Yhdellä sanalla ilmaisten tiivistäisin kokemukseni Andorin kolmesta ensimmäisestä jaksosta näin: ”viimeinkin!”
Sillä en todellakaan tarkoittaisi sitä, että hihkuisin intoa siitä, että kauan odotettu sarja viimein alkoi. Ei, sen pisteen olemme ohittaneet jo ajat sitten (tai minä ainakin olen). Saatan kyllä ollakin näkymästäni innoissani, mutta kun kyse on kolmannesta näytellystä Star Wars -tuotantokaudesta alle vuoden sisään, tuhahtelen niille somen hehkuttajille, jotka kehtaavat käyttää enää sanoja ”at last” tuossa merkityksessä. Eihän näitä vanhan polven fani enää ehdi edes odottaa, kun ne jo valmistuvat!
Sen sijaan tarkoitan ”viimeinkin!”-ajatuksellani sarjan sisältöä. Tämä kirjoitus spoilaa sarjan kolmea ensimmäistä jaksoa, jotka julkaistiin Disney+:ssa tätä kirjoittaessani viime keskiviikkona.
Tähän mennessä kokemukseni näytellyistä Star Wars -sarjoista ovat noudattaneet kaavaa, jossa odotan jokaiselta paljon, mutta saan vähemmän kuin odotin. Eniten olen niistä pitänytObi-Wan Kenobista, mutta siitäkin oli pakko viimeistään kolmannen jakson jälkeen myöntää, että sekin sarja olisi lähtökohtiinsa nähden voinut olla vielä paljon parempikin. Jopa umpisurkea The Book of Boba Fett antoi minulle hyvän viban ennen esityksiään, mutta kun sarjan sitten näin, toivoin vain, etten olisi nähnytkään. (The Mandalorian asettuu minulle näiden väliin, loppulaadultaan kädenlämpöiseksi ja kiinnostavuudeltaan kovin vaihtelevaksi.)
Siksi en enää Andorin kohdalla uskaltanut toivoa niin paljon kuin olisi tehnyt mieli. Ja mieli kyllä teki, sillä niin mahtavia olivat Andorin trailerit ja niin lupaavalta sarja alkoi lähestyessään kuulostaa. Kun nyt luen, mitä kirjoitin elokuussa tässä blogissa, luen itseäni suurten odotusten vallassa, mutta omassa päässäni olin kyllä olevinani varautunut. On tässä ennenkin jo toivottu suuria, tiedättehän.
Kolmen ensimmäisen jaksonsa perusteella Andor ei noudata edellä todettua kaavaa. Eikä muitakaan kaavoja, ja siitä ilossani onkin pitkälti kyse.
Yhdellä sanalla siis: ”Viimeinkin!”
Viimeinkin tummasävyinen draama, joka tuntuu aikuisille kirjoitetulta.
Viimeinkin oikealta, elävien ihmisten yhteisöltä tuntuvaan rakennettuun lokaatioon sijoittuva tarina. Siis Star Wars -tarina, jonka kuvissa on jatkuvasti mukana enemmän kuin kolme ihmistä, ja toisaalta sarja, joka ei sijoitu lähes autioille planeetoille tai yksinäisiin tukikohtiin. (Varietyn jutussa mainitaan luku 200 näyttelijää.)
Myös elokuvallisen toteutuksen kannalta: viimeinkin oikeita lavasteita ja oikeita joukkokohtauksia. Tätä edeltäneiden Star Wars -sarjojen kuvauspaikkana on käytetty lähes pelkästään ledinäyttöjen kuplaa The Volumea, jonka fyysiset rajat vaikuttavat hyvin konkreettisesti siihen, voivatko sillä tekniikalla kuvatut tarinat koskaan tuntua oikeaan, elävien ihmisten yhteisöön sijoittuvilta.
Viimeinkin tarina duunareista. Tavallisista työtä tekevistä ja toisiaan rakastavista tai kyräilevistä ihmisistä, joista useimmilla ei ole aikomustakaan tempautua sarjan aikana galaktisen sankaruuden pyörteisiin.
Tai galaktisen pahuuden, sitä paitsi. Andorin kolmessa ensimmäisessä jaksossa ei ole ”pahista”, vaikka siinä toki on antagonisti: Kyle Sollerin näyttelemä Syril Karn on hahmo, joka tekee vain työtään, ja tekee sitä itse asiassa kunnioitettavasti. Karn ei ole paha imperiaali eikä edes (tai ainakaan pelkästään) kunnianhimoinen nuori pyrkyri, vaan ihminen, joka uskoo työnsä tarkoitukseen, ja yrittää löytää syyllisen kahden ihmisen väkivaltaiseen kuolemaan – vaikka sekä korruptoitunut esimies että murhattujen todennäköinen oma korruptoituneisuus antaisivat kaikki syyt sulkea tapahtuneelta silmät. Kirjoituksen viiimeinkin-teeman hengessä voisi sanoa, että viimeinkin näytellyt Star Wars -tarinat nostavat Imperiumin-Kapinaliiton -välisestä konfliktista esiin myös tällaisia ”keskelle” asettuvia harmaita hahmoja. Samalla ja Syril Karnin hahmon ympärillä Andor viimeinkin näyttää Imperiumin valtaa pahan banaaliuden tasolla: ilman valkoisia haarniskoja, ilman keskitysleiritason hirmuilua.
Vielä edellisestä aiheesta jatkaen: Viimeinkin kuolemaa, joka tuntuu tragedialta. Andorin tapahtumat käynnistää tosiaan kohtaus, jossa kertomuksemme päähenkilö Cassian Andor (Diego Luna) tappaa ensin vahinkolaukauksella yhden öykkärin ja sitten syntyneessä pakkotilanteessa valitsee pelastaa oman henkensä tappamalla harkitummin toisenkin, vaikka tämä anelee puolustuskyvyttömänä henkensä säästämistä. Siinä missä vaikka The Mandalorianissa satunnaisten vastaantulijoiden präiskyttely kuoliaaksi on usein pelkkä vitsi ja aina tunnelataukseltaan kuin olankohautuksella ohitettava videopelikohtaus, Andorin tuossa kohtauksessa elämän päättyminen on surullista ja surkeaa.
Viimeinkin seksiä. Useammassa kohtauksessa enemmän kuin vain vihjaten, melkein jopa ruudullakin. En välttämättä vaadi Star Warsiin gameofthronesmaista visuaalista paljasta pintaa, mutta on huojentavaa nähdä, että jokin kaukaiseen galaksiin sijoitettu audiovisuaalinen tarina sentään näyttää kuvin ja sanoo ääneen, mitä aikuisten välillä tuossakin galaksissa tapahtuu.
Kaiken kaikkiaan olen riemuissani Andorin varsin pitkälle viedyltä tuntuvasta realistisuudesta (kaukaisen galaksin kontekstissa, toki). Väittävät jopa, että Andorissa olisi kuultu Star Warsissa ensimmäisen kerran koskaan sana ”shit”. Itse voisin luetella vielä ainakin sen, että erittäin, erittäin pitkästä aikaa näimme matkustuskohtauksia, joissa matkat tuntuvat kestävän aikaa, ja vieläpä matkustamista kehnokuntoisilla joukkoliikennevälineillä. Tai että viimeinkin kuulimme kiinnostavaa in universe -musiikkia. Hitsi vie, ne rummutuksetkin todella kumisivat!
Mutta samalla Andor on viimeinkin myös tarina, jonka seuraavista käänteistä olen niin kiinnostunut, että ahmisin sarjan vaikka kerralla, jos voisin. Tällä tarkoitan nimenomaan draamallista kiinnostusta: tottahan olisin ahminut ne aiemmatkin, jos olisin voinut, ”koska ne ovat Star Wars -sarjoja”, mutta Andor herättää minussa selvästi niitä enemmän tunteita siitä, että haluan tietää, mitä kerrottavassa tarinassa tapahtuu seuraavaksi.
Kaiken yllä ja kaiken kaikkiaan: vaikuttaa siltä, että nyt meillä on viimeinkin Star Wars -sarja, joka tuntuu tyylitietoisena kokonaisuutena aivan omanlaiseltaan.
Andor sijoittuu ilmiselvästi ja uskottavasti Star Wars -universumiin, mutta siten kuin kamerat olisi käännetty kuvaamaan suuntaa, jota tähänastisissa elokuvissa ja sarjoissa ei ole nähty (ja hyvin harvoin muissa oheistarinoissakaan). Samalla tulee selväksi, että showrunner Tony Gilroy ja muut sarjan tekijät hyvin tietoisesti välttelevät noudattamasta Star Wars -elokuvien ja -sarjojen tuttua ja tunnistettavaa tyyliä. Verrokkeihinsa nähden Andor tuntuu enemmän ”sarjalta, joka sijoittuu Star Wars -universumiin” kuin käsitteellisesti ilmaistuna ”Star Wars -sarjalta”. Edellä jo mainitussa Varietyn artikkelissa Gilroy itse kuvailee käyttävänsä ”Star Wars -kaanonia isäntäorganismina” realistiselle draamalle oikeista ihmisistä.
Joku saattaa lukea edellä kirjoitetun siten, että Andor edustaisi tarkalleen juuri sellaista Star Warsia, jota minä haluan eniten nähdä. Sitä en kuitenkaan tarkoita sanoa, eikä se edes välttämättä edusta. Ainakaan en tarkoita sanoa, että minusta olisi jotenkin ”väärin”, että tähänastinen Star Wars on tyypillisesti käsitellyt jedien tai palkkionmetsästäjien kaltaisten toiminnallisten ja usein suorastaan ilmeisen sankarillisten hahmojen seikkailuja. Päinvastoin.
Tarkoitan nimenomaan sitä, että kun Star Wars -sarjoja (ja ehkä jossain vaiheessa taas elokuviakin) yhä enemmän tehdään, tärkein toiveeni on, että saisimme niitä mahdollisimman monenlaisia. The Mandalorianin ei tarvitse muuttua seuraavalla kaudellaan Andorin kaltaiseksi. Andorin ei tarvitse muuttua The Mandalorianiksi. The Acolyte ja Skeleton Crew toivottavasti eivät muistuta tyyliltään näistä kumpaakaan eivätkä toisiaankaan. Erilaisuus on rikkautta.
Sitäkään en tarkoita, että minulla ei olisi mitään kritisoitavaa Andorin kolmesta ensimmäisestä jaksosta. Voisin esimerkiksi piikitellä, että oli hyvin viisasta, että ne julkaistiin kerralla, koska kolmena erillisenä jaksona ne eivät olisi toimineet ollenkaan. Kolmen erillisrakenteisen jakson sijaan ne tuntuivat pikemminkin yhdeltä pitkältä pilotilta, ja nykyisinä suoratoiston sallimina vapaan jaksopituuden aikoina ne olisi aivan hyvin voitu julkaistakin yhteen leikattuna. Nähtäväksi jää, miten seuraavien jaksojen seuraaminen jakso-per-viikko -tahdilla toimii, vai onko nekin kirjoitettu julkaisuaikataulusta huolimatta pikemminkin bingetettäviksi. (Andor kuvattiin kolmen jakson blokeissa, mutta 12-jaksoinen ykköskausi ei jakaudu aivan standardikokoisiin paloihin, koska yhden näistä blokeista muodostavat jaksot 7, 11 ja 12.)
Suurin huoleni tulevaa ajatellen on, kantavatko Cassian Andor ja näyttelijä Diego Luna ihan oikeasti nimeään kantavaa sarjaa. Hahmo ja näyttelijä ilmentävät kyllä hyvin valokeiloja välttelevää sivullisuutta, joka tekee heistä oivan valinnan vakoojaksi, mutta olen epävarma siitä, löytyykö heistä sitä oveluutta, jota tuo toimenkuva niin ikään vaatii. Ensimmäiset kolme jaksoa jättävät myös avoimeksi, malttaako sarjan draama täysin keskittyä nimihahmoonsa, kun hänen ympärillään pyörii niin paljon kiinnostavaa. Lisäksi ensimmäiset jaksot paljastivat, että niin paljon kuin Andor-sarja muuten pyrkiikin välttelemään Star Wars -kliseitä, myös Cassianilla vaikuttaa olevan henkilökohtaisen konfliktinsa ytimessä kadonnut perheenjäsen.
Mutta varsinaisten kritiikkien aika onkin myöhemmin. On aivan liian aikaista sanoa, onko Andor kokonaisena teoksena erinomainen, mutta kolmen ensimmäisen jakson perusteella voi jo sanoa, että se ei ainakaan ole pettymys.
Seuraavasta Star Wars -sarjasta Andorista saatiin toinen traileri, ja se on vähintään yhtä ässä kuin ensimmäinen. Tässä se maanantaina julkaistu uusi (linkkaan aiemman alemmas):
Nämä ovat oikeasti ihan timanttia. Kiinnostuksen herättäviä tai sitä kasvattavia, uutta lupaavia mutta vanhasta ponnistavia. Sellaisia kuin trailerien tällaisessa franchisessa pitäisi olla – ja tietysti mielellään lopputulostenkin.
Ennen näitä trailereita en totisesti odottanut Cassian Andorin oman sarjan nousevan Star Wars -odotuslistoillani näin korkealle. Rogue Onessa on paljon hyvää, erityisesti paljon hyvää yritystä, mutta elokuvana se ei ole mikään mestariteos, pikemminkin kuin vaihtelevantasoisista aineksista koottu annos, jota ideoimassa oli liian monta keittiömestaria. Se ei jättänyt minulle erityistä halua kuulla sen hahmojen taustatarinoista lisää. Ajatus Cassianin omasta sarjasta tuntui siksi samantapaiselta kuin ajatus vaikkapa Hawkeyen omasta sarjasta Marvel Cinematic Universessa: kyllähän minä sellaisen voin katsoa, kyllähän minä sellaisen parissa voin viihtyä, mutta en minä sitä ehdoin tahdoin olisi tarvinnut, ja vielä vuosi sitten tuntui kummalliselta, että sellaista todellakin oltiin tekemässä.
Mutta vuoden sisällä näyteltyjen Star Wars -sarjojen käsite onkin alkanut tuntumaan arkisemmalta – ja nämä Andorin trailerit ovat muuttaneet mieleni aivan täysin siitä, mitä tältä näytellyltä sarjalta odotan.
Andorin ensi-iltapäivä on nyt 21. syyskuuta, jolloin Disney Plussassa julkaistaan kolme ensimmäistä jaksoa kerralla. Aloitusta on siirretty muutamilla viikoilla aiemmin ilmoitetusta elokuun lopusta, toisaalta kolmea ensimmäistä jaksoa ei käsittääkseni ollut aiemmin tarkoitus julkaista kerralla. Viivästys ei vaivaannuta ainakaan minua vähääkään: alan kai olla sen verran vanha, että kun Star Wars -sarjoja on tosiaan nyt saatu lyhyen ajan sisällä jo monta ja niitä on yhä vain lisää tulossa, en näitä enää ihan kuukausia etukäteen kalenteriin merkitse. Kaikkiaan Andorin ekalla kaudella on luvassa 12 jaksoa, mikä tekee tästä tuntuvasti sarjamaisemman kuin vaikkapa 6-jaksoinen Obi-Wan-minisarja – etenkin kun Andorista on luvassa toinenkin tuotantokausi.
Ja tähän väliin se aiemmin nähty traileri, jossa on komein Star Wars -trailerin äänimaisema vuosiin:
Syy aiempaan Andor-välinpitämättömyyteeni ei koskaan ollut näyttelijä Diego Lunassa tai edes Cassian Andorin hahmossa. Pidin ja pidän molemmista vähintään kohtuudessa määrin, vaikka erityisiin suosikkeihini tai kiinnostuksenkohteisiini eivät kuulu kumpikaan.
Diego Luna on sanonut sarjan vastaavan niihin kysymyksiin, joihin hän joutui itse vastaamaan itselleen valmistautuessaan Rogue Oneen ja miettiessään, miten Cassian Andorista oli kasvanut tuon elokuvan kylmä ja kulmikas erikoisagentti. Tällaisen kommentin voi vapaasti tulkita joko tyhjäksi puheeksi – totta kai Cassian-sarja kertoo, miten nuoremmasta Cassianista tuli vanhempi Cassian – tai lupaukseksi siitä, että Cassianin tarina tulee sarjan jälkeen muodostamaan meille katsojillekin uudella tavalla kokonaisuuden yhdessä sen grande finaleksi asemoituvan Rogue Onen kanssa. Konkreettisempi sarjan lähtöjuonen etukäteistiivistelmä oli Vanity Fairin viime kevään pitkässä SW-jutussa, jossa kerrottiin Andorin ensimmäisen kauden tarinan alkavan Cassianin kotimaailman tuhosta ja kertovan sen jälkeen hänen aikuistumisestaan ”kasvattimaailmassa”, joka joutuu Imperiumin rattaiden tiukkaan puristukseen. Trailereihin leikattujen repliikkien perusteella Cassian vaikuttaa sarjan alussa tekevän keikkaa varastamalla Imperiumilta – hyvä harjoittelupaikka supervakoojan hommiin.
