Ahsoka-sarjan viides jakso The Shadow Warrior on tärkeä Star Wars -hetki ja jakso, jollaista en vain muutama vuosi sitten olisi uskonut koskaan näkeväni

Posted on 15/09/2023 by Aki Jörgensen

Nyt kun näyteltyjen Star Wars -sarjojen jaksoja on esitetty jo yli viisikymmentä (ihan totta!), alkaa olla mielekästä, että faniyleisö listailee niiden joukosta omia suosikkejaan. Ja kun top-listoja parhaista jaksoista näin jatkossa listataan, tulee Ahsoka-sarjan viimeksi nähty viides jakso The Shadow Warrior sijoittumaan niillä listoilla korkealle.

Kirjoitus sisältää spoilereita Ahsokan viidestä ensimmäisestä jaksosta.

Ahsoka-sarjan viides jakso The Shadow Warrior keskittyy sarjan nimihahmoon (Rosario Dawson), eikä näytä mitään siitä, mihin sarjan pahikset ja heidän vankinsa Sabine Wren (Natasha Liu Bordizzo) päätyivät lähdettyään edellisen jakson lopussa kohti toisen galaksin tuntemattomuutta. Jakson alussa Ahsoka niin ikään on ”jossain toisaalla”: ajan ja paikan välissä sijaitsevalla tasolla, joka esiteltiin Rebels-sarjassa ja jota siellä kutsuttiin maailmaksi maailmojen välissä (world between worlds). Tässä jaksossa paikkaa ei nimetä eikä viisaasti selitelläkään. Riittää, että katsoja ymmärtää, että kyseessä on astraalitaso elämän ja kuoleman välissä, ja että siellä Ahsokan on päätettävä, onko hänellä vielä voimia palata elämään.

Oppaaksi, opettajaksi ja opponentiksi tähän pohdintaan Ahsoka saa vuosien takaisen mestarinsa, itsensä Anakin Skywalkerin, jota esittää jälleen Hayden Christensen, kuten episodeissa II ja III sekä viimeksi Obi-Wan-sarjassa, tällä kertaa erinomaisesti toimivan pienen digitaalisen faceliftin nuorentamana. Yhdessä he kohtaavat näkyjä Ahsokan (ja Anakinin) nuoruudesta kloonisodissa ja tietenkin myös kohottavat valomiekkansa toisiaan vastaan.

Ja kun Ahsoka sitten valitsee elää, hän palaa Hera Syndullan (Mary Elizabeth Winstead) ja muiden häntä etsineiden luo, mutta ilmiselvästi muuttuneena. Ahsoka vaihtaa vaatteensa valkoisiin, lupaa hakea Sabinen ja Ezran kotiin ja liftaa kyydin purrgilleilta, hyperavaruudessakin matkustavilta avaruusvalailta, jotka Ezran ja Thrawninkin Rebelsin lopussa jonnekin kauas veivät.

Se, kuinka syvälle tunteisiin The Shadow Warrior menee, riippuu katsojan suhteesta animaatiosarjoissa viidentoista vuoden ajan rakennettuun Ahsoka Tanon hahmoon ja toisaalta prequel-trilogiaan eli elokuvaepisodeihin I-III (1999-2005). Mutta vaikka minä en ole aivan fanikunnan syvimmässä päässä kummassakaan noissa lajeissa, olin jaksoa katsoessani todella vaikuttunut. Sen kohtaukset – repliikit, kuvat ja jopa vain hahmojen ilmeet – ovat pyörineet nyt parin päivän ajan päässäni.

Sanoin jo kahden ensimmäisen jakson jälkeen tässä blogissa, että Ahsoka tuntuu elokuvalliselta enemmän kuin mikään muu nähdyistä Star Wars -sarjoista, ja tämä jakso tuntui siltä vielä edellisiäkin enemmän. Olisinpa nähnytkin tämän teatterissa, kuten tätä ulkomailla jossain esitettiin! (Tällä en tarkoita sanoa, että ns. elokuvallisuus olisi sarjalle kuin sarjalle jokin vaatimus, ja suurin SW-sarjasuosikkini Andor toimii sataprosenttisesti nimenomaan sarjaformaattiin ja kotiesityskokoon sopivana, mutta tarkoitan, että Ahsokan kohdalla kiinnitän jatkuvasti huomiota sarjan kuvalliseen ja kerronnalliseen mätsäävyyteen SW-elokuvien kanssa.)

The Shadow Warriorissa sarjan luoja, kirjoittaja ja myös tämän jakson ohjaaja Dave Filoni sitoo suorastaan mestarillisesti yhteen sellaisia Star Wars -franchisen osia, jotka esimerkiksi minä olen ehkä sittenkin tähän asti mieltänyt erillisempinä kuin olen ajatellutkaan. Tunnustan: kun näin ilmielävinä sekä Anakinin että nuoren Ahsokan, heistä tuli samalla silmänräpäyksellä jollain tavalla (saagan sisällä) todellisempia kuin olin koskaan aiemmin ajatellut. Nyt se on peruuttamatonta, minä ajattelin, nyt se on totta. ”It’s true, all of it”, kuten Han Solo sanoi The Force Awakensissa.

Toki The Clone Wars -sarja on ollut osa SW-kaanonia koko olemassaolonsa ajan. Kun Disney-yhtiön omistuksen aikana kaikki muut ennen vuotta 2014 julkaistut oheistarinat siirrettiin Legends-otsikon alle ja irrotettiin saagan ”kanonisesta” historiasta, TCW jäi sinne sillä hetkellä ainoana elokuvien ulkopuolisena teoksena. Sen jälkeen julkaistuissa Disneyn aikaisissa elokuvissa ja sarjoissa on ammennettu animaatioista vähitellen yhä enemmän, ensin kuin kepillä jäätä kokeillen ja sitten koko ajan rohkeammin ja perustavammin. Ensin animoiduista eläviksi siirtyivät Saw Gerreran kaltaiset sivuhahmot, mutta nyt ollaan siis tilanteessa, jossa suuri yleisö katsoo näyteltynä tarinaa, joka de facto on jatko-osa Rebels-piirrossarjalle, jota merkittävä osa suurimmasta yleisöstä ei ole nähnytkään. Ja jonka nimihahmo Ahsoka Tano, alunperin George Lucasin ja Dave Filonin jälkikäteinen lisäys episodielokuvien jo kertaalleen muodostaman kertomuksen keskelle, kuuluu koko Star Wars -franchisen aivan keskeisimpien sankarien joukkoon, vaikka ei esiinny episodielokuvissa lainkaan.

Silti vasta tämä sarjan viides jakso oli se viimeinen silaus, jonka ainakin minä nyt huomaan tarvinneeni. Vaikka tunnustus voi tuntua koomiselta, näin se on: nyt kun se on olen omin silmin nähnyt, nyt prequelit, animaatiosarjat ja nykyiset uudet teokset todella tuntuvat tapahtuvan samassa universumissa (ja tietenkin originaalit siinä välissä).

The Shadow Warrior -jakson voimassa ei kuitenkaan ole suinkaan kyse vain siitä, että nuoren Ahsokan (roolissa Ariana Greenblatt, myös nuori Gamorra Avengers-elokuvista) näkeminen nuoren Anakinin rinnalla tekee Ahsokasta todellisemman. Kyse on myös siitä, että nuoren Anakinin näkeminen näin on piste keskusteluun siitä, voimmeko viimein antaa anteeksi prequeleille.

Kun nuori Hayden Christensen aikanaan nähtiin nuoren Anakin Skywalkerin roolissa episodeissa II ja III vuosina 2002 ja 2005, hänen hahmoaan, roolisuoritustaan ja niiden ympärillä olleita elokuvia haukuttiin liki kaikkialla SW-fanipiirien ulkopuolella ja aika paljon myös sisäpuolella. Todellisuudessa Hayden-kritiikki oli aina epäreilua, samoin kuin Jake Lloyd -kritiikki vielä nuoremman Anakinin tulkinnasta episodista I vuonna 1999. Kumpikin näyttelijä toteutti roolissaan tarkalleen noiden elokuvien itsevaltaisen luojan-kirjoittajan-ohjaajan George Lucasin visiota.

Jo 2000-luvun alussa minusta oli hyvin kummallista, että Star Wars -faniuteni puheeksi tullessa monet ihmiset usein vuodattivat inhoaan prequelien Anakinin näyttelijän nössöyttä ja/tai pökkelömäisyyttä kohtaan. En mene tässä kirjoituksessa Lucasin kykyihin ja kiinnostuksiin henkilöohjaamisen saralla, mutta lopulta noiden elokuvien Anakin oli juuri sellainen, jollaisen Lucas hahmosta kirjoitti ja ohjasi. Ei ollut missään nimessä ainakaan näyttelijöiden vika, että se ei vastannut 2000-luvun alun yleisön odotusta Darth Vaderin nuoruudesta.

Itse asiassa Hayden Christensen tulkitsi ohjaajan visiota jo parikymppisenä episodi II:ssa parhaansa mukaan ja episodi III:ssa suorastaan erinomaisesti – jos katsoja vain oli valmis ottamaan vastaan sen kieltämättä monista elokuvista poikkeavan rekisterin, jota George Lucas prequeleissa tarjoili.

Kirjoittaessani tätä sattumoisin päivänä, jona Suomessa ensi-iltansa saa Kuolleet lehdet -elokuva, tulen ajatelleeksi, että ehkä Lucasin Star Warsien ja erityisesti prequelien replikoinnissa on jotain yhteistä peräti meidän Aki Kaurismäkemme kanssa: kummankaan hahmojen tapa puhua ja olla ei ole täysin todellisesta maailmasta, vaan sijoittuu omaan, omituiseen universumiinsa. Kumpikaan näistä ohjaajista ei lähtökohtaisesti tavoittele realistista luontevuutta – mikä ei tosin tietenkään tarkoita sitä, että vaikkapa Lucasin onnistuminen Anakinin ja Padmen romanssin kirjoittajana ja toteuttajana olisivat arvostelun ulkopuolella.

Prequelien puolustuspuheista palaan Ahsokaan, ja sanon peräti näin: se Anakin Skywalker, joka nähdään Ahsokan viidennessä jaksossa, on parasta Anakin Skywalkeria. Parasta. Koskaan.

Nyt, vasta nyt, Hayden Christensen saa näyttää täydet kykynsä hahmon tulkitsijana. Nyt, vasta nyt, näemme sellaisen Anakin Skywalkerin, jollaisen ehkä olisimme aina ansainneet: karismaattisen sankarin, jonka pimeä puoli on kaiken aikaa vain häivähdyksen päässä. Ahsoka Tanon (ja monen katsojan) rakkaan ystävän, jonka tragedia muuttua hirvittäväksi joukkomurhaajaksi Darth Vaderiksi on koko ajan väistämätön.

Tai itse asiassa palaan vielä prequeleihin tämän verran: minusta niiden kaikkein suurin ongelma ei koskaan ollut mikään elokuvissa nähty, vaan se, että episodi I oli itse asiassa episodi nolla, episodi II vasta tarinan varsinainen alku, ja episodien II ja III välissä tapahtuneet kloonisodat jätettiin elokuvissa näyttämättä – ja täten Anakinin lankeemus pimeälle puolelle lopulta valkokankaalla kunnolla pohjustamatta. 2000-luvun alun vuosina sitä, tai ainakin noihin sotiin sijoittuvia tarinoita, käsiteltiin sarjakuvissa, kirjoissa ja ensimmäisessä Clone Wars -lyhytanimaatioiden sarjassa, mutta vakavasti – ja virallisen kanonisesti, aiemmat kertomukset syrjäyttäen – Lucas kertoi sen tarinan vasta prequel-trilogian jo valmistuttua, Filonin kanssa The Clone Wars -animaatiosarjassa, jossa kertomukseen lisättiin myös juuri Ahsoka.

The Shadow Warrior -jakson kloonisotakohtaukset tekevät todelliseksi sen, minkä The Clone Wars -sarjan katsomalla periaatteessa olemme tienneet. Anakin Skywalkerin lankeemukseen vaikutti se, että hän soti sotaa vuosia vain noin parikymppisenä nuorukaisena. Sotiessaan Anakin koulutti samalla lapsisotilaaksi vielä nuorempaa Ahsokaa (mikä niin ikään on näyteltynä järkyttävämmin totta kuin animoituna). Prequel-trilogian aikaiset jedit eivät olleet enää absoluuttisen ”hyviä”, vaikka kokivatkin taistelevansa hyvän puolella, vaan vähintäänkin omasta pasifistisesta filosofiastaan vinoon kasvaneita.

Ja koska näemme tämän kaiken keskellä häikäisevän hyvän Hayden Christensenin vastustamattomine hymynkareineen, näemme tämän jälkeen toisin myös Christensenin parjatun roolisuorituksen prequeleissa. Ja, tätäkään ei sovi unohtaa: aivan erikseen tämä on tietenkin hienoa myös Hayden Christensenille itselleen. ”It’s been so heartwarming for Star Wars fans to finally embrace me… I guess the moral of the story is patience”, Christensen sanoi Obi-Wan-sarjan promootiokiertueella.

Ja toisaalta tämä on tietysti meille katsojille ja SW-faneille upeaa myös siksi, että Ahsokassa nähdään sellainen Anakin Skywalker, jollaista emme ole koskaan ennen nähneetkään. Tämä on Voimahaamu-Anakin, Luken pimeältä puolelta pelastama Anakin, puoli elämäänsä Darth Vaderina viettänyt Anakin, mutta valoon palanneena.

Vielä vain muutamia vuosia sitten tuntui täysin mahdottomalta ajatellakaan, että Disney-Lucasfilm olisi viitannut uusissa Star Wars -elokuvissaan näin suoraan prequeleihin. Päinvastoin tuonaikainen yhtiö tahtoi irrottautua niiden muistosta mahdollisimman kauas ja ripustaa omat elokuvansa ja sarjansa aluksi täysin originaalitrilogian varaan. Tähän liittyi sekin, että The Clone Wars -sarja lopetettiin yhtä tuotantokautta aiemmin kuin Dave Filoni olisi halunnut (viimeinen lisäkausi tehtiin vasta myöhemmin, ajan kypsyttyä ja sekä fanien että Filonin kasvaneista toiveista).

Episodien VII-IX tuotantojen aikana minäkin kirjoitin tässä blogissa monta kertaa pohdintoja siitä, kuinka olisi saagan sisällä täysin loogista ja tarpeellista nähdä Luke keskustelemassa isänsä haamun kanssa tai haamu-Anakin kovistelemassa hänen Vader-persoonaansa palvovaa tyttärenpoikaansa Kylo Reniä. Mutta vaikka toivoin sellaista näkeväni, mutta niin kirjoittaessani en silti koskaan uskonut, että enää ikinä elokuvattua Anakinia näkisimme – niin vahvasti uskoin mielipiteitä jakaneiden prequelien jäävän ikuisesti omaksi saarekkeekseen elokuvatussa eli suurimmalle yleisölle tarjoiltavassa Star Wars -saagassa. Se, että jotkut nyt kutsuvat Anakinin vierailua Ahsokassa ”fan serviceksi” on siis absoluuttisen väärin: vaikka kyse on myös monien fanien toiveiden täyttymyksestä, on samaan aikaan kyse juonikuviosta, jota saagan suuri kokonaisuus on suorastaan välttämättä vaatinut jo hyvin pitkään.

Se, mitä Ahsokalle maailmassa maailmojen välissä tapahtuu ja mitä hän siellä oppii, oli jaksossa lopulta vähemmän järisyttävää kuin noiden kohtausten näkeminen sinänsä.

Toisin kuin jotkut nettispekulantit arvelivat, Ahsoka ei todellakaan retconnannut Star Wars -universumia multiversumiksi, jossa olisi olemassa toinen aikalinja, jossa Anakin Skywalker olisi pelastettu kääntymästä pimeälle puolelle. Tämä olisi ollut periaatteessa Rebelsissä asetettujen ”world between worlds” -sääntöjen mukaan mahdollista, ja itsekin kirjoitin tässä blogissa pelkääväni sitä, että näinkin ajan ja paikan välistä astraalitasoa voisi joku kirjoittaja pahimmassa tapauksessa käyttää.

Mutta niin Dave Filoni ei todellakaan – minun suureksi onnekseni! – tehnyt. Itse asiassa hän ei tässä jaksossa käyttänyt paikan sääntöjä edes varsinaiseen aikamatkustamiseen sillä tavalla kuin hän Rebelsissä teki. Ahsoka näkee aikaikkunoiden tai flashbackien sijaan pikemminkin eräänlaisia uninäkyjä (josta syystä nuo hetket myös kietoutuvat kauttaaltaan usvaiseen hämyyn, vaikka tv-tason budjetillakin voi olla osansa siinä päätöksessä).

Tarinankerronnallisesti The Shadow Warrior -jakso sopii Joseph Campbellin sankarin tarina -monomyyttiteorian keskellä olevaan kohtaan sankarin sisäisestä luolasta, johon hänen on laskeuduttava kohtaamaan perimmäinen pelkonsa. Campbellin sankarin tarinaa muutenkin syleilevässä Star Wars -saagassa tällainen kohtaus kuuluu perinteisiin: omaan luolaansa (usein kirjaimelliseen!) ovat laskeutuneet niin Luke, Anakin, Rey kuin vaikka Din Djarinkin.

Myös Ahsokan luolasta ammentava opetus on lopulta varsin perinteinen: on parempi elää kuin kuolla, ja on parempi elää toisia auttaakseen kuin taistellakseen, vaikka se taistelu olisikin pahaa vastaan. Hauskaa on, että käytännössä täysin saman valinnan tekee täysin samanlaisessa astraalitilassa, melkein samoja keskustelujakin oman mystisen opettajansa kanssa käyden, eräskin aivan toisen scifisaagan päähenkilö John Sheridan (minulle hyvin rakkaassa sarjassa Babylon5).

Ahsoka Tanon hahmolle koettelemuksen vaikutus on selvästi suuri. Kuten jotkut jo ennen tätä jaksoa arvelivat, Baylan Skoll työnsi Ahsokan kuiluun kuin balrog Gandalfin, ja kuilusta nousi ”Ahsoka valkoinen”: henkistynyt, ehkä perin juurin muuttunut hahmo.

Uskon ja tulkitsen, että Ahsokan mieli muuttuu luolassa ennen kaikkea kahdessa asiassa: ensin hän ymmärtää, että hänet todella indoktrinoitiin sotilaaksi lähes lapsena ja että tämä on leimannut koko hänen elämäänsä, ja toiseksi hän ymmärtää, että hänen on mahdollista opettaa itse muita siirtämättä hänen opettajiensa virheitä eteenpäin. Nämä molemmat opetukset johtavat siihen, että siinä missä Ahsokalle oli sarjan alussa tärkeintä estää Thrawnin paluu, nyt Sabinen pelastaminen on hänelle vielä tärkeämpää.

Tämä on ehkä yksinkertaista, mutta tämä on myös kaunista, ja tämä on hyvin Star Warsia. Hyvin taitavaa Filonilta on myös, että opetusta ei väännetä aivan rautalangasta. Huomaan netissä, että osa katsojista tulkitsee jakson käsitelleen myös tai erityisesti Ahsokan henkilökohtaista syyllisyydentuntoa Anakinin lankeemuksesta ja irti päästämistä Anakinin haamusta. Tämä oli kutakuinkin oma oletukseni ennen jakson katsomista, mutta itse jaksoa en siis noin nähnyt – mutta niinkin sen selvästi voi nähdä.

Jopa jakson otsikkoa The Shadow Warrior voi tulkita monella tavalla. Ehkä se tarkoittaa sitä, mikä Ahsoka ymmärtää olleensa, ja jonka Ahsoka jättää maailmaan maailmojen välissä taakseen? Vai tarkoittaako se sittenkin uudenlaista taistelijuutta, Ahsokan uutta identiteettiä?

Vaikka tässä on jo paljon, riittäisi Ahsokan tässä ja edellisessä jaksossa vielä enemmänkin mutusteltavaa. Tyydyn kuitenkin ymppämään tähän pitkään kirjoitukseen enää kaksi ajatusta.

Ensimmäinen on se, että world between worlds -osuuden jälkeen myös tämän jakson loppu, avaruusvalaiden vatsassa kaukaisuuteen liftaaminen, oli äärimmäisen hienoa Star Warsia. Kohottavaa, jatkoa ajatellen kutkuttavaa, ja muuten Kevin Kinerin huippuluokkaisen musiikin tehostamaa. Lainaan useampienkin muiden netissä tekemää huomiota: siinä missä Andor oli äärimmilleen viedyn parasta Star Warsia siitä näkökulmasta, jossa Star Wars tapahtuu likaisen ja ”käytetyn” galaksin varjoissa ja tuntuu eletyltä, on Ahsoka parasta Star Warsia siitä näkökulmasta, jossa korostuvat puolestaan sarjan mielikuvituksekkaimmat fantasiaelementit. Avaruusvalaat? Bring them on!

Toinen on tämä. Se lienee tämän kirjoituksen kriittisin.

Tähänastinen kokemukseni Ahsoka-sarjasta on ollut, että olen katsonut Rebelsin jatkosarjaa, jonka yksi keskeisistä hahmoista on Ahsoka Tano. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta se on kyllä jotain muuta kuin miten sarja on brändätty ja otsikoitu. Minusta sarja ei ole tähän asti juuri keskittynyt nimihenkilöönsä ja tämän motivaatioihin siten, että olisin kokenut sen olevan Ahsoka Tanosta kertova sarja. Rosario Dawson roolissakin on jäänyt minulle etäisemmäksi kuin hahmo animaatiosarjoissa: jotenkin kuvaavaa (jos myös maneerisen silmiinpistävää) on, kuinka näyttelijä/hahmo seisoskelee jatkuvasti kädet puuskassa. Kuin varautuneena, kieltäen ketään tulemasta kovin lähelle.

Tässä käsitelty viides jakso toki keskittyy Ahsokaan, mutta sekin todennäköisesti tavalla, joka antaa enemmän Ahsokan taustat tuntevalle katsojalle kuin vasta tämän sarjan myötä häneen kunnolla tutustuneelle yleisölle.

Nyt jäljellä on enää kolme jaksoa. Tässä vaiheessa lienee turvallista ennustaa, että ellei Ahsoka pääty suorastaan cliffhangeriin (joka on mahdollista), se päättyy tilanteeseen, josta tarina joka tapauksessa jatkuu joko Filonin tulevassa ”Mandoverse-elokuvassa” tai sitten mahdollisessa toisessa tuotantokaudessa Ahsokaa jo ennen sitä. Mutta nämä kolme jaksoa ratkaisevat, tuntuuko tämä ensimmäinen (?) kausi tarinasta Ahsokasta vai tarinasta, jossa Ahsokakin on mukana.

Molemmat vaihtoehdot voivat kyllä tarkoittaa hyvää sarjaa. Ja kuten tästä toivottavasti selväksi tuli, tähän asti olen pitänyt näkemästäni.

Syksyn Star Wars -sarja Ahsoka perustuu kahteen animaatiosarjaan ja yksiin klassikkokirjoihinkin, ja se testaa viimeisen päälle, sopivatko animaatiot ja näytellyt sarjat yleisön silmissä yhteiseen jatkumoon

Posted on 18/08/2023 by Aki Jörgensen

Tämän syksyn Star Wars -sarja Ahsoka on jännittävä lakmustesti siitä, mikä on Star Wars -franchisen ja sen faniyleisön suhde tällä hetkellä.

Tai ei se tietenkään pelkästään sitä ole. Toisille se on ihan varsinaisella sisällöllään tähän astisista Star Wars -sarjoista kenties kaikkein odotetuin. Toisissa se herättää tässä vaiheessa lähinnä oudoksuvaa mielenkiintoa – ja siinä onkin ydin siitä, millä tapaa Ahsoka franchisen faniyleisön sitoutuneisuuden luonnetta punnitsee.

Teksti on kirjoitettu ennen jaksojen esitystä, ja se sisältää sekä spekulaatiota Ahsoka-sarjan sisällöstä että taustaa sarjan lähtökohdan takana, mutta ei spoilereita.

Ahsoka on The Mandalorian -sarjan aikajanaan sopiva näytelty sarja, jonka kahdeksan jaksoa julkaistaan Disney+-palvelussa alkaen 23. elokuuta. Koska jo tavaksi tulleella tavalla ensimmäisellä viikolla striimattavaksi pärähtää kaksi jaksoa, Ahsokan on määrä päättyä 4. lokakuuta.

Pelkästään elokuvat ja viime vuosien Disney+-sarjat katsoneelle katsojalle Ahsoka näyttäytyy The Mandalorianin spin-offina. Esiintyihän Rosario Dawsonin esittämä Ahsoka Tano jo The Mandalorianin toisella kaudella. Se jää nähtäväksi jää, esiintyykö Ahsokassa nimihahmon lisäksi muita tuosta toisesta sarjasta tuttuja hahmoja, mutta joiltain osin myös Ahsokan pääjuoni joka tapauksessa liittyy siihen, mitä The Mandalorianissa on tapahtunut Mandon ja Grogun seikkailujen taustalla: Imperiumin hajanaisten rippeiden ryhmittymiseen uudelleen samaan aikaan, kun Uusi Tasavalta yrittää ryhmittäytyä galaksin vallanpitäjäksi. Ahsokan todennäköinen pääpahis on The Mandalorianissa jo pari kertaa mainittu suuramiraali Thrawn (Lars Mikkelsen).

Lisäksi on lupa odottaa, että se, mitä Ahsokassa tällä rintamalla tapahtuu, tulee puolestaan näkymään The Mandalorianin seuraavalla kaudella, jossa Mando seikkailee Uuden Tasavallan rajavartijoiden epävirallisena palkkasoturina – ja että näiden molempien sarjojen tarinalinjat yhdistyvät viimeistään kirjoittaja-ohjaaja Dave Filonin Mando-aikajanan ”cinematic event” -elokuvassa, jonka olisi määrä olla vuorossa muutamien vuosien päästä. Hollywoodin tämän hetken työtaistelut tosin vaikuttavat näiden suunnitelmien toteutumiseen tai vähintään niiden aikatauluihin, mutta ei puhuta niistä nyt.

Vain elokuvat ja näytellyt sarjat nauttineen katsojan silmissä Ahsoka Tano on entinen jedi, jolla on henkilökohtaistakin kaunaa kytevän Imperiumin piileskelevän suuramiraalin Thrawnin kanssa. Nipottava Star Wars -katsoja voi vapaasti huomauttaa, että Ahsoka-sarjassa ei kenties nähdä (Hayden Christensenin luvattuja cameoita lukuun ottamatta) yhtään jediä eikä yhtään sithiä, mutta se tuskin mielikuvia himmentää, sillä mestareita ja oppilaita vilisevistä trailereista ei jää epäselväksi, että luvassa on joka tapauksessa sekä valomiekkataisteluita että Voiman käyttöä. Varmasti moni katsoja katsoo Ahsoka-sarjaa siten, että se tarjoaa uuden seikkailun uusien-tai-lähes-uusien hahmojen parissa samaan tapaan kuin Mandalorian teki ensimmäisellä kaudellaan tai Andor viimeksi – paitsi että tällä kertaa, toisin kuin noissa sarjoissa, sarjan sankarit ja pahikset viuhuttavat Star Warsin maineikkainta ikonografiaa.

Mutta, kuten aika moni varmasti halusi edellisen kappaleen aikana huutaa ääneen, ja kuten isolle osalle pelkästään näytellyt sarjat katsoneillekin katsojille on vähintään jollain tasolla selvää, tämä ei todellakaan ole ainoa tapa katsoa Ahsoka-sarjaa.

