Virallisuudesta, aitoudesta ja Star Wars -asujen hienoudesta Tampereen Star Wars Unofficial Galaxies -näyttelyn innoittamana

Viime viikonloppuna kolmen aikuisen ja yhden lapsen seurueemme matkusti Tampereelle, pukeutui parhaimpiinsa ja vieraili Tampere-talon Star Wars Unofficial Galaxies -kesänäyttelyssä.

Parhaimpiin pukeutumisella tarkoitan sitä, että kaivoimme Lontoon parin vuoden takaiseen Star Wars Celebrationiin rakentamamme asumme kaapista ja marssimme siis näyttelyyn sonnustautuneina Padme Amidalan kedon piknik -mekkoon, kenraali Huxin univormuun ja Reyn Ahch-To-seikkailun asuun. Lapsi (ei kuvassa) oli pukeutunut, öö, Cars 3 -t-paitaan, jonka hän oli pukenut Puuha-Pete-pitkähihaisen päälle.

Ihmisiä, jotka ulkoiluttavat naamiaisasujaan.

Teeman mukainen pukeutuminen sopi asiaan mainiosti myös siksi, että Unofficial Galaxies -näyttelyssä oli hyvin pitkälle kyse juuri puvuista. (Teeman mukaan pukeutuneet saivat näyttelyn ovella myös pienen karkkitervehdyksen, mutta siihen ei olisi tarvittu varsinaista cosplay-asua, asiaan kuuluva t-paita olisi riittänyt.)

Kirjoitan tässä auki ajatuksiani näyttelyn ääreltä. Unofficial Galaxies -näyttely on avoinna Tampere-talossa vain tämän heinäkuun ajan eli 1.-31.7.2022, mutta tämän blogikirjoituksen julkaisun hetkellä sinne siis ehtii vielä.

Epävirallista, salaperäistä, vähän hämmentävääkin!

Tampere-talon näyttely on nimeään myöten epävirallinen. Se ei ole Disney-Lucasfilmin virallisesti lisensoima, siellä ei soi oikea Star Wars -leffamusa, siellä ei näy oikeita Star Wars -logoja eikä suurin osa teoksistakaan ole ”oikeasti aitoja” (palaan tähän kohta). Pitempiaikaiset suomalaiset Star Wars -fanit muistanevat Tennispalatsissa vuonna 2001 esillä olleen The Art of Star Wars -näyttelyn, joka oli lisensoitu ja jossa esillä oli aivan ”oikeaa” tavaraa: Tampereen näyttely ei siis ole sen kanssa samaa sarjaa.

Unofficial Galaxies -näyttelyssä on jollain laskutavalla esillä noin 120 esinettä, mutta sen ydin on noin neljässäkymmenessä elokuvahahmojen pukukokonaisuudessa, joista osa on esillä kevyesti elokuvien kohtauksista vihjailevien taustojen äärellä, osa lähinnä mallinukkejen päälle puettuina. Lisäksi Tampereella on esillä muutamia tuttuja hahmoja patsaina, vähän rekvisiittaa ja pari vitriinillistä leluja eri vuosikymmeniltä.

Näyttelyn saatesanojen mukaan kyseessä on yksityiskokoelma, jonka omistaa ”yksi Iso-Britannian suurimmista Star Wars -keräilijöistä”. Näyttelyssä kerrotun mukaan keräilijä alkoi kerätä Star Wars -leluja lapsena vuonna 1980, jatkoi lelukokoelman täydentämistä aikuisena ja eteni elokuvalavasteisiin ja niiden kopioihin sitten, kun ”lelukokoelma oli valmis”.

Edelleen Tampere-talon viestinnästä kerrotaan, että Tampereella nähtävä näyttely on tätä ennen ollut esillä maailmalla vain kerran Liverpoolissa 2017-19. Siellä se tosiaan onkin ollut esillä, mutta jostain syystä se on nyt heti toisena esillä Suomen Tampereella, josta sen ”on määrä jatkaa maailmankiertueelle”.

Tämä kaikki on kovin salaperäistä, ja ainakin meidän seurueessamme kokonaisuus herättää kysymyksiä, joihin emme taida saada vastauksia. Koska suurinta osaa kokoelmasta ei tosiaan ole oikeasti käytetty Star Wars -leffojen kuvauksissa, päättelemme, että kokoelma ei kuulu miljardöörille. Eikä toisaalta tuotannoissa ihan oikeasti työskennelleelle.

Mutta millaisella ”tavallisella” keräilijällä olisi ollut harrastuneisuutta kerätä tällaista kokoelmaa, esimerkiksi kymmeniä pukuja, saagan kaikkien vuosikymmenten varrelta? Millaisessa kodissa tai varastossa niitä on ennen maailmankiertuetta säilytetty? Kuinka laaja on kokoelman alkuperäinen ydin eli lelukokoelma, josta Tampereella nähdään vain väläys, mikäli se todella on keräilijänsä mittapuulla ”valmis”? Miksi vuosikymmeniä kartutetun kokoelman maailmankiertue starttaa kaikista maailman paikoista juuri Tampereelta?

Sanonpahan vain, että eräät epäilykset jäisivät epäilemättä, jos keräilijä esittäytyisi edes nimellään. Mutta tietysti on viime kädessä niin, että sama se, kenen omistamia ja miten kerättyjä esillä olevat esineet ovat, kun niitä esineitä kuitenkin on tultu katsomaan. Katsotaanpa siis seuraavaksi!

Elokuvapukujen vai cosplay-pukujen näyttely?

Unofficial Galaxies -näyttelyn ”epäaitous” on siis paitsi lisensoimattomuutta, myös sitä, että esillä olevat puvut, valomiekat ja muut esineet eivät – aivan paria poikkeusta lukuun ottamatta – ole ”oikeita” screen used -elokuvaesineitä.

Aitouden käsitteestä kiinnostuneelle Tampereella oli tarjolla paljonkin ajatuksen aihetta, vaikka tällaiseen pohdiskeluun näyttelyn kepeät tekstiplakaatit eivät toki suoraan kannustaneetkaan. Mutta esimerkiksi sitä saattoi asuja katsoessaan pohtia, mikä (jos mikään) erotti näyttelyssä esillä olleet asut harrastajien valmistamista niin sanotuista cosplay-puvuista eli periaatteessa niistäkin vaatteista, jotka meillä itsellämme olivat päällämme – jotka siis olivat syntyneet omin käsin ompelukoneella tai kirpputorilta tarkoitukseen sopivia rytkyjä etsimällä.

Osa Tampere-talossa esillä olevista puvuista ja esineistä on niin sanottuja replikoita: mahdollisimman tarkkoja jäljennöksiä elokuvissa käytetyistä, osa jopa lisenssillä tehtyjä sellaisia. Vitriiinien valomiekoista saattoi bongatakin Master Replicas -firman trademark-merkintöjä, ja oletan, että esimerkiksi osa kypäristä on tällaisia kaupallisia tuotteita myös. Luonnollisen kokoisen ja näköisen Darth Maul -patsaan saa kyllä rahalla hankittua itselleen, jos sellaisen haluaa. Tällaiset esineet ovat siis periaatteessa kenen tahansa ostettavissa olevia, tai ainakin ne ovat olleet niiden tuote-erän valmistumisen aikaan kenen tahansa ostettavissa olleita, vaikkakin korkealaatuisia sellaisia.

Osa Tampere-talon hahmo- ja pukukokonaisuuksista näyttääkin tosiaan siltä, että ne voisivat olla oikeasti suoraan elokuvien puvustamoista. Toiset eivät näytä siltä. Esillä on esimerkiksi Kylo Ren, jonka asusta Unofficial Galaxies -kokoelmaan näyttää itse asiassa kuuluvan pelkkä kypärä, joka on tökätty mustaan kaapuun puetulle mallinukelle, joka vieläpä töröttää hassusti allapäin vinossa. Muutamat muutkin asuista tuntuvat rakennetun siten, että riittävän vakuuttavaa kypärää, kasvomaskia tai muuta tunnistettavaa asustetta on täydennetty asukokonaisuudeksi ”oikeansuuntaisilla” vaatteilla ja asusteilla, jotka tarkemmin katsoen eivät olekaan elokuvissa nähdyn kaltaisia. (Taas jos ajattelen omaa asuvalintaani: aikanaan kirpparilta löytämäni kenraali Hux -paitani oli polyesteriä ja ihan helvetin hirveä pitää tuntikaupalla päällä nahkatakin alla, mutta sopivan vyön kanssa ja First Orderin merkin hihaan ompelemalla se kyllä näytti minusta riittävän oikealta.)

Kun kahdesta esillä olevasta Darth Vaderista tällä vakuuttavammin asetellulla mallilla ovat kädet ja jalat kokonaan viitan peitossa, voi miettiä, mahtavatko paita ja housut itse asiassa ollakaan viitan alla oikeanlaiset.

Sekin on kuitenkin sanottava, että erityisesti originaalitrilogian asujen kohdalla niin sanottu totuus saattaisi olla toiveita karumpaa. En missään nimessä tarkoita käyttää cosplay-termiä vähätellen, vaikka oma asuni kepeä kirpparilähtöinen kokonaisuus olikin. Star Wars -cosplay on suosittu ja monelle vakava harrastus, ja esimerkiksi stormtrooper-pukujen harrastajat ovat jo kauan sitten vähintään saavuttaneet ja myös ohittaneet elokuvissa oikeasti käytettyjen pukujen valmistajien tason.

Eivät Imperiumin eri sotilastyyppien kypärien ja pukujen hengitysputket ja painikkeet olleet 1970-luvun leffakuvauksissa ”oikeita”: siis irrotettavia tai painettavia niin kuin ne oikeissa avaruushaarniskoissa olisivat. Sellaisia niistä ovat tehneet vasta harrastajat tai uusien elokuvien haarniskojen valmistajat. Viime vuosina Lucasfilm on itse asiassa värvännyt 501st Legion -ryhmän pukuharrastajia omissa asuissaan jopa avustajiksi oikeisiin tuotantoihinsa.

Myös edellä jo mainitut kaupallisesti tuotetut replika-kypärät ja -kasvonaamiot, jollaisia on esillä Tampere-talon kokoelmassakin, ovat paikoin elokuvissa oikeasti käytettyjä yksityiskohtaisempia. Olisi mielenkiintoista vertailla vierekkäin vaikkapa Tampere-talon Boba Fettiä, Imperiumin vastaiskussa käytettyä Boba Fett -pukua ja jonkun vakavamielisen Boba Fett -pukuharrastajan viimeisen päälle tuunattua deluxe-pukua. Vain yksi niistä olisi kiistatta ”oikea” Boba Fettin asu, mutta arvaan kyllä, että se ei olisi niistä läheltä katsoen uskottavimman näköinen oikeana avaruuspalkkionmetsästäjän pukuna.

Tampereen näyttelyn tasovaihtelua samassa kuvassa: Chewbacca (puku, lytyssä ja kummasti kenollaan), Leian Boussh-valeasu (kypärä ja pukukokonaisuus), C-3PO (patsas, ei metallia), Jabba (pahvia), Salacious Grumb (nukke), Boba Fett (kypärä ja pukukokonaisuus) ja syväjäädytetty Han Solo (muovia).

Aitoa tai ei, vaan mitä se on se ’aitous’?

Jotta en kuulostaisi tympeältä kriitikolta, sanon varmuudeksi, että suuri osa Tampere-talon näyttelyn puvuista näytti siis omaan silmääni oikeinkin hyvältä. Ja silloin kun puvut siltä näyttävät, onkin seuraava hyvä kysymys, mitä väliä sillä sitten on, etteivät ne ”oikeita” ole.

Tampere-talon näyttely ei missään nimessä eikä missään plakaatissa väitä pukuja aidoiksi, mutta voin kuvitella, että moni kävijä niitä sellaisiksi luulee – ja monille taas ei ole edes mitään merkitystä sillä tiedolla, että esillä olevien, pääsääntöisesti kuitenkin hienojen, asujen sisällä ei ole oikeasti ollut elokuvissa hahmoja esittäviä näyttelijöitä. Kysehän ei ole elokuva(puku)suunnittelun taiteen näyttelystä, vaan kevyestä kansainvälisestä viihdenäyttelystä, johon tullaan muistelemaan Star Wars -asujen kautta elokuvien tunnelmaa tai yksinkertaisesti vain bongaamaan lasten kanssa tuttuja hahmoja – jos kohta näyttelyn 25 euron pääsymaksu ei Museokorttiin jo tottuneelle kansakunnalle ihan kevyt hinta olekaan.

Vielä pukuja pitemmälle aitouden käsitteen merkitys hämärtyy näyttelyn kahden suurimman esineen kanssa.

Niistä toisen ilmoitetaan näyttelyssä olevan yli 100 000 euron arvoinen ja kokoelman arvokkain esine. Se on ”oikea”, siis oikeasti elokuvassa käytetty ”Anakin Skywalkerin työpöytä ja -tuoli” episodi I:stä. Kyseessä on täysin valkoinen pöytä-tuoli-yhdistelmä, joka pöyristettyine kulmineen vaikuttaa niin sliipatulta, että on itse asiassa vaikea uskoa sen oikeasti esiintyvän pölyisen Tatooinen orjien kortteliin sijoittuvassa kohtauksessa. Kun katsoin tarkkaan, sen sieltä löysin – mutta se ei näy siinä ehkä monien muistamassa kohtauksessa, jossa C-3PO esittäytyy, ja jossa tosiaan nähdään pikku-Anakinin (Jake LLoyd) työskentelytila, vaan se kirjaimellisesti vilahtaa hetken ruudulla Shmi Skywalkerin (Pernilla August) taustalla eräässä toisessa kuvassa. Katsokaapa tästä kuvavertailua:

Tampereen näyttelyn toinen suuri esine on Luken landspeeder eli X-34-kiituri originaalileffasta eli episodi IV:stä. Se on aidon kokoinen, hyvin aidon näköinen, plakaatin mukaan toimiva ja ajettava, ja Lontoon Elstree-studion alkuperäisten kiiturien kopio, vieläpä studiolle vakituisesti lavasteita rakentaneen Norank Engineering -firman valmistama. Kiinnostavaa on, että näyttelytekstit välttävät väittämästä, että Norank olisi valmistanut itse myös sen oikean elokuvissa käytetyn kiiturin, ja nettiselvittelyjen perusteella päädyn itsekin siihen, että näin ei ole (ks. esim. tämä Internet Archiveen päätynyt haastattelu virallisesta Star Wars -fanilehdestä). Tarkemmin tietämättä veikkaan, että Norankin valmistama kopio on tehty studioilla 1980-luvulla johonkin näyttely-tyyppiseen tarkoitukseen. Vertailua oikeaan episodi IV:ssä käytettyyn yksilöön (joka on yhä George Lucasin hallinnassa) voi tehdä alla olevista kuvista ja tällä nettisivulla.

Joka tapauksessa Tampereella nähtävä yksilö näyttää hyvältä, ”oikealta” ja sillä on oikeiden Star Wars -elokuvien tuotantoon kytkeytyvä tausta. Mutta koska sitä ei siis ole käytetty elokuvan kuvauksissa, se ei ole ”yhtä aito” eikä ”yhtä arvokas” kuin Ikean myymälään sopivalta näyttävä valkoinen pöytä-tuoli-yhdistelmä. Silti tiedän kyllä, kumman äärellä minä olin Tampereella vaikuttuneempi.

Kuitenkin kaukaisen galaksin taikaa

Vaikka Tampereen näyttelyn synnyttämät ajatukset johtivatkin tähän jopa kriittissävyiseen kirjoitukseen, tunnustan auliisti olleeni itse näyttelyssä paikan päällä aivan hymyssä suin. Enkä suinkaan siellä tarkkaillut otsa rypyssä jokaisen puvun aitouden astetta!

Sitä enemmän ajattelin sitä, kuinka paljon juuri nuo puvut edustavatkaan sitä, mitä itse asiassa Star Warsissa rakastan. Yllätyin iloisesti, että esillä ei ollutkaan lähinnä vain originaalitrilogiasta tuttuja hahmoja (kuten taisin odottaa), vaan kaukaisen galaksin taikaa koko 40 vuoden ajalta. Sitä, että jo neljänkymmenen vuoden ajan tähän kaukaiseen galaksiin on osattu kuvitella outoja olentoja ja keksittyjä kulttuureja, jotka ilmenevät (muun muassa) ikonisina vaatteina, kypärinä, naamioina, haarniskoina ja aseina.

Uudempia elokuvia unohtamatta: Solo-leffan Han Solo, ”vihaan hiekkaa” -kohtauksen Padme Amidala ja jatko-osatrilogian Finn.

Jatko-osatrilogiassa ja muissa uusissa elokuvissa (suuresti valitettavasti!) kierrätettiin paljon aiemmissa elokuvissa nähtyä kuvastoa ja esiteltiin vähemmän aivan uudenlaisia maailmoja. Siten niissä nähtiin vähemmän myös aivan uudenlaisia ikonisia pukuja kuin Lucasin elokuvissa, joissa niitä esiteltiin jokaisessa episodissa ylitsepursuavasti. Mutta ei uusiakaan elokuvia tarvitse art ja production designerien puolesta hävetä: kyllä niissäkin vähintään kuvien taustat pursuavat mielikuvituksekasta toiseutta.

Itse asiassa Star Wars -elokuvien puvut, lavasteet ja esineet kestäisivät kernaasti yleiskiinnostavan käsittelyn myös ”vakavassa” elokuva(puku)suunnittelun taiteen kontekstissa. Voisinpa vaikka sanoa rohkeasti niinkin, että Padme Amidalan vaatteet episodeissa I-III ovat paljon syvemmällä ja ajatuksia herättävämmällä tasolla ’taidetta’ kuin Padme Amidalan hahmon draaman kaari samoissa elokuvissa. Se olkoon tämän kirjoituksen hot take, jos jokin!

Valomiekkoja, hiekkaihmisiä, TIE-hävittäjiä, protokolladroideja, galaktisia iskusotilaita tai sithin mustia lordeja ei ollut olemassa ennen George Lucasin elokuvia, mutta ne onnistuttiin suunnittelemaan ja toteuttamaan siten, että niistä tuli myös elokuvistaan irrotettuna sekä rakastettua populaarikulttuuria että heijastumia kokonaisista kuvitteellisista kulttuureista. Rekvisiitassa ja puvuissa voi nähdä viisaita viittauksia Maa-planeetan nykyisiin ja aiempiiin kulttuureihin, mutta monet niistä ovat silti olleet lopputuloksina omillaan niin kiehtovia, että ovat johtaneet osaltaan uusiin tarinoihin kaukaisessa galaksissa. Paras esimerkki tästä on tietenkin se Boba Fett, joka aluksi oli todellakin vain tyylikäs asu vailla kummempaa taustaa. Vain hieman kärjistäen tuo yksi hieno asu on siis sittemmin johtanut The Mandalorianiin, melkeinpä omaan franchiseensa suuren franchisen sisällä ja tämän päivän Star Wars -tarinoista yhteen suosituimmista.

Ja vaikka Tampere-talon näyttely ei ole näiden asioiden esittelyyn maailman paras Star Wars -näyttely, ei näillä leveysasteilla liian usein nähdä Star Wars -näyttelyitä ylipäätään.

First Orderin upseerina löysin tutun logon. Se oli Tampereella vääränaikaisten imperiumilaisten taustakankaana.

Obi-Wan Kenobi (sarja) muutti tavan, jolla katson Obi-Wan Kenobia (hahmoa), ja jo siksi se siis oli oikein hyvä Star Wars -sarja

Viime viikolla sain olla Ylen Kulttuuriykkösen vieraana pohtimassa, ovatko uudet Star Wars -sarjat enemmän fanien rahastusta vai universumin syventämistä. (Jakso on kuunneltavissa Areenassa). Suorana kysymyksenä esitettynä juuri tuohon jakson otsikon kysymykseen minun oli vaikea vastata suorassa lähetyksessä, sillä vastaus killuu ilmassa etenkin tässä vaiheessa, jossa tulossa on valtava määrä sarjoja, mutta joista toistaiseksi on nähty vasta pari ensimmäistä. Epäilemättä tulevat(kin) Disney+:n Star Wars -sarjat ovat joiltain osin tai joidenkin mielestä rahastusta ja toisilta osin tai toisten mielestä universumin syventämistä, ja toivon tietysti aidosti, että ne minusta tuntuvat enemmän tai useammin jälkimmäisiltä.

Oikeastaan olemme nähneet vasta kaksi ensimmäistä näyteltyä sarjaa, koska epäonnistunut The Book of Boba Fett oli vain välikausi epätasaiseen The Mandalorianiin. Tämän varsinaisen toisen eli eilen päättyneen Obi-Wan Kenobin kohdalla vastaukseni on selvä. Tyytyväisenä totean, että tämä sarja oli ehdottomasti enemmän universumin syventämistä kuin fanien rahastusta.

Tämä kirjoitus sisältää spoilereita koko kuusijaksoisesta Obi-Wan Kenobi -sarjasta.

Koska Star Wars on alati laajeneva tarinoiden kokoelma, jota ei kerrota aikajärjestyksessä, sen erityispiirteisiin kuuluu, että me yleisössä useinkin tiedämme, mitä kulloinkin kerrottavan kertomuksen jälkeen tapahtuu. Joillekin katsojille (tai lukijoille, jos puhutaan kirjallisista tai sarjakuvallisista oheistarinoista) tämä tosiasia vähentää kiinnostusta niihin tarinoihin, jotka kertovat niin sanotuista päähahmoista niin sanottujen päätarinoiden välissä. Jollainen siis episodien III ja IV puoliväliin ”lisätty” kertomus kuusiosainen Obi-Wan Kenobi -sarja ehdottomasti on.

