Niin rakastaen vihattu on ”Episodi ykkösestä” reilussa 15 vuodessa tullut, että on helppo unohtaa, ettei sitä suinkaan suin päin inhottu. Enemmänkin oltiin hämillään: että tällainenkös se vain olikin. Suomessa Pimeä uhka arvosteltiin mediassa tasaisella ”ihan kiva” -tasolla kolmen tähden arvoiseksi. Kuusi vuotta myöhemmin samat lehdet (ja arvostelijat?) lätkivät Sithin kostolle niitä samoja kolmea tähteä, aiempia arvioita anteeksipyytävillä saatesanoilla ”ylivoimaisesti uusien leffojen paras”.
Tai mitä sanotte Keskisuomalaisen kriitikon Marko Ahosen sanoista neljän tähden arvostelussaan: ”En ymmärrä ihmisiä, jotka ovat haukkuneet Episodi 1:n lyttyyn. Elokuva tarjoaa lähes kaiken, mitä Tähtien sota -fani pystyi odottamaan. Siis lähes kaiken, ei aivan kaikkea. Mutta jossakin vaiheessa hype nousi niin korkealle, että elokuva olisi ollut joka tapauksessa pettymys, ellei se hyppäisi ulos valkokankaalta, ottaisi suihin ja tunkisi miljoonaa taalaa katsojan taskuihin.”
Sieltä tähän, jossa Star Wars Episode I: The Phantom Menace tosiaan on kenties kaikkien aikojen haukutuin elokuva. Ei kai haukkujiensakaan mielestä huonoin, mutta nimenomaan vihatuin. Ja, vaikka Ahonen ei minusta edes ollut valtavan väärässä aikalaisarviossaan: ehdottomasti ainakin pettymys.
Tätä elokuvaa monet odottivat kuusitoista vuotta. Kuvassa vasemmalla face palm.
Minun on aivan turha tässä luetella Pimeän uhkan kaikkia ongelmia. Niiden keulakuva (ja sinänsä kyllä ärsyttävä) Jar Jar Binks kun on niiden pienimmästä päästä. Merkittävämpää on esimerkiksi se, että Pimeä uhka tuntuu pönöttävän toiminnankin keskellä (katsokaa vaikka, kuinka Qui-Gon ja Obi-Wan pakenevat kuningatar Amidalan seurueen kanssa Naboolta kuin käyden kävelykokousta). Tai se, kuinka pönötys pysähtyy kolmeksi vartiksi Tatooinelle, jossa juoni tuntuu lainaavan Lucasfilmin tytäryhtiön LucasArtsin klassisia seikkailupelejä: on hankittava moottorin osa, jonka saa vain yhdestä paikasta, jossa ei tosin kelpaa raha, ja jota ei jostain syystä voi vaihtaa missään muuallakaan, joten on tehtävä vaihdannan välineeksi palveluksia. Tai se, kuinka melkein kaikki elokuvassa tuntuu onnistuvan pikemminkin sattumalta kuin sankarien sankarillisuuden ansiosta, kulminoituen tietenkin siihen, kuinka yhdeksänvuotias Anakin Skywalker posauttaa vahingossa Kauppaliiton komentoaluksen tuhannen päreiksi.
Star Wars -sarjan ulkopuolella olen kehitellyt teoriaa miljööelokuvista (terminologisia ehdotuksia otetaan vastaan). Tarkoitan sellaisia scifi-, fantasia- tai vaikkapa supersankarielokuvia, joiden juoni, käsikirjoitus, teema tai hahmot jättävät kyllä paljon toivomisen varaa, mutta joiden sisäinen maailma on mietitty niin huolella, että elokuvassa riittää ihmettelemistä vähintään yhdeksi katsomiskerraksi. Elokuvia, joiden ohjaajan tai käsikirjoittajan voi todeta epäonnistuneen, mutta joiden tuotantosuunnittelijat, lavastajat, puvustajat, äänisuunnittelijat ja mielellään näiden taltioinnissa merkittävässä osassa olevat kuvaajat tekevät niin laatutyötä, että elokuvia ei voi pitää kokonaan kehnoina. Tällaisia elokuvia ovat vaikkapa James Cameronin Avatar, Sam Raimin Oz The Great and Powerful, Disney-yhtiön Tron Legacy ja, tietenkin, Peter Jacksonin Hobitti-möhkäleet.
