Jatko-osatrilogian loppukoe: Nyt kun se on ohi, oliko siitä mihinkään?

Pöly on laskeutunut jatko-osatrilogian osalta sen verran, että niin sanotut todelliset mielipiteet alkavat tulla esiin.

Tai ainakin siltä tuntuu, kun jopa ennen niin onnellisen Star Wars -perheen jäseniltä tuntuneet näyttelijätkin ovat alkaneet päästää irti vaitiolovelvollisuuksistaan ja keskinäisistä kehuistaan. Suorimmat sanat tähän mennessä on sanonut John Boyega, joka GQ:n äskettäisessä haastattelussa lausui syvän pettymyksensä siihen, kuinka hänen hahmoaan Finniä käytettiin trilogian kahdessa jälkimmäisessä osassa The Last Jedissä ja The Rise of Skywalkerissa. Boyega puhuu haastattelussa myös ei-valkoisten näyttelijöiden kohtelusta Hollywood-elokuvissa yleisemmin, ja tavallaan käyttää Star Wars -kokemuksiaan vain esimerkkinä isoista rakenteellisista ongelmista, mutta epäselväksi ei jää, mitä hän näistä kaukaisen galaksin elokuvistakin oman hahmonsa osalta ajattelee. ”They gave all the nuance to Adam Driver, all the nuance to Daisy Ridley”, Boyega sanoo ja toteaa, ettei (esimerkiksi) hänen hahmollaan ollut kaarta The Force Awakensin jälkeen. JJ Abramsin paluuta myöhemmin episodi IX:n ohjaajaksi Boyega kutsuu ”heidän paskansa pelastamiseksi”.

Tämä blogi on elellyt pandemiakuukaisina hiljaiseloa. Sinä aikana olen huomannut tekeväni itsekin jonkinlaista tilintekoa suhteestani uusiin elokuviin (joiden tuotannon käynnistyessä tämän oman pohdintakanavani päätin perustaa). Olen kysynyt itseltäni kahta isoa kysymystä, joista ensimmäisessä on kaksi osaa: Kannattiko episodit VII-IX ylipäätään tehdä – tai ainakaan tehdä ne tällaisina kuin ne tehtiin? Ja: Millaiset episodi VII-IX minä sitten olisin halunnut nähdä?

Kuten arvaatte, minun ei ole helppo vastata näihin kysymyksiin. Yritän tässä merkinnässä mahdollisimman tiiviisti parhaani.

The Rise of Skywalkerin loppuhalaus. ”There, for good or bad, it is done”, kuten eräässä aivan toisessa tarinassa sanottiin.

Kysymys 1a. Kannattiko episodit VII-IX ylipäätään tehdä?

Tähän voin periaatteessa vastata hyvin lyhyesti: kyllä.

Yhtenä vastauksena totean, että pidän JJ Abramsin The Force Awakensista ja Rian Johnsonin The Last Jedistä sekä Star Wars -sarjan episodeina että ison rahan viihde-elokuvina arvioituna. Molemmissa on sekä sujuvuutta että nyansseja enemmän kuin monissa jälkimmäisen sarjan kilpailijoissaan, painotuseroilla näiden välillä toki. Etenkin TLJ on kovasti makuuni myös niin sanotuilla elokuvataiteellisilla mittareilla – siis tasolla kuvat, leikkaus, ääni, tunne jne, erotettuna ns. saagan sisäisestä juonesta tai tarinasta. Molemmat ovat jo todistettavasti kestäneet ja kestävät varmasti jatkossakin itselleni hyvin monia katsomiskertoja. Voisi ehkä tiivistää, että The Force Awakens edustaa minulle täydellisen nautittavaa Star Warsia, kun taas The Last Jedi on Disney-aikaisista SW-elokuvista se, jolta olen erityisesti saanut jotain uutta. Täten se, että trilogian kolmas osa, Abramsin The Rise of Skywalker, ei valitettavasti täytä minulle juuri mitään näistä kriteereistä, tarkoittaa sittenkin 2/3 onnistumisia eli matemaattisesti laskettuna peukkua ylös.

Toisena päällimmäisistä vastauksistani totean, että Star Wars -sarjan sisällä uusi trilogia tarjosi aivan vähimmillään ensiluokkaisen päähahmojen joukon. Jälkikäteen arvioiden nimenomaan hahmot kuuluivat trilogian suurimpiin onnistumisiin: pippurinen-mutta-surumielinen romunkerääjä, traagisesti pahan puolelle päätynyt entinen sankari, koulutuksensa hylkäävä stormtrooper ja röyhkeän itsevarma lentäjä-ässä tarjosivat henkilöhahmoina enemmän uutta näkökulmaa kaukaiseen galaksiin kuin uuden trilogian varsinaiset tapahtumat. Erityisesti uudelleenkatselemisen kannalta on hyvin merkityksellistä, että uuden trilogian päähenkilöiden parissa haluaa viettää aikaa – kun taas esimerkiksi prequel-trilogiassa hahmojen etäisyys oli aina yksi keskeisistä ongelmista. Tai toisena vertailuna: myös Marvel-elokuvien suurmenestys perustuu suorastaan häpeämättömästi nimenomaan toimiviin hahmoihin eikä leffojen juoniin.

Tässä olenkin jo ehtinyt viitata eräisiin isoihin ongelmiin. Ennen kuin jatkan niiden parissa, totean ulkoelokuvallisesti stubbilaisena kolmantena pointtinani jatko-osatrilogian olemassaolon oikeutukseksi, että minä olen katsojana nauttinut tästä matkasta.

Vuoden 2012 lopulla kuvittelimme, että Star Wars -sarja olisi valmis ja uusia pitkiä elokuvia ei enää tulisi. Osittain siihen liittyen myös minun henkilökohtainen suhteeni tähän sarjaan oli noihin aikoihin etääntynyt, kuten olen tunnustanut tässä blogissakin jopa aivan alkusanoissanikin. Lupaus uusista elokuvista herätti minut kysymään, ovatko uudet elokuvat sarjalle pimeä uhka vai uusi toivo. Pian huomasin paitsi saavani enemmän Star Warsia kuin koskaan enää odotin, myös sukeltavani itse sen pariin syvemmälle kuin ehkä koskaan aiemmin. Nythän olemme saaneet niitä uusia elokuviakin jopa viisi (kahden Bond-elokuvan väliin mahtuvana ajankohtana!), eikä franchisella ole kerrassaan koskaan ollut yhtä monta rautaa tulessa kuin tällä hetkellä. Näissä hengästyttävissä vuosissa on todellakin ollut seurattavaa, spekuloitavaa ja taivasteltavaa. Ja kuten tästä blogista on varmasti niin ikään ilmi käynyt, minun Star Wars -kiinnostukseni kohdistuu tavallaan paljon enemmän näiden elokuvien tekemisen vaiheisiin kuin valmiiden teosten katsomiseen uudelleen ja uudelleen. Niinpä kaikki tämän blogin sisällössä ja sen olemassaolo itsessäänkin on tavallaan yksi vastauksistani siihen, onko tämä kaikki ollut sen arvoista: kyllä.

Mutta sitten taas, jos asia kysytään hieman toisin…

Tämähän se taitaa olla minulle jatko-osatrilogian kaikkein ylittämättömin yksittäinen kohtaus. The Last Jedin valtaistuinsalin kohtauksessa on kaikki kohdallaan audiovisuaalisesti ja dramaattisesti, mutta myös ulkoelokuvallisesti, koska en varmasti ikinä unohda, miten pöllämystynyt olin ensi-illassa teatterissa tällä hetkellä, josta en ollut spoilaantunut.

Kysymys 1b. Kannattiko episodit VII-IX tehdä tällaisina kuin ne tehtiin?

Vaikka olen koko ajan asettunut pikemminkin uusia elokuvia puolustavaan kuin niitä vastustavaan leiriin, minunkin on ollut alusta asti vaikea löytää uuden trilogian perimmäistä olemassaolon oikeutusta. The Force Awakens, The Last Jedi ja The Rise of Skywalker ovat satuseikkailun rakenteen, galaktisen konfliktin asetelman, visuaalisen kuvaston ja vaikkapa avaruusalusten ja planeettojen kaltaisten yksityiskohtien kannalta kiusallisen lähellä originaalitrilogian uusintaversiota. (Näitä samankaltaisuuksia voi tarkastella koottuna esimerkiksi tässä erinomaisessa videossa.) Jatko-osatrilogialla on niin ikään valitettavan vähän uutta temaattista annettavaa saagalle: loppujen lopuksi nytkin hyvä vain lopulta kukistaa pahan, ja pahan puolelle kääntynyt entinen hyvä ymmärtää virheensä, jolloin originaalitrilogian kertomus toistuu.

Trilogian vauhdikkaalle avausosalle – jossa nämä ongelmat ovat pahimmillaan – olin vielä valmis antamaan tämän anteeksi aloituksen nimissä. Riitaisesti vastaanotettu toinen osa antoi minulle, siitä tykänneelle, toivoa kulkemalla pisimmälle omaan suuntaansa, vaikka yhä muistutti monessa paljon Imperiumin vastaiskua. Mutta kun uuden trilogian päätösosa ei jatkanut edeltäjänsä tiellä lainkaan, vaan pikemminkin sivuutti lähes kaiken trilogian keskellä rakennetun ja lopetti tarinan toisintaen Jedin paluuta, matto tavallaan luiskahti koko sarjan alta. Siinä missä toisenlainen episodi IX olisi perustellut paremmin myös kahdessa edellisessä osassa tehdyt ratkaisut, nimenomaan tällainen episodi IX puolestaan heikensi edeltäjiensäkin arvoa.

Muotoilen kysymyksen vielä kerran uudelleen. Jos kysymys kuuluu: ”Perustelevatko episodit VII-IX tällaisina sen, että ne ovat nimenomaan Star Wars -sarjan episodit VII-IX?”, joudun vastaamaan kieltävästi. Ei, tämä trilogia ei valitettavasti tunnu Skywalkerien sukusaagan yhtä keskeiseltä kolmannekselta kuin kaksi aiempaa trilogiaa. Ei, vaikka lopulta jopa kaikki alkuperäiset Skywalkerit kuolevat sen edetessä.

Tässä tietenkin tullaan kaikkien jatko-osatrilogian ongelmien keskeiseen juurisyyhyn eli siihen, millaisella viestikapulamaisella tekniikalla tätä trilogiaa toteutettiin ja kuinka vähän mitään siitä suunniteltiin etukäteen (josta tuoreimman todisteen antoi äskettäin Daisy Ridley, joka vahvisti Reyn sukuyhteydeksi harkitun alunperin Obi-Wan Kenobia ja että Palpatine-yhteys tosiaan nostettiin edes vaihtoehdoksi vasta viimeistä episodia kirjoitettaessa). Toisenlaisia elokuvasarjoja voi toki oikein hyvin toteuttaa siten, että kutakin elokuvaa kirjoittaa uusi tekijä jatkoksi edellisille ilman valmista suunnitelmaa, mutta niin ei pitäisi tehdä sellaista sarjaa, joka antaa ymmärtää yhdeksännen osansa olevan päätös yli 40 vuotta sitten alkaneelle kertomukselle.

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna vika on ehdottomasti enemmän Lucasfilmin, Disneyn ja yksilöistä viime kädessä toimitusjohtaja-tuottaja Kathleen Kennedyn kuin kummankaan elokuvien kirjoittaja-ohjaajista. Yksi kiehtova ajatusleikki onkin, millainen jatko-osatrilogia meillä olisi, jos sitä ei koskaan olisikaan markkinoitu meille episodeina VII-IX. Jos Disneyn ostama Lucasfilm sen sijaan, että antoi ymmärtää toteuttavansa George Lucasin jo 1970-luvulla julkisesti lupaamia episodeja VII-IX, olisi aloittanut ”Star Wars: The Force Awakens” -trilogian, kuinka toisenlaisin silmin katsoisimmekaan lopputulosta? Tai kuinka toisenlaiseen lopputulokseen sellainen pyrkimys olisi johtanutkin, kun esimerkiksi The Rise of Skywalkeria tehdessä ei olisi ollut samaa painetta vastata odotukseen koko saagan lopettamisesta?

Vinkkinä Hollywoodiin: Tällaista kohtausta ei kannata laittaa trilogian avausosaan, ellei siihen sisältyvään arvoitukseen ole olemassa myös vastausta!

Kysymys 2. Millaiset episodit VII-IX minä sitten olisin halunnut nähdä?

Lähtökohtahan on, että kunnon Star Wars -fani on aina tyytymätön Star Warsiin. Useimpien kunnon Star Wars -fanien tavoin minullakin on enemmän mielipiteitä siitä, mistä en pidä, kuin vastauksia siihen, mitä oikeastaan olisin tilalle halunnut. Nyt yritän silti sanoa jotain. Annan kaksi vastausta.

Ensimmäinen vastaus: aivan toisenlaisen episodi IX:n. Kuten edellä viittasin, voin toki osoittaa myös The Force Awakensista ja The Last Jedistä isoja ja pieniä yksityiskohtia, joiden olisin suonut olevan toisin, mutta niistä elokuvista kuitenkin pääpiirteissään kovasti pidin (pidän). The Rise of Skywalker sen sijaan on minusta epäonnistunut sekä yksittäisenä elokuvana että edeltäjiensä aloittaman tarinan lopettajana.

Niinpä minun on helpoin kuvitella ”parempi jatko-osatrilogia” yksinkertaisesti kuvittelemalla toisenlainen episodi IX. Sellainen, joka jatkaa The Last Jedin aloittamalla linjalla käsitellen Voiman tasapainoa ja myös sen mahdollista tasa-arvoistumista, etsien Reyn ja Kylon kautta mahdollista uutta tietä Palpatinen/Vaderin ja Yodan/Luken edustamien vanhojen polkujen välissä. Sellainen, jossa Finn kasvaa luontevaan rooliinsa First Orderin hylkäävien sotilaiden johtajaksi (joka kehityskaari todennäköisesti olisi kelvannut John Boyegallekin paremmin). Sellainen, jossa Palpatinea ei kaivata haudastaan käkättämään vanhoja virsiään, vaan jossa pahiksen roolissa joko pidetään pystyvä joukko Kylo, Renin ritarit ja First Orderin päällystö tai jossa edesmenneen Snoken taustalta paljastuu vielä jokin uusi pahishahmo, joka samalla selittää sujuvasti First Orderin ja Imperiumin yhteyden – vaikka se aikanaan spekuloitu Darth Plagueiskin mieluummin kuin Palpatine. Sellainen päätösosa, jossa galaksin koko kuvaa avataan kurkistamalla piilopaikkaplaneetoilta takaisin prequel-trilogiassa esiteltyyn ytimeen. Kun prequel-trilogia tuli mainittua, unelmieni episodi IX saisi myös rohjeta käsitellä Anakin Skywalkerin haamua, joko kirjaimellisesti tuomalla hahmon vaikkapa keskustelemaan tyttärenpoikansa kanssa tai edes muiden hahmojen puheen tasolla. Ja – kun nyt kerran kuvitellaan – sellainen, jota kuvatessa Carrie Fisher vielä elää, jolloin Leia saa kantaa sen roolin, joka hänelle olisi tässä episodissa oikeasti kuulunut.

Toinen vastaukseni parempaan jatko-osatrilogiaan on (vielä?) avoimempi. Jos otetaan puhdas pöytä Lucasfilmin toimistossa talvella 2013 – vaikkapa se pöytä, jolta on juuri kannettu arkistoon George Lucasin luonnokset jatko-osatrilogiaksi ja todettu, että tehdään jotain muuta – haluaisin nähdä todellakin jotain aivan muuta.

Olisin halunnut jatko-osatrilogian ilman uutta Imperiumia ja uutta kapinaliittoa. Olisin halunnut jatko-osatrilogian ilman autiomaassa asuvan orpoa, jonka on kuljetettava droidi prinsessalle, ja ilman vetäytymistä trilogian keskellä vanhan vastahakoisen jedimestarin oppiin syrjäiselle planeetalle. Ylipäätään olisin siis halunnut jotain, mikä muistuttaa rakenteeltaan, asetelmiltaan ja kuvastoltaan originaalitrilogiaa yhtä vähän kuin prequel-trilogia.

Se, mitä tämä sitten olisi voinut olla, ei oikeastaan ole minun asiani sanoa. Joitain heittoja voisin tehdä: esimerkiksi olisin voinut valita Luken onnistuneen jo kouluttamaan edes muutamia uusia jedejä Jedin paluun jälkeisinä vuosina yksinkertaisesti jo siksi, että aloitteleva uudenlainen jedijärjestö olisi tarjonnut omanlaisensa lähtöasetelman jatko-osatrilogialle (prequelien jedien entistä suuruutta ja originaalitrilogian jedien puuttumista olisi seurannut uuden alun trilogia). Yhdeksi keskeisistä lähtökohdista olisin ottanut sen ennustuksen Voiman tasapainosta ja vaatinut elokuvien kysyvän, mitä sillä oikeastaan tarkoitettiin, koska jatko-osatrilogian olemassaolo jo sinällään haastoi Voiman valitun Anakinin roolin kokonaisuudessa.

En kuitenkaan kirjoita fanifiktiota enkä satojen miljoonien dollarien elokuvia, eikä minulla ole taskussani tekemätöntä Star Wars -tarinaideaa, joka olisi kantanut Skywalker-saagan episodeiksi VII-IX. Mutta kun sellaiset tehtiin, jollakulla olisi pitänyt olla.

Nettiin käsikirjoituksena ja luonnoskuvien valikoimana vuotanut Colin Trevorrown hylätty, täysin toisenlainen versio episodi IX:stä ei sisällä kovin monta asiaa, jotka vastaisivat kaipuuseeni paremmasta episodi IX:stä, mutta paluu Coruscantille kuuluu niihin. Olisipa jatko-osatrilogiassa nähty tämä kuva!

Tämä blogimerkintä saattaa tuntua luettuna katkerammalta kuin onkaan. Totean siis vielä lopuksi varmuuden vuoksi, että en ole varsinaisesti vaihtanut mielipidettäni The Force Awakensista ja The Last Jedistä näiden pohdintojen seurauksenakaan, ja että koronahiljaisuuskaan ei siis ole tarkoittanut, että olisin siirtynyt jatko-osatrilogian puolustajien leiristä sen vastustajien joukkoon.

Niin ikään on hyvä todeta näiden pohdintojen päätteeksi, että nämä ovat edelleen verrattain uusia elokuvia, ja niiden todellinen kestävyysarvo punnitaan vasta tulevina vuosina. Vertailuksi on hyvä huomata, että prequel-trilogiaa arvostetaan nykyään Star Wars -fanien keskuudessa enemmän kuin 10 vuotta sitten. Ainakin yksi syy tähän tosin on The Clone Wars -sarja, joka on tavallaan tuonut Kloonien hyökkäykseen ja Sithin kostoon sitä syvyyttä, jota ne ilmestyessään tuntuivat kaipaavan. Mutta täysin mahdollistahan on, että Lucasfilm tekee jotain vastaavaa jatko-osatrilogiallekin. Elokuvia syventävien oheiskertomusten paikkoja on vielä ainakin nuoren Ben Solon kääntymisessä pimeälle puolelle, Imperiumin raunioiden kehityksessä First Orderiksi ja vastarinnan vuodessa The Last Jedin ja The Rise of Skywalkerin välissä. (Toki on myös mahdollista, että kymmenen vuoden päästä uudet Star Wars -tarinat ovat painaneet jatko-osatrilogiaa episodinumeroinnistaan huolimatta myös unohduksiin.)

Star Warsin tämänhetkinen lippulaiva ei kuitenkaan ole mikään näistä kertomuksista eikä edes seuraava elokuvahanke, vaan sarja The Mandalorian, joka saapuu viimein laillisesti nähtäville myös Suomessa ensi viikolla, kun Disney+ aukeaa meille tiistaina 15. syyskuuta. Tämä ei silti, tietenkään, ole viimeinen sanani jatko-osatrilogiasta, joka tähän asti on ollut tämän blogin keskeisimmän huomion kohteena. Olen muun muassa kirjoittanut pitkään (ja pitkää) summaavaa kirjoitusta siitä, kuinka George Lucasin luonnoksista todella kulissien takana päädyttiinkään valmiisiin episodeihin VII-IX. Ehkä se vielä jossain vaiheessa valmistuukin…

The Rise of Skywalker -bluray-ekstrat: Rakkautta, naurua ja aito kyynel (toki myös aiheita pihinään)

The Rise of Skywalkerin bluraylla/dvd:llä ei ollut kommenttiraitaa eikä lainkaan poistettuja kohtauksia, mutta senhän jo etukäteen tiesimme.

Se sen sijaan ehkä yllätti, että siellä kuitenkin oli peräti kahden tunnin mittainen making of -dokkari. Kun lasketaan mukaan lyhyemmät featurettet, päästään ekstroissa noin kolmen tunnin kokonaiskestoon, mikä on uusien Star Wars -elokuvien kotijulkaisujen ekstrojen sarjassa parhaasta päästä. Pohjaa pitää Rogue One, jonka levyllä ekstroja oli yhteensäkin vain reilun tunnin edestä. Minuuttivoiton taas vie The Last Jedi, jonka bluraylla oli elokuvan lisäksi katsottavaa kutakuinkin saman verran kuin tässä uutuusjulkaisussa – mutta jolla oli lisäksi ohjaajan kommenttiraita, jota tässä ei ole.

TLJ:n bluray voittaa sisällöllisenkin kisan, eikä vain kommenttiraidan tai siellä olleiden lukuisien poistettujen kohtausten vuoksi. Ennen kaikkea TLJ:n murskavoitto tulee päädokkarilla The Director and the Jedi, joka on otsikkonsa mukaan näkökulmattu lähes ”oikealta elokuvalta” tuntuva dokumentti. TROS:n vastaava, se kaksituntinen The Skywalker Legacy, on otteeltaan huomattavasti tavallisempi oheisdokkari, jossa käydään läpi kuvauspaikat, haastatellaan päätekijät ja kerrotaan leppoisia anekdootteja.

Ei sillä, etteikö se olisi viihdyttävä. On kyllä, ja joka tapauksessa esimerkiksi minä katson aina ilolla mitä tahansa Star Wars -elokuvien making ofia. Tässä blogipostauksessa yritän tiivistää, mitä etenkin tästä sain. Todettakoon kuitenkin tähän väliin kiinnostuneille, että nykyajalle tyypilliseen tapaan ekstralevyllä ei ole suomitekstejä.

20200504_123834

The Skywalker Legacy alkaa oikeastaan hyvin hauskasti: vuoden 1983 arkistokuvalla, jossa fanit kertovat, etteivät malta odottaa saagan valmistuvan aikanaan yhdeksän elokuvan kokonaisuutena. Tämähän on täysin totta – vaikka sanomatta dokkarilta tietysti jää, että The Rise of Skywalkerilla ei ole yhtään mitään tekemistä sen episodin IX kanssa, jota George Lucas oli 1980-luvun haastatteluissaan tarkoittanut. Mutta eivätköhän lähes kaikki tällaista dokkaria katsovat sen tiedäkin. On vain Star Wars -saagan ihania erityispiirteitä, että tässä elokuvasarjassa ykkönen onkin nelonen ja ysiäkin on – tavallaan – osattu odottaa melkein neljäkymmentä vuotta.

