Näin syntyi Solo

Jo perinteikäs uuden Star Wars -elokuvan making of -postaukseni. Siitäkin huolimatta, että juuri tämän elokuvan ongelmalliseen synnytykseen liittyy arvoituksia, jotka eivät täysin ratkea välttämättä koskaan.

Kirjoitus spoilaa Solon juonenkäänteitä.

solo-trailer-chewie

”Ai että meidän välinen romanttinen komedia? Just joo.”

Lokakuu 2012. Lucasfilmin myynti Disneylle ja George Lucasin vetäytyminen ovat vielä julkistamatta, kun Lucas ja hänen seuraajakseen valitsema Kathleen Kennedy kutsuvat Imperiumin vastaiskun kirjoittaneen Lawrence Kasdanin kylään. Kasdan saa kuulla, että Star Wars -elokuvia tullaan pian tekemään monta uutta. Hänet värvätään neuvonantajaksi episodi VII:n käsikirjoittajalle Michael Arndtille – ja hänelle tarjotaan mahdollisuutta kirjoittaa oma yksittäiselokuva. Kasdan valitsee George Lucasin ideoiden kärjestä suosikkihahmonsa Han Solon nuoruudentarinan, jonka näkee eräänlaisena westerninä.

Helmikuu 2013. Omistajaa vaihtanut Lucasfilm julkistaa tekeillä olevan kaksi spinoff-elokuvaa. Niiden aiheita ei kerrota, mutta se kerrotaan, että toista käsikirjoittaa Kasdan, toista Simon Kinberg. Kasdanin projekti kertoo Han Solosta, Kinbergin Boba Fettistä. Tässä vaiheessa tarkoitus on, että Solo-leffa valmistuisi näistä ensimmäisenä, ensi-iltaan vuonna 2016 eli episodien VII ja VIII välissä.

Huhtikuu 2013. The Force Awakensiksi myöhemmin nimettävän episodin kehitystyökin on edelleen vasta idullaan, kun Soloksi myöhemmin nimettävän elokuvan luonnossuunnittelu ensimmäisen kerran alkaa. Tässä vaiheessa projektin koodinimi on ”Harry and the Boy”. Käsikirjoitusluonnos sisältää hyvin varhain monia lopullisista palasistaan, koska ne liittyvät Hanin myyttiin: se alkaa Corellialla, siinä pelastetaan Chewbacca Imperiumin vankeudesta ja siinä lennetään kuuluisa Kesselin reitti 12 parsekissa.

art-of-solo-rescue

Chewbaccan pelastaminen Kesselistä eräässä varhaisessa konseptissa. Tämä ja monet muut postauksen kuvat kirjasta The Art of Solo: A Star Wars Story (Phil Szostak, Abrams Books 2018).

Lokakuu 2013. Michael Arndt jättää Episodi VII:n. Kasdan ja ohjaaja JJ Abrams ryhtyvät itse elokuvan käsikirjoittajiksi. Pian Episodi VII:n ensi-iltaa siirretään reilulla puolella vuodella jouluun 2016. Solo jää kokonaan tauolle noin vuodeksi, ja viimeistään tässä vaiheessa ensimmäinen standalone-elokuva päätetäänkin toteuttaa ILM:n pomon John Knollin edellisenä keväänä ehdottamasta ideasta: Kuolemantähden suunnitelmien sieppauksesta.

Loppuvuosi 2014. The Force Awakens on kuvattu. Haudattuaan näin Han Solon (vaikka yleisö ei sitä vielä tiedäkään) Kasdan palaa hahmon nuoruuden pariin. Hän pyytää myös mukaan yhden toverin: poikansa Jonathanin, joka tarjosi tuoreita näkökulmia jo TFA:n kässäriin ja josta tulee nyt Solon toinen käsikirjoittaja.

jj-abrams-lawrence-kasdan

Syy Solon viivästymiseen: JJ Abrams ja Lawrence Kasdan The Force Awakensin kuvauksissa.

Heinäkuu 2015. Lucasfilm julkistaa tekeillä olevan elokuvan Han Solon nuoruudesta. Virallista otsikkoa elokuvalle ei vielä anneta, mutta sen ensi-iltapäiväksi julkistetaan 25.5.2018. Tässä vaiheessa Solo on siis saanut lopullisen paikkansa julkaisukalenterissa, kun alunperin toiseksi standaloneksi kaavailtu, Simon Kinbergin kirjoittama ja Josh Trankin ohjaamaksi tarkoitettu Boba-elokuva on hyllytetty. Solon ohjaajiksi on yllättäen valittu Legoelokuvasta ja muista komediallisista projekteista tunnetut Christopher Miller ja Phil Lord.

Syyskuu 2015. Solon esituotanto hyrähtää ensimmäiseen varsinaiseen vaihteeseensa. Ohjaajien ja design supervisor James Clynen johdolla kaikeksi elokuvan suunnittelun ohjenuoraksi otetaan, että 10 vuotta ennen Episodi IV:tä (1977) tapahtuvan elokuvan lähteiden on oltava kutakuinkin 1960-luvulla. Huomattava osa lopullisenkin elokuvan visuaalisesta tyylistä kumartaakin siihen suuntaan: on 2001: avaruusseikkailun hengessä uutuuttaan hohkavaa Millennium Falconia, on amerikanrauta jolla Han ja Qi’ra ajavat karkuun Corellialla, on ajan muusikoilta lainattua pukukuvastoa ja niin edelleen. Ja vaikka elokuva ei tarinallisesti ole road movie, se sisältää tekijöidensä silmissä myös hyvin amerikkalaisen matkan halki Yhdysvaltain, alkaen idän tummanharmaista tehdaskaupungeista, ylittäen vuoristoisen keskilännen ja päätyen etelä-Californian aurinkoiselle rannalle.

art-of-solo-chase

Takaa-ajokohtaus Corellialla: yksi monista americana-aineksista Solossa.

Loppuvuosi 2015 ja vuosi 2016. Käsikirjoitus hakee muotoaan. Aiemmissa vaiheissa Han esimerkiksi työskentelee Corellialla Imperiumin tehtaassa, ja jää siellä vangiksi, jolloin tapaa Chewbaccan. Välillä Chewie pelastetaan vasta Kesselissä. Eräässä vaiheessa Han taistelee armeijassa Imperiumia vastaan taistelevalla puolella. Pisimpään Kasdanit arpovat sen kanssa, tarvitaanko tarinaan sotavaihetta Mimban-planeetalla, vai tapaisiko Han Beckettin tiimin jo Corellialla ja suuntaisi sieltä lumiselle Vandorille. Sen sijaan mukana on aluksi Taanab-planeetta, jolla sijaitsee Dryden Vosin tukikohta ja jolla Enfys Nestin jengi asuu, mutta planeetta vaihtuu suunnitelmien tarkentuessa avaruuden luksusjahdiksi. Qi’ra, jonka hahmon nimen vaihtoehto on Kura, on vielä kesään 2016 asti alienhahmo, mutta kaikki konseptit vaikuttavat lopulta liian paljon Trekiltä ja liian vähän Warsilta. Esituotanto käynnistyy vähitellen, ja esimerkiksi tuotannon suunnittelijaksi (production designer) kreditoitava Neil Lamont aloittaa projektin parissa vasta vuoden 2016 aikana. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että Sololla on vielä tässä vaiheessa huomattavasti vähemmän kiire kuin The Force Awakensilla ja Rogue Onella. Toisaalta se johtuu myös siitä, että näiden molempien kuten myös The Last Jedin parista siirtyy vähitellen ihmisiä Solon tuotantoon.

Toukokuu 2016. Nuoren Han Solon näyttelijäksi paljastuu Alden Ehrenreich, lähinnä Coenien Hail, Caesar!:sta tunnettu nuori lupaus. Rooliin kartoitettiin lukemattomia näyttelijöitä, joista neljää viimeistä ehdokasta testattiin puvuissa Chewbacccaa esittävän Joonas Suotamon kanssa, vaikka Ehrenreich oli Lordin ja Millerin kertoman mukaan ”kirjaimellisesti ensimmäinen koekuvauksissa käynyt”. Tässä vaiheessa yleisökin tietää jo, koska Disneyn toimitusjohtaja Bob Iger on sen meille aiemmin keväällä kertonut, että elokuva on ”Hanin ja Chewien origin story”. Kasdanit itse menevät vielä pitemmälle, ja ajattelevat elokuvaa Hanin ja Chewien välisenä rakkaustarinana.

art-of-solo-enfys

Han, Chewie ja Enfys Nest luonnoksessa, jonka piirroshetkellä näyttelijä vaikuttaisi jo valitun.

Tammikuu 2017. Kuvaukset alkavat. Tuotannon koodinimi on ”Red Cup”. Muista näyttelijöistä paljastetaan Donald Gloverin esittävän Landoa ja mukana olevan (vielä julkistamattomissa rooleissa) Emilia Clarken ja Woody Harrelsonin. Monilahjakas nouseva tähti Glover on ehdottomasti halunnut Landoksi, ja siirtänyt jopa oman sarjansa Atlantan tuotantoa Solon ehdoilla. Suomalaisia pidetään vielä jännityksessä Joonas Suotamon roolituksesta, koska Chewbaccan näyttelijää ei paljasteta. Tässä vaiheessa yleisökin tietää jo, koska Kathleen Kennedy on sen meille edellisvuonna kertonut, että elokuva on ”sekoitus westerniä ja keikkaleffaa” (heist movie).

Helmikuu 2017. Suomalaisten jännitys päättyy, kun kuvausten päävaihe käynnistyy ja cast täydentyy Thandie Newtonilla, Phoebe Waller-Bridgellä – ja Joonas Suotamolla. Suotamohan oli kreditoitu The Force Awakensissa vain ”Chewbacca doubleksi”, eikä The Last Jedin kreditoinnista tai työnjaostakaan ole tässä vaiheessa vielä varmuutta. Hanin (ja Chewien!) elokuvassa tiedämme kuitenkin nyt saavamme ihan oikean Suotamo-Chewien. Minä veikkaan tässä blogissa Newtonia elokuvan pahikseksi, mutta väärässä olen. Ensimmäisten kuvausten joukossa ovat muun muassa studiossa tallennetut Hanin ja Chewien taistelullinen ensitapaaminen ja Corellian avaruusaseman kohtaus, joka on 250 ekstrallaan ilmeisesti uusien Star Warsien suurin joukkokohtaus.

han-solo-cast-photo

Solon kuvausten ja castin julkistus. Falconin puikoissa ohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller.

Toukokuu 2017. Soloa kuvataan Italiassa Dolomiittien vuoristossa ja Englannissa Fawleyn entisen voimalaitoksen pihassa. Edellisessä on kyse junaryöstön Vandor-planeetasta, jälkimmäisessä elokuvan alun Corelliasta, ennen kaikkea takaa-ajokohtauksesta kiitureilla. Brittitabloidit julkaisevat runsaasti suttuisia paparazzikuvia kiiturileikeistä. Pääkuvaaja on tummanpuhuvien kuvien taituri Bradford Young, joka sopii elokuvaan, joka tarkoituksella alkaa tummista sävyistä ja saa koko ajan lisää värejä edetessään.

Kesäkuun alku 2017. Soloa kuvataan Italiassa Fuerteventuran saarella Kanarialla, hiekkaisella rannalla tatooinemaisissa tunnelmissa. Lokaatio on elokuvassa loppukohtauksen Savareen, mutta sitä huhutaan tuolloin Corelliaksi. Koska paikka tosiaan kuitenkin näyttää nettiin vuotaneissa kuvissa autiomaalta, minä pelkään elokuvassa palattavan jälleen kerran Tatooinelle ja elokuvaan ilmestyvän Han-aineksista vielä Jabbankin. Väärässä olen tässäkin.

Kesäkuun puoliväli 2017. Elokuvan kuvauksia piti olla jäljellä vain muutamia viikkoja, kun ohjaajat Lord ja Miller saavat potkut. Potkujen aivan perimmäiset syyt eivät ole valjenneet täysin tähän päivään mennessä, mutta eri lähteistä summattujen kertomusten perusteella kyse oli metodieroista: Lord ja Miller halusivat ottaa runsaasti iloittelevia ja improvisoituja ottoja ja koostaa niistä elokuvan leikkauspöydällä, Kasdan ja Kennedy eivät luottaneet tähän. Osa raporteista painottaa lisäksi tulosongelmia, ja kertoo esimerkiksi kuvausten edenneen hitaasti ja ja kaksikon kompuroineen näyttelijöiden ohjauksessa. Ehkä Lord ja Miller ylipäätään hakivat liikaa 1960-luvun iloittelua, ovathan he parin edeltävän vuoden ajan toivoneet tuotannon suunnittelijoidenkin ammentavan tuolta vuosikymmeneltä? Mene ja tiedä, mutta Lordin ja Millerin paikalle Kennedy värvää vanhan ystävänsä Ron Howardin, Hollywoodin luotettavan veteraanin, ja elokuvan kuvaukset pitävät lopulta vain parin viikon tauon. Käsittämättömältä tuntuu, että elokuvan ensi-iltapäivää, johon on siis tässä vaiheessa vain 11 kuukautta, ei siirretä.