Minä en ajattele näin, muun muassa siksi että (kuten totesin viimeksikin tästä sarjasta pari jaksoa sitten kirjoittaessani) minusta franchise-tarinoiden jännitteet itse asiassa harvoin jos koskaan liittyvät siihen, mahtaako sankari päästä pälkähästä päänsä säilyttäen. Tiesimme kyllä tätä sarjaa katsoessamme, että Obi-Wan ja Leia selviävät ja että Vader ei voita taistelua – mutta niin kyllä olisimme tienneet myös katsoessamme tarinaa, joka kertoisi vaikkapa Marvelin supersankareista.

Mutta se on rehellisyyden nimissä sanottava, että varsin harvoin päähahmoista kerrotut päätarinoiden väliset tarinat Star Warsissakaan ihan aidosti avaavat uusia näkökulmia itse päätarinoihin. Ajatellaan vaikkapa, millaisilla oheistarinoilla saagassa on täytetty episodien V ja VI välistä aikaa, jolloin Han Solo on syväjäädytettynä karboniittiin. En kutsuisi sen paremmin vanhan expanded universen Shadows of the Empire -multimediaprojektia (1996) kuin nykyisen kaanonin War of the Bounty Hunters -sarjakuva-crossover-tarinaa (2021) unohtumattomiksi Star Wars -hetkiksi. Harvassa ovat sellaiset kertomukset, jotka todella saavat näkemään saagan ytimessä olevat elokuvat uusin silmin, kuten The Clone Wars -sarjan pitkät kaaret tekevät prequeleille tai miten Lost Stars -romaani saa ymmärtämään kapinaliittoon kuulumattomien näkökulmaa galaktiseen sisällissotaan.

Obi-Wan Kenobi -sarja sen sijaan onnistui jossain, mitä todella harvoin tapahtuu: muutti sen, miten näen koko Obi-Wan Kenobin hahmon juonikaaren Star Wars -sarjassa. Ja tarkoitan nimenomaan, että sarja muutti tähänastista kuvaani entistä syvällisemmäksi ja siten ”paremmaksi”. Voisi myös sanoa, että psykologisesti uskottavammaksi.

Ennen tätä sarjaa olin nähnyt Obi-Wan Kenobin kehityksen Ewan McGregorilta näyttävästä prequelien sankarista Alec Guinnessin näköiseksi originaalileffojen vanhaksi opettajaksi ilmeisen yksinkertaistettuna. Olin lähinnä ajatellut, että taisteltuaan katkerasti Anakinin kanssa episodi III:n lopussa Obi-Wan vetäytyi Tatooinen autiomaahan Luke Skywalkerin näkymättömäksi suojelijaksi, ja jäi kärsivällisesti odottamaan aikaa, jolloin uusi toivo kasvaisi isoksi. Olin hyväksynyt teorian, jonka mukaan Obi-Wan ei ryhtynyt opettamaan Lukea taistelijaksi heti lapsena siksi, että juuri siten jedit oli prequelien mukaan ennen koulutettu, ja että Yoda ja Obi-Wan halusivat Luken kasvavan perheensä parissa uudenlaiseksi, entistä paremmaksi jediksi. Lisäksi olin tulkinnut George Lucasin epämääräiset vihjaukset Qui-Gon Jinnin Voima-haamusta siten, että Obi-Wan ja Yoda keskittyivät odotuksen vuosinaan oppimaan Qui-Gonin avulla uuden, puhtaamman ja seesteisemmän tavan ymmärtää Voima, josta originaalitrilogiassa nähty kyky sulautua Voimaan kuoleman hetkellä olisi luultavasti vain karkea jäävuoren huippu.

Mutta olin siis sellaisessa käsityksessä, että tämä oli nimenomaan Obi-Wanin ja Yodan master plan. Eristäydy, viisastu, kouluta kaksoset kun aika tulee.

Obi-Wan Kenobi -sarjan myötä käsitykseni osoittautui vääräksi. Enkä tunne tapahtumien tulleen retconnatuiksi, vaan nimenomaan syvennetyiksi.

Obi-Wan Kenobi -sarjan alussa Obi-Wan (McGregor) on täysin murtunut ja toivoton. Hän pitää itseään osasyyllisenä jedien tuhoon ja galaksin tilaan, koska ei onnistunut huomaamaan tai pysäyttämään sen paremmin Palpatinen juonia kuin Anakinin (Hayden Christensen) kääntymistä pimeälle puolelle. Mikä ehkä vielä pahempaa, hän uskoo tappaneensa parhaan ystävänsä, ainoana keinonaan tämän pysäyttämiseksi. Hän on lähes lopettanut Voiman käyttämisen pysyäkseen piilossa, mutta yrittää silloin tällöin ottaa yhteyttä edesmenneeseen mestariinsa Qui-Goniin, jonka tietää Yodan puheiden perusteella löytäneen tien jonkinlaiselle Voiman astraalitasolle. Qui-Gon ei kuitenkaan vastaa. Obi-Wanin ainoa elämänhalun lanka olisi opettaa Lukea tulevaa varten, mutta sitäkään hänen ei sallita tehdä: pojalle valittu kasvatti-isä Owen Lars pitää jedihommia tuhon tienä.

Hän ei ole Tatooinella noudattamassa master plania. Hän on epäonnistunut.

Obi-Wan Kenobi -sarjan lopussa Obi-Wan on löytänyt tiensä kohti sitä seesteistä, melkein kuin huolettomana suupielestään hymyilevää vanhan Benin hahmoa, jollaisena alkuperäinen Star Wars -hahmo hänet katsojille esitteli. Sarja onnistuu tässä, vaikka itsekin sitä vielä neljännen jakson kohdalla tässä blogissa epäilin. Ja vaikka Obi-Wan Kenobi ei ole audiovisuaalisena tv-elämyksenä mikään aivan virheetön kokonaisuus, niin juuri tämän nimihahmonsa kehityskaaren sarja kertoo itse asiassa aika ovelastikin siten, että vasta viimeinen jakso kunnolla paljastaa, mikä kaikki sarjan tapahtumissa onkaan Obi-Wanin mielenmuutokseen osallistunut.

Tärkein, mutta ei siis ainoa, osa Obi-Wanin elävöitystä ahdingosta autuuteen oli tietenkin kohtaaminen Darth Vaderin kanssa. Tämän sarjan myötä kaanonia on, että Obi-Wanille paljastui vasta tässä kohdassa – kymmenen vuotta episodi III:n jälkeen, yhdeksän vuotta ennen episodi IV:tä – että Darth Vader ei kuollutkaan Mustafarin kaksinkamppailussa, vaan on jatkanut galaksin terrorisoimista keisari Palpatinen palvelijana ja sithin mustana lordina. (Tämä Obi-Wanin tietämättömyys voi tuntua kummalliselta, tuntui minustakin hetken, mutta selittyy kyllä riittävän uskottavasti yhdistelmällä Tatooinen etäisyyttä galaksin ytimistä, Obi-Wanin omaa eristäytyneisyyttä Tatooinellakin ja pidättäytymistä Voiman käytöstä. Darth Vader ei myöskään nykyisessä kaanonissa ole varsinaisesti mikään kautta galaksin tunnettu julkkis.)

Kaksikon ensimmäinen jälleenkohtaaminen sarjan kolmannessa jaksossa oli brutaali. Vader ikään kuin leikitteli Obi-Wanilla, josta ei tuntunut olevan enää vastusta entiselle oppilaalleen. Obi-Wan puolestaan oli silmin nähden järkyttynyt siitä, mikä Vaderista oli tullut: enemmän tappokone kuin ihminen enää ollenkaan.

On hyvä huomata, että nykytiedon valossahan Obi-Wan ei siis ennen tätä kohtaamista edes tiennyt, miltä entinen Anakin Skywalker nykyään näyttäisi. Anakin hankki episodi III:ssa Darth Vaderin nimen ja tittelin jo ennen kuin joutui pukeutumaan mustaan haarniskaansa. Se, että hän sellaiseen joutuu elossa pysyäkseen sonnustautumaan, on nimenomaan Obi-Wanin syytä tai ansiota. (Tämä on sitten jo ihan toinen juttu, mutta toisaalla oheistarinoiden Star Wars -kaanonissa rypenyt yleisönosa saattaa muistaa myös vihjauksia ja/tai teorioita siitä, että tämä on nimenomaan syy siihen, miksi keisari Palpatine lähes kaikissa prequelien jälkeiseen aikaan sijoitetuissa kertomuksissa lähinnä vittuilee oppilaalleen ja ”ystävälleen” Vaderille, ja pyrkii aina tilaisuuden tullen korvaamaan tämän paremmalla oppilaalla: Voiman valitun Anakin Skywalkerin skill levelzit tipahtivat monta tasoa pysyvästi kypärän ja hengityslaitteiston myötä.)

Kaksikon kohtaaminen Obi-Wan Kenobi -sarjan viimeisessä jaksossa oli paitsi kolmannen jakson kohtausta cinemaattisempi, myös monin verroin koskettavampi. Itse asiassa mieleni tekee kutsua sitä Star Warsiksi parhaimmillaan. En tarkoita välttämättä absoluuttista top-ten -sijoitusta, vaan tuossa hetkessä yhdistyvien tunteiden virtojen ja toisaalta franchisen sisäisten viittauksien silkkaa määrää. Tässä yhdistyvät prequel-trilogian, originaalitrilogian ja kevyesti jopa jatko-osatrilogian tapahtumat ja teemat tavalla, joka tekee tästä franchisesta erityisen.

Ensin viuhuvat valomiekat ja lentävät kivet, vaikka ”Voiman käytössä ei ole kyse kivien nostamisesta” (vinkkaus The Last Jediin eli episodi VII:aan, jonka Luken kehityskaaren kanssa Obi-Wanin tämän sarjan kaarella on moniakin rinnakkaisyhteyksiä). Kun tilanne rauhoittuu, Obi-Wan tunnustaa Anakinille olevansa pahoillaan ja samalla pyytää anteeksi: englannin ”I’m sorry” tarkoittaa tässä molempia ja tulee sydämestä aivan kuin samat sanat Obi-Wanilta Padmelle Sithin kostossa eli episodi III:ssa.

Obi-Wan kuitenkin vain luulee puhuvansa Anakinille – tai ehkä oikeammin niin, että Darth Vader ei myönnä Anakinin viimeisten häivähdysten olevan myös paikalla jossain syvällä (Hayden Christensen sanoi näytelleensä kohtaukset Anakinia ajatellen). Taistelukumppanin särkynyt musta kypärä paljastaa yhden puolen alla olevan ihmisraadon kasvoista – eri puolen kuin sen, joka paljastui Darth Vaderin kohdatessa oppilaansa Ahsoka Tanon Rebelsissä – mutta vaikka äänisyntetisaattori heittelee Hayden Christensenin ja James Earl Jonesin äänten välillä, puhujan sanat ovat selvät: ei ole enää olemassa Anakinia. Jäljellä on vain Darth Vader, joka sanoo Obi-Wanin olevan väärässä luullessaan tappaneensa Anakinin. Ei, sen teki Anakin itse – ja kas, niin saavat uusia sävyjä episodi IV:n eli originaalileffan vanhan Benin sanat Lukelle, että Darth Vader tappoi Luken isän Anakin Skywalkerin. ”Totuus, eräästä näkökulmasta”, kuten Obi-Wan Jedin paluussa eli episodi VI:ssä asian muotoilee.

Mutta tässä hetkessä Obi-Wan Kenobi vastaa tuohon tietoon kyynelsilmin: ”Silloin ystäväni on todella kuollut”.

Repliikki on periaatteessa odotettu, ja parhaiden Star Wars -perinteiden mukaan sekin kiertää kehää toisiin saagan hetkiin, etenkin Lukeen episodi VI:ssa (”Then my father is truly dead”). Mutta tämä on se hetki, jota varten tämä sarja vähintään piti tehdä, ja joka todistaa, kuinka Ewan McGregor on yhtä lailla ainoa oikea Obi-Wan Kenobi kuin vaikkapa Harrison Ford on oikea Han Solo. McGregorin-eli-Obi-Wanin kasvoilta näkyy tuossa hetkessä koko se tunteiden kirjo, jota hän ei prequeleissa päässyt näin hyvin näyttämään. (Tosin mainita täytyy, että myös Hayden Christensen, jota niin ikään kahlehtivat prequeleissa George Lucasin ohjaus ja käsikirjoitus, on tässä kohtauksessa aivan erinomainen.)

Kyse ei ole vain siitä, että Obi-Wanin sydän särkyy uudestaan, vaikka varmasti siitäkin, mutta myös siitä, että tuo hetki itse asiassa on helpotus Obi-Wanille. Hänen ystävänsä on kyllä tosiaan poissa, mutta hän ei sittenkään ole siihen niin syyllinen kuin tätä ennen ajatteli olevansa. Anakin Skywalker ei suinkaan vain vahingossa hairahtunut pimeälle puolelle, eikä Obi-Wan ole ikään kuin ”joutunut” häntä tappamaan, vaan Anakin lipui sinne myös aivan itse – ja jäi sinne, ilman katumuksen häivää. Viitosjakson flashback-osuus auttaa osaltaan meitä ymmärtämään tai muistamaan, mistä on kyse: sekä opettajasta ja mestarista että kahdesta ystävästä, jotka kasvoivat erilleen tuhoisin seurauksin. ”Hyvästi, Darth”, Obi-Wan kuittaa kylmän neutraaleiksi loppusanoikseen – viittaus samalla originaalileffaan tämäkin.

(Pieni kritiikki pintatason juonikuvioita kohtaan #1: En pitänyt sarjassa valitusta ratkaisusta kirjoittaa Obi-Wan noin vain kävelemään pois Vaderin luota. Toki saagan kaanonin vuoksi molempien hahmojen tulikin poistua kohtaamisesta omille teilleen, mutta olisin suonut, että heille olisi rakennettu jonkinlainen luonteva erkaantuminen toisistaan ilman kummankaan selkeää voittoa, vaikkapa mallia miettien The Force Awakensia, jonka lopputaistelussa maahan halkeava rotko erottaa Reyn ja Kylon. Jos nimittäin Obi-Wan todella pitää sarjan lopussa Anakinia lopullisesti menetettynä ja tahtoo myöhemmin Luken kukistavan Vaderin taistelussa, eikö hänen olisi kannattanut vaikka oman sielunsakin uhalla lopettaa galaksin toiseksi pahimman jätkän elämä tuossa hetkessä, jossa hän sarjan perusteella olisi näyttänyt siihen pystyvän?)

Obi-Wanista ei silti tee sarjan lopussa alkua onnellisempaa pelkkä oman syyllisyyden väheneminen. Selväähän on, että aivan syytön Obi-Wan ei Anakinin lankeemukseen ole – aivan kuin hänelle on selvää, että hänen paras ystävänsä tosiaan on sarjan lopussa yhtä kuollut kuin hän uskoi hänen olleen sen alussakin, ja Obi-Wan siten on lopussa yhtä yksin kuin alussakin.

Toinen tärkeä palanen Obi-Wanin muutoksessa on Leia Organa, kymmenen vee (Vivien Lyra Blair). Pippurinen ja hyvin leiamainen tulkinta toisesta rakastamastamme hahmosta, jota emme osanneet tähän sarjaan etukäteen odottaa. Leian kerronnallinen rooli sarjassa oli valitettavasti jopa useampaan kertaan olla vähän tylsästi ”se joka pitää pelastaa pulasta”, mutta aina kun Leia kuvassa oli, hän tosiaan tuntui uskottavasti Leialta – jos kohta vähän nuoremmalta kuin 10-vuotiaalta. Viimeisen jakson kohtauksessa, jossa Obi-Wan kuvaili häntä imitoiden pukeutuneelle Leialle hänen vanhempiensa piirteitä, oli katsojalla saman jakson aikana jo toinen paikka pyyhkäistä silmäkulmasta kyyneliä.

Niin hyvä kuin Leia olikin, tavallaan hän toimi sarjassa myös sijais-Lukena. Obi-Wan ei voinut seikkailla Luken kanssa särkemättä kaanonia, koska episodi IV:n Luke tuntee aavikon erakon ”vanhan Benin” vain etäisesti. Sen sijaan kirjoittajat hoksasivat, että mikään ei estäisi Leiaa tuntemasta Obi-Wania paremminkin, koska episodi IV:ssä hahmot eivät kohtaa ja kukaan ei siis – ilmeisesti – ole koskaan tullut kirjoittaneeksi oheistarinaa, jossa Leia pohtisi suhdettaan Obi-Wan Kenobiin. Itse asiassa sarja tulee samalla jopa selittäneeksi entistä paremmin, miksi ihmeessä Leia ja Han olisivatkaan myöhemmin nimenneet oman poikansa Beniksi.

Obi-Wanin hahmon kehitystarinassa Leian osa on saada sarjan nimihahmo näkemään myös ja erityisesti Luke uusin silmin. Leialla kun on kaikki reilassa (no, paitsi silloin kun hän on inkvisiittorien tai heidän kätyriensä kidnappaamana). Hänellä on rakastavat vanhemmat ja hän on kasvamassa viisaaksi ja empaattiseksi ihmiseksi, vaikka hän ei tiedä sukujuuristaan eikä kukaan ole kärkkymässä tilaisuutta kouluttaa häntä jediksi. Sarjan lopussa Obi-Wan ymmärtää, että hänen on päästettävä irti myös Luken vahtimisesta (vaikka in universe hän saattaisi kyllä myös ajatella, että nyt kun Vader onkin elossa, Skywalker-sukunimeä kantaessaan ja Anakin Skywalkerin äidin kotitilalle ”piilotettuna” poika olisikin vähän enemmän vahtimisen tarpeessa kuin parempaan peiterooliin kätketty Leia…).

Joka tapauksessa Obi-Wanin loppupäätelmä, jonka 10-vuotias Leia hänelle tämän sarjan aikana opettaa, on tämä: kun Lukekin saa kasvaa omillaan, tulevaisuus pitää kyllä huolen itsestään. On turha tuntea syyllisyyttä siitä, että Obi-Wan ei ole koulumassa Lukesta kovaa vauhtia karskia soturia, sillä sotureita kasvattamalla ei tulla suureksi, kuten ei sotimallakaan. On luotettava Voimaan.

(Pieni kritiikki pintatason juonikuvioita kohtaan #2: Vaikka Leian ja Obi-Wanin keskinäinen tuttavuus ei tosiaan mielestäni riko kaanonia mitenkään, ja tämä sarja olisi huonommin kirjoitettuna helposti voinut rikkoa kaanonia paljonkin, niin kieltämättä Leian sanavalinnat originaalileffan alun ikonisessa avunpyynnössään asettuvat nyt kummalliseen valoon. ”Kenraali Obi-Wan Kenobi, te palvelitte kerran isääni kloonisodissa…” Todellako? Eikö että ”Ben, pelastit minut jo kerran, ja nyt tarvitsen apuasi toisen kerran”?)

Kolmas Obi-Wanin muutokseen keskeisesti osallistuva hahmo on yksi sarjan uusista hahmoista, sith-inkvisiittorien ”kolmas sisar” Reva (Moses Ingram). Tämä oli ehkä jopa finaalijakson yllättävin käänne, ainakin siihen nähden mitä Revasta sarjan alkupuolella odotin. Revan hahmoa ehdittiin fanireaktioissa aiempien jaksojen aikana sekä kritisoida että ylistää. Minusta hahmossa ei ollut sarjan alkupuolella erityistä aihetta kumpaankaan näistä ääripäistä, vaan Reva tuntui lähinnä sijaispahikselta, jonka rooli sarjassa olisi johdattaa Vader Obi-Wanin kärryille ja jonka ilmeinen kohtalo olisi kuolla sarjan edetessä.

Kahdessa viimeisessä jaksossa Reva osoittautui vivahteikkaammaksi hahmoksi kuin odotinkaan. Hänen paljastumisensa entiseksi jedilapseksi ei tullut minulle yllätyksenä, mutta se tuli, että hän itse asiassa pelasikin syvää kaksoisroolia, pyrkien kaikilla jedien tappamisillaan lopulta pääsemään niin lähelle Darth Vaderia, että voisi tappaa tämänkin. No, siinä Reva ei onnistunut, mutta mitä hän siis tavoitteli yrittäessään viimeisessä jaksossa vielä löytää sen lapsen, jota Obi-Wan Tatooinella suojeli? (Tieto suojeltavien lapsien olemassaolosta saati henkilöllisyydestä olisi toki ollut melkoinen valttikortti päästä takaisin Vaderin suosioon, jos Reva sitä olisi vielä viidennen jakson lopun jälkeen halunnut.)

Oma tulkintani on tämä. Reva halusi selvittää, onko suojeltava lapsi niin heikko, että tämä ansaitsisi vain kuolla (kuten hänen ensimmäinen, sithejä tukeva roolinsa sanoisi), vai päinvastoin niin vahva, että hänen täytyisi elää voidakseen mahdollisesti onnistua hänen toisen roolinsa mukaisessa tehtävässä eli kostossa myös sitheille.

