana ehdin jo kertaalleen päättää, etten enää halua julkistaa omaani, mutta niin vain tulin eilen suorastaan yllyttäneeksi itseni ja muut niitä luettelemaan. Keskustelun innoittajana oli virallisen sivun äänestys, jossa äänen voi antaa vain yhdelle elokuvalle. Minun tehtäväkäskyni:

Listaa yhdeksän tähänastista varsinaista Star Wars -elokuvaa (episodit ja Rogue One) omaan henkilökohtaiseen suosikkijärjestykseesi. Toimita ne minulle somessa (kaikki kanavat käyvät). Ynnään näistä tämän suomalaisen fanikuplan virallisen listan siten, että listasi ykkönen saa sinulta painokkaat 10 pistettä, kakkonen 8 pistettä, kolmonen 7 pistettä ja niin edelleen alaspäin.

Vastanneita on muuten tähän mennessä jo viisikymmentä, ja kyllä tästä selkeä tulos muodostuu. Annan kuitenkin vastausaikaa vielä muutaman päivän.

Tämä kirjoitus ei siis ole virallinen äänestystulos.

Tämä on minun henkilökohtainen äänestyslipukkeeni perusteluineen. Sellaista kun Twitterissä toivottiin, ja ehkäpä sellainen tosiaan onkin paikallaan, kun näistä nyt lähdettiin puhumaan. Bonuksena tarjoilen kuvavalinnoissa eräitä suosikkikohtauksiani kustakin elokuvasta.

anh-beginning-rebel-blockade-runner-troopers.png

Sijalla yksi: A New Hope (1977)

Originaali on ykkönen, koska aivan kaikki siinä on minulle rakasta. Jokainen kuva, jokainen repliikki, jokainen hahmo. Kaikki tuntuu yhtä aikaa suurelta elokuvaklassikolta että vielä sitäkin suuremmalta, todellisemmalta. Alkuperäinen Tähtien sota on minulle niitä taianomaisia elokuvia, jotka eivät tunnu ollenkaan kuvatun lavasteissa Maa-planeetalla – eikä se tunne katoa, vaikka tietenkin olen nähnyt sata- ja tuntimäärin kuva- ja videoaineistoa niistä kuvauksistakin. Monet näistä sanoista voisivat päteä myös Imperiumin vastaiskuun, mutta originaali saa vielä oman lisäpainonsa juuri originaaliudestaan: siitä, että esimerkiksi kaikki upeat designit TIE Fightereista Imperiumin univormuihin näkivät tässä yhtä aikaa päivänvalon. Siinä oli jo kaikki – paitsi ehkä Imperial March.

esb-leia-han-falcon.JPG

Sijalla kaksi: The Empire Strikes Back (1980)

Yksi maailman parhaista jatko-osista ja yhtä täydellinen Star Wars -elokuva kuin ensimmäinenkin. Näin vaikka (tai itse asiassa koska) se on lähes kaikessa erilainen elokuva kuin edeltäjänsä. Imperiumin vastaisku on kiireetön ja filosofinen, ja suuren osan aikaa katsoja pikemminkin viettää aikaa hahmojen kanssa kuin seuraa heidän jännittävää seikkailuaan. Väitän (ja olen tässäkin blogissa aiemminkin perustellut), että ilman Imperiumin vastaiskua tätäkään äänestystä tai blogia ei edes olisi: ilman näin rohkeaa ja viisasta jatko-osaa Star Wars -sarja ei olisi jäänyt vuosikymmeniä kestäväksi kulttuuriseksi ilmiöksi.

tlj-rey-kylo-throne-room

Sijalla kolme: The Last Jedi (2017)

Kaksi ensimmäistä Star Wars -elokuvaa ovat täydellisiä – muut Star Wars -elokuvat eivät ole täydellisiä. Selvää on, että myös niistä uusimmassa, The Last Jedissä, on monia ongelmia, ja olen täysin tietoinen siitä, että puoli vuotta vanha elokuva saattaa vuosien vieriessä löytää paikkansa aivan toisesta kohtaa tältä listaa. Mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että viime joulukuun elokuva on Star Wars -episodi juuri minulle. Se on sipulimainen elokuva: täynnä tasoja ja paikoin silmät kostuttava. The Last Jedi viittaa jatkuvasti sekä itseensä että muihin episodeihin, esimerkiksi Luken, Kylon, Snoken ja Reyn dialogin kommentoidessa jatkuvasti toisiaan yli kohtausten ja lokaatioiden. Mukana on metatasojakin, mutta kyse ei ole vain niistä. Tähänastisten katsomiskertojen aikana elokuva ei ole tyhjentynyt.