Kesä-syksy 2017. Hyväntuulisesti kuvauspaikoilta twiittailevan Howardin johdolla noin 70 prosenttia elokuvasta kuvataan uudelleen. Luultavasti kyse on siitä, että kaikki uusittavissa oleva uusitaan, ja aiemmasta pidetään vain lokaatiokuvat, joukkokohtaukset ja äksön-otot. Käsikirjoitus ei ilmeisesti muutu käytännössä mitenkään. Esimerkiksi käytännössä kaikki Dryden Vosin jahdilla tapahtuva kuvataan uudelleen, ja Dryden näyttelijäkin vaihtuu Michael K. Williamsista (jonka aikatauluun uudelleenkuvaukset eivät käy) Paul Bettanyyn. Leffan lopun ylläricameo, Darth Maulin paluu, kuvataan ja lukitaankin vasta loppuvaiheessa: käsikirjoituksessa on lukenut hahmon kohdalla vain ”Pomo”, ja Howardin aikaan asti pomoksi on ollut Maulin lisäksi muitakin vaihtoehtoja. Maulin käyttäminen on erityisesti käsikirjoittaja Jon Kasdanin valinta: isä-Kasdan ei tätä ennen edes tiennyt, että Maul oli palautettu henkiin animaatiosarjoissa.

solo-howard-bettany

Ron Howard ja Paul Bettany, joka korvasi Michael K. Williamsin elokuvan pahiksena. Bettanya ei erikoistehosteta alieniksi kuten Williams oli tarkoitus, joten Hanin, Qi’ran ja Drydenin välille lisätään näin kolmiodraaman jännitettä ja vihjauksia seksuaalisesta pakkotyöstä.

Lokakuu 2017. Kuvaukset päättyvät, noin kaksi ja puoli kuukautta alkuperäisestä aikataulustaan jäljessä. Uudelleenkuvausten myötä elokuvan budjetti on kasvanut 250 miljoonaan dollariin. Elokuvan nimeksi julkistetaan simppelisti Solo: A Star Wars Story. Tässä vaiheessa elokuvalla alkaa olla kiire, mutta onneksi Howardin näkemys kuvatusta materiaalista on selvästi suoraviivaisempi kuin leikkaushuoneen rakennusvaiheeseen valmistautuneiden Lordin ja Millerin. Lopulta elokuvasta ei ilmeisesti juuri jää poistettuja kohtauksiakaan – siis sellaisia, joita kannattaisi odottaa kotijulkaisuille, sillä sattuneesta syystä vaihtoehtoisia ottoja studion arkistoissa riittää. Tärkein poistettu kohtaus lienee väläys Hanin armeija-ajasta, jossa nuorempi Kasdan tekee cameon toisena puoliskona expanded universen epäonnisista imperiaalisotilaista Tag ja Bink.

Helmikuu 2018. Solon markkinointi alkaa vähitellen – vasta nyt ensimmäisellä teaserilla. Syy on varmasti välissä ollut The Last Jedin ensi-ilta, mutta jälkikäteen ajatellen tämä on selvä strateginen virhe. Minä pelkään pahaa.

Toukokuu 2018. Solo saa ensi-iltansa. Lord ja Miller kreditoidaan lopputeksteissä tuottajiksi. Elokuva ei ole pahimpien pelkojen mukainen katastrofi, mutta se ei ole myöskään menestys.

Mainokset

Solo-arvioni: Star Wars -elokuvista tuli aivan tavallisia

Solo: A Star Wars Story on käännekohta Star Wars -sarjan historiassa, ja sen jälkeen mikään ei ole entisellään. Tämä ei ole kehu.

Tämä sen sijaan on spoilaava arvioni. Varoitus.

Solo-han-chewie-cards.png

”No, mitä luulet Chewie, tuleeko Akilta kehuja vai haukkuja?”

Solo ilmestyi Suomeen keväthelteiden keskelle sen verran lyhyellä mainoskampanjalla, että ei ole mikään ihme, että ainakin täälläpäin elokuvateatterit olivat ensi-iltapäivänä vajaalla täytöllä. Omistajayhtiö Disneyn uppiniskaisuus olla siirtämättä ongelmallista tuotantoa joulukuulle, jolle Star Wars -elokuvat olivat jo vakiintumassa ja jolloin episodi IX:kin saa ensi-iltansa puolentoista vuoden päästä, tuntui pitkään siltä, että studio haluaa vain puskea tämän filmin ulos vähin äänin, jotta siitä päästään eteenpäin. Toisaalta Solon loppuvaiheen julkisuuden luonne, erityisesti Euroopan ensi-illan pitäminen maailman merkittävimmässä elokuvatapahtumassa Cannesissa, viittasivat voimakkaaseenkin itseluottamukseen: Disneyllä täydyttiin tietää, että varhaiset kuulopuheet eivät olisi murskaavia.

Ymmärrän nyt, että molemmat näkökannat olivat totta. Solo ei ole sellainen suurteos, että sitä olisi kannattanut odottaa hitaalla tulella kypsytellen kuukausia kuten The Force Awakens, The Last Jedi ja jopa ensimmäinen standalone-elokuva Rogue One olivat. Solo ei silti myöskään ole sellainen katastrofi, joka se todellakin olisi voinut olla, kun tiedetään, että sen ohjaajat vaihdettiin kuvausten loppupuolella, kuvaukset tehtiin suurimmaksi osaksi uudelleen, jälkituotannon aikataulu venyi kuukausilla ja aineksista kasattiin silti valmis elokuva vielä alkuperäiseen ensi-iltapäiväänsä.

solo-howard-bettany.jpg

Ohjaaja Ron Howard ja vanha kaveri Paul Bettany, joka korvasi kuvausten toisessa vaiheessa kokonaan Michael K. Williamsin alunperin näyttelemän hahmon.

Itse asiassa Solo on valmiina hyvinkin koherentti kokonaisuus, jossa paikkausten saumat näkyvät paljon vähemmän kuin 4-5 käsikirjoittajan virittelemässä Rogue Onessa, johon niin ikään kuvattiin isoja osia uudelleen. Paikkaajaohjaaja Ron Howard ansaitsee kiitokset ammattitaitoisesta työstä pirullisen pahassa paikassa. Samaan aikaan on tosin syytä todeta, että Howardin asema Hollywoodin tylsimpänä eturivin ohjaajana ei vavahda silmissäni mihinkään: Solo ei missään kohdassa ole mitenkään visionääristä elokuvaa, vaikka sen tummasävyisiä kuvia sommittelemassa olikin taitava Bradford Young. Kuvaava esimerkki elokuvan luonteettomuudesta on heti alussa: meille käytännössä näytetään asetelman kertova alkuskrolli, mutta koska Rogue Onen kohdalla tuli asetettua oletus, että Star Wars Story -elokuviin ei kuuluisi alkuskrolleja, sitä ei näytetä meille avaruudessa skrollaavana tekstinä – ja sitten meille näytetään kohtauksia, jotka itse asiassa kertaavat aivan sen kaiken, mitä alkuteksteistä juuri luimme.

Howardin duunarimaisen-mutta-jämäkän osaamisen lisäksi Sololla oli itse asiassa katastrofin enteistä huolimatta muutama olosuhde-etukin Rogue Oneen verrattuna. Projektin jatkuvuudesta huolehtivat ohjaajien vaihdoksen yli pysyneet käsikirjoittajat Jonathan ja Lawrence Kasdan. Toiseksi eduksi voidaan laskea nimenomaan se, että Howard kuvasi uudelleen niin paljon kuin kuvasi. Voi aivan hyvin olla, että esimerkiksi dialogikohtauksissa ei juuri ole jälkeä Phil Lordin ja Christopher Millerin aikaisista otoista, kun taas Roguessa kokonaisia kohtauksia kursittiin kokoon eri käsikirjoitusversioiden aikaan kuvatuista pätkistä. Vaikka Lordin ja Millerin version huhuttuja improvisoituja kohtauksia voi toki jäädä jossittelemaan, mikään valmiissa elokuvassa ei anna satunnaiskatsojalle merkkejä siitä, että lopputuloksen olisi missään vaiheessa pitänyt olla yhtään tätä kokeellisempi leffa.

Mutta leffa Solo nimenomaan on – ei suuri elokuva. Itse asiassa se on monella tapaa suorastaan pienimuotoinen (mikä ei toki sinänsä ole cinemaattisen suuruuden vastakohta). Solossa konnajoukkue pyrkii varastamaan arvokasta tavaraa saadakseen vaihdettua tuon tavaran rahaksi ja on valmis tappamaan tuon alhaisen tavoitteensa eteen. Niin sanotuilla sankareillamme ei ole keikkansa toteuttamiseksi suurempaa suunnitelmaa kuin mennä arvokkaan tavaran säilytyspaikkaan, aiheuttaa rähinä ja paeta tavaran kanssa.

Tämä ei todellakaan ole mikään hienostunut heist-elokuva – ja vielä vähemmän siis elokuva, jossa ratkottaisiin galaksin tai edes päähenkilöidensä sielujen kohtaloa. Semminkin kun päähenkilöiden vastakappaleina eli konnatarinan konnina toimivat vain toiset konnat, joista eräät osoittautuvat vähemmän konnamaisiksi ja ilkeinkin lopulta vain muutaman tason ylemmäksi mafiosoksi hierarkiassa, jossa korkeammalla piilee aina pahempia käskyttäjiä. En siristämälläkään pysty näkemään tässä harkittua hyvän ja pahan suhteellisuuden pohdintaa kuten vaikkapa The Last Jedissä. Ei, Solossa konnat ovat vuoroin toisiaan konnamaisempia yksinkertaisesti vain siksi, että näin rikollisista voidaan kertoa nuorillekin katsojille sopiva seikkailuelokuva. Galaksin alamaailmassa kun sattuu ja tapahtuu, kräsh bäng buum.

solo-teaser-gunfight

Solosta lupailtiin etukäteen myös westerniä, mutta muutamia kuvia ja junaryöstöä lukuunottamatta elementit jäävät melko vähäisiksi.

Monelle katsojalle, ehkä jopa minullekin, tässä on silti yksi Solon vahvuuksistakin. Solo nimittäin todellakin nyt näyttää sen galaksin likaisen alamaailman, mitä George Lucas itse yritti Underworld-sarjallaan (joka ei koskaan päässyt kuvausvaiheeseen) ja LucasArts-pelifirma myyttisellä 1313-pelillään (jota ei koskaan julkaistu). Miljöömielessä on niin ikään episodien VII ja VIII jälkeen virkistävää nähdä Star Wars -tarina, joka ei lainkaan väistele sijoittumistaan samaan maailmaan kuin prequelit. Solokin tosin tapahtuu noiden episodien tapaan suureksi osaksi galaksin autiomailla, mutta se kuitenkin alkaa suurkaupungista ja sivuaa muitakin oikeasti asuttuja lokaatioita, näyttää vanhoista elokuvista tuttuja alien-rotuja ja namedroppailee erisnimiä sieltä täältä sarjan historiasta.

Tähän taustaan ja juoneen Kasdanit sijoittavat kasvukertomuksen, joka pahimpien pelkojeni mukaan tunkee yhteen tiiviiseen seikkailuun likimain kaikki mahdolliset Han Solon myytin palaset. Paikoin tämä käy sujuvasti: voin hyvin ostaa, että tämän elokuvan avaruuspakomatka saavuttaa kaukaisessa galaksissa legendaariset mittasuhteet niin, että vuosikymmeniä myöhemmin Jakkun romunkerääjäkin on kuullut ”aluksesta, joka teki Kesselin reitin 12 parsekissa” (oletan, että myyttiin ei tosiaankaan tartu tieto siitä, miksi reittiä oltiin tuolloin lentämässä).

Toisin paikoin ollaan vain kiusallisella tasolla: kun Han lopussa romuttaa Millennium Falconin, oppii ampumaan ensin ja lähtee vielä tapaamaan Jabbaa, niin ollaan käytännössä selitetty koko Hanin taustahistoria muutaman päivän mittaisella keikalla – vaikka episodi IV:ään on tämän elokuvan päättyessä vielä vuosia. Tietysti myös The Last Jedissä symboliseen osaan nostetut nopat saavat nyt kunnon alleviivaukset, ja mitä mustekynän käyttöön tulee, niin eikö vain se Hanin sukunimikin sitten pitänyt selittää. Mainitsematta jää oikeastaan vain wookieeiden elämänvelka (yllättävää muuten, että se jää mainitsematta), ja näkemättä Boba Fettin cameo (yllättävää näissä oloissa sekin).

millennium-falcon-solo.jpg

Ai luuliko joku, että Millennium Falconilla kestäisi vuosia ikääntyä romukasaksi? Ei Han Solon käsissä, näemmä.

Temaattisesti kyse on vapauden kaipuusta ja läheisyyden tarpeesta – jotka molemmat tietysti kytkeytyvät elokuvan ja sankarin nimeen. Sekä Han (Alden Ehrenreich) ja Qi’ra (Emilia Clarke) että Beckett (Woody Harrelson) ja Val (Thandie Newton) tavoittelevat mammonaa välineenä ostaakseen sillä itsenäisyytensä, kuvitellen kukin siellä jossain odottavan vapaan elämän ja saavutuksettomien soittotuntien. Toisaalta Hania ajaa myös halu saada nuoruudenrakkaus Qi’ra takaisin, ja Beckettin tiimin tehtävä tarinassa on myös osoittaa, ettei kenenkään kaukaisessa galaksissakaan ole hyvä olla yksin. Rikollisen petturuuden maailmassa nämä molemmat oppitunnit kasautuvat tietenkin sankarimme selkään siten, että lopulta Han kyllä pääsee omilleen, vaikka tyhjätaskuna, ja jää ilman rakastaan, mutta saa Chewbaccasta kaipaamansa luotettavan kumppanin. Mitään erityisen ihmeellistä tällaisessa sanomassa ei kuitenkaan ole: vastaavanlaisia kertomuksia on aika helppo etsiä Hollywoodin viihde-elokuvista. (Vapautta ja ehkäpä rakkauttakin tavoittelee myös Landon droidi L3-3T, joten toisteisen tematiikan virkistävä poikkeus on vain Lando itse, joka elää huolettomana hurmurina huolimatta siitä, etteivät hänenkään raha-asiansa taida olla täysin vakaalla pohjalla.)