Siitä toisesta näkökulmasta Ahsoka Tano on animaatiosarja The Clone Warsin (2008-14 + 2020) de facto päähenkilö ja toisen animaatiosarjan Rebelsin (2014-18) merkittävä sivuhenkilö. Hän on puoliksi George Lucasin itsensä luoma hahmo, mutta ennen kaikkea animaatiosarjojen pääjehun Dave Filonin rakas lapsi. Nuo kaksi isoa animaatiosarjaa (ja muut esiintymiset tämän päälle) tarkoittavat, että omimmalle yleisölleen Ahsoka on hahmo, jonka kasvutarinaa he ovat seuranneet kymmeniä tunteja pitempään kuin esimerkiksi Luke Skywalkerin elämänkäänteitä.

Ahsokan tarina on sekä kirjaimellisesti että henkisesti ollut kasvutarina. Hahmo esiteltiin The Clone Wars -animaatioleffassa Anakinin teini-ikäisenä padawanina episodien II ja III välissä – ajatus, jota vielä vuonna 2008 moni fani ja ehdottomasti minä piti yksinomaan typeränä retconnauksena. Myöhemmissä vaiheissaan Ahsoka on kuitenkin kypsynyt paitsi vuosissa ja viisaudessa, myös ansaitusti katsojien silmissä. Hyvin harvalla Star Wars -hahmolla on yhtä monivaiheista draaman kaarta: alkuperäisessä sarjassaan Ahsokan oli aikuistuttava, ja Rebelsissä hän muistuttaa jo enemmän Obi-Wan Kenobia tai Tarun sormusten herrasta Gandalfia kuin perinteistä sankarin tarinan keskushenkilöä. Oman sarjansa kynnyksellä vuonna 2023 Ahsoka on ilman muuta kaikkein merkittävin episodielokuvien ulkopuolinen Star Wars -hahmo ja ylipäätään koko franchisen rakastetuimpia sankareita. On olemassa suuri fanisegmentti, joka on kasvanut Ahsokan rinnalla ja joille henkilökohtaisesti kaikkein läheisin Star Wars kietoutuu nimenomaan Ahsoka Tanon ympärille.

Eikä tässä kaikki. Nyt alkava Ahsoka-sarja ei perusta animaatioista vain päähenkilöään, vaan on lisäksi myös juonellisesti suoraa jatkoa Rebelsille. Tuon sarjan kaksi jälkimmäistä tuotantokautta, jotka ovat tässä erityisen oleelliset, saapuivat suomalaiseen Disney+:aan vasta tämän vuoden kesäkuussa vietettyään esitysoikeudellisesti vuosia erään suomalaisen televisiokanavan jemmapiilossa. Niissä nimenomaan nähtiin viimeksi Thrawn, tuo jo 1990-luvun Star Wars -kirjoissa ennen prequeleitakin ensimmäisen kerran esiintynyt suosikkipahis.

1990-luvun kirjoissa Thrawn oli – ensimmäisen kirjansa nimen mukaan – Imperiumin perillinen, joka johti valkohaarniskasotilaiden armeijaa noin viisi vuotta Jedin paluun eli episodi VI:n jälkeen. 2010-luvun toisenlaisessa kaanonissa Thrawn hirmuili toisessa ajassa, Rebelsin tapahtumavuosissa ennen episodi IV:tä. Molemmissa hahmo oli kuitenkin tarkalleen sama.

Lars Mikkelsen Thrawnina Ahsokan trailerissa. Jotenkin tönkkö pysäytyskuva hienosta hahmosta, mutta tällä hetkellä toista ei vielä ole!

Thrawn – tai Mitth’raw’nuruodo, kuten kovin fanikunta osaa kirjoittaa tarkistamatta – on sini-ihoinen chiss, joka edustaa Star Wars -galaksin mittapuullakin vierasta ja salaperäistä kulttuuria galaksin ”villeiltä laitamilta”. Suuramiraalin titteliä kantanut upseeri oli tarinoiden mukaan rasistisen keisari Palpatinen eniten arvostama ei-ihminen. Thrawn on älyltään partaveitsenterävä strategikko, joka ymmärtää taiteita ja on kiinnostunut vastustajiensa kulttuureista. Thrawnin luoja, kirjailija Timothy Zahn, on sanonut tavoitelleensa Thrawnissa eroa useimpiin Star Wars -pahiksiin myös siinä, ettei hän ole alaisissaan pelkoa herättävä tyranni, vaan aitoa uskollisuutta herättävä ”hyvä johtaja”.

Pahis hän on silti joka tapauksessa, aivan ehdottomasti – tai ainakin oli Zahnin ensimmäisissä kirjoissa, samoin Rebelsissä, ja Dave Filonin mukaan myös Ahsokassa. (Timothy Zahn on sen sijaan mennyt vuosien ja kirjojen vieriessä vähitellen niin pitkälle selittävien motivaatioiden kanssa, että on käytännössä muokannut hahmostaan oman näkökulmansa sankarin, joka käyttää Imperiumin rakenteita liki oikeamielisten tavoitteidensa ajamiseen.)

Ezra Bridger ja Thrawn Rebels-sarjan aika kummallisessa lopussa. Siis mihin he katosivat? Avaruusvalaita?

Rebelsin lopussa – varoitus, spoileri viisi vuotta sitten päättyneestä sarjasta! – pahis Thrawn ja päähenkilö-sankari-jedinalku Ezra Bridger katosivat jonnekin tunnetun avaruuden ulkopuolelle. Kerronnallisesti se oli kätevä kikka: Filonin ei tarvinnut tappaa nuorellekin yleisölle suunnatun sarjan nuorta päähenkilöä eikä vanhojen fanien rakastamaa pahista, mutta molemmat saatiin siirrettyä pois näyttämöltä sen ajan tieltä, jossa Leia Organa ja Luke Skywalker saapuvat näyttämölle ratkaisemaan galaktisen sisällissodan elokuvissa, joissa tunnetusti ei nähdä sen paremmin nuorta jediä Ezraa kuin suuramiraali Thrawniakaan.

Ahsoka-sarjan, joka siis sattumalta sekin sijoittuu aikaan noin viisi vuotta Jedin paluun jälkeen kuten Zahnin ensimmäiset Thrawn-kirjat aikanaan, lähtöidea on, että nyt (ja jostain kummallisesta syystä vasta nyt) Ezra ja Thrawn olisi viimein mahdollista löytää. Avukseen Ahsoka tarvitsee Hera Syndullan (Mary Elizabeth Winstead) ja etenkin Sabine Wrenin (Natasha Liu Bordizzo), jotka molemmat niin ikään olivat Rebelsin päähenkilöitä. Koska tällaisesta seikkailusta annettiin suora lupaus jo Rebelsin viimeisen jakson epilogissa, uusi sarja siis kertoo tarinan, jonka jokainen Rebelsin katsonut on tiennyt tulevan jossain vaiheessa kerrottavaksi. Se mikä kuitenkin pääsi matkalla vaihtumaan, oli formaatti: animaation sijaan tämän seikkailu nähdäänkin elävien näyttelijöiden tulkitsemana.

Tässä kohtaa on tosin hyvä tarkentaa, että samalla ovat vaihtuneet näyttelijätkin. Vain Lars Mikkelsen toimi Thrawnin äänenä myös Rebelsissä. Ahsokan äänenä yli 12 vuoden ajan toiminut Ashley Eckstein vaihtui Rosario Dawsoniin, Sabinea näytellyt Tiya Sircar Natasha Liu Bordizzoon ja Heran ääni Vanessa Marshall Mary Elizabeth Winsteadiin. Vaihtuneet esittäjät tuskin aiheuttavat katsojalle sen suurempaa railoa hahmojen tulkintojen jatkumoon kuin muutos animaatiosta live actioniin joka tapauksessa aiheuttaa, mutta ymmärrettävää on, että osa animaatiosarjojen faneista ei ole ollut recastauksista mielissään.

Uskon, että on olemassa yleisö, jota Ahsoka-sarja jännittää tällä hetkellä samaan tapaan kuin The Force Awakens jännitti ennen ensi-iltaansa vaikkapa meikäläistä. Millainen on tarinan pitkään odotettu jatko? Miltä tuntuu, kun kaikki animaatioista tutut ja rakkaat hahmot ovatkin ruudulla ”elävinä”? Onko taika kestänyt ajan ja muutoksen? Ahsoka näyttää elävältä ja hänen omintakeinen kaksikätinen taistelutyylinsä on toisinnettu kameran edessä taitavasti, mutta tuntuuko hän siltä Ahsokalta, joka katsojalle on rakas animaatioformaatista?

Luulen silti, että Ahsoka tarjoaa vielä suuremman palan pureksittavaksi sille yleisön toiselle osalle. Sarjan markkinoinnissa tottakai toistellaan, että Ahsoka ei vaadi katsojaltaan hahmon henkilöhistorian tuntemista, mutta on täysin selvää, että katsoja lähestyy tätä sarjaa aivan eri tavalla riippuen siitä, mikä hänen suhteensa Ahsokaan, Sabineen ja Ezraan (ja ehkä Thrawniinkin) on.

Kyse ei ole vain siitä, että katsojan pitäisi kiinnostua Ahsokan hahmosta ”kesken hänen tarinansa”, sillä itse asiassa sarjan nimikin vaikuttaa johtavan harhaan. Ahsoka ei tunnu olevan niinkään nimihahmonsa henkilökuva tai palanen hänen elämäkertaansa, kuten hahmon nimen mukaan nimetyn kertomuksen tavallaan ”pitäisi olla”, vaan pikemminkin Rebelsin viides kausi. Omasta mielestäni vaatimustaso on korkealla: vaikka sarjan tapahtumat sinänsä ymmärtäisikin katsoja, joka ei tunne Rebelsin hahmojen taustaa tai Ahsoka Tanon hahmoa The Mandalorian -vilahduksia enempää, kiinnostuuko hän niistä?

Voi toki olla, että olen aivan väärässä, ja Ahsoka pelittää jediseikkailun formaatissa mainiosti myös hahmojen taustaa tuntemattomalle katsojalle. Ja sekin on sanottava, että koska Ahsokan ja Sabinen mestari-oppilas -suhdetta ei ollut näiden hahmojen välillä vielä Rebelsissä, tältä keskeiseltä vaikuttavalta osaltaan sarja ei viittaa aiemmin nähtyyn lainkaan.

Ennen ensimmäisenkään jakson näkemistä mietin silti, että on aivan hyvin mahdollista, että Ahsoka itse asiassa ei toimi kovin hyvin kaikkein suurimmalle yleisölle – siis sille, jolle The Mandalorian oli ensimmäinen elokuvien ulkopuolinen Star Wars -oheistarina – mutta on siitä huolimatta verrattain pienemmälle (ja silti toki varsin suurelle) yleisölle napakymppi. Nähtävästi aivan mainiosti ovat yleisönsä löytäneet myös tämänhetkinen SW-animaatiosarja The Bad Batch (2021-), joka The Clone Warsin spinoffina vaatii lähes samantasoista harrastuneisuutta, puhumattakaan tietenkin TCW:n omasta viimeisestä kaudesta (2020), joka tuotettiin ja julkaistiin jälkijättöisesti Disney+:aan varsinaisen sarjan jo kertaalleen tultua lopetetuksi.

Jos noin käy, on kiinnostavaa nähdä, pidettäisiinkö sitä Disney-Lucasfilmin suunnalla tai Hollywood-mediassa epäonnistumisena. Totta lienee, että tuottajayhtiön katsoja- ja kehutavoitteet ovat näytellylle sarjalle paljon animaatioita korkeammalla. Jossain vaiheessa Lucasfilmin lienee silti pakko kohdata viime vuosien ”kaikki on yhtä kaanonia, ja tätä kaikkea on paljon” -strategian kääntöpuoli: se, että kaikki Star Wars -fanitkaan eivät enää jaksa tai ehdi pysyä mukana kaikissa sarjoissa. Ja se paikka saattaa hyvin olla tässä.

Omasta puolestani en tietenkään pistäisi lainkaan pahakseni, vaikka Star Warsin sateenvarjon alla nähtäisiin myös live action -formaatissa erilaisia teoksia, jotka rohkeasti toimisivat hienosti yhdelle yleisölle, vaikka sitten jonkin toisen kylmäksi jättäen. Tällaista kertomusten diversiteettia olen tässä blogissa tavannut usein toivoa, ja juuri nyt sellaista lupausta on laajemminkin ilmassa. The Mandalorian on kepeähkö poikamainen seikkailu, Andor on kylmäävä poliittinen trilleri, tuleva Skeleton Crew on Arkajalat avaruudessa ja The Accolyte on jotain…aivan muuta (joka saa minut olemaan siitä näistä kaikkein eniten innoissaan).

Sekin tietysti olisi erityisen surkeaa, jos Ahsoka ei toimisi juuri kenellekään. Enkä nyt tarkoita sitä, että sehän on selvää, että myös tätä sarjaa – kuten The Mandaloriania, kuten Obi-Wania, kuten Andoria – osa fanikunnasta tulee inhoamaan.

Jos Dave Filoni ei onnistuisi siirtämään Ahsokaa omassa seikkailussaan animaatioista live actioniin, sillä olisi väistämättä vaikutuksensa Dave Filonin asemaan eräänlaisena franchisen kukkulan kuninkaana ja monien suosikkina George Lucasin manttelinperijäksi. (Filoni on sarjan creator ja pääkirjoittaja sekä ensimmäisen ja viidennen jakson ohjaaja.)

Ja jos Ahsoka ei oikein nappailisi kenellekään, sillä luulisi olevan vaikutuksia suunnitelmiin laajempiin suunnitelmiin, koska tässä sarjassa lataillaan panoksia kohti ”Filonin Avengersia”, Mandoverse-elokuvaa, jonka pitäisi tuoda yhteen kaikki tämän aikakauden Star Wars -hahmot yhteiseen huippukohtaan.

Ja ehkä ennen kaikkea: Ahsoka on lopullinen koetinkivi siitä, saavatko Dave Filoni ja Lucasfilm meidät ostamaan Star Wars -franchisen siten, että animaatiosarjat ja näytellyt elokuvat todella jakavat yhteisen kaanonin. Siten, että esimerkiksi Anakin Skywalkerin padawan on yhtä ”totta” kuin Luke Skywalker (jotka kaksi hahmoa tosin on jo The Book of Boba Fettissä nähty samassa kuvassakin). Ja siten, että tekijät voivat viitata näytellyissä sarjoissa ja elokuvissa animaatioihin yhtä huolettomasti kuin niihin itseensä, olettaen katsojan pysyvän mukana.

Tässä vaiheessa minulla on kuitenkin Ahsokasta enemmän hyvä tunne kuin se kuuluisan Star Wars -repliikin bad feeling.

Minä en koskaan päässyt kunnolla The Clone Warsin kelkkaan, mutta Rebelsistä pidin paljon ja Ahsokan hahmosta pidän nykyisin minäkin. Rosario Dawson vaikuttaa olevan roolissa erittäin vakavissaan, ja se on tietenkin selvää, että Dave Filoni antaa Ahsokan hahmolle kaikkensa. Klassisen Thrawn-trilogian sovittaminen tähän kaanoniin on joka tapauksessa monin tavoin – sekä Star Wars -tarinoiden sisällä että behind the scenes -mielessä – hyvin jännittävää. Sarjan uudet hahmot, äskettäin kuolleen (mikä sääli!) Ray Stevensonin esittämä mestari Baylan Skoll ja Ivanna Sakhnon vangitsevalla katseellaan välittömästi mieleen jäänyt oppilas Shin Hati, vaikuttavat kiinnostavalta pahiskaksikolta. The Mandalorianin kippari Jon Favreau on kutsunut Ahsokaa ”samurai-seikkailuksi”, ja kuten aiemmin todettua, tämä on sitä osaa Star Warsin kivijalkaa, josta viime aikojen sarjoissa ei ole liikaa ammennettu (paitsi Obi-Wanissa tietysti).

Olen täysin valmistautunut siihen, että tämä sarja ei välttämättä ole täysin ”minulle”, mutta toivon kovasti sen olevan vähintään mahdollisimman erinomainen ”joillekin”.

Obi-Wan Kenobi (sarja) muutti tavan, jolla katson Obi-Wan Kenobia (hahmoa), ja jo siksi se siis oli oikein hyvä Star Wars -sarja

Posted on 24/06/2022 by Aki Jörgensen

Viime viikolla sain olla Ylen Kulttuuriykkösen vieraana pohtimassa, ovatko uudet Star Wars -sarjat enemmän fanien rahastusta vai universumin syventämistä. (Jakso on kuunneltavissa Areenassa). Suorana kysymyksenä esitettynä juuri tuohon jakson otsikon kysymykseen minun oli vaikea vastata suorassa lähetyksessä, sillä vastaus killuu ilmassa etenkin tässä vaiheessa, jossa tulossa on valtava määrä sarjoja, mutta joista toistaiseksi on nähty vasta pari ensimmäistä. Epäilemättä tulevat(kin) Disney+:n Star Wars -sarjat ovat joiltain osin tai joidenkin mielestä rahastusta ja toisilta osin tai toisten mielestä universumin syventämistä, ja toivon tietysti aidosti, että ne minusta tuntuvat enemmän tai useammin jälkimmäisiltä.

Oikeastaan olemme nähneet vasta kaksi ensimmäistä näyteltyä sarjaa, koska epäonnistunut The Book of Boba Fett oli vain välikausi epätasaiseen The Mandalorianiin. Tämän varsinaisen toisen eli eilen päättyneen Obi-Wan Kenobin kohdalla vastaukseni on selvä. Tyytyväisenä totean, että tämä sarja oli ehdottomasti enemmän universumin syventämistä kuin fanien rahastusta.

Tämä kirjoitus sisältää spoilereita koko kuusijaksoisesta Obi-Wan Kenobi -sarjasta.

Koska Star Wars on alati laajeneva tarinoiden kokoelma, jota ei kerrota aikajärjestyksessä, sen erityispiirteisiin kuuluu, että me yleisössä useinkin tiedämme, mitä kulloinkin kerrottavan kertomuksen jälkeen tapahtuu. Joillekin katsojille (tai lukijoille, jos puhutaan kirjallisista tai sarjakuvallisista oheistarinoista) tämä tosiasia vähentää kiinnostusta niihin tarinoihin, jotka kertovat niin sanotuista päähahmoista niin sanottujen päätarinoiden välissä. Jollainen siis episodien III ja IV puoliväliin ”lisätty” kertomus kuusiosainen Obi-Wan Kenobi -sarja ehdottomasti on.

Minä en ajattele näin, muun muassa siksi että (kuten totesin viimeksikin tästä sarjasta pari jaksoa sitten kirjoittaessani) minusta franchise-tarinoiden jännitteet itse asiassa harvoin jos koskaan liittyvät siihen, mahtaako sankari päästä pälkähästä päänsä säilyttäen. Tiesimme kyllä tätä sarjaa katsoessamme, että Obi-Wan ja Leia selviävät ja että Vader ei voita taistelua – mutta niin kyllä olisimme tienneet myös katsoessamme tarinaa, joka kertoisi vaikkapa Marvelin supersankareista.

Mutta se on rehellisyyden nimissä sanottava, että varsin harvoin päähahmoista kerrotut päätarinoiden väliset tarinat Star Warsissakaan ihan aidosti avaavat uusia näkökulmia itse päätarinoihin. Ajatellaan vaikkapa, millaisilla oheistarinoilla saagassa on täytetty episodien V ja VI välistä aikaa, jolloin Han Solo on syväjäädytettynä karboniittiin. En kutsuisi sen paremmin vanhan expanded universen Shadows of the Empire -multimediaprojektia (1996) kuin nykyisen kaanonin War of the Bounty Hunters -sarjakuva-crossover-tarinaa (2021) unohtumattomiksi Star Wars -hetkiksi. Harvassa ovat sellaiset kertomukset, jotka todella saavat näkemään saagan ytimessä olevat elokuvat uusin silmin, kuten The Clone Wars -sarjan pitkät kaaret tekevät prequeleille tai miten Lost Stars -romaani saa ymmärtämään kapinaliittoon kuulumattomien näkökulmaa galaktiseen sisällissotaan.

Obi-Wan Kenobi -sarja sen sijaan onnistui jossain, mitä todella harvoin tapahtuu: muutti sen, miten näen koko Obi-Wan Kenobin hahmon juonikaaren Star Wars -sarjassa. Ja tarkoitan nimenomaan, että sarja muutti tähänastista kuvaani entistä syvällisemmäksi ja siten ”paremmaksi”. Voisi myös sanoa, että psykologisesti uskottavammaksi.

Ennen tätä sarjaa olin nähnyt Obi-Wan Kenobin kehityksen Ewan McGregorilta näyttävästä prequelien sankarista Alec Guinnessin näköiseksi originaalileffojen vanhaksi opettajaksi ilmeisen yksinkertaistettuna. Olin lähinnä ajatellut, että taisteltuaan katkerasti Anakinin kanssa episodi III:n lopussa Obi-Wan vetäytyi Tatooinen autiomaahan Luke Skywalkerin näkymättömäksi suojelijaksi, ja jäi kärsivällisesti odottamaan aikaa, jolloin uusi toivo kasvaisi isoksi. Olin hyväksynyt teorian, jonka mukaan Obi-Wan ei ryhtynyt opettamaan Lukea taistelijaksi heti lapsena siksi, että juuri siten jedit oli prequelien mukaan ennen koulutettu, ja että Yoda ja Obi-Wan halusivat Luken kasvavan perheensä parissa uudenlaiseksi, entistä paremmaksi jediksi. Lisäksi olin tulkinnut George Lucasin epämääräiset vihjaukset Qui-Gon Jinnin Voima-haamusta siten, että Obi-Wan ja Yoda keskittyivät odotuksen vuosinaan oppimaan Qui-Gonin avulla uuden, puhtaamman ja seesteisemmän tavan ymmärtää Voima, josta originaalitrilogiassa nähty kyky sulautua Voimaan kuoleman hetkellä olisi luultavasti vain karkea jäävuoren huippu.

Mutta olin siis sellaisessa käsityksessä, että tämä oli nimenomaan Obi-Wanin ja Yodan master plan. Eristäydy, viisastu, kouluta kaksoset kun aika tulee.

Obi-Wan Kenobi -sarjan myötä käsitykseni osoittautui vääräksi. Enkä tunne tapahtumien tulleen retconnatuiksi, vaan nimenomaan syvennetyiksi.

Obi-Wan Kenobi -sarjan alussa Obi-Wan (McGregor) on täysin murtunut ja toivoton. Hän pitää itseään osasyyllisenä jedien tuhoon ja galaksin tilaan, koska ei onnistunut huomaamaan tai pysäyttämään sen paremmin Palpatinen juonia kuin Anakinin (Hayden Christensen) kääntymistä pimeälle puolelle. Mikä ehkä vielä pahempaa, hän uskoo tappaneensa parhaan ystävänsä, ainoana keinonaan tämän pysäyttämiseksi. Hän on lähes lopettanut Voiman käyttämisen pysyäkseen piilossa, mutta yrittää silloin tällöin ottaa yhteyttä edesmenneeseen mestariinsa Qui-Goniin, jonka tietää Yodan puheiden perusteella löytäneen tien jonkinlaiselle Voiman astraalitasolle. Qui-Gon ei kuitenkaan vastaa. Obi-Wanin ainoa elämänhalun lanka olisi opettaa Lukea tulevaa varten, mutta sitäkään hänen ei sallita tehdä: pojalle valittu kasvatti-isä Owen Lars pitää jedihommia tuhon tienä.

Hän ei ole Tatooinella noudattamassa master plania. Hän on epäonnistunut.

Obi-Wan Kenobi -sarjan lopussa Obi-Wan on löytänyt tiensä kohti sitä seesteistä, melkein kuin huolettomana suupielestään hymyilevää vanhan Benin hahmoa, jollaisena alkuperäinen Star Wars -hahmo hänet katsojille esitteli. Sarja onnistuu tässä, vaikka itsekin sitä vielä neljännen jakson kohdalla tässä blogissa epäilin. Ja vaikka Obi-Wan Kenobi ei ole audiovisuaalisena tv-elämyksenä mikään aivan virheetön kokonaisuus, niin juuri tämän nimihahmonsa kehityskaaren sarja kertoo itse asiassa aika ovelastikin siten, että vasta viimeinen jakso kunnolla paljastaa, mikä kaikki sarjan tapahtumissa onkaan Obi-Wanin mielenmuutokseen osallistunut.

Tärkein, mutta ei siis ainoa, osa Obi-Wanin elävöitystä ahdingosta autuuteen oli tietenkin kohtaaminen Darth Vaderin kanssa. Tämän sarjan myötä kaanonia on, että Obi-Wanille paljastui vasta tässä kohdassa – kymmenen vuotta episodi III:n jälkeen, yhdeksän vuotta ennen episodi IV:tä – että Darth Vader ei kuollutkaan Mustafarin kaksinkamppailussa, vaan on jatkanut galaksin terrorisoimista keisari Palpatinen palvelijana ja sithin mustana lordina. (Tämä Obi-Wanin tietämättömyys voi tuntua kummalliselta, tuntui minustakin hetken, mutta selittyy kyllä riittävän uskottavasti yhdistelmällä Tatooinen etäisyyttä galaksin ytimistä, Obi-Wanin omaa eristäytyneisyyttä Tatooinellakin ja pidättäytymistä Voiman käytöstä. Darth Vader ei myöskään nykyisessä kaanonissa ole varsinaisesti mikään kautta galaksin tunnettu julkkis.)

Kaksikon ensimmäinen jälleenkohtaaminen sarjan kolmannessa jaksossa oli brutaali. Vader ikään kuin leikitteli Obi-Wanilla, josta ei tuntunut olevan enää vastusta entiselle oppilaalleen. Obi-Wan puolestaan oli silmin nähden järkyttynyt siitä, mikä Vaderista oli tullut: enemmän tappokone kuin ihminen enää ollenkaan.

On hyvä huomata, että nykytiedon valossahan Obi-Wan ei siis ennen tätä kohtaamista edes tiennyt, miltä entinen Anakin Skywalker nykyään näyttäisi. Anakin hankki episodi III:ssa Darth Vaderin nimen ja tittelin jo ennen kuin joutui pukeutumaan mustaan haarniskaansa. Se, että hän sellaiseen joutuu elossa pysyäkseen sonnustautumaan, on nimenomaan Obi-Wanin syytä tai ansiota. (Tämä on sitten jo ihan toinen juttu, mutta toisaalla oheistarinoiden Star Wars -kaanonissa rypenyt yleisönosa saattaa muistaa myös vihjauksia ja/tai teorioita siitä, että tämä on nimenomaan syy siihen, miksi keisari Palpatine lähes kaikissa prequelien jälkeiseen aikaan sijoitetuissa kertomuksissa lähinnä vittuilee oppilaalleen ja ”ystävälleen” Vaderille, ja pyrkii aina tilaisuuden tullen korvaamaan tämän paremmalla oppilaalla: Voiman valitun Anakin Skywalkerin skill levelzit tipahtivat monta tasoa pysyvästi kypärän ja hengityslaitteiston myötä.)

Kaksikon kohtaaminen Obi-Wan Kenobi -sarjan viimeisessä jaksossa oli paitsi kolmannen jakson kohtausta cinemaattisempi, myös monin verroin koskettavampi. Itse asiassa mieleni tekee kutsua sitä Star Warsiksi parhaimmillaan. En tarkoita välttämättä absoluuttista top-ten -sijoitusta, vaan tuossa hetkessä yhdistyvien tunteiden virtojen ja toisaalta franchisen sisäisten viittauksien silkkaa määrää. Tässä yhdistyvät prequel-trilogian, originaalitrilogian ja kevyesti jopa jatko-osatrilogian tapahtumat ja teemat tavalla, joka tekee tästä franchisesta erityisen.