Lopulta Reva ei kuitenkaan löytänyt Tatooinen kanjoneista kumpaakaan vastausta. Hän ei nähnyt Lukessa mitään erityistä, mutta ei silti voinut enää tätä tappaakaan. Omasta mielestään Reva oli epäonnistunut kostonsa kaikissa näkökulmissa. Obi-Wanin mielestä hän oli kunnioittanut vuosia sitten kaatuneita jedilapsia ja vapauttanut itsensä koston taakasta.

Ja tässä se. Se, että Reva luopuu pimeän puolen suunnastaan ei ole Obi-Wanille merkki siitä, että Vader voisi tehdä samoin – siihen Obi-Wan ei nähdäkseni usko – vaan siitä, että galaksi on täynnä toivoa. Jos sith-inkvisiittorien kolmas sisar voi tavoitella sith-inkvisiittorien suurvisiiriin kaatamista ja sitä paitsi kyetä luopumaan kostonhimostaan, on Obi-Wanille enemmän aihetta uskoa parempaan huomiseen kuin hän Tatooinen luolissa murjottaessaan ajattelikaan.

Toivo on ylipäätään Star Warsin kantavia peruskiviä. Nimenomaan siis ennemmin juuri ”toivo hyvän voiton mahdollisuudesta” kuin se varsinainen voitto. Kirjoitin tämän sarjan ensi-illan edellä, kuinka Obi-Wanin rooli sarjassa on olla ”toivon vartija” ja siten yksi tämän asenteen keskeisimmistä avatareista. Voisin myös tarkentaa, että yksi hienoimmista tätä saagan perusasennetta ilmentävistä hetkistä on nimenomaan originaalileffan Obi-Wan Kenobin ja Vaderin kohtaaminen: ”Jos isket minut alas, minusta tulee voimakkaampi kuin voit kuvitellakaan”, vanha Ben toteaa. Tämän sarjan lopussa Obi-Wan on viimein oikealla tiellä kohti tätä asennetta.

Epäilemättä Obi-Wanin toivon heräämiseen voidaan laskea mukaan myös muut sarjan kohtaamiset jedejä ja Voimalle herkkiä lapsia auttavat esikapinallissolujen kanssa, vaikkapa ”hyvän imperiaalin” Tala Durithin (Indira Varma) kohtalo. Viimeinen palanen tulkintaani siitä, miksi Obi-Wanin lakkasi huolehtimasta ja oppi rakastamaan Voimaa on siis tämä: hän ymmärsi, että hänen on turha kantaa yksin pelkkää tuskaa harteillaan, koska monet muut ovat jo tarttuneet toivoon ja toimeen.

(Pieni kritiikki pintatason juonikuvioita kohtaan #3: Jos oli jo älytöntä, että Vader ja suurinkvisiittori jättivät Revan henkitoreisiinsa edellisen jakson lopussa, niin viimeistään on aivan pöhköä, että valomiekalla seivästetty Reva selviää pienessä hetkessä jotenkin jo Tatooinelle ennen Obi-Wania, ja on vielä sisuskalut lävistettynä sen verran tolpillaan, että kykenee siellä Luken metsästykseen. Tässä kohtaa lasken kädet alas: kaikki valonnopeusmatkailun mahdollinen logiikka on Star Warsissa kadonnut jo vuosia ennen tätä sarjaa, ja nykyään on kai vain hyväksyttävä, että saagassa toimivalla hyperajolla pääsee aina yhtäkkiä ihan minne vain ennen. Tämänkin sarjan loppukohtauksissa Obi-Wan käväisee heippareissulla Alderaanissa, eikä jää edes kahville ennen kotiinpaluutaan.)

Tämä kaikki ynnäytyy siis siksi Obi-Wanin muutokseksi, joka sarjan edetessä vaivihkaa nähdään tapahtuvan. Lopuksi Obi-Wan ratsastaa auringonlaskuun (vai nousuun?), ja niinpä nyt hänelle puhuu viimein myös Qui-Gon Jinn (Liam Neeson). Puhuu muuten, hauskasti, liki samoilla sanoilla kuin arvoituksellinen vorloni Kosh iki-ihanassa Babylon5:ssa komentaja Sheridanille: ”We were never away. For the first time your mind is quiet enough to hear me.”

Tämä kaikki, siis tämä tässä blogikirjoituksessa kuvattu Obi-Wanin henkinen matka ja sen kertomisessa onnistuminen, oli itselleni tämän sarjan sydän ja sen olemassaolon oikeutuksen perusta. Näillä perusteilla sarja kirjautuu minulle saagan onnistumisten joukkoon. Näytellyistä sarjoista olen pitänyt siitä ehdottomasti eniten, mutta koska niitä tosiaan oikeastaan on nähty vasta kaksi, sen julistaminen yleisarvosanaltaan ”parhaaksi” on hyvin ennenaikaista – ja sen verran vikojakin Obi-Wan Kenobissa sarjana oli, että toivon, ettei tämä sellaiseksi pitkäksi aikaa jää.

Koska tämän sarjan juuret olivat elokuvaprojektissa, voisi tietysti jossitella, millainen Obi-Wan Kenobi olisi ollut elokuvana. Veikkaan kyllä, että vielä nyt nähtyä parempi, sillä tarinan keskivaiheen pahatkin haparoinnit tuntuvat pitkälle liittyvän sarjaformaatin rakenteeseen tai suoratoistosarjalle suotavaan budjettiin: esimerkiksi välillä kovin köykäisillä juonenkäänteillä telkkarijakson pituisiksi venytettyihin ”episodeihin” kullakin planeetalla tai liian monien perättäisten kohtausten tympeän yksinkertaiseen lavastamiseen The Volume -kuvauskuplan sisään. Sellainenkin olo tuli, että osa kohtauksista, etenkin dialogikohtauksista, olisi ehkä kuvattu vähän liian vähillä otoilla – tämä menee tietysti täysin spekulaation puolelle, mutta on hyvä muistaa, että Obi-Wania tehtiin koronaviruksen rajoitusten puitteissa.

Toisaalta ainakin itselleni jäi sen verran hyviä mieli- ja muistikuvia sarjan heikommistakin osista, että arvelen Obi-Wan Kenobin kestävän uudelleenkatsomista vallan hyvin. Esimerkiksi nelosjakso, pelastusoperaatio inkvisiittorien tukikohdassa, tuntui ylimääräisyydessään liki täytejaksolta ja oli köykäisissä käänteissään pikemminkin animaatiosarjojen tasoista kuin näyteltyjen teosten arvoista kerrontaa, mutta jopa siitä mieleen jäivät ainakin karmiva ”jedikokoelma” kompleksin kellarissa ja hieno kuva, jossa Obi-Wan väläyttää valomiekkaa pimeässä hallissa parit stormtrooperit halkaisten.

Ylipäätään minulle ei jää tästä sarjasta sellaista tunnetta, että ohjaaja Deborah Chown, kirjoittaja Joby Haroldin tai kuvaaja Chung-hoon Chungin olisi jollain tapaa pitänyt pystyä parempaan, vaan pikemminkin tunne, että he toteuttivat tasoltaan vaihtelevan minisarjan, joka parhaina hetkinään oli aivan erinomainen, ja heikoimpinaan harmillisen höpsö tai hapuileva. Se on aivan hyvin, vaikka vielä tätäkin ensiluokkaisemman sarjan olisin tietenkin voinut ottaa.

Jostain syystä lopuksi on sanottava lyhyesti jotain toisen kauden mahdollisuudesta. Jostain syystä, sillä Obi-Wan Kenobin piti aina olla yksi kertomus, eikä suinkaan jatkuvan sarjan avaus.

Jos luette tarkkaan netin viihdemedioiden ”ehkä sittenkin lisää kausia Obi-Wan Kenobia” -uutisia, huomaatte, että Chow ja Harold eivät ole muuttaneet mieltään. Molemmat toistavat haastatteluissa – vaikkapa tässä Entertainment Weeklyn haastiksessa – linjakkaasti, että tämä sarja oli suunniteltu yhdeksi kokonaiseksi tarinaksi, ja sillä hyvä.

Se, että toisesta kaudesta nyt edes puhutaan, tulee siis kahdesta suunnasta. Ensinnäkin viihdebisneksen ja viihdemedioiden ärsyttävästä pyrkimyksestä toistaa kaikkea menestynyttä yhä uusilla jatko-osilla, jatkokausilla, liitännäisosilla ja uusintaversioilla – jopa tällaisessa tapauksessa, jossa kukaan ei todellakaan voi sanoa, ettäkö uusia Star Wars -sarjoja ei joka tapauksessa olisi tulossa vaikka millä mitalla. Star Warsin taaimmainen päätuottaja Kathleen Kennedy on niin ikään sanonut toista kautta harkittavan, kuten hänen varmaankin kaikista bisnes-mahdollisuuksista vastaavana johtajana kuuluukin harkita, mutta äskettäin julkaistussa ET:n haastattelussa hänkin muotoilee asian samoin päin kuin ohjaaja Chow: tämä oli tarkoitettu yhdeksi tarinaksi, ja toinen kausi voitaisiin tehdä vain, jos sille olisi perusteltu tarina kerrottavaksi.

Toisaalta ja ehkä ennen kaikkea ajatus toisesta kaudesta kumpuaa siitä, että päätähti Ewan McGregor on sanonut haastatteluissa niin toistuvasti, että haluaisi tehdä näitä lisää.

Se on tietysti ihan ymmärrettävää. Obi-Wan Kenobi on Ewan McGregorin elämän tärkeitä rooleja, ja nyt kun hän on sen asian kanssa sinut, ja saanut selvästi prequeleita paremman kokemuksen hahmon näyttelemisestä, hän varmasti jatkaisi mielellään.

Ongelma vain on siinä, että sopivaa tarinaa ei ehkä ole. Ainakaan ei tunnu saagan kaanonin kannalta järkevältä kirjoittaa Obi-Wanille ja Vaderille enää lisää kohtaamisia tämän sarjan ja episodi IV:n väliin – ja, let’s face it, jos toinen kausi Obi-Wania tehtäisiin, kyllä suuri yleisö siihen Vaderia odottaisi. Itse asiassa tämän sarjan jälkeen se odottaisi siihen mukaan Leiaakin, ja mitä enemmän Obi-Wan Kenobi treffailisi näistä hahmoista kumpaakaan elokuvien välillä, sitä enemmän kantaisin taas suurta huolta kaanonin kestävyyden puolesta. Kaanonin kannalta olisi kyllä kerrottavissa vaderiton ja leiaton tarina Obi-Wanista seikkailemassa tässä sarjassa esitellyn jedien maanalaisen rautatien apuna ja opettelemassa Qui-Gonilta uudenlaista jediyttä, mutta juuri suuren yleisön rakentamista odotuksista johtuen se ei varmaankaan tuntuisi toimivalta ”kakkoskaudelta”.

Jos minulta siis kysyttäisiin, sanoisin tälle ajatukselle selvän ”ein”. Vähemmän on enemmän, ja toinen kausi Obi-Wan Kenobin tarinaa episodien III ja IV välissä olisi liikaa. Tatooinellakin ollaan oltu viime aikoina ihan tarpeeksi, ja seuraavat sarjat saisivat mielellään viedä meidät muualle.

Sen sijaan en sanoisi ”ei” sille, jos Ewan McGregorin näyttelemälle Obi-Wanille löytyisi luonteva pienempi rooli jonkin muun tarinan sisällä: syksymmällä alkavan Andorin kakkoskaudella, vaikkapa. Kuten tässäkin blogimerkinnässä on kai selväksi tullut, Obi-Wanin hahmo on Star Wars -kaanonissa tärkeä, itsellenikin läheinen, ja näyttelijä McGregor on hänen ainoa oikea tulkitsijansa.

Disney+:n Star Wars -tarjonta alitti avaushetkellä odotukset

Suoratoistopalvelu Disney+ aukesi viimein Suomessa, The Mandalorian näkyy näin viimein meilläkin ja minä saatan viimein kirjoittaa tässä blogissakin sarjasta, josta etenkin englanninkielinen SW-yleisö on puhunut jo 10 kuukautta.

Mutta mitä kirjoittaa sarjasta, josta 10 kuukautta myöhemmin ei ole kovin järkevää kirjoittaa enää ensifiiliksinä? Vielä järjettömämpää olisi alkaa nyt pyöritellä juonispekulaatioita – niiden aika on vasta kun pääsemme reilun kuukauden päästä samaan tahtiin jenkkien kanssa, sillä Suomen Disney+:ssa näkyvät nyt vasta kaksi ensimmäistä jaksoa, mutta koko 8-jaksoisen ekan kauden tapahtumat ovat toki jo hyvän aikaa olleet yleisesti internet-tiedossa. Mitä taas tulee kokonaisuuden arviointii, siihenkin tarvitsen näissä oloissa pohjaksi vielä lisää jaksojen Suomi-esityksiä.

Siirränkin siksi sittenkin sanojani The Mandalorianista vielä pikkuisen eteenpäin. Tässä postauksessa kerron, mitä Star Wars -sisältöjä Disney+:ssa on ja, kääntäen, mitkä siis ovat tällä saralla sen puutteet.

The Clone Warsin seitsemäs ja viimeinen kausi: monelle katsojalle The Mandalorianin veroinen tärppi.

Aloitetaan positiivisella luettelolla. Disney+:n Star Wars -tarjonta sisältää nyt Suomen avausviikollaan tämän:

  • Kymmenen Star Wars -elokuvaa eli yhtä vaille kaikki viralliset: episodit I-VII ja IX, Rogue One ja Solo
  • The Clone Wars -animaatiosarjan (2008-14) pilottielokuvan, alkuperäiset kaudet 1-5, kuudennen kauden (The Lost Missions) sekä ensimmäisen jakson 7. eli viimeiseltä kaudelta (2020)
  • Rebels-animaatiosarjan (2014-18) kaksi ensimmäistä kautta
  • Resistance-animaatiosarjan (2018-20) molemmat kaksi kautta
  • The Mandalorian -sarjan (2019-) kaksi ensimmäistä jaksoa
  • Lego-sarjan The Freemaker Adventures ja muita Star Wars Lego -animaatioita

Lisäksi on heti perään sanottava, että tiettävästi:

  • Se puuttuva virallinen elokuva, VIII eli The Last Jedi, julkaistaan palvelussa lokakuun lopussa (tässä ovat varmaankin taustalla jotkin esitysoikeussyyt)
  • The Mandalorianin ensimmäisen kauden jaksoja julkaistaan viikoittain
  • The Clone Warsin viimeisen kauden jaksoja julkaistaan viikoittain
Hänet on viimein nähty meilläkin: The Mandalorianin etukäteen varjelluin salaisuus, Star Wars -franchisen viime vuosien suurin läpimurtohahmo ja galalaksin söpöin viisikymppinen: ”The Child” eli ”Baby Yoda”.

Niin sanottujen vanhojen, siis jo joillakin alueilla kokonaan julkaistujen, tuotantokausien ”esittämisessä” jakso-per-viikko -syklillä voi totisesti ihmetellä ja kritisoidakin. Mutta se on eittämättä valinta, jonka palveluntarjoaja on puolestamme tehnyt. Ei vahinko. Mennään nyt sitten tällä. Saapahan katsoja sulatella näkemäänsä…

Mutta tämä siis tarkoittaa, että muun muassa tätä Disney+:ssa ei kerrassaan ole, eikä ole mitään tietoa, milloin tulee tai tuleeko koskaan:

  • Rebels-animaatiosarjan kaksi jälkimmäistä kautta (vaikka niitä ei koskaan ollut myöskään Suomen Netflixissä)
  • Se ensimmäinen Clone Wars -animaatiosarja (2003-2005)
  • Wanhat animaatiosarjat Droids (1985-86) ja Ewoks (1985-87)
  • 1980-luvun standalone-leffat Caravan of Courage: The Ewok Adventure (1984) ja Ewoks: The Battle for Endor (1985)
  • Forces of Destiny -lyhytanimaatiot (2017-18) ja muut Lucasfilmin Youtube-kanavilla julkaistut jutut – josta ne toki kyllä ilmaiseksi löytyvät

Ja mitä tulee Lucasfilmin muuhun tuotantoon: Indiana Joneseja ei ole, Willow ja Red Tails on.

Epäilemättä Rebelsin jälkimmäisten kausien puuttumiseen on jonkinlainen sopimustekninen syy kuten TLJ:n puutteellekin, ja ehkä tämäkin jossain vaiheessa raukeaa, mutta vaikea sitä on näin ulkopuolelta ymmärtää. Noita muita odotellessa en pidättäisi lainkaan henkeäni, vaikka ne ovat aivan yhtä tosiasiallista Star Wars -historiaa kuin vaikkapa 1980-ja 1990-luvun Disneyn tv-piirretyt, joita samasta palvelusta kyllä löytyy. Tosiasiassa en tietysti ole perillä näiden vanhojen tuotantojen tekijänoikeudellisesta tilasta, mutta ainakin niiden jaksoja ja nuo ewok-leffat sentään julkaistiin vielä kertaalleen dvd:lläkin 2000-luvun alkupuolella (tosin julkaisu oli aika merkillinen kaksipuolinen levy, jonka toisella puolella oli yksi ewok-leffa ja kääntämällä toisella puolella se toinen).

Ja tähän mennessä pysyttelin vain pohjimmiltaan aivan ”virallisessa” aineistossa, joka on aikanaan julkaistu täysin avoimesti suurelle yleisölle. Lucasfilmin holveissa olisi toki kaikenlaista epävirallisempaakin, jos ne haluttaisiin avata. Vuoden 1978 pahamaineista Holiday Specialia tuskin koskaan julkaistaan, mutta kyllä Detours-animaatiosarjan sentään voisi. Kyseessä on Lucasfilmin ja Robot Chicken -porukan toteuttama parodia- ja komediasarja, jota tehtiin vuoden 2012 aikoihin täysin valmiiksi 39 (!) jaksoa juuri ennen kuin George Lucas myi firmansa Disneylle – joka taas päätti jättää Detoursin ainakin toistaiseksi kokonaan julkaisematta.

Toisena tarjokkaana voisin huomauttaa, että on olemassa useita sellaisia Star Wars -aiheisia elokuvateoksia, joihin ei liity mitään noloa, salattua tai salattavaa, mutta jotka on aikanaan julkaistu muodossa, jossa niitä eivät ole monet koskaan nähneet tai jossa ne eivät ole enää saatavilla. Esimerkkeinä voisin mainita prequelien kuvausten ohessa toteutetun, riemastuttavan 20-minuuttisen mockumentaryn R2-D2: Beneath the Dome, joka käsittelee droidisankariamme kuin oikeaa Hollywood-näyttelijää, ja Revenge of the Sithin soundtrackin kakkoslevyllä julkaistun noin tunnin mittaisen videomuotoisen John Williamsin soundtrackien best ofin, johon oli siis leikattu musiikin oheen kuvaa kaikista kuudesta silloisesta Star Warsista. Miksei tällaisia voisi nyt latailla yhtiön omista arkistoista suoratoistopalveluun uusien yleisöjen ihastukseksi?

Star Wars Detours, kokonainen julkaisematon animaatiokomediasarja noin kahdeksan vuoden takaa.

Oma lukunsa on kysymys niin sanotusta ekstramateriaalista. Disney+:ssa on eräitä muita suoratoistopalveluja paremmin tarjolla itse elokuvien ja sarjojen lisäksi myös niiden oheismateriaalia: poistettuja kohtauksia, making of -dokumentteja ja sen sellaista. Eräitä muita paremmin, kyllä – mutta ei kovin paljon silti. Esimerkiksi Disneyn omien klassikkopiirrettyjen yhteydessä kyllä on esimerkiksi noita poistettuja kohtauksia ja siellä täällä dokumenttejakin, mutta missään nimessä tarjolla oleva matsku ei vastaa kattavuudessaan esimerkiksi samojen leffojen bluray-julkaisujen lisämateriaaleja.

Sama pätee Star Warsiin. Useimpien leffojen yhteydestä löytyy lähinnä poistettuja kohtauksia ja korkeintaan pieniä klippejä. Ei niitä pitempiä dokumentteja tai edes useimpia lyhyempiä featuretteja, joita samojen elokuvien fyysisillä levyillä on julkaistu. Ainoa pitkä Star Wars -dokkari, jonka palvelusta ainakin tällä hetkellä löydän, on uusimman elokuvan eli The Rise of Skywalkerin kaksituntinen making of -dokkari – siis se sama, joka oli bluraylla. Ja missään nimessä Disney+:ssa ei siis ainakaan vielä ole tällä saralla mitään, mitä näitä aineistoja aiemmin toisaalla kolunneet eivät olisi nähneet aiemmin.

Eikä tarjolla ole edes The Mandalorianin making of -dokumenttisarjaa, jollainen siis on olemassa, mutta on hyvin mahdollista, että se räpsähtää tarjolle ekan kauden esitysten päästyä kahdeksanteen ja viimeiseen osaan. Toivottavasti. Joka tapauksessa kokonaistilanne tuntuu synkältä dvd- ja bluray-vuosien ylenpalttisiin oheismateriaaleihin verrattuna: suoratoistopalvelut eivät ainakaan vielä tässä vaiheessa ole kovin kiinnostuneita antamaan katsojalle muuta kuin itse elokuvat ja sarjat edes silloin, kun niistä ei fyysisiä levyjulkaisuja ole tulossa.

Disney Gallery: The Mandalorian -dokumenttisarja julkaistiin Disney+:ssa Yhdysvalloissa tänä kesänä. Suomessa se ei vielä ole katsottavissa.

Vaan jos nyt kuitenkin kehujen kautta ulos.