Jos tällainen jälkikäteisesti eroteltava minilajityyppi on olemassa, on Pimeän uhkan oltava sen suurimpia merkkiteoksia. George Lucasin haukkumiseen on jokaisella Star Wars -fanilla synnynnäinen oikeus, mutta tulkaapa haukkumaan minulle Episodi I:n efektisuunnittelijaa Doug Chiangia, Amidalan pukuloiston luonutta Trisha Biggaria, Darth Maulin ja monen muun hahmon ensimmäisen kerran piirtänyttä Ian McCaigia tai koko kaukaisen galaksin äänimaailman loihtinutta mestari Ben Burttia. He ja monet muut ovat ne sankarit, joiden ansiosta Pimeä uhka kestää kökköyksistään huolimatta monta, monta katsomiskertaa.
Sillä kyllä se niitä tosiaan kestää. Rohkenen väittää, että Pimeä uhka ikääntyy itse asiassa paremmin kuin olisin kymmenen vuotta sitten luullutkaan (ja ehdottomasti paremmin kuin seuraajansa Kloonien hyökkäys). Tässä vaiheessa Episodi I on kuin onkin jo jonkinlaisessa klassikon asemassa: se oli kokonaiselle sukupolvelle ensikosketus Star Warsiin, ja jos ei sen juoneen, niin ainakin juuri sen miljööseen liittyy monilla rakkaita muistoja.
Tämäkin kohtaus on tönkkö, mutta matkalle Naboon pääkaupunkiin voisin lähteä.
Tämä johtuu siitä, että vaikka Pimeä uhka epäonnistui elokuvana, se kuitenkin onnistui siinä roolissa, mitä George Lucas valitettavasti ei myöhemmin halunnut elokuvalle suoda. Luojansa toiveista huolimatta Pimeä uhka ei toimi kerronnallisesti sarjan aloituksena (puhumattakaan sitten siitä, että originaalitrilogiaa katsomaton ei voine tätä ”ykköstä” katsoessaan käsittää, miksi tällainen elokuva on saanut niin paljon seuraajia). Mutta se toimii näyttäessään katsojalle laajemman ja ajallisesti aikaisemman kuvakulman hänelle tuttuun Star Warsin galaksiin. Se näyttää originaalitrilogian katsoneelle vain kaksi uutta planeettaa, Naboon ja Coruscantin, mutta ne ovatkin loistavasti erilaiset Episodien IV-VI kaukaisiin perähikiäplaneettoihin verrattuna, käyttäen uuden teknologian mahdollisuudet hienosti hyödyksi miljöiden tuomisessa lihaksi. Planeetat tuntuvat aidoilta, asutuilta maailmoilta, eikä esimerkiksi gunganien kaupungin vaikuttavuutta pitäisi kokonaan sivuuttaa siksi, että rotua päällimmäisenä edustava hahmo joutaisi mennä. Samalla galaksi tuntuu yhä Star Warsilta, ainoastaan monipuolisemmalta ja laajemmalta – vaikka tarinasta ei voi samaa sanoakaan.
