Kuinka Benistä tuli Kylo (tai ainakin pala tarinaa, kuinka)

Yksi monista jatko-osatrilogiaan liittyvistä jossitteluista on, oliko The Force Awakens niin sanotusti ”oikea” episodi VII.

Tarkoitan: kun 9-osainen episodinumeroitu saaga kertoo Skywalkerien suvun saagan, eikö episodi VII:n olisi pikemminkin pitänyt kertoa siitä, kuinka Luken yritys kouluttaa uusia jedejä epäonnistui ja kuinka Ben Solo kääntyi pimeälle puolelle? Eikö tämä olisi ollut tarina, joka olisi ansainnut oman episodinsa tässä sukusaagassa?

Oma vastaukseni on – ainakin nyt jälkikäteen – että ei, parempi oli saada tarina näin. Etenkin juuri Kylo Ren oli kiehtovampi hahmo tästä saamastamme näkökulmasta tarkasteltuna: ”keskeneräisenä” pahiksena, mutta aikeiltaan arvoituksellisena.

Mutta jossittelu ei ole tässä kohtaa perusteetonta, koska Leian ja Hanin pojan kääntyminen pimeälle puolelle ilmeisesti oli yksi lähtökohdista George Lucasin omissa suunnitelmissa episodeista VII-IX. Mutta kun Lucas myi firmansa ja päätösvallan Disneylle, erkanivat elokuvasuunnitelmat vähitellen Lucasin ideoista. Lopulta ne erosivat niin pitkälle, että Lucasin mielestä hänen tarinoitaan ei käytetty lainkaan – vaikka monet lopullistenkin elokuvien konsepteista, kuten Luken eristäytyminen galaksilta epäonnistumisensa jälkeen, perustuvat hänen ideoihinsa. Kylo Renin nimen saaneen hahmon kääntyminen valosta pimeyteen päätyi elokuvien ulkopuolelle.

Sitä emme saa koskaan tietää, millainen olisi ollut Lucasin tarinaan perustuva episodi VII. Todennäköisesti emme saa ainakaan pitkään aikaan edes tarkkaa kuvaa Lucasin jatko-osatrilogian tarina-aihiosta. Mutta koska Lucasfilmillä kyllä osataan elokuvien jättämien aukkojen paikkailu oheistarinoissa, voimme sentään nyt lukea virallisen kaanonin nykyisen version tästä nimenomaisesta jossittelusta. Charles Soulen kirjoittama ja Will Slineyn piirtämä sarjakuva The Rise of Kylo Ren (Marvel, 4 numeroa 2019-20, albumiversio tulossa) kertoo, kuinka se kävi…tai oikeastaan, palan siitä.

trokr-ben-solo-to-be-kylo-ren

The Rise of Kylo Ren ei nimittäin vieläkään selitä yhtä suurimmista arvoituksista: missä ja miten Ben Solo kohtasi Snoken, joka hänet pimeälle puolelle viekoitteli. Ben Solon lankeemus tapahtui noin kuusi vuotta ennen The Force Awakensia, ja samaan aikaan Leia ja muut galaksin johtajat eivät olleet vielä kuulleetkaan sanoja ”First Order” (näin on todettu kaanonissa jo aiemmin, erityisesti Bloodline-kirjassa). The Rise of Kylo Ren kuitenkin viimeistään paljastaa, että Ben tunsi Snoken jo ennen Luken jeditemppelin tuhoa, ja että kisälli-mestari-suhde näiden välillä oli tuolloin jo pitkällä. Itse asiassa sarjakuvassa on ainakin yksi repliikki, jossa vihjataan Lukenkin kohdanneen Snoken ainakin kerran ennen näitä tapahtumia.

Perustellusti voi siis ajatella, että tänä talvena julkaistu sarjakuva kuvaa sittenkin pikemminkin viimeistä vaihetta Ben Solon matkassa pimeälle puolelle kuin koko matkaa – ja jättää ehdottomasti aukkoja selitettäväksi myöhemminkin. Itse asiassa sarjakuva taitaa sittenkin kertoa nimihenkilönsä tarinaa paremmin sen taustatarinan Renin ritareille, jonka episodien VII ja IX kirjoittaja-ohjaaja JJ Abrams kertoi jo The Force Awakensin aikaan olevan olemassa.

Itselleni The Rise of Kylo Ren oli joka tapauksessa hämmentävä lukukokemus. Vaikka se oli nimenomaan kirjoitettu selittämään Benin/Kylon hahmoa ja tarinaa, se ei minusta oikeastaan kovin hyvin sovi yhteen aiemmin kerrotun kanssa. Oletin myös tarinan nimensäkin perusteella peilaavan The Rise of Skywalkeria, mutta ei se oikeastaan niin tehnyt – jos kohta kysyä voikin, oliko sen elokuvan otsikko kovin onnistunut.

Tämän enempää on paha sanoa sarjakuvaa spoilaamatta. Mutta arvaankin, että tämän blogimerkinnän saattaa lukea joku, joka ei sarjakuvaa aio lukea, mutta jota ehkä kiinnostaisi kuulla, miten Kylon nousu siis sen mukaan kävi. Tässä se siis tulee: sarjiksen tapahtumien tiivistelmä kuvien kanssa. Ja sarjisspoilerien myötä hieman lisää siitä, mikä tässä tarinassa minusta oli niin outoa.

trokr-knights-of-ren

Kuten Renin ritarien Ren tässä vihjaa, Ben Solo ei tainnut olla ensimmäinen, jonka Snoke on ohjannut liittymään ritarikuntaan.

Renin ritarit olivat olemassa jo kauan ennen Kylo Reniä. He olivat Snokelle työskenteleviä tappajia, jotka kykenivät jonkin verran käyttämään Voimaa. Tämän epäpyhän ritarikunnan aiempi johtaja kutsui itseään nimellä Ren, joka tietysti selittää jengin nimen – mutta ei oikeastaan sitä, miksi Ben Solo päätti käyttää tuota nimeä sukunimenään. Sitä sarjakuva ei selitä mitenkään.

Sen sijaan sarjakuva näyttää, mitä tapahtui tuon kohtalokkaan hetken jälkeen, jolloin Luke Skywalker erehtyi sytyttämään miekkansa kurkistettuaan 23-vuotiaan oppilaansa mieleen ja nähtyään synkän tulevaisuuden, kuten The Last Jedin näkökulmatut flashbackit kertoivat. Ja siinä onkin sarjakuvan suurin yllätys: The Rise of Kylo Renin mukaan Ben Solo ei tappanut ketään tuona yönä.

trokr-jedi-temple-explosion

Temppelin tulipalon sytyttää salama. Voima-salama, siis?

Ben kyllä luulee tappaneensa enonsa, mutta kuten tiedämme, näin ei käynyt. Hän kyllä katsoo temppelin palavan, suurin osa jedioppilaista sisällään, ja tulkitsee olevansa syyllinen temppelin tuhoon (eikä yritä auttaa ketään ulos), mutta varsinaisesti hän ei edes sytytä tulipaloa itse. Sarjakuvan perusteella temppelin vaikuttaa leimauttavan liekkeihin etäyhteydellä Snoke tai itse keisari Palpatine, jonka nukke Snoke The Rise of Skywalkerin mukaan oli.

Tulipalon äärellä Ben kohtaa kolme viimeistä jedioppilastoveriaan, jotka eivät olleet paikalla tuhon tapahtuessa. Heidänkin Ben haluaa vain jättävän itsensä rauhaan: vastustajien tylyn tappamisen aika on tulevalla Kylolla vasta edessä. Entiset ystävänsä karistettuaan Ben ajattelee hetken äitiään ja harkitsee kotiinpaluuta, pahan polkunsa jättämistä. Sen sijaan hän matkaa Snoken isälliseen syleilyyn (!) tuntemattoman avaruusaseman idylliseen puutarhaan (!!).

trokr-ben-solo-snoke

Ben Solo ja aito fyysinen kosketus.

Ben tosiaan tuntee tässä vaiheessa Snoken jo hyvin. Tai pikemminkin luulee tuntevansa. Kun Snoke saa heidän tapaamisensa aikaan viestin kenraali Brendol Huxilta, Ben-parka ei vielä tiedä lainkaan, miksi kenraalit hänen uudelle mestarilleen soittelevat. Armeijoiden komentamisen sijaan Ben on tässä vaiheessa kiinnostunut löytämään itselleen paikan maailmassa – ja sitä ennen Renin ritarit.

Ben on kohdannut Renin ritarit aiemminkin, ”vuosia sitten”, eräällä matkalla yhdessä Luken ja Lor San Tekkan kanssa. Flashback-kohtaus on kiinnostava erityisesti siksi, että se paljastaa Snoken kommunikoineen Voiman kautta Benin kanssa tuttavallisesti jo tuolloin. Ben on piirretty tässä välinäytöksessä ehkä noin 15-vuotiaan näköiseksi, joka tarkoittaa, että Benin viettelys pimeälle puolelle alkoi käytännössä jo hänen lapsuudessaan.

high-republic-rise-of-kylo-ren

Huomaa tässä ruudussa viittaus tulevaan The High Republic – kirja/sarjakuvaprojektiin.

Matkallaan kohti Renin ritareita Ben kohtaa uudelleen jedioppilastoverinsa, jotka ovat seuranneet häntä selvittääkseen totuuden ja kostaakseen mestarinsa oletetun kuoleman. Seuraa tietenkin taistelu, ja seuraa kyllä yhden jedin kuolema, mutta yhä Ben yrittää välttää varsinaista tappoa. Ja kun Ben sitten liittyy Renin jengiin – jengiin, joka nimenomaan tappaa jopa ilman kummempaa syytä – ei hän vaikuta olevan kotonaan. Pääsymaksu Renin ritareihin liittymisestä on ”hyvä kuolema” eli jonkun syyttömän surmaaminen, eikä Ben halua sitä ainakaan kenen tahansa verellä maksaa.

trokr-good-death

Mutta koska tiedämme, miten Benin käy, pimeän puolen hän toki sarjakuvan loppuun mennessä valitsee. Sitä ennen hänellä on vielä kerran hyvä tilaisuus valita toisin, entisten ystäviensä tarjotessa kättä vielä kerran. Kun Ben ei tartu siihen, mutta ei jedioppilaita välittömästi surmaakaan, ritarikunnan johtaja-Renin tulkitsee, ettei Ben sittenkään edes halua pimeälle puolelle. Tästä suivaantuneena Ben suorittaa ”hyvä kuolema” -sisäänpääsykokeen tappamalla itse Renin ja ottamalla tämän paikan.

Perään hengestään pääsee kuitenkin vielä viimeinen jäljellä olevan jedioppilastoverikin, joten The Rise of Kylo Renin loppuun mennessä Ben Solon nimen pian hylkäävä nuorukainen lopulta tappaa yhden niin sanotun hyviksenkin. Se lienee tulkittava viime silaukseksi tiellä pimeälle puolelle.

trokr-kylo-ren-lightsaber

Hihoitta on hyvä harrastaa. (Tähän sarjakuva päättyy.)

The Rise of Kylo Ren on Star Wars -sarjakuvien ystäville ilman muuta lukemisen arvoinen, eikä kertomuksena sinänsä aivan kehno (joskaan eri erityisen erityisesti sarjakuvitettu). Mutta kuten sanottua, minut se jätti hämmentyneeksi. Aivan kuin joulukuun elokuva The Rise of Skywalker, myös tämä sarjakuva tuntuu minusta sanalla sanoen väärältä vastaukselta sille, mitä The Force Awakensin ja The Last Jedin myötä olin useamman vuoden ajan kysynyt.

Episodi IX tarjosi kaiken vastaukseksi ja lopetukseksi pelkän Palpatinen. Kylo Ren -sarjiksessa Palpylla on vain pieni cameo-rooli lopussa, mutta jatko-osatrilogian kiehtovimmalle hahmolle se tekee samaa mitä viimeinen episodi: pyyhkii Kylo Renistä pahuutta isolla märällä rätillä. Mutta siinä missä episodi IX sinänsä tietenkin päättyi Benin paluuseen, sarjakuva pehmentää Benin aiempaa exitiä.

The Rise of Kylo Ren poistaa Beniltä vastuuta teoistaan tavalla, joka minusta on suoranaista retconnausta. Sekä The Force Awakensissa että The Last Jedissä kun sanottiin suoraan, että Kylo nimenomaan tuhosi Luken jeditemppelin ja tappoi hänen oppilaansa. TLJ:ssä Luke sanoi lisäksi Kylon lähteneen ”muutamien muiden oppilaiden kanssa”, jonka ainakin minä oletin tarkoittavan, että muutamat heistä olivat surmayönä Kylon puolella ja ehkä liittyivät myöhemmin Renin ritareihin hekin. Mutta ehei: tämän kaanonia olevan sarjakuvan mukaan jeditemppelin siis tuhosi jokin Beniä korkeampi voima (toki sen jälkeen, kun Ben oli romauttanut huoneensa katon Luken niskaan). Ja mukana kadonneet oppilaatkin olivat vain heitä, jotka yrittivät pysäyttää Benin.

Tämä on merkityksellistä paitsi siksi, etten ollenkaan pidä elokuvissa kerrottujen juonenkäänteiden muuttamisesta jälkikäteen, mutta myös siksi, että muutos tekee Ben Solosta ajopuun hetkellä, jonka pitäisi olla käänteentekevä hänen elämässään. Vaikka Ben sarjakuvan mukaan on pitänyt etäyhteyttä Snokeen vuosia ja vaikka hän omaehtoisesti haluaa etsiä elämänohjeita tunnetuilta murhamiehiltä, hän tuntuu päätyvän sarjakuvan lopussa Kylo Reniksi kuin olosuhteiden pakosta.

trokr-your-choice

Hear, hear, Ben!

Tämä ei ole vain minun tulkintaani. Pikemminkin se on Charles Soulen tulkinta Ben Solosta – ja koska tämä on eittämättä Lucasfilmin tarinaryhmän tarkassa ohjauksessa kirjoitettu tarina, se on Star Wars -saagan kanonisoitu totuus tapahtumista. The Rise of Skywalker kertoi meille, että Snoke oli keisari Palpatinen luomus, ja että Kylon kuulemat Snoken ja Vaderin sanat tulivat siis todellisuudessa vanhalta kurttunaamalta itseltään. The Rise of Kylo Ren kertoo meille, että Ben Solon oma kokemus koko hänen elämästään oli jo kauan ennen tuota kohtaamista, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Että hän kulki muiden ohjaamaa polkua lapsuudesta First Orderin itsevaltiaaksi asti – vaikka hän todellisuudessa aivan itse pysyi tällä polullaan.

Benin näkemyksen mukaan hyvä puoli antoi ensin hänelle nimen kahden legendan mukaan ja pyrki kasvattamaan hänestä sellaista – ja sitten paha puoli nappasi hänet itselleen nähden hänet silloinkin vain Skywalkerin suvun voimakkaana vesana. Jälkimmäisen hän silti valitsi, ehkä paljoltikin nimen vaihdon houkuttamana, koska koki voivansa silloin sentään tehdä mitä tahansa ilman tuon suvun taakkaa – mutta hän selitti itselleen tekevänsä senkin ikään kuin vastahakoisesti. ”You don’t want to live in the shadow”, pilkkaa Ren loppukohtaamisessa Beniä. ”True. I am the shadow”, vastaa Ben synkkänä. Jos ”emo Kylo Ren” -vitsejä ei olisi käytetty loppuun jo pari vuotta sitten, nyt niille ainakin olisi perusteita!

trokr-ben-solo-no-choice

Toisaalta kyllä.

Tietystä koomisesta potentiaalistaan huolimatta The Rise of Kylo Renin nimihenkilö on kyllä aidosti traaginen hahmo. Tätä pohdintaa kirjoittaessani huomaan Ben Solon manipuloitujen itsekäsitysten ja väärien luulojen hänen omien päätöstensä vastuusta kiehtovan minua enemmän kuin sarjakuvaa varsinaisesti lukiessani, joten ehkä Soule on sittenkin jäljillä.

Perusongelmani kuitenkin on se, että elokuvien Kylo Ren ei vain väitä muille ja itselleen olevansa hirviö. Kyllä hän myös on sitä: tappaja, kiduttaja, paha – eikä vähiten siksi, että elokuvat kirjaimellisesti kertovat meille tappojen alkaneen Luken jeditemppelin oppilaista. Sarjakuva haluaa todistaa tämän historian toisin, ja vaikka kuinka haluaisin olla eri mieltä, en voi yleisössä ollessani kuin todeta, että tällaista tarinaa minulle nyt kerrotaan.

trokr-name

Ajattelin itse asiassa samaa, Ben.