tfa-rey-helmet.jpg

Sijalla neljä: The Force Awakens (2015)

Uusista elokuvista ensimmäisen ohjaajan modus operandi oli tehdä elokuva, joka jokaisella hetkellään ja kaikissa yksityiskohdissaan miellyttää (to delight). Tehtävä suoritettu, voidaan sanoa, sillä The Force Awakens on häpeämättömän viihteellisenä vuoristoratana aivan vertaansa vailla. Suuri kiitos tästä kuuluu uusille hahmoille, jotka ovat toinen toistaan aidompia ja rakastettavampia, ja heidän ansiostaan vauhdin keskellä on mukana myös sydäntä. Episodin suuri ongelma, lähes uusintaversion tasolle menevä samankaltaisuus A New Hopen kanssa, ei tunnu katsomiskokemuksen aikana missään.

rotj-luke-hand

Sijalla viisi: Return of the Jedi (1983)

Minun SW-listojeni suurin seilaaja. Prequel-pilkan rajuina vuosina sijoitin Jedin paluun uhmakkaasti viiden tai kuuden elokuvan listani pohjimmaiseksi, ja vaikka en enää ole samaa mieltä, voisin tänäänkin perustella sen sijoituksen mihin tahansa tämän listan välille 3-7. Jedin paluu on minulle episodi, joka jopa prequelejakin enemmän tuntuu hukatulta mahdollisuudelta: George Lucas päätti viimeistellä sarjansa kaikki langat yhdessä elokuvassa, ja päätyi toistamaan samoja planeettoja ja avaruusasemia, käyttämään alussa pitkän jakson kaikkien aikojen kummallisimpaan pelastusoperaatioon sekä hukkaamaan useimpien päähenkilöidensä luonteenpiirteet. Silti se saa tietenkin nostalgiapisteitä minultakin. Täysin sydämin voin sanoa rakastavani Jedin paluun isoista osista Luke-Vader-Keisari -osia.

rots-anakin-palpatine-opera.jpg

Sijalla kuusi: Revenge of the Sith (2005)

Mitä nostalgiaan tulee, Sithin kosto on prequeleista se, johon minulla on vähiten sellaisia tunteita. Pimeään uhkaan liittyy riemu Star Wars -sarjan laajenemisesta, Kloonien hyökkäykseen taas paljon muistoja sen odottamisesta yhdessä nettifoorumeilla. Mutta juuri Sithin kosto on prequeleista se, jonka kohdalla parhaiten yhdyn prequel-puolustajien näkökulmiin. Lastenelokuviksi tulkitun trilogian viimeiseksi osaksi se on hämmästyttävän peittelemätön synkissä juonenkäänteissään. Se on prequeleista rytmiltään rauhallisin ja käsikirjoitukseltaan paras. Kuten olen tässä blogissa laajemminkin perustellut, se on kuin onnistunut loppu tarinalle, jonka alkuosaa ei kunnolla löydy kahdesta edellisestä episodista – joten voin ymmärtää, että esimerkiksi The Clone Wars -sarjan loppuna tulkittuna se voi näyttäytyä aivan toisenlaisena kuin minä sen ensi-illassa aikanaan otimme.

chirrut-imwe

Sijalla seitsemän: Rogue One (2016)

Ensimmäinen standalone-elokuva on minulle kolmesta uudesta vähiten onnistunut elokuva. Mutta nimenomaan sen epäonnistumiset ovat elokuvallisia, ja kumpuavat neljän-viiden käsikirjoittajan vuoroperusteisesta toistensa työn paikkailusta sekä luultavasti myös ohjaajan taidoista. Rogue One epäonnistuu kertomaan loogista tarinaa päähenkilönsä Jyn Erson matkasta Kapinaliiton toivon nimettömäksi jääväksi sytyttäjäksi. Sen sijaan se onnistuu hienosti näyttämään kaukaisen galaksin sodan karumpana ja realistisempana kuin koskaan, ja viemään kameran uudenlaisiin, likaisempiin paikkoihin galaksia – juuri sellaisiin, joita minä esimerkiksi oheiskirjallisuuden ja -pelien puolella olen aina pitänyt kiehtovimpina. Elokuvia elokuvina arvioiden se on myös hyvällä tavalla erilainen kuin episodit, vaikka myös selvästi samaa sukua kuten pitääkin. Olisin iloinen, jos voisin sijoittaa Rogue Onen tällä listalla korkeammalle.

