Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 2: ”Näyttelijät olivat Los Angelesista ja Englannista, yksi oli Suomesta”

Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) on paitsi perusteellinen kertomus siitä, kuinka suomalaisesta ex-koripalloilijasta tuli maailman kuuluisin wookiee, myös mitä kiinnostavin katsaus siihen, millaista Star Wars -elokuvien kuvauksissa oikeasti on – ja millaisia siellä työskentelevät ihmiset oikeasti ovat. Tässä blogimerkinnässä teen kirjasta nostoja erityisesti tässä hengessä. Edellisessä merkinnässä tarkastelin ennen kaikkea Joonasta Chewbaccana.

Tässäkin kirjoituksessa on mukana aineistoa paitsi kirjasta, myös minun haastattelupuhelustani Joonas Suotamon kanssa tammikuussa, joka varsinaisesti liittyi Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun.

Millennium Falconin perijät: Chewbacca (Joonas Suotamo) ja Rey (Daisy Ridley). Mikähän kumma siinä muuten oli, ettei Falcon muka olisi kuulunut Han Solon jälkeen yksin Suotam…tai siis Chewbaccalle?

Moni meistä on varmasti katsonut dokumentteja Star Wars -elokuvien tekemisestä ja lukenut tekijöiden haastatteluja. Lisäksi monien tämän sarjan suurtenkin tähtien näkeminen ns. livenä omin silmin on ollut suhteellisen helppoa, tai siis ainakin helpommin mahdollista kuin olisi nähdä (esimerkiksi) joku Hollywoodin Tom-nimisistä näyttelijöistä. Minäkin vaikkapa ehdin päästä Star Wars Celebrationeissa jopa kaksi kertaa Carrie Fisherin keikalle” (siellä tosiaan tuntui samalta kuin odotetuimman tähden esiintyessä rockfestivaaleilla). Henkilökohtaisista tapaamisista ja nimmareista Celebrationeissa joutuu ymmärrettävistä syistä maksamaan, mutta rahalla sellaisenkin on siis saanut. Periaatteessa monella meistä on olevinaan melko hyvä kuva siitä, millainen esimerkiksi Mark Hamill on persoonaltaan.

Mutta Joonas Suotamon näkökulma näihin ihmisiin on tietenkin aivan erilainen. Hän on odottanut heidän kanssaan kuvausvuoroa, treenannut ja tietenkin myös kuvannut kohtauksia, syönyt työpaikkalounasta, pelannut Playstationia (ainakin John Boyegan kanssa), ottanut oluen töiden jälkeen, osallistunut työporukan iltakemuihin ja viimeistellyt kunkin elokuvan sessiot säihkyvissä ensi-illoissa.

Millaisia siis ovat Joonas Suotamon silmin Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher, Peter Mayhew, Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac, Adam Driver, JJ Abrams, Rian Johnson ja lukemattomat muut kuvauksissa, kollegoina ja ihmisinä?

Joonas Suotamon mahtava friendsie The Last Jedin tekijöistä ensi-illassa. Kirjan kuvitusta.

Kärjistäen vanhat ja uudet näyttelijät jakautuvat Suotamon kertomuksissa – jopa koomisuuteen asti! – kahteen leiriin.

Hamill, Fisher, Ford ja miksei myös Mayhew ovat leikkisästi äksyileviä ja arvonsa tuntevia legendoja, jotka ottavat suurilla, kulmikkailla mutta rakastettavilla persoonillaan kunkin tilan haltuunsa aina saapuessaan paikalle. Ridley, Boyega, Driver ja kumppanit taas ovat näyttelemisen taidon nuoria ammattilaisia, jotka pitävät itsensä kovassa kunnossa, tulevat kuvauksiiin täysin valmistautuneina eivätkä kuuna päivänä bilettäisi kuvausiltoina siihen tapaan kuin aiempi sukupolvi 1970-luvun Hollywoodissa tarinoiden mukaan teki. Varsinainen tekeminen on äärimmäisen professionaalia kummassakin ryhmässä: Suotamon mukaan kukaan ei tullut kuvauksiin darrassa eikä kuvausten jälkeen juuri koskaan suunnattu pubiin.

”Tuntui siltä, että ajat ja maailma ovat muuttuneet”, Suotamo tiivisti minulle haastattelussani.

Tylsää sakkia porukka tuskin silti oli. Jos joku esimerkiksi hyssytteli Mark Hamillia laukomasta ihan mitä tahansa mieleen tullutta läppää kuvauspaikalla, tämä saattoi Suotamon mukaan vain tokaista, että minkä kukaan hänelle mahtaa, eihän Luke Skywalker voi saada potkuja. Toisessa ääripäässä Daisy Ridley treenasi omat stunttinsa äärimmilleen ja hörppi näyttelijäkollegojensa kummastukseksi kuvaustaukojuomana lehtikaali-kvinoapirtelöitä. Suotamo kuitenkin täsmentää, että hänestä Hamillin ja Fordinkin äksyilyt ovat pääasiassa roolinvetoa ja hassuttelua, eikä niitä ole suunnattu kenellekään kuvauksissa läsnä olevalle – pikemminkin brändiin, viestintään, promokiertueisiin, ennakkohypeen ja tämäntapaisiin asioihin.

Näyttelijöiden luonteiden kahtiajako tuntuu joka tapauksessa kirjan äärellä melkein huvittavankin toisteiselta siinä vaiheessa, kun Suotamon ja Taatilan kertomus pääsee Soloon ja kuvaan astuvat uudet näyttelijänimet. Alden Ehrenreich, Emilia Clarke ja Donald Glover asettuvat Suotamon kuvauksissa niin selvästi jälleen samaan uuden sukupolven ammattilaisten muottiin – ja sen leffan castin seniori Woody Harrelson puolestaan vanhan kaartin suurisuiseksi äijäksi, vaikka onkin iältään Hamillia ja Fordia nuorempi. Ehkä kaikkein kiehtovimman yksittäisen kollegaluonnehdinnan Suotamo muuten tarjoilee juuri Ehrenreichista: Suotamon käsityksen mukaan nuoren Solon näyttelijä on ”Adam Driverin tavoin introvertti, mutta kompensoi sitä esittämällä ulospäin klassista henkseleitä paukuttelevaa reteää maailmanmiestä”.

Minun haastattelussani Suotamo huomautti, että vaikka uusien Star Wars -elokuvien näyttelijäporukka oli amerikkalaisittain tulkittuna etnisesti monimuotoinen, ei joukko lopulta ehkä kulttuurisilta taustoiltaan ollut sitä: ”Star Warsin näyttelijät olivat pääasiassa Los Angelesista ja Englannista. Yksi oli Suomesta. Se oli aika ennalta-arvattavaa”, Suotamo sanoi. Esimerkiksi John Boyega on viime vuosina korostanut nigerialaisia sukujuuriaan ja tummaihoisten näyttelijöiden huonoa kohtelua Hollywoodissa, mukaan lukien Finnin hahmon kehitystä jatko-osatrilogian aikana, mutta samaan aikaan Boyega oli ja on toki myös erittäin paljasjalkainen lontoolainen siinä missä Daisy Ridleykin.

Joonas Suotamo ja Warwick Davis Solon kuvauksissa. Kuva kirjasta Making of Solo.

Suotamo itse sijoittuu sukupolvijaossa tietenkin nuoreen porukkaan. Hän tunnustaa, että varsinaiset bondaushetket jäivät kuvauksissa usein vähiin, mutta lukijalle tulee silti olo, että niitäkin ehti olla: Suotamo intoili ohjaaja JJ Abramsin kanssa syntetisaattoreista, vertaili sisäänpäin kääntyneen metodinäyttelijän ja ex-merijalkaväen sotilaan Adam Driverin kanssa armeijakokemuksia ja tosiaan pelasi sitä pleikkaa John Boyegan kanssa. Jordaniassa The Rise of Skywalkeria kuvattaessa Suotamot ystävystyivät Oscar Isaacin perheen kanssa, sillä molemmilla näyttelijöillä oli siis tuolla reissulla mukanaan puolisonsa ja samanikäiset pienet pojat.

Mutta niin suuria persoonallisuuksia kuin Star Wars -elokuvien perheeseen on valikoitunut, kysyessäni Suotamolta näyttelijöiden tai ohjaajien omien persoonallisuuksien vaikutusta elokuvien tekemiseen, hänen vastauksensa oli ehkä yllättäenkin tämä:

”En usko että ne hirveästi vaikuttavat. Sillä on merkitystä, että kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa, ja siinä olen ollut onnekas, että olen saanut tehdä töitä tällaisten ihmisten kanssa. Erilaisuutta ja erilaisia näkemyksiä pitää aina kunnioittaa, mutta loppujen lopuksi sinne mennään tekemään töitä. Tarinankertojilla on suuri vastuu, eivätkä he voi antaa omien persoonallisuuksiensa tulla hyvän tarinan tekemisen edelle.”

Tässä tekstityksessä puhuu Daisy Ridley. Kuvakaappaus The Force Awakensin making of -dokumentista.

Suotamo itse tuntuu tulleen toimeen kaikkien kanssa. Siitä on kirjan ulkopuolistakin todistusaineistoa: mainioita Joonas-hetkiä on tallentunut muun muassa jatko-osaleffojen making of -dokumentteihin. En ihmettele: mukavana ja sanavalmiina miehenä hän sopi varmasti hyvin suulaiden tähtien seuraan, mutta suomalaisena (ja usein sitä paitsi äänen vaimentavaan maskiin puettuna!) hän kykeni toisaalta tarjoamaan jopa yrmylle Harrison Fordille kuvaustauolla mieluisan vieruskaverin: sellaisen, jonka kanssa ei tarvinnutkaan koko ajan jutella.

Nimenomaan Harrison Fordilla on maine paitsi uskomattoman karismaattisena näyttelijänä, myös jäyhänä ihmisenä. Hän ei kierrä Celebrationeita eikä peittele sitä, ettei juurikaan välitä kahdesta kuuluisasta hahmostaan eli Han Solosta ja Rick Deckardista (tohtori Henry Jonesista hän välittää). Suotamo työskenteli The Force Awakensissa Fordin kanssa tiiviinä työparina, ja vahvistaa kertomuksillaan kaiken tämän. Samalla hän kuitenkin kertoo Fordin olleen kuvauksissa ”yleiskiinnostunut” kaikesta mahdollisesta kuten still-kuvaajan käyttämistä kameroista. Kuvausten taukopäivinä Ford saattoi matkustaa katsomaan vanhoja lentokoneita ja kerran tuo entinen puuseppä kiinnostui keskustelemaan Suotamon kanssa tämän suomalaisesta isoisästä, joka niin ikään oli puuseppä.

Suotamon kirjasta voi myös poimia erinomaisen smalltalk-vinkin vapaasti sovellettavaksi. Näyttelijä kertoo nimittäin lukuisia anekdootteja siitä, kuinka hän onnistui sulattamaan puolelleen suuria tähtiä tai ohjaajia mukaan lukien sellaisia vierailevia henkilöitä kuin Peter Jacksonin aloittamalla keskustelun kehumalla kuuluisuutta jostain heidän vähemmän tunnetusta tai arvostetusta työstään: esimerkiksi Peter Jacksonia Hobittien tynnyripako-kohtauksesta tai Anthony Danielsia hänen äänityöstään Ralph Bakshin Taru sormusten herrasta -piirretyssä. Tämä tuntui kirjaa lukiessani niin strategiselta tempulta, että minun piti ihan kysyä asiasta haastattelussa. Suotamon mielestä kyse on palautteesta:

”Itselleni on tosi tärkeätä, jos joku tulee sanomaan jostain sellaisesta pienestä jutusta, jonka olen tehnyt kuvauksissa. Olen sitä mieltä, että kaikki kaipaavat sellaista palautetta. Ei vain sellaista, että ’olet mahtava’, sillä mitä siitä voi oppia?”

Ohjaaja Abrams ja näyttelijä Suotamo The Rise of Skywalkeria tekemässä. Tai juttelemassa syntetisaattoreista.

Suotamon lähimmät kollegat olivat toisia näyttelijöitä, mutta luonnollisesti hän työskenteli läheisesti myös kunkin ohjaajan kanssa. Tämän blogin puitteissa on paikallaan katsastaa erityisesti sitä, miten Suotamo näki jatko-osien kahden ohjaajan, Abramsin ja Rian Johnsonin lähestymistapojen erot. Onhan etenkin jälkikäteen paljonkin väännetty siitä, millä tavoin Johnson The Last Jedissä keikutti venettä Abramsin The Force Awakensin jälkeen, ja kuinka Abrams puolestaan käänsi tyyliä ja tarinaa takaisinpäin palattuaan sittenkin viimeisen episodin ohjaajaksi.

Abrams saa Suotamolta suurimman suitsutuksen. Suotamon mukaan Abramsilla oli alusta asti kristallinkirkas visio siitä, miten The Force Awakensin tuli painella nostalgianappuloita ja toisaalta siirtää klassiset teemat uuden sukupolven tarinaksi. Kuvausten aikana Abrams antoi etenkin ensimmäisessä Star Warsissaan Suotamon mukaan kaikille tilaa improvisoida ja ehdottaa ideoita. TFA:sta välittyvä raikas ja iloinen tekemisen meininki saa siis Suotamolta vahvistuksen.

Abramsinhan ei alunperin pitänyt ohjata episodi IX:ää, mutta hänet maaniteltiin takaisin korvaamaan Colin Trevorrow ja laittamaan jopa käsikirjoitus alusta loppuun uusiksi melkoisella kiireellä. Suotamokin kertoo kiireen näkyneen kuvausten tunnelmassa. Hänen mukaansa Abrams salli edelleen improvisaation, mutta hänen ohjaajan otteensa oli toisella kerralla määrätietoisempi ja suoritusvaatimusten paino näkyi hänen harteillaan enemmän. Suotamo kuvailee yleisemminkin, että TFA:n jälkeen Star Wars -elokuvien tekeminen alkoi tuntua arkisemmalta työltä, mutta mainitsee kyllä erikseen, kuinka TROS:ssa tekijöiden kesken vallitsi erityinen me-henki: olihan siinä vaiheessa takana jo pitkä yhteinen matka. Itse asiassa tämänkin kaiken olen näkevinäni The Rise of Skywalkerista sekä itse elokuvassa että sen tekoa kuvaavassa dokumentissa.

Mitä sitten taas tulee The Last Jediin ja Rian Johnsoniin, jonka episodi näissä oloissa jäi (alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti) ”Abramsin trilogian” keskelle: Suotamon mukaan ohjaajan ote todella oli erilainen, kuten myös valmiista elokuvasta näkyy. Suotamo kuvailee Johnsonia taiteenlajinsa historian tuntevaksi elokuvanörtiksi, joka haki sähäköiden kamera-ajojen sijaan hallittuja kuvakulmia. Myös Johnsonin ohjausote oli Suotamon mielestä leikkisä ja hänen innostuksensa elokuvantekoon suorastaan lapsenmielinen, mutta silmiinpistävä ero näyttelijän näkökulmasta oli se, että Johnson ei todellakaan tehnyt elokuvaa Abramsin tavoin kuvatessa improvisoiden. Sen sijaan Johnson tuntui suunnitelleen TLJ:n alusta loppuun yksityiskohtia myöten valmiiksi ennen kuvauksia, ja näyttelijät ikään kuin vain purkittivat osansa kameran edessä ohjaajan ohjeiden mukaan. Suotamo kertoo itsekin päässeensä kuvaamaan useita kertoja uudelleen kohtauksen, jossa Chewie aikoo syödä grillaamansa porgin, koska hän ei meinannut onnistua muodostamaan vartalollaan ja käsillään juuri sellaisia liikeratoja joita Johnson haki.

Tämä kuva on The Last Jedin behind the scenes -promovideosta, mutta se ei oikeastaan täsmää elokuvan tapahtumiin: tässä lavasteessa Chewbaccaa ei siinä elokuvassa nähty.

Nyt mennään minun tulkintani puolelle, mutta mietin, että Suotamon kokemus TLJ:stä voi olla kahta Abramsin elokuvaa jähmeämpi myös siksi, että Chewbaccan hahmon rooli keskimmäisessä elokuvassa yksinkertaisesti oli sellainen. TFA:ssa ja TROS:ssa Chewie seikkailee muiden sankarien kanssa toimintakohtauksissa, kun taas TLJ:ssä Chewbacca vartioi suuren osan elokuvaa Millennium Falconia Ahch-Ton saarella. Kuvausten kannalta tämä tarkoitti, että Joonas Suotamo työskenteli TLJ:ssä lähinnä Irlannissa Mark Hamillin ja Daisy Ridleyn sekä kuvausryhmän kanssa, ja vieraili vain satunnaisina päivinä Pinewoodin studioilla, joilla loput elokuvasta kuvattiin. Kirjassaan Suotamo kertookin, että tämä piirre TLJ:ssä harmitti häntä henkilökohtaisesti, kunnes hän löysi ilon mahdollisuudesta tuoda Chewbaccan eleiden kautta elokuvaan tarvittavaa huumoria.