Ensin viuhuvat valomiekat ja lentävät kivet, vaikka ”Voiman käytössä ei ole kyse kivien nostamisesta” (vinkkaus The Last Jediin eli episodi VII:aan, jonka Luken kehityskaaren kanssa Obi-Wanin tämän sarjan kaarella on moniakin rinnakkaisyhteyksiä). Kun tilanne rauhoittuu, Obi-Wan tunnustaa Anakinille olevansa pahoillaan ja samalla pyytää anteeksi: englannin ”I’m sorry” tarkoittaa tässä molempia ja tulee sydämestä aivan kuin samat sanat Obi-Wanilta Padmelle Sithin kostossa eli episodi III:ssa.

Obi-Wan kuitenkin vain luulee puhuvansa Anakinille – tai ehkä oikeammin niin, että Darth Vader ei myönnä Anakinin viimeisten häivähdysten olevan myös paikalla jossain syvällä (Hayden Christensen sanoi näytelleensä kohtaukset Anakinia ajatellen). Taistelukumppanin särkynyt musta kypärä paljastaa yhden puolen alla olevan ihmisraadon kasvoista – eri puolen kuin sen, joka paljastui Darth Vaderin kohdatessa oppilaansa Ahsoka Tanon Rebelsissä – mutta vaikka äänisyntetisaattori heittelee Hayden Christensenin ja James Earl Jonesin äänten välillä, puhujan sanat ovat selvät: ei ole enää olemassa Anakinia. Jäljellä on vain Darth Vader, joka sanoo Obi-Wanin olevan väärässä luullessaan tappaneensa Anakinin. Ei, sen teki Anakin itse – ja kas, niin saavat uusia sävyjä episodi IV:n eli originaalileffan vanhan Benin sanat Lukelle, että Darth Vader tappoi Luken isän Anakin Skywalkerin. ”Totuus, eräästä näkökulmasta”, kuten Obi-Wan Jedin paluussa eli episodi VI:ssä asian muotoilee.

Mutta tässä hetkessä Obi-Wan Kenobi vastaa tuohon tietoon kyynelsilmin: ”Silloin ystäväni on todella kuollut”.

Repliikki on periaatteessa odotettu, ja parhaiden Star Wars -perinteiden mukaan sekin kiertää kehää toisiin saagan hetkiin, etenkin Lukeen episodi VI:ssa (”Then my father is truly dead”). Mutta tämä on se hetki, jota varten tämä sarja vähintään piti tehdä, ja joka todistaa, kuinka Ewan McGregor on yhtä lailla ainoa oikea Obi-Wan Kenobi kuin vaikkapa Harrison Ford on oikea Han Solo. McGregorin-eli-Obi-Wanin kasvoilta näkyy tuossa hetkessä koko se tunteiden kirjo, jota hän ei prequeleissa päässyt näin hyvin näyttämään. (Tosin mainita täytyy, että myös Hayden Christensen, jota niin ikään kahlehtivat prequeleissa George Lucasin ohjaus ja käsikirjoitus, on tässä kohtauksessa aivan erinomainen.)

Kyse ei ole vain siitä, että Obi-Wanin sydän särkyy uudestaan, vaikka varmasti siitäkin, mutta myös siitä, että tuo hetki itse asiassa on helpotus Obi-Wanille. Hänen ystävänsä on kyllä tosiaan poissa, mutta hän ei sittenkään ole siihen niin syyllinen kuin tätä ennen ajatteli olevansa. Anakin Skywalker ei suinkaan vain vahingossa hairahtunut pimeälle puolelle, eikä Obi-Wan ole ikään kuin ”joutunut” häntä tappamaan, vaan Anakin lipui sinne myös aivan itse – ja jäi sinne, ilman katumuksen häivää. Viitosjakson flashback-osuus auttaa osaltaan meitä ymmärtämään tai muistamaan, mistä on kyse: sekä opettajasta ja mestarista että kahdesta ystävästä, jotka kasvoivat erilleen tuhoisin seurauksin. ”Hyvästi, Darth”, Obi-Wan kuittaa kylmän neutraaleiksi loppusanoikseen – viittaus samalla originaalileffaan tämäkin.

(Pieni kritiikki pintatason juonikuvioita kohtaan #1: En pitänyt sarjassa valitusta ratkaisusta kirjoittaa Obi-Wan noin vain kävelemään pois Vaderin luota. Toki saagan kaanonin vuoksi molempien hahmojen tulikin poistua kohtaamisesta omille teilleen, mutta olisin suonut, että heille olisi rakennettu jonkinlainen luonteva erkaantuminen toisistaan ilman kummankaan selkeää voittoa, vaikkapa mallia miettien The Force Awakensia, jonka lopputaistelussa maahan halkeava rotko erottaa Reyn ja Kylon. Jos nimittäin Obi-Wan todella pitää sarjan lopussa Anakinia lopullisesti menetettynä ja tahtoo myöhemmin Luken kukistavan Vaderin taistelussa, eikö hänen olisi kannattanut vaikka oman sielunsakin uhalla lopettaa galaksin toiseksi pahimman jätkän elämä tuossa hetkessä, jossa hän sarjan perusteella olisi näyttänyt siihen pystyvän?)

Obi-Wanista ei silti tee sarjan lopussa alkua onnellisempaa pelkkä oman syyllisyyden väheneminen. Selväähän on, että aivan syytön Obi-Wan ei Anakinin lankeemukseen ole – aivan kuin hänelle on selvää, että hänen paras ystävänsä tosiaan on sarjan lopussa yhtä kuollut kuin hän uskoi hänen olleen sen alussakin, ja Obi-Wan siten on lopussa yhtä yksin kuin alussakin.

Toinen tärkeä palanen Obi-Wanin muutoksessa on Leia Organa, kymmenen vee (Vivien Lyra Blair). Pippurinen ja hyvin leiamainen tulkinta toisesta rakastamastamme hahmosta, jota emme osanneet tähän sarjaan etukäteen odottaa. Leian kerronnallinen rooli sarjassa oli valitettavasti jopa useampaan kertaan olla vähän tylsästi ”se joka pitää pelastaa pulasta”, mutta aina kun Leia kuvassa oli, hän tosiaan tuntui uskottavasti Leialta – jos kohta vähän nuoremmalta kuin 10-vuotiaalta. Viimeisen jakson kohtauksessa, jossa Obi-Wan kuvaili häntä imitoiden pukeutuneelle Leialle hänen vanhempiensa piirteitä, oli katsojalla saman jakson aikana jo toinen paikka pyyhkäistä silmäkulmasta kyyneliä.

Niin hyvä kuin Leia olikin, tavallaan hän toimi sarjassa myös sijais-Lukena. Obi-Wan ei voinut seikkailla Luken kanssa särkemättä kaanonia, koska episodi IV:n Luke tuntee aavikon erakon ”vanhan Benin” vain etäisesti. Sen sijaan kirjoittajat hoksasivat, että mikään ei estäisi Leiaa tuntemasta Obi-Wania paremminkin, koska episodi IV:ssä hahmot eivät kohtaa ja kukaan ei siis – ilmeisesti – ole koskaan tullut kirjoittaneeksi oheistarinaa, jossa Leia pohtisi suhdettaan Obi-Wan Kenobiin. Itse asiassa sarja tulee samalla jopa selittäneeksi entistä paremmin, miksi ihmeessä Leia ja Han olisivatkaan myöhemmin nimenneet oman poikansa Beniksi.

Obi-Wanin hahmon kehitystarinassa Leian osa on saada sarjan nimihahmo näkemään myös ja erityisesti Luke uusin silmin. Leialla kun on kaikki reilassa (no, paitsi silloin kun hän on inkvisiittorien tai heidän kätyriensä kidnappaamana). Hänellä on rakastavat vanhemmat ja hän on kasvamassa viisaaksi ja empaattiseksi ihmiseksi, vaikka hän ei tiedä sukujuuristaan eikä kukaan ole kärkkymässä tilaisuutta kouluttaa häntä jediksi. Sarjan lopussa Obi-Wan ymmärtää, että hänen on päästettävä irti myös Luken vahtimisesta (vaikka in universe hän saattaisi kyllä myös ajatella, että nyt kun Vader onkin elossa, Skywalker-sukunimeä kantaessaan ja Anakin Skywalkerin äidin kotitilalle ”piilotettuna” poika olisikin vähän enemmän vahtimisen tarpeessa kuin parempaan peiterooliin kätketty Leia…).

Joka tapauksessa Obi-Wanin loppupäätelmä, jonka 10-vuotias Leia hänelle tämän sarjan aikana opettaa, on tämä: kun Lukekin saa kasvaa omillaan, tulevaisuus pitää kyllä huolen itsestään. On turha tuntea syyllisyyttä siitä, että Obi-Wan ei ole koulumassa Lukesta kovaa vauhtia karskia soturia, sillä sotureita kasvattamalla ei tulla suureksi, kuten ei sotimallakaan. On luotettava Voimaan.

(Pieni kritiikki pintatason juonikuvioita kohtaan #2: Vaikka Leian ja Obi-Wanin keskinäinen tuttavuus ei tosiaan mielestäni riko kaanonia mitenkään, ja tämä sarja olisi huonommin kirjoitettuna helposti voinut rikkoa kaanonia paljonkin, niin kieltämättä Leian sanavalinnat originaalileffan alun ikonisessa avunpyynnössään asettuvat nyt kummalliseen valoon. ”Kenraali Obi-Wan Kenobi, te palvelitte kerran isääni kloonisodissa…” Todellako? Eikö että ”Ben, pelastit minut jo kerran, ja nyt tarvitsen apuasi toisen kerran”?)

Kolmas Obi-Wanin muutokseen keskeisesti osallistuva hahmo on yksi sarjan uusista hahmoista, sith-inkvisiittorien ”kolmas sisar” Reva (Moses Ingram). Tämä oli ehkä jopa finaalijakson yllättävin käänne, ainakin siihen nähden mitä Revasta sarjan alkupuolella odotin. Revan hahmoa ehdittiin fanireaktioissa aiempien jaksojen aikana sekä kritisoida että ylistää. Minusta hahmossa ei ollut sarjan alkupuolella erityistä aihetta kumpaankaan näistä ääripäistä, vaan Reva tuntui lähinnä sijaispahikselta, jonka rooli sarjassa olisi johdattaa Vader Obi-Wanin kärryille ja jonka ilmeinen kohtalo olisi kuolla sarjan edetessä.

Kahdessa viimeisessä jaksossa Reva osoittautui vivahteikkaammaksi hahmoksi kuin odotinkaan. Hänen paljastumisensa entiseksi jedilapseksi ei tullut minulle yllätyksenä, mutta se tuli, että hän itse asiassa pelasikin syvää kaksoisroolia, pyrkien kaikilla jedien tappamisillaan lopulta pääsemään niin lähelle Darth Vaderia, että voisi tappaa tämänkin. No, siinä Reva ei onnistunut, mutta mitä hän siis tavoitteli yrittäessään viimeisessä jaksossa vielä löytää sen lapsen, jota Obi-Wan Tatooinella suojeli? (Tieto suojeltavien lapsien olemassaolosta saati henkilöllisyydestä olisi toki ollut melkoinen valttikortti päästä takaisin Vaderin suosioon, jos Reva sitä olisi vielä viidennen jakson lopun jälkeen halunnut.)

Oma tulkintani on tämä. Reva halusi selvittää, onko suojeltava lapsi niin heikko, että tämä ansaitsisi vain kuolla (kuten hänen ensimmäinen, sithejä tukeva roolinsa sanoisi), vai päinvastoin niin vahva, että hänen täytyisi elää voidakseen mahdollisesti onnistua hänen toisen roolinsa mukaisessa tehtävässä eli kostossa myös sitheille.

Lopulta Reva ei kuitenkaan löytänyt Tatooinen kanjoneista kumpaakaan vastausta. Hän ei nähnyt Lukessa mitään erityistä, mutta ei silti voinut enää tätä tappaakaan. Omasta mielestään Reva oli epäonnistunut kostonsa kaikissa näkökulmissa. Obi-Wanin mielestä hän oli kunnioittanut vuosia sitten kaatuneita jedilapsia ja vapauttanut itsensä koston taakasta.

Ja tässä se. Se, että Reva luopuu pimeän puolen suunnastaan ei ole Obi-Wanille merkki siitä, että Vader voisi tehdä samoin – siihen Obi-Wan ei nähdäkseni usko – vaan siitä, että galaksi on täynnä toivoa. Jos sith-inkvisiittorien kolmas sisar voi tavoitella sith-inkvisiittorien suurvisiiriin kaatamista ja sitä paitsi kyetä luopumaan kostonhimostaan, on Obi-Wanille enemmän aihetta uskoa parempaan huomiseen kuin hän Tatooinen luolissa murjottaessaan ajattelikaan.

Toivo on ylipäätään Star Warsin kantavia peruskiviä. Nimenomaan siis ennemmin juuri ”toivo hyvän voiton mahdollisuudesta” kuin se varsinainen voitto. Kirjoitin tämän sarjan ensi-illan edellä, kuinka Obi-Wanin rooli sarjassa on olla ”toivon vartija” ja siten yksi tämän asenteen keskeisimmistä avatareista. Voisin myös tarkentaa, että yksi hienoimmista tätä saagan perusasennetta ilmentävistä hetkistä on nimenomaan originaalileffan Obi-Wan Kenobin ja Vaderin kohtaaminen: ”Jos isket minut alas, minusta tulee voimakkaampi kuin voit kuvitellakaan”, vanha Ben toteaa. Tämän sarjan lopussa Obi-Wan on viimein oikealla tiellä kohti tätä asennetta.

Epäilemättä Obi-Wanin toivon heräämiseen voidaan laskea mukaan myös muut sarjan kohtaamiset jedejä ja Voimalle herkkiä lapsia auttavat esikapinallissolujen kanssa, vaikkapa ”hyvän imperiaalin” Tala Durithin (Indira Varma) kohtalo. Viimeinen palanen tulkintaani siitä, miksi Obi-Wanin lakkasi huolehtimasta ja oppi rakastamaan Voimaa on siis tämä: hän ymmärsi, että hänen on turha kantaa yksin pelkkää tuskaa harteillaan, koska monet muut ovat jo tarttuneet toivoon ja toimeen.

(Pieni kritiikki pintatason juonikuvioita kohtaan #3: Jos oli jo älytöntä, että Vader ja suurinkvisiittori jättivät Revan henkitoreisiinsa edellisen jakson lopussa, niin viimeistään on aivan pöhköä, että valomiekalla seivästetty Reva selviää pienessä hetkessä jotenkin jo Tatooinelle ennen Obi-Wania, ja on vielä sisuskalut lävistettynä sen verran tolpillaan, että kykenee siellä Luken metsästykseen. Tässä kohtaa lasken kädet alas: kaikki valonnopeusmatkailun mahdollinen logiikka on Star Warsissa kadonnut jo vuosia ennen tätä sarjaa, ja nykyään on kai vain hyväksyttävä, että saagassa toimivalla hyperajolla pääsee aina yhtäkkiä ihan minne vain ennen. Tämänkin sarjan loppukohtauksissa Obi-Wan käväisee heippareissulla Alderaanissa, eikä jää edes kahville ennen kotiinpaluutaan.)

Tämä kaikki ynnäytyy siis siksi Obi-Wanin muutokseksi, joka sarjan edetessä vaivihkaa nähdään tapahtuvan. Lopuksi Obi-Wan ratsastaa auringonlaskuun (vai nousuun?), ja niinpä nyt hänelle puhuu viimein myös Qui-Gon Jinn (Liam Neeson). Puhuu muuten, hauskasti, liki samoilla sanoilla kuin arvoituksellinen vorloni Kosh iki-ihanassa Babylon5:ssa komentaja Sheridanille: ”We were never away. For the first time your mind is quiet enough to hear me.”

Tämä kaikki, siis tämä tässä blogikirjoituksessa kuvattu Obi-Wanin henkinen matka ja sen kertomisessa onnistuminen, oli itselleni tämän sarjan sydän ja sen olemassaolon oikeutuksen perusta. Näillä perusteilla sarja kirjautuu minulle saagan onnistumisten joukkoon. Näytellyistä sarjoista olen pitänyt siitä ehdottomasti eniten, mutta koska niitä tosiaan oikeastaan on nähty vasta kaksi, sen julistaminen yleisarvosanaltaan ”parhaaksi” on hyvin ennenaikaista – ja sen verran vikojakin Obi-Wan Kenobissa sarjana oli, että toivon, ettei tämä sellaiseksi pitkäksi aikaa jää.

Koska tämän sarjan juuret olivat elokuvaprojektissa, voisi tietysti jossitella, millainen Obi-Wan Kenobi olisi ollut elokuvana. Veikkaan kyllä, että vielä nyt nähtyä parempi, sillä tarinan keskivaiheen pahatkin haparoinnit tuntuvat pitkälle liittyvän sarjaformaatin rakenteeseen tai suoratoistosarjalle suotavaan budjettiin: esimerkiksi välillä kovin köykäisillä juonenkäänteillä telkkarijakson pituisiksi venytettyihin ”episodeihin” kullakin planeetalla tai liian monien perättäisten kohtausten tympeän yksinkertaiseen lavastamiseen The Volume -kuvauskuplan sisään. Sellainenkin olo tuli, että osa kohtauksista, etenkin dialogikohtauksista, olisi ehkä kuvattu vähän liian vähillä otoilla – tämä menee tietysti täysin spekulaation puolelle, mutta on hyvä muistaa, että Obi-Wania tehtiin koronaviruksen rajoitusten puitteissa.

Toisaalta ainakin itselleni jäi sen verran hyviä mieli- ja muistikuvia sarjan heikommistakin osista, että arvelen Obi-Wan Kenobin kestävän uudelleenkatsomista vallan hyvin. Esimerkiksi nelosjakso, pelastusoperaatio inkvisiittorien tukikohdassa, tuntui ylimääräisyydessään liki täytejaksolta ja oli köykäisissä käänteissään pikemminkin animaatiosarjojen tasoista kuin näyteltyjen teosten arvoista kerrontaa, mutta jopa siitä mieleen jäivät ainakin karmiva ”jedikokoelma” kompleksin kellarissa ja hieno kuva, jossa Obi-Wan väläyttää valomiekkaa pimeässä hallissa parit stormtrooperit halkaisten.

Ylipäätään minulle ei jää tästä sarjasta sellaista tunnetta, että ohjaaja Deborah Chown, kirjoittaja Joby Haroldin tai kuvaaja Chung-hoon Chungin olisi jollain tapaa pitänyt pystyä parempaan, vaan pikemminkin tunne, että he toteuttivat tasoltaan vaihtelevan minisarjan, joka parhaina hetkinään oli aivan erinomainen, ja heikoimpinaan harmillisen höpsö tai hapuileva. Se on aivan hyvin, vaikka vielä tätäkin ensiluokkaisemman sarjan olisin tietenkin voinut ottaa.

Jostain syystä lopuksi on sanottava lyhyesti jotain toisen kauden mahdollisuudesta. Jostain syystä, sillä Obi-Wan Kenobin piti aina olla yksi kertomus, eikä suinkaan jatkuvan sarjan avaus.

Jos luette tarkkaan netin viihdemedioiden ”ehkä sittenkin lisää kausia Obi-Wan Kenobia” -uutisia, huomaatte, että Chow ja Harold eivät ole muuttaneet mieltään. Molemmat toistavat haastatteluissa – vaikkapa tässä Entertainment Weeklyn haastiksessa – linjakkaasti, että tämä sarja oli suunniteltu yhdeksi kokonaiseksi tarinaksi, ja sillä hyvä.

Se, että toisesta kaudesta nyt edes puhutaan, tulee siis kahdesta suunnasta. Ensinnäkin viihdebisneksen ja viihdemedioiden ärsyttävästä pyrkimyksestä toistaa kaikkea menestynyttä yhä uusilla jatko-osilla, jatkokausilla, liitännäisosilla ja uusintaversioilla – jopa tällaisessa tapauksessa, jossa kukaan ei todellakaan voi sanoa, ettäkö uusia Star Wars -sarjoja ei joka tapauksessa olisi tulossa vaikka millä mitalla. Star Warsin taaimmainen päätuottaja Kathleen Kennedy on niin ikään sanonut toista kautta harkittavan, kuten hänen varmaankin kaikista bisnes-mahdollisuuksista vastaavana johtajana kuuluukin harkita, mutta äskettäin julkaistussa ET:n haastattelussa hänkin muotoilee asian samoin päin kuin ohjaaja Chow: tämä oli tarkoitettu yhdeksi tarinaksi, ja toinen kausi voitaisiin tehdä vain, jos sille olisi perusteltu tarina kerrottavaksi.

Toisaalta ja ehkä ennen kaikkea ajatus toisesta kaudesta kumpuaa siitä, että päätähti Ewan McGregor on sanonut haastatteluissa niin toistuvasti, että haluaisi tehdä näitä lisää.

Se on tietysti ihan ymmärrettävää. Obi-Wan Kenobi on Ewan McGregorin elämän tärkeitä rooleja, ja nyt kun hän on sen asian kanssa sinut, ja saanut selvästi prequeleita paremman kokemuksen hahmon näyttelemisestä, hän varmasti jatkaisi mielellään.

Ongelma vain on siinä, että sopivaa tarinaa ei ehkä ole. Ainakaan ei tunnu saagan kaanonin kannalta järkevältä kirjoittaa Obi-Wanille ja Vaderille enää lisää kohtaamisia tämän sarjan ja episodi IV:n väliin – ja, let’s face it, jos toinen kausi Obi-Wania tehtäisiin, kyllä suuri yleisö siihen Vaderia odottaisi. Itse asiassa tämän sarjan jälkeen se odottaisi siihen mukaan Leiaakin, ja mitä enemmän Obi-Wan Kenobi treffailisi näistä hahmoista kumpaakaan elokuvien välillä, sitä enemmän kantaisin taas suurta huolta kaanonin kestävyyden puolesta. Kaanonin kannalta olisi kyllä kerrottavissa vaderiton ja leiaton tarina Obi-Wanista seikkailemassa tässä sarjassa esitellyn jedien maanalaisen rautatien apuna ja opettelemassa Qui-Gonilta uudenlaista jediyttä, mutta juuri suuren yleisön rakentamista odotuksista johtuen se ei varmaankaan tuntuisi toimivalta ”kakkoskaudelta”.

Jos minulta siis kysyttäisiin, sanoisin tälle ajatukselle selvän ”ein”. Vähemmän on enemmän, ja toinen kausi Obi-Wan Kenobin tarinaa episodien III ja IV välissä olisi liikaa. Tatooinellakin ollaan oltu viime aikoina ihan tarpeeksi, ja seuraavat sarjat saisivat mielellään viedä meidät muualle.

Sen sijaan en sanoisi ”ei” sille, jos Ewan McGregorin näyttelemälle Obi-Wanille löytyisi luonteva pienempi rooli jonkin muun tarinan sisällä: syksymmällä alkavan Andorin kakkoskaudella, vaikkapa. Kuten tässäkin blogimerkinnässä on kai selväksi tullut, Obi-Wanin hahmo on Star Wars -kaanonissa tärkeä, itsellenikin läheinen, ja näyttelijä McGregor on hänen ainoa oikea tulkitsijansa.

Välitilinpäätös: Obi-Wan Kenobi -sarja on vain suoratoistopalvelun kuukausimaksun kokoista tarinankerrontaa, mutta sydän sillä on paikallaan

Posted on 11/06/2022 by Aki Jörgensen

Kirjoitan tätä nähtyäni Disney+-palvelun Obi-Wan Kenobi -sarjasta neljä jaksoa, kun niitä kaikkiaan on luvassa kuusi. Tämä olkoon se paikka, jossa sanon blogissa jotain välitilinpäätöksen omaista (sillä aiemmin en ole mitään ehtinyt).

Mitä siitä sitten ajattelen? Pidän.

Sellaista Star Wars -teosta ei varmaan enää tulekaan, josta kaikki fanit varauksetta pitäisivät. Karkea tuntumani on, että Obi-Wan Kenobi olisi ollut enemmistön mieleen, mutta missään nimessä kaikkien mieleen se ei ole ollut. Obi-Wan Kenobi on selvästi esimerkiksi hieman hitaampi kuin mikä olisi osan fanikunnasta makuun. On myös todella inhottavaa, että tämänkin sarjan kimppuun ovat käyneet Disney-vuosien ajan Star Wars -franchisea riesanneet rasistiset ja misogyyniset vihaamisen harrastajat, niin pitkälle että esimerkiksi Ewan McGregorkin kommentoi asiaa henkilökohtaisesti, mutta sen pitemmälle en siihen keskusteluun mene. Muunlaisilla perusteilla Obi-Wan-sarjasta saa tietenkin olla tykkäämättä.

Minä siis tykkään, mutta minunkaan mielestäni Obi-Wan Kenobi ei valitettavasti ole ihan niin vahva kuin uskalsin etukäteen toivoa. Siis sellainen, joka olisi selvästi ”parasta Star Warsia pitkään aikaan, ja katsoja saisi oman makunsa mukaan päättää, kuinka pitkään” (kuten kirjoitin ennakkopohdinnassani). Erittelen tuntemuksiani tässä kirjoituksessa tarkemmin, mutta lyhyesti voisi sanoa, että siinä missä erityisesti viime vuodenvaihteen The Book of Boba Fett oli pelkkää pintaa ilman vähäistäkään sisältöä, on Obi-Wanilla sydän paikallaan, mutta sillä on jonkin verran ongelmia pikemminkin pinnan puolella. Tällaisenakin sarja on joka tapauksessa ollut tähän astisista kolmesta näytellystä Star Wars -sarjasta eniten minun makuuni. Tämä kirjoitus spoilaa tähän mennessä esitettyjä neljää jaksoa, mutta ei kahta vielä esittämätöntä jaksoa.

Siitä asti kun Obi-Wan Kenobin soolotarinan epäiltiin tai tiedettiin tekeillä olevan, sen eräänlainen perusongelma, tai konsulttikielellä sanottuna haaste nyt siis ainakin, oli se, että hahmo on niin suosittu, saagalle keskeinen ja seikkailijana väkevä, että mikään ihan pienimuotoinen tarina ei hänelle riittäisi. Ongelman-tai-haasteen tästä teki se, että hahmon tunnettuun henkilöhistoriaan ei pitäisi olla mahdollista sijoittaa tähän ajankohtaan aivan galaktisen mittakaavan eeppistä seikkailua. Ennen tämän sarjan tuotantoa tietämämme saagan sisäinen totuushan oli, että Obi-Wan ei olisi parinkymmenen vuoden erakkoaikanaan edes poistunut Tatooinelta.

Obi-Wan Kenobi -sarjan ratkaisu – joka oli tiedossa huhusivuilla jo ennen sarjan esitystä, mutta tuli varmasti suurimmalle osalle katsojista yllätyksenä – oli lähettää Obi-Wan (Ewan McGregor) pelastamaan 10-vuotiasta Leia Organaa (Vivien Lyra Blair) pulasta. Leia on minusta kirjoitettu ehkä pikemminkin noin 8-vuotiaaksi, mutta muuten onnistuneesti sekä lapsihahmojen sarjassa että tuntuuko-se-Leialta -mittarilla. Tarinankerronnan kannalta se joka tapauksessa oli uskottava ja toimiva valinta, ja siitä siis kiitos tekijöille, joista mainittakoon nimeltä käsikirjoittajat Hossein Amini ja Joby Harold (sillä oletuksella siis, että Leia-juoni olisi ollut perusidealtaan mukana jo Aminin versiossa ennen kuin Harold palkattiin muun muassa lisäämään tarinaan Darth Vader).