Yhteyttä vanhaan haetaan muutenkin halki dokkarin penkomalla aina välillä arkiston aarteilta. Ponnahduslautaa haetaan Lucasista itsestään asti: uusista episodeista jyrkästi irtisanoutunut George-setä ei tietenkään ole antanut dokkariin uutta haastattelua, mutta vanhoissa klipeissä hän esiintyy usein. Se, ja ehkä ihan erityisesti nuo Lucasin sisältävät klipit, käy välillä katsoessa vähän kiusalliseksi juuri siksi, että The Rise of Skywalker kuitenkin elokuvana on melkoinen edeltäjiensä retconnaus. Toisaalta on totta, että TROS pyrkii koko ajan – välillä niin ikään kiusallisuuteen asti – kaikenlaisissa yksityiskohdissakin viittaamaan aiempiin osiin, joten miksi ei sitten sen tekemistä kuvaava dokumentti?

20200511_222202

Warwick Davis ja poika tulkitsivat ewokkeja loppukohtauksessa.

Ehkä tärkein opetus TROS-dokkarista oli itselleni se, josta Reyn näyttelijä Daisy Ridley puhui Dragcast-podcastissa ihmetellessään The Rise of Skywalkerin negatiivista vastaanottoa: dokumentti on tosiaan täynnä rakkautta, kuten Ridley sanoi. Kaksituntisen lopussa kamera tallentaa Ridleyltä aidon kyyneleen elokuvan lopun ”Rey Skywalker” -repliikin kuvaushetkellä, enkä ihmettele.

Niin kiireellä kuin TROS on tehtykin ja niin väkinäiseltä kuin monet sen ratkaisut valitettavasti valmiissa elokuvassa tuntuvat, ei kukaan voi kiistää, etteikö tämänkin elokuvan kuvauksissa olisi iloittu. Star Wars -perhe on Star Wars -perhe, tällaisina vaikeampinakin aikoina. Esimerkiksi Kelly Marie Tran -parka, jonka hahmo Rose häivytettiin elokuvasta viimeistään leikkausvaiheessa lähes kokonaan, aivan säteilee useammassakin dokkarin kohtauksessa ja tuntuu nauttivan roolistaan esimerkiksi Carrie Fisherin tyttären Billie Lourdin vastanäyttelijänä (kohtauksissa, joista suuri osa tosiaan jäi leikkauspöydälle).

20200509_232954

Joonas Suotamo (Chewbacca) listaa työtehtävänsä.

Prinsessa Leian ongelman ratkaisua eli puuttuvan Fisherin korvaamista yhdistelemällä ylijäämäottoja, tietokonetaikaa ja uutta kuvaa dokumentti toki käsittelee. Se näyttää, kuinka kokonaisia kohtauksia rakennettiin Fisheriltä jääneiden ottojen ympärille ja kuinka Lourd pääsi näyttelemään äitinsä hahmoa flashback-kohtauksessa. Oli tuloksesta elokuvassa mitä mieltä tahansa, on tämä toki kiinnostavaa, ehkä vaikuttavaakin.

Pääasiassa dokumentti etenee kuvausvaiheen kautta. Pitemmäksi ajaksi ja vielä erikseen omassa featurettessaan dokumentti jalkautuu Jordaniaan, jossa kuvattiin Pasaana-jakso eli elokuvan isoin lokaatiokuvaus. Star Wars -elokuvia tehdään nykyään siten, että periaatteessa mitä tahansa voidaan tehdä tietokoneella ja studiossa (ja tehdäänkin), mutta kun paikan päälle lähdetään, sinne sitten todellakin lähdetään ja isolla vaihteella. (Ekstra-levyn Jordania-osat ovat tosin silmiä hivelevine maisemineen ja kuvausten sujuvuuden hehkuttamisineen mitä mainiointa pr:ää maalle leffakuvauskohteena ja erikseen dokkarissa itsekin esiintyvälle Jordanian kuningashuoneelle, ja siten hyvin todennäköisesti suorastaan osa kuvauspaikan vuokraa.)

20200511_221743

Autiomaan Aki-Akien esi-isien festivaaleihin tarvittiin 450 avustajaa, joista suurin osa oli paikallisia taviksia, muun muassa Jordanian armeijan sotilaita. Heidät puettiin alieneiksi ja opetettiin tanssimaan. Autiomaahan rakennettiin kaikki fasiliteetit cateringista alkaen. Kun yhteen hetkeen tarvittiin 14 Aki-Aki-lasta, nämä toteutettiin käsinukeilla, joita ohjaamaan samaan kuoppaan laskeutui vieri viereen joukko nukettajia. Autiomaassa kuvattiin jopa takaa-ajokohtauksen greenscreeniä vaativia osia – siis näyttelijöiden kanssa kohtauksia, joiden taustalla ei edes näkynyt ympäröivä Jordanian luonto, vaan pelkkä vihreä kangas. Näin tehtiin, jotta kuviin saatiin juuri aavikon oikea valo ja väri.

Muutenkin dokkaria katsoessa sain taas useamman kerran ihmetellä, kuinka ”aidosti” moni kohtaus on tehty. Pasaanan luolassa kohdattu jättikäärme näyttää CGI:ltä ja pinnassa tietokonelisää onkin, mutta kuvauksissa se toteutettiin ihan samaan tapaan kuin Jabba Jedin paluussa melkein 40 vuotta sitten: useamman ihmisen ohjastaessa suuren nuken eri osia yhtä aikaa livenä.

20200511_221815

Toisessa Pasaanalla tapahtuvassa kohtauksessa Rey hyppää ylöspäin voltin yli Kylon lähestyvän TIE-hävittäjän. Jopa tämän hypyn näyttelijä Ridley teki ihan itse ja ihan oikeasti – vaikka siis vaijereilla, tietenkin. (Ja sitä huvittavampaa on, että Ridleyä pelotti loppukohtauksessa liukua vaijerien ohjaamalla kelkalla alas Tatooinen hiekkamäkeä!)

Stunttikoordinaattori Eunice Huthart, minulle tähän asti vieras nimi, nousee muuten tämän ensimmäisen Star Wars -elokuvansa making of -dokkarin perusteella kerralla ihan koko saagan mainioimpien kamerantakaisten hahmojen listalleni. Liverpoolilaisella aksentilla puhuva nainen karjuu näyttelijöille ohjeita kesken liikkeiden ja eläytyy kameran takana jokaiseen suojattinsa käännökseen. Brilliant!

20200509_232912

Eunice Huthart, ilmeikäs artisti.

Ketään ei varmaan yllätä, että making of- dokumentti ei erityisemmin paneudu The Rise of Skywalkerin tekemisen ongelmiin tai kiistoihin. Sellaiset dokumentit tehdään joskus paljon myöhemmin. Elokuvan ensimmäistä kirjoittaja-ohjaajaa Colin Trevorrowta ei nyt mainita nimelläkään. Siitä ei pukahdetakaan, kuinka Trevorrown versioon suunnitteilla olleet konseptit ehkä johtivat lopullisen elokuvan ratkaisuihin tai toisaalta tulivat täysin hylätyiksi. Erittäin yllättäen, ehkä melkein vahingossa, dokkari kuitenkin myöntää ääneen sen tosiasian, että Palpatinen paluu keksittiin vasta tätä osaa kirjoittaessa.

Minun kaltaiseni moniin TROS:n ratkaisuihin pettynyt pihisee dokumentin äärellä etenkin silloin, kun äänessä on toinen käsikirjoittaja Chris Terrio. Terrio muun muassa toteaa tosissaan, että jotta tarina muodostaisi täyden ympyrän, Luken piti nostaa X-Wing vedestä tässä episodissa, koska Imperiumin vastaiskussa hän ei siihen pystynyt, vaikka nimenomaan tällaiset yksityiskohdat IX:n käsikirjoituksessa tuntuvat isojakin ratkaisuja pahemmin teini-ikäisen kirjoittamalta fanifiktiolta. Suorastaan sketsiohjelmasta poimitulta tuntuu dokkarin kohtaus, jossa Terrio ja ohjaaja JJ Abrams pohtivat ankarasti, mikä voisi olla sopiva esine sisältämään tieto Palpatinen wayfinder-laitteen sijainnista, pyörittelevät erilaisia avaruudellisia pergamenttirullia ja päätyvät sitten veitseen, jonka terään on kätketty Kuolemantähden raunion silhuetti juuri tietyltä kalliolta tarkasteltuna juuri siinä muodossa, jonka raunio säilyttäisi säiden armoilla seuraavat vuosikymmenet. Olipa viisas ratkaisu, se.

Terrio on myös dokumentissa se, joka eniten todistelee IX:n kertovan tarinaa sellaisena kuin sen aina piti olla, väittäen muun muassa sarjan olleen aina ”Skywalkerien ja Palpatinejen saaga”, vaikka ennen tätä episodia koko saagassa oli yksi Palpatine eikä häntäkään oltu nähty parissa edellisessä episodissa. Abrams itse esiintyy dokumentissa vähemmän kuin ehkä luulisi – mikä saattaa olla kiinnostavaa heistä, jotka uskovat huhuihin ”JJ cutista” ja Disneyn ohjaajaltaan viemästä elokuvasta. Mutta kaikki nämä ovat tietysti seikkoja, joihin ylipäätään suhtautuu toisin katsoja, joka pitää Palpatinen paluusta, Reyn sukuselityksestä ja muista Abramsin ja Terrion TROS:ssa tekemistä isoista ratkaisuista.

20200511_222104

Tässä kokoelma irtonaisia poimintoja:

  • Kenraali Pryden näyttelijä Richard E. Grant, suuri Star Wars -fani joka hehkutti haastatteluissakin kokemuksensa ihanuutta, tutkii dokkarissa häpeämättömästi First Order -lavasteiden tietokoneiden nappeja ja nippeleitä.
  • Droidiseppä Babu Frikin pajassa lojuu Bad Robot, siis Abramsin firman tunnarirobotti. Mahtaako näkyä elokuvaankin valikoituneissa kuvissa? En ainakaan edellisillä katsomiskerroilla huomannut.
  • John Williamsin cameosta luin jo ajat sitten, että kohtaus olisi täynnä esineitä, jotka viittaavat hänen yli viiteenkymmeneen Oscar-ehdokas elokuvaansa. Vasta tämän dokkarin myötä ymmärsin, millä tavoin.
  • Mark Hamillin oma rooli elokuvassa on pieni, mutta Hamill kävi ilmeisesti kuvauksissa muulloinkin. Aivan kuten jo originaalitrilogian kuvauksissa, hän tykkäsi vierailla avaruusolentojen askartelupajassa, ja ihastelee dokkarissa erityisesti pikkuista Baby Frik -nukkea.
  • Babun lisäksi Maz Kanata toteutettiin tällä kertaa oikeasti nukkena eikä motion capturena (vaikka Mazin kasvoissa ja yksityiskohdissa on yhä mukana sitä motion captureakin).
  • Kuolemantähden raunioiden planeetan Kef Birin kuvauksissa Englannin Buckinghamshiressa näyttelijät ja tekijät kohtaavat yllättävän ongelman: lentomuurahaisten massaparveilun. Hollywood voi tuoda tänne alien-otuksia, mutta on täällä meitä alkuasukkaitakin, tuntuu luonto sanovan.
  • Kuolemantähden raunoiden haluttiin kuulostavan kummitustalolta.
  • Oscar Isaac pyysi Abramsilta kuvauksissa kohtausta, jossa Poe jättäisi jäähyväiset Leialle. Abrams lisäsi sellaisen, ja liitti mukaan Landon, joka tulee lohduttamaan Poeta siitä, ettei kukaan ole koskaan ennalta valmis johtamaan. Minusta kohtaus on elokuvan parhaita.

20200511_222131

Billie Lourd kehuu kameralle Kelly Marie Trania, joka juuri hyppää takaa antamaan yllätyshalin.

Vielä loppuun kaunein poimintani koko dokumentista. Adam Driver, joka on aina tuntunut syvällisesti ymmärtävän Kylo Renin piinattua sielua, määrittelee ”toisen hahmonsa” Ben Solon näin: ”Who is Ben? Someone who has hope. Purpose. Destiny.”

Tähän voi varmaankin lukea, että Kylo oli Driverin tulkinnassa tämän vastakohta. Tekisi mieli katsoa ihan tämän lauseen tietäen kaikki Driverin kohtaukset trilogiasta uudelleen.

Kuinka opin olemaan huolehtimatta ja hyväksymään The Rise of Skywalkerin

Kävi niin, että The Rise of Skywalker julkaistiin pohjoismaissa bluraylla ja dvd:llä liki päivälleen sopivasti ”Star Wars -päiväksi”. Tätä kirjoittaessani levy kolahti omastakin postiluukustani ja samalla toivotan mitä mainiointa päivää, siis: May the Fourth Be With You!

Vaikka fyysisten tallenteiden kulta-aika on takana, ovat Star Wars -elokuvat ehkä sentään vielä sellaisia, jotka suhteellisen moni hyllyynsä hankkii – keräilijät vähintään. Juuri nyt br/dvd on sitä paitsi ainoa keino nähdä Skywalker-sarjan viimeisin elokuva täällä meillä Suomessa: suoratoistopalvelu Disney+, jossa episodi IX niin ikään julkaistiin tänään, aukeaa meillä aikaisintaan kesällä. (EDIT pari tuntia kirjoituksen julkaisun jälkeen: Minulle huomautettiin Twitterissä, että elokuva on kyllä ostettavissa katsottavaksi myös Suomesta digitaalisesti. Ainakin iTunes ja Elisa Viihde, näemmä.)

Ajankohta on otollinen kirjoittaa (taas kerran? vielä kerran?) episodi IX:stä saagan päätösosana. Tämä teksti on tietenkin kirjoitettu yleisölle, joka on elokuvan ainakin kertaalleen nähnyt – vaikka tuskinpa tätä blogia kukaan kotijulkaisua odotellut ja spoilereita tähän asti vältellyt lukee.

d23-tros-heroes

Olen tässä blogissa jo useaan kertaan aiemmin kirjoittanut pitäväni The Rise of Skywalkeria valitettavan epäonnistuneena elokuvana (mm. varsinaisessa arviossani ja äskettäin käsitellessäni sitä, kuinka vahingossa pääsi käymään niin, että jatko-osatrilogiasta tuli ”JJ Abramsin trilogia, jonka välissä Rian Johnson sekoitti pakkaa”). Tässä olisi siten ollut hyvä paikka poimia episodi IX:stä hyviä puolia. Itse asiassa yritinkin sitä. Oikeastaan on nimittäin joka tapauksessa haukkumista hauskempaa intoilla heikompienkin Star Wars -asioiden hyvistä puolista.

Mutta niin vain kävi, että suurimmaksi osaksi tämäkin kirjoitus taipui The Rise of Skywalkerin ongelmien ruotimiseksi. Ilmeisesti minun tosiaan oli vielä tämäkin sanottava saadakseni TROS:n ulos järjestelmästäni. Käytän kuitenkin välikuvat nostaakseni esiin joitakin tykkäämistäni yksityiskohdista.

tros-rey-pasaana-tie-approaching

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #1: Suurin suosikkikohtaukseni, kohtaaminen Pasaanan autiomaassa. Jännittävä ja vertauskuvallinenkin hetki, sillä Reyn ja Kylon väistämättömästä yhteenotostahan tässä on kyse.

Jos ajattelen episodi IX:n tapahtumia osana Skywalkerien suvun saagaa ja kaukaisen galaksin historiankirjoitusta, en itse asiassa ole niin pettynyt The Rise of Skywalkeriin kuin kirjoitusteni perusteella ehkä luulisi. Päinvastoin, sillä tarina päättyy lintuperspektiivistä katsottuna kutakuinkin sinne, mihin sen (minusta) kuuluikin.

Kylo Ren löytää tien kotiin pimeältä puolelta ja saavuttaa jonkinlaisen rauhan ennen loppuaan. Rey, viimeinen jedi ja hylätty orpo, on löytänyt itselleen perheen ja henkisen perinnön, jonka jatkajana valitsee kutsua itseään Skywalkeriksi. Kylon ja Reyn yhteenkietoutunut, paikoin jopa peilikuvamainen tarina päättyy yhteisymmärrykseen, muttei silti epätodelliseen siirappiinkaan. Originaalitrilogian kolmikon viimeinen, Leia, auttaa pelastamaan poikansa ja siten vielä kerran koko galaksin, ja yhtyy kuollessaan Voimaan jedien tapaan. Galaksi taas yhtyy viimein kukistamaan fasistisen First Orderin ja muut Imperiumin jäänteet.

Kaikkia näitäkin ratkaisuja on kritisoitu The Rise of Skywalkerin ensi-illan jälkeen. Ei ihme, sillä jos The Last Jedi oli elokuva, jota toiset rakastivat ja toiset inhosivat, TROS on elokuva, jonka kanssa kaikilla tuntuu olevan omat ongelmansa, vaikka ne ongelmat vaihtelevatkin. Monet olisivat esimerkiksi halunneet Kylon jäävän eloon, toiset taas eivät kokeneet Leian ryhtymisen Voima-haamuksi sopivan hahmon henkilöhistoriaan. Reyn sukunimen jotkut katsoivat tulleen ilman ansioita tai tarinan sisällä perustelematta.

Minä veikkailin Reyn valitsevan lopulta Skywalkerin nimen jo vuosia sitten – vaikka en silloin kyllä aavistanut, että hahmo olisi silloin ainoa jäljellä oleva Skywalker. Muutenkin minusta siis ideoiden tasolla The Rise of Skywalkerissa on paljon hyvää, ja vähintään paljon sellaista, mikä sopii viimeisen episodin rakennuspalikoiksi. Jopa keisari Palpatinen paluu, josta en pidä ja johon tulen kohta uudelleen, on lähtökohtaisesti aivan perusteltu juonenkäänne, sillä se selittää onnistuneesti Imperiumin ja First Orderin perinnehistorian sekä itsevaltias Snoken roolin saagassa, ja kytkee sitä paitsi jatko-osatrilogiaa kahteen edelliseen trilogiaan. Todettakoon muuten tässä, että pidän TROS:n aivan alkua – Kylon raivoa Mustafarilla, saapumista Exegoliin ja ensikohtaamista Palpatinen kanssa – elokuvan onnistuneimpiin kuuluvina minuutteina. Vielä sillä hetkellä ensi-illassa tunsin oloni hyväksi.

tros-exegol

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #2: Synkkä ja mystinen Exegol. Koko jatko-osatrilogian planeetoista se, joka kaikkein vähiten muistuttaa mitään galaksissa aiemmin nähtyä.

Ongelmani The Rise of Skywalkerin kanssa ei siis niinkään ole se, mihin elokuva sarjan lopettaa. Ongelmani liittyvät siihen, miten sarja lopetetaan – siis kuinka tarina kerrotaan, ja kuinka nuo loput saavutetaan.

Pintatasolla katson TROS:n olevan ongelmallinen ja jopa epäonnistunut myös aivan käytännön toteutukseltaan. Sen käsikirjoitus on esimerkiksi kaikilla tavoin kehno, takaa-ajojen ja hämäys-kuolemien seuratessa toisiaan. Erityisesti dialogiltaan käsis on aivan onneton (”I’ve never seen so few wayfinders”, ”You’re a Palpatine”, yh), mikä pistää silmään, koska sitä edeltäneet episodit olivat tässä lajissa niin oivallisia. Visuaalisesti, siis kuviltaan ja kuvastoltaan (en tarkoita vain tehosteita, vaan myös tapahtumien miljöitä ja toisaalta kuvakompositioita) TROS on Disney-ajan tylsin Star Wars, mikä tarkoittaa samaa vähemmän mairittelevaa superlatiivia koko saagan osalta. Edes elokuvan täyttävät toimintakohtaukset eivät onnistu olemaan kovin kiinnostavia, vaikka Abramsin pitäisi olla niiden parissa parhaiten kotonaan.

Mutta tämä kaikki on vain pintaa. Ja toki TROS:ssa on omat pienet helmensä niin dialogin, kuvien kuin toiminnankin saralla. Anteeksiantamattomat ongelmat ovat syvemmällä.

tros-han-solo-ben-solo

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #3: Han Solon kuoleman kääntäminen Ben Solon paluuksi. TROS:n lukemattomista aiempia elokuvia toistavista hetkistä se, joka todella toimii.

Tämän trilogian ytimessä ovat olleet Rey (Daisy Ridley) ja Kylo Ren (Adam Driver) sekä heidän edustamansa konflikti siitä, onko valinta valon ja pimeän puolen välillä sittenkään niin mustavalkoinen kuin Star Wars -elokuvissa on tavattu ajatella. Sitäkin tämä trilogia on tuntunut kysyvän, kenelle Voima ja valta lopulta kuuluvat. Näin siis ennen The Rise of Skywalkeria. Viimeisessä episodissa näiden henkilöhahmojen tarinat ja tarinoiden teemat eivät jatku luontevasti siitä, mihin ne tätä ennen jäivät.

The Rise of Skywalkerissa kaikki on jälleen mustavalkoista. Kyse on entistäkin räikeämmin vain siitä, kukistaako absoluuttinen hyvä pahan vai äärimmäinen paha hyvän. Pohdinnat siitä, kenelle Voima kuuluu, unohtuvat, sillä Voima tuntuu jälleen kuuluvan vain ja ainoastaan vanhoille kunnon oikeamielisille jedeille. En olisi itse osannut karrikoida tätä paremmin kuin Abramsin ja Chris Terrion käsikirjoitus sen itse tekee, kun Palpatine käkättää olevansa ”kaikki sithit” ja Rey vastaa olevansa ”kaikki jedit”. The Last Jedin perusteella tarinan olisi voinut olettaa johtavan pikemminkin siihen, että me kaikki olemme näitä jedejä, skywalkereita tai miksi heitä sitten olisikaan tällä vaihtoehtoisella tiellä kutsuttu.

Niin, se Palpatine. Vaikka The Rise of Skywalkerin tapahtumat varmasti vähitellen sementoituvat Star Wars -kaanoniin, ainakin toistaiseksi elokuvaa katsoessa on kiusallisen selvää, että Palpatinen paluu ja Reyn sukuyhteys häneen ovat edellisten elokuvien valmistumisen jälkeen valittuja ratkaisuja. Kun niiden ympärille kiedotaan koko viimeinen episodi, yrittäen siten jälkikäteen punoa kaikki jatkotrilogian tapahtumat keisarin juoneksi, tipahtaa elokuva ja samalla koko trilogia raiteiltaan. The Force Awakens ja The Last Jedi eivät kerrassaan kerro tarinaa, jonka loppu olisi The Rise of Skywalker.

Ei se sen enempää tunnu onnistuneelta lopulta yhdeksän elokuvan kokonaisuudelle, vaikka Abrams on epäilemättä pyrkinyt Palpatine-valinnallaan rakentamaan yhteyttä juuri Lucasin saagaan. Suorastaan surkuhupaisaa on, että keisarin läsnäolon voidaan jopa tulkita mitätöivän Lucasin kertomusta, koska se vie pohjaa Anakin Skywalkerin asemalta sithit iäksi kukistavana Voiman valittuna.

tros-threepio

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #4: Snif-nyyh-kohtaus, jossa C-3PO valitsee uhrata muistinsa eli minuutensa pahan kukistamiseksi. (Harmi vain, että uhraus mitätöidään lopussa.)