TROS:ssa taas Suotamo pääsi paitsi palaamaan muiden näyttelijöiden seuraan, myös esiintymään Chewbacca-vuosiensa haastavimmissa kohtauksissa. Toinen niistä oli lopullisesta elokuvasta pois jätetty kidutuskohtaus, jossa Kylo Ren piinaa vangittua Chewieta, ja toinen kohtaus, jossa Chewie reagoi Leian kuolemaan. Ensimmäisessä näistä Suotamo sai pelätä tosissaan sosiopaatiksi itsensä psyykannutta metodinäyttelijä-Driverin kidutettavana (Suotamo arvelee, että kohtauksesta tuli liian rankka perhe-elokuvaan). Toisessa haettiin juuri oikeanlaista tuskanparahdusta epäilemättä tuskaisuuteen asti. Minun tekee lisäksi mieleni huomauttaa Suotamon kunniaksi, että nimenomaan The Rise of Skywalker oli episodielokuvista ensimmäinen, jossa Chewbaccan rooli oli todella kirjoitettu juuri Suotamolle – vielä Rian Johnsonin kirjoittaessa TLJ:tä oli nimittäin epävarmaa, näyttelisikö osan roolista edelleen Mayhew.

Yksi omista suosikkikuvistani näiden elokuvien behind the scenes -arkistoista: Solon poppoo puoliksi maskissa.

Koska Star Wars -elokuvien hyvyydestä ja huonoudesta niin paljon kättä väännetään, on lopuksi hyvä korostaa, että Suotamo kiittää kaikkia ohjaajiaan – myös Solosta kaahavaa komediallista hurjastelua tavoitelleita Phil Lordia ja Christopher Milleriä ja heidät korvannutta sujuvaa ”no nonsense” -ohjaajaa Ron Howardia. Sekin on hyvä mainita, että Suotamo itse piti molemmista kiistellyistä episodeista: siis sekä The Last Jedista että The Rise of Skywalkerista.

Tämä keskustelu – siis The Force Awakensia seuranneiden Star Wars -elokuvien vastaanotto – on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että se ansaitsee vielä yhden, aivan oman blogimerkintänsä.

Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 1: ”Mulle oli selvää, että Chewbacca ei voi olla kovin primitiivinen”

Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Joonaksen Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) julkaistiin viime viikolla. Teos kertoo eläväisesti ja kattavasti Joonaksen vuosista Chewbaccana.

Kirjoitin kirjan julkaisupäiväksi tähän blogiin kirjoituksen, joka oli tarkoitettu ikään kuin saatesanoiksi. En lukenut teosta aivan sataprosenttisen ulkopuolisena, sillä osallistuin löyhästi sen toimitustyöhön ja kirjoitin kirjaan jälkisanat.

Tässä vaiheessa kaikkein innokkaimmilla on ollut jo aikaa lukea kirja tai kuunnella Joonaksen itsensä lukema äänikirja. Tietokirjallisuudesta ei yleensä käytetä termiä spoileri, mutta todettakoon nyt siis, että tässä ja parissa seuraavassa kirjoituksessa paljastan kirjassa kerrottua. Kirjan ohella jutun lähde on Joonas Suotamo itse – haastattelin häntä Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun ja samalla näitä blogimerkintöjä varten.

Joonas Suotamo hahmonsa Chewbaccan työpaikalla Millennium Falconin ohjaamossa. Kirjan Roar! – Elämäni wookieena (2021) kuvitusta.

Joonas Suotamon tarina suomalaisesta ex-koripalloilijasta ja aloittelevasta videoalan yrittäjästä kaukaisen galaksin Chewbaccaksi oli salaisuus The Force Awakensin ensi-iltaan asti. Sen jälkeisinä vuosina tarina paljastui haastatteluissa vähitellen. Koko kuva käy kuitenkin ilmi vasta tästä Suotamon ja Taatilan kirjasta.

Siitä esimerkiksi paljastuu, että Suotamon tempaaminen Star Wars -maailmaan tapahtui yllättävänkin nopeasti. Elettiin vuoden 2013 marraskuuta, kun kirjan toinen kirjoittaja Hippo Taatila poimi Suotamon nimen tarjolle englantilaisen casting-toimiston kysellessä Suomen Koripalloliitosta riittävän pitkiä ja sopivan sinisilmäisiä näyttelijävaihtoehtoja. Ensimmäiset näytevideot castaajille kuvasi Suotamon kihlattu, mutta pari viikkoa myöhemmin Suotamo jo lennätettiin Lontooseen testikuvaukseen ja jo loppiaisen jälkeisellä viikolla tammikuussa 2014 hän pukeutui Chewbaccan asuun ensimmäisen kerran. Samalla reissulla Suotamo sai tavata ohjaaja JJ Abramsin ja käsikirjoittaja Lawrence Kasdanin sekä lukea käsikirjoitusotteen oikeasta episodi VII:n kässäristä (kohtauksen, jossa Finn yrittää auttaa Millennium Falconin pedillä makaavaa loukkaantunutta Chewbaccaa). Jos siis studio koskaan päästi Chewien pukuun asti muita kandidaattejaan – sitä Suotamo ei tiedä – kaikki osapuolet tuntuvat tajunneen hyvin nopeasti, että juuri Joonas Suomesta oli etsitty mies.

Niin kuin varmasti olikin, sillä moni lopputulos vaikuttaa tähtiin kirjoitetulta. Suotamo kertoo kirjassa ymmärtäneensä jo ennen ensimmäistä Lontoon käyntiään allekirjoittamastaan vaitiolosopimuksesta, että häntä ei oltu värväämässä esimerkiksi jättiläiseksi Game of Thronesiin vaan nimenomaan uuteen Star Warsiin. Star Wars taas oli Suotamolle se kaikkein rakkain elokuvasarja.

Kääntäen voi kuitenkin myös sanoa, että Suotamo ei ollut Star Warsille kuka tahansa sinisilmäinen pitkä ex-koripalloilija, vaan heistä juuri se, joka oli haaveillut näyttelijäntöistä ja tietämättään melkein valmistautunutkin Chewbaccan rooliin koko ikänsä:

”Olen aina ollut kiinnostunut esimerkiksi koirien eleistä ja ihmisten erilaisista liikkumistavoista. Koripallossa kiinnitin huomiota siihen, miten toiset jännittävät ranteitaan juostessaan tai miten toiset johtavat rintakehällä, toiset lantiolla”, Suotamo kertoi minun haastattelussani.

Finn, Chewbacca ja Han Solo kädet pystyssä elokuvassa The Force Awakens (2015). Joonas Suotamo ei paljasta, missä episodi VII:n kuvissa tarkalleen ottaen esiintyy hän ja missä Peter Mayhew, mutta Mayhew’n (1944-2019) viimeisten vuosien vaivalloisia liikkeitä tarkkailleet voivat tehdä päätelmiään.

Aluksi homma saattoi tuntua Suotamosta piilokameralta, pelkkä Pinewoodin studioille pääseminen puolelta voittoa ja Chewbaccan roolista puhuminenkin melkein kauhistuttavalta. Mutta siinä Suotamo siis oli: valittuna rooliin hänen suurimpaan leffasarjasuosikkiinsa ja vieläpä yhdeksi sen kaikkein ikonisimmista hahmoista – vaikkakin sitten Peter Mayhew’n body doublena eli tuuraajana niissä fyysisissä kohtauksissa, joissa polvivaivainen Mayhew ei enää pystynyt näyttelemään.

”Se, että kyseessä oli juuri Star Wars, toi sen fiiliksen, että olen maailman onnekkain jäbä. Star Wars oli mulle se ultimaattinen tarina, jossa on kaikki. Suuret mittakaavat, mystiset taikavoimat, sankarilliset hahmot ja äärimmäinen pahuus. Koen kyllä sen suurena siunauksena että pääsin mukaan siihen”, Suotamo kuvaili minulle nyt tammikuussa 2021.

Abramsin ja Kasdanin Suotamo oli tammikuussa 2014 vakuuttanut paitsi kyvyillään tulkita Chewbaccan liikkeitä ja eleitä, myös tulkinnallaan hahmon luonteesta. Ohjaaja oli erikseen kysynyt häneltä siitä. Suotamo oli vastannut näkevänsä Chewbaccan lauman alfasutena, joka vartioi aina tilannetta kohtausten taustalla varmistaen näin ystäviensä selustan. Suotamosta Chewie oli itsepäinen ja impulsiivinen (esimerkiksi nälkäisenä), mutta ennen kaikkea aina lojaali ystävilleen.

Ja siis paitsi oli (originaalitrilogiassa), myös on (uusissa elokuvissa). Suotamo otti kunnia-asiakseen säilyttää Chewbaccan sekä fysiikaltaan että luonteeltaan samanlaisena kuin hahmo alunperin oli katsojille tutuksi tullut. Hän vältteli tulevina vuosinakin, roolin päänäyttelijäksi kohonneena, liikkeiden tai eleiden muuttamista omanlaisikseen.

Suotamo erittelee kirjassa menetelmänsä poikenneen tässä esimerkiksi Alden Ehrenreichin tavasta esittää nuorta Han Soloa. Ehrenreich kun otti Solon nimiroolinsa pohjaksi Harrison Fordin maneerit, mutta tulkitsi roolia sitten omalla tavallaan. Suotamo taas hioi viimeisen päälle osaamisensa Mayhew’n kehittelemien Chewie-eleiden asiantuntijana ja opetteli itse asiassa myös kopioimaan Mayhew’n omaa liikkumista, sillä Chewbaccan ”oikeaoppinen” kävely, jossa polvet lonksahtavat jokaisella askeleella, perustuu Mayhew’n omiin polvivaikeuksiin.

Chewbacca, Leia ja Han Solo kädet pystyssä elokuvassa Return of the Jedi (1983). Roolissa tällöin tietenkin Peter Mayhew – mutta katsojan on helpompi erottaa eroja 2010-luvun Chewbaccaan karvapuvun kampauksessa kuin hahmon liikkeissä.

Katsojana minä tosin lisään tähän, että osaltaan Suotamon tulkintaa pitivät aisoissa käsikirjoitukset. Suotamon elokuvien Chewbaccaa ei koskaan kirjoitettu tekemään mitään aivan järisyttävästi originaalitrilogian Chewbaccasta poikkeavaa – vaikka kylläkin jonkin verran aiempaa fyysisempiä tekoja. Merkittävä poikkeus tähän on Solon niin sanottu mutapainikohtaus, johon elokuvantekijöillä oli harkinnassa todella paljonkin totutusta poikkeava, suorastaan potkunyrkkeilevä Chewbacca, kuten Suotamo kirjassa kertoo. Siitäkin kuitenkin peruutettiin vähän sovinnaisempaan taistelukohtaukseen. Tässä mielessä Chewbaccan rooli jatko-osatrilogiassa poikkesi vaikkapa Han Solon tai Luke Skywalkerin osista. Harrison Fordin ja Mark Hamillin hahmothan olivat The Force Awakensissa ja The Last Jedissä selvästi muuttuneet: henkistyneet ja uupuneetkin vanhetessaan.

”Mulle oli selvää, että Chewbacca ei voi olla kovin primitiivinen, vaan sen on oltava samaistuttava”, Joonas Suotamo sanoi minulle puhuessamme Chewbaccan luonteesta ja hänen tulkinnastaan siitä. ”Koska Chewbacca ei voi puhua, piti tehdä komiikan ja kohtauksen raameissa valintoja, joiden myötä se olisi rakastettava, mutta myös voimakas hahmo. Solossa oli joitakin näytteitä siitä että hän on myös eläimellinen.”

Koska kyseessä tosiaan on myös valtava, väkivahva ja murahteleva karvainen avaruusolento, itse ajattelin, että esimerkiksi joku toinen ohjaaja olisi saattanut hakea hahmoon itsepäisyyden ja lojaaliuden yhdistelmän sijaan tai lisäksi brutaalia raakuuttakin – ja The Force Awakensiin olikin harkinnassa kohtaus, jossa Chewbacca olisi repäissyt Unkar Pluttin käden irti. Siksi kysyin Suotamolta haastattelussani, oliko kaikille osapuolille koko ajan selvää, että Chewbacca ei voisi olla liian eläimellinen. Suotamon mukaan oli:

”Toisenlainen tulkinta olisi ollut vaikeammin sovitettavissa tarinaan. Episodi VII:n piti välittää ilon tunteita ja olla vanhan ajan seikkailu. Jos siihen olisi yrittänyt sooloilla jotain omaa tulkintaa, se olisi varmasti ammuttu alas nopeasti. Elokuvaan piti tuoda lämmin nostalgian tunne ja se liittyi varsinkin Chewbaccaan, joka ankkuroi uutta elokuvaa originaalitrilogiaan. Koska ihmisnäyttelijät olivat vanhentuneet, Chewbaccan piti näyttäytyä mahdollisimman samanlaisena kuin ennenkin.”

Peter Mayhew ja Joonas Suotamo, kuin kaksi Chewbaccaa. Kirjan kuvitusta.

Suotamon ja Taatilan kirjan lukija pääsee siis aitiopaikalle katsomaan, kuinka Suotamo opetteli vanhan mestarin Mayhew’n opissa chewbaccauden olemuksen ja kuinka epäselvään tarpeeseen valittu ”salainen agentti cast#99” otti roolin omakseen. Samalla ”nuori Chewbacca”, kuten Carrie Fisher ja monet muut Suotamoa kutsuivat, kouliintui viimeistään seuraavien elokuvien myötä Hollywoodin elokuvatuotantojen veteraaniksi.

Senkin lukija saattaa (juuri ja juuri) ymmärtää, kuinka jopa Star Warsin kuvaaminen kääntyy lopulta tekijöilleen arkiseksi työksi, joka ei enää kolmannessa ja neljännessä elokuvaproduktiossa tunnu yhtä taikamaailmalta kuin ensimmäisessä. ”Kuin saisit tuhat kiloa suklaata syödäksesi. Saat niin paljon. Sitten tulee arkisuus, kun kävelet 30 kertaa käytävän edestakaisin, ja sulla on kuuma ja vessahätä”, Suotamo kuvasi asiaa minulle. ”Lavasteille tuli sokeaksi. Kaikki vieraat olivat aina fiiliksissä, vaikka edessä oli verrattain yksinkertainenkin lavaste. Sekin oli ihmeellinen niille, jotka eivät eläneet siinä akvaariossa.”

Mitä Suotamon ja Taatilan kirja sen sijaan ei sisällä: aivan valtavan suuria Star Wars –paljastuksia. Kyse on siitä, että Suotamo kertoo hauskalla, lämpimällä ja inhimillisellä tavalla siitä, millaista näiden elokuvien tekeminen näyttelijän näkökulmasta oli. Siinä on kertomusta ja seikkailua kerrakseen! Mutta se siis tarkoittaa, että Roar! – Elämäni wookieena ei kerro uutta vastausta esimerkiksi siihen, miksi Solon ohjaajat lopulta vaihdettiin tai muihin näiden elokuvien tekemisen tässäkin blogissa loputtomiin arvuuteltuihin ”mysteereihin”. (Suotamo kyllä kertoo, miten väistymään joutuneet Phil Lord ja Christopher Miller Soloa ohjasivat: näyttelijöitä improvisointiin kannustaen, ”kaahaavaa hurjastelua” tavoitellen.)

Ehdottomasti Joonas Suotamo Chewbaccana Solo-elokuvan jengin kanssa.

Tottakai Joonaksen kertomuksen ohessa on paljon sellaista, jonka minä voin nostaa kiinnostavina huomioina esiin tämän blogin päänäkökulmaa – Disney-aikaisten Star Wars -elokuvatuotantojen tekemisen tarinaa – ajatellen.

Suotamo esimerkiksi kertoo kirjassa lukeneensa jo tammikuussa 2014 käsikirjoitusotteita lopullisessa The Force Awakensissa mukana olevista kohtauksista, joissa esiintyivät Finnin, Reyn ja Kylo Renin nimillä kutsutut hahmot. Tätä voi olla nyt jo vaikea muistaa, mutta palautan mieliinne, että tuossa vaiheessa kenelläkään meistä elokuvan odottajista ei ollut aavistustakaan mistään tuon elokuvan sisällöstä. Episodi VII:n päänäyttelijät (tosin ei Suotamoa) julkistettiin huhtikuussa 2014, mutta uusien hahmojen nimet paljastettiin yleisölle vasta joulukuussa, kuvausten jo päätyttyä, eikä varsinaisesta juonesta kerrottu silloinkaan vielä sanaakaan. Sen sijaan myöhemmin The Force Awakensista annetuissa haastatteluissa toistettiin usein, että Abrams ja Kasdan olisivat aloittaneet käsikirjoitustyön ”puhtaalta pöydältä” marraskuussa 2013, George Lucasin valitseman ja Lucasin kanssa käsikirjoitustyön aloittaneen Michael Arndtin vetäydyttyä hommastaan, josta osaltaan syntyi myöhemmin voimistunut myytti, että jatko-osatrilogiassa ei olisi ollut yhtään mitään Lucasin tarkoittamaa. Tämä väite on sittemmin jo moneen kertaan vahvistunut epätodeksi, vaikka se toki totta onkin, että Lucasin omat visiot jatko-osatrilogiasta olisivat kertoneet aivan toisenlaisen tarinan. Joonaksen kertomuksen yksityiskohdat joka tapauksessa todistavat vain edelleen, että tulevan The Force Awakensin käsikirjoitus oli varsin tukevasti lopullisella radallaan jo käsikirjoittajien vaihtuessa.