Mitä muuten tulee nimeen, niin The Rise of Kylo Renissä ei lausuta nimeä Kylo. Snoke vaikuttaa näkevän sen Benin mielessä kakkosnumeron keskustelussa, jossa Ben nolostellen sanoo keksineensä ajattelemansa nimen – lapsena.

Tämä on, täytyy sanoa, selitys jota en todellakaan kaanoniin odottanut. Mutta lapsena keksityltä ”Kylo” kieltämättä on aina tässä meidän maailmassamme kuulostanut! Ehkä näemme vielä jonain päivänä, jossain Jedin paluun jälkeisiin seesteisiin vuosiin sijoitetussa tarinassa, lapsi-Benin vaikkapa ratsastamassa Chewie-seden hartioilla kutsumassa itseään Kyloksi? Ehkä se kohtaus on yhtä aikaa suloinen ja hyytävä?

Ja nyt kun tähän lopuksi päädyin: niin, toista Ben-prequeliahan tämä prequel nyt ilman muuta huutaa. Ellei nyt lapsuusmuistoja, niin sellaista, joka selittäisi Benin ja Snoken välistä aiempaa historiaa – ja jos kohtaaminen Lukenkin kanssa nyt on lisätty kysymysten listalle, niin sitä toki myös. The Rise of Kylo Renin perusteella voi tosin olettaa, että se kertomus todennäköisesti tekisi Benistä entistäkin enemmän olosuhteiden uhrin.

Star Wars -elokuvissa pinnan takana on tausta (ja se on enemmän kuin vain tausta)

Luin äskettäin ainoan Disney-ajan Star Wars -elokuvista julkaistun making of -kirjan, Making Solo: A Star Wars Storyn (Bredow, Rob. Abrams Books 2019). Olin lukiessani aivan ihastuksissani – ja se sai minut ajattelemaan erästä asiaa.

Industrial Light & Magicin johtajiin kuuluvan Rob Bredown valokuvista pääasiassa koostuvaa 250-sivuista Making Soloa voi kuvailla niin sanotuksi kahvipöytäkirjaksi. Se sopii kooltaan hyllyyn uusien elokuvien Art of -kirjojen viereen. Se myös täydentää sopivasti Art of Solo -kirjaa, koska taidekirja käsittelee elokuvan suunnittelu- ja visiointivaihetta ja Making-kirja taas lähes pelkästään käytännön toteutusta, erityisesti kuvausvaihetta ja jonkin verran jälkituotantoa. (Kumpikaan kirjoista ei pureudu kovin syvälle Solon käsikirjoitukseen tai elokuvaan tuotannon aikana tehtyihin muutoksiin, saati niistä suurimpaan eli ohjaajien vaihtoon, jota taidekirja ei käytännössä edes mainitse. Making-kirjassa se sentään jotenkuten ääneen myönnetään, ja toki sen toisista kuvista voi bongata ensimmäiset ohjaajat Phil Lordin ja Christopher Millerin ja toisista kuvista lopullisen ohjaajan Ron Howardin, jota kirjassa kuplille kehutaan.)

Ron Howard (kuvassa vas.) vaihtui Solon ohjaajaksi kuvausten ollessa jo loppusuorallaan, mutta hän päätyi kuvaamaan esimerkiksi kaikki Dryden Vos -kohtaukset uudelleen, vaihtaen hahmon näyttelijäksikin Paul Bettanyn (oik.). Kuvat kirjasta Making Solo (Abrams Books 2019).

Lukiessani tätä kirjaa huomasin siis olevani jatkuvasti aivan innoissani. Ai tuollaisella huolella ja vaivalla kuvausryhmä etsi Dolomiittien vuoristosta paikkoja, joiden päälle avaruusjunan ryöstö sijoitettaisiin! Noinko järjettömän paljon kaukaisen galaksin asuihin puettuja ekstroja olikaan paikalla Corellian tummasävyisissä kohtauksissa? Ja miten aidosti olemassa olevalta paikalta näyttääkään valokuvissa Kanarian saarten Fuerteventuralle rakennettu coaxium-jalostamo, joka kuitenkin tosiaan on täysin kuvauksia varten rakennettu vale-yhdyskunta!

Periaatteessa ei liene kummallista, että Star Wars -bloggaaja on innoissaan lukiessaan Star Wars -kirjallisuutta. Tässä tapauksessa kiinnostavaa kuitenkin on, että Solo: A Star Wars Story (2018) ei ole tämän Star Wars -bloggaajan mielestä kovin hyvä elokuva.

Solossa on koko ajan kova hönkä päällä, mutta siltä puuttuu järki ja melkeinpä tunteetkin. Lähes kaikki Han Solon myytin rakennuspalikat on työnnetty väkisin yhteen pikaseikkailuun, jolloin nimihahmo (Alden Ehrenreich) jää kasvattamatta mittoihinsa, Hanin ja Chewbaccan (Joonas Suotamo) välinen erityisside rakentamatta ja Kessel-matkan todellinen legendaarisuus – kun siitä kerran legenda vuosia myöhemmin on tullut – ymmärtämättä. Juuri esitellyt hahmot kuolevat muutamaa kohtausta myöhemmin ilman että edes elokuvan muut hahmot jäävät heitä kaipaamaan, joten katsojastakaan ei tunnu, että näistä olisi ollut tarkoitus välittää. Tietynlaisen maanläheisyyden päällä on kummallinen koominen epävire, jonka pahin ilmentymä on droidihahmo L3-3T (roolissa Phoebe Waller-Bridge, toisaalla oikein taitava koomikko), joka parodioi ontuvasti feminismiä ja vihjailee seksuaalisesta suhteesta Lando Calrissianiin (Donald Glover). Tuntuu omituiselta, että Solon ohjaajat todella vaihdettiin kesken kuvausten, koska lopputuloksen perusteella keskeiset viat olivat pikemminkin Lawrence ja Jon Kasdanin käsikirjoituksessa.

Solon tiimi puoliksi puvuissa: vasemmalta Phoebe Waller-Bridge (L3-3T), Woody Harrelson (Beckett), Emilia Clarke (Qi’ra), Alden Ehrenreich (Han Solo), Joonas Suotamo (Chewbacca) ja Donald Glover (Lando Calrissian).

Kaiken tämän huomioiden Solon sinänsä katsoo viihde-elokuvana aivan irvistelemättä. Sen ilmestyessä kutsuin elokuvaa ensimmäiseksi ”yhdentekeväksi” Star Warsiksi, johon voi suhtautua kevyenä välityönä ja joka ei välttämättä kestä monta katsomiskertaa. Nyt (lähes kaksi vuotta ja sentään joitakin katsomiskertoja myöhemmin) sanoisin, että Solo on Star Warseista se, joka oli koko ajan selvimmin pelkkää viihdettä vailla suurempia tavoitteita. Se ei siis esimerkiksi esitä avaruudellisessa miljöössä myyttisiä tarina-aihioita tai käsittele hyvän ja pahan välistä tasapainoa eikä pyri sanomaan mitään yksilöiden vapaudesta diktatuurin ikeessä. Se vain esittelee kasan hahmoja ja kertoo seikkailutarinan Star Wars -maailmassa tavalla, joka muistuttaa sarjan pilottijaksoa.

Mutta luettuani viime keväänä ilmestyneen Making Solo -kirjan minut valtasi välitön halu katsoa elokuva uudelleen ja ihastella kaikkea tapahtumien takana nähtävää. Solo oli esimerkiksi puvustuksensa puolesta kaikkein suurin Star Wars -elokuva, koska siinä oli niin monta joukkokohtausta, joissa niin monilla taustahahmoilla oli niin eri tyyppisiä asuja: kohtaukset Corellian avaruuslentokentällä, lumiplaneetan vuoristobaarissa ja Dryden Vosin jahdin juhlissa. Ja vaikka en vieläkään ymmärrä, miksi se lopun coaxium-jalostamo muka sijaitsisi autiolla hiekkarannalla nuhruisissa hökkeleissä, mutta voi tavaton, miten loppuun asti mietityn todelliselta se paikka kuvauksissa otetuissa valokuvissa näyttääkään! Kalaverkotkin roikkuvat kuivumassa!

Joonas Suotamo ja Warwick Davis ottojen välillä Savareenin caoxium-jalostamolla eli Fuerteventuran saarella.

Koska Solo on niin monella muulla tavalla minusta vähemmän onnistunut, tämän kirjan upeiden valokuvien äärelle pysähtyminen muistutti minua siitä, kuinka paljon Star Wars -elokuvissa onkaan minulle kyse siitä, mikä toisissa elokuvissa jäisi ydinsisällön kehyksiksi.

Lavasteista, kuvauspaikoista, puvuista, olennoista, aluksista. Visioista ja niiden toteutuksesta. Kokonaistunnelmasta ja aivan pienistäkin yksityiskohdista, joita jotkut ovat miettineet hartaudella, vaikka ne vain vilahtavat ruudulla tai valkokankaalla. (Solon ehkä paras esimerkki tästä on vapaussoturi Enfys Nestin kypärään aurabesh-fontilla kaiverrettu teksti, jossa meikäläisillä kirjaimilla lukee ”until we reach the last edge, the last opening, the last star, and can go no higher” – aivan huikea motto, jossa on enemmän sisältöä kuin Enfys Nestin hahmossa elokuvassa tai käsikirjoituksessa.)

Sanalla sanoen: maailmoista. Star Wars -elokuvien erityisyydessä on, ainakin minulle, aivan valtavan suurelta osin kyse niiden kuvitelluista vieraista maailmoista, jotka tuntuvat ah-niin-todellisilta.

Stormtroopereita ja corellialaisia Solon alun avaruusasema-kohtauksen kuvaustauolla. (Kuvattu studiossa Englannissa).

Eikä kyse missään nimessä ole vain erikoistehoisteiden tasosta. Varmasti tasokkaat ovat tehosteet Disneyn toisenkin aliyhtiön Marvelin elokuvissa, mutta eivät niiden avaruusepisodien miljööt tunnu todellisilta – tuskin on tarkoituskaan. Isojenkin Hollywood-elokuvien scifi- ja fantasiamaailmat näyttävät edelleen usein muovisilta tai tietokoneella tehdyiltä ja tuntuvatkin sellaisilta, koska ne eivät sisällä mitään sellaista, joka saisi uskomaan lavasteen tai cgi-taustan aidoiksi paikoiksi. Usein sitä ei ole tavoiteltukaan, sujuvan tarinankerronnan tai samastuttavien hahmojen ollessa keskiössä. Hyvä ajatusleikki on kuvitella, tuntuuko elokuvan miljöö sellaiselta, että kameran voisi kuvitellusti kääntää ympäri, ja kuvissa nähty maailma jatkuisi sielläkin. Yleensä ei tunnu.

Star Wars -elokuvien tekijöitä sen sijaan ohjaa ja velvoittaa edelleen George Lucasin ajatus ”käytetystä tulevaisuudesta” (used future). Kyse on juuri siitä, että Lucas halusi kaukaisen galaksinsa näyttävän eletyltä ja todelliselta. Jos avaruusmatkailu ja robotiikka olisivat arkea, avaruusalukset eivät todennäköisesti olisi kiiltäviä tai puhtaita eivätkä robotit aina ehjiä. Tulevaisuudessakin vain harva paikka olisi ”futuristinen”, järkeili Lucas jo THX-1138:aa tehdessään, ja Star Warsiin tullessa hän sijoitti kohtauksia esimerkiksi Luken Tatooinen kodin keittiöön ja verstaalle. Molemmat tuntuivat paikoilta, joissa oikeasti siemaillaan aamumaidot ja vaihdetaan droidien öljyt.

Chewbacca katselee Dryden Vosin toimiston ikkunasta Vandor-planeetan vuoristoa. Toimisto on studiossa, mutta näyttelijä Joonas Suotamo näkee kuvauksissa ikkunasta saman minkä mekin: Dolomiiteilla kuvatuista vuorista vieraaksi planeetaksi käsitellyn maiseman, joka heijastetaan valtavalle näytölle lavasteen taakse.

Tämä todentuntuisuus on yksi selitys sille, miksi niin poikkeuksellisen moni Star Wars -fani on kiinnostunut lukemaan elokuviin liittyviä romaaneja ja sarjakuvia tai Visual Dictionaryjen kaltaisia selityskirjoja: kun elokuvassa nähty tuntuu todelliselta ja mietityltä, siitä haluaa mielellään tietää lisää ja siihen uppoutua syvemmälle. Mutta toisaalta minua ja monia muita kiehtoo kyllä myös Making Solon esittelemä toinen todellisuus: se, miten tämä kaikki on itse asiassa tehty.

Ainakin minulle taikaa vain lisää tieto siitä, että todelliselta tuntuva elokuva on toki oikeasti kuvattu lavasteissa, rakennettu pienoismalleina tai koodattu tietokoneella yhdistellen bittejä ja oikeaa kuvaa. Lucas itse horjui prequeliensa aikaan vähän turhankin tylsän syvälle tietokonemaailmaan, kun episodit II ja III kuvattiin melkein pelkästään sinisen tai vihreän kankaan edessä ja todellista olivat kärjistäen enää vain näyttelijät. Nykyisissä leffoissa on toki tietokonetehosteita numeraalisesti vielä enemmän kuin Lucasin aikaan, mutta niissä on myös pidetty huolta, että asioita tehdään mahdollisuuksien mukaan myös ”livenä”.

Tavoite tuntuu näissä elokuvissa nykyisin olevan, että esimerkiksi omituiset otukset rakennetaan fysiikkaa uhmaten esiintymään oikeasti samassa kuvassa näyttelijöiden kanssa, mutta sen sijaan esimerkiksi näyttelijöiden toimintakohtauksista iso osa feikataan mieluusti tietokoneella. Toisaalta nykytekniikka myös mahdollistaa aivan uudenlaisen immersion, josta pääsevät periaatteessa nauttimaan vain näyttelijät mutta joka oletettavasti vaikuttaa siihen, kuinka aidolta heidän suorituksensa tuntuvat. Soloa kuvattaessa kehitettiin tekniikkaa, joka tällä hetkellä loistaa The Mandalorianissa: vihreän tai sinisen kankaan sijaan näyttelijät näkevät lavasteen taustalla tai avaruusaluksen ikkunoista valtavilta kankailta sen saman kaukaisen galaksin todellisuuden, jonka mekin näemme elokuvassa.

Erityisesti juuri Solossa tunnelmat saavat vielä lisäkierroksia siitä, miltä elokuva kuvina tarkkaan ottaen näyttää. Kuvaaja Bradford Young on kuvannut Solon liki realistisesti: tummilla väreillä ja varjoissa, likaa pelkäämättä, luonnonvalon tai lavasteisiin kuuluvien valaisimien tunnelmaa hakien. Young tuntuu itse asiassa tehneen eri elokuvaa kuin ohjaajat ja kirjoittajat, mutta tästä ristiriidasta huolimatta ainakin itse nautin suuresti elokuvan visuaalisesta tyylistä. Esimerkiksi elokuvan alun Corellian tehdas- ja satamamiljöö (kuvattu Englannissa Fawleyn entisessä voimalassa) on paljon kiinnostavampi miljöönä kuin tapahtumiltaan, ja Youngin kameratyöllä on siinä suuri merkitys.

Toismaailmaista tekniikkaa corellialaisessa tehtaassa? Itse asiassa täysin lavastamatonta tekniikkaa Fawleyn entisessä voimalassa, johon corellialaiset tehtaat ja slummit sitten lavastettiin.

Olenko nyt siis tullut siihen pisteeseen, jossa nautin Art- ja Making-kirjoista tai yleisesti näiden taustojen tutkimisesta enemmän kuin itse elokuvista? Sellainen kysymys kieltämättä tulee mieleen, koska olen aina ollut erityisen kiinnostunut juuri tästä näkökulmasta Star Warsiin ja koska parin viime vuoden aikana Solon lisäksi myös The Rise of Skywalker jätti minut elokuvana kylmäksi.

Toivottavasti en sentään. Pikemminkin kyse on siitä, että juuri tämä Star Wars -elokuvien erityispiirre on itselleni paitsi tärkeä erottava tekijä tämän franchisen ja kaikkien muiden välillä, myös tärkeä perustelu sille, miksi tälle sarjalle on valmis antamaan aina uusia ja uusia mahdollisuuksia.