Reyn ja Kylon juonten ratkaisun epäsuhtaisuus on se suuri ongelma, mutta yhtä solmimattomiksi jäävät oikeastaan kaikki trilogian langat. Poen ja Finnin tarinat eivät saa sen onnistuneempaa kolmatta näytöstä. Vaikka vikoja voi osoitella TFA:sta ja TLJ:stäkin, pääasiassa ongelmat johtuvat juuri viimeisen episodin irrallisuudesta edeltäjiensä teemoista (vaikka pohjimmiltaan ne tietysti johtuvat siitä, että kukaan ei koskaan suunnitellut tai kirjoittanut trilogiaa kokonaisuutena). 

Kuvaavaa on, että yritin tätä kirjoittaessani erikseen miettiä, mistä jatko-osatrilogia tällaisenaan ns. kertoo, ja sekin tuntuu vaikealta sanallistaa. Koska TLJ on trilogian episodeista temaattisesti rikkain, summaisin kai sitä painottaen näiden kolmen elokuvan kertovan eniten ”menneisyyden virheistä oppimisesta”. Senkin teeman TROS kuitenkin lopettaa vain hipaisten: kun Rey harkitsee eristäytymistä Luken tapaan Ahch-Ton saarelle ja sen jälkeen kuitenkin hyväksyy sukuhistoriansa ja valitsee tilalle uuden perheen. Miksei myös kun Luke samassa yhteydessä toteaa omista virheistään oppineena: ”A weapon of a Jedi deserves more respect”. Mutta yleisesti TROS onnistuu merkillisen epäsuhtaisella tavalla olemaan samaan aikaan täynnä aiempien episodien toistoa ja piittaamaton niiden sisällöstä.

tros-general-pryde

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #5: First Orderin kenraali Pryde. Richard E. Grant jos kuka oli kuin syntynyt tulemaan ikuistetuksi Star Wars -pahisten joukkoon – ja mies vieläpä oli siitä kuvauksissa lapsenomaisen innoissaan.

Star Warsilla on vuosikymmenten perinteet elokuvien juoniaukkojen ja epäloogisuuksien jälkikäteisessä paikkailussa romaaniversioiden, tekijöiden lausuntojen ja oheistarinoiden puolella. The Rise of Skywalker ei todellakaan ole poikkeus. Elokuvien kannalta tämä ei ole mairittelevaa, mutta saagan kokonaisuuden kannalta sillä on varmasti osuutensa siihen, kuinka elokuvat ikääntyvät: yleensä paremmin kuin ensin arvataankaan. Esimerkiksi Prequelien arvoa on varmasti nostanut monen diggailema The Clone Wars -animaatiosarja, jonka vihoviimeinen jakso muuten julkaistiin Disney+:ssa juuri tänään, koska se uudelleenkontekstoi episodit II ja III ikään kuin pitkän tarinan alku- ja loppupisteiksi.

Osa IX-selittelyistä tuntuu liittyvän yhteen TROS:n ongelmien keskeiseen taustasyyhyn: tavattomaan kiireeseen elokuvaa tehdessä. Abrams ja Terrio ryhtyivät kirjoittamaan täysin erilaista käsikirjoitusta Colin Trevorrown version tilalle niin myöhään, että on itse asiassa ymmärrettävää, että he itsekin saattavat kokea tehneensä pikemminkin parhaansa vaikeissa olosuhteissa kuin todellisen unelmiensa elokuvan. Erikseen on huomattava, että Carrie Fisherin kuoleman aiheuttamaan juonelliseen ongelmaan ei varmasti ollut täydellistä ratkaisua, ja TROS:ssa valittu ei varmasti ole huonoin mahdollinen – mutta se kyllä tarkoittaa, että elokuvassa on kiusallisen monta kohtausta, jotka on kirjoitettu täsmäämään Fisherin ylijäämä-otoksiin, ja lopputulos on parhaista tavoitteista huolimatta kankea.

Abrams kertoi heti ensi-illan jälkeen haastatteluissa, että Finn yrittää koko elokuvan ajan kertoa Reylle olevansa Voima-herkkä. Elokuvan tai edellisten elokuvien kannalta siinä ei ole sulattelun jälkeenkään oikein mitään järkeä. Sen sijaan Finnin oman tarinan keskeinen osa – hänen valintansa hylätä First Order ja valita puolensa taistelussa pahaa vastaan – jää tässä viimeisessä episodissa vaille huipennustaan. Se on kummallista, koska Finn oli oli kuitenkin osittain Abramsin itsensä luoma hahmo, ja kaikki elementit tarinakaaren komeaan loppuun ovat TROS:ssa olemassa: lopussa Finn jopa johtaa toisia entisiä First Order -sotilaita taistelussa, mutta siitä ei tehdä minkäänlaista numeroa. Tämä on vain yksi monista kohdista, joissa tuntuu siltä, että jotain on napsaistu pois väärästä kohtaa joko käsikirjoitus- tai leikkausvaiheessa. Toinen samantapainen esimerkki on se, että elokuvan ulkopuolella on paljastunut, että Jannahin (Naomi Ackie) oli tarkoitus elokuvassa paljastua Lando Calrissianin vuosia sitten kadonneeksi tyttäreksi. Tästä juonikuviosta jäi jäljelle vain kummallinen kohtaaminen aivan elokuvan lopussa. Eikö sekin kohtaus olisi vain suosiolla kannattanut poistaa?

Toisaalta jälkikäteiset lisäykset elokuvan informaatioon ovat tosiaan myös omiaan saamaan kaltaiseni uusintakatsojat lopulta leppymään joillekin yksityiskohdille. Palpatinen henkiin heräämiseenkin on hieman helpompi suhtautua, kun tietää – vaikka elokuva ei meille tätä vaivaudu kertomaan – että kyseessä ei ole fyysisesti keisarin Jedin paluussa kuollut ruumis, vaan viimeisiään vetelevä klooniruumis, josta Palpatinen henki tahtoo paeta joko Kylon tai Reyn vetreään kehoon. Rae Carson, joka kirjoitti TROS:n romaaniversion, tulkitsee Skywalker-saagan tällaisenaan kertovan Palpatinen kolmen sukupolven mittaisesta yrityksestä käännyttää voimakkaat Skywalkerit puolelleen. Hänen mukaansa episodi IX on näiden yritysten lopullinen loppu, koska tässä hänen oma jälkeläisensä valitsee olla Palpatinen sijaan Skywalker. Myönnän pitäväni myös tästä luennasta.

tros-ben-solo

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #6: Ben Solo. Adam Driverin taitavuudesta näyttelijänä kertoo paljon se, kuinka hän tekee Benistä ilman yhtään repliikkiäkin eri hahmon kuin Kylo.

The Rise of Skywalker päättää Skywalkerin sukusaagan Tatooinelle. Se on äärimmäinen esimerkki TROS:ia vaivaavasta pyrkimyksestä tarjota katsojille yllätysten sijaan tekijöiden olettamia odotuksia.

Loppukohtaus olettaa, että sarjan lopettavaksi lauseeksi sopii pelkkä tuttuus: klassinen lavaste ja entinen tunnelma kaksoisaurinkoja myöten. Elokuva unohtaa – tai, mikä pahempaa, ei välitä – että kohtauksen ainoalla oleellisella henkilöllä Reyllä ei ole mitään suhdetta Larsien hiekoittuneeseen kosteusfarmiin. Surkeinta supernostalgikko Abramsin valinnassa on, että se jättää Reyn viimeisessä kuvassa yksin, vaikka hänen koko tarinansa ytimessä on ollut yksinäisyyden taakse jättäminen. On melkoinen paradoksi, että IX:n loppu tuntuu tästä syystä vähemmän toiveikkaalta kuin synkempään paikkaan loppuneen VIII:n loppu – jonka viimeisen kuvan tallipoika tietenkin oli sekin viittaus koko saagan alkuun ja Luken lähtökohtaan Tatooinella. (Sitä en tosin koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut kuvittelivat, että IX:n loppukohtaus tarkoittaisi sitä, että Rey olisi tullut Tatooinelle erakoitumaan. Tottakai, kuten esimerkiksi romaaniversio sittemmin vahvistikin, ystävät odottivat Reytä Millennium Falconissa ihan parin hiekkanyppylän takana.)

Loppu on joka tapauksessa kuvaava esimerkki siitä, että The Rise of Skywalkerin tekijät tuntuvat minun mielestäni ymmärtäneen koko sitä edeltäneen tarinan väärin – mukaan lukien saman ohjaajan The Force Awakensin. Tämä kaikki saa minut kysymään, olisiko The Force Awakens sittenkin kannattanut brändätä Skywalker-saagan episodi VII:n sijaan itsenäiseksi jatko-osaksi varsinaiselle episodinumeroidulle saagalle, ja olisiko se voinut johtaa toisenlaisiin ratkaisuihin trilogian päätösosassa. Tai – mikä rajumpaa – jopa tällainen TFA:sta ja TLJ:stä tykännytkin huomaa kysyvänsä äärimmäistä kysymystä: oliko sarjan jatkaminen sittenkään tämän arvoista, kun uutta sanottavaa ei lopulta tämän enempää ollut? 

tros-endhug

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #7: Loppuhali, jonka minussa herättämät tunteet ovat viimeinen todistuskappale jatko-osatrilogian hahmojen onnistuneisuudesta. Oh, nämä kolme!

No.

Kyllä se kuitenkin oli.

The Force Awakens on vauhdikkaana viihde-elokuvana kutakuinkin täysosuma, ja säteilee silkkaa rakkautta kaikkea Star Warsin ideaa kohtaan. The Last Jedi on George Lucasin jälkeisistä SW-elokuvista se, joka kysyy kaikkein kiehtovimpia uusia kysymyksiä (ja sitäpaitsi cinemaattisesti lähimpänä SW-saagan ulkopuolisia elokuvataiteen kiinnostuksenkohteitani). Kokonaisuutena jatko-osatrilogia toi Star Warsin takaisin, ja lisäsi siihen uuden sukupolven moniulotteisia, tätä aikaa puhuttelevia hahmoja.

Eikä vähätellä sovi sitäkään, että minulla on ollut tällä matkalla, näiden elokuvien valmistumista seuratessani ja internetissäkin spekuloidessani ja jaaritellessani, todella mukavaa.

Yleisestikin Star Wars -elokuvissa on minulle aina ollut kyse myös elokuvien kulissien takaisesta jossittelusta. Jokaiseen SW-elokuvaan (kyllä, myös originaalitrilogiaan) liittyy lukemattomia yksityiskohtia, jotka olisivat voineet olla toisin ja joiden olisi ehkä vaikkapa minusta pitänytkin olla toisin – tai jotka, toisin ollessaan, olisivat johtaneet aivan toisenlaisiin käänteisiin koko saagan kannalta. Aivan kuten Jedin paluu olisi kerran voinut olla vasta Luken tarinan kolmas episodi kuudesta, jossa pahaa keisaria ei olisi vielä lainkaan kohdattu ja jonka jälkeen sankarin matka olisi jatkunut syvemmälle Imperiumin ja Voiman ytimeen, jossa lopulta vastaan olisi tullut myös Luken keisarilliselle puolelle päätynyt kadonnut sisko, myös The Rise of Skywalker olisi voinut olla hyvin pitkälti kokonaisuudessaan aivan toisenlainen, ja on ikuisesti kiinnostavaa arvuutella, millainen. Eipä vain ollut.

Oikeastaan siis kokonaiskuvaan sopii oikein hyvin se, että sarjan päättävä episodi on aivan erityinen tällainen jossittelun elokuva. Saatamme melkein sielumme silmin nähdä, kuinka Abrams ja Terrio itsekin ovat muuttaneet mieltään moneen kertaan ja vielä kesken leikkausvaiheenkin. Konkreettisemmin kuin koskaan ennen meillä on tästä episodista kuviteltavanamme kokonainen toinen versio: siis Duel of the Fates, Colin Trevorrown versio episodi IX:stä, jonka ensimmäinen luonnosversio yllättäen vuoti nettiin ensin tarkkana kuvauksena ja sittemmin ihan kokonaisena käsikirjoituksena.  Puhumattakaan sitten siitä, millainen trippi olisi ollut George Lucasin luonnosten mukainen IX, jos se todella olisi sukeltanut midikloriaaniseen sisäavaruuteen flanellipaitaisen mestarin itsensä vihjesanojen mukaan, mutta niihin en mene nyt. Ja jos haluatte jossittelua laatikon ulkopuolelta, lukekaa vaikka nämä ennen elokuvaa tallennetut Star Wars -kirjailijoiden ehdotukset episodi IX:n tapahtumiksi (sarjakuvakäsikirjoittaja Tom Veitch: ”Entä jos oikea keisari ei ollutkaan Kuolemantähdellä, vaan on paha olento, joka on piilottanut todellisen itsensä sukupolvesta toiseen?”).

Tätä kirjoittaessani törmäsin järjestämääni Star Wars -elokuvien paremmuusäänestykseen kahden vuoden takaa ja omaan silloiseen listaani. Jätän nyt sanomatta, monennelleko sijalle omalla listallani arvottaisin IX:n tällä hetkellä, mutta lainaan sen sijaan itseäni tuosta kirjoituksesta: Kaksi ensimmäistä Star Wars -elokuvaa ovat täydellisiä – muut Star Wars -elokuvat eivät ole täydellisiä. Ja vielä erästä toista tämän blogin itselleni läheistä kirjoitusta: vaikka toivon tietysti aina näiden elokuvien olevan mahtavia, se ei oikeastaan ole koskaan ollut niissä tärkeintä.

May The Fourth Be With You.

”Romaani, jonka keskiosan kirjoitti joku muu” – väärä väite jatko-osatrilogiasta, vaikka niinhän siinä tavallaan silti kävi

JJ Abramsin leikkaajat puhuivat typeriä The Last Jedistä, mutta tarkoittamattaan tarjosivat samalla osuvan todistuskappaleen jatko-osatrilogian pahimmasta epäonnistumisesta. Nimittäin siitä, että The Force AwakensThe Last Jedi ja The Rise of Skywalker eivät muodosta onnistunutta kokonaisuutta.

Tämän uutisen lähde on Mission: Impossible -podcast Light the Fuse, jonka jaksossa Maryann Brandon ja Mary Jo Markey vierailivat. Molemmat naiset ovat JJ Abramsin pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita, ja heidän kytköksensä podcastin varsinaiseen aiheeseen on siis Mission: Impossible III (2006), joka oli Abramsin debyytti pitkän elokuvan ohjaajana. Naiset leikkasivat yhdessä myös Abramsin kirjoittaman ja ohjaaman The Force Awakensin (2015), ja heistä Brandon palasi kaukaiseen galaksiin Abramsin mukana The Rise of Skywalkerin (2019) parissa. Erityisesti jälkimmäisessä, kovalla kiireellä tehdyssä tuotannossa Brandonin rooli käsiksen elokuvallistamisessa vaikuttaa olleen merkittävä, leikkauksen tapahtuessa poikkeuksellisesti jo kuvausvaiheen aikana ja vieläpä fyysisesti kuvauspaikoilla. Brandon on kertonut aiemmin haastatteluissa muun muassa toistelleensa tuotannon aikana Abramsille, että ”elokuva kyllä kertoisi” heille, kuuluisiko Reyn ja Benin suudella lopussa vai ei.

Molemmat naiset ovat sujuvan Hollywood-kerronnan ja erityisesti elokuvatoiminnan kiistattomia ammattilaisia, eikä minulla ole heistä tekijöinä pahaa sanottavaa. Mutta mitä he siis nyt ovat menneet sanomaan Rian Johnsonin kirjoittamasta ja ohjaamasta The Last Jedistä (2017), jonka parissa kumpikaan heistä ei työskennellyt? Näin:

Brandon: “It was just a different take on the Star Wars saga. And to Rian’s credit, he stuck to what he wanted to do, and he wanted to deconstruct the film and open it up to go a different direction. That is the film he made. I know it is controversial, but isn’t that kind of good in a way?” — “That’s why I feel very much like in hindsight that the trilogy, the last part of the trilogy, needed one vision.”

Markey: “I couldn’t agree more. It’s very strange to have the second film so consciously undo the storytelling of the first one. I’m sorry that’s what it felt like.” (Brandon täydentää lausetta, eli ilmeisesti on samaa mieltä)

Haastattelija: ”A lot of people said about The Rise of Skywalker that it undid all the stuff that Rian Johnson did, but Rian Johnson kinda did that first.”

Markey: ”I don’t really feel that’s true about the third film. It took where the second film ended and just tried to tell a story. I didn’t feel it was consciously trying to…it didn’t feel that way to me.”

Brandon: “[The Last Jedi] was polarizing, and it was hard for J.J. and the writer to know what to do with it… It’s like someone wrote the middle of your novel. Okay, now how do I get to the end of the novel?” (Brandon)

Brandon ja etenkin Markey siis katsovat The Last Jedin pyrkineen ”purkamaan” The Force Awakensin aloittaman tarinankerronnan. Heidän mielestään TLJ:n vuoksi viimeisen osan toteuttajaksi tarvittiin juuri Abrams, jonka puolestaan oli vaikea suhtautua keskimmäiseen osaan, joka oli kuin jonkun toisen kirjoittama keskiosa hänen romaanissaan.

Nämä väitteet ovat tylyjä, epäkollegiaalisia ja, mikä surullisinta, epätosia. Mutta kuten alussa sanoin: ne ovat myös paljastavia.

Ensin kuitenkin vastaväitteet.

rey-luke-tlj

Totta toki on, että yleisesti tykätyn The Force Awakensin jälkeen valmistunut The Last Jedi ei ollut kaikkien mieleen. TLJ:stä alkoi prequel-vuodet mieleen tuonut kovaääninen kiistely siitä, onko Disney pilannut Star Warsin, ja sitä seuranneet elokuvat Solo ja TROS ovat pikemminkin kasvattaneet näin ajattelevien joukkoa kuin pienentäneet sitä. Kiinnostavaa kyllä, TROS:iin pettyi vuorostaan moni TLJ:stä tykännyt – minä esimerkiksi.

Mutta mitä tahansa mieltä The Last Jedistä tai koko jatkotrilogiasta elokuvina tai Star Wars -saagan episodeina katsoja onkaan, tosiasia on, että Rian Johnsonin elokuva ei pyri ”purkamaan” TFA:ta tai tekemään sen tapahtumia tekemättömiksi.

Brandon ja Markey eivät podcastissa perustele väitettään tarkemmin, mutta yleensä näin väittävät viittaavat The Last Jedin tapahtumista kolmeen seikkaan: Luke Skywalkerin eristäytyneisyyden syihin ja pettymykseen tämän luonteesta, Reyn vanhempien arvoituksen (ensimmäiseksi jääneeseen) selitykseen ja siihen, että trilogian pääroistoksi oletettu hahmo kuolee kesken oletetun tarinansa.

Luke Skywalker oli kuitenkin jättänyt galaksin ja ystävänsä taakseen itseensä pettyneenä jo niissä lauseissa, jotka hänestä lausuttiin Abramsin ohjaamassa ja Brandonin & Markeyn leikkaamassa The Force Awakensissa, ja ilmeisesti jopa George Lucasin omissa luonnoksissa jatko-osatrilogian lähtökohdiksi. Se, mitä Kylo TLJ:ssä lausuu ”saastaisista huumediilereistä”, ei todennäköisesti koskaan ollut tarkoitettu kokonaiseksi ja lopulliseksi vastaukseksi Reyn henkilöhistoriaan, koska se ei selittänyt Reyn näkyä loittonevasta avaruusaluksesta The Force Awakensissa eikä oikeastaan myöskään peilisalinäkyä The Last Jedissä – ja seuraava episodi tarjosikin taustalle aivan toisen selityksen.

Mitä taas Snokeen tulee; kyllä, hahmon kuolema oli yllättävä ja kyllä, näistä kolmesta käänteestä erityisesti se aivan varmasti yllätti myös hahmon luomiseen pari vuotta aiemmin osallistuneen Abramsin. Mutta voi! millaista kädenlämpöisyyttä elokuviltamme edellyttäisimme, jos juonenkäänteiden yllätyksellisyyttä pidettäisiin lähtökohtaisesti tuomittavana. Ei The Force Awakens elokuvana tai edes elokuvan tekijät haastatteluissa koskaan antanut meille taetta, että pääpahikselta vaikuttava hahmo todella sellainen olisi: katsojan kokemukset tämänkaltaisten tarinoiden kerronnasta siihen meitä tuudittivat.

Supreme-Leader-Snoke-the-last-jedi

Koska makuasioista toki voi kiistellä loputtomiin, katsojalla on oikeus pitää Rian Johnsonin (ja Lucasfilm-Disneyn) ratkaisuja huonoina. Moni katsoja olisi esimerkiksi halunnut nähdä The Last Jedissä sankarillisemman Luke Skywalkerin, joka olisi vähintään mököttämisensä päätteeksi palannut Reyn mukana galaksin olentojen ilmoille seikkailemaan vielä elokuvan lopun tai jopa seuraavankin ajan. Sen halun voin hyvin ymmärtää, ja samoin sen, että jo yksin siitä todennäköisesti juontaa mielipide, että uusi trilogia alkaa lupaavasti, mutta menee ”pilalle” keskimmäisessä osassa, jossa sen tietenkin pitäisi vasta kasvattaa kierroksia.

Mutta sellainen ei ollut se henkilöhistoria, jonka Johnson ja Lucasfilm Lukelle valitsivat. Väite siitä, että TLJ olisi pyrkinyt tekemään TFA:n aloittaman tarinan tyhjäksi (sen jatkamisen sijaan) ei kerrassaan pidä vettä, lausui sen sitten tyytymätön fani tai TFA:n leikkaaja. Mutta jos se on väärä väite, suorastaan väärinymmärryksen puolelle Brandon sen sijaan lipsahtaa jatkaessaan vielä väitettään itse leikkaamansa The Rise of Skywalkerin puolelle. Vertaus siitä, että TLJ on kuin jonkun toisen kirjoittama keskiosa Abramsin kirjoittamassa romaanissa, on nimittäin täysin pielessä.

LucasAbramsJI1

Star Warsin jatko-osatrilogia kun ei ollut JJ Abramsin teos. Se oli kolmen elokuvan kokonaisuus, jonka aloittivat George Lucas ja kirjoittaja Michael Arndt, ja jonka ensimmäisen osan tekijäksi sittemmin palkattiin Abrams. Abrams kieltäytyi koko trilogian tekemisestä, eikä hänen siksi ollut koskaan tarkoitus kirjoittaa eikä ohjata useampia episodeja. Hänen ensimmäisen SW-pestinsä aikana oli kyllä tarkoitus laatia suunnitelmia trilogian kokonaisjuonesta, joten Abramsilla oli kaikki mahdollisuudet vaikuttaa siihen, miten Johnson tarinaa jatkaisi, mutta kaikesta päätellen tällaiset suunnitelmat jäivät ohuiksi. (Abrams on joka tapauksessa kreditoitu The Last Jedissäkin vastaavaksi tuottajaksi.)