Yksinkertaisempana poimintana taas voi mainita, että Suotamon kirjan lukeneet tietävät saivat ensimmäisenä kuulla jotain, mitä innoikkammatkaan Star Wars -casting-harrastajat englanninkielisessä maailmassa eivät tienneet. Suotamo nimittäin kertoo tavanneensa studiolla näyttelijä Dev Patelin (Slummien miljonääri), koska tämä oli John Boyegan ohella toinen viimeinen vaihtoehto Finnin rooliin. Tämän Suotamon ja Taatilan kirja tulee paljastaneeksi käsittääkseni ensimmäisenä maailmassa. (Se sen sijaan on paljastunut aiemmin, että hopeasija-Rey oli Jessica Henwick, joka sitten näytteli Jessika Pava -nimisen pilotin pikkuroolin TFA:ssa ja pääsi myöhemmin pääosiin Netflixin Marvel-sarjoissa.)

Mutta nämä olivat edelleen poimintoja Suotamon Star Wars -uran aivan alusta: siitä elokuvasta, joka sai nimen The Force Awakens ja joka otettiin vastaan yleisesti juhlien. Kun tullaan seuraaviin episodeihin The Last Jediin ja The Rise of Skywalkeriin sekä Soloon, tullaan samalla myös elokuviin, jotka yleisö ja kriitikot ottivat vastaan kahtiajakoisemmin. Tässä kohtaa kirjoitankin blogimerkintään klassisen Aku Ankka -lainauksen: Jatkuu seuraavassa numerossa.

Suomalaisten polvien lonksauttelua kaukaisessa galaksissa: Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja vie lukijansa ainutlaatuisen lähelle Star Wars -elokuvien tekemistä

Suomi ja suomalaiset ovat vain harvoin olleet Star Wars -asioissa ensimmäisten joukoissa. Yhtään Star Wars -elokuvaa ei esimerkiksi ole vieläkään kuvattu Suomen Lapissa tai tuhansien järviemme rannoilla, vaikka hienoja kuvauspaikkoja meiltä kyllä löytyisi.

Mutta nyt tarjolla on jotain, mitä kerrassaan millään muulla kielellä maailmassa ei vielä ole: ensimmäiset aidot ensikäden muistelmat uusien Star Wars -elokuvien tekemisestä. Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga) julkaistiin tänään 2. helmikuuta.

Olen lukenut kirjan (kahdesti), ja voin suositella sitä lämpimästi. Heti perään on tosin sanottava, että olen suosittelijana jäävi: osallistuin löyhästi kirjan toimitustyöhön ja sain kunnian kirjoittaa teokseen jälkisanat Chewbaccan hahmon roolista Star Wars -saagassa ja sen historiassa.

Joka tapauksessa olen vilpittömästi sitä mieltä, että Suotamon ja Taatilan kirjalla on runsaasti uutta annettavaa jopa hänelle, joka on lukenut ja katsonut viime vuosien aikana jo satoja haastatteluja ja lehtijuttuja näiden elokuvien tekemisestä (voitte nimittäin uskoa, että minä olen).

Suotamon tarina ex-koripalloilijasta ensimmäiseen elokuvarooliinsa hänen kaikkien aikojen suurimmassa elokuvasarjasuosikissaan on yksinkertaisesti huikea. Suotamo ja Taatila kertovat sen kirjassa hersyvän hauskasti tarinaa iskien. Samalla he tulevat tarjonneeksi kiehtovan kurkistuksen näiden elokuvien tekemiseen ja niitä tehneisiin ihmisiin myös kuvauksiin valmistautuessa, kuvaustauoilla ja kuvauspäivien vapaa-ajalla. Näin tätä taikaa tehdään: salassapitosopimusten suojassa ja velvoittamana, erehdyttävän aidonoloisiin lavasteisiin työpaikkana totutellen, omaa kuvausvuoroa kollegojen kanssa odotellen ja rooliasuissa hikoillen.

Tähän liittyy myös yksi kirjaan liittyvä erityiskehu: uskon, että Roar!-kirja kiehtoo monia niitäkin elokuvien ystäviä, joita nimenomaan Star Wars -elokuvat teoksina eivät kosketa yhtä paljon kuin vaikkapa minua. Jos nimittäin on yhä harvinaista, että suomalainen näyttelijä pääsee ylipäätään mukaan Hollywoodin kaikkein suurimpiin tuotantoihin, on vähintään yhtä harvinaista, että sellaisten elokuvien päätähtien kanssa työpaikkalounastaneet ihmiset kertovat kokemuksistaan yhtä avoimesti kuin Joonas Suotamo tässä kirjassa.

Ensimmäinen ja toinen Chewbacca, Peter Mayhew ja Joonas Suotamo, matkalla The Force Awakensin ensi-iltaan. Kirjan kuvitusta.

Sitä paitsi: vaikka Suotamokin on tosiaan antanut vuosien aikana jo monen monta haastattelua eri medioille, hän (kuten niin monet näyttelijät) on usein toistanut niissä tarinansa pääkohtia ja tiettyjä mieleenpainuvia anekdootteja. Se tarkoittaa, että hyvin monet herkulliset tarinat ja yksityiskohdat ovat säästyneet Suotamolta kuultavaksi vasta tässä kirjassa.

Tätä blogia lukeva saattaa hyvin esimerkiksi tietää, että The Force Awakensissa Suotamo kreditoitiin vara-Chewbaccaksi. Tuolloin hän vielä jakoi roolin alkuperäisen Chewbaccan Peter Mayhew’n kanssa, eikä Suotamo ole koskaan kertonut, missä lopullisen elokuvan kohtauksissa hän Mayhew’ta tuurasi. Herrasmies ei kerro sitä kirjassaankaan, mutta sen sijaan hän kertoo huomattavasti aiempaa tarkemmin ja jännittävämmin, kuinka vaikea paikka roolin siirtäminen todella oli – ja kuinka vaikeaa aivan fyysisesti roolin omaksuminen oli. Suotamon täytyi muun muassa, ohjaaja JJ Abramsin vaatimuksesta, opetella polvien ”lonksauttaminen” jokaisella askeleella juuri oikealla tavalla, koska niin Peter Mayhew’kin oli aina kävellyt – siksi, että hänen polvensa olivat huonot jo 1970-luvulla. Sitäkään ei Suotamo ei ole aiemmin kertonut, kuinka hänen varsinainen roolinsa kuvaukissa itse asiassa alunperin pidettiin salassa jopa tuotannon sisällä, koska Mayhew’n fyysisen toimintakyvyn rajat olivat niin arka asia. (Vaikeasta luopumistyöstään huolimatta Mayhew auttoi Suotamoa oppimaan ja ajattelemaan Chewbaccan tavoin, ja antoi ennen kuolemaansa täyden siunauksensa työnsä jatkajalle.)

Viimein Suotamo myös avautuu siitä, kuinka kiusallista hänelle oli, että Chewbaccan roolin lopullista siirtymistä hänelle ei julkistettu edes ennen The Last Jedin ensi-iltaa. Kun esimerkiksi minä haastattelin Suotamoa ensimmäisen kerran kesällä 2016, Suotamo oli jo kuvannut TLJ:n ja ollut mukana Solon nimiroolin näyttelijöiden koekuvauksissa ”kun neljä tyyppiä cosplayasi Han Soloa”, mutta ei voinut suoraan vastata siihen, näytteleekö TLJ:ssä Chewbaccaa yksin vai ei. Suotamo koki olleensa jo muutaman vuoden ajan nöyrä oppipoika, joka ei ollut työntynyt parrasvaloihin legendaarisen ja rakastetun Mayhew’n takaa, joten roolin salailu vielä siinäkin vaiheessa, kun Mayhew ei enää ollut mukana kuvauksissa, meni ymmärrettävästi tunteisiin.

Ja mitä muuten tulee The Last Jediin ja Soloon, kyllä: Joonas Suotamo sanoo kirjassaan sanasensa myös molempien elokuvien vastaanotosta. Edellinenhän jakoi yleisöä kahteen leiriin, jälkimmäinen taas ei oikein löytänyt yleisöään lainkaan. (Suotamon oma suosikki hänen neljästä Star Warsistaan on juuri Solo, jossa näyttelijä pääsi sivuroolista lähestulkoon toiseen pääosaan, ja pääsi tekemään Chewbaccan roolissa entistä moni-ilmeisempää työtä.)

Joonas Suotamo Dryden Vosin toimistossa Solon kuvausten aikaan. Kuva kirjasta The Making of Solo.

Saattaa olla, että joku tämän blogin lukijoista haluaisi näiden saatesanojen joukossa kuulla, onko kirjassa niin sanottuja skuuppeja. Paljastuuko joku kolleganäyttelijöistä tai elokuvien ohjaajista kulissien takana kaiken kaikkiaan kurjaksi ihmiseksi? Kertooko Joonas, millainen olisi ollut D.B. Weissin ja David Benioffin versio Solosta? Puhutaanko kohtauksista, jotka jäivät elokuvista leikkauspöydälle?

Lyhyet vastaukset: Ei paljastu. Tavallaan kertoo. Ja puhutaan, ainakin yhdestä: The Rise of Skywalkerin luonnostaiteessakin nähdystä Chewbaccan kidutuskohtauksesta, joka siis todellakin kuvattiin. Perusteellisesti ja Joonas Suotamoa säästämättä.

Tuon kidutuskohtaus-vahvistuksen lisäksi kirjassa on ainakin yksi tiedonmuru, jota ei varmuudella ole paljastettu missään muualla aiemmin: se, että John Boyegan taakse ”hopeasijalle” jäänyt näyttelijä ehdolla Finnin rooliin oli Dev Patel (mm. Slummien miljonääri).

Kylo Ren kiduttaa Chewbaccaa elokuvassa The Rise of Skywalker – tai siis leikkauspöydälle jääneessä kohtauksessa. Kuva kirjasta The Art of The Rise of Skywalker.

Mutta tämä riittää tähän kirjoitukseen, jolla haluan suositella Suotamon ja Taatilan kirjaa Roar! – Elämäni wookieena kaikille näistä elokuvista kiinnostuneille ja miksei siis muillekin. Kirjaa julkistetaan virallisesti tänään Facebookissa ja sitä saa julkkaritarjouksena ainakin Ad Libris -kirjakaupasta. Ja vinkattakoon vielä sekin, että vaikka minämuotoinen kirja kantaa tekstinäkin hienosti Suotamon äänen, näyttelijä lukee äänikirjaversion itse.

Joonas Suotamon haastattelujakin on helppo löytää medioista lähipäivien aikana, esimerkkinä tässä Ylen.

Minä itse jututin Suotamoa kirjan tiimoilta siviilityöni puolella juttuun, joka julkaistiin Sunnuntaisuomalaisessa eli noin viidessätoista suomalaisessa maakunta- ja aluemediassa sunnuntaina 31. tammikuuta. Netissä sen jutun äärelle pääsee eri julkaisijamedioissaan tämän linkin kautta. Juttu on netissäkin vain tilaajille (24 tunnin lukuoikeus maksaa 2 euroa).

Tarkoitukseni on ammentaa tuosta juttelustani Joonaksen kanssa ja Roar!-kirjasta myös tähän blogiin lisää lähipäivinä.

The Rise of Skywalker -bluray-ekstrat: Rakkautta, naurua ja aito kyynel (toki myös aiheita pihinään)

The Rise of Skywalkerin bluraylla/dvd:llä ei ollut kommenttiraitaa eikä lainkaan poistettuja kohtauksia, mutta senhän jo etukäteen tiesimme.

Se sen sijaan ehkä yllätti, että siellä kuitenkin oli peräti kahden tunnin mittainen making of -dokkari. Kun lasketaan mukaan lyhyemmät featurettet, päästään ekstroissa noin kolmen tunnin kokonaiskestoon, mikä on uusien Star Wars -elokuvien kotijulkaisujen ekstrojen sarjassa parhaasta päästä. Pohjaa pitää Rogue One, jonka levyllä ekstroja oli yhteensäkin vain reilun tunnin edestä. Minuuttivoiton taas vie The Last Jedi, jonka bluraylla oli elokuvan lisäksi katsottavaa kutakuinkin saman verran kuin tässä uutuusjulkaisussa – mutta jolla oli lisäksi ohjaajan kommenttiraita, jota tässä ei ole.

TLJ:n bluray voittaa sisällöllisenkin kisan, eikä vain kommenttiraidan tai siellä olleiden lukuisien poistettujen kohtausten vuoksi. Ennen kaikkea TLJ:n murskavoitto tulee päädokkarilla The Director and the Jedi, joka on otsikkonsa mukaan näkökulmattu lähes ”oikealta elokuvalta” tuntuva dokumentti. TROS:n vastaava, se kaksituntinen The Skywalker Legacy, on otteeltaan huomattavasti tavallisempi oheisdokkari, jossa käydään läpi kuvauspaikat, haastatellaan päätekijät ja kerrotaan leppoisia anekdootteja.

Ei sillä, etteikö se olisi viihdyttävä. On kyllä, ja joka tapauksessa esimerkiksi minä katson aina ilolla mitä tahansa Star Wars -elokuvien making ofia. Tässä blogipostauksessa yritän tiivistää, mitä etenkin tästä sain. Todettakoon kuitenkin tähän väliin kiinnostuneille, että nykyajalle tyypilliseen tapaan ekstralevyllä ei ole suomitekstejä.

20200504_123834

The Skywalker Legacy alkaa oikeastaan hyvin hauskasti: vuoden 1983 arkistokuvalla, jossa fanit kertovat, etteivät malta odottaa saagan valmistuvan aikanaan yhdeksän elokuvan kokonaisuutena. Tämähän on täysin totta – vaikka sanomatta dokkarilta tietysti jää, että The Rise of Skywalkerilla ei ole yhtään mitään tekemistä sen episodin IX kanssa, jota George Lucas oli 1980-luvun haastatteluissaan tarkoittanut. Mutta eivätköhän lähes kaikki tällaista dokkaria katsovat sen tiedäkin. On vain Star Wars -saagan ihania erityispiirteitä, että tässä elokuvasarjassa ykkönen onkin nelonen ja ysiäkin on – tavallaan – osattu odottaa melkein neljäkymmentä vuotta.

Yhteyttä vanhaan haetaan muutenkin halki dokkarin penkomalla aina välillä arkiston aarteilta. Ponnahduslautaa haetaan Lucasista itsestään asti: uusista episodeista jyrkästi irtisanoutunut George-setä ei tietenkään ole antanut dokkariin uutta haastattelua, mutta vanhoissa klipeissä hän esiintyy usein. Se, ja ehkä ihan erityisesti nuo Lucasin sisältävät klipit, käy välillä katsoessa vähän kiusalliseksi juuri siksi, että The Rise of Skywalker kuitenkin elokuvana on melkoinen edeltäjiensä retconnaus. Toisaalta on totta, että TROS pyrkii koko ajan – välillä niin ikään kiusallisuuteen asti – kaikenlaisissa yksityiskohdissakin viittaamaan aiempiin osiin, joten miksi ei sitten sen tekemistä kuvaava dokumentti?

20200511_222202

Warwick Davis ja poika tulkitsivat ewokkeja loppukohtauksessa.

Ehkä tärkein opetus TROS-dokkarista oli itselleni se, josta Reyn näyttelijä Daisy Ridley puhui Dragcast-podcastissa ihmetellessään The Rise of Skywalkerin negatiivista vastaanottoa: dokumentti on tosiaan täynnä rakkautta, kuten Ridley sanoi. Kaksituntisen lopussa kamera tallentaa Ridleyltä aidon kyyneleen elokuvan lopun ”Rey Skywalker” -repliikin kuvaushetkellä, enkä ihmettele.

Niin kiireellä kuin TROS on tehtykin ja niin väkinäiseltä kuin monet sen ratkaisut valitettavasti valmiissa elokuvassa tuntuvat, ei kukaan voi kiistää, etteikö tämänkin elokuvan kuvauksissa olisi iloittu. Star Wars -perhe on Star Wars -perhe, tällaisina vaikeampinakin aikoina. Esimerkiksi Kelly Marie Tran -parka, jonka hahmo Rose häivytettiin elokuvasta viimeistään leikkausvaiheessa lähes kokonaan, aivan säteilee useammassakin dokkarin kohtauksessa ja tuntuu nauttivan roolistaan esimerkiksi Carrie Fisherin tyttären Billie Lourdin vastanäyttelijänä (kohtauksissa, joista suuri osa tosiaan jäi leikkauspöydälle).