Pimeä uhka esittelee niin ikään usein sivuutetun onnistuneesti sen, kuinka Tasavallan ja jedien suuruuden vuodet ovat jo lähellä loppuaan. Tasavaltahan esitetään rauhan liittona, joka kuitenkin sallii kaupallisen yrityksen tehdä invaasion jäsenplaneetalleen (ja vihjaa vieläpä kansanmurhasta siinä sivussa). Jedit taas nähdään viisaina ja voimakkaina, mutta kuitenkin niin dorkina, että mittaavat jediyttä veriarvoista eivätkä sydämellä, josta myöhempi Yoda aina puhuu. Nämä ristiriidat eivät lukeudu käsikirjoituksen ongelmiin, vaan ovat täysin tarkoituksellisia. Ylipäätään Lucasin prequel-trilogian onnistunein juoni kulkee koko ajan taustalla, selittäen Tasavallan siirtymän Imperiumiksi ja Palpatinen valtaannousun – sen päällä vain ovat ne vähemmän onnistuneet juonet.
Päällimmäiseen juoneen (tai sen olemattomuuteen) liittyykin Pimeän uhkan kaikkein ylittämättömin ja perustavanlaatuisin ongelma – virhe, joka paljon Jar Jar Binksiä pahemmin asettaa sen koko olemassaolon kyseenalaiseksi. Se on se, että Pimeä uhka ei itse asiassa ole episodi ykkönen, vaan episodi nolla. Se ainoastaan esittelee maailman ja johdattaa trilogian kolme keskeisintä hahmoa (Amidalan, Anakinin ja Obi-Wanin) toistensa luokse, mutta ei vaivaudu juuri aloittamaankaan heistä kahden viimeksi mainitun tarinaa. Itse asiassa he eivät kunnolla kohtaa vielä toisiaankaan: Amidala ja Obi-Wan eivät taida käydä elokuvassa yhtäkään keskustelua, eivätkä Anakin ja Obi-Wankaan pääse juuri tervehdystä pitemmälle. Lucasin ratkaisu sijoittaa ensimmäinen tarina Anakinin lapsuuteen – ja nostaa sen päähenkilöksi episodin lopussa kuoleva Qui-Gon Jinn – oli mielestäni valtava virhe, joka heijastuu prequel-trilogian kahteen seuraavaankin elokuvaan. Kuinka toisenlainen olisikaan Anakinin lankeemus, jos sitä ja hänen ystävyyttään Obi-Waniin olisi seurattu kahden elokuvan sijaan kolmen ajan?
Sori poika, en minäkään tajunnut, että tämä olisi tämmöinen pilottijakso.
Kun Pimeää uhkaa katsoessa ummistaa silmänsä varsinaiselta juonelta ja valkokankaan tapahtumiltakin, sen uusintakatsomisten nautittavuuden isoimmaksi esteeksi muodostuvatkin hahmot – enkä vieläkään tarkoita päällimmäisenä sitä, että Jar Jar astuu kakkaan Tatooinella. Qui-Gon Jinniä näyttelevä Liam Neeson tekee sinänsä vankkaa työtä, epäilemättä yhden Pimeän uhkan parhaista rooleista, ja kantaa kyllä elokuvan ihan kelvollisesti, mutta hänen vuokseen Ewan McGregorilla ei ole koko elokuvassa juuri mitään tekemistä. Skotti näytteleekin roolin omituisesti yhtenään virnuillen. Jake Lloyd, toinen katsojaraivon yleiskohde, tekee puolestaan lapsinäyttelijäksi hyvää ja Episodi I:n mittarilla jopa elämänmakuista työtä, mutta hahmo on kirjoitettu täyteen Jippii!-huudahdusten tyyppisiä, katsojan korvaan vihlovia hölmöyksiä. Paha virhe on myös vaakakupin toisen pään eli roiston unohtaminen: Darth Maulille suunniteltiin ilmeisesti vain se mainittu ulkomuoto, koska minkäänlaisena hahmona tätä kaksoisvalomiekan heiluttajaa ei voi pitää.
Neesonin lisäksi parasta työtä tekee Natalie Portman, jonka kuningatar Padmé Amidala Naberrie on ylivoimainen prequel-hahmosuosikkini. Vaaleilla valitun teinikuningatar Amidalan tunteita paljastamattomasti lausutut hätähuudot (”I will not condone a course of action that will lead us to war”) vaikuttavat minuun edelleen, monen monta katsomiskertaa myöhemmin. Pukuineen ja vähine eleineen Amidala on paras esimerkki siitä, mitä prequel-trilogian olisi pitänyt tarjota vieläkin enemmän: aivan toisenlaista toiseutta ja alieniutta kuin mikä Episodi IV:n kapakasta muistetaan.