tpm-theed-fight.JPG

Sijalla kahdeksan: The Phantom Menace (1999)

Pimeä uhka on jähmeä kuin rakennusteline. Sen osat seuraavat toistaan huonommin kuin LucasArtsin seikkailupeleissä, joissa sentään oli perusteltua, että eteneminen perustui seuraavan esineen löytämiseen tai vastaan tulleen henkilön kanssa keskustelemiseen. Episodi tuntuu olevan olemassa pikemminkin prequelien prequelina, episodina nolla, sillä se ei edes tee sitä, mitä lupasi: Anakin Skywalker ei vielä aloita jedikoulutusta eikä juuri edes keskustele Obi-Wan Kenobin kanssa (jolla ei muuten ole juuri mitään tekemistä koko elokuvassa). Mutta niin paljon kuin Pimeässä uhassa onkin pielessä, se onnistuu täydellisesti kuljettamaan saagan originaalitrilogian takapajuisten, hädintuskin asuttujen planeettojen miljöistä galaksin ytimeen (olenkin kutsunut sitä miljööelokuvaksi). Pimeä uhka laajentaa Star Wars -galaksin sellaiseksi, jossa voi todella kuvitella olevan olemassa ikuisena pidetyn tasavallan, sitä varjelevan muinaisen jedijärjestön ja niitä lukemattomia rotuja, joita edelleen aina löytyy uusia jokaiseen elokuvaan. Tottakai Pimeä uhka, ja kaikki prequelit, olisivat voineet olla elokuvina tai tarinoina paljon parempia, mutta kaikki vuoden 1999 jälkeen tässä sarjassa nähty on paljon velkaa sille, mitä nähtiin Pimeässä uhassa.

aotc-seismic-charge.jpg

Sijalla yhdeksän: Attack of the Clones (2002)

Episodi, jota sen ilmestyessä pidin edellistä osaa parempana, mutta joka todellisuudessa on liki katastrofaalinen pommi. Kloonien hyökkäyksen pitäisi olla sarjan tapahtumien kannalta keskeinen romanssi, mutta sen romanttisiksi tarkoitetuissa kohtauksissa voisivat yhtä hyvin näytellä millä tahansa kielellä dubatut käsinuket. Lucasin myöhempi selitys romanssin tahallisesta camp-henkisyydestä ei sekään mene läpi: episodi kakkonen ei koskaan iske silmää kömpelyytensä keskellä. Romanssin lisäksi elokuvassa on olevinaan jännittävä mysteerijuoni senaattorin salamurhayrityksestä ja salaa tilatuista klooneista, mutta siinäkään arvoituksessa ei ole lähemmin tarkastellen juuri minkäänlaista järkeä. Kun vielä otetaan huomioon, että episodi on nykyään visuaalisesti sarjan kököintä katsottavaa – Lucas oli jo päättänyt tehdä kaiken mahdollisen tietokoneella, mutta tuolloisilla taidoilla ja tekniikoilla ei olisi vielä kannattanut – elokuvasta puuttuu myös Pimeän uhan käsityöläinen viehätys. Niin, ja kun edeltäjän loppuhuipennus oli hieno, akrobaattinen valomiekkataistelu, on tämän lopussa Yoda hyppimässä väkkäränä valomiekkaillen kuin B- ja X-nappeja yhdistelmänä painaen. Yh.

Mutta tämä on siis vain minun listani – eikä sillä ole itseään suurempaa merkitystä, koska näitä perusteluja pitemmälle kutakin episodia eritellen löytäisin sykähdyttäviä yksityiskohtia jopa Kloonien hyökkäyksestä (ja moitittavaa jopa Imperiumin vastaiskusta). Vanhaa hevarisanontaa muokaten: Star Wars on paskimmillaankin parasta.

Mutta sanokaa te silti minulle omat listanne, ellette vielä niin tehneet! Tulospostaus tulossa myöhemmin tällä viikolla. Tätä kirjoittaessani äänestäjiä on yli 50, ja yhdeksästä elokuvasta kaikkiaan kuusi on saanut ykkössijoja.