Näin komeasti toteutetut kuvitellut maailmat eivät ole vain kehyksiä tai vain taustaa. Skywalkerien mukaansa tempaavan tarinan lisäksi nimenomaan nämä kokonaiset toiset maailmat ovat inspiroineet yleisöjä ja yhä uusia kuvitelmia jo yli 40 vuoden ajan, vaikka sarjan faneiksi itseään kutsuvista kriittisimmät tykkäävät tosissaan vain 2-3 sarjan elokuvasta. Monien Star Wars -elokuvien käsikirjoituksissa on valitettavasti parantamisen varaa, mutta mikään korvaava tuote ei tarjoa samaa matkaa toiseen todellisuuteen.

Episodi IX: Duel of the Fates eli väläys siitä, miten sarja olisi voinut päättyä

Kaksi viikkoa sitten Robert Meyer Burnett pamautti Star Wars -ympyröihin varsinaisen pommin kronikoimalla kahdessa kaksituntisessa livelähetyksessään (!) Youtubeen Colin Trevorrown tarinaversion episodi IX:stä silloin, kun sen otsikko vielä oli Duel of the Fates.

Sehän oli ollut koko ajan tiedossa, että JJ Abrams ja Chris Terrio aloittivat puhtaalta pöydältä Trevorrown ja kirjoittajapari Derek Connollyn jälkeen. Haastatteluissa oli jo aiemmin käynyt ilmi, että Trevorrown versiossa esimerkiksi keisari Palpatine ei ollut palannut kuolleista. Mutta millainen Trevorrown versio sitten olisi ollut, sitä emme tienneet – kunnes nyt. Eikä tieto jäänyt kuvitelmien varaan, koska Burnettin luentojen jälkeen nettiin ilmaantui myös kasa concept artia tästä versiosta. Tämän artikkelin kuvitus on tuosta vuodosta.

Tämän jälkeen kysymykset ovat siis kuuluneet, olisiko Trevorrown versio näillä tiedoilla ollut parempi kuin se The Rise of Skywalker, jonka saimme. Lähdekriittisemmät tosin ovat varmasti sitä ennen kysyneet, mahtaako tämä vuoto olla aito lainkaan – tai kuka ihme on Robert Meyer Burnett. Mutta mitä tulee siihen, oliko vuoto aito: kyllä se ainakin pääpiirteissään oli. Sen vahvisti nimittäin Trevorrow itse tässä twiitissään:

Robert Meyer Burnett oli minulle täysin vieras nimi, enkä painanut Youtuben seuraa-nappia kuunneltuani hänen jorinoitaan melkein neljä tuntia. Vaihdoin kuuntelunopeutta ja aloin hypelläkin siinä vaiheessa kun mies keskittyi välillä yleisökysymyksiin Star Trekistä ja Alienista. Mutta mikään ihan satunnainen vloggaaja Burnett ei ole. Imdb:ssä hänellä on kymmeniä töitä ohjaajana, kirjoittajana, leikkaajana ja tuottajana. Siellä täällä filmografiassa on pientä fiktiotakin, mutta leijonanosan miehen urasta muodostavat tällä perusteella elokuvien dvd-ekstroiksi tuotetut dokumentit, joiden joukossa korostuvat Star Trek ja X-Men -franchiset.

Suuripuheinen Burnett siis on ihan oikeastikin Hollywoodin sisäpiirin liepeillä. Videoissaan hän väittää lukeneensa tai kuulleensa Colin Trevorrown (ja Derek Connollyn) version episodi IX:stä, jonka päivämääräksi hän videolla ilmoittaa 16.12.2016. Päivämäärä on oleellinen, sillä se tarkoittaa, että versio on kirjoitettu ennen Carrie Fisherin kuolemaa (27.12.2016). Näin ollen tämä versio sisältää siis – kaiken muun kiinnostavan lisäksi – parhaan mahdollisen kuvan siitä, mikä Leian rooli olisi voinut olla elokuvassa, jos asiat olisivat menneet toisin ja Leia olisi saanut ”oman jatko-osatrilogiaelokuvansa” kuten Han ja Luke saivat.

IMG_20200123_192558

Eräs seikka ei ole saanut tarpeeksi huomiota Duel of the Fates -käsiksen käsittelyssä. Nimittäin se, että koska Trevorrown ja Lucasfilmin tiet erosivat vasta syyskuussa 2017, on perusteltua olettaa, että tuossa välissä on valmistunut vähintään yksi uusi versio. Burnettin raportoima käsis ei siis ole vielä se käsisversio, jonka perusteella Lucasfilmissä olisi todettu, että ei, tästä ei missään nimessä tehdä episodi IX:ää. Pikemminkin tätä pitää tulkita raakaversiona, jossa vielä nähtiin potentiaalia. Toisaalta on hyvä myös muistaa, että tämä ei ole versio, jonka Colin Trevorrow ja Derek Connolly itsekään olisivat koskaan filmanneet aivan tällaisenaan – tämähän oli vasta ensimmäinen versio.

(MakingStarWarsin Jason Ward on väittänyt lukeneensa myöhemmän version, mutta koska Wardin kuvailema käsis on eroistaan huolimatta henkisesti ja useimmilta tapahtumiltaankin hyvin lähellä Burnettin videoiden käsikirjoitusta, keskityn tässä kirjoituksessa tähän neljän tunnin videoluennoilla tarkemmin raportoituun.)

Vielä pari sanaa Burnettista ja hänen videoistaan ennen kuin pääsen niiden sisältöön. Burnett itse painottaa, että ei tunne Trevorrowta, eikä hän tietenkään kerro, mistä hän tämän graalin maljan on käsiinsä saanut. Hän korostaa myös useita kertoja, ettei hänellä ole itsellään hallussaan tuota käsikirjoitusta, vaikka selvästi lukee videolle vähintään tarkkoja muistiinpanoja siitä. Nimittäin todella tarkkoja.

Heti alussa Burnett näyttää tekstinä tämän käsisversion alkuskrollin, mainitsee tiettyjen kohtausten tarkkoja sivunumeroita käsikirjoituksessa ja maustaa kertomustaan suorilla repliikeillä. Tarinan edetessä, etenkin ensimmäisen videon loppupuolella, Burnett kuitenkin tuntuu heittävän mukaan yhä enemmän omia tulkintojaan, eikä etenkään Reyn ja Kylon tarinan osalta tunnu enää tietävän niin tarkasti, mitä hahmot ovatkaan tekemässä ja miksi. Toisessa videossa hän palaa käymään loppupuolen tapahtumat läpi ensimmäistä videota tarkemmin. Ensimmäisen videon perusteella olin jo tulkitsemassa, että Burnett olisi itse lukenut vain käsiksen alkupuolen ja kuullut lopun toisen käden tiivistelmänä, mutta on toki mahdollista esimerkiksi, että hän on videoiden välillä saanut lähteeltään lisätietoa.

alleged-trevorrow-scroll

Tästä lähti tämä versio. Olettaa sopii, että Trevorrownkin käsissä alkuskrolli olisi muuttunut vielä moneen kertaan.

Trevorrown Duel of the Fates (terävä, hauska ja toimiva otsikko, muuten!) olisi siis todellakin olisi ollut aivan eri elokuva kuin Abramsin The Rise of Skywalker. Olisiko se ollut parempi episodi IX – palaan siihen myöhemmin.

Trevorrown versiossa Palpatine esiintyy vain lyhyesti hologrammina, ei verevänä vainajana. Kylon ja Reyn välillä on Voima-yhteys, mutta siteen sielunkumppanuuteen tai jopa romanssiin viittaavista sivujuonteista ei näy häivääkään. (Sen sijaan romanssin mahdollisuutta viritellään Trevorrown versiossa Reyn ja Poen välille.) Kyloa yritetään tarinan aikana pelastaa pimeältä puolelta, mutta se ei oikeastaan onnistu, tai korkeintaan juuri ja juuri: Ben Solo ei palaa, mutta Kylo kuolee ymmärtäen olleensa väärässä. Reyn vanhemmat eivät paljastu kenenkään kuuluisan sukulaisiksi, ja heidän murhaajakseen paljastuu Kylo itse, yhdessä Renin ritarien kanssa. Hux ei petä First Orderia, Kuolemantähden raunioilla ei käy kukaan, sith-tikareita ei tarvitse tulkita vaivalloisesti ja niin edelleen.

IMG_20200123_192551

Reyn kaksiteräinen valomiekka kuuluu tämän käsiksen kiehtoviin yksityiskohtiin. Huomaa Jedin paluun aikaisen Luken asu.

Mutta vaikka Duel of the Fatesin juonessa ei ole juuri yhtäläisyyksiä The Rise of Skywalkerin kanssa, kaikuja siitä kuitenkin on mahdollista nähdä lopullisessa elokuvassa, jonka lopputeksteissä Trevorrow ja Connolly on kreditoitu ”story by” -krediitillä Yhdysvaltain käsikirjoittajakillan sääntöjen mukaan. Nimittäin:

  • Myös Duel of the Fatesin alussa Kylo etsii jotain Mustafarilta, Vaderin jäämistöstä, ja löytää holokronin. Se liittyy tässäkin versiossa keisari Palpatineen, ja sisältää Vaderille tallennetun ”katso vasta jos kuolen” -viestin, joka johdattaa Kylon eteenpäin. Sieltä edestäpäin ei vain tässä versiossa löydy itse Palpatinea.
  • Kylon seuraava etappi on tässäkin versiossa sithien pyhä planeetta muinaisine patsaineen ja temppeleineen.
  • Rey ja Finn keskustelevat Kylosta ja näiden kahden Voiman vastinparin vaikeasta suhteesta. Rey tunnustaa opettajilleen olevansa epävarma roolistaan kaikessa tässä, ja myöhemmin kauhistuu käytettyään kimpaannuttuaan liikaa voimaa ja aiheutettuaan kuolemaa. Nämä kohtaukset ja teemat ovat kaikki mukana lopullisessa elokuvassa – mutta erilaisina ja ohimenevämpinä kuin ne olisivat ilmeisesti olleet Trevorrown versiossa.
  • Entiset First Orderin stormtrooperit nousevat valtiaitaan vastaan. Tämäkin oli tosin Trevorrowlla isompi osa juonta kuin Abramsin ja Terrion lopullisessa elokuvassa.
  • Kylo kohtaa isänsä Han Solon näyssä (mutta kohtaus ei tässä versiossa ole Kylon kääntymisen hetki).
  • Lando tuo ison laivaston lopputaisteluun ratkaisevalla hetkellä.
  • Ja aivan erityisesti: Trevorrown versiossa Kylon tavoite on oppia imemään elävä Voima pois toisista, ja Rey opettaa hänelle tempun kääntöpuolen eli Voimalla parantamisen. Vaikka The Rise of Skywalkerissa voimaa imee parantuakseen Palpatine, etenkin tässä kohtaa katsoisin, että Abrams ja Terrio todellakin kehittelivät aiemman käsikirjoituksen ideaa eteenpäin.

IMG_20200123_192542

Elokuva alkaa Kuatin avaruusalusvarustamolta. Finn, Poe, Rose ja BB-8 yrittävät räjäyttää First Orderin tähtituhoojatuotannon. Siinä he eivät onnistu, mutta pakenevat kuitenkin yhden tähtituhoojan kaapaten. Mukanaan he tuovat aimo kasan aluksia ja aseita: riittävästi, että vastarinta alkaa suunnitella iskua First Orderin pääkaupunkiin, vanhaan kunnon Coruscantiin, ja ehkä jopa sen valtaamista. First Order on nimittäin blokannut kaikki galaksin kommunikaatiokeinot paitsi omansa, mutta Coruscantin raunioituneen jeditemppelin alla pitäisi olla tuhat vuotta vanha järjestelmä, jolla vastarinnan yleisen kutsun aseisiin vielä saisi läpi.

Coruscantia hallitsee kansleri Hux, mutta Kylo on kateissa, eikä palaakaan First Orderin valtaistuimelle elokuvan aikana. Hän etsii mittaamatonta voimaa ensin Mustafarilta, sitten Palpatinea itseään opettaneen Tor Valum -nimisen muinaisolennon opista Remnacore-planeetalta (tarkka kirjoitusasu jää minulle hämäräksi) ja lopulta Mortisista, The Clone Wars –sarjasta tutusta Voiman mystisestä äärestä.

Finn, Rose ja droidit seikkailevat suurimman osan elokuvaa Coruscantilla. He onnistuvat käynnistämään hätäkutsun, mutta jäävät First Orderin vangeiksi. Paettuaan he onnistuvat käynnistämään First Orderin hirmuvaltaan tyytymättömien stormtrooperien ja Coruscantin kansalaisten keskuudessa kunnon kapinan, jonka tueksi Leian joukot ja lopulta, ratkaisevalla hetkellä, myös Landon johtamat salakuljettajat ja muut epämääräisemmät soturit – palkkionmetsästäjä Bosskia myöten – saapuvat käymään avaruustaistelua. Galaksi kuulee siis Leian viimeisen ”help me” -viestin, ja lopuksi hyvä voittaa.

IMG_20200123_192535

Stormtrooperien kapinassa vaikuttaa olevan ”pienten ihmisten vallankumouksen” piirteitä.

Rey ja Poe kulkevat tarinan alkupuolella omaa tietään, yrittäen ilmeisesti etsiä Kyloa pysäyttääkseen tämän (tässä kohtaa Burnett on epäselvimmillään). Renin ritarit jahtaavat heitä, mutta kohtaavat loppunsa Reyn kädessä, kun paljastuu, että he ja Kylo olivat Reyn vanhempien kuoleman takana. Rey pakottaa Poen pois luotaan ja etenee kohti otsikon kohtalojen kaksintaistelua.

Mortisilla sekä Rey että Kylo näkevät näkyjä menneestä, ja taistelevat useaan otteeseen samaan aikaan kun toista taistelua käydään Coruscantilla. Luke-haamu, joka on elokuvan aikana aiemminkin keskustellut sekä Kylon että Reyn kanssa, ottaa osaa taisteluun, mutta lopulta ratkaisevan iskun antaa Leian etäkosketus Kylon mieleen hetkellä, jolla tämä on puristamassa viimeisen elämänvoiman Reystä. Kylo kääntää tekonsa, palauttaa elämän Reyhin, ja vaipuu itse kuolemaan. Viimeisinä sanoinaan hän paljastaa Reylle tämän sukunimen: ”Solana”.

Rey nousee Mortisin astraalitasolle ja kohtaa Luken, Yodan ja Obi-Wanin. Nämä tunnustavat oppineensa Reyltä, että tasapaino on sittenkin valon ja pimeän välissä, ja että Reyn on mahdollista palata galaksiin opettamaan tämä muillekin. Niin hän tekeekin, kun elokuva päättyy Modesta-nimiselle planeetalle, jonne Finn on perustanut tulevien jedilasten uuden koulun.

IMG_20200123_192459

Luke-haamu tarttuu Kylon valomiekkaan. Mark Hamillilla olisi ollut Trevorrown versiossa enemmän tehtävää.

Tämän kaiken paljon tarkemmin luetteleva Burnett ei peittele mielipidettään: hänestä Trevorrown Duel of the Fates on kaikessa parempi, kiinnostavampi ja starwarsmaisempi kuin The Rise of Skywalker oli. Burnettia tuntuu aivan erityisesti kiusaavan lopullisessa elokuvassa se, että Palpatinen paluuta ei selitetä mitenkään, sillä hän palaa tähän ärsytykseensä monia, monia kertoja videonsa aikana.

Kuten olen tässä blogissa suruissani kirjoittanut, minäkään en pitänyt The Rise of Skywalkerista. Mutta en ole ollenkaan vakuuttunut, että Trevorrown versio olisi johtanut parempaan lopputulokseen.

Aito vertailu näiden vaihtoehtojen välillä on lähes mahdotonta, koska yhtäällä meillä on valmiiksi hiottu elokuva (virheineen) ja toisaalla yhden Robert Meyer Burnettin paikoin vouhkaava kertomus käsikirjoituksesta. Jälkimmäisestä ei voi varmuudella sanoa, kuinka mikäkin kohtaus tai teema olisi valmiiksi elokuvaksi toteutettuna toiminut ja, kuten edellä totesin, tämä versio Duel of the Fatesista ei edes ole se, jollaiseksi Trevorrown versio olisi tuotantonsa aikana lopulta kehittynyt.

IMG_20200123_192522

Coruscantin alatasot, joista Lucasfilmillä olisikin ollut jemmassa paljon suunnitelmia – George Lucasin tekemätön tv-sarjaprojekti Underworld olisi tiettävästi laskeutunut tänne.