20200509_232954

Joonas Suotamo (Chewbacca) listaa työtehtävänsä.

Prinsessa Leian ongelman ratkaisua eli puuttuvan Fisherin korvaamista yhdistelemällä ylijäämäottoja, tietokonetaikaa ja uutta kuvaa dokumentti toki käsittelee. Se näyttää, kuinka kokonaisia kohtauksia rakennettiin Fisheriltä jääneiden ottojen ympärille ja kuinka Lourd pääsi näyttelemään äitinsä hahmoa flashback-kohtauksessa. Oli tuloksesta elokuvassa mitä mieltä tahansa, on tämä toki kiinnostavaa, ehkä vaikuttavaakin.

Pääasiassa dokumentti etenee kuvausvaiheen kautta. Pitemmäksi ajaksi ja vielä erikseen omassa featurettessaan dokumentti jalkautuu Jordaniaan, jossa kuvattiin Pasaana-jakso eli elokuvan isoin lokaatiokuvaus. Star Wars -elokuvia tehdään nykyään siten, että periaatteessa mitä tahansa voidaan tehdä tietokoneella ja studiossa (ja tehdäänkin), mutta kun paikan päälle lähdetään, sinne sitten todellakin lähdetään ja isolla vaihteella. (Ekstra-levyn Jordania-osat ovat tosin silmiä hivelevine maisemineen ja kuvausten sujuvuuden hehkuttamisineen mitä mainiointa pr:ää maalle leffakuvauskohteena ja erikseen dokkarissa itsekin esiintyvälle Jordanian kuningashuoneelle, ja siten hyvin todennäköisesti suorastaan osa kuvauspaikan vuokraa.)

20200511_221743

Autiomaan Aki-Akien esi-isien festivaaleihin tarvittiin 450 avustajaa, joista suurin osa oli paikallisia taviksia, muun muassa Jordanian armeijan sotilaita. Heidät puettiin alieneiksi ja opetettiin tanssimaan. Autiomaahan rakennettiin kaikki fasiliteetit cateringista alkaen. Kun yhteen hetkeen tarvittiin 14 Aki-Aki-lasta, nämä toteutettiin käsinukeilla, joita ohjaamaan samaan kuoppaan laskeutui vieri viereen joukko nukettajia. Autiomaassa kuvattiin jopa takaa-ajokohtauksen greenscreeniä vaativia osia – siis näyttelijöiden kanssa kohtauksia, joiden taustalla ei edes näkynyt ympäröivä Jordanian luonto, vaan pelkkä vihreä kangas. Näin tehtiin, jotta kuviin saatiin juuri aavikon oikea valo ja väri.

Muutenkin dokkaria katsoessa sain taas useamman kerran ihmetellä, kuinka ”aidosti” moni kohtaus on tehty. Pasaanan luolassa kohdattu jättikäärme näyttää CGI:ltä ja pinnassa tietokonelisää onkin, mutta kuvauksissa se toteutettiin ihan samaan tapaan kuin Jabba Jedin paluussa melkein 40 vuotta sitten: useamman ihmisen ohjastaessa suuren nuken eri osia yhtä aikaa livenä.

20200511_221815

Toisessa Pasaanalla tapahtuvassa kohtauksessa Rey hyppää ylöspäin voltin yli Kylon lähestyvän TIE-hävittäjän. Jopa tämän hypyn näyttelijä Ridley teki ihan itse ja ihan oikeasti – vaikka siis vaijereilla, tietenkin. (Ja sitä huvittavampaa on, että Ridleyä pelotti loppukohtauksessa liukua vaijerien ohjaamalla kelkalla alas Tatooinen hiekkamäkeä!)

Stunttikoordinaattori Eunice Huthart, minulle tähän asti vieras nimi, nousee muuten tämän ensimmäisen Star Wars -elokuvansa making of -dokkarin perusteella kerralla ihan koko saagan mainioimpien kamerantakaisten hahmojen listalleni. Liverpoolilaisella aksentilla puhuva nainen karjuu näyttelijöille ohjeita kesken liikkeiden ja eläytyy kameran takana jokaiseen suojattinsa käännökseen. Brilliant!

20200509_232912

Eunice Huthart, ilmeikäs artisti.

Ketään ei varmaan yllätä, että making of- dokumentti ei erityisemmin paneudu The Rise of Skywalkerin tekemisen ongelmiin tai kiistoihin. Sellaiset dokumentit tehdään joskus paljon myöhemmin. Elokuvan ensimmäistä kirjoittaja-ohjaajaa Colin Trevorrowta ei nyt mainita nimelläkään. Siitä ei pukahdetakaan, kuinka Trevorrown versioon suunnitteilla olleet konseptit ehkä johtivat lopullisen elokuvan ratkaisuihin tai toisaalta tulivat täysin hylätyiksi. Erittäin yllättäen, ehkä melkein vahingossa, dokkari kuitenkin myöntää ääneen sen tosiasian, että Palpatinen paluu keksittiin vasta tätä osaa kirjoittaessa.

Minun kaltaiseni moniin TROS:n ratkaisuihin pettynyt pihisee dokumentin äärellä etenkin silloin, kun äänessä on toinen käsikirjoittaja Chris Terrio. Terrio muun muassa toteaa tosissaan, että jotta tarina muodostaisi täyden ympyrän, Luken piti nostaa X-Wing vedestä tässä episodissa, koska Imperiumin vastaiskussa hän ei siihen pystynyt, vaikka nimenomaan tällaiset yksityiskohdat IX:n käsikirjoituksessa tuntuvat isojakin ratkaisuja pahemmin teini-ikäisen kirjoittamalta fanifiktiolta. Suorastaan sketsiohjelmasta poimitulta tuntuu dokkarin kohtaus, jossa Terrio ja ohjaaja JJ Abrams pohtivat ankarasti, mikä voisi olla sopiva esine sisältämään tieto Palpatinen wayfinder-laitteen sijainnista, pyörittelevät erilaisia avaruudellisia pergamenttirullia ja päätyvät sitten veitseen, jonka terään on kätketty Kuolemantähden raunion silhuetti juuri tietyltä kalliolta tarkasteltuna juuri siinä muodossa, jonka raunio säilyttäisi säiden armoilla seuraavat vuosikymmenet. Olipa viisas ratkaisu, se.

Terrio on myös dokumentissa se, joka eniten todistelee IX:n kertovan tarinaa sellaisena kuin sen aina piti olla, väittäen muun muassa sarjan olleen aina ”Skywalkerien ja Palpatinejen saaga”, vaikka ennen tätä episodia koko saagassa oli yksi Palpatine eikä häntäkään oltu nähty parissa edellisessä episodissa. Abrams itse esiintyy dokumentissa vähemmän kuin ehkä luulisi – mikä saattaa olla kiinnostavaa heistä, jotka uskovat huhuihin ”JJ cutista” ja Disneyn ohjaajaltaan viemästä elokuvasta. Mutta kaikki nämä ovat tietysti seikkoja, joihin ylipäätään suhtautuu toisin katsoja, joka pitää Palpatinen paluusta, Reyn sukuselityksestä ja muista Abramsin ja Terrion TROS:ssa tekemistä isoista ratkaisuista.

20200511_222104

Tässä kokoelma irtonaisia poimintoja:

  • Kenraali Pryden näyttelijä Richard E. Grant, suuri Star Wars -fani joka hehkutti haastatteluissakin kokemuksensa ihanuutta, tutkii dokkarissa häpeämättömästi First Order -lavasteiden tietokoneiden nappeja ja nippeleitä.
  • Droidiseppä Babu Frikin pajassa lojuu Bad Robot, siis Abramsin firman tunnarirobotti. Mahtaako näkyä elokuvaankin valikoituneissa kuvissa? En ainakaan edellisillä katsomiskerroilla huomannut.
  • John Williamsin cameosta luin jo ajat sitten, että kohtaus olisi täynnä esineitä, jotka viittaavat hänen yli viiteenkymmeneen Oscar-ehdokas elokuvaansa. Vasta tämän dokkarin myötä ymmärsin, millä tavoin.
  • Mark Hamillin oma rooli elokuvassa on pieni, mutta Hamill kävi ilmeisesti kuvauksissa muulloinkin. Aivan kuten jo originaalitrilogian kuvauksissa, hän tykkäsi vierailla avaruusolentojen askartelupajassa, ja ihastelee dokkarissa erityisesti pikkuista Baby Frik -nukkea.
  • Babun lisäksi Maz Kanata toteutettiin tällä kertaa oikeasti nukkena eikä motion capturena (vaikka Mazin kasvoissa ja yksityiskohdissa on yhä mukana sitä motion captureakin).
  • Kuolemantähden raunioiden planeetan Kef Birin kuvauksissa Englannin Buckinghamshiressa näyttelijät ja tekijät kohtaavat yllättävän ongelman: lentomuurahaisten massaparveilun. Hollywood voi tuoda tänne alien-otuksia, mutta on täällä meitä alkuasukkaitakin, tuntuu luonto sanovan.
  • Kuolemantähden raunoiden haluttiin kuulostavan kummitustalolta.
  • Oscar Isaac pyysi Abramsilta kuvauksissa kohtausta, jossa Poe jättäisi jäähyväiset Leialle. Abrams lisäsi sellaisen, ja liitti mukaan Landon, joka tulee lohduttamaan Poeta siitä, ettei kukaan ole koskaan ennalta valmis johtamaan. Minusta kohtaus on elokuvan parhaita.

20200511_222131

Billie Lourd kehuu kameralle Kelly Marie Trania, joka juuri hyppää takaa antamaan yllätyshalin.

Vielä loppuun kaunein poimintani koko dokumentista. Adam Driver, joka on aina tuntunut syvällisesti ymmärtävän Kylo Renin piinattua sielua, määrittelee ”toisen hahmonsa” Ben Solon näin: ”Who is Ben? Someone who has hope. Purpose. Destiny.”

Tähän voi varmaankin lukea, että Kylo oli Driverin tulkinnassa tämän vastakohta. Tekisi mieli katsoa ihan tämän lauseen tietäen kaikki Driverin kohtaukset trilogiasta uudelleen.

Star Wars -elokuvissa pinnan takana on tausta (ja se on enemmän kuin vain tausta)

Luin äskettäin ainoan Disney-ajan Star Wars -elokuvista julkaistun making of -kirjan, Making Solo: A Star Wars Storyn (Bredow, Rob. Abrams Books 2019). Olin lukiessani aivan ihastuksissani – ja se sai minut ajattelemaan erästä asiaa.

Industrial Light & Magicin johtajiin kuuluvan Rob Bredown valokuvista pääasiassa koostuvaa 250-sivuista Making Soloa voi kuvailla niin sanotuksi kahvipöytäkirjaksi. Se sopii kooltaan hyllyyn uusien elokuvien Art of -kirjojen viereen. Se myös täydentää sopivasti Art of Solo -kirjaa, koska taidekirja käsittelee elokuvan suunnittelu- ja visiointivaihetta ja Making-kirja taas lähes pelkästään käytännön toteutusta, erityisesti kuvausvaihetta ja jonkin verran jälkituotantoa. (Kumpikaan kirjoista ei pureudu kovin syvälle Solon käsikirjoitukseen tai elokuvaan tuotannon aikana tehtyihin muutoksiin, saati niistä suurimpaan eli ohjaajien vaihtoon, jota taidekirja ei käytännössä edes mainitse. Making-kirjassa se sentään jotenkuten ääneen myönnetään, ja toki sen toisista kuvista voi bongata ensimmäiset ohjaajat Phil Lordin ja Christopher Millerin ja toisista kuvista lopullisen ohjaajan Ron Howardin, jota kirjassa kuplille kehutaan.)

Ron Howard (kuvassa vas.) vaihtui Solon ohjaajaksi kuvausten ollessa jo loppusuorallaan, mutta hän päätyi kuvaamaan esimerkiksi kaikki Dryden Vos -kohtaukset uudelleen, vaihtaen hahmon näyttelijäksikin Paul Bettanyn (oik.). Kuvat kirjasta Making Solo (Abrams Books 2019).

Lukiessani tätä kirjaa huomasin siis olevani jatkuvasti aivan innoissani. Ai tuollaisella huolella ja vaivalla kuvausryhmä etsi Dolomiittien vuoristosta paikkoja, joiden päälle avaruusjunan ryöstö sijoitettaisiin! Noinko järjettömän paljon kaukaisen galaksin asuihin puettuja ekstroja olikaan paikalla Corellian tummasävyisissä kohtauksissa? Ja miten aidosti olemassa olevalta paikalta näyttääkään valokuvissa Kanarian saarten Fuerteventuralle rakennettu coaxium-jalostamo, joka kuitenkin tosiaan on täysin kuvauksia varten rakennettu vale-yhdyskunta!

Periaatteessa ei liene kummallista, että Star Wars -bloggaaja on innoissaan lukiessaan Star Wars -kirjallisuutta. Tässä tapauksessa kiinnostavaa kuitenkin on, että Solo: A Star Wars Story (2018) ei ole tämän Star Wars -bloggaajan mielestä kovin hyvä elokuva.

Solossa on koko ajan kova hönkä päällä, mutta siltä puuttuu järki ja melkeinpä tunteetkin. Lähes kaikki Han Solon myytin rakennuspalikat on työnnetty väkisin yhteen pikaseikkailuun, jolloin nimihahmo (Alden Ehrenreich) jää kasvattamatta mittoihinsa, Hanin ja Chewbaccan (Joonas Suotamo) välinen erityisside rakentamatta ja Kessel-matkan todellinen legendaarisuus – kun siitä kerran legenda vuosia myöhemmin on tullut – ymmärtämättä. Juuri esitellyt hahmot kuolevat muutamaa kohtausta myöhemmin ilman että edes elokuvan muut hahmot jäävät heitä kaipaamaan, joten katsojastakaan ei tunnu, että näistä olisi ollut tarkoitus välittää. Tietynlaisen maanläheisyyden päällä on kummallinen koominen epävire, jonka pahin ilmentymä on droidihahmo L3-3T (roolissa Phoebe Waller-Bridge, toisaalla oikein taitava koomikko), joka parodioi ontuvasti feminismiä ja vihjailee seksuaalisesta suhteesta Lando Calrissianiin (Donald Glover). Tuntuu omituiselta, että Solon ohjaajat todella vaihdettiin kesken kuvausten, koska lopputuloksen perusteella keskeiset viat olivat pikemminkin Lawrence ja Jon Kasdanin käsikirjoituksessa.

Solon tiimi puoliksi puvuissa: vasemmalta Phoebe Waller-Bridge (L3-3T), Woody Harrelson (Beckett), Emilia Clarke (Qi’ra), Alden Ehrenreich (Han Solo), Joonas Suotamo (Chewbacca) ja Donald Glover (Lando Calrissian).

Kaiken tämän huomioiden Solon sinänsä katsoo viihde-elokuvana aivan irvistelemättä. Sen ilmestyessä kutsuin elokuvaa ensimmäiseksi ”yhdentekeväksi” Star Warsiksi, johon voi suhtautua kevyenä välityönä ja joka ei välttämättä kestä monta katsomiskertaa. Nyt (lähes kaksi vuotta ja sentään joitakin katsomiskertoja myöhemmin) sanoisin, että Solo on Star Warseista se, joka oli koko ajan selvimmin pelkkää viihdettä vailla suurempia tavoitteita. Se ei siis esimerkiksi esitä avaruudellisessa miljöössä myyttisiä tarina-aihioita tai käsittele hyvän ja pahan välistä tasapainoa eikä pyri sanomaan mitään yksilöiden vapaudesta diktatuurin ikeessä. Se vain esittelee kasan hahmoja ja kertoo seikkailutarinan Star Wars -maailmassa tavalla, joka muistuttaa sarjan pilottijaksoa.

Mutta luettuani viime keväänä ilmestyneen Making Solo -kirjan minut valtasi välitön halu katsoa elokuva uudelleen ja ihastella kaikkea tapahtumien takana nähtävää. Solo oli esimerkiksi puvustuksensa puolesta kaikkein suurin Star Wars -elokuva, koska siinä oli niin monta joukkokohtausta, joissa niin monilla taustahahmoilla oli niin eri tyyppisiä asuja: kohtaukset Corellian avaruuslentokentällä, lumiplaneetan vuoristobaarissa ja Dryden Vosin jahdin juhlissa. Ja vaikka en vieläkään ymmärrä, miksi se lopun coaxium-jalostamo muka sijaitsisi autiolla hiekkarannalla nuhruisissa hökkeleissä, mutta voi tavaton, miten loppuun asti mietityn todelliselta se paikka kuvauksissa otetuissa valokuvissa näyttääkään! Kalaverkotkin roikkuvat kuivumassa!

Joonas Suotamo ja Warwick Davis ottojen välillä Savareenin caoxium-jalostamolla eli Fuerteventuran saarella.