Eilen kun Disney+:aa ensisilmäystä pitemmälle selailin, oli etenkin siellä klassikkoanimaatioiden puolella pyöriessä helppo haltioitua. Disneyn klassikkojen saatavuus on tähän asti ollut niin perin juurin säännösteltyä, että vaikka suoratoistopalvelujen aikaa on tässä eletty jo jonkin aikaa, tuntui aivan ihmeelliseltä, että siitä sitä vain voi kliksutella kännykällään telkkarin näyttämään Chromecastin kautta Pientä merenneitoa tai, jos se ei hetken kuluttua huvitakaan, niin vaikka Bambia sitten. Toinen mahtava osa Plussaa on emoyhtiön omien vanhojen näyteltyjen elokuvien katalogi: Riemukuplan ja Mustan aukon kaltaiset elokuvat eivät ole viime vuosina juuri kuluneet telkkarissa, eikä vanhempaa tuotantoa ole liiemmin tarjolla esimerkiksi Disney+:n isoimmalla kilpailjalla Netflixilläkään. Originaalituotantojensa kanssa uutuuspalvelu on vasta pääsemässä vauhtiin. Kuukausihintaan, jolla ei olisi vielä muutama vuosi sitten olisi saanut ostettua edes yhtä noista elokuvista bluraylla. Eikö näin kevytkenkäinen meno sentään jo pitäisi jollain lailla estää!

Mutta tähän kaukaisen galaksin kolkkaan Disney+:ssa rohkenen olla jopa avoimen pettynyt.

Episodi IX -selitysten makua: Tässä nyt vain kävi näin

The Rise of Skywalkerin ensi-illasta on kolme viikkoa, joten vielä on tämän blogin eettisen koodiston mukaan spoilerivaroitusten aika. Tämä kirjoitus spoilaa episodi IX:n juonta kauttaaltaan, joten varoitus elokuvaa katsomattomille!

d23-tros-storm-fight

Tässä vaiheessa lienee jo turvallista sanoa, että episodi IX ei ole nousemassa Star Wars -elokuvien kovimpaan klassikkosarjaan. Kriitikkojen arviot puhuvat kädenlämpöisestä suorituksesta, tähtiarvioiden heiluen pääasiassa kahdessa ja kolmessa tähdessä. Se tarkoittaa, että The Rise of Skywalker on itse asiassa otettu vastaan huonommin kuin prequelit niiden ilmestyessä. Niin sanottujen tavallisten katsojien mielipiteet esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tuntuvat liikkuvan samoja latuja: siis välillä ”ei kovin kummoinen” – ”ihan ok”.

Entä ydinyleisö, sarjan fanit? He, jotka perinteisesti yleensä ovat alkaneet nälviä Star Warsejaan vasta ainakin jonkinlaisen kuherruskuukauden jälkeen (mutta viime vuosina kyllä yhä nopeammin)? Ainakin minusta vaikuttaa, että episodi IX on niissä piireissä otettu vastaan vielä huonommin kuin tavisriveissä. Monien fanien mielestä elokuva on katastrofi kaikilla mahdollisilla tasoilla. Positiivisempien mielestä se on vikoineenkin kelvollinen. Toki oikeasti leffasta tykänneitäkin faneja on, mutta jopa heidän sanansa tuntuvat puolustuksen puheenvuoroilta: jotkut edellistä episodia inhonneet ovat esimerkiksi kehuneet tätä vertauksella ”ainakin parempi kuin The Last Jedi”. Toiset taas ovat tykänneet The Rise of Skywalkerista nähdessään lastensa viihtyvän elokuvan äärellä, ja todenneet, että lapsillehan George Lucaskin näitä teki. Jälkimmäinen on ihan asiallinen näkökulma, mutta ei kovin hyvä lohtu niille, jotka odottivat pelkän viihteen lisäksi elokuvaa, joka käärisi pakettiin yli 40-vuotisen, monien siis vuosikymmenien ajan rakastaman tarinan sekä juonellisesti että temaattisesti.

Ehkä erityisen kiinnostavaa on, että The Rise of Skywalker tosiaan jättää kylmäksi niin monet sellaisetkin katsojat, jotka nimenomaan pitivät sitä suoraan edeltäneistä episodeista VII ja VIII (kuten esimerkiksi minut). Se ei siis ollut ainoastaan viimeinen todistuskappale niille katsojille, jotka eivät ole missään vaiheessa innostuneet Disney-omistuksen aikaisesta jatko-osatrilogiasta, vaan moni noiden elokuvien puolustajakin pettyi – vain kärjistettynä esimerkkinä niin sanottu reylo-yhteisö, jota näkökulmaa käsittelin äskettäisessä kirjoituksessa erikseen.

Mitä siis meni pieleen? Luulen, että yritän tarjota (vielä lisää) omia vastauksiani seuraavassa blogimerkinnässä. Nyt yritän hieman koota sitä, mitä tekijät itse ovat sanoneet.

tros-zorii-poe-rey-finn

The Rise of Skywalkerin ensi-illan jälkeisissä Hollywood-medioiden jutuissa ja haastatteluissa on nimittäin selittelyn sävy.

Erityisesti haastatteluissa on kunnostautunut toinen käsikirjoittaja Chris Terrio. Hän on esimerkiksi kiertänyt vastaukset Palpatinen paluun herättämistä kysymyksistä viittaamalla tämän olleen tuottaja Kathleen Kennedyn ratkaisu. Toiseksi syypääksi tähän ratkaisuun hän on esittänyt episodi VIII:n kirjoittaja-ohjaajaa Rian Johnsonia, joka ei taatusti osallistunut päätökseen millään tavalla: Terrion mielestä Ben Solon pelastaminen pimeältä puolelta oli käsikirjoittaessa vaikeaa, koska Snoke oli poissa, ja Kylo oli näin kohonnut pääpahiksen asemaan. Voi nolous minun naivismiani, minä kun kuvittelin tämän olleen kiinnostava ja harkittu juonielementti, josta seuraava episodi tarinaa jatkaisi. Vai ehkäkö sittenkin voi nolous Chris Terriota ja kirjoittaja-ohjaaja JJ Abramsia, jotka eivät osanneet sellaista jatkoa kirjoittaa?

(Abramsilta en ole nähnyt yhtään ensi-illan jälkeistä spoilerihaastattelua.)

Rose-Tico-Rey

Tätä markkinoinnissa kuvana nähtyä Rose Ticon ja Reyn välistä kohtausta ei ole lopullisessa elokuvassa.

Samassa Awards Dailyn haastattelussa Terrio myös puolustautui Kelly Marie Tranin roolin Rosena jääneen pieneksi siksi, että Rose kirjoitettiin näyttelemään Carrie Fisherin kanssa, ja nuo kohtaukset edesmenneen Leia-näyttelijän kanssa eivät vain lopulta toimineet riittävän hyvin. Tästä vastauksesta tekee mieli sanoa ”pics or didn’t happen”, sillä elokuvassahan Rose ja Leia eivät kohtaa lainkaan. Jos Terrio ja Abrams – joka taas kehtasi väittää Star Wars Celebrationin lavalla Tranin castauksen olleen Rian Johnsonin The Last Jedi -ratkaisuista paras – olisivat todella halunneet käyttää Rosea episodissaan, he olisivat yksinkertaisesti voineet kirjoittaa hänet enemmän mukaan tarinaan. (Leikkaaja Maryann Brandon sanoi Huffington Postille Rosen jääneen sivuun ohjaaja Abramsin haluttua keskittyä kolmeen pääsankariin ja Kyloon, ja kamoon Chris, näinhän siinä on käynyt.)

Erityisen paljon nettiporua herättäneessä The Hollywood Reporterin haastattelussa Terrio taas tuntuu kuittaavan kaikki kysymykset elokuvan valinnoista melkein kuin silkalla sattumalla. Sanat, jotka Finn haluaisi sanoa Reylle mutta jotka jäävät sanomatta? Katsoja voi tulkita itse. Miksi loppukohtauksessa näyttäytyvät Voima-haamuina vain ja juuri Luke ja Leia? Koska ”keskustelimme kyllä JJ:n kanssa siitä, ketkä siellä voisivat olla, ja tämä kosketti meitä”. Ja niin edelleen.

Ehkä kaikkein merkillisin kohta tässä haastiksessa on, kun Terriolta kysytään, mahtaako elokuvan loppu antaa ymmärtää Reyn jäävän nyt eristyksiin elämään Tatooinella, kuten todella moni on tulkinnut ja kuten John Williamskin tuntuu vihjaavan, sillä viimeisen musiikkikappaleen nimi soundtrackilla on A New Home. Terrion vastaus? ”En voi olettaa tietäväni, mitä John on sillä tarkoittanut.” Kiva Chris, 87-vuotias mestarisäveltäjä on varmasti syyllinen sinun kirjoittamasi elokuvan lopun viestin epäselvyyteen. (Totuuden nimissä Terrio tosin kyllä myös vastaa: mikään elokuvassa ei hänen mielestään tarkoita ehdottaa, että Rey olisi jäämässä Tatooinelle.)

rey-tros

Tämä kuva on Pasaana-planeetan kohtauksesta, mutta kappas, samassa autiomaassa kuvattiin myös loppukohtauksen Tatooine.

Elokuvan leikkaaja, ohjaaja Abramsin luottonainen Maryann Brandon, ei hänkään tunnu elokuvan fanilta. The Rough Cut -podcastin haastattelussa Brandon kehotti katsojia olemaan ajattelematta elokuvaa kovin tarkkaan, ja suositteli pikemminkin hyppäämistä elokuvan ”ajelun” (ride) kyytiin.

Brandonin henkilökohtaiseksi puolustukseksi on toki sanottava, että olosuhteet olivat kurjat. The Rise of Skywalkeriahan tehtiin valtavalla kiireellä (koska koko show oli alusta asti myöhässä aikataulustaan Abramsin pyyhkäistyä Colin Trevorrown ajatukset pöydältä ja aloitettua puhtaalta pöydältä). Brandon päätyi poikkeukselliseen ratkaisuun: leikkaamaan elokuvaa fyysisesti kuvauspaikoilla, jotta Abrams saattoi osallistua päätöksiin kesken kuvausten ja jotta, suoraan sanoen, elokuva ehtisi mitenkään valmiiksi ajoissa. The Rough Cut -podcastissa Brandon kuvailee ratkaisun monia hyviä puolia: pääsy osaksi tiimiä, mahdollisuus näyttää aiempia otoksia näyttelijöille, yksittäisten lisäkuvausten toteuttaminen lennosta ennen pääkuvausten päättymistä.

Mutta hän tulee myös sanoneeksi, että Kathleen Kennedy ”vaati” Abramsia viettämään enemmän aikaa leikkaushuoneessa, ”eikä siihen ollut aikaa”. Brandon niin ikään sanoo, että kun elokuva lukittiin kiitospäivän aikoihin, he (tekijät) ”olivat yhä ratkaisemassa asioita” (”were still trying to figure things out”).

Episodi II:n dvd-dokumentin otsikko oli aikanaan Films Are Not Released, They Escape. Episodi IX:n tapauksessa vaikuttaa tosiaan siltä, että tämä elokuva pakeni keskeneräisenä.

tros-rey-and-palpatine

Palpatinen paluuta paremmin selittäneitä kohtauksia oli leikkaaja Maryann Brandoninkin mukaan olemassa, mutta ne jäivät elokuvasta leikkausvaiheessa pois.

Sitten meillä ovatkin ne viime päivien erityisen omituiset raportit: ne, joihin liittyy iskulause ”Release the JJ cut”.

Jotkut fanit ovat toivoneet Abramsilta ”ohjaajan leikkausta”, vaikka on yleisesti tiedossa, että Abrams tekee elokuvistaan vain yhdet sellaiset (ja näyttää ne meille elokuvateattereissa). Tällä kertaa tällaisen ohjaajan leikkauksen mahdollisuudesta huhuillaan muuallakin kuin fanisomessa (vaikka uskottavat mediat sitten keskittyisivätkin tässä tapauksessa lähinnä raportoimaan fanien nettihuhuja). Esimerkiksi brittilehti The Independent on tarttunut näihin, viitaten muun muassa huhuun Abramsista vastentahtoisesti lisäämässä elokuvan loppuun Reyn ja Kylon suudelmaa.

Perusväite (esimerkiksi We Got This Covered) on siis, että ohjaaja Abrams itse ei olisi tyytyväinen The Rise of Skywalkeriin. Studio olisi muka pakottanut Abramsia leikkaamaan elokuvasta hänen siihen ehdottomasti haluamiaan osia: näitä olisivat esimerkiksi edellä mainitut selitykset Palpatinen paluulle ja monet Rosen kohtaukset. Keskeinen huhu on, että Abrams olisi halunnut näyttää lopputaistelussa kuvan kanssa vanhojen jedien haamuja, ja että Hayden Christensenin ja Samuel L. Jacksonin kaltaiset näyttelijät olisivat peräti käyneet kuvaamassa kohtauksen, joka päätyi leffaan vain ääninä. Kaiken huippuna voidaan todeta, että juuri WGTC väittää, että Kennedyn lisäksi näitä ohjeita olisi ollut Abramsille sanelemassa itse George Lucas.

Tälle huhulle pamautan häränkakkaa-leiman. Kaikki nuo asiat ovat tismalleen sitä, mitä JJ Abrams tekee, ja minun olisikin helpompaa uskoa, jos huhu väittäisi Abramsin vaatineen elokuvasta tuollaisen vastoin joidenkin toisten tahtoa Lucasfilmissä.

(Sivuhuomio. On aika varmaa, että esimerkiksi Lucasfilmin tarinaryhmän aiempi keskeinen puhemies Pablo Hidalgo, joka ei juuri pitänyt The Force Awakensistakaan, ei välittänyt tästä episodista. En voi olla varma, onko Letterboxd-tili, jolla sopivanniminen käyttäjä arvioi episodi IX:n vain 1 ½ tähden arvoiseksi, oikeasti Hidalgon henkilökohtainen vai ei, mutta joka tapauksessa Hidalgo vetäytyi sosiaalisesta mediasta jokin aika sitten. On suuri kiusaus veikata, ettei fanien sylkykuppina vuosia viihtynyt Hidalgo halunnut olla puolustelemassa tämän episodin valintoja.)

Joka tapauksessa nimenomaan kirjoittaja-ohjaaja Abramsilla ei ole ollut tapana selitellä mysteereitään, joten olisi melkein ollut yllättävää, jos hän olisi käyttänyt kallisarvoista ruutuaikaa vuoristorata-ajelultaan Palpatinen paluun selittämiseen. Abrams ei myöskään kuuluisasti välitä prequeleista, joten miksi ihmeessä hän olisi halunnut näyttää Hayden Christensenin Anakinina? Ja millään maailman ilveellä en ainakaan usko, että George Lucas olisi ottanut mitään kantaa (tai että häneltä olisi kysytty) tällaisiin asioihin sen jälkeen, kun koko trilogia oli jo tehty aivan toisin ja toisesta tarinasta kuin hän olisi sen halunnut tehtävän.

anakin-windu-rots

Anakin Skywalker ja Mace Windu – mukana myös The Rise of Skywalkerin lopputaistelussa, kuten kaikki tietenkin ehtivät huomata.

Minulle aiemmin tuntematon sivusto SNTS menee vielä pitemmälle, ja väittää, että 3-5 kohtauksella pidennetty versio elokuvasta olisi tulossa elokuvateattereihin vielä tammikuun lopulla, ja että vielä tätäkin pitempi ”Abrams-versio” olisi aikanaan päätymässä bluraylle ja Disney+-palveluun.

Artikkeli on tietävinään tarkkoja minuuttimääriäkin näille versioille, mutta säästän teidät nyt niiltä. Lyön nimittäin tähänkin häränkakkaa-leiman, mutta kaiken tämän kirjoitettuani en sittenkään voi olla ajattelematta…

Entä jos ohjaajakin todella on sitä mieltä, että The Rise of Skywalker ei ollut riittävän valmiiksi hiottu silloin, kun se oli pakko lukita maailmanlaajuista elokuvateatterikierrosta varten?

Entä jos jotkin kohtaukset, jotka sekä ohjaaja että studio olisivat aivan kernaasti siihen jättäneet, jäivätkin pois elokuvasta yksinkertaisesti aikataulun vuoksi?

Entä kun otetaan huomioon, että sama Disney-yhtiö on tosiaan hiljattain jo kokeillut tätä strategiaa, julkaisemalla Avengers: Endgamesta teattereihin hiukan pidemmän version? Entä kun Star Warseilla toki on pitkä perinne special editionien kanssa? Entä jos siis sittenkin…

Solo toimii kotileffana kivasti, mutta ekstroissa asiat jäävät sanomatta

Solon on nyt voinut katsoa kotisohvalla kahden viikon ajan. Elokuva on saatavilla blurayna, dvd:llä ja digitaalisista vuokraamoista.

Aikana jona fyysisiä levyjä ostavat enää lähinä innokkaimmat fanit ja keräilijät, elokuva ei todennäköisesti ole vielä juuri löytänyt uusia katsojia teatterikierroksen jäljiltä. Se aika koittanee vasta Netflix-julkaisun tai telkkariesitysten myötä. Muutenkin on vaikea kuvitella Solosta kotioloissakaan suurta jälkikäteistä hittiä, mutta mielenkiintoista on nähdä, millaiseksi sen asema Star Wars -kaanonissa tulevina vuosina kehittyy. Minä katsoin elokuvan nyt neljännen kerran, ja saattaisinpa olla sitä mieltä, että se toimii paremmin kotona kuin teatterissa.

Tätä en sanoisi mistään muusta Star Wars -elokuvasta, mutta ne ovatkin niitä isoja elokuvia (”syitä, miksi elokuvateatterit rakennettiin”, kuten Special Editionien mainoslause vuonna 1997 kuului). Solo on monin tavoin pienimuotoisempi tarina. Koska se ei kuitenkaan ole mikään käsikirjoitukseen perustuva kamaridraama, tämä kääntyy kieltämättä kriittiseksi luonnehdinnaksi: Solo on sarjan muihin elokuviin verrattuna toiminnaltaan, draamaltaan ja panoksiltaan yhdentekevämpi. Toisaalta se ei luultavasti kenenkään mielestä ole sarjan epäonnistunein elokuva. Siinä esitellään hahmoja ja kootaan tiimiä tavalla, joka toi ainakin minun mieleeni jo ensikatsomalta pikemminkin sarjojen pilottijaksot kuin suuren yksittäiselokuvan. Siten se on tavallaan enemmän kotonaan pienessä ruudussa kuin suurella valkokankaalla.

solo-bluray

Mutta se tällä erää Solo-elokuvakritiikkiä, sillä haluan sanoa sanaseni kotijulkaisun kakkoslevyn annista.

Ensinnäkin on selvä, että Solo ei ole suuri eikä kaunis bluray-julkaisunakaan. Ekstroja on kaikkiaan 1 tunti ja 40 minuuttia. Mukana ei ole pitkää making of -dokkaria eikä kommenttiraitaa. Ekstrat ovat 5-20-minuuttisia pieniä featuretteja. Poistettuja tai pidennettyjä kohtauksia on yhdeksän. Positiivisen kautta ajatellen kattaus voittaa siis sentään Rogue Onen, jonka ekstralevyllä featuretteja oli vain vähän yli tunti eikä edes poistettuja ottoja lainkaan.

Näitä elokuvia tietenkin yhdistää, että kummankaan tuotanto ei ollut ongelmaton. Solo on se elokuva, jonka alkuperäiset ohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller irtisanottiin kuvausten ollessa jo loppupuolellaan, jonka jälkeen Ron Howardin johdolla suurin osa elokuvasta kuvattiin uudelleen. Ekstrat väistelevät tätä valtavaa elefanttia olohuoneessa vaikenemalla siitä täysin, ja jättävät siten oikeastaan kokonaan kertomatta sen, miten Solo todella tehtiin.

Havainnot jäävät valistuneen katsojan tehtäväksi rivien välistä. Kun kuvaaja Bradford Young kertoo aluksi kiinnostuneensa Solosta siksi, että siinä haettiin 1970-lukulaista tekemisen tapaa, hän viittaa siis Lordin ja Millerin tavoitteisiin, vaikkei sitä ääneen sanota. Kun ohjaajaksi kreditoitu Ron Howard kyselee näyttelijöiltään muistoja Hanin ja Chewien väkivaltaisen ensikohtaamisen kuvaamisesta, hän kyselee siitä siksi, ettei itse ollut paikalla.

Mutta koska Lucasfilm ei ole henkisesti valmis kertomaan yleisölle vaikeuksistaan, ei näitä asioita alleviivata. Puhumattakaan siis siitä, että ekstrat paljastaisivat, millä tavoin Howard ohjasi elokuvasta toisenlaisen kuin Lord ja Miller olisivat tehneet – tai miksi kaksikko alunperin sai potkut.

Sen sijaan meillä on tosiaan kasa lyhyitä featuretteja eräistä aspekteista elokuvaa. Kyllä niiden parissa toki aina viihtyy – ainakin tällainen katsoja, joka ahmii kaikkea sitä, millaisia avaruusaluksia, savuisia baareja ja junaratoja tähän kaukaiseen galaksiin suunnitellaan ja miten ne toteutetaan.