Leian pelastaminen on tehtävä, jonka vuoksi voin uskoa Obi-Wanin jättävän päätehtävänsä Luken vartioijana. Jotkut ovat olleet tästä eri mieltä, mutta minusta se ei riko saagan kokonaiskuvaa mitenkään, sillä koska Leia ja Obi-Wan eivät kohtaa missään aiemmassa Star Wars -kertomuksessa, ei ole olemassa tilannetta, jossa hahmojen olisi kuulunut viitata tähän yhteisseikkailuunsa. Käsikirjoittaja Joby Harold, joka haastatteluissaan vaikuttaa aiheensa hyvin tuntevalta, sanoi The Hollywood Reporterille ajattelevansa Leialla olevan nyt vain entistä parempi syy lähettää myöhemmin ”You’re my only hope” -avunpyyntönsä juuri Obi-Wan Kenobille, ja muistuttaa myös Leian nimeävän myöhemmin jopa oman poikansa Beniksi (Star Wars ei olisi Star Wars, elleivät myöhemmät kertojat selittäisi parhain päin aiempien kertomusten vähemmänkin ajateltuja yksityiskohtia). Me katsojat taas saamme näin Obi-Wanin omassa sarjassaan pois aavikolta ”suureen maailmaan” ja itse asiassa oikeinkin kiinnostaviin Star Wars -maisemiin. Palaan niihin hieman myöhemmin.

Tästä huolimatta, ja jopa itsensä Darth Vaderin läsnäolosta huolimatta, Obi-Wan Kenobi -sarjan tarina on onnistuttu pitämään tietyssä mielessä pienimuotoisena – ja tarkoitan siis, että minun makuuni hyvällä tavalla.

Pienimuotoisuudella viittaan esimerkiksi siihen, että Leiaa ei (ensimmäisenä…) vangittu sith-inkvisiittorien tukikohtaan tai muualle galaksin syvimpään ytimeen, vaan melko kämäiseenkin kidnappaajien tyrmään, jonka käytävät muuten toivat mieleeni Oldboy-elokuvan vankihotellin, ja josta Leian pelastaminen ei tuntunut Obi-Wanille aivan henkeä uhkaavan vaarallisen vaikealta. Tai siihen, että sarjassa on maltettu antaa Obi-Wanille useita jaksoja aikaa kerätä voimia (pun intended) ennen tarttumista jedikykyihin tai valomiekkaan kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Vaikka Leia tietysti on saagan keskeisimpiä hahmoja ja pulassa oleva lapsi joka tapauksessa Obi-Wanin avun arvoinen tehtävä, tulee sellainen olo, että tässä ei ole kyse kaiken pielessä olevan korjaamisesta. Pikemminkin siitä, että alussa kaikelta piilossa pysyttelevä ”vanha Ben” leikkaa lihaa (?!) Tatooinella työkseen ja katselee etäältä Luken kasvua, ja käy nyt suorittamassa tämän pakollisen pelastusoperaation kuten kunnon sankari tekee, mutta palaa sitten vähin äänin asemapaikalleen leikkaamaan lihaa (?!) ja katselemaan kasvua. Tosin ei varmaankaan ja toivottavastikaan aivan muuttumattomana miehenä (palaan tähänkin kohta).

Samalla sarjaan valittu tarina tulee tässä kuitenkin kiistatta tehneeksi myös juuri sen, joka oli koko ajan Obi-Wan -tarinan perusongelman ytimessä. Tarkoitan sitä, kuinka terävään valokeilaan galaksin etsityin jedi Obi-Wan Kenobi asettuu heti poistuessaan erakkoudestaan galaksin ihmisten ilmoille, Darth Vaderin inkvisiittorien metsästettäväksi ja jopa kasvotusten itsensä Vaderin kanssa. Tästä syntyy sarjaan esimerkiksi minulle toimiva jännite, jota osa sarjasta vähemmän diganneista ei tunnista.

On nimittäin tavallaan merkityksetöntä, onko Obi-Wanin oma seikkailu jatkuvaa taistelua vai ei, tai kuinka uhkaavia pahiksia hän matkallaan kohtaa, kun kuumottavaa on ylipäätään hänen poistumisensa piilostaan. Obi-Wanin koko selviytymisen idea tähän asti oli olla näyttäytymättä kenellekään, joten tässä sarjassa jännitetään, kuinka hän näyttäydyttyään selviää.

Se, että katsojana tiedän, että Obi-Wan tosiaan onnistuu palaamaan takaisin erakoksi Tatooinelle, ja että Luken ja Leiankin henkilöllisyydet pysyvät salattuina, ei ainakaan omalla kohdallani tässä tapauksessa lainkaan vähennä kuumotusta. Ehkä jopa päinvastoin. Asiahan on nimittäin niin, että jos tässä katsottaisiin minkä tahansa muun franchisen jonkin hahmon soolotarinaa, niin kyllähän me silloinkin tietäisimme, että hyvä kaiken pahan voittaa, kun Kolumbia-orkesteri soittaa.

Kun kyse on Star Warsista, jonka aivan keskeinen piirre on se, että katsoja useimmiten tietää kaikenlaista keskeistä myös kerrottavaa tarinaa seuraavista tapahtumista, jännitän Obi-Wanin selviytymisen lisäksi sitä, kuinka sarjan tekijät onnistuvat tasapainoilemaan sen kanssa, että Obi-Wan asetetaan näin toistuvasti lähelle epäonnistua elossapysymisensa ja Skywalker-kaksosten salaisuuden säilyttämisen kaksoistehtävässään, ja silti kaanonin hänen tässä onnistumisestaan tulisi pysyä ehjänä.

Tässä tasapainoilussa tietenkin aivan keskeinen tekijä on Darth Vader (Hayden Christensen).

Olin alunperin jopa vähän harmissani Vaderin mukaan ottamisesta, ja aivan ensituntumani oli ikävä tuntemus fan servicestä. Syy ensiharmistukseeni ei ollut niinkään se, että Vader on saagan ikonisista ja suosituista hahmoista ikonisin ja suosituin, vaan juuri se, kuinka massiivinen hahmo hän kaikilla tavoin on. Kun Darth Vader on paikalla, kaikki muu on aina toissijaista, ja pelkäsin, että näin ollen toissijaiseksi voisi päätyä myös Obi-Wan Kenobi, jonka omaa sarjaa kuitenkin odotin. Toinen ongelma on, että kun Darth Vader on paikalla, juuri kenenkään vastustajan ei oikeastaan pitäisi pystyä kävelemään paikalta pois – ongelma, jonka kanssa myös Rebels-animaatiosarja toisella tuotantokaudellaan painiskeli, ja jonka se viisaasti taisi sitten ratkaista jättämällä Vaderin sarjan seuraavilta kausilta kokonaan pois. Kolmantena voitaneen vielä mainita sekin, että vaikka episodi IV:n Obi-Wanin ja Vaderin repliikit eivät suoraan kieltäneet hahmojen välistä kohtaamista episodien välissä, on selvää, että tekijöiltä vaadittiin erityisesti juuri tässä kohtaa kaanonia kunnioittavaa taituruutta.

Sarjan neljännen jakson kohdalla vaikuttaa siltä, että tekijät ovat harkinneet Darth Vaderin mukaan tuomista riittävästi ja ymmärtäneet, että heidän tavoittelemansa tarinan kertomiseksi Vaderin ei tarvitse olla ruudulla esillä kymmeniä minuutteja. Kun hän paikalla on, hän onneksi on sitä kaikessa uhkaavuudessaan. Kolmannessa jaksossa tankkimaisesti edennyt ja sivullisia tieltään viskellyt Vader oli juuri se Vader, joka meidän tässä vaiheessa kuuluikin nähdä: ei mikään franchisen kiva kypärämaskotti, vaan pelottava, armoton ja epäinhimillinen pahis. ”What have you become”, kysyi Obi-Wan, ennen kuin Vader sytytti hänet tuleen kostoksi heidän edellisestä kohtaamisestaan.

Vader ei ole valloittanut Obi-Wanilta sarjaa itselleen. Oletan sarjan kulminoituvan näiden kahden toiseen kohtaamiseen ja kyllä, edelleen oletan meidän saavan vielä kunnollisen flashbackin tai unityyppisen kohtauksen nuoresta Anakinista – mutta jos sellaisia olisi ollut sarjassa todella monia, kertomuksen keskiö olisi helposti heilahtanut Obi-Wanista Vaderin/Anakinin suuntaan. Niin voimakas on Voiman valitun asema Star Wars -kertomusten keskushahmona, ja vaikka se kertomus suuri onkin, tämän kertomuksen piti kertoa meille Obi-Wan Kenobista.

Jotka odottivat prequelien miekkataistelujen hyppyjä ja pomppuja, eivät taida tuntea Darth Vaderia.

Tässä kohtaa on syytä todeta, että pidätän edelleen tuomiotani siitä, kuinka onnistunut kertomus Obi-Wan Kenobista tämä lopulta on.

Kirjoitin ennakkopohdinnassani, että Obi-Wanin rooli sarjan kokonaiskuvassa on olla ”toivon vartija”, ja että hänestä episodien III ja IV välissä kertovan sarjan tulisi minusta kertoa, kuinka episodi III:n lopun pettynyt ja murtunut Obi-Wan kasvaa kohti episodi IV:n (tai Rebelsin lyhyen näyttäytymisensä) parempaan huomiseen rauhallisesti uskovaa opettajaa. Minusta loogista olisi, että kun kertomus Obi-Wanista juuri tässä aikaikkunassa meille kerrotaan, juuri tämä muutos hänessä meille sarjan myötä kerrottaisiin. Vielä en ole aivan varma, ovatko sarjan tekijät olleet tästä kanssani samaa mieltä.

Se tuli kyllä selväksi, että sarjan alussa Obi-Wan oli todella murtunut mies. Surullinen ja lähes luovuttanut – vaikka sentään yhä Luken ja Leian tärkeyteen uskova. Iloton erakko, joka huutaa kysymyksiä opettajalleen Qui-Gonille, joka ei vastaa (siinä ihan konkreettinenkin palanen Obi-Wanin muutosta episodien III ja IV välillä, josta oletin tämän sarjan sanovan jotain).

Obi-Wan Kenobi -sarja on ehdottomasti ollut parempi päähenkilönsä ympärillä tapahtuvissa henkilökohtauksissa kuin toiminnallisissa hetkissään, mutta siltikin huomaan toivovani, että saisin nähdä vielä enemmän Obi-Wanin päänsisäistä myllerrystä. Olemme nyt edenneet kahden jakson verran siitä hetkestä, jossa Obi-Wan sai vasta kuulla, ettei sittenkään tappanut ystäväänsä ja veljeään Anakinia Mustafarin kaksintaistelussa, vaan tämä onkin vajonnut yhä syvemmälle pimeälle puolelle Darth Vaderin hahmossa. Mutta vaikka hahmot ovat jo kohdanneetkin, ei sarja valitettavasti ole täyttänyt kaikkea draamallista potentiaalia tästä paljastuksesta. Johtaako tämä tieto ja oletettava toinen kohtaaminen Vaderin kanssa Obi-Wanin toiveikkuuden palaamiseen, jää vielä nähtäväksi.

Mainitsin jo, että sarja on parhaimmillaan ja cinemaattisillaan Ewan McGregorin ympärillä ja hetkinä, joissa ei ole kyse toiminnasta. Paikoin Obi-Wan Kenobissa valitettavasti näkyy edellisistäkin Star Wars -sarjoista tuttu ”tv-mäisyys” tavalla, minkä ei näillä budjeteilla tai näyttelijöillä tarvitsisi näkyä, ja etenkään ei tarvitsisi, kun muistetaan, että juuri tämän projektin juuret itse asiassa olivat teatterileffa-hankkeessa.

Se kai sarjamuotoiseen kertomukseen sopii, että kukin jaksoista kertoo jämptisti aina yhteen lokaatioon eli näissä oloissa yhdelle planeetalle sijoittuvan palasen kokonaiskertomuksesta. Mutta ei niiden palasten kai olisi välttämätöntä sisältää toistuvasti käänteitä, joissa sankarit joko pääsevät pakoon tai joutuvat pulaan helpon oloisesti eli lähinnä siksi, että juoneen tarvitaan seuraavaksi vuoroin joko pako tai uusi pelastusoperaatio. Tällaiset kaavat ovat jo niin tuttuja vaikkapa Star Wars -animaatiosarjoista, ettei niitä näyteltyihin enää tarvittaisi.

Eikä sarjakerronnan ainakaan välttämättä tarvitsisi tarkoittaa tv-tasoisia lavasteita, kohtauksia tai nopeasti kuvatuilta vaikuttavia dialogikohtauksia selvästi vain lyhyeksi hetkeksi kuvauksiin kärrättyjen vaihtuvien vierailijanäyttelijöiden kanssa. Obi-Wan Kenobissa on ehdottomasti ollut minusta paljon hienoja hetkiä, ja siis myös hienoja kokonaisia kohtauksia ja vaikkapa toimivia dialogikohtauksia. Ohjaaja Deborah Chow (mm. The Mandalorian) on ammattilainen ja kuvaaja Chung-hoon Chung (mm. Handmaiden ja mainittu Oldboy) alansa ihan oikeita mestareita, ja parhaina hetkinään sarja tuntuu jopa virkistävän ei-amerikkalaiselta. Mutta selväksi on tullut, että ei tämä Disney-Lucasfilmille elokuvaa ole. Vain tv-ruudun ja suoratoistopalvelun kuukausimaksun kokoista tarinankerrontaa.

Osaltaan edelliseen kritiikkiini liittyy, että Star Wars -tuotannoissa nykyisin hyödynnettävän The Volume -tekniikan rajat valitettavasti näkyvät katsomoon asti. Volumeksi kutsutussa led-näytöillä kuorrutetussa kuplassa eli ikään kuin ”elävän taustaprojektion sisällä” kuvaaminen on varmasti näyttelijöille ja ohjaajille mieluisampaa kuin Ewan McGregorille prequel-ajoilta tuttu bluescreenin edessä elehtiminen. Siitä vaikuttaa kuitenkin usein seuraavan kohtauksia, joissa näyttelijöitä ja yksittäisiä esinelavasteita ympäröivät autiot ja merkityksettömät tilat, kuten vaikkapa suuressa osassa kolmosjaksoa Obi-Wanin ja Leian etsiskellessä tietään eteenpäin. Jopa Obi-Wanin ja Vaderin kohtaaminen oli sijoitettu ihmeellisen mitättömiin kulisseihin, vaikka hahmojen välillä energiaa olikin: kuvauspaikka näytti kuin studion takapihalta, vaikka se siis varmaankin oli sisällä Volumessa, ja taustalla olisi siis voinut olla periaatteessa mitä tahansa.

Vaikuttaa siltä, että vaikka Volume-tekniikalla saadaan kyllä kuljetettua Din Djarin, Boba Fett tai Obi-Wan uskottavasti toisille planeetoille verrattain edullisesti, kopissa kuvaamisen jähmeys alkaa pitemmän päälle tuntua tarinoissa. Ero siihen, mitä on mahdollista tehdä niin sanotuissa oikeissa lokaatioissa tai lavasteissa ja tarvittaessa oikeilla ihmisjoukoilla – kuten ykkösjaksossa inkvisiittorien kuulustellessa tatooinelaisia – on suuri. (Ilahduttavaa siksi, että seuraava SW-sarja Andor on ilmeisesti kuvattu päinvastoin suurimmaksi osaksi perinteisissä lavasteissa.)

Vielä erikseen tekee mieleni kritisoida avaruusolento-hahmojen vähyyttä (joka sekin on kritiikki, jonka voisi kohdistaa kaikkiin tähän astisiin näyteltyihin SW-sarjoihin). Kyllä niitä pitäisi sisäisen logiikan nimissä näyttää Star Wars -tarinoissa useammin kuin noin kerran per jakso, ja näillä budjeteilla sen pitäisi ymmärrykseni mukaan olla aivan mahdollistakin. Tai: kun niitä näytetään säästeliäästi, niiden meikit ja prostetetiikat saisivat olla saagan yleisellä vaatimustasolla, eivätkä sellaisia ”vähän sinnepäin” -versioita kuin suurinkvisiittori tässä sarjassa oli. Alla kuvat pau’an-rodun edustajasta rodun ensiesittelyssä episodi III:ssa vuonna 2005, rotuun kuuluvasta suurinkvisiittorista Rebels-animaatiosarjassa vuonna 2015 ja Rupert Friendistä samassa roolissa tässä sarjassa (kehnon maskin alla näyttelijä teki minusta hyvää työtä.)

Jos ohitan kerronnan tekniset kankeudet, olen ollut pääosin oikeinkin innoissani siitä, mihin Obi-Wan-sarja on hahmonsa kuljettanut. Minähän tosiaankin ihastelen Star Warsissa aina aivan erityisesti lokaatioita, avaruusaluksia, kuviteltuja kulttuureja, viittauksia galaksin kulloiseenkin henkiseen tilaan ja muita tämmöisiä niin sanottuja taustoja, ja erityisesti silloin kun tarinat jättävät toivomisen varaa, oikein keskityn ihastelemaan niitä. Tällä kertaa tarjolla on ollut oikein hyviä sellaisia. Hong Kongia ja Blade Runneria muistuttanut Daiyu-planeetta olisi sopinut The Clone Wars -sarjaan ja sopi siten oikein hyvin Obi-Wan-tarinaan. Sekä Daiyulla että Tatooinella nähdyt kohtaukset paikkasivat osaltaan Disneyn näyteltyjen SW-tarinoiden tähänastista ammottavaa asutuskeskusten aukkoa – puhumattakaan sitten Alderaanista, jonka ensinäkeminen aiheutti minussa sarjan ensimmäisen äänekkään riemun hihkaisun kotisohvalla.

Sarjaan ehkä hieman yllättäenkin ilmestynyt Imperiumia pakenevien jedien ”tähtienvälinen maanalainen rautatie” on oikeinkin kiinnostava konsepti, johon varmasti törmätään vielä monissa tulevissakin tarinoissa. Siihen kytkeytyvä Indira Varman näyttelemä kaksoisagentti Tala Durith on sarjan heittämällä kiinnostavin uusi hahmo: Imperiumin upseeri, mutta hyvä ihminen, joka taistelee pahuutta vastaan eri tavalla kuin mitä olemme tottuneet näkemään.

Ja kun kolmannessa jaksossa mainittiin Quinlan, oli kotisohvallamme aika sarjan toisen äänekkään riemun hihkaisuni: siis Quinlan Vos, prequeleissa kirjaimellisesti vilahtanut, mutta aikansa oheistarinoissa hyvinkin käytetty rastatukkainen jedihahmo, jonka George Lucas itse säästi kuolemalta episodi III:ssa ilmeisenä aikomuksenaan käyttää hahmoa vielä myöhemmin, mutta joka tähän päivään mennessä ei vielä ole elävänä astellut episodi III:n jälkeisiin tarinoihin. (Making Star Warsin mukaan olemme itse asiassa saattaneet nähdä Obi-Wanissa jopa nyky-kaanonin Corran Hornin, vielä syvemmälle Legends-tarinoihin jääneen vanhan fanisuosikkihahmon, sillä kakkosjaksossa äitinsä kanssa paennut poika oli kreditoitu tämän kaimaksi.)

Aivan erityisesti on mainittava sarjassa kaiken aikaa leijuva ”dark times” -tunnelma, jota minusta kyllä todellakin on, vaikka etukäteen sellainenkin väite kuultiin, että ensimmäinen versio Obi-Wan-sarjakäsiksistä olisi hylätty liian synkkänä. Tässähän eletään Star Wars -galaksissa aikaa, jona kapinaliittoa ei käytännössä vielä ole olemassa lainkaan, ja Bail Organan kaltaiset hahmot pyrkivät vielä tekemään hyvää Imperiumiksi muuttuneen Tasavallan sisällä, mutta Imperiumi surffaa jo tosiasiassa fasismin hard core -tasoilla. Ilmiantakaa kaikki hallintoa vastustavat, inkvisiittorit propagoivat, mutta silti moni galaksissa tuumaa, että tämähän on hyvä, järjestys se olla pitää. Juuri tänä keväänä en voi olla vetämättä ainakin pieniä viittaussuhdemerkkejä Obi-Wanin ja Leian kyytiinsä ottavan joviaalin autokuskin ajokkiinsa ripustaman Imperiumi-lipun ja Venäjällä maan aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainaan tukemaan ilmestyneen Z-kirjainkultin välille.

Inkvisiittoreista sen sijaan ei tunnuta saavan irti niin paljon kuin olisi ehkä ollut mahdollista. Heidän tukikohtaansakin kuulemma tunkeuduttiin lähes samaan tapaan jo aiemmin Jedi: Fallen Order -pelissä. Heidän osaltaan paljon jää sen varaan, mitä kahdessa viimeisessä osassa vielä ehditään käsittelemään. Kolmas sisar Reva (Moses Ingram) vaikuttaa kantavan sisällään arvoitusta, käyttäytymällä toistuvasti uppiniskaisesti ja tuntemalla Darth Vaderin paremmin kuin muut inkvisiittorit, mutta nähtäväksi jää, vaivautuuko sarja kertomaan meille tämän uuden hahmon taustalta seikkoja, jotka häntä selittäisivät. Myös suurinkvisiittorin näennäis-kuolemaa olisi syytä vielä käsitellä, hahmo kun on ilmeisen elossa myöhemmin tapahtuvassa Rebels-sarjassa.

Mutta kun jäljellä on enää kaksi jaksoa, kaikkea toivomaani ei varmaankaan ennätetä täyttää. Jos siis tärkeyslistaa laitetetaan, kaikkein tärkeintä on edelleen nimihahmo Obi-Wan Kenobi ja hänen muutoksensa. Sitä tästä sarjasta tultiin hakemaan, sitä tulkitsemassa Ewan McGregor on yhtä jämptisti ainoa oikea mies paikallaan kuin vaikka Harrison Ford Han Solona konsanaan, ja sen saamisen tai saamattomuuden perässä tämä tarina kaatuu.

Kuten tiedämme, liian ohuiksi jääneisiin sivuhahmoihin voidaan Star Warsissa aina palata uusissa tarinoissa myöhemmin.

Obi-Wan Kenobi -sarja kertoo, kuinka toivon vartija löytää uskonsa jälleen, ja se saattaa olla parasta Star Warsia pitkään aikaan

Posted on 23/05/2022 by Aki Jörgensen

Ilmausta ”kauan odotettu” käytetään nykyisessä populaarikulttuurissa ärsyttävän kepeästi verrattuna aikaan, jolloin jokaista jatko-osaa odotettiin vuosia ja niiden välissä ei todellakaan nähty samaan sarjaan liittyviä toisia elokuvia. Mutta kun Obi-Wan Kenobi -sarja ensi perjantaina 27.5. alkaa, sitä tosiaankin voi kutsua kauan odotetuksi hetkeksi. Voi esimerkiksi sanoa, että vasta silloin näemme samalla viimeisen niistä Star Wars -projekteista, jotka George Lucas myi Disney-yhtiölle lähes tarkalleen 10 vuotta sitten.

Tämä kirjoitus on saatesanani Obi-Wan Kenobi-sarjaan, ja viittaan siinä muun muassa tekijähaastatteluissa julkistettuihin tietoihin, mutta en nettiin vuodettuihin paljastuksiin.

Ensin kuitenkin tämä tausta. Tosiaankin kymmenen vuotta on kulunut siitä kesästä vuonna 2012, jolloin Lucas oli vakaasti päättänyt saatella perustamansa yrityksen ja Star Warsin uusiin käsiin. Sitä varten hän oli käynnistänyt jatko-osatrilogian tuotantovalmistelut, kirjoittanut siihen omat tarinaluonnoksensa ja valinnut avausosalle käsikirjoittajan. Hän oli valinnut ja värvännyt Kathleen Kennedyn omaksi seuraajakseen yhtiön johtajana ja taiteellisena tuottajana. Ja kun hän näillä eväin tarjosi Lucasfilmiä ja viime kädessä siis ennen kaikkea Star Warsia Disney-yhtiölle, hänellä oli tarjota ostajalle toinenkin leffatäky: episodielokuvien lisäksi kannattaisi alkaa tehdä yksittäiselokuvia yksittäisten Star Wars -hahmojen ympärille.

Kun Lucasfilm oli Disneyn, tähän ryhdyttiin heti. Spinoff-elokuvia ei julkistettu heti samassa tiedotteessa yrityskaupan kanssa – jatko-osatrilogia julkistettiin – mutta hyvin pian tämän jälkeen. Mutta hahmoelokuvia siis mistä hahmoista? Vaihtoehtoja riitti. Sitä emme tiedä, kävikö joku neljäskin hahmo lähellä omaa elokuvaa, mutta ne kolme, jotka päätyivät tuotantoon, eivät olleet kovin yllättäviä valintoja: Han Solo, Boba Fett ja Obi-Wan Kenobi. Niistä varmuudella ainakin Han oli ollut mielessä Lucasilla itselläänkin, tosin niin olisi varmasti ollut kenellä tahansa muullakin.

Näitä kolmea hahmoa yhdisti suosion ja karismaattisuuden lisäksi se, että kaikkien todennäköisin oma tarina olisi ajoittunut aikaan ennen episodi IV:tä, joka siis tarkoitti mahdollisuuksia siihen, että nämä kolme elokuvaa olisivat vähintään viitanneet toisiinsa – tai kenties johtaneet marvelmaisesti myöhemmin duo- tai trio-elokuvaan. Jos tämä kuitenkin oli suunnitelma – en tosiasiassa tiedä, oliko – se sai unohtua, koska kävi niin kuin kävi. Han Solon leffa siirtyi aikatauluissa eteenpäin, koska sen keskeinen tekijä, käsikirjoittaja Lawrence Kasdan, tarvittiinkin tekemään ensin The Force Awakensia (2015). Tilalle kiilasi Rogue One (2016), joka oli kyllä standalone-elokuva, mutta ei yhdenkään tutun hahmon sooloelokuva, jolloin Lucasin alkuperäiskonsepti katosi jo kättelyssä. Boba Fettin leffa peruuntui muun muassa väärän ohjaajavalinnan takia ja korvattiin käytännössä myöhemmin The Mandalorian -sarjalla, vaikka sen spinoffina sitten lopulta saatiinkin myös Boban nimeä kantanut (aivan toinen ja toisenlainen) teos.

Ja miten kävi siis Obi-Wanin leffan, johon liittyvistä huhuista minäkin siis kirjoitin tässä blogissa jo, huh huh, vuonna 2014, ja jonka ensi-iltapäivän piti olla joulukuussa 2020?