”Minä en ole valmis katsomaan, kuinka perustatte komitean selvittämään asiaa”, toteaa Amidala, ja katsoja saattaa olla sattuvan samaa mieltä.
Pimeä uhkan pettymys kannattaa pitää mielessä joulukuussa. Moni asia (ehkä ennen muuta ohjaaja-käsikirjoittaja) on toisin, mutta moni myös samoin: myös The Force Awakensiin kohdistuu tällä hetkellä kohtuuttomia odotuksia ja hypeä, jonka vastaavaa saattoi hyvinkin olla ilmassa vain Pimeän uhan kohdalla.
Ja niin ohi Pimeä uhka monesta maalistaan todella ampui, että nämäkin puolusteluni tuntuvat varmasti monista ansaitsemattomilta. Mutta jos en ole aistinut aivan väärin Pimeän uhkan vähittäistä armoa katsojien keskuudessa, on mainittava vielä yksi siihen todennäköisesti vaikuttanut tekijä: elokuva päättyy paljon paremmin kuin alkaa. Lopputaistelu on rytmiltäänkin kuin eri leffasta. Mahtaakohan kiitos siitä kuulua John Williamsin Duel of the Fates -hitille (soundtrack kuuluu muutenkin elokuvan vahvuuksien listalle), mutta kun Episodi I viimein todella purskahtaa toimintaan kaiken pönötyksen ja hitaasti etenevän seikkailupelin jälkeen, se todella toimii. Tällä seikalla on merkitystä tässä vaiheessa, kun näitä elokuvia katsotaan kymmenensiä kertoja tai kolmen-kuuden leffan maratoneina: loppufiilis katsomossa Episodi I:n jälkeen on enemmän ”jes, tästä eteenpäin” kuin ”huh, onneksi ohi”.
Lopuksi on kuitenkin vielä sanottava, että aivan pieni seikka Pimeän uhkan maineessa ei varmaankaan ole se, mitä sitä seurasi. Sillä jos tässä olenkin halunnut sanoa, että Episodi I:ssä on kaikista vioistaan huolimatta myös viihdyttävä puolensa, ja että se ylipäätään ei ole aivan niin umpisurkea kuin millaisena sitä pidetään, olen melko lähellä kääntämään nämä sanat päinvastaisiksi, kun käsittelyyn otetaan Episodi II, tämän elokuvasarjan todellinen aallonpohja.
Tähtien jatkosota 
Juu. Omat ajatukseni TPM:stä summaa se, että sen lopussa päällimmäinen ajatus tosiaan on ”Kyllä tämä tästä, nyt on päästy alkuun ja seuraavassa osassa pannaan iso vaihde silmään.” TPM:ssä on paljon starwarsmaista kaikesta huolimatta, visuaalinen suunnittelu on huippuluokkaa ja lokaatiot kiinnostavia. Ja koska elokuva kuvattiin filmille ja greenscreenin määrä pysyy vielä hallussa, se näyttää ja tuntuu suht’ yhteensopivalta edeltäjiensä lkanssa. Kuten sanottu, se lisää onnistuneesti aiemmin nähtyyn ja avartaa galaksia.
