Kirjoitin jo Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirjasta Joonaksen Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) kahden blogimerkinnän verran: ensimmäisessä käsittelin lähinnä Joonaksen tulkintaa Chewbaccasta ja toisessa Joonaksen muistoja kollegoistaan.
Tämä kolmas (ja viimeinen) merkintä keskittyy elokuvien vastaanottoon ja paljastaa, mitä Joonas Suotamo ajatteli, kun The Last Jedi ja The Rise of Skywalker päätyivät netissä ryöpytyksen kohteiksi ja kun Solo floppasi lippuluukulla. Kuten edellisissäkin kirjoituksissa, tässäkin mukana on kirjan kertoman lisäksi sitaatteja Joonakselta minun haastattelustani Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun.
Heitän tähän alkuun heti yhden sitaatin. Kysyin Joonas Suotamolta, mitä hän vastaa kritiikkiin siitä, että Star Wars -elokuvat olisivat pelkästään laskelmoitua viihdeteollisuutta.
”On aika kyynistä sanoa niin. Nämä ovat kuitenkin rakastettuja elokuvia”, Suotamo aloitti vastauksensa. Hetken kuluttua hän toisaalta pyöritteli asiaa myös näin: ”On kylmä fakta, että elämme maailmassa, jossa päätöksiä tehdään siltä pohjalta, miten rahavirtoja niistä aiheutuu”.
Pitemmän vastauksen voi tiivistää näin: Suotamo ei allekirjoita, että Star Wars -elokuvia tehtäisiin vain rahankiilto silmissä, mutta ei kiistä, etteikö niitä tehtäisi myös rahantekoa tavoitellen. Josta minun olikin kysyttävä jatkokysymys: Vaikuttaako rahantavoittelu sitten Suotamon mielestä elokuvien sisältöön?
”Jos sitä vaikutusta lähtee elokuvista etsimään, menee tarinasta ilo. Alkuperäiset Star Wars -elokuvat oli lähtökohtaisesti tehty lapsille. Siellä on sinisilmäistä seikkailijaa ajamassa avaruusaluksilla, ja ne ovat hyvä tarina, johon minä ainakin itse uppoudun. Jos mitä tahansa leffaa alkaa suurennuslasilla katsomaan, kyllä se illuusio alkaa rakoilemaan”, Suotamo sanoo ja jatkaa: ”Elokuvia katsoessa kriittinen tarkastelija on heitettävä hetkeksi hyllylle ja nautittava tarinasta. Negatiivisilla Youtube-videoilla ja otsikoilla saa kuitenkin huomiota, koska on jotenkin helpompaa asettua jonkin asian yläpuolelle kuin tunnustaa, mikä siinä oli hyvää.”
Tämä on viisas ja sattuva vastakommentti, jopa omakohtaisesti. En koe kirjoittavani esimerkiksi tässä blogissa asioista tarkoituksella negatiivisen kautta, mutta tiedostan oikein hyvin, kuinka houkuttelevaa ja siten ”helppoa” tosiaan on puhua elokuvista niiden huonojen eikä niiden hyvien puolien kautta. Kuinka helposti vaikkapa kahvipöytäkeskustelut elokuvista tiivistyvät siihen, minkä yksityiskohdan vuoksi kukakin keskustelijoista ei pitänyt käsiteltävää elokuvaa aivan täydellisenä, vaikka sen sijaan voisi hyvin puhua myös elokuvien onnistumisista! Tämän blogin kirjoittajan biossa on vuosia lukenut, että olen ”sitkeästi sitä mieltä, että myös prequel-trilogiassa on paljon hyvää, aivan kuten alkuperäisessä trilogiassa on paljon sietämätöntä”, mutta jää lukijan tuomittavaksi, olenko oikeasti onnistunut elämään tämän asenteen mukaan.
Joka tapauksessa: Joonas Suotamon edellä lainatulla sitaatilla on kaikupohjaa seuraavassa.
The Force Awakens otettiin vastaan juhlien, vaikka joitakin harmittikin, kuinka läheisesti se toisti alkuperäisen Star Wars -elokuvan juonta. Joka tapauksessa yleinen fanien, satunnaisempien katsojien ja kriitikoiden tulkinta oli, että ohjaaja JJ Abrams ja kumppanit olivat onnistuneet: Star Wars oli palannut, uudelle ajalle ja uudelle sukupolvelle, ja samalla riittävästi entistä tunnelmaa säilyttäen. Näin ajatteli Joonas Suotamokin, joka erikseen korosti ylpeyttään siitä, että episodi VII ei ollut ajalleen tyypillinen synkistely, vaan vanhanaikainen, tunteisiin vetoava tarina.