No, se todella tekeillä ollut Obi-Wan-elokuvaprojekti, jonka ohjaajaksi oli ainakin viime vaiheessa kiinnitetty Stephen Daldry, haudattiin viimeistään Solo-leffan (2018) kaupallisen epäonnistumisen jälkeen. Lucasfilm veti SW-leffaprojektien liinat kiinni ja vaihtoi strategiaa kohti kotiteattereita eli kehitteillä ollutta Disney+:aa. Siellä avauspaukut pantiin Boba Fettistä miedosti muokattuun uuteen hahmoon eli The Mandalorianiin (2019-), mutta heti sen perään tulille nostettiin vino pino sarjoja, joiden joukossa omat showt henkiin herätetylle Boba Fettille, Lando Calrissianille, Rogue Onen Cassian Andorille, animaatiosarjojen Ahsoka Tanolle ja, niin, Obi-Wan Kenobille. Ei tunnu kovin väärältä tulkinnalta, että Lucasin myyntihetkellä tarjoamat ajatukset yksittäisten hahmojen standalone-tarinoista toteutuvat lopulta, mutta elokuvien sijaan televisiossa. Ja nyt viimein niiden joukossa siis toteutuu Obi-Wan Kenobi.

Nyt nähtävä kuusiosainen ”limited series” Obi-Wan Kenobi ei ole se sama tarina, joka oli aikanaan tekeillä elokuvaksi. Se ei ole enää edes sama tarina, joka oli ensimmäisenä tekeillä sarjaksi: Hossein Aminin käsikirjoittama ensimmäinen versio todettiin Lucasfilmin päättävissä pöydissä ”liian synkäksi”, ja käsikirjoittaja vaihtui Joby Haroldiin. The Hollywood Reporterin mukaan Aminin versiossa ei ollut mukana Darth Vaderia, mutta siinä sen sijaan oli Darth Maul – Vader-osa tästä huhusta oli varmuudella totta, mutta Maul-osa kiistettiin Lucasfilmin suunnalta sen verran poikkeuksellisen äänekkäästi, että se ilmeisesti ei ollut.

Keskeisten tekijöiden vaihtuminen on ollut Disney-aikaisille SW-projekteille tyypillistä, ja tyypillistä on myös se, että meille katsojille jää lopulta arvoitukseksi, onko tekemättä jäänyt totaalisesti toisenlainen kertomus (kuten esimerkiksi episodi IX:n kanssa kävi), vai ovatko uudet tekijät pikemminkin jatkaneet edellisten pohjalta (kuten esimerkiksi episodi VII:n kanssa tehtiin). Nytkin myös Hossein Amini on kreditoitu useimpien Obi-Wan-jaksojen tekijäksi. Joka tapauksessa nyt nähtävää teosta sitoo ilahduttavasti yhteen se, että kyseessä on ensimmäinen ”yhden ohjaajan SW-sarja”: kaikki kuusi jaksoa on ohjannut kanadalainen tv-ammattilainen Deborah Chow, joka on työskennellyt aiemmin muun muassa yhtenä The Mandalorianin kippareista. Kaikesta päätellen Obi-Wan Kenobin jaksot myös todella kertovat yhden, kokonaisen tarinan. Ei siis yhden jakson mittaisten seikkailujen kokoelmaa, eikä suoraa petausta toiselle tuotantokaudelle.

Näissä viime hetken saatesanoissa en lähde referoimaan kaikkea sarjasta markkinoinnissa, saati vuodoissa, paljastettua, mutta heitän muutamia näkökulmia, joilla virittäytyä Obi-Wanin taajuudelle. Uskon, että keskeisintä on tuijottaa sarjan otsikkoa ja muistaa, mikä Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) rooli saagan suuressa kuvassa on.

Vuoden 1977 originaalileffassa eli episodi IV:ssä Obi-Wan eli ”vanha Ben” (tuolloin toki näyttelijänä Alec Guinness) oli tarinan sankarin Luken klassinen mentor-hahmo ja toisaalta sen scifi-ulkokuoren alla piilevän sadun yhtä klassinen velho-hahmo. Tarinateoreetikko Joseph Campbellin sankarin matka -kaavan mukaan Obi-Wan oli Luken ”kutsu seikkailuun”, ja hänen mukaansa lähteminen oli Lukelle ”ensimmäinen kynnyksen ylitys” hänen sankarinmatkallaan. Kuivasti elokuvan tapahtumatasoa katsoen taas Obi-Wan oli originaalileffassa sen kirjoitushetkellä – jolloin Vader ei esimerkiksi Lucasin ajatuksissa vielä ollut Luken isä – yksinkertaisesti eläkkeelle vetäytynyt vanhus, jonka Leian hätäkutsu veti vielä kerran takaisin toimintaan.

Saagan myöhemmässä kokonaiskuvassa, jossa kaikille Lucasin huolettomasti 1970- tai 1990-luvulla kirjoittamille juonenkäänteille on sepitetty sisäisesti loogiset selitykset, Obi-Wan ei suinkaan ole Tatooinen piilopaikassaan vain eläkkeellä. Ja nyt on syytä huomata, että Kathleen Kennedyn, Dave Filonin ja kumppanien Lucasfilm todellakin kertoo tarinoita saagan myöhemmän kokonaiskuvan huomioiden.

On mahdollista, että Obi-Wan-sarja selittää nämä asiat auki hieman toisin, mutta minä ja monet muut olemme ynnänneet asiat tähän mennessä näin:

Luken on mahdollista olla piilossa Darth Vaderin kotiplaneetalla, vieläpä Darth Vaderin äidin kasvattipojan kasvattipoikana, nimenomaan siksi, että Tatooine on galaksin kaikista paikoista se, jonne entinen Anakin Skywalker ei koskaan halua palata.
Luke on piilotettu Owen ja Beru Larsin perheeseen siksi, että piilottajat Obi-Wan ja Yoda ymmärsivät jedien vanhan tien olleen väärä, ja että pahan Keisarin kaatajaa ei voisi kasvattaa koulimalla lapsesta vauvasta asti supersotilasta. Ensin olisi opittava ihmiseksi.
Obi-Wanin itsensä rooli on olla Luken näkymätön suojelija. Jos Luke Skywalker on uusi toivo, on Obi-Wan Kenobi toivon vartija. (Leia lienee tässä luennassa jonkinlainen toivon varmuuskopio.)

Mutta ennen kuin Obi-Wan vain odottelee stoalaisen rauhallisena kämpillään, että Luke sattuu etsiskelemään hänen lähettyviltään erästä astromekaniikkadroidia, hänen on täytynyt käydä läpi toisenlainen kehityskaari, ovat ohjaaja Deborah Chow, näyttelijä Ewan McGregor ja muut Obi-Wan -sarjan tekijät huomauttaneet. Chow puhuu asiasta esimerkiksi tässä haastattelussa.

Saapuessaan Tatooinelle Luke-nyytin kanssa Obi-Wan ei nimittäin todellakaan ole täynnä toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Hänhän on juuri epäonnistunut katastrofaalisesti, ja menettänyt aivan kaiken. Jedit ovat poissa, tasavalta on poissa, demokratia on poissa, keisari Palpatine on voittanut. Kaiken tuon tuhoon osallistui Anakin Skywalker, joka oli Obi-Wanille kuin veli, ja jonka pysäyttämiseksi Obi-Wan on joutunut tappamaan tämän itselleen kaikkein läheisimmän ihmisen. Kaiken tämän seurauksena (tai piiloutuakseen) hän on ilmeisesti jopa katkaissut kaikki yhteytensä Voimaan samaan tapaan kuin Luke on tehnyt The Last Jedissa – ainakin näin tuntuu Ewan McGregor sanovan Empiren haastattelussa.

Niin, tappamaan Anakinin! Näinhän Obi-Wan tosiaan episodi III:n lopussa luulee. Tunnustan, että tämä on tosiasia, jota seurauksineen minäkään en ole tullut kunnolla aiemmin ajatelleeksi. Darth Vaderin todellinen henkilöllisyys on nykyisessä kaanonissa huomattavasti harvempien tiedossa kuin Disney-aikaa edeltäneessä expanded universessa, ja tosiaankin, Obi-Wan Kenobi olisi ehdottomasti ehtinyt Luken kanssa Tatooinella piiloihinsa ennen Vaderin ilmestymistä kuuluisaksi hahmoksi galaksin ”piireihin”. Deborah Chown haastattelusanojen perusteella vaikuttaa nyt siltä, että Obi-Wan Kenobi -sarja kertoo (osaltaan) tilanteesta, jossa Obi-Wanille lopulta vasta paljastuu, että ”uusi sith-lordi” Darth Vader onkin itse asiassa Anakin Skywalker. Ja kas: yhtäkkiä onkin hyvin selvää, miksi Obi-Wan Kenobin mukaan nimetyssä sarjassa on mukana myös Darth Vader, vieläpä juuri Hayden Christensenin tulkitsemana.

Uskon edelleen, että mukana on myös jonkinlainen flashback-osuus Obi-Wanin ja Anakinin toveruusvuosiin (Christenseniä ei olisi tarvinnut palkata pelkästään Vaderin pukuun pukeutumiseksi). Mutta selvää on nyt, että sarja johtaa kulkunsa kohtaamiseen, jossa Obi-Wan ja Darth Vader kohtaavat, ja jossa Obi-Wan varmastikin yrittää vielä kerran pelastaa ystävänsä pimeältä puolelta. Voi jopa sanoa, että näin on pakko tapahtua, sillä sanoohan Vader myöhemmin pojalleen episodissa VI ”Obi-Wanin kerran uskoneen, kuten sinä nyt uskot”. Tämä on nyt sitä saagan myöhemmän kokonaiskuvan huomioimista, ja samoin sitä on se, miten sarja tähtää episodi IV:n Vaderin repliikkiin siitä, kuinka hän oli edellisen kerran Obi-Wanin ”taakseen jättäessään pelkkä oppilas verrattuna siihen, millainen mestari hän on nyt”. (”Only a master of evil, Darth”, kuittaa siihen Obi-Wan, ja jälleen yksi nuoren George Lucasin heitto saa uusia merkityksiä meidän näkökulmastamme kohtausta katsoen: tuolloin Darth kai oli Lucasin mielessä etunimi, mutta nyt repliikkiin on luettavissa Obi-Wanin pilkkaa tai piikittelyä entistä oppilastaan kohtaan.)

Kaiken kaikkiaan tässä kohtaamisessa panokset ovat kutakuinkin korkeimmat mahdolliset. Star Wars -tarinoiden poikkeuksellisesta aikasyklistä kertoo paljon, että me katsojat tulemme parin viikon päästä jännittämään tätä hetkeä sohviemme partaalla, vaikka itse asiassa tiedämme, kuinka siinä niin sanotusti käy: tiedämme Obi-Wanin epäonnistuvan yrityksessään pelastaa Anakin ja tiedämme molempien selviytyvän kohtaamisesta elävänä.

Sitä emme kuitenkaan tiedä, kuinka tämä kaikki johtaa siihen, että Obi-Wan Kenobi tämän sarjan tapahtumien myötä löytää syyn toivoa parempaa ja vetäytyä seestyneesti Ben-rooliinsa. Veikkaan, että jokin Vaderissa saa Obi-Wanin uskomaan, että Anakinin jälkeläiset ovat avain, ja tämän myötä hän lopulta löytää uskon rooliinsa kasvavan Luken näkymättömänä suojelijana. Veikkaan myös, että tässä sävyssä on kyse siitä, miksi edellinen käsisversio hylättiin esituotantovaiheessa liian synkkänä: Star Wars -tarinat saavat kai sentään olla edetessään synkkiä, mutta niiden on päätyttävä toiveikkaasti.

Silti, vaikka kyse on epäilemättä Obi-Wan Kenobi -sarjan kulminaatiopisteestä ja vaikka Obi-Wanin ja Vaderin uutta kohtaamista hehkutettiin jo varhain ”vuosisadan uusintaotteluna, saa nähdä, mikä Vaderin roolin koko on. Toivon itse, että harkitusti säännöstelty. Vader on niin vahva hahmo, että on ylipäätään aina parempi, että hän ei ole liikaa kuvassa. Kuvaavaa on, että kun Ewan McGregor teki ensimmäistä kohtaustaan Darth Vaderin kanssa, hän tajusi olevansa juuri sillä hetkellä aidosti, oikeasti pelon vallassa – ei roolissa, ei näyttelijänä.

Kuuteen jaksoon näyttää joka tapauksessa mahtuvan luontevasti hyvin paljon muutakin. Jo pelkkien trailerien perusteella siinä muun muassa paetaan Rebelsistä tuttuja inkvisiittoreita, lähdetään Tatooinelta ainakin Daiyu-planeetalle (joka muistuttaa kovasti Lucasin vanhan Star Wars Underworld –sarjakonseptin koekuvauksia) ja vaihdetaan teräviä sanoja Larsin perheen kanssa. Trailereissa ei ole kuitenkaan näytetty paljon, ja sarjassa on näyttelijälistan perusteella yllättävänkin paljon uusia hahmoja keskeisissä rooleissa. Silti, kun tarinan aikapiste on tämä ja Obi-Wan Kenobi hahmona on niin keskeinen kuin on, jokainen katsoja voi omassa päässään tehdä veikkauksia myös siitä, keitä tuttuja hahmoja nähdään yllätyksinä matkan varrella: mahdollisia kun ovat muun muassa keisari Palpatine, omaa sarjaansa odotteleva Ahsoka Tano, omassa sarjassaan juuri nähty Boba Fett, Andor-sarjassa pian nähtävä Mon Mothma ja tietenkin Obi-Wanin opettajan Qui-Gon Jinnin Voima-haamu.

Obi-Wan Kenobi oli alusta alkaen hyvin odotettu projekti, muun muassa ja ehkä ennen kaikkea siksi, kuinka lähes kaikki Star Wars -fanit olivat sitä mieltä, että Ewan McGregor ansaitsisi saada näytellä Obi-Wan Kenobia vielä kerran ja nyt ”todella hyvässä tarinassa”. Vuosien vieriessä nämä odotukset eivät ole ainakaan vähentyneet. Tässä vaiheessa Obi-Wan Kenobi saattaa jopa olla ainoa Star Wars -projekti, joka todella kutsuu aivan kaikkia sarjan yleisöjä: originaalitrilogia-puristeja, nykyisin jopa rakastetuiksi korotettujen prequelien sukupolvea ja myöhemminkin tulleita esimerkiksi siksi, kuinka hahmo kytkeytyy The Clone Wars -animaatiosarjaan. Tarjolla näyttäisi niin ikään olevan teemallisia parallelioita The Last Jediin, jatko-osista parhaaseen (jos kohta mielipiteitä jakaneeseen).

Toisin kuin ehkä jotkin toiset Star Wars -hankkeet, Obi-Wan Kenobi ei tunnu fan servicelta, rahastukselta tai vain yhdeltä Star Wars -sarjalta pian liian monien joukossa. Toki lopputulos voi aina olla suuri pettymyskin, kuten The Book of Boba Fett oli, mutta tätä kirjoittaessani pidän peukkuja pystyssä.

Jos olemme onnekkaita, Obi-Wan Kenobi ei ole vain tähän mennessä suurin Star Wars -sarja. Se voi olla myös se Disney-ajan projekteista, jolla lopulta on kaikista eniten uutta täydennettävää siihen, mitä George Lucas jälkeensä jätti. Se voi olla, niin, parasta Star Warsia pitkään aikaan, ja katsoja saa aivan oman makunsa mukaan päättää, kuinka pitkään.

Hayden Christensen palaa ensi vuonna muuttuneeseen Star Wars -maailmaan

Posted on 24/10/2021 by Aki Jörgensen

Vastaus

Ei riitä, että Hayden Christensen on mukana Obi-Wan-sarjassa (kuten kerrottiin jo melkein vuosi sitten). The Hollywood Reporterin mukaan hän on mukana myös Ahsoka-sarjassa.

Se siis tarkoittaa, että Darth Vader tai Anakin Skywalker tai molemmat nähdään jopa kahdessa tulevassa näytellyssä Star Wars -tarinassa. Vaikka Christensenin paluu ei siis enää ole niin suuri uutinen kuten se oli vuosi sitten, on siitä silti mahdollista annostella pari aasinsiltaa kertomaan, millainen on Star Warsin tulevaisuus ensi vuodesta alkaen, josta onkin tulossa yksi franchisen hurjimmista vuosista koskaan. Näin kävi ilmeisesti vähän sattumaltakin, Solon floppauksen ja episodi IX:n ensi-illan jälkeisen tuumaustauon sekä koronapandemian aiheuttamien viivästysten myötä, mutta tämän vuoden joulukuun lopusta alkaen uusia sarjoja (ja elokuviakin) alkaa tipahdella nähtävillemme ihan tulvaksi asti.

Teksti jatkuu joulukuun Boba Fett -sarjan julisteen alla ja on täysin spekulatiivinen – ei huhuihin perustuvia spoilereita tulevista sarjoista.

Ensin siis muistutus. Julkistettujen ja voimassa olevien tietojen mukaanhan tulossa on siis kaikkea tätä:

The Book of Boba Fett -sarja eli The Mandalorianin spinoff: esitetään Disney+:lla alkaen 29.12.2021
Obi-Wan Kenobi -sarja: kuvaukset olivat tänä vuonna, esitetään ensi vuonna 2022
Andor-sarjan 1. kausi: kuvaukset olivat tänä vuonna, esitetään ensi vuonna 2022
The Bad Batch -animaatiosarjan 2. kausi: esitetään ensi vuonna 2022
The Mandalorian -sarjan 3. kausi: kuvaukset ovat parhaillaan meneillään, joten olisiko tämänkin esitysaika vielä vuoden 2022 lopulla?
Ahsoka-sarja: THR:n tämänpäiväisen uutisen mukaan ”tuotanto” alkaa ensi vuoden alussa, kenties siis jo varsinaiset kuvaukset tästäkin
Rogue Squadron -elokuva: ensi-ilta joulukuussa 2023
The Acolyte -sarja: esituotantovaiheessa
Lando-sarja: esituotantovaiheessa
Rangers of the New Republic: julkistettu siinä missä kaikki nämä muutkin, mutta saattaa jäädä jopa toteuttamatta liittyen Gina Caranon potkuihin eli Cara Dunen hahmon puuttuessa rosterista
Taika Waititin, Kevin Feigen ja Rian Johnsonin erilliset ja eri aikoina julkistetut elokuvaprojektit

Eikä tässä siis vielä listattu huhuttuja juttuja, kuten jatko-osatrilogian Finnin (John Boyega) omaa sarjaa. The Hollywood Reporter mainitsi syyskuisessa artikkelissaan tulossa olevan ”11 Star Wars -sarjaa seuraavien vuosien aikana”, ja edellä luetelluista minä lasken julkistettujen hankkeiden lukumääräksi yhdeksän – tosin voi olla, että THR tai sen lähteet vain laskevat jotenkin toisin, esimerkiksi laskemalla varmuudella useamman tuotantokauden pituisiksi tarkoitetut sarjat eli Andorin ja The Mandalorianin kahdesti.

Mutta siis onhan noita kyllä.

Hayden Christensen ja Ewan McGregor edellisellä kerralla: Sithin koston (2005) loppu.

Obi-Wan Kenobi -sarjaa on jo hyvissä ajoin ennakkomarkkinoitu ”vuosisadan uusintamatsina” eli Obi-Wanin (Ewan McGregor) ja Darth Vaderin (Hayden Christensen) uutena kohtaamisena. Sikäli kuin sellainen ottelu kaanoniin mahtuu, on se ilman muuta ja ymmärrettävästi vastustamaton megatapahtuma niin monille faneille, sarjan tekijöille kuin Lucasfilmille bisnes-mielessäkin.

Ja kyllä kai se jotenkuten kaanoniin mahtuukin. George Lucas aivan epäilemättä tarkoitti Sithin koston lopputaistelun olleen Obi-Wanin ja Vaderin ainoa edellinen kohtaaminen ennen heidän viimeistä kamppailuaan Kuolemantähdellä originaalileffassa, mutta saman Lucasin 1970-luvun elokuvan repliikit eivät mitenkään estä sitä, etteikö valomiekkaa olisi voitu taittaa välissäkin. Vaderin mutina itselleen ”A presence I haven’t felt since…” jää sopivasti kesken paljastamatta, missä tai milloin musta lordi entisen opettajansa läsnäolon viimeksi tunsi. Vaderin lausahduksen vanhalle Benille, ”When I left you, I was but the learner; now I am the master”, taas voi halutessaan jopa tulkita siten, että Obi-Wan-sarjan kohtaaminen tarvitaan, koska Sithin kostossa se on kirjaimellisesti Obi-Wan, joka jätti Vaderin taakseen, eikä toisinpäin. (Kanonisesti oleellista on vain, että Vader ei saa saada elokuvien välissä selville Obi-Wanin piilopaikkaplaneettaa, eikä etenkään Luken olemassaoloa.)

Obi-Wan Kenobi -sarjaan liittyy tietysti paljon avoimia kysymyksiä, mutta Hayden Christenseniä ajateltaessa niistä päällimmäinen on kysymys siitä, nähdäänkö sarjassa vain Vader vai kenties myös Anakin. Sarja sijoittuu aikaan 10 vuotta Sithin koston jälkeen, mutta kun siinä nyt selvästi käsitellään Obi-Wanin omaa tragediaa eli hänen epäonnistumistaan Anakinin kanssa, olisi enemmän kuin loogista ja draamallisestikin herkullista nähdä siinä myös digitaalisilla nuoruudenlähteillä aikaansaatuja flashback-kohtauksia niihin onnellisempiin aikoihin, jolloin Anakin vielä oli Obi-Wanin hyvä oppilas ja muutenkin kuin veli ikään.

Minusta Anakin-fläsärit myös selittäisivät parhaiten sen, miksi juuri Christensen itse tosiaankin palaa rooliinsa, vaikka toki myös Vader voidaan sarjan aikana ilman mustaa kypäräänsä nähdä. Muistattehan, että vielä vain viisi-kuusi vuotta sitten Rogue Onessa Vaderia näyttelemään kelpasi joku-stuntti-vain -tyyppinen talentti – tosin kyllä pienempään rooliinkin.

Toinen Darth Vaderin kahdesta näyttäytymisestä Rogue Onessa (2016): tämä ei ollut Hayden Christensen.

Mutta jos Obi-Wan Kenobi -sarjan pääpaino Anakin/Vader-akselilla täytyykin olla Vaderissa, niin Ahsoka-sarja on tässä mielessä kokonaan toista maata.

Ahsoka on siis sekin näytelty sarja, jossa The Clone Wars – ja Rebels-animaatioissa pitkän uran tehnyttä rakastettua Ahsoka Tanon hahmoa tulkitsee Rosario Dawson, kuten jo yhdessä The Mandalorianin kakkoskauden jaksoista. Se myös sijoittuu The Mandalorianin aikoihin eli viitisen vuotta Jedin paluun jälkeen, ja tuon The Mandalorian -jakson vihjeen perusteella turvallinen veikkaus on, että sarjan pääjuoni liittyisi Rebelsin lopussa kadonneiden Ezran ja suuramiraali Thrawnin etsintään.

Siinä kaukaisen galaksin historian vaiheessa Darth Vader, kuten myös Anakin Skywalker, on ehdottomasti ja peruuttamattoman kanonisesti kuollut. Obi-Wan-sarjaan luvatun vuosisadan uusintamatsin verrokkikohtaus Ahsokan ja Vaderin välillä, siis entisen oppilaan kohtaaminen Vaderiksi kääntyneen Anakinin kanssa, on sitä paitsi jo nähty Rebels-piirrossarjan toisella kaudella.

Tästä seuraa käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Joko Hayden Christensen nähdään Ahsokassa nimenomaan nuorena Anakinina flashback-kohtauksissa – tai sarjan nykyhetkessä Voima-haamu-Anakinina, joka pitää yhteyttä entiseen oppilaaseensa rajan takaa.

Ahsoka Tano, Anakinin aiempi padawan, aikuisena ja Rosario Dawsonin kasvoilla.

Jälkimmäinen vaihtoehto on mittaamattomasti kutkuttavampi. Anakin Skywalkerin kuolemanjälkeiset teot ovat nimittäin Star Wars -kertomusten suurimpia mustia pisteitä. Ne ovat samaa tasoa kuin Yodan rotu, johon ei ennen The Mandaloriania kerrassaan kukaan ollut saanut koskea: kiinnostavia ja ilmeisiä kysymysmerkkejä, joita ei vain ole tarinoissa käsitelty.

Jedin paluun loppu kertoi jokaiselle katsojalle jo vuonna 1983 selvästi, että Anakin tosiaankin pelastui ennen kuolemaansa haamuilemaan Benin ja Yodan seuraan. Lucasin special editionien myöhemmät iteraatiot vieläpä täsmensivät, että haamu otti itselleen nuoren Hayden-Anakinin kasvot. Näin, vaikka prequeleissaan Lucas teki lucasmaisella tavalla epäselvän selväksi, että jedit eivät itse asiassa ennen Beniä ja Yodaa osanneet ”kadota kuollessaan” eli säilyttää tietoisuuttaan yhtyessään elävään Voimaan. (Lucasfilm-lähde Pablo Hidalgo on joskus netissä kertonut Lucasin itsensä tarjonneen tähän ristiriitaan selitykseksi, että Anakin sai ”apua toiselta puolelta” eli ilmeisesti juuri Beniltä ja Yodalta.)

Koska Ben ja Yoda siis kykenevät Star Wars -tarinoissa palaamaan juttelemaan Luken kanssa, kaiken järjen mukaan Anakin, joka ei ehtinyt tehdä niin elämänsä aikana, olisi tehnyt samoin. Yhtä lailla kaiken järjen mukaan Anakinilla olisi ollut paljon sanottavaa – ja anteeksipyydettävää! – myös tyttärelleen. Joitakin viittauksia tällaisiin käytyihin keskusteluihin löytyykin vuosikymmenten varrella kertyneistä Star Wars -kertomuksista, ja joissain 1980-luvun sarjakuvissa jokin tällainen keskustelu jopa nähdään, mutta sen verran harvassa ja syvälle historiaan uponneissa saagan alaviitteissä ne ovat, että pidän selvänä, että tämä on tosiaankin alue, johon George Lucas itse kielsi oheistarinoiden kertojia koskemasta.

Mutta tänä päivänä tuottaja-kirjoittaja-showrunner Dave Filonilla onkin lupa koskea jopa siihen Yodan rotuun, kuten The Mandalorianissa on nähty – eikä Lucas toki virallisesti enää itse Star Wars -tarinoita omistakaan, vaikka eräitä hänen linjauksiaan on yhtiössä edelleen kunnioitettu. Jos taas minulta kysyttäisiin Star Wars-tarina-aihioita, joita kaikkein eniten haluaisin nähdä ja joita en olisi koskaan kuvitellut ainakaan näyteltyinä elokuvattuina kohtauksina näkeväni, niin Anakin Skywalker ottamassa kantaa tekoihinsa Darth Vaderina saattaisi hyvinkin olla jopa listan ensimmäisellä sijalla.

Harvinainen kohtaus, jossa Anakin Skywalkerin haamu (oikealla, Sebastian Shawn kasvoilla) keskustelee Luke Skywalkerin kanssa Jedin paluun jälkeen. Ote Marvelin Star Wars -sarjakuvalehdestä #90 (1985).

Samaan aikaan on pakko huomauttaa, että niin paljon kuin olen tällaisen kohtauksen kiinnostunut näkemään, niin suuri sääli on, että se näyttäisi tapahtuvan vasta nyt.

Jatko-osatrilogiassa oli kaikki perustellut ainekset käsitellä Anakin Skywalkerin haamun tekemisiä. Olihan Anakin vanhasta näkökulmasta episodinumeroidun Star Wars -saagan keskushenkilö, ja olihan sen jatkoksi kirjoitettuun uuteen trilogiaan sijoitettu keskeiseksi henkilöhahmoksi Ben Solo / Kylo Ren, joka ihannoi nimenomaan hänen pahis-identiteettiään Darth Vaderia. Olipa vielä trilogian avausosan nimikin The Force Awakens, jonka keskellä myös jännittävä ”Forceback-kohtaus” antoi ymmärtää Voiman tai sen kautta operoivien haamujen näyttäytyvän tämän trilogian aikana vielä selvästi.