Omalla kohdallani TPM on se prequel, jonka ällökakasta huolimatta saatan katsoa uudelleen ja joka onnistuu sentään tempaamaan minut mukaansa muutaman kerran (Coruscant! Podrace! Duel of the Fates! Lupaava loppu!). Tämä on muutama kerta enemmän kuin mihin täysin uusintakatselukelvottomat AOTC ja Revenge of the Sh… Sith pystyivät. TPM on kaukana täydellisestä ja siinä on ilmeisiä ongelmia jotka edellä on ansiokkaasti avattu. ANH:kin trilogian ensimmäisenä oli hyvin simppeli toimintaseikkailu. Mutta TPM ei koskaan saanut omaa Imperiumin vastaiskuaan (ei, vaikka Star Wars Ring Theory kuinka todisteli episodien rimmaavan) ja se on se Lucasin todellinen epäonnistuminen, ei tämä elokuva.
Oikeastaan, kun nielee Lucasin selityksen että hän halusi tehdä lastenelokuvan, TPM:ää ei vihaa enää lainkaan niin paljoa. Ja Phantom Edit ja sitä seuranneet muut fanieditit vain todistavat, että TPM:llä on oma tenhonsa – kunpa vain Jar Jaria olisi hieman maltinnettu. Plus ”origins moviet” ovat aina vaikeita, sen todistaa piljoona trikoosankarielokuvaa, joissa pahimmillaan ekan osan lopussa sankari on vasta tullut kaapista ulos lateksifetissinsä kanssa ja pääpahiksestakin on vasta tullut pääpahis.
Itse asiassa, TPM tuo mieleen hieman silloisen SciFi Channelin, nykyjään SyFyn, TV-elokuvaversion Dyynistä: molemmat ovat itse asiassa filmattuja näytelmiä, joissa pönötetään viherseinän edessä jonne sitten on renderoitu häkellyttäviä näkymiä jälkituotannossa (mutta liikkua ei sovi, koska ”häntiminen” ja interaktioiden ongelmallisuus tuon ajan teknologialla).
Sen sijaan Kloonien hyökkäys on ikääntynyt paljon huonommin: Lucasin näkemys teiniromanssista saa raastamaan silmät ja korvat päästään, ja lopussa sotakohtauksissa taas selvästi vanhentuneen näköiset CGI-hahmot pönöttävät paikallaan keskellä taistelukenttää; varsinkin Hothin taistelun jälkeen ei moista voi ymmärtää. Ja juonessa on vielä vähemmän järkeä: Zam Wesellin pitää epäonnistuneesti yrittää salamurhata Amidala, jotta Obi-Wan voi sattumalta tietää baarimikon joka sattumalta tietää että superharvinainen murha-ase on peräisin planeetalta jota ei ole missään arkistoissa, ja tämän jälkeen Obi-Wan vieläpä onnistuu navigoimaan ko. planeetalle ja että jedit tämän jälkeenkin kävelevät ansaan ja ottavat mitään kysymättä klooniarmeijan käyttöön etenkin kun sen tilannut jedi on mitä ilmeisimmin klikannut One-Click Buyta postuumisti. Auh, päähän sattuu.
Miljööelokuvista puheen ollen, Wachowskin sisarusten Jupiter Ascending on ehdottomasti myös tällainen.
Miljööelokuva! Todellakin! Saisinko aiheesta 3000 sanaa lisää? Kuinka vahvasti ja usein nämä nojaavat nimenomaan yleisön nostalgiannälkään?
Kuka olisi 10-15 vuotta sitten uskonut, että juuri tämä trilogian osa kestäisi aikaa parhaiten? Mutta mä kyllä nykyään tykkään monista origin storyista.
Mulla on nyt jotenkin hirveesti ajatuksia episodeista 2 ja 3 ja niiden huonoudesta (piti se kolmonenkin katsoa samaan syssyyn, kun en ole sunnuntaina tv:n ääressä), mutta niitä täytyy kehitellä. Olen tulossa siihen tulokseen, että niiden tehtävä (Anakinista pitäisi tehdä sympaattinen hahmo, joka kuitenkin on paha. Padme pitäisi saada rakastumaan pakkomielteiseen kiukkupussiin) oli vain mahdoton.