En kuitenkaan kiistä lainkaan, että tärkeä syy koko ajan kasvavaan Andor-intooni on se, että ainakin trailerien perusteella tässä sarjassa on kyse paljon muustakin kuin Cassian Andorista. Etenkään tässä toisessa trailerissa Cassiania ei todellakaan ole leikattu korostuneesti keskushahmoksi. Myös sarjan tekijät kuvailevat haastatteluissa Andoria koko ajan ”valtavan isoksi” ja ”ensemble-sarjaksi”. Katsojana koen, että minulle itse asiassa markkinoidaan tässä Star Wars -sarjaa kapinaliiton varhaisvuosista. Mutta se, se taas todellakin kuuluu kiinnostuksenkohteisiini!
Sarjan tärkeisiin sivuhenkilöihin kuuluu Mon Mothma (Genevieve O’Reilly), aiemmin kokovalkoisista vaatteista ja rauhallisesta puheenparrestaan muistettava Kapinaliiton varsinainen johtaja, joka esiteltiin aikanaan jo Jedin paluussa. (Mon Mothman kuuluisin repliikki on muuten yksi parhaista esimerkeistä Star Warsin toismaailmaisuudesta: kuinka moni 1980- ja 1990-luvun katsoja saatiinkaan herkistymän sen vakavan viestin äärellä, että eräidenkin Imperiumin suunnitelmien kaappaaminen vaati monien bothalaisten hengen, vaikka katsojalla ei ollut hajuakaan, mitä tai keitä ovat moiset bothalaiset.)
Mon Mothma oli kohtalaisen merkittävä hahmo ennen Disney-aikaa julkaistuissa Legends-oheisromaaneissa, mutta virallisen kaanonin elokuvissa ja sarjoissa häntä on toistaiseksi nähty vain lyhyesti, ja Sithin kostostakin hänet ihmeellisesti aikanaan leikattiin pois. O’Reilly sanoi itsekin Entertainment Weeklylle hahmon näyttäytyneen tähän astisissa esiintymisissään ”kuin patsaana”, jonka sijaan nyt näemme siis viimein oikean naisen. Andorin aikaan Mon Mothma on Imperiumin senaattori, joka Bail Organan tavoin ja rinnalla pohtii keinoja keisari Palpatinen diktatuurin kaatamiseksi.
Mukana on myös Saw Gerrera, joka esiteltiin animaatiosarjoissa ja nähtiin näyttelijä Forest Whitakerin tulkitsemana Rogue Onessa. Siinä missä Mon Mothma (samoin kuin Leia Organa) ovat aina edustaneet Star Wars -tarinoissa oikeutettua taistelua pahaa vastaan, Gerrera on kirjoitettu militantin ja suorastaan terroristisen kapinan edustajaksi. Ja siinä missä perinteinen tulkinta Star Warsista on, että kapinalliset ovat hyviksiä ja siksi oletettavasti välttelevät kuolonuhreja, Gerrera on alleviivattu kapinalliseksi, joka tavoittelee voittoa tappamalla vastustajia.
Se on kiehtova, reaalimaailmaankin helposti peilautuva kapinaliiton sisäinen konflikti (jolla toki oli Legends-tarinoissa edeltäjänsä erinimisinä hahmoina, joihin en mene nyt). Rogue Onessa sitä jo sivuttiin, mutta siinä se jäi ohueksi, Whitakerin hahmon näyttäytyessä siinä suorastaan karnevalistisen kahjona. Andorin tapahtumien aikaan Gerreran ei pitäisi olla vielä tehnyt täyttä irtiottoa Mon Mothman johtamista kapinallisista, ja odotan innolla, kuinka Andorin jaksot ja minuutit antavat mahdollisuuden ottaa tästä aiheesta irti enemmän.
Lisäksi on muitakin. On Stellan Skarsgårdin näyttelemä uusi hahmo Luthen, joka niin ikään näyttää kuuluvan kapinan varhaisiin johtajiin ja vaikuttaa hieman salaperäiseltä, kenties jopa kaksoisagenttimaiselta hahmolta. Voin kuvitella hänet nähtävän vielä monissa tarinoissa. On Fiona Shawn näyttelemä Maarva, joka asuu avaruusalusten osista rakennetussa kodissa (mitä se sitten tarkoittaakaan). On suuri joukko muitakin hahmoja, galaktisen konfliktin molemmin puolin, joita emme vielä tunne, ja joissa ehkä kaikkein parasta onkin, että heistä moni tuntuu niin sanotuilta tavallisilta ihmisiltä. (Sen sijaan Alan Tudykin unohtumattomasti Rogue Onessa tulkitsema droidi K-2SO ei ole vielä ensimmäisellä kaudella mukana – aiemmassa käsisvaiheessa hänen piti olla, mutta nyt hän ei siis ole).
Juuri kirjaimellisesti tätä blogimerkintää kirjoittaessani Andorin tekijät olivat lavalla Television Critics Associationin tapahtumassa, ja siellä pääkäsikirjoittaja ja showrunner Tony Gilroy lausui juuri tästä terävästi: ”Above anything, this is a show about regular people. In this galaxy, so far we’ve seen the same people over and over again… There are billions of people, living their lives every day.”
Siis: Andor lupaa tosissaan näyttää paitsi Cassian Andorin kasvutarinan, myös sen, miltä Imperiumin sorto tuntuu ja miten toiveet paremmasta kasvavat kapinaksi. Se on samaan aikaan aivan Star Warsin ydintä, että myös harvemmin nähty näkökulma: yleensähän, sekä pääsaagassa että animaatiosarjoissa että siinä Rogue Onessakin, Star Warsissa on aina pohjimmiltaan kyse perheestä, kuten amerikkalaiset tapaavat sanoa jopa ylpeinä, vaikka muunkinlaisia tarinamuotteja olemassa olisi. Ehkäpä nyt sellainen tosiaan on käytössä.
Andorissa on myös kiinnostava ja, voisi kyllä suoraan sanoa, myös hyvin erikoinen rakenne. Tekeillä on sarja, jolla on alku ja loppu, ja jonka kertomiseen on luvattu kuluvan tasan kaksi tuotantokautta. Tarina alkaa viisi vuotta ennen Rogue Onea (joka tarkoittaa myös viittä vuotta ennen pääsaagan episodi IV:tä eli sen alkuperäistä aloituspiste-elokuvaa) ja päättyy juuri ennen Rogue Onea.
Se, mikä on erikoista, on että ensimmäinen tuotantokausi kattaa noin vuoden tuosta ajanjaksosta, ja se toinen tuotantokausi loput neljä vuotta. Showrunner Tony Gilroy kuvailiEmpire-lehdelle ensimmäisen kauden ohjaajien Toby Haynesin, Susanna Whiten ja Ben Caronin työskennelleen ensimmäisen kauden parissa ”kolmen jakson blokeissa” (Haynes ohjasi kaksi blokkia), ja että toisella kaudella vastaavat blokit koostuisivat kukin yhden vuoden tapahtumista.
Jos ensimmäinen kausi siis kehittelee 12 jakson verran juonia ja esittelee trailerienkin perusteella aimo kasan aivan uusiakin hahmoja, tulee toinen kausi – kronologisesti ajatellen – harppomaan niitä juonia hurjahkolla vauhdilla eteenpäin. Tämä tapahtuu siis päinvastoin kuin yleensä: paljon tavallisempaahan on, että sarjat käyttävät ensin paljonkin minuuttiaikaa verrattain pitkien ajanjaksojen kattamiseen, kun taas loppupuolella tapahtumat tiivistyvät siten, että samoissa jaksominuuteissa kuluu sarjan maailmassa huomattavasti lyhyempi aika.
Pessimistien on varmasti mahdollista nähdä näin erikoisessa rakenteessa pahoja enteitä. Tony Gilroy on kertonut, että sarjaa suunniteltiin aluksi jopa viiden tuotantokauden mittaiseksi, joten rakenteesta voisi vetää veikkauksen, että ensimmäisen kauden tuotannon aikana studio olisi käskenyt tekijät tiivistämään loput vuodet ja lopun tarinan yhteen ainoaan tuotantokauteen.
Yhtä hyvin erikoisen rakenteen voi kuitenkin tässä vaiheessa nähdä merkkinä siitä, että Tony Gilroy nimenomaan on kirjoittanut tarinan tällaiseksi ja tietää, mitä tekee. Jos sarjaa ei olisi jo hyvän aikaa ollut tarkoitus tehdä nimenomaan kahden tuotantokauden mittaisena ja tällä erikoisella vauhtia kiihdyttävällä rakenteellaan, ei kai sellaista tietoa olisi tässä vaiheessa kannattanut julkistaakaan: olisi kannattanut ensin katsoa, miten ensimmäinen kausi otetaan vastaan, ja päättää vasta sitten, lavennetaanko vai tiivistetäänkö.
Rehellisyyden nimissä tässä kohtaa voi tosin todeta, että Andor ei suinkaan ole säästynyt uuden ajan Star Wars -projekteille tyypillisiltä henkilövaihdoksilta (joiden takana voi olla tai voi olla olematta ns. taiteellisia ristiriitoja). Sarjan ensimmäinen pääkirjoittaja oli Jared Bush, toinenStephen Schiff (joka on nyt merkitty seiskajakson kirjoittajaksi) ja vasta kolmas Tony Gilroy, joka tosin tuli mukaan projektiin jo Schiffin aikana. Gilroyn piti myös alunperin vastata osan jaksoista ohjauksesta, mutta siltä pestiltä hän vetäytyi koronavirussyistä: Andoria kuvattiin Britanniassa pandemiarajoituksia väistellen, ja jenkki Gilroy pysytteli niissä oloissa kotimaassaan.
Gilroy on joka tapauksessa jännä hahmo vetämään Star Wars -projektia. Siinä missä useimmat kaukaisen galaksin projekteihin värvätyt tekijät hehkuttavat ikiaikaista faniuttaan, Gilroy sanoo suoraan, ettei ole erityisen kiinnostunut Star Warsista oman projektinsa ulkopuolella. Hän tekee nyt Andoria sen peruina, että hänet palkattiin aikanaan auttamaan Rogue Onen lisä- ja uudelleenkuvauksissa. Pahojen kielien mukaan Gilroy tuolloin käytännössä korvasi ohjaaja Gareth Edwardsin, ja kirjoitti, kuvasi ja ohjasi isoja osia leffasta uudelleen, siis pitkälle samaan tapaan kuin Ron Howard teki myöhemmin Solon kanssa, vaikka joviaali fanipoika Edwards saikin säilyttää ohjaajan tittelinsä, toisin kuin pari vuotta myöhemmin Solon ensimmäiset ohjaajat. Gilroy (s. 1956) tunnetaan Star Wars -hommiaan maanläheisemmistä trillereistä kuten Bourne-leffoista ja Michael Claytonista (2007), jonka hän myös ohjasi ja josta hän oli kaksinkertaisesti Oscar-ehdokkaana. Täytyy tosin myöntää, että en itse muista Michael Claytonista yhtään mitään.
Gilroy itse kuvaileeEmpiren haastattelussa Andorin tyylin tulevan ”samasta paikasta mistä muutkin hänen tarinansa” ja määrittelee sarjan olevan ”full-on drama”. On helppo kuvitella, että Gilroyta siis kiinnostavat Andorissa esimerkiksi kapinallisten salaliitot pahaa Imperiumia vastaan ja supervakooja Cassian Andorin vaaralliset tehtävät, eivätkä niinkään se seikka, että nämä tapahtuvat kuvitteellisilla avaruusplaneetoilla. Samoin on helppo veikata, että monet tai mahdollisesti kaikki muut Star Wars -hankkeet hän olisi suosiolla passannut (jos niitä olisi hänelle koskaan edes tarjottu). Mutta koska Gilroy onkin tekemässä vain tätä yhtä tarinaa, ei tätä tule millään tavalla laskea hänen vahingokseen.
Samassa Empiren haastattelussa näyttelijä Fiona Shaw kuvailee Gilroyn vision resonoivan ”trumpilaisen maailman” kanssa ja sanoo kansalaisoikeuksien tuntuvan katoavan meidän maailmassamme samaan tapaan kuin ne katoavat Imperiumin noustua valtaan kaukaisessa galaksissa. Shaw tarkoittanee tällä erityisesti Donald Trumpin äärioikealle kallistaman Yhdysvaltain korkeimman oikeuden viime aikaisia päätöksiä muun muassa naisten oikeudesta aborttiin. Kommentista saa rajun otsikon, ja kahtiajakautuneessa Yhdysvalloissa se on omiaan toimimaan bensana liekkeihin siitä, millaista politiikkaa Star Wars -tarinat edistävät. Tosiasiassa kuvaus ei ole mahdottoman raju poikkeama siitä, millaista politiikkaa Star Wars -tarinat ovat ennenkin edistäneet, sillä myös George Lucasin tiedetään haastatteluissa rinnastaneen 1970-luvulla Imperiumin ja pahan keisarin Richard Nixonin hallintotapaan ja 2000-luvun alussa George W. Bushiin. Mutta en kyllä ihmettelisi sitäkään, jos Gilroyn käsissä Star Wars olisikin pitkästä aikaa enemmän yhteiskuntapolitiikkaa kuin eskapismia.
Vielä on todettava yksi seikka: Andor näyttää ja kuulostaa jo trailereissaan aivan poikkeuksellisen hienolta. Maisemat ja äänimaisemat ovat sekä elokuvallisia että ”aidon oloisia”. Star Wars on toki aina parhaimmillaan vienyt katsojansa eletyn oloiseen ja todellisentuntuiseen kaukaiseen galaksiin, mutta viime vuosien Star Wars -teoksemme eli sarjat The Mandalorian, The Book of Boba Fett ja Obi-Wan Kenobi eivät valitettavasti ole sijoittuneet siellä kovin ikimuistoisiin miljöisiin.
Tässä tullaan merkittävään eroon Andorin ja noiden sarjojen välillä: nuo sarjat kuvattiin pääasiassa The Volumessa eli 360 asteen led-näyttöjen studiossa, johon kulloisetkin taustat aina heijastettiin. Tuo tekniikka oli ja on vaikuttavaa, ja sen ansiosta Mando ja kumppanit voidaan lähettää kustannustehokkaasti erilaisiin maisemiin jokaisessa jaksossaan. Eivätkä Ewan McGregor ja muut veteraanit varmasti vähään aikaan lakkaa ihmettelemästä, kuinka paljon paremmin näyttelijä voi eläytyä toisiin galakseihin nähdessään näkymät oikeasti ympärillään jo kuvaustilanteessa – siis verrattuna tulkintaan vihreiden seinien ja lattioiden keskellä. Muutenkin lie tuotannolle miellyttävää, että näyttelijät ja tekijät voivat tulla useimpina aamuina töihin samaan osoitteeseen, vaikka lavasteet vaihtuvatkin.
Mutta sitä Volume-tekniikka ei ainakaan nykymuodossaan pääse pakoon, että nuo maisemat ovat lopulta vain digitaalisesti muokattuja taustoja, jotka jäävät yhtä erillisiksi näyttelijöistä kuin greenscreen-ajan taustatkin jäivät. Etenkin The Book of Boba Fettissä ja Obi-Wan Kenobissa Volumen fyysiset rajat tuntuvat myös vaikuttaneen käsikirjoituksiin siten, että niiden kohtauksissa vain harvoin oli mukana kolmea useampaa hahmoa yhtä aikaa. Lucasfilmin kehittämiin Volume-kupuihin ei yksinkertaisesti mahdu isoja näyttelijäjoukkoja tarvittavan kuvausryhmän lisäksi.
Andoriaei ole kuvattu The Volumessa. Sen sijaan sitä on kuvattu uusien Star Wars -elokuvien tapaan Englannissa Pinewoodin studioilla ja lisäksi aivan hämmästyttävän monilla ”oikeilla” kuvauspaikoilla, tosin ilmeisesti kokonaan Ison-Britannian saarella. Trailereissa näkyviä hienoja vuorikuvia on kuvattu Skotlannissa, ainakin Pitlochryn kaupungin seudulla.
Oma tuntumani tästä jo trailerien perusteella on, että niin edistyksellinen kuin The Volume keksintönä onkin, ovat old school -keinot edelleen kullan arvoisia. Andor tuntuu ainakin trailereissaan omaan makuuni elokuvallisemmalta ja ”aidommalta” kuin The Mandalorian. Tästä saa ilman muuta olla eri mieltäkin, moni varmaan onkin, ja oleellista onkin, että kyseessä tuntuvat olevan monella tavoin erilaiset sarjat.
Se onkin itselleni ehkä kaikkein paras lupaus. Juuri nyt vaikuttaa siltä, että Andor lupaa olla tunnelmaltaan, tyyliltään ja jopa tarinaltaan jotain sellaista, mitä Star Warsissa ei ole ainakaan elokuvissa ja sarjoissa ennen nähty, eikä kovin usein edes niiden ulkopuolisessa tarinankerronnassa.
Kirjoitan tätä nähtyäni Disney+-palvelun Obi-Wan Kenobi -sarjasta neljä jaksoa, kun niitä kaikkiaan on luvassa kuusi. Tämä olkoon se paikka, jossa sanon blogissa jotain välitilinpäätöksen omaista (sillä aiemmin en ole mitään ehtinyt).
Mitä siitä sitten ajattelen? Pidän.