Eräiltä osiltaan Trevorrown versio kyllä vastaa monia minun IX-toiveitani paremmin kuin lopullinen The Rise of Skywalker. Aivan erityisesti Trevorrown versio olisi avannut sodan ja First Orderin valloittaman galaksin kokonaiskuvaa paremmin kuin nähty elokuva.

Trevorrown valitsemat lokaatiot olisivat olleet paitsi kiinnostavampia kuin TROS:ssa nähdyt, myös avartavia kaukaisen galaksin koko tilan kannalta ja ehkä sopivampia saagan viimeiseen osaan. Star Wars -tarinoissa vuosikymmeniä esiintynyt Kuatin alusvarustamo olisi ollut hienoa nähdä valkokankaalla, prequelien keskusplaneetta Coruscant olisi ollut painava valinta saagan kokonaisuuden kannalta ja Mortis puolestaan, niin, vähintään rohkea valinta. (The Rise of Skywalkerin kiinnostavin planeetta oli sysimusta ja muinainen Exegol, mutta kaikesta päätellen se on suora seuraaja Trevorrown version Remnacorelle.)

Hirmuhallinnon sisältä kumpuava stormtrooperien kapina oli niin ikään mukana monien IX-spekulaatioissa ja -toiveissa, ja Trevorrown versiossa Finnin hahmon kaari tuntuu saavan paremman lopun kuin hänen käy TROS:ssa. Mark Hamill -fanit (eli me kaikki?) olisivat myös olleet tyytyväisiä: miten tahansa toteutettuna Luke-haamun ja Kylon kohtaaminen olisi ollut herkullista katsottavaa, ja Trevorrown käsiksessä sellaisia kohtauksia olisi ollut kaksikin. ”See you around, kid”, sanoi Luke sentään The Last Jedissä!

Erikseen on mainittava se, että Trevorrow selvästi sentään yritti tarttua Voiman tasapainon ongelmaan, jonka esimerkiksi minä kuvittelin The Last Jedin jälkeen kasvavan viimeisen osan myötä tämän trilogian olemassaolon ydinkysymykseksi. Miten lopulta on saavutettavissa tuo myyttinen tasapaino, kun hyvän voitto pahasta tuntuu aina johtavan vain pahan vuorottaiseen nousuun jonkin ajan kuluttua, ja jos luonnossa on tasapaino ilman keskenään taistelevia jedejä ja sithejä? Tämän kysymyksenhän Abrams ja Terrio surutta sivuuttivat. Trevorrown version tämä Reyn repliikki Kylolle lopputaistelun käännekohdassa olisi hyvin toteutettuna voinut olla kohtaus, joka olisi tuonut näitä miettiville katsojille ne kylmimmät väreet:

”Our masters were wrong. I will not deny my anger and I will not reject my love. I am the darkness and I am the light.”

Sekin tekee mieleni mainita, että Trevorrow vaikuttaa tavoitelleen väkivallan tasoltaan yllättävän aikuista (lue: rajua) elokuvaa. En ole lainkaan varma, olisiko tyylilaji ollut sopiva, mutta selvä ero Abramsin tai Johnsonin Star Warseihin on havaittavissa. Ottaen huomioon ne lelumäärät, joita Kylon maskilla myydään, olisi ollut todella hätkähdyttävää nähdä Kylo itse tappamassa Reyn vanhemmat. Molemmat kansleri Huxiin ja valomiekkatekniikkaan liittyvät seikatkin vaikuttavat hämmästyttävän graafisilta: Hux teloittamassa petturin valoteräisellä giljotiinilla ja sama Hux elokuvan lopussa tekemässä itsemurhan valomiekkaan heittäytyen. Kylo ottaa heti käsiksen alussa iskua naamaan, saa entistä rujompaa metallitikkiä kasvoihinsa ja päätyy pukeutumaan karkeampaan naamioon. Lopussa Rey ei suinkaan vain menetä helposti korjattavaa raajaa kuten Star Wars -sankarit yleensä, vaan sokeutuu, ja R2-D2-parka suorastaan räjähtää (mutta viimeksi mainitun yksityiskohdan Trevorrow itse katsoi parhaaksi korjata vahvistus-twiitissään: droidi ei olisi vahingoittunut korjauskelvottomaksi).

IMG_20200123_192514

Se eniten välittämämme rakkaustarina.

Mutta ei Duel of the Fates tunnu elokuvalta, johon Star Wars -sarjan olisi kuulunut päättyä, jos kohta sellaiselta ei tuntunut minusta lopullinen The Rise of Skywalkerkaan. Trevorrown tarinasta puuttuu jännite.

Ydinongelma liittyy Kyloon, jonka pitäisi olla elokuvan kiinnostavin hahmo: ikään kuin Darth Vader, jonka maskin alle näemme. Kylohan on siirtynyt syvälle pahan puolelle jo ennen elokuvia, mutta hän tuntuu kaiken aikaa taistelevan valon kutsua vastaan – siis päinvastoin kuin sankarit monissa tarinoissa. Trevorrown versiossa IX:stä Kylo jahtaa yksinään ensimmäiseltä planeetalta suuntaa, toisella planeetalla asustavalta muinaisolennolta sith-oppia kuin pimeän puolen Yodalta ikään ja lopulta kolmannelta valtaa, eikä tunnu missään vaiheessa haluavan hyvän puolen vastineestaan Reystä mitään muuta kuin nähdä tämän kuolleena. Trevorrown käsikirjoitus tuntuu suhtautuvan Kyloon koko ajan menetettynä tapauksena, ja tämän luettuani ymmärränkin entistä paremmin, miksi Chris Terrio kertoi jossakin haastatteluista ottaneensa Abramsin kanssa lähtökohdaksi sen, että Kylo olisi pelastettava pimeältä puolelta: se ei siis tosiaan ollutkaan itsestäänselvää. Jos lopullinen The Rise of Skywalkerkin alikäytti Kyloa/Beniä, niin tämä versio tuntuu unohtavan, mikä hahmossa on kiehtovaa.

Ja vaikka totesin edellä ilahtuneeni siitä, että Trevorrow käsitteli Reyn epävarmuutta ja Voiman tasapainoa, tuntuu Reynkin hahmo olevan tässä versiossa aivan hukassa – jo siitäkin päätellen, että käsiksen toisissa kohdissa tarkoin tunteva Burnett ei oikein hänkään tunnu tietävän, mikä Reytä ajaa. Tulkitsen, että hän lähinnä yrittää saada Kylon kiinni kukistaakseen tämän – ensin lopettaakseen sodan ja sitten kostaakseen vanhempiensa kuoleman. Kaiken kaikkiaan minun on vaikea välttää tunnetta, että Trevorrow ei ole kovin hyvin ymmärtänyt kumpaakaan päähenkilöään.

IMG_20200123_192509

Kylo ei tässä versiossa korjannut vanhaa naamiotaan, mutta vammauduttuaan kasvoista hän pukeutui rujompaan ja alkukantaisempaan.

Viimeistään tässä kohtaa on ehkä hyvä mainita, että pidin myös Trevorrown suurta menestyselokuvaa Jurassic Worldia sieluttomana roskana, jonka ainoat ansiot liittyivät viittauksiin alkuperäisleffaan. Duel of the Fatesista hän tuntuu kirjoittaneen Star Warsin originaalitrilogian kohtausten best of -kattausta, joka viittaisi sopivasti myös prequeleihin. Ja erääksi hänen käsiksensä huippukohdista selvästi tarkoitettu kohtaus, jossa jeditemppelin alla oleva hätäviesti nähdään montaasina ympäri galaksia saagan tunnetuilla tapahtumapaikoilla ”kuin Gondorin liekit syttyisivät”, kuten Burnett kuvailee, tuntuu ainakin hänen videonsa perusteella yksinomaan kornilta. ”Jopa TLJ:n luutapoika näkee viestin”, Burnett hehkuttaa, ja minä huokaisen helpotuksesta, että tällaista emme sentään TROS:ssa nähneet.

Duel of the Fates -kässärin loppupuolen Voiman astraalitasot olisivat taatusti jakaneet mielipiteitä vähintään yhtä paljon kuin lopullisen leffan keisari Palpatinen paluu, vaikka ne kuinka olisivat jo animaatiosarjoissa nähtyjä ja osin juuri siksi. Todennäköisesti ne ovat näytelleet melko isoa roolia, kun tämän käsikirjoituksen myöhempien versioiden lopullinen kelpaavuus Star Wars -elokuvaksi on alkanut epäilyttää Lucasfilmin ja Disneyn korkeimmissa toimistoissakin. Diplomaattisesti voisi ehkä todeta, että tietyt asiat toimivat animaatioissa paremmin kuin näytellyissä elokuvissa, ja on siksi vain hyvä, että meillä nimenomaan on tässä samassa franchisessa sekä animaatioita että näyteltyjä elokuvia.

Viimeisenä ihmetyksen yksityiskohtana maininnan ansaitsee Leia. Episodi IX:nhän piti tuottaja Kathleen Kennedyn mukaan olla Carrie Fisherin elokuva yhtä paljon kuin VII oli Harrison Fordin ja VIII Mark Hamillin, mutta kohtalo päätti toisin. Trevorrown versio, joka Burnettin mukaan on kirjoitettu ennen Fisherin kuolemaa, käyttää silti Leiaa vain hädin tuskin isommassa roolissa kuin lopullinen elokuva. Erot ovat lähinnä siinä, että tässä versiossa Leia olisi itse käynyt tapaamassa Landoa ja jäänyt henkiin elokuvan lopussa. Outoa kuin mikä!

IMG_20200123_192601

Trevorrown versio ei päättynyt Tatooinelle, mutta viittauksilta originaalitrilogian alkuun emme olisi välttyneet.

Duel of the Fates ei siis ole Star Wars -elokuva, jota meidän pitäisi jäädä kaipaamaan. Eipä se toisaalta millään tavoin The Rise of Skywalkeria parannakaan: olemassa olevan elokuvan ongelmat eivät muutu mihinkään siitä, että vaihtoehtoisella versiolla olisi ollut toisenlaisia ongelmia.

Sen sijaan tämä vuoto viimeistään todistaa, että jatko-osatrilogian karmea virhe oli yhtiön strateginen päätös antaa jokaisen kirjoittaja-ohjaajan vuorollaan viedä vapaasti tarinan viestiä eteenpäin. Samoin nyt viimeistään on selvää, että Abrams ja Terrio eivät suinkaan sepittäneet uutta episodi IX:ää minkään ”aiemmin suunnitellun version” tilalle, vaan että seitsemättä tai kahdeksatta osaa kirjoitettaessa ei kerrassaan vielä oltu päätetty, miten juonilangat yhdeksännessä osassa pääteltäisiin. Abrams ei ollut paras henkilö lopettamaan näin syntynyttä jatkokertomusta, mutta ei se olisi ollut Trevorrowkaan. On aivan karmeaa, että Lucasfilm kulutti ensin aikaa yhden heistä kanssa ja, tajuttuaan olevansa epäonnistumassa, palkkasi toisen tekemään pikapikaa edes jonkinlaisen lopetuksen.

Siitä olen kuitenkin kiitollinen, että tämä käsis vuoti nettiin edes tällaisessa muodossa. Näiden elokuvien tekoprosessista tullaan jonain kaukaisena päivänä julkaisemaan todella kiinnostavia kirjoja, mutta Burnettin videoiden ansiosta meidän ei tässä vaiheessa tarvitse jäädä pitempään jossittelemaan, riistettiinkö meiltä Trevorrown käsiksen hyllytyksessä ”todellinen”, parempi episodi IX.

The Rise of Skywalker: Ei elämästä (eikä elokuvista) selviä hengissä

Tämä blogi on siirtynyt The Rise of Skywalkerin jälkeiseen aikaan, mutta varoittaa vielä tässä vaiheessa ennen spoilereihin siirtymistä. Siis: tämä juoneen liittyvä pohdintakirjoitus on tarkoitettu episodi IX:n nähneille ja sisältää voimakkaita spoilereita elokuvasta.

star-wars-the-rise-of-skywalker-rey-kylo-ren-poster

Tunnustan: Kun ensikatsomiseni The Rise of Skywalkerista oli lopuillaan, ajattelin, että jos minä ja todennäköisesti moni muu olemmekin pettyneitä (varsinainen arvioni elokuvasta täällä), niin ainakin reylot olisivat saaneet haluamansa. Olin nimittäin etukäteen ajatellut, että oli täysin mahdollista, että Reyn (Daisy Ridley) ja Kylo Renin (Adam Driver) välinen kipinöinti olisi ollut yksi juonista ja teemoista, jotka voisivat kadota episodien VIII ja IX väliin. Elokuvan edetessä oli käynyt ilmeiseksi, että hyvin moni muu juoni ja teema sinne tosiaan katosi, ja Reyn ja Kylon välisen romanssin mahdollisuus oli kuitenkin The Force Awakensin ja The Last Jedin vuosina pikemminkin faniteoria kuin varmasti kanonisoitu fakta. Mutta kun jatkotrilogian pääpari sitten peräti suuteli viimeisessä yhteisessä kohtauksessaan, oletin reyloiksi itsensä nimenneiden Rey-Kylo-shippaajien olevan tyytyväisiä.

Miten lapsellinen oletus, ymmärrän nyt.

Reylo-yhteisö (joka siis tosiaan itse kutsuu itseään ”Reylo-yhteisöksi”) on ollut nyt kaksi viikkoa täysin murheen murtamana. Voi perustellusti sanoa, että netin perusteella moni heistä on käynyt läpi kriisireaktion vaiheita: kieltämistä, epätodellista oloa, vihaa ja raivoa. He saivat ehkä suudelmansa, mutta päinvastoin kuin saduissa, heidän prinssinsä kuoli heti tuon suudelman hetkellä – eikä oikeastaan mikään muukaan tuntunut menevän elokuvassa heidän mielestään ”oikein”.

ben-solo-bw

Näitä The Rise of Skywalkerin spoilaavia kuvakaappauksia – huomasittehan, että tästä puuttuu arpi? – on vielä vaikea saada käsiinsä.

Monet reylojen kritiikit ovat niitä aivan yleisiä The Rise of Skywalker kritiikkejä. Mutta olisiko Reyn pitänyt saada prinssinsä? Olisiko Ben Solon pitänyt elää? Onko Kylon/Benin kohtalo episodi IX:n monista ongelmista suurin vai umpikuja, jossa ei koskaan pitänytkään olla ulospääsyä? Se on sen verran kiinnostava kysymyssarja, että se johti minultakin näin pitkään kirjoitukseen.

Peruutan ajatuksissani hiukan taaksepäin.

Näinä ensimmäisinä elokuvan jälkeisinä aikoina Twitter-fiidini on tosiaan näyttänyt post-traumaattisen stressireaktion vaiheiden kokoelmalta. Twitter ja sosiaalinen media yleisestikin on tietysti perusluonteeltaan kuplia tuottava, ja se, että minun Star Wars -fiidissäni ihmiset ovat muutenkin voittopuolisesti pettyneitä, järkyttyneitä ja jopa vihaisia, ei tarkoita sitä, etteivätkö jotkut olisi elokuvaan tyytyväisiäkin. Sen kuitenkin uskallan tähänastisten havaintojen perusteella todeta tosiasiaksi, että The Rise of Skywalker ei missään nimessä ole monien niiden fanien mieleen, jotka pitivät erityisesti juuri The Last Jedistä.

Edellisen episodin keskeisiin juonilankoihin kuului Reyn ja Kylon, hyvän ja pahan, valon ja pimeän välinen erityissuhde. Näin siis riippumatta siitä, halusiko suhteessa tai sen tulevaisuudessa nähdä romantiikkaa vai ei. Kahden vuoden ajan moni on halunnut. Netistä löytyy kilokaupalla Reylo-fanifiktiota ja fanitaidetta (huomattavilta osin lapsille sopimatonta sellaista).

reylo-anthology

Haluaisin lähteyttää tämän oikein, mutten ole varma. ”The Duality of Balance, A Reylo Anthology” (osa suurempaa teosta).