(Aika moni katsoja taisi myös verrata TFA:ta prequeleihin ja todeta, että edellä mainituilla mittareilla TFA onnistui esiosia paremmin. Tätä vertailua ei esitä Joonas Suotamo kirjassaan.)
The Last Jedi oli joka tapauksessa erilainen. Paitsi että se oli tunnelmaltaan synkempi, se teki paikoin jopa rohkeaa pesäeroa originaalitrilogiasta tuttuihin teemoihin. Näin muutamia vuosia myöhemmin on selvää, että TLJ jakoi mielipiteet pahemmin kuin yksikään toinen Star Wars -elokuva: toiset suitsuttivat näkemäänsä jopa mestariteokseksi, mutta toisissa elokuva aiheutti vähintään yhtä suurta inhoa kuin prequelit omana aikanaan. Minusta näin jälkikäteen voi silti jopa objektiivisesti sanoa, että TLJ:n oli joka tapauksessa pakko viedä tarinaa jollain tavalla räväkämpään suuntaan turvallisen sulavan TFA:n jälkeen. Kun haastattelin Joonas Suotamoa ensimmäisen kerran, TLJ oli jo kuvattu mutta minä en ollut sitä nähnyt, ja jo silloin Suotamo sanoi tulossa olevan ”erilaisen tarinan, jossa ei ole pelätty ottaa riskejä”.
Kirjassa Suotamo kertoo, että juuri noin hän itse ajatteli lukiessaan TLJ:n käsikirjoituksen: että vau, nyt tulossa on todellakin jotain aivan erilaista. Sen lisäksi Suotamo kertoo samalla ajatelleensa, että ”nyt klassista tarinaa ja koko saagan henkeä kieputellaan niin paljon, että moni pitkäaikainen fani saattaa suuttua”. Ja näinhän sitten lopulta kävikin.
Suotamo itse kuitenkin suli Johnsonin ratkaisuille jo samana päivänä. Hän kertoo kirjassa ymmärtäneensä, ettei ole olemassa Star Warsin ”pyhiä opinkappaleita”, vaan että uudistuminen on tärkeämpää kuin menneisyyden palvonta. Juuri tämä onkin myös The Last Jedin ydinviesti sekä tarinan sisällä että elokuvakerronnan tasolla. TLJ:n käsikirjoituksessa Suotamolle vaikein sulatettava yksityiskohta olikin hänen oman hahmonsa Chewbaccan harmittavan pieni rooli – mutta se ei taida liittyä keskeisesti elokuvan yleisövastaanottoon.)
Mark Hamill sanoi elokuvan julkaisemisen yhteydessä antamissaan haastatteluissa olleensa eri mieltä Johnsonin tulkinnasta hänen hahmostaan eli Luke Skywalkerista. Erityisesti Hamill päästi vettä TLJ-vihan myllyyn sammakollaan siitä, kuinka hän olisi ratkaissut ongelman näyttelemällä välillä mielessään aivan eri hahmoa, ”Jake Skywalkeria”. Suotamo huomauttaa kirjassaan, että mistään tällaisesta ei näkynyt Irlannin kuvauksissa mitään merkkejä. Hamill oli ollut kuvauksissa mainiolla tuulella, toimien porukan isällisenä ja itseoikeutettuna johtajana. Varsinaista elokuvaa kuvattaessa Hamill oli Suotamon nähden puuttunut vain nyansseihin, eikä mitään ohjaajan ja näyttelijän välistä kiistaa Luken hahmon luonteesta siis rönsyillyt ainakaan muun ryhmän silmiin.
(Minä en tietysti voi väittää tietäväni Suotamonkaan vertaa siitä, mitä Mark Hamill asioista oikeasti ajattelee, mutta en ole voinut olla ajattelematta, että Hamillin mielipiteisiin jatko-osatrilogiasta on voinut vaikuttaa paljonkin roolin sisällön sijaan sen silkka koko: George Lucasin visioissa hän olisi ilmeisesti saanut ison roolin kaikista kolmesta elokuvasta, mutta tässä toteutetussa tarinassa hän oli kunnolla mukana vain tässä keskimmäisessä. On hyvin inhimillistä, että tottakai Hamill olisi näyttelijänä halunnut palata suurimpaan rooliinsa pitemmäksi aikaa ja luonnollisesti hänestä olisi ollut mukavaa saada tulkittavakseen esimerkiksi useampia sankarillisia toimintakohtauksia.)
Valmiissa The Last Jedissä ”paperilla vähän eriskummallisilta näyttäneet” palaset loksahtivat Joonas Suotamon mielestä ”täydellisesti paikoilleen”. Hänen ja muiden tekijöiden olikin ensin helppo hymyillä leffan äärellä, kun sitä esimerkiksi kritiikeissä yleisesti kehuttiin.