Sellaista Star Wars -teosta ei varmaan enää tulekaan, josta kaikki fanit varauksetta pitäisivät. Karkea tuntumani on, että Obi-Wan Kenobi olisi ollut enemmistön mieleen, mutta missään nimessä kaikkien mieleen se ei ole ollut. Obi-Wan Kenobi on selvästi esimerkiksi hieman hitaampi kuin mikä olisi osan fanikunnasta makuun. On myös todella inhottavaa, että tämänkin sarjan kimppuun ovat käyneet Disney-vuosien ajan Star Wars -franchisea riesanneet rasistiset ja misogyyniset vihaamisen harrastajat, niin pitkälle että esimerkiksi Ewan McGregorkin kommentoi asiaa henkilökohtaisesti, mutta sen pitemmälle en siihen keskusteluun mene. Muunlaisilla perusteilla Obi-Wan-sarjasta saa tietenkin olla tykkäämättä.
Minä siis tykkään, mutta minunkaan mielestäni Obi-Wan Kenobi ei valitettavasti ole ihan niin vahva kuin uskalsin etukäteen toivoa. Siis sellainen, joka olisi selvästi ”parasta Star Warsia pitkään aikaan, ja katsoja saisi oman makunsa mukaan päättää, kuinka pitkään” (kuten kirjoitin ennakkopohdinnassani). Erittelen tuntemuksiani tässä kirjoituksessa tarkemmin, mutta lyhyesti voisi sanoa, että siinä missä erityisesti viime vuodenvaihteen The Book of Boba Fett oli pelkkää pintaa ilman vähäistäkään sisältöä, on Obi-Wanilla sydän paikallaan, mutta sillä on jonkin verran ongelmia pikemminkin pinnan puolella. Tällaisenakin sarja on joka tapauksessa ollut tähän astisista kolmesta näytellystä Star Wars -sarjasta eniten minun makuuni. Tämä kirjoitus spoilaa tähän mennessä esitettyjä neljää jaksoa, mutta ei kahta vielä esittämätöntä jaksoa.
Siitä asti kun Obi-Wan Kenobin soolotarinan epäiltiin tai tiedettiin tekeillä olevan, sen eräänlainen perusongelma, tai konsulttikielellä sanottuna haaste nyt siis ainakin, oli se, että hahmo on niin suosittu, saagalle keskeinen ja seikkailijana väkevä, että mikään ihan pienimuotoinen tarina ei hänelle riittäisi. Ongelman-tai-haasteen tästä teki se, että hahmon tunnettuun henkilöhistoriaan ei pitäisi olla mahdollista sijoittaa tähän ajankohtaan aivan galaktisen mittakaavan eeppistä seikkailua. Ennen tämän sarjan tuotantoa tietämämme saagan sisäinen totuushan oli, että Obi-Wan ei olisi parinkymmenen vuoden erakkoaikanaan edes poistunut Tatooinelta.
Obi-Wan Kenobi -sarjan ratkaisu – joka oli tiedossa huhusivuilla jo ennen sarjan esitystä, mutta tuli varmasti suurimmalle osalle katsojista yllätyksenä – oli lähettää Obi-Wan (Ewan McGregor) pelastamaan 10-vuotiasta Leia Organaa (Vivien Lyra Blair) pulasta. Leia on minusta kirjoitettu ehkä pikemminkin noin 8-vuotiaaksi, mutta muuten onnistuneesti sekä lapsihahmojen sarjassa että tuntuuko-se-Leialta -mittarilla. Tarinankerronnan kannalta se joka tapauksessa oli uskottava ja toimiva valinta, ja siitä siis kiitos tekijöille, joista mainittakoon nimeltä käsikirjoittajat Hossein Amini ja Joby Harold (sillä oletuksella siis, että Leia-juoni olisi ollut perusidealtaan mukana jo Aminin versiossa ennen kuin Harold palkattiin muun muassa lisäämään tarinaan Darth Vader).
Leian pelastaminen on tehtävä, jonka vuoksi voin uskoa Obi-Wanin jättävän päätehtävänsä Luken vartioijana. Jotkut ovat olleet tästä eri mieltä, mutta minusta se ei riko saagan kokonaiskuvaa mitenkään, sillä koska Leia ja Obi-Wan eivät kohtaa missään aiemmassa Star Wars -kertomuksessa, ei ole olemassa tilannetta, jossa hahmojen olisi kuulunut viitata tähän yhteisseikkailuunsa. Käsikirjoittaja Joby Harold, joka haastatteluissaan vaikuttaa aiheensa hyvin tuntevalta, sanoi The Hollywood Reporterille ajattelevansa Leialla olevan nyt vain entistä parempi syy lähettää myöhemmin ”You’re my only hope” -avunpyyntönsä juuri Obi-Wan Kenobille, ja muistuttaa myös Leian nimeävän myöhemmin jopa oman poikansa Beniksi (Star Wars ei olisi Star Wars, elleivät myöhemmät kertojat selittäisi parhain päin aiempien kertomusten vähemmänkin ajateltuja yksityiskohtia). Me katsojat taas saamme näin Obi-Wanin omassa sarjassaan pois aavikolta ”suureen maailmaan” ja itse asiassa oikeinkin kiinnostaviin Star Wars -maisemiin. Palaan niihin hieman myöhemmin.
Tästä huolimatta, ja jopa itsensä Darth Vaderin läsnäolosta huolimatta, Obi-Wan Kenobi -sarjan tarina on onnistuttu pitämään tietyssä mielessä pienimuotoisena – ja tarkoitan siis, että minun makuuni hyvällä tavalla.
Pienimuotoisuudella viittaan esimerkiksi siihen, että Leiaa ei (ensimmäisenä…) vangittu sith-inkvisiittorien tukikohtaan tai muualle galaksin syvimpään ytimeen, vaan melko kämäiseenkin kidnappaajien tyrmään, jonka käytävät muuten toivat mieleeni Oldboy-elokuvan vankihotellin, ja josta Leian pelastaminen ei tuntunut Obi-Wanille aivan henkeä uhkaavan vaarallisen vaikealta. Tai siihen, että sarjassa on maltettu antaa Obi-Wanille useita jaksoja aikaa kerätä voimia (pun intended) ennen tarttumista jedikykyihin tai valomiekkaan kymmenen vuoden tauon jälkeen.
Vaikka Leia tietysti on saagan keskeisimpiä hahmoja ja pulassa oleva lapsi joka tapauksessa Obi-Wanin avun arvoinen tehtävä, tulee sellainen olo, että tässä ei ole kyse kaiken pielessä olevan korjaamisesta. Pikemminkin siitä, että alussa kaikelta piilossa pysyttelevä ”vanha Ben” leikkaa lihaa (?!) Tatooinella työkseen ja katselee etäältä Luken kasvua, ja käy nyt suorittamassa tämän pakollisen pelastusoperaation kuten kunnon sankari tekee, mutta palaa sitten vähin äänin asemapaikalleen leikkaamaan lihaa (?!) ja katselemaan kasvua. Tosin ei varmaankaan ja toivottavastikaan aivan muuttumattomana miehenä (palaan tähänkin kohta).
Samalla sarjaan valittu tarina tulee tässä kuitenkin kiistatta tehneeksi myös juuri sen, joka oli koko ajan Obi-Wan -tarinan perusongelman ytimessä. Tarkoitan sitä, kuinka terävään valokeilaan galaksin etsityin jedi Obi-Wan Kenobi asettuu heti poistuessaan erakkoudestaan galaksin ihmisten ilmoille, Darth Vaderin inkvisiittorien metsästettäväksi ja jopa kasvotusten itsensä Vaderin kanssa. Tästä syntyy sarjaan esimerkiksi minulle toimiva jännite, jota osa sarjasta vähemmän diganneista ei tunnista.
On nimittäin tavallaan merkityksetöntä, onko Obi-Wanin oma seikkailu jatkuvaa taistelua vai ei, tai kuinka uhkaavia pahiksia hän matkallaan kohtaa, kun kuumottavaa on ylipäätään hänen poistumisensa piilostaan. Obi-Wanin koko selviytymisen idea tähän asti oli olla näyttäytymättä kenellekään, joten tässä sarjassa jännitetään, kuinka hän näyttäydyttyään selviää.
Se, että katsojana tiedän, että Obi-Wan tosiaan onnistuu palaamaan takaisin erakoksi Tatooinelle, ja että Luken ja Leiankin henkilöllisyydet pysyvät salattuina, ei ainakaan omalla kohdallani tässä tapauksessa lainkaan vähennä kuumotusta. Ehkä jopa päinvastoin. Asiahan on nimittäin niin, että jos tässä katsottaisiin minkä tahansa muun franchisen jonkin hahmon soolotarinaa, niin kyllähän me silloinkin tietäisimme, että hyvä kaiken pahan voittaa, kun Kolumbia-orkesteri soittaa.
Kun kyse on Star Warsista, jonka aivan keskeinen piirre on se, että katsoja useimmiten tietää kaikenlaista keskeistä myös kerrottavaa tarinaa seuraavista tapahtumista, jännitän Obi-Wanin selviytymisen lisäksi sitä, kuinka sarjan tekijät onnistuvat tasapainoilemaan sen kanssa, että Obi-Wan asetetaan näin toistuvasti lähelle epäonnistua elossapysymisensa ja Skywalker-kaksosten salaisuuden säilyttämisen kaksoistehtävässään, ja silti kaanonin hänen tässä onnistumisestaan tulisi pysyä ehjänä.
Tässä tasapainoilussa tietenkin aivan keskeinen tekijä on Darth Vader (Hayden Christensen).
Olin alunperin jopa vähän harmissani Vaderin mukaan ottamisesta, ja aivan ensituntumani oli ikävä tuntemus fan servicestä. Syy ensiharmistukseeni ei ollut niinkään se, että Vader on saagan ikonisista ja suosituista hahmoista ikonisin ja suosituin, vaan juuri se, kuinka massiivinen hahmo hän kaikilla tavoin on. Kun Darth Vader on paikalla, kaikki muu on aina toissijaista, ja pelkäsin, että näin ollen toissijaiseksi voisi päätyä myös Obi-Wan Kenobi, jonka omaa sarjaa kuitenkin odotin. Toinen ongelma on, että kun Darth Vader on paikalla, juuri kenenkään vastustajan ei oikeastaan pitäisi pystyä kävelemään paikalta pois – ongelma, jonka kanssa myös Rebels-animaatiosarja toisella tuotantokaudellaan painiskeli, ja jonka se viisaasti taisi sitten ratkaista jättämällä Vaderin sarjan seuraavilta kausilta kokonaan pois. Kolmantena voitaneen vielä mainita sekin, että vaikka episodi IV:n Obi-Wanin ja Vaderin repliikit eivät suoraan kieltäneet hahmojen välistä kohtaamista episodien välissä, on selvää, että tekijöiltä vaadittiin erityisesti juuri tässä kohtaa kaanonia kunnioittavaa taituruutta.
Sarjan neljännen jakson kohdalla vaikuttaa siltä, että tekijät ovat harkinneet Darth Vaderin mukaan tuomista riittävästi ja ymmärtäneet, että heidän tavoittelemansa tarinan kertomiseksi Vaderin ei tarvitse olla ruudulla esillä kymmeniä minuutteja. Kun hän paikalla on, hän onneksi on sitä kaikessa uhkaavuudessaan. Kolmannessa jaksossa tankkimaisesti edennyt ja sivullisia tieltään viskellyt Vader oli juuri se Vader, joka meidän tässä vaiheessa kuuluikin nähdä: ei mikään franchisen kiva kypärämaskotti, vaan pelottava, armoton ja epäinhimillinen pahis. ”What have you become”, kysyi Obi-Wan, ennen kuin Vader sytytti hänet tuleen kostoksi heidän edellisestä kohtaamisestaan.
Vader ei ole valloittanut Obi-Wanilta sarjaa itselleen. Oletan sarjan kulminoituvan näiden kahden toiseen kohtaamiseen ja kyllä, edelleen oletan meidän saavan vielä kunnollisen flashbackin tai unityyppisen kohtauksen nuoresta Anakinista – mutta jos sellaisia olisi ollut sarjassa todella monia, kertomuksen keskiö olisi helposti heilahtanut Obi-Wanista Vaderin/Anakinin suuntaan. Niin voimakas on Voiman valitun asema Star Wars -kertomusten keskushahmona, ja vaikka se kertomus suuri onkin, tämän kertomuksen piti kertoa meille Obi-Wan Kenobista.
Jotka odottivat prequelien miekkataistelujen hyppyjä ja pomppuja, eivät taida tuntea Darth Vaderia.
Tässä kohtaa on syytä todeta, että pidätän edelleen tuomiotani siitä, kuinka onnistunut kertomus Obi-Wan Kenobista tämä lopulta on.
Kirjoitin ennakkopohdinnassani, että Obi-Wanin rooli sarjan kokonaiskuvassa on olla ”toivon vartija”, ja että hänestä episodien III ja IV välissä kertovan sarjan tulisi minusta kertoa, kuinka episodi III:n lopun pettynyt ja murtunut Obi-Wan kasvaa kohti episodi IV:n (tai Rebelsin lyhyen näyttäytymisensä) parempaan huomiseen rauhallisesti uskovaa opettajaa. Minusta loogista olisi, että kun kertomus Obi-Wanista juuri tässä aikaikkunassa meille kerrotaan, juuri tämä muutos hänessä meille sarjan myötä kerrottaisiin. Vielä en ole aivan varma, ovatko sarjan tekijät olleet tästä kanssani samaa mieltä.
Se tuli kyllä selväksi, että sarjan alussa Obi-Wan oli todella murtunut mies. Surullinen ja lähes luovuttanut – vaikka sentään yhä Luken ja Leian tärkeyteen uskova. Iloton erakko, joka huutaa kysymyksiä opettajalleen Qui-Gonille, joka ei vastaa (siinä ihan konkreettinenkin palanen Obi-Wanin muutosta episodien III ja IV välillä, josta oletin tämän sarjan sanovan jotain).
Obi-Wan Kenobi -sarja on ehdottomasti ollut parempi päähenkilönsä ympärillä tapahtuvissa henkilökohtauksissa kuin toiminnallisissa hetkissään, mutta siltikin huomaan toivovani, että saisin nähdä vielä enemmän Obi-Wanin päänsisäistä myllerrystä. Olemme nyt edenneet kahden jakson verran siitä hetkestä, jossa Obi-Wan sai vasta kuulla, ettei sittenkään tappanut ystäväänsä ja veljeään Anakinia Mustafarin kaksintaistelussa, vaan tämä onkin vajonnut yhä syvemmälle pimeälle puolelle Darth Vaderin hahmossa. Mutta vaikka hahmot ovat jo kohdanneetkin, ei sarja valitettavasti ole täyttänyt kaikkea draamallista potentiaalia tästä paljastuksesta. Johtaako tämä tieto ja oletettava toinen kohtaaminen Vaderin kanssa Obi-Wanin toiveikkuuden palaamiseen, jää vielä nähtäväksi.
Mainitsin jo, että sarja on parhaimmillaan ja cinemaattisillaan Ewan McGregorin ympärillä ja hetkinä, joissa ei ole kyse toiminnasta. Paikoin Obi-Wan Kenobissa valitettavasti näkyy edellisistäkin Star Wars -sarjoista tuttu ”tv-mäisyys” tavalla, minkä ei näillä budjeteilla tai näyttelijöillä tarvitsisi näkyä, ja etenkään ei tarvitsisi, kun muistetaan, että juuri tämän projektin juuret itse asiassa olivat teatterileffa-hankkeessa.
Se kai sarjamuotoiseen kertomukseen sopii, että kukin jaksoista kertoo jämptisti aina yhteen lokaatioon eli näissä oloissa yhdelle planeetalle sijoittuvan palasen kokonaiskertomuksesta. Mutta ei niiden palasten kai olisi välttämätöntä sisältää toistuvasti käänteitä, joissa sankarit joko pääsevät pakoon tai joutuvat pulaan helpon oloisesti eli lähinnä siksi, että juoneen tarvitaan seuraavaksi vuoroin joko pako tai uusi pelastusoperaatio. Tällaiset kaavat ovat jo niin tuttuja vaikkapa Star Wars -animaatiosarjoista, ettei niitä näyteltyihin enää tarvittaisi.
Eikä sarjakerronnan ainakaan välttämättä tarvitsisi tarkoittaa tv-tasoisia lavasteita, kohtauksia tai nopeasti kuvatuilta vaikuttavia dialogikohtauksia selvästi vain lyhyeksi hetkeksi kuvauksiin kärrättyjen vaihtuvien vierailijanäyttelijöiden kanssa. Obi-Wan Kenobissa on ehdottomasti ollut minusta paljon hienoja hetkiä, ja siis myös hienoja kokonaisia kohtauksia ja vaikkapa toimivia dialogikohtauksia. Ohjaaja Deborah Chow (mm. The Mandalorian) on ammattilainen ja kuvaaja Chung-hoon Chung (mm. Handmaiden ja mainittu Oldboy) alansa ihan oikeita mestareita, ja parhaina hetkinään sarja tuntuu jopa virkistävän ei-amerikkalaiselta. Mutta selväksi on tullut, että ei tämä Disney-Lucasfilmille elokuvaa ole. Vain tv-ruudun ja suoratoistopalvelun kuukausimaksun kokoista tarinankerrontaa.