Juuri tässä tavallisessa yhdentekevyydessään Solo juuri on käänteentekevä elokuva Star Wars -sarjan historiassa. Solo on Star Wars -vastine Ant-Manille, jonka jatko-osan traileri näytettiinkin sattuvasti tämän edellä. Kyllä, kyse on osasta sarjaa, josta olemme pitäneet aiemmin, mutta kuitenkin myös kevyestä välityöstä, jonka katsomatta jättäminen ei haittaisi mitään. Solon jälkeen Star Wars -sarja saavuttaa Marvel Cinematic Universen, Disneyn yhtiönsisäisen franchise-esikuvan, niin hyvässä kuin pahassakin: tämän jälkeen uusi Star Wars -elokuva on vain uusi Star Wars -elokuva. Se ei enää lähtökohtaisesti ole Tapaus – vaikka brändin alla jatkossakin nähdään myös Tapaus-elokuvia, kuten Marvelinkin brändin alla.

solo-beckett.jpg

Tobias Beckett – nimi ja hahmo, joihin voisi törmätä jossain aivan muussakin elokuvasarjassa.

Kaikkien Hollywoodin kevyiden kesäleffojen sarjassa Solon ei kuitenkaan tarvitse luimistella viitta koipien välissä. Se alkaa kankeasti, mutta pääsee vauhtiin Hanin ja Chewbaccan ilahduttavan brutaalissa ensikohtaamisessa ja etenkin raideryöstössä. Jälkimmäisessä, ison aluksen lyödessä kipinöiden kaiken painonsa junan kattoon, on elokuvan aikana helpoin muistaa, mikä alunperin erotti Star Warsin kaikista muista avaruusseikkailuista: aidon läsnäolon ja ”käytetyn tulevaisuuden” tuntu. Siitä eteenpäin seikkailu etenee sujuvasti, kohtaamisesta ja toimintakohtauksesta seuraavaan.

Päänäyttelijät ovat kaikki rooleissaan vähintään mukiinmeneviä (Ehrenreich Han Solona, Harrelson arkkityyppihahmossaan Beckettinä) tai suorastaan synnynnäisen luontevia (Joonas Suotamo Chewbaccana, Donald Glover Lando Calrissianina). Jäin kaipaamaan enemmänkin sanailua näiden mainioiden tyyppien välillä, mutta luontevimmat suhteet syntyvät joka tapauksessa juuri mainittujen välille. Uusista hahmoista esimerkiksi droidi L3-3T (Phoebe Waller-Bridge) jää aivan irralliseksi ja kaikkien miesten kohtaukset Qi’ran kanssa törmäävät ilmeisesti Emilia Clarken rajoihin näyttelijänä. Hyvä kuitenkin, että Hanin ja Qi’ran välillä näytetään aitoa intohimoa – tässä kun päähenkilön motivaationa on ensirakkaus eikä muissa uusissa Star Warseissa nähty syvä ystävyys. (Pidin toisaalta myös siitä, että Qi’ra ei mitenkään kilpaile Leian paikasta Hanin elämän tosirakkautena: nämä kaksi eivät toraile liekehtien, vaan pikemminkin kyse tuntuu olevan ensi-ihastuksen haikailusta.)

han-qira-capes

Kohtaus, johon kuvauksissa vieraillut George Lucas tarjosi pienen lisäyksen (että Han ei ripustakaan Qi’ran ojentamaa viittaa naulaan, vaan pudottaa sen maahan).

Solo on myös, kuten odottaa saattoi ja sivumennen jo tässäkin mainittua tuli, täpösen täynnä kiehtovia lokaatioita sekä viittauksia ja silmäniskuja sarjan faneille. Niiden huomaaminen suorastaan vaatii kaksi katsomiskertaa lyhyen ajan sisään. Joukossa on monta riemastuttavaa, kuten Teräs Käsi -taistelulajin maininta ja ehkä eniten koko elokuvassa itseäni naurattanut repliikki ”Sinä tapoit Aurra Singin!”. Normaalisti tässä sarjassa kun ei todellakaan ole tavattu tappaa sivuhahmoja ohimenevällä repliikillä off-screen. Katsomiskokemukseen liittyvänä plussanaan sopii myös mainita, että Solo on uusista elokuvista ensimmäinen, jonka rakenteen purkaminen ei juurikaan onnistunut trailereista ja pressikierrokselta, joten sitä on hardcore-faninkin mahdollista katsoa ensimmäisellä kerralla tuorein silmin, kuten tekijät varmasti halusivatkin.

Toisaalta, ne kaksi katsomiskertaa jo ensi-iltapäivänä suorittaneena jään miettimään, kuinka monta katsomiskertaa elokuva mahtaa myöhemmin kestää. 135 minuutin mittaisena se ei käy kevyestä välipalasta, ja esimerkiksi elokuvan aika monesta loppukohtauksen näköisestä kohtauksesta koostuva loppu tuntui jo toisella kerralla venytetyiltä. Vaikka Solo tosiaan käärii Hanin hahmon yhdessä seikkailussa harmillisenkin valmiiseen pakettiin, se tuntuu mittakaavansa vuoksi ja perättäisten ensitapaamisten kokoelmana pikemminkin sarjapilotilta kuin elokuvalta. Sellaisena se kyllä innostaisi katsomaan seuraavan jakson. Harvan sarjan pilottia silti yksinään katsellaan uudelleen ja uudelleen.

Solon ensi-iltaan on viikko ja nyt pitäisi innostua

Kymmenennen Star Wars -elokuvan Suomen ensi-iltaan on enää viikko.

Yksinkertainen lause sisältää suuria, ristiriitaisia merkityksiä. Yhtäältä minun on yhä helppo muistaa, kuinka absurdilta vain muutama vuosi sitten olisi tuntunut väite kymmenestä Star Wars -elokuvasta. Toisaalta juuri se tosiasia, että tämä on neljäs Star Wars -ensi-ilta neljän vuoden sisällä, on suuri selittäjä omille fiiliksilleni.

En nimittäin ole koskaan ollut yhtä vähän innoissani viikkoa ennen Star Wars -elokuvan ensi-iltaa. Ja jos minä ajattelen näin, ei ole mikään ihme, että kuulen ”kai se pitää katsomassa käydä” -tyyppisiä vaisuja heittoja.

Vaikka oma suhteeni Soloon ei tietenkään ole täysin välinpitämätön, ja olen esimerkiksi buukannut ensi-iltapäivälle töistä vapaata kuten edellistenkin episodien aikaan, tämäntapaiselta se silti taitaa tuntua, kun Star Warsista tulee aivan kuin kaikki muutkin. Tähän tunteeseen pitänee totuttautua, kun Disney-Lucasfilmin suunnitelmat useista limittäisistä Star Wars -elokuvasarjoista ja yksittäisistä elokuvista toteutuvat. Aivan kuten vaikkapa Marvel-leffojen kohdalla, osa Star Wars -ensi-illoista yksinkertaisesti on jatkossa odotetumpia tai itselle merkityksellisempiä kuin toiset. Ja tosiasia on, että jos tässä vertauksessa episodi IX on kuin Infinity Warin vielä nimeämätön kakkospuolisko, Solo on pikemminkin Captain Marvel.

Tämä ei sinänsä tarkoita, että odottaisin elokuvan olevan huono. Ainakaan en sitä tietenkään toivo – eivätkä varhaiset reaktiot elokuvasta siltä kuulostakaan. (Tässä kirjoituksessa en spoilaa, enkä siksi mene ensiarvioihin yhtään enempää, sillä niistä toki on mahdollista summata sitä, mitä on viikon päästä odotettavissa.)

Kirjoitin helmikuussa tähän blogiin siitä, että Solon onnistuminen olisi itse asiassa suuri ihme, sillä koko projekti oli täynnä epäonnistumisen merkkejä jo ennen kuin se kuvattiin suurimmaksi osaksi toiseen kertaan ohjaajien vaihtamisen jälkeen. Tuossa kirjoituksessa perustelin ongelman olevan pohjimmiltaan jo ideassa eikä sen toteutuksessa: siinä, että nuoren Han Solon alkuperätarinan kertominen tavalla, joka tuntuu katsojista oikealta, on todella, todella vaikeaa, ellei mahdotonta.

Olen edelleen pitkälti samaa mieltä itseni kanssa, ja koen kirjoittavani nyt, viikko ennen ensi-iltaa, fiilikseni tavallaan tuon kirjoituksen kääntöpuoleksi. Yritän nimittäin perustella (ehkä itsellenikin), miksi Solosta kuitenkin tulisi innostua – siis sen lisäksi, että tottakai uudesta Star Wars -elokuvasta noin lähtökohtaisesti edelleen pitäisi olla syytä innostua.

Ehkä tärkein puolustuksen puheenvuoroni on, että Solo ei ole Disneyn keksimä rahastusjatko, joka tuupataan tähän väliin paremman puutteessa. Itse asiassa kyse on päinvastaisesta.

Solon idea – siis se, että tehdään sooloelokuva Han Solon nuoruudesta – oli tiukasti mukana jo George Lucasin Disneylle myymässä idearyppäässä vuonna 2012. Eikä kyse ollut pelkästään ideasta. Lucas ja hänen seuraajansa Kathleen Kennedy olivat värvänneet Imperiumin vastaiskun kirjoittaneen Lawrence Kasdanin mukaan jo ennen Disney-kauppoja, antaen tälle vapaat kädet valita minkä tahansa Star Wars -tarinan yksittäisen elokuvan aihioksi, jos tätä vain moinen kiiinnostaisi. Kasdania kiinnosti, ja nimenomaan häntä kiinnosti suosikkihahmonsa Han Solon alkuperätarina.

Tämän jälkeen Lucasfilm vaihtoi omistajaa, ja Lucasin poistuessa päättäjän paikalta Kennedy päätti olla toteuttamatta sellaisenaan entisen toimitusjohtajan omia juoni-ideoita episodeiksi VII-IX. Seuraavana vuonna Kasdanin sivukeikka Episodi VII:n käsikirjoittajan neuvonantajana muuttui elokuvan toisen pääkäsikirjoittajan pestiksi. Ensimmäisenä yksittäiselokuvana valmistui Rogue One (2016), jonka koko idea keksittiin vasta myöhemmin. Mutta kaiken aikaa tekeillä oli myös Solo.

Solon ohjaajaksi kesken kuvausten hypännyt Ron Howard viittasi äskettäin tähän taustaan haastattelussa, ja vaikka suorat selityssanat jäivät näin sanomatta, saan sen kuvan, että tämä olisi ollut myös Howardille motivoiva tekijä keikkaan suostumisessa. Ymmärrän kyllä, miksi. Mitä tahansa komediaohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller olivatkaan Solosta tekemässä, ainakin käsikirjoittaja Kasdan (parinaan poikansa Jon) oli kertomassa tarinaa suurella sydämellä, Howard saattoi esimerkiksi ajatella. Minä taas saatan jatkaa ajatusta näin: mitä tahansa epäilyksiä minulla on tämän elokuvan tarinankin suhteen, ei minun ainakaan ole mitään syytä epäillä, etteivätkö sen kirjoittajat tuntisi aihettaan ja olisi mukana muistakin motivaatioista kuin palkan perässä.

Mistä sitten ohjaajien lähestymisten eroissa oli kyse, olen viime päivinä pannut merkille kaksi kiinnostavaa viittausta toisiin elokuviin. Wall Street Journalin jutussa nimetön lähde sanoi Lordin ja Millerin olleen tekemässä ”Guardians of the Galaxyn tyyppistä elokuvaa”. Virallisessa pressitilaisuudessa taas Howard sanoi elokuvansa muistuttavan ”enemmän Indiana Jonesia kuin perinteisiä Star Wars -elokuvia”. Mielenkiintoista – etenkin kun Guardiansin voidaan katsoa ottaneen oman mallinsa juuri Star Warsin Han Solon suunnalta, mutta tehneen siitä rokkenrollimpaa.

En mene nyt tässä kirjoituksessa ohjaajaspekulointiin tämän enempää, mutta sen sanon, että en voi väistää sitä, että ohjaajanvaihdos on itselleni yksi kiehtovimmista seikoista Solon äärellä, vaikka se ei tietenkään ollut Lucasfilmin tavoite, ja vaikka tekijät ymmärrettävästi pyrkivätkin puhumaan siitä mahdollisimman vähän pressikiertueellaan. Elokuvan kuvaaminen 70-prosenttisesti uudelleen (kuten Wall Street Journalin edellä mainitussa artikkelissa antama luku kuuluu), mutta samaa käsikirjoitusta käyttäen, on kerta kaikkiaan niin poikkeuksellista, että siitä riittänee pohdittavaa ensi-illan jälkeen vielä tuleviin vuosiinkin.

Kolmas seikka, josta haen kiksejä, on se, että nimestään huolimatta Solon ei pitäisi olla vain Han Solon alkuperätarina. Disneyn toimitusjohtaja Bob Iger kutsui elokuvaa jo varhain ”Hanin ja Chewien origin storyksi” – ja Han Solon ja Chewbaccan suhteen alku onkin paljon kutkuttavampi lähtökohta elokuvalle kuin pelkkä kertomus Han Solon nuoruudesta. Voin sitä paitsi kutakuinkin veikata, kuinka idealistisesta nuoresta pyöhkeilijästä tulee leffan konnakeikan aikana enemmän tuleva kyyninen ja itsenäinen itsensä, mutta olen valtavan kiinnostunut näkemään, kuinka Hanin ja Chewbaccan ikuisen luottamuksen elämänvelka rakentuu. Kasdan taas on kuvaillut elokuvaa ainakin Empiren haastattelussa origin storyn sijaan ”love storyksi” Hanin ja Chewien välillä, ja se on hieno lupaus se.

Muutenkin Han on minusta aina ollut hahmo, joka on kiinnostava pikemminkin suhteessa muihin hahmoihin kuin omillaan (mikä tietysti onkin hänen hahmonsa kiehtovuuden ytimessä, saapuuhan hän tähän sarjaan A New Hopessa itsellisyyttään julistaen). Siksi olen tyytyväinen, että elokuvassa vaikuttaa olevan suuressa roolissa myös toinen tuttumme Hanin menneisyydestä, Lando Calrissian. Lando kun on hahmo, joka minusta jopa Hania paremmin ansaitsisi omat soolotarinansa: hänhän on synnynnäinen huijari vähintään siinä missä Solokin, mutta jollain merkillisellä tavalla hän kuitenkin päätyy Imperiumin vastaiskuun mennessä yhteisöstään huolehtivaksi Pilvikaupungin pormestariksi.