Minun on turha yrittää tässä yleisesti purkaa shippaajien eli fiktiivisten hahmojen parittamiseen erikoistuneiden fanien motiiveja ja tavoitteita. Tämän kirjoituksen pohjaksi voi todeta yleisesti, että osa shippausta harrastavista faneista on ihastunut nimenomaan ajatukseen hahmojen välisestä (yleensä) ”kielletystä” romanssista ja osa taas enemmänkin tuon romanssin mahdollisuuksista varsinaisen teoksen sisällä. Siinä missä yksi reylo siis kirjoitti eroottista fiktiota käyttäen hahmoinaan Reytä ja Kyloa, toinen reylo pikemminkin spekuloi episodi IX:n juonikuvioita toivoen saagan loppuratkaisun kietoutuvan Reyn ja Kylon suhteeseen.

Tyypillistä shippaukselle on myös se, että ilmiö muuttuu virallisen tarinan mukana. Esimerkiksi yksi harrastuksen suurimmista innoittajista, Harry Potter -sarja, tarjosi kirjojen ilmestymisaikana faneilleen monia romanssintynkiä perustellusti spekuloitavaksi. Kun viimeinen kirja lopetti tällaiset väittelyt, juonella spekulointi antoi tilaa silkalle leikittelylle ja vaihtoehtoisille fanitarinoille. Eikä suosittu homoeroottinen ship Harry/Draco tainnut muutenkaan perustua mihinkään varsinaisissa kirjoissa nähtyyn.

Mitenkään arvottamatta on myös syytä todeta, että shippaajat ovat usein nuoria ja usein naisia, vaikka heidän joukossaan toki on vanhempia ja miehiäkin. Tämä nimittäin siksi, että esimerkiksi juuri reyloilmiöön väistämättä kytkeytyy vääntö ”vanhojen” fanien kanssa, joiden taas usein ajatellaan olevan miehiä, vaikka heidänkin joukossaan toki on naisiakin. Näin esimerkiksi Rey/Kylo-shippaus edustaa osaltaan myös fandomin sisäistä vastakulttuuria tavalla, jota toivottavasti tutkii joku akateemisestikin jossakin.

reylo-baby-comic-spatziline

Tämä ei ole isoisäsi Star Wars -faniutta. Nimimerkki Spatziline ja Reylo-mangaa.

Olennaista on myös huomata, että TLJ:n kaksijakoisen vastaanoton jälkeen reylo-ilmiö alkoi yhä voimakkaammin kytkeytyä tiettyihin muihin teorioihin Star Wars -sarjan käänteistä. Monet reylot esimerkiksi toivoivat episodi IX:n käsittelevän Voiman tasapainoa, koska jos tuo sanapari oli merkityksellinen, se keikkui tässä trilogiassa juuri heidän suosikkiparinsa välissä. Useimmat reylot olivat varmoja siitä, että jatkotrilogian suuri merkitys yhdeksänosaisessa saagassa olisi ”viimeisen jedin” Luken opetusten jalostuminen juuri Reyn käsissä kohti parempaa. Ja koska he uskoivat jatkotrilogian tärkeimmäksi juonilangaksi lopulta paljastuvan Reyn ja Kylon rakkauden, spekuloivat he juuri tuon rakkauden johtavan jedien ja sithien korvaamiseen uudenlaisella, aiempaa neutraalimmilla Voiman käyttäjien sukupolvella (joita, episodi IX:n nimestä päätellen, moni oletti kutsuttavan jedien sijaan skywalkereiksi).

Tämänsuuntaisia spekulointeja on voinut lukea tästäkin blogista (vaikkapa tämän), vaikka Reyn ja Kylon välisten seksinovellien kirjoittamisen olenkin jättänyt muille (ja lukemisenkin, mutta saa vinkata parhaita). Minun suhteeni reylo-ilmiöön onkin ollut juuri tämä, ja se selittää, miksi olen tullut Twitterissä klikkailleeksi itseni seuraamaan niin monia kovan luokan reyloja: olen ollut heidän kanssaan samaa mieltä monista minulle tässä sarjassa asioista. En ole (ainakaan mielestäni) ottanut vahvasti kantaa siihen, kuuluisiko Reyn ja Kylon oikeasti päätyä yhteen sillai vai ei, mutta tätäkin mahdollisuutta on ollut hauska ajatella, koska se on tuntunut sopivan niin hyvin kaikkiin niihin juonikuvioihin, joiden olen toivonut toteutuvan.

rey-kylo-tfa

Suhteen alku The Force Awakensissa.

The Rise of Skywalkerin lopussa Rey ja Kylo, tai siis valon puolelle palannut Ben Solo, siis tosiaan päätyvät yhteen niin pitkälle kuin tarina antaa heille mahdollisuuden. Rey näyttelee tärkeän roolin Kylon palauttamisessa valoon, jolloin Ben Solo astuu pahan Kylon sisältä esiin ja auttaa puolestaan Reytä kukistamaan pahan keisari Palpatinen. Tosin tarkkaan katsottuna Benin rooli lopputaistelussa on hämmästyttävän vähäinen, hädin tuskin hämäyksen kokoinen (ja tämä onkin yksi reylojen monista kritiikin kohteista), mutta ainakin Beniä tarvitaan lopuksi pelastamaan Rey kuolemalta. Ben siirtää oman elämänvoimansa Reylle, saa suudelmansa – ja yhtyy Voimaan hymyillen, hyvän puolelle palanneena.

Tässä kohtaa haluan huomauttaa, että nämä osat Kylo Renin / Ben Solon tarinaa ovat minun mielestäni The Rise of Skywalkerin parhaimmistoa. Ensinnäkin hieno näyttelijä Adam Driver tekee roolissa, tai siis rooleissa, aivan loistavaa työtä: Ben Solo tuntuu uskottavasti aivan eri ihmiseltä kuin Kylo Ren. Pidän myös siitä, että jatkotrilogia ei juuri tässä tärkeässä kohdassa toistakaan originaalitrilogiaa eli Darth Vaderin sovituskohtaloa: Ben ei sovita tekojaan kääntymällä keisaria vastaan tai uhraamalla itseään Reyn puolesta, vaan hän tekee niin siksi, että on jo hylännyt pimeän puolen, ja noin toimiminen on silloin oikein.

Suorastaan rakastan faniteoriaa, joka huomauttaa, että Anakin Skywalkerin suuri tavoite prequeleissa oli estää hänen rakkaidensa kuolema, ja että kun Ben Solo onnistuu siinä tämän elokuvan lopuksi, hän itse asiassa siis onnistui siinä, mitä hän Kylo Reninä vannoi Darth Vaderin kypärän edessä tekevänsä: finish what he started.

Ja, täytyy tunnustaa, olin kyllä tyytyväinen siitä suudelmastakin.

Mutta.

Reylojen mielestä tämä ei siis ole tarpeeksi. Heidän mielestään on järkyttävää, että vanha trio Han, Luke ja Leia antoivat jokainen vuorollaan henkensä Benin sielun pelastamiseksi, mutta myös Ben kuoli silti. Heidän mielestään on lohdutonta, että Rey, joka koko trilogian ajan etsi perhettä itselleen, jäi lopussa sittenkin yksin. Heistä on järjetöntä, että valon puolelle palaamisensa jälkeen Ben Solo ei lausu elokuvassa yhtään sanaa (vain yhden äännähdyksen, ”au”, tömähtäessään kunnolla Exegolilla).

Heidän mielestään episodi IX:n loppu ei ole onnellinen.

Ja, täytyy sanoa, nuo ovat minustakin hyviä kritiikin aiheita. Aivan erityisesti Reyn yksinäisyys ja tarinan lopettaminen Tatooinelle (jonne Reyllä ei ole mitään sidettä), mutta siihen ehkä palaan tarkemmin pohtiessani toisessa postauksessa tämän viimeisen episodin ja sitä myöten trilogian ja saagan teemoja. Sinne osastolle kuuluu myös se, mikä reylo-ilmiössä ulottuu kahden hahmon välisen suhteen ulkopuolelle: reylot, enkä minä, eivät todellakaan pidä siitä, että The Rise of Skywalker palauttaa Star Wars -sarjan mustavalkoiseen hyvä-vastaan-paha -konfliktiin, eikä edes ota kantaa, saavutettiinko tässä nyt se kuuluisa Voiman tasapaino vai ei.

star-wars-the-last-jedi-kylo-ren-and-rey.jpg

Suhteen käännekohta The Last Jedissä.

Mutta sittenkin: en voi olla samaa mieltä siitä, että Ben Solon olisi ehdottomasti pitänyt elää trilogian lopussa. Olisin ollut erittäin yllättynyt, jos näin olisi käynyt. Positiivisesti yllättynyt? No kyllä, mutta vain siksi juuri, että se olisi ollut todella yllättävää, ja olisin halunnut yllättyä. Sovitustarina on niin paljon helpompi ja luontevampi kirjoittaa päättymään pahat tekonsa sovittavan hahmon kuolemaan kuin elämään, että en oikeastaan missään vaiheessa kuvitellutkaan, että Ben Solo voisi jäädä eloon trilogian päätteeksi.

Mutta nimenomaan jos Ben Solo olisi jäänyt eloon, minun olisi vaikea nähdä reylojen olevan tyytyväisiä lopputunnelmiin, joihin se valinta olisi johtanut. Sille on syynsä, miksi syntien sovitukset tarinoissa niin usein johtavat kunniallisiin kuolemiin. Erityisesti tällaisessa satuja ja myyttejä mukailevassa tarinassa nimenomaan eloonjääminen olisi vaikea kirjoittaa uskottavasti onnelliseksi loppuratkaisuksi.

Vaikka Star Warsissa tavataan ajatella, että esimerkiksi Darth Vader oli kutakuinkin totaalisesti eri henkilö kuin Anakin Skywalker, eivät galaktisen konfliktin voittajat kai sentään olisi voineet suhtautua asiaan näin. Ben Solo, tuo tummakutrinen nuori hurmuri, oli kuitenkin alias-nimellään pahan First Orderin yksinvaltias. Ja kuten Vader edellään, myös Kylo Ren teki pimeällä puolella ollessaan aivan hirveitä tekoja. Pelkästään henkilökohtaisesti ja pelkästään elokuvissa Kylo tappaa tai tapattaa The Force Awakensissa Jakkun täysin sivullisia kyläläisiä, The Last Jedissä vähintään satoja kapinallisia pakenevissa avaruusaluksissa – ja tietenkin isänsä Han Solon. Välillisesti hänen täytyy olla vastuussa miljardien kuolemasta, sillä siinä määrin First Order tuntuu heiluttavan rautahanskaa näissä tarinoissa – vaikka olkoon, että The Force Awakensin planeettojen präjäyttelyn aikaan Kylo ei vielä ole itse vallankahvassa.

Näistä teoistaan Kylo, vaikka sitten käyttäisikin taas ristimänimeään Ben, kuuluisi joka tapauksessa iäkseen vankilaan. Ja vaikka se siis olisi oikein, suuren tarinan loppuna se voisi kuitenkin tuntua väärältä viestiltä: Benin (ja Anakinin) paluun pointtihan on, että suurinkin paha voi koska tahansa tehdä oikean valinnan, vaikka se kuinka tuntuisi jo liian myöhäiseltä. Pahojen tekojen reaalimaailman seurauksien käsittely kuuluu ehkä sittenkin paremmin toisenlaisiin tarinoihin.

kylo-trailer-end

Sitten on se toinen juttu: jos Ben olisi jäänyt eloon, reylot olisivat siis halunneet nähdä parista tulevan parin.

Vaikka Kylon/Benin ja Reyn ihmissuhde on yksi Star Wars -elokuvien kiehtovimpia ja vaikka sanoin jo edellä olleeni tyytyväinen sen suudelman hetkellä, en voi olla täysin samaa mieltä siitä, että nämä hahmot oikeasti koskaan edes kuuluivat toisilleen.

Reylojen mukaan Ben Solo on aivopesty uhri, mutta elokuvissa nähty Kylo Ren on siitä huolimatta ihmishirviö ja muuten myös täydellisen toksinen mieshahmo, aivan tarkalleen 2010-luvun lopun suurissa puheenaiheissa kiinni oleva luomus. Kylo on julma ja manipuloiva myös Reylle, jota reylot katsovat hänen ymmärtävän paremmin kuin kukaan muu. ”Sinä et ole mitään, paitsi minulle”, ei todellisuudessa ole mikään kaunis rakkaudentunnustus – se on puolisoaan henkisesti ja fyysisesti pahoinpitelevän ihmisen puhetta.

Rey taas asettuu tällaisessa suhteessa paitsi uhrin asemaan, myös kliseeksi naisesta, joka uskoo voivansa rakkaudellaan kukistaa pahuuden pahoinpitelijästään. Sitä paitsi se, että vahva, itsenäinen ja oikeudentuntoinen Rey ylipäätään rakastuisi (siis oikeasti rakastuisi!) tällaiseen ihmiseen, tekee Reystä heikon, ja tarinankerronnan lakien mukaan tämän heikkouden voittamisesta pitäisi siten tulla yksi hahmon kehityksen käännekohdista.

Kumpaankaan näihin ajatuksiin tarina ei kuitenkaan varsinaisesti tartu, ja se tekee Reyn hahmosta vahvan tai heikon sijaan onton. The Rise of Skywalker antaa vastaukseksi vain, että Rey todella halusi koko ajan tarttua Benin käteen pahan Kylon sijaan. Reylot taas – niin, he olisivat halunneet vielä enemmän. Mutta ehkä tämäkin kielletty romanssi olikin aina puhtaampi ja parempi fanien leikittelynä kuin elokuvaksi todistettuna?

tros-throne-room-kylo-rey

Toiseksi viimeisillä treffeillä.

Viimeinen huomio, joka voisi oikeastaan olla tässä blogissa aivan oma postauksensa.

Monet reylot ovat nimittäin varmoja, että The Rise of Skywalkerissa oli kuin olikin toisenlainen loppu vielä käsikirjoituksessa ja kuvausten aikaan. He uskovat, että elokuvan lopullinen loppu on kokonaan rakennettu lisäkuvauksissa ja leikkaushuoneessa – ja että alunperin Benin oli määrä elää. Spekulaatio menee tiivistettynä näin (Twitter-ketjuja: 1 ja 2 ja 3 ja 4):

  1. Ben pelasti lopussa Reyn, mutta jäi itse eloon äitinsä Leian elämänvoiman avulla. Leian sielu yhtyy lopullisessakin elokuvassa Voimaan vasta Benin kuoleman hetkellä, mutta äidille olisi luontevampaa varmistaa omalla hengellään pojan elämä eikä tämän kuolema. Benin kuolemakohtauksessa kuvia on käännetty ympäri, jotta hahmo on saatu näyttämään kuolevan ilman lisäkuvauksia.
  2. Reyn, Finnin ja Poen loppuhali sen sijaan vaikuttaa jo Reyn tukkalisäkkeenkin perusteella lisäkuvaukselta, joten se peittää hahmon alkuperäisiä kohtauksia tästä kohtaa.
  3. Ben ei näyttäydy haamuna Reylle edes loppukohtauksessa (minkä reylot tietenkin ottavat veitsen kääntönä haavassa), koska hän oli alunperin mukana kyseisissä kohtauksissa elävänä.
  4. Myös vihoviimeinen kuva Reystä auringonnousuissa on jälkikäteinen sepite, kierrätyskuvaa Pasaanan autiomaan otoista, ja siten jälleen todiste siitä, että alkuperäisessä viimeisessä kuvassa aurinkoja katsoi kaksi ihmistä.

Nämä spekulaatiot ovat vähintään kiinnostavia. Se on varmasti totta, että elokuvan loppua on lisäkuvailtu ja leikkailtu reippaasti, mutta hylätystä versiosta, jossa Ben jäi eloon, nämä todisteet eivät minusta vielä aukottomasti todista.

Tavallaan tämä editointi jatkuu nyt edelleen internetissä, jossa reylot (ja monet muutkin fanit, tietenkin!) tulkitsevat tapahtuneita edelleen. Äärimmillään tämä tarkoittaa omien fanifiktioversioiden kirjoittamista, kevyempänä versiona elokuvassa nähdyn sovittamista aiempiin elokuviin tai katsojan omaan headcanoniin. Hyvin monessa tulkinnassa Ben näyttäisi elävän nyt toisen dyad-puolikkaansa Reyn ”sisällä”, eivätkä he siten joutuneetkaan erilleen.

Reylo-sympatiani tunnustaen totean, että tämä fanifiktio on minustakin aika suloinen.

Episodi IX:n ensi-illan kynnyksellä: Niin monien asioiden (ja jedinkin) paluun äärellä

The Rise of Skywalkerin ensi-iltaan on enää muutama päivä, ja minä en ole ollut Star Wars -ensi-illan alla näin vähän spoilaantunut sitten Pimeän uhan.