The Force Awakensia tehdessä oli siis koko ajan tarkoitus, että Abramsin jälkeen viestikapulan poimisi Rian Johnson, joka kertoi ja ohjasi keskimmäisen osan. Päätösosan taas oli määrä syntyä samalla tavalla kolmannen miehen, Colin Trevorrown käsissä. Abrams palasi episodi IX:n tekijäksi vasta kun Trevorrow oli jättänyt tuotannon, ja vasta tällöin, Trevorrown version tarinan päätöksestä lentäessä käytännössä kokonaan roskikseen, alle kaksi ja puoli vuotta ennen trilogian päätösosan ensi-iltaa, Abrams alkoi miettiä, miten hän tarinan lopettaisi.

Vain tämän kaiken jälkeen meillä on käsissämme elokuvatrilogia, joista kaksi kolmasosaa on kirjoittanut ja ohjannut JJ Abrams (yhteistyökumppaniensa kanssa). Tottakai peruutuspeilistä meillä nyt on tarina, jonka alusta ja lopusta huolehti Abrams ja vain keskikohdan kirjoitti joku muu, ja tottakai näin jälkiviisaasti voidaan katsoa, että Abramsin olisi kannattanut alunperinkin ryhtyä töihin koko trilogian kanssa. Silloin me katsojat olisimme saaneet (niin hyvässä kuin pahassakin) yhden tekijän vision yhdestä tarinasta, eikä episodi IX:n kanssakaan olisi tullut sellaista kiirettä kuin nyt tuli.

Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että tämä vaihtoehtoinen tapahtumienkulku ei ole historia, jonka Rian Johnson olisi riistänyt Abramsilta, vaan se on historia, josta Abrams itse kieltäytyi The Force Awakensin aikaan. Brandonin vertausta käyttäen: hänellä oli kaikki mahdollisuudet ”kirjoittaa koko romaani” itse, mutta The Force Awakensin aikaan hän ei niin halunnut.

abrams-jakku

Surullisinta Brandonin ja Markeyn sammakkosanoissa on kuitenkin se, että pitkän Abrams-yhteistyösuhteensa vuoksi he eivät ymmärrä, että Abramsin The Rise of Skywalker on paljon epäonnistuneempi jatko The Last Jedille kuin TLJ oli The Force Awakensille. Se on paljon syyllisempi edeltäjäelokuvan tapahtumien ”purkamiseen” kuin TLJ oli, ulottaen käpälöintinsä jopa pieniin yksityiskohtiin: Kylo esimerkiksi korjaa edellisessä episodissa rikkomansa kypärän kaikesta päätellen aivan vain siksi, että Abrams tykkäsi kypärän designista. Mitään Kylon tarinaan liittyvää jatkuvuutta kypärään palaaminen ei ainakaan ilmennä.

TROS hylkää muutenkin lähes kaikki TFA:n ja TLJ:n tarina- ja henkilökaaret, ja erityisesti niissä kehitellyt teemat menneisyydestä oppimisesta, sankarillisuuden luonteesta ja kunkin oman paikan etsimisestä.

Siinä missä Rian Johnson otti The Force Awakensin tapahtumat, asetelmat ja cliffhangerit, ja kertoi niille rohkean jatkon (joka ei ollut kaikkien mieleen), Abrams ikään kuin kieltäytyi hyväksymästä The Last Jedin valintoja ja taivutti trilogian päättymään episodiin, jonka palat eivät sovi yhteen yhdenkään aiemman episodin kanssa. Hän keskittyi irrallisiin toimintakohtauksiin ja kaivoi pääpahikseksi haudasta keisari Palpatinen aivan kuin välttyäkseen tarttumasta Johnsonin vaikeimpiin cliffhangereihin kuten pimeältä puolelta pelastettavan Kylon/Benin asemaan pahan First Orderin itsevaltiaana. Reyn vanhempien arvoituksen ratkaisuksi hän sepitti vastauksen, joka ilmeisesti ei ollut sen paremmin Trevorrown, Johnsonin kuin Abramsin itsensäkään mielessä edellisiä episodeja tehdessä.

tros-rey-and-palpatine

Kaikesta tästä huolimatta olen päätynyt ajattelemaan, että Abrams ei ole tämän tarinan pahis. Etenkin kun hän The Force Awakensin myötä on vastuussa myös suuresta osasta jatko-osatrilogian onnistumisia, alkaen vaikkapa konkreettisista näyttelijävalinnoista ja ulottuen epämääräisemmin määrittyvään ”taian palauttamiseen”. Ja etenkin kun Trevorrown version vuotanut käsikirjoitus todistaa, ettei sekään suinkaan olisi ollut saumattomasti sujuva päätösosa.

Itse asiassa olen samaa mieltä Brandonin ja Markeyn kanssa siitä, että Abramsin yksin kirjoittama ja ohjaama jatko-osatrilogia olisi varmasti ollut yhtenäisempi kokonaisuus kuin tämä toteutettu. Näihin elokuviin liittyvistä jossitteluista mahdottomimpiin kuuluu kysymys siitä, millaiset elokuvat olisimme sitten saaneet. Varmaa on nimittäin, että paitsi että Abramsin versio episodista VIII olisi eronnut Johnsonin ajatuksista, myös IX olisi tällöin toteutunut täysin toisenlaisena kuin millaisena Abrams nyt päätyi Johnsonin jälkeen sen tekemään. Snoke todennäköisesti olisi ollut elossa viimeisessäkin osassa, esimerkiksi.

Jatko-osatrilogian suuri epäonnistuminen oli kokonaissuunnitelman puute. Jälkikäteen ajatellen tuntuu aivan käsittämättömältä, että Disney-Lucasfilmin johdossa kuviteltiin, että ilman sellaista syntyisi viestikapulamaisesti vain kahden vuoden ensi-iltapäivien välein onnistunut kokonaisuus.

Se, mitä olisi pitänyt tehdä, on kutakuinkin se, millaisena tekeillä ollut tarina meille keväällä 2013 näyttäytyi. Silloinhan nimittäin kerrottiin, että vaikka Abrams ohjaisikin ainoastaan uusista elokuvista ensimmäisen, koko trilogian tarinakaarta kehiteltäisiin yhdessä tiimissä, johon kuuluisivat Abrams, Lucasin itsensä valitsema käsikirjoittaja Michael Arndt, Imperiumin vastaiskun kirjoittaja Lawrence Kasdan, neuvonantajan roolissa Lucas itsekin, hänen seuraajakseen valitsema kymmenien menestyselokuvien tuottaja Kathleen Kennedy ja vieläpä viimeksi mainitun perustama, nimenomaan jatkuvuuden ylläpitoon tähtäävä Star Warsin ja tarinankerronnan asiantuntijoiden muodostama ”tarinaryhmä”.

Jos jossain on tälle kaikelle vaihtoehtoinen historia jonka olisin halunnut toteutuvan, se on se, jossa noille kehittelyille olisi annettu enemmän aikaa.

Episodi IX: Duel of the Fates eli väläys siitä, miten sarja olisi voinut päättyä

Kaksi viikkoa sitten Robert Meyer Burnett pamautti Star Wars -ympyröihin varsinaisen pommin kronikoimalla kahdessa kaksituntisessa livelähetyksessään (!) Youtubeen Colin Trevorrown tarinaversion episodi IX:stä silloin, kun sen otsikko vielä oli Duel of the Fates.

Sehän oli ollut koko ajan tiedossa, että JJ Abrams ja Chris Terrio aloittivat puhtaalta pöydältä Trevorrown ja kirjoittajapari Derek Connollyn jälkeen. Haastatteluissa oli jo aiemmin käynyt ilmi, että Trevorrown versiossa esimerkiksi keisari Palpatine ei ollut palannut kuolleista. Mutta millainen Trevorrown versio sitten olisi ollut, sitä emme tienneet – kunnes nyt. Eikä tieto jäänyt kuvitelmien varaan, koska Burnettin luentojen jälkeen nettiin ilmaantui myös kasa concept artia tästä versiosta. Tämän artikkelin kuvitus on tuosta vuodosta.

Tämän jälkeen kysymykset ovat siis kuuluneet, olisiko Trevorrown versio näillä tiedoilla ollut parempi kuin se The Rise of Skywalker, jonka saimme. Lähdekriittisemmät tosin ovat varmasti sitä ennen kysyneet, mahtaako tämä vuoto olla aito lainkaan – tai kuka ihme on Robert Meyer Burnett. Mutta mitä tulee siihen, oliko vuoto aito: kyllä se ainakin pääpiirteissään oli. Sen vahvisti nimittäin Trevorrow itse tässä twiitissään:

Robert Meyer Burnett oli minulle täysin vieras nimi, enkä painanut Youtuben seuraa-nappia kuunneltuani hänen jorinoitaan melkein neljä tuntia. Vaihdoin kuuntelunopeutta ja aloin hypelläkin siinä vaiheessa kun mies keskittyi välillä yleisökysymyksiin Star Trekistä ja Alienista. Mutta mikään ihan satunnainen vloggaaja Burnett ei ole. Imdb:ssä hänellä on kymmeniä töitä ohjaajana, kirjoittajana, leikkaajana ja tuottajana. Siellä täällä filmografiassa on pientä fiktiotakin, mutta leijonanosan miehen urasta muodostavat tällä perusteella elokuvien dvd-ekstroiksi tuotetut dokumentit, joiden joukossa korostuvat Star Trek ja X-Men -franchiset.

Suuripuheinen Burnett siis on ihan oikeastikin Hollywoodin sisäpiirin liepeillä. Videoissaan hän väittää lukeneensa tai kuulleensa Colin Trevorrown (ja Derek Connollyn) version episodi IX:stä, jonka päivämääräksi hän videolla ilmoittaa 16.12.2016. Päivämäärä on oleellinen, sillä se tarkoittaa, että versio on kirjoitettu ennen Carrie Fisherin kuolemaa (27.12.2016). Näin ollen tämä versio sisältää siis – kaiken muun kiinnostavan lisäksi – parhaan mahdollisen kuvan siitä, mikä Leian rooli olisi voinut olla elokuvassa, jos asiat olisivat menneet toisin ja Leia olisi saanut ”oman jatko-osatrilogiaelokuvansa” kuten Han ja Luke saivat.

IMG_20200123_192558

Eräs seikka ei ole saanut tarpeeksi huomiota Duel of the Fates -käsiksen käsittelyssä. Nimittäin se, että koska Trevorrown ja Lucasfilmin tiet erosivat vasta syyskuussa 2017, on perusteltua olettaa, että tuossa välissä on valmistunut vähintään yksi uusi versio. Burnettin raportoima käsis ei siis ole vielä se käsisversio, jonka perusteella Lucasfilmissä olisi todettu, että ei, tästä ei missään nimessä tehdä episodi IX:ää. Pikemminkin tätä pitää tulkita raakaversiona, jossa vielä nähtiin potentiaalia. Toisaalta on hyvä myös muistaa, että tämä ei ole versio, jonka Colin Trevorrow ja Derek Connolly itsekään olisivat koskaan filmanneet aivan tällaisenaan – tämähän oli vasta ensimmäinen versio.

(MakingStarWarsin Jason Ward on väittänyt lukeneensa myöhemmän version, mutta koska Wardin kuvailema käsis on eroistaan huolimatta henkisesti ja useimmilta tapahtumiltaankin hyvin lähellä Burnettin videoiden käsikirjoitusta, keskityn tässä kirjoituksessa tähän neljän tunnin videoluennoilla tarkemmin raportoituun.)

Vielä pari sanaa Burnettista ja hänen videoistaan ennen kuin pääsen niiden sisältöön. Burnett itse painottaa, että ei tunne Trevorrowta, eikä hän tietenkään kerro, mistä hän tämän graalin maljan on käsiinsä saanut. Hän korostaa myös useita kertoja, ettei hänellä ole itsellään hallussaan tuota käsikirjoitusta, vaikka selvästi lukee videolle vähintään tarkkoja muistiinpanoja siitä. Nimittäin todella tarkkoja.

Heti alussa Burnett näyttää tekstinä tämän käsisversion alkuskrollin, mainitsee tiettyjen kohtausten tarkkoja sivunumeroita käsikirjoituksessa ja maustaa kertomustaan suorilla repliikeillä. Tarinan edetessä, etenkin ensimmäisen videon loppupuolella, Burnett kuitenkin tuntuu heittävän mukaan yhä enemmän omia tulkintojaan, eikä etenkään Reyn ja Kylon tarinan osalta tunnu enää tietävän niin tarkasti, mitä hahmot ovatkaan tekemässä ja miksi. Toisessa videossa hän palaa käymään loppupuolen tapahtumat läpi ensimmäistä videota tarkemmin. Ensimmäisen videon perusteella olin jo tulkitsemassa, että Burnett olisi itse lukenut vain käsiksen alkupuolen ja kuullut lopun toisen käden tiivistelmänä, mutta on toki mahdollista esimerkiksi, että hän on videoiden välillä saanut lähteeltään lisätietoa.

alleged-trevorrow-scroll

Tästä lähti tämä versio. Olettaa sopii, että Trevorrownkin käsissä alkuskrolli olisi muuttunut vielä moneen kertaan.

Trevorrown Duel of the Fates (terävä, hauska ja toimiva otsikko, muuten!) olisi siis todellakin olisi ollut aivan eri elokuva kuin Abramsin The Rise of Skywalker. Olisiko se ollut parempi episodi IX – palaan siihen myöhemmin.

Trevorrown versiossa Palpatine esiintyy vain lyhyesti hologrammina, ei verevänä vainajana. Kylon ja Reyn välillä on Voima-yhteys, mutta siteen sielunkumppanuuteen tai jopa romanssiin viittaavista sivujuonteista ei näy häivääkään. (Sen sijaan romanssin mahdollisuutta viritellään Trevorrown versiossa Reyn ja Poen välille.) Kyloa yritetään tarinan aikana pelastaa pimeältä puolelta, mutta se ei oikeastaan onnistu, tai korkeintaan juuri ja juuri: Ben Solo ei palaa, mutta Kylo kuolee ymmärtäen olleensa väärässä. Reyn vanhemmat eivät paljastu kenenkään kuuluisan sukulaisiksi, ja heidän murhaajakseen paljastuu Kylo itse, yhdessä Renin ritarien kanssa. Hux ei petä First Orderia, Kuolemantähden raunioilla ei käy kukaan, sith-tikareita ei tarvitse tulkita vaivalloisesti ja niin edelleen.

IMG_20200123_192551

Reyn kaksiteräinen valomiekka kuuluu tämän käsiksen kiehtoviin yksityiskohtiin. Huomaa Jedin paluun aikaisen Luken asu.

Mutta vaikka Duel of the Fatesin juonessa ei ole juuri yhtäläisyyksiä The Rise of Skywalkerin kanssa, kaikuja siitä kuitenkin on mahdollista nähdä lopullisessa elokuvassa, jonka lopputeksteissä Trevorrow ja Connolly on kreditoitu ”story by” -krediitillä Yhdysvaltain käsikirjoittajakillan sääntöjen mukaan. Nimittäin:

  • Myös Duel of the Fatesin alussa Kylo etsii jotain Mustafarilta, Vaderin jäämistöstä, ja löytää holokronin. Se liittyy tässäkin versiossa keisari Palpatineen, ja sisältää Vaderille tallennetun ”katso vasta jos kuolen” -viestin, joka johdattaa Kylon eteenpäin. Sieltä edestäpäin ei vain tässä versiossa löydy itse Palpatinea.
  • Kylon seuraava etappi on tässäkin versiossa sithien pyhä planeetta muinaisine patsaineen ja temppeleineen.
  • Rey ja Finn keskustelevat Kylosta ja näiden kahden Voiman vastinparin vaikeasta suhteesta. Rey tunnustaa opettajilleen olevansa epävarma roolistaan kaikessa tässä, ja myöhemmin kauhistuu käytettyään kimpaannuttuaan liikaa voimaa ja aiheutettuaan kuolemaa. Nämä kohtaukset ja teemat ovat kaikki mukana lopullisessa elokuvassa – mutta erilaisina ja ohimenevämpinä kuin ne olisivat ilmeisesti olleet Trevorrown versiossa.
  • Entiset First Orderin stormtrooperit nousevat valtiaitaan vastaan. Tämäkin oli tosin Trevorrowlla isompi osa juonta kuin Abramsin ja Terrion lopullisessa elokuvassa.
  • Kylo kohtaa isänsä Han Solon näyssä (mutta kohtaus ei tässä versiossa ole Kylon kääntymisen hetki).
  • Lando tuo ison laivaston lopputaisteluun ratkaisevalla hetkellä.
  • Ja aivan erityisesti: Trevorrown versiossa Kylon tavoite on oppia imemään elävä Voima pois toisista, ja Rey opettaa hänelle tempun kääntöpuolen eli Voimalla parantamisen. Vaikka The Rise of Skywalkerissa voimaa imee parantuakseen Palpatine, etenkin tässä kohtaa katsoisin, että Abrams ja Terrio todellakin kehittelivät aiemman käsikirjoituksen ideaa eteenpäin.

IMG_20200123_192542

Elokuva alkaa Kuatin avaruusalusvarustamolta. Finn, Poe, Rose ja BB-8 yrittävät räjäyttää First Orderin tähtituhoojatuotannon. Siinä he eivät onnistu, mutta pakenevat kuitenkin yhden tähtituhoojan kaapaten. Mukanaan he tuovat aimo kasan aluksia ja aseita: riittävästi, että vastarinta alkaa suunnitella iskua First Orderin pääkaupunkiin, vanhaan kunnon Coruscantiin, ja ehkä jopa sen valtaamista. First Order on nimittäin blokannut kaikki galaksin kommunikaatiokeinot paitsi omansa, mutta Coruscantin raunioituneen jeditemppelin alla pitäisi olla tuhat vuotta vanha järjestelmä, jolla vastarinnan yleisen kutsun aseisiin vielä saisi läpi.

Coruscantia hallitsee kansleri Hux, mutta Kylo on kateissa, eikä palaakaan First Orderin valtaistuimelle elokuvan aikana. Hän etsii mittaamatonta voimaa ensin Mustafarilta, sitten Palpatinea itseään opettaneen Tor Valum -nimisen muinaisolennon opista Remnacore-planeetalta (tarkka kirjoitusasu jää minulle hämäräksi) ja lopulta Mortisista, The Clone Wars –sarjasta tutusta Voiman mystisestä äärestä.

Finn, Rose ja droidit seikkailevat suurimman osan elokuvaa Coruscantilla. He onnistuvat käynnistämään hätäkutsun, mutta jäävät First Orderin vangeiksi. Paettuaan he onnistuvat käynnistämään First Orderin hirmuvaltaan tyytymättömien stormtrooperien ja Coruscantin kansalaisten keskuudessa kunnon kapinan, jonka tueksi Leian joukot ja lopulta, ratkaisevalla hetkellä, myös Landon johtamat salakuljettajat ja muut epämääräisemmät soturit – palkkionmetsästäjä Bosskia myöten – saapuvat käymään avaruustaistelua. Galaksi kuulee siis Leian viimeisen ”help me” -viestin, ja lopuksi hyvä voittaa.

IMG_20200123_192535

Stormtrooperien kapinassa vaikuttaa olevan ”pienten ihmisten vallankumouksen” piirteitä.

Rey ja Poe kulkevat tarinan alkupuolella omaa tietään, yrittäen ilmeisesti etsiä Kyloa pysäyttääkseen tämän (tässä kohtaa Burnett on epäselvimmillään). Renin ritarit jahtaavat heitä, mutta kohtaavat loppunsa Reyn kädessä, kun paljastuu, että he ja Kylo olivat Reyn vanhempien kuoleman takana. Rey pakottaa Poen pois luotaan ja etenee kohti otsikon kohtalojen kaksintaistelua.

Mortisilla sekä Rey että Kylo näkevät näkyjä menneestä, ja taistelevat useaan otteeseen samaan aikaan kun toista taistelua käydään Coruscantilla. Luke-haamu, joka on elokuvan aikana aiemminkin keskustellut sekä Kylon että Reyn kanssa, ottaa osaa taisteluun, mutta lopulta ratkaisevan iskun antaa Leian etäkosketus Kylon mieleen hetkellä, jolla tämä on puristamassa viimeisen elämänvoiman Reystä. Kylo kääntää tekonsa, palauttaa elämän Reyhin, ja vaipuu itse kuolemaan. Viimeisinä sanoinaan hän paljastaa Reylle tämän sukunimen: ”Solana”.

Rey nousee Mortisin astraalitasolle ja kohtaa Luken, Yodan ja Obi-Wanin. Nämä tunnustavat oppineensa Reyltä, että tasapaino on sittenkin valon ja pimeän välissä, ja että Reyn on mahdollista palata galaksiin opettamaan tämä muillekin. Niin hän tekeekin, kun elokuva päättyy Modesta-nimiselle planeetalle, jonne Finn on perustanut tulevien jedilasten uuden koulun.

IMG_20200123_192459

Luke-haamu tarttuu Kylon valomiekkaan. Mark Hamillilla olisi ollut Trevorrown versiossa enemmän tehtävää.

Tämän kaiken paljon tarkemmin luetteleva Burnett ei peittele mielipidettään: hänestä Trevorrown Duel of the Fates on kaikessa parempi, kiinnostavampi ja starwarsmaisempi kuin The Rise of Skywalker oli. Burnettia tuntuu aivan erityisesti kiusaavan lopullisessa elokuvassa se, että Palpatinen paluuta ei selitetä mitenkään, sillä hän palaa tähän ärsytykseensä monia, monia kertoja videonsa aikana.

Kuten olen tässä blogissa suruissani kirjoittanut, minäkään en pitänyt The Rise of Skywalkerista. Mutta en ole ollenkaan vakuuttunut, että Trevorrown versio olisi johtanut parempaan lopputulokseen.

Aito vertailu näiden vaihtoehtojen välillä on lähes mahdotonta, koska yhtäällä meillä on valmiiksi hiottu elokuva (virheineen) ja toisaalla yhden Robert Meyer Burnettin paikoin vouhkaava kertomus käsikirjoituksesta. Jälkimmäisestä ei voi varmuudella sanoa, kuinka mikäkin kohtaus tai teema olisi valmiiksi elokuvaksi toteutettuna toiminut ja, kuten edellä totesin, tämä versio Duel of the Fatesista ei edes ole se, jollaiseksi Trevorrown versio olisi tuotantonsa aikana lopulta kehittynyt.

IMG_20200123_192522

Coruscantin alatasot, joista Lucasfilmillä olisikin ollut jemmassa paljon suunnitelmia – George Lucasin tekemätön tv-sarjaprojekti Underworld olisi tiettävästi laskeutunut tänne.

Eräiltä osiltaan Trevorrown versio kyllä vastaa monia minun IX-toiveitani paremmin kuin lopullinen The Rise of Skywalker. Aivan erityisesti Trevorrown versio olisi avannut sodan ja First Orderin valloittaman galaksin kokonaiskuvaa paremmin kuin nähty elokuva.