Tähän kohtaan voi tietysti livauttaa pienen sivuhuomion näyttelijöistä: siinä missä suuren yleisönkin epäilykset kohdistuvat tuntemattoman Alden Ehrenreichin tulkintaan nuorena Han Solona, kaiken tähän asti nähdyn perusteella ei ole mitään syytä pelätä, etteivätkö Joonas Suotamo ja Donald Glover olisi Chewbaccana ja Landona mitään muuta kuin täydellisiä rooleissaan.

Siitä, millaista sanailua näiden hahmojen välillä sitten on odotettavissa, on halutessaan voinut nähdä jo paljon. Solon kaikki markkinointi on käytännössä keskitetty kutakuinkin tähän kuukauteen ennen ensi-iltaa, mutta sen aikana tavaraa sitten kyllä onkin tullut. Minä olen kirjanpitoni mukaan nähnyt teaserin ja trailerin lisäksi peräti 18 erilaista tv-spottia, joista melkein jokaisessa on pätkiä uutta materiaalia, ilmeisesti sitä paitsi aivan sieltä täältä elokuvaa. Vaikka Solon juonesta on virallisesti kerrottu todella vähän, näistä pätkistä on toki ollut mahdollista muodostaa käsityksensä myös tapahtumien kulusta.

Vielä tv-spottejakin enemmän ovat kertoneet kokonaiset 30-50 sekunnin mittaiset klipit elokuvasta, joita on tällä kertaa julkaistu jo peräti kahdeksan (vrt. The Last Jedistä ei yhtään). Näissä esimerkiksi talk show -ohjelmissa nähdyissä klipeissä on esitetty useimpien hahmojen keskinäiset ensitapaamiset, mikä minusta on kummallista. Kun esimerkiksi The Force Awakensissa kaikkien hahmojen esiintymiset oli mietitty elokuvan sydäntä sykähdyttäviksi huippukohdiksi, pienten aplodien paikoiksi suorastaan, nyt jopa ”Han kohtaa Landon” pelkistyy arkiseksi tapahtumaksi osittain siksi, että olen nähnyt sen ennen ensi-iltaa irrallaan.

Koska clipeistä on muutenkin suuri vaara tehdä vääriä tulkintoja esimerkiksi näyttelijäsuoritusten onnistumisesta kokonaisuudessa, huomautan, että nämä kannattaa siis katsoa vain omalla vastuulla:

Itse asiassa noiden sijaan kannattaa ehkä mieluummin katsoa behind the scenes -pätkä Rebels on the Run, sillä se näyttää sen neljännen seikan, jonka haluan mainita Solo-odotusteni kärjessä:

Solo nimittäin näyttää todella tyylikkäältä, eikä se ole mikään ihme. Elokuvan kuvasi yksi Hollywoodin tämän hetken jännittävimmistä elokuvaajista, Bradford Young. Young (mm. Arrival) tunnetaan tummasävyisistä, luonnollisista ja mietteliäistä kuvista, ja hän vaikuttaa tuoneen tyylinsä myös Star Warsiin, vaikka kuvattava elokuva onkin toiminnallisempi kuin häneltä ehkä on totuttu. Solo näyttää koko ajan tummalta ja coolilta, enemmän vaikka viime vuoden Blade Runnerilta kuin kepeältä kesäleffalta lainkaan, ja on kiehtovaa nähdä, miten tämä kontrasti pelaa komedialliseen sanailuun ja vauhdikkaisiin toimintakohtauksiin.

Solossa vaikuttaa myös olevan paljon joukkokohtauksia, joka tietenkin tarkoittaa myös avaruusolentoja, mielikuvituksellisia pukuja ja tyylikkäitä lavasteita, koska nyky-warssin periaatteessa greenscreenin välttelemisestä on selvästi pysytty. Tarinan sisällä Solo lupaa siis viedä meidät syvälle galaksin alamaailmaan, mutta samalla myös asuttuihin kolkkiin – Rogue Onen tavoin ja toisin kuin episodit VII ja VIII. Kaikki tämä on enemmän kuin tervetullutta. Tätä minä haluan ehdottomasti nähdä, voin nyökytellä.

Syitä innostumiseen siis olisi, vaikka haen ne tavallaan pikemminkin kulissien takaa kuin itse premissistä. Viikon päästä selviää, halusinko nähdä tällaisen elokuvallisen tarinan juuri Han Solon nuoruudesta. Toivottavasti!

George Lucasin jatko-osatrilogiassa Luke Skywalker eläisi yhä

”Satun tietämään, että George ei olisi tappanut Lukea ennen episodi IX:n loppua, jota ennen hän olisi kouluttanut Leian. Mikä onkin toinen juonilanka, jota ei käytetty.”

Näin sanoi Luke Skywalker itse eli Mark Hamill IGN:n tällä viikolla julkaistussa haastattelussa. Kyseessä on harvinainen paljastus siitä vaihtoehtoisesta Star Warsiin, joka tulee vaivaamaan meitä jossittelua rakastavia vielä vuosikymmeniä: George Lucasin versiosta episodeista VII-IX.

tlj-concept-art-end-luke

Luke Skywalker The Last Jedin ja elämänsä lopussa. Luonnostaidetta.

Yleisesti tiedossa on, että The Force Awakens, The Last Jedi ja tuleva episodi IX eivät varsinaisesti mitenkään perustu George Lucasin käsikirjoitusluonnoksiin, jotka Lucas itse koki olennaisena kauppatavarana hänen myydessään yhtiötään Disneylle vuonna 2012. Lucas ei jättänyt jälkeensä valmiita tai edes luonnosteltuja käsikirjoituksia, mutta kylläkin kasan ideoita sellaisiksi, ja kirjoittaja Michael Arndtin työnsä ääressä niistä käsikirjoitusta rakentamassa. Ostosten jälkeen uusi Lucasfilm teki kuitenkin Kathleen Kennedyn johdolla nopeasti päätöksen, että Arndtin ei tarvitse perustaa työtään Lucasin muistilappuihin.

Yleisesti tiedossa on myös, että Lucasin visiot lymyilevät tästä huolimatta jossain syvällä jatko-osatrilogian takana. Aloittihan The Force Awakensin ensimmäinen käsikirjoittaja Arndt tosiaan työnsä Lucasin ideoiden pohjalta. Vaikka niin moni asia muuttui, että Lucas ei lopulta saanut The Force Awakensiin edes jaettua ”story by” -krediittiä, jo Lucasin versiossa tarinan uusi päähenkilö oli jediksi opetteleva nuori, ulkopuolinen nainen – ja jo Lucasin versiossa Luke Skywalker oli trilogian alussa eristäytyneenä muinaiseen jeditemppeliin.

Tiedossa ei sen sijaan ole juuri mitään siitä, mitä Lucasin jatko-osatrilogiassa olisi tapahtunut. Olettaa voi, että jotain aivan muuta kuin mitä The Force Awakensissa ja The Last Jedissä tapahtuu. Jatko-osatrilogian perimmäinen lähtöasetelma saattaa periytyä hyvinkin suoraan Lucasin luonnoksista, mutta todennäköisesti aivan keskeiset sen juonielementit on päätetty vasta hänen jälkeensä. Lucasin version sodan vastapuoli saattoi esimerkiksi olla aivan toisenlainen armeija kuin Imperiumia apinoiva The First Order. Lucasin versiossa trilogian pääpahis ei välttämättä ollut Skywalkerin huonetta ja sukua. Eikä Adam Driver ilmeisesti Lucasin version filmatisoinnissa olisi näytellyt sukupolvensa ainoaa Skywalkeria.

Nämä kolme ”pahisten puolen” juoniratkaisua ovat erittäin perustavia: niiden päällä lepää oikeastaan kaikki se, millaisena jatko-osatrilogia yhdeksänosaisen saagan kokonaisuudessa näyttäytyy. Niinpä on luonnollista, että keskimmäiseen episodiin eli The Last Jediin saati vuoden 2019 episodi IX:ään tultaessa erot Lucasin luonnoksiin vain kasvavat – esimerkiksi nyt sitten niin, että Luke Skywalkerin maallinen matka päättyikin jo yhtä elokuvaa ennen saagan loppua.

leia-han-luke-anh

Olisivatko he kohdanneet vielä kerran kolmikkona Lucasin idealuonnoksissa?

Mark Hamill ei ole ennenkään peitellyt erimielisyyttään Rian Johnsonin tulkinnasta hänen hahmostaan, Luken eristäytymiselle kirjoitetuista syistä ja myös siitä, että hänet kirjoitettiin kuolemaan jo ”paluuelokuvassaan”. Tuoreessa lausunnossaan IGN:lle hän jatkaa kritiikkiään yllättävän suorapuheisesti. Hamill sanoo näin: ”Georgella oli kokonaiskuva juonesta – jos hänellä ei ollut kaikkia yksityiskohtia, hänellä oli tavallaan yleiskuva siitä, mihin jatko-osatrilogia menisi – mutta tämä versio on enemmänkin kuin viestijuoksua. Yksi juoksee ja antaa soihdun seuraavalle, joka sitten jatkaa.”

Yleisesti on tiedossa myös, että tämä on totta.

Siinä vaiheessa kun JJ Abrams ja Lawrence Kasdan ottivat vastuun The Force Awakensin käsikirjoituksesta, Lucasin luonnokset oli jo aikaa sitten päätetty jättää taustamateriaaliksi. Abrams ja Kasdan ottivat ohjenuorakseen, että kaiken elokuvassa tulee ”miellyttää” (to delight), ja muokkasivat sillä tiellä Arndtin käsikirjoitusluonnosta omakseen. He luonnostelivat ajatuksia myös episodien VIII ja IX tapahtumista, mutta The Last Jedin kirjoittaja-ohjaaja Rian Johnsonille annettiin tämän jälkeen hämmästyttävän vapaat kädet tehdä omat ratkaisunsa sekä juonen kuin myös Reyn (Daisy Ridley) alkuperän kaltaisten suurten käänteiden suhteen.

Johnson perusti käsikirjoituksensa pikemminkin The Force Awakensiin kuin siihen, mitä sen tekijät olivat ajatelleet voivan tapahtua sen jälkeen. Hän on sanonut käyttäneensä kirjoittamisen ohjenuoranaan kysymystä siitä, mikä olisi kaikkein vaikeinta, mitä kukin hahmoista joutuisi trilogian keskimmäisessä osassa kohtaamaan. Tämä on saattanut kuljettaa Johnsonin aivan erilaiseen elokuvaan kuin miten Abrams ja Kasdan olisivat ehkä ajatelleet tarinaa jatkettavan. Antaessaan viestikapulan vuorostaan eteenpäin Johnson on sanojensa mukaan ajatellut hämmästyttävän vähän sitä, miten juonet trilogian päätösosassa kiedotaan kasaan. Itse asiassa hän on peräti käyttänyt vertausta ”tehdä sotku ja antaa toisten siivota se”.

(Johnsonista riippumatta sotkua pahensi vielä entisestään Carrie Fisherin kuolema, joka estää siivoajia käyttämästä hahmoa, jonka roolin episodi IX:ssä piti olla aivan keskeinen.)

rey-tlj-end-falcon.jpg

”Miten me rakennamme kapinan tästä? No jaa, JTO.”

Niin paljon kuin molemmista noista elokuvista pidänkin, en voi elokuva- ja tv-sarjojen pitkien kokonaisjuonien ystävänä olla kiusaantumatta tästä totuudesta. Jo tieto siitä, että kukaan ei ole pidellyt suuria lankoja käsissään, on jotenkin hyvin häiritsevä. Vain eräänä esimerkkinä: vaikka Snoken hahmo toimisi The Force Awakensissa ja The Last Jedissä aivan riittävän hyvin ja ansaitsisi mennä silloin kun aika koittaa (kuten siis periaatteessa kyllä ajattelen), on todella hämmentävää tajuta, että Abrams ja Kasdan saattoivat aivan hyvin keksiä koko hahmon kahdestaan, suunnitella tälle tietynlaisen taustan ja tarkoituksen tähän trilogiaan – ja Johnson saattoi tästä piittamatta vain vaihtaa tuon tarkoituksen omaan versioonsa. Sitä kierommaksi kuva asettuu, kun ottaa huomioon, että Johnson-mutkan jälkeen trilogian juonilankoja käärii päätösosassa kasaan juuri Abrams, joka palasi kaukaiseen galaksiin episodi IX:n alkuperäisen kirjoittaja-ohjaaja-valinnan Colin Trevorrown jälkeen.

Loppujen lopuksi juuri episodi IX onkin todellinen testi sille, kuinka onnistunut Star Wars -trilogia tällä viestijuoksumetodilla syntyy. Todennäköisesti myös sen jälkeen kuulemme haastatteluissa ainakin jonkin verran enemmän siitä, mikä kaikki pysyikään paikalllaan ohjaajien ja kirjoittajien vaihtuessa ja mikä ei. Esimerkiksi juuri Snoken ”kertakäyttöisyys” saattoi nimittäin toki olla mukana Abramsin ja Kasdaninkin visioissa, teoriassa jopa Lucasin tai Arndtinkin – nyt emme vain vielä tiedä, oliko näin. Epäilemättä eräänä päivänä joidenkin vuosien päästä myös julkaistaan totaalinen ”näin tämä trilogia tehtiin” -opus, joka kaiken viimein paljastaa – mutta se päivä ei koita ihan pian.

luke-artoo-jedi-massacre

Käviköhän jedien uudelle nousulle näin huonosti myös Lucasin idealuonnoksissa?

Joten kun toistaiseksi joudumme pärjäämään näillä pienillä tiedonmuruilla, palatkaamme Hamillin tuoreeseen lausuntoon. Se on nimittäin näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta kutkuttava.