Tämä oli upea kuva!
Osaltaan edelliseen kritiikkiini liittyy, että Star Wars -tuotannoissa nykyisin hyödynnettävän The Volume -tekniikan rajat valitettavasti näkyvät katsomoon asti. Volumeksi kutsutussa led-näytöillä kuorrutetussa kuplassa eli ikään kuin ”elävän taustaprojektion sisällä” kuvaaminen on varmasti näyttelijöille ja ohjaajille mieluisampaa kuin Ewan McGregorille prequel-ajoilta tuttu bluescreenin edessä elehtiminen. Siitä vaikuttaa kuitenkin usein seuraavan kohtauksia, joissa näyttelijöitä ja yksittäisiä esinelavasteita ympäröivät autiot ja merkityksettömät tilat, kuten vaikkapa suuressa osassa kolmosjaksoa Obi-Wanin ja Leian etsiskellessä tietään eteenpäin. Jopa Obi-Wanin ja Vaderin kohtaaminen oli sijoitettu ihmeellisen mitättömiin kulisseihin, vaikka hahmojen välillä energiaa olikin: kuvauspaikka näytti kuin studion takapihalta, vaikka se siis varmaankin oli sisällä Volumessa, ja taustalla olisi siis voinut olla periaatteessa mitä tahansa.
Vaikuttaa siltä, että vaikka Volume-tekniikalla saadaan kyllä kuljetettua Din Djarin, Boba Fett tai Obi-Wan uskottavasti toisille planeetoille verrattain edullisesti, kopissa kuvaamisen jähmeys alkaa pitemmän päälle tuntua tarinoissa. Ero siihen, mitä on mahdollista tehdä niin sanotuissa oikeissa lokaatioissa tai lavasteissa ja tarvittaessa oikeilla ihmisjoukoilla – kuten ykkösjaksossa inkvisiittorien kuulustellessa tatooinelaisia – on suuri. (Ilahduttavaa siksi, että seuraava SW-sarja Andor on ilmeisesti kuvattu päinvastoin suurimmaksi osaksi perinteisissä lavasteissa.)
Vielä erikseen tekee mieleni kritisoida avaruusolento-hahmojen vähyyttä (joka sekin on kritiikki, jonka voisi kohdistaa kaikkiin tähän astisiin näyteltyihin SW-sarjoihin). Kyllä niitä pitäisi sisäisen logiikan nimissä näyttää Star Wars -tarinoissa useammin kuin noin kerran per jakso, ja näillä budjeteilla sen pitäisi ymmärrykseni mukaan olla aivan mahdollistakin. Tai: kun niitä näytetään säästeliäästi, niiden meikit ja prostetetiikat saisivat olla saagan yleisellä vaatimustasolla, eivätkä sellaisia ”vähän sinnepäin” -versioita kuin suurinkvisiittori tässä sarjassa oli. Alla kuvat pau’an-rodun edustajasta rodun ensiesittelyssä episodi III:ssa vuonna 2005, rotuun kuuluvasta suurinkvisiittorista Rebels-animaatiosarjassa vuonna 2015 ja Rupert Friendistä samassa roolissa tässä sarjassa (kehnon maskin alla näyttelijä teki minusta hyvää työtä.)
Jos ohitan kerronnan tekniset kankeudet, olen ollut pääosin oikeinkin innoissani siitä, mihin Obi-Wan-sarja on hahmonsa kuljettanut. Minähän tosiaankin ihastelen Star Warsissa aina aivan erityisesti lokaatioita, avaruusaluksia, kuviteltuja kulttuureja, viittauksia galaksin kulloiseenkin henkiseen tilaan ja muita tämmöisiä niin sanottuja taustoja, ja erityisesti silloin kun tarinat jättävät toivomisen varaa, oikein keskityn ihastelemaan niitä. Tällä kertaa tarjolla on ollut oikein hyviä sellaisia. Hong Kongia ja Blade Runneria muistuttanut Daiyu-planeetta olisi sopinut The Clone Wars -sarjaan ja sopi siten oikein hyvin Obi-Wan-tarinaan. Sekä Daiyulla että Tatooinella nähdyt kohtaukset paikkasivat osaltaan Disneyn näyteltyjen SW-tarinoiden tähänastista ammottavaa asutuskeskusten aukkoa – puhumattakaan sitten Alderaanista, jonka ensinäkeminen aiheutti minussa sarjan ensimmäisen äänekkään riemun hihkaisun kotisohvalla.
Sarjaan ehkä hieman yllättäenkin ilmestynyt Imperiumia pakenevien jedien ”tähtienvälinen maanalainen rautatie” on oikeinkin kiinnostava konsepti, johon varmasti törmätään vielä monissa tulevissakin tarinoissa. Siihen kytkeytyvä Indira Varman näyttelemä kaksoisagentti Tala Durith on sarjan heittämällä kiinnostavin uusi hahmo: Imperiumin upseeri, mutta hyvä ihminen, joka taistelee pahuutta vastaan eri tavalla kuin mitä olemme tottuneet näkemään.
Ja kun kolmannessa jaksossa mainittiin Quinlan, oli kotisohvallamme aika sarjan toisen äänekkään riemun hihkaisuni: siis Quinlan Vos, prequeleissa kirjaimellisesti vilahtanut, mutta aikansa oheistarinoissa hyvinkin käytetty rastatukkainen jedihahmo, jonka George Lucas itse säästi kuolemalta episodi III:ssa ilmeisenä aikomuksenaan käyttää hahmoa vielä myöhemmin, mutta joka tähän päivään mennessä ei vielä ole elävänä astellut episodi III:n jälkeisiin tarinoihin. (Making Star Warsin mukaan olemme itse asiassa saattaneet nähdä Obi-Wanissa jopa nyky-kaanonin Corran Hornin, vielä syvemmälle Legends-tarinoihin jääneen vanhan fanisuosikkihahmon, sillä kakkosjaksossa äitinsä kanssa paennut poika oli kreditoitu tämän kaimaksi.)
Aivan erityisesti on mainittava sarjassa kaiken aikaa leijuva ”dark times” -tunnelma, jota minusta kyllä todellakin on, vaikka etukäteen sellainenkin väite kuultiin, että ensimmäinen versio Obi-Wan-sarjakäsiksistä olisi hylätty liian synkkänä. Tässähän eletään Star Wars -galaksissa aikaa, jona kapinaliittoa ei käytännössä vielä ole olemassa lainkaan, ja Bail Organan kaltaiset hahmot pyrkivät vielä tekemään hyvää Imperiumiksi muuttuneen Tasavallan sisällä, mutta Imperiumi surffaa jo tosiasiassa fasismin hard core -tasoilla. Ilmiantakaa kaikki hallintoa vastustavat, inkvisiittorit propagoivat, mutta silti moni galaksissa tuumaa, että tämähän on hyvä, järjestys se olla pitää. Juuri tänä keväänä en voi olla vetämättä ainakin pieniä viittaussuhdemerkkejä Obi-Wanin ja Leian kyytiinsä ottavan joviaalin autokuskin ajokkiinsa ripustaman Imperiumi-lipun ja Venäjällä maan aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainaan tukemaan ilmestyneen Z-kirjainkultin välille.
Inkvisiittoreista sen sijaan ei tunnuta saavan irti niin paljon kuin olisi ehkä ollut mahdollista. Heidän tukikohtaansakin kuulemma tunkeuduttiin lähes samaan tapaan jo aiemmin Jedi: Fallen Order -pelissä. Heidän osaltaan paljon jää sen varaan, mitä kahdessa viimeisessä osassa vielä ehditään käsittelemään. Kolmas sisar Reva (Moses Ingram) vaikuttaa kantavan sisällään arvoitusta, käyttäytymällä toistuvasti uppiniskaisesti ja tuntemalla Darth Vaderin paremmin kuin muut inkvisiittorit, mutta nähtäväksi jää, vaivautuuko sarja kertomaan meille tämän uuden hahmon taustalta seikkoja, jotka häntä selittäisivät. Myös suurinkvisiittorin näennäis-kuolemaa olisi syytä vielä käsitellä, hahmo kun on ilmeisen elossa myöhemmin tapahtuvassa Rebels-sarjassa.
Mutta kun jäljellä on enää kaksi jaksoa, kaikkea toivomaani ei varmaankaan ennätetä täyttää. Jos siis tärkeyslistaa laitetetaan, kaikkein tärkeintä on edelleen nimihahmo Obi-Wan Kenobi ja hänen muutoksensa. Sitä tästä sarjasta tultiin hakemaan, sitä tulkitsemassa Ewan McGregor on yhtä jämptisti ainoa oikea mies paikallaan kuin vaikka Harrison Ford Han Solona konsanaan, ja sen saamisen tai saamattomuuden perässä tämä tarina kaatuu.
Kuten tiedämme, liian ohuiksi jääneisiin sivuhahmoihin voidaan Star Warsissa aina palata uusissa tarinoissa myöhemmin.
Joonas Suotamon ja Hippo Taatilankirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) on paitsi perusteellinen kertomus siitä, kuinka suomalaisesta ex-koripalloilijasta tuli maailman kuuluisin wookiee, myös mitä kiinnostavin katsaus siihen, millaista Star Wars -elokuvien kuvauksissa oikeasti on – ja millaisia siellä työskentelevät ihmiset oikeasti ovat. Tässä blogimerkinnässä teen kirjasta nostoja erityisesti tässä hengessä. Edellisessä merkinnässä tarkastelin ennen kaikkea Joonasta Chewbaccana.
Tässäkin kirjoituksessa on mukana aineistoa paitsi kirjasta, myös minun haastattelupuhelustani Joonas Suotamon kanssa tammikuussa, joka varsinaisesti liittyi Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun.
Millennium Falconin perijät: Chewbacca (Joonas Suotamo) ja Rey (Daisy Ridley). Mikähän kumma siinä muuten oli, ettei Falcon muka olisi kuulunut Han Solon jälkeen yksin Suotam…tai siis Chewbaccalle?
Moni meistä on varmasti katsonut dokumentteja Star Wars -elokuvien tekemisestä ja lukenut tekijöiden haastatteluja. Lisäksi monien tämän sarjan suurtenkin tähtien näkeminen ns. livenä omin silmin on ollut suhteellisen helppoa, tai siis ainakin helpommin mahdollista kuin olisi nähdä (esimerkiksi) joku Hollywoodin Tom-nimisistä näyttelijöistä. Minäkin vaikkapa ehdin päästä Star Wars Celebrationeissa jopa kaksi kertaa ”Carrie Fisherin keikalle” (siellä tosiaan tuntui samalta kuin odotetuimman tähden esiintyessä rockfestivaaleilla). Henkilökohtaisista tapaamisista ja nimmareista Celebrationeissa joutuu ymmärrettävistä syistä maksamaan, mutta rahalla sellaisenkin on siis saanut. Periaatteessa monella meistä on olevinaan melko hyvä kuva siitä, millainen esimerkiksi Mark Hamill on persoonaltaan.
Mutta Joonas Suotamon näkökulma näihin ihmisiin on tietenkin aivan erilainen. Hän on odottanut heidän kanssaan kuvausvuoroa, treenannut ja tietenkin myös kuvannut kohtauksia, syönyt työpaikkalounasta, pelannut Playstationia (ainakin John Boyegan kanssa), ottanut oluen töiden jälkeen, osallistunut työporukan iltakemuihin ja viimeistellyt kunkin elokuvan sessiot säihkyvissä ensi-illoissa.
Millaisia siis ovat Joonas Suotamon silmin Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher, Peter Mayhew, Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac, Adam Driver, JJ Abrams, Rian Johnson ja lukemattomat muut kuvauksissa, kollegoina ja ihmisinä?
Joonas Suotamon mahtava friendsie The Last Jedin tekijöistä ensi-illassa. Kirjan kuvitusta.
Kärjistäen vanhat ja uudet näyttelijät jakautuvat Suotamon kertomuksissa – jopa koomisuuteen asti! – kahteen leiriin.
Hamill, Fisher, Ford ja miksei myös Mayhew ovat leikkisästi äksyileviä ja arvonsa tuntevia legendoja, jotka ottavat suurilla, kulmikkailla mutta rakastettavilla persoonillaan kunkin tilan haltuunsa aina saapuessaan paikalle. Ridley, Boyega, Driver ja kumppanit taas ovat näyttelemisen taidon nuoria ammattilaisia, jotka pitävät itsensä kovassa kunnossa, tulevat kuvauksiiin täysin valmistautuneina eivätkä kuuna päivänä bilettäisi kuvausiltoina siihen tapaan kuin aiempi sukupolvi 1970-luvun Hollywoodissa tarinoiden mukaan teki. Varsinainen tekeminen on äärimmäisen professionaalia kummassakin ryhmässä: Suotamon mukaan kukaan ei tullut kuvauksiin darrassa eikä kuvausten jälkeen juuri koskaan suunnattu pubiin.
”Tuntui siltä, että ajat ja maailma ovat muuttuneet”, Suotamo tiivisti minulle haastattelussani.
Tylsää sakkia porukka tuskin silti oli. Jos joku esimerkiksi hyssytteli Mark Hamillia laukomasta ihan mitä tahansa mieleen tullutta läppää kuvauspaikalla, tämä saattoi Suotamon mukaan vain tokaista, että minkä kukaan hänelle mahtaa, eihän Luke Skywalker voi saada potkuja. Toisessa ääripäässä Daisy Ridley treenasi omat stunttinsa äärimmilleen ja hörppi näyttelijäkollegojensa kummastukseksi kuvaustaukojuomana lehtikaali-kvinoapirtelöitä. Suotamo kuitenkin täsmentää, että hänestä Hamillin ja Fordinkin äksyilyt ovat pääasiassa roolinvetoa ja hassuttelua, eikä niitä ole suunnattu kenellekään kuvauksissa läsnä olevalle – pikemminkin brändiin, viestintään, promokiertueisiin, ennakkohypeen ja tämäntapaisiin asioihin.
Näyttelijöiden luonteiden kahtiajako tuntuu joka tapauksessa kirjan äärellä melkein huvittavankin toisteiselta siinä vaiheessa, kun Suotamon ja Taatilan kertomus pääsee Soloon ja kuvaan astuvat uudet näyttelijänimet. Alden Ehrenreich, Emilia Clarke ja Donald Glover asettuvat Suotamon kuvauksissa niin selvästi jälleen samaan uuden sukupolven ammattilaisten muottiin – ja sen leffan castin seniori Woody Harrelson puolestaan vanhan kaartin suurisuiseksi äijäksi, vaikka onkin iältään Hamillia ja Fordia nuorempi. Ehkä kaikkein kiehtovimman yksittäisen kollegaluonnehdinnan Suotamo muuten tarjoilee juuri Ehrenreichista: Suotamon käsityksen mukaan nuoren Solon näyttelijä on ”Adam Driverin tavoin introvertti, mutta kompensoi sitä esittämällä ulospäin klassista henkseleitä paukuttelevaa reteää maailmanmiestä”.
Minun haastattelussani Suotamo huomautti, että vaikka uusien Star Wars -elokuvien näyttelijäporukka oli amerikkalaisittain tulkittuna etnisesti monimuotoinen, ei joukko lopulta ehkä kulttuurisilta taustoiltaan ollut sitä: ”Star Warsin näyttelijät olivat pääasiassa Los Angelesista ja Englannista. Yksi oli Suomesta. Se oli aika ennalta-arvattavaa”, Suotamo sanoi. Esimerkiksi John Boyega on viime vuosina korostanut nigerialaisia sukujuuriaan ja tummaihoisten näyttelijöiden huonoa kohtelua Hollywoodissa, mukaan lukien Finnin hahmon kehitystä jatko-osatrilogian aikana, mutta samaan aikaan Boyega oli ja on toki myös erittäin paljasjalkainen lontoolainen siinä missä Daisy Ridleykin.
Joonas Suotamo ja Warwick Davis Solon kuvauksissa. Kuva kirjasta Making of Solo.
Suotamo itse sijoittuu sukupolvijaossa tietenkin nuoreen porukkaan. Hän tunnustaa, että varsinaiset bondaushetket jäivät kuvauksissa usein vähiin, mutta lukijalle tulee silti olo, että niitäkin ehti olla: Suotamo intoili ohjaaja JJ Abramsin kanssa syntetisaattoreista, vertaili sisäänpäin kääntyneen metodinäyttelijän ja ex-merijalkaväen sotilaan Adam Driverin kanssa armeijakokemuksia ja tosiaan pelasi sitä pleikkaa John Boyegan kanssa. Jordaniassa The Rise of Skywalkeria kuvattaessa Suotamot ystävystyivät Oscar Isaacin perheen kanssa, sillä molemmilla näyttelijöillä oli siis tuolla reissulla mukanaan puolisonsa ja samanikäiset pienet pojat.
Mutta niin suuria persoonallisuuksia kuin Star Wars -elokuvien perheeseen on valikoitunut, kysyessäni Suotamolta näyttelijöiden tai ohjaajien omien persoonallisuuksien vaikutusta elokuvien tekemiseen, hänen vastauksensa oli ehkä yllättäenkin tämä:
”En usko että ne hirveästi vaikuttavat. Sillä on merkitystä, että kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa, ja siinä olen ollut onnekas, että olen saanut tehdä töitä tällaisten ihmisten kanssa. Erilaisuutta ja erilaisia näkemyksiä pitää aina kunnioittaa, mutta loppujen lopuksi sinne mennään tekemään töitä. Tarinankertojilla on suuri vastuu, eivätkä he voi antaa omien persoonallisuuksiensa tulla hyvän tarinan tekemisen edelle.”