Esimerkiksi leffan alun takaa-ajo Corellialla oli ja on mielestäni elokuvassa harmillisen tavanomainen, jopa tylsä takaa-ajokohtaus, mutta ekstrat osoittavat, kuinka Hanin siinä käyttämää kiituria suunniteltiin ja rakennettiin rakkaudella. Näissä elokuvissa nähdään kaikissa yksityiskohdissa aina valtavasti vaivaa aitouden ja outouden välisen taianomaisen tasapainon löytämiseen, ja tosiasia on, että monien lavasteiden hienous paljastuu vasta ekstroista.

Toinen esimerkki Solosta voisi olla Fort Ypson linnake (josta Lando värvätään mukaan sabacc-pöydän äärestä). Lokaatio on leffassa niin hämyisä, ettei siitä saa kunnon hahmoa, mutta esimerkiksi Landoa näytelleelle Donald Gloverille se oli nimenomaan valaistuksensa ansiosta aidoin lavaste, jossa hän oli näytellyt. Ekstroissa paikka näytetään valot päällä, ja onhan se tosiaan 360 asteen aito avaruuden sekatavaramajatalo.

Käytännönläheisempää making ofia edustavat väläykset kuvaustilanteisiin. Minulta oli esimerkiksi mennyt tätä ennen kokonaan ohi, että droidi L3:n lisäksi myös apinapilotti Riolla oli kuvauksissa näyttelijä (vaikkei se todellakaan ollut Jon Favreau, joka antoi hahmolle äänen), vaan sirkustaiteilija. Sitäkin on aina hauska nähdä, kuinka tietyt palat esimerkiksi Corellian kiituritakaa-ajosta tai junaryöstöstä kuvattiin ”oikeasti”, vaikka niin suuri osa kyseisistä kohtauksista laadittiinkin tietokoneella.

Mutta koska levyn metodi on raapaista featuretteina tiettyjä osia elokuvaa, todella moni osa jää kokonaan käsittelemättä. Ekstrat eivät esimerkiksi piipahda lainkaan Dryden Vosin jahdilla, joka minusta oli ehkä elokuvan kiinnostavin lokaatio. Poistetuilla ja laajennetuilla kohtauksilla ei niin ikään ole kummempaa lisättävää elokuvaan, vaikka tästähän tosiaan on poistettu ja versioitu kaksivaiheisten kuvausten ja leikkauksen aikana vaikka mitä. Lumisotakohtaus on tosin hauska.

Ekstroista pisin ja erityisin on Cast Roundtable, jossa Ron Howard jututtaa näyttelijöitään elokuvaan liittyvistä muistoista ja hahmoistaan. Sitä olisi voinut katsoa vaikka tunnin mittaisenakin, etenkin kun 20-minuuttinen on leikattu hyppimään kysymyksestä seuraavaan hätäisesti. Osuudesta paljastuu esimerkiksi, mitä Joonas Suotamo aikanaan teki saatuaan Chewbaccan roolin (avasi puolisonsa kanssa pullon samppanjaa ja pelasi Lego Star Warsia pleikkarilla). Ja se, että näyttelijöillä on tästä leffasta aivan oikea suosikkihetki: Hanin ja Chewien suihkukohtaus.

Siitä puheen ollen: oman pienen ekstransa saa Chewbacca. Siinä käsitellään esimerkiksi Chewien puvun mutaamisen asettamia haasteita sekä puvustajille että Suotamolle: wookieemme on tosiaan kaikissa aiemmissa elokuvissa aina ollut puhdas (vaikka kävi jätekuilussa Kuolemantähdellä). Jännä tieto on sekin, että Solossa Chewien tähänastisen sanavaraston rajat tulivat vastaan, ja äänittäjät joutuivat etsimään lisää karhunmurinaa. Suotamoa pätkässä tietenkin kehutaan (ansaitusti) roolinsa mestariksi.

howard and chewie

Vaatimattomat ekstrat ovat vaatimattomat ekstrat, mutta yksi huomio on silti pakko tehdä vielä lopuksi.

Han Sololla ei ole omaa ekstraa elokuvassa, joka kertoo Han Solosta. Ei siis featurettea hahmon merkityksestä Star Warsille tai asemasta elokuvahistoriassa. Käsikirjoittaja-Kasdanit sanovat pari sanaa hahmon luonteesta omassa featurettessaan, mutta esimerkiksi muilta Star Wars -näyttelijöiltä ei kysytä heidän näkemyksistään tästä rakastetusta hahmosta. Ekstroissa ei näy vilaustakaan Harrison Fordista, vaikka nimenomaan tähän elokuvaan ja roolin siirtymiseen liittyen hän jopa antoi lausuntoja. Eikä siellä siis tosiaan ole edes erillistä Alden Ehrenreichin haastattelua, saati kenenkään perusteluja siitä, miksi juuri Alden Ehrenreich valittiin.

Tässä voi tietenkin taas olla kyse vain siitä, että valitsijat saivat potkut kesken kuvausten, mutta salaliittoteoreetikot voivat saada muitakin ajatuksia.

Solon vaisun menestyksen takana on monta syytä, ja Lucasfilm pohtii niitä vielä tarkkaan

Solo on siis nähty ja sitä muutaman päivän ajan sulateltu. Oman varsinaisen arvioni kirjoitin tähän blogiin jo torstaina, ja perjantaina pohdiskelin oman merkintänsä verran elokuvan loppupuolen yllätystä. (Tämä kirjoitus, toisin kuin nuo, ei sisällä juonispoilereita.)

Sulattelu on tietenkin eduksi minkä tahansa taiteellisen teoksen pohtimiselle. Esimerkiksi ensi-iltakeskiviikon kahden näytökseni jälkeen ja vielä arviota seuraavana päivänä kirjoittaessani ajattelin täysin vakavissani, että tästä voisi tulla ensimmäinen Star Wars sitten Attack of the Clonesin, jonka katsoisin teatterissa vain kahdesti. Tarkoitan siis, että minusta tuntui, että minulla ei olisi mitään kiirettä nähdä Soloa hetkeen uudestaan.

No, nyt olen jo muuttanut mieleni. Taisin huijata itseäni: tottakai jokainen uusi Star Wars sisältää minulle niin paljon nautittavia yksityiskohtia, että käsikirjoitus ja ohjaus voisivat olla vaikka pahastikin pielessä, ja haluaisin silti palata niiden pariin monta kertaa. Menen katsomaan Solon kolmannen kerran heti saatuani käsiini Phil Szostakin The Art of Solokirjan – sillä eiväthän sen käsikirjoitus ja ohjaus edes olleet niin pahasti pielessä. Eivätkä ainakaan niin pahasti kuin olisivat tuotanto-olosuhteet huomioiden voineet olla.

Solo-han-chewie.jpg

Tästä pääsenkin tämän kirjoituksen varsinaiseen aiheeseeni: Solon vastaanottoon yleisesti. Vaikuttaa siltä, että mielipiteeni tästä elokuvasta mukailee vahvaa peruslinjaa sen nähneiden keskuudessa. Esimerkiksi Suomessa sekä Twitter-kommentit että kriitikkojen varsin linjakkaat kolmen tähden arviot perustelevat miltei järjestäen, kuinka elokuva valmistui ohjaajavaihdoksen ja uusintakuvausten vuoksi poikkeuksellisen pahaenteisissä olosuhteissa ja kuinka siihen nähden käsillä on yllättävänkin sujuva, mutta yllätyksetön viihdeleffa.

Niin kuin siis onkin. Vaikka elokuva tosiaan kuvattiin melkein kokonaan kahteen kertaan ja vaikka ensimmäiset ohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller olivat kaikesta päätellen tekemässä villimmin irrottelevaa elokuvaa kuin minkä Ron Howard valmisti, Solo on itse asiassa yhdenmukaisempi ja sujuvampi teos kuin ensimmäinen standalone Rogue One oli. Se kuitenkin häviää Rogue Onelle (tuntuvasti) omaperäisyydessä ja kunnianhimoisuudessa. Vaikka Solo varmasti löytää paikkansa Star Wars -kaanonissa, on vaikea uskoa, että se sijoittuisi kovinkaan monen fanin omalla SW-suosikkilistalla edes uusien elokuvien ykköseksi.

Elokuvasivu Imdb:ssä Solon pisteytys on nyt 7.2, mikä niin ikään kuvaa reaktioita hyvin: se ei ole pohjamutien luku, mutta juuri ilmestyneen franchise-elokuvan pistemääränä heijastelee innostuksen puutetta. Star Warseista pisteytyksen alapuolelle asettuvat sivulla vain kaksi ensimmäistä prequelia. Toisella leffasivulla Rotten Tomatoesissa, jossa The Last Jedin yleisöarvosana painui talvella huomiota herättäneesti Star Wars -sarjan huonoimmaksi ja kauas saman sivun kehuvista kriitikkoarvioista, Solo on nyt kriitikoiden mielestä 70 prosentin ja yleisön mielestä 62 prosentin elokuva: siis kriitikoista kolmanneksi heikoin Star Wars ja yleisöstä neljänneksi heikoin, sattuneesta syystä.

Oma makuasiansa tietenkin on, onko parempi, että Solo on yhdentekevä keskinkertaisuus kuin että se olisi komeasti ja isosti fiasko. Pystyn nimittäin hyvin jossittelemaan, että Lordin ja Millerin – joiden hyperaktiivinen Lego-elokuva oli minusta aivan sietämätön – improvisoiden ja irrotellen toteutettu Solo olisi tosiaankin voinut olla epäonnistuneempi teos kuin nyt nähty. Samalla luulen, että se olisi ollut kiinnostavampi, ja aivan varmasti muotomielessä villein Star Wars -franchisessa nähty kokeilu, ja aikanaan kuvittelin, että Lord ja Miller oli valittu tekemään juuri sellainen. Olin täysin valmistautunut jäämään henkilökohtaisesti elokuvalle kylmäksi, mutta olin kiinnostunut näkemään, millainen se olisi olllut. Nyt emme saa sitä koskaan tietää. (Jotain viitteitä voi päätellä siitä, että käsikirjoittaja Jon Kasdan antoi tuoreessa twiitissä Lordille, Millerille ja näyttelijä Phoebe Waller-Bridgelle kiitokset L3-37:sta, jonka feministiparodia tuntuikin irrottelevalta, ellei peräti irtonaiselta ratkaisulta.)

null

Omapäinen droidi L3-37 (Phoebe Waller-Bridge) : onko tässä hahmossa vahvin jälki ensimmäisten ohjaajien versiosta?

Tärkeä mittari Hollywood-elokuvan menestykselle (toki erikseen onnistuneisuudesta) on raha. Sitä Solo näyttää keräävän studioennusteita vähemmän ja ehdottomasti heikommin kuin kolme edellistä uutta Star Warsia. Disneylle on epäilemättä pettymys, että kun The Force Awakens vain muutama vuosi aiemmin rikkoi kaikki ennätykset, ei Solo sijoittunut auvoisasti edes toukokuun ensi-iltaviikonloppujen sarjassa. 103 miljoonaa dollaria kotimaassa Yhdysvalloissa pitkän 4-päiväisen viikonlopun aikana ja 65 miljoonaa dollaria ulkomailla on kyllä samaa tasoa kuin vaikkapa Marvel-leffoista Doctor Strangen tulot, mutta SW-franchisen sarjassa se on studiolle suuri pettymys. The Hollywood Reporter ennustaa Sololle nyt kaikkiaan vain 400 miljoonan tuottoa, mikä Star Wars -franchisen tähänastiseen tulosriviin nähden olisi suorastaan surkeasti. (The Force Awakens tuotti yli 2 miljardia dollaria, Rogue One reilun miljardin ja The Last Jedi 1,3 miljardia.)

Jos tulot todella jäisivät noin mataliksi (”never tell me the odds”, sanoisi elokuvan nimihenkilö), Solo saattaisi jopa tehdä tappiota. Leffan budjetti oli massiivisten uudelleenkuvausten jälkeen 250 milliä, mutta siinä eivät ole vielä mukana markkinointikulut. 400 miljoonan köyhäilytuloillakin pääsee tosiasiassa sentään maailman elokuvamenestysten top-250-listalle, ja Deadline.comin lähde toteaa ensimmäisen viikonlopunkin lukujen olevan aivan kelvolliset mille tahansa muulle spinoff-elokuvalle, jos tätä niin verrattaisiin. On silti selvää, että Disneylle olisi ennennäkemätön tilanne ottaa takkiin juuri tässä rahanpainofranchisessaan.

rogue-one-cast-photo

Team Rogue One: Joukkue, jota kukaan ei tuntenut, mutta joka silti veti teatteriin paremmin väkeä kuin Han Solo, Lando Calrissian ja Chewbacca.

Miksi siis uusi Star Wars tällä kertaa jättää teatterit tyhjiksi? Toivon totisesti, että Disney-Lucasfilmillä ymmärretään, että syitä on monia, eikä niistä päällimmäisiin todellakaan kuulu naurettava boikottikampanja, joka vaikuttaa perustavan ”boikotoikaa Soloa” -vaatimuksensa siihen, että Han Soloa ei näyttele Harrison Ford ja siihen, että oli Solo toisaalta millainen vain, on toimitusjohtaja Kathleen Kennedylle nyt syytä näyttää, että The Last Jedi oli boikotoijien mielestä kakka.

Boikottikampanjan sijaan Solon menestykse tiellä ovat ainakin nämä seikat:

1. Star Wars -uupumus. The Force Awakens rikkoi aikanaan kaikki ennätykset ilmestyttyään 10 vuotta edellisen ja viimeiseksi luullun Star Warsin jälkeen. Solo sen sijaan on neljäs Star Wars alle neljään vuoteen, ja se ilmestyy vain viisi kuukautta edellisen jälkeen. Moni meistä faneistakin oli jo ennen ensi-iltaa sitä mieltä, että liika on liikaa – ja moni tavallinen katsoja ei tosiaankaan vielä kaivannut uutta Star Warsia. Esimerkiksi minun viereeni istui yhteen The Force Awakensin viimeisistä teatterinäytöksistä puhelias aikamiespoika maaseudulta, joka halusi kertoa minulle tulleensa Star Warsin takia ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin pitkästä aikaa, mutta käyneensä kyllä ”kaheksakytluvulla kattomassa kaikki Villisin ja Vartsineggerin kuvat”. Aikamiespoika lie kyllä käynyt katsomassa episodi VIII:n talvella, mutta mahtaakohan hän ehtiä Soloon?

2. Kilpailijat. Genre-elokuvan tämän vuoden suurtapaus oli Avengers: Infinity War, samalta emostudio Disneyltä, ja se sai ensi-iltansa vain kuukausi sitten. Etenkin Yhdysvalloissa monia kiinnosti myös Deadpool 2 juuri tässä välissä. Muutenkin keväältä ei ole puuttunut katsottavaa sille yleisölle, joka tavallisesti käy katsomassa Star Warsit. On syytä muistaa, että keskivertokatsoja käy elokuvissa melko harvoin: esimerkiksi Suomessa kansalaisten keskiarvo on noin 1,6 käyntiä vuodessa, ja jokainen tietää, että osa meistä katsoo elokuvia monien puolesta. Star Wars on ollut niitä franchiseja, jotka vetävät yleisöön niitäkin, joilla joululahjaliput meinaavat joka kevät jäädä käyttämättä (ne muuten umpeutuivat Suomessa tänä vuonna juuri ennen Soloa), mutta jos he kävivät juuri Avengersin, jaksavatko he näin pian perään Soloon?

3. Edelliset episodit. Vaikka edelleen pidän suoranaista The Last Jedi -inhoa pienen vähemmistön mielipiteenä ja Solo-boikottikampanjaa hyttysen ininänä maailman suurimman franchisen edessä, en tietenkään kiistä, etteikö olisi olemassa yleisöä, joka ei pitänyt episodi VIII:stä. Yhtä totta, vaikka vähemmän dramaattisesti käsiteltyä, on se, että on olemassa yleisöä, jonka mielestä uuden Lucasfilmin kaikki kolme Soloa edeltävääkin elokuvaa oli tehty liian varman päälle: siis vanhoja aihioita ja kuvastoa toistaen, planeettojen tuhoamisista vanhempiaan etsiviin orpoihin. En jaksa uskoa, että todellisessa ydinfanikunnassa olisi suuria joukkoja, jotka jättäisivät Solon kokonaan katsomatta kummastakaan näistä syistä – mutta satunnaisempien fanien joukossa heitä varmasti on, ja ydinfanikunnassakin on varmasti monia, jotka eivät tällä kertaa sännänneet innostuneina teatteriin avausviikonloppuna edellisiin vetoihin pettyneinä.

4. Ennakko-odotukset. Ensijoukkojen innostusta hillitsi taatusti myös se, että Solo oli niin tunnetusti ongelmallinen tuotanto. Koska oli niin monta syytä epäillä jo etukäteen Soloa epäonnistuneeksi, ei ole sinänsä mikään ihme, että monilla ei ollut kiire ensi-iltaan. Tämän kääntöpuolena taas:

5. Arviot – nimittäin yhdistettynä kaikkiin edellisiin. Sinänsä Star Wars on franchisena aina Star Wars, mutta nimenomaan tilanteessa, jossa Star Wars -elokuvista ei ole ollut puutetta, jossa puhutuista viihdejäteistä ei ole ollut puutetta, jossa edelliset Star Wars -elokuvat eivät välttämättä ole tuntuneet kaikista aivan mestarillisilta ja jossa odotukset juuri tätä elokuvaa kohtaan olivat matalat, voi olla tavallista enemmän painoa sillä, että Soloa arvioidaan kritiikeissä keskinkertaiseksi ja että minun kaltaiseni fanitkin puhuvat siitä sävyyn ”eihän se nyt mikään erityinen ollut”. Ainakaan tällaiset arviot eivät ole omiaan kannustamaan teatteriin sitä yleisönosaa, joka ei sinne joka tapauksessa säntäisi.

tlj-crait-luke

The Last Jedi: Vaikuttiko tämä elokuva Solon menestykseen? Luultavasti, mutta oliko kyse enemmän TLJ:stä ja Solosta elokuvina vai niiden lyhyestä aikavälistä?

THR:n jutussa Disneyn levityspäällikkö Dave Hollis kysyy hänkin, onko tämä liikaa. Hollis myös lupaa (poikkeuksellisen suoraan) studion käyttävän vielä paljon aikaa sen analysoimiseen, miksi näin kävi, ja ottavansa päätelmät huomioon episodi IX:n aikaan.

Oma luottamukseni tällaisiin markkinapäätelmiin on sen verran matala, että tuo kuulostaa pahaenteiseltä. Siitähän saatetaan vetää esimerkiksi johtopäätös, että Star Wars -fanit eivät tahdo komediallista Star Warsia, vaikka Solon komediallisuus tuskin oli kenenkään mielestä tässä kokonaisuudessa mikään ongelma. Aivan yhtä hyvin siitä voitaisiin vetää vaikka se johtopäätös, mistä olen nähnyt jo monta twiittivarianttia: että kun naispäähenkilöiden TFA, Rogue One ja TLJ menestyivät mutta miespäähenkilön Solo ei, seuraavaksi soololeffaksi kannattaa suosiolla tehdä Leian oma elokuva (eikä sitä johtopäätöstä, valitettavasti, varmaankaan vedetä). Studioilla on joka tapauksessa perinteisesti taipumuksia päätellä vian olevan jossain muussa kuin elokuvan laadussa: esimerkiksi Disney itse lopetti taannoin moneksi vuodeksi perinteisten piirrosanimaatioiden tekemisen ja oikein ilmoitti ääneen, että yleisöä eivät ne enää kiinnosta, vaikka kyse oli todellisuudessa vain siitä, että Disneyn silloinen kilpailija Pixar oli tehnyt monena vuonna omalla tietokoneistetulla tekniikallaan parempia elokuvia.

Itse olen varma, että Solo olisi menestynyt paremmin, jos sen ensi-ilta olisi ollut vasta ensi jouluna. Siis ajankohtana, jolle moni oli alkanut jo odottaa vuotuista Star Warsia, ja toisaalta riittävän etäällä sekä läheisistä kilpailijoistaan että franchisen edellisestä elokuvasta (tosin, pitää muistaa: episodi IX:n ensi-illan piti alunperin olla tästä vuoden päässä toukokuussa 2019, mutta se vuorostaan siirrettiin, kun kirjoittaja-ohjaaja Colin Trevorrow vaihtui kirjoittaja-ohjaaja JJ Abramsiin).

Surullista kyllä, uskallan myös epäillä, että itse Solo-elokuvakin olisi voinut olla parempi, jos sitä ei olisi ohjaajavaihdoksen jälkeen puskettu valmiiksi jo tähän alkuperäiseen aikatauluunsa. Lordin ja Millerin potkujen hetkellä elokuvan kuvauksia oli jäljellä vain viikkoja, mutta ne venyivät kuukausilla, kun Howard kuvasi noin 70 prosenttia elokuvasta uudelleen. Howard ja elokuvan jälkituotanto eivät varmastikaan olisi tarvinneet koko puolen vuoden lisäaikaa tästä joulukuulle, mutta varmasti ainakin muutaman kuukauden. Niinpä Solon ensi-illan siirto joulukuulle ohjaajavaihdoksen yhteydessä olisi antanut vähintäänkin harkinta-aikaa tehdä hyviä päätöksiä.

solo-dryden-vos.jpeg

Dryden Vos: hahmo, jonka paikalla piti olla Michael K. Williamsin näyttelemä ”puoliksi ihminen, puoliksi vuorileijona”, mutta uudelleenkuvaukset johtivat näyttelijän ja hahmon vaihtumiseen.