Hamillin mukaan Skywalkerien sukusaaga olisi siis Lucasin visioissa päättynyt Luken kuolemaan. Ajatuksessa on kieltämättä logiikkaa – etenkin, jos Rey-nimen myöhemmin saanut trilogian varsinainen päähenkilö ei olisi ollut Lucasinkaan visioissa Skywalker (tätäkään emme tosin varmaksi tiedä). Mitä pienemmässä roolissa uuden sukupolven Skywalkerit olisivat Lucasin versiossa olleet, sitä enemmän Luken pitäminen mukana loppuun asti olisi korostanut elokuvien yhteenkuuluvuutta. Sitä, että kyse tosiaan on jonkin tarinan ”episodi IX:stä” eikä vain uudesta Star Wars -universumiin sijoittuvasta elokuvasta.

Varmasti Lucasinkin ajatuksissa Rey (ja ne nuoremmat Skywalkerit) olisivat edustaneet tulevaisuutta, jolle Luke ja muut vanhat siirtävät seikkailunsa – mutta tämä ei olisi tapahtunut nopeana viestijuoksuna, vaan kolmen elokuvan mittaisena prosessina. Luopumiseen olisi ilmeisesti sisältynyt se, että Leia olisi vanhoilla päivillään viimein oppinut Voiman käyttäjäksi trilogian aikana – jos siis Hamill tarkoitti todella sitä, eikä sitä, että Lucasin luonnoksissa Luke olisi jeditreenannut siskonsa jo trilogioiden välissä.

(Sivuhuomautuksena: Hamillista poiketen esimerkiksi minä olen koko ajan tulkinnut uusia elokuvia ja niiden oheiskirjallisuutta siten, että Luke tosiaan on antanut Leialle jonkinlaista koulutusta Voiman käytöstä, vaikkei tämä olekaan valinnut jediyttä polukseen. Se tuntui loogiselta jo nuorena Jedin paluun lopussa, ja se tuntuu loogiselta The Last Jedin Voima-kohtauksen jälkeenkin. Jason Fryn The Last Jedi -romanisaatio, jota luen parhaillaan ja josta en ole vielä ehtinyt kirjoittaa blogiin, sanoo tämän lopulta aivan suoraankin: Luke tosiaan opetti sisarelleen Voiman käyttöä jo kauan ennen First Orderin nousua.)

leia-the-last-jedi

”Tottakai minä käytän Voimaa. Tarvitseeko jonkun muka nähdä minut koulussa uskoakseen?”

Hamillin paljastukset Luken suunnitellusta lopusta ovat kuitenkin myös pienessä ristiriidassa siihen, mitä ainakin minä olen aiemmin olettanut. Lucas itse esimerkiksi kuvaili jo 1980-luvulla jatko-osatrilogian Luke Skywalkerin hahmoa Hamillille ”Ben Kenobin kaltaiseksi rooliksi”, jossa hän luovuttaisi miekkansa eteenpäin. Perustellusti voi väittää, että The Last Jedi nimenomaan tarjoilee Luken jatko-osatrilogian Beninä (tai no, vielä suoremmin Yodana), kun taas versio, jossa Luke olisi seikkaillut eloisasti trilogian loppuun asti, olisi asettanut hänen hahmonsa kaaren originaalitrilogian peilikuvaksi pikemminkin Darth Vaderin. Ellei sitten jopa nuoren Luke Skywalkerin: Lukehan olisi suorastaan tuntunut uudenkin trilogian päähenkilöltä, jos hänet olisi haettu saareltaan jo episodi VII:ssä (kuten Lucasin suunnitelmissa käsikirjoittaja Arndtin mukaan oli tarkoitus) ja pidetty sen jälkeen mukana loppuun (kuten Hamill nyt sanoo Lucasin suunnitelmissa olleen tarkoitus).

Erikoista on sekin, että aiemmin on annettu ymmärtää, että George Lucasin versiot joutuivat pataan suurelta osin siksi, että ne keskittyivät liian nuoriin (”teini-ikäisiin”) uusiin hahmoihin, ja toisaalta koska ne jättivät yleisön odottamat vanhat hahmot liian pieneen osaan. No, edelleenkin Lucas saattoi toki kaavailla omasta ”Reystään” nuorempaa kuin lopulta saimme, mutta Luken pitäminen mukana trilogian loppuun asti ei kuulosta siltä, että vanhat hahmot olisivat olleet sivuosassa.

On tosin (ainakin) vielä yksi palapelin pala, josta voi ammentaa selityksiä – tosin se se vasta huonosti kaikkien muiden palojen kanssa yhteen sopiikin. Lucasfilmin tarinaryhmän puhemies Pablo Hidalgo nimittäin totesi taannoin twiitissä, jonka poisti hieman myöhemmin, että Lucasin versio uudesta trilogiasta olisi alkanut ”The Last Jedin puolivälistä”. Olen yrittänyt pohtia ankarasti, mitä tämä voisi tarkoittaa, mutta suoraan sanoen en ole keksinyt kovin hyvää vastausta.

The Last Jedihän on yhtäältä yksi tiivis takaa-ajo First Orderin ja Vastarinnan välillä ja toisaalta Voima-henkinen kolmiodraama Reyn, Luken ja Kylon välillä. Edellinen osa on selvästi Rian Johnsonin keksintöä, jälkimmäinen taas perustuu Lucasin jälkeen tehtyihin päätöksiin trilogian pahiksen henkilöllisyydestä. Ainoa selitys, jonka Hidalgon tarinan puoliväli -viittaukselle keksin, onkin se, että Lucasin luonnoksissa Luke olisi ollut episodi VII:n alussa eristäytyneenä jeditemppeliin yhdessä yhden oppilaan kanssa, joka yrittäisi parhaillaan houkutella tätä palaamaan.

Rey erilaisessa jeditemppelissä, luonnoskuva.

Varhainen luonnosversio Luken piilopaikka-jeditemppelistä.

Kaiken tämän pohtiminen on minusta tavattoman kiinnostavaa, ja kuulen mielelläni kommenttejanne näistä(kin) ajatuksistani ja summauksistani. Kannattaa kuitenkin muistaa, että mikään Lucasin visioista tihkuva tiedonmuru ei liity mitenkään siihen, olisiko niihin perustuva elokuvatrilogia ollut parempi tai huonompi kuin tämä, jonka nyt saamme. Etukäteen kehitelty kokonaisjuoni ei ole mikään tae juonen onnistuneisuudesta – eikä viestikapulamainen kirjoittaminen ole este sille, etteikö tarina voi tuntua valmiina kokonaisuudelta.

Hyvä on muistaa myös, että alkuperäinen Star Wars -trilogia kirjoitettiin 1970-80-luvuilla nimenomaan viestikapulamaisesti, vaikka kapulaa jatkuvasti kuljettikin myös Lucas itse. Aivan keskeiset käänteet, kuten hahmojen väliset sukulaissuhteet, ratkaistiin vasta ensimmäisen elokuvan ensi-illan jälkeen. Imperiumin vastaiskua kirjoitettaessa ei ollut vielä tiedossa, että seuraava osa olisikin jo (siltä erää) viimeinen. Ja kun Lucas 1990-luvulla palasi sarjansa pariin, kirjoitti koko prequel-trilogian yksin ja olisi voinut kehitellä sen juonen 15 edellisen vuoden aikana aivan tarkkaan valmiiksi jo ennen The Phantom Menacen ensimmäisiä kuvauksia, ei hän silti tehnyt näin, vaan siirtyi episodista toiseen käytännössä vasta edellisen valmistuessa – jättäen palaamatta episodi III:ssa moniin juoniin, jotka oli jättänyt auki I:ssä ja II:ssa.

Jos Solo-elokuva onnistuu, se on ihme

Kirjoitin toissapäivänä tähän blogiin koonnin Entertainment Weeklyn valtavasta Solo-ennakkopaketista, joka kertoi meille kolmen kuukauden päästä ensi-iltansa saavasta seuraavasta Star Wars -elokuvasta enemmän kuin kukaan tai mikään lähde aiemmin, reilun viikon takaiset teaserit mukaan lukien. EW:n jutuissa oli totisesti paljon kaikenlaista. Paljon kaikenlaista lupaavaa, paljon myös vähemmän lupaavaa, eikö totta? Niin minustakin.

Mistä pääsenkin tähän kirjoitukseen, johon olen yrittänyt purkaa tämänhetkiset fiilikseni Han Solon sooloelokuvasta. Kuvat ovat EW:n paketista.

HS-446006_R

Solo-projektin ongelmat eivät ole salaisuus, vaikka itse elokuva on tuntunut markkinoinnin puuttuessa sitä olevankin. Ohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller saivat potkut viime kesänä kuvausten ollessa jo lopuillaan. Tilalle palkattiin Ron Howard, joka tiettävästi kuvasi uudelleen suurimman osan elokuvaa. Täydennyskuvauksia on ilmeisesti tehty vielä aivan näinä viikkoina, ja vaikka se ei sinänsä mitenkään kiellettyä ole, nyt puhutaan siis ensi-iltaa edeltävästä ajankohdasta, jolloin The Last Jedi oli jo valmis. Muitakin ikäviä huhuja tämän projektin ääreltä on riittänyt, vaikka juonihuhuja ei jo totuttuun tapaan ole juuri kuultukaan: on väitetty esimerkiksi pääosaan valitun Alden Ehrenreichin osoittautuneen vääräksi valinnaksi liian myöhään.

En aio liittyä Star Wars -nettisivujen tällä hetkellä yleiseen viestiin, jonka mukaan teaserit näyttävät kaikesta huolimatta lupaavilta, Han Solon sooloseikkailu kiinnostaa ja ongelmista huolimatta filmin taustalla on seisoo asiansa osaavia ammatti-ihmisiä käsikirjoittaja Lawrence Kasdanista alkaen. Vaikka tämä kaikki paikkansa pitääkin.

Ei. Mitä lähemmäs Solo tulee, sitä enemmän minusta on alkanut tulla, että tämä on elokuva, joka oli alusta alkaen lähes tuomittu epäonnistumaan. Jos se lopulta ei niin tee, vaan on onnistunut Star Wars -seikkailu, kyseessä on vähintään pienen kokoluokan ihme.

solo-teaser-team

Perustelen. Kyse ei ole (mahdollisesti) vääristä ohjaajista. Kyse ei ole (mahdollisesti) väärästä näyttelijästä. Kyse on siitä, että minusta on alkanut tuntua, että Lucasfilmillä oltiin lähtökohtaisesti aivan väärässä, kun kuviteltiin, että Han Solon alkuperätarina on lonkalta vetäen loistovalinta yksinään seisovien Story-elokuvien listan kärkipäähän. Tai jos esimerkiksi markkinoinnin näkökulmasta Solon soololeffa onkin saattanut tuntua varmalta vedolta, konkreettisena elokuvana sen on lähes joka saralla onnistuttava lähes mahdottomassa.

Solon on annettava meille pääosaan nostettuna hahmo, joka on elokuvasarjan ja peräti yleisemmin amerikkalaisen elokuvan rakastetuimpia – esittäen hänet nuorempana ja uuden näyttelijän tulkitsemana. Sen on sijoitettuva kuvitteellisen galaksin historiassa aikaan, jossa meidän ei oikeastaan pitäisi vielä nähdä nimihenkilöä hyveellisenä sankarina – mutta suuren rahan elokuvakerronnan perinteiden mukaisesti tällaisena hänet on silti esitettävä. Sen on hahmon luonteen mukaisesti oltava rämäpäinen ja hauska elokuva, mutta samaan aikaan sen ei haluta näyttäytyvän komediana, ja lopputuloksen pitäisi tuntua esittävän samaa likaista ja vaarallista galaksia (ja hahmoa).

HS-107210_R

Aivan erityisen kimurantissa tilanteessa Solo on juoneen liittyvien odotusten osalta. Vertailun vuoksi: Ensimmäinen Story-elokuva Rogue One oli korostetusti ”uusi tarina” uusista hahmoista, joten yleisö osasi odottaa siitä lähinnä Kuolemantähden ja Darth Vaderin esiintymisiä. Myös The Force Awakens saattoi 30 vuotta myöhemmin -asetelmansa ansiosta aloittaa hämmästyttävän puhtaalta pöydältä: yleisölle tuntui silloin riittävän iloon vilauskin vanhasta hahmosta, viitaten viis siitä, mitä he oikeastaan ilmestyisivät elokuvaant tekemään. Kummankin elokuvan varsinaiset juonet saivat vapaasti yllättää katsojat miten tahtoivat (toinen asia sitten on, tekivätkö ne välttämättä niin, mutta ei mennä nyt siihen).

Joka tapauksessa Solo puolestaan on elokuva, jonka Star Wars -fanit osasivat ladata odotuksista yli äyräiden heti projektin julkistuksen hetkellä. Kaikki arvasivat esimerkiksi heti, että Han ja Chewie tapaisivat elokuvassa ensimmäistä kertaa. Moni toivoi välittömästi mukaan myös Landon ja Hanin ensitapaamista. Kenties tarkasti myös sabacc-peliä, jossa Millennium Falcon vaihtaisi omistajaa. Falconin osalta useimmat veikkasivat, että Solo-leffassa lennettäisiin se kuuluisa Kesselin reitti 12 parsekissa (miten tuo epätieteellisyys sitten lopulta selitetäänkään), johon The Force Awakensissakin oli juuri viitattu. Eikä tässä vielä kaikki. Joku toivoi mukaan Hanin Legends-tarinoissa mainittuja aikoja Imperiumin akatemiassa. Toinen tahtoi nähdä, kuinka Han päätyy Jabban palvelukseen ja ehkä pudottaa sen kuuluisan lastin, jonka vuoksi Jabba tahtoo salakuljettajan pään originaalitrilogiassa. Niin, ja mitä päähän tulee: palkkionmetsästäjä Boba Fettin cameo oli tietenkin monien tilauslistalla sekin.