Koska Solo on niin monella muulla tavalla minusta vähemmän onnistunut, tämän kirjan upeiden valokuvien äärelle pysähtyminen muistutti minua siitä, kuinka paljon Star Wars -elokuvissa onkaan minulle kyse siitä, mikä toisissa elokuvissa jäisi ydinsisällön kehyksiksi.

Lavasteista, kuvauspaikoista, puvuista, olennoista, aluksista. Visioista ja niiden toteutuksesta. Kokonaistunnelmasta ja aivan pienistäkin yksityiskohdista, joita jotkut ovat miettineet hartaudella, vaikka ne vain vilahtavat ruudulla tai valkokankaalla. (Solon ehkä paras esimerkki tästä on vapaussoturi Enfys Nestin kypärään aurabesh-fontilla kaiverrettu teksti, jossa meikäläisillä kirjaimilla lukee ”until we reach the last edge, the last opening, the last star, and can go no higher” – aivan huikea motto, jossa on enemmän sisältöä kuin Enfys Nestin hahmossa elokuvassa tai käsikirjoituksessa.)

Sanalla sanoen: maailmoista. Star Wars -elokuvien erityisyydessä on, ainakin minulle, aivan valtavan suurelta osin kyse niiden kuvitelluista vieraista maailmoista, jotka tuntuvat ah-niin-todellisilta.

Stormtroopereita ja corellialaisia Solon alun avaruusasema-kohtauksen kuvaustauolla. (Kuvattu studiossa Englannissa).

Eikä kyse missään nimessä ole vain erikoistehoisteiden tasosta. Varmasti tasokkaat ovat tehosteet Disneyn toisenkin aliyhtiön Marvelin elokuvissa, mutta eivät niiden avaruusepisodien miljööt tunnu todellisilta – tuskin on tarkoituskaan. Isojenkin Hollywood-elokuvien scifi- ja fantasiamaailmat näyttävät edelleen usein muovisilta tai tietokoneella tehdyiltä ja tuntuvatkin sellaisilta, koska ne eivät sisällä mitään sellaista, joka saisi uskomaan lavasteen tai cgi-taustan aidoiksi paikoiksi. Usein sitä ei ole tavoiteltukaan, sujuvan tarinankerronnan tai samastuttavien hahmojen ollessa keskiössä. Hyvä ajatusleikki on kuvitella, tuntuuko elokuvan miljöö sellaiselta, että kameran voisi kuvitellusti kääntää ympäri, ja kuvissa nähty maailma jatkuisi sielläkin. Yleensä ei tunnu.

Star Wars -elokuvien tekijöitä sen sijaan ohjaa ja velvoittaa edelleen George Lucasin ajatus ”käytetystä tulevaisuudesta” (used future). Kyse on juuri siitä, että Lucas halusi kaukaisen galaksinsa näyttävän eletyltä ja todelliselta. Jos avaruusmatkailu ja robotiikka olisivat arkea, avaruusalukset eivät todennäköisesti olisi kiiltäviä tai puhtaita eivätkä robotit aina ehjiä. Tulevaisuudessakin vain harva paikka olisi ”futuristinen”, järkeili Lucas jo THX-1138:aa tehdessään, ja Star Warsiin tullessa hän sijoitti kohtauksia esimerkiksi Luken Tatooinen kodin keittiöön ja verstaalle. Molemmat tuntuivat paikoilta, joissa oikeasti siemaillaan aamumaidot ja vaihdetaan droidien öljyt.

Chewbacca katselee Dryden Vosin toimiston ikkunasta Vandor-planeetan vuoristoa. Toimisto on studiossa, mutta näyttelijä Joonas Suotamo näkee kuvauksissa ikkunasta saman minkä mekin: Dolomiiteilla kuvatuista vuorista vieraaksi planeetaksi käsitellyn maiseman, joka heijastetaan valtavalle näytölle lavasteen taakse.

Tämä todentuntuisuus on yksi selitys sille, miksi niin poikkeuksellisen moni Star Wars -fani on kiinnostunut lukemaan elokuviin liittyviä romaaneja ja sarjakuvia tai Visual Dictionaryjen kaltaisia selityskirjoja: kun elokuvassa nähty tuntuu todelliselta ja mietityltä, siitä haluaa mielellään tietää lisää ja siihen uppoutua syvemmälle. Mutta toisaalta minua ja monia muita kiehtoo kyllä myös Making Solon esittelemä toinen todellisuus: se, miten tämä kaikki on itse asiassa tehty.

Ainakin minulle taikaa vain lisää tieto siitä, että todelliselta tuntuva elokuva on toki oikeasti kuvattu lavasteissa, rakennettu pienoismalleina tai koodattu tietokoneella yhdistellen bittejä ja oikeaa kuvaa. Lucas itse horjui prequeliensa aikaan vähän turhankin tylsän syvälle tietokonemaailmaan, kun episodit II ja III kuvattiin melkein pelkästään sinisen tai vihreän kankaan edessä ja todellista olivat kärjistäen enää vain näyttelijät. Nykyisissä leffoissa on toki tietokonetehosteita numeraalisesti vielä enemmän kuin Lucasin aikaan, mutta niissä on myös pidetty huolta, että asioita tehdään mahdollisuuksien mukaan myös ”livenä”.

Tavoite tuntuu näissä elokuvissa nykyisin olevan, että esimerkiksi omituiset otukset rakennetaan fysiikkaa uhmaten esiintymään oikeasti samassa kuvassa näyttelijöiden kanssa, mutta sen sijaan esimerkiksi näyttelijöiden toimintakohtauksista iso osa feikataan mieluusti tietokoneella. Toisaalta nykytekniikka myös mahdollistaa aivan uudenlaisen immersion, josta pääsevät periaatteessa nauttimaan vain näyttelijät mutta joka oletettavasti vaikuttaa siihen, kuinka aidolta heidän suorituksensa tuntuvat. Soloa kuvattaessa kehitettiin tekniikkaa, joka tällä hetkellä loistaa The Mandalorianissa: vihreän tai sinisen kankaan sijaan näyttelijät näkevät lavasteen taustalla tai avaruusaluksen ikkunoista valtavilta kankailta sen saman kaukaisen galaksin todellisuuden, jonka mekin näemme elokuvassa.

Erityisesti juuri Solossa tunnelmat saavat vielä lisäkierroksia siitä, miltä elokuva kuvina tarkkaan ottaen näyttää. Kuvaaja Bradford Young on kuvannut Solon liki realistisesti: tummilla väreillä ja varjoissa, likaa pelkäämättä, luonnonvalon tai lavasteisiin kuuluvien valaisimien tunnelmaa hakien. Young tuntuu itse asiassa tehneen eri elokuvaa kuin ohjaajat ja kirjoittajat, mutta tästä ristiriidasta huolimatta ainakin itse nautin suuresti elokuvan visuaalisesta tyylistä. Esimerkiksi elokuvan alun Corellian tehdas- ja satamamiljöö (kuvattu Englannissa Fawleyn entisessä voimalassa) on paljon kiinnostavampi miljöönä kuin tapahtumiltaan, ja Youngin kameratyöllä on siinä suuri merkitys.

Toismaailmaista tekniikkaa corellialaisessa tehtaassa? Itse asiassa täysin lavastamatonta tekniikkaa Fawleyn entisessä voimalassa, johon corellialaiset tehtaat ja slummit sitten lavastettiin.

Olenko nyt siis tullut siihen pisteeseen, jossa nautin Art- ja Making-kirjoista tai yleisesti näiden taustojen tutkimisesta enemmän kuin itse elokuvista? Sellainen kysymys kieltämättä tulee mieleen, koska olen aina ollut erityisen kiinnostunut juuri tästä näkökulmasta Star Warsiin ja koska parin viime vuoden aikana Solon lisäksi myös The Rise of Skywalker jätti minut elokuvana kylmäksi.

Toivottavasti en sentään. Pikemminkin kyse on siitä, että juuri tämä Star Wars -elokuvien erityispiirre on itselleni paitsi tärkeä erottava tekijä tämän franchisen ja kaikkien muiden välillä, myös tärkeä perustelu sille, miksi tälle sarjalle on valmis antamaan aina uusia ja uusia mahdollisuuksia.

Näin komeasti toteutetut kuvitellut maailmat eivät ole vain kehyksiä tai vain taustaa. Skywalkerien mukaansa tempaavan tarinan lisäksi nimenomaan nämä kokonaiset toiset maailmat ovat inspiroineet yleisöjä ja yhä uusia kuvitelmia jo yli 40 vuoden ajan, vaikka sarjan faneiksi itseään kutsuvista kriittisimmät tykkäävät tosissaan vain 2-3 sarjan elokuvasta. Monien Star Wars -elokuvien käsikirjoituksissa on valitettavasti parantamisen varaa, mutta mikään korvaava tuote ei tarjoa samaa matkaa toiseen todellisuuteen.

Episodi IX:n salaisuudet, osa 2: Missä (ja mihin) mennään

Näissä kahdessa kirjoituksessa summaan episodi IX:ää käsitteleviä huhuja tilanteessa, josta elokuvasta ei vielä tiedetä juuri mitään varmaa, mutta jossa sen ensimmäinen traileri julkaistaneen tällä viikolla Star Wars Celebrationissa.

Spoilerivaroitus, siis – vaikka huhut ovatkin vain huhuja. Edellisessä kirjoituksessa kävin läpi hahmoja ja näyttelijöitä, tässä pureudun suoremmin juonihuhuihin.

Rey-The-Last-Jedi-ending

Muun muassa tähän viimeksi jäimme: Rey ja Vastarinnan pakomatkan vähäiset selviytyjät pääsivät Craitilta pakoon Millennium Falconilla.

On suorastaan pakahduttavaa, kuinka vähän vielä nyt tiedämme siitä, miten jatko-osatrilogia ja Skywalker-saaga päättyvät. Koska The Last Jedi kuljetti saagaa niin yllättäviin (ja osan katsojista mielestä epämiellyttäviin) suuntiin, pakka on todella avoin. Episodi IX ei esimerkiksi enää sisällä sellaista viimeistä kohtaamista suurelta pahalta vaikuttaneen Snoken kanssa, jollaista siihen The Force Awakensin jälkeen olisi liki jokainen katsoja ennakoinut. The Last Jedin loppu ei myöskään anna mitään ehdottomia vihjeitä seuraavan episodin sisällöstä: viimeksihän esimerkiksi tiesimme jo varhain ennen Episodi VIII:n ensimmäistäkään traileria, että Luken ja Reyn kohtaaminen Ahch-Ton saarella olisi merkittävä osa elokuvaa.

Yksi apu juonispekulaatioihin tulee leffan castista ja hahmoista, jota käsittelin edellisessä kirjoituksessa. Cast-listan perusteella kaikki tietävät Luken palaavan Voima-haamuna, huhuja seuraavat tietävät vuotaneiden markkinointikuvien perusteella Renin ritarien näyttäytyvän viimein ja niin edelleen.

Toinen perinteinen aputyökalu pohdintoihin ovat kuvauspaikat ja lokaatiot. Aiempien elokuvien kohdalla esimerkiksi Dubrovnikin kuvausten paparazzikuvista saattoi aika hyvin päätellä, mitä Canto Bightilla oli The Last Jedissa luvassa. Kroatiassa nimittäin kuvattiin takaa-ajokohtaus historiallisessa kaupungissa jonkinlaisten hevoseläinten selässä. Paikalla ei kuitenkaan ollut varsinaisia päänäyttelijöitä, josta saattoi päätellä, että Dubrovnikin esittämässä SW-lokaatiossa tuskin tapahtuisi ainakaan ulkotiloissa merkittäviä dialogikohtauksia.

(Toisaalta kaukaa tehdyissä silminnäkijähavainnoissa ja paparazzikuvissa on aina omat hauskat virhetulkinnan mahdollisuudetkin. Esimerkiksi Greenham Commonin lentokentältä eli The Force Awakensin Vastarinnan tukikohdasta bongattiin aikanaan Adam Driverin näköinen extra, joka johdatti omiakin spekulointejani ihastuttavasti harhaan aikana, jolloin emme vielä tienneet Driverin roolia. Irlannista The Last Jedin kuvauksista taas kiiri uskottavan tuntuinen silminnäkijäkertomus kuvatusta avaruusaluksen maahansyöksystä ja miekkataistelusta Luken ja Renin ritarien välillä, mutta elokuvassa ei lopulta ollut kumpaakaan.)

episode ix wrap

Daisy Ridley, John Boyega ja Oscar Isaac tunteikkaina episodi IX:n kuvauksissa – mahdollisesti niiden päättyessä.

Tällä kertaa parhaiten pääsemme kiinni siihen, mitä kuvattiin Wadi Rumin autiomaassa Jordaniassa. Sosiaalisen median perusteella paikalla olivat Daisy Ridley eli Rey, John Boyega eli Finn, Oscar Isaac eli Poe Dameron, Anthony Daniels eli C-3PO ja Joonas Suotamo eli Chewbacca. Pääkolmikon vahvisti myöhemmin oheinen ohjaaja-kirjoittaja JJ Abramsin twiittaama kuvakin. Silminnäkijäraporttien mukaan kuvauspaikalta bongattiin The Force Awakensissa nähdyn torin kaltaisia telttoja ja Reyn kiiturilta näyttäviä kulkuneuvoja. Tästä kaikesta, ja Abramsin kerrontaperinteistäkin, voi päätellä, että Rey palaa trilogian päätösosassa lähtöpisteeseensä Jakku-planeetalle ja joukko sankareita on hänen mukanaan.

Reyllä itsellään on toki ollut motivaatioita paluuseen, mutta The Last Jedissä hän tuntui jo hyväksyvän, ettei hänen enää auta odottaa kadonneita vanhempiaan autiomaassa. Saako Rey siis esimerkiksi jonkin uuden tiedon vanhemmistaan, joka voisi saada hänet palaamaan Jakkulle, vai vetäytyykö hän muuten vain juurilleen? Entä mikä kuljettaa universumin avaruusaluskaatopaikalle kaikki muutkin sankarit keskellä First Orderin ja Vastarinnan kiihkeää taistelua?

Silkan päähahmojen määrän perusteella Wadi Rumin kuvauspaikka, todennäköinen Jakku, on IX:ssä merkittävässä roolissa. Se tuskin on esimerkiksi vain paikka, josta Rey käytäisiin alussa hakemassa mukaan seikkailuun. Chuck Wendigin Aftermath-kirjatrilogian päätösosa tosin sijoitti Jakkulle muinaista sith-teknologiaa ja Palpatinen testamentin toteutuksen suurta mekaniikkaa, mutta en usko, että Abrams tarttuisi käsiksessään mihinkään, minkä ymmärtäminen edellyttäisi oheiskirjallisuuden lukemista.

Black_Park

Lontoon Black Park sijaitsee Pinewoodin studioiden naapurissa ja on siksi saanut esittää metsää monissa elokuvissa. (kuva: James Petts / Wikimedia Commons, CC BY-SA 2.0, rajaus AJ)

Toinen ulkoilmakuvauspaikka oli Black Parkin puistossa Lontoossa. Vaikka tarkka kuvauspaikka oli aidattu, puisto on avoin yleisölle, ja niinpä siellä bongattiin niin Millennium Falcon kuin X-Wingkin. Puistossa on luonnostaan havu- ja lehtipuita, mutta sitä lavastettiin muun muassa köynnöksillä eksoottisemmaksi. Making Star Warsin lähteiden mukaan lokaatiota on kuvattu sekä ”viidakkoplaneetaksi” että ”suoplaneetaksi”, joissa saattaa olla kyse yhdestä tai kahdesta planetaarisesta kohteesta.

Paikalta on kuitenkin silminnäkijähavaintoja myös tekolumesta, joka saa kuvauspaikan kuulostamaan jo Star Wars -galaksin näkökulmasta epätodellisen moni-ilmastoiselta. Lavastettu luminen metsä näyttää MSW:n kuvissa erehdyttävän samanlaiselta kuin Starkiller-tukikohdan planeetan metsä The Force Awakensissa – joka muuten silloin lavastettiin sisälle studioon – mutta tuo planeettahan präjähti palasiksi. On aivan mahdollista, että Black Parkissa on kuvattu kohtauksia tai taustoja useammallekin planeetalle ja eri kohtiin elokuvaa.

Joka tapauksessa Black Parkissa kuvattiin ainakin Vastarinnan ja First Orderin sotilaiden välinen taistelukohtaus. (Sota- ja taistelukohtauksia Episodi IX:ssä pitäisi muutenkin riittää.) Näyttelijöitä en ole huomannut puistosta bongatun, mutta jo Falcon-havainnon perusteella viidakossa/suolla vierailee ainakin lopullisessa elokuvassa varmasti myös jokunen päähahmoista.