Hymy hyytyi, kun osa fanikunnasta tosiaan suuttui. Ja ei kai siinä vielä mitään, että osa katsojista ei tykännyt – siinähän ei ollut mitään uutta vaikkapa prequelien vastaanottoa muistellen – mutta kun elokuvaa ja sen tekijöitä vastaan hyökättiin suorastaan agressiivisesti. Pahimman iskun joutuivat vastaanottamaan kirjoittaja-ohjaaja Johnson ja elokuvassa vilpitöntä uskoa parempaan tulevaisuuteen edustanutta Rose Ticoa näytellyt Kelly Marie Tran, johon kohdistuneessa hyökkäyksen osassa oli vielä mukana rasismia ja naisvihaakin. Erityisesti Tranin kohtelu netissä oli Suotamosta kauhistuttavaa – jotain aivan muuta kuin se, että katsoja vain sivistyneesti toteaisi, ettei tykännyt näkemästään elokuvasta, sen näyttelijäsuorituksista, juonesta tai ohjauksesta.
Joonas Suotamo kytkee kirjassaan TLJ:n saaman vihapalautteen laajempiin ilmiöihin. Hänen mielestään se oli osa sitä vihan ja populismin aaltoa, johon liittyvät Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi ja äärioikeistoliikkeiden paluu politiikkaan. Suotamon mukaan nämä tahot näkivät The Last Jedin ”toiveikkaan, lapsenuskoisen sanoman maailman muuttamisesta Social Justice Warrior -henkisenä poseeraamisena ja alkuperäisen Star Warsin osoituksena vanhan ajan machomaailmasta, jossa arvot olivat vielä kunnollisia ja maailma selkeä”. Hän vielä jatkaa tätä ajatusta aivan oikealla huomiolla siitä, että mitä nämä tahot ajattelivatkaan uusista elokuvista, he olivat joka tapauksessa väärässä tulkinnassaan originaalitrilogiasta: George Lucas vastusti Vietnamin sotaa ja Richard Nixonin tapaa tehdä kovanyrkkistä politiikkaa, kirjoitti lapsille suunnatun avaruussadun vastalauseeksi aikansa ilmiöille ja vieläpä sijoitti sen ytimeen viestejä rakkauden ja tarinankerronnan voimasta. Mutta TLJ:n vihapalautteen antajat näkivät vanhatkin Star Warsit haluamiensa silmälasien läpi.
”Netin syövereistä huudettiin megafoneilla, että katsokaa, tässäkin on tämmöistä tasa-arvojuttua. Että ’sinä, joka haluat paluuta vanhoihin hyviin aikoihin, ärsyynnypä tästä uudesta Star Warsista’. Siinä oli paljon tarkoituksenmukaista agitointia (yllyttämistä)”, Suotamo sanoi minulle.
The Last Jediä seurasi saagan kaanonissa The Rise of Skywalker, mutta ensi-illoissa Solo. Siihen ei kohdistunut yhtä suurta vihakampanjaa, mutta eipä yleisöryntäystäkään: ohjaajien vaihdon jälkeen noin puolitoista kertaa kuvattu Solo tuli kalliiksi, mutta floppasi taloudellisesti.
Suotamo kertoo kirjassa Solon hämmentävästä ensi-iltakokemuksestaan: kuinka elokuva ensin otettiin ilolla ja riemulla vastaan Los Angelesissa, ja kuinka tekijät sitten jatkoivat siitä suoraan Cannesiin, jossa yleisö tuhahteli ja nauroi väärissä kohdissa, ja näytös päättyi kuolemanhiljaisuuteen.
Solon epäonnistuminen yleisön silmissä oli Suotamolle kova pala. Hänestä elokuva oli onnistunut vanhan ajan seikkailu. Suotamo oli päässyt siinä liki toiseen pääosaan ja tulkitsemaan Chewbaccaa selvästi monipuolisemmin kuin The Force Awakensissa tai The Last Jedissä, eikä olekaan mikään ihme, että Solo jäi Suotamolle mieleen hänen omana suosikkinaan Star Wars -elokuvistaan. Itsesyytökset eivät silti johtaneet mihinkään. ”Ehkä jengi oli vain kyllästynyt Star Warsiin”, miettii Suotamo kirjassa.
Episodi IX:n piti olla kirjoittaja-ohjaaja Colin Trevorrow’n episodi, ja sellaisena se olisi seurannut Rian Johnsonin tarinaa hyvin eri tavalla kuin The Rise of Skywalker sitten teki. Toisin kävi, ja ohjaajaksi palasikin Abrams. Hän oli antanut The Last Jedin ilmestymisen jälkeisinä kuukausina elokuvaa ja Johnsonia tukevia haastattelukommentteja, mutta palattuaan Star Warsin pariin lausuikin, että ei pitänyt kaikista edellisen elokuvan ratkaisuista. Kun The Rise of Skywalker aikanaan valmistui, moni katsoja koki sen suorastaan mitätöivän TLJ:n tapahtumia ja kesken jättämiä juonia.