Mutta ei: ainoa pihaus, mikä Anakinista kuultiin, olivat muutamat sanat Reylle The Rise of Skywalkerin lopussa muiden jedien joukossa. Ne sanat toki lausui juuri Hayden Christensen, mutta siinä kohtauksessa kuultiin muitakin jedejä – sellaisiakin, jotka tiettävästi kaanonin mukaan eivät edes haamuile samalla konkretian tasolla kuin Anakin olisi voinut. Minäkin kirjoitin jatko-osatrilogian vuosina useaan kertaan tässä blogissa siihen tapaan, että Anakinin olisi tarinallisesti suorastaan välttämätöntä olla mukana viimeistään saagan päätösosassa, vaikka en ulkoelokuvallisista syistä uskonutkaan niin tapahtuvan.

Ulkoelokuvallisilla syillä tarkoitin pitkälti nimenomaan sitä, että Anakinin olisi pitänyt näyttää Hayden Christenseniltä. Disney-Lucasfilmille oli etenkin The Force Awakensissa, mutta myös muissa tähänastisissa uusissa elokuvissaan hyvin tärkeää näyttää Star Warsin palanneen sekä ”perinteisenä” että ”modernina”, mutta yhtä kaikki siis erilaisena kuin Lucasin prequeleissa. Tästä sinänsä ymmärrettävästä periaatteesta, yhdistettynä elokuvien tuotantojen välillä kuluneisiin vuosiin, seurasi valitettavasti osaltaan se, että vaikka episodielokuvat I-IX periaatteessa ihan kelpo jatkumon muodostavatkin, ovat kaikki kolme trilogiaa tavallaan myös toisistaan erillisempiä kuin ne hyvässä maailmassa voisivat olla. Ne ovat ja tuntuvat eri ihmisten eri aikoina tekemiltä, eivätkä edes kaikki niiden yhteiset hahmot tunnu pelkkien elokuvien perusteella täysin samoilta. Rakennuspalikat prequelien, originaalien ja sequelien välille jäivät kerrottavaksi oheistarinoissa jos sielläkään.

Sitä en siis todellakaan tiedä, kävikö missään tarinaideoinnin vaiheissa vakavasti edes esillä vaihtoehto käyttää Hayden Christensenin tulkitsemaa Anakin Skywalkeria jossain jatko-osatrilogian aikana. Mutta uskon, että vielä vain muutama vuosi sitten Christensenin kasvot valkokankaalla olisivat olleet aivan liian konkreettinen kytkentä suuren yleisön karsastamiin prequeleihin.

Concept artist Ian McCaigin näkemys Anakinin ja Vaderin välillä vaiheilevasta Voima-haamusta The Force Awakensin villeistä ideointisessioista. Kuva kirjasta The Art of The Force Awakens.

Voi olla, että tärkein ero Obi-Wan Kenobin ja Ahsokan sekä jatko-osatrilogian välillä onkin juuri se, että nämä tulevat tarinat ovat ”vain” telkkaria. Vaikka sarjat ovat tämän päivän Hollywoodille tärkeitä, niitä tuskin arvotetaan vieläkään aivan valkokangasspektaakkelien tasolle. Raha- ja yleisömäärät eivät yksinkertaisesti ole aivan yhtä suuria, ja ehkä yleisönkin tunnelataus on harvinaisemmissa elokuvaelämyksissä yhä erilainen kuin kotisohvalla tiheämmin julkaistavien sarjojen kanssa. Kun Star Wars -sarjoja vielä tosiaan on tekeillä jopa kymmenkunta, ei Lucasfilmillä varmaankaan viitsitä enää huolestua siitä, suuttuuko joku pökkelöksi parjatun Haydenin paluusta rooliinsa yhdessä tai kahdessa niistä. (Ja tietysti jotain tekemistä voi olla silläkin tasapainolla, että harkittua hajurakoa prequeleihin pitänyt jatko-osatrilogia on sittemmin saanut omat vihaajansa sekin.)

Toinen tärkeä ero on tietenkin myös se, että Obi-Wan Kenobi ja Ahsoka -sarjat, kuten nimihahmotkin, ponnistavat juuri samasta saagan vaiheesta jota myös Haydenin näyttelemä Anakin edustaa. Prequeleissahan Ewan McGregorkin Obi-Wania tulkitsi – ja suureksi osaksi aivan yhtä pökkelöin repliikein kuin Hayden-parkakin. Ahsokan hahmon lähtökohta taas on Anakinin padawanina elokuvien II ja III välissä (joka oli George Lucasin itsensä keksimä jälkikäteistäydennys tarinaan). Kenenkään ei siis voida sanoa, etteikö Hayden-Anakin ”kuuluisi” näiden hahmojen rinnalle – kuten monikin olisi varmaan sanonut, jos Hayden-Anakin olisi tullut Yodan sijaan juttelemaan Mark Hamillin näköiselle Luke Skywalkerille The Last Jedissa.

Anakin Skywalker ja Ahsoka Tano sellaisina kuin olemme tähän asti tottuneet heidät näkemään: piirrettyinä. The Clone Wars -sarja.

Mutta sitten on se näkökulma, jonka haluan tällä kertaa ottaa. Olen hiljattain kirjoittanut tässä blogissa siitä, kuinka Star Wars -kaanonin jatkuvuus tarkkaan katsoen hieman säröilee, mutta ei katkea vaikka taipuisikin.

Ehkäpä Hayden Christensenin paluu onkin merkki siitä, että Star Warsin saaga (tai sen mestarit ja komentajat) on nyt viimein aikuistunut ja kypsynyt hyväksymään kaikki saagan kanonisina julkaistut vaiheet osaksi samaa kertomusperinnettä ja viittaamaan niihin avoimesti. Nyt, kun saaga on selättänyt sekä prequelien että sequelien vaikeat tuotannot ja myrskyisät vastaanotot. Nyt, kun Disney-Lucasfilmin koneisto on sarjojen avulla viimein päässyt siihen lukuisten lomittaisten tuotantojen vauhtiin, johon se aluksi tähtäsi pelkkiä elokuvia tekemällä. Nyt, kun animaatioiden ja näyteltyjen tarinoiden raja-aidat ovat kaadetut, ja animaatioiden päätekijästä on itse asiassa kasvanut yksi kaikkein keskeisimmistä Star Wars -tekijöistä Lucasin itsensä jälkeen.

Sillä nythän meillä on, esimerkkiketjuna, vaikkapa tällaista: Hayden Christensen esiintymässä Obi-Wan Kenobissa aivan suorana jatkumona prequeleille, joihin perustuvaan animaatiosarjaan alunperin luotu Ahsoka Tano myös kohtaa Hayden Christensenin omassa sarjassaan, joka ponnistaa uuden sukupolven tuotannon The Mandalorian -sarjasta, jossa Imperiumin perilliset havittelevat Grogu-pienokaista syistä jotka vaikuttavat suoraan liittyvän jatko-osatrilogian lopussa paljastuvaan Palpatinen juoneen kloonata itsensä, ja jonka spinoff The Book of Boba Fett taas on näistä lähimmän tulevaisuuden nimikkeistä vahvimmin originaalitrilogiaan liittyvä jatkotarina, ja jonka päähenkilöistä toinen esiintyy myös The Bad Batch -animaatiosarjassa – joka taas on eräänlainen jatko-osa The Clone Warsille eli siten myös prequeleille.

Jotain jokaiselle – mutta ketään tai mitään osa-aluetta unohtamatta. Toivottavasti – tällä kertaa.

Obi-Wan Kenobi -sarjassa on näemmä aika paljon väkeä kertoakseen erakosta erämaassa

Posted on 03/04/2021 by Aki Jörgensen

Tämä cast-lista Obi-Wan Kenobi -sarjalle on niin hulppea, että se melkein haiskahtaa fanicastaukselta. Mutta ei ole, sillä sen twiittasi maanantaina maailmalle ihan virallinen Star Wars -tili saatesanoilla ”tuotanto alkaa pian”:

Katsotaanpa siis tämän kertomaa, ja sen varjolla sitä, mitä tulossa on.

Ensiksi yleistilanne. Obi-Wan Kenobi on siis, kuten tämäkin twiitti vahvisti, ”a special event series” eli tietyn jaksomäärän muodostama yksi kokonaisuus, joita suomeksi on perinteisesti kutsuttu minisarjoiksi mutta jotka nykyään taitavat olla kielenkäytössä ihan sarjoja vain. Joka tapauksessa sen ei ole siis ainakaan näillä puheilla tarkoitus jatkua useampia tuotantokausia. Jaksolukua ei ole käsittääkseni virallisesti julkistettu, mutta se on huhuttu olevan vain kuusi.

Formaatti näyttää Disney+:ssa tällä hetkellä suorastaan valitulta linjalta: Marvel-yhtiön WandaVision ja parhaillaan pyörivä Falcon and the Winter Soldier ovat ainakin tällä tietoa molemmat tällaisia yhden tuotantokauden kokonaisuuksia, ja sellainen on luvassa myös Star Wars -puolella The Book of Boba Fettistä, jonka pitäisi valmistua ensi vuodenvaihteeseen. (Sen sijaan Cassian Andor -sarja, jota kuvataan parhaillaan, on on-going eli tarkoitettu The Mandalorianin tapaan useita tuotantokausia jatkuvaksi sarjaksi.)

Obi-Wan-sarjan ohjaa Deborah Chow. Kanadalaisen Chow’n ura on täynnä kelpo telkkaria scifi- ja fantasiapainotuksella (yksittäisiä jaksoja mm. sarjoista Mr. Robot, Jessica Jones, Better Call Saul ja niin edelleen), ja hän oli myös yksi The Mandalorianin ykköskauden ohjaajista. Obi-Wan Kenobin hän siis ilmeisesti ohjaa kokonaan yksin – se jo yksinään lupaa yhtenäistä tarinankerrontaa.

Deborah Chow ohjaamassa The Mandaloriania.

Sarjan kirjoittaja Joby Harold taas on tuottaja-kirjoittaja, joka on ollut yhtenä monien joukossa mukana tekemässä esimerkiksi sellaisia hittejä kuin Tomppa Cruisen Edge of Tomorrow ja sellaisia huteja kuin Guy Ritchien King Arthur. On ehkä vähän yllättävääkin, että kun telkkari on yleisesti elokuvaa enemmän ”käsikirjoittajan media” ja Obi-Wan-sarja on tekeillä näinkin yhtenäisenä kokonaisuutena, sen kirjoittajaksi on valikoitunut Hollywoodin kässäriryhmätyö-osaston kaveri. Se kuitenkin selittyy sarjan tähänastisella esituotantohistorialla.

Harold ei ole Obi-Wan Kenobi -sarjan tarinan auteur, vaan pikemminkin viimeisin lenkki ketjussa, jossa tätä projektia ovat aiemmin kipparoineet ja kirjoitelleet monet muut tekijät. Saattaa olla, että kupletin juonikin on kehittelyn aikana vaihdettu pariin kertaan – näin ainakin huhuttiin esimerkiksi vuosi sitten. Taaimpana Obi-Wan-sarjan taustalla on elokuvahanke, joka hahmosta oli tekeillä siihen aikaan kun Disney-Lucasfilm vielä aikoi tuottaa lukuisia Rogue Onen ja Solon tapaisia yksittäiselokuvia, mutta sittemmin kurssia muutettiin ja Tatooinen varhaiseläkeläisen oma seikkailu päätyi sarjaksi (todennäköisesti vaihdetulla tarinaidealla).

”Kyllä, mutta me jedit olemme kärsivällisiä odottajia.”

Sarjan juonesta tiedämme varmuudella vain kaksi asiaa: tarina tapahtuu 10 vuotta Sithin koston jälkeen eli melkein yhtä monta vuotta ennen Uutta toivoa, ja se sisältää jonkinlaisen Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) ja Darth Vaderin (Hayden Christensen) kohtaamisen.

Muu on arvailua. Mutta vaikuttaa selvältä, että tarina poimii Obi-Wanin jollain verukkeella Tatooinen piilopaikastaan (sillä sehän ei saisi saagan kokonaiskuvan nimissä paljastua Vaderille) ja palauttaa tämän tarinan lopuksi samaan paikkaan Luke Skywalkerin kasvua vartioimaan.

Yleisellä tasolla teorioita voinee pyöritellä kahta: joko Obi-Wanin ajaa liikkeelle jokin henkilökohtainen ja todella tärkeä syy, jota selvitellessään hän kohtaa Vaderin, tai sitten Vaderin kohtaaminen on se tärkeä syy. Ehkä Obi-Wan tahtoisi nimenomaan yrittää vielä kerran pelastaa entisen oppilaansa pimeältä puolelta, ja sarja kertoisi tästä katkerasta epäonnistumisesta. Sarjan jälkeen voitaisiin sitten retcon-hengessä tulkita Yodan viittaavan tähän sanoessaan Jedin paluussa Lukelle tämän haaveista yrittää vielä käännyttää Vader takaisin valoon: ”Obi-Wan once thought as you do”.

Mutta jos se on näin, sittenkin tarvittaisiin kai jokin katalyytti, miksi Obi-Wan nimenomaan tämän sarjan hetkellä päättäisi moista yrittää: siis kymmenen vuotta Sithin koston jälkeen, entisen Anakinin eli nykyisen Vaderin jo teurastettua galaksin tyhjäksi jedeistä ja vajottuaan vuosien ajan yhä syvemmälle pimeälle puolelle. Päädyn siis kehäpäätelmään: uskon, että tarinassa on joka tapauksessa oltava jokin toinenkin juoni Obin ja Anin uusintamatsin lisäksi – ja kumpi näistä nyt sitten onkaan painotettuna siksi ihan pohjimmaiseksi pääjuoneksi, jää nähtäväksi. Itse toivon kyllä sitä, että tässä olisi ensisijaisesti kyse sarjan nimen mukaan Obi-Wan Kenobista ja vain hänen kauttaan ja ohuemmin Darth Vaderista.

Darth Vader ja Obi-Wan Kenobi edellisellä kohtaamisellaan. Tähän seuraavaan mennessä ainakin Vader onkin vaihtanut vaatturia.

Tärkeä (ja yhtä avoin) kysymys kuuluu, tapahtuuko Obi-Wan Kenobi yhdessä vai useammassa aikatasossa – eli esiintyykö siinä itse asiassa vain Darth Vader vai myös Anakin Skywalker. Jos sarja pysyttelee ainoastaan episodien III ja IV välissä, Hayden Christensen saa näytellä roolin lähinnä mustassa kypärässään. Tämä ei minusta tunnu ulkoelokuvallisilla perusteilla aivan uskottavalta, sillä silloinhan roolin olisi kyllä voinut tulkita joku muukin, kuten vaikkapa Rogue Onessa jo tehtiin.

Veikkaukseni siis on, että mukana tosiaan on myös flashback-osuus. Menneisyydestä voidaan samalla kaivaa se henkilökohtainen syy ja katalyytti ja mikäikinä Obi-Wanin Tatooinelta lähdölle tarvitaankin.

Obi-Wanin ja Vaderin uusintamatsin kannalta tämä tarkoittaa, että näkisimme sekä nuoret herrat silloin kun kaikki oli vielä hyvin että veriviholliset sen jälkeen kun kaikki meni pieleen. Ja se on kyllä ehdottomasti kutkuttavaa. Kannattaa muistaa, että Obi-Wan Kenobin kertomuksen tyylilaji on väistämättä tragedia: tässä galaktisen historian vaiheessa Obi-Wan on kutakuinkin viimeinen jedi aivan kuin Luke vuosia myöhemmin, ja varmasti täynnä tunnontuskia omasta osuudestaan jedien tuhossa, epäonnistuttuaan tunnistamaan Darth Sidiousta lähellään ja pysäyttämästä Vaderia.

Pakistanilais-amerikkalaisella Kumail Nanjianilla on supersankarirooli tulevassa Marvel-leffassa Eternalsissa, mutta tähän asti hänet on tunnettu koomikkona. Kuva The Big Sickistä, josta Nanjiani oli Oscar-ehdokkaanakin – käsikirjoituksesta.

Maanantaina julkistettu näyttelijälista on silti tosiaan vaikuttava McGregorin ja Christensenin takanakin. Mukana ovat esimerkiksi sekä koomikkona että kirjoittajana tunnettu Kumail Nanjiani, Homeland-sarjan Rupert Friend sekä Indira Varma, yksi monista Game of Thronesista kaukaiseen galaksiin matkanneista näyttelijöistä. O’Shea Jackson Jr. keräsi kunniaa Straight Outta Compton -leffassa ja Sung Kang tunnetaan Fast & Furious -leffasarjasta. Mukana on myös Benny Safdie, joka liittyy The Mandalorianin Werner Herzogin ja Taika Waititin seuraan näyttelijöiden ohjaajakerhossa: Safdien veljekset ohjasivat Netflixin Uncut Gemsin.

Hahmoja on itse asiassa ihan numeraalisesti aika paljon. Etenkin kun ottaa huomioon, että ainakin minä odotin Obi-Wan-tarinan olevan pienimuotoisempi kuin vaikka The Mandalorianin. Näyttelijälistaa katsoessani epäilen, että siinä odotuksessani saatoin erehtyä pahoin.

Moses Ingram jäi monen mieleen The Queen’s Gambitista.

Edellä mainittujen edelle cast-listassa on sijoitettuna Moses Ingramin nimi. Hänen filmografiansa on lyhyempi, mutta moni näki hänet viime vuonna Netflixin The Queen’s Gambit -sarjassa. Ingramin roolin voi siis olettaa olevan hyvin merkittävä: pääpahis, esimerkiksi, tai sitten edellä spekuloimani juonen käynnistävä katalyytti – hänhän voisi olla esimerkiksi jedien puhdistuksista selviytynyt entinen padawan. Termi naispääosa sisältää liikaa romanttisia sävyjä että rohkenisin käyttää sitä Obi-Wan Kenobi -nimisen sarjan yhteydessä!

Emme tiedä kenenkään uusien näyttelijöiden hahmoja, mutta en malta olla huomauttamatta, että Star Wars -galaksissa sattumoisin itse asiassa olisi eräs Obi-Waniin yhdistyvä hahmo, jonka piirteet tulevat minulle mieleen Ingramia katsoessani: Asajj Ventress, Dathomirin noita, kahden valomiekan soturi ja yksi Palpatinen monista huijaamista pelinappuloista, jolla oli merkittävä rooli The Clone Wars -sarjassa ja joka oli siis tärkeä hahmo myös nykyisten Star Wars -sarjojen merkittävälle tekijälle Dave Filonille. Ventressin hahmohistorian tuntevat saattavat nyt haluta älähtää, mutta pyydän huomauttaa, että ensinnäkin todella edellä jo spekuloin flashbackien mahdollisuudella ja että sekä Star Warsilla ja Filonilla on vahvaa historiaa kuolleiden hahmojen henkiin palauttamisen saralla. En itsekään ota tätä veikkausta kovin vakavasti, mutta heitänpä nyt kuitenkin mustaksi valkoisella. Ingram heitti nimittäin vieläpä itse Instagramiin aika jännän kuvatekstin: ”I play with lightsabers”…

Hei me päästään taas hiekkaan ja pölyyn! Beru ja Owen eli Bonnie Piesse ja Joel Edgerton Attack of the Clonesissa (2002). Sittemmin Edgertonista tuli ihan kohtalaisen iso näyttelijä.

Sen sijaan tiedämme, keitä näyttelevät Joel Edgerton ja Bonnie Piesse: kyllä vain, Luken kasvattivanhemmat Owen ja Beru Lars ovat siis mukana sarjassa. Melko turvallinen veikkaus siis on, että sarjassa nähdään myös 10-vuotias Luke. Häntä tuskin sentään tällä kertaa näyttelee digitaalisesti nuorennettu Mark Hamill…

Owenin ja Berun roolin paljastuminen näin castingin kautta antaa pari evästä lisää juonispekulaatioihin. Ensinnäkin sen, että heidän rooleistaan voi odottaa kohtalaisen kokoisia, koska niitä ei ole säästetty yllätys-cameoiksi.

Se tarkoittanee myös, että sarja näyttää tai selittää sitä, miksi Owen-setä suhtautuu vanhaan Beniin niin kylmäkiskoisesti episodi IV:n aikoihin. Mahtaisiko Obi-Wan tuoda vahingossa vaaran liian lähelle Lukea? Sellainenkin teoria on esitetty, että ehkäpä sarjan aikoihin Obi-Wanilla olisi aikeita ottaa nuori 10-vuotias Luke jedioppiin. Silloin jokin saattaisi ehkä saada hänet sarjan aikana muuttamaan mieltään. Mitäs minä sanoinkaan siitä tragediasta äsken?

Ehkä ihan kaikkein varmin Obi-Wan Kenobi -sisältöveikkaus: sarja sisältää variantin tästä kohtauksesta. Varmasti.

Obi-Wan Kenobi ei ole seuraavaksi meille valmistuva Star Wars -sarja. Sitä ennen saamme The Book of Boba Fettin, Cassian Andor –sarjan ekan kauden ja mahdollisesti The Mandalorianin kolmannenkin. Valmista pitäisi tulla joskus ensi vuonna. Mutta tiedotteella meille on nyt vahvistettu, että Obi-Waninkin tuotanto on tosiaan parhaillaan alkamassa. Ehkäpä Hollywoodissa on opittu elämään myös koronaviruksen kanssa.

Vielä yksi asia. Tiedotteesta se puuttui, mutta Koreasta on kuulunut, että Obi-Wan-sarjan kuvaaja olisi Chung-hoon Chung. Hän on kuvannut kotimaassaan muun muassa Oldboyn ja kasan muita sen elokuvan ohjaajan Chan-wook Parkin äärimmäisen tyylikkäitä elokuvia sekä jenkeissä viime vuosina muun muassa Stephen King -filmatisointi It:n (ekan osan).

Jos en jo muutenkin odottaisi tätä sarjaa suurella innolla, niin tämä tieto on minulle kuin kirsikka kakun päällä. Obi-Wan Kenobin eristysvuodet oli aina ehkä kaikkein herkullisin aihio vanhan Star Wars -hahmon soolotarinalle, ja kaikesta päätellen ainakin puitteissa kaikki on nyt enemmän kuin kunnossa.

Kohta hukumme Star Warsiin (tai sitten voimme kukin valita omamme)

Posted on 14/12/2020 by Aki Jörgensen

Perjantain vastaiset uutiset olivat melkein typerryttäviä ja joka tapauksessa uuvuttavia. Disney osoitti massiivisessa Investor Day -tiedotustilaisuudessaan panevansa kovan Netflixiä ja muita kilpailijoitansa vastaan ja osoitti, että hiirifirmasta todellakin kuuluu, pandemiasta viis. Kymmenet ja kymmenet elokuva- ja sarjaprojektit seurasivat tiedotuksessa toistaan kaikille Disneyn omistamille brändeille Pixarista Marveliin, emoyhtiön niin sanottuja omia erityisaloja eli animaatioita ja koko perheen elokuvia unohtamatta.

Ja unohtamatta Star Warsia. Todellakin unohtamatta Star Warsia.

Star Wars -projektien(kin) tulva on niin ylitsevuotavainen, että tämän blogin puitteissa on vain parasta käydä ne kaikki läpi sopivassa mitassaan näin pari päivää myöhässäkin – mihinkään postaus-per-projekti -spekulaatioihin en tässä rytäkässä ennätä.

Lähdetään tästä. Sillä kyllä vain on niin, että minun kirjoissani ”oikeat” elokuvat ovat niitä ykkösuutisia. Ja tämä on tujuimmasta mahdollisesta päästä!

Seuraava Star Wars -elokuva on siis Rogue Squadron. Ensi-ilta joulukuussa 2023. Ohjaus Patty Jenkins (Wonder Woman), joka teaser-videolla julistaa rakkauttaan ja jopa henkilökohtaista sidettään kovaa lentäviin hävittäjiin.

Tämä tuli puskista. Tiettävästi tekeillä piti olla Taika Waititin ohjaama elokuva ja Kevin Feigen tuottama elokuva. Lisäksi tekeillä oli aiemmin David Benioffin ja D.B. Weissin elokuvasarja (mutta ei ole enää) ja ainakin jossain vaiheessa Rian Johnsonin elokuvatrilogia (mutta todennäköisesti ei ole ainakaan juuri tällä hetkellä).

Minkään näistä aiheiksi en ole kuullut huhuttavan X-Wing-lentäjien legendaarista laivuetta. Enkä muista nähneeni Patty Jenkinsiä huhuttavan Star Wars -ohjaajaksi – toivottavan kylläkin. (Jostakin syystä Wookieepedia väittää tätä kirjoittaessani Rogue Squadronin olevan se projekti, jota Benioff ja Weiss kehittelivät. Mitään lähdettä tälle en tiedä, eikä näytä tietävän Wookieepediakaan. Tuskinpa, sillä sen piti huhujen mukaan olla Vanha Tasavalta -stoori.)

Ideana Rogue Squadron on todennäköisesti kaikkien aikojen mielipiteitä jakavin Star Wars -elokuvaprojekti. On varmasti valtavasti sellaisia Star Wars -faneja, joiden kiinnostuskäyrällä avaruusalukset ja avaruustaistelut ovat varsin matalalla. Ovathan nämä saagat kuitenkin avaruuspuitteistaan huolimatta pikemminkin satua ja fantasiaa kuin scifiä ja tekniikkaa – ja onhan niiden tarinallinen pääpaino joka tapauksessa henkilöhahmoissaan. On hyvä huomata, että vaikka aivan ensimmäisessä elokuvassa Kuolemantähden taistelu toimittaa lopputappelun virkaa, originaalitrilogian jälkeen Star Wars -elokuvissa on lopulta ollut varsin vähän lentelyä. Tavallaan sen paikan ovat etenkin prequeleissa täyttäneet valomiekkataistelut.

Sitten taas toisille tämä on mitä innostavin standalone-konsepti (ja kyllä, myös minulle). Ah, tätähän minä kuvittelin ja toivoin saavani jo silloin, kun erään tosien elokuvan nimen julkistettiin olevan Rogue One. X-Wing -hävittäjiä, pilotteja, avaruustaisteluja, takaa-ajoja ja etsintäoperaatioita! Näihin ympyröihin on sijoitettu loistavaa draamaa ennenkin: kirjoissa, sarjakuvissa ja peleissä nimittäin. Uusi Rogue Squadron ei tosin ole adaptaatio näistä aiemmista, Jenkins sanoi jo IGN:lle, mutta tuskin kukaan sitä odottikaan.

Moni on tulkinnut Kathleen Kennedyn sanat ”uudesta aikakaudesta” ja ”uudesta lentäjien sukupolvesta” siten, että tämä Rogue Squadron sijoittuisi jatko-osatrilogian jälkeiseen aikaan. Minusta tämä ei ole vielä näiden sanojen perusteella aivan Yavinin neljännen kuun temppelin hangaarissa kuulutettua. Eikö näin voisi yleisesti kuvailla sellaistakin tarinaa, joka ei kerro aiempien Rogue-inkarnaatioiden lentäjistä ja joka sijoittuu tähänastisten elokuvien ulkopuolisiiin aikoihin? Loogisin aika konnalentuetarinalle on nimittäin Jedin paluun jälkeinen aika, ja siellä ajassa The Mandalorianin myötä tuntuu Lucasfilmin painopiste tällä hetkellä olevan. Itse en olisi uskonut The Rise of Skywalkerin jälkeiseen aikaan edettävän ainakaan elokuvissa vielä vähään aikaan.