Tosiasiassa on tietenkin vain hyvä, että Disneyllä tunnustetaan, että tässä meni nyt jotain pieleen, ja tehdään siitä harkittuja johtopäätöksiä. Episodi IX on nyt joka tapauksessa yli puolentoista vuoden päässä joulukuussa 2019, eli kiitettävän kaukana Solosta, joten Solon rasitteista ainakaan uupumusongelma ei enää kuormittane sitä. Yksi pohdittavista asioista toivottavasti onkin se, onko Star Warsia koskaan järkevä kiihdyttää useamman elokuvan vuosirytmiin kuten Marvel-elokuvia.

Jos Solo olisi otettu vastaan kaikkialla haukkuen ja vielä katastrofaalisemmin taloudellisesti flopaten, voisi kieltämättä pohtia kaikenlaista jopa Kathleen Kennedyn asemasta lähtien. Jotain ikävää lie taustalla siinäkin, että Lucasfilmin tarinaryhmän äänekkäin puhuja Pablo Hidalgo pyyhki Twitter-tilinsä tyhjäksi juuri Solon ensi-illan kohdalla. Näissä oloissa veikkaan kuitenkin, että suurin seuraus koskee sitä, mitä on episodi IX:n jälkeen. Viime aikoina on huhuttu sekä Obi-Wanin että Boba Fettin omista elokuvista, mutta Solon menestyksen perusteella Lucasfilmillä varmasti pohditaan, ovatko nämäkään aihioita, joista suuri yleisö aivan innosta kiljuen haluaa elokuvan nähdä. Koska kumpaakaan elokuvaa ei ole vielä julkistettu, en ihmettelisi, vaikka esimerkiksi Boba-projekti päätyisi edelleen vähin äänin sille hyllylle, jonne sen jo luulin jääneenkin: Boba kun olisi vielä Soloakin enemmän elokuva yhdelle, varsin miehiselle ja perinteiselle, fanisegmentille.

Obi-Wan -elokuvaa pidän todennäköisempänä, monista aiemminkin avaamistani syistä, sekä siksi, että yksi standalone-elokuva sopisi niin hyvin aikatauluun vuodelle 2020. Toisaalta Disneyllä saatetaan nyt laskea siitäkin, että Obi-Wan olisi jälleen yksi riski erillistarinana ja uutena nimihahmona, josta osa yleisöstä ei välttämättä olisikaan kiinnostunut, kun taas vaikkapa Lando: A Star Wars Story olisi Solon puoli-jatko-osana ja Solon kehutuimpiin kuuluvan näyttelijäsuorituksen (Donald Glover) valokeilaan nostona turvallisempi veto…

Sen jälkeen voisi joka tapauksessa olla jo Rian Johnsonin uuden trilogian avauksen aika, ja sen jälkeen David Benioffin ja D.B. Weissin sarjan, ja jos ne onnistutaan myymään yleisölle ja näin sitouttamaan heidät uusiin jatkuviin tarinoihin Skywalker-saagan jälkeenkin, en ihmettelisi lainkaan, jos nämä Story-elokuvat jäisivät siihen. Se nimittäin kai voitaneen nyt sanoa, että Lucasfilmin alkuperäinen konsepti tuttujen Star Wars -hahmojen origin story -elokuvista ei ole sinällään voittoisa resepti – ainakaan viisi kuukautta episodielokuvan jälkeen.

The Last Jedin bluraylla on näkökulma (eikä se taida käännyttää ketään)

Kirjoitin tähän blogiin jo pari kirjoitusta saatteiksi sille, että The Last Jedin kotijulkaisu bluraylla, dvd:llä ja digitaalisissa myymälöissä toi ja tuo elokuvalle todennäköisesti tässä kuussa monta uutta katselukertaa. Star Wars -historian fanimielipiteitä jyrkimmin jakanut episodi The Last Jedi on ehdottomasti elokuva, joka niitä ansaitsee.

Kenenkään ei ole toki pakko muuttaa Episodi VIII:sta mieltään useampienkaan katsomiskertojen myötä, mutta se on niin täynnä merkityksiä, viittauksia ja filosofisiakin tasoja, että ainakin on selvää, että parilla katsomiskerralla se ei vielä tyhjene. (Viimeksi tänä aamuna törmäsin Twitterissä pohdintaan, jota antoi itselleni uusia ajatuksia.)

Tämän sanottuanikin tekee mieleni tiivistää The Last Jedi -bluray-julkaisun arvioni lauseeseen: ”Tämä ei rakenna palaneita siltoja uudelleen.” Toisin kuin esimerkiksi The Force Awakensin kaksi bluray-julkaisuversiota, jotka ennen kaikkea tarjosivat elokuvan ja sen ohessa pieniä featurette-tyyppisiä katsauksia sinne tänne sen tuotantoon, The Last Jedin kotipaketti on näkökulmattu kokonaisuus – ja se näkökulma taitaa olla juuri se, joka osaa katsojista hiersi. Youtube ehdottelee juuri nyt minullekin useita videoita, joiden otsikko on tyyliin ”TLJ:n bluray todistaa että Star Wars on kuollut”. En viitsi katsoa niitä, mutta päättelen päätelmäni oikeaksi.

tlj-rey-rian-doc.jpg

The Last Jedin blurayn ekstrojen pääosassa on 1,5-tuntinen dokumentti The Director and the Jedi, joka tuntuu tavanomaisen making of -hehkutuksen sijaan hämmästyttävänkin paljon ”oikealta dokumenttielokuvalta”, esimerkiksi äänisuunnittelua ja rytmiä myöten.

En tarkoita, etteikö se näyttäisi paljon elokuvan tekemisestä ja etteikö se olisi hengeltään hehkuttava, sillä näyttää ja on. Mutta ennen kaikkea se on dokumentti siitä, kuinka juuri verrattain pienten elokuvien parista poimittu Rian Johnson kirjoitti ja ohjasi suuren Star Wars -sarjan kahdeksannen episodin. Aikaisemmista SW-leffojen making of -dokkareista yhtä vahvasti yhdestä näkökulmasta oli rakennettu vain Revenge of the Sithin dokkari Within A Minute, joka pyrki kuvaamaan koko tuotantoa katsoen vain yhden elokuvan valmiin minuutin eteen tehtyä työtä. The Director and the Jedi katsoo koko elokuvan mittaa, mutta päähenkilöönsä rajattuna, ja se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka vähän siinä näyttäytyvät monet elokuvan päänäyttelijöistäkin.

tlj-johnson-hamill.jpg

The Director and the Jedi nostaa siis nimensä mukaisesti pääosaan kirjoittaja-ohjaaja Johnsonin ja tärkeimpään sivuosaan Mark Hamillin, joka joutuu kohtaamaan Luke Skywalkerille toisenlaisen tulevaisuuden kuin toivoi. Näin dokumentti tulee tavallaan vahingossa käsitelleeksi myös elokuvan ensi-illan jälkeen käytyä keskustelua. (Sanon ’vahingossa’, koska dokumentti keskittyy elokuvan käsikirjoitus- ja kuvausvaiheisiin eikä juuri koske jälkituotantoonkaan saati siis elokuvan jälkeen käytyyn keskusteluun – ja Johnson mainitsee leffan kommenttiraidalla äänittävänsä nekin mietteet ennen ensi-iltaa.)

Vaikka Rian Johnson oli tunnustettu ammattilainen, jonka harteille annettiin valtava vastuu, dokumentissa kirjoittaja-ohjaaja näyttäytyy oikeastaan kuin taviksena. Hän on kuin kuka tahansa meistä, suurisydäminen fani, massiivisten tuotantokoneistojen ulkopuolinen; mutta se, joka tässä tuotannossa tekee päätökset esimerkiksi siitä, mitkä otot toteutetaan studiossa ja mitkä oikeilla kuvauspaikoilla, mitkä efektit tietokoneella ja mitkä käsityönä. Voin vain ihmetellä ja ihailla kikattelevan Johnsonin tyyneyttä etenkin loppumattoman pitkän kuvausvaiheen aikana. Vaikka The Force Awakensin jälkeen olikin selvää, että elokuva tulee tekemään rahaa enemmän kuin sen tekeminen maksaa, Johnson oli kuitenkin isossa vastuussa siitä, kuinka miljoonat tuotannossa palavat.

Todennäköisesti The Last Jediä väkevästi inhonnut katsoja pyöritteleekin päätään pitkin dokumenttia. Johnson ei esimerkiksi tunnu käsittävän, miksi Hamill pohjimmiltaan ei pitänyt Luke Skywalkerin motivaatioista eristäytyä saarelleen. Ujosta ja nörttimäisestä Rose Ticosta ohjaaja kertoo kirjoittaneensa tarkoituksella ”hahmon, joka ei kuulu Star Wars -elokuvaan” – syytös, jonka TLJ-vihaajat Rosesta elokuvan jälkeen esittivätkin. Canto Bightin kasino, jota moni piti elokuvan tarpeettomimpana osana, saa dokkarissa paljon huomiota ”Star Wars -historian monimutkaisimpana kohtauksena” – luonnehdinta, jota on paha kiistää esimerkiksi lavastajien ja puvustajien näkökulmasta, mutta joka tuntuu kohtauksen varsinaista sisältöä ajatellen rienaukselta minustakin.

rian-johnson-carrie-fisher

Mutta nuo ovat tietysti myös esimerkkejä, joihin tartun poimiakseni erikseen esiin noita elokuvan kiistellyimpiä aspekteja. Yhtä totuudenmukaisesti voisin sanoa, että dokkari tarjoaa paikoin jopa intiimin näkökulman The Last Jedin tekemiseen. Voin esimerkiksi tunnustaa pyyhkineeni kyyneliä kohdassa, jossa dokkari näyttää vaihtoehtoisen oton Hamillin ja Carrie Fisherin välisestä kohtauksesta, ja edesmennyt Carrie lausuu ”This is the end, isn’t it?”. Blurayn kommenttiraidalla, jonka kuuntelin vasta dokumentin jälkeen, Johnson kuvaileekin kohtauksen kuvaamisen tuntuneen kirkossa olemiselta.

Tai, jos haluatte konkreettisempaa: tottakai tämäkin making of -dokkari, ja laajemmin koko bluray, näyttää sananmukaisesti paljon siitä, kuinka kaikki tehtiin. Daisy Ridley ja Adam Driver todella olivat aina oikeasti paikalla näyttelemässä kaikki Voiman välityksellä käytävät keskustelunsa, vaikka elokuvassa Rey ja Kylo näkyvät aina omissa lavasteissaan. Lucasfilmin toimitusjohtaja Kathleen Kennedy on yhä sen verran myös alkuperäisellä urallaan elokuvatuottajana, että oli paikalla esimerkiksi Ridleyn ja Hamillin välisissä varhaisissa käsislukutilaisuuksissa ilmeisesti Hamillin tai Johnsonin kotona.

Puhumattakaan sitten siitä, miltä näytti, kun Luken lypsämä merilehmä kuljetettiin helikopterilla kalliolleen Irlannin rannikolla.

tlj-snoke-rey-bts.png

Dokkarin rajauksen vuoksi paljon jää käsittelemättäkin, ja siitä paljosta osa on onneksi huomioitu levyllä toisaalla. Esimerkiksi efektipainotteisia taistelukohtauksia käsitellään dokkarin rajauksen vuoksi lähinnä erillisessä pikkudokkarissa, joka olisi voinut olla vaikka pitempikin. Erityisen kiitoksen ansaitsevat Andy Serkisin voimakkaat Snoke-alkuperäisotot – siis raa’an näyttelijäsuorituksen näyttäminen motion capture -hahmon alta.

Kommenttiraidalla puhuu Johnson yksin, joten sekin vain jatkaa dokumentin fokusta. Oikein viihdyttävä sekin on, vaikkei ehkä aivan JJ Abramsin The Force Awakens kommenttien tasoinen. Ohjaajien kommenttiraidat tapaavat yleensä tarjota tekijän kehumassa kaikkia alaisiaan ja osoittelemassa pieniä yksityiskohtia, kuten sattumuksia kuvauksista (Huxin stuntti särki nenänsä, kun Snoke löi hänet maahan) tai kohtia, jotka kuvattiin lisäottoina kun niitä huomattiin tarvittavan (Laura Dernin näyttelemä Amilyn Holdo oli ensin kuvatuissa versioissa ”liian hippy-dippy” – ilmeisesti siis lähempänä hahmoa Claudia Grayn Leia-romaanissa). Näin Johnsonkin 2,5 tuntiaan pääasiassa käyttää – ja kyllä, täältä löytyvät myös ansaitut kehut Joonas Suotamolle.

Mitä sitten tulee poistettuihin kohtauksiin, joita itsekin aina innolla odotan: niitä on peräti 23 minuuttia, ja ne ovat todella kiinnostavaa katsottavaa. Mutta mitään sellaista niissä ei ole, minkä puuttumista elokuvasta jäisi harmittelemaan. Kaikki pätkät on poistettu syystä, ja muutamien kuvaamistakin sopii ihmetellä. Erityisesti en voi käsittää, miten pyllyläpsäytykseen päättyvä pitkä Finnin, Rosen ja DJ:n hissikohtaus pääsi kuvauksiin asti (eikä bluray paljasta, oliko stormtrooperien haarniskoissa kyseisessä kohtauksessa lopulta brittiprinssejä vai ei!).

Mukana on tietenkin myös pitkä Ahch-Ton saaren huolintahenkilökunnan juhliin liittyvä kohtaus, jonka poistamisesta ovat puhuneet näyttelijät ensi-illasta lähtien. Aiemmin kerrotun perusteella olen ihmetellyt tämänkin kohtauksen olemassaoloa: siitähän kerrottiin, että Luke huijaa Reyn uskomaan, että talonnaisten kylään hyökätään, ja naureskelee, kun tämä säntää auttamaan, ja näin kuvattuna Luke tuntui vaikuttavan kohtauksessa silkalta mulkerolta. Kokonaisena katsottuna ymmärrän kuitenkin, mistä siinä oli kysymys: Luken opetus liittyy jälleen hänen ajatukseensa jedien ansaitsemisesta loppua, sillä Luke tarkoittaa sanoa, että galaksin tasapainoa säilyttävät jedit eivät välttämättä tällaisessa tailanteessa puuttuisi tilanteeseen millään tavalla, mutta että Rey on nimenomaan oikeassa halutessaan auttaa. Hyvä silti, että kohtaus poistettiin – se on hieman kömpelö, aika pitkä ja ajatuksissaan vähintään epäselvä ellei epäonnistunut – eikä siis olisi ainakaan auttanut The Last Jedin jälkeisessä polemiikissa.

Poistetut kohtaukset ja koko bluray muutenkin vain vahvistavat tosiasiaksi sitä kuvaa, joka The Last Jedistä on koko ajan annettu: että toisin kuin The Force Awakens, Rogue One ja Solo, tämä tuotanto oli suuruudestaan huolimatta hämmästyttävän ongelmaton. Johnsonin käsis on syntynyt luontevasti ja kääntynyt elokuvaksi sujuvasti. Lienee siis tämän meidän universumimme ironiaa, että siten syntynyt elokuva onkin otettu vastaan ristiriitaisemmin kuin ongelmallisesti synnytetyt edeltäjänsä…

tlj-Luke-Rey-Caretaker-Village.jpg

Lopuksi pari sanaa bluraysta julkaisuna (pätkiä voi näistä sisällöistä voi muuten vilkuilla virallisella sivulla). Ellei se jo selväksi tullut, olen tähän hyvin paljon tyytyväisempi kuin The Force Awakensin tai Rogue Onen kotijulkaisuihin.

Selvä voitto tulee jo pelkissä minuuteissa mitattuna: The Last Jedin ekstroja on yli kolme tuntia ja niiden päälle kommenttiraita, kun TFA:n ekstrat kellottuivat alle kahteen tuntiin ja Roguen vain vähän yli tuntiin, eikä kummankaan ensimmäinen julkaisu sisältänyt kommenttiraitaa. Kummankaan noista elokuvista ekstroissa ei myöskään päästy kovin paljon pressikierroksella sanottua pitemmälle, kun taas TLJ:n paketti onnistuu aidosti syventämään itse elokuvaa, kuten kai olisi tarkoitus.

Valitettavasti kaikki merkit viittaavat siihen, että kotijulkaisut ovat nykyään niin huonoa bisnestä, että dvd:n kultavuosien tasoisia ekstralevyjä voi olla turha jatkossakaan odotella. The Last Jedin ekstralevy ei esimerkiksi sisällä enää suomenkielisiä tekstejä – ilmeisesti näin pienen kielialueen myynti on nykyään näinkin ison elokuvan kohdalla niin vaatimatonta, ettei käännökseen vaivauduta. (Englanninkieliset tekstit löytyvät toki.)

Itse elokuva on suomennettu minusta levyllä paremmin kuin elokuvateatterissa. Käännöksessä on nyt oivaltavuutta, jota pikaoloissa tehdyssä teatteriversiossa ei ehkä ymmärrettävästikään ollut. Myös Yodan keskeinen ”we are what they grow beyond” -opetus mestarien taakasta, joka teatterissa oli sotkettu käsittämättömästi väitteeksi ”me olemme sen yläpuolella”, aukenee nyt paljon paremmin. Tosin itse olisin vieläkin muotoillut hieman toisin: ei ”He meidän ohitsemme kasvaneet ovat”, koska Rey on vielä kaukana valmiista valmis, vaan ”He meidän ohitsemme kasvavat”.

Huvittavin käännösvirhe on kuitenkin tämä, jossa Jedi Orderia alkukielellä kaipaava Rey vaikuttaa vaihtaneen puolta:

tlj-rey-tekstitys.jpg

The Last Jedi on elokuva välinpitämättömyyttä vastaan (ja siksi on sopivaa, että se ei ole kaikkien mieleen)

Kun torstaiyön kirjoitukseni oli yritykseni kirjoittaa spoilaamattomat ensireaktiot, on tämä kirjoitus puolestaan viiden päivän ja kolmen katsomiskerran voimin kypsytelty spoilaava blogimerkintäni The Last Jedistä. Nyt siis suuri spoilerivaroitus: tämä teksti olettaa, että lukija tuntee jo elokuvan yllätykset.

Todettakoon heti alkuun, että elokuvassa on todella paljon sellaista, jota haluan pohtia vielä aivan erikseen, enkä edes yritä tunkea tähän kaikkea, vaikkei teksti lyhyt olekaan. Itse asiassa tämän tekstin ensimmäinen versio oli pakko siirtää melkein kokonaan toiseksi kirjoitukseksi, koska ehdin kirjoittaa pelkästä Lukesta kai noin 6000 merkkiä. Tlk.io-keskusteluhuoneessa on parin päivän purettu jo vaikka mitä juonen yksityiskohtiakin, mutta nyt yritän siis viimein vastata omalta osaltani siihen kysymykseen, jota minulta ovat kysyneet esimerkiksi työkaverit ja äiti: Onko se hyvä? Tai siis – olen kyllä tiennyt sydämellä vastata myöntävästi, mutta perustelujen muotoileminen on ollut tällä kertaa tavallista vaikeampaa.

tlj-cliff-silhuette

Lyhyt vastaus: On se hyvä – minusta. Ymmärrän hyvin, miksi kaikkien mielestä ei ole.

Osaltaan mielipiteiden jakautuminen peräti todistaa, että The Last Jediä ei rakennettu laskelmoiden. Siinä missä The Force Awakens oli elokuva, josta me kaikki (no, eivät kaikki, mutta useimmat) saatoimme olla kutakuinkin samaa mieltä, The Last Jedi on elokuva, jota voi rakastaa tai vihata, ja molemmille näkökannoille on olemassa järkeviä perusteluja. The Last Jedi on sen verran rohkea elokuva, että siitä on ensihämmennyksen haihduttua luultavasti aika helppo sanoa, onko sen puolella vai sitä vastaan. Mutta koska perusteluja tosiaan on molempiin suuntiin, on elokuvan ”hyvyys” siis mielipidekysymys. On kuvaavaa, että The Last Jedi tuntuu jakavan myös ammattikriitikkojen mielipiteet aina epäonnistumisesta viiteen tähteen. Minusta se on valtavan hienoa. There are heroes on both sides!

Ei The Last Jedi minustakaan ongelmaton ole, eikä se todellakaan vastannut kaikkia minunkaan odotuksiani. Olisin esimerkiksi toivonut enemmän vastauksia: hyväksyn kyllä, että Rey ja Snoke eivät paljastuneet erityisesti ”keneksikään”, mutta olisin halunnut, että Reyn vahvuuden alkuperää ja/tai edellisen osan aikana tapahtunutta selittämätöntä Voiman ”heräämistä” sekä Snoken taustaa olisi edes käsitelty jollain tapaa. Pidin kasino-jaksoa tarpeettomana sivupolkuna, ja siinä nähdyt tapahtumat eläinten vapauttamista myöten tuntuivat liian usein muualla nähdyiltä. Noiden kohtausten vaisuuteen liittyen petyin tässä episodissa hahmoista Finnin osaan. Uskottavuuspuolella koetuksella kävi avaruuden armadojen takaa-ajo, johon juonen jännite ja aikaraja niin nojasivat, kun on kuitenkin kiistatonta, että First Orderin risteilijöissä olisi valtavasti hävittäjiä ja muita pienempiä ja risteilijöitä nopeampia aluksia, joilla pudottaa hyvikset alas. Eikä valonnopeushypyn estävää ennennäkemätöntä jäljitystekniikkaa perustella mitenkään, se vain todetaan yhtäkkiä olemassaolevaksi.