Siis, olen minä toki spoilaantunut. Mutta tosiaan vähemmän kuin on ollut tapana. Tämän yllättävän tilanteen takana ei tosin ole mikään jämpti suunnitelma. Elämäntilanne on vain nyt tänä vuonna ollut sellainen, että spoilerien tarkalle seuraamiselle on ollut melkein yhtä vähän aikaa kuin bloggaamiselle.

Tässä vaiheessa on joka tapauksessa aikaa enää panna sanoiksi viime hetken toiveet ja odotukset. Tämä kirjoitus ei viittaa huhuihin eikä vuotoihin. Jutun väleihin upotan kuitenkin nettiin jaetut ihan oikeat klipit lopullisesta elokuvasta – niitä ei kannata klikata pyörimään, jos halua nähdä kohtaukset tuoreeltaan vasta valkokankaalta!

tros-rs-kylo

”On tapahtunut vuotoja”, päättelee Kylo.

Kirjoitin ensimmäisen ”ennustukseni” episodi IX:stä pian The Last Jedin ensi-illan jälkeen. Kuten varmasti oli väistämätöntä, muutamat oletuksistani menivät lahjakkaasti pieleen. Oletin esimerkiksi ulkoelokuvallisista syistä, että edesmenneen Carrie Fisherin näyttelemä Leia kirjoitettaisiin kuolemaan elokuvien välissä, mutta näinhän ei tapahtunut. Yllättävänkin monille tuon kirjoitukseni spekulaatioille silti nyökyttelen nyt sitä lukiessani. Arvelin esimerkiksi jo tuolloin JJ Abramsin palaavan varmasti vielä Renin ritareihin ja voivan aivan hyvin palata myös Reyn vanhempiin ja Snoken taustaan. Nythän Renin ritarit on nähty markkinoinnissakin ja pressikierroksella on vihjailtu suoraan, että Reyn alkuperästä ei ole vielä kuultu kaikkea. Mitä tulee Snokeen, häneen palaan ihan tässä pohdinnassa myöhemmin.

Vuosi sitten taas kirjoitin viiden kohdan ”toivelistan” Skywalker-saagan viimeisestä episodista. Ja kas, nuo viisi kohtaani voisin listata kärkitoiveisiini sellaisenaan nytkin:

  1. että episodi IX onnistuisi olemaan numerointinsa arvoinen eli lopettamaan onnistuneesti paitsi oman trilogiansa, myös koko Skywalkerien sukusaagan
  2. että jatkotrilogian päätösosa kuvaisi galaksia ja siellä käytävää suurta konfliktia kokonaisemmin kuin kaksi edellistä osaa
  3. että selityksensä saisi Reyn Voima-näky, jossa sittemmin kuolleiksi väitetty perhe näytti lentävän pois, jossa Kylo tuntui katsovan suoraan Reytä ruumiskasan keskeltä ja jossa itse Obi-Wan jostain syystä puhutteli tätä autiomaan orpoa
  4. että valon ja pimeän ikuinen taistelu johtaisi viimein todelliseen Voiman tasapainoon – eikä sitä voisi tarkoittaa aivan pelkkä ”hyvän voitto pahasta”
  5. että viimein selviäisi, mitä ihmettä tarkoitti se, että itse Voima ”heräsi”

Ja okei, viimeisestä kohdasta voin luopua. Jos saan nuo neljä ekaa, nimittäin.

En siis toista itseäni kirjoittamalla entisiä toiveita uudelleen. Pohdin sen sijaan hiukan sitä, mitä tiedämme nyt saavamme, mutta mistä minulla ei ollut vielä vuosi sitten aavistustakaan.

Saamme ”perinteistä Star Wars -seikkailua”. Trailerit maalaavat kuvaa veijarimaisesta toimintaseikkailusta, ja ”perinteisiin paluusta” meille on luvattu lukemattomissa haastatteluissa, joissa esimerkiksi näyttelijät iloitsevat siitä, kuinka ovat tässä episodissa päässeet seikkailemaan yhdessä (”We’re in legit, legit Star Wars now”, sanoi esimerkiksi John Boyega New York Timesille). Mikäs siinä: se on varmasti ollut heille mukavaa, ja eiköhän ole meillekin, sillä sekä Reyn (Daisy Ridley) ja Finnin (Boyega) että toisaalta Finnin ja Poen (Oscar Isaac) yhteiset kohtaukset ovat kahdessa edellisessä elokuvassa olleet niin riemastuttavia. Kemiat ovat kohdallaan kolmikon molemmilla sivuilla, ja keskiviikon elokuvalta ehkä heti ihan ensimmäisenä odotan päästä näkemään koko kolmikon yhdessä.

Lainausmerkit ”perinteisestä” ovat kuitenkin paikallaan, koska minusta on vähintään jossain määrin kyseenalaista määritellä Star Wars -kaavaan keskeisesti kuuluvan päähenkilöiden seikkaileminen yhdessä. Aiemmissa Skywalker-saagan episodeissa kunkin trilogian päähenkilötrio seikkailee yhdessä vain Uudessa toivossa Kuolemantähdellä, Jedin paluussa Jabban palatsissa ja Endorissa sekä Kloonien hyökkäyksessä hetken alussa ja lopussa. Esimerkiksi Imperiumin vastaiskussa Lukella, Leialla ja Hanilla on yksi yhteinen kohtaus. Jatko-osatrilogian niin sanottu trio eli Rey, Finn ja Poe, ei kahdessa edellisessä osassa ollut kertaakaan yhdessä. Puhumattakaan siitä, että aivan alunperin tästä triosta ei pitänyt edes tulla trioa, koska Poen piti kuolla jo The Force Awakensin alussa, mutta hahmosta tuli liian toimiva ja pidetty poistettavaksi.

EKJf-7NWsAEaMBa

”Olipa meillä hyviä yhteisseikkailuja tuossa viime vuoden aikana, eiköhän niistä vielä kuulla!”

Mutta se on tietysti totta, että tietty poikamainen (tai flashgordonmainen, kuten osa meistä vanhoista edelleen mielellään määrittelee) seikkailu Star Warsiin kuuluu. The Last Jedin rooli oli olla tämän trilogian filosofisin ja varmaankin myös tummasävyisin episodi samoin kuin Imperiumin vastaiskun aikanaan. Avaruusoopperan kolmannessa näytöksessä on aivan sopivaakin käydä rempseämmin puolustustaisteluun ja jopa hyökkäykseen. Vaikka siis kuinka toivon Reyn ja Kylon monisyistä suhdetta puitavan muutenkin kuin miekkaillen, en mitenkään kiistä, etteikö sydämeni sykähtele myös sille, kun sankarimme aivan vain juoksevat ja sanailevat First Orderin tukikohdassa tai avaruusaluksessa, kuten on nähty trailereissa tai äskettäisessä Fortnite-teemaillan yhteydessä julkaistussa klipissä.

(Mitä muuten tulee siihen, kuinka paljon olemmekaan trailereissa nähneet… Vaikka olemme nähneet monta pätkää ja kuvaa First Order -interiööreistä, Pasaana-autiomaaplaneetalta, Kijimi-jääplaneetalta ja Kef Biriltä, jolla Kuolemantähden rauniot sijaitsevat, missään näistä ei ole edes lipsahtanut, miksi näissä kussakin paikassa seikkaillaan. Jos sankarimme yrittävät Jedin paluun Endorin iskujoukon tapaan suorittaa jonkinlaista salaista tehtävää, joka helpottaisi varsinaista sotaa, mikä tuo tehtävä oikeastaan on? Mikä siellä Kuolemantähden raunioissa esimerkiksi kiinnostaa?)

Siitä pääsemmekin toisenlaiseen perinteikkyyteen – joka kuuluu niihin, jotka ennakoin väärin kaksi vuotta sitten. The Last Jedin jälkeen nimittäin kirjoitin: ”trilogian päätösepisodi ei voi enää mitenkään olla toisinto Jedin paluusta”. Vaan niinpä on käynyt, että ensi-iltansa lähestyessä yhä selvemmäksi on tullut, että kyllä vain jatko-osatrilogia sittenkin viimeisessäkin osassaan mukailee originaalitrilogian vastakappalettaan.

Tämä on ylipäätään suurin harmistukseni koko tästä trilogiasta. The Force Awakens kierrätti Uutta toivoa eli originaalileffaa niin pitkälle, että oli oikeastaan ihme, että Leia tai Han ei letkauttanut elokuvassakin jotain tutulta tuntumisesta. Oli fasistinen pahisjärjestö ja piskuinen hyvisten kapina, oli kaikkien osapuolten tavoittelema droidi, oli autiomaasta seikkailuun lentävä orpo, oli valomiekkaan kuoleva mentor-hahmo, oli välipysähdys baarissa, oli pelastusoperaatio Kuolemantähdellä. The Last Jedi kuljetti sarjaa temaattisesti eteenpäin, mutta tarinan tasolla sekin mukaili koko ajan Imperiumin vastaiskua: oli yhden sankarin jedikoulutus erillään muista, oli muiden sankarien elokuvan mittainen pakomatka, oli välipysähdys sivistyksen parissa, oli petturimainen liittolainen. Osa tästä oli väistämätöntä seurausta JJ Abramsin ja Lawrence Kasdanin The Force Awakensissa asettamista keskeneräisistä juonista, mutta osan vastuusta kantaa Rian Johnsonkin: ei tämänkin trilogian kakkososassa sentään olisi ollut pakko nähdä talsijoiden hyökkäystä.

Ja mitä siis on tällä perusteella luvassa The Rise of Skywalkerissa? Käynnistyykö episodi esimerkiksi tälläkin kertaa toiminnallisella alkunäytöksellä, jossa joku pelastetaan jostakin, kuten Jedin paluu (ja itse asiassa myös prequel-trilogian päätösosa Sithin kosto)?

Ehkä sentään ei – vaikka en kyllä hämmästyisi, vaikka käynnistyisikin. Mutta tosiaan kaikesta päätellen tässäkin on nyt meneillään pääsankarien salainen tehtävä, jonka taustalla avaruusarmeijat käyvät viimeiseen yhteenottoon. Rey, kuten Luke aiemmin, on nyt kasvanut jedinä elokuvien välillä, ja on entistä valmiimpi väistämättömään kohtaamiseen vastustajansa kanssa, johon hänellä on erityinen, henkilökohtainen side. Ja tälläkin kertaa konkreettisesti kohdattavan kypäräpäisen pahiksen takana näyttää vaanivan vielä synkempi takapiru: vieläpä sama keisari Palpatine kuin ennenkin. Jopa stormtroopereita höykyttäneille ewokeille näyttävät löytyvän vastineensa episodi IX:stä: eivätköhän sitä roolia esitä Jannahin (Naomi Ackie) joukot tai heimolaiset, jotka trailereissa ratsastavat kavioeläimillä Star Destroyerin kannella.

tros-riding-horses-space

Yib-nub!

Tämä toisteisuus on vaivannut minua The Force Awakensissa ja The Last Jedissä erityisesti myöhemmillä katsomiskerroilla. Niin paljon kuin niissä on kaikkea, mistä kovasti pidän, en voi olla välillä miettimättä, etteikö sen hyvän ja toimivan olisi voinut ripustaa myös vähemmän tutunmuotoisen puun oksille.

Niinpä aion tällä kertaa suhtautua siten, että tämä on nimenomaan se, mitä odotan: mukaelma Jedin paluusta näiden uuden trilogian erinomaisten hahmojen kautta, siten uusiksi tulkittuna ja ikuisen taistelun alati rimmaavana runona. Lasken siis esimerkiksi sen varaan, että edellä mainittujen yhtäläisyyksien lisäksi luvassa on todennäköisesti vielä yhden vanhemman sankarihahmon koskettava kuolema (trailereissa annetaan ymmärtää Threepiolle käyvän ehkä huonosti, mutta olisiko se siksi elokuvassa kuitenkin vaikkapa Chewbacca?) ja aivan varmasti viimeistään loppukuvien joukossa myös jonkinlainen Voima-haamukohtaus. Lopussa häämöttänee jonkinlainen tulkinta erään jedin tai jedien paluusta: kävisihän tämän episodin otsikkokin versiosta sanoista ”jedin paluu”.

Ja jos The Rise of Skywalker sitten heittääkin kehiin tarinakuvion, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä Jedin paluun kanssa, yllätyn vain iloisesti!

Ja niin, vielä se suurin comeback: keisari Palpatine. Toisissa olosuhteissa (ja ehkä jos salaisuuksia rakastava Abrams olisi yksin saanut päättää) hänen paluunsa olisi saattanut pysyä elokuvaan asti yllätyksenä, mutta nyt se on kääntynyt trailereissa suorastaan tämän episodin markkinoinnin kärjeksi. Varmaankin näin on siksi, että Palpyn uskotaan innostavan heitä, jotka pettyivät The Last Jediin ja jotka eivät ole innostuneet jatkotrilogian varsinaisten päähenkilöiden kohtaloista.

Olin alunperin yllättynyt Palpatinen paluusta, enkä ainakaan ollut lainkaan innoissani, kun marraskuussa paljastui, että hänen paluunsa oli JJ Abramsin paluun jälkeinen lisäys tarinaan – eikä siis osa ns. suurta suunnitelmaa koko ajan. Mutta vaikka kuolleiden pahisten palauttaminen henkiin olisi lähtökohtaisesti kuinka tylsää, Palpatinen paluulle on monia tarinallisia oikeutuksia – ja joka tapauksessa se on nyt yhtä väistämätön tosiasia kuin The Rise of Skywalkerin jedinpaluumaisuuskin. Silloin asiaa on syytä lähestyä positiivisen kautta.

Parasta Palpatinen mukanaolossa on tietenkin se, että George Lucasin kuuden Star Wars -elokuvan pohjimmaisen pääpahiksen paluu on kerronnallisesti luonteva ratkaisu siihen ongelmaan, kuinka episodi IX voi kääriä koko Skywalker-saagan loppuun. Odotan tässä episodissa paljastuvan, että First Order ja sen aiempi yksinvaltias Snoke olivatkin vain pelinappuloita Palpatinen suurella laudalla. Näin myös Kylo Ren, joka on luullut aivan omin päätöksin tappavansa menneisyyttään ja isähahmojaan, onkin todellisuudessa vain johdattanut itseään kohti Palpatinea. Ja kun muistamme, millaisella kiinnostuksella Palpatine on tähän asti seurannut Skywalkerien sukua, alammekin päästä syvään ytimeen siitä, miksi arvelen tämän trilogian markkinoinnissa niin paljon puhuttavan nimenomaan ”Skywalker-saagasta”.

(Kyllä, pelkään pahoin, että episodi IX vahvistaa lopullisesti kaanoniksi sen, mitä jo Lucas itse vihjaili, mutta jätti suoraan sanomatta: että Palpatine oli Anakinin ”isä”, siis jonkinlainen luoja Voiman kautta. Olen aina inhonnut tätä juonimahdollisuutta, koska se tekee liiankin pitkälle kaikesta vain osan Palpatinen deus ex machinaa. Hyväksyn paljon mieluummin, että Qui-Gonin, Obi-Wanin ja Amidalan sattumanvarainen, hajonneeseen moottoriin liittyvä saapuminen Tatooinelle ja nuoren Anakinin luo oli osa Voiman johdatusta, kuin että Darth Sidious konkreettisena henkilönä loitsi kaiken tämän todeksi pimeässä luolassaan. Mutta, positiivisen kautta: jos näin on oleva, niin ainakin tässä ratkaisussa Abrams ja kumppanit tosiaan palaavat Lucasin omiin ajatuksiin ja jopa kauas prequel-trilogian alkuun asti – jatko-osatrilogia kun ei turhan paljon ole tähän mennessä saagansa episodeihin I-III viitannutkaan.)

Minua helpottaa myös se, että tiedän liki varmaksi, että tulen joka tapauksessa nauttimaan keisarin kohtaamisesta. Sekä Palpatinen hahmo että Ian McDiarmid hänen tulkitsijanaan ovat aina olleet täyttä timanttia. Haluan edelleen huomauttaa, että emme vielä oikeastaan tiedä, miten Palpatine on mukana IX:ssä (kloonina? haamuna? hologrammina?), mutta ei ole mitään syytä odottaa, etteivätkö hänen kohtauksensa tässäkin elokuvassa olisi ihanan pirullisia.

sith troopers.png

”Miksi me muuten ollaan sith troopereita, kun ei me olla sithejä?”