Aivan uuden elokuvan julkistuksen ohessa meille vahvistettiin Waititin elokuvan olevan yhä tulossa. Vaikka tämä ei siis ollut uutinen, tavallaan meille kerrottiin nyt kuitenkin jotain: Taika Waititin kirjoittaman ja ohjaaman Star Wars -elokuvan ensi-ilta ei ole jouluna 2023, vaan aikaisintaan (ja siis todennäköisesti?) jouluna 2024. Lisäksi Kennedyn sanat ja taustalle valittu erikoinen versio Star Wars -logosta vahvistivat, että luvassa on omalaatuista komediallista otetta – kuten lähes varmaa olikin, sillä miksi muutenkaan kukaan palkkaisi Jojo Rabbitin ja Thor: Ragnarökin ohjaajan.

Lisäksi Waititin elokuvan mainitseminen, muiden elokuvien mainitsemattomuus ja etenkin Jenkinsin elokuvan aikatauluttaminen tulevien leffojen kärkeen vihjaavat vahvasti, että Rian Johnsonin ehkä ikuisesti hautumaan jääneen trilogian lisäksi Kevin Feigen vain reilu vuosi sitten julkistettu projekti on nyt jo saattanut päätyä projektien odotushuoneen varastohyllylle. Nyt pääsyy näihin kieputuksiin saattaa kuitenkin hyvin olla koronavirus, vaikka Lucasfilmillä on Disney-aikanaan rosterissaan kiusallisen paljon omatekoistakin samanlaista säätämistä.

Mutta eteenpäin, ja kohti sarjoja! Sillä sarjoissa panokset selvästi vain kovenevat.

Obi-Wan Kenobin oma (mini)sarja ei tullut tässä vaiheessa uutisena, mutta aivan syystä siitä kannattaa puhua sarjahankkeiden keulilla. Deborah Chown ohjaama ja Ewan McGregorin tähdittämää sarjaa kuvataan ensi vuoden maaliskussa.

Kyseessä on varmasti kaikista Star Wars -sarjoista odotetuin, eivätkä odotukset ainakaan vähentyneet siksi, että nyt julkistettiin, että tässä näyttelee McGregorin lisäksi myös Hayden Christensen – ja vielä Darth Vaderia, eikä vain flashbackeissa Anakin Skywalkeria. Kennedy lupasi ”vuosisadan uusintamatsia”. Tämän kerrottiin nyt tapahtuvan 10 vuotta Sithin koston jälkeen, eli niinpä vain Vader ja Kenobi kohtaavat episodien III ja IV puolivälissä jollain verukkeella.

Saagan kokonaiskerronnan kannalta mielenkiintoista, (uhka?)rohkeaa, jännittävää! Mutta McGregor ja myös Christensen ovat toki minun puolestani erittäin tervetulleita palaamaan rooleihinsa, jos tarina vain on hyvä ja perusteltu. Heistä Christenseniin kohdistuu varmasti yhä fanikunnassa ja etenkin sen ytimen ulkopuolella kovastikin vastustusta, ja vielä jatko-osatrilogian aikaan tuntuikin siltä, että Disney väistää Anakinin käyttämisen silloinkin kun se olisi tarinallisesti perusteltua (kuten Kylo Renin tarinakaaren kohdalla olisi ollut). Mutta ehkä aika ja The Clone Wars -sarja ovat nyt vähitellen peittäneet prequel-trilogian haavat? Tai ehkä näin monien elokuva- ja sarjahankkeiden aikana Lucasfilmillä on varaa ottaa se riski, että jotkut prequeleihin edelleen aktiivisesti tyytymättömät jättäisivät leimaisivat tämän samaan pinoon yhden näyttelijän perusteella?

Sillä nythän näitä sarjoja tosiaan tulee:

Kathleen Kennedy esitteli Ahsoka Tanon oman sarjan The Mandalorianin spinoffina. Sitä se tietysti siinä mielessä on, että Mando-sarjan yleisö on oletettavasti vielä animaatioita suurempi, ja että The Mandalorianissa Ahsoka tosiaan nähtiin ensimmäisen kerran ”elävänä”, Rosario Dawsonin kasvoilla. Kennedy myös lupaa sarjan tapahtuvan The Mandalorianin aikoihin, jolloin siis puhutaan Jedin paluun jälkeisistä vuosista.

Kuten Obi-Wanin sarja, myös Ahsoka on limited series eli minisarja, varmaankin yhden ”kauden” mittainen tarinakokonaisuus siis. Toki tavallaan reilumpaa olisi kutsua Ahsokan omaa sarjaa The Clone Warsin ja Rebelsin spinoffiksi. Tai jopa jälkimmäisen jatko-osaksi, jos tässä todella on kyse siitä juonesta, johon Ahsokan The Mandalorian -jaksossa viitattiin. Jos kyse nimittäin on siitä, että Ahsoka etsii suuramiraali Thrawnia, hän etsii siis samalla tai ennen kaikkea Rebelsin keskushenkilöä Ezra Bridgeriä. Ja tuon animaatiosarjan perusteella mukana luulisi olevan Rebelsin hahmoista myös Sabine Wren. Mutta saapa nähdä, tietysti. Semminkin kun…

….tekeillä on toinenkin Mando-spinoff! Ahsokan omaa sarjaa varmasti moni osasi odottaa heti kun Ahsoka näyteltyjen sarjojen maaperälle astui. Tälle toisellekin on näin jälkikäteen ajatellen varmasti aseteltu perustaa The Mandalorianin toisella kaudella, mutta enpä vain itse olisi arvannut.

Rangers of the New Republicin lupaus on kytkeytyä The Mandalorianiin ja Ahsokaan sekä ”kulminoitua jännittävään tapahtumaan”. Tämän veikkaan tarkoittavan ainakin sitä, että Rangersin lopussa mukana ovat sekä Ahsoka että Mando (Pedro Pascal). Nämä molemmat sarjat ovat The Mandalorianin sivutuotteita myös siten, että molempia sarjoja luotsaavat Jon Favreau ja Dave Filoni.

Nimeä tai ideaa ei ole selitetty vielä mitenkään, mutta olettavasti tässä on nyt kyse niistä uutta järjestystä galaksiin hieman epätoivoisestikin rakentavista ja selvästi huonosti varustelluista X-Wing – ja sheriffijoukoista, joita muun muassa Dave Filoni itse on The Mandalorianin pikkuroolissaan tulkinnut ja joihin Cara Dune (Gina Carano) on kakkoskaudella värvätty. Hahmoista Dunen(kin) voisi siis veikata olevan mukana tässä sarjassa. Enkä yllättyisi, jos juonessa esitettäisiin palasia First Orderin kehityksestä jossain galaksin laitamilla.

(Twitterissä jotkut epäilivät Boba Fettinkin voivan löytää elämälleen uuden tarkoituksen näistä rauhanturvajoukoista. Todettakoon nyt ainakin se, että Disneyn Investor Dayssa ei siis julkistettu Boba Fettille omaa sarjaa, vaikka tällaistakin ihan pari viikkoa sitten huhuttiin.)

The Legend of the Rangers oli muuten 18 vuotta sitten Babylon5:n spinoff-sarjaksi tarkoitetun nolostuttavan huonon pilottijaksontekeleen nimi.

Onko tässä yksi Rangers of the New Republic -sarjan hahmoista?

Kolmas uusi sarjajulkistus pääsi sekin yllättämään: Lando. Event series, ja en kyllä kuollaksenikaan tiedä, mikä on event seriesin ja limited seriesin ero. Termi ”miniseries” leimaantui Yhdysvalloissa takavuosina niin kökköisistä telkkariteoksista, että näinä tv:n parempina aikoina siellä on käytetty jos jonkinmoisia korvikesanoja, mutta sitä en ymmärrä, miksi tämä sama tiedote puhuu toisaalla eventistä ja yhtäällä limitedeistä. Enkä ainakaan minä tiedä näille hyviä suomenkielisiä termejä (saa valistaa!).

Mutta siis, Lando! Oletettavasti nuori Lando eli Donald Glover, jota Solossa ehdottomasti alikäytettiin, ja oletettavasti siis ajoitus pikemminkin ennen originaalitrilogiaa kuin jälkeen. Mutta ei sitä kyllä tässä sanottu, joten spekuloin vain.

Kirjoittaja-showrunner(-ohjaaja?) on Justin Simien, jonka tähänastinen pääteos on kehuttu draamakomedia Dear White People. Kuulostaa sopivalta tekijältä Lando-tarinalle.

Roguen Onen vakoojasankarin Cassian Andorin oman sarjan nimeksi paljastui nyt Andor. Tätä sarjaa oli tarkoitus kuvata jo keväällä, mutta koronakriisi iski juuri ennen starttia. Nyt meille kerrottiin, että kuvaukset ovat alkaneet Lontoossa kolme viikkoa sitten, ja nettiin meille kaikille suodussa videossa kaikki näyttääkin mainiolta. Valmista pitäisi nyt sitten tulla vuodeksi 2022.

Kiinnostavaa huomata, että Andoria tunnutaan tehtävän tavallaan elokuvamaisemmin kuin The Mandaloriania – tai siis toisin sanoen perinteisemmin, sillä videolla esillä on runsaasti perinteisiä lavasteita sekä paljon pukuja ja alien-hahmoja. Kaikki puhuvat päät myös kehuvat (asiaankuuluvasti) vuorollaan, kuinka tähän projektiin suhtaudutaan samalla vakavuudella kuin elokuviin. Varmasti Yhdysvalloissa toteutettuun Mandoon myös, mutta sitähän on kuvattu pääasiassa kokeellisesti yhdellä valtavien videoscreenien ympäröimällä lavalla, ja mukana on ollut varsin vähän joukkokohtauksia.

Kathleen Kennedy lupaa Andorista vakoojatrilleriä, ja viittasi sijoittajille showrunner Tony Gilroyn taustaan Bourne-leffojen parissa. Videolla sen sijaan mainitaan, että tässä sarjassa olisi 12 jaksoa, mutta huomatkaa, että tätä ei ole ilmoitettu limitediksi, eventiksi eikä millään muullakaan termillä yhden kauden mittaiseksi sarjaksi. Andor ei siis välttämättä suinkaan pääty Rogue Onen tapahtumiin, ja sarjalle saatetaan ajatella tehtävän jatkoa, kenties suosiosta riippuen.

Aiemmin julkistettuun näyttelijäkaartiin (nimihahmon rooliinsa palaavan Diego Lunan lisäksi muun muassa Stellan Skarsgård ja Genevieve O’Reilly, joka näyttelee Mon Mothmaa) liitettiin nyt Adria Arjonan ja Fiona Shawn nimet. Tämän sarjan castissa on muuten nimihahmosta huolimatta naisylivoima.

Sen sijaan Kennedy ei maininnut Alan Tudykia, jonka piti ilman muuta palata rooliinsa droidi K-2SO:na. Eikö siis palaakaan?

The Acolyte sen sijaan on nyt sitten se sarja, jota kirjoittaa ja luotsaa Leslye Headland (Russian Doll). Headlandin projekti oli julkistettu, aihetta ei. Ja se ehkä onkin näistä kaikista yllättävin: The Acolyte lupaa olla mysteeritrilleri, joka sijoittuu ”galaksin varjoihin High Republicin viimeisinä päivinä”.

High Republic taas on termi, joka ylipäätään esiintyi Star Wars -yhteyksissä ensimmäisen kerran vain reilu vuosi sitten. Sillä tarkoitetaan ajanjaksoa, joka päättyi noin 200 vuotta ennen tähänastisia Star Wars -elokuvia. Käytännössä sillä tarkoitetaan erityisesti tarinaperhettä, jota Lucasfilm on käynnistellyt vasta tänä vuonna hitaasti (näihin aikatauluihin vaikutti pandemia). Piti ihan itsenikin tarkistaa: yhtään The High Republic -kirjaa tai sarjakuvaa ei ole vielä ulkona, ensimmäinen on tulossa tammikuussa.

Headlandin sarjan on tähän asti tiedetty olevan ”female-centric” ja huhuttu sisältävän ”taistelulajeja”, joten melkein jo odotin Teräs Käsi -termiä otsikkoon asti. The Acolyte -nimi taas aiheuttaa pientä kuminaa toisaalla franchisen uusissa haaroissa: Chuck Wendigin Aftermath-romaaneissa, joissa ensiesiintyi myös The Mandalorianiin asti päässyt Tatooinen sheriffi Cobb Vanth, mainittiin ”The Acolytes of the Beyond” -niminen hämärä uskonlahko, joka näytti muun muassa keräävän sitheihin liittyviä historiallisia artefakteja. Voi liittyä tähän, voi olla liittymättä tähän.

Tämä kaikki tarkoittaa, että näyteltyjen sarjojen lukumäärä nousee jo seitsemään (vaikka niistä tällä hetkellä ulkona on vasta yksi, The Mandalorian). Ja sitten ovat vielä animaatiot!

The Clone Wars -spinoff The Bad Batch on julkistettu aiemminkin, nyt saatiin traileri. Tylsästi nimetty Visions vaikuttaa olevan Star Wars -vastine 20 vuoden takaiselle Animatrix-projektille: kymmenen anime-lyhäriä, joissa japanilaiset animaatiostudiot pääsevät sanomaan sanasensa kaukaisesta galaksista. Ja A Droid Story, Lucasfilmin efektitalon Industrial Light & Magicin oma projekti, joka lie jonkinlainen yksittäinen tunnin spesiaali tai tv-leffa.

Mutta ei siis tällä osastolla julkistusta selvälle Rebels-jatko-osaa, joka edelleen lisää todennäköisyyksiä sille, että näytelty Ahsoka se taitaa olla.

Vielä voidaan todeta, että Lucasfilmiltä on tulossa myös viides Indiana Jones jo kesällä 2022, George Lucasin ja Ron Howardin 1980-luvun leffaan perustuva Willow-sarja ja, aivan täysin yllättäen, nigerialais-amerikkalaisen Tomi Adeyamin nuortenromaaniin perustuva elokuva Children of Blood and Bone. Tämä on ensimmäinen kerta Disneyn omistuksen aikana, kun Lucasfilm tarttuu projektiin, joka ei liity sen vanhoihin brändeihin, ja minä ainakin olin kuvitellut, että Disney olisi suorastaan linjannut, että näin ei olisi syytä tehdä. Children of Blood and Bone ei siis liity tämän blogin aihepiiriin mitenkään, mutta olen silti tässä mielelläni väärässä.

Mutta huh huh. Olipahan näitä monta. Selväksi tuli, että pandemia ei ole Disneyn eikä Star Warsin loppu. Leffoja lukuunottamatta kaikki tämä sisältö on siis tulossa Disney+:lle ja tuskin minnekään muualle, joten suoratoistopalvelu vain vahvistaa asemiaan Star Warsin(kin) tämänhetkisenä kotina. Ilmeisesti näitä sopii kuitenkin odotella pikemminkin lähivuosina kuin ensi vuonna.

Loppukaneettina tekee mieleni vielä sanoa, että monen muun Disneyn brändin kohdalla Investor Dayn uutiset aiheuttivat minulle lähinnä kieriskelyä. Loputtomia animaatioelokuvien uusintaversioita, jatko-osia edellisille hiteille, 1980-luvun keskitasonkin leffojen kuten Kolmen miehen ja beibin ja Nunnien ja konnien uusintalämmittelyjä… Yh. Star Warsissa ei ole vieläkään nähty edes yhtään varsinaista aiemman kirjan tai sarjakuvan adaptaatiota, vaikka Rogue Squadron pääsee nyt sikäli lähelle, että se sentään hyödyntää ikään kuin aiempaa nimikettä. Ehkä sellaisenkin aika voi tässä tulvassa vielä tulla, mutta tässä vaiheessa ja tässä ajassa on syytä olla tyytyväinen, että meille tarjoillaan näin ylitsevuotavasti nimenomaan uutta eikä tuttua.

Luke on saarella, mutta toinen Skywalker puuttuu

Posted on 09/11/2017 by Aki Jörgensen

Silläkin uhalla, että joudun vähän kertaamaan edellistä, Reyn vanhempien arvoitusta käsittelevää kirjoitustani, otan tämän ihan omaan käsittelyynsä. Kirjoitusta ovat innoittaneet Antin ja SithFiston kommentit tuon merkinnän perässä. Jälleen kyseessä on spekulatiivinen kirjoitus, ei spoilaava!

Tarkoitan kysymystä, johon liittyvää spekulaatiota ei hämmästykseni juuri näe kansainvälisissäkään Star Wars -intoilun piireissä. Kysymystä, joka (myönnän että ymmärrettävästi) on jäänyt Reyn arvoituksen, Snoken henkilöllisyyden ja Luken saaritekemisten pohdinnan varjoon, vaikka sen itse asiassa ehkä pitäisi olla aivan uuden trilogian ytimessä.

Nimittäin: Missä on Anakin Skywalker?

”Muistatteko minut?”

Selitänpä tai kertaanpa ensin vanhan jutun, koska George Lucas ei (lupauksistaan huolimatta!) selittänyt sitä prequeleissaan kovin hyvin. Miksi jedit Ben Kenobi ja Yoda katoavat kuollessaan originaalitrilogiassa, mutta prequel-trilogian jedit eivät?

Ei toki missään nimessä siksi että Lucas olisi keksinyt selittää katoamistempun vasta originaalien ja prequelien välisinä vuosina (…), vaan kaanonin mukaan näin. Anakinin ensimmäinen mestari, omapäinen jedi Qui-Gon Jinn kuolee Darth Maulin käsissä, mutta sitä ennen hän on salaa melkein oppinut muinaisen, tuonaikaisille jedeille vieraan tekniikan, jonka avulla tietoisuuden voikin säilyttää kuoleman jälkeen. Qui-Gon ei tuntenut tekniikkaa eläessään tarpeeksi hyvin, ja pystyy siksi ilmaantumaan vain pelkkänä äänenä, mutta siten hän kykenee auttamaan Yodaa ja myöhemmin Obi-Wania oppimaan koko tempun. Niinpä nämä myöhempien aikojen pasifistit liukenevat kuolemansa hetkellä Voimaan kuten Qui-Gon on heitä ohjeistanut, voidakseen auttaa Lukea voimakkaampina. Tämän selityksen Lucas jemmasi The Clone Wars -sarjan loppupuolelle, ja se on siis täysin kaanonia.

(Miten Anakin sitten pystyy samaan, vaikka Darth Vaderille moista temppua ei kukaan paljastanutkaan ja vaikka hänen sisältään palannut jedi Anakin kuolee hetikohta Vaderin jälkeen? No, Lucasfilmin puhemiehen Pablo Hidalgon mukaan Lucas vastasi tähän kysymykseen yhtiön sisällä kysyttäessä, että Anakin ”sai apua toiselta puolelta”.)

Voima-haamut ovat ajan ja paikan ulkopuolella, joten selvähän se, että heistä yhden näyttelijä saattoi olla vasta taapero kahden muun kuvaamisen hetkellä.

Oikein hyvä, mutta mitä Endorin iltajuhlissa kummitelleille Voima-haamuille tapahtui Jedin paluun jälkeen? Luken tekemisistä ja jedien tulevaisuudesta kiinnostuneita haamuja on siis tuossa vaiheessa jo kolme, tai jopa neljä, jos Qui-Gonillakin on vielä kiinnostusta tällaisiin maallisiin asioihin. Kummitustarinoissahan tällaiset haamuoppaat usein ”jatkavat matkaa”, mutta Obi-Wanilla kiinnostusta tuntuu todistettavasti riittävän vielä The Force Awakensin aikaankin: puhutteleehan hän Reytä ääneen tämän Forceback-näyn päätteeksi.

Oheisteoksissa Lukekin on yleensä tavannut palaveerannut kolmikosta Obi-Wanin kanssa. Se onkin siinä mielessä aivan luontevaa, että alkuperäinen elokuvahan antaa selvästi ymmärtää, että vanha Ben uhraa itsensä tietäen voivansa auttaa Lukea rajan takaakin, ja kuitenkin itse elokuvissa nuo opetustilaisuudet jäävät melko vähiin. Episodin VI jälkeisiä haamuhommia ei kuitenkaan ole vielä mitenkään käsitelty nykyisessä kaanonissa, jossa Luke Skywalkeria ei ylipäätään ole vielä juuri nähty Jedin paluun ja The Force Awakensin välisissä tarinoissa.

(Viime vuonna julkaistu Bloodline-kirja sen sijaan käsittelee Leian suhtautumista biologisen isänsä henkilöllisyyteen siinä määrin, että katson ilmaistuksi, että Leia ja Anakin eivät ole keskustelleet. Vaikka olisihan Anakinilta ollut miehekäs teko käydä pyytämässä erästäkin kidutusta anteeksi!)

Jedin paluussa haamu-Ben on jopa niin fyysinen, että istuu.

Kaiken saagan sisäisen järjen mukaan myös Anakin Skywalkerilla olisi, tuota noin, melko paljon puhuttavaa pojalleen. Ajattelen, että Luken jedikäsitykseen luulisi vaikuttavan vähintään Yodan opetusten verran se, mitä hänen isälleen aikanaan tapahtui.

Minusta tuntuu uskottavalta, että Luke (Mark Hamill) olisi aloittanut jedikoulunsa vasta vuosia Jedin paluun jälkeen juuri siksi, että hänen täytyi ensin huolellisesti pohtia opettajiensa ja isänsä sanoja tietääkseen, miten välttää näiden virheet. Samoin kuin se, että kun ne virheet sitten kuitenkin toistuivat Ben Solon ottaessa nimen Kylo Ren, tämä olisi saattanut olla melko painavakin peruste Luken The Last Jedin teaserissa kuultuun päätökseen: ”Jedien on aika päättyä”.

Ja niin, Kylo Ren (Adam Driver)! Tuo isoisänsä alter egoon pakkomielteisesti suhtautuva pimeän puolen oppilas, joka The Force Awakensissa anelee Vaderin kypärää näyttämään ”jälleen” pimeän puolen mahdin. Itse olen tulkinnut Kylon hämmentävän yksinpuhelu-kohtauksen (rohkea veto pahishahmon tyypittelyksi, muuten) eräänlaiseksi rukoukseksi: en usko, että Kylo on aiemminkaan nähnyt mitään, mutta pimeän puolen paremmuuteen uskovana hän uskoo nähneensä, ja pyytää heikolla hetkellä talismaaniaan avukseen. Mutta, kuten Antti viime merkintäni kommenteissa huomauttaa, kohdan voi kyllä tulkita niinkin, että Kylo(kin) on todella tavannut Anakinin.

Vaari tuu ikkunaan, täällä huutaa Kylo!

Tähtään siis tähän: jos katson tähänastista kaanonia, se suorastaan vaatii, että Anakin Skywalkerin Voima-haamu esiintyisi joko episodissa VIII tai IX.

Kylo Ren kirjaimellisesti kerjää Anakinia pitämään hänelle ”Älä sie hiton nulikka auvo päätäs” -puhuttelua. Jos Kylon koko pimeä puoli -usko perustuu Vaderin ylivertaisuuteen, mitä hän ajattelisikaan, jos entinen Vader tulisi itse sanomaan hänelle tajutessaan kuollessaan olleensa väärässä?

Myös Luken tarina tarvitsee Anakinia. Koska The Last Jedi käsittelee selvästi (nimeään myöten) jedien menneisyyttä ja tulevaisuutta, on tuon murroskohdan keskeisen vaikuttajan puuttuminen keskustelusta oikeastaan yhtä huutava aukko kuin olisi, niin, Luken itsensä puuttuminen olisi.

Ja mitä tulee uuden trilogian varsinaiseen päähenkilöön, mitä suoremmin Rey kirjoitetaan ”vahvimmaksi jediksi Anakinin jälkeen” tai ”ennustusten uudeksi toteuttajaksi”, sitä enemmän myös hänen tarinansa hyötyisi Anakinin tarinan käsittelystä.

Ulkoelokuvallisena vaikuttimena meillä on vielä Lucasfilmin ilmeinen halu kytkeä uudet Star Wars -tarinansa mahdollisuuksien mukaan sen tunnetuimpaan hahmoon. Pelkkä Vaderin kypärä -kohtaus The Force Awakensissa oli episodin keskeisimpiä saagan kokonaisuuden kannalta, mutta kyllä sitä markkinoinnissakin osattiin käyttää.

Sanaa ”ikoninen” käytetään usein väärin, mutta Vaderin hahmoa kuvaamaan se kuuluu.

Mutta tietenkin ymmärrän, mistä tässä kenkä puristaa. Ongelma on, että virallisen, peruuttamattoman kaanonin mukaan Anakin Skywalkerin Voima-haamu näyttää Hayden Christenseniltä. (Vaikka tämä muutos kuuluu Lucasin special editionien inhotuimpiin ja vaikka itsekään en siitä elokuvankatsojana pidä, se on itse asiassa yksi sisällöllisesti perustelluimmista muutoksista: kun saagan katsoo kokonaisuutena, on kiistatonta, että Anakin Skywalker ei koskaan näyttänyt siltä, miltä Sebastian Shaw Jedin paluun lopussa.)

Star Wars -fanit sulattaisivat toki Christensenin paluun. Tämän vuoden Celebrationin vierailunsa yhteydessä hänet otettiin hurraten vastaan. Olen itsekin sitä mieltä, että Christensen on täysin syytön (ainakin lähes) kaikkeen häntä kohdanneisiin haukkuihin: prequelien Anakin on sellainen kuin on, koska George Lucas ja vain George Lucas halusi hänestä juuri sellaisen. Suomessa saattaa myös unohtua, että on olemassa suuri yleisö, jolle Anakin on yksi läheisimmistä Star Wars -hahmoista: yleisö, joka on kasvanut prequelien tai The Clone Wars -sarjan kanssa.

Mutta todella suurelle yleisölle, siis esimerkiksi originaalitrilogiaa nostalgisoivalle yleisölle, ja ehdottomasti esimerkiksi suomalaiselle suurelle yleisölle, koko ajatus Christensenin ilmestymisestä uuteen trilogiaan tuntuu mahdottomalta – ainakaan ääni-cameota suuremmassa roolissa. Niin moni prequeleja vihaa, ja niin monen vihaan liittyy juuri Hayden Christensen -parka, etten usko Lucasfilmin haluavan viitata niihin näin osoittelevasti.

Paljon mahdollisemmalta, itse asiassa suorastaan todennäköiseltä, tuntuu Yodan, Obi-Wanin tai jopa molempien mahdollinen ilmaantuminen haamuna episodiin VIII tai IX. Näyttelijät Frank Oz ja Ewan McGregor ovat käytettävissä, ja he selvisivät suuren yleisön silmissä prequeleistakin kunniallisen tahrattomina. Voin kuvitella, että he viittaavat osuudessaan jotenkin kumppaniinsa (”terkkuja iskältä, lähti käymään auringossa”?), mutta että Anakinia ei nähdä. Vaikka minusta hänen poissaolonsa siis pitäisi kyllä selittää.

rey-finn-falcon-10-biggest-force-awakens-mysteries

”Ai kuka? Luulin että hän oli vain myytti.”

Tässä mielessä yksi edellisessä kirjoituksessa esittelemistäni Rey-teorioista saa siis arvaamatonta ulkoelokuvallista potkua. Jos Rey paljastuisi Anakinin reinkarnaatioksi, kuten jotkut ihan vakavissaan ovat spekuloineet, olisi valkokankaalla ainakin selitys Anakinin Voima-haamun puuttumiselle. Anakinin henki ei voisi käydä valaisemassa asioita Kylolle, koska se olisi uudessa kehossaan vasta matkalla kohti hetkeä, jossa pelastaa Kylon pimeältä puolelta ja johtaa jedit uuteen, tasapainoisemman opetuksen aikakauteen (kuten uskon Reyn lopulta tekevän ihan riippumatta siitä, tuodaanko Star Wars -sarjaan jälleensyntymää vai ei).