Yleiskuva Canto Bightin kasinolta

Ilman Canto Bightia tästä trilogiasta puuttuisi yhä niin sanottu sivistynyt osa galaksia, mutta olikohan tämä kuitenkaan kiinnostavin mahdollinen sivujuonen matkakohde?

Elokuvan kolme kertaa katsottuani olen kuitenkin aivan varma, että seison tykkääjien leirissä. Se, mistä en elokuvassa välittänyt, tuntui suurimmaksi osaksi kolmannella kerralla jo aivan hyväksyttävältä osalta kokonaisuutta. Esimerkiksi juuri The Force Awakensissa on paljon enemmän asioita, jotka ärsyttivät jo parin katsomiskerran jälkeen – enkä silti lakannut tykkäämästä siitäkään. Monet The Last Jedissä kritisoidut puolet – vaikkapa huumorin ”nykyaikainen” tyylilaji, Luken originaaleista muuttunut hahmo ja lopputaistelu – sitä paitsi kelpasivat minulle koko ajan. Ymmärrän kyllä, miksi nekään eivät ole kaikkien mieleen, mutta kyse on jälleen makuasioista. En esimerkiksi ole huomannut kenenkään haukkuneen lopputaistelua emotionaalisesti tai visuaalisesti epäonnistuneeksi – osa katsojista ei vain pidä uudesta Voima-tempusta, jonka kohtaus vaatii hyväksymään. Dissaajat eivät sitä paitsi ole huonossa seurassa: eihän itse Mark Hamillkaan pitänyt vanhasta Lukesta, ja hän sentään tietää Lukesta yhtä sun toista. Mutta en nyt mene yksityiskohtaisesti juuri jedimestarimme Lukeen, sillä tästä leikkasin jemmaan sen, mihin tämä kirjoitus meinasi rönsyillä.

Mainituista tähän mennessä mainitsemistanikin moitteista huolimatta The Last Jedi on nimittäin minusta onnistunut, jopa erinomainen Star Wars -episodi. Se ottaa Imperiumin vastaiskun paikan tässä trilogiassa tyylikkäästi olemalla sekä ajatuksia herättävämpi että jännittävämpi kuin edeltäjänsä. Ihan erikseenkin voisi mainita, että The Last Jedi on oikeasti jännittävä – sitä katsoessa päähenkilöiden puolesta pelkää (syystäkin) enemmän kuin ehkä minkään aiemman Star Wars -episodin kohdalla. Tämä johtuu elokuvan arvaamattomuudesta, ja palaan siihen kohta, mutta ensin eräs keskeinen seikka elokuvan luonteen ymmärtämiseksi, vaikka se saattaa tuntua puolustukselta: The Last Jedi on ensisijaisesti jatko-osa The Force Awakensille – ja se sen pitikin olla.

The Force Awakensin loppukohtaus, jossa Rey löytää Luken.

Tähän me viimeksi jäimme, ja nimenomaan tästä me jatkamme – emme Jedin paluusta, missä näimme Luken viimeksi.

Ajatelkaapa: niin Skywalkerin sukusaagan 8. episodista kyse onkin, ja niin paljon kuin me Luken jälleennäkemistä odotimme, ei Luke Skywalker ole tämän trilogian päähenkilö. Tämän elokuvan täytyikin olla Reyn, Finnin, Poen ja Kylon tarinoiden seuraava vaihe. Eikä pehmeä reboot nimeltä The Force Awakens, tuttuja asetelmia ja tilanteita nautittavasti kierrättänyt avausosa, ollut pelkkä hahmojen esittelykään. Edellinen episodi asetti uudelle trilogialle tietynlaisen luonteen: George Lucasin Star Warseja modernimman ja vauhdikkaamman. Valittuun tyyliin liittyvät esimerkiksi huumori ja tapahtumien etenemisen nopeus, mukaan lukien siis se, että tämä tapahtuu niin nopeasti The Force Awakensin perään, että siitä hetkestä, jona Poe saa kartan Jakkulla, ei kulu viikkoakaan siihen, kun Millennium Falcon pakenee Craitilta. Jatkaakseen tätä trilogiaa luontevasti Rian Johnson ei olisi voinut kertoa tarinaa aivan toisenlaisella tyylillä. Poe Dameronin pilasoitto Huxille (”Okay, I’ll hold.”) leffan alussa ärsyttää osaa katsojista, mutta kohtaus on täysin linjassa Poen hahmon ja edellisosan tekemisten ja sanomisten (”You talk first? I talk first?”) kanssa.

Tuo kohtaus ei ole siitä paras esimerkki, mutta minusta Rian Johnson on hionut JJ Abramsin kerrontaa suorastaan mestarillisesti eteenpäin. The Last Jedissä on tosiaan vauhtia ja terävää huumoria, mutta se on rytmiltään hyvin toisenlainen elokuva kuin edeltäjänsä. Episodi VIII malttaa pysyä paikallaan niin avaruustaisteluissa kuin keskusteluissakin, näyttäen molempien todella tapahtuvan. Abramsin ja toisen käsikirjoittajan Lawrence Kasdanin jäljiltä hahmokaartin välinen kemia oli jo kunnossa, mutta tässä episodissa tuntuu vielä paremmin, että nämä henkilöt elävät kohtaustensa ulkopuolellakin – sikäli siis jos ehtivät, muistaessamme edelleen tapahtumien vauhdin (Poe esittäytyy vasta tämän lopussa Reylle, mikä tosin on tarpeeton ja jopa kumma kohtaus myös siksi, että aivan samanlainen kohtaaminen hahmojen välillä oli jo The Force Awakensin romanisaation lopussa).

Omat kehunsa ansaitsee, että elokuva pysyy kasassa myös silloin, kun siinä tapahtuu. Esimerkiksi alun pommittajataistelu tai valtaistuinsalin kahakka ovat esimerkillisen ymmärrettävästi koreografioituja, kuvattuja ja leikattuja toimintakohtauksia, joista moni tehosteleffa saisi ottaa oppia, vaikka (vai juuri siksi että?) elokuvan ohjaaja ja kuvaaja työskentelevät isommilla työkaluilla kuin koskaan aiemmin urallaan. Ja mitä sitten tulee juuri tehosteisiin ja visuaalisuuteen, niin The Last Jedi ei kai varsinaisesti keksi missään kohdassa aivan uudenlaista avaruuspyörää eikä muutenkaan enää yllätä ketään näyttävyydellään, mutta leikkauksen rauhallisuus onnistuu myös tällä saralla antamaan kuville ja äänille lisää arvokkuutta.

Vastarinnan pommittajien epätoivoinen hyökkäys elokuvan alussa.

Sarjan nimestä huolimatta The Last Jedissä on enemmän sotaa avaruudessa kuin kai missään episodeista sitten aivan ensimmäisen. Sekin on tervetullutta.

Teemojen tasolla Johnsonin episodi käsittelee ensinnäkin toivoa, joka onkin hyvin tuttu Star Wars -teema, mutta tällä kertaa vahva viesti on, että toivo ei lepää vain elokuvan sankareiden harteilla. Elokuvan alussa Rey saapuu Luken luo toiveikkaana, Leia toivoo veljensä palaavan, vastarintaa ja/eli kapinallisia verrataan useissa repliikeissä toivoon. Mitä epätoivoisemmaksi vastarinnan pakomatka käy, sitä enemmän toivolla tunnutaan lopulta viittaavan vain voiton etäiseen mahdollisuuteenkin: ei siis siihen, että Leian johtamat selviytyjät voisivat enää kääntää pakonsa voitoksi, vaan siihen, että heidän pakonsa voisi onnistuessaan ainakin antaa toivoa galaksille. Tämä sanoma huipentuu loppukohtauksessa, joka poikkeaa kaikista episodielokuvista näyttämällä meille sankariemme sijaan kaltoin kohdeltuja orpoja kertaamassa juuri näkemäämme lopputaistelua. Vaikka sitä seuraaviin kuviin on vielä hienovaraisesti piilotettu myös konkreettinen vahvistus jedien jatkuvuudesta (sorrettu poikarukka poimii luudan käteensä Voiman avulla), ennen kaikkea lopussa on kyse Luken uhrauksen onnistumisesta. Poika, jota Obi-Wan Kenobi ja tämä elokuvasarja ovat aina kutsuneet uudeksi toivoksi, on viimeistään nyt muuttunut koko galaksille toivon symboliksi.

Loppukuvan lasten viesti, ja elokuvan sanoman pohjimmainen toivo, on se, että meissä kaikissa, siis ”meissä tavallisissakin”, on se tarvittava kipinä vastustaa pahuutta. Elokuva kannustaa valitsemaan puolensa ja hylkäämään välinpitämättömyyden, ja ainakin minuun se viesti kolahtaa. The Last Jedin johdantolauseena voisi hyvin käyttää edellisen episodin Maz Kanatan ”The only fight. Against the dark side.” -puhetta, jossa Maz nimenomaan viittaa vääryyden moniin muotoihin, eikä vain punaisia valosapeleita käyttäviin Voiman pimeän puolen harjoittajiiin. Vaikka näissä elokuvissa ei periaatteessa tehdä päivänpolitiikkaa (ja hah hah, sanovat kaikki, jotka tunnistivat Lucasinkin Star Warseista viittauksia Vietnamin sotaan tai terrorismin vastaiseen taisteluun), tässä on voimakas viesti myös meidän ajallemme, jossa välinpitämättömyys on vaihtoehtoisia totuuksia lausuvien presidenttien paras ystävä ja ilmaston lämpenemisen uhan torjujien pahin vihollinen. Tämä elokuvan läpäisevä teema ei heikkene edes kasino-osan alleviivaavuudesta: myös rikkaiden rikastuminen heikkojen kustannuksella on osa Mazin tarkoittamaa pimeää puolta.

Rey kalliolla

Hän on tietenkin sankari, mutta hän ei olekaan katsojan tapaan kuka tahansa. Vai onko?

Sankareistamme Rey (Daisy Ridley) aloittaa elokuvan uskoen Lukeen ja vihaten Kylo Reniä (Adam Driver), mutta pian hän ymmärtää, että aivan kuin Luke ei täysin vastaa hänen kuvitelmiaan, ei niitä vastaa Kylokaan. Ben Solo on kyllä murhaaja ja omasta mielestäänkin hirviö, mutta The Last Jedi antaa ymmärtää Benin muuttuneen Kyloksi ikään kuin ajautumalla: Snoken houkuttelemana, Luken väärin tulkitun teon eteenpäin sysäämänä, liian monta vähittäistä askelta pimeyteen ottaneena. Rey, joka on itsekin tavallaan ajautunut Luken luo ja joka Kylon tavoin etsii tarkoitustaan, tunnistaa Kylossa tietynlaisen toveruuden. Kyloa päättäväisempänä ihmisenä Rey uskoo, että Ben Solo voisi hirveistä teoistaan huolimatta vielä valita myös toisin – ja tämä usko melkein saa sen muutoksen jopa aikaan. Tulos on joka tapauksessa enemmän kuin ”hyvä yritys”: nähdäkseni elokuva päättyy tilanteessa, jossa pahan ylivoimaista armeijaa komentaa henkilö, joka ei oikeastaan välttämättä olisi halunnut komentaa pahan armeijaa.

Välinpitämättömyyttä ja välittämistä käsitellään itse asiassa melkein kaikkien hahmojen kautta. Finn (John Boyega) valitsee vasta tämän episodin aikana todella puolensa taistelussa, ja hän tekee sen vastoin petollisen koodinpurkajan hänelle tarjoamaa mottoa ”don’t join”. Poe (Oscar Isaac) ymmärtää, että sankaritekojen tavoittelemisen ohessa hyvän johtajan tulee huolehtia, että mahdollisimman moni myös elää näkemään huomisen. Alleviivaavin osa kudosta on uusi hahmo Rose (Kelly Marie Tran), joka muistuttaa meitä tällaisissa elokuvissa usein toisteltavasta rakkauden voimasta: Finnin tavatessaan hän haluaisi tämän olevan valmis vaikka uhraamaan itsensä kuten hänen siskonsa teki, mutta lopussa hän itse estää Finniä tekemästä niin, koska on tykästynyt tähän. Tässä luennassa Snoke muuten saa ansionsa mukaan juuri siksi, että ei oikeasti välitä kummastakaan läheisestä alaisestaan.

DJ, Finn ja Rose naamioituneena First Orderin asuissa.

Vaikka Finnin ja Rosen sivujuonesta puuttuisi ytyä, ei hahmojen väliltä onneksi puutu kemiaa.

Jälleen joudun palaamaan myös edelliseen episodiin. Rian Johnsonilla oli alusta alkaen epäkiitollinen tehtävä jatkaa siitä, mihin lukuisia kysymyksiä herättänyt The Force Awakens jäi. Johnsonin ratkaisuissa on nähtävissä sekä alistumista että uhmaa edeltäjää kohtaan. On esimerkiksi suurimmaksi osaksi sen kirjoittaneiden Abramsin ja Kasdanin eikä Johnsonin syytä, että tässä episodissa on niin paljon samaa Imperiumin vastaiskun kanssa, vaikka siltä odotettiin edeltäjäänsä suurempaa irtiottoa originaalitrilogiasta. Ei VIII:n kirjoittaja-ohjaaja voinut mitään sille, että VII:n kirjoittajat olivat jättäneet nuoren jedin tapaamaan vanhaa, erakoitunutta mestaria samaan aikaan, kun muut sankarit olivat ahtaalla vihollisen sotilasjoukkojen hyökätessä. Sekin oli jo edellisessä osassa tosiasiana saneltu, että tässäkin trilogiassa pahaa armeijaa johtava, Voimaa käyttävä pahis havittelisi nuorta jediä polvistumaan tai kuolemaan eteensä.

Näistä lähtökohdista Johnson ottaa taitavasti Star Wars -langat haltuunsa, pitäen hyvänä saagan perinteitä rimmaavista juonenkäänteistä, mutta sepittäen runonsa omalla tavallaan. Rey ei haluaisi kuulla sitä tosiasiaa (jota emme tosin vieläkään välttämättä tiedä tosiasiaksi), että hänen vanhempansa eivät olleet mitenkään erityisiä, mutta ei sitä haluaisi kuulla katsojakaan. Me emme oikeastaan haluaisi nähdä pahan Snoken kuolevan, koska se riistää meiltä Snoken arvoitusten ratkaisemisen elokuvissa ja koska olemme odottaneet sankariemme kukistavan hänet vasta trilogian lopussa. Sen sijaan haluaisimme nähdä Luke Skywalkerin palaavan kohtaamaan entisen oppilaansa ja tapaamaan viimeisen kerran valkokankaalla siskonsa, ja vaikka elokuva lopulta – omalla tavallaan – tämän meille antaakin, se myös ei anna sitä. Rey ei onnistu suostuttelemaan Lukea opettajakseen, eikä houkuttelemaan tätä palaamaan. (Meinasin kirjoittaa tähän, että vastoin odotuksiamme kukaan ei myöskään sano ”I have a bad feeling about this” eikä keneltäkään katkaista kättä, mutta BB-8 taitaa sanoa tuon perinnerepliikin aivan elokuvan alussa iloisten piippausten sijaan, ja kädetkin kyllä katkeavat Snokelta muun muassa…)

Aivan erityisen vaikea meidän on kuulla, että sankarimme Luke Skywalker, joka uskoi sysimustassa Darth Vaderissakin voivan piillä hyvää vain siksi että sai kuulla tämän olevan isänsä, olisi saattanut edes ajatella nuoren siskonpoikansa Benin tappamista tämän nukkuessa. Ymmärrän hyvin, että tämä nimenomainen juonenkäänne ei kaikille sula ehkä koskaan. Behind the scenes -mielessä sekin on kuitenkin ongelma, joka putosi Rian Johnsonin käsiin Abramsilta ja Kasdanilta, jotka olivat jo kirjoittaneet sankarimme Luke Skywalkerin kääntäneeksi selkänsä ystäviltään ja galaksin hädältä. Tarinan sisällä ohikiitävä murhanhimoisuus potentiaalisen uuden Vaderin edessä on inhimillinen tunne, ja se on häpeän ja epäonnistumisen seurauksineen uskottava selitys Luken halulle panna pillit ja valomiekat pussiin. Elokuvien sisäistä aikaa katsoen me katsojat emme ole nähneet Luke Skywalkeria 30 vuoteen, ja aivan kuin Reyn, meidän kuvitelmamme ja toiveemme hänestä vanhentuneena ja absoluuttisen viisaana mestarina eivät vain vastaa todellisuutta. En muuten ihmettelisi, vaikka tämä vuorostaan olisi voimauttava viesti vaikkapa ikäkriisin oireet itsessään tunnistavalle fanille.

Luke Skywalker Ahch-Ton kallioluolassa.

Jos emme usko Luke Skywalkerin voineen vanhentua tällaiseksi, meidän pitäisi kysyä itseltämme: pysyvätkö tuntemamme ihmiset samanlaisina, jos emme näe heitä 25-30 vuoteen?

Nämä ovat kaikki sellaisia käänteitä, joihin Johnson olisi valinnut helpomminkin sulavan ratkaisun. Voi myös tulkita Johnsonin liki julkeasti ikään kuin heittävän pois ne osat The Force Awakensista, joista ei löytänyt kipinää. Reyn alkuperän arvoitus? Vastaus on, että arvoitusta ei ole. Kuka on Snoke? En tiedä, mutta koska uusinnettu paha keisari oli tylsä pääpahis, niin eipä ole enää kukaan. Niin, ja vai on Phasma fanisuosikki? Olkoon, mutta nyt räjähtää. Yhtä kaikki nämä ovat kaikki rohkeita valintoja, ja näin Johnson vähintään pyyhkii pöydän sellaiseksi, että episodi IX ei tästä kovin helposti enää Jedin paluun versioinniksi käänny. (Johnsonin oman SW-trilogian, joka aloittaa täysin puhtaalta pöydältä, osalta The Last Jedin kunnianhimoisuuden pitäisi luvata suuria, vaikkei katsoja tästä episodista pitäisikään.)

Minulle The Last Jedi on antanut enemmän ajateltavaa kuin osasin ehkä toivoakaan, ja minusta se on siis vikoineenkin erinomainen Star Wars -episodi. Koska se yllättää olemalla toisenlainen kuin odotimme, se haastaa katsojaa hyväksymään erilaisuutensa. Kannattaa muistaa, että Imperiumin vastaiskua ei siivittänyt kaikkien aikojen jatko-osan asemaansa synkkyys tai yllätyskäänne, vaan se, että se oli aivan toisenlainen elokuva kuin menestynyt edeltäjänsä. En mitenkään väitä, että The Last Jedin asema voisi edes ajan saatossa kohota sentään Imperiumin vastaiskun tasolle, mutta netissä onkin jo ehditty muistuttaa, että osa katsojista ja kriitikoista haukkui myös Imperiumin vastaiskua 37 vuotta sitten.

Vielä kerran toistan ymmärtäväni hyvin, että kaikki katsojat eivät varmasti pidä yllätysten luonteesta tai Johnsonin valinnoista. Ei tarvitsekaan – prequel-aikoja muistaen minulle sopii aivan hyvin, että tämä sarja jakaa mielipiteitä, jos kyse nimenomaan on mielipiteistä, eikä siitä, että elokuva olisi elokuvana huono.

First Orderin armeija koolla.

Rivit suoraksi, kamera tulee!

Tätä kirjoittaessani tajusin, että elokuva sisältää oivan vertauksen itsestään. Viittaan alkupuolen jo lähtökohtaisesti metatasoja sisältävään kohtaukseen, jossa Rose kohtaa ensimmäisen kerran Finnin ja katsoo tätä silmät tuikkien kuin ihailija kohdettaan. Kohtaaminenhan tapahtuu pakokapselin edustalla. Tarkemmin katsoen fani siis kohtaa siinä fanituksensa kohteen karkaamassa omille teilleen.

Pitääkö silloin laukaista tainnutusase? Vai sittenkin kysyä lisää kysymyksiä?

The Last Jedi: Ensimmäinen blogimerkintä toisella puolella

Tässä vaiheessa tapoihin kuuluisi kirjoittaa niin sanottu spoilaamaton arvio. En vain ole tämän sarjan – ja aivan erityisesti juuri tämän elokuvan kohdalla – ollenkaan varma, onko sellaista mahdollista kirjoittaa. The Last Jedi nimittäin ehdottomasti on elokuva, jossa tapahtuu Hyvin Perustavia Asioita, joita ei kannata tietää, ellei halua tietää ennen elokuvaa siitä Hyvin Perustavia Asioita. Sellaisia asioita, jotka määrittävät elokuvan koko luonnetta syvemmin kuin esimerkiksi spoileri siitä, kuka vaikkapa kenenkin isä on.

Tämä on siis kirjoitus, jossa en spoilaa eksplisiittisesti The Last Jedin juonenkäänteitä. Mutta jos et ole elokuvaa vielä katsonut, ja haluat todella nauttia kaikki yllätykset yllätyksinä, ei välttämättä kannata lukea tätäkään. Eikä kenenkään muunkaan niin sanottuja spoilaamattomia arvioita.

Rey

The Last Jedi on elokuva, joka jättää helposti ensimmäisen katsomiskerran jälkeen tietynlaisen hämmentyneisyyden tilaan. Näin uskallan sanoa, koska näin sanoi minun lisäkseni aika moni muukin tänään avoimessa keskusteluhuoneessa, jossa olemme purkaneet fiiliksiä spoilerit viuhuen.