Huomaan jännittäväni The Rise of Skywalkerissa enemmän sen yleistä vastaanottoa kuin omaa mielipidettäni. The Last Jedin jälkeen netissä oli pitkään suorastaan paha olla, ja tuntuu käsittämättömältä, että edelleen jokaisen TLJ:tä tai sen ohjaaja-kirjoittajaa sivuavankin twiitin, videon tai postauksen alle ilmestyy nopeasti ”lapsuuteni on pilalla” -tyyppistä viestintää, paljon tuota karkeammin ilmaistuna. Valitettavasti on aivan varmaa, että tämä sama jälkisotakin tulee kiihtymään vain uuteen vauhtiinsa tällä viikolla, ja se uuvuttaa minua jo etukäteen. Näin tapahtuu aivan riippumatta siitä, tullaanko The Rise of Skywalkeria pitämään yleisesti onnistuneena vai ei: The Last Jedihan nimenomaan sai oikein hyvät arviot esimerkiksi ammattikriitikoilta.

Omasta näkökulmastani The Last Jedi, vaikka ei virheetön mestariteos ollutkaan, oli elokuvallisesti (siis kuvina, ääninä ja leikkauksina) vaikuttavin Star Wars sitten originaalin ja temaattisesti Disney-kauden neljästä elokuvasta se, jolla on ollut minulle eniten uutta annettavaa. Kaikkien ei todellakaan tarvitse pitää kaikesta, mutta minun on edelleen vaikea ymmärtää, miten esimerkiksi jonkun mielipide siitä, millainen Luke Skywalkerin ”kuuluisi olla”, johtaa siihen, että koko elokuva teoksena tulkitaan surkeaksi – tai jopa sen tekijät pahoiksi ihmisiksi. Mutta kaipa tämä vain kuvaa eroja tavoissamme katsoa elokuvia (minä katson niitä hyvin tietoisesti ihmisten toteuttamiksi tietäminäni kulttuuriteoksina) – ja sitä, että nämä nyt vain eivät ole niitä elokuvia, joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi.

Osittain juuri tästä fandomin tilasta – ja osittain siitä omasta ruuhkavuodestani – johtuen en ole henkilökohtaisesti tällä hetkellä niin innoissani kuin kaksi tai etenkään neljä vuotta sitten olin tähän aikaan. The Rise of Skywalker nyt vain saa ensi-iltansa, ja vaikka kyse tosiaan on Skywalker-saagan lopusta, luulen käveleväni teatteriin keskiviikkona melkein yhtä tyynenä kuin ohimenevämmäksi tiedettyyn Soloon puolitoista vuotta sitten. Mutta toivon, että en pysy tyynenä koko kahta ja puolta tuntia!

Tämän blogin ääreltä on jo perinteikkäästi ponnahdettu reaaliaikais-chattiin elokuvan ensi-iltapäivänä (ja lähipäivinä sen jälkeen). Ideana siis keskustelu elokuvan nähneiden kesken: toisin kuin vaikka Twitterissä ja Facebookissa, tässä chatissa saa keskustella spoilereista. Otetaan taas, niin paljon kuin innostutaan: tlk.io/tahtienjatkosota.

Huvipuisto episodien välissä

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, animaatiosarja Star Wars Resistance saavuttaa The Force Awakensin tapahtumat jo ensimmäisellä tuotantokaudellaan. Se tarkoittaa, että ensi syksynä sarjan toinen kausi ajoittunee jo aikaan The Last Jedin ja episodi IX:n välissä, mikä varmasti toimiikin sarjan katsojille yhtenä hyvistä hypesilloista kohti IX:n joulukuun ensi-iltaa.

Sarja ei tosin tähän mennessä ole ollut valtavan kehuttu eikö käsittääkseni suuri katsojamenestyskään (sikäli jos katsojamääriä nykyisinä suoratoiston aikoina mitataan ja ilmoitetaan luotettavasti). On myös valitettavan mahdollista, että Disney+-palvelu, jonka olisi määrä tuoda tämä ja näytelty The Mandalorian myös meikäläisten katsottavaksi, ei aukea Euroopassa vielä tänä vuonna. Se tarkoittaisi, että me suomalaiset emme pääse kokemaan sarjaa johdantona IX:lle vaikka haluaisimme.

Tässä kirjoituksessa käsittelemäni Star Wars -kerronnan muoto ei ole suomalaiselle fanille ainakaan tätä helpommin nautittavissa, eikä se edes kovin hyvin osu tämän blogin varsinaisen ytimen alueelle. Mutta on hyvä huomata, että Lucasfilmin suurissa suunnitelmissa myös huvipuistoissa kerrotaan samaa galaktista tarinaa ja ajatellaan samoja ensi-iltoja.

Star Wars: Galaxy’s Edge aukeaa Californian Disneylandissa tulevana kesänä ja Floridan Disney Worldissa syksyllä. Molemmat Galaxy’s Edget kuvaavat kaukaisen galaksin ulkolaidalla sijaitsevan Batuu-planeetan ”Black Spire Outpostia”, mistä seuraa, että nämä kaikki termit risteilevät parhaillaan markkinoinnissa ja ennakkohypessä.

Kyse on kokonaisesta ”Star Wars -maasta”, ei siis pelkästä vuoristoradasta. Huvikohde lupaa päästää matkailijat aitoon Star Wars -ympäristöön droidien ja alienien sekaan, ihmettelemään avaruusaluksia ja AT-AT -kävelijöitä. Luonteeltaan Black Spire on Mos Eisleyn kaltainen vanha kauppakaupunki: universumin sisäisen historian mukaan jopa hyperavaruusmatkailua vanhempi.

Käytännön huvipuistokokemuksena Galaxy’s Edge päästää lapset (ja ehkä lapsenmielisetkin) lentämään Millennium Falconia kuuden kävijän tiimeissä sekä osallistumaan (ajelumaisesti) First Orderin ja vastarinnan väliseen taisteluun. Sekä tietysti ihastelemaan tätä immersiiviseksi hehkutettua Star Wars -maailmaa, jossa luonnollisesti on mahdollisuus viettää aikaa kaukaisen galaksin olentojen kansoittamassa kahvilassa, jossa (Disneylandeille poikkeuksellisesti) myynnissä on myös miestä väkevämpiä juomia. Kunnianhimoa kuvaa, että tarkoitus ilmeisesti on, ettei alueella myydä ”tavallisia SW-tuotteita” – siis mitään, missä olisi Star Wars -logo – koska ei niitä myytäisi kaukaisen galaksin Batuullakaan.

Oma lukunsa tietysti on, kuinka sujuvasti tämä käy, kun jonottajia näihin iloihin todennäköisesti riittää. Yhä enemmän se epäilyttää, kun lukee huvipuistoja ymmärtävien huhuraportteja: kuuleman mukaan taisteluajelu kestää 28 minuuttia ja useissa Falcon-yksiköissä samanaikaisesti tapahtuvan lentelynkin kerrotaan haukkaavan tunnissa vain 1/4 siitä yleisömäärästä mitä esimerkiksi vanha Pirates of the Caribbean -ajelu vetää. Voi toki myös olla, että nämä tiedot ovat vanhentuneita, sillä varmasti Disneyllä myös tajutaan tämön kohteen kiinnostavuus. (Jälkimmäisessä linkatussa jutussa käsitellään muuten myös kunnianhimoisen interaktiivisen ajelun ongelmia: esimerkiksi haluavatko lapset todella, että Falcon voi mennä rikki, ja ajelu siten päättyä heidän taitojensa perusteella?)

Mutta palaan tarinankerrontaan ja siten tälle blogistille tutummalle alueelle. Batuu ja Black Spire Outpost poukkoilevat parhaillaan esiin myös kaikkialla missä Star Wars tällä hetkellä tapahtuukin, sillä Disney-Lucasfilm haluaa istuttaa huvikohteensa luontevaksi osaksi kuvitteellista galaksiaan – vaikka kyseinen lokaatio onkin siis alunperin sepitetty juuri huvipuistoja varten.

Anakin Skywalker ja tuleva suuramiraali Thrawn kohtasivat Batuulla jo viime vuonna Thrawn – Alliances -kirjassa. Lando mainitsi Black Spiren matkakohteena ohimennen Solossa. Tulossa on kokonainen oma Galaxy’s Edge –-niminen sarjakuvasarja lomakohteen taustatarinaksi. Epäilemättä Batuulla ovat pian sarjakuvien, kirjojen ja sarjojen puitteissa käyneet kaikki galaksin silmää tekevät.

Ja kun tämän kaiken siis kerrotaan olevan kanonista Star Wars -kerrontaa siinä missä vaikka animaatiosarjatkin, myös huvipuistokohde Galaxy’s Edge siis sijoittuu tiettyyn hetkeen saagan historiassa: episodien VIII ja IX väliin. Seuraavat kappaleet saattavat spoilata huvipuistokohdetta (lause, jota en olisi uskonut kirjoittavani).

Ajankohta on uusien elokuvien kannalta luonteva ja se tietenkin selittää, miksi Rise of the Resistance -ajelussa tosiaan käydään vastarinnan ja First Orderin välistä sotaa eikä kapinaliiton ja Imperiumin (ja kyynikot voivat taas huokaista, kuinka kaupallisesti kätevää olikin kierrättää edellisten sukupolvien rakastama asetelma uuteen trilogiaan näin entisellään).

Mutta jos mennään kirjaimelliseen kaanon-tulkintaan, tiedämme näin siis myös, että Batuulla käydään yksi näiden tahojen välisistä kahakoista episodien VIII ja IX välissä. Mikä vielä spesifimpää, tiedämme (Galaxy’s Edge -mainonnasta), että itse First Orderin johtaja Kylo Ren on tuolloin paikalla Batuulla. Hyvisten puolelta paikalla ovat ilmeisesti ainakin droidit C-3PO, R2-D2 ja BB-8 sekä Chewbacca (oletettavasti ilman Joonas Suotamoa).

Millennium Falcon -ajelussa paljastuu tiettävästi, että First Order on vallannut äskettäin Solossa nähdyn Corellian sota-alustensa tuotantoalustaksi. Kuulostaa juuri sukutietoisen Kylon metkulta! Vakavammin sanoen: tätä voi pitää Galaxy’s Edgen merkittävimpänä tiedonmuruna episodi IX:ää lähestyttäessä, vaikka Corelliaa siinä elokuvassa tuskin nähdäänkään. The Last Jedin lopussahan First Order on hiljattain menettänyt planeetankokoisen superaseensa ja sen lippulaivakin on katkaistu kahtia – mutta joillain muskeleilla sen galaksinvalloitus silti vain etenee.

Mutta jos tosiaan otamme huvipuistokohteen kirjaimellisesti kaanonina, tiedämme samoista lähteistä myös, että episodien VIII ja IX välissä Millennium Falcon oli lainassa animaatioista tutulla epäluotettavalla Hondo Ohnakalla, joka värväsi miehistökseen keitä tahansa kynnelle kykeneviä innokkaita. Tämä tuntuu jo vähän vaikeammin sulatettavalta tosiasialta, joten jään mielenkiinnolla odottamaan muita kanonisia mainintoja tämän tosiasian vahvistamiseksi. Ainakaan episodi IX ei tämän perusteella saisi antaa ymmärtää, että Falcon olisi ollut koko elokuvien välisen ajan tiivisti Reyn, Chewbaccan tai Leian kotialuksena. Kaiken kerronnan yhteen sitova kanonisuus on siitä konstikas juttu, että siinä on vain on- ja off-asennot!

Omasta mielestäni kiehtovinta olisi, jos Batuun ilmapiiri olisi osattu suunnitella galaksin ajankohtaa kuvaavaksi. Terroristijärjestö First Order on tuhonnut galaksin planeettainvälisen hallinnon, mutta vastarinta vahvistuu kaiken aikaa – tottahan tällaiset uutisotsikot vaikuttaisivat kauppa-aseman elämään! Entä kuiskittaisiinko kulmilla legendaarisen Luke Skywalkerin paluusta?

Toki huvipuistotarinankerrontaa on tehty ennenkin. En ole asiantuntija, mutta mieleeni ovat jääneet ainakin Disney-puistoissa esitetty, George Lucasin, Francis Ford Coppolan ja Michael Jacksonin 1980-luvun 3d-spektaakkeli Captain Eo ja Universal Studiosin T2-3D: Battle Across Time, joka oli Jimmy Cameronin ”minijatko-osa” Terminator 2:lle, mukanaan kaikki elokuvan pääosanäyttelijät. Galaxy’s Edgestä tekeekin poikkeuksellisen se, että se ei ole vain lyhytelokuvan kaltaiseksi tulkittava ajelu tai esitys, vaan kokonainen paikka, joka on sijaitsevinaan elokuvien tarinan sisällä.

Viimeinen kiinnostava tiedonmuru onkin tämä: Slashfilmin mukaan Galaxy’s Edge sijoittuu episodien VIII ja IX väliin vain toistaiseksi. Tarkoitus olisi, että matkakohde kehittyisi ja kerrottava tarina uusiutuisi jopa vuosittain.

Se tuntuu todella kunnianhimoiselta suunnitelmalta – vaikka en ole itse kokenut Disneylandin väkimääriä, voin nähdä sieluni silmin Galaxy’s Edgen jonon ulottuvan ensi kesästä parin vuoden päähän – mutta idea on kyllä loistava. Kun Star Wars -franchise asettuu viimeisen episodinumeroidun elokuvan jälkeen uuteen asentoon, Galaxy’s Edgen voi tuunata kuvaamaan galaksia joko seuraavan leffasarjan ajassa tai vaihtoehtoisesti vaikkapa kaikkein klassisimmassa ajassa episodien IV ja V välissä.

Tässä mielessä on varmasti kätevää, että kohteeksi on sepitetty uusi kaukaisen galaksin planeetta eikä Tatooinen, Hothin tai Jakkun kaltainen tietyissä episodeissa kiinni oleva lokaatio.

Vuosi episodi IX:ään: viiden kohdan toivelista

Episodi IX:n ensi-iltaan on nyt vuosi. Sen pitäisi olla meillä keskiviikkona 18. joulukuuta 2019, pari päivää ennen amerikkalaista enskaria, kuten tapana on.

Viimeiseksi episodinumeroiduksi Star Wars -elokuvaksi tarkoitetusta leffasta on toki liikkeellä jos jonkinmoisia huhujakin – ovathan elokuvan kuvaukset jo pitkällä. Mutta en käsittele niitä nyt. Tässä spoilaamattomassa, spekulatiivisessa kirjoituksessa listaan viisi sisältökohtaa, jotka episodi ysissä kerrassaan täytyy käsitellä.

1. Skywalkerien sukusaagan loppu

Alkuperäisluoja George Lucas kutsui prequel-vuosien aikana ja niiden jälkeen kuusiosaista Star Wars -sarjaansa Anakin Skywalkerin eli Darth Vaderin tarinaksi. Se oli jälkikäteistä selittelyä siinä mielessä, että originaalitrilogia oli kyllä selvästi Luken eikä antagonistin tarina, ja siinä mielessä, että Lucas itsekin oli aikanaan ajatellut sarjansa voivan jatkua kolmanteen trilogiaan, jossa vanhentunut Luke siirtäisi valomiekan soihtuna eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Ja näinhän sitten tapahtuikin, Lucasin itsensä aloitteesta vieläpä – vaikkakaan ei hänen johdollaan.

Yhtä kaikki, nyt kun kolmas trilogia valmistuu ja sen on kerrottu olevan nimenomaan Skywalkerien suvun tarinan loppu, niin sitä sen juuri aivan ennen kaikkea täytyy myös olla. Miten muuten tahansa episodi IX tarinan päättääkin – kuinka käy Reyn, Kylon, Finnin ja galaksin, nousevatko jedit jälleen ja pussaako kukaan – niin elokuvan täytyy tuntua oikeutetulta lopulta Skywalkerien sukusaagalle. Siis aina alkaen Anakin Skywalkerin tragediasta, joka syöksi koko galaksin pimeisiin vuosikymmeniin ja päättyen tätä fanittavan tyttärenpojan Kylo Renin, galaksin uuden diktaattorin, sieluntilaan. Unohtamatta tietenkään siinä välissä olevaa sukupolvea, oikeamielisiä Lukea ja Leiaa, jotka pelastivat galaksin yhdestä pulasta ja isänsä pimeältä puolelta, mutta jotka eivät sittenkään onnistuneet saattelemaan yhteis- tai jedikuntaa kestävään kasvuun.