Aivan tuoreen huhun mukaan suoplaneetalla vierailisi Falconin matkustajien lisäksi myös Kylo Ren (Adam Driver), joka tapaisi siellä Oraakkeliksi kutsutun uuden alien-hahmon. Minusta ”The Oracle” kuulostaa enemmän SW-kuvauksissa nykyisin yleisesti käytetyltä koodinimeltä (esimerkiksi Luken koodinimi oli ”Original Warrior”), joten suolla asuva oraakkeliksi kutsuttu hahmo voi oikeasti olla jotain aivan muuta – esimerkiksi vaikkapa Voiman pimeän puolen outo osaaja, eräänlainen ”pahan puolen Yoda”. Mutta on toki täysin mahdollista, että nimi viittaa juoneen ja kyseessä on oikeasti ennustaja, jolta Kylo hakee tietoa tai apua. Onhan Kylo elokuvissa pyytänyt apua kuolleen miehen kypärältäkin.

kylo-ren-darth-vader-helmet

Saako Kylo viimein kaipaamansa Skype-yhteyden tuonpuoleisiin?

Kolmas kuvauspaikka, josta tiedämme, oli ruohikkoinen rinne jossain päin Englantia, josta juorulehti The Sun julkaisi paparazzikuvia. Niiden perusteella tiedämme, että Finn, Poe ja Chewbacca muodostavat jossain seikkailun vaiheessa tiimin, joka törmää Naomi Ackien näyttelemään Jannah-hahmoon.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka Star Warsissa yksikin kuva voi saada juonispoilerin piirteitä. Vaikka emme tiedä olosuhteista mitään, tiedämme siis tästä yhdestä kuvasta, että aina yhdessä mainiot Finn ja Poe ovat yhdessä tämän seikkailun vaiheen aikana. Ja toisaalta tiedämme, että samaan aikaan Rey on siis jossain muualla (ja todennäköisesti jonkun muun seurassa).

Missä siis? Kaikki arvaukset ovat tässä vaiheessa mahdollisia, koska huomattavia osia elokuvasta on tietenkin lavastettu studioon. The Last Jedin kuvauksissa näyttelijät ulkoilivat lähinnä Irlannissa, jossa kuvattiin Ahch-Ton saaren kohtauksia, mutta silti elokuvassa toki tapahtui yhtä ja toista.

sw-ren

Renin ritarit, jotka vilahtivat The Force Awakensissa, pääsevät ehkä viimein paremmin esiin.

Epäilemättä kaikkein jännittävin galaktisiin lokaatioihin liittyvä huhu on se, jonka mukaan episodi IX:ssä olisi esillä ”uhka jostain kaukaa”. Tätä on vaikea kääntää suomeksi asentamatta väliin rikkinäistä puhelinta: Making Star Warsin sanat kuuluvat ”a threat from The Beyond”. Vaikka muitakin käännösmahdollisuuksia on, kyse on todennäköisemmin galaksin tunnetun alueen ulkopuolisesta uhasta. Siis sieltä samasta suunnasta, jonne kukistetun Imperiumin rippeet oheiskirjallisuuden mukaan vetäytyivät nuolemaan näppejään ja josta ne sitten vuosia myöhemmin palasivat salaperäisen Snoken johtamana, First Orderiksi itsensä uudelleenbrändänneinä. Mielenkiintoista, eikö totta?

Vanhoille Star Wars -faneille tämä saattaa myös kuulostaa tutulta. Galaksin ulkopuolelta tuleva uhka, Yuuzhan Vong -rodun invaasio, kun oli ydinlähtökohta New Jedi Order -saagassa vuosina 1999-2003. Lähinnä romaaneina kerrottu tarina kertoi nimenomaan siitä, mikä oli galaksin seuraava suuri uhka Imperiumin jälkeen – siis ennen kuin Disney-kauppa ja uudet elokuvat tekivät näistä kertomuksista Legends-otsikon alla tunnetun epäkaanonin.

En usko, että episodi IX ryhtyisi sinällään toisintamaan tätä tarinaa. En esimerkiksi oikein usko, että trilogian päätösosa esittelisi yhtäkkiä kokonaisen uuden pahisarmeijan, joka saisi First Orderin ja Vastarinnan yhtäkkiä yhdistämään voimansa. Mutta jos huhu pitää paikkansa, olisiko silti mahdollista, että jonkinlainen ”uhka” olisi niin kylmäävä, että se osaltaan saisi First Orderin suurjohtaja Kylon uusiin ajatuksiin sisäisen konfliktinsa kanssa? MSW:n raportti antaa nimittäin ymmärtää, että tiedon tästä uhasta tuovat Kylolle hänen omat Renin ritarinsa – ja että tämä uhka sitten tekee Kylosta ”haavoittuvan”. Mahtaisiko uhka liittyä jotenkin Snokeen ja siten First Orderin alkuperään ja hauraaseen ideologiaan?

Sama MSW on myös raportoinut, että elokuvan juonessa olisi mukana niin sanottu MacGuffin. Alfred Hitchcockin klassikkotermillä tarkoitetaan tavoitetta, yleisimmin esinettä, jota elokuvan hahmot havittelevat ja joka siten ajaa juonta eteenpäin. (Hitchin teorian ydin oli, että esineellä itsellään ei oikeastaan ole edes merkitystä, ainoastaan sen olemassaololla.) MSW:n Jason Ward alleviivaa, että hän ei tiedä, mikä tuo MacGuffin on. Jos nämä huhuraportit ylipäätään pitävät paikkansa, veikkaan asioiden ynnäytyvän yhteen ja tavoiteltavan esineen liittyvän joko Beyond-uhan pysäyttämiseen tai olevan se asia, jota Beyond-uhka sankareidemme galaksista tavoittelee. Mutta mikä se sitten olisi? Holokron, kyber-kristalli tai mikä tahansa yksittäinen esine olisi aivan liian vaatimaton tavoite!

Entä voitaisiinko ”Beyondilla” sittenkin tarkoittaa sitä tuonpuoleista, minne Voimaan yhtyneet jedit Yoda, Obi-Wan ja Anakin ovat menneet?

snoke

Snoke on kuollut, mutta palattaisiinko Snokeen ja hänen alkuperäänsä sittenkin vielä?

Huhuja tietysti riittää, koska kuka vain voi kirjautua Redditiin ja väittää lukeneensa IX:n käsikirjoituksen. Mainittakoon esimerkiksi, että erään muilta osin erittäin uskottavan huhuilijan mukaan elokuvassa olisi useita flashbackeja, joissa Luke muun muassa kouluttaisi Leiaa. Siis sitä Leiaa, josta Lucasfilm ehdottomasti vannotti, että häntä ei castattaisi uudelleen eikä hänen IX-kohtauksiaan rakennettaisi tietokoneella.

Mutta yksi huhu, joka on pakko mainita vielä tässä vaiheessa (sillä torstaina se olisi luultavasti jo liian myöhäistä), on AICN:n väite elokuvan nimestä. Se nimittäin kuuluu, että episodi IX:n otsikko olisi ”Skywalkers”.

Väite on niin rohkea, että sen äärelle on hyvä pysähtyä hetkeksi. Koska yhdenkään aiemman episodielokuvan otsikko ei muodostu vain yhdestä sanasta ja koska yhdessäkään tähänastisista nimistä ei edes mainita nimeltä henkilöhahmoja, tuntuu ensiajatukselta järjettömältä edes väittää, että Episodi IX olisi nimeltään vain ”Skywalkers”.

Todennäköisesti ei olekaan. Mutta sittenkin: entä jos? Tätä episodiahan on jo mainostettu Skywalkerien suvun saagan loppuna. Muista episodeista poikkeava otsikko henkisi lopullisuutta.

Yksi ainoa sana monikossa lataisi isoja merkityksiä monikkomuodolle. Alaotsikoksi nostettuna ”Skywalkers” voisi sisältää monimerkityksellisesti tulkinnan siitä kosmisesta tasapainosta, jonka hakemisesta tässä kaikessa on osaltaan kyse. Episodi IX:n alussa kun Skywalkerien ”mahtavaa verta” edustaa vain yksi mies, joka hallitsee galaksia pahan First Orderin valtaistuimelta, Skywalkerin nimen hylänneenä. Mutta sitten meillä on yksi nainen, joka ei ole Skywalkerien verta ja joka päinvastoin tuli mitättömyydestä – mutta joka ehkä kuitenkin on Skywalkerien lopullinen henkinen perillinen.

Tasapaino, valoisa ja pimeä puoli, jing ja jang. Tiedättehän, ”it’s like poetry, they rhyme”.

Episodi IX on nyt kuvattu (eikä ainakaan liian aikaisin)

Episodi IX:n kuvaukset ovat viimein päättyneet. Asian julkisti perjantaina ohjaaja JJ Abrams twiitillään:

Mitä tiedämme siitä, mitä kuvattiin ja mitä joulukuussa luvassa on? (Tämä kirjoitus ei käsittele huhuja eikä siis spoilaa.)

Otetaanpa ensiksi kalenterit esiin. Episodi IX:n kuvaukset alkoivat elokuun alussa ja kestivät siten kuusi ja puoli kuukautta. Se on joitakin viikkoja enemmän kuin The Force Awakensin ja The Last Jedin kuvaukset aikanaan, mutta ei niin merkittävästi, että siitä kannattaisi päätellä mitään erityistä – vaikka huhujen joukossa onkin ollut puhinaa siitä, että viimeinen osa olisi mittakaavaltaan iso. (Solon kuvaukset kestivät noin 10 kuukautta, mutta se kuvattiinkin suureksi osaksi kahteen kertaan ohjaajien vaihdoksen vuoksi.)

Sen sijaan edeltäjien kuvausaikoihin tätä hetkeä verratessa selviää, että tässä vaiheessa episodi IX:llä on jonkin verran kiire. The Force Awakensin kuvaukset päättyivät 13 kuukautta ennen ensi-iltaa, The Last Jedin peräti 17 kuukautta ennen ensi-iltaa. Nyt joulukuun punaisiin mattoihin on aikaa vain 10 kuukautta.

Toki on täysin mahdollista, että IX:n jälkituotanto on tässä vaiheessa pitemmällä kuin edeltäjiensä aikanaan. Todennäköisesti paitsi efektejä, myös leikkausta on edistetty jo kameroiden vielä pyöriessä. Silti on varmaa, että aikataulu on jonkin verran kireämpi kuin tarkoitus oli. Tässä näkyy nyt se, että Abrams ei ollut IX:n alkuperäinen käsikirjoittaja- ja ohjaajavalinta, vaan että Colin Trevorrown yrittäessä edistää projektia aikaa kului lopputulokseen nähden hukkaan. Silti on jokseenkin hämmentävää huomata, että episodi IX:n kuvausten päättymisestä ensi-iltaan ei ole kuin noin kolmen kuukauden verran pitempi väli kuin Solon kohdalla – joka kuitenkin oli tässä vaiheessa yleisesti tunnettu kriisituotanto.

Mutta älkäämme säikähtäkö sitä nyt. Abrams oli varmasti oikea valinta pelastamaan tilanne: vaikka hänen ei ollut The Force Awakensia tehdessään tarkoitus kertoa tarinaa loppuun, oli hänellä taatusti tuolloin visioita siitäkin. Ja vaikka jatko-osatrilogiaa ei todellakaan suunniteltu alusta loppuun valmiiksi ennen ensimmäisen osan kuvauksia, on Adam Driver antanut haastattelussa ymmärtää tienneensä koko ajan Kylo Renin määränpään. Abramsiltahan sellaiset tiedot olisivat peräisin olleet – ja juuri Abramsin oli siten luontevaa palata Kylo ja muut hahmot sinne kuljettamaan. Hänen ei myöskään – tarvinnut käyttää aikaansa totutellakseen kaukaisen galaksin kuvioihin, ja kuvausvaiheessakin hän on ollut tuttua pataa suurimman osan näyttelijöistä ja muistakin tekijöistä kanssa.

Me katsojat taas tiedämme viimeisen episodin sisällöstä tietenkin vielä erittäin, erittäin vähän. Tunteikkaasta wrap-kuvasta näemme vähän Reyn (Daisy Ridley), Finnin (John Boyega) ja Poen (Oscar Isaac) vaate- ja tukkamuotia viimeisessä episodissa, mutta sen lisäksi meille ei ole virallisesti kerrottu paljonkaan.

Tiedämme toki pitkän nimilistan näyttelijöitä, ja sen perusteella, että mukana ovat sekä edellisessä episodissa kuollut Luke Skywalker (Mark Hamill), tosielämässä kuollut Leia Organa (Carrie Fisher) että parista edellisestä episodista puuttunut Lando Calrissian (Billy Dee Williams). Voimme olettaa voimahaamu-Luken näyttäytyvän Reylle ja/tai Kylolle, vaikka teoriassa kyse voisi olla flashbackistakin. Leian roolista tiedämme, että luvassa ei ole (oleellisesti) tietokonetaikuutta vaan aiemmista episodeista yli jääneitä ottoja – todennäköisesti siis kenraalia tukikohdassaan.

Tiedämme, että mukana ovat uusissa rooleissa muun muassa tämän vuoden Oscar-ehdokas Richard E. Grant, Abramsin tv-sarjojen alumnit Keri Russell ja Dominic Monaghan sekä yhdestoista Tohtori Matt Smith, mutta meille ei ole paljastettu mitään näiden näyttelijöiden rooleista. Tiedotteissa nimettyjä uusia näyttelijöitä on episodin päätösluonteen huomioiden ihmeellisen monta, ja siitä voisi vetää esimerkiksi sellaisen johtopäätöksen, että heistä monetkin olisi palkattu näyttelemään yhtenäistä joukkoa, joka olisi kenties jo esitelty, muttei vielä tarkemmin näytetty aiemmissa episodeissa – pahamaineisia Renin ritareita, siis. Mutta tämäkään ei siis ole mikään jeditemppelissä kuulutettu totuus: luonnollisesti on aivan mahdollista, että nimettyjen ja nimekkäidenkin näyttelijöiden rooli Star Warsissa on yksinkertaisesti vain pieni.

Rooleista – ja juonestakin – on toki olemassa huhuja ja vähän todisteitakin, mutta lupasin tämän postauksen spoilerivapaana, joten ei niistä nyt sen enempää. Mitä silloin voin lisätä rikkomatta lupaustani?

No. Ainakin on julkista tietoa, että elokuvaa kuvattiin pitkä jakso Wadi Rumin erämaa-alueella Jordaniassa. Näyttelijöiden sosiaalista mediaa seuraavat ovat voineet vapaasti tehdä päätelmiä monien hahmojenkin esiintymisestä tässä lokaatiossa, ja vaikka myös Abramsin twiitin kuva näyttäisi olevan juuri hiekkaisesta autiomaasta, ehkä se menee aavistuksen spoilerien puolelle, joten jätän senkin tätä tarkemmin toiseen blogimerkintään. Joka tapauksessa Jordaniassa kuvaamisesta sinänsä ovat kertoneet julkisesti monet elokuvanteossa mukana olleet tuottaja Kathleen Kennedyä myöten.

Jordania oli vahvasti ehdolla Jakkun kuvauspaikaksi The Force Awakensiin, mutta Arabiemiraattien Abu Dhabi tarjosi paremmat tuotantotuet ja voitti kisan. Sittemmin Jordanian Wadi Rum sai esittää Rogue Onessa Jedha-planeettaa. Episodi IX:ssä palataan näistä todennäköisemmin Jakkulle: onhan Rey ollut koko ajan aikeissa palata takaisin sinne odottamaan kadonneita vanhempiaan, ja sisälsihän originaalitrilogiankin päätösosa vastaavaan tapaan paluun tarinan alkupisteeseen Tatooinelle. Mutta mikä juonisyy lopulta vetää sankarit ja pahikset Jakkulle, kun Reyn odotuskin vaikutti edellisessä osassa jo kertaalleen jäävän turhaksi?

episode ix wrap

Jos Jordania onkin todennäköisesti Jakku, sopii odottaa, että episodi IX:ssä nähdään myös uusia planeettoja. Britanniassa yleisö on nimittäin saanut kurkistuksia pariinkin ulkokuvauspaikkaan, jotka näyttäisivät olevan uusia lokaatioita. Näistä olen kirjoittanut vähän minäkin tässä blogissa, vaikka muuten episodi ix -huhuseurantani on ollut vaatimatonta. Uudet lokaatiot ovatkin tarpeen: uuden trilogian muut tapahtumapaikat ovat joko tuhoutuneet (Starkiller-tukikohdan planeetta, D’Qarin tukikohta) tai jääneet selvästi sankariemme taakse (Ahch-To, Canto Bight, Crait).

Erityisen kiinnostavaa kuitenkin on, palataanko planeettahyppelyssä millekään originaali- tai prequel-trilogiasta tutulle planeetalle. Tarinallisia perusteita sille on helppo keksiä (ja ainakin maantieteen perusteella Jordaniassa on toki voitu kuvata Tatooineakin!). Trilogian ja koko Skywalkerien saagan päättävältä episodi IX:ltä sopii joka tapauksessa odottaa suuren galaktisen konfliktin mittakaavaa. Vertailun vuoksi on hyvä muistaa, että Star Wars -elokuvien ylivoimainen planeettojen lukumääräennätys on edelleen ylivoimaisesti prequel-trilogian päätösosalla – samoin kuin se, että tuo ennätys saavutettiin erityisesti Order 66 -tappokäskymontaasilla ja halki galaksin näytetyillä loppukuvilla, jotka toteutettiin suurimmaksi osaksi studiossa. Suuren sodan tuntu ei tarkoita, että juuri päähenkilöiden olisi pakko vaihtaa planeettaa viiden minuutin välein.