Minun täytyy sanoa, että jos kolmesta uudesta puhutaan ihan vain elokuvina, niin E1 nousi omaksi suosikikseni heti E3:n ilmestyttyä. (Jos tosin ihan vain suosikkia kysyy, se on E2, koska siinä on Jango ja Boba sekä Jango vs. Obi-Wan nyrkkitappelu.) E1 on rakenteeltaan kokonainen, siinä on selkeä juoni ja se etenee koko ajan samaa tahtia, mikä toki korostaa lastenelokuvamaisuutta. E2 ja E3 hyppivät koko ajan ympäriinsä eikä hahmojen välillä ole minkäänlaista kipinää. Ihmissuhteita ei esitellä eivätkä ne hirveämmin kehity tarinan aikana ja etenkin E2:ssa on ziljoona kohtausta, jotka on selkeästi tehty vain parin vuorosanan takia, jotka (mukamas) kehittävät hahmojen suhteita eteenpäin. E3:n suosiota en ole koskaan tajunnut. Se tuntuu alusta loppuun turhalta teiniangstilta. Lisäksi näiden kahden vakava/teiniangstitunnelma tekee kaikista noloista kohtauksista vielä pahempia.
E1 pahin vika oli minusta Maulin tappaminen elokuvan lopussa. Maul oli simppeli pahis, jota olisi ollut varaa kehittää mihin suuntaan tahansa. Lisäksi tätä kautta Obi-Wanin ja Anakinin hahmoon olisi kumpaankin tullut uutta eloa, kun heillä olisi ollut voitettavanaan Qui-Gonin murhaaja. Anakin tappamassa Dookua ei koskaan tuntunut minusta kovin vaikuttavalta kohtaukselta, koska Dookun kanssa asiat eivät koskaan olleet menneet henkilökohtaisiksi. Maulin kanssa tämä olisi minusta toiminutkin.
Haa! En ole koskaan tullut ajatelleeksi vaihtoehtoa ”entä-jos-Maul-olisikin-Dookun-tilalla”, mutta nyt kun sanot, niin sehän olisi ollut fiksua. Kuten sanoit: Maulin kukistamiseen Anakinilla olisi henkilökohtainen missio. Teiniangsti-Anakin olisi vielä ehtinyt kypsytellä korvikeisä Qui-Gonin tappajan kiinnisaamista kymmenen vuoden ajan, ja edellinen yhteenotto olisi nähty kakkososassa. Dookun poliittisen roolin olisi sitten voinut sujauttaa Trade Federationille, ja hahmon kolmas särmä (entinen jedi) taas jätettiin joka tapauksessa Episodi II:n lopussa ja III:n alussa onnettomasti hyödyntämättä.
Episodi I oli ensimmäinen saagan elokuva jonka näin, niin masentavaa kuin se onkin. Tämän jälkeen pääsin katsomaan originaali trilogian ja laitoin oitis ”The Phantom Messin” oikealle paikalleen.
Sittemmin olen tullut järkiini. Samaa mieltä kirjoittajan kanssa monesta asiasta. Elokuva ei ole huonoin, mutta varmasti vihatuinpia. Episodi II on todella surkuhupaisa viritelmä tähän verrattuna. Episodi I oli sarjan viimeinen elokuva, jossa käytettiin merkittäviä määriä pienoismalleja ja oikeita lavasteita. Tämä on todettavissa elokuvan tekemistä seuraavasta dokkarista, joka löytyy youtubesta. Juuri siksi ajan hammas ei ole purrut sitä yhtä kivuliaasti kuin seuraajiaan.
Lopun valomiekkataistelu kuuluu koko saagan hienoimpiin kohtauksiin ja on mielestäni ainoa varteenotettava kilpailija VI:sen Luke vs. Vader taistelulle. Se on myös prequelien taisteluista ainoa, jossa koreografiointi ei hyppää silmille. Taistelussa on potkuja ja kompastumisia tuomassa autenttisuutta mukaan.