Trevorrown valitsemat lokaatiot olisivat olleet paitsi kiinnostavampia kuin TROS:ssa nähdyt, myös avartavia kaukaisen galaksin koko tilan kannalta ja ehkä sopivampia saagan viimeiseen osaan. Star Wars -tarinoissa vuosikymmeniä esiintynyt Kuatin alusvarustamo olisi ollut hienoa nähdä valkokankaalla, prequelien keskusplaneetta Coruscant olisi ollut painava valinta saagan kokonaisuuden kannalta ja Mortis puolestaan, niin, vähintään rohkea valinta. (The Rise of Skywalkerin kiinnostavin planeetta oli sysimusta ja muinainen Exegol, mutta kaikesta päätellen se on suora seuraaja Trevorrown version Remnacorelle.)

Hirmuhallinnon sisältä kumpuava stormtrooperien kapina oli niin ikään mukana monien IX-spekulaatioissa ja -toiveissa, ja Trevorrown versiossa Finnin hahmon kaari tuntuu saavan paremman lopun kuin hänen käy TROS:ssa. Mark Hamill -fanit (eli me kaikki?) olisivat myös olleet tyytyväisiä: miten tahansa toteutettuna Luke-haamun ja Kylon kohtaaminen olisi ollut herkullista katsottavaa, ja Trevorrown käsiksessä sellaisia kohtauksia olisi ollut kaksikin. ”See you around, kid”, sanoi Luke sentään The Last Jedissä!

Erikseen on mainittava se, että Trevorrow selvästi sentään yritti tarttua Voiman tasapainon ongelmaan, jonka esimerkiksi minä kuvittelin The Last Jedin jälkeen kasvavan viimeisen osan myötä tämän trilogian olemassaolon ydinkysymykseksi. Miten lopulta on saavutettavissa tuo myyttinen tasapaino, kun hyvän voitto pahasta tuntuu aina johtavan vain pahan vuorottaiseen nousuun jonkin ajan kuluttua, ja jos luonnossa on tasapaino ilman keskenään taistelevia jedejä ja sithejä? Tämän kysymyksenhän Abrams ja Terrio surutta sivuuttivat. Trevorrown version tämä Reyn repliikki Kylolle lopputaistelun käännekohdassa olisi hyvin toteutettuna voinut olla kohtaus, joka olisi tuonut näitä miettiville katsojille ne kylmimmät väreet:

”Our masters were wrong. I will not deny my anger and I will not reject my love. I am the darkness and I am the light.”

Sekin tekee mieleni mainita, että Trevorrow vaikuttaa tavoitelleen väkivallan tasoltaan yllättävän aikuista (lue: rajua) elokuvaa. En ole lainkaan varma, olisiko tyylilaji ollut sopiva, mutta selvä ero Abramsin tai Johnsonin Star Warseihin on havaittavissa. Ottaen huomioon ne lelumäärät, joita Kylon maskilla myydään, olisi ollut todella hätkähdyttävää nähdä Kylo itse tappamassa Reyn vanhemmat. Molemmat kansleri Huxiin ja valomiekkatekniikkaan liittyvät seikatkin vaikuttavat hämmästyttävän graafisilta: Hux teloittamassa petturin valoteräisellä giljotiinilla ja sama Hux elokuvan lopussa tekemässä itsemurhan valomiekkaan heittäytyen. Kylo ottaa heti käsiksen alussa iskua naamaan, saa entistä rujompaa metallitikkiä kasvoihinsa ja päätyy pukeutumaan karkeampaan naamioon. Lopussa Rey ei suinkaan vain menetä helposti korjattavaa raajaa kuten Star Wars -sankarit yleensä, vaan sokeutuu, ja R2-D2-parka suorastaan räjähtää (mutta viimeksi mainitun yksityiskohdan Trevorrow itse katsoi parhaaksi korjata vahvistus-twiitissään: droidi ei olisi vahingoittunut korjauskelvottomaksi).

IMG_20200123_192514

Se eniten välittämämme rakkaustarina.

Mutta ei Duel of the Fates tunnu elokuvalta, johon Star Wars -sarjan olisi kuulunut päättyä, jos kohta sellaiselta ei tuntunut minusta lopullinen The Rise of Skywalkerkaan. Trevorrown tarinasta puuttuu jännite.

Ydinongelma liittyy Kyloon, jonka pitäisi olla elokuvan kiinnostavin hahmo: ikään kuin Darth Vader, jonka maskin alle näemme. Kylohan on siirtynyt syvälle pahan puolelle jo ennen elokuvia, mutta hän tuntuu kaiken aikaa taistelevan valon kutsua vastaan – siis päinvastoin kuin sankarit monissa tarinoissa. Trevorrown versiossa IX:stä Kylo jahtaa yksinään ensimmäiseltä planeetalta suuntaa, toisella planeetalla asustavalta muinaisolennolta sith-oppia kuin pimeän puolen Yodalta ikään ja lopulta kolmannelta valtaa, eikä tunnu missään vaiheessa haluavan hyvän puolen vastineestaan Reystä mitään muuta kuin nähdä tämän kuolleena. Trevorrown käsikirjoitus tuntuu suhtautuvan Kyloon koko ajan menetettynä tapauksena, ja tämän luettuani ymmärränkin entistä paremmin, miksi Chris Terrio kertoi jossakin haastatteluista ottaneensa Abramsin kanssa lähtökohdaksi sen, että Kylo olisi pelastettava pimeältä puolelta: se ei siis tosiaan ollutkaan itsestäänselvää. Jos lopullinen The Rise of Skywalkerkin alikäytti Kyloa/Beniä, niin tämä versio tuntuu unohtavan, mikä hahmossa on kiehtovaa.

Ja vaikka totesin edellä ilahtuneeni siitä, että Trevorrow käsitteli Reyn epävarmuutta ja Voiman tasapainoa, tuntuu Reynkin hahmo olevan tässä versiossa aivan hukassa – jo siitäkin päätellen, että käsiksen toisissa kohdissa tarkoin tunteva Burnett ei oikein hänkään tunnu tietävän, mikä Reytä ajaa. Tulkitsen, että hän lähinnä yrittää saada Kylon kiinni kukistaakseen tämän – ensin lopettaakseen sodan ja sitten kostaakseen vanhempiensa kuoleman. Kaiken kaikkiaan minun on vaikea välttää tunnetta, että Trevorrow ei ole kovin hyvin ymmärtänyt kumpaakaan päähenkilöään.

IMG_20200123_192509

Kylo ei tässä versiossa korjannut vanhaa naamiotaan, mutta vammauduttuaan kasvoista hän pukeutui rujompaan ja alkukantaisempaan.

Viimeistään tässä kohtaa on ehkä hyvä mainita, että pidin myös Trevorrown suurta menestyselokuvaa Jurassic Worldia sieluttomana roskana, jonka ainoat ansiot liittyivät viittauksiin alkuperäisleffaan. Duel of the Fatesista hän tuntuu kirjoittaneen Star Warsin originaalitrilogian kohtausten best of -kattausta, joka viittaisi sopivasti myös prequeleihin. Ja erääksi hänen käsiksensä huippukohdista selvästi tarkoitettu kohtaus, jossa jeditemppelin alla oleva hätäviesti nähdään montaasina ympäri galaksia saagan tunnetuilla tapahtumapaikoilla ”kuin Gondorin liekit syttyisivät”, kuten Burnett kuvailee, tuntuu ainakin hänen videonsa perusteella yksinomaan kornilta. ”Jopa TLJ:n luutapoika näkee viestin”, Burnett hehkuttaa, ja minä huokaisen helpotuksesta, että tällaista emme sentään TROS:ssa nähneet.

Duel of the Fates -kässärin loppupuolen Voiman astraalitasot olisivat taatusti jakaneet mielipiteitä vähintään yhtä paljon kuin lopullisen leffan keisari Palpatinen paluu, vaikka ne kuinka olisivat jo animaatiosarjoissa nähtyjä ja osin juuri siksi. Todennäköisesti ne ovat näytelleet melko isoa roolia, kun tämän käsikirjoituksen myöhempien versioiden lopullinen kelpaavuus Star Wars -elokuvaksi on alkanut epäilyttää Lucasfilmin ja Disneyn korkeimmissa toimistoissakin. Diplomaattisesti voisi ehkä todeta, että tietyt asiat toimivat animaatioissa paremmin kuin näytellyissä elokuvissa, ja on siksi vain hyvä, että meillä nimenomaan on tässä samassa franchisessa sekä animaatioita että näyteltyjä elokuvia.

Viimeisenä ihmetyksen yksityiskohtana maininnan ansaitsee Leia. Episodi IX:nhän piti tuottaja Kathleen Kennedyn mukaan olla Carrie Fisherin elokuva yhtä paljon kuin VII oli Harrison Fordin ja VIII Mark Hamillin, mutta kohtalo päätti toisin. Trevorrown versio, joka Burnettin mukaan on kirjoitettu ennen Fisherin kuolemaa, käyttää silti Leiaa vain hädin tuskin isommassa roolissa kuin lopullinen elokuva. Erot ovat lähinnä siinä, että tässä versiossa Leia olisi itse käynyt tapaamassa Landoa ja jäänyt henkiin elokuvan lopussa. Outoa kuin mikä!

IMG_20200123_192601

Trevorrown versio ei päättynyt Tatooinelle, mutta viittauksilta originaalitrilogian alkuun emme olisi välttyneet.

Duel of the Fates ei siis ole Star Wars -elokuva, jota meidän pitäisi jäädä kaipaamaan. Eipä se toisaalta millään tavoin The Rise of Skywalkeria parannakaan: olemassa olevan elokuvan ongelmat eivät muutu mihinkään siitä, että vaihtoehtoisella versiolla olisi ollut toisenlaisia ongelmia.

Sen sijaan tämä vuoto viimeistään todistaa, että jatko-osatrilogian karmea virhe oli yhtiön strateginen päätös antaa jokaisen kirjoittaja-ohjaajan vuorollaan viedä vapaasti tarinan viestiä eteenpäin. Samoin nyt viimeistään on selvää, että Abrams ja Terrio eivät suinkaan sepittäneet uutta episodi IX:ää minkään ”aiemmin suunnitellun version” tilalle, vaan että seitsemättä tai kahdeksatta osaa kirjoitettaessa ei kerrassaan vielä oltu päätetty, miten juonilangat yhdeksännessä osassa pääteltäisiin. Abrams ei ollut paras henkilö lopettamaan näin syntynyttä jatkokertomusta, mutta ei se olisi ollut Trevorrowkaan. On aivan karmeaa, että Lucasfilm kulutti ensin aikaa yhden heistä kanssa ja, tajuttuaan olevansa epäonnistumassa, palkkasi toisen tekemään pikapikaa edes jonkinlaisen lopetuksen.

Siitä olen kuitenkin kiitollinen, että tämä käsis vuoti nettiin edes tällaisessa muodossa. Näiden elokuvien tekoprosessista tullaan jonain kaukaisena päivänä julkaisemaan todella kiinnostavia kirjoja, mutta Burnettin videoiden ansiosta meidän ei tässä vaiheessa tarvitse jäädä pitempään jossittelemaan, riistettiinkö meiltä Trevorrown käsiksen hyllytyksessä ”todellinen”, parempi episodi IX.

Episodi IX -selitysten makua: Tässä nyt vain kävi näin

The Rise of Skywalkerin ensi-illasta on kolme viikkoa, joten vielä on tämän blogin eettisen koodiston mukaan spoilerivaroitusten aika. Tämä kirjoitus spoilaa episodi IX:n juonta kauttaaltaan, joten varoitus elokuvaa katsomattomille!

d23-tros-storm-fight

Tässä vaiheessa lienee jo turvallista sanoa, että episodi IX ei ole nousemassa Star Wars -elokuvien kovimpaan klassikkosarjaan. Kriitikkojen arviot puhuvat kädenlämpöisestä suorituksesta, tähtiarvioiden heiluen pääasiassa kahdessa ja kolmessa tähdessä. Se tarkoittaa, että The Rise of Skywalker on itse asiassa otettu vastaan huonommin kuin prequelit niiden ilmestyessä. Niin sanottujen tavallisten katsojien mielipiteet esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tuntuvat liikkuvan samoja latuja: siis välillä ”ei kovin kummoinen” – ”ihan ok”.

Entä ydinyleisö, sarjan fanit? He, jotka perinteisesti yleensä ovat alkaneet nälviä Star Warsejaan vasta ainakin jonkinlaisen kuherruskuukauden jälkeen (mutta viime vuosina kyllä yhä nopeammin)? Ainakin minusta vaikuttaa, että episodi IX on niissä piireissä otettu vastaan vielä huonommin kuin tavisriveissä. Monien fanien mielestä elokuva on katastrofi kaikilla mahdollisilla tasoilla. Positiivisempien mielestä se on vikoineenkin kelvollinen. Toki oikeasti leffasta tykänneitäkin faneja on, mutta jopa heidän sanansa tuntuvat puolustuksen puheenvuoroilta: jotkut edellistä episodia inhonneet ovat esimerkiksi kehuneet tätä vertauksella ”ainakin parempi kuin The Last Jedi”. Toiset taas ovat tykänneet The Rise of Skywalkerista nähdessään lastensa viihtyvän elokuvan äärellä, ja todenneet, että lapsillehan George Lucaskin näitä teki. Jälkimmäinen on ihan asiallinen näkökulma, mutta ei kovin hyvä lohtu niille, jotka odottivat pelkän viihteen lisäksi elokuvaa, joka käärisi pakettiin yli 40-vuotisen, monien siis vuosikymmenien ajan rakastaman tarinan sekä juonellisesti että temaattisesti.

Ehkä erityisen kiinnostavaa on, että The Rise of Skywalker tosiaan jättää kylmäksi niin monet sellaisetkin katsojat, jotka nimenomaan pitivät sitä suoraan edeltäneistä episodeista VII ja VIII (kuten esimerkiksi minut). Se ei siis ollut ainoastaan viimeinen todistuskappale niille katsojille, jotka eivät ole missään vaiheessa innostuneet Disney-omistuksen aikaisesta jatko-osatrilogiasta, vaan moni noiden elokuvien puolustajakin pettyi – vain kärjistettynä esimerkkinä niin sanottu reylo-yhteisö, jota näkökulmaa käsittelin äskettäisessä kirjoituksessa erikseen.

Mitä siis meni pieleen? Luulen, että yritän tarjota (vielä lisää) omia vastauksiani seuraavassa blogimerkinnässä. Nyt yritän hieman koota sitä, mitä tekijät itse ovat sanoneet.

tros-zorii-poe-rey-finn

The Rise of Skywalkerin ensi-illan jälkeisissä Hollywood-medioiden jutuissa ja haastatteluissa on nimittäin selittelyn sävy.

Erityisesti haastatteluissa on kunnostautunut toinen käsikirjoittaja Chris Terrio. Hän on esimerkiksi kiertänyt vastaukset Palpatinen paluun herättämistä kysymyksistä viittaamalla tämän olleen tuottaja Kathleen Kennedyn ratkaisu. Toiseksi syypääksi tähän ratkaisuun hän on esittänyt episodi VIII:n kirjoittaja-ohjaajaa Rian Johnsonia, joka ei taatusti osallistunut päätökseen millään tavalla: Terrion mielestä Ben Solon pelastaminen pimeältä puolelta oli käsikirjoittaessa vaikeaa, koska Snoke oli poissa, ja Kylo oli näin kohonnut pääpahiksen asemaan. Voi nolous minun naivismiani, minä kun kuvittelin tämän olleen kiinnostava ja harkittu juonielementti, josta seuraava episodi tarinaa jatkaisi. Vai ehkäkö sittenkin voi nolous Chris Terriota ja kirjoittaja-ohjaaja JJ Abramsia, jotka eivät osanneet sellaista jatkoa kirjoittaa?

(Abramsilta en ole nähnyt yhtään ensi-illan jälkeistä spoilerihaastattelua.)

Rose-Tico-Rey

Tätä markkinoinnissa kuvana nähtyä Rose Ticon ja Reyn välistä kohtausta ei ole lopullisessa elokuvassa.

Samassa Awards Dailyn haastattelussa Terrio myös puolustautui Kelly Marie Tranin roolin Rosena jääneen pieneksi siksi, että Rose kirjoitettiin näyttelemään Carrie Fisherin kanssa, ja nuo kohtaukset edesmenneen Leia-näyttelijän kanssa eivät vain lopulta toimineet riittävän hyvin. Tästä vastauksesta tekee mieli sanoa ”pics or didn’t happen”, sillä elokuvassahan Rose ja Leia eivät kohtaa lainkaan. Jos Terrio ja Abrams – joka taas kehtasi väittää Star Wars Celebrationin lavalla Tranin castauksen olleen Rian Johnsonin The Last Jedi -ratkaisuista paras – olisivat todella halunneet käyttää Rosea episodissaan, he olisivat yksinkertaisesti voineet kirjoittaa hänet enemmän mukaan tarinaan. (Leikkaaja Maryann Brandon sanoi Huffington Postille Rosen jääneen sivuun ohjaaja Abramsin haluttua keskittyä kolmeen pääsankariin ja Kyloon, ja kamoon Chris, näinhän siinä on käynyt.)

Erityisen paljon nettiporua herättäneessä The Hollywood Reporterin haastattelussa Terrio taas tuntuu kuittaavan kaikki kysymykset elokuvan valinnoista melkein kuin silkalla sattumalla. Sanat, jotka Finn haluaisi sanoa Reylle mutta jotka jäävät sanomatta? Katsoja voi tulkita itse. Miksi loppukohtauksessa näyttäytyvät Voima-haamuina vain ja juuri Luke ja Leia? Koska ”keskustelimme kyllä JJ:n kanssa siitä, ketkä siellä voisivat olla, ja tämä kosketti meitä”. Ja niin edelleen.

Ehkä kaikkein merkillisin kohta tässä haastiksessa on, kun Terriolta kysytään, mahtaako elokuvan loppu antaa ymmärtää Reyn jäävän nyt eristyksiin elämään Tatooinella, kuten todella moni on tulkinnut ja kuten John Williamskin tuntuu vihjaavan, sillä viimeisen musiikkikappaleen nimi soundtrackilla on A New Home. Terrion vastaus? ”En voi olettaa tietäväni, mitä John on sillä tarkoittanut.” Kiva Chris, 87-vuotias mestarisäveltäjä on varmasti syyllinen sinun kirjoittamasi elokuvan lopun viestin epäselvyyteen. (Totuuden nimissä Terrio tosin kyllä myös vastaa: mikään elokuvassa ei hänen mielestään tarkoita ehdottaa, että Rey olisi jäämässä Tatooinelle.)

rey-tros

Tämä kuva on Pasaana-planeetan kohtauksesta, mutta kappas, samassa autiomaassa kuvattiin myös loppukohtauksen Tatooine.

Elokuvan leikkaaja, ohjaaja Abramsin luottonainen Maryann Brandon, ei hänkään tunnu elokuvan fanilta. The Rough Cut -podcastin haastattelussa Brandon kehotti katsojia olemaan ajattelematta elokuvaa kovin tarkkaan, ja suositteli pikemminkin hyppäämistä elokuvan ”ajelun” (ride) kyytiin.

Brandonin henkilökohtaiseksi puolustukseksi on toki sanottava, että olosuhteet olivat kurjat. The Rise of Skywalkeriahan tehtiin valtavalla kiireellä (koska koko show oli alusta asti myöhässä aikataulustaan Abramsin pyyhkäistyä Colin Trevorrown ajatukset pöydältä ja aloitettua puhtaalta pöydältä). Brandon päätyi poikkeukselliseen ratkaisuun: leikkaamaan elokuvaa fyysisesti kuvauspaikoilla, jotta Abrams saattoi osallistua päätöksiin kesken kuvausten ja jotta, suoraan sanoen, elokuva ehtisi mitenkään valmiiksi ajoissa. The Rough Cut -podcastissa Brandon kuvailee ratkaisun monia hyviä puolia: pääsy osaksi tiimiä, mahdollisuus näyttää aiempia otoksia näyttelijöille, yksittäisten lisäkuvausten toteuttaminen lennosta ennen pääkuvausten päättymistä.

Mutta hän tulee myös sanoneeksi, että Kathleen Kennedy ”vaati” Abramsia viettämään enemmän aikaa leikkaushuoneessa, ”eikä siihen ollut aikaa”. Brandon niin ikään sanoo, että kun elokuva lukittiin kiitospäivän aikoihin, he (tekijät) ”olivat yhä ratkaisemassa asioita” (”were still trying to figure things out”).

Episodi II:n dvd-dokumentin otsikko oli aikanaan Films Are Not Released, They Escape. Episodi IX:n tapauksessa vaikuttaa tosiaan siltä, että tämä elokuva pakeni keskeneräisenä.

tros-rey-and-palpatine

Palpatinen paluuta paremmin selittäneitä kohtauksia oli leikkaaja Maryann Brandoninkin mukaan olemassa, mutta ne jäivät elokuvasta leikkausvaiheessa pois.

Sitten meillä ovatkin ne viime päivien erityisen omituiset raportit: ne, joihin liittyy iskulause ”Release the JJ cut”.

Jotkut fanit ovat toivoneet Abramsilta ”ohjaajan leikkausta”, vaikka on yleisesti tiedossa, että Abrams tekee elokuvistaan vain yhdet sellaiset (ja näyttää ne meille elokuvateattereissa). Tällä kertaa tällaisen ohjaajan leikkauksen mahdollisuudesta huhuillaan muuallakin kuin fanisomessa (vaikka uskottavat mediat sitten keskittyisivätkin tässä tapauksessa lähinnä raportoimaan fanien nettihuhuja). Esimerkiksi brittilehti The Independent on tarttunut näihin, viitaten muun muassa huhuun Abramsista vastentahtoisesti lisäämässä elokuvan loppuun Reyn ja Kylon suudelmaa.

Perusväite (esimerkiksi We Got This Covered) on siis, että ohjaaja Abrams itse ei olisi tyytyväinen The Rise of Skywalkeriin. Studio olisi muka pakottanut Abramsia leikkaamaan elokuvasta hänen siihen ehdottomasti haluamiaan osia: näitä olisivat esimerkiksi edellä mainitut selitykset Palpatinen paluulle ja monet Rosen kohtaukset. Keskeinen huhu on, että Abrams olisi halunnut näyttää lopputaistelussa kuvan kanssa vanhojen jedien haamuja, ja että Hayden Christensenin ja Samuel L. Jacksonin kaltaiset näyttelijät olisivat peräti käyneet kuvaamassa kohtauksen, joka päätyi leffaan vain ääninä. Kaiken huippuna voidaan todeta, että juuri WGTC väittää, että Kennedyn lisäksi näitä ohjeita olisi ollut Abramsille sanelemassa itse George Lucas.

Tälle huhulle pamautan häränkakkaa-leiman. Kaikki nuo asiat ovat tismalleen sitä, mitä JJ Abrams tekee, ja minun olisikin helpompaa uskoa, jos huhu väittäisi Abramsin vaatineen elokuvasta tuollaisen vastoin joidenkin toisten tahtoa Lucasfilmissä.