Joonas Suotamo ei ole tätä mieltä. Hänestä TROS tekee samanlaisen ”koukkauksen” kuin Jedin paluu teki Imperiumin vastaiskun jälkeen: synkästä, vakavasta ja epäkonventionaalisesta palataan veijarimaiseen, sadunomaiseen ja seikkailulliseen. Suotamo oli tyytyväinen tarinaan käsikirjoituksena ja myös valmiina elokuvana. Hänen hahmollaan Chewbaccallakin oli jälleen enemmän tekemistä.
Erästä TROS:n kritisoitua yksityiskohtaa Suotamo kuitenkin kommentoi kirjassa erikseen. Hänen mukaansa keisari Palpatinen paluu oli käsikirjoituksessa selitetty paremmin kuin valmiissa elokuvassa: kässärissä tuli selväksi, että kyse oli kloonista ja siinä elävästä keisarin hengestä, joka tarvitsi Reyn saadakseen itselleen todellisen fyysisen olomuodon. ”Alkuperäisessä muodossaan keisarin paluu ei millään lailla nollannut Anakin Skywalkerin Jedin paluussa tekemää sovitusta”, Suotamo sanoo.
TROS:n ensi-illan jälkeen Suotamo sai myös henkilökohtaisesti maistaa ”internetin likasankoa”, kuten hän sitä kutsuu. Eräällä nettisivulla eräs kirjoittaja tulkitsi TROS:n olevan aivan toista äärilaitaa kuin TLJ oli, ja että TROS oli suorastaan patriarkaalinen elokuva, jonka hahmot olisivat haitallisia nuorille naisille. Tämä arvio osui Suotamon silmiin ja aiheutti niiden takana suuren ärtymyksen: Suotamon mielestä elokuva ja koko jatko-osatrilogia kun olivat Hollywoodin mainstreamiksi poikkeuksellisen täynnä monipuolisia naishahmoja. Suotamo kertoo kirjassa, että harkitsematon twiitti tästä aiheesta johti yhtäkkiä kummallisiin Twitter-mainintoihin ja uudenlaisten seuraajien tulvaan, josta Suotamo tunnisti suuren joukon feikkitilejä. Suotamo kertoo ymmärtäneensä, kuinka netissä vaikuttaa maksettuja nettitrolleja ja ihmisiä, joiden tavoite on kylvää vihamielisyyttä ja eripuraa maailmaan. ”Kokemus oli pelottava”, Suotamo sanoo. (TLJ:n vihapalautteen kytköksistä venäläisiin botteihin ja poliittisiin trolleihin on muuten tehty tieteellistäkin tutkimusta.)
Nyt, pari vuotta myöhemmin, Suotamo on toiveikkaampi. Haastatteluhetkellä Donald Trump oli vain hieman aiemmin hyllytetty Twitteristä yllytettyään amerikkalaisia äärikannattajiaan väkivaltaisuuksiin, ja Suotamo sanoi hänestä tuntuvan siltä, että nyt tämän vuoksi voisi alkaa uusi aika:
” Viimeiset neljä vuotta maailmassa ovat olleet aika turbulentteja. Toivottavasti nyt alkaa jonkinlainen muutos toiseen suuntaan, kun ei ole enää noin näkyvää esimerkkiä siitä, että mitä tahansa saisi sanoa.”
Kysyin Suotamolta haastatteluni lopuksi, miten Star Wars -elokuvien tekeminen muutti sitä, mitä Star Wars hänelle merkitsee. Tämä ei liity suoraan mitenkään TLJ:n, TROS:n tai Solon vastaanottoon – mutta kylläkin siihen, miten Suotamo toivoo näitä elokuvia katsottavan. Tähän on joka tapauksessa hyvä lopettaa. Suotamon vastaus oli, että yllättävän vähän:
”Luulin, että se olisi vähentänyt sitä. Mutta mä olen niin kova innostumaan, että heti kun Star Wars -logo pärähtää ruudulle ja alkumusiikki alkaa, mulla on joka kerta samanlainen fiilis. Sitä ei muuta mikään kuinka paljon mä rakastan sinne galaksiin uppoutumista. Kun menen setille, en julista, että mitenkään enemmän omistaisin sitä, vaan mulla on kunnia ja vastuu olla siellä mukana tekemässä niin hyvää työtä, että fanit löytävät sieltä sen oikeanlaisen järisyttävän tunteen.”
Tähtien jatkosota 