Tässä tekstityksessä puhuu Daisy Ridley. Kuvakaappaus The Force Awakensin making of -dokumentista.
Suotamo itse tuntuu tulleen toimeen kaikkien kanssa. Siitä on kirjan ulkopuolistakin todistusaineistoa: mainioita Joonas-hetkiä on tallentunut muun muassa jatko-osaleffojen making of -dokumentteihin. En ihmettele: mukavana ja sanavalmiina miehenä hän sopi varmasti hyvin suulaiden tähtien seuraan, mutta suomalaisena (ja usein sitä paitsi äänen vaimentavaan maskiin puettuna!) hän kykeni toisaalta tarjoamaan jopa yrmylle Harrison Fordille kuvaustauolla mieluisan vieruskaverin: sellaisen, jonka kanssa ei tarvinnutkaan koko ajan jutella.
Nimenomaan Harrison Fordilla on maine paitsi uskomattoman karismaattisena näyttelijänä, myös jäyhänä ihmisenä. Hän ei kierrä Celebrationeita eikä peittele sitä, ettei juurikaan välitä kahdesta kuuluisasta hahmostaan eli Han Solosta ja Rick Deckardista (tohtori Henry Jonesista hän välittää). Suotamo työskenteli The Force Awakensissa Fordin kanssa tiiviinä työparina, ja vahvistaa kertomuksillaan kaiken tämän. Samalla hän kuitenkin kertoo Fordin olleen kuvauksissa ”yleiskiinnostunut” kaikesta mahdollisesta kuten still-kuvaajan käyttämistä kameroista. Kuvausten taukopäivinä Ford saattoi matkustaa katsomaan vanhoja lentokoneita ja kerran tuo entinen puuseppä kiinnostui keskustelemaan Suotamon kanssa tämän suomalaisesta isoisästä, joka niin ikään oli puuseppä.
Suotamon kirjasta voi myös poimia erinomaisen smalltalk-vinkin vapaasti sovellettavaksi. Näyttelijä kertoo nimittäin lukuisia anekdootteja siitä, kuinka hän onnistui sulattamaan puolelleen suuria tähtiä tai ohjaajia mukaan lukien sellaisia vierailevia henkilöitä kuin Peter Jacksonin aloittamalla keskustelun kehumalla kuuluisuutta jostain heidän vähemmän tunnetusta tai arvostetusta työstään: esimerkiksi Peter Jacksonia Hobittien tynnyripako-kohtauksesta tai Anthony Danielsia hänen äänityöstään Ralph BakshinTaru sormusten herrasta -piirretyssä. Tämä tuntui kirjaa lukiessani niin strategiselta tempulta, että minun piti ihan kysyä asiasta haastattelussa. Suotamon mielestä kyse on palautteesta:
”Itselleni on tosi tärkeätä, jos joku tulee sanomaan jostain sellaisesta pienestä jutusta, jonka olen tehnyt kuvauksissa. Olen sitä mieltä, että kaikki kaipaavat sellaista palautetta. Ei vain sellaista, että ’olet mahtava’, sillä mitä siitä voi oppia?”
Ohjaaja Abrams ja näyttelijä Suotamo The Rise of Skywalkeria tekemässä. Tai juttelemassa syntetisaattoreista.
Suotamon lähimmät kollegat olivat toisia näyttelijöitä, mutta luonnollisesti hän työskenteli läheisesti myös kunkin ohjaajan kanssa. Tämän blogin puitteissa on paikallaan katsastaa erityisesti sitä, miten Suotamo näki jatko-osien kahden ohjaajan, Abramsin ja Rian Johnsonin lähestymistapojen erot. Onhan etenkin jälkikäteen paljonkin väännetty siitä, millä tavoin Johnson The Last Jedissä keikutti venettä Abramsin The Force Awakensin jälkeen, ja kuinka Abrams puolestaan käänsi tyyliä ja tarinaa takaisinpäin palattuaan sittenkin viimeisen episodin ohjaajaksi.
Abrams saa Suotamolta suurimman suitsutuksen. Suotamon mukaan Abramsilla oli alusta asti kristallinkirkas visio siitä, miten The Force Awakensin tuli painella nostalgianappuloita ja toisaalta siirtää klassiset teemat uuden sukupolven tarinaksi. Kuvausten aikana Abrams antoi etenkin ensimmäisessä Star Warsissaan Suotamon mukaan kaikille tilaa improvisoida ja ehdottaa ideoita. TFA:sta välittyvä raikas ja iloinen tekemisen meininki saa siis Suotamolta vahvistuksen.
Abramsinhan ei alunperin pitänyt ohjata episodi IX:ää, mutta hänet maaniteltiin takaisin korvaamaan Colin Trevorrow ja laittamaan jopa käsikirjoitus alusta loppuun uusiksi melkoisella kiireellä. Suotamokin kertoo kiireen näkyneen kuvausten tunnelmassa. Hänen mukaansa Abrams salli edelleen improvisaation, mutta hänen ohjaajan otteensa oli toisella kerralla määrätietoisempi ja suoritusvaatimusten paino näkyi hänen harteillaan enemmän. Suotamo kuvailee yleisemminkin, että TFA:n jälkeen Star Wars -elokuvien tekeminen alkoi tuntua arkisemmalta työltä, mutta mainitsee kyllä erikseen, kuinka TROS:ssa tekijöiden kesken vallitsi erityinen me-henki: olihan siinä vaiheessa takana jo pitkä yhteinen matka. Itse asiassa tämänkin kaiken olen näkevinäni The Rise of Skywalkerista sekä itse elokuvassa että sen tekoa kuvaavassa dokumentissa.
Mitä sitten taas tulee The Last Jediin ja Rian Johnsoniin, jonka episodi näissä oloissa jäi (alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti) ”Abramsin trilogian” keskelle: Suotamon mukaan ohjaajan ote todella oli erilainen, kuten myös valmiista elokuvasta näkyy. Suotamo kuvailee Johnsonia taiteenlajinsa historian tuntevaksi elokuvanörtiksi, joka haki sähäköiden kamera-ajojen sijaan hallittuja kuvakulmia. Myös Johnsonin ohjausote oli Suotamon mielestä leikkisä ja hänen innostuksensa elokuvantekoon suorastaan lapsenmielinen, mutta silmiinpistävä ero näyttelijän näkökulmasta oli se, että Johnson ei todellakaan tehnyt elokuvaa Abramsin tavoin kuvatessa improvisoiden. Sen sijaan Johnson tuntui suunnitelleen TLJ:n alusta loppuun yksityiskohtia myöten valmiiksi ennen kuvauksia, ja näyttelijät ikään kuin vain purkittivat osansa kameran edessä ohjaajan ohjeiden mukaan. Suotamo kertoo itsekin päässeensä kuvaamaan useita kertoja uudelleen kohtauksen, jossa Chewie aikoo syödä grillaamansa porgin, koska hän ei meinannut onnistua muodostamaan vartalollaan ja käsillään juuri sellaisia liikeratoja joita Johnson haki.
Tämä kuva on The Last Jedin behind the scenes -promovideosta, mutta se ei oikeastaan täsmää elokuvan tapahtumiin: tässä lavasteessa Chewbaccaa ei siinä elokuvassa nähty.
Nyt mennään minun tulkintani puolelle, mutta mietin, että Suotamon kokemus TLJ:stä voi olla kahta Abramsin elokuvaa jähmeämpi myös siksi, että Chewbaccan hahmon rooli keskimmäisessä elokuvassa yksinkertaisesti oli sellainen. TFA:ssa ja TROS:ssa Chewie seikkailee muiden sankarien kanssa toimintakohtauksissa, kun taas TLJ:ssä Chewbacca vartioi suuren osan elokuvaa Millennium Falconia Ahch-Ton saarella. Kuvausten kannalta tämä tarkoitti, että Joonas Suotamo työskenteli TLJ:ssä lähinnä Irlannissa Mark Hamillin ja Daisy Ridleyn sekä kuvausryhmän kanssa, ja vieraili vain satunnaisina päivinä Pinewoodin studioilla, joilla loput elokuvasta kuvattiin. Kirjassaan Suotamo kertookin, että tämä piirre TLJ:ssä harmitti häntä henkilökohtaisesti, kunnes hän löysi ilon mahdollisuudesta tuoda Chewbaccan eleiden kautta elokuvaan tarvittavaa huumoria.
TROS:ssa taas Suotamo pääsi paitsi palaamaan muiden näyttelijöiden seuraan, myös esiintymään Chewbacca-vuosiensa haastavimmissa kohtauksissa. Toinen niistä oli lopullisesta elokuvasta pois jätetty kidutuskohtaus, jossa Kylo Ren piinaa vangittua Chewieta, ja toinen kohtaus, jossa Chewie reagoi Leian kuolemaan. Ensimmäisessä näistä Suotamo sai pelätä tosissaan sosiopaatiksi itsensä psyykannutta metodinäyttelijä-Driverin kidutettavana (Suotamo arvelee, että kohtauksesta tuli liian rankka perhe-elokuvaan). Toisessa haettiin juuri oikeanlaista tuskanparahdusta epäilemättä tuskaisuuteen asti. Minun tekee lisäksi mieleni huomauttaa Suotamon kunniaksi, että nimenomaan The Rise of Skywalker oli episodielokuvista ensimmäinen, jossa Chewbaccan rooli oli todella kirjoitettu juuri Suotamolle – vielä Rian Johnsonin kirjoittaessa TLJ:tä oli nimittäin epävarmaa, näyttelisikö osan roolista edelleen Mayhew.
Yksi omista suosikkikuvistani näiden elokuvien behind the scenes -arkistoista: Solon poppoo puoliksi maskissa.
Koska Star Wars -elokuvien hyvyydestä ja huonoudesta niin paljon kättä väännetään, on lopuksi hyvä korostaa, että Suotamo kiittää kaikkia ohjaajiaan – myös Solosta kaahavaa komediallista hurjastelua tavoitelleita Phil Lordia ja Christopher Milleriä ja heidät korvannutta sujuvaa ”no nonsense” -ohjaajaa Ron Howardia. Sekin on hyvä mainita, että Suotamo itse piti molemmista kiistellyistä episodeista: siis sekä The Last Jedista että The Rise of Skywalkerista.
Tämä keskustelu – siis The Force Awakensia seuranneiden Star Wars -elokuvien vastaanotto – on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että se ansaitsee vielä yhden, aivan oman blogimerkintänsä.
Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Joonaksen Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) julkaistiin viime viikolla. Teos kertoo eläväisesti ja kattavasti Joonaksen vuosista Chewbaccana.
Kirjoitin kirjan julkaisupäiväksi tähän blogiin kirjoituksen, joka oli tarkoitettu ikään kuin saatesanoiksi. En lukenut teosta aivan sataprosenttisen ulkopuolisena, sillä osallistuin löyhästi sen toimitustyöhön ja kirjoitin kirjaan jälkisanat.
Tässä vaiheessa kaikkein innokkaimmilla on ollut jo aikaa lukea kirja tai kuunnella Joonaksen itsensä lukema äänikirja. Tietokirjallisuudesta ei yleensä käytetä termiä spoileri, mutta todettakoon nyt siis, että tässä ja parissa seuraavassa kirjoituksessa paljastan kirjassa kerrottua. Kirjan ohella jutun lähde on Joonas Suotamo itse – haastattelin häntä Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun ja samalla näitä blogimerkintöjä varten.
Joonas Suotamon tarina suomalaisesta ex-koripalloilijasta ja aloittelevasta videoalan yrittäjästä kaukaisen galaksin Chewbaccaksi oli salaisuus The Force Awakensin ensi-iltaan asti. Sen jälkeisinä vuosina tarina paljastui haastatteluissa vähitellen. Koko kuva käy kuitenkin ilmi vasta tästä Suotamon ja Taatilan kirjasta.
Siitä esimerkiksi paljastuu, että Suotamon tempaaminen Star Wars -maailmaan tapahtui yllättävänkin nopeasti. Elettiin vuoden 2013 marraskuuta, kun kirjan toinen kirjoittaja Hippo Taatila poimi Suotamon nimen tarjolle englantilaisen casting-toimiston kysellessä Suomen Koripalloliitosta riittävän pitkiä ja sopivan sinisilmäisiä näyttelijävaihtoehtoja. Ensimmäiset näytevideot castaajille kuvasi Suotamon kihlattu, mutta pari viikkoa myöhemmin Suotamo jo lennätettiin Lontooseen testikuvaukseen ja jo loppiaisen jälkeisellä viikolla tammikuussa 2014 hän pukeutui Chewbaccan asuun ensimmäisen kerran. Samalla reissulla Suotamo sai tavata ohjaaja JJ Abramsin ja käsikirjoittaja Lawrence Kasdanin sekä lukea käsikirjoitusotteen oikeasta episodi VII:n kässäristä (kohtauksen, jossa Finn yrittää auttaa Millennium Falconin pedillä makaavaa loukkaantunutta Chewbaccaa). Jos siis studio koskaan päästi Chewien pukuun asti muita kandidaattejaan – sitä Suotamo ei tiedä – kaikki osapuolet tuntuvat tajunneen hyvin nopeasti, että juuri Joonas Suomesta oli etsitty mies.
Niin kuin varmasti olikin, sillä moni lopputulos vaikuttaa tähtiin kirjoitetulta. Suotamo kertoo kirjassa ymmärtäneensä jo ennen ensimmäistä Lontoon käyntiään allekirjoittamastaan vaitiolosopimuksesta, että häntä ei oltu värväämässä esimerkiksi jättiläiseksi Game of Thronesiin vaan nimenomaan uuteen Star Warsiin. Star Wars taas oli Suotamolle se kaikkein rakkain elokuvasarja.
Kääntäen voi kuitenkin myös sanoa, että Suotamo ei ollut Star Warsille kuka tahansa sinisilmäinen pitkä ex-koripalloilija, vaan heistä juuri se, joka oli haaveillut näyttelijäntöistä ja tietämättään melkein valmistautunutkin Chewbaccan rooliin koko ikänsä:
”Olen aina ollut kiinnostunut esimerkiksi koirien eleistä ja ihmisten erilaisista liikkumistavoista. Koripallossa kiinnitin huomiota siihen, miten toiset jännittävät ranteitaan juostessaan tai miten toiset johtavat rintakehällä, toiset lantiolla”, Suotamo kertoi minun haastattelussani.
Finn, Chewbacca ja Han Solo kädet pystyssä elokuvassa The Force Awakens (2015). Joonas Suotamo ei paljasta, missä episodi VII:n kuvissa tarkalleen ottaen esiintyy hän ja missä Peter Mayhew, mutta Mayhew’n (1944-2019) viimeisten vuosien vaivalloisia liikkeitä tarkkailleet voivat tehdä päätelmiään.
Aluksi homma saattoi tuntua Suotamosta piilokameralta, pelkkä Pinewoodin studioille pääseminen puolelta voittoa ja Chewbaccan roolista puhuminenkin melkein kauhistuttavalta. Mutta siinä Suotamo siis oli: valittuna rooliin hänen suurimpaan leffasarjasuosikkiinsa ja vieläpä yhdeksi sen kaikkein ikonisimmista hahmoista – vaikkakin sitten Peter Mayhew’nbody doublena eli tuuraajana niissä fyysisissä kohtauksissa, joissa polvivaivainen Mayhew ei enää pystynyt näyttelemään.
”Se, että kyseessä oli juuri Star Wars, toi sen fiiliksen, että olen maailman onnekkain jäbä. Star Wars oli mulle se ultimaattinen tarina, jossa on kaikki. Suuret mittakaavat, mystiset taikavoimat, sankarilliset hahmot ja äärimmäinen pahuus. Koen kyllä sen suurena siunauksena että pääsin mukaan siihen”, Suotamo kuvaili minulle nyt tammikuussa 2021.
Abramsin ja Kasdanin Suotamo oli tammikuussa 2014 vakuuttanut paitsi kyvyillään tulkita Chewbaccan liikkeitä ja eleitä, myös tulkinnallaan hahmon luonteesta. Ohjaaja oli erikseen kysynyt häneltä siitä. Suotamo oli vastannut näkevänsä Chewbaccan lauman alfasutena, joka vartioi aina tilannetta kohtausten taustalla varmistaen näin ystäviensä selustan. Suotamosta Chewie oli itsepäinen ja impulsiivinen (esimerkiksi nälkäisenä), mutta ennen kaikkea aina lojaali ystävilleen.
Ja siis paitsi oli (originaalitrilogiassa), myös on (uusissa elokuvissa). Suotamo otti kunnia-asiakseen säilyttää Chewbaccan sekä fysiikaltaan että luonteeltaan samanlaisena kuin hahmo alunperin oli katsojille tutuksi tullut. Hän vältteli tulevina vuosinakin, roolin päänäyttelijäksi kohonneena, liikkeiden tai eleiden muuttamista omanlaisikseen.