Tämä luettelo on järkyttävää kirjoitettavaa. Star Wars -hahmot tuntuvat ”todellisilta” juuri koska heillä on historia, jonka uskomme heille tapahtuneen kuvitteellisessa galaksissa joskus vielä kauemman aikaa sitten. Kyse on nimenomaan siitä, että hahmot eivät ilmesty näyttämölle tyhjästä kuten heikommissa fantasiatarinoissa: ei siitä, että meidän välttämättä olisi koskaan ollut tarkoitus nähdä kaikkia noita oletettuja ja vihjattuja aiempia vaiheita.

Minusta on päivänselvää, että merkitsemällä kaikki nämä juonilangat työlistalle ja ruksailemalla niitä kaksituntisen elokuvan ajan saa aikaan vai surullisen sotkun. Jos sellaisen vaatimuslistan rajoissa kirjoitettu käsikirjoitus jotenkin muodostaisikin koherentin tarinan, kaikkien näiden Han-myytin osasten tiivistäminen yhden seikkailun osiksi pienentäisi Hanin nyt elävältä tuntuvaa historiaa liki katastrofaalisesti. Aivan erityisesti näin, jos tuo yksi seikkailu tapahtuu yhtä vauhdilla kuin vaikkapa Rogue One, ja Hanin elämän kaikki merkkikohdat tungetaan yhteen noin vuorokauden kestävään keikkaan.

han-chewie-beckett-ew.jpg

No, ehkä aivan kaikki noista eivät sentään tapahdu Solossa. Esimerkiksi aika Imperiumin akatemiassa, joka mainitaan jo teaserissakin, voi toki jäädä maininnaksi elokuvassakin. Mutta se, että niin moni näitä kaikkia odottaa, kuvastaa juuri Solo-leffan todellista kestämätöntä ongelmaa. Jokin yleisönosa on jo etukäteen ilmoittanut pettyvänsä, jos vaikkapa Jabbaa ei nähdä. On todella, todella vaikeaa tehdä elokuvaa, jonka juonesta jokaisella katsojalla on jo ennakkokäsityksensä.

Solo on melkein kuin liian rakastettuun romaaniin perustuva suuren rahan elokuva, jonka tulisi noudattaa tarkkaan lähdeteoksen fanien odotusten mukaista asioiden niin sanottua ”oikeaa” kulkua. Olennainen ero on se, että tässä tapauksessa tätä niin sanottua oikeaa kulkua ei ole edes mahdollista tavoittaa. Kunkin katsojan käsitys Han Solon menneisyydestä on heidän päässään, eikä tietenkään siellä tarkaksi tarinaksi muodostuneena. Lopputuloksen täytyisi ”tuntua” katsojan mielestä oikealta Han Solon selitykseltä.

HS-353488_R

Tähän kohtaan kirjoitusta sopisivat edellä mainitut huolenaiheet Ehrenreichin Han-tulkinnasta näyttelijänä (ja, lievemmin, Donald Gloverista Landona). Onhan Harrison Ford tosiaan olennainen osa Han Solon magiaa (ja, taas, niin myös Billy Dee Williams Landon). En halua itse haukkua Ehrenreichia huonoksi valinnaksi elokuvaa näkemättä, ja väitteet kuvauksissa taitamattomaksi paljastuneesta päätähdestä ovat, muistutan, pelkkiä huhuja (ja vaikka esimerkiksi huhuttu näyttelijävalmentajan tuominen kuvauksiin on todennäköisesti totta, ei se vielä ole isoissa elokuvissa tavatonta).

Se on kuitenkin varmaa, että Ehrenreichiin Hanin näyttelijänä kohdistuvat vielä korkeammat paineet kuin käsikirjoitukseen Hanin alkuperän selityksenä. Juoni on sivuseikka, jos meillä on Solo-leffa, jonka Han Solo ei ”tunnu” Han Sololta – ja jälleen näkemyksiä oikeanlaisesta Solosta varmasti riittää. Jos niin iso osa yleisöstä ei onnistunut viime joulukuussa sulattamaan edes vanhentunutta Mark Hamillia Lukena, kuinka suuri osa tulee taatusti vihaamaan nuorta kloppia nuorennettuna Hanina? Itse asiassa kyse ei välttämättä ole lainkaan Ehrenreichin näyttelijäntaidoista: hänen suorituksensa voi olla aivan mukiinmenevä, ja silti miesparka saattaa saada toukokuussa karmean lastin kakkaa niskaansa.

HS-551136_R

En ole oikeastaan tainnut vielä mainita mitään tarkkaa omista odotuksistani. Itse asiassa minulla ei niitä valtavasti olekaan, sillä Solo ei koskaan ollut minusta valtavan kutkuttava elokuvaidea. Mutta mitä lähemmäs elokuva tulee ja mitä enemmän tällaiset odotukset alkavat näkyä esimerkiksi valtavirran yleisön nettikommenteissa, sitä ongelmallisemmalta elokuva on kaikkineen alkanut minusta tuntua. Siispä nousen aasini selkään ja kuljen siltaa seuraavaan huomiooni: Solo ilmestyy väärään aikaan.

Me asioita seuraavat tiedämme nyt hyvin, että Lucasfilm aikoo tuottaa Star Wars -elokuvia hamaan tulevaisuuteen ja valmistautuu todennäköisesti jopa kahden franchisen alla kulkevan leffan vuosittaiseen tuotantoon. Sellainen maailma on kuitenkin vielä franchisen tulevaisuutta, ja juuri tässä vaiheessa suuri yleisö on saanut kolme elokuvaa kolmessa vuodessa kymmenen vuoden tauon jälkeen. Siksi neljäs heti perään tuntuu monesta uuvuttavalta ajatukselta, riippumatta filmin aiheesta. Ongelmaa pahentaa Disneyn uppiniskainen päätös pitää Solon ensi-ilta nimenomaan toukokuussa eikä vakiintumassa olleella paikalla joulukuussa: nythän Solo todella tulee teattereihin vain muutamaa kuukautta The Last Jedin jälkeen ja vieläpä vaatimattoman etukäteismarkkinoinnin saattelemana. Eikä Sololla ole enää apunaan The Force Awakensin ja Rogue Onen uutuudenviehätystä, eikä toisaalta The Last Jedin ”pakko nähdä jatkoa” -etua.

Jo tästä syystä olen yllättynyt, jos Solo tuottaa dollareita edes Rogue Onen verran. Elokuva, jota on saatettu joissain piireissä syyttää rahastukseksikin, onkin alkanut näyttää kaikkea muuta kuin selvältä box office -menestyjältä. Koska tässä vaiheessa ei ole enää itsestäänselvää, että ”kaikkien” pitäisi käydä katsomassa uusi Star Wars, tilin tulokseen taatusti vaikuttaa tällä kertaa paljon se, kehutaanko vai haukutaanko leffaa sen ilmestyessä. Josta taas palaan aasisiltaani takaisin edelliseen kohtaani: tietyiltä osin Solo on valitettavasti suorastaan tuomittu haukuttavaksi.

(Sivuhuomio: Nimenomaan tuottojen osalta ja lipunmyyntiä seuraavan median kannalta Solon paineita vain lisää The Last Jedin väitetty alisuoriutuminen, kuten Forbes kirjoittaa – riippumatta siitä, onko kaikkien aikojen menestyneimpien listan top-kymppiin sujuvasti sijoittuneen The Last Jedin kohtuullista katsoa oikeasti alisuoriutuneen tai ei. Jos TLJ olisi otettu yhtä riemuiten vastaan kuin The Force Awakens, ei Solon täydellä floppaamisellakaan olisi ollut suurta väliä, mutta nyt sen harteilla on franchisen maine rahantekokoneena. Scott Mendelsonilla on artikkelissa myös tämä viisas sisällöllinen huomio: rempseänä ja poikamaisena Solo saattaa jopa kääntää vuodenvaihteen asetelmat ja vieraannuttaa nyt vuorostaan sen osan yleisöä, joka piti SW-sarjaa uusille urille vieneestä TLJ:stä.)

HS-FF-000096 copy.JPG

Odotanko Solosta siis huonoa elokuvaa?

No, en ainakaan toivo, tietenkään. Joka tapauksessa se on oma kysymyksensä. Edellä listattuja huolia miettien uskon, että Solon on todella vaikea saavuttaa taloudellista tai fanikriittistä jättimenestystä, vaikka se ei edes olisi huono. Vasta tämän kaiken päälle lisäänkin epäilyksissäni huolet siitä, että Solo-laiva seilaa karikkoisella merellä ilman kapteenia.

Tai kenties liian monen kapteenin kanssa. Lopputuloshan on nyt joka tapauksessa Lordin ja Millerin pitkälle suunnittelema, vaikka Howard olisi kuvannut elokuvan melkein kokonaan uudelleen. Lord ja Miller taas olivat ilmeisesti tekemässä elokuvasta komedialtaan improvisoidumpaa tai iloittelevampaa kuin Lucasfilmin pomo ja filmin perimmäinen tuottaja Kathleen Kennedy halusi. Tästä taas saa kuvan, että kolmantena kapteenina toimii Kennedy, jonka esimerkiksi minä kuvittelin palkanneen Lordin ja Millerin juuri tekemään Solosta muista Star Warseista poikkeavan iloittelun. Tilalle palkattu ohjaaja Howard on ammattimies, mutta vakavien (ja suoraan sanoen useimmiten tylsien) elokuvien ammattimies. Howardille kaikki kunnia rohkeudesta, mutta miten näkemyksellinen lopputulos tässä tilanteessa edes voi olla?

HS-FF-000085.JPG

Itse elokuvasta välittävän katsojan ei ole kuitenkaan mitään syytä vielä heittää kirvestä kiveen. Toukokuussa näemme itse, mitä lopputuloksesta pidämme. Ehkä sitten paljastuu myös se, onko Soloa edeltänyt markkinoinnin hiljaisuus osoitus studion luottamuksesta tuotteeseensa vai lannistuneisuudesta epäonnistumisen edessä.

Mutta lopetetaanpa nyt kuitenkin valitusvirsi duurinuottiin. Entertainment Weeklyn ansiokas juttusarja sisälsi erityisesti Clarke-osassaan kiinnostavaa pohdintaa, joka antoi itselleni toivoa näkökulmatusta käsikirjoituksesta.

Clarken ja toimittaja Anthony Breznicanin keskustelun perusteella Solon konnaköörin idea on, että kaikki filmin henkilöt muovaavat Hania sellaiseksi, joka hän on. Olemme kokemustemme summa, ja Han Solo on näiden tuttaviensa summa, vaikka jääkin lopulta (jo elokuvan lopussa?) Chewien kanssa omilleen ilman heitä.

Tämä on minusta kiinnostava ajatus, enkä voi olla ajattelematta, että sillä on jotain tekemistä elokuvan nimen kanssa. Ehkä sillä on jopa kytkös Disneyn toimitusjohtajan Bob Igerin taannoiseen hämmennystä herättäneeseen väitteeseen ”saamme kuulla, mistä Han sai nimensä”. Kenties siis Solo, koska toukokuun elokuva selittää, miksi Han Solo on ennen originaalitrilogiaa niin uhmakkaasti yksin ja aina vain itsensä puolella.

Entertainment Weekly kertoo Solosta kaiken (tai ainakin enemmän kuin muut ennen)

Solo-elokuvan ensi-iltaan on alle 100 päivää, ja teaserin julkaisemisen myötä elokuvan markkinointi onkin viimein käynnistynyt.

Tuttuun tapaan kärjessä on Entertainment Weeklyn Anthony Breznican, joka on julkaissut pinon yksinoikeusartikkeleita leffaan johdatellen. On kuvagalleriaAlden Ehrenreichin haastattelu, Donald Gloverin haastattelu, Emilia Clarken haastattelu, tarinaa Harrison Fordin neuvoista, Phoebe Waller-Bridgesin esittämästä uudesta droidista, leffan konnagalleriasta, ohjaajavaihdosta ja lopuksi elokuvan innoittajista.

HS-551136_R

Huh. Näissä on paljon luettavaa (erityisen kiinnostavia ovat ohjaajaosa ja Clarken haastattelu), mutta tässä muutamia nostoja:

  • Han Solo on orpo (ilmeisesti, Star Wars -disclaimerilla ”ei sitä voi koskaan varmaksi tietää”), aivan kuten Luke ja Rey.
  • Nuori Han on idealisti, joka yrittää karistaa karut kasvuolonsa taakseen. Kuten niin monissa maallisissakin kasvutarinoissa, itsenäisyyden ja unelmien saavuttaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Synkistyykö Han siis jo tämän matkan varrella?
  • Solo sisältää tosiaan sekä Hanin ja Chewien että Hanin ja Landon ensitapaamiset, kuten teaserista saattoi veikatakin.
  • Harrison Ford antoi neuvoja nimihahmosta sekä Hania esittävälle Alden Ehrenreichille että ohjaaja Ron Howardille.
  • Qi’Ra (Emilia Clarke), joka teaserissa sanoo tietävänsä parhaiten ”mikä” Han on, on tosiaan leffan hahmokaartista Hanin vanhin tuttu, vähintään lapsuudenystävä ja mahdollisesti ensirakkaus.
  • Tobias Beckett (Woody Harrelson), ehkä kaikkien aikojen epä-starwarsmaisin nimi muuten, on rikollinen, joka kerää kokoon jengin keikkaa varten, ja josta tulee Hanin esikuva ”moraalisen rikollisuuden” tiellä. Käsikirjoittajat Lawrence Kasdan ja Jon Kasdan ajattelivat kirjoittaessaan Aarresaaren Pitkä-John Silverin ja Jim Hawkinsin suhdetta.
  • L3-37 (Phoebe Waller-Bridge) on ainutlaatuinen, toisten droidien osista itse itsensä kokoama koneolento. L3-37 on ”Landon Chewie” – siis Landon kumppani Falconin ohjaimissa. (Joten missä on siis Lobot?)
  • Paul Bettany, joka korvasi uudelleenkuvausten vaiheessa Michael K. Williamsin, esittää Dryden Vos -nimistä mafiosoa. Väittävät, ettei hahmo kuitenkaan olisi sukua Quinlan Vosille.
  • Elokuvan planeettoihin lukeutuu Corellian ja Kesselin lisäksi mutainen ja soinen Mimban, tuttu aivan ensimmäisestä expanded universe -romaanista Mustan lordin paluu (Splinter of the Mind’ Eye). Joka muuten oli aikanaan b-suunnitelma Star Warsin ensimmäiseksi, halpatuotantoiseksi jatko-osaksi, ja jossa siksi silloisista Harrison Fordin sopimusteknisistä syistä johtuen ei ollut mukana Han Soloa.
  • George Lucas kävi kuvauksissa ystävänsä Ron Howardin ensimmäisenä päivänä ja jopa kiinnostui eräästä Falcon-kohtauksesta niin, että hänen ehdotuksensa jostain komediallisesta yksityiskohdasta jätettiin elokuvaan.
  • Phil Lordin ja Christopher Millerin vaihtumista Howardiin selitellään jo tuttuun tapaan: Lord ja Miller eivät vain olleet tekemässä sitä elokuvaa, jota Kathleen Kennedy ja studio halusivat, ja potkupäätös tapahtui vasta niin myöhään juuri siksi, ettei sitä olisi haluttu joutua tekemään. Howard valikoitui vastaamaan isoon haasteeseen Kennedyn, Lucasin ja leffan hiljattain edesmenneen tuottajan Allison Shearmurin vanhana ystävänä. Uudempana palasena kuvioon lisään artikkelien viittaukset siihen, että iso osa ongelmaa olisi ollut Lordin ja Millerin työskentelytahti: jospa potkut tulivat, kun ja koska elokuvaa ei sittenkään ollut valmiina ihan niin paljon kuin piti olla?