Suurin osa kaikesta pohdinnasta on kuitenkin vielä hetken aikaa juuri tätä: spekulaatiota (tai tämän kaltaisia toivelistoja). Mysteerilaatikko on visusti kiinni. Uskottavia vuotojakin on tapahtunut vähemmän kuin olisi luullut, joten vaikka huhuja seuraavat voivatkin arvella jotain tietävänsä, eivät hekään kovin paljon.

Eikä meillä ole vieläkään edes episodi IX:n otsikkoa, saati sitten traileria. Edellisen julkistukselle olisi ollut hyvä sauma juuri nyt, kuvausten päättyessä. Trailereista on lähes varmaa, että ensimmäinen julkaistaan Star Wars Celebrationissa huhtikuun 11.-15. välisenä aikana ja toinen myöhään syksyllä – ellei sitten nimeä juhlisteta pienellä teaserilla.

Katsotaan vielä kerran kalenteria. Otsikko The Force Awakens julkistettiin kuvausten päättyessä eli 13 kuukautta ennen ensi-iltaa, The Last Jedi taas tammikuun lopulla 2017 eli 11 kuukautta ennen ensi-iltaa. Molemmat aikarajat on nyt siis ohitettu – josta voi päätellä vain sen, että nimi voidaan julkaista milloin tahansa.

Mutta Lucasfilmillä kyllä tiedetään, ettei sen uutisen pamauttaminen mitään saumoja tarvita huomiota saadakseen.

Solo toimii kotileffana kivasti, mutta ekstroissa asiat jäävät sanomatta

Solon on nyt voinut katsoa kotisohvalla kahden viikon ajan. Elokuva on saatavilla blurayna, dvd:llä ja digitaalisista vuokraamoista.

Aikana jona fyysisiä levyjä ostavat enää lähinä innokkaimmat fanit ja keräilijät, elokuva ei todennäköisesti ole vielä juuri löytänyt uusia katsojia teatterikierroksen jäljiltä. Se aika koittanee vasta Netflix-julkaisun tai telkkariesitysten myötä. Muutenkin on vaikea kuvitella Solosta kotioloissakaan suurta jälkikäteistä hittiä, mutta mielenkiintoista on nähdä, millaiseksi sen asema Star Wars -kaanonissa tulevina vuosina kehittyy. Minä katsoin elokuvan nyt neljännen kerran, ja saattaisinpa olla sitä mieltä, että se toimii paremmin kotona kuin teatterissa.

Tätä en sanoisi mistään muusta Star Wars -elokuvasta, mutta ne ovatkin niitä isoja elokuvia (”syitä, miksi elokuvateatterit rakennettiin”, kuten Special Editionien mainoslause vuonna 1997 kuului). Solo on monin tavoin pienimuotoisempi tarina. Koska se ei kuitenkaan ole mikään käsikirjoitukseen perustuva kamaridraama, tämä kääntyy kieltämättä kriittiseksi luonnehdinnaksi: Solo on sarjan muihin elokuviin verrattuna toiminnaltaan, draamaltaan ja panoksiltaan yhdentekevämpi. Toisaalta se ei luultavasti kenenkään mielestä ole sarjan epäonnistunein elokuva. Siinä esitellään hahmoja ja kootaan tiimiä tavalla, joka toi ainakin minun mieleeni jo ensikatsomalta pikemminkin sarjojen pilottijaksot kuin suuren yksittäiselokuvan. Siten se on tavallaan enemmän kotonaan pienessä ruudussa kuin suurella valkokankaalla.

solo-bluray

Mutta se tällä erää Solo-elokuvakritiikkiä, sillä haluan sanoa sanaseni kotijulkaisun kakkoslevyn annista.

Ensinnäkin on selvä, että Solo ei ole suuri eikä kaunis bluray-julkaisunakaan. Ekstroja on kaikkiaan 1 tunti ja 40 minuuttia. Mukana ei ole pitkää making of -dokkaria eikä kommenttiraitaa. Ekstrat ovat 5-20-minuuttisia pieniä featuretteja. Poistettuja tai pidennettyjä kohtauksia on yhdeksän. Positiivisen kautta ajatellen kattaus voittaa siis sentään Rogue Onen, jonka ekstralevyllä featuretteja oli vain vähän yli tunti eikä edes poistettuja ottoja lainkaan.

Näitä elokuvia tietenkin yhdistää, että kummankaan tuotanto ei ollut ongelmaton. Solo on se elokuva, jonka alkuperäiset ohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller irtisanottiin kuvausten ollessa jo loppupuolellaan, jonka jälkeen Ron Howardin johdolla suurin osa elokuvasta kuvattiin uudelleen. Ekstrat väistelevät tätä valtavaa elefanttia olohuoneessa vaikenemalla siitä täysin, ja jättävät siten oikeastaan kokonaan kertomatta sen, miten Solo todella tehtiin.

Havainnot jäävät valistuneen katsojan tehtäväksi rivien välistä. Kun kuvaaja Bradford Young kertoo aluksi kiinnostuneensa Solosta siksi, että siinä haettiin 1970-lukulaista tekemisen tapaa, hän viittaa siis Lordin ja Millerin tavoitteisiin, vaikkei sitä ääneen sanota. Kun ohjaajaksi kreditoitu Ron Howard kyselee näyttelijöiltään muistoja Hanin ja Chewien väkivaltaisen ensikohtaamisen kuvaamisesta, hän kyselee siitä siksi, ettei itse ollut paikalla.

Mutta koska Lucasfilm ei ole henkisesti valmis kertomaan yleisölle vaikeuksistaan, ei näitä asioita alleviivata. Puhumattakaan siis siitä, että ekstrat paljastaisivat, millä tavoin Howard ohjasi elokuvasta toisenlaisen kuin Lord ja Miller olisivat tehneet – tai miksi kaksikko alunperin sai potkut.

Sen sijaan meillä on tosiaan kasa lyhyitä featuretteja eräistä aspekteista elokuvaa. Kyllä niiden parissa toki aina viihtyy – ainakin tällainen katsoja, joka ahmii kaikkea sitä, millaisia avaruusaluksia, savuisia baareja ja junaratoja tähän kaukaiseen galaksiin suunnitellaan ja miten ne toteutetaan.

Esimerkiksi leffan alun takaa-ajo Corellialla oli ja on mielestäni elokuvassa harmillisen tavanomainen, jopa tylsä takaa-ajokohtaus, mutta ekstrat osoittavat, kuinka Hanin siinä käyttämää kiituria suunniteltiin ja rakennettiin rakkaudella. Näissä elokuvissa nähdään kaikissa yksityiskohdissa aina valtavasti vaivaa aitouden ja outouden välisen taianomaisen tasapainon löytämiseen, ja tosiasia on, että monien lavasteiden hienous paljastuu vasta ekstroista.

Toinen esimerkki Solosta voisi olla Fort Ypson linnake (josta Lando värvätään mukaan sabacc-pöydän äärestä). Lokaatio on leffassa niin hämyisä, ettei siitä saa kunnon hahmoa, mutta esimerkiksi Landoa näytelleelle Donald Gloverille se oli nimenomaan valaistuksensa ansiosta aidoin lavaste, jossa hän oli näytellyt. Ekstroissa paikka näytetään valot päällä, ja onhan se tosiaan 360 asteen aito avaruuden sekatavaramajatalo.

Käytännönläheisempää making ofia edustavat väläykset kuvaustilanteisiin. Minulta oli esimerkiksi mennyt tätä ennen kokonaan ohi, että droidi L3:n lisäksi myös apinapilotti Riolla oli kuvauksissa näyttelijä (vaikkei se todellakaan ollut Jon Favreau, joka antoi hahmolle äänen), vaan sirkustaiteilija. Sitäkin on aina hauska nähdä, kuinka tietyt palat esimerkiksi Corellian kiituritakaa-ajosta tai junaryöstöstä kuvattiin ”oikeasti”, vaikka niin suuri osa kyseisistä kohtauksista laadittiinkin tietokoneella.

Mutta koska levyn metodi on raapaista featuretteina tiettyjä osia elokuvaa, todella moni osa jää kokonaan käsittelemättä. Ekstrat eivät esimerkiksi piipahda lainkaan Dryden Vosin jahdilla, joka minusta oli ehkä elokuvan kiinnostavin lokaatio. Poistetuilla ja laajennetuilla kohtauksilla ei niin ikään ole kummempaa lisättävää elokuvaan, vaikka tästähän tosiaan on poistettu ja versioitu kaksivaiheisten kuvausten ja leikkauksen aikana vaikka mitä. Lumisotakohtaus on tosin hauska.

Ekstroista pisin ja erityisin on Cast Roundtable, jossa Ron Howard jututtaa näyttelijöitään elokuvaan liittyvistä muistoista ja hahmoistaan. Sitä olisi voinut katsoa vaikka tunnin mittaisenakin, etenkin kun 20-minuuttinen on leikattu hyppimään kysymyksestä seuraavaan hätäisesti. Osuudesta paljastuu esimerkiksi, mitä Joonas Suotamo aikanaan teki saatuaan Chewbaccan roolin (avasi puolisonsa kanssa pullon samppanjaa ja pelasi Lego Star Warsia pleikkarilla). Ja se, että näyttelijöillä on tästä leffasta aivan oikea suosikkihetki: Hanin ja Chewien suihkukohtaus.

Siitä puheen ollen: oman pienen ekstransa saa Chewbacca. Siinä käsitellään esimerkiksi Chewien puvun mutaamisen asettamia haasteita sekä puvustajille että Suotamolle: wookieemme on tosiaan kaikissa aiemmissa elokuvissa aina ollut puhdas (vaikka kävi jätekuilussa Kuolemantähdellä). Jännä tieto on sekin, että Solossa Chewien tähänastisen sanavaraston rajat tulivat vastaan, ja äänittäjät joutuivat etsimään lisää karhunmurinaa. Suotamoa pätkässä tietenkin kehutaan (ansaitusti) roolinsa mestariksi.

howard and chewie

Vaatimattomat ekstrat ovat vaatimattomat ekstrat, mutta yksi huomio on silti pakko tehdä vielä lopuksi.

Han Sololla ei ole omaa ekstraa elokuvassa, joka kertoo Han Solosta. Ei siis featurettea hahmon merkityksestä Star Warsille tai asemasta elokuvahistoriassa. Käsikirjoittaja-Kasdanit sanovat pari sanaa hahmon luonteesta omassa featurettessaan, mutta esimerkiksi muilta Star Wars -näyttelijöiltä ei kysytä heidän näkemyksistään tästä rakastetusta hahmosta. Ekstroissa ei näy vilaustakaan Harrison Fordista, vaikka nimenomaan tähän elokuvaan ja roolin siirtymiseen liittyen hän jopa antoi lausuntoja. Eikä siellä siis tosiaan ole edes erillistä Alden Ehrenreichin haastattelua, saati kenenkään perusteluja siitä, miksi juuri Alden Ehrenreich valittiin.

Tässä voi tietenkin taas olla kyse vain siitä, että valitsijat saivat potkut kesken kuvausten, mutta salaliittoteoreetikot voivat saada muitakin ajatuksia.

Ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja on avaruuswestern The Mandalorian (ja se vaikuttaa todella lupaavalta)

Huhut olivat oikeassa: ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja liittyy kuin liittyykin Mandaloren planeettaan. Making Star Wars -nettisivu siis raportoi juuri näin elokuussa, ja virallinen julkistus saatiin tällä viikolla. Yllättäen saatteena tarjottiin peräti ensimmäinen kuva sarjasta, ja mikäpä siinä:

the-mandalorian

Sarjan varsinaisesta juonesta huhunaikainen spekulointini on yhtä pätevä kuin nytkin. Mutta nyt tiedämme sentään jo otsikonkin perusteella, että sarjalla on yksi selkeä päähenkilö (erotuksena Rebelsin kaltaiseen päähenkilöiden tiimiin, siis). Virallisen tiedotteen mukaan The Mandalorianin idea on tämä:

After the stories of Jango and Boba Fett, another warrior emerges in the Star Wars universe. The Mandalorian is set after the fall of the Empire and before the emergence of the First Order. We follow the travails of a lone gunfighter in the outer reaches of the galaxy far from the authority of the New Republic.

Viittaus Jango ja Boba Fettiin on tarkoituksellisen hämärä, ja spekulaatioita saakin esittää siitä, minkä verran sillä on merkitystä sarjan juonen kannalta. Kuvassa astelevan kaiffarin haarniska tuo satunnaisemman fanin mieleen nimenomaan nämä kaksi palkkionmetsästäjää. George Lucas ja Dave Filoni kanonisoivat prequeleissa ja The Clone Wars -animaatiosarjassa historian kuitenkin siihen malliin, että Fettit nimenomaan eivät ole mandalorealaisia. Yksinäisten palkkionmetsästäjien sijaan Mandaloresta tehtiin kunniakkaiden ja suku-uskollisten soturien planeetta, jonka historiassa voi nähdä viittauksia Rooman imperiumiin. Mandaloren tapahtumia Lucasin elokuvien aikaan on käsitelty erityisesti The Clone Warsissa ja sen seuraajasarjassa Rebelsissä, mutta nyt planeetta pääsee päänäyttämöksi sarjassa, jonka tapahtumat ajoittuvat aiemmin kerrotun mukaan kolme vuotta Jedin paluun jälkeen.

Virallinen sivu tiedotti myös sarjan ohjaajien nimet, mutta faniskuuppisivu Making Star Wars, joka tuntuu olevan erityisen hyvin perillä tästä projektista, tietää lähteidensä kautta lisätä mukaan jaksojen lukumäärän ja ohjaajien työtehtävät. MSW:n mukaan jaksoja on kahdeksan, ja ohjaushommat jakautuvat näin:

  • 101 Dave Filoni
  • 102 Rick Famuyiwa
  • 103 Deborah Chow
  • 104 Bryce Dallas Howard
  • 105 Dave Filoni
  • 106 Rick Famuyiwa
  • 107 Deborah Chow
  • 108 Taika Waititi

Ohjaajien nimet ovat siis joka tapauksessa myös virallisessa tiedotteessa. Ne kertovat, että Lucasfilm ei tosiaankaan suhtaudu tähän projektiin kevytmielisesti.

dave-filoni-rebels

Dave Filoni ohjaa The Mandalorianin ensimmäisen ja ilmeisesti myös viidennen jakson.

Dave Filoni (s. 1974) on tietenkin Lucasfilmin oma Dave Filoni: The Clone Warsin ja Rebelsin isä, nykyisin myös koko Lucasfilmin laajentuneen animaatio-osaston päällikkö. Filoni on käytännössä Lucasin jälkeen merkittävin Star Wars -auteur – ja jos katsotaan valmistuneiden kanonisoitujen minuuttien määrää, hän on itse asiassa vastuussa isommasta osasta virallista Star Warsia kuin Lucas itse. Filoni on tähän mennessä työskennellyt vain animaatioiden parissa, mutta The Mandalorian on varmasti oiva reitti Filonille kohti mahdollista oikean SW-elokuvan ohjaajan pestiä.

Rick Famuyiwa (s. 1973) on The Mandalorianin viidestä ohjaajasta tuntemattomin: minä esimerkiksi en muista edes kuulleeni hänen nimeään aiemmin. Famuyiwa on ensimmäisen polven yhdysvaltalainen, nigerialaisten vanhempiensa poika. Hänen tunnetuin teoksensa on pitkä elokuva Dope (2015), kehuttu indie, jota en ole nähnyt. Famuyiwa oli jo pari vuotta sitten pop-elokuvan tuottajien kartalla, sillä hänen oli jonkin aikaa määrä ohjata leffa supersankari The Flashista.

Deborah Chow (jonka ikää en jostain syystä löytänyt) saa jaksojärjestyksen perusteella kunnian olla ensimmäinen nainen Star Wars -ohjaajana. Chow on tehnyt viime vuosina nousujohteista uraa amerikkalaisen television parissa ohjaten muun muassa sarjoja Mr. Robot, Fear the Walking Dead, Jessica Jones ja Better Call Saul. Hän on ohjannut ja kirjoittanut myös yhden pitkän elokuvan, Zach Braffin tähdittämän draaman The High Cost of Living (2010). Myös Chow tuo ohjaajariviin kaivattua diversiteettiä verrattuna elokuvista toistaiseksi vastaavaan valkoisten äijien rivistöön: hän on kanadalainen, sukujuuriltaan puoliksi kiinalainen.

bryce-dallas-howard.jpg

Bryce Dallas Howard ohjaa sarjan neljännen jakson. (kuva: Dick Thomas Johnson, CC BY 2.0)

Bryce Dallas Howard (s. 1981) on ainakin toistaiseksi pääuraltaan näyttelijä (mm. Jurassic World), ja siksi jännittävä valinta SW-sarjan ohjaajien joukossa. En liene ainut joka veikkailee, olisiko Howardilla sarjassa myös rooli. Howard, Ronin tytär, on ohjannut aiemmin kuusi lyhytelokuvaa, mutta The Mandalorin on epäilemättä hänen näkyvin avauksensa ohjaajana.