PS. Secret history of Star Wars sivustolla on essee, jonka sivusto väittää olevan episodi I alkuperäinen hahmotelma. Itse en usko tähän hetkeäkään, sillä kirjoitelma on niin paljon nähtyä elokuvaa parempi. Joku on vain ottanut vastaan haasteen: kuinka kirjoitat episodi I:stä paremman elokuvan poistamatta kokonaan yhtään hahmoa ja muuttamatta juonen päälinjoja? Eli hahmojen ruutuaikaa ja yleistä luonnetta saa muuttaa, mutta ei poistaa kokonaan. Samoin elokuvassa käydään kolmella nähdyllä planeetalla, Gungad city ja podrace ovat mukana.
”Paremmasta Phantom Menacesta” kiinnostuneiden kannattaa tutustua fanileikkauksiin, joista kirjoitin tässä blogissakin kerran: https://tahtienjatkosota.com/2013/04/22/fanileikkaukset-artoo-ei-aina-osaa-lentaa/
Niissähän on siis (yleensä) ideana juuri elokuvien parantaminen kuvaamatta siihen uusia kohtauksia ja muuttamatta juonen päälinjaa. Kohtausten pois jättämisen ja uudelleen leikkaamisen lisäksi kikkoina on käytetty esimerkiksi alienhahmojen äänen skrämpläämistä ja tekstittämistä uudelleen, jolloin Jar Jar puhuukin vähän fiksumpia – vaikka käyttäytyykin tutusti ja on mukana kaikissa kohtauksissaan.
Itse olen tykästynyt nnimimerkki MagnoliaFanin versioihin TPM:stä ja AOTC:stä niin, että olen katsonut ne pariinkin kertaan originaalien sijaan esimerkiksi maratoneissa. Mutta vaikkei ”omia episodejaan” fanileikkauksiiin vaihtaisikaan, ne toimivat vähintään ajatusleikkeinä: kuinka paljon parempia prequelit voisivat aika pienilläkin tuunauksilla olla, menemättä mihinkään ”entäs jos Anakin olisikin I:ssä aikuinen” -tyyppisiin isoihin kääntöihin.
Niin joo, Episodi III. Kokoojan tähden. Hiljattain melkein kymmenen vuoden tauon jälkeen uusintakatsottuna sen juoni tuntui ihan yhtä järjettömältä kuin AOTC:n, Palpatinen suunnitelmat ylettömän monimutkaisilta ja riskilattiilta (entä jos hän ei olekaan niin voimakas kuin luulee ja kuolee jedien käsissä tai joutuu handwavium-kahleisiin tjsp. jo ennen kuin Anakin ehtii paikalle?), ja Anakinin torspoilu kruunaa kaiken.
Sen sijaan että vuosien tappamisen jälkeen väkivaltaan turtunut mies päättäisi vain häikäilemättömästi ajaa omaa etuaan koska mitä väliä sillä on ketä enää tappaa, niin meillä on kolmen vuoden sotakeikasta huolimatta edelleen kypsymätön teini, jonka mielestä on ihan loogista että keskenmenon estää parhaiten sairaalahoidon sijaan uskomalla epämääräisen niljakkeen puheita ja tappamalla satoja pikkulapsia, koska totta kai sithit puhuvat aina 130% totta. (Toki Anakin käy hitaammalla kuin Lidlin tumma Veikko-lager, koska tämä ei aluksi edes ymmärrä Palpatinen salaseuraidentiteettiä vaikka tämä käytännössä vääntää rautalangasta.)
Noin muutenkin, Anakinin annetaan ymmärtää olleen hyvän mutta hairahtuneen miehen sijaan jo ennestään täysi mulkvisti, jolle oli yksinkertaisesti noussut päähän että hänelle oli vuosikymmenen ajan hoettu hänen olevan joku ihme Valittu. Vaikka olisi kuvitellut, että jos hän todella oli luonteeltaan tämmöinen niin persoonaa olisi muokannut enemmän se ankea lapsuus Tatooinella jossa ei ollut edes lelua ja vielä vähemmän patteria jonka väliin jättää se, mutta se ei heijastu mitenkään TPM:ään jossa Anakin on olosuhteisiin nähden käsittämättömän positiivinen.