Suotamo erittelee kirjassa menetelmänsä poikenneen tässä esimerkiksi Alden Ehrenreichin tavasta esittää nuorta Han Soloa. Ehrenreich kun otti Solon nimiroolinsa pohjaksi Harrison Fordin maneerit, mutta tulkitsi roolia sitten omalla tavallaan. Suotamo taas hioi viimeisen päälle osaamisensa Mayhew’n kehittelemien Chewie-eleiden asiantuntijana ja opetteli itse asiassa myös kopioimaan Mayhew’n omaa liikkumista, sillä Chewbaccan ”oikeaoppinen” kävely, jossa polvet lonksahtavat jokaisella askeleella, perustuu Mayhew’n omiin polvivaikeuksiin.
Chewbacca, Leia ja Han Solo kädet pystyssä elokuvassa Return of the Jedi (1983). Roolissa tällöin tietenkin Peter Mayhew – mutta katsojan on helpompi erottaa eroja 2010-luvun Chewbaccaan karvapuvun kampauksessa kuin hahmon liikkeissä.
Katsojana minä tosin lisään tähän, että osaltaan Suotamon tulkintaa pitivät aisoissa käsikirjoitukset. Suotamon elokuvien Chewbaccaa ei koskaan kirjoitettu tekemään mitään aivan järisyttävästi originaalitrilogian Chewbaccasta poikkeavaa – vaikka kylläkin jonkin verran aiempaa fyysisempiä tekoja. Merkittävä poikkeus tähän on Solon niin sanottu mutapainikohtaus, johon elokuvantekijöillä oli harkinnassa todella paljonkin totutusta poikkeava, suorastaan potkunyrkkeilevä Chewbacca, kuten Suotamo kirjassa kertoo. Siitäkin kuitenkin peruutettiin vähän sovinnaisempaan taistelukohtaukseen. Tässä mielessä Chewbaccan rooli jatko-osatrilogiassa poikkesi vaikkapa Han Solon tai Luke Skywalkerin osista. Harrison Fordin ja Mark Hamillin hahmothan olivat The Force Awakensissa ja The Last Jedissä selvästi muuttuneet: henkistyneet ja uupuneetkin vanhetessaan.
”Mulle oli selvää, että Chewbacca ei voi olla kovin primitiivinen, vaan sen on oltava samaistuttava”, Joonas Suotamo sanoi minulle puhuessamme Chewbaccan luonteesta ja hänen tulkinnastaan siitä. ”Koska Chewbacca ei voi puhua, piti tehdä komiikan ja kohtauksen raameissa valintoja, joiden myötä se olisi rakastettava, mutta myös voimakas hahmo. Solossa oli joitakin näytteitä siitä että hän on myös eläimellinen.”
Koska kyseessä tosiaan on myös valtava, väkivahva ja murahteleva karvainen avaruusolento, itse ajattelin, että esimerkiksi joku toinen ohjaaja olisi saattanut hakea hahmoon itsepäisyyden ja lojaaliuden yhdistelmän sijaan tai lisäksi brutaalia raakuuttakin – ja The Force Awakensiin olikin harkinnassa kohtaus, jossa Chewbacca olisi repäissyt Unkar Pluttin käden irti. Siksi kysyin Suotamolta haastattelussani, oliko kaikille osapuolille koko ajan selvää, että Chewbacca ei voisi olla liian eläimellinen. Suotamon mukaan oli:
”Toisenlainen tulkinta olisi ollut vaikeammin sovitettavissa tarinaan. Episodi VII:n piti välittää ilon tunteita ja olla vanhan ajan seikkailu. Jos siihen olisi yrittänyt sooloilla jotain omaa tulkintaa, se olisi varmasti ammuttu alas nopeasti. Elokuvaan piti tuoda lämmin nostalgian tunne ja se liittyi varsinkin Chewbaccaan, joka ankkuroi uutta elokuvaa originaalitrilogiaan. Koska ihmisnäyttelijät olivat vanhentuneet, Chewbaccan piti näyttäytyä mahdollisimman samanlaisena kuin ennenkin.”
Peter Mayhew ja Joonas Suotamo, kuin kaksi Chewbaccaa. Kirjan kuvitusta.
Suotamon ja Taatilan kirjan lukija pääsee siis aitiopaikalle katsomaan, kuinka Suotamo opetteli vanhan mestarin Mayhew’n opissa chewbaccauden olemuksen ja kuinka epäselvään tarpeeseen valittu ”salainen agentti cast#99” otti roolin omakseen. Samalla ”nuori Chewbacca”, kuten Carrie Fisher ja monet muut Suotamoa kutsuivat, kouliintui viimeistään seuraavien elokuvien myötä Hollywoodin elokuvatuotantojen veteraaniksi.
Senkin lukija saattaa (juuri ja juuri) ymmärtää, kuinka jopa Star Warsin kuvaaminen kääntyy lopulta tekijöilleen arkiseksi työksi, joka ei enää kolmannessa ja neljännessä elokuvaproduktiossa tunnu yhtä taikamaailmalta kuin ensimmäisessä. ”Kuin saisit tuhat kiloa suklaata syödäksesi. Saat niin paljon. Sitten tulee arkisuus, kun kävelet 30 kertaa käytävän edestakaisin, ja sulla on kuuma ja vessahätä”, Suotamo kuvasi asiaa minulle. ”Lavasteille tuli sokeaksi. Kaikki vieraat olivat aina fiiliksissä, vaikka edessä oli verrattain yksinkertainenkin lavaste. Sekin oli ihmeellinen niille, jotka eivät eläneet siinä akvaariossa.”
Mitä Suotamon ja Taatilan kirja sen sijaan ei sisällä: aivan valtavan suuria Star Wars –paljastuksia. Kyse on siitä, että Suotamo kertoo hauskalla, lämpimällä ja inhimillisellä tavalla siitä, millaista näiden elokuvien tekeminen näyttelijän näkökulmasta oli. Siinä on kertomusta ja seikkailua kerrakseen! Mutta se siis tarkoittaa, että Roar! – Elämäni wookieena ei kerro uutta vastausta esimerkiksi siihen, miksi Solon ohjaajat lopulta vaihdettiin tai muihin näiden elokuvien tekemisen tässäkin blogissa loputtomiin arvuuteltuihin ”mysteereihin”. (Suotamo kyllä kertoo, miten väistymään joutuneet Phil Lord ja Christopher Miller Soloa ohjasivat: näyttelijöitä improvisointiin kannustaen, ”kaahaavaa hurjastelua” tavoitellen.)
Ehdottomasti Joonas Suotamo Chewbaccana Solo-elokuvan jengin kanssa.
Tottakai Joonaksen kertomuksen ohessa on paljon sellaista, jonka minä voin nostaa kiinnostavina huomioina esiin tämän blogin päänäkökulmaa – Disney-aikaisten Star Wars -elokuvatuotantojen tekemisen tarinaa – ajatellen.
Suotamo esimerkiksi kertoo kirjassa lukeneensa jo tammikuussa 2014 käsikirjoitusotteita lopullisessa The Force Awakensissa mukana olevista kohtauksista, joissa esiintyivät Finnin, Reyn ja Kylo Renin nimillä kutsutut hahmot. Tätä voi olla nyt jo vaikea muistaa, mutta palautan mieliinne, että tuossa vaiheessa kenelläkään meistä elokuvan odottajista ei ollut aavistustakaan mistään tuon elokuvan sisällöstä. Episodi VII:n päänäyttelijät (tosin ei Suotamoa) julkistettiin huhtikuussa 2014, mutta uusien hahmojen nimet paljastettiin yleisölle vasta joulukuussa, kuvausten jo päätyttyä, eikä varsinaisesta juonesta kerrottu silloinkaan vielä sanaakaan. Sen sijaan myöhemmin The Force Awakensista annetuissa haastatteluissa toistettiin usein, että Abrams ja Kasdan olisivat aloittaneet käsikirjoitustyön ”puhtaalta pöydältä” marraskuussa 2013, George Lucasin valitseman ja Lucasin kanssa käsikirjoitustyön aloittaneen Michael Arndtin vetäydyttyä hommastaan, josta osaltaan syntyi myöhemmin voimistunut myytti, että jatko-osatrilogiassa ei olisi ollut yhtään mitään Lucasin tarkoittamaa. Tämä väite on sittemmin jo moneen kertaan vahvistunut epätodeksi, vaikka se toki totta onkin, että Lucasin omat visiot jatko-osatrilogiasta olisivat kertoneet aivan toisenlaisen tarinan. Joonaksen kertomuksen yksityiskohdat joka tapauksessa todistavat vain edelleen, että tulevan The Force Awakensin käsikirjoitus oli varsin tukevasti lopullisella radallaan jo käsikirjoittajien vaihtuessa.
Yksinkertaisempana poimintana taas voi mainita, että Suotamon kirjan lukeneet tietävät saivat ensimmäisenä kuulla jotain, mitä innoikkammatkaan Star Wars -casting-harrastajat englanninkielisessä maailmassa eivät tienneet. Suotamo nimittäin kertoo tavanneensa studiolla näyttelijä Dev Patelin (Slummien miljonääri), koska tämä oli John Boyegan ohella toinen viimeinen vaihtoehto Finnin rooliin. Tämän Suotamon ja Taatilan kirja tulee paljastaneeksi käsittääkseni ensimmäisenä maailmassa. (Se sen sijaan on paljastunut aiemmin, että hopeasija-Rey oli Jessica Henwick, joka sitten näytteli Jessika Pava -nimisen pilotin pikkuroolin TFA:ssa ja pääsi myöhemmin pääosiin Netflixin Marvel-sarjoissa.)
Mutta nämä olivat edelleen poimintoja Suotamon Star Wars -uran aivan alusta: siitä elokuvasta, joka sai nimen The Force Awakens ja joka otettiin vastaan yleisesti juhlien. Kun tullaan seuraaviin episodeihin The Last Jediin ja The Rise of Skywalkeriin sekä Soloon, tullaan samalla myös elokuviin, jotka yleisö ja kriitikot ottivat vastaan kahtiajakoisemmin. Tässä kohtaa kirjoitankin blogimerkintään klassisen Aku Ankka -lainauksen: Jatkuu seuraavassa numerossa.
Suomi ja suomalaiset ovat vain harvoin olleet Star Wars -asioissa ensimmäisten joukoissa. Yhtään Star Wars -elokuvaa ei esimerkiksi ole vieläkään kuvattu Suomen Lapissa tai tuhansien järviemme rannoilla, vaikka hienoja kuvauspaikkoja meiltä kyllä löytyisi.
Mutta nyt tarjolla on jotain, mitä kerrassaan millään muulla kielellä maailmassa ei vielä ole: ensimmäiset aidot ensikäden muistelmat uusien Star Wars -elokuvien tekemisestä. Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga) julkaistiin tänään 2. helmikuuta.
Olen lukenut kirjan (kahdesti), ja voin suositella sitä lämpimästi. Heti perään on tosin sanottava, että olen suosittelijana jäävi: osallistuin löyhästi kirjan toimitustyöhön ja sain kunnian kirjoittaa teokseen jälkisanat Chewbaccan hahmon roolista Star Wars -saagassa ja sen historiassa.
Joka tapauksessa olen vilpittömästi sitä mieltä, että Suotamon ja Taatilan kirjalla on runsaasti uutta annettavaa jopa hänelle, joka on lukenut ja katsonut viime vuosien aikana jo satoja haastatteluja ja lehtijuttuja näiden elokuvien tekemisestä (voitte nimittäin uskoa, että minä olen).
Suotamon tarina ex-koripalloilijasta ensimmäiseen elokuvarooliinsa hänen kaikkien aikojen suurimmassa elokuvasarjasuosikissaan on yksinkertaisesti huikea. Suotamo ja Taatila kertovat sen kirjassa hersyvän hauskasti tarinaa iskien. Samalla he tulevat tarjonneeksi kiehtovan kurkistuksen näiden elokuvien tekemiseen ja niitä tehneisiin ihmisiin myös kuvauksiin valmistautuessa, kuvaustauoilla ja kuvauspäivien vapaa-ajalla. Näin tätä taikaa tehdään: salassapitosopimusten suojassa ja velvoittamana, erehdyttävän aidonoloisiin lavasteisiin työpaikkana totutellen, omaa kuvausvuoroa kollegojen kanssa odotellen ja rooliasuissa hikoillen.
Tähän liittyy myös yksi kirjaan liittyvä erityiskehu: uskon, että Roar!-kirja kiehtoo monia niitäkin elokuvien ystäviä, joita nimenomaan Star Wars -elokuvat teoksina eivät kosketa yhtä paljon kuin vaikkapa minua. Jos nimittäin on yhä harvinaista, että suomalainen näyttelijä pääsee ylipäätään mukaan Hollywoodin kaikkein suurimpiin tuotantoihin, on vähintään yhtä harvinaista, että sellaisten elokuvien päätähtien kanssa työpaikkalounastaneet ihmiset kertovat kokemuksistaan yhtä avoimesti kuin Joonas Suotamo tässä kirjassa.
Ensimmäinen ja toinen Chewbacca, Peter Mayhew ja Joonas Suotamo, matkalla The Force Awakensin ensi-iltaan. Kirjan kuvitusta.
Sitä paitsi: vaikka Suotamokin on tosiaan antanut vuosien aikana jo monen monta haastattelua eri medioille, hän (kuten niin monet näyttelijät) on usein toistanut niissä tarinansa pääkohtia ja tiettyjä mieleenpainuvia anekdootteja. Se tarkoittaa, että hyvin monet herkulliset tarinat ja yksityiskohdat ovat säästyneet Suotamolta kuultavaksi vasta tässä kirjassa.
Tätä blogia lukeva saattaa hyvin esimerkiksi tietää, että The Force Awakensissa Suotamo kreditoitiin vara-Chewbaccaksi. Tuolloin hän vielä jakoi roolin alkuperäisen Chewbaccan Peter Mayhew’n kanssa, eikä Suotamo ole koskaan kertonut, missä lopullisen elokuvan kohtauksissa hän Mayhew’ta tuurasi. Herrasmies ei kerro sitä kirjassaankaan, mutta sen sijaan hän kertoo huomattavasti aiempaa tarkemmin ja jännittävämmin, kuinka vaikea paikka roolin siirtäminen todella oli – ja kuinka vaikeaa aivan fyysisesti roolin omaksuminen oli. Suotamon täytyi muun muassa, ohjaaja JJ Abramsin vaatimuksesta, opetella polvien ”lonksauttaminen” jokaisella askeleella juuri oikealla tavalla, koska niin Peter Mayhew’kin oli aina kävellyt – siksi, että hänen polvensa olivat huonot jo 1970-luvulla. Sitäkään ei Suotamo ei ole aiemmin kertonut, kuinka hänen varsinainen roolinsa kuvaukissa itse asiassa alunperin pidettiin salassa jopa tuotannon sisällä, koska Mayhew’n fyysisen toimintakyvyn rajat olivat niin arka asia. (Vaikeasta luopumistyöstään huolimatta Mayhew auttoi Suotamoa oppimaan ja ajattelemaan Chewbaccan tavoin, ja antoi ennen kuolemaansa täyden siunauksensa työnsä jatkajalle.)
Viimein Suotamo myös avautuu siitä, kuinka kiusallista hänelle oli, että Chewbaccan roolin lopullista siirtymistä hänelle ei julkistettu edes ennen The Last Jedin ensi-iltaa. Kun esimerkiksi minä haastattelin Suotamoa ensimmäisen kerran kesällä 2016, Suotamo oli jo kuvannut TLJ:n ja ollut mukana Solon nimiroolin näyttelijöiden koekuvauksissa ”kun neljä tyyppiä cosplayasi Han Soloa”, mutta ei voinut suoraan vastata siihen, näytteleekö TLJ:ssä Chewbaccaa yksin vai ei. Suotamo koki olleensa jo muutaman vuoden ajan nöyrä oppipoika, joka ei ollut työntynyt parrasvaloihin legendaarisen ja rakastetun Mayhew’n takaa, joten roolin salailu vielä siinäkin vaiheessa, kun Mayhew ei enää ollut mukana kuvauksissa, meni ymmärrettävästi tunteisiin.
Ja mitä muuten tulee The Last Jediin ja Soloon, kyllä: Joonas Suotamo sanoo kirjassaan sanasensa myös molempien elokuvien vastaanotosta. Edellinenhän jakoi yleisöä kahteen leiriin, jälkimmäinen taas ei oikein löytänyt yleisöään lainkaan. (Suotamon oma suosikki hänen neljästä Star Warsistaan on juuri Solo, jossa näyttelijä pääsi sivuroolista lähestulkoon toiseen pääosaan, ja pääsi tekemään Chewbaccan roolissa entistä moni-ilmeisempää työtä.)
Joonas Suotamo Dryden Vosin toimistossa Solon kuvausten aikaan. Kuva kirjasta The Making of Solo.
Saattaa olla, että joku tämän blogin lukijoista haluaisi näiden saatesanojen joukossa kuulla, onko kirjassa niin sanottuja skuuppeja. Paljastuuko joku kolleganäyttelijöistä tai elokuvien ohjaajista kulissien takana kaiken kaikkiaan kurjaksi ihmiseksi? Kertooko Joonas, millainen olisi ollut D.B. Weissin ja David Benioffin versio Solosta? Puhutaanko kohtauksista, jotka jäivät elokuvista leikkauspöydälle?