(Sivuhuomio. On aika varmaa, että esimerkiksi Lucasfilmin tarinaryhmän aiempi keskeinen puhemies Pablo Hidalgo, joka ei juuri pitänyt The Force Awakensistakaan, ei välittänyt tästä episodista. En voi olla varma, onko Letterboxd-tili, jolla sopivanniminen käyttäjä arvioi episodi IX:n vain 1 ½ tähden arvoiseksi, oikeasti Hidalgon henkilökohtainen vai ei, mutta joka tapauksessa Hidalgo vetäytyi sosiaalisesta mediasta jokin aika sitten. On suuri kiusaus veikata, ettei fanien sylkykuppina vuosia viihtynyt Hidalgo halunnut olla puolustelemassa tämän episodin valintoja.)

Joka tapauksessa nimenomaan kirjoittaja-ohjaaja Abramsilla ei ole ollut tapana selitellä mysteereitään, joten olisi melkein ollut yllättävää, jos hän olisi käyttänyt kallisarvoista ruutuaikaa vuoristorata-ajelultaan Palpatinen paluun selittämiseen. Abrams ei myöskään kuuluisasti välitä prequeleista, joten miksi ihmeessä hän olisi halunnut näyttää Hayden Christensenin Anakinina? Ja millään maailman ilveellä en ainakaan usko, että George Lucas olisi ottanut mitään kantaa (tai että häneltä olisi kysytty) tällaisiin asioihin sen jälkeen, kun koko trilogia oli jo tehty aivan toisin ja toisesta tarinasta kuin hän olisi sen halunnut tehtävän.

anakin-windu-rots

Anakin Skywalker ja Mace Windu – mukana myös The Rise of Skywalkerin lopputaistelussa, kuten kaikki tietenkin ehtivät huomata.

Minulle aiemmin tuntematon sivusto SNTS menee vielä pitemmälle, ja väittää, että 3-5 kohtauksella pidennetty versio elokuvasta olisi tulossa elokuvateattereihin vielä tammikuun lopulla, ja että vielä tätäkin pitempi ”Abrams-versio” olisi aikanaan päätymässä bluraylle ja Disney+-palveluun.

Artikkeli on tietävinään tarkkoja minuuttimääriäkin näille versioille, mutta säästän teidät nyt niiltä. Lyön nimittäin tähänkin häränkakkaa-leiman, mutta kaiken tämän kirjoitettuani en sittenkään voi olla ajattelematta…

Entä jos ohjaajakin todella on sitä mieltä, että The Rise of Skywalker ei ollut riittävän valmiiksi hiottu silloin, kun se oli pakko lukita maailmanlaajuista elokuvateatterikierrosta varten?

Entä jos jotkin kohtaukset, jotka sekä ohjaaja että studio olisivat aivan kernaasti siihen jättäneet, jäivätkin pois elokuvasta yksinkertaisesti aikataulun vuoksi?

Entä kun otetaan huomioon, että sama Disney-yhtiö on tosiaan hiljattain jo kokeillut tätä strategiaa, julkaisemalla Avengers: Endgamesta teattereihin hiukan pidemmän version? Entä kun Star Warseilla toki on pitkä perinne special editionien kanssa? Entä jos siis sittenkin…

The Rise of Skywalker: Ei elämästä (eikä elokuvista) selviä hengissä

Tämä blogi on siirtynyt The Rise of Skywalkerin jälkeiseen aikaan, mutta varoittaa vielä tässä vaiheessa ennen spoilereihin siirtymistä. Siis: tämä juoneen liittyvä pohdintakirjoitus on tarkoitettu episodi IX:n nähneille ja sisältää voimakkaita spoilereita elokuvasta.

star-wars-the-rise-of-skywalker-rey-kylo-ren-poster

Tunnustan: Kun ensikatsomiseni The Rise of Skywalkerista oli lopuillaan, ajattelin, että jos minä ja todennäköisesti moni muu olemmekin pettyneitä (varsinainen arvioni elokuvasta täällä), niin ainakin reylot olisivat saaneet haluamansa. Olin nimittäin etukäteen ajatellut, että oli täysin mahdollista, että Reyn (Daisy Ridley) ja Kylo Renin (Adam Driver) välinen kipinöinti olisi ollut yksi juonista ja teemoista, jotka voisivat kadota episodien VIII ja IX väliin. Elokuvan edetessä oli käynyt ilmeiseksi, että hyvin moni muu juoni ja teema sinne tosiaan katosi, ja Reyn ja Kylon välisen romanssin mahdollisuus oli kuitenkin The Force Awakensin ja The Last Jedin vuosina pikemminkin faniteoria kuin varmasti kanonisoitu fakta. Mutta kun jatkotrilogian pääpari sitten peräti suuteli viimeisessä yhteisessä kohtauksessaan, oletin reyloiksi itsensä nimenneiden Rey-Kylo-shippaajien olevan tyytyväisiä.

Miten lapsellinen oletus, ymmärrän nyt.

Reylo-yhteisö (joka siis tosiaan itse kutsuu itseään ”Reylo-yhteisöksi”) on ollut nyt kaksi viikkoa täysin murheen murtamana. Voi perustellusti sanoa, että netin perusteella moni heistä on käynyt läpi kriisireaktion vaiheita: kieltämistä, epätodellista oloa, vihaa ja raivoa. He saivat ehkä suudelmansa, mutta päinvastoin kuin saduissa, heidän prinssinsä kuoli heti tuon suudelman hetkellä – eikä oikeastaan mikään muukaan tuntunut menevän elokuvassa heidän mielestään ”oikein”.

ben-solo-bw

Näitä The Rise of Skywalkerin spoilaavia kuvakaappauksia – huomasittehan, että tästä puuttuu arpi? – on vielä vaikea saada käsiinsä.

Monet reylojen kritiikit ovat niitä aivan yleisiä The Rise of Skywalker kritiikkejä. Mutta olisiko Reyn pitänyt saada prinssinsä? Olisiko Ben Solon pitänyt elää? Onko Kylon/Benin kohtalo episodi IX:n monista ongelmista suurin vai umpikuja, jossa ei koskaan pitänytkään olla ulospääsyä? Se on sen verran kiinnostava kysymyssarja, että se johti minultakin näin pitkään kirjoitukseen.

Peruutan ajatuksissani hiukan taaksepäin.

Näinä ensimmäisinä elokuvan jälkeisinä aikoina Twitter-fiidini on tosiaan näyttänyt post-traumaattisen stressireaktion vaiheiden kokoelmalta. Twitter ja sosiaalinen media yleisestikin on tietysti perusluonteeltaan kuplia tuottava, ja se, että minun Star Wars -fiidissäni ihmiset ovat muutenkin voittopuolisesti pettyneitä, järkyttyneitä ja jopa vihaisia, ei tarkoita sitä, etteivätkö jotkut olisi elokuvaan tyytyväisiäkin. Sen kuitenkin uskallan tähänastisten havaintojen perusteella todeta tosiasiaksi, että The Rise of Skywalker ei missään nimessä ole monien niiden fanien mieleen, jotka pitivät erityisesti juuri The Last Jedistä.

Edellisen episodin keskeisiin juonilankoihin kuului Reyn ja Kylon, hyvän ja pahan, valon ja pimeän välinen erityissuhde. Näin siis riippumatta siitä, halusiko suhteessa tai sen tulevaisuudessa nähdä romantiikkaa vai ei. Kahden vuoden ajan moni on halunnut. Netistä löytyy kilokaupalla Reylo-fanifiktiota ja fanitaidetta (huomattavilta osin lapsille sopimatonta sellaista).

reylo-anthology

Haluaisin lähteyttää tämän oikein, mutten ole varma. ”The Duality of Balance, A Reylo Anthology” (osa suurempaa teosta).

Minun on turha yrittää tässä yleisesti purkaa shippaajien eli fiktiivisten hahmojen parittamiseen erikoistuneiden fanien motiiveja ja tavoitteita. Tämän kirjoituksen pohjaksi voi todeta yleisesti, että osa shippausta harrastavista faneista on ihastunut nimenomaan ajatukseen hahmojen välisestä (yleensä) ”kielletystä” romanssista ja osa taas enemmänkin tuon romanssin mahdollisuuksista varsinaisen teoksen sisällä. Siinä missä yksi reylo siis kirjoitti eroottista fiktiota käyttäen hahmoinaan Reytä ja Kyloa, toinen reylo pikemminkin spekuloi episodi IX:n juonikuvioita toivoen saagan loppuratkaisun kietoutuvan Reyn ja Kylon suhteeseen.

Tyypillistä shippaukselle on myös se, että ilmiö muuttuu virallisen tarinan mukana. Esimerkiksi yksi harrastuksen suurimmista innoittajista, Harry Potter -sarja, tarjosi kirjojen ilmestymisaikana faneilleen monia romanssintynkiä perustellusti spekuloitavaksi. Kun viimeinen kirja lopetti tällaiset väittelyt, juonella spekulointi antoi tilaa silkalle leikittelylle ja vaihtoehtoisille fanitarinoille. Eikä suosittu homoeroottinen ship Harry/Draco tainnut muutenkaan perustua mihinkään varsinaisissa kirjoissa nähtyyn.

Mitenkään arvottamatta on myös syytä todeta, että shippaajat ovat usein nuoria ja usein naisia, vaikka heidän joukossaan toki on vanhempia ja miehiäkin. Tämä nimittäin siksi, että esimerkiksi juuri reyloilmiöön väistämättä kytkeytyy vääntö ”vanhojen” fanien kanssa, joiden taas usein ajatellaan olevan miehiä, vaikka heidänkin joukossaan toki on naisiakin. Näin esimerkiksi Rey/Kylo-shippaus edustaa osaltaan myös fandomin sisäistä vastakulttuuria tavalla, jota toivottavasti tutkii joku akateemisestikin jossakin.

reylo-baby-comic-spatziline

Tämä ei ole isoisäsi Star Wars -faniutta. Nimimerkki Spatziline ja Reylo-mangaa.

Olennaista on myös huomata, että TLJ:n kaksijakoisen vastaanoton jälkeen reylo-ilmiö alkoi yhä voimakkaammin kytkeytyä tiettyihin muihin teorioihin Star Wars -sarjan käänteistä. Monet reylot esimerkiksi toivoivat episodi IX:n käsittelevän Voiman tasapainoa, koska jos tuo sanapari oli merkityksellinen, se keikkui tässä trilogiassa juuri heidän suosikkiparinsa välissä. Useimmat reylot olivat varmoja siitä, että jatkotrilogian suuri merkitys yhdeksänosaisessa saagassa olisi ”viimeisen jedin” Luken opetusten jalostuminen juuri Reyn käsissä kohti parempaa. Ja koska he uskoivat jatkotrilogian tärkeimmäksi juonilangaksi lopulta paljastuvan Reyn ja Kylon rakkauden, spekuloivat he juuri tuon rakkauden johtavan jedien ja sithien korvaamiseen uudenlaisella, aiempaa neutraalimmilla Voiman käyttäjien sukupolvella (joita, episodi IX:n nimestä päätellen, moni oletti kutsuttavan jedien sijaan skywalkereiksi).

Tämänsuuntaisia spekulointeja on voinut lukea tästäkin blogista (vaikkapa tämän), vaikka Reyn ja Kylon välisten seksinovellien kirjoittamisen olenkin jättänyt muille (ja lukemisenkin, mutta saa vinkata parhaita). Minun suhteeni reylo-ilmiöön onkin ollut juuri tämä, ja se selittää, miksi olen tullut Twitterissä klikkailleeksi itseni seuraamaan niin monia kovan luokan reyloja: olen ollut heidän kanssaan samaa mieltä monista minulle tässä sarjassa asioista. En ole (ainakaan mielestäni) ottanut vahvasti kantaa siihen, kuuluisiko Reyn ja Kylon oikeasti päätyä yhteen sillai vai ei, mutta tätäkin mahdollisuutta on ollut hauska ajatella, koska se on tuntunut sopivan niin hyvin kaikkiin niihin juonikuvioihin, joiden olen toivonut toteutuvan.

rey-kylo-tfa

Suhteen alku The Force Awakensissa.

The Rise of Skywalkerin lopussa Rey ja Kylo, tai siis valon puolelle palannut Ben Solo, siis tosiaan päätyvät yhteen niin pitkälle kuin tarina antaa heille mahdollisuuden. Rey näyttelee tärkeän roolin Kylon palauttamisessa valoon, jolloin Ben Solo astuu pahan Kylon sisältä esiin ja auttaa puolestaan Reytä kukistamaan pahan keisari Palpatinen. Tosin tarkkaan katsottuna Benin rooli lopputaistelussa on hämmästyttävän vähäinen, hädin tuskin hämäyksen kokoinen (ja tämä onkin yksi reylojen monista kritiikin kohteista), mutta ainakin Beniä tarvitaan lopuksi pelastamaan Rey kuolemalta. Ben siirtää oman elämänvoimansa Reylle, saa suudelmansa – ja yhtyy Voimaan hymyillen, hyvän puolelle palanneena.

Tässä kohtaa haluan huomauttaa, että nämä osat Kylo Renin / Ben Solon tarinaa ovat minun mielestäni The Rise of Skywalkerin parhaimmistoa. Ensinnäkin hieno näyttelijä Adam Driver tekee roolissa, tai siis rooleissa, aivan loistavaa työtä: Ben Solo tuntuu uskottavasti aivan eri ihmiseltä kuin Kylo Ren. Pidän myös siitä, että jatkotrilogia ei juuri tässä tärkeässä kohdassa toistakaan originaalitrilogiaa eli Darth Vaderin sovituskohtaloa: Ben ei sovita tekojaan kääntymällä keisaria vastaan tai uhraamalla itseään Reyn puolesta, vaan hän tekee niin siksi, että on jo hylännyt pimeän puolen, ja noin toimiminen on silloin oikein.

Suorastaan rakastan faniteoriaa, joka huomauttaa, että Anakin Skywalkerin suuri tavoite prequeleissa oli estää hänen rakkaidensa kuolema, ja että kun Ben Solo onnistuu siinä tämän elokuvan lopuksi, hän itse asiassa siis onnistui siinä, mitä hän Kylo Reninä vannoi Darth Vaderin kypärän edessä tekevänsä: finish what he started.

Ja, täytyy tunnustaa, olin kyllä tyytyväinen siitä suudelmastakin.

Mutta.

Reylojen mielestä tämä ei siis ole tarpeeksi. Heidän mielestään on järkyttävää, että vanha trio Han, Luke ja Leia antoivat jokainen vuorollaan henkensä Benin sielun pelastamiseksi, mutta myös Ben kuoli silti. Heidän mielestään on lohdutonta, että Rey, joka koko trilogian ajan etsi perhettä itselleen, jäi lopussa sittenkin yksin. Heistä on järjetöntä, että valon puolelle palaamisensa jälkeen Ben Solo ei lausu elokuvassa yhtään sanaa (vain yhden äännähdyksen, ”au”, tömähtäessään kunnolla Exegolilla).

Heidän mielestään episodi IX:n loppu ei ole onnellinen.

Ja, täytyy sanoa, nuo ovat minustakin hyviä kritiikin aiheita. Aivan erityisesti Reyn yksinäisyys ja tarinan lopettaminen Tatooinelle (jonne Reyllä ei ole mitään sidettä), mutta siihen ehkä palaan tarkemmin pohtiessani toisessa postauksessa tämän viimeisen episodin ja sitä myöten trilogian ja saagan teemoja. Sinne osastolle kuuluu myös se, mikä reylo-ilmiössä ulottuu kahden hahmon välisen suhteen ulkopuolelle: reylot, enkä minä, eivät todellakaan pidä siitä, että The Rise of Skywalker palauttaa Star Wars -sarjan mustavalkoiseen hyvä-vastaan-paha -konfliktiin, eikä edes ota kantaa, saavutettiinko tässä nyt se kuuluisa Voiman tasapaino vai ei.

star-wars-the-last-jedi-kylo-ren-and-rey.jpg

Suhteen käännekohta The Last Jedissä.

Mutta sittenkin: en voi olla samaa mieltä siitä, että Ben Solon olisi ehdottomasti pitänyt elää trilogian lopussa. Olisin ollut erittäin yllättynyt, jos näin olisi käynyt. Positiivisesti yllättynyt? No kyllä, mutta vain siksi juuri, että se olisi ollut todella yllättävää, ja olisin halunnut yllättyä. Sovitustarina on niin paljon helpompi ja luontevampi kirjoittaa päättymään pahat tekonsa sovittavan hahmon kuolemaan kuin elämään, että en oikeastaan missään vaiheessa kuvitellutkaan, että Ben Solo voisi jäädä eloon trilogian päätteeksi.

Mutta nimenomaan jos Ben Solo olisi jäänyt eloon, minun olisi vaikea nähdä reylojen olevan tyytyväisiä lopputunnelmiin, joihin se valinta olisi johtanut. Sille on syynsä, miksi syntien sovitukset tarinoissa niin usein johtavat kunniallisiin kuolemiin. Erityisesti tällaisessa satuja ja myyttejä mukailevassa tarinassa nimenomaan eloonjääminen olisi vaikea kirjoittaa uskottavasti onnelliseksi loppuratkaisuksi.

Vaikka Star Warsissa tavataan ajatella, että esimerkiksi Darth Vader oli kutakuinkin totaalisesti eri henkilö kuin Anakin Skywalker, eivät galaktisen konfliktin voittajat kai sentään olisi voineet suhtautua asiaan näin. Ben Solo, tuo tummakutrinen nuori hurmuri, oli kuitenkin alias-nimellään pahan First Orderin yksinvaltias. Ja kuten Vader edellään, myös Kylo Ren teki pimeällä puolella ollessaan aivan hirveitä tekoja. Pelkästään henkilökohtaisesti ja pelkästään elokuvissa Kylo tappaa tai tapattaa The Force Awakensissa Jakkun täysin sivullisia kyläläisiä, The Last Jedissä vähintään satoja kapinallisia pakenevissa avaruusaluksissa – ja tietenkin isänsä Han Solon. Välillisesti hänen täytyy olla vastuussa miljardien kuolemasta, sillä siinä määrin First Order tuntuu heiluttavan rautahanskaa näissä tarinoissa – vaikka olkoon, että The Force Awakensin planeettojen präjäyttelyn aikaan Kylo ei vielä ole itse vallankahvassa.

Näistä teoistaan Kylo, vaikka sitten käyttäisikin taas ristimänimeään Ben, kuuluisi joka tapauksessa iäkseen vankilaan. Ja vaikka se siis olisi oikein, suuren tarinan loppuna se voisi kuitenkin tuntua väärältä viestiltä: Benin (ja Anakinin) paluun pointtihan on, että suurinkin paha voi koska tahansa tehdä oikean valinnan, vaikka se kuinka tuntuisi jo liian myöhäiseltä. Pahojen tekojen reaalimaailman seurauksien käsittely kuuluu ehkä sittenkin paremmin toisenlaisiin tarinoihin.

kylo-trailer-end

Sitten on se toinen juttu: jos Ben olisi jäänyt eloon, reylot olisivat siis halunneet nähdä parista tulevan parin.

Vaikka Kylon/Benin ja Reyn ihmissuhde on yksi Star Wars -elokuvien kiehtovimpia ja vaikka sanoin jo edellä olleeni tyytyväinen sen suudelman hetkellä, en voi olla täysin samaa mieltä siitä, että nämä hahmot oikeasti koskaan edes kuuluivat toisilleen.

Reylojen mukaan Ben Solo on aivopesty uhri, mutta elokuvissa nähty Kylo Ren on siitä huolimatta ihmishirviö ja muuten myös täydellisen toksinen mieshahmo, aivan tarkalleen 2010-luvun lopun suurissa puheenaiheissa kiinni oleva luomus. Kylo on julma ja manipuloiva myös Reylle, jota reylot katsovat hänen ymmärtävän paremmin kuin kukaan muu. ”Sinä et ole mitään, paitsi minulle”, ei todellisuudessa ole mikään kaunis rakkaudentunnustus – se on puolisoaan henkisesti ja fyysisesti pahoinpitelevän ihmisen puhetta.

Rey taas asettuu tällaisessa suhteessa paitsi uhrin asemaan, myös kliseeksi naisesta, joka uskoo voivansa rakkaudellaan kukistaa pahuuden pahoinpitelijästään. Sitä paitsi se, että vahva, itsenäinen ja oikeudentuntoinen Rey ylipäätään rakastuisi (siis oikeasti rakastuisi!) tällaiseen ihmiseen, tekee Reystä heikon, ja tarinankerronnan lakien mukaan tämän heikkouden voittamisesta pitäisi siten tulla yksi hahmon kehityksen käännekohdista.

Kumpaankaan näihin ajatuksiin tarina ei kuitenkaan varsinaisesti tartu, ja se tekee Reyn hahmosta vahvan tai heikon sijaan onton. The Rise of Skywalker antaa vastaukseksi vain, että Rey todella halusi koko ajan tarttua Benin käteen pahan Kylon sijaan. Reylot taas – niin, he olisivat halunneet vielä enemmän. Mutta ehkä tämäkin kielletty romanssi olikin aina puhtaampi ja parempi fanien leikittelynä kuin elokuvaksi todistettuna?

tros-throne-room-kylo-rey

Toiseksi viimeisillä treffeillä.

Viimeinen huomio, joka voisi oikeastaan olla tässä blogissa aivan oma postauksensa.

Monet reylot ovat nimittäin varmoja, että The Rise of Skywalkerissa oli kuin olikin toisenlainen loppu vielä käsikirjoituksessa ja kuvausten aikaan. He uskovat, että elokuvan lopullinen loppu on kokonaan rakennettu lisäkuvauksissa ja leikkaushuoneessa – ja että alunperin Benin oli määrä elää. Spekulaatio menee tiivistettynä näin (Twitter-ketjuja: 1 ja 2 ja 3 ja 4):

  1. Ben pelasti lopussa Reyn, mutta jäi itse eloon äitinsä Leian elämänvoiman avulla. Leian sielu yhtyy lopullisessakin elokuvassa Voimaan vasta Benin kuoleman hetkellä, mutta äidille olisi luontevampaa varmistaa omalla hengellään pojan elämä eikä tämän kuolema. Benin kuolemakohtauksessa kuvia on käännetty ympäri, jotta hahmo on saatu näyttämään kuolevan ilman lisäkuvauksia.
  2. Reyn, Finnin ja Poen loppuhali sen sijaan vaikuttaa jo Reyn tukkalisäkkeenkin perusteella lisäkuvaukselta, joten se peittää hahmon alkuperäisiä kohtauksia tästä kohtaa.
  3. Ben ei näyttäydy haamuna Reylle edes loppukohtauksessa (minkä reylot tietenkin ottavat veitsen kääntönä haavassa), koska hän oli alunperin mukana kyseisissä kohtauksissa elävänä.
  4. Myös vihoviimeinen kuva Reystä auringonnousuissa on jälkikäteinen sepite, kierrätyskuvaa Pasaanan autiomaan otoista, ja siten jälleen todiste siitä, että alkuperäisessä viimeisessä kuvassa aurinkoja katsoi kaksi ihmistä.

Nämä spekulaatiot ovat vähintään kiinnostavia. Se on varmasti totta, että elokuvan loppua on lisäkuvailtu ja leikkailtu reippaasti, mutta hylätystä versiosta, jossa Ben jäi eloon, nämä todisteet eivät minusta vielä aukottomasti todista.