Samaten Obi-Wanin henkilökuva muuttuu entistä kummallisemmaksi: aiheutettuaan jo valmiiksi tappavat vammat tämä ei kykene antamaan armoniskua vaan jättää Anakinin mitä ilmeisimmin sangen tuskattomasti palamaan hengiltä, koska se varmaan kuuluu jedien sääntöihin tai jotain. ”He was a good friend” kuten meemissä todetaan. Tai niin no, Yoda ja Chewbacca olivat bestiksiä, ja karvaturrin myöhempien aikojen bestis ei usko Voimaan lainkaan? Eh… (Olen jo melkein alkanut toivoa, että jossain retconnataan asia niin, ettei Obi-Wan ANH:ssa suinkaan etsi satunnaista salakuljettajaa, vaan nimenomaan sen aluksen kapteenia jossa Chewbacca on miehistönä.)
Niin, ja Dooku. Karismaattinen ja legendaarisen näyttelijän pöhköstä käsikirjoutksesta huolimatta mieleenpainuvasti esittämä pahis tapetaan nolosti jo alkumetreillä, ja tilalle tuodaan persoonaton CGI-öhkömönkijä jonka pääprioriteetti – kuten Lucasinkin Jedistä alkaen – on myydä leluja.
Yodan ja Palpatinen kaksintaistelusta en edes ala. Sen minkä olisi odottanut olevan enemmänkin henkien mittelöä on lähinnä kuorma-auton kokoisten Senaatin kokousjalustojen paiskomista.
Miksi muuten Palpatine muuttuu välittömästi naaman kurtistuttua hyytävän niljakkaasta ja siten aikuiselokuvaan sopivasta pahiksesta lapsellisesti käkättäväksi aamupiirrettyjen pahikseksi?
Kirsikkana kakun päälle juonta olennaisesti avaava dialogi Qui-Gonin haamun ja Yodan välillä on jätetty pois leikkausvaiheessa (mukana kirjassa ja käsikirjoituksessa) ja tilalla on vain yksi Yodan töksähtävä toteamus.
Niin, ja mihin tarvitaan sitä lopun montaasia, paitsi ryhmäpotretin vääntämiseen väkisin? Dialogissa tuli jo selväksi mitä kukin aikoo tehdä, miksi se pitää myös näyttää? ”Show, don’t tell”, eli montaasiin olisi voinut laittaa parit vuorosanat jotta olisi käynyt ilmi mitä tapahtuu.
Käsky 66 -montaasi sen sijaan lunastaa paikkansa ja siihen ei kaipaan mitään vuorosanoja, tosin se tuntuu muutenkin olevan ihan eri elokuvasta, onkohan se Lucasin käsialaa lainkaan?
—
Mutta niinhän se oli, että tosifanin tunnistaa siitä, että vihaa fanituksen kohdettaan…?
Tuossahan noita tulikin. Yritän päästä kirjoitussarjassa episodeihin II ja III ihan piakkoin.
Päivitysilmoitus: Aiemmat episodit, osa 5: Kloonien hyökkäys ja syvä huokaus | Tähtien jatkosota
Päivitysilmoitus: Ekoja kertoja | Tähtien jatkosota
Päivitysilmoitus: Prequelien uusi toivo | Tähtien jatkosota
Päivitysilmoitus: Rogue One: Paras vai paskin Star Wars? | Tähtien jatkosota
Päivitysilmoitus: Episodi IX:n uusi ohjaaja: Ei RJ, vaan JJ | Tähtien jatkosota
Päivitysilmoitus: Minun yhdeksän elokuvan Star Wars -listani keväällä 2018 (Entä sinun?) | Tähtien jatkosota
Päivitysilmoitus: Episodi IX -selitysten makua: Tässä nyt vain kävi näin | Tähtien jatkosota