Mutta kaanonin juonen kannalta Luken ja Anakinin tai Kylon ja Anakinin välisen keskustelun puuttuminen on kyllä suuri sääli. Kirjoissa tai sarjakuvissa sitten joskus?

Kymmenen kestävintä Rey-teoriaa

Posted on 06/11/2017 by Aki Jörgensen

”I thought a lot was answered in The Force Awakens. Then after the screening I went for a drink with my agent and everyone, and we were chatting away and I realized that oh, in their minds it’s not answered at all!”

Voi Daisy Ridley, vaikka sinusta noin saattoi vielä vuosi sitten tuntua, meidän muiden mielissämme sukunimettömän Reyn perheen henkilöllisyys ei tosiaan ratkennut The Force Awakensissa. Ei alkuunkaan!

Seuraava episodi The Last Jedi saa ensi-iltansa joulukuun alussa, ja vaikka elokuvassa on tietenkin kyse kokonaisuutena aivan muusta kuin yhdestä sen mahdollisesta juonenkäänteestä, on selvä, että moni kävelee teatteriin odottaen suurta paljastusta. Oma asiansa on, että se suuri paljastus saattaa itse asiassa liittyä johonkin aivan muuhun kuin Reyn henkilöllisyyteen (kuten kirjoitin tässä blogissa jo aiemmin). Mutta keskitytäänpä nyt tähän, ja otetaan todesta vieläpä ohjaaja-kirjoittaja Rian Johnsonin sanat siitä, että Reyn vanhempien kysymystä ”ehdottomasti” käsitellään tässä elokuvassa. Siis: Ken hän on?

(Kirjoitus on spekulatiivinen eikä siis spoilaa.)

rey

Ennen vaihtoehtojen tarjoamista muistutan, että ainoat (ainoat!) kaanonissa oikeasti nähdyt perustelut kaikille spekulaatioille siitä, että Rey olisi jotain muuta kuin orpo jätekeräilijä Jakkulta, ovat nämä:

Rey on niin vahva Voimassa, että peittoaa melkein vahingossa mielten matsissa näihin hommiin koulutetun Kylo Renin, ja että yksinvaltias Snoke vaikuttaa tuntevan pelkän hänen lähestymisensä ”heräämisenä”.
Eräistä Kylon repliikeistä (”What girl?!” ja ”Is it true? You’re just a scavenger?”) on mahdollista spekuloida, että tällaisen erityisen vahvan Voiman käyttäjän olemassaolo ei tulisi pahispuolelle täytenä yllätyksenä.
Anakin Skywalkerin ja hänen poikansa Luken aikanaan käyttämä valomiekka ”kutsuu” Reytä. Koskiessaan siihen Rey näkee Voima-näyn, jossa hänen oma historiansa sekoittuu Luken kokemuksiin. Näyn päätteeksi häntä puhuttelee Voimaan yhtynyt Obi-Wan ”Ben” Kenobi: ”Rey, nämä ovat ensimmäiset askeleesi”.
Kun Kylo Ren katsoo Reyn mieleen, hän näkee aavikolla kasvaneen naisen ajatuksissa yksinäisen saaren – jollaisella Luke sitten paljastuu piilottelevan.

Yksikään näistä seikoista ei suoraan johda siihen, että Reyn isäksi tai äidiksi paljastuisi kukaan vanha tuttumme. Mutta vaihtoehtoja siihen toki on.

hanandleia

Teoria 1: Rey Solo

Vähään aikaan en edes törmännyt spekulaatioihin, että Rey olisi Hanin (Harrison Ford) ja Leian (Carrie Fisher) toinen lapsi. Tämä on ymmärrettävää, koska ei hän sitä ole.

Äskettäin tämä teoria kuitenkin sai uutta tuulta alleen Adam Driverin haastattelusta British GQ -lehdessä, mutta kun koko artikkelin lukee, vaikuttaa Driver itse asiassa puhuvan aivan eri asiasta kuin mitä toimittaja tulkitsee. (Spoilereista hyvin tarkka Driver viittaa Akira Kurosawan Hidden Fortress -elokuvan hahmon kaaren vertautumiseen hänen omaan hahmoonsa Kyloon.)

Olisiko Rey voinut kohdata The Force Awakensissa ensin isänsä Han Solon, sitten veljensä Kylon ja lopussa vielä äitinsä Leia Organan ilman että kukaan näistä hahmoista tunnistaisi tytärtään? Tai olisiko JJ ”mysteerilaatikko” Abrams vain kierosti jättänyt nämä kohtaukset näyttämättä – lukuun ottamatta Leian ja Reyn ”ensikohtaamisen” halausta, joka kuin vahingossa olisi jätetty elokuvaan? Tai voisiko tällainen lapsi olla olemassa, mutta Han ja Leia eivät tietäisi hänen olevan elossa?

Minäkin spekuloin näillä vaihtoehdoilla tässä blogissa aivan vakavissani heti The Force Awakensin jälkeen. Mutta ei: edellisessä episodissa ja sen ympärillä oheistarinoissa kerrotun perusteella näissä spekulaatioissa ei ole järkeä. Hanin ja Leian suhde särkyi heidän menettäessään ainoan poikansa pimeälle puolelle. Han ja Leia eivät jättäneet toista lastaan jemmaan aavikolle. Ja jedikaksosten väliset yhteenotot jäivät tykkänään Legends-universumin puolelle.

Rey-and-Luke-Skywalker

Teoria 2: Rey Skywalker

Alunperin – siis etenkin ennen The Force Awakensin näkemistä – kaikkein ilmeisin vaihtoehto oli Reyn paljastuminen Luke Skywalkerin (Mark Hamill) kadoksissa olleeksi tyttäreksi. Vaikka viime päivinä ennen ensi-iltaa loppukohtauksen saattoi jo urkkia netistä, odotin silti vielä teatterissakin, että kalliolla kerrattaisiin repliikki ”I am your father”. Miksipä ei: onhan Star Wars ennen kaikkea sukusaaga, ja Skywalkerien suvun perijäksi Rey tunnuttiin elokuvassa niin vahvasti esiteltävän. Reyn ja Luken välinen henkilökohtainen Voima-yhteyskin oli selvästi mukana.

On hyvin mahdollista, että näin olisi käynytkin George Lucasin luonnoksissa uudesta trilogiasta. Ainakin minä olen aina saanut jo 1980-luvulta periytyvistäkin sitaateista kuvan, että Lucasin on/off-visioiman kolmannen trilogian pääosassa olisivat Anakinin lapsenlapset – siis monikossa. Mutta Lucasin luonnoksiahan uusi trilogia nimenomaan ei enää seuraile.

Luken isyys on silti edelleen mahdollinen. Mikäpä pahan ja spekulaation tappaisi! Mutta kyllä se ainakin omassa päässäni tuntuu nyt epätodennäköisemmältä kuin kaksi vuotta sitten. The Last Jedi ei ala tuolla repliikillä, eikä ”oon muuten isäs” -käänne sovi alkupuolen treenimontaasinkaan sekaan. Täysin poissa laskuista on Luken hahmohistoriankin kannalta ajatus siitä, että mestari olisi itse jättänyt oman lapsensa Jakkulle yksinään. Jos Luke siis paljastuu Reyn oikeaksi isäksi, täytyisi lapsen tulla isällekin yllätyksenä jossain kohdassa elokuvaa (tai seuraavaa). Sellaista juonenkäännettä taas on vaikea kuvitella perhe-elokuvaan, jollainen Star Wars kuitenkin on.

Suurin ongelma on kuitenkin tämä: Kaiken pohjustuksen jälkeen Luken isyys ei enää tuntuisi yllätykseltä. Paljastus olisi liian ilmeinen ollakseen enää uskottava. The Force Awakens olisi tosiaan voinut siihen päättyä, ja koska niin moni sitä sillä hetkellä odotti, se olisi tuntunut valomiekan ojentamisen tavoin vain komealta teaserilta tulevasta. Mutta koska sitä paljastusta ei silloin saatu, uuden trilogian keskimmäisen elokuvan yllätyskäänteeksi tämä ei enää käy. Jos Reyn vanhempien henkilöllisyydellä vielä halutaan yllättää, se on tehtävä toisin.

Teoria 3: Rey Kenobi

Yksi vahvimmista teorioista. Obi-Wan Kenobi (Ewan McGregor / Alec Guinness) ei siinä tietenkään paljastuisi Reyn isäksi vaan isoisäksi, mikä jo sinällään avaa kiinnostavan uskottavia juonikuviomahdollisuuksia. Se esimerkiksi tarkoittaa, että Reyn hylkääminen Jakkulle ei lankeaisi kenenkään tuttumme synniksi, vaan kokonaan uusien hahmojen tekoseksi. Obi-Wanin suuri rakkaus taas ajoittuisi jonnekin jedien tuhon jälkeiseen aikaan, episodien III ja IV väliin – eli sattumoisin juuri niihin vuosiin, joihin mahdollinen/todennäköinen Obi-Wanin oma elokuva joka tapauksessa ehkä jo ihan lähivuosina sijoittunee.

Teorian tueksi on mahdollista listata hahmojen monia samankaltaisuuksia, eivätkä ne todellakaan rajoitu näyttelijöiden jakamaan brittiaksenttiin. Star Wars -saaga on, kuten tunnetaan, täynnä trilogioiden ja hahmojen välisiä parallelioita, ja nyt samankaltaisuudet tuntuvat löytyvän täsmälleen siltä ANH-TFA-väliltä, josta Abrams ja Lawrence Kasdan muutenkin ammensivat elokuvaansa. Rey ja Obi-Wan elivät erakkoina autiomaassa. Rey ja Obi-Wan pelastavat avuttoman droidin pulasta. Rey ja Obi-Wan vaikuttavat Voimalla heikkoihin mieliin. Rey ja Obi-Wan kiipeilevät pahisten tukikohdassa piiloon stormtroopereilta. Joidenkin mielestä jopa hahmojen teemamusiikit liittyvät toisiinsa:

Ehkä olennaisinta huomattavaa Obi-Wanin lapsenlapsi -teoriassa on kuitenkin se, että se selittäisi Reyn Voima-näyn muita teorioita paremmin. Anakinin ja Luken välissähän miekka, joka odottaa löytäjäänsä Maz Kanatan kellarissa, vietti melkein kaksi vuosikymmentä juuri Ben Kenobin vastaavanlaisessa tilpehöörilaatikossa. Ja vaikka Forceback-kohtauksessa kuullaan muitakin kuiskauksia, Obi-Wan todella puhuttelee suoraan Reytä. Kohtausta varten äänitettiin ensin Clone Wars -Obi-Wanin James Arnold Taylorin ääntä, joka sitten korvattiin vaivalla yhteen samplatuilla Alec Guinnessin ja Ewan McGregorin äänillä. The Force Awakensissa voi olla vihjeitä Luken ja Reyn kohtalonyhteydestä, mutta tuossa yhdessä tärkeässä kohtauksessa vihjeet osoittavat itse asiassa Lukeakin enemmän Obi-Waniin.

Ulkoelokuvallisena huomiona haluan muistuttaa, että jo hyvin varhain ennen The Force Awakensia elokuvassa huhuttiin esiintyvän Obi-Wanin lapsenlapsen. On aina mahdollista, että tällaisten huhujen takana olisi ollut jo tuolloin totuuden siemen.

Teoria 4: ”Sä näytit hyvältä Voima-näyssä”

Suosikkeihini kuuluva teoria, jonka voi yhdistää vaikkapa edelliseen, sillä se ei, tuotanoin, oikeastaan ole teoria Reyn vanhemmista. Tälle listalle se silti kuuluu, sillä se selittäisi suurimman osan siitä, minkä olemme tulkinneet vihjeiksi Reyn vanhempien erityisyydestä, tekemättä Reystä kenenkään tietyn hahmon lasta.

Ajatus on yksinkertainen: entä jos Rey ei ole ainoa henkilö, joka on nähnyt Voima-näyn? Entä jos Kylo näkee samassa kohtauksessa vastaavasti näyn Reystä? Kylohan vaikuttaa todella kääntyvän kohti Reytä, joka sitten säpsähtää hereille näystä.

Kylo ei tietenkään ole tuolla samalla hetkellä ruumiiden peittämällä sateessa Renin ritarien kanssa. Ei, vaan oletamme tämän tapahtuneen, kun oppipoika petti mestarinsa ja lopetti Luken jedikoulun. Mutta jos Kylo todella olisi tuolla hetkellä nähnyt näyn häntä katsovasta Voimassa vahvasta nuoresta naisesta…niin, hän saattaisi esimerkiksi kertoa siitä uudelle mestarilleen Snokelle. Ja hän saattaisi todellakin säpsähtää, kun ”jokin tyttö” ilmestyisi autiomaasta hänen suunnitelmiensa tielle. Hän saattaisi hyvinkin kysellä ihmetellen: ”Oletko sinä todellakin vain romunkerääjä?”

Joidenkin mielestä Kylolla on näyssä vasemmassa kädessään sytyttämätön valomiekka. Niinpä edelleen jotkut siksi spekuloivat, että tuo miekka olisi (jotenkin) Obi-Wanin Kenobin vanha, ja että Skywalkerien ja Kenobien miekat ja jälkeläiset näin kiertäisivät kehää Voima-näyissä. Mikäs siinä, voisin minä senkin ostaa.

luke-artoo-jedi-massacre

Teoria 5: ”Luke ei koskaan kertonut sinulle totuutta vanhemmistasi…”

Okei, jospa Kylon koulumurhan ja Reyn alkuperän välillä olisikin yhteys, mutta Reyn vanhemmat eivät kuuluisi Kenobin huoneeseen ja sukuun. Miten näin Voimassa vahva nuori nainen olisi silloin päätynyt lapsena Jakkulle? No, rykäisee tämä teoria, ja vastaa: Entä jos Luke todistettuaan jedikoulunsa verilöylyä löysikin yhden ainoan eloonjääneen? Entä jos hän päätti jo tuolla hetkellä lopettaa jedien tuhoisan opin, ja vei siksi hylätyn lapsen tarkoituksella paikkaan, jossa tämä ei kasvaisi jediksi?

En uskonut Luken voivan hylätä omaa lastaan Jakkulle, mutta olisin ollut valmis spekuloimaan hänen hylkäävän jonkun muun lapsen Jakkulle suojellakseen tätä tuhoisana pitämältään Voimalta. Tästä olisi saanut traagisen yllärikäänteenkin: Reylle olisi The Last Jedissä paljastunut, että kadonneen perheen sijaan hänen hylkääjäkseen olisikin paljastunut Luke, josta hän juuri oli ehtinyt kuvitella saavansa sijaisisän.

Tämä teoria on kuitenkin mahdoton, tai pikemminkin todistettu vääräksi. The Force Awakensin jälkeen meille on (Claudia Grayn Bloodline-romaanissa) paljastettu, että jedikoulun loppu ja sitä seurannut Luken erakoituminen tapahtuivat korkeintaan 5-6 vuotta ennen The Force Awakensia. Se ei täsmää Reyn ikään The Force Awakensissa ja vuosiin, jotka tämä on viettänyt Jakkulla yksin. Jotta Reyn vanhemmat voisivat olla Luken jedikoululaisia, lapsirassu olisi pitänyt jättää autiomaahan jo vuosia ennen Kylon koulusurmaa. Teoria ei toimi.

Teoria 6: Kylon synkkä valoisa salaisuus

Toinen Reyn ja Kylon Voimanäky-yhteyteen liittyvä teoria kaatuu samasta syystä kuin edellinen, mutta mainitsen sen tässä, koska se oli The Force Awakensin jälkeen monen (minunkin) suosikkini. Pidin kaikkein vahvimpana vaihtoehtona, että Rey olisi nimenomaan Luken jedikoulun verilöylyn ainoa eloonjäänyt, mutta että Jakkulle hänet olisi vienyt Luken sijaan Kylo. Tämä olisi tuntenut veritekonsa jälkeen hetken sääliä nähdessään raunioissa vielä eloonjääneen lapsen, ja niinpä hän olisi piilottanut tämän mestariltaan syrjäiselle romuvarastoplaneetalle. Näin Reyn vahvuus Voimassa saisi selityksenä, näin Kylon kauhistus juuri Jakkulta ponnistavasta tytöstä selittyisi – ja näin Reyn löytyminen avaisi tien myös Kylon pelastukseen. Täydellistä, eikö?

Kenties, mutta kuten edellisen teorian kohdalla todettu: teoria on mahdoton, koska aikajana ei täsmää. Tämän ongelman ratkaisemiseksi on tosin esitetty, että kenties Kylo todella veikin Reyn Jakkulle paljon vanhempana kuin Voima-näyssä vaikutti, mutta pyyhki Reyn muistin mennessään. Mutta kamoon, pyyhki Reyn muistin voi hyvä tavaton syön vaikka hattuni jupinaa mutinaa.

Teoria 7: Anakin Skywalker Reborn

Jatkamme diipeillä leveleillä. Koska Rey on niin poikkeuksellisen vahva Voimassa, koska Star Wars -saaga on sukusaaga ja koska Kylo Ren pyytää apua isoisältään joka ei vastaa, ovat jotkut esittäneet ratkaisuksi, että Rey on jälleensyntynyt Anakin Skywalker.

Huomaan, että minun on vaikea kumota teoriaa järkevästi, koska se on niin…järjetön. Jos Star Wars -saagaan todella tuodaan jälleensyntyminen, se nököttää siinä yhtä vastaansanomattomana kuin Anakinin oma neitsellinen alkuperä The Phantom Menacessa. Mitään kummempaa perustelua sille lie sen jälkeen turha odottaa.

Paradoksaalisesti paras vihje Anakin-teorian puolesta on kuitenkin uuden trilogian tekijöiden oletettu halu välttää suoria kytköksiä prequeleihin. Nimittäin: Kun Anakinin Voima-haamu nyt kaanonin mukaan näyttää Hayden Christenseniltä, ja sekä Obi-Wan että Qui-Gon kaanonin mukaan jutskailevat tuonpuoleisesta toiselle puolelle jääneiden kanssa, olisi suorastaan loogista, että episodissa VIII tai IX esiintyisi Anakinin Haydeniltä näyttävä Voima-haamu, joka esimerkiksi kävisi sanomassa hänen mustia vuosiaan palvovalle tyttärenpojalleen pari valittua sanaa. Tämän kohtauksen (todennäköinen) puuttuminen saisi kuitenkin selityksensä, jos Hayden-Anakin-haamu jotenkin puuttuisi koko Voimasta – ja näinhän hän puuttuisi, jos olisi syntynyt uudelleen Reyksi korjaamaan galaksia omienkin tekostensa jäljiltä.

Todellakin toivottavasti ei silti kuitenkaan. Mutta tästä pääsemme teorian varianttiin, jossa onkin kosolti enemmän itua:

shmi-skywalker-tpm

Teoria 8: Anakin Skywalker Remake

Niin, prequelien mukaan Anakin Skywalker tosiaan on isätön, midikloriaanien kyllästämä Voiman itsensä manifestaatio. Whillien aikakirjojen ennustusten valittu, joka tosin ennustuksen toteuttaessaan sai aikaan myös aika paljon sivullisia uhreja. Ja kyllä, tiedostan hyvin, että The Last Jedi tai episodi IX saattavat kieputtaa nämä tulkinnat vielä vääriksikin, mutta näin Lucas-lähtöinen kaanon asian esittää.

Entä jos Voiman luoman Anakinin hommat valittuna eivät menneetkään Voiman mielestä aivan putkeen? Entä jos hyvän ja pahan välisen tasapainon saavuttaminen vaatiikin vielä uuden iteraation?

Tämä teoria siis esittää, että Rey ei varsinaisesti ole uudelleensyntynyt Anakin, mutta kylläkin toinen Anakinin tavoin Voimasta itsestään alkunsa saanut ihminen. Kuten joku osuvasti asian esitti (valitettavasti en löydä enää lähdettä): Tämän teorian mukaan Rey olisi siis sukua Skywalkereille ”Anakinin isän puolelta”.

Teoriaan voi halutessaan hakea tukea Chuck Wendigin Aftermath–romaanitrilogian päätösosasta, jossa kerrotaan vuosi Jedin paluun jälkeen käydyn Jakkun taistelun taustalla olleista Palpatinen itsensä suunnitelmissa, joihin liittyivät keskeisesti eräät pimeän puolen rituaalit. Menemättä nyt kirjan juoneen sen tarkemmin voisi hyvin ajatella, että tällaisilla aiemmilla tapahtumilla olisi jotain tekemistä sen kanssa, että Voima-Rey syntyisi myöhemmin juuri Jakkulle (jos siis hän sinne syntyisi).

Joka tapauksessa tämä teoria tietenkin selittäisi Reyn vaivattomalta tuntuvan vahvuuden Voimassa – käyttihän Anakinkin Voimaa tietämättään ajaessaan podracea kouluttamattomana. Sujuvan selityksen saisi myös Reyn yhteys Lukeen ja Obi-Waniin. Uskottava teorianjatke on sekin, että Snoke – joka tuntuu tietävän kaikenlaista Voiman tapahtumista – olisi tiennyt tai tuntenut tällaisen inkarnaation olemassaolon, joka taas selittäisi pahisten reaktion Reyn löytymiseen The Force Awakensissa.

Sen sijaan teoria ei selitä, mitä Reyn maalliselle synnyttäjälle olisi tapahtunut.

Palpatine

Teoria 9: Imperiumin perillinen

Ah niin, Palpatine-teoriat. Lapsenlapsista epäonnistuneisiin klooneihin: selvähän se, että vanhojen trilogioiden suuri paha on käynyt monen spekulaattorin mielessä. Näiden varianttina tai kytkykauppana voidaan esiintyvät vielä tyypillisesti Snoke-teoriat. Antavathan kaikki Palpatine-teoriat luontevasti vähintään hyvän selityksen Snoken ja Kylon mahdollisille ennakkotiedoille Reyn olemassaolosta jossakin, elleivät suorastaan sysää Snokea itseään isäkandidaattien joukkoon.

Draamallisessa mielessä voisi olla tehokastakin, että Reyn salattu alkuperä paljastuisi ikään kuin pahaksi. Siinä olisi sitten perhettään epätoivoisesti etsivälle Reylle jaakob painikumppaniksi – ja toisaalta Snokelle enemmän kuin hyvä syy koettaa viekoitella hyvä Rey puolelleen. Ehkäpä näissä teorioissa Reyn Jakkulle hylkääjät olisivatkin olleet hyvällä asialla, yrittäessään piilottaa lapsen pahalta Snokelta?

Kaikki teoriat Sheev Palpatinen (Ian McDiarmid) roolista Reyn olemassaolossa ovat kuitenkin ongelmallisia jälleen asioiden ajallisten etäisyyksien vuoksi. Palpatine ei itse voisi olla Reyn isä ja Palpatinen kloonaajatkin olisivat olleet vuosikausia myöhässä, ajassa jolloin kaanonissa pitäisi mieluummin elää jo yksinvaltias Snoken vallan vuosia. Jos taas haetaan Palpatinen suunnalta lapsenlapsi-selityksiä, ollaan lisäämässä Palpatinen lapsia jälkikäteen Kloonisotien tai galaktisen sisällissodan vuosiin, ja se taas olisi melkoinen retcon-juonenkäänne. Draamallisestikin Reyn ongelman Palpatine-ratkaisut eivät innosta, sillä ne toisintaisivat aivan turhaan Luken tarinaa. Eihän originaalitrilogian keskimmäisen episodin juoniylläri suinkaan alkuperäisestä näkökulmasta ollut vain se, että Vader paljastui Luken isäksi, vaan myös kääntäen, että sankarimme paljastui pahiksemme lapseksi. Rey Palpatine ei edes voisi itse kohdata uuden trilogian aikana isoisäänsä, joten se siitäkin henkilödraamasta.

Ja sitäpaitsi: haluaisiko Lucasfilm meidän ajattelevan keisari Palpatinea lisääntymishommissa? (Anteeksi tästäkin.)

Teoria 10: Jane Doe

Mysteeriä ratkottaessa on aina otettava huomioon nollavaihtoehto. Loch Nessin pohjassa ei ole mitään, sillä uskottavimmatkin todisteet järvihirviöstä ovat väärennettyjä. Kadonnut Atlantis ei sijaitse missään, koska mitään ei ole kadoksissa, vaan Platon keksi Atlantiksen.

Reyn arvoitus ei ehkä ole arvoitus, ja ehkä The Force Awakensissa tosiaan jo vastattiin kysymykseen, kuten Daisy Ridley itse alunperin tulkitsi. Ehkä Reyn vanhempien kohtalo kyllä selviää uuden trilogian aikana, mutta he eivät ole tuttuja aiemmista elokuvista tai edes jedejä. Rey ei ole Voiman fyysinen manifestaatio eikä hänen muistiaan ole pyyhitty. Hän on vain tavallinen orpo, joka sattuu olemaan poikkeuksellisen vahva Voimassa. Suurta jediyttä vaaditaankin, jos hän niistä lähtökohdista kasvaa Luke Skywalkerin työn jatkajaksi ja Kylo Renin pelastajaksi (tai voittajaksi).

Tavallaan se olisi kaunista. Kaukainen galaksi tuntuisi laajemmalta, kun kaikki ei tärkeä ei pyörisikään samojen sukujen ympärillä pyöriväksi kehäksi. Saagaan palaisi Lucasin alkuperäinen ajatus Lukesta kenenä tahansa, tavallisena maalaispoikana, joka pystyy suuruuteen uskoessaan itseensä kuten kuka tahansa meistä. Orpo Rey saisi täydet valtuudet valita perheensä itse – sillä sellaisestakin perhesaagasta tässä sarjassa on aina ollut kyse. Episodi VIII:n juoniylläri – jollainen siellä epäilemättä on – ei olisikaan niin odotettu kuin jonkun perhesuhteet.

Pettyisikö moni? Epäilemättä. Mutta niin pettyisi jokaisessa aiemmassakin vaihtoehdossa.

youngrey

Monia muitakin teorioita olisi helppo listata, sillä Reyn vanhemmiksi on toki ehditty epäillä kutakuinkin jokaista mahdollista ja mahdotonta hahmoa. Lopullinen totuus ei tietenkään välttämättä ole tällä listalla. Seikka, johon erityisesti haluan kiinnittää vielä huomionne, on kuitenkin tämä:

Monet suosituistakin teorioista jättävät kokonaan vastaamatta siihen kysymykseen, mitä Rey itse olisi tarinan sisällä kysynyt itseltään päivittäin. Reyn kysymys ei nimittäin ole keitä hänen vanhempansa ovat, vaan miksi he jättivät hänet Jakkulle. Ei Rey odota Jakkulla vanhempiensa paljastuvan galaksin valtaapitäviksi, entisten jedien jälkeläisiksi tai Kapinaliiton hylänneiksi entisiksi sankareiksi – hän vain odottaa perhettään takaisin.

Jos Rian Johnson ja kumppanit ovat olleet viisaita, he ovat rakentaneet todellisen yllätyskäänteen tämän kysymyksen ympärille. Mikä maailmassa olisi hyvä syy jättää noin neljävuotias lapsi yksin Jakkulle, ilmeisesti vieläpä iljettävän Unkar Pluttin kasvatettavaksi?

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Tag Archives: christensen