Tavallaan tämä editointi jatkuu nyt edelleen internetissä, jossa reylot (ja monet muutkin fanit, tietenkin!) tulkitsevat tapahtuneita edelleen. Äärimmillään tämä tarkoittaa omien fanifiktioversioiden kirjoittamista, kevyempänä versiona elokuvassa nähdyn sovittamista aiempiin elokuviin tai katsojan omaan headcanoniin. Hyvin monessa tulkinnassa Ben näyttäisi elävän nyt toisen dyad-puolikkaansa Reyn ”sisällä”, eivätkä he siten joutuneetkaan erilleen.

Reylo-sympatiani tunnustaen totean, että tämä fanifiktio on minustakin aika suloinen.

The Rise of Skywalker -arvioni: Suunnattomassa surussani, pohjattomasti kaivaten

Tämä on läpikotaisin spoilaava tuomiokirjoitukseni The Rise of Skywalkerista eli Skywalker-saagan episodista IX. Älä lue, jos elokuva on vielä näkemättä.

(Niin sanotusti spoilaamattoman kirjoituksen julkaisin ensi-illan iltana.)

tros-rey-deathstar-ruins

Ensi-illan iltana vielä kiertelin tässä blogissa paitsi spoilereita, myös sanomasta varmaa mielipidettäni. Se johtui siitä, etten ollut vielä ensimmäisen katsomiskerran jälkeen varma siitä itsekään. Mutta tässä vaiheessa, toisen katsomiskerran ja sulattelupäivien jälkeen, tästä on valitettavasti lähdettävä: The Rise of Skywalker ei ole kovin hyvä elokuva. Ja jos siinä toiminnallisena seikkailuna onkin vielä puolensa, yhdeksänosaisen Star Wars -saagan päätösosana se on lähes kauhistuttavan epäonnistunut.

Koska JJ Abrams on vallan taitava vauhdikkaan toiminnan ohjaaja, voi olla, että satunnaisempi kertakatsoja pitää tätä elokuvaa aivan mukiinmenevänä. Saattaa olla, että tällaisen katsojan päällimmäinen kritiikki on, että elokuvan kohtaukset tuntuvat sarjassaan tutuilta, ja se kritiikki oli toki paikallaan myös neljä ja kaksi vuotta sitten The Force Awakensin ja The Last Jedin kohdalla – elokuvien, joista esimerkiksi minä pidin erittäin paljon.

Mutta jos The Rise of Skywalkerin suurin ongelma olisi se, että olemme ennenkin nähneet valomiekkailua, planeetantuhoaseita ja pahoja keisareita, voi kuulkaa, olisipa meillä tässä kelpo episodi. Kuten kirjoitinkin viikko sitten, tämän elokuvan jedinpaluumaisuus oli viimeistään tämän syksyn edetessä käynyt täysin selväksi.

tros-rey-and-palpatine

Pressikierroksen aikana julkisuuteen pääsi lipsahtamaan, että keisari Palpatinen paluu ei ollut osa tämän trilogian suurta suunnitelmaa, vaikka se tuntui niin isolta elementiltä, että sen olisi ehdottomasti kuvitellut sitä olevan. Voi hyvin olla, että keisarin paluuta pyöriteltiin vaihtoehtoisena skenaariona jatkotrilogiaa luonnosteltaessa, mutta lopullisesti sen nosti IX:n kässäriin vasta Abrams palatessaan rivistä poistuneen Colin Trevorrown tilalle. Tämän elokuvan näkemisen jälkeen on selvää, että mitään suurta suunnitelmaa tämän trilogian ja samalla koko saagan lopettamisesta ei todella ollut olemassakaan.

The Rise of Skywalkerin juonen kaikki yksityiskohdatkin kiertyvät Palpatinen paluun ympärille, eivätkä ne silti johda mihinkään muuhun kuin Jedin paluun toisintoon. Palpyn paluuta ei edes vaivauduta perustelemaan mitenkään. Ainoa perusteluntapainenkaan on yhden repliikin ”pimeää taikuutta, sith-kykyjä, tiedättehän” -tyyppinen spekulointi, joka tuo mieleen Doctor Who -sarjan ikimuistoisen aikamatkaparadoksien selityksen: wibbly-wobbly, timey-wimey.

Metatasolla vanhan pääpahiksen kaikkien aikojen kieroimmaksi tempuksi osoittautuu se, että hän onnistuu läsnäolollaan tukahduttamaan kaikki tämän trilogian juonilangat ympäriltään. Kyse onkin yhtäkkiä vain Palpatinesta, ei enää First Orderista tai oikeastaan sankareistammekaan. Eikä siinä kaikki, sillä tuho ei ulotu vain tähän trilogiaan. Koska paluun tehnyt Palpatine ei ollut Voima-haamu eikä ilmeisesti kloonikaan, vaan ihan sama kääkkä taianomaisesti eloon palanneena ja kaikki jatkotrilogian hirmuteot naruista vetelemällä aikaan saaneena, hänen pelkkä läsnäolonsa tyhjentää merkityksiä Anakin Skywalkerin asemasta Voiman valittuna ja tasapainon tuojana poikansa Luken pelastaessa hänet pimeältä puolelta. Näin episodi IX siis onnistuu mitätöimään niitä episodeja, joihin yhteyden luomiseksi Palpatineen oletettavasti on tartuttu.

Lyhyesti: keisarin paluu on katastrofaalisen väärä valinta. Tuo valinta on tämän episodin monien ongelmien ydin ja joka tapauksessa ongelmista se, jota on mahdotonta painaa villaisella. Yleensä osaan ostaa kaikki Star Wars -elokuvien ratkaisut osana saagaa ja jäädä korkeintaan huvikseni jupisemaan, että itse olisin tehnyt toisin, mutta tällä kertaa se on mahdotonta. Siinä missä vaikkapa Kloonien hyökkäyksen voi silmiä siristäen kuvitella ihan kelvolliseksi elokuvaksi, jos samat tarina-aineksetkin olisi toteuttanut joku toinen käsikirjoittaja ja ohjaaja kuin George Lucas itse, The Rise of Skywalker on kuin musta möykky, joka peittää sen, mitä episodi IX olisi koskaan voinut olla. Siis mitä se olisi voinut olla jossain toisessa todellisuudessa, jossa tämä trilogia olisi suunniteltu mielekkääksi kokonaisuudeksi ja perustelluksi jatkoksi kahdelle edelliselle.

tros-jungle-planet

Minähän siis todellakin pidän The Force Awakensista ja The Last Jedistä. Olen muun muassa tässä blogissa usein puolustanut niitä kriitikoiltaan – ja halunnut uskoa jonkinlaiseen suureen suunnitelmaankin, koska sellaisestakin oli viitteitä. Siksi olen keskiviikosta lähtien tuntenut suorastaan henkilökohtaista petetyksi tulemisen tunnetta.

”To go backwards to go forwards”, muotoili Abrams aikanaan puolustuksen The Force Awakensin samankaltaisuudelle episodi IV:n kanssa, mutta miten hän mahtaa silloin perustella sitä, että tämä viimeinen episodi peruuttaa taaksepäin peruutuspeiliinkään katsomatta, ajaen kaiken aiemmankin edistyksen yli? Miten on esimerkiksi mahdollista, että The Last Jedin pohdinnat Voiman ja jedien luonteesta, jotka vaikuttivat vielä viikko sitten vaikuttivat olevan tämän trilogian olemassaolon ydintä, on tässä episodissa tykkänään unohdettu?

Mutta jos ne onkin unohdettu, niin olisin kuvitellut, että Abrams ei ainakaan olisi voinut unohtaa hahmoja, joita oli itse luomassa. Rey, Finn, Poe ja Kylo ovat olleet tämän trilogian vahvuus, jotka ovat kantaneet silloinkin, kun tarina on toistanut liikaa originaalitrilogian latuja. Väärin olisin kuvitellut. The Rise of Skywalkerin salamat lyövät heidätkin matalaksi.

tros-trio-plus-chewie

Rey (Daisy Ridley) on trilogian ajan etsinyt paikkaansa maailmankaikkeudessa ja pohtinut, onko jediys tie, jolla hänen tai mahdollisesti kenenkään tulisi enää olla. Nyt hänen hahmonsa typistyy pelkkiin biologisiin sukujuuriin, joihin sinänsä koko ajan liittyi arvoituksia, mutta joiden nimenomaan ei edellisten osien mukaan pitänyt olla tärkeintä hänessä (kuten ei kenessäkään meistä). Jediys taas taantuu tässä episodissa tarkoittamaan vain supervoimien käyttöä pahisten vastustamiseen, ja tämä vieläpä esitetään nyt yksiselitteisen hyvänä asiana. Tätä elokuvaa ei kiinnosta pätkääkään, kuuluuko Voima muillekin kuin jedeille – eikä sitä kiinnosta Voiman tasapainokaan, vaikka tuo vanha ennustusheitto tässäkin elokuvassa ohimennen mainitaan ja vieläpä itsensä Anakin Skywalkerin äänellä.

Jatkotrilogian kiehtovin hahmo Kylo Ren on taistellut kaksi elokuvaa valon kutsua vastaan. The Rise of Skywalkerissa meillä on elokuvan alussa vakaasti pimeän puolella seisova pahis ja lopussa täysin hyvän valinnut sankari, ja välissä vaiheilun lopettaa vain ja ainoastaan yksi soitto äiskältä. Kylon ratkaisua, jonka pitäisi olla tämän elokuvan emotionaalinen huippukohta, ei pohjusteta tai perustella mitenkään. On yksinomaan Adam Driverin näyttelijäntaitojen ansiota, että näinkin alikäytettynä hänen hahmonsa kohtaukset ovat silti episodi IX:n vahvimpia.

Paremmin ei käy kakkosrivissäkään. Poe Dameron (Oscar Isaac) aloitti trilogian iloisena lentäjä-ässänä ja sai keskimmäisessä osassa tarinakaarekseen kasvaa johtajaksi. Tässä episodissa hän kiukuttelee kavereilleen eikä oikeastaan juuri johdakaan ketään.

Finn (John Boyega) selviää nelikosta parhaiten, sillä entinen First Orderin iskusotilas pääsee kuin pääseekin lyömään lopputaistelussa merkityksellisen iskun fasistiarmeijan ytimeen, kuten hänen hahmonsa ansaitsikin. Mutta yksityisrintamalla Finnilläkin menee heikosti: hän haikailee suurimman osan elokuvaa Reyn perään eikä ennen tuota lopputaistelua itse asiassa tee elokuvassa juuri mitään. Puhumattakaan sitten siitä, että Finnin annetaan nyt ymmärtää olevan Voima-herkkä, vaikka tällaisesta ei ole ollut aiemmin mitään viitettä, ja vaikka paljastus ei lisää hahmoon mitään.

Mitä taas tulee vanhoihin hahmoihin, Leian (edesmennyt Carrie Fisher) kohtaukset ovat kiusallisen teknisesti kirjoitettuja leikkauspöydälle jääneiden kohtausten ympärille. Luke (Mark Hamill) tekee toimivan pistäytymisen, mutta hänen roolinsa tarinassa on yllätyksettömästi täysin sama kuin vanhan Benin haamun originaalitrilogiassa tai Yodan The Last Jedissä. Sentään vanhan kolmikon kolmas, Han Solo (Harrison Ford) piipahtaa aidosti yllättäen ja perustellusti elokuvan parhaimpiin kuuluvassa kohtauksessa.

Ja siinä missä The Force Awakens tuntui virvoittavan raikkaalta prequeleihin verrattuna aivan erityisesti siksi, että kaikkien päähenkilöiden välinen dialogi oli niin eloisaa, The Rise of Skywalkerissa sankarit hölpöttävät toistensa päälle ja hokevat ehtimiseen toistensa nimiä. Kun Kylo Ren viimein valitsee olla Ben Solo, hän ei lausu elokuvassa enää yhtään sanaa.

tros-rey-kylo-vader-statue

Tämä kaikki tapahtuu elokuvassa, jolla on niin kova vauhti, ettei pinnan alta tunnu löytyvän edes kunnollisia teemoja. TFA käsitteli oman tien valitsemista ja TLJ muun muassa epäonnistumista, mutta TROS tahtoo vauhdissaan korkeintaan huudahtaa, että ota kaverit mukaan kun lähdet. Kiitos tästä!

Kaiken huippuna The Rise of Skywalker on Star Wars -elokuvaksikin poikkeuksellisen täynnä sellaisia tyhmiä yksityiskohtia, joiden tiedän jo nyt ärsyttävät katsomiskertojen kertyessä yhä enemmän. Palpatine sanoo Snoken olleen hänen kätyrinsä tai kenties peräti luomansa nukkeolento, mutta Reyn ja Kylon välinen Voima-kytkös, jonka Snoke sanoi edellisessä episodissa luoneensa, tulee keisarille yllärinä. Kylo tajuaa vasta jalustaltaan tipahtaneesta Vaderin kypärästä missä Voima-yhteyden päässä oleva Rey seisoo, vaikka tämä pitelee koko ajan kädessään tikaria, jonka on ottanut Kylon omalta pöydältä. Tuo vanha tikari taas on ilmeisesti tulkittava jonkinlaiseksi muinaiseksi ennusesineeksi (jollaisia muuten esiintyi jatkuvasti juonen moottoreina Abramsin tv-sarjoista sekä Aliaksessa, Lostissa että Fringessä), koska siihen on onnistuttu ammoin kaivertamaan Kuolemantähden raunioiden tuleva sijainti ja juuri tietystä kulmasta katsottava silhuettikin. Ja niin edelleen.

Huokaus.

Tässä tilanteessa en ole ollut vielä koskaan: Tässä on elokuva, jota en oikeasti haluaisi hyväksyä päänsisäisen kaanonini Star Wars -saagaan.

Universumin sisällä voin sulattaa elokuvan tapahtumat tapahtuneiksi kaukaisessa galaksissa kauan sitten siinä missä olen aina sulattanut sarjan aiemmatkin kanonisoidut käänteet silloinkin, kun olen pitänyt niitä typerinä. Mutta että tämä rakastamani elokuvasarja päättyy näin sieluttomaan elokuvaan, joka tuntuu siltä, että sen tekijätkin ovat parhaimmillaankin pyrkineet tekemään greatest hits -kokoelman omista suosikkielementeistään ja pahimmillaan vain halunneet pudottaa tämän trilogian käsistään. Että episodi IX ei ole onnistunut loppu edes omalle trilogialleen saati koko saagalle. Se on suru, joka ulottuu kauas sen ulkopuolelle, olisinko halunnut nähdä tarinallisesti toisenlaisen lopun vai en (palaan varmaankin tämän episodin varsinaisiin tapahtumiin vielä erillisessä kirjoituksessa, mutta sanottakoon, että odotin kyllä jo The Force Awakensin jälkeen Reyn valitsevan sarjan loppuun mennessä sukunimekseen Skywalkerin).

Toisella katsomiskerralla onnistuin sentään nauttimaan elokuvan hyvistä puolista ensimmäistä enemmän. Vaikka The Rise of Skywalkerissa ei juuri ole tilaa hengittää, etenkin alkupuolella on sentään hyvin sujuvia toimintakohtauksia. Threepio on tässä hauska kutakuinkin ensimmäistä kertaa sitten Imperiumin vastaiskun. Kylon kohtauksissa on jokunen hetki, joilla on potentiaalia nousta jatkotrilogian parhaimmistoon. Kaukaisen galaksin toismaailmaiset yksityiskohdat viehättävät minua joka tapauksessa aina: tässä esimerkiksi autiomaan Aki-Aki-festivaalin värikkyys, Kef Bir -merikuun hurjat kerrostaloaallot ja Exegolin musta monoliittiarkkitehtuuri.

Mutta juuri nyt en halua nähdä tätä hetkeen uudelleen. En arvannut, että Star Wars -sarjan lopun minulle jättämä tunne ei olisi toivo, vaan suru.

Niin sanotusti spoilaamaton The Rise of Skywalker -arvioni: Kas niin päättyi tämä saaga

Tämä on niin sanottu spoilaamaton ensitunnelma-arvioni The Rise of Skywalkerista.

”Spoilaamattomalla” tarkoitan sitä, että en kirjoita vielä tähän tarkkoja juonenkäänteitä siltä varalta, että ajatuksiani haluaisi lukea tässä vaiheessa joku sellainenkin, joka ei vielä ole elokuviin ehtinyt. ”Niin sanotulla” taas tarkoitan sitä, että aivan varmasti myös tavallista arviota tai tällaista ensitunnelmakirjoitusta voi perustellusti pitää spoilaavana, kun puhutaan Skywalker-saagan päätösosasta. Valitkaa silti itse, luetteko!

(Kaikille avoin ”saa spoilata” -keskustelu on sen sijaan käynnissä täällä: tlk.io/tahtienjatkosota)

tros-trio-plus-chewie

Aloitan tästä: Loput ovat vaikeita.

Lähes säännönmukaisesti kaikki sellaisetkin suuret tarinat, jotka sinänsä päättyvät onnistuneesti, ovat saavuttaneet varsinaiset huippukohtansa kauan ennen viimeistä elokuvaa, kirjaa tai tuotantokautta. Eikä se mikään ihme ole: vaikka loppu olisi komeakin, lopettaminen ei oikeastaan lähtökohtaisesti ole yhtä kiinnostavaa kuin aloittaminen tai kehittely. Ennen viimeistä näytöstä tarinoiden teemat, henkilöhahmot ja juonenkäänteet ovat yleensä jo kulkeneet vaiherikkaimmat polkunsa. Fanitettavien genretarinoiden, tai oikeastaan ylipäätään jatkokertomusten, myöhemmillä osilla on myös mahdoton tehtävä nousta sille tasolle, johon kokijat teosta tiedostaen tai tiedostamatta vertaavat: siihen ihanaan, kutkuttavaan tai mestarilliseen aiempaan osaan, josta fanin fanius alkoi.

Star Wars -sarjassa on poikkeuksellista se, että vaikka meillä tässä nyt pyörii elokuvateatterissa Skywalker-saagan viimeinen osa, jota jopa markkinoidaan yli 40 vuoden elokuvasarjan huipentumana, se on samaan aikaan oikeastaan jo kolmas viimeinen Star Wars -elokuva – ja kaukana 40 vuoden elokuvasarjan huipentumasta. Eikä tämä ollut vielä kritiikkini episodi IX:n laadusta: tarkoitan pelkästään sitä, että ei mitenkään voida puhua ”40-vuotisen tarinan” loppunäytöksestä, jos edes kolme vuotta sitten kukaan ei vielä ollut päättänyt, että tässä viimeisessä episodissa loppuvastuksena odottaisi keisari Palpatine. The Rise of Skywalker on siis jo lähtökohtaisesti pikemminkin ”loppu, jonka me saimme” kuin loppu, jonka me olisimme ehkä ansainneet.

tros-ships-fleet.png

Jedin paluu oli ”loppu” vuosien ajan, koska pitkälle 1990-luvulle kenelläkään ei ollut syytä olettaa, että George Lucas koskaan palaisi tekemään Star Wars -elokuvia. Niinpä minä ja monet muut originaalien ensi-illat missanneetkin pääsimme kokemaan sen sarjan päätösosana. Sellainen se toisaalta tavallaan oli vielä 2000-luvullakin, sillä prequelien aikaanhan Lucas vannoi, ettei episodeja VII-IX koskaan tehtäisi (ja valehteli, ettei olisi koskaan aikonutkaan tehdä). Jedin paluu oli loppu, joka lopetti Luke Skywalkerin tarinan, kun tästä tuli jedi, ja sivutuotteena pelastuivat niin iskän sielu kuin galaksikin.

Sithin koston ensi-illassa taas kuvittelin todellakin katsovani oikeasti viimeistä Star Wars -elokuvaa, vaikka sellainen ajatus nyt tuntuu kuinka naurettavalta. Tuolloinhan Lucasin piti seuraavaksi siirtää Star Wars telkkariin, mutta Jedin paluun jälkeisiä episodeja ei pitänyt olla koskaan luvassa. Episodi III oli kuitenkin aina hyvin poikkeuslaatuinen lopetusosa: silloinhan spoilaantumattomatkin katsojat tiesivät suuret linjat siitä, mitä Anakinille, jedeille ja tasavallalle kävisi, koska kaiken tiedettiin johtavan originaalitrilogian asetelmaan. Sithin kosto oli loppu, joka kiersi kehän (kirjaimellisesti) Tatooinelle Uuteen toivoon ja kaiken alkuun. Tarinallisesti se oli samalla prequelien oman tarinan loppu ja siten oikeastaan saagan (silloinen) puolipiste.

Mutta nyt, vaikka kuinka tiedämme, että Disney-Lucasfilm aikoo tuottaa Star Wars -elokuvia (ja sarjoja) hamaan ikuisuuteen, meidän pitäisi siis voida nähdä The Rise of Skywalker tämän kaiken loppuna, ja katsoa, että se on sellaisena hyvä.

Siis pitäisi. Mutta voimmeko?

tros-rey-sea-fight

The Rise of Skywalker on kyllä loppu. Ei puolipiste seuraavaan trilogiaan, vaikka osa sen sankareista jatkaisikin seikkailujaan elokuvatuissa kertomuksissa. Se ei myöskään ole irrallinen edeltäjistään, vaikka niin olisi todella helposti voinut käydä, kun jatko-osatrilogian tuotantohistoriaa ajattelee.

Tietysti se poimii keskeneräiset juonilankansa ennen kaikkea juuri oman trilogiansa kahdesta aiemmasta osasta eli The Force Awakensista ja The Last Jedista. IX on lähes pelkästään uusien hahmojen tarina, vaikka vanhoista hahmoista C-3PO saa tässä kai merkittävimmän roolinsa sitten vuoden 1977. Ja niin se varmasti saa ollakin – ainakin siis tässä todellisuudessa, jossa Carrie Fisher kuoli jouluna 2016, eikä päässyt esiintymään tässä episodissa siinä ”legendojen pääroolissa”, joka hänelle oli tähän alunperin suunniteltu. Esimerkiksi Lukelle suurempaa roolia koko tähän trilogiaan toivoville tahtoisin muistuttaa, että myös prequel- ja originaalitrilogioiden hahmogalleriat ovat suurimmaksi osaksi erilliset (vaikka siihen tietysti vaikutti tuotantojärjestyskin).

Mutta koska uuden elokuvan keitokseen on napsittu mukaan myös keisarin kesken jääneet kuviot, jedien tulevaisuus sen jälkeen kun jo aikaa sitten prequelien lopussa niin sanotusti pyyhkäistiin pöytä puhtaaksi sekä Luken ja Leian keskeiset elämänfilosofiat, kyllä tämä koko sarjankin lopusta käy. Tässä valossa onkin helppo ymmärtää, miksi ohjaaja JJ Abrams ja hänen kirjoittajaparinsa Chris Terrio kaivoivat Palpatinen haudastaan, ja kiersivät tämän episodin juonen varsin pitkälti sen tempun ympärille. Huomaan vain, että minun itseni on todella vaikea päästä tässä irti tästä ulkoelokuvallisesta ongelmasta eli siitä, että tiedän, että tämä on vasta tämän elokuvan käsikirjoitusvaiheessa tehty ratkaisu. Vaikka näin ei tarvitsisi olla, todennäköisesti suhtautuisin asiaan eri tavalla, jos Palpatinen paluu olisi ollut osa suunnitelmaa koko tämän trilogian tuotannon ajan.