Ei ihan helppo tehtävä! Tilannetta tietenkin mutkistaa, että episodi IX:ään mennessä Luke on kuollut (mutta Mark Hamill mukana elokuvassa Voima-haamuna tai flashbackeissa) ja toisaalta Carrie Fisher on kuollut (vaikka Leia ei elokuvassa ole). Fisherin tiedetään olevan mukana elokuvassa aiempia ottoja kierrättämällä, mutta hänen osansa tapahtumien keskipisteessä ei olosuhteista johtuen varmasti ole niin keskeinen kuin sen piti olla (episodi IX:n piti olla Leian elokuva samaan tapaan kuin VIII oli Luken ja VII Hanin).

Kaikki tietenkin kietoutuu Kyloon eli Ben Soloon (Adam Driver), viimeiseen Skywalkeriin (sikäli kuin tiedämme). Kylon pahuus, tai käsitys ”välttämättömästä pahuudesta” galaksin vähäpätöisten pitämiseksi kurissa heidän itsensä tähden tai miten hän nyt sitten perusteleekin tekonsa itselleen, on hänen omalla vastuullaan, mutta silti myös seurausta hänen isoisänsä synneistä. Kylo ei vain tunnu tajuavan tai tietävän, että viimeisillä hetkillään Anakin Skywalker tajusi olleensa väärässä elettyään vuosikymmenet hyvyytensä tukahduttaneena Darth Vaderina.

Vähintään yhtä merkityksellisiä ovat Kylon suhde opettajaansa Lukeen ja äitiinsä Leiaan, joiden molempien kohtaamista hän tähän asti nähden perusteella pelkää. The Last Jedissä Kylo ei ollut valmis itse tappamaan äitiään, mutta antoi käskyjä, joiden toivoi johtavan tämän kuolemaan, jotta olisi voinut olla vapaa menneisyydestään. Enonsakin syliin hän halusi ammuttavan täyslaidallisen, jotta ei joutuisi tätä kohtaamaan.

Ja sitten meillä on Rey (Daisy Ridley): ainoa hahmo, joka aivan varmasti kohtaa Kylon kasvokkain episodi IX:ssä. Hahmo, joka ei varmaankaan enää paljastu Skywalkeriksi, mutta joka on silti päätynyt eräänlaiseksi manttelinperijäksi sekä Kylon isälle että enolle. Draamallisesti onkin melko todennäköistä, että Kylo ei selviä viimeisestä osasta hengissä – ja toisaalta melko luontevaa, että Rey selviää. Sillä eihän kukaan varmaankaan kuvittele, että episodi IX olisi kaukaisen galaksin kaikkien seikkailujen loppu. Skywalkerien suvun saagan loppu sen on ilmoitettu olevan.

2. Kokonainen kaukainen galaksi (kauan sitten)

Yksi uuden trilogian tähänastisista ongelmista on ollut se, että galaktisen konfliktin kokonaisuuden hahmottuminen on jätetty oheistarinoiden puolelle. Samaan syntiin syyllistyi Lucaskin, mutta ehkä ei hänkään näin pahoin. The Force Awakens selitti vain sivulauseissa, miksi galaksissa vaikutti olevan käynnissä edellisen sodan remake, jossa Leian johtama repaleinen joukko taas kamppaili valkohaarniskoitua fasistiarmeijaa vastaan. The Last Jedi jatkoi samasta tilanteesta ja piti katseensa melko tarkkaan samassa asetelmassa.

(Todellisuudessahan TFA:n alkuasetelmassa Uusi Tasavalta on galaksissa vallalla. First Order on muutamia vuosia sitten ilmaantunut, pieniä alueita hallussaan pitävä mutta vähävoimaiseksi luultu terroristi-/sotilasjärjestö, jonka kanssa Tasavalta erehdyksekseen on vältellyt avointa konfliktia. Vastarinta ei ole virallisesti osa Tasavallan heikkoa armeijaa, vaan epämääräinen sissiorganisaatio, joka yrittää kerätä tietoa First Orderin uhasta. TFA:n puolivälin planeettapräjäytys kääntää nämä vaa’at, ja vaikka First Orderin superase ehditäänkin laukaista vain kertaalleen, tuntuu galaksi ainakin välittömästi säikähtävän niin pahoin, ettei kukaan tule vähäväkisen Vastarinnan avuksi koko The Last Jedin aikana. Mutta tätä ei tosiaan itse elokuvista ollut helppo hahmottaa.)

Episodi IX:n alussa galaktiset voimatasapainot voivat olla millaisessa tilassa tahansa. First Orderin lippulaivakin kuitenkin kärsi edellisessä episodissa melkoisia vahinkoja, ja toisaalta Tasavallallakin pitäisi olla kaikenlaista rakenteellista voimaa olemassa, vaikka meille onkin kerrottu sen päälaivaston tuhoutuneen Hosnian Primen mukana. Seuraava episodi tapahtunee pitemmän aikaa edellisen jälkeen, joten armeijat ehtivät vahvistua puolin ja toisin. Minusta olisi oikeastaan virkistävää, jos episodi IX hyppäisikin aikahypyssään suoraan tasavertaisempaan konfliktiin tämän tutun altavastaaja-asetelman sijaan. Olisi Vastarinnan armeija ja First Orderin armeija, joiden välinen taistelu olisi jo pitkällä samaan tapaan kuin Kloonisodatkin jäivät suurimmaksi osaksi elokuvien ulkopuolelle. Silloin päätösosan draamalliset paukut voitaisiin säästää henkilöhahmojen konfliktin puolelle, jonne ne lopulta kuuluvatkin: tosiasiahan on, että emme me sitä jännitä, voittavatko tässä lopulta hyvikset vai First Order.

Mutta oli miten oli, hyvin tärkeää on, että episodi IX näyttää meille kokonaiselta tuntuvan galaksin. Sillä on siihen hyvät edellytykset, sillä niin sen prequeleistakin parhaiten teki juuri episodi III (sekä näyttämällä useampia planeettoja kuin mikään muu SW-elokuva että myös käsittelemällä muita osia enemmän sitä, kuinka vanha Tasavalta todella romahti Imperiumiksi).

Ja nyt kun prequelit puheeksi tulivat: syytä olisi, että IX myös tuntuisi tässä ’miljöömielessä’ lopetukselta paitsi uudelle trilogialle, myös sen yhdessä aiempien trilogioiden kanssa muodostamalleen kokonaisuudelle. Tähän mennessähän VII ja VIII ovat käyttäneet aikansa etäisillä planeetoilla, joita ei edes mainittu aiemmissa elokuvissa, ja jopa vanhojen elokuvien avaruusrodut ovat olleet uusissa elokuvissa harvassa. Väläys, tai edes maininta, Coruscantista, Naboosta, Kashyyykista tai vaikka Pilvikaupungista tekisi jo paljon.

3. Mitä Voima näytti Reylle

Tämä on uuden trilogian tärkein ns. avoin juonilanka. Ja ei, sitä ei suinkaan selitetty vielä The Last Jedissä.

The Force Awakensissa Luken valomiekka kutsuu Reytä luokseen. Kun tämä koskettaa miekkaa, hän näkee sarjan väläyksiä: itsensä lapsena itkemässä nousevan avaruusaluksen perään ja Kylo Renin ilkeine ritareineen sateessa ruumiskasan keskellä. Näkyjen keskellä häntä puhuttelevat monet kuiskaukset, mutta niistä erityisesti erottuvat Obi-Wan Kenobin sanat: ”Rey, these are your first steps”.

Kaikki Reyn näyssä huutaa yhä selitystä. Jos Reyn vanhemmat olivat todella vain juoppoja, jotka makaavat jo kuolleina Jakkun köyhäinhaudassa, kuten Rey itse viimeksi tunnusti Kylolle pelkäävänsä, miksi Voima muistutti häntä nousevasta avaruusaluksesta? Liittyikö Renin ritarien joukkomurhakohtaus Luken temppelin tuhoon, vaikkei se täysin täsmännyt TLJ:ssä ymmärrettyyn, vai oliko se ehkä sittenkin näky tulevaisuudesta – etenkin kun Kylo tuntui siinä katsovan Reytä, ja näiden välinen suhde tuntuu ylittävän ajat ja rajat Reyn Voima-näyn tapaan? Miksi juuri Obi-Wan puhutteli Reytä, eikä esimerkiksi miekan alkuperäinen haltija Anakin? Tai miksi valomiekka ylipäätään kutsui Reytä – onko hän(kin) näin jonkinlainen Voiman valittu, kuten jopa Snoke tuntui edellisessä osassa uskovan ja Luke epäilevän? Ja jos on, mihin hänet on valittu?

Voi olla, ettei kaikkiin näihin kysymyksiin saada vastauksia. Ohjaaja-kirjoittaja JJ Abramsilla on paha tapa heitellä tarinoihinsa juuri tämänkaltaisia avausarvoituksia ja jättää niihin vastaaminen muille. Nyt tarinaa on kuitenkin sattumankin oikusta päätynyt lopettelemaan juuri Abrams itse. Siinä sivussa sitä on pyöritellyt jatkuvuuden logiikasta erittäin kiinnostunut Lucasfilmin tarinaryhmä. Haluan uskoa, että siellä kyllä tiedetään näiden arvoitusten sekä kaipaavan vastausta että tarjoavan mahdollisuuksia sekä Star Warsin että Abramsin rakastamiin yllätyskäänteisiin. (Ja jopa Abramsin ideoima Lost selitti lopulta useimmat arvoituksensa yllättävänkin koherentisti…)

En edes yritä tarjota omia selityksiäni – vaihtoehtoisia internetistä kyllä löytyy. Mutta erityinen lemmikkiteoriani on, että tapahtui näyn Kylo-kohtaus sitten menneessä tai tulevassa, kyseisellä merkityksellisellä hetkellä myös Kylo näki/näkee Reyn.

4. Voiman pimeän ja valon välissä on tilaa

Voiman tasapainosta uuden trilogian ytimessä olen kirjoittanut pitkästi aiemminkin, kytkien sen ratkaisun toiveeni tuolloin myös Skywalkerien sukusaagan kokoon käärimiseen. Yritän olla toistamatta itseäni liikaa.

The Last Jedin suuri teema oli puolen valitseminen tilanteissa, joissa välinpitämättömyys tuottaa suurta vahinkoa. Siinä ohessa se käsitteli melkein koko kestonsa ajan hyvyyden ja pahuuden suhteellisuutta. Luke yritti opettaa Reylle uskomustaan siitä, että avain Voiman tasapainoon on asioiden etenemisessä omalla painollaan, ilman erityisiä ”jedejä” sitä voimaa käyttämässä (josta uskosta Reyn kohtaamisen myötä luopui). Kylo, joka tunnusti itsekin olevansa hirviö, näytti Reylle oman näkökulmansa Lukeen. Koko Rosen ja Finnin kasinoretki – TLJ:n aiheellisesti kritisoiduin osa – oli temaattisesti osa tätä samaa kuviota: siinähän todettiin (hieman turhankin saarnaavasti), kuinka kaunis kasinokaupunki on osa galaksin sotaisia ja sortavia rakenteita sekä kuinka inhottavat asekauppiaat toisaalta varustavat myös tarinan hyviksiä.

Konkreettisemmalla tasolla olen sitä mieltä, että olisi suuri virhe, jos viimeinen episodi palaisi esittämään yksiulotteisen hyvän Reyn taistelun yksiulotteisen pahaa Kyloa vastaan. Temaattisella tasolla katson, että viimeinen episodi ei voi sivuuttaa tätä harmauden tematiikkaa aivan kuin ei myöskään kysymyksiä Voiman tasapainosta, joka Anakinin piti alunperin ennustuksen mukaan saada aikaan. Nyt poissa ovat sekä Anakin että Luke, mutta jälkimmäinenkään ei ollut viimeinen jedi. Rey on ensimmäinen uusista, kuten Luken piti olla aikanaan, mutta millaisista uusista?

Tähän liittyen on mainiota, että The Last Jedi jätti meille erään alleviivatun avoimen juonilangan: Luken kolmannen oppitunnin Reylle. Elokuvan ensi-illan jälkeen olemme tosin oppineet, että kolmas opetus kirjoitettiin ja kuvattiinkin, ja se löytyy bluray-julkaisun poistetuista kohtauksista, mutta valmiissa elokuvassahan sitä ei ole. Sen sijaan siinä Luke tosiaan korostaa perustelevansa Reylle opetushaluttomuutensa kolmella oppitunnilla. Toista oppituntiakin Luke erikseen kutsuu toiseksi oppitunniksi. Siispä IX:ssä olisi haamu-Luke ja Rey voisivat hyvin käydä keskustelun vaikkapa Kylon mahdollisuuksista palata valoon, ja tämä keskustelu voitaisiin nimetä ”kolmanneksi opetukseksi”.

5. Miten niin herätyskello soi?

En ole varma, uskallanko edes toivoa tähän enää palattavan, mutta minusta kyllä pitäisi.

Uuden trilogin avausosan nimi oli The Force Awakens, ’Voima herää’. Metatasolla se oli tietysti otsikko, joka implikoi Star Wars -franchisen paluuta, ehkä jopa uhoten ylemmyyttä prequeleihin nähden. Mutta se ei ollut vain metaotsikko, koska sanat lausutaan elokuvassakin: ”On tapahtunut herääminen, tunsitko sen”, kysyy Snoke Kylolta.

Mikä siis oli tuo herääminen? Se ei ollut Reyn herääminen Voimaan, sillä se tapahtuu elokuvassa vasta paljon myöhemmin. Tuon episodin Visual Dictionary –kirjan mukaan kyseessä oli itse asiassa erillinen ”turbulenssi” kosmisessa Voimassa, joka tapahtui Finnin ja Reyn tavatessa Jakkulla. Voima oli ollut hiljaa Luken katoamisen jälkeen, mutta nyt siinä tuntui voimakasta väreilyä. Kummallisen konkreettista, mutta samalla salamyhkäistä!

Tämä voidaan sivuuttaa episodi IX:ssä täysin – tai se voidaan kytkeä halutulla tavalla Reyn erityisyyteen tai Voiman tasapainoon. Yhtä kaikki, uuden trilogian päätösosan ohjaa nyt mies, joka mitä todennäköisimmin nimesi avausosan näin (tai ainakin oli mukana nimeämässä). Ja periaatteessa kai kuitenkin pelkään enemmän IX:n onnistumisen puolesta koko saagan lopettajana kuin tämän oman trilogiansa lopettajana…

Näiden lisäksi olisi toki helppo jatkaa listaa pienemmillä toiveilla.

Luonnollisesti kaikkien päähahmojen – Reyn ja Kylon lisäksi siis ainakin Finnin ja Poen – hahmokaarien pitää päättyä tyydyttävästi. Huomaan myös haluavani Reyn seikkailevan kaikkien hahmojen kanssa elokuvan aikana: uuden trilogian hahmot ovat aina parhaimmillaan yhdessä Reyn kanssa.

Kuulisin mielelläni hieman lisää Snokesta ja Ben Solon kääntymisestä pimeälle puolelle, vaikka pelkään sen jäävän oheistarinoiden puolelle. Haluaisin joko Chewien tai Landon kohtaavan Kylon, koska Leia ei siihen ulkoelokuvallisista syistä enää pysty. Haluaisin haluaisin haluaisin Anakinin haamun tulevan sanomaan tyttärenpojalleen suorat sanat, mutta arvaan, etten saa.

Toivon elokuvalle hieman rauhallisempaa rytmiä kuin mitä Abrams yleensä elokuvissaan toimittaa. Siitä huolimatta tahtoisin myös ison luokan avaruushävittäjätaistelun ja tietenkin myös komean, tunteikkaan valomiekkataistelun.

Palan halusta nähdä, millaisiin rooleihin elokuvaan ovat mahtuneet niin monet Matt Smithin ja Dominic Monaghanin kaltaiset tunnetutkin uudet näyttelijät. Soisin elokuvaan mahtuvan myös yhden avoimen rakkaussuhteen, kun uudet Star Warsit ovat tähän asti käsitelleet tyttö-poika-juttuja niin kategorisen frendipohjalta. Olisin riemuissani, jos se rakkaussuhde olisikin poika-poika-juttu, koska en kyllä enää usko Poe Dameronia heteroksi vaikka mitä sanoisitte.

Ja voi, ah ja voi! miten toivonkin Leian roolin olevan edes toimiva kompromissi mahdottomasta tilanteesta.

Mutta katsotaan nyt vuoden kuluessa, mitä saan. Sitä paitsi teidän toiveenne voivat olla omiani parempia!