Ja sitten meillä on Taika Waititi (s. 1975), joka on jo pitkään keikkunut korkealla monilla SW-ohjaajien toivelistoilla, mutta joka nyt MSW:n mukaan ohjaa The Mandaloreanin ykköskauden päätösjakson. Waititi on korkean profiilin kaappaus, kovassa nousussa oleva omintakeinen ohjaaja, joka ehti jossain vaiheessa jo vastata SW-fanien kyselyihin kuittaamalla, että saisi todennäköisesti potkut Star Wars -ohjaajan hommista alta aikayksikön. Näissä oloissa on erityisen riemastuttavaa, että hän on kuitenkin mukana tulevassa sarjassamme. Uusiseelantilainen Waititi tunnetaan erityisesti vinksahtaneista komedioistaan What We Do in the Shadows (2014) ja Hunt for the Wilderpeople (2016) sekä Marvel-leffojen parhaimmistoon kuuluvasta Thor: Ragnarökistä (2017).

(Ohjaajien listalta puuttuu The Handmaid’s Talen Reed Morano, joka kävi alkuvuodesta jonkinlaisia neuvotteluja Kathleen Kennedyn kanssa projektista, joka kaikella todennäköisyydellä oli The Mandalorean. Morano oli oman toivelistani kärjessä, niin tehokasta työtä hän The Handmaid’s Talessa teki, mutta ei tästäkään listasta ole syytä suuremmin valittaa.)

tcw-mandalore

Mandalorea on tähän mennessä nähty parhaiten animaatiosarjoissa.

Making Star Wars -sivu on muutenkin ollut kärppänä kiinni tässä projektissa. MSW on julkaissut kuvia kuvauspaikalta Kaliforniasta, raportteja kuvauksista ja myös potentiaalisesti spoilaavia huhuja. Näyttelijähuhujakin MSW:llä tietenkin on: he ovat kuulleet Pedro Pascalin (Game of Thronesin Oberyn Martell) ja John Leguizamon (mm. Moulin Rouge) nimet. Enkä tosiaan ainakaan minä siis yllättyisi, jos naispääosassa olisi Bryce Dallas Howard. Kaikkein hämmästyttävin casting-huhu on kuitenkin se, jonka mukaan eksentrinen elokuvaohjaaja Werner Herzog näyttelisi roolin The Mandalorianissa: huhu perustuu Herzogin omaan väitteeseen salaisesta roolistaan isossa franchise-elokuvassa, jonka koodinimeksi antama ”Huckleberry” täsmää The Mandalorianin väitettyyn koodinimeen ”Project Huckleberry”. Huh!

MSW:n raporttien – ja myös julkistuksen kuvan, joten en katso tätä suureksi spoileriksi – perusteella ainakin yksi tapahtumapaikoista olisi Tatooine, Jakku tai kolmas hiekkainen planeetta. Tämä ei siis todennäköisesti ole vihreämpi Mandalore (Star Wars -planeetathan tapaavat hahmottua yhden ilmaston mukaisiksi), mutta julkistuksen kuvaus vihjaakin galaksia kiertelevään yksinäiseen pyssymieheen. Jos avaruuswesternin tunnelmaa haetaan, on varmasti hyvä aloittaa autiomaasta – josta matka varmaan sitten vie kohti nimen planeettaa. Yksinkertaisimpana spekulaationa nimihahmo voisi olla Mandaloren taakseen jättänyt soturi, joka joutuu vastentahtoisesti palaamaan kotiin selvittelemään sukunsa ongelmia, ja joka pian huomaa sotkeutuvansa syvälle Imperiumin jälkeistä Mandalorea repiviin valtakiistoihin.

MSW:n mukaan sarjan tekijät ovat kovan tason ammattilaisia ohjaajien alapuolellakin. Sivun mukaan kuvauksesta vastaa Greig Fraser (Rogue One, Zero Dark Thirty), art director John Lord Booth III (The Jungle Book, Oz the Great and Powerful) ja pukusuunnittelija Joseph Porro (Stargate, Independence Day). Näillä(kin) perusteilla luvassa pitäisi olla todella tyylikästä kerrontaa.

rogue-one-03

Jos Greig Fraser todella on The Mandalorianin elokuvaaja, voiko sarjan visuaalisen tyylin odottaa muistuttavan tummasävyistä Rogue Onea?

Itse asiassa The Mandalorian vaikuttaa kaiken tämän perusteella vähintään yhtä vakavasti otettavalta Star Wars -tuotannolta kuin standalone-elokuvatkin. Tähän sopii hyvin, että ensimmäisen kauden mitta on vain kahdeksan jaksoa (eikä siis edes kymmentä, kuten New York Timesin taannoisen artikkelin perusteella alunperin oli tarkoitus). Kahdeksaan jaksoon ei todennäköisesti mahdu tyhjäkäyntiä, vaan se keskittynee tiiviisti yhteen tarinaan (tai sen alkuun, sillä eiköhän tästä monivuotista tuotantoa toivota). Kun ensimmäisen jaksojen setin hintalapuksi on väitetty 100 miljoonaa dollaria, kannattaakin mieluummin tehdä tiivistä timanttia.

The Mandaloriania siis kuvataan parhaillaan, ja se saa ensiesityksensä ensi vuonna yhtenä Disneyn tulevan streaming-palvelun lippulaivoista. Siihen mennessä yritän opetella muistamaan tarkistamatta, onko se Mandalorian vai Mandalorean.

Episodi IX:n kuvaukset: Missä Falcon piileksii, ketä Tohtori näyttelee?

Episodi IX:ää on nyt kuvattu Britanniassa noin kuukauden verran.

Ja ilmeisesti tosiaan siis vain Britanniassa! Ainakaan mistään maailman kolkasta ei ole bongattu sarjan näyttelijöitä spoilaavasti lentokentillä (kuten Adam Driver Irlannista The Last Jedin kuvausten aikaan) tai Star Wars -henkisiä lavasteita rakenteilla (kuten saman elokuvan Dubrovnikin kuvauksista Kroatiassa ensin kuultiin).

Kirjoitus käsittelee kuvauksista vuodettuja valokuvia ja silminnäkijähavaintoja sekä huhuja, mutta ei sisällä todellisia juonispoilereita.

On tosin nytkin olemassa huhu, että kuvauksia valmisteltaisiin Jordaniassa. Se tarkoittaisi todennäköisimmin paluuta Jakkulle. Reyn kotiplaneetan Jakkun hiekkapohjaiset kohtaukset kuvattiin The Force Awakensiin Abu Dhabissa Arabiemiraateissa, mutta se valittiin tuolloin kuvauspaikaksi juuri Jordanian ohi vain tuotantotukikannustimien myötä, ei minkään erityisen hiekkalaadun ansiosta. Ja Jakkullehan tie voisi hyvin episodi IX:ssä viedä, koska uuden trilogian tärkeisiin juonilankoihin on kuulunut Reyn sisu odottaa kadonnutta perhettään Jakkulla.

(Toinen aiempiin Star Wars -planeettoihin liittyvä huhu puhuu paluusta Yavin IV:lle, mutta originaalielokuvan kapinallistukikohta on melkein kuin Boba Fett: aina siitä jotain huhutaan.)

Mutta ei se mitään, vaikkei ulkomailla kuvatakaan. Paljon voi lavastaa studioon: vaikkapa lumisen metsänkin, kuten The Force Awakensin lopputaistelussa. Minusta on vaikuttanut, että uusien Star Warsien tuotantojen edetessä Lucasfilm on yhä enemmän alkanut taipua siihen, että studion suojissa pysyminen nimenomaan on helpompaa kuin maailman silmien alla kuvaaminen. The Force Awakensia tosiaan kuvattiin Abu Dhabissa ja useammassa ulkokohteessa Englannissakin, mutta niistähän sitten vuotikin kuva-aineistoa ulos, etenkin Greenham Common -lentokentältä, jonne lavastettiin D’Qarin tukikohtaa. The Last Jedissä näyttelijät jalkautuivat enää vain Irlannin kohtalaisesti eristettävissä olleille jyrkänteille: Dubrovnikissa ja Bolivian suola-aavikolla kuvattiin ilman tähtiä, ja kaikki näyttelijöiden osuudet tallennettiin Pinewoodin studioilla Lontoossa.

Mutta ei kotimaassa kuvaaminen nytkään näytä tarkoittavan vain sisätiloja! Itse Millennium Falcon on parhaillaan pystytettynä kirjaimellisesti Pinewoodin takapihalle, Black Park -nimiseen puistoon. Siis aivan julkiseen puistoon, mutta kuvausalue on tietenkin rajattu yleisöltä piiloon.

episode-ix-falcon-black-park

Asiasta uutisoineen Making Star Warsin myöhemmän raportin todistekuva näyttää pitkiä köynnöksiä, joita on lisätty puiston oikeisiin puihin ja näin muutettu tunnelmaa lontoolaisesta hieman trooppisemmaksi. Yhden kuvan perusteella tunnelma voisi tuoda mieleen Endorin tai Naboon, mutta tämä vain heittovertauksena aiempiin Star Wars -planeettoihin, ei oikeana spekulaationa paluusta kummallekaan noista planeetoista.

MSW:n silminnäkijät ovat myös nähneet Falconin peiteltynä suojakankaaseen, mutta nettisivu veikkaa (todennäköisesti oikein), että kangas ei ole elokuvan lavaste, vaan yksinkertaisesti pieni suoja noita silminnäkijöitä vastaan. Niin ikään nettisivu raportoi silminnäkijöiden puhuneen ”juoksuhautojen kaivamisesta”, mutta huomauttaa aivan oikein, että kyse ei välttämättä ole elokuvassa näkyvistä juoksuhaudoista, vaan kenties kameralle kaivettavista kuopista. Tämä on minusta uskottavampaa kuin isojen, oikeiden lavasteiden kaivaminen julkiseen puistoon: Star Wars -elokuvia kuvataan usein alhaalta hieman yläviistoon. MSW jatkaa vielä raportissaan myös ”linnaa” tai ”tykkitornia” muistuttavista rakenteista, mutta ei ole itsekään varma, onko näissä raporteissa kyse Star Warsista: kuvataanhan Pinewoodin studioilla muutakin.

Brittitabloidi The Sun puolestaan julkisti sille vuodettuja kuvia ulkokuvauksista ”maaseudulta Lontoon ulkopuolelta”. Niissä näkyvät selvästi John Boyega (Finn), Oscar Isaac (Poe Dameron), Joonas Suotamo (Chewbacca) ja joukko ekstroja. Rinteessä saattaa seistä myös uusi pääkastin näyttelijä Naomi Ackie, mutta kuvan tarkkuus ei riitä varmuuteen tästä.

episode-ix-finn-poe-leaked-photo

Kuvista ei oikein voi päätellä mitään sen kummoisempaa elokuvan juonesta, että olisin kokenut tarvetta oikeaan spoilerivaroitukseen. Finn, Poe ja Chewie kohtaavat näemmä talonpoikien näköisiä uusia hahmoja jossain kohtaa elokuvaa, ja nämä ratsastavat hevosen kaltaisilla olennoilla. Kohtaus vaikuttaa enemmän tapaamiselta kuin taistelulta. Maantieteellisesti paikka vaikuttaa kuivalta, sanan molemmissa merkityksissä: heinä ja ruoho ovat vaalenneet kuuman kesän 2018 auringossa, eikä kuvissa näy mitään sellaista, joka olisi tehnyt juuri tästä rinteestä ihanteellisen kaukaisen galaksin kuvauspaikan.

Mutta poikien pukumuotia voi tietysti jo tästä zuumailla. Finnillä näyttäisi olevan ohjaajan twiitissäkin jo vilahtanut liivi sekä hyvin samankaltaiset siniset ja pystyraitaiset housut kuin Han Sololla episodi IV:ssä. Poen kuuluisa autiomaatkin nähnyt takki puuttuu kummaltakin, ja jos planeetalla on olevinaan kuuma, mahtaa lentäjä-ässän sormille tulla hiki mustissa sormikkaissa. Niin, ja vaikka Boyega kertoi somessa kasvattavansa roolia varten tukkaa, ei Finnin letti näemmä mitenkään silmiinpistävän pitkä ole.

Tämä toinen, tuntematon kuvauspaikka on saattanut olla käytössä jopa vain noiden yksienkin ulkokuvausten ajan, mutta Black Parkin kuvauspaikalla selvästi tapahtuu yhä ja se on, suojattu tai ei, sikäli julkisella paikalla, että siitä kuulemme varmasti pian lisää.

episode-ix-suotamo-leaked-photo

Ilahduttavia episodi IX -uutisia on kuulunut myös näyttelijärintamalla. Kuvausten alkamisesta kertoneen tiedotteen jälkeen näyttelijälista on täydentynyt nimekkäillä brittimiehillä Dominic Monaghanilla ja ilmeisesti myös Matt Smithillä, jonka mukana olosta uutisoi Variety tänään. Monaghan tunnetaan parhaiten Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogian Merrinä ja episodi IX:n ohjaajan JJ Abramsin talliin kuuluneen Lost-sarjan Charliena. Smith taas on kuuluisa roolistaan yhdentenätoista Tohtorina Doctor Whossa ja viime vuosilta prinssi Philipinä The Crownissa.

Molemmat miehet ovat mainioita lisäyksiä Star Wars -galaksiin. Vaikka heidän isoimmat roolinsa ovat tarinoidensa sankarien rooleja ja vaikka heidät tunnetaan velmuista hymyistään, heissä on molemmissa särmää, syvyyttä ja tummuutta, joiden perusteella heidät olisi helppo roolittaa myös todella synkkiin pahisrooleihin. (Smithin kaudet Tohtorina ovat etenkin jälkikäteen tarkastellen todella hienostunut hahmotutkielma henkilöstä, joka ”hyvyydestään” huolimatta on hyvin monella tavalla, vain hieman toisesta näkökulmasta tarkasteltuna, kaikkea muuta kuin ”hyvis” – ja juuri tällaisia tietyn näkökulman totuuksiahan Star Wars on pullollaan.)

matt-smith-doctor-who

Matt Smith toisessa sodassa, toisessa galaksissa: Doctor Whon yhdestoista Tohtori.

Mutta kuinka trilogian ja saagan päätösepisodiin mitenkään mahtuu viisi keskeistä uutta hahmoa: Keri Russell, Richard E. Grant, Naomi Ackie, Dominic Monaghan ja Matt Smith? Kun kasaan käärittävänä on galaksin kohtalo, Skywalkerien perintö sekä Reyn, Kylon ja Finnin tarinat, muitakin tuttuja hahmoja unohtamatta, kuinka mukaan todella mahtuu noin monta uutta kasvoa?

Yhä todennäköisemmältä vaikuttaa minusta, että näistä näyttelijöistä pari tai ehkä kolmekin näyttelee Renin ritareita. Voisin hyvin kuvitella heistä kenet tahansa – mutta ehkä ensimmäisinä veikkauksinani Russellin ja Monaghanin – näiden Kylo Renin alaisten (tai mahdollisten kilpailijoiden) rooleissa. Vaikka Renin ritareita ei ole kunnolla esitelty elokuvissa tai oheistarinoissakaan, heidät on kuitenkin mainittu nimeltä The Force Awakensissa, ehkä ilman nimeä The Last Jedissä ja vilaukselta nähtykin Reyn Voima-näyssä uuden trilogian avausosassa. Näin ollen ritarit olisivat kyllä uusia hahmoja, mutta tavallaan eivät silti uusia hahmoja.

Richard E. Grantin todennäköisin rooli on sotilaskomentaja jommalla kummalla puolella: molemmilla puolilla tällaiselle uudelle hahmolle lienee tarvettakin. Naomi Ackien rooliksi on ihonvärinsä vuoksi aika helppo veikata Landon tytärtä, mutta niinpä vain Daisy Ridleyäkin oli aikanaan ulkonäön puolesta loogista olettaa Hanin ja Leian tyttäreksi, ja väärässä olimme silloinkin. Luulen kuitenkin Ackien olevan sankarien puolella, ja The Sunin kuvat vain vahvistavat luuloani, vaikken voikaan olla varma kuvan naisen henkilöllisyydestä.

Ja sehän on perinteitä tarkastellen selvää, että näistä näyttelijöistä ainakin yksi nähdään elokuvassa ainakin osittaisen alien-maskin takana, ellei motion capture -hahmona. Etenkin Monaghan ja Smith ovat tosiaan sellaisia naamanvääntelijöitä, että heidän tulkintansa tulisi taatusti esiin kerrosten altakin.