Episodi IX: Duel of the Fates eli väläys siitä, miten sarja olisi voinut päättyä

Kaksi viikkoa sitten Robert Meyer Burnett pamautti Star Wars -ympyröihin varsinaisen pommin kronikoimalla kahdessa kaksituntisessa livelähetyksessään (!) Youtubeen Colin Trevorrown tarinaversion episodi IX:stä silloin, kun sen otsikko vielä oli Duel of the Fates.

Sehän oli ollut koko ajan tiedossa, että JJ Abrams ja Chris Terrio aloittivat puhtaalta pöydältä Trevorrown ja kirjoittajapari Derek Connollyn jälkeen. Haastatteluissa oli jo aiemmin käynyt ilmi, että Trevorrown versiossa esimerkiksi keisari Palpatine ei ollut palannut kuolleista. Mutta millainen Trevorrown versio sitten olisi ollut, sitä emme tienneet – kunnes nyt. Eikä tieto jäänyt kuvitelmien varaan, koska Burnettin luentojen jälkeen nettiin ilmaantui myös kasa concept artia tästä versiosta. Tämän artikkelin kuvitus on tuosta vuodosta.

Tämän jälkeen kysymykset ovat siis kuuluneet, olisiko Trevorrown versio näillä tiedoilla ollut parempi kuin se The Rise of Skywalker, jonka saimme. Lähdekriittisemmät tosin ovat varmasti sitä ennen kysyneet, mahtaako tämä vuoto olla aito lainkaan – tai kuka ihme on Robert Meyer Burnett. Mutta mitä tulee siihen, oliko vuoto aito: kyllä se ainakin pääpiirteissään oli. Sen vahvisti nimittäin Trevorrow itse tässä twiitissään:

Robert Meyer Burnett oli minulle täysin vieras nimi, enkä painanut Youtuben seuraa-nappia kuunneltuani hänen jorinoitaan melkein neljä tuntia. Vaihdoin kuuntelunopeutta ja aloin hypelläkin siinä vaiheessa kun mies keskittyi välillä yleisökysymyksiin Star Trekistä ja Alienista. Mutta mikään ihan satunnainen vloggaaja Burnett ei ole. Imdb:ssä hänellä on kymmeniä töitä ohjaajana, kirjoittajana, leikkaajana ja tuottajana. Siellä täällä filmografiassa on pientä fiktiotakin, mutta leijonanosan miehen urasta muodostavat tällä perusteella elokuvien dvd-ekstroiksi tuotetut dokumentit, joiden joukossa korostuvat Star Trek ja X-Men -franchiset.

Suuripuheinen Burnett siis on ihan oikeastikin Hollywoodin sisäpiirin liepeillä. Videoissaan hän väittää lukeneensa tai kuulleensa Colin Trevorrown (ja Derek Connollyn) version episodi IX:stä, jonka päivämääräksi hän videolla ilmoittaa 16.12.2016. Päivämäärä on oleellinen, sillä se tarkoittaa, että versio on kirjoitettu ennen Carrie Fisherin kuolemaa (27.12.2016). Näin ollen tämä versio sisältää siis – kaiken muun kiinnostavan lisäksi – parhaan mahdollisen kuvan siitä, mikä Leian rooli olisi voinut olla elokuvassa, jos asiat olisivat menneet toisin ja Leia olisi saanut ”oman jatko-osatrilogiaelokuvansa” kuten Han ja Luke saivat.

IMG_20200123_192558

Eräs seikka ei ole saanut tarpeeksi huomiota Duel of the Fates -käsiksen käsittelyssä. Nimittäin se, että koska Trevorrown ja Lucasfilmin tiet erosivat vasta syyskuussa 2017, on perusteltua olettaa, että tuossa välissä on valmistunut vähintään yksi uusi versio. Burnettin raportoima käsis ei siis ole vielä se käsisversio, jonka perusteella Lucasfilmissä olisi todettu, että ei, tästä ei missään nimessä tehdä episodi IX:ää. Pikemminkin tätä pitää tulkita raakaversiona, jossa vielä nähtiin potentiaalia. Toisaalta on hyvä myös muistaa, että tämä ei ole versio, jonka Colin Trevorrow ja Derek Connolly itsekään olisivat koskaan filmanneet aivan tällaisenaan – tämähän oli vasta ensimmäinen versio.

(MakingStarWarsin Jason Ward on väittänyt lukeneensa myöhemmän version, mutta koska Wardin kuvailema käsis on eroistaan huolimatta henkisesti ja useimmilta tapahtumiltaankin hyvin lähellä Burnettin videoiden käsikirjoitusta, keskityn tässä kirjoituksessa tähän neljän tunnin videoluennoilla tarkemmin raportoituun.)

Vielä pari sanaa Burnettista ja hänen videoistaan ennen kuin pääsen niiden sisältöön. Burnett itse painottaa, että ei tunne Trevorrowta, eikä hän tietenkään kerro, mistä hän tämän graalin maljan on käsiinsä saanut. Hän korostaa myös useita kertoja, ettei hänellä ole itsellään hallussaan tuota käsikirjoitusta, vaikka selvästi lukee videolle vähintään tarkkoja muistiinpanoja siitä. Nimittäin todella tarkkoja.

Heti alussa Burnett näyttää tekstinä tämän käsisversion alkuskrollin, mainitsee tiettyjen kohtausten tarkkoja sivunumeroita käsikirjoituksessa ja maustaa kertomustaan suorilla repliikeillä. Tarinan edetessä, etenkin ensimmäisen videon loppupuolella, Burnett kuitenkin tuntuu heittävän mukaan yhä enemmän omia tulkintojaan, eikä etenkään Reyn ja Kylon tarinan osalta tunnu enää tietävän niin tarkasti, mitä hahmot ovatkaan tekemässä ja miksi. Toisessa videossa hän palaa käymään loppupuolen tapahtumat läpi ensimmäistä videota tarkemmin. Ensimmäisen videon perusteella olin jo tulkitsemassa, että Burnett olisi itse lukenut vain käsiksen alkupuolen ja kuullut lopun toisen käden tiivistelmänä, mutta on toki mahdollista esimerkiksi, että hän on videoiden välillä saanut lähteeltään lisätietoa.

alleged-trevorrow-scroll

Tästä lähti tämä versio. Olettaa sopii, että Trevorrownkin käsissä alkuskrolli olisi muuttunut vielä moneen kertaan.

Trevorrown Duel of the Fates (terävä, hauska ja toimiva otsikko, muuten!) olisi siis todellakin olisi ollut aivan eri elokuva kuin Abramsin The Rise of Skywalker. Olisiko se ollut parempi episodi IX – palaan siihen myöhemmin.

Trevorrown versiossa Palpatine esiintyy vain lyhyesti hologrammina, ei verevänä vainajana. Kylon ja Reyn välillä on Voima-yhteys, mutta siteen sielunkumppanuuteen tai jopa romanssiin viittaavista sivujuonteista ei näy häivääkään. (Sen sijaan romanssin mahdollisuutta viritellään Trevorrown versiossa Reyn ja Poen välille.) Kyloa yritetään tarinan aikana pelastaa pimeältä puolelta, mutta se ei oikeastaan onnistu, tai korkeintaan juuri ja juuri: Ben Solo ei palaa, mutta Kylo kuolee ymmärtäen olleensa väärässä. Reyn vanhemmat eivät paljastu kenenkään kuuluisan sukulaisiksi, ja heidän murhaajakseen paljastuu Kylo itse, yhdessä Renin ritarien kanssa. Hux ei petä First Orderia, Kuolemantähden raunioilla ei käy kukaan, sith-tikareita ei tarvitse tulkita vaivalloisesti ja niin edelleen.

IMG_20200123_192551

Reyn kaksiteräinen valomiekka kuuluu tämän käsiksen kiehtoviin yksityiskohtiin. Huomaa Jedin paluun aikaisen Luken asu.

Mutta vaikka Duel of the Fatesin juonessa ei ole juuri yhtäläisyyksiä The Rise of Skywalkerin kanssa, kaikuja siitä kuitenkin on mahdollista nähdä lopullisessa elokuvassa, jonka lopputeksteissä Trevorrow ja Connolly on kreditoitu ”story by” -krediitillä Yhdysvaltain käsikirjoittajakillan sääntöjen mukaan. Nimittäin:

  • Myös Duel of the Fatesin alussa Kylo etsii jotain Mustafarilta, Vaderin jäämistöstä, ja löytää holokronin. Se liittyy tässäkin versiossa keisari Palpatineen, ja sisältää Vaderille tallennetun ”katso vasta jos kuolen” -viestin, joka johdattaa Kylon eteenpäin. Sieltä edestäpäin ei vain tässä versiossa löydy itse Palpatinea.
  • Kylon seuraava etappi on tässäkin versiossa sithien pyhä planeetta muinaisine patsaineen ja temppeleineen.
  • Rey ja Finn keskustelevat Kylosta ja näiden kahden Voiman vastinparin vaikeasta suhteesta. Rey tunnustaa opettajilleen olevansa epävarma roolistaan kaikessa tässä, ja myöhemmin kauhistuu käytettyään kimpaannuttuaan liikaa voimaa ja aiheutettuaan kuolemaa. Nämä kohtaukset ja teemat ovat kaikki mukana lopullisessa elokuvassa – mutta erilaisina ja ohimenevämpinä kuin ne olisivat ilmeisesti olleet Trevorrown versiossa.
  • Entiset First Orderin stormtrooperit nousevat valtiaitaan vastaan. Tämäkin oli tosin Trevorrowlla isompi osa juonta kuin Abramsin ja Terrion lopullisessa elokuvassa.
  • Kylo kohtaa isänsä Han Solon näyssä (mutta kohtaus ei tässä versiossa ole Kylon kääntymisen hetki).
  • Lando tuo ison laivaston lopputaisteluun ratkaisevalla hetkellä.
  • Ja aivan erityisesti: Trevorrown versiossa Kylon tavoite on oppia imemään elävä Voima pois toisista, ja Rey opettaa hänelle tempun kääntöpuolen eli Voimalla parantamisen. Vaikka The Rise of Skywalkerissa voimaa imee parantuakseen Palpatine, etenkin tässä kohtaa katsoisin, että Abrams ja Terrio todellakin kehittelivät aiemman käsikirjoituksen ideaa eteenpäin.

IMG_20200123_192542

Elokuva alkaa Kuatin avaruusalusvarustamolta. Finn, Poe, Rose ja BB-8 yrittävät räjäyttää First Orderin tähtituhoojatuotannon. Siinä he eivät onnistu, mutta pakenevat kuitenkin yhden tähtituhoojan kaapaten. Mukanaan he tuovat aimo kasan aluksia ja aseita: riittävästi, että vastarinta alkaa suunnitella iskua First Orderin pääkaupunkiin, vanhaan kunnon Coruscantiin, ja ehkä jopa sen valtaamista. First Order on nimittäin blokannut kaikki galaksin kommunikaatiokeinot paitsi omansa, mutta Coruscantin raunioituneen jeditemppelin alla pitäisi olla tuhat vuotta vanha järjestelmä, jolla vastarinnan yleisen kutsun aseisiin vielä saisi läpi.

Coruscantia hallitsee kansleri Hux, mutta Kylo on kateissa, eikä palaakaan First Orderin valtaistuimelle elokuvan aikana. Hän etsii mittaamatonta voimaa ensin Mustafarilta, sitten Palpatinea itseään opettaneen Tor Valum -nimisen muinaisolennon opista Remnacore-planeetalta (tarkka kirjoitusasu jää minulle hämäräksi) ja lopulta Mortisista, The Clone Wars –sarjasta tutusta Voiman mystisestä äärestä.

Finn, Rose ja droidit seikkailevat suurimman osan elokuvaa Coruscantilla. He onnistuvat käynnistämään hätäkutsun, mutta jäävät First Orderin vangeiksi. Paettuaan he onnistuvat käynnistämään First Orderin hirmuvaltaan tyytymättömien stormtrooperien ja Coruscantin kansalaisten keskuudessa kunnon kapinan, jonka tueksi Leian joukot ja lopulta, ratkaisevalla hetkellä, myös Landon johtamat salakuljettajat ja muut epämääräisemmät soturit – palkkionmetsästäjä Bosskia myöten – saapuvat käymään avaruustaistelua. Galaksi kuulee siis Leian viimeisen ”help me” -viestin, ja lopuksi hyvä voittaa.

IMG_20200123_192535

Stormtrooperien kapinassa vaikuttaa olevan ”pienten ihmisten vallankumouksen” piirteitä.

Rey ja Poe kulkevat tarinan alkupuolella omaa tietään, yrittäen ilmeisesti etsiä Kyloa pysäyttääkseen tämän (tässä kohtaa Burnett on epäselvimmillään). Renin ritarit jahtaavat heitä, mutta kohtaavat loppunsa Reyn kädessä, kun paljastuu, että he ja Kylo olivat Reyn vanhempien kuoleman takana. Rey pakottaa Poen pois luotaan ja etenee kohti otsikon kohtalojen kaksintaistelua.

Mortisilla sekä Rey että Kylo näkevät näkyjä menneestä, ja taistelevat useaan otteeseen samaan aikaan kun toista taistelua käydään Coruscantilla. Luke-haamu, joka on elokuvan aikana aiemminkin keskustellut sekä Kylon että Reyn kanssa, ottaa osaa taisteluun, mutta lopulta ratkaisevan iskun antaa Leian etäkosketus Kylon mieleen hetkellä, jolla tämä on puristamassa viimeisen elämänvoiman Reystä. Kylo kääntää tekonsa, palauttaa elämän Reyhin, ja vaipuu itse kuolemaan. Viimeisinä sanoinaan hän paljastaa Reylle tämän sukunimen: ”Solana”.

Rey nousee Mortisin astraalitasolle ja kohtaa Luken, Yodan ja Obi-Wanin. Nämä tunnustavat oppineensa Reyltä, että tasapaino on sittenkin valon ja pimeän välissä, ja että Reyn on mahdollista palata galaksiin opettamaan tämä muillekin. Niin hän tekeekin, kun elokuva päättyy Modesta-nimiselle planeetalle, jonne Finn on perustanut tulevien jedilasten uuden koulun.

IMG_20200123_192459

Luke-haamu tarttuu Kylon valomiekkaan. Mark Hamillilla olisi ollut Trevorrown versiossa enemmän tehtävää.

Tämän kaiken paljon tarkemmin luetteleva Burnett ei peittele mielipidettään: hänestä Trevorrown Duel of the Fates on kaikessa parempi, kiinnostavampi ja starwarsmaisempi kuin The Rise of Skywalker oli. Burnettia tuntuu aivan erityisesti kiusaavan lopullisessa elokuvassa se, että Palpatinen paluuta ei selitetä mitenkään, sillä hän palaa tähän ärsytykseensä monia, monia kertoja videonsa aikana.

Kuten olen tässä blogissa suruissani kirjoittanut, minäkään en pitänyt The Rise of Skywalkerista. Mutta en ole ollenkaan vakuuttunut, että Trevorrown versio olisi johtanut parempaan lopputulokseen.

Aito vertailu näiden vaihtoehtojen välillä on lähes mahdotonta, koska yhtäällä meillä on valmiiksi hiottu elokuva (virheineen) ja toisaalla yhden Robert Meyer Burnettin paikoin vouhkaava kertomus käsikirjoituksesta. Jälkimmäisestä ei voi varmuudella sanoa, kuinka mikäkin kohtaus tai teema olisi valmiiksi elokuvaksi toteutettuna toiminut ja, kuten edellä totesin, tämä versio Duel of the Fatesista ei edes ole se, jollaiseksi Trevorrown versio olisi tuotantonsa aikana lopulta kehittynyt.

IMG_20200123_192522

Coruscantin alatasot, joista Lucasfilmillä olisikin ollut jemmassa paljon suunnitelmia – George Lucasin tekemätön tv-sarjaprojekti Underworld olisi tiettävästi laskeutunut tänne.

Eräiltä osiltaan Trevorrown versio kyllä vastaa monia minun IX-toiveitani paremmin kuin lopullinen The Rise of Skywalker. Aivan erityisesti Trevorrown versio olisi avannut sodan ja First Orderin valloittaman galaksin kokonaiskuvaa paremmin kuin nähty elokuva.

Trevorrown valitsemat lokaatiot olisivat olleet paitsi kiinnostavampia kuin TROS:ssa nähdyt, myös avartavia kaukaisen galaksin koko tilan kannalta ja ehkä sopivampia saagan viimeiseen osaan. Star Wars -tarinoissa vuosikymmeniä esiintynyt Kuatin alusvarustamo olisi ollut hienoa nähdä valkokankaalla, prequelien keskusplaneetta Coruscant olisi ollut painava valinta saagan kokonaisuuden kannalta ja Mortis puolestaan, niin, vähintään rohkea valinta. (The Rise of Skywalkerin kiinnostavin planeetta oli sysimusta ja muinainen Exegol, mutta kaikesta päätellen se on suora seuraaja Trevorrown version Remnacorelle.)

Hirmuhallinnon sisältä kumpuava stormtrooperien kapina oli niin ikään mukana monien IX-spekulaatioissa ja -toiveissa, ja Trevorrown versiossa Finnin hahmon kaari tuntuu saavan paremman lopun kuin hänen käy TROS:ssa. Mark Hamill -fanit (eli me kaikki?) olisivat myös olleet tyytyväisiä: miten tahansa toteutettuna Luke-haamun ja Kylon kohtaaminen olisi ollut herkullista katsottavaa, ja Trevorrown käsiksessä sellaisia kohtauksia olisi ollut kaksikin. ”See you around, kid”, sanoi Luke sentään The Last Jedissä!

Erikseen on mainittava se, että Trevorrow selvästi sentään yritti tarttua Voiman tasapainon ongelmaan, jonka esimerkiksi minä kuvittelin The Last Jedin jälkeen kasvavan viimeisen osan myötä tämän trilogian olemassaolon ydinkysymykseksi. Miten lopulta on saavutettavissa tuo myyttinen tasapaino, kun hyvän voitto pahasta tuntuu aina johtavan vain pahan vuorottaiseen nousuun jonkin ajan kuluttua, ja jos luonnossa on tasapaino ilman keskenään taistelevia jedejä ja sithejä? Tämän kysymyksenhän Abrams ja Terrio surutta sivuuttivat. Trevorrown version tämä Reyn repliikki Kylolle lopputaistelun käännekohdassa olisi hyvin toteutettuna voinut olla kohtaus, joka olisi tuonut näitä miettiville katsojille ne kylmimmät väreet:

”Our masters were wrong. I will not deny my anger and I will not reject my love. I am the darkness and I am the light.”

Sekin tekee mieleni mainita, että Trevorrow vaikuttaa tavoitelleen väkivallan tasoltaan yllättävän aikuista (lue: rajua) elokuvaa. En ole lainkaan varma, olisiko tyylilaji ollut sopiva, mutta selvä ero Abramsin tai Johnsonin Star Warseihin on havaittavissa. Ottaen huomioon ne lelumäärät, joita Kylon maskilla myydään, olisi ollut todella hätkähdyttävää nähdä Kylo itse tappamassa Reyn vanhemmat. Molemmat kansleri Huxiin ja valomiekkatekniikkaan liittyvät seikatkin vaikuttavat hämmästyttävän graafisilta: Hux teloittamassa petturin valoteräisellä giljotiinilla ja sama Hux elokuvan lopussa tekemässä itsemurhan valomiekkaan heittäytyen. Kylo ottaa heti käsiksen alussa iskua naamaan, saa entistä rujompaa metallitikkiä kasvoihinsa ja päätyy pukeutumaan karkeampaan naamioon. Lopussa Rey ei suinkaan vain menetä helposti korjattavaa raajaa kuten Star Wars -sankarit yleensä, vaan sokeutuu, ja R2-D2-parka suorastaan räjähtää (mutta viimeksi mainitun yksityiskohdan Trevorrow itse katsoi parhaaksi korjata vahvistus-twiitissään: droidi ei olisi vahingoittunut korjauskelvottomaksi).

IMG_20200123_192514

Se eniten välittämämme rakkaustarina.

Mutta ei Duel of the Fates tunnu elokuvalta, johon Star Wars -sarjan olisi kuulunut päättyä, jos kohta sellaiselta ei tuntunut minusta lopullinen The Rise of Skywalkerkaan. Trevorrown tarinasta puuttuu jännite.

Ydinongelma liittyy Kyloon, jonka pitäisi olla elokuvan kiinnostavin hahmo: ikään kuin Darth Vader, jonka maskin alle näemme. Kylohan on siirtynyt syvälle pahan puolelle jo ennen elokuvia, mutta hän tuntuu kaiken aikaa taistelevan valon kutsua vastaan – siis päinvastoin kuin sankarit monissa tarinoissa. Trevorrown versiossa IX:stä Kylo jahtaa yksinään ensimmäiseltä planeetalta suuntaa, toisella planeetalla asustavalta muinaisolennolta sith-oppia kuin pimeän puolen Yodalta ikään ja lopulta kolmannelta valtaa, eikä tunnu missään vaiheessa haluavan hyvän puolen vastineestaan Reystä mitään muuta kuin nähdä tämän kuolleena. Trevorrown käsikirjoitus tuntuu suhtautuvan Kyloon koko ajan menetettynä tapauksena, ja tämän luettuani ymmärränkin entistä paremmin, miksi Chris Terrio kertoi jossakin haastatteluista ottaneensa Abramsin kanssa lähtökohdaksi sen, että Kylo olisi pelastettava pimeältä puolelta: se ei siis tosiaan ollutkaan itsestäänselvää. Jos lopullinen The Rise of Skywalkerkin alikäytti Kyloa/Beniä, niin tämä versio tuntuu unohtavan, mikä hahmossa on kiehtovaa.

Ja vaikka totesin edellä ilahtuneeni siitä, että Trevorrow käsitteli Reyn epävarmuutta ja Voiman tasapainoa, tuntuu Reynkin hahmo olevan tässä versiossa aivan hukassa – jo siitäkin päätellen, että käsiksen toisissa kohdissa tarkoin tunteva Burnett ei oikein hänkään tunnu tietävän, mikä Reytä ajaa. Tulkitsen, että hän lähinnä yrittää saada Kylon kiinni kukistaakseen tämän – ensin lopettaakseen sodan ja sitten kostaakseen vanhempiensa kuoleman. Kaiken kaikkiaan minun on vaikea välttää tunnetta, että Trevorrow ei ole kovin hyvin ymmärtänyt kumpaakaan päähenkilöään.

IMG_20200123_192509

Kylo ei tässä versiossa korjannut vanhaa naamiotaan, mutta vammauduttuaan kasvoista hän pukeutui rujompaan ja alkukantaisempaan.

Viimeistään tässä kohtaa on ehkä hyvä mainita, että pidin myös Trevorrown suurta menestyselokuvaa Jurassic Worldia sieluttomana roskana, jonka ainoat ansiot liittyivät viittauksiin alkuperäisleffaan. Duel of the Fatesista hän tuntuu kirjoittaneen Star Warsin originaalitrilogian kohtausten best of -kattausta, joka viittaisi sopivasti myös prequeleihin. Ja erääksi hänen käsiksensä huippukohdista selvästi tarkoitettu kohtaus, jossa jeditemppelin alla oleva hätäviesti nähdään montaasina ympäri galaksia saagan tunnetuilla tapahtumapaikoilla ”kuin Gondorin liekit syttyisivät”, kuten Burnett kuvailee, tuntuu ainakin hänen videonsa perusteella yksinomaan kornilta. ”Jopa TLJ:n luutapoika näkee viestin”, Burnett hehkuttaa, ja minä huokaisen helpotuksesta, että tällaista emme sentään TROS:ssa nähneet.

Duel of the Fates -kässärin loppupuolen Voiman astraalitasot olisivat taatusti jakaneet mielipiteitä vähintään yhtä paljon kuin lopullisen leffan keisari Palpatinen paluu, vaikka ne kuinka olisivat jo animaatiosarjoissa nähtyjä ja osin juuri siksi. Todennäköisesti ne ovat näytelleet melko isoa roolia, kun tämän käsikirjoituksen myöhempien versioiden lopullinen kelpaavuus Star Wars -elokuvaksi on alkanut epäilyttää Lucasfilmin ja Disneyn korkeimmissa toimistoissakin. Diplomaattisesti voisi ehkä todeta, että tietyt asiat toimivat animaatioissa paremmin kuin näytellyissä elokuvissa, ja on siksi vain hyvä, että meillä nimenomaan on tässä samassa franchisessa sekä animaatioita että näyteltyjä elokuvia.

Viimeisenä ihmetyksen yksityiskohtana maininnan ansaitsee Leia. Episodi IX:nhän piti tuottaja Kathleen Kennedyn mukaan olla Carrie Fisherin elokuva yhtä paljon kuin VII oli Harrison Fordin ja VIII Mark Hamillin, mutta kohtalo päätti toisin. Trevorrown versio, joka Burnettin mukaan on kirjoitettu ennen Fisherin kuolemaa, käyttää silti Leiaa vain hädin tuskin isommassa roolissa kuin lopullinen elokuva. Erot ovat lähinnä siinä, että tässä versiossa Leia olisi itse käynyt tapaamassa Landoa ja jäänyt henkiin elokuvan lopussa. Outoa kuin mikä!

IMG_20200123_192601

Trevorrown versio ei päättynyt Tatooinelle, mutta viittauksilta originaalitrilogian alkuun emme olisi välttyneet.

Duel of the Fates ei siis ole Star Wars -elokuva, jota meidän pitäisi jäädä kaipaamaan. Eipä se toisaalta millään tavoin The Rise of Skywalkeria parannakaan: olemassa olevan elokuvan ongelmat eivät muutu mihinkään siitä, että vaihtoehtoisella versiolla olisi ollut toisenlaisia ongelmia.

Sen sijaan tämä vuoto viimeistään todistaa, että jatko-osatrilogian karmea virhe oli yhtiön strateginen päätös antaa jokaisen kirjoittaja-ohjaajan vuorollaan viedä vapaasti tarinan viestiä eteenpäin. Samoin nyt viimeistään on selvää, että Abrams ja Terrio eivät suinkaan sepittäneet uutta episodi IX:ää minkään ”aiemmin suunnitellun version” tilalle, vaan että seitsemättä tai kahdeksatta osaa kirjoitettaessa ei kerrassaan vielä oltu päätetty, miten juonilangat yhdeksännessä osassa pääteltäisiin. Abrams ei ollut paras henkilö lopettamaan näin syntynyttä jatkokertomusta, mutta ei se olisi ollut Trevorrowkaan. On aivan karmeaa, että Lucasfilm kulutti ensin aikaa yhden heistä kanssa ja, tajuttuaan olevansa epäonnistumassa, palkkasi toisen tekemään pikapikaa edes jonkinlaisen lopetuksen.

Siitä olen kuitenkin kiitollinen, että tämä käsis vuoti nettiin edes tällaisessa muodossa. Näiden elokuvien tekoprosessista tullaan jonain kaukaisena päivänä julkaisemaan todella kiinnostavia kirjoja, mutta Burnettin videoiden ansiosta meidän ei tässä vaiheessa tarvitse jäädä pitempään jossittelemaan, riistettiinkö meiltä Trevorrown käsiksen hyllytyksessä ”todellinen”, parempi episodi IX.

Episodi IX -selitysten makua: Tässä nyt vain kävi näin

The Rise of Skywalkerin ensi-illasta on kolme viikkoa, joten vielä on tämän blogin eettisen koodiston mukaan spoilerivaroitusten aika. Tämä kirjoitus spoilaa episodi IX:n juonta kauttaaltaan, joten varoitus elokuvaa katsomattomille!

d23-tros-storm-fight

Tässä vaiheessa lienee jo turvallista sanoa, että episodi IX ei ole nousemassa Star Wars -elokuvien kovimpaan klassikkosarjaan. Kriitikkojen arviot puhuvat kädenlämpöisestä suorituksesta, tähtiarvioiden heiluen pääasiassa kahdessa ja kolmessa tähdessä. Se tarkoittaa, että The Rise of Skywalker on itse asiassa otettu vastaan huonommin kuin prequelit niiden ilmestyessä. Niin sanottujen tavallisten katsojien mielipiteet esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tuntuvat liikkuvan samoja latuja: siis välillä ”ei kovin kummoinen” – ”ihan ok”.

Entä ydinyleisö, sarjan fanit? He, jotka perinteisesti yleensä ovat alkaneet nälviä Star Warsejaan vasta ainakin jonkinlaisen kuherruskuukauden jälkeen (mutta viime vuosina kyllä yhä nopeammin)? Ainakin minusta vaikuttaa, että episodi IX on niissä piireissä otettu vastaan vielä huonommin kuin tavisriveissä. Monien fanien mielestä elokuva on katastrofi kaikilla mahdollisilla tasoilla. Positiivisempien mielestä se on vikoineenkin kelvollinen. Toki oikeasti leffasta tykänneitäkin faneja on, mutta jopa heidän sanansa tuntuvat puolustuksen puheenvuoroilta: jotkut edellistä episodia inhonneet ovat esimerkiksi kehuneet tätä vertauksella ”ainakin parempi kuin The Last Jedi”. Toiset taas ovat tykänneet The Rise of Skywalkerista nähdessään lastensa viihtyvän elokuvan äärellä, ja todenneet, että lapsillehan George Lucaskin näitä teki. Jälkimmäinen on ihan asiallinen näkökulma, mutta ei kovin hyvä lohtu niille, jotka odottivat pelkän viihteen lisäksi elokuvaa, joka käärisi pakettiin yli 40-vuotisen, monien siis vuosikymmenien ajan rakastaman tarinan sekä juonellisesti että temaattisesti.

Ehkä erityisen kiinnostavaa on, että The Rise of Skywalker tosiaan jättää kylmäksi niin monet sellaisetkin katsojat, jotka nimenomaan pitivät sitä suoraan edeltäneistä episodeista VII ja VIII (kuten esimerkiksi minut). Se ei siis ollut ainoastaan viimeinen todistuskappale niille katsojille, jotka eivät ole missään vaiheessa innostuneet Disney-omistuksen aikaisesta jatko-osatrilogiasta, vaan moni noiden elokuvien puolustajakin pettyi – vain kärjistettynä esimerkkinä niin sanottu reylo-yhteisö, jota näkökulmaa käsittelin äskettäisessä kirjoituksessa erikseen.

Mitä siis meni pieleen? Luulen, että yritän tarjota (vielä lisää) omia vastauksiani seuraavassa blogimerkinnässä. Nyt yritän hieman koota sitä, mitä tekijät itse ovat sanoneet.

tros-zorii-poe-rey-finn

The Rise of Skywalkerin ensi-illan jälkeisissä Hollywood-medioiden jutuissa ja haastatteluissa on nimittäin selittelyn sävy.

Erityisesti haastatteluissa on kunnostautunut toinen käsikirjoittaja Chris Terrio. Hän on esimerkiksi kiertänyt vastaukset Palpatinen paluun herättämistä kysymyksistä viittaamalla tämän olleen tuottaja Kathleen Kennedyn ratkaisu. Toiseksi syypääksi tähän ratkaisuun hän on esittänyt episodi VIII:n kirjoittaja-ohjaajaa Rian Johnsonia, joka ei taatusti osallistunut päätökseen millään tavalla: Terrion mielestä Ben Solon pelastaminen pimeältä puolelta oli käsikirjoittaessa vaikeaa, koska Snoke oli poissa, ja Kylo oli näin kohonnut pääpahiksen asemaan. Voi nolous minun naivismiani, minä kun kuvittelin tämän olleen kiinnostava ja harkittu juonielementti, josta seuraava episodi tarinaa jatkaisi. Vai ehkäkö sittenkin voi nolous Chris Terriota ja kirjoittaja-ohjaaja JJ Abramsia, jotka eivät osanneet sellaista jatkoa kirjoittaa?

(Abramsilta en ole nähnyt yhtään ensi-illan jälkeistä spoilerihaastattelua.)

Rose-Tico-Rey

Tätä markkinoinnissa kuvana nähtyä Rose Ticon ja Reyn välistä kohtausta ei ole lopullisessa elokuvassa.

Samassa Awards Dailyn haastattelussa Terrio myös puolustautui Kelly Marie Tranin roolin Rosena jääneen pieneksi siksi, että Rose kirjoitettiin näyttelemään Carrie Fisherin kanssa, ja nuo kohtaukset edesmenneen Leia-näyttelijän kanssa eivät vain lopulta toimineet riittävän hyvin. Tästä vastauksesta tekee mieli sanoa ”pics or didn’t happen”, sillä elokuvassahan Rose ja Leia eivät kohtaa lainkaan. Jos Terrio ja Abrams – joka taas kehtasi väittää Star Wars Celebrationin lavalla Tranin castauksen olleen Rian Johnsonin The Last Jedi -ratkaisuista paras – olisivat todella halunneet käyttää Rosea episodissaan, he olisivat yksinkertaisesti voineet kirjoittaa hänet enemmän mukaan tarinaan. (Leikkaaja Maryann Brandon sanoi Huffington Postille Rosen jääneen sivuun ohjaaja Abramsin haluttua keskittyä kolmeen pääsankariin ja Kyloon, ja kamoon Chris, näinhän siinä on käynyt.)

Erityisen paljon nettiporua herättäneessä The Hollywood Reporterin haastattelussa Terrio taas tuntuu kuittaavan kaikki kysymykset elokuvan valinnoista melkein kuin silkalla sattumalla. Sanat, jotka Finn haluaisi sanoa Reylle mutta jotka jäävät sanomatta? Katsoja voi tulkita itse. Miksi loppukohtauksessa näyttäytyvät Voima-haamuina vain ja juuri Luke ja Leia? Koska ”keskustelimme kyllä JJ:n kanssa siitä, ketkä siellä voisivat olla, ja tämä kosketti meitä”. Ja niin edelleen.

Ehkä kaikkein merkillisin kohta tässä haastiksessa on, kun Terriolta kysytään, mahtaako elokuvan loppu antaa ymmärtää Reyn jäävän nyt eristyksiin elämään Tatooinella, kuten todella moni on tulkinnut ja kuten John Williamskin tuntuu vihjaavan, sillä viimeisen musiikkikappaleen nimi soundtrackilla on A New Home. Terrion vastaus? ”En voi olettaa tietäväni, mitä John on sillä tarkoittanut.” Kiva Chris, 87-vuotias mestarisäveltäjä on varmasti syyllinen sinun kirjoittamasi elokuvan lopun viestin epäselvyyteen. (Totuuden nimissä Terrio tosin kyllä myös vastaa: mikään elokuvassa ei hänen mielestään tarkoita ehdottaa, että Rey olisi jäämässä Tatooinelle.)

rey-tros

Tämä kuva on Pasaana-planeetan kohtauksesta, mutta kappas, samassa autiomaassa kuvattiin myös loppukohtauksen Tatooine.

Elokuvan leikkaaja, ohjaaja Abramsin luottonainen Maryann Brandon, ei hänkään tunnu elokuvan fanilta. The Rough Cut -podcastin haastattelussa Brandon kehotti katsojia olemaan ajattelematta elokuvaa kovin tarkkaan, ja suositteli pikemminkin hyppäämistä elokuvan ”ajelun” (ride) kyytiin.

Brandonin henkilökohtaiseksi puolustukseksi on toki sanottava, että olosuhteet olivat kurjat. The Rise of Skywalkeriahan tehtiin valtavalla kiireellä (koska koko show oli alusta asti myöhässä aikataulustaan Abramsin pyyhkäistyä Colin Trevorrown ajatukset pöydältä ja aloitettua puhtaalta pöydältä). Brandon päätyi poikkeukselliseen ratkaisuun: leikkaamaan elokuvaa fyysisesti kuvauspaikoilla, jotta Abrams saattoi osallistua päätöksiin kesken kuvausten ja jotta, suoraan sanoen, elokuva ehtisi mitenkään valmiiksi ajoissa. The Rough Cut -podcastissa Brandon kuvailee ratkaisun monia hyviä puolia: pääsy osaksi tiimiä, mahdollisuus näyttää aiempia otoksia näyttelijöille, yksittäisten lisäkuvausten toteuttaminen lennosta ennen pääkuvausten päättymistä.

Mutta hän tulee myös sanoneeksi, että Kathleen Kennedy ”vaati” Abramsia viettämään enemmän aikaa leikkaushuoneessa, ”eikä siihen ollut aikaa”. Brandon niin ikään sanoo, että kun elokuva lukittiin kiitospäivän aikoihin, he (tekijät) ”olivat yhä ratkaisemassa asioita” (”were still trying to figure things out”).

Episodi II:n dvd-dokumentin otsikko oli aikanaan Films Are Not Released, They Escape. Episodi IX:n tapauksessa vaikuttaa tosiaan siltä, että tämä elokuva pakeni keskeneräisenä.

tros-rey-and-palpatine

Palpatinen paluuta paremmin selittäneitä kohtauksia oli leikkaaja Maryann Brandoninkin mukaan olemassa, mutta ne jäivät elokuvasta leikkausvaiheessa pois.

Sitten meillä ovatkin ne viime päivien erityisen omituiset raportit: ne, joihin liittyy iskulause ”Release the JJ cut”.

Jotkut fanit ovat toivoneet Abramsilta ”ohjaajan leikkausta”, vaikka on yleisesti tiedossa, että Abrams tekee elokuvistaan vain yhdet sellaiset (ja näyttää ne meille elokuvateattereissa). Tällä kertaa tällaisen ohjaajan leikkauksen mahdollisuudesta huhuillaan muuallakin kuin fanisomessa (vaikka uskottavat mediat sitten keskittyisivätkin tässä tapauksessa lähinnä raportoimaan fanien nettihuhuja). Esimerkiksi brittilehti The Independent on tarttunut näihin, viitaten muun muassa huhuun Abramsista vastentahtoisesti lisäämässä elokuvan loppuun Reyn ja Kylon suudelmaa.

Perusväite (esimerkiksi We Got This Covered) on siis, että ohjaaja Abrams itse ei olisi tyytyväinen The Rise of Skywalkeriin. Studio olisi muka pakottanut Abramsia leikkaamaan elokuvasta hänen siihen ehdottomasti haluamiaan osia: näitä olisivat esimerkiksi edellä mainitut selitykset Palpatinen paluulle ja monet Rosen kohtaukset. Keskeinen huhu on, että Abrams olisi halunnut näyttää lopputaistelussa kuvan kanssa vanhojen jedien haamuja, ja että Hayden Christensenin ja Samuel L. Jacksonin kaltaiset näyttelijät olisivat peräti käyneet kuvaamassa kohtauksen, joka päätyi leffaan vain ääninä. Kaiken huippuna voidaan todeta, että juuri WGTC väittää, että Kennedyn lisäksi näitä ohjeita olisi ollut Abramsille sanelemassa itse George Lucas.

Tälle huhulle pamautan häränkakkaa-leiman. Kaikki nuo asiat ovat tismalleen sitä, mitä JJ Abrams tekee, ja minun olisikin helpompaa uskoa, jos huhu väittäisi Abramsin vaatineen elokuvasta tuollaisen vastoin joidenkin toisten tahtoa Lucasfilmissä.

(Sivuhuomio. On aika varmaa, että esimerkiksi Lucasfilmin tarinaryhmän aiempi keskeinen puhemies Pablo Hidalgo, joka ei juuri pitänyt The Force Awakensistakaan, ei välittänyt tästä episodista. En voi olla varma, onko Letterboxd-tili, jolla sopivanniminen käyttäjä arvioi episodi IX:n vain 1 ½ tähden arvoiseksi, oikeasti Hidalgon henkilökohtainen vai ei, mutta joka tapauksessa Hidalgo vetäytyi sosiaalisesta mediasta jokin aika sitten. On suuri kiusaus veikata, ettei fanien sylkykuppina vuosia viihtynyt Hidalgo halunnut olla puolustelemassa tämän episodin valintoja.)

Joka tapauksessa nimenomaan kirjoittaja-ohjaaja Abramsilla ei ole ollut tapana selitellä mysteereitään, joten olisi melkein ollut yllättävää, jos hän olisi käyttänyt kallisarvoista ruutuaikaa vuoristorata-ajelultaan Palpatinen paluun selittämiseen. Abrams ei myöskään kuuluisasti välitä prequeleista, joten miksi ihmeessä hän olisi halunnut näyttää Hayden Christensenin Anakinina? Ja millään maailman ilveellä en ainakaan usko, että George Lucas olisi ottanut mitään kantaa (tai että häneltä olisi kysytty) tällaisiin asioihin sen jälkeen, kun koko trilogia oli jo tehty aivan toisin ja toisesta tarinasta kuin hän olisi sen halunnut tehtävän.

anakin-windu-rots

Anakin Skywalker ja Mace Windu – mukana myös The Rise of Skywalkerin lopputaistelussa, kuten kaikki tietenkin ehtivät huomata.

Minulle aiemmin tuntematon sivusto SNTS menee vielä pitemmälle, ja väittää, että 3-5 kohtauksella pidennetty versio elokuvasta olisi tulossa elokuvateattereihin vielä tammikuun lopulla, ja että vielä tätäkin pitempi ”Abrams-versio” olisi aikanaan päätymässä bluraylle ja Disney+-palveluun.

Artikkeli on tietävinään tarkkoja minuuttimääriäkin näille versioille, mutta säästän teidät nyt niiltä. Lyön nimittäin tähänkin häränkakkaa-leiman, mutta kaiken tämän kirjoitettuani en sittenkään voi olla ajattelematta…

Entä jos ohjaajakin todella on sitä mieltä, että The Rise of Skywalker ei ollut riittävän valmiiksi hiottu silloin, kun se oli pakko lukita maailmanlaajuista elokuvateatterikierrosta varten?

Entä jos jotkin kohtaukset, jotka sekä ohjaaja että studio olisivat aivan kernaasti siihen jättäneet, jäivätkin pois elokuvasta yksinkertaisesti aikataulun vuoksi?

Entä kun otetaan huomioon, että sama Disney-yhtiö on tosiaan hiljattain jo kokeillut tätä strategiaa, julkaisemalla Avengers: Endgamesta teattereihin hiukan pidemmän version? Entä kun Star Warseilla toki on pitkä perinne special editionien kanssa? Entä jos siis sittenkin…

The Rise of Skywalker: Ei elämästä (eikä elokuvista) selviä hengissä

Tämä blogi on siirtynyt The Rise of Skywalkerin jälkeiseen aikaan, mutta varoittaa vielä tässä vaiheessa ennen spoilereihin siirtymistä. Siis: tämä juoneen liittyvä pohdintakirjoitus on tarkoitettu episodi IX:n nähneille ja sisältää voimakkaita spoilereita elokuvasta.

star-wars-the-rise-of-skywalker-rey-kylo-ren-poster

Tunnustan: Kun ensikatsomiseni The Rise of Skywalkerista oli lopuillaan, ajattelin, että jos minä ja todennäköisesti moni muu olemmekin pettyneitä (varsinainen arvioni elokuvasta täällä), niin ainakin reylot olisivat saaneet haluamansa. Olin nimittäin etukäteen ajatellut, että oli täysin mahdollista, että Reyn (Daisy Ridley) ja Kylo Renin (Adam Driver) välinen kipinöinti olisi ollut yksi juonista ja teemoista, jotka voisivat kadota episodien VIII ja IX väliin. Elokuvan edetessä oli käynyt ilmeiseksi, että hyvin moni muu juoni ja teema sinne tosiaan katosi, ja Reyn ja Kylon välisen romanssin mahdollisuus oli kuitenkin The Force Awakensin ja The Last Jedin vuosina pikemminkin faniteoria kuin varmasti kanonisoitu fakta. Mutta kun jatkotrilogian pääpari sitten peräti suuteli viimeisessä yhteisessä kohtauksessaan, oletin reyloiksi itsensä nimenneiden Rey-Kylo-shippaajien olevan tyytyväisiä.

Miten lapsellinen oletus, ymmärrän nyt.

Reylo-yhteisö (joka siis tosiaan itse kutsuu itseään ”Reylo-yhteisöksi”) on ollut nyt kaksi viikkoa täysin murheen murtamana. Voi perustellusti sanoa, että netin perusteella moni heistä on käynyt läpi kriisireaktion vaiheita: kieltämistä, epätodellista oloa, vihaa ja raivoa. He saivat ehkä suudelmansa, mutta päinvastoin kuin saduissa, heidän prinssinsä kuoli heti tuon suudelman hetkellä – eikä oikeastaan mikään muukaan tuntunut menevän elokuvassa heidän mielestään ”oikein”.

ben-solo-bw

Näitä The Rise of Skywalkerin spoilaavia kuvakaappauksia – huomasittehan, että tästä puuttuu arpi? – on vielä vaikea saada käsiinsä.

Monet reylojen kritiikit ovat niitä aivan yleisiä The Rise of Skywalker kritiikkejä. Mutta olisiko Reyn pitänyt saada prinssinsä? Olisiko Ben Solon pitänyt elää? Onko Kylon/Benin kohtalo episodi IX:n monista ongelmista suurin vai umpikuja, jossa ei koskaan pitänytkään olla ulospääsyä? Se on sen verran kiinnostava kysymyssarja, että se johti minultakin näin pitkään kirjoitukseen.

Peruutan ajatuksissani hiukan taaksepäin.

Näinä ensimmäisinä elokuvan jälkeisinä aikoina Twitter-fiidini on tosiaan näyttänyt post-traumaattisen stressireaktion vaiheiden kokoelmalta. Twitter ja sosiaalinen media yleisestikin on tietysti perusluonteeltaan kuplia tuottava, ja se, että minun Star Wars -fiidissäni ihmiset ovat muutenkin voittopuolisesti pettyneitä, järkyttyneitä ja jopa vihaisia, ei tarkoita sitä, etteivätkö jotkut olisi elokuvaan tyytyväisiäkin. Sen kuitenkin uskallan tähänastisten havaintojen perusteella todeta tosiasiaksi, että The Rise of Skywalker ei missään nimessä ole monien niiden fanien mieleen, jotka pitivät erityisesti juuri The Last Jedistä.

Edellisen episodin keskeisiin juonilankoihin kuului Reyn ja Kylon, hyvän ja pahan, valon ja pimeän välinen erityissuhde. Näin siis riippumatta siitä, halusiko suhteessa tai sen tulevaisuudessa nähdä romantiikkaa vai ei. Kahden vuoden ajan moni on halunnut. Netistä löytyy kilokaupalla Reylo-fanifiktiota ja fanitaidetta (huomattavilta osin lapsille sopimatonta sellaista).

reylo-anthology

Haluaisin lähteyttää tämän oikein, mutten ole varma. ”The Duality of Balance, A Reylo Anthology” (osa suurempaa teosta).

Minun on turha yrittää tässä yleisesti purkaa shippaajien eli fiktiivisten hahmojen parittamiseen erikoistuneiden fanien motiiveja ja tavoitteita. Tämän kirjoituksen pohjaksi voi todeta yleisesti, että osa shippausta harrastavista faneista on ihastunut nimenomaan ajatukseen hahmojen välisestä (yleensä) ”kielletystä” romanssista ja osa taas enemmänkin tuon romanssin mahdollisuuksista varsinaisen teoksen sisällä. Siinä missä yksi reylo siis kirjoitti eroottista fiktiota käyttäen hahmoinaan Reytä ja Kyloa, toinen reylo pikemminkin spekuloi episodi IX:n juonikuvioita toivoen saagan loppuratkaisun kietoutuvan Reyn ja Kylon suhteeseen.

Tyypillistä shippaukselle on myös se, että ilmiö muuttuu virallisen tarinan mukana. Esimerkiksi yksi harrastuksen suurimmista innoittajista, Harry Potter -sarja, tarjosi kirjojen ilmestymisaikana faneilleen monia romanssintynkiä perustellusti spekuloitavaksi. Kun viimeinen kirja lopetti tällaiset väittelyt, juonella spekulointi antoi tilaa silkalle leikittelylle ja vaihtoehtoisille fanitarinoille. Eikä suosittu homoeroottinen ship Harry/Draco tainnut muutenkaan perustua mihinkään varsinaisissa kirjoissa nähtyyn.

Mitenkään arvottamatta on myös syytä todeta, että shippaajat ovat usein nuoria ja usein naisia, vaikka heidän joukossaan toki on vanhempia ja miehiäkin. Tämä nimittäin siksi, että esimerkiksi juuri reyloilmiöön väistämättä kytkeytyy vääntö ”vanhojen” fanien kanssa, joiden taas usein ajatellaan olevan miehiä, vaikka heidänkin joukossaan toki on naisiakin. Näin esimerkiksi Rey/Kylo-shippaus edustaa osaltaan myös fandomin sisäistä vastakulttuuria tavalla, jota toivottavasti tutkii joku akateemisestikin jossakin.

reylo-baby-comic-spatziline

Tämä ei ole isoisäsi Star Wars -faniutta. Nimimerkki Spatziline ja Reylo-mangaa.

Olennaista on myös huomata, että TLJ:n kaksijakoisen vastaanoton jälkeen reylo-ilmiö alkoi yhä voimakkaammin kytkeytyä tiettyihin muihin teorioihin Star Wars -sarjan käänteistä. Monet reylot esimerkiksi toivoivat episodi IX:n käsittelevän Voiman tasapainoa, koska jos tuo sanapari oli merkityksellinen, se keikkui tässä trilogiassa juuri heidän suosikkiparinsa välissä. Useimmat reylot olivat varmoja siitä, että jatkotrilogian suuri merkitys yhdeksänosaisessa saagassa olisi ”viimeisen jedin” Luken opetusten jalostuminen juuri Reyn käsissä kohti parempaa. Ja koska he uskoivat jatkotrilogian tärkeimmäksi juonilangaksi lopulta paljastuvan Reyn ja Kylon rakkauden, spekuloivat he juuri tuon rakkauden johtavan jedien ja sithien korvaamiseen uudenlaisella, aiempaa neutraalimmilla Voiman käyttäjien sukupolvella (joita, episodi IX:n nimestä päätellen, moni oletti kutsuttavan jedien sijaan skywalkereiksi).

Tämänsuuntaisia spekulointeja on voinut lukea tästäkin blogista (vaikkapa tämän), vaikka Reyn ja Kylon välisten seksinovellien kirjoittamisen olenkin jättänyt muille (ja lukemisenkin, mutta saa vinkata parhaita). Minun suhteeni reylo-ilmiöön onkin ollut juuri tämä, ja se selittää, miksi olen tullut Twitterissä klikkailleeksi itseni seuraamaan niin monia kovan luokan reyloja: olen ollut heidän kanssaan samaa mieltä monista minulle tässä sarjassa asioista. En ole (ainakaan mielestäni) ottanut vahvasti kantaa siihen, kuuluisiko Reyn ja Kylon oikeasti päätyä yhteen sillai vai ei, mutta tätäkin mahdollisuutta on ollut hauska ajatella, koska se on tuntunut sopivan niin hyvin kaikkiin niihin juonikuvioihin, joiden olen toivonut toteutuvan.

rey-kylo-tfa

Suhteen alku The Force Awakensissa.

The Rise of Skywalkerin lopussa Rey ja Kylo, tai siis valon puolelle palannut Ben Solo, siis tosiaan päätyvät yhteen niin pitkälle kuin tarina antaa heille mahdollisuuden. Rey näyttelee tärkeän roolin Kylon palauttamisessa valoon, jolloin Ben Solo astuu pahan Kylon sisältä esiin ja auttaa puolestaan Reytä kukistamaan pahan keisari Palpatinen. Tosin tarkkaan katsottuna Benin rooli lopputaistelussa on hämmästyttävän vähäinen, hädin tuskin hämäyksen kokoinen (ja tämä onkin yksi reylojen monista kritiikin kohteista), mutta ainakin Beniä tarvitaan lopuksi pelastamaan Rey kuolemalta. Ben siirtää oman elämänvoimansa Reylle, saa suudelmansa – ja yhtyy Voimaan hymyillen, hyvän puolelle palanneena.

Tässä kohtaa haluan huomauttaa, että nämä osat Kylo Renin / Ben Solon tarinaa ovat minun mielestäni The Rise of Skywalkerin parhaimmistoa. Ensinnäkin hieno näyttelijä Adam Driver tekee roolissa, tai siis rooleissa, aivan loistavaa työtä: Ben Solo tuntuu uskottavasti aivan eri ihmiseltä kuin Kylo Ren. Pidän myös siitä, että jatkotrilogia ei juuri tässä tärkeässä kohdassa toistakaan originaalitrilogiaa eli Darth Vaderin sovituskohtaloa: Ben ei sovita tekojaan kääntymällä keisaria vastaan tai uhraamalla itseään Reyn puolesta, vaan hän tekee niin siksi, että on jo hylännyt pimeän puolen, ja noin toimiminen on silloin oikein.

Suorastaan rakastan faniteoriaa, joka huomauttaa, että Anakin Skywalkerin suuri tavoite prequeleissa oli estää hänen rakkaidensa kuolema, ja että kun Ben Solo onnistuu siinä tämän elokuvan lopuksi, hän itse asiassa siis onnistui siinä, mitä hän Kylo Reninä vannoi Darth Vaderin kypärän edessä tekevänsä: finish what he started.

Ja, täytyy tunnustaa, olin kyllä tyytyväinen siitä suudelmastakin.

Mutta.

Reylojen mielestä tämä ei siis ole tarpeeksi. Heidän mielestään on järkyttävää, että vanha trio Han, Luke ja Leia antoivat jokainen vuorollaan henkensä Benin sielun pelastamiseksi, mutta myös Ben kuoli silti. Heidän mielestään on lohdutonta, että Rey, joka koko trilogian ajan etsi perhettä itselleen, jäi lopussa sittenkin yksin. Heistä on järjetöntä, että valon puolelle palaamisensa jälkeen Ben Solo ei lausu elokuvassa yhtään sanaa (vain yhden äännähdyksen, ”au”, tömähtäessään kunnolla Exegolilla).

Heidän mielestään episodi IX:n loppu ei ole onnellinen.

Ja, täytyy sanoa, nuo ovat minustakin hyviä kritiikin aiheita. Aivan erityisesti Reyn yksinäisyys ja tarinan lopettaminen Tatooinelle (jonne Reyllä ei ole mitään sidettä), mutta siihen ehkä palaan tarkemmin pohtiessani toisessa postauksessa tämän viimeisen episodin ja sitä myöten trilogian ja saagan teemoja. Sinne osastolle kuuluu myös se, mikä reylo-ilmiössä ulottuu kahden hahmon välisen suhteen ulkopuolelle: reylot, enkä minä, eivät todellakaan pidä siitä, että The Rise of Skywalker palauttaa Star Wars -sarjan mustavalkoiseen hyvä-vastaan-paha -konfliktiin, eikä edes ota kantaa, saavutettiinko tässä nyt se kuuluisa Voiman tasapaino vai ei.

star-wars-the-last-jedi-kylo-ren-and-rey.jpg

Suhteen käännekohta The Last Jedissä.

Mutta sittenkin: en voi olla samaa mieltä siitä, että Ben Solon olisi ehdottomasti pitänyt elää trilogian lopussa. Olisin ollut erittäin yllättynyt, jos näin olisi käynyt. Positiivisesti yllättynyt? No kyllä, mutta vain siksi juuri, että se olisi ollut todella yllättävää, ja olisin halunnut yllättyä. Sovitustarina on niin paljon helpompi ja luontevampi kirjoittaa päättymään pahat tekonsa sovittavan hahmon kuolemaan kuin elämään, että en oikeastaan missään vaiheessa kuvitellutkaan, että Ben Solo voisi jäädä eloon trilogian päätteeksi.

Mutta nimenomaan jos Ben Solo olisi jäänyt eloon, minun olisi vaikea nähdä reylojen olevan tyytyväisiä lopputunnelmiin, joihin se valinta olisi johtanut. Sille on syynsä, miksi syntien sovitukset tarinoissa niin usein johtavat kunniallisiin kuolemiin. Erityisesti tällaisessa satuja ja myyttejä mukailevassa tarinassa nimenomaan eloonjääminen olisi vaikea kirjoittaa uskottavasti onnelliseksi loppuratkaisuksi.

Vaikka Star Warsissa tavataan ajatella, että esimerkiksi Darth Vader oli kutakuinkin totaalisesti eri henkilö kuin Anakin Skywalker, eivät galaktisen konfliktin voittajat kai sentään olisi voineet suhtautua asiaan näin. Ben Solo, tuo tummakutrinen nuori hurmuri, oli kuitenkin alias-nimellään pahan First Orderin yksinvaltias. Ja kuten Vader edellään, myös Kylo Ren teki pimeällä puolella ollessaan aivan hirveitä tekoja. Pelkästään henkilökohtaisesti ja pelkästään elokuvissa Kylo tappaa tai tapattaa The Force Awakensissa Jakkun täysin sivullisia kyläläisiä, The Last Jedissä vähintään satoja kapinallisia pakenevissa avaruusaluksissa – ja tietenkin isänsä Han Solon. Välillisesti hänen täytyy olla vastuussa miljardien kuolemasta, sillä siinä määrin First Order tuntuu heiluttavan rautahanskaa näissä tarinoissa – vaikka olkoon, että The Force Awakensin planeettojen präjäyttelyn aikaan Kylo ei vielä ole itse vallankahvassa.

Näistä teoistaan Kylo, vaikka sitten käyttäisikin taas ristimänimeään Ben, kuuluisi joka tapauksessa iäkseen vankilaan. Ja vaikka se siis olisi oikein, suuren tarinan loppuna se voisi kuitenkin tuntua väärältä viestiltä: Benin (ja Anakinin) paluun pointtihan on, että suurinkin paha voi koska tahansa tehdä oikean valinnan, vaikka se kuinka tuntuisi jo liian myöhäiseltä. Pahojen tekojen reaalimaailman seurauksien käsittely kuuluu ehkä sittenkin paremmin toisenlaisiin tarinoihin.

kylo-trailer-end

Sitten on se toinen juttu: jos Ben olisi jäänyt eloon, reylot olisivat siis halunneet nähdä parista tulevan parin.

Vaikka Kylon/Benin ja Reyn ihmissuhde on yksi Star Wars -elokuvien kiehtovimpia ja vaikka sanoin jo edellä olleeni tyytyväinen sen suudelman hetkellä, en voi olla täysin samaa mieltä siitä, että nämä hahmot oikeasti koskaan edes kuuluivat toisilleen.

Reylojen mukaan Ben Solo on aivopesty uhri, mutta elokuvissa nähty Kylo Ren on siitä huolimatta ihmishirviö ja muuten myös täydellisen toksinen mieshahmo, aivan tarkalleen 2010-luvun lopun suurissa puheenaiheissa kiinni oleva luomus. Kylo on julma ja manipuloiva myös Reylle, jota reylot katsovat hänen ymmärtävän paremmin kuin kukaan muu. ”Sinä et ole mitään, paitsi minulle”, ei todellisuudessa ole mikään kaunis rakkaudentunnustus – se on puolisoaan henkisesti ja fyysisesti pahoinpitelevän ihmisen puhetta.

Rey taas asettuu tällaisessa suhteessa paitsi uhrin asemaan, myös kliseeksi naisesta, joka uskoo voivansa rakkaudellaan kukistaa pahuuden pahoinpitelijästään. Sitä paitsi se, että vahva, itsenäinen ja oikeudentuntoinen Rey ylipäätään rakastuisi (siis oikeasti rakastuisi!) tällaiseen ihmiseen, tekee Reystä heikon, ja tarinankerronnan lakien mukaan tämän heikkouden voittamisesta pitäisi siten tulla yksi hahmon kehityksen käännekohdista.

Kumpaankaan näihin ajatuksiin tarina ei kuitenkaan varsinaisesti tartu, ja se tekee Reyn hahmosta vahvan tai heikon sijaan onton. The Rise of Skywalker antaa vastaukseksi vain, että Rey todella halusi koko ajan tarttua Benin käteen pahan Kylon sijaan. Reylot taas – niin, he olisivat halunneet vielä enemmän. Mutta ehkä tämäkin kielletty romanssi olikin aina puhtaampi ja parempi fanien leikittelynä kuin elokuvaksi todistettuna?

tros-throne-room-kylo-rey

Toiseksi viimeisillä treffeillä.

Viimeinen huomio, joka voisi oikeastaan olla tässä blogissa aivan oma postauksensa.

Monet reylot ovat nimittäin varmoja, että The Rise of Skywalkerissa oli kuin olikin toisenlainen loppu vielä käsikirjoituksessa ja kuvausten aikaan. He uskovat, että elokuvan lopullinen loppu on kokonaan rakennettu lisäkuvauksissa ja leikkaushuoneessa – ja että alunperin Benin oli määrä elää. Spekulaatio menee tiivistettynä näin (Twitter-ketjuja: 1 ja 2 ja 3 ja 4):

  1. Ben pelasti lopussa Reyn, mutta jäi itse eloon äitinsä Leian elämänvoiman avulla. Leian sielu yhtyy lopullisessakin elokuvassa Voimaan vasta Benin kuoleman hetkellä, mutta äidille olisi luontevampaa varmistaa omalla hengellään pojan elämä eikä tämän kuolema. Benin kuolemakohtauksessa kuvia on käännetty ympäri, jotta hahmo on saatu näyttämään kuolevan ilman lisäkuvauksia.
  2. Reyn, Finnin ja Poen loppuhali sen sijaan vaikuttaa jo Reyn tukkalisäkkeenkin perusteella lisäkuvaukselta, joten se peittää hahmon alkuperäisiä kohtauksia tästä kohtaa.
  3. Ben ei näyttäydy haamuna Reylle edes loppukohtauksessa (minkä reylot tietenkin ottavat veitsen kääntönä haavassa), koska hän oli alunperin mukana kyseisissä kohtauksissa elävänä.
  4. Myös vihoviimeinen kuva Reystä auringonnousuissa on jälkikäteinen sepite, kierrätyskuvaa Pasaanan autiomaan otoista, ja siten jälleen todiste siitä, että alkuperäisessä viimeisessä kuvassa aurinkoja katsoi kaksi ihmistä.

Nämä spekulaatiot ovat vähintään kiinnostavia. Se on varmasti totta, että elokuvan loppua on lisäkuvailtu ja leikkailtu reippaasti, mutta hylätystä versiosta, jossa Ben jäi eloon, nämä todisteet eivät minusta vielä aukottomasti todista.

Tavallaan tämä editointi jatkuu nyt edelleen internetissä, jossa reylot (ja monet muutkin fanit, tietenkin!) tulkitsevat tapahtuneita edelleen. Äärimmillään tämä tarkoittaa omien fanifiktioversioiden kirjoittamista, kevyempänä versiona elokuvassa nähdyn sovittamista aiempiin elokuviin tai katsojan omaan headcanoniin. Hyvin monessa tulkinnassa Ben näyttäisi elävän nyt toisen dyad-puolikkaansa Reyn ”sisällä”, eivätkä he siten joutuneetkaan erilleen.

Reylo-sympatiani tunnustaen totean, että tämä fanifiktio on minustakin aika suloinen.

The Rise of Skywalker -arvioni: Suunnattomassa surussani, pohjattomasti kaivaten

Tämä on läpikotaisin spoilaava tuomiokirjoitukseni The Rise of Skywalkerista eli Skywalker-saagan episodista IX. Älä lue, jos elokuva on vielä näkemättä.

(Niin sanotusti spoilaamattoman kirjoituksen julkaisin ensi-illan iltana.)

tros-rey-deathstar-ruins

Ensi-illan iltana vielä kiertelin tässä blogissa paitsi spoilereita, myös sanomasta varmaa mielipidettäni. Se johtui siitä, etten ollut vielä ensimmäisen katsomiskerran jälkeen varma siitä itsekään. Mutta tässä vaiheessa, toisen katsomiskerran ja sulattelupäivien jälkeen, tästä on valitettavasti lähdettävä: The Rise of Skywalker ei ole kovin hyvä elokuva. Ja jos siinä toiminnallisena seikkailuna onkin vielä puolensa, yhdeksänosaisen Star Wars -saagan päätösosana se on lähes kauhistuttavan epäonnistunut.

Koska JJ Abrams on vallan taitava vauhdikkaan toiminnan ohjaaja, voi olla, että satunnaisempi kertakatsoja pitää tätä elokuvaa aivan mukiinmenevänä. Saattaa olla, että tällaisen katsojan päällimmäinen kritiikki on, että elokuvan kohtaukset tuntuvat sarjassaan tutuilta, ja se kritiikki oli toki paikallaan myös neljä ja kaksi vuotta sitten The Force Awakensin ja The Last Jedin kohdalla – elokuvien, joista esimerkiksi minä pidin erittäin paljon.

Mutta jos The Rise of Skywalkerin suurin ongelma olisi se, että olemme ennenkin nähneet valomiekkailua, planeetantuhoaseita ja pahoja keisareita, voi kuulkaa, olisipa meillä tässä kelpo episodi. Kuten kirjoitinkin viikko sitten, tämän elokuvan jedinpaluumaisuus oli viimeistään tämän syksyn edetessä käynyt täysin selväksi.

tros-rey-and-palpatine

Pressikierroksen aikana julkisuuteen pääsi lipsahtamaan, että keisari Palpatinen paluu ei ollut osa tämän trilogian suurta suunnitelmaa, vaikka se tuntui niin isolta elementiltä, että sen olisi ehdottomasti kuvitellut sitä olevan. Voi hyvin olla, että keisarin paluuta pyöriteltiin vaihtoehtoisena skenaariona jatkotrilogiaa luonnosteltaessa, mutta lopullisesti sen nosti IX:n kässäriin vasta Abrams palatessaan rivistä poistuneen Colin Trevorrown tilalle. Tämän elokuvan näkemisen jälkeen on selvää, että mitään suurta suunnitelmaa tämän trilogian ja samalla koko saagan lopettamisesta ei todella ollut olemassakaan.

The Rise of Skywalkerin juonen kaikki yksityiskohdatkin kiertyvät Palpatinen paluun ympärille, eivätkä ne silti johda mihinkään muuhun kuin Jedin paluun toisintoon. Palpyn paluuta ei edes vaivauduta perustelemaan mitenkään. Ainoa perusteluntapainenkaan on yhden repliikin ”pimeää taikuutta, sith-kykyjä, tiedättehän” -tyyppinen spekulointi, joka tuo mieleen Doctor Who -sarjan ikimuistoisen aikamatkaparadoksien selityksen: wibbly-wobbly, timey-wimey.

Metatasolla vanhan pääpahiksen kaikkien aikojen kieroimmaksi tempuksi osoittautuu se, että hän onnistuu läsnäolollaan tukahduttamaan kaikki tämän trilogian juonilangat ympäriltään. Kyse onkin yhtäkkiä vain Palpatinesta, ei enää First Orderista tai oikeastaan sankareistammekaan. Eikä siinä kaikki, sillä tuho ei ulotu vain tähän trilogiaan. Koska paluun tehnyt Palpatine ei ollut Voima-haamu eikä ilmeisesti kloonikaan, vaan ihan sama kääkkä taianomaisesti eloon palanneena ja kaikki jatkotrilogian hirmuteot naruista vetelemällä aikaan saaneena, hänen pelkkä läsnäolonsa tyhjentää merkityksiä Anakin Skywalkerin asemasta Voiman valittuna ja tasapainon tuojana poikansa Luken pelastaessa hänet pimeältä puolelta. Näin episodi IX siis onnistuu mitätöimään niitä episodeja, joihin yhteyden luomiseksi Palpatineen oletettavasti on tartuttu.

Lyhyesti: keisarin paluu on katastrofaalisen väärä valinta. Tuo valinta on tämän episodin monien ongelmien ydin ja joka tapauksessa ongelmista se, jota on mahdotonta painaa villaisella. Yleensä osaan ostaa kaikki Star Wars -elokuvien ratkaisut osana saagaa ja jäädä korkeintaan huvikseni jupisemaan, että itse olisin tehnyt toisin, mutta tällä kertaa se on mahdotonta. Siinä missä vaikkapa Kloonien hyökkäyksen voi silmiä siristäen kuvitella ihan kelvolliseksi elokuvaksi, jos samat tarina-aineksetkin olisi toteuttanut joku toinen käsikirjoittaja ja ohjaaja kuin George Lucas itse, The Rise of Skywalker on kuin musta möykky, joka peittää sen, mitä episodi IX olisi koskaan voinut olla. Siis mitä se olisi voinut olla jossain toisessa todellisuudessa, jossa tämä trilogia olisi suunniteltu mielekkääksi kokonaisuudeksi ja perustelluksi jatkoksi kahdelle edelliselle.

tros-jungle-planet

Minähän siis todellakin pidän The Force Awakensista ja The Last Jedistä. Olen muun muassa tässä blogissa usein puolustanut niitä kriitikoiltaan – ja halunnut uskoa jonkinlaiseen suureen suunnitelmaankin, koska sellaisestakin oli viitteitä. Siksi olen keskiviikosta lähtien tuntenut suorastaan henkilökohtaista petetyksi tulemisen tunnetta.

”To go backwards to go forwards”, muotoili Abrams aikanaan puolustuksen The Force Awakensin samankaltaisuudelle episodi IV:n kanssa, mutta miten hän mahtaa silloin perustella sitä, että tämä viimeinen episodi peruuttaa taaksepäin peruutuspeiliinkään katsomatta, ajaen kaiken aiemmankin edistyksen yli? Miten on esimerkiksi mahdollista, että The Last Jedin pohdinnat Voiman ja jedien luonteesta, jotka vaikuttivat vielä viikko sitten vaikuttivat olevan tämän trilogian olemassaolon ydintä, on tässä episodissa tykkänään unohdettu?

Mutta jos ne onkin unohdettu, niin olisin kuvitellut, että Abrams ei ainakaan olisi voinut unohtaa hahmoja, joita oli itse luomassa. Rey, Finn, Poe ja Kylo ovat olleet tämän trilogian vahvuus, jotka ovat kantaneet silloinkin, kun tarina on toistanut liikaa originaalitrilogian latuja. Väärin olisin kuvitellut. The Rise of Skywalkerin salamat lyövät heidätkin matalaksi.

tros-trio-plus-chewie

Rey (Daisy Ridley) on trilogian ajan etsinyt paikkaansa maailmankaikkeudessa ja pohtinut, onko jediys tie, jolla hänen tai mahdollisesti kenenkään tulisi enää olla. Nyt hänen hahmonsa typistyy pelkkiin biologisiin sukujuuriin, joihin sinänsä koko ajan liittyi arvoituksia, mutta joiden nimenomaan ei edellisten osien mukaan pitänyt olla tärkeintä hänessä (kuten ei kenessäkään meistä). Jediys taas taantuu tässä episodissa tarkoittamaan vain supervoimien käyttöä pahisten vastustamiseen, ja tämä vieläpä esitetään nyt yksiselitteisen hyvänä asiana. Tätä elokuvaa ei kiinnosta pätkääkään, kuuluuko Voima muillekin kuin jedeille – eikä sitä kiinnosta Voiman tasapainokaan, vaikka tuo vanha ennustusheitto tässäkin elokuvassa ohimennen mainitaan ja vieläpä itsensä Anakin Skywalkerin äänellä.

Jatkotrilogian kiehtovin hahmo Kylo Ren on taistellut kaksi elokuvaa valon kutsua vastaan. The Rise of Skywalkerissa meillä on elokuvan alussa vakaasti pimeän puolella seisova pahis ja lopussa täysin hyvän valinnut sankari, ja välissä vaiheilun lopettaa vain ja ainoastaan yksi soitto äiskältä. Kylon ratkaisua, jonka pitäisi olla tämän elokuvan emotionaalinen huippukohta, ei pohjusteta tai perustella mitenkään. On yksinomaan Adam Driverin näyttelijäntaitojen ansiota, että näinkin alikäytettynä hänen hahmonsa kohtaukset ovat silti episodi IX:n vahvimpia.

Paremmin ei käy kakkosrivissäkään. Poe Dameron (Oscar Isaac) aloitti trilogian iloisena lentäjä-ässänä ja sai keskimmäisessä osassa tarinakaarekseen kasvaa johtajaksi. Tässä episodissa hän kiukuttelee kavereilleen eikä oikeastaan juuri johdakaan ketään.

Finn (John Boyega) selviää nelikosta parhaiten, sillä entinen First Orderin iskusotilas pääsee kuin pääseekin lyömään lopputaistelussa merkityksellisen iskun fasistiarmeijan ytimeen, kuten hänen hahmonsa ansaitsikin. Mutta yksityisrintamalla Finnilläkin menee heikosti: hän haikailee suurimman osan elokuvaa Reyn perään eikä ennen tuota lopputaistelua itse asiassa tee elokuvassa juuri mitään. Puhumattakaan sitten siitä, että Finnin annetaan nyt ymmärtää olevan Voima-herkkä, vaikka tällaisesta ei ole ollut aiemmin mitään viitettä, ja vaikka paljastus ei lisää hahmoon mitään.

Mitä taas tulee vanhoihin hahmoihin, Leian (edesmennyt Carrie Fisher) kohtaukset ovat kiusallisen teknisesti kirjoitettuja leikkauspöydälle jääneiden kohtausten ympärille. Luke (Mark Hamill) tekee toimivan pistäytymisen, mutta hänen roolinsa tarinassa on yllätyksettömästi täysin sama kuin vanhan Benin haamun originaalitrilogiassa tai Yodan The Last Jedissä. Sentään vanhan kolmikon kolmas, Han Solo (Harrison Ford) piipahtaa aidosti yllättäen ja perustellusti elokuvan parhaimpiin kuuluvassa kohtauksessa.

Ja siinä missä The Force Awakens tuntui virvoittavan raikkaalta prequeleihin verrattuna aivan erityisesti siksi, että kaikkien päähenkilöiden välinen dialogi oli niin eloisaa, The Rise of Skywalkerissa sankarit hölpöttävät toistensa päälle ja hokevat ehtimiseen toistensa nimiä. Kun Kylo Ren viimein valitsee olla Ben Solo, hän ei lausu elokuvassa enää yhtään sanaa.

tros-rey-kylo-vader-statue

Tämä kaikki tapahtuu elokuvassa, jolla on niin kova vauhti, ettei pinnan alta tunnu löytyvän edes kunnollisia teemoja. TFA käsitteli oman tien valitsemista ja TLJ muun muassa epäonnistumista, mutta TROS tahtoo vauhdissaan korkeintaan huudahtaa, että ota kaverit mukaan kun lähdet. Kiitos tästä!

Kaiken huippuna The Rise of Skywalker on Star Wars -elokuvaksikin poikkeuksellisen täynnä sellaisia tyhmiä yksityiskohtia, joiden tiedän jo nyt ärsyttävät katsomiskertojen kertyessä yhä enemmän. Palpatine sanoo Snoken olleen hänen kätyrinsä tai kenties peräti luomansa nukkeolento, mutta Reyn ja Kylon välinen Voima-kytkös, jonka Snoke sanoi edellisessä episodissa luoneensa, tulee keisarille yllärinä. Kylo tajuaa vasta jalustaltaan tipahtaneesta Vaderin kypärästä missä Voima-yhteyden päässä oleva Rey seisoo, vaikka tämä pitelee koko ajan kädessään tikaria, jonka on ottanut Kylon omalta pöydältä. Tuo vanha tikari taas on ilmeisesti tulkittava jonkinlaiseksi muinaiseksi ennusesineeksi (jollaisia muuten esiintyi jatkuvasti juonen moottoreina Abramsin tv-sarjoista sekä Aliaksessa, Lostissa että Fringessä), koska siihen on onnistuttu ammoin kaivertamaan Kuolemantähden raunioiden tuleva sijainti ja juuri tietystä kulmasta katsottava silhuettikin. Ja niin edelleen.

Huokaus.

Tässä tilanteessa en ole ollut vielä koskaan: Tässä on elokuva, jota en oikeasti haluaisi hyväksyä päänsisäisen kaanonini Star Wars -saagaan.

Universumin sisällä voin sulattaa elokuvan tapahtumat tapahtuneiksi kaukaisessa galaksissa kauan sitten siinä missä olen aina sulattanut sarjan aiemmatkin kanonisoidut käänteet silloinkin, kun olen pitänyt niitä typerinä. Mutta että tämä rakastamani elokuvasarja päättyy näin sieluttomaan elokuvaan, joka tuntuu siltä, että sen tekijätkin ovat parhaimmillaankin pyrkineet tekemään greatest hits -kokoelman omista suosikkielementeistään ja pahimmillaan vain halunneet pudottaa tämän trilogian käsistään. Että episodi IX ei ole onnistunut loppu edes omalle trilogialleen saati koko saagalle. Se on suru, joka ulottuu kauas sen ulkopuolelle, olisinko halunnut nähdä tarinallisesti toisenlaisen lopun vai en (palaan varmaankin tämän episodin varsinaisiin tapahtumiin vielä erillisessä kirjoituksessa, mutta sanottakoon, että odotin kyllä jo The Force Awakensin jälkeen Reyn valitsevan sarjan loppuun mennessä sukunimekseen Skywalkerin).

Toisella katsomiskerralla onnistuin sentään nauttimaan elokuvan hyvistä puolista ensimmäistä enemmän. Vaikka The Rise of Skywalkerissa ei juuri ole tilaa hengittää, etenkin alkupuolella on sentään hyvin sujuvia toimintakohtauksia. Threepio on tässä hauska kutakuinkin ensimmäistä kertaa sitten Imperiumin vastaiskun. Kylon kohtauksissa on jokunen hetki, joilla on potentiaalia nousta jatkotrilogian parhaimmistoon. Kaukaisen galaksin toismaailmaiset yksityiskohdat viehättävät minua joka tapauksessa aina: tässä esimerkiksi autiomaan Aki-Aki-festivaalin värikkyys, Kef Bir -merikuun hurjat kerrostaloaallot ja Exegolin musta monoliittiarkkitehtuuri.

Mutta juuri nyt en halua nähdä tätä hetkeen uudelleen. En arvannut, että Star Wars -sarjan lopun minulle jättämä tunne ei olisi toivo, vaan suru.

Niin sanotusti spoilaamaton The Rise of Skywalker -arvioni: Kas niin päättyi tämä saaga

Tämä on niin sanottu spoilaamaton ensitunnelma-arvioni The Rise of Skywalkerista.

”Spoilaamattomalla” tarkoitan sitä, että en kirjoita vielä tähän tarkkoja juonenkäänteitä siltä varalta, että ajatuksiani haluaisi lukea tässä vaiheessa joku sellainenkin, joka ei vielä ole elokuviin ehtinyt. ”Niin sanotulla” taas tarkoitan sitä, että aivan varmasti myös tavallista arviota tai tällaista ensitunnelmakirjoitusta voi perustellusti pitää spoilaavana, kun puhutaan Skywalker-saagan päätösosasta. Valitkaa silti itse, luetteko!

(Kaikille avoin ”saa spoilata” -keskustelu on sen sijaan käynnissä täällä: tlk.io/tahtienjatkosota)

tros-trio-plus-chewie

Aloitan tästä: Loput ovat vaikeita.

Lähes säännönmukaisesti kaikki sellaisetkin suuret tarinat, jotka sinänsä päättyvät onnistuneesti, ovat saavuttaneet varsinaiset huippukohtansa kauan ennen viimeistä elokuvaa, kirjaa tai tuotantokautta. Eikä se mikään ihme ole: vaikka loppu olisi komeakin, lopettaminen ei oikeastaan lähtökohtaisesti ole yhtä kiinnostavaa kuin aloittaminen tai kehittely. Ennen viimeistä näytöstä tarinoiden teemat, henkilöhahmot ja juonenkäänteet ovat yleensä jo kulkeneet vaiherikkaimmat polkunsa. Fanitettavien genretarinoiden, tai oikeastaan ylipäätään jatkokertomusten, myöhemmillä osilla on myös mahdoton tehtävä nousta sille tasolle, johon kokijat teosta tiedostaen tai tiedostamatta vertaavat: siihen ihanaan, kutkuttavaan tai mestarilliseen aiempaan osaan, josta fanin fanius alkoi.

Star Wars -sarjassa on poikkeuksellista se, että vaikka meillä tässä nyt pyörii elokuvateatterissa Skywalker-saagan viimeinen osa, jota jopa markkinoidaan yli 40 vuoden elokuvasarjan huipentumana, se on samaan aikaan oikeastaan jo kolmas viimeinen Star Wars -elokuva – ja kaukana 40 vuoden elokuvasarjan huipentumasta. Eikä tämä ollut vielä kritiikkini episodi IX:n laadusta: tarkoitan pelkästään sitä, että ei mitenkään voida puhua ”40-vuotisen tarinan” loppunäytöksestä, jos edes kolme vuotta sitten kukaan ei vielä ollut päättänyt, että tässä viimeisessä episodissa loppuvastuksena odottaisi keisari Palpatine. The Rise of Skywalker on siis jo lähtökohtaisesti pikemminkin ”loppu, jonka me saimme” kuin loppu, jonka me olisimme ehkä ansainneet.

tros-ships-fleet.png

Jedin paluu oli ”loppu” vuosien ajan, koska pitkälle 1990-luvulle kenelläkään ei ollut syytä olettaa, että George Lucas koskaan palaisi tekemään Star Wars -elokuvia. Niinpä minä ja monet muut originaalien ensi-illat missanneetkin pääsimme kokemaan sen sarjan päätösosana. Sellainen se toisaalta tavallaan oli vielä 2000-luvullakin, sillä prequelien aikaanhan Lucas vannoi, ettei episodeja VII-IX koskaan tehtäisi (ja valehteli, ettei olisi koskaan aikonutkaan tehdä). Jedin paluu oli loppu, joka lopetti Luke Skywalkerin tarinan, kun tästä tuli jedi, ja sivutuotteena pelastuivat niin iskän sielu kuin galaksikin.

Sithin koston ensi-illassa taas kuvittelin todellakin katsovani oikeasti viimeistä Star Wars -elokuvaa, vaikka sellainen ajatus nyt tuntuu kuinka naurettavalta. Tuolloinhan Lucasin piti seuraavaksi siirtää Star Wars telkkariin, mutta Jedin paluun jälkeisiä episodeja ei pitänyt olla koskaan luvassa. Episodi III oli kuitenkin aina hyvin poikkeuslaatuinen lopetusosa: silloinhan spoilaantumattomatkin katsojat tiesivät suuret linjat siitä, mitä Anakinille, jedeille ja tasavallalle kävisi, koska kaiken tiedettiin johtavan originaalitrilogian asetelmaan. Sithin kosto oli loppu, joka kiersi kehän (kirjaimellisesti) Tatooinelle Uuteen toivoon ja kaiken alkuun. Tarinallisesti se oli samalla prequelien oman tarinan loppu ja siten oikeastaan saagan (silloinen) puolipiste.

Mutta nyt, vaikka kuinka tiedämme, että Disney-Lucasfilm aikoo tuottaa Star Wars -elokuvia (ja sarjoja) hamaan ikuisuuteen, meidän pitäisi siis voida nähdä The Rise of Skywalker tämän kaiken loppuna, ja katsoa, että se on sellaisena hyvä.

Siis pitäisi. Mutta voimmeko?

tros-rey-sea-fight

The Rise of Skywalker on kyllä loppu. Ei puolipiste seuraavaan trilogiaan, vaikka osa sen sankareista jatkaisikin seikkailujaan elokuvatuissa kertomuksissa. Se ei myöskään ole irrallinen edeltäjistään, vaikka niin olisi todella helposti voinut käydä, kun jatko-osatrilogian tuotantohistoriaa ajattelee.

Tietysti se poimii keskeneräiset juonilankansa ennen kaikkea juuri oman trilogiansa kahdesta aiemmasta osasta eli The Force Awakensista ja The Last Jedista. IX on lähes pelkästään uusien hahmojen tarina, vaikka vanhoista hahmoista C-3PO saa tässä kai merkittävimmän roolinsa sitten vuoden 1977. Ja niin se varmasti saa ollakin – ainakin siis tässä todellisuudessa, jossa Carrie Fisher kuoli jouluna 2016, eikä päässyt esiintymään tässä episodissa siinä ”legendojen pääroolissa”, joka hänelle oli tähän alunperin suunniteltu. Esimerkiksi Lukelle suurempaa roolia koko tähän trilogiaan toivoville tahtoisin muistuttaa, että myös prequel- ja originaalitrilogioiden hahmogalleriat ovat suurimmaksi osaksi erilliset (vaikka siihen tietysti vaikutti tuotantojärjestyskin).

Mutta koska uuden elokuvan keitokseen on napsittu mukaan myös keisarin kesken jääneet kuviot, jedien tulevaisuus sen jälkeen kun jo aikaa sitten prequelien lopussa niin sanotusti pyyhkäistiin pöytä puhtaaksi sekä Luken ja Leian keskeiset elämänfilosofiat, kyllä tämä koko sarjankin lopusta käy. Tässä valossa onkin helppo ymmärtää, miksi ohjaaja JJ Abrams ja hänen kirjoittajaparinsa Chris Terrio kaivoivat Palpatinen haudastaan, ja kiersivät tämän episodin juonen varsin pitkälti sen tempun ympärille. Huomaan vain, että minun itseni on todella vaikea päästä tässä irti tästä ulkoelokuvallisesta ongelmasta eli siitä, että tiedän, että tämä on vasta tämän elokuvan käsikirjoitusvaiheessa tehty ratkaisu. Vaikka näin ei tarvitsisi olla, todennäköisesti suhtautuisin asiaan eri tavalla, jos Palpatinen paluu olisi ollut osa suunnitelmaa koko tämän trilogian tuotannon ajan.

Oma asiansa onkin se, millaiseen valoon The Rise of Skywalker nyt asettaa jatko-osatrilogian roolin kokonaisuudessa. Tai millaista tulkintaa se olemassaolollaan tarjoaa koko Skywalker-saagan teemoista ja tarinoista. Mutta niihin kysymyksiin minun on parempi palata toisessa, spoilereita välttelemättömässä kirjoituksessa.

episode ix wrap

Ongelma ei siis ole siinä, etteikö The Rise of Skywalker olisi loppu, kuten luvattua. Mutta millainen loppu se on?

Se on vuoristoratamaisen vauhdikas, kuten Abramsilta – ja oikeastaan muutenkin näiltä uusilta Star Warseilta – on totuttu odottamaan. Jo yhden katsomiskerran jälkeisessä sulattelussa sen juonen logiikka vuotaa vauhdin pyörteissä pahasti, mutta totuuden nimissä on sanottava, että tämäkään ei ole ihan ensimmäinen kerta sen paremmin Abramsin kuin Star Warsinkaan filmografioissa. Tällaisessa tyylissä on vain se ongelma, että vaikka se mahdollisesti tekee elokuvasta miellyttävän satunnaisemmallekin katsojalle, se saattaa tehdä myöhemmistä katsomiskerroista kiusallisia katsomiskertoja kerryttävälle katsojalle. Vaihde on joka tapauksessa tämä: jos asian taivuttaminen niin sanotusti järkeväksi olisi tehnyt siitä (tekijöidensä mielestä) vähemmän sykähdyttävän, asiaa on jätetty järkeväksi taivuttamatta.

Toisaalta se on nimenomaan myös elokuva, joka luottaa siihen, että me katsojina todellakin haluamme kuulla tämän sinfonian rakastamamme motiivit uudelleen ja uudelleen. The Rise of Skywalker ei ole elokuva, joka edes haluaisi yllättää katsojaansa. Tästä erityisesti on vaikea sanoa mitään enempää spoilaamatta varsinaista juonta, ja tämäkin sen jo saattaa joidenkin mielestä spoilata, mutta tämä on silti sanottava myös kirjoituksessa, joka yrittää kuumaa puuroa kiertäen sanoa jotain tästä elokuvasta nimenomaan loppuna.

tros-rey-finalshot

Mutta entä se kritiikkini elokuvan laadusta? Onko tämä minulle ”hyvä” loppu? Pidinkö siitä? Vai vastasinko jo sanavalinnoillani tarpeeksi yllä?

Yhden katsomiskerran jälkeen se on joka tapauksessa kovin vaikea kysymys. Etenkin kun Star Wars -elokuvien kohdalla ”pitäminen” on minulle aina niin vaikea, oikeastaan aivan epärelevanttikin kysymys. Pidän kaikissa näissä niin monista asioista, ja en pidä monista asioista niissäkin, joista pidän enemmän kuin toisista. Eräs työkollega kysyi äskettäin minulta, olenko ”välittänyt näistä uusista elokuvista”. Siihen kysymykseen oli helppo vastata: olen välittänyt, kovasti ja hartaasti – niistäkin, joista en ole niin pitänyt.

Niin tästäkin. Mutta ensitunnelmani – ja tämähän oli ensitunnelma-arvio – on siis, että pidän tästä valitettavasti paljon vähemmän kuin The Force Awakensista ja The Last Jedistä.

Episodi IX:n ensi-illan kynnyksellä: Niin monien asioiden (ja jedinkin) paluun äärellä

The Rise of Skywalkerin ensi-iltaan on enää muutama päivä, ja minä en ole ollut Star Wars -ensi-illan alla näin vähän spoilaantunut sitten Pimeän uhan.

Siis, olen minä toki spoilaantunut. Mutta tosiaan vähemmän kuin on ollut tapana. Tämän yllättävän tilanteen takana ei tosin ole mikään jämpti suunnitelma. Elämäntilanne on vain nyt tänä vuonna ollut sellainen, että spoilerien tarkalle seuraamiselle on ollut melkein yhtä vähän aikaa kuin bloggaamiselle.

Tässä vaiheessa on joka tapauksessa aikaa enää panna sanoiksi viime hetken toiveet ja odotukset. Tämä kirjoitus ei viittaa huhuihin eikä vuotoihin. Jutun väleihin upotan kuitenkin nettiin jaetut ihan oikeat klipit lopullisesta elokuvasta – niitä ei kannata klikata pyörimään, jos halua nähdä kohtaukset tuoreeltaan vasta valkokankaalta!

tros-rs-kylo

”On tapahtunut vuotoja”, päättelee Kylo.

Kirjoitin ensimmäisen ”ennustukseni” episodi IX:stä pian The Last Jedin ensi-illan jälkeen. Kuten varmasti oli väistämätöntä, muutamat oletuksistani menivät lahjakkaasti pieleen. Oletin esimerkiksi ulkoelokuvallisista syistä, että edesmenneen Carrie Fisherin näyttelemä Leia kirjoitettaisiin kuolemaan elokuvien välissä, mutta näinhän ei tapahtunut. Yllättävänkin monille tuon kirjoitukseni spekulaatioille silti nyökyttelen nyt sitä lukiessani. Arvelin esimerkiksi jo tuolloin JJ Abramsin palaavan varmasti vielä Renin ritareihin ja voivan aivan hyvin palata myös Reyn vanhempiin ja Snoken taustaan. Nythän Renin ritarit on nähty markkinoinnissakin ja pressikierroksella on vihjailtu suoraan, että Reyn alkuperästä ei ole vielä kuultu kaikkea. Mitä tulee Snokeen, häneen palaan ihan tässä pohdinnassa myöhemmin.

Vuosi sitten taas kirjoitin viiden kohdan ”toivelistan” Skywalker-saagan viimeisestä episodista. Ja kas, nuo viisi kohtaani voisin listata kärkitoiveisiini sellaisenaan nytkin:

  1. että episodi IX onnistuisi olemaan numerointinsa arvoinen eli lopettamaan onnistuneesti paitsi oman trilogiansa, myös koko Skywalkerien sukusaagan
  2. että jatkotrilogian päätösosa kuvaisi galaksia ja siellä käytävää suurta konfliktia kokonaisemmin kuin kaksi edellistä osaa
  3. että selityksensä saisi Reyn Voima-näky, jossa sittemmin kuolleiksi väitetty perhe näytti lentävän pois, jossa Kylo tuntui katsovan suoraan Reytä ruumiskasan keskeltä ja jossa itse Obi-Wan jostain syystä puhutteli tätä autiomaan orpoa
  4. että valon ja pimeän ikuinen taistelu johtaisi viimein todelliseen Voiman tasapainoon – eikä sitä voisi tarkoittaa aivan pelkkä ”hyvän voitto pahasta”
  5. että viimein selviäisi, mitä ihmettä tarkoitti se, että itse Voima ”heräsi”

Ja okei, viimeisestä kohdasta voin luopua. Jos saan nuo neljä ekaa, nimittäin.

En siis toista itseäni kirjoittamalla entisiä toiveita uudelleen. Pohdin sen sijaan hiukan sitä, mitä tiedämme nyt saavamme, mutta mistä minulla ei ollut vielä vuosi sitten aavistustakaan.

Saamme ”perinteistä Star Wars -seikkailua”. Trailerit maalaavat kuvaa veijarimaisesta toimintaseikkailusta, ja ”perinteisiin paluusta” meille on luvattu lukemattomissa haastatteluissa, joissa esimerkiksi näyttelijät iloitsevat siitä, kuinka ovat tässä episodissa päässeet seikkailemaan yhdessä (”We’re in legit, legit Star Wars now”, sanoi esimerkiksi John Boyega New York Timesille). Mikäs siinä: se on varmasti ollut heille mukavaa, ja eiköhän ole meillekin, sillä sekä Reyn (Daisy Ridley) ja Finnin (Boyega) että toisaalta Finnin ja Poen (Oscar Isaac) yhteiset kohtaukset ovat kahdessa edellisessä elokuvassa olleet niin riemastuttavia. Kemiat ovat kohdallaan kolmikon molemmilla sivuilla, ja keskiviikon elokuvalta ehkä heti ihan ensimmäisenä odotan päästä näkemään koko kolmikon yhdessä.

Lainausmerkit ”perinteisestä” ovat kuitenkin paikallaan, koska minusta on vähintään jossain määrin kyseenalaista määritellä Star Wars -kaavaan keskeisesti kuuluvan päähenkilöiden seikkaileminen yhdessä. Aiemmissa Skywalker-saagan episodeissa kunkin trilogian päähenkilötrio seikkailee yhdessä vain Uudessa toivossa Kuolemantähdellä, Jedin paluussa Jabban palatsissa ja Endorissa sekä Kloonien hyökkäyksessä hetken alussa ja lopussa. Esimerkiksi Imperiumin vastaiskussa Lukella, Leialla ja Hanilla on yksi yhteinen kohtaus. Jatko-osatrilogian niin sanottu trio eli Rey, Finn ja Poe, ei kahdessa edellisessä osassa ollut kertaakaan yhdessä. Puhumattakaan siitä, että aivan alunperin tästä triosta ei pitänyt edes tulla trioa, koska Poen piti kuolla jo The Force Awakensin alussa, mutta hahmosta tuli liian toimiva ja pidetty poistettavaksi.

EKJf-7NWsAEaMBa

”Olipa meillä hyviä yhteisseikkailuja tuossa viime vuoden aikana, eiköhän niistä vielä kuulla!”

Mutta se on tietysti totta, että tietty poikamainen (tai flashgordonmainen, kuten osa meistä vanhoista edelleen mielellään määrittelee) seikkailu Star Warsiin kuuluu. The Last Jedin rooli oli olla tämän trilogian filosofisin ja varmaankin myös tummasävyisin episodi samoin kuin Imperiumin vastaiskun aikanaan. Avaruusoopperan kolmannessa näytöksessä on aivan sopivaakin käydä rempseämmin puolustustaisteluun ja jopa hyökkäykseen. Vaikka siis kuinka toivon Reyn ja Kylon monisyistä suhdetta puitavan muutenkin kuin miekkaillen, en mitenkään kiistä, etteikö sydämeni sykähtele myös sille, kun sankarimme aivan vain juoksevat ja sanailevat First Orderin tukikohdassa tai avaruusaluksessa, kuten on nähty trailereissa tai äskettäisessä Fortnite-teemaillan yhteydessä julkaistussa klipissä.

(Mitä muuten tulee siihen, kuinka paljon olemmekaan trailereissa nähneet… Vaikka olemme nähneet monta pätkää ja kuvaa First Order -interiööreistä, Pasaana-autiomaaplaneetalta, Kijimi-jääplaneetalta ja Kef Biriltä, jolla Kuolemantähden rauniot sijaitsevat, missään näistä ei ole edes lipsahtanut, miksi näissä kussakin paikassa seikkaillaan. Jos sankarimme yrittävät Jedin paluun Endorin iskujoukon tapaan suorittaa jonkinlaista salaista tehtävää, joka helpottaisi varsinaista sotaa, mikä tuo tehtävä oikeastaan on? Mikä siellä Kuolemantähden raunioissa esimerkiksi kiinnostaa?)

Siitä pääsemmekin toisenlaiseen perinteikkyyteen – joka kuuluu niihin, jotka ennakoin väärin kaksi vuotta sitten. The Last Jedin jälkeen nimittäin kirjoitin: ”trilogian päätösepisodi ei voi enää mitenkään olla toisinto Jedin paluusta”. Vaan niinpä on käynyt, että ensi-iltansa lähestyessä yhä selvemmäksi on tullut, että kyllä vain jatko-osatrilogia sittenkin viimeisessäkin osassaan mukailee originaalitrilogian vastakappalettaan.

Tämä on ylipäätään suurin harmistukseni koko tästä trilogiasta. The Force Awakens kierrätti Uutta toivoa eli originaalileffaa niin pitkälle, että oli oikeastaan ihme, että Leia tai Han ei letkauttanut elokuvassakin jotain tutulta tuntumisesta. Oli fasistinen pahisjärjestö ja piskuinen hyvisten kapina, oli kaikkien osapuolten tavoittelema droidi, oli autiomaasta seikkailuun lentävä orpo, oli valomiekkaan kuoleva mentor-hahmo, oli välipysähdys baarissa, oli pelastusoperaatio Kuolemantähdellä. The Last Jedi kuljetti sarjaa temaattisesti eteenpäin, mutta tarinan tasolla sekin mukaili koko ajan Imperiumin vastaiskua: oli yhden sankarin jedikoulutus erillään muista, oli muiden sankarien elokuvan mittainen pakomatka, oli välipysähdys sivistyksen parissa, oli petturimainen liittolainen. Osa tästä oli väistämätöntä seurausta JJ Abramsin ja Lawrence Kasdanin The Force Awakensissa asettamista keskeneräisistä juonista, mutta osan vastuusta kantaa Rian Johnsonkin: ei tämänkin trilogian kakkososassa sentään olisi ollut pakko nähdä talsijoiden hyökkäystä.

Ja mitä siis on tällä perusteella luvassa The Rise of Skywalkerissa? Käynnistyykö episodi esimerkiksi tälläkin kertaa toiminnallisella alkunäytöksellä, jossa joku pelastetaan jostakin, kuten Jedin paluu (ja itse asiassa myös prequel-trilogian päätösosa Sithin kosto)?

Ehkä sentään ei – vaikka en kyllä hämmästyisi, vaikka käynnistyisikin. Mutta tosiaan kaikesta päätellen tässäkin on nyt meneillään pääsankarien salainen tehtävä, jonka taustalla avaruusarmeijat käyvät viimeiseen yhteenottoon. Rey, kuten Luke aiemmin, on nyt kasvanut jedinä elokuvien välillä, ja on entistä valmiimpi väistämättömään kohtaamiseen vastustajansa kanssa, johon hänellä on erityinen, henkilökohtainen side. Ja tälläkin kertaa konkreettisesti kohdattavan kypäräpäisen pahiksen takana näyttää vaanivan vielä synkempi takapiru: vieläpä sama keisari Palpatine kuin ennenkin. Jopa stormtroopereita höykyttäneille ewokeille näyttävät löytyvän vastineensa episodi IX:stä: eivätköhän sitä roolia esitä Jannahin (Naomi Ackie) joukot tai heimolaiset, jotka trailereissa ratsastavat kavioeläimillä Star Destroyerin kannella.

tros-riding-horses-space

Yib-nub!

Tämä toisteisuus on vaivannut minua The Force Awakensissa ja The Last Jedissä erityisesti myöhemmillä katsomiskerroilla. Niin paljon kuin niissä on kaikkea, mistä kovasti pidän, en voi olla välillä miettimättä, etteikö sen hyvän ja toimivan olisi voinut ripustaa myös vähemmän tutunmuotoisen puun oksille.

Niinpä aion tällä kertaa suhtautua siten, että tämä on nimenomaan se, mitä odotan: mukaelma Jedin paluusta näiden uuden trilogian erinomaisten hahmojen kautta, siten uusiksi tulkittuna ja ikuisen taistelun alati rimmaavana runona. Lasken siis esimerkiksi sen varaan, että edellä mainittujen yhtäläisyyksien lisäksi luvassa on todennäköisesti vielä yhden vanhemman sankarihahmon koskettava kuolema (trailereissa annetaan ymmärtää Threepiolle käyvän ehkä huonosti, mutta olisiko se siksi elokuvassa kuitenkin vaikkapa Chewbacca?) ja aivan varmasti viimeistään loppukuvien joukossa myös jonkinlainen Voima-haamukohtaus. Lopussa häämöttänee jonkinlainen tulkinta erään jedin tai jedien paluusta: kävisihän tämän episodin otsikkokin versiosta sanoista ”jedin paluu”.

Ja jos The Rise of Skywalker sitten heittääkin kehiin tarinakuvion, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä Jedin paluun kanssa, yllätyn vain iloisesti!

Ja niin, vielä se suurin comeback: keisari Palpatine. Toisissa olosuhteissa (ja ehkä jos salaisuuksia rakastava Abrams olisi yksin saanut päättää) hänen paluunsa olisi saattanut pysyä elokuvaan asti yllätyksenä, mutta nyt se on kääntynyt trailereissa suorastaan tämän episodin markkinoinnin kärjeksi. Varmaankin näin on siksi, että Palpyn uskotaan innostavan heitä, jotka pettyivät The Last Jediin ja jotka eivät ole innostuneet jatkotrilogian varsinaisten päähenkilöiden kohtaloista.

Olin alunperin yllättynyt Palpatinen paluusta, enkä ainakaan ollut lainkaan innoissani, kun marraskuussa paljastui, että hänen paluunsa oli JJ Abramsin paluun jälkeinen lisäys tarinaan – eikä siis osa ns. suurta suunnitelmaa koko ajan. Mutta vaikka kuolleiden pahisten palauttaminen henkiin olisi lähtökohtaisesti kuinka tylsää, Palpatinen paluulle on monia tarinallisia oikeutuksia – ja joka tapauksessa se on nyt yhtä väistämätön tosiasia kuin The Rise of Skywalkerin jedinpaluumaisuuskin. Silloin asiaa on syytä lähestyä positiivisen kautta.

Parasta Palpatinen mukanaolossa on tietenkin se, että George Lucasin kuuden Star Wars -elokuvan pohjimmaisen pääpahiksen paluu on kerronnallisesti luonteva ratkaisu siihen ongelmaan, kuinka episodi IX voi kääriä koko Skywalker-saagan loppuun. Odotan tässä episodissa paljastuvan, että First Order ja sen aiempi yksinvaltias Snoke olivatkin vain pelinappuloita Palpatinen suurella laudalla. Näin myös Kylo Ren, joka on luullut aivan omin päätöksin tappavansa menneisyyttään ja isähahmojaan, onkin todellisuudessa vain johdattanut itseään kohti Palpatinea. Ja kun muistamme, millaisella kiinnostuksella Palpatine on tähän asti seurannut Skywalkerien sukua, alammekin päästä syvään ytimeen siitä, miksi arvelen tämän trilogian markkinoinnissa niin paljon puhuttavan nimenomaan ”Skywalker-saagasta”.

(Kyllä, pelkään pahoin, että episodi IX vahvistaa lopullisesti kaanoniksi sen, mitä jo Lucas itse vihjaili, mutta jätti suoraan sanomatta: että Palpatine oli Anakinin ”isä”, siis jonkinlainen luoja Voiman kautta. Olen aina inhonnut tätä juonimahdollisuutta, koska se tekee liiankin pitkälle kaikesta vain osan Palpatinen deus ex machinaa. Hyväksyn paljon mieluummin, että Qui-Gonin, Obi-Wanin ja Amidalan sattumanvarainen, hajonneeseen moottoriin liittyvä saapuminen Tatooinelle ja nuoren Anakinin luo oli osa Voiman johdatusta, kuin että Darth Sidious konkreettisena henkilönä loitsi kaiken tämän todeksi pimeässä luolassaan. Mutta, positiivisen kautta: jos näin on oleva, niin ainakin tässä ratkaisussa Abrams ja kumppanit tosiaan palaavat Lucasin omiin ajatuksiin ja jopa kauas prequel-trilogian alkuun asti – jatko-osatrilogia kun ei turhan paljon ole tähän mennessä saagansa episodeihin I-III viitannutkaan.)

Minua helpottaa myös se, että tiedän liki varmaksi, että tulen joka tapauksessa nauttimaan keisarin kohtaamisesta. Sekä Palpatinen hahmo että Ian McDiarmid hänen tulkitsijanaan ovat aina olleet täyttä timanttia. Haluan edelleen huomauttaa, että emme vielä oikeastaan tiedä, miten Palpatine on mukana IX:ssä (kloonina? haamuna? hologrammina?), mutta ei ole mitään syytä odottaa, etteivätkö hänen kohtauksensa tässäkin elokuvassa olisi ihanan pirullisia.

sith troopers.png

”Miksi me muuten ollaan sith troopereita, kun ei me olla sithejä?”

Huomaan jännittäväni The Rise of Skywalkerissa enemmän sen yleistä vastaanottoa kuin omaa mielipidettäni. The Last Jedin jälkeen netissä oli pitkään suorastaan paha olla, ja tuntuu käsittämättömältä, että edelleen jokaisen TLJ:tä tai sen ohjaaja-kirjoittajaa sivuavankin twiitin, videon tai postauksen alle ilmestyy nopeasti ”lapsuuteni on pilalla” -tyyppistä viestintää, paljon tuota karkeammin ilmaistuna. Valitettavasti on aivan varmaa, että tämä sama jälkisotakin tulee kiihtymään vain uuteen vauhtiinsa tällä viikolla, ja se uuvuttaa minua jo etukäteen. Näin tapahtuu aivan riippumatta siitä, tullaanko The Rise of Skywalkeria pitämään yleisesti onnistuneena vai ei: The Last Jedihan nimenomaan sai oikein hyvät arviot esimerkiksi ammattikriitikoilta.

Omasta näkökulmastani The Last Jedi, vaikka ei virheetön mestariteos ollutkaan, oli elokuvallisesti (siis kuvina, ääninä ja leikkauksina) vaikuttavin Star Wars sitten originaalin ja temaattisesti Disney-kauden neljästä elokuvasta se, jolla on ollut minulle eniten uutta annettavaa. Kaikkien ei todellakaan tarvitse pitää kaikesta, mutta minun on edelleen vaikea ymmärtää, miten esimerkiksi jonkun mielipide siitä, millainen Luke Skywalkerin ”kuuluisi olla”, johtaa siihen, että koko elokuva teoksena tulkitaan surkeaksi – tai jopa sen tekijät pahoiksi ihmisiksi. Mutta kaipa tämä vain kuvaa eroja tavoissamme katsoa elokuvia (minä katson niitä hyvin tietoisesti ihmisten toteuttamiksi tietäminäni kulttuuriteoksina) – ja sitä, että nämä nyt vain eivät ole niitä elokuvia, joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi.