Lyhyet vastaukset: Ei paljastu. Tavallaan kertoo. Ja puhutaan, ainakin yhdestä: The Rise of Skywalkerin luonnostaiteessakin nähdystä Chewbaccan kidutuskohtauksesta, joka siis todellakin kuvattiin. Perusteellisesti ja Joonas Suotamoa säästämättä.
Tuon kidutuskohtaus-vahvistuksen lisäksi kirjassa on ainakin yksi tiedonmuru, jota ei varmuudella ole paljastettu missään muualla aiemmin: se, että John Boyegan taakse ”hopeasijalle” jäänyt näyttelijä ehdolla Finnin rooliin oli Dev Patel (mm. Slummien miljonääri).
Kylo Ren kiduttaa Chewbaccaa elokuvassa The Rise of Skywalker – tai siis leikkauspöydälle jääneessä kohtauksessa. Kuva kirjasta The Art of The Rise of Skywalker.
Mutta tämä riittää tähän kirjoitukseen, jolla haluan suositella Suotamon ja Taatilan kirjaa Roar! – Elämäni wookieena kaikille näistä elokuvista kiinnostuneille ja miksei siis muillekin. Kirjaa julkistetaan virallisesti tänään Facebookissa ja sitä saa julkkaritarjouksena ainakin Ad Libris -kirjakaupasta. Ja vinkattakoon vielä sekin, että vaikka minämuotoinen kirja kantaa tekstinäkin hienosti Suotamon äänen, näyttelijä lukee äänikirjaversion itse.
Joonas Suotamon haastattelujakin on helppo löytää medioista lähipäivien aikana, esimerkkinä tässä Ylen.
Minä itse jututin Suotamoa kirjan tiimoilta siviilityöni puolella juttuun, joka julkaistiin Sunnuntaisuomalaisessa eli noin viidessätoista suomalaisessa maakunta- ja aluemediassa sunnuntaina 31. tammikuuta. Netissä sen jutun äärelle pääsee eri julkaisijamedioissaan tämän linkin kautta. Juttu on netissäkin vain tilaajille (24 tunnin lukuoikeus maksaa 2 euroa).
Tarkoitukseni on ammentaa tuosta juttelustani Joonaksen kanssa ja Roar!-kirjasta myös tähän blogiin lisää lähipäivinä.
The Rise of Skywalkerin bluraylla/dvd:llä ei ollut kommenttiraitaa eikä lainkaan poistettuja kohtauksia, mutta senhän jo etukäteen tiesimme.
Se sen sijaan ehkä yllätti, että siellä kuitenkin oli peräti kahden tunnin mittainen making of -dokkari. Kun lasketaan mukaan lyhyemmät featurettet, päästään ekstroissa noin kolmen tunnin kokonaiskestoon, mikä on uusien Star Wars -elokuvien kotijulkaisujen ekstrojen sarjassa parhaasta päästä. Pohjaa pitää Rogue One, jonka levyllä ekstroja oli yhteensäkin vain reilun tunnin edestä. Minuuttivoiton taas vie The Last Jedi, jonka bluraylla oli elokuvan lisäksi katsottavaa kutakuinkin saman verran kuin tässä uutuusjulkaisussa – mutta jolla oli lisäksi ohjaajan kommenttiraita, jota tässä ei ole.
TLJ:n bluray voittaa sisällöllisenkin kisan, eikä vain kommenttiraidan tai siellä olleiden lukuisien poistettujen kohtausten vuoksi. Ennen kaikkea TLJ:n murskavoitto tulee päädokkarilla The Director and the Jedi, joka on otsikkonsa mukaan näkökulmattu lähes ”oikealta elokuvalta” tuntuva dokumentti. TROS:n vastaava, se kaksituntinen The Skywalker Legacy, on otteeltaan huomattavasti tavallisempi oheisdokkari, jossa käydään läpi kuvauspaikat, haastatellaan päätekijät ja kerrotaan leppoisia anekdootteja.
Ei sillä, etteikö se olisi viihdyttävä. On kyllä, ja joka tapauksessa esimerkiksi minä katson aina ilolla mitä tahansa Star Wars -elokuvien making ofia. Tässä blogipostauksessa yritän tiivistää, mitä etenkin tästä sain. Todettakoon kuitenkin tähän väliin kiinnostuneille, että nykyajalle tyypilliseen tapaan ekstralevyllä ei ole suomitekstejä.
The Skywalker Legacy alkaa oikeastaan hyvin hauskasti: vuoden 1983 arkistokuvalla, jossa fanit kertovat, etteivät malta odottaa saagan valmistuvan aikanaan yhdeksän elokuvan kokonaisuutena. Tämähän on täysin totta – vaikka sanomatta dokkarilta tietysti jää, että The Rise of Skywalkerilla ei ole yhtään mitään tekemistä sen episodin IX kanssa, jota George Lucas oli 1980-luvun haastatteluissaan tarkoittanut. Mutta eivätköhän lähes kaikki tällaista dokkaria katsovat sen tiedäkin. On vain Star Wars -saagan ihania erityispiirteitä, että tässä elokuvasarjassa ykkönen onkin nelonen ja ysiäkin on – tavallaan – osattu odottaa melkein neljäkymmentä vuotta.
Yhteyttä vanhaan haetaan muutenkin halki dokkarin penkomalla aina välillä arkiston aarteilta. Ponnahduslautaa haetaan Lucasista itsestään asti: uusista episodeista jyrkästi irtisanoutunut George-setä ei tietenkään ole antanut dokkariin uutta haastattelua, mutta vanhoissa klipeissä hän esiintyy usein. Se, ja ehkä ihan erityisesti nuo Lucasin sisältävät klipit, käy välillä katsoessa vähän kiusalliseksi juuri siksi, että The Rise of Skywalker kuitenkin elokuvana on melkoinen edeltäjiensä retconnaus. Toisaalta on totta, että TROS pyrkii koko ajan – välillä niin ikään kiusallisuuteen asti – kaikenlaisissa yksityiskohdissakin viittaamaan aiempiin osiin, joten miksi ei sitten sen tekemistä kuvaava dokumentti?
Warwick Davis ja poika tulkitsivat ewokkeja loppukohtauksessa.
Ehkä tärkein opetus TROS-dokkarista oli itselleni se, josta Reyn näyttelijä Daisy Ridley puhui Dragcast-podcastissa ihmetellessään The Rise of Skywalkerin negatiivista vastaanottoa: dokumentti on tosiaan täynnä rakkautta, kuten Ridley sanoi. Kaksituntisen lopussa kamera tallentaa Ridleyltä aidon kyyneleen elokuvan lopun ”Rey Skywalker” -repliikin kuvaushetkellä, enkä ihmettele.
Niin kiireellä kuin TROS on tehtykin ja niin väkinäiseltä kuin monet sen ratkaisut valitettavasti valmiissa elokuvassa tuntuvat, ei kukaan voi kiistää, etteikö tämänkin elokuvan kuvauksissa olisi iloittu. Star Wars -perhe on Star Wars -perhe, tällaisina vaikeampinakin aikoina. Esimerkiksi Kelly Marie Tran -parka, jonka hahmo Rose häivytettiin elokuvasta viimeistään leikkausvaiheessa lähes kokonaan, aivan säteilee useammassakin dokkarin kohtauksessa ja tuntuu nauttivan roolistaan esimerkiksi Carrie Fisherin tyttären Billie Lourdin vastanäyttelijänä (kohtauksissa, joista suuri osa tosiaan jäi leikkauspöydälle).
Joonas Suotamo (Chewbacca) listaa työtehtävänsä.
Prinsessa Leian ongelman ratkaisua eli puuttuvan Fisherin korvaamista yhdistelemällä ylijäämäottoja, tietokonetaikaa ja uutta kuvaa dokumentti toki käsittelee. Se näyttää, kuinka kokonaisia kohtauksia rakennettiin Fisheriltä jääneiden ottojen ympärille ja kuinka Lourd pääsi näyttelemään äitinsä hahmoa flashback-kohtauksessa. Oli tuloksesta elokuvassa mitä mieltä tahansa, on tämä toki kiinnostavaa, ehkä vaikuttavaakin.
Pääasiassa dokumentti etenee kuvausvaiheen kautta. Pitemmäksi ajaksi ja vielä erikseen omassa featurettessaan dokumentti jalkautuu Jordaniaan, jossa kuvattiin Pasaana-jakso eli elokuvan isoin lokaatiokuvaus. Star Wars -elokuvia tehdään nykyään siten, että periaatteessa mitä tahansa voidaan tehdä tietokoneella ja studiossa (ja tehdäänkin), mutta kun paikan päälle lähdetään, sinne sitten todellakin lähdetään ja isolla vaihteella. (Ekstra-levyn Jordania-osat ovat tosin silmiä hivelevine maisemineen ja kuvausten sujuvuuden hehkuttamisineen mitä mainiointa pr:ää maalle leffakuvauskohteena ja erikseen dokkarissa itsekin esiintyvälle Jordanian kuningashuoneelle, ja siten hyvin todennäköisesti suorastaan osa kuvauspaikan vuokraa.)
Autiomaan Aki-Akien esi-isien festivaaleihin tarvittiin 450 avustajaa, joista suurin osa oli paikallisia taviksia, muun muassa Jordanian armeijan sotilaita. Heidät puettiin alieneiksi ja opetettiin tanssimaan. Autiomaahan rakennettiin kaikki fasiliteetit cateringista alkaen. Kun yhteen hetkeen tarvittiin 14 Aki-Aki-lasta, nämä toteutettiin käsinukeilla, joita ohjaamaan samaan kuoppaan laskeutui vieri viereen joukko nukettajia. Autiomaassa kuvattiin jopa takaa-ajokohtauksen greenscreeniä vaativia osia – siis näyttelijöiden kanssa kohtauksia, joiden taustalla ei edes näkynyt ympäröivä Jordanian luonto, vaan pelkkä vihreä kangas. Näin tehtiin, jotta kuviin saatiin juuri aavikon oikea valo ja väri.
Muutenkin dokkaria katsoessa sain taas useamman kerran ihmetellä, kuinka ”aidosti” moni kohtaus on tehty. Pasaanan luolassa kohdattu jättikäärme näyttää CGI:ltä ja pinnassa tietokonelisää onkin, mutta kuvauksissa se toteutettiin ihan samaan tapaan kuin Jabba Jedin paluussa melkein 40 vuotta sitten: useamman ihmisen ohjastaessa suuren nuken eri osia yhtä aikaa livenä.
Toisessa Pasaanalla tapahtuvassa kohtauksessa Rey hyppää ylöspäin voltin yli Kylon lähestyvän TIE-hävittäjän. Jopa tämän hypyn näyttelijä Ridley teki ihan itse ja ihan oikeasti – vaikka siis vaijereilla, tietenkin. (Ja sitä huvittavampaa on, että Ridleyä pelotti loppukohtauksessa liukua vaijerien ohjaamalla kelkalla alas Tatooinen hiekkamäkeä!)
Stunttikoordinaattori Eunice Huthart, minulle tähän asti vieras nimi, nousee muuten tämän ensimmäisen Star Wars -elokuvansa making of -dokkarin perusteella kerralla ihan koko saagan mainioimpien kamerantakaisten hahmojen listalleni. Liverpoolilaisella aksentilla puhuva nainen karjuu näyttelijöille ohjeita kesken liikkeiden ja eläytyy kameran takana jokaiseen suojattinsa käännökseen. Brilliant!
Eunice Huthart, ilmeikäs artisti.
Ketään ei varmaan yllätä, että making of- dokumentti ei erityisemmin paneudu The Rise of Skywalkerin tekemisen ongelmiin tai kiistoihin. Sellaiset dokumentit tehdään joskus paljon myöhemmin. Elokuvan ensimmäistä kirjoittaja-ohjaajaa Colin Trevorrowta ei nyt mainita nimelläkään. Siitä ei pukahdetakaan, kuinka Trevorrown versioon suunnitteilla olleet konseptit ehkä johtivat lopullisen elokuvan ratkaisuihin tai toisaalta tulivat täysin hylätyiksi. Erittäin yllättäen, ehkä melkein vahingossa, dokkari kuitenkin myöntää ääneen sen tosiasian, että Palpatinen paluu keksittiin vasta tätä osaa kirjoittaessa.
Minun kaltaiseni moniin TROS:n ratkaisuihin pettynyt pihisee dokumentin äärellä etenkin silloin, kun äänessä on toinen käsikirjoittaja Chris Terrio. Terrio muun muassa toteaa tosissaan, että jotta tarina muodostaisi täyden ympyrän, Luken piti nostaa X-Wing vedestä tässä episodissa, koska Imperiumin vastaiskussa hän ei siihen pystynyt, vaikka nimenomaan tällaiset yksityiskohdat IX:n käsikirjoituksessa tuntuvat isojakin ratkaisuja pahemmin teini-ikäisen kirjoittamalta fanifiktiolta. Suorastaan sketsiohjelmasta poimitulta tuntuu dokkarin kohtaus, jossa Terrio ja ohjaaja JJ Abrams pohtivat ankarasti, mikä voisi olla sopiva esine sisältämään tieto Palpatinen wayfinder-laitteen sijainnista, pyörittelevät erilaisia avaruudellisia pergamenttirullia ja päätyvät sitten veitseen, jonka terään on kätketty Kuolemantähden raunion silhuetti juuri tietyltä kalliolta tarkasteltuna juuri siinä muodossa, jonka raunio säilyttäisi säiden armoilla seuraavat vuosikymmenet. Olipa viisas ratkaisu, se.
Terrio on myös dokumentissa se, joka eniten todistelee IX:n kertovan tarinaa sellaisena kuin sen aina piti olla, väittäen muun muassa sarjan olleen aina ”Skywalkerien ja Palpatinejen saaga”, vaikka ennen tätä episodia koko saagassa oli yksi Palpatine eikä häntäkään oltu nähty parissa edellisessä episodissa. Abrams itse esiintyy dokumentissa vähemmän kuin ehkä luulisi – mikä saattaa olla kiinnostavaa heistä, jotka uskovat huhuihin ”JJ cutista” ja Disneyn ohjaajaltaan viemästä elokuvasta. Mutta kaikki nämä ovat tietysti seikkoja, joihin ylipäätään suhtautuu toisin katsoja, joka pitää Palpatinen paluusta, Reyn sukuselityksestä ja muista Abramsin ja Terrion TROS:ssa tekemistä isoista ratkaisuista.
Tässä kokoelma irtonaisia poimintoja:
Kenraali Pryden näyttelijä Richard E. Grant, suuri Star Wars -fani joka hehkutti haastatteluissakin kokemuksensa ihanuutta, tutkii dokkarissa häpeämättömästi First Order -lavasteiden tietokoneiden nappeja ja nippeleitä.
Droidiseppä Babu Frikin pajassa lojuu Bad Robot, siis Abramsin firman tunnarirobotti. Mahtaako näkyä elokuvaankin valikoituneissa kuvissa? En ainakaan edellisillä katsomiskerroilla huomannut.
John Williamsin cameosta luin jo ajat sitten, että kohtaus olisi täynnä esineitä, jotka viittaavat hänen yli viiteenkymmeneen Oscar-ehdokas elokuvaansa. Vasta tämän dokkarin myötä ymmärsin, millä tavoin.
Mark Hamillin oma rooli elokuvassa on pieni, mutta Hamill kävi ilmeisesti kuvauksissa muulloinkin. Aivan kuten jo originaalitrilogian kuvauksissa, hän tykkäsi vierailla avaruusolentojen askartelupajassa, ja ihastelee dokkarissa erityisesti pikkuista Baby Frik -nukkea.
Babun lisäksi Maz Kanata toteutettiin tällä kertaa oikeasti nukkena eikä motion capturena (vaikka Mazin kasvoissa ja yksityiskohdissa on yhä mukana sitä motion captureakin).
Kuolemantähden raunioiden planeetan Kef Birin kuvauksissa Englannin Buckinghamshiressa näyttelijät ja tekijät kohtaavat yllättävän ongelman: lentomuurahaisten massaparveilun. Hollywood voi tuoda tänne alien-otuksia, mutta on täällä meitä alkuasukkaitakin, tuntuu luonto sanovan.
Kuolemantähden raunoiden haluttiin kuulostavan kummitustalolta.
Oscar Isaac pyysi Abramsilta kuvauksissa kohtausta, jossa Poe jättäisi jäähyväiset Leialle. Abrams lisäsi sellaisen, ja liitti mukaan Landon, joka tulee lohduttamaan Poeta siitä, ettei kukaan ole koskaan ennalta valmis johtamaan. Minusta kohtaus on elokuvan parhaita.
Billie Lourd kehuu kameralle Kelly Marie Trania, joka juuri hyppää takaa antamaan yllätyshalin.
Vielä loppuun kaunein poimintani koko dokumentista. Adam Driver, joka on aina tuntunut syvällisesti ymmärtävän Kylo Renin piinattua sielua, määrittelee ”toisen hahmonsa” Ben Solon näin: ”Who is Ben? Someone who has hope. Purpose. Destiny.”
Tähän voi varmaankin lukea, että Kylo oli Driverin tulkinnassa tämän vastakohta. Tekisi mieli katsoa ihan tämän lauseen tietäen kaikki Driverin kohtaukset trilogiasta uudelleen.