Oma asiansa onkin se, millaiseen valoon The Rise of Skywalker nyt asettaa jatko-osatrilogian roolin kokonaisuudessa. Tai millaista tulkintaa se olemassaolollaan tarjoaa koko Skywalker-saagan teemoista ja tarinoista. Mutta niihin kysymyksiin minun on parempi palata toisessa, spoilereita välttelemättömässä kirjoituksessa.

episode ix wrap

Ongelma ei siis ole siinä, etteikö The Rise of Skywalker olisi loppu, kuten luvattua. Mutta millainen loppu se on?

Se on vuoristoratamaisen vauhdikas, kuten Abramsilta – ja oikeastaan muutenkin näiltä uusilta Star Warseilta – on totuttu odottamaan. Jo yhden katsomiskerran jälkeisessä sulattelussa sen juonen logiikka vuotaa vauhdin pyörteissä pahasti, mutta totuuden nimissä on sanottava, että tämäkään ei ole ihan ensimmäinen kerta sen paremmin Abramsin kuin Star Warsinkaan filmografioissa. Tällaisessa tyylissä on vain se ongelma, että vaikka se mahdollisesti tekee elokuvasta miellyttävän satunnaisemmallekin katsojalle, se saattaa tehdä myöhemmistä katsomiskerroista kiusallisia katsomiskertoja kerryttävälle katsojalle. Vaihde on joka tapauksessa tämä: jos asian taivuttaminen niin sanotusti järkeväksi olisi tehnyt siitä (tekijöidensä mielestä) vähemmän sykähdyttävän, asiaa on jätetty järkeväksi taivuttamatta.

Toisaalta se on nimenomaan myös elokuva, joka luottaa siihen, että me katsojina todellakin haluamme kuulla tämän sinfonian rakastamamme motiivit uudelleen ja uudelleen. The Rise of Skywalker ei ole elokuva, joka edes haluaisi yllättää katsojaansa. Tästä erityisesti on vaikea sanoa mitään enempää spoilaamatta varsinaista juonta, ja tämäkin sen jo saattaa joidenkin mielestä spoilata, mutta tämä on silti sanottava myös kirjoituksessa, joka yrittää kuumaa puuroa kiertäen sanoa jotain tästä elokuvasta nimenomaan loppuna.

tros-rey-finalshot

Mutta entä se kritiikkini elokuvan laadusta? Onko tämä minulle ”hyvä” loppu? Pidinkö siitä? Vai vastasinko jo sanavalinnoillani tarpeeksi yllä?

Yhden katsomiskerran jälkeen se on joka tapauksessa kovin vaikea kysymys. Etenkin kun Star Wars -elokuvien kohdalla ”pitäminen” on minulle aina niin vaikea, oikeastaan aivan epärelevanttikin kysymys. Pidän kaikissa näissä niin monista asioista, ja en pidä monista asioista niissäkin, joista pidän enemmän kuin toisista. Eräs työkollega kysyi äskettäin minulta, olenko ”välittänyt näistä uusista elokuvista”. Siihen kysymykseen oli helppo vastata: olen välittänyt, kovasti ja hartaasti – niistäkin, joista en ole niin pitänyt.

Niin tästäkin. Mutta ensitunnelmani – ja tämähän oli ensitunnelma-arvio – on siis, että pidän tästä valitettavasti paljon vähemmän kuin The Force Awakensista ja The Last Jedistä.

Episodi IX:n ensi-illan kynnyksellä: Niin monien asioiden (ja jedinkin) paluun äärellä

The Rise of Skywalkerin ensi-iltaan on enää muutama päivä, ja minä en ole ollut Star Wars -ensi-illan alla näin vähän spoilaantunut sitten Pimeän uhan.

Siis, olen minä toki spoilaantunut. Mutta tosiaan vähemmän kuin on ollut tapana. Tämän yllättävän tilanteen takana ei tosin ole mikään jämpti suunnitelma. Elämäntilanne on vain nyt tänä vuonna ollut sellainen, että spoilerien tarkalle seuraamiselle on ollut melkein yhtä vähän aikaa kuin bloggaamiselle.

Tässä vaiheessa on joka tapauksessa aikaa enää panna sanoiksi viime hetken toiveet ja odotukset. Tämä kirjoitus ei viittaa huhuihin eikä vuotoihin. Jutun väleihin upotan kuitenkin nettiin jaetut ihan oikeat klipit lopullisesta elokuvasta – niitä ei kannata klikata pyörimään, jos halua nähdä kohtaukset tuoreeltaan vasta valkokankaalta!

tros-rs-kylo

”On tapahtunut vuotoja”, päättelee Kylo.

Kirjoitin ensimmäisen ”ennustukseni” episodi IX:stä pian The Last Jedin ensi-illan jälkeen. Kuten varmasti oli väistämätöntä, muutamat oletuksistani menivät lahjakkaasti pieleen. Oletin esimerkiksi ulkoelokuvallisista syistä, että edesmenneen Carrie Fisherin näyttelemä Leia kirjoitettaisiin kuolemaan elokuvien välissä, mutta näinhän ei tapahtunut. Yllättävänkin monille tuon kirjoitukseni spekulaatioille silti nyökyttelen nyt sitä lukiessani. Arvelin esimerkiksi jo tuolloin JJ Abramsin palaavan varmasti vielä Renin ritareihin ja voivan aivan hyvin palata myös Reyn vanhempiin ja Snoken taustaan. Nythän Renin ritarit on nähty markkinoinnissakin ja pressikierroksella on vihjailtu suoraan, että Reyn alkuperästä ei ole vielä kuultu kaikkea. Mitä tulee Snokeen, häneen palaan ihan tässä pohdinnassa myöhemmin.

Vuosi sitten taas kirjoitin viiden kohdan ”toivelistan” Skywalker-saagan viimeisestä episodista. Ja kas, nuo viisi kohtaani voisin listata kärkitoiveisiini sellaisenaan nytkin:

  1. että episodi IX onnistuisi olemaan numerointinsa arvoinen eli lopettamaan onnistuneesti paitsi oman trilogiansa, myös koko Skywalkerien sukusaagan
  2. että jatkotrilogian päätösosa kuvaisi galaksia ja siellä käytävää suurta konfliktia kokonaisemmin kuin kaksi edellistä osaa
  3. että selityksensä saisi Reyn Voima-näky, jossa sittemmin kuolleiksi väitetty perhe näytti lentävän pois, jossa Kylo tuntui katsovan suoraan Reytä ruumiskasan keskeltä ja jossa itse Obi-Wan jostain syystä puhutteli tätä autiomaan orpoa
  4. että valon ja pimeän ikuinen taistelu johtaisi viimein todelliseen Voiman tasapainoon – eikä sitä voisi tarkoittaa aivan pelkkä ”hyvän voitto pahasta”
  5. että viimein selviäisi, mitä ihmettä tarkoitti se, että itse Voima ”heräsi”

Ja okei, viimeisestä kohdasta voin luopua. Jos saan nuo neljä ekaa, nimittäin.

En siis toista itseäni kirjoittamalla entisiä toiveita uudelleen. Pohdin sen sijaan hiukan sitä, mitä tiedämme nyt saavamme, mutta mistä minulla ei ollut vielä vuosi sitten aavistustakaan.

Saamme ”perinteistä Star Wars -seikkailua”. Trailerit maalaavat kuvaa veijarimaisesta toimintaseikkailusta, ja ”perinteisiin paluusta” meille on luvattu lukemattomissa haastatteluissa, joissa esimerkiksi näyttelijät iloitsevat siitä, kuinka ovat tässä episodissa päässeet seikkailemaan yhdessä (”We’re in legit, legit Star Wars now”, sanoi esimerkiksi John Boyega New York Timesille). Mikäs siinä: se on varmasti ollut heille mukavaa, ja eiköhän ole meillekin, sillä sekä Reyn (Daisy Ridley) ja Finnin (Boyega) että toisaalta Finnin ja Poen (Oscar Isaac) yhteiset kohtaukset ovat kahdessa edellisessä elokuvassa olleet niin riemastuttavia. Kemiat ovat kohdallaan kolmikon molemmilla sivuilla, ja keskiviikon elokuvalta ehkä heti ihan ensimmäisenä odotan päästä näkemään koko kolmikon yhdessä.

Lainausmerkit ”perinteisestä” ovat kuitenkin paikallaan, koska minusta on vähintään jossain määrin kyseenalaista määritellä Star Wars -kaavaan keskeisesti kuuluvan päähenkilöiden seikkaileminen yhdessä. Aiemmissa Skywalker-saagan episodeissa kunkin trilogian päähenkilötrio seikkailee yhdessä vain Uudessa toivossa Kuolemantähdellä, Jedin paluussa Jabban palatsissa ja Endorissa sekä Kloonien hyökkäyksessä hetken alussa ja lopussa. Esimerkiksi Imperiumin vastaiskussa Lukella, Leialla ja Hanilla on yksi yhteinen kohtaus. Jatko-osatrilogian niin sanottu trio eli Rey, Finn ja Poe, ei kahdessa edellisessä osassa ollut kertaakaan yhdessä. Puhumattakaan siitä, että aivan alunperin tästä triosta ei pitänyt edes tulla trioa, koska Poen piti kuolla jo The Force Awakensin alussa, mutta hahmosta tuli liian toimiva ja pidetty poistettavaksi.

EKJf-7NWsAEaMBa

”Olipa meillä hyviä yhteisseikkailuja tuossa viime vuoden aikana, eiköhän niistä vielä kuulla!”

Mutta se on tietysti totta, että tietty poikamainen (tai flashgordonmainen, kuten osa meistä vanhoista edelleen mielellään määrittelee) seikkailu Star Warsiin kuuluu. The Last Jedin rooli oli olla tämän trilogian filosofisin ja varmaankin myös tummasävyisin episodi samoin kuin Imperiumin vastaiskun aikanaan. Avaruusoopperan kolmannessa näytöksessä on aivan sopivaakin käydä rempseämmin puolustustaisteluun ja jopa hyökkäykseen. Vaikka siis kuinka toivon Reyn ja Kylon monisyistä suhdetta puitavan muutenkin kuin miekkaillen, en mitenkään kiistä, etteikö sydämeni sykähtele myös sille, kun sankarimme aivan vain juoksevat ja sanailevat First Orderin tukikohdassa tai avaruusaluksessa, kuten on nähty trailereissa tai äskettäisessä Fortnite-teemaillan yhteydessä julkaistussa klipissä.

(Mitä muuten tulee siihen, kuinka paljon olemmekaan trailereissa nähneet… Vaikka olemme nähneet monta pätkää ja kuvaa First Order -interiööreistä, Pasaana-autiomaaplaneetalta, Kijimi-jääplaneetalta ja Kef Biriltä, jolla Kuolemantähden rauniot sijaitsevat, missään näistä ei ole edes lipsahtanut, miksi näissä kussakin paikassa seikkaillaan. Jos sankarimme yrittävät Jedin paluun Endorin iskujoukon tapaan suorittaa jonkinlaista salaista tehtävää, joka helpottaisi varsinaista sotaa, mikä tuo tehtävä oikeastaan on? Mikä siellä Kuolemantähden raunioissa esimerkiksi kiinnostaa?)

Siitä pääsemmekin toisenlaiseen perinteikkyyteen – joka kuuluu niihin, jotka ennakoin väärin kaksi vuotta sitten. The Last Jedin jälkeen nimittäin kirjoitin: ”trilogian päätösepisodi ei voi enää mitenkään olla toisinto Jedin paluusta”. Vaan niinpä on käynyt, että ensi-iltansa lähestyessä yhä selvemmäksi on tullut, että kyllä vain jatko-osatrilogia sittenkin viimeisessäkin osassaan mukailee originaalitrilogian vastakappalettaan.

Tämä on ylipäätään suurin harmistukseni koko tästä trilogiasta. The Force Awakens kierrätti Uutta toivoa eli originaalileffaa niin pitkälle, että oli oikeastaan ihme, että Leia tai Han ei letkauttanut elokuvassakin jotain tutulta tuntumisesta. Oli fasistinen pahisjärjestö ja piskuinen hyvisten kapina, oli kaikkien osapuolten tavoittelema droidi, oli autiomaasta seikkailuun lentävä orpo, oli valomiekkaan kuoleva mentor-hahmo, oli välipysähdys baarissa, oli pelastusoperaatio Kuolemantähdellä. The Last Jedi kuljetti sarjaa temaattisesti eteenpäin, mutta tarinan tasolla sekin mukaili koko ajan Imperiumin vastaiskua: oli yhden sankarin jedikoulutus erillään muista, oli muiden sankarien elokuvan mittainen pakomatka, oli välipysähdys sivistyksen parissa, oli petturimainen liittolainen. Osa tästä oli väistämätöntä seurausta JJ Abramsin ja Lawrence Kasdanin The Force Awakensissa asettamista keskeneräisistä juonista, mutta osan vastuusta kantaa Rian Johnsonkin: ei tämänkin trilogian kakkososassa sentään olisi ollut pakko nähdä talsijoiden hyökkäystä.

Ja mitä siis on tällä perusteella luvassa The Rise of Skywalkerissa? Käynnistyykö episodi esimerkiksi tälläkin kertaa toiminnallisella alkunäytöksellä, jossa joku pelastetaan jostakin, kuten Jedin paluu (ja itse asiassa myös prequel-trilogian päätösosa Sithin kosto)?

Ehkä sentään ei – vaikka en kyllä hämmästyisi, vaikka käynnistyisikin. Mutta tosiaan kaikesta päätellen tässäkin on nyt meneillään pääsankarien salainen tehtävä, jonka taustalla avaruusarmeijat käyvät viimeiseen yhteenottoon. Rey, kuten Luke aiemmin, on nyt kasvanut jedinä elokuvien välillä, ja on entistä valmiimpi väistämättömään kohtaamiseen vastustajansa kanssa, johon hänellä on erityinen, henkilökohtainen side. Ja tälläkin kertaa konkreettisesti kohdattavan kypäräpäisen pahiksen takana näyttää vaanivan vielä synkempi takapiru: vieläpä sama keisari Palpatine kuin ennenkin. Jopa stormtroopereita höykyttäneille ewokeille näyttävät löytyvän vastineensa episodi IX:stä: eivätköhän sitä roolia esitä Jannahin (Naomi Ackie) joukot tai heimolaiset, jotka trailereissa ratsastavat kavioeläimillä Star Destroyerin kannella.

tros-riding-horses-space

Yib-nub!

Tämä toisteisuus on vaivannut minua The Force Awakensissa ja The Last Jedissä erityisesti myöhemmillä katsomiskerroilla. Niin paljon kuin niissä on kaikkea, mistä kovasti pidän, en voi olla välillä miettimättä, etteikö sen hyvän ja toimivan olisi voinut ripustaa myös vähemmän tutunmuotoisen puun oksille.

Niinpä aion tällä kertaa suhtautua siten, että tämä on nimenomaan se, mitä odotan: mukaelma Jedin paluusta näiden uuden trilogian erinomaisten hahmojen kautta, siten uusiksi tulkittuna ja ikuisen taistelun alati rimmaavana runona. Lasken siis esimerkiksi sen varaan, että edellä mainittujen yhtäläisyyksien lisäksi luvassa on todennäköisesti vielä yhden vanhemman sankarihahmon koskettava kuolema (trailereissa annetaan ymmärtää Threepiolle käyvän ehkä huonosti, mutta olisiko se siksi elokuvassa kuitenkin vaikkapa Chewbacca?) ja aivan varmasti viimeistään loppukuvien joukossa myös jonkinlainen Voima-haamukohtaus. Lopussa häämöttänee jonkinlainen tulkinta erään jedin tai jedien paluusta: kävisihän tämän episodin otsikkokin versiosta sanoista ”jedin paluu”.

Ja jos The Rise of Skywalker sitten heittääkin kehiin tarinakuvion, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä Jedin paluun kanssa, yllätyn vain iloisesti!

Ja niin, vielä se suurin comeback: keisari Palpatine. Toisissa olosuhteissa (ja ehkä jos salaisuuksia rakastava Abrams olisi yksin saanut päättää) hänen paluunsa olisi saattanut pysyä elokuvaan asti yllätyksenä, mutta nyt se on kääntynyt trailereissa suorastaan tämän episodin markkinoinnin kärjeksi. Varmaankin näin on siksi, että Palpyn uskotaan innostavan heitä, jotka pettyivät The Last Jediin ja jotka eivät ole innostuneet jatkotrilogian varsinaisten päähenkilöiden kohtaloista.

Olin alunperin yllättynyt Palpatinen paluusta, enkä ainakaan ollut lainkaan innoissani, kun marraskuussa paljastui, että hänen paluunsa oli JJ Abramsin paluun jälkeinen lisäys tarinaan – eikä siis osa ns. suurta suunnitelmaa koko ajan. Mutta vaikka kuolleiden pahisten palauttaminen henkiin olisi lähtökohtaisesti kuinka tylsää, Palpatinen paluulle on monia tarinallisia oikeutuksia – ja joka tapauksessa se on nyt yhtä väistämätön tosiasia kuin The Rise of Skywalkerin jedinpaluumaisuuskin. Silloin asiaa on syytä lähestyä positiivisen kautta.

Parasta Palpatinen mukanaolossa on tietenkin se, että George Lucasin kuuden Star Wars -elokuvan pohjimmaisen pääpahiksen paluu on kerronnallisesti luonteva ratkaisu siihen ongelmaan, kuinka episodi IX voi kääriä koko Skywalker-saagan loppuun. Odotan tässä episodissa paljastuvan, että First Order ja sen aiempi yksinvaltias Snoke olivatkin vain pelinappuloita Palpatinen suurella laudalla. Näin myös Kylo Ren, joka on luullut aivan omin päätöksin tappavansa menneisyyttään ja isähahmojaan, onkin todellisuudessa vain johdattanut itseään kohti Palpatinea. Ja kun muistamme, millaisella kiinnostuksella Palpatine on tähän asti seurannut Skywalkerien sukua, alammekin päästä syvään ytimeen siitä, miksi arvelen tämän trilogian markkinoinnissa niin paljon puhuttavan nimenomaan ”Skywalker-saagasta”.

(Kyllä, pelkään pahoin, että episodi IX vahvistaa lopullisesti kaanoniksi sen, mitä jo Lucas itse vihjaili, mutta jätti suoraan sanomatta: että Palpatine oli Anakinin ”isä”, siis jonkinlainen luoja Voiman kautta. Olen aina inhonnut tätä juonimahdollisuutta, koska se tekee liiankin pitkälle kaikesta vain osan Palpatinen deus ex machinaa. Hyväksyn paljon mieluummin, että Qui-Gonin, Obi-Wanin ja Amidalan sattumanvarainen, hajonneeseen moottoriin liittyvä saapuminen Tatooinelle ja nuoren Anakinin luo oli osa Voiman johdatusta, kuin että Darth Sidious konkreettisena henkilönä loitsi kaiken tämän todeksi pimeässä luolassaan. Mutta, positiivisen kautta: jos näin on oleva, niin ainakin tässä ratkaisussa Abrams ja kumppanit tosiaan palaavat Lucasin omiin ajatuksiin ja jopa kauas prequel-trilogian alkuun asti – jatko-osatrilogia kun ei turhan paljon ole tähän mennessä saagansa episodeihin I-III viitannutkaan.)

Minua helpottaa myös se, että tiedän liki varmaksi, että tulen joka tapauksessa nauttimaan keisarin kohtaamisesta. Sekä Palpatinen hahmo että Ian McDiarmid hänen tulkitsijanaan ovat aina olleet täyttä timanttia. Haluan edelleen huomauttaa, että emme vielä oikeastaan tiedä, miten Palpatine on mukana IX:ssä (kloonina? haamuna? hologrammina?), mutta ei ole mitään syytä odottaa, etteivätkö hänen kohtauksensa tässäkin elokuvassa olisi ihanan pirullisia.

sith troopers.png

”Miksi me muuten ollaan sith troopereita, kun ei me olla sithejä?”

Huomaan jännittäväni The Rise of Skywalkerissa enemmän sen yleistä vastaanottoa kuin omaa mielipidettäni. The Last Jedin jälkeen netissä oli pitkään suorastaan paha olla, ja tuntuu käsittämättömältä, että edelleen jokaisen TLJ:tä tai sen ohjaaja-kirjoittajaa sivuavankin twiitin, videon tai postauksen alle ilmestyy nopeasti ”lapsuuteni on pilalla” -tyyppistä viestintää, paljon tuota karkeammin ilmaistuna. Valitettavasti on aivan varmaa, että tämä sama jälkisotakin tulee kiihtymään vain uuteen vauhtiinsa tällä viikolla, ja se uuvuttaa minua jo etukäteen. Näin tapahtuu aivan riippumatta siitä, tullaanko The Rise of Skywalkeria pitämään yleisesti onnistuneena vai ei: The Last Jedihan nimenomaan sai oikein hyvät arviot esimerkiksi ammattikriitikoilta.

Omasta näkökulmastani The Last Jedi, vaikka ei virheetön mestariteos ollutkaan, oli elokuvallisesti (siis kuvina, ääninä ja leikkauksina) vaikuttavin Star Wars sitten originaalin ja temaattisesti Disney-kauden neljästä elokuvasta se, jolla on ollut minulle eniten uutta annettavaa. Kaikkien ei todellakaan tarvitse pitää kaikesta, mutta minun on edelleen vaikea ymmärtää, miten esimerkiksi jonkun mielipide siitä, millainen Luke Skywalkerin ”kuuluisi olla”, johtaa siihen, että koko elokuva teoksena tulkitaan surkeaksi – tai jopa sen tekijät pahoiksi ihmisiksi. Mutta kaipa tämä vain kuvaa eroja tavoissamme katsoa elokuvia (minä katson niitä hyvin tietoisesti ihmisten toteuttamiksi tietäminäni kulttuuriteoksina) – ja sitä, että nämä nyt vain eivät ole niitä elokuvia, joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi.

Osittain juuri tästä fandomin tilasta – ja osittain siitä omasta ruuhkavuodestani – johtuen en ole henkilökohtaisesti tällä hetkellä niin innoissani kuin kaksi tai etenkään neljä vuotta sitten olin tähän aikaan. The Rise of Skywalker nyt vain saa ensi-iltansa, ja vaikka kyse tosiaan on Skywalker-saagan lopusta, luulen käveleväni teatteriin keskiviikkona melkein yhtä tyynenä kuin ohimenevämmäksi tiedettyyn Soloon puolitoista vuotta sitten. Mutta toivon, että en pysy tyynenä koko kahta ja puolta tuntia!

Tämän blogin ääreltä on jo perinteikkäästi ponnahdettu reaaliaikais-chattiin elokuvan ensi-iltapäivänä (ja lähipäivinä sen jälkeen). Ideana siis keskustelu elokuvan nähneiden kesken: toisin kuin vaikka Twitterissä ja Facebookissa, tässä chatissa saa keskustella spoilereista. Otetaan taas, niin paljon kuin innostutaan: tlk.io/tahtienjatkosota.