Hämmentyneisyys ei ole välttämättä haukku. Se nimittäin kertoo siitä, että tässä episodissa on todella otettu riskejä, kuten vaikkapa moni näyttelijöistä oli etukäteen kehunutkin. The Last Jedista nähdään, ja siis jo tänäänkin, väistämättä monia vertailuja originaalitrilogian keskimmäiseen osaan, kaikkien sielujen silmissä vertailukelvottoman jumalaiseen Imperiumin vastaiskuun, ja niistä osassa tullaan väittämään, että The Last Jedi toistaa kuitenkin aika monessa asiassa sitä. No, toistaahan se niissä asioissa, jotka eivät enää ole spoilereita olleetkaan, ja jotka periytyvät suoraan edellisen episodin lopputilanteesta: että tässäkin keskimmäisessä osassa päähenkilö hakee oppia vanhalta, eristäytyneeltä jedimestarilta ja samaan aikaan muut päähenkilöt ovat ahtaalla pahisten voimien edessä. Uutuuselokuva on liian lähellä, että kehtaisin sanoa varmuudella, että nämä asiat olisivat vain pintaa, mutta sen sanon ainakin, että elokuvassa tapahtuu ja ennen kaikkea siinä käsitellään aika paljon asioita, jotka eivät ole toisintoa.

Mitä siis tulee elokuvaan, jossa oli paljon toisintoa… The Force Awakensin jälkeen minun oli todella helppo sanoa mielipiteeni, eikä se mielipide itse asiassa ole kahdessa vuodessa hirveästi edes muuttunut (katsoin elokuvan viimeksi eilen). Rakastin ja rakastan TFA:ssa hahmoja, dialogia, toimintakohtausten kekseliäisyyttä, lämmintä Star Wars -fiilistä ja vauhdikkuutta. En pitänyt enkä pidä originaalielokuvan tarinan niin uskollisesta lainaamisesta, etenkään Kuolemantähti-kuvion toistosta, vauhdin ylläpitämisen vuoksi täyttämättä jätetyistä juoniaukoista ja tapahtumapaikkojen mielikuvituksettomuudesta.

The Last Jedissä on hirveästi asioita joista pidän paljon, ja joitakin asioita, joista en pidä lainkaan. Se on selvää nyt, kahden katsomiskerran jälkeen.

Toisaalta näin on liki jokaisessa hyvässä elokuvassa, ja ehdottomasti jokaisessa Star Warsissa. Toisissa enemmän toista, toisissa toista (suosikkiajatuksiin kuuluu, että originaalitrilogiassa on enemmän typeryyksiä kuin moni keskivertokatsoja muistaa, ja prequeleissa vastaavasti enemmän hyvää kuin niitä inhoavat haluavat huomata). Minusta on hienoa, että tämä on itse asiassa – tämän nyt uskallan sanoa niin sanotussa spoilerivapaassa arviossakin, koska varoitin – yksi The Last Jedin teemoistakin: käyttääkseni spoilaamatta trailereissakin käytettyä repliikkiä: Darkness rises…and Light to meet it.

Yleisesti ottaen on kuitenkin niin, että hyvissä elokuvissa niiden hyvät puolet jättävät huonot varjoonsa erityisesti toisilla katsomiskerroilla tai vaikkapa elokuvan taustoihin tutustuessa. Huonoissa elokuvissa taas niiden huonot puolet ärsyttävät toisilla kerroilla kahta kauheammin. Kahden katsomiskerran jälkeen totean, että The Last Jedi on tällä kriteerillä ”hyvä elokuva”. Ja enemmänkin, siis. Seuraa uutistiedote: yksikään uusi Star Wars -elokuva ei tule olemaan kenenkään vanhan fanin silmissä Imperiumin vastaiskun veroinen.

the-last-jedi-luke-falcon

Palaan vielä The Force Awakensiin, vaikka tarkoitus oli puhua The Last Jedistä, ja vaikka tarkoitus nimenomaan ei ollut ylläpitää turhaa vertailua edelliseen elokuvaan (joka siis sekin on minusta ”hyvä elokuva”!).

Mutta.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten, TFA:n ensi-iltaa seuranneena päivänä, että en yllättyisi, vaikka se osoittautuisi sarjan ensimmäiseksi elokuvaksi, josta ei-fanit pitävät faneja enemmän. Ihan niin ei ehkä ole tapahtunut, mutta tietty TFA-kriittisyys on kyllä nimenomaan fanien parissa lisääntynyt. Nyt haluan muotoilla tämän uudelleen.

The Force Awakens oli elokuva suurelle yleisölle. Sille yleisölle, joka ei ollut pitänyt prequeleista, ja sille fanikunnalle, joka oli kyllä katsonut ne moneen kertaan, mutta ei muistellut niitä hyvällä. Sillä oli siksi poikkeuksellinen taakkansa. Sen piti paitsi käynnistää arvokas franchise uudelleen, myös valaa usko takaisin niihin, jotka olivat sen menettäneet. Elokuvana se ei antanut minkään pysäyttää itseään tällä tiellään, ja pohjimmiltaan hyvä niin, sillä sen se myös teki, minkä lupasi.

The Last Jedi on elokuva faneille. Meille, jotka uskomme; meille, jotka tätä odotimme. Ei missään nimessä mitenkään välttämättä vain heille, jotka ovat välittäneet kymmenien vuosien ajan, mutta ilman muuta heille, jotka ovat jo käännytetyt. (The Last Jedi ei taida vaatia toimiakseen edes originaalien saati prequelien näkemistä, mutta edellisen osan kyllä ehdottomasti.)

Kääntäen tämä tarkoittaa, että tällä kertaa en ihmettelisi, jos The Last Jedi jättäisi niin sanotun suuren yleisön kylmemmäksi kuin fanit. Se saattaisi jopa olla suoraa seurausta siitä riskien otosta käsikirjoituksessa verrattuna The Force Awakensin pakkomielteiseen miellyttämisenhaluun. Me fanit, Star Wars -faneja kun olemme, piikittelemme tietysti elokuvan pieniäkin typeryyksiä jo ensimmäisestä näytöksestämme tullessa, mutta se on sellaista rakkaudesta se hevonenkin potkii -puhetta vain, tiedättehän. Ja kyllähän te tiedätte.

 

Spoilaamattomana perusteluna: The Last Jedi on rytmiltään huikeasti erilainen elokuva kuin The Force Awakens, kuten viimeisessä elokuvaa edeltäneistä kirjoituksistani ounastelinkin. Se kestää kaksi ja puoli tuntia, koska se ei leikkaa muutaman repliikin välein paikasta toiseen ja koska se – huh huh – jopa esittää avaruussodankäyntiä oikeisiin sotaelokuviin vertautuen. Ja mitä tulee siihen eristäytyneeltä jedimestarilta oppia hakevaan päähenkilöön: siinä kohtaamisessa molemmat osapuolet todella ehtivät oppia jotain. Ymmärrän nyt, miksi Rian Johnson puhui elokuvansa tietynlaisesta pienimuotoisuudesta: vaikka The Last Jedissä toki on myös isoja toimintakohtauksia, niitäkin on siinä yllättävän vähän. Eikä tämäkään ole välttämättä haukku!

Nyt alan epäillä, etten voi sanoa enää yhtään enempää pysyäkseni tämän niin sanotun spoilerivapauden piirissä. Keskustelu tlk.ion keskusteluhuoneessa jatkunee huomennakin. Avoimeen someen se ei missään nimessä vielä kuulu. Ja viikonlopulle on ostettava seuraava lippu.

Vieraskynä: Battlefront II:n yksinpeli on ristiriitainen sukellus ennennäkemättömään kaanoniin

Teksti: Teemu Tammilehto

Saatesanoiksi on pakko sanoa kiitokset Akille, joka päästi allekirjoittaneen vieraskynäksi. Se aiheutti urheilutoimittajassa jopa pientä rimakauhua, kun niin eri intohimosta pääsi tykittämään!

Arvioin ensin hieman ja spoilerivapaasti Battlefront II:een liittyvää kirjaa ja pelin yksinpelikampanjaa, minkä jälkeen sukellan syvemmälle näiden muodostaman kaanonin pauloihin.

Battlefront II: Inferno Squad (Christie Golden, 2017) on hyvää Star Wars -kirjallisuutta, joka yltää laadultaan johonkin Bloodlinen (Akin merkintä aiheesta) ja Aftermathin (samoin) välimaastoon. Kirja kertoo pelissä pääosassa olevan Imperiumin iskujoukon synnystä ja kehittymisestä. Päähahmojen kautta kuvataan hyvin, miltä kaanonin tapahtumat ovat Imperiumin silmin näyttäytyneet. Kirja alustaa nimenomaan hyvin itse peliä.

Star Wars Battlefront II (EA DICE, 2017) on yksinpelinä toimiva kokonaisuus. Liikkuminen, ampuminen, lentäminen ynnä muut sujuvat. Yksinpelikampanja ei tarjoa pelillisesti erikoisia haasteita ja kaikki on rakennettu paketin ydintuotetta eli moninpeliä varten. Sitä en ole vielä ehtinyt pelata, mutta suuri yleisö on ollut varsin kriittinen.

Yksinpeli näyttää hienolta ja vilisee elokuvista tuttuja paikkoja, mutta myös uusia hienoja lomakohteita. Pelissä on myös vino pino tuttuja hahmoja, mutta niiden ripottelu ontuu. Yksinpelikampanjaa kestää pelata sellaiset 5-8 tuntia, mikä on varsin lyhyt rykäys. Ensimmäinen jatko-osa on tosin tulossa jo The Last Jedin Suomen ensi-iltapäivänä.

Peli maksaa 60 euroa, mikä tuntuu paljolta pelkästään tämän tarinan läpijuoksemiseksi. Kaanonista maanisesti kiinnostuneille yksinpeli on toki hyvää sielunhoitoa, mutta voi aiheuttaa myös melkoisia raivonpurkauksia. Yksinpelikampanjan kohtaukset löytyvät myös netin syövereistä ”elokuvana”, eikä itse pelaaminen niihin älyttömästi lisää tuo. Toki viisi pelattua tuntia on ihan hauskaa hyöriä Star Warsin universumissa.

SPOILERIVAROITUS! Jos haluat nauttia kirjasta ja yksinpelistä täysin rinnoin, ei välttämättä kannata lukea kirjoituksen loppuosaa. Jos et aio pelata, tuleva tiivistää pelin ja kirjan annin kaanonille.

Kuvassa keskellä johtaja Iden Versio, vasemmalla Del Meeko ja oikealla Gideon Hask.

Imperiumin kovista kovin, Inferno Squad. Keskellä johtaja Iden Versio, vasemmalla Del Meeko ja oikealla Gideon Hask.

Yksinpelikampanjan pelaaminen oli itselleni taiteilua ihailun ja raivon välillä, kuten allekirjoittaneen kommenteista heti pelin läpipeluun jälkeen joku saattoi huomatakin. Reagoin aika vahvasti tuolloin, enkä nyt tarkemman pohtimisen ja juonikulkujen läpiselailun jälkeen ole enää aivan noin jyrkkä. Jotain se kuitenkin kertoo, että ensireaktioni oli tuota luokkaa. Yleensä reaktioni Star Warsiin liittyviin asioihin ovat olleet päinvastaisia: ensin hirmuisen myönteisiä ja hiljalleen kielteisemmiksi hiipiviä. Hyvistä pohjista huolimatta pelin tarina ei ole huippuluokkaa.

Inferno Squad synnytetään hienosti kirjassa ja Imperiumin elämää kuvataan komeasti. Näkökulma on sopivan erilainen kuin ”yleisessä kaanonissa”, jossa ollaan hyviksiä ja pahiksia. Kirjassa on paljon enemmän harmaan sävyjä. Imperiumin hahmot ovat ihmisiä hekin ja toisaalta kapinallisia auttaneet sissit ovat välillä melkoisia hirviöitä. Kirjan luettuani käännyin jopa jollain tapaa Imperiumin puolelle ja odotin innolla, että pääsisin pelissä Inferno Squadina antamaan kyytiä kapinallisille.

Niin pääseekin, kun Kuolontähti II räjähtää ja samaan aikaan ”rebelscumit” saavat laseria Endorin pinnalla. Tällaiset viittaukset elokuviin vielä toimivat hyvinä “sisäänheittäjinä” kaukaiseen galaksiin.

Pelikuva: toinen Kuolemantähti on räjähtänyt.

Miten ne taas sai Kuolontähden mäsäksi, pohti ensimmäisen räjähdyksen veteraani Iden.

Miksei uskallettu olla pahoja?

Alussa tulee tosiaan kylmiä väreitä. Inferno Squad lentelee Kuolontähden romun seassa ja pui nyrkkiä, että miten tässä taas pääsi näin käymään. Päähenkilömme Iden Versio ei ole tyytyväinen, eikä myöskään hänen isänsä, Imperiumin korkea-arvoinen amiraali Garrick Versio. Keisari Palpatine on kuollut, mutta silti hyytävästi esillä. Viestintuojadroidi jakaa ohjeita hänen hologrammillaan.

Keisarin puhuvalla päällä on jaettavanaan tehtävä, jonka tarkoituksena on yksinkertaisuudessaan tuhota Imperiumin jämät johtajan kuoltua. Myös pelaaja pääsee hetkeksi osaksi Operaatio Cinderiä, joka paljastuu nopeasti melkoiseksi hulluudeksi. Se johtaa myös lopulta Idenin ja toisen jäsenen Del Meekon loikkaamiseen, mikä tuntuu tyhmältä. Kerrankin olisi ollut mahdollisuus viedä tarina päätyyn asti pahisten puolella!

Kuva pelin animaatiosta: Luke Skywalker ja Artoo.

Vihreä valomiekka, maalaispoika ja itsepäinen droidi – täällä taas!

Kääntyminen valon puolelle alkaa Del Meekon ja Luke Skywalkerin kohtaamisella, joka kääntää ensin mainitun elämänkatsomuksen. Tämä on yksi monista yksinpelin juonenkäänteistä, jotka tuntuvat todella kornilta toisellakin katselukerralla. Luke tappaa ensin 50 Imperiumin sotilasta ja sitten muina miehinä pelastaa sen viimeisen ja tärkeimmän kaverin kahteen kertaan. ”Koska sinä pyysit”, on typistettynä perustelu. Luke saa Keisarin arvotavaravarastosta mystisen kompassin mukaansa ja oletettavasti sen avulla löytää ensimmäisen jeditemppelin The Force Awakensiin  mennessä.

Idenin pää puolestaan kääntyy kotiplaneetta Vardosin pinnalla, kun isä-Garrick alkaa Keisarin ohjeiden mukaisesti tuhota yhteiskuntaa, jonka on itse rakentanut. Kirjassa Idenistä on rakennettu monen sadan sivun verran Imperiumin täydellistä keulakuvaa, mutta pelissä takki kääntyy yhtä nopeasti kuin suomalaisella urheilufanilla. Jälleen yksi korni juonenkäänne, etenkin kun kirjassa Iden on jo kertaalleen lavastettu onnistuneesti loikkariksi ja hän on silti pitänyt puolensa.

Kuva pelianimaatiosta: Han Solo ja Maz Kanata.

Tässä kuvassa on jotakin hyvin tuttua, eikä se tällä kertaa ole yhdennäköisyys Harrison Fordin kanssa.

Alkuperäishahmoja, jippii!

Pelin kolmas korni juonenkäänne aloittaa eräänlaisen fanipalvelusten sarjan. Iden ja Del antautuvat ja Uusi Tasavaltahan ottaa heidät vastaan ilomielin! Siis Imperiumin pahamaineisimman tapporyhmän, joka on pelissä aiemminkin jäänyt tahallaan kiinni tuhoa tehdäkseen. Lando Calrissian jopa vitsailee asiasta ironisesti ensimmäistä kertaa näkyessään. Jep, aivan oikein luit, alkuperäisten leffojen hurmuri on täällä taas!

Ja kappas, tuossahan se on prinsessa Leia Organakin, joka Naboolla käydyn taistelun jälkeen näkee, että nämä Iden ja Delhän ovat aatteen väkeä. Totta kai ovat, eli ei muuta kuin tervetuloa Uuteen Tasavaltaan!

Sitten pitäisikin etsiä jo yksi hyvisten kenraaleista – nimittäin Han Solo! Hänet on viimeksi nähty Takodanan planeetalla, josta sattumoisin löytyy Maz Kanatan kahvila. On muuten ihan hauskaa, että Leia joutuu kaanonissa useamman kerran lähettämään jonkun etsimään miestänsä. Tämä kuvio kun toistuu Aftermath-kirjoissa dramaattisemmissa oloissa.

Kaikilla neljällä alkuperäisten elokuvien sankarilla (Luke, Lando, Leia, Han) pääsee pelissä myös taistelemaan, mikä lienee yksi EA DICEN tavoista saada pelaajia aktivoitumaan moninpelin suhteen. Sen rahastusmekaniikoistahan on riittänyt raivoisaa keskusteluaFanipalvelusten ohella raha haisee tässäkin.

Leian rooli tarinan osalta on jokseenkin olennainen, mutta muita tuttuja hahmoja ei olisi ollut pakko tavata lainkaan. Toki on sinällään hienoa saada tietoa päähahmojen tekemisistä elokuvien välissä, mutta jokin tässä tavassa vain tökkii. Olisin mieluummin nähnyt elokuvamaisissa kohtauksissa välähdyksiä heidän tekemisistään ja taistellut heitä vastaan sen sijaan, että pääsin pelaamaan heitä itse. Moni on toki varmasti tykännyt heiluttaa vihreätä valomiekkaa.

Pelikuva: Jakkun taistelu, aluksen ohjaimissa.

Ilmataisteluissa sitä tuntee Battlefrontissakin elävänsä.

Pelin hienoin yksittäinen tehtävä on Jakkun taistelu. Lentotaistelut ylipäätänsä ovat onnistuneita, koska niissä on hieman enemmän tilaa toteuttaa itseään. Juoksujalkaa toteutetut tehtävät kun nyt ovat, no, putkijuoksua. Jakkulla päästään kaanonista tuttuihin maisemiin ilman, että se tuntuu fanipalvelulta tai kaukaa haetulta. On hienoa olla ison tarinan kannalta niinkin tärkeän tapahtuman ytimessä taistelemassa. Tässä kohtaa myös viittaukset muihin teoksiin onnistuvat hienovaraisuudessaan, kun radioliikenteessä kuuluvat elokuvista ja muun muassa Aftermath-kirjoista tutut nimet Wedge ja Snap.

Varsinaisen tarinan loppukohtauksessa alkaa naamaa punottaa, eikä suinkaan romanttisen latauksen takia. Sitä nimittäin ei aiemmin Iden Version ja Del Meekon välillä ole ollut, mutta niin loikkarit vaan pussailevat Jakkun aavikolla.

Okei, toisella katselukerralla ja kirjan hyvin tarkalla selailulla hyvin pieniä viitteitä romanssin kehittymisestä pystyy löytämään, mutta silti tämä menee ohi, yli ja ympäri. Muistiinpanoni ”paska romanssi” sen aika hyvin tiivistää.

REY, REY, REY! EI, EI, EI!

Kaikki aiemmin ärsyttänyt huipentuu tarinan epilogissa, jossa pelataan nuorella ja lahjakkaalla Kylo Renillä vuosikymmeniä äskeistä rakkauskohtausta myöhemmin.

Kuva pelianimaatiosta: Kylo Ren kuulustelee Meekoa.

Nuori ja vihainen mies kyselee lopussa vanhan ja viisaan enonsa perään.

Del Meeko on jostain kumman syystä palannut ”vuosikymmeniä myöhemmin” Pilliolle, jossa Luke Skywalker pelasti hänet ja nappasi kompassin mukaansa. Muotonsa saaneella First Orderilla on oma tehtävänsä käynnissä ja Del-parka jää kiinni. Ben Solonakin tunnettu maskipäinen kovis tunkeutuu sankarimme päähän ja alkaa kysellä enonsa luokse johdattavan kartan perään.

Samalla selviää että Delillä on tytär, mitä todennäköisimmin Iden Version kanssa. Internetissä alkaa aivan älytön mylly siitä, miten tässä ovat Reyn vanhemmat, josta Akin kirjoittikin lisää blogipostauksessaanOlin heti pelatessani noita teorioita vastaan (enemmän tunnepohjaisesti), ja nyt olen yhä vahvemmin. Ei tällaista asiaa vaan paljasteta pelissä, jota pelaa muutama prosentti elokuvien yleisöstä. Tämän täytyy olla tekijöiden tietoinen väärä koukku, jolla saadaan villit teoriat pyörimään.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt aivan pelin lopussa mainittu First Orderin meneillään oleva tehtävä ”The Resurrection”, eli henkiinherätys. Tämä on niin hienovarainen vihjaus tulevasta, että se voi oikeasti ollakin viittaus myös elokuvissa nähtäviin tapahtumiin.

Jatko-osa yksinpelillehän on luvassa jo 13. joulukuuta eli kaksi päivää ennen The Last Jedin USA:n ensi-iltaa. En usko lisäosassa siis olevan isoja leffaspoilereita juuri ennen h-hetkeä. Toisaalta ei sitä tiedä enää mitä uskoisi, kun kaikenlaisia teorioita kumpuaa joka paikasta. Ehkä tässä joutuu siis pelaamaan koko yön ennen Suomen ensi-iltaa, jotta ehkä saa taas jonkun (toivottavasti väärän) uuden teorian päähän pyörimään ensimmäiseen näytökseen.

Yet another day in the life of a Star Wars fan…