Osittain juuri tästä fandomin tilasta – ja osittain siitä omasta ruuhkavuodestani – johtuen en ole henkilökohtaisesti tällä hetkellä niin innoissani kuin kaksi tai etenkään neljä vuotta sitten olin tähän aikaan. The Rise of Skywalker nyt vain saa ensi-iltansa, ja vaikka kyse tosiaan on Skywalker-saagan lopusta, luulen käveleväni teatteriin keskiviikkona melkein yhtä tyynenä kuin ohimenevämmäksi tiedettyyn Soloon puolitoista vuotta sitten. Mutta toivon, että en pysy tyynenä koko kahta ja puolta tuntia!

Tämän blogin ääreltä on jo perinteikkäästi ponnahdettu reaaliaikais-chattiin elokuvan ensi-iltapäivänä (ja lähipäivinä sen jälkeen). Ideana siis keskustelu elokuvan nähneiden kesken: toisin kuin vaikka Twitterissä ja Facebookissa, tässä chatissa saa keskustella spoilereista. Otetaan taas, niin paljon kuin innostutaan: tlk.io/tahtienjatkosota.

Keisarin paluu ei ollutkaan suuren suunnitelman ydin

Episodi IX:n ensimmäinen kirjoittaja-ohjaaja Colin Trevorrow paukautti aikamoisen pommin Empire-lehden perjantaina julkaistussa haastattelussa. Minä olin tästä aivan ällikällä lyöty, ja minun tekisi mieleni luonnehtia sitä suurimmaksi paljastukseksi uudesta trilogiasta koskaan:

”Bringing back the Emperor was an idea JJ brought to the table when he came on board. It’s honestly something I never considered. I commend him for it. This was a tough story to unlock, and he found the key.”

The Rise of Skywalkerin ensimmäisen käsisversion kirjoittanut Trevorrow siis sanoo, että keisari Palpatinen paluu ei ollut mukana suunnitelmissa ennen kuin hänen ja Lucasfilmin tiet erkanivat.

Tämä kirjoitus on spekulatiivinen eikä käsittele huhuja siitä, mitä Episodi IX:ssä varsinaisesti tapahtuu.

Palpatine

Keisari Palpatine Jedin paluussa (1983).

Trevorrow ja hänen kirjoitusparinsa Derek Connolly on merkitty lopullisen elokuvan lopputeksteihin ”story by” -krediitillä, joka tarkoittanee sopimusteknisten seikkojen lisäksi, että jotain heidän suunnitelmistaan jäi jäljellekin. Lopullisen elokuvan kirjoittivat JJ Abrams ja Chris Terrio, ja ennen kreditointien äskettäistä paljastumista oli annettu ymmärtää, että Trevorrown ja Connollyn käsisversio olisi hylätty kokonaan. Se oli siis hyvin tiedossa, että Abramsin ja Terrion elokuva on mitä suurimmassa määrin eri tarina kuin se, mikä olisi voinut olla Trevorrown ja Connollyn elokuva.

Mutta että koko keisari-kuvio olisi Abramsin tekemä lisäys!

Sehän siis tarkoittaisi, että ne ”löyhät suunnitelmat”, joita esimerkiksi Abrams on sanonut The Force Awakensin kirjoittamisen aikaan uudesta trilogiasta tehdyn, eivät sisältäneet keisari Palpatinen (Ian McDiarmid) paluuta. Se tarkoittaisi, että Rian Johnsonin kirjoittaessa Kylon tappamaan Snoken The Last Jedissä ei ollut olemassa mitään suunnitelmaa siitä, että yhden käkättävän kaapu-ukon tilalle astuisi seuraavassa episodissa varjoista se alkuperäinen käkättävä kaapu-ukko. Se tarkoittaisi, että vaikka episodi IX:n on koko ajan luvattu toimivan loppuna uuden trilogian lisäksi koko yhdeksän episodin Skywalker-saagalle, ei saagan alkuperäisen pääpahiksen ollut vielä edellisiä osia kuvattaessakaan määrä astua enää esiin tämän trilogian aikana. Ja että vaikka esimerkiksi näyttelijä Oscar Isaac on kehunut episodi IX:n paljastavan, että ”sekä jedit että sithit ovat pelanneet pitkää shakkipeliä”, eivät tarinan kertojat todellakaan olisi sellaista pelanneet.

Tämä on minusta hämmästyttävää – ja häiritsevää. Jos näin on todella, on pakko tunnustaa, että löyhistä suunnitelmista huolimatta uusi trilogia todellakin kirjoitettiin viestikapulamenetelmällä ilman lähes minkäänlaista kokonaisnäkemystä. ”Löyhät suunnitelmat” koskivat todennäköisesti Kylo Renin kohtaloa (Adam Driver on kertonut tienneensä koko ajan, mihin hänen tarinansa kutakuinkin on matkalla) ja mahdollisesti Reyn menneisyyttä, jos siitä vielä episodi IX:ssä paljastuu yllätyskäänne, jollaista moni odottaa. Niin ikään oli varmasti olemassa joitain Abramsin ja The Force Awakensin toisen kirjoittajan Lawrence Kasdanin omia ideoita siitä, miten tarina olisi voinut jatkua – mutta Rian Johnsonilla ja Colin Trevorrowlla oli silti todella ihan oikeasti vapaat kädet kuljettaa tarinaa mihin huvitti.

rots-Palpatine-and-Anakin

Kansleri Palpatine hiukan ennen keisariuttaan Sithin kostossa (2005).

Jollain tapaa koen tästä paljastuksesta jopa henkilökohtaista loukkaantuneisuutta, koska olen näiden vuosien ajan niin uskollisesti puolustanut uuden trilogian elokuvia ja tekijöitä niiden haukkujilta myös käsikirjoitusyhteistyötä kuvaavilla lainauksilla ja tiedonmuruilla. Esimerkiksi juuri ennen tätä Trevorrown paljastusta luin tyytyväisenä myhäillen Abramsin haastattelua, jossa hän kiisti Johnsonin millään tavalla pilanneen hänen ajatuksiaan jatkosta. Olen niin ikään odottanut aikaa IX:n jälkeen, jolloin tietoa siitä, mikä lopulta olikin suunniteltu milloin, varmuudella jossain vaiheessa aletaan meille kertoa.

Keisarin paluu on kuitenkin niin julmetun iso mötikkä lisättäväksi tarinaan lennosta, että Trevorrown lainaus antaa todella isot pyssyt uuden trilogian inhoajien käsiin. Pakko myös sanoa, että olettaisin, että Kathleen Kennedy, Abrams ja Lucasfilmin pr-osasto saattoivat olla perjantaina Trevorrow-sitaatin lukiessaan vielä vihaisempia kuin minä.

Ja ehkä juuri siksi… Tai no. En lähde syyttämään Colin Trevorrowta potkut projektista saaneeksi katkeraksi valehtelijaksi. Mutta jonkin verran mietin, olisiko lainauksessa mukana myös rikkinäistä puhelinta. Nimittäin.

tros-palpatine-throne

Keisari Palpatinen valtaistuin The Rise of Skywalkerissa (2019).

Niin yllätys kuin keisari Palpatinen paluu (missä muodossa se sitten lopulta tapahtuukin) minulle olikin, jälkiviisaasti katsoen tuntui siltä, että meille on vihjailtu tähän suuntaan jo pitkään.

Oheistarinoiden puolella Aftermath-kirjatrilogia (2015-2017), Shattered Empire -sarjakuva (2015) ja Battlefront II -pelin yksinpelikampanja (2017) ovat yhdessä kertoneet meille keisari Palpatinen oman kuolemansa varalle tekemistä suunnitelmista, jotka Imperiumin uskotut aktivoivat Endorin taistelun jälkeen. Lyhyesti tiivistettynä noiden tarinoiden mukaan Palpatine halusi, että hänen mahdollisen kuolemansa koittaessa Imperiumikin hajoaisi (joskin vieden mielellään mukanaan mahdollisimman paljon hänen vihollisiaankin). Palpatinen suunnitelmiin kuului salaperäinen rituaali Jakku-planeetan pinnanalaisessa temppelissä ja se, että mainitut uskotut vetäytyisivät galaksin ulkolaidalle järjestäytymään uudelleen.

Nuo tarinat ovat siis valmistuneet nykyisen kaanonin osiksi Lucasfilmin niin sanotun tarinaryhmän suurten suunnitelmien ohjauksessa, ensimmäiset jo ennen The Force Awakensia. Niitä lukiessani oletin alunperin, että näillä keisarin kieroilla juonilla selitettäisiin aikanaan oheistarinoiden puolella se, miten Imperiumin jäänteistä versoi First Order.

Mutta kun keisari Palpatinen itsensä annettiin trailereissa ymmärtää olevan mukana episodi IX:ssä, tuntuivat nuo kaikki tietenkin olleen koko ajan vihjeitä kohti episodi IX:ää. Niinpä oletin, että Palpatinen paluu olikin ollut suunnitelma koko ajan, ja että juuri tämän takia esimerkiksi Snoke saikin mennä, ollen eräänlainen hämäys koko ajan. Toki sekin kävi mielessä, että yhtenä tämän blogin aivan ensimmäisistä merkinnöistä kirjoitin jo kuusi vuotta sitten merkinnän otsikolla ”Palpatinen paluu”, sillä sellainen huhu kiersi jossain jo ennen The Force Awakensin kuvauksia.

palpatine-battlefront-ii

Keisari Palpatinen kasvoja kantava viestinviejädroidi Battlefront II:ssa (2017).

Mutta sitäkin painavmpana mieleeni palasivat eräät toiset TFA:n huhumyllyn aikainen todisteet, joihin en olekaan tässä blogissa viitannut pitkään aikaan. Lokakuussa 2014 nettiin nimittäin vuodettiin pino spoilaavia luonnoskuvia, jotka mitä ilmeisimmin olivat aitoja. Joukossa oli lukuisia The Force Awakensissa sittemmin nähtyjä kohtauksia: esimerkiksi kodiksi muutettu hiekkaan hautautunut AT-AT:n hylky, Rey ja Finn Maz Kanatan seurassa valomiekka kädessään sekä vuotajan ”haudanryöstäjäksi” kutsuma naamioitunut, kyborgimainen pahishahmo pitelemässä Darth Vaderin palanutta kypärää. Aikanaan kirjoitin tästä vuodosta sekä spoilaamattomat että spoilaavan kirjoituksen, jotka ovat itsellenikin hauskaa luettavaa näin jälkikäteen, etenkin kun tuolloin kuvia tulkitessa saatteina oli myös huhuja, jotka sittemmin osoittautuivat aivan humpuukiksi.

Mutta noiden The Force Awakensissa nähtyjen kohtausten lisäksi luonnosten joukossa oli kaksikin visiota Reyksi ja Kyloksi myöhemmin paljastuneista hahmoista luolamaisessa tilassa, jossa joku kolmas, mustaan huppuun pukeutunut hahmo istuu valtaistuimella. Toisessa kuvista Reyllä on alistunut, jopa kohtaloonsa tyytynyt ilme, ja Kylo vaikuttaa esittelevän Reyn mestarilleen. Mitään tällaista ei ollut The Force Awakensissa, vaikka siinä toki oli Snoke valtaistuimellaan etäyhteyden päässä ja Kylon haave tuoda Rey tämän luokse. Luonnollisesti kuvittelinkin elokuvan jälkeen, että nämä luonnostellut juonikuviot yksinkertaisesti hylättiin tai siirrettiin seuraavaan episodiin – jossa Kylo tosiaan toimittikin Reyn mestarinsa luokse.

Mutta tänä kesänä olin tietenkin olevinani ihan varma, mistä oli kyse: nämä olivat tietenkin varhaisia visioita Reystä ja keisari Palpatinesta. Uusien Star Wars -elokuvien suunnitteluun on kuulunut, että taiteilijat ovat visioineet omin päin ja käsikirjoittajien kanssa paljon pitemmällekin kuin mihin kulloisetkin tarinaversiot ovat suoraan osoittaneet. Kesällä tuntui selvältä, että näitä luonnoskuvia nimenomaan ei julkaistu The Art of The Force Awakens -kirjassa (ei nimittäin julkaistu), koska ne viittasivat kohtauksiin, jonka oli määrä paljastua vasta episodissa IX. Vertailun vuoksi: samassa kirjassa oli luonnoksia monista muista hylätyistä suunnitelmista ja villeistäkin visioista – mukaan lukien Reystä sukeltamassa Kuolemantähden raunioihin. Se nimittäin oli juonikuvio, joka oli suunnitteilla jo episodi VII:n loppuun, mutta jota kirjan julkaisuhetkellä ei ollut enää tarkoitus hyödyntää koskaan.

tros-rey-palpatine

Rey ja synkkä hahmo episodi IX:n trailerissa.

Nyt minun tekeekin mieleni tarttua tähän. Kathleen Kennedy sanoi viime keväänä Palpatinen paluun olleen ”suunnitteilla pitkään”, ja on täysin mahdollista, että sekä hän että Trevorrow puhuvat totta starwarsmaisesti ”eräästä näkökulmasta”.

Ennen The Force Awakensia nimittäin visioitiin kaikenlaista. On aivan varmaa, että Abrams ja Kasdan ovat jo tuolloin vähintään hetken harkinneet, voisiko Kylon mestari olla uuden Snoken sijaan henkiin palannut Palpatine. On siten täysin mahdollista, että visioita Palpatinen paluusta trilogiassa myöhemmin on ollut olemassa pitkään – mutta ne eivät ole olleet mitenkään kirjoihin ja kansiin lukittuja. Ja että Trevorrow ei ollut kulkemassa tuota polkua, mutta Abrams ohjaajaksi suostuessaan sille palasi. Aivan kuten kaivoi kaapista ne Kuolemantähden raunioiden luonnoksetkin!

Joka tapauksessa on ainakin hyvä muistaa, että elokuvatrilogian kirjoittaminen ilman kokonaissuunnitelmaa ei suoraan ole hyvä eikä huono asia. George Lucas itse kirjoitti originaalitrilogian kutakuinkin samaan tapaan (vaikka hänelläkin toki oli ”löyhiä ajatuksia” mahdollisista seuraavista episodeista jo ennen ensimmäisen elokuvan ensi-iltaa). Sekin tekee mieli sanoa, että sarjojen maailmassa edelleen tavallisin tarinankerronnan tapa on kirjoittaminen tuotantokausi kerrallaan, vaikka pitkiin juonikaariin olisi siellä kaikki mahdollisuudet.

Nimenomaan uuden Star Wars -trilogian kohdalla ratkaisu on silti hyvin outo nyt 2010-luvulla, kun elokuvia lähdettiin tekemään koko ajan trilogiaksi, vaihtuvien tekijöiden voimin ja jatkoksi sarjaan, jonka syvässä ytimessä ovat episodinumerointi ja jatkuvajuonisuus. Mutta varsin onnistuneet kaksi edellistä episodia olemme jo saaneet, joten ehkä kaikesta huolimatta kolmannenkin?

Siitä huolimatta, että vain kerran aiemmin yksittäinen haastattelusitaatti on saanut minut näin pahasti pelkäämään pahaa Star Wars -elokuvasta. Silloin taistelukoreografi Nick Gillard julisti ennen ensi-iltaa Sithin koston olevan 95-prosenttisesti valomiekkailua.