Erikseen tykkään juttusarjan viimeisenä julkaistusta palasesta, joka kertoo, mitä elokuvia isä ja poika Kasdan katselivat Soloa valmistellessa ”sillä silmällä”. Kirjoitinhan juuri The Last Jedin esikuvaelokuvista ja toivoin saavani vastaavia listoja nähtäväkseni toistekin. Mutta kun viimeksi jouduin katsoessani arvuuttelemaan, mikä esimerkiksi venäläisen naturalistisen draaman yhteys Episodi VIII:aan olisi, tällä kertaa lista tulee suoraan selkeiden saatesanojen kanssa:

  • Aarresaari (Robert Louis Stevensonin kirja), jossa nuori poika kasvaa seikkailun aikana kohtaamiensa hahmojen kautta, ja joista erityisesti Pitkä-John Silverin mentor-suhde vaikutti Beckettin ja Hanin suhteeseen.
  • Heat (Michael Mann, 1995), jonka konnien Robert De Niron ja Val Kilmerin välinen suhde niin ikään vaikutti Solo-leffan vanhempien ja nuorempien konnien suhteisiin.
  • Unforgiven (Clint Eastwood, 1992), niin ikään vanhemman kovanaaman ja nuoren oppipojan välinen suhde.
  • The Big Lebowski (Joel ja Ethan Coen, 1998), hurjaa kyllä. Tässäkin kyse on hahmojen välisestä suhteesta, mutta nyt Hanista ja Chewiestä. Minusta on suorastaan ihastuttavaa, että Kasdanit näkivät tämän omankin suosikkini rennon Duden ja liipasinherkän Walterin välisessä miesrakkaussuhteessa esikuvan Hanille ja Chewielle. Miksi ei toisaalta!
  • Gangster No. 1 (Paul McGuigan, 2000), listan ainoa vieraampi tapaus. Esikuva Dryden Vosin hahmolle, jota näytteleekin lopulta sama näyttelijä, Paul Bettany.

The Last Jedi on elokuva välinpitämättömyyttä vastaan (ja siksi on sopivaa, että se ei ole kaikkien mieleen)

Kun torstaiyön kirjoitukseni oli yritykseni kirjoittaa spoilaamattomat ensireaktiot, on tämä kirjoitus puolestaan viiden päivän ja kolmen katsomiskerran voimin kypsytelty spoilaava blogimerkintäni The Last Jedistä. Nyt siis suuri spoilerivaroitus: tämä teksti olettaa, että lukija tuntee jo elokuvan yllätykset.

Todettakoon heti alkuun, että elokuvassa on todella paljon sellaista, jota haluan pohtia vielä aivan erikseen, enkä edes yritä tunkea tähän kaikkea, vaikkei teksti lyhyt olekaan. Itse asiassa tämän tekstin ensimmäinen versio oli pakko siirtää melkein kokonaan toiseksi kirjoitukseksi, koska ehdin kirjoittaa pelkästä Lukesta kai noin 6000 merkkiä. Tlk.io-keskusteluhuoneessa on parin päivän purettu jo vaikka mitä juonen yksityiskohtiakin, mutta nyt yritän siis viimein vastata omalta osaltani siihen kysymykseen, jota minulta ovat kysyneet esimerkiksi työkaverit ja äiti: Onko se hyvä? Tai siis – olen kyllä tiennyt sydämellä vastata myöntävästi, mutta perustelujen muotoileminen on ollut tällä kertaa tavallista vaikeampaa.

tlj-cliff-silhuette

Lyhyt vastaus: On se hyvä – minusta. Ymmärrän hyvin, miksi kaikkien mielestä ei ole.

Osaltaan mielipiteiden jakautuminen peräti todistaa, että The Last Jediä ei rakennettu laskelmoiden. Siinä missä The Force Awakens oli elokuva, josta me kaikki (no, eivät kaikki, mutta useimmat) saatoimme olla kutakuinkin samaa mieltä, The Last Jedi on elokuva, jota voi rakastaa tai vihata, ja molemmille näkökannoille on olemassa järkeviä perusteluja. The Last Jedi on sen verran rohkea elokuva, että siitä on ensihämmennyksen haihduttua luultavasti aika helppo sanoa, onko sen puolella vai sitä vastaan. Mutta koska perusteluja tosiaan on molempiin suuntiin, on elokuvan ”hyvyys” siis mielipidekysymys. On kuvaavaa, että The Last Jedi tuntuu jakavan myös ammattikriitikkojen mielipiteet aina epäonnistumisesta viiteen tähteen. Minusta se on valtavan hienoa. There are heroes on both sides!

Ei The Last Jedi minustakaan ongelmaton ole, eikä se todellakaan vastannut kaikkia minunkaan odotuksiani. Olisin esimerkiksi toivonut enemmän vastauksia: hyväksyn kyllä, että Rey ja Snoke eivät paljastuneet erityisesti ”keneksikään”, mutta olisin halunnut, että Reyn vahvuuden alkuperää ja/tai edellisen osan aikana tapahtunutta selittämätöntä Voiman ”heräämistä” sekä Snoken taustaa olisi edes käsitelty jollain tapaa. Pidin kasino-jaksoa tarpeettomana sivupolkuna, ja siinä nähdyt tapahtumat eläinten vapauttamista myöten tuntuivat liian usein muualla nähdyiltä. Noiden kohtausten vaisuuteen liittyen petyin tässä episodissa hahmoista Finnin osaan. Uskottavuuspuolella koetuksella kävi avaruuden armadojen takaa-ajo, johon juonen jännite ja aikaraja niin nojasivat, kun on kuitenkin kiistatonta, että First Orderin risteilijöissä olisi valtavasti hävittäjiä ja muita pienempiä ja risteilijöitä nopeampia aluksia, joilla pudottaa hyvikset alas. Eikä valonnopeushypyn estävää ennennäkemätöntä jäljitystekniikkaa perustella mitenkään, se vain todetaan yhtäkkiä olemassaolevaksi.

Yleiskuva Canto Bightin kasinolta

Ilman Canto Bightia tästä trilogiasta puuttuisi yhä niin sanottu sivistynyt osa galaksia, mutta olikohan tämä kuitenkaan kiinnostavin mahdollinen sivujuonen matkakohde?

Elokuvan kolme kertaa katsottuani olen kuitenkin aivan varma, että seison tykkääjien leirissä. Se, mistä en elokuvassa välittänyt, tuntui suurimmaksi osaksi kolmannella kerralla jo aivan hyväksyttävältä osalta kokonaisuutta. Esimerkiksi juuri The Force Awakensissa on paljon enemmän asioita, jotka ärsyttivät jo parin katsomiskerran jälkeen – enkä silti lakannut tykkäämästä siitäkään. Monet The Last Jedissä kritisoidut puolet – vaikkapa huumorin ”nykyaikainen” tyylilaji, Luken originaaleista muuttunut hahmo ja lopputaistelu – sitä paitsi kelpasivat minulle koko ajan. Ymmärrän kyllä, miksi nekään eivät ole kaikkien mieleen, mutta kyse on jälleen makuasioista. En esimerkiksi ole huomannut kenenkään haukkuneen lopputaistelua emotionaalisesti tai visuaalisesti epäonnistuneeksi – osa katsojista ei vain pidä uudesta Voima-tempusta, jonka kohtaus vaatii hyväksymään. Dissaajat eivät sitä paitsi ole huonossa seurassa: eihän itse Mark Hamillkaan pitänyt vanhasta Lukesta, ja hän sentään tietää Lukesta yhtä sun toista. Mutta en nyt mene yksityiskohtaisesti juuri jedimestarimme Lukeen, sillä tästä leikkasin jemmaan sen, mihin tämä kirjoitus meinasi rönsyillä.

Mainituista tähän mennessä mainitsemistanikin moitteista huolimatta The Last Jedi on nimittäin minusta onnistunut, jopa erinomainen Star Wars -episodi. Se ottaa Imperiumin vastaiskun paikan tässä trilogiassa tyylikkäästi olemalla sekä ajatuksia herättävämpi että jännittävämpi kuin edeltäjänsä. Ihan erikseenkin voisi mainita, että The Last Jedi on oikeasti jännittävä – sitä katsoessa päähenkilöiden puolesta pelkää (syystäkin) enemmän kuin ehkä minkään aiemman Star Wars -episodin kohdalla. Tämä johtuu elokuvan arvaamattomuudesta, ja palaan siihen kohta, mutta ensin eräs keskeinen seikka elokuvan luonteen ymmärtämiseksi, vaikka se saattaa tuntua puolustukselta: The Last Jedi on ensisijaisesti jatko-osa The Force Awakensille – ja se sen pitikin olla.

The Force Awakensin loppukohtaus, jossa Rey löytää Luken.

Tähän me viimeksi jäimme, ja nimenomaan tästä me jatkamme – emme Jedin paluusta, missä näimme Luken viimeksi.

Ajatelkaapa: niin Skywalkerin sukusaagan 8. episodista kyse onkin, ja niin paljon kuin me Luken jälleennäkemistä odotimme, ei Luke Skywalker ole tämän trilogian päähenkilö. Tämän elokuvan täytyikin olla Reyn, Finnin, Poen ja Kylon tarinoiden seuraava vaihe. Eikä pehmeä reboot nimeltä The Force Awakens, tuttuja asetelmia ja tilanteita nautittavasti kierrättänyt avausosa, ollut pelkkä hahmojen esittelykään. Edellinen episodi asetti uudelle trilogialle tietynlaisen luonteen: George Lucasin Star Warseja modernimman ja vauhdikkaamman. Valittuun tyyliin liittyvät esimerkiksi huumori ja tapahtumien etenemisen nopeus, mukaan lukien siis se, että tämä tapahtuu niin nopeasti The Force Awakensin perään, että siitä hetkestä, jona Poe saa kartan Jakkulla, ei kulu viikkoakaan siihen, kun Millennium Falcon pakenee Craitilta. Jatkaakseen tätä trilogiaa luontevasti Rian Johnson ei olisi voinut kertoa tarinaa aivan toisenlaisella tyylillä. Poe Dameronin pilasoitto Huxille (”Okay, I’ll hold.”) leffan alussa ärsyttää osaa katsojista, mutta kohtaus on täysin linjassa Poen hahmon ja edellisosan tekemisten ja sanomisten (”You talk first? I talk first?”) kanssa.

Tuo kohtaus ei ole siitä paras esimerkki, mutta minusta Rian Johnson on hionut JJ Abramsin kerrontaa suorastaan mestarillisesti eteenpäin. The Last Jedissä on tosiaan vauhtia ja terävää huumoria, mutta se on rytmiltään hyvin toisenlainen elokuva kuin edeltäjänsä. Episodi VIII malttaa pysyä paikallaan niin avaruustaisteluissa kuin keskusteluissakin, näyttäen molempien todella tapahtuvan. Abramsin ja toisen käsikirjoittajan Lawrence Kasdanin jäljiltä hahmokaartin välinen kemia oli jo kunnossa, mutta tässä episodissa tuntuu vielä paremmin, että nämä henkilöt elävät kohtaustensa ulkopuolellakin – sikäli siis jos ehtivät, muistaessamme edelleen tapahtumien vauhdin (Poe esittäytyy vasta tämän lopussa Reylle, mikä tosin on tarpeeton ja jopa kumma kohtaus myös siksi, että aivan samanlainen kohtaaminen hahmojen välillä oli jo The Force Awakensin romanisaation lopussa).

Omat kehunsa ansaitsee, että elokuva pysyy kasassa myös silloin, kun siinä tapahtuu. Esimerkiksi alun pommittajataistelu tai valtaistuinsalin kahakka ovat esimerkillisen ymmärrettävästi koreografioituja, kuvattuja ja leikattuja toimintakohtauksia, joista moni tehosteleffa saisi ottaa oppia, vaikka (vai juuri siksi että?) elokuvan ohjaaja ja kuvaaja työskentelevät isommilla työkaluilla kuin koskaan aiemmin urallaan. Ja mitä sitten tulee juuri tehosteisiin ja visuaalisuuteen, niin The Last Jedi ei kai varsinaisesti keksi missään kohdassa aivan uudenlaista avaruuspyörää eikä muutenkaan enää yllätä ketään näyttävyydellään, mutta leikkauksen rauhallisuus onnistuu myös tällä saralla antamaan kuville ja äänille lisää arvokkuutta.

Vastarinnan pommittajien epätoivoinen hyökkäys elokuvan alussa.

Sarjan nimestä huolimatta The Last Jedissä on enemmän sotaa avaruudessa kuin kai missään episodeista sitten aivan ensimmäisen. Sekin on tervetullutta.

Teemojen tasolla Johnsonin episodi käsittelee ensinnäkin toivoa, joka onkin hyvin tuttu Star Wars -teema, mutta tällä kertaa vahva viesti on, että toivo ei lepää vain elokuvan sankareiden harteilla. Elokuvan alussa Rey saapuu Luken luo toiveikkaana, Leia toivoo veljensä palaavan, vastarintaa ja/eli kapinallisia verrataan useissa repliikeissä toivoon. Mitä epätoivoisemmaksi vastarinnan pakomatka käy, sitä enemmän toivolla tunnutaan lopulta viittaavan vain voiton etäiseen mahdollisuuteenkin: ei siis siihen, että Leian johtamat selviytyjät voisivat enää kääntää pakonsa voitoksi, vaan siihen, että heidän pakonsa voisi onnistuessaan ainakin antaa toivoa galaksille. Tämä sanoma huipentuu loppukohtauksessa, joka poikkeaa kaikista episodielokuvista näyttämällä meille sankariemme sijaan kaltoin kohdeltuja orpoja kertaamassa juuri näkemäämme lopputaistelua. Vaikka sitä seuraaviin kuviin on vielä hienovaraisesti piilotettu myös konkreettinen vahvistus jedien jatkuvuudesta (sorrettu poikarukka poimii luudan käteensä Voiman avulla), ennen kaikkea lopussa on kyse Luken uhrauksen onnistumisesta. Poika, jota Obi-Wan Kenobi ja tämä elokuvasarja ovat aina kutsuneet uudeksi toivoksi, on viimeistään nyt muuttunut koko galaksille toivon symboliksi.

Loppukuvan lasten viesti, ja elokuvan sanoman pohjimmainen toivo, on se, että meissä kaikissa, siis ”meissä tavallisissakin”, on se tarvittava kipinä vastustaa pahuutta. Elokuva kannustaa valitsemaan puolensa ja hylkäämään välinpitämättömyyden, ja ainakin minuun se viesti kolahtaa. The Last Jedin johdantolauseena voisi hyvin käyttää edellisen episodin Maz Kanatan ”The only fight. Against the dark side.” -puhetta, jossa Maz nimenomaan viittaa vääryyden moniin muotoihin, eikä vain punaisia valosapeleita käyttäviin Voiman pimeän puolen harjoittajiiin. Vaikka näissä elokuvissa ei periaatteessa tehdä päivänpolitiikkaa (ja hah hah, sanovat kaikki, jotka tunnistivat Lucasinkin Star Warseista viittauksia Vietnamin sotaan tai terrorismin vastaiseen taisteluun), tässä on voimakas viesti myös meidän ajallemme, jossa välinpitämättömyys on vaihtoehtoisia totuuksia lausuvien presidenttien paras ystävä ja ilmaston lämpenemisen uhan torjujien pahin vihollinen. Tämä elokuvan läpäisevä teema ei heikkene edes kasino-osan alleviivaavuudesta: myös rikkaiden rikastuminen heikkojen kustannuksella on osa Mazin tarkoittamaa pimeää puolta.

Rey kalliolla

Hän on tietenkin sankari, mutta hän ei olekaan katsojan tapaan kuka tahansa. Vai onko?

Sankareistamme Rey (Daisy Ridley) aloittaa elokuvan uskoen Lukeen ja vihaten Kylo Reniä (Adam Driver), mutta pian hän ymmärtää, että aivan kuin Luke ei täysin vastaa hänen kuvitelmiaan, ei niitä vastaa Kylokaan. Ben Solo on kyllä murhaaja ja omasta mielestäänkin hirviö, mutta The Last Jedi antaa ymmärtää Benin muuttuneen Kyloksi ikään kuin ajautumalla: Snoken houkuttelemana, Luken väärin tulkitun teon eteenpäin sysäämänä, liian monta vähittäistä askelta pimeyteen ottaneena. Rey, joka on itsekin tavallaan ajautunut Luken luo ja joka Kylon tavoin etsii tarkoitustaan, tunnistaa Kylossa tietynlaisen toveruuden. Kyloa päättäväisempänä ihmisenä Rey uskoo, että Ben Solo voisi hirveistä teoistaan huolimatta vielä valita myös toisin – ja tämä usko melkein saa sen muutoksen jopa aikaan. Tulos on joka tapauksessa enemmän kuin ”hyvä yritys”: nähdäkseni elokuva päättyy tilanteessa, jossa pahan ylivoimaista armeijaa komentaa henkilö, joka ei oikeastaan välttämättä olisi halunnut komentaa pahan armeijaa.

Välinpitämättömyyttä ja välittämistä käsitellään itse asiassa melkein kaikkien hahmojen kautta. Finn (John Boyega) valitsee vasta tämän episodin aikana todella puolensa taistelussa, ja hän tekee sen vastoin petollisen koodinpurkajan hänelle tarjoamaa mottoa ”don’t join”. Poe (Oscar Isaac) ymmärtää, että sankaritekojen tavoittelemisen ohessa hyvän johtajan tulee huolehtia, että mahdollisimman moni myös elää näkemään huomisen. Alleviivaavin osa kudosta on uusi hahmo Rose (Kelly Marie Tran), joka muistuttaa meitä tällaisissa elokuvissa usein toisteltavasta rakkauden voimasta: Finnin tavatessaan hän haluaisi tämän olevan valmis vaikka uhraamaan itsensä kuten hänen siskonsa teki, mutta lopussa hän itse estää Finniä tekemästä niin, koska on tykästynyt tähän. Tässä luennassa Snoke muuten saa ansionsa mukaan juuri siksi, että ei oikeasti välitä kummastakaan läheisestä alaisestaan.

DJ, Finn ja Rose naamioituneena First Orderin asuissa.

Vaikka Finnin ja Rosen sivujuonesta puuttuisi ytyä, ei hahmojen väliltä onneksi puutu kemiaa.

Jälleen joudun palaamaan myös edelliseen episodiin. Rian Johnsonilla oli alusta alkaen epäkiitollinen tehtävä jatkaa siitä, mihin lukuisia kysymyksiä herättänyt The Force Awakens jäi. Johnsonin ratkaisuissa on nähtävissä sekä alistumista että uhmaa edeltäjää kohtaan. On esimerkiksi suurimmaksi osaksi sen kirjoittaneiden Abramsin ja Kasdanin eikä Johnsonin syytä, että tässä episodissa on niin paljon samaa Imperiumin vastaiskun kanssa, vaikka siltä odotettiin edeltäjäänsä suurempaa irtiottoa originaalitrilogiasta. Ei VIII:n kirjoittaja-ohjaaja voinut mitään sille, että VII:n kirjoittajat olivat jättäneet nuoren jedin tapaamaan vanhaa, erakoitunutta mestaria samaan aikaan, kun muut sankarit olivat ahtaalla vihollisen sotilasjoukkojen hyökätessä. Sekin oli jo edellisessä osassa tosiasiana saneltu, että tässäkin trilogiassa pahaa armeijaa johtava, Voimaa käyttävä pahis havittelisi nuorta jediä polvistumaan tai kuolemaan eteensä.

Näistä lähtökohdista Johnson ottaa taitavasti Star Wars -langat haltuunsa, pitäen hyvänä saagan perinteitä rimmaavista juonenkäänteistä, mutta sepittäen runonsa omalla tavallaan. Rey ei haluaisi kuulla sitä tosiasiaa (jota emme tosin vieläkään välttämättä tiedä tosiasiaksi), että hänen vanhempansa eivät olleet mitenkään erityisiä, mutta ei sitä haluaisi kuulla katsojakaan. Me emme oikeastaan haluaisi nähdä pahan Snoken kuolevan, koska se riistää meiltä Snoken arvoitusten ratkaisemisen elokuvissa ja koska olemme odottaneet sankariemme kukistavan hänet vasta trilogian lopussa. Sen sijaan haluaisimme nähdä Luke Skywalkerin palaavan kohtaamaan entisen oppilaansa ja tapaamaan viimeisen kerran valkokankaalla siskonsa, ja vaikka elokuva lopulta – omalla tavallaan – tämän meille antaakin, se myös ei anna sitä. Rey ei onnistu suostuttelemaan Lukea opettajakseen, eikä houkuttelemaan tätä palaamaan. (Meinasin kirjoittaa tähän, että vastoin odotuksiamme kukaan ei myöskään sano ”I have a bad feeling about this” eikä keneltäkään katkaista kättä, mutta BB-8 taitaa sanoa tuon perinnerepliikin aivan elokuvan alussa iloisten piippausten sijaan, ja kädetkin kyllä katkeavat Snokelta muun muassa…)

Aivan erityisen vaikea meidän on kuulla, että sankarimme Luke Skywalker, joka uskoi sysimustassa Darth Vaderissakin voivan piillä hyvää vain siksi että sai kuulla tämän olevan isänsä, olisi saattanut edes ajatella nuoren siskonpoikansa Benin tappamista tämän nukkuessa. Ymmärrän hyvin, että tämä nimenomainen juonenkäänne ei kaikille sula ehkä koskaan. Behind the scenes -mielessä sekin on kuitenkin ongelma, joka putosi Rian Johnsonin käsiin Abramsilta ja Kasdanilta, jotka olivat jo kirjoittaneet sankarimme Luke Skywalkerin kääntäneeksi selkänsä ystäviltään ja galaksin hädältä. Tarinan sisällä ohikiitävä murhanhimoisuus potentiaalisen uuden Vaderin edessä on inhimillinen tunne, ja se on häpeän ja epäonnistumisen seurauksineen uskottava selitys Luken halulle panna pillit ja valomiekat pussiin. Elokuvien sisäistä aikaa katsoen me katsojat emme ole nähneet Luke Skywalkeria 30 vuoteen, ja aivan kuin Reyn, meidän kuvitelmamme ja toiveemme hänestä vanhentuneena ja absoluuttisen viisaana mestarina eivät vain vastaa todellisuutta. En muuten ihmettelisi, vaikka tämä vuorostaan olisi voimauttava viesti vaikkapa ikäkriisin oireet itsessään tunnistavalle fanille.

Luke Skywalker Ahch-Ton kallioluolassa.

Jos emme usko Luke Skywalkerin voineen vanhentua tällaiseksi, meidän pitäisi kysyä itseltämme: pysyvätkö tuntemamme ihmiset samanlaisina, jos emme näe heitä 25-30 vuoteen?

Nämä ovat kaikki sellaisia käänteitä, joihin Johnson olisi valinnut helpomminkin sulavan ratkaisun. Voi myös tulkita Johnsonin liki julkeasti ikään kuin heittävän pois ne osat The Force Awakensista, joista ei löytänyt kipinää. Reyn alkuperän arvoitus? Vastaus on, että arvoitusta ei ole. Kuka on Snoke? En tiedä, mutta koska uusinnettu paha keisari oli tylsä pääpahis, niin eipä ole enää kukaan. Niin, ja vai on Phasma fanisuosikki? Olkoon, mutta nyt räjähtää. Yhtä kaikki nämä ovat kaikki rohkeita valintoja, ja näin Johnson vähintään pyyhkii pöydän sellaiseksi, että episodi IX ei tästä kovin helposti enää Jedin paluun versioinniksi käänny. (Johnsonin oman SW-trilogian, joka aloittaa täysin puhtaalta pöydältä, osalta The Last Jedin kunnianhimoisuuden pitäisi luvata suuria, vaikkei katsoja tästä episodista pitäisikään.)

Minulle The Last Jedi on antanut enemmän ajateltavaa kuin osasin ehkä toivoakaan, ja minusta se on siis vikoineenkin erinomainen Star Wars -episodi. Koska se yllättää olemalla toisenlainen kuin odotimme, se haastaa katsojaa hyväksymään erilaisuutensa. Kannattaa muistaa, että Imperiumin vastaiskua ei siivittänyt kaikkien aikojen jatko-osan asemaansa synkkyys tai yllätyskäänne, vaan se, että se oli aivan toisenlainen elokuva kuin menestynyt edeltäjänsä. En mitenkään väitä, että The Last Jedin asema voisi edes ajan saatossa kohota sentään Imperiumin vastaiskun tasolle, mutta netissä onkin jo ehditty muistuttaa, että osa katsojista ja kriitikoista haukkui myös Imperiumin vastaiskua 37 vuotta sitten.

Vielä kerran toistan ymmärtäväni hyvin, että kaikki katsojat eivät varmasti pidä yllätysten luonteesta tai Johnsonin valinnoista. Ei tarvitsekaan – prequel-aikoja muistaen minulle sopii aivan hyvin, että tämä sarja jakaa mielipiteitä, jos kyse nimenomaan on mielipiteistä, eikä siitä, että elokuva olisi elokuvana huono.

First Orderin armeija koolla.

Rivit suoraksi, kamera tulee!

Tätä kirjoittaessani tajusin, että elokuva sisältää oivan vertauksen itsestään. Viittaan alkupuolen jo lähtökohtaisesti metatasoja sisältävään kohtaukseen, jossa Rose kohtaa ensimmäisen kerran Finnin ja katsoo tätä silmät tuikkien kuin ihailija kohdettaan. Kohtaaminenhan tapahtuu pakokapselin edustalla. Tarkemmin katsoen fani siis kohtaa siinä fanituksensa kohteen karkaamassa omille teilleen.

Pitääkö silloin laukaista tainnutusase? Vai sittenkin kysyä lisää kysymyksiä?