Luin äskettäin ainoan Disney-ajan Star Wars -elokuvista julkaistun making of -kirjan, Making Solo: A Star Wars Storyn (Bredow, Rob. Abrams Books 2019). Olin lukiessani aivan ihastuksissani – ja se sai minut ajattelemaan erästä asiaa.
Industrial Light & Magicin johtajiin kuuluvan Rob Bredown valokuvista pääasiassa koostuvaa 250-sivuista Making Soloa voi kuvailla niin sanotuksi kahvipöytäkirjaksi. Se sopii kooltaan hyllyyn uusien elokuvien Art of -kirjojen viereen. Se myös täydentää sopivasti Art of Solo -kirjaa, koska taidekirja käsittelee elokuvan suunnittelu- ja visiointivaihetta ja Making-kirja taas lähes pelkästään käytännön toteutusta, erityisesti kuvausvaihetta ja jonkin verran jälkituotantoa. (Kumpikaan kirjoista ei pureudu kovin syvälle Solon käsikirjoitukseen tai elokuvaan tuotannon aikana tehtyihin muutoksiin, saati niistä suurimpaan eli ohjaajien vaihtoon, jota taidekirja ei käytännössä edes mainitse. Making-kirjassa se sentään jotenkuten ääneen myönnetään, ja toki sen toisista kuvista voi bongata ensimmäiset ohjaajat Phil Lordin ja Christopher Millerin ja toisista kuvista lopullisen ohjaajan Ron Howardin, jota kirjassa kuplille kehutaan.)
Ron Howard (kuvassa vas.) vaihtui Solon ohjaajaksi kuvausten ollessa jo loppusuorallaan, mutta hän päätyi kuvaamaan esimerkiksi kaikki Dryden Vos -kohtaukset uudelleen, vaihtaen hahmon näyttelijäksikin Paul Bettanyn (oik.). Kuvat kirjasta Making Solo (Abrams Books 2019).
Lukiessani tätä kirjaa huomasin siis olevani jatkuvasti aivan innoissani.Ai tuollaisella huolella ja vaivalla kuvausryhmä etsi Dolomiittien vuoristosta paikkoja, joiden päälle avaruusjunan ryöstö sijoitettaisiin! Noinko järjettömän paljon kaukaisen galaksin asuihin puettuja ekstroja olikaan paikalla Corellian tummasävyisissä kohtauksissa? Ja miten aidosti olemassa olevalta paikalta näyttääkään valokuvissa Kanarian saarten Fuerteventuralle rakennettu coaxium-jalostamo, joka kuitenkin tosiaan on täysin kuvauksia varten rakennettu vale-yhdyskunta!
Periaatteessa ei liene kummallista, että Star Wars -bloggaaja on innoissaan lukiessaan Star Wars -kirjallisuutta. Tässä tapauksessa kiinnostavaa kuitenkin on, että Solo: A Star Wars Story (2018) ei ole tämän Star Wars -bloggaajan mielestä kovin hyvä elokuva.
Solossa on koko ajan kova hönkä päällä, mutta siltä puuttuu järki ja melkeinpä tunteetkin. Lähes kaikki Han Solon myytin rakennuspalikat on työnnetty väkisin yhteen pikaseikkailuun, jolloin nimihahmo (AldenEhrenreich) jää kasvattamatta mittoihinsa, Hanin ja Chewbaccan (Joonas Suotamo) välinen erityisside rakentamatta ja Kessel-matkan todellinen legendaarisuus – kun siitä kerran legenda vuosia myöhemmin on tullut – ymmärtämättä. Juuri esitellyt hahmot kuolevat muutamaa kohtausta myöhemmin ilman että edes elokuvan muut hahmot jäävät heitä kaipaamaan, joten katsojastakaan ei tunnu, että näistä olisi ollut tarkoitus välittää. Tietynlaisen maanläheisyyden päällä on kummallinen koominen epävire, jonka pahin ilmentymä on droidihahmo L3-3T (roolissa Phoebe Waller-Bridge, toisaalla oikein taitava koomikko), joka parodioi ontuvasti feminismiä ja vihjailee seksuaalisesta suhteesta Lando Calrissianiin (Donald Glover). Tuntuu omituiselta, että Solon ohjaajat todella vaihdettiin kesken kuvausten, koska lopputuloksen perusteella keskeiset viat olivat pikemminkin Lawrence ja Jon Kasdanin käsikirjoituksessa.
Solon tiimi puoliksi puvuissa: vasemmalta Phoebe Waller-Bridge (L3-3T), Woody Harrelson (Beckett), Emilia Clarke (Qi’ra), Alden Ehrenreich (Han Solo), Joonas Suotamo (Chewbacca) ja Donald Glover (Lando Calrissian).
Kaiken tämän huomioiden Solon sinänsä katsoo viihde-elokuvana aivan irvistelemättä. Sen ilmestyessä kutsuin elokuvaa ensimmäiseksi ”yhdentekeväksi” Star Warsiksi, johon voi suhtautua kevyenä välityönä ja joka ei välttämättä kestä monta katsomiskertaa. Nyt (lähes kaksi vuotta ja sentään joitakin katsomiskertoja myöhemmin) sanoisin, että Solo on Star Warseista se, joka oli koko ajan selvimmin pelkkää viihdettä vailla suurempia tavoitteita. Se ei siis esimerkiksi esitä avaruudellisessa miljöössä myyttisiä tarina-aihioita tai käsittele hyvän ja pahan välistä tasapainoa eikä pyri sanomaan mitään yksilöiden vapaudesta diktatuurin ikeessä. Se vain esittelee kasan hahmoja ja kertoo seikkailutarinan Star Wars -maailmassa tavalla, joka muistuttaa sarjan pilottijaksoa.
Mutta luettuani viime keväänä ilmestyneen Making Solo -kirjan minut valtasi välitön halu katsoa elokuva uudelleen ja ihastella kaikkea tapahtumien takana nähtävää. Solo oli esimerkiksi puvustuksensa puolesta kaikkein suurin Star Wars -elokuva, koska siinä oli niin monta joukkokohtausta, joissa niin monilla taustahahmoilla oli niin eri tyyppisiä asuja: kohtaukset Corellian avaruuslentokentällä, lumiplaneetan vuoristobaarissa ja Dryden Vosin jahdin juhlissa. Ja vaikka en vieläkään ymmärrä, miksi se lopun coaxium-jalostamo muka sijaitsisi autiolla hiekkarannalla nuhruisissa hökkeleissä, mutta voi tavaton, miten loppuun asti mietityn todelliselta se paikka kuvauksissa otetuissa valokuvissa näyttääkään! Kalaverkotkin roikkuvat kuivumassa!
Joonas Suotamo ja Warwick Davis ottojen välillä Savareenin caoxium-jalostamolla eli Fuerteventuran saarella.
Koska Solo on niin monella muulla tavalla minusta vähemmän onnistunut, tämän kirjan upeiden valokuvien äärelle pysähtyminen muistutti minua siitä, kuinka paljon Star Wars -elokuvissa onkaan minulle kyse siitä, mikä toisissa elokuvissa jäisi ydinsisällön kehyksiksi.
Lavasteista, kuvauspaikoista, puvuista, olennoista, aluksista. Visioista ja niiden toteutuksesta. Kokonaistunnelmasta ja aivan pienistäkin yksityiskohdista, joita jotkut ovat miettineet hartaudella, vaikka ne vain vilahtavat ruudulla tai valkokankaalla. (Solon ehkä paras esimerkki tästä on vapaussoturi Enfys Nestin kypärään aurabesh-fontilla kaiverrettu teksti, jossa meikäläisillä kirjaimilla lukee ”until we reach the last edge, the last opening, the last star, and can go no higher” – aivan huikea motto, jossa on enemmän sisältöä kuin Enfys Nestin hahmossa elokuvassa tai käsikirjoituksessa.)
Sanalla sanoen: maailmoista. Star Wars -elokuvien erityisyydessä on, ainakin minulle, aivan valtavan suurelta osin kyse niiden kuvitelluista vieraista maailmoista, jotka tuntuvat ah-niin-todellisilta.
Stormtroopereita ja corellialaisia Solon alun avaruusasema-kohtauksen kuvaustauolla. (Kuvattu studiossa Englannissa).
Eikä kyse missään nimessä ole vain erikoistehoisteiden tasosta. Varmasti tasokkaat ovat tehosteet Disneyn toisenkin aliyhtiön Marvelin elokuvissa, mutta eivät niiden avaruusepisodien miljööt tunnu todellisilta – tuskin on tarkoituskaan. Isojenkin Hollywood-elokuvien scifi- ja fantasiamaailmat näyttävät edelleen usein muovisilta tai tietokoneella tehdyiltä ja tuntuvatkin sellaisilta, koska ne eivät sisällä mitään sellaista, joka saisi uskomaan lavasteen tai cgi-taustan aidoiksi paikoiksi. Usein sitä ei ole tavoiteltukaan, sujuvan tarinankerronnan tai samastuttavien hahmojen ollessa keskiössä. Hyvä ajatusleikki on kuvitella, tuntuuko elokuvan miljöö sellaiselta, että kameran voisi kuvitellusti kääntää ympäri, ja kuvissa nähty maailma jatkuisi sielläkin. Yleensä ei tunnu.
Star Wars -elokuvien tekijöitä sen sijaan ohjaa ja velvoittaa edelleen George Lucasin ajatus ”käytetystä tulevaisuudesta” (used future). Kyse on juuri siitä, että Lucas halusi kaukaisen galaksinsa näyttävän eletyltä ja todelliselta. Jos avaruusmatkailu ja robotiikka olisivat arkea, avaruusalukset eivät todennäköisesti olisi kiiltäviä tai puhtaita eivätkä robotit aina ehjiä. Tulevaisuudessakin vain harva paikka olisi ”futuristinen”, järkeili Lucas jo THX-1138:aa tehdessään, ja Star Warsiin tullessa hän sijoitti kohtauksia esimerkiksi Luken Tatooinen kodin keittiöön ja verstaalle. Molemmat tuntuivat paikoilta, joissa oikeasti siemaillaan aamumaidot ja vaihdetaan droidien öljyt.
Chewbacca katselee Dryden Vosin toimiston ikkunasta Vandor-planeetan vuoristoa. Toimisto on studiossa, mutta näyttelijä Joonas Suotamo näkee kuvauksissa ikkunasta saman minkä mekin: Dolomiiteilla kuvatuista vuorista vieraaksi planeetaksi käsitellyn maiseman, joka heijastetaan valtavalle näytölle lavasteen taakse.
Tämä todentuntuisuus on yksi selitys sille, miksi niin poikkeuksellisen moni Star Wars -fani on kiinnostunut lukemaan elokuviin liittyviä romaaneja ja sarjakuvia tai Visual Dictionaryjen kaltaisia selityskirjoja: kun elokuvassa nähty tuntuu todelliselta ja mietityltä, siitä haluaa mielellään tietää lisää ja siihen uppoutua syvemmälle. Mutta toisaalta minua ja monia muita kiehtoo kyllä myös Making Solon esittelemä toinen todellisuus: se, miten tämä kaikki on itse asiassa tehty.
Ainakin minulle taikaa vain lisää tieto siitä, että todelliselta tuntuva elokuva on toki oikeasti kuvattu lavasteissa, rakennettu pienoismalleina tai koodattu tietokoneella yhdistellen bittejä ja oikeaa kuvaa. Lucas itse horjui prequeliensa aikaan vähän turhankin tylsän syvälle tietokonemaailmaan, kun episodit II ja III kuvattiin melkein pelkästään sinisen tai vihreän kankaan edessä ja todellista olivat kärjistäen enää vain näyttelijät. Nykyisissä leffoissa on toki tietokonetehosteita numeraalisesti vielä enemmän kuin Lucasin aikaan, mutta niissä on myös pidetty huolta, että asioita tehdään mahdollisuuksien mukaan myös ”livenä”.
Tavoite tuntuu näissä elokuvissa nykyisin olevan, että esimerkiksi omituiset otukset rakennetaan fysiikkaa uhmaten esiintymään oikeasti samassa kuvassa näyttelijöiden kanssa, mutta sen sijaan esimerkiksi näyttelijöiden toimintakohtauksista iso osa feikataan mieluusti tietokoneella. Toisaalta nykytekniikka myös mahdollistaa aivan uudenlaisen immersion, josta pääsevät periaatteessa nauttimaan vain näyttelijät mutta joka oletettavasti vaikuttaa siihen, kuinka aidolta heidän suorituksensa tuntuvat. Soloa kuvattaessa kehitettiin tekniikkaa, joka tällä hetkellä loistaa The Mandalorianissa: vihreän tai sinisen kankaan sijaan näyttelijät näkevät lavasteen taustalla tai avaruusaluksen ikkunoista valtavilta kankailta sen saman kaukaisen galaksin todellisuuden, jonka mekin näemme elokuvassa.
Erityisesti juuri Solossa tunnelmat saavat vielä lisäkierroksia siitä, miltä elokuva kuvina tarkkaan ottaen näyttää. Kuvaaja Bradford Young on kuvannut Solon liki realistisesti: tummilla väreillä ja varjoissa, likaa pelkäämättä, luonnonvalon tai lavasteisiin kuuluvien valaisimien tunnelmaa hakien. Young tuntuu itse asiassa tehneen eri elokuvaa kuin ohjaajat ja kirjoittajat, mutta tästä ristiriidasta huolimatta ainakin itse nautin suuresti elokuvan visuaalisesta tyylistä. Esimerkiksi elokuvan alun Corellian tehdas- ja satamamiljöö (kuvattu Englannissa Fawleyn entisessä voimalassa) on paljon kiinnostavampi miljöönä kuin tapahtumiltaan, ja Youngin kameratyöllä on siinä suuri merkitys.
Toismaailmaista tekniikkaa corellialaisessa tehtaassa? Itse asiassa täysin lavastamatonta tekniikkaa Fawleyn entisessä voimalassa, johon corellialaiset tehtaat ja slummit sitten lavastettiin.
Olenko nyt siis tullut siihen pisteeseen, jossa nautin Art- ja Making-kirjoista tai yleisesti näiden taustojen tutkimisesta enemmän kuin itse elokuvista? Sellainen kysymys kieltämättä tulee mieleen, koska olen aina ollut erityisen kiinnostunut juuri tästä näkökulmasta Star Warsiin ja koska parin viime vuoden aikana Solon lisäksi myös The Rise of Skywalker jätti minut elokuvana kylmäksi.
Toivottavasti en sentään. Pikemminkin kyse on siitä, että juuri tämä Star Wars -elokuvien erityispiirre on itselleni paitsi tärkeä erottava tekijä tämän franchisen ja kaikkien muiden välillä, myös tärkeä perustelu sille, miksi tälle sarjalle on valmis antamaan aina uusia ja uusia mahdollisuuksia.
Näin komeasti toteutetut kuvitellut maailmat eivät ole vain kehyksiä tai vain taustaa. Skywalkerien mukaansa tempaavan tarinan lisäksi nimenomaan nämä kokonaiset toiset maailmat ovat inspiroineet yleisöjä ja yhä uusia kuvitelmia jo yli 40 vuoden ajan, vaikka sarjan faneiksi itseään kutsuvista kriittisimmät tykkäävät tosissaan vain 2-3 sarjan elokuvasta. Monien Star Wars -elokuvien käsikirjoituksissa on valitettavasti parantamisen varaa, mutta mikään korvaava tuote ei tarjoa samaa matkaa toiseen todellisuuteen.
Näissä kahdessa kirjoituksessa summaan episodi IX:ää käsitteleviä huhuja tilanteessa, josta elokuvasta ei vielä tiedetä juuri mitään varmaa, mutta jossa sen ensimmäinen traileri julkaistaneen tällä viikolla Star Wars Celebrationissa.
Spoilerivaroitus, siis – vaikka huhut ovatkin vain huhuja. Edellisessä kirjoituksessa kävin läpi hahmoja ja näyttelijöitä, tässä pureudun suoremmin juonihuhuihin.
Muun muassa tähän viimeksi jäimme: Rey ja Vastarinnan pakomatkan vähäiset selviytyjät pääsivät Craitilta pakoon Millennium Falconilla.
On suorastaan pakahduttavaa, kuinka vähän vielä nyt tiedämme siitä, miten jatko-osatrilogia ja Skywalker-saaga päättyvät. Koska The Last Jedi kuljetti saagaa niin yllättäviin (ja osan katsojista mielestä epämiellyttäviin) suuntiin, pakka on todella avoin. Episodi IX ei esimerkiksi enää sisällä sellaista viimeistä kohtaamista suurelta pahalta vaikuttaneen Snoken kanssa, jollaista siihen The Force Awakensin jälkeen olisi liki jokainen katsoja ennakoinut. The Last Jedin loppu ei myöskään anna mitään ehdottomia vihjeitä seuraavan episodin sisällöstä: viimeksihän esimerkiksi tiesimme jo varhain ennen Episodi VIII:n ensimmäistäkään traileria, että Luken ja Reyn kohtaaminen Ahch-Ton saarella olisi merkittävä osa elokuvaa.
Yksi apu juonispekulaatioihin tulee leffan castista ja hahmoista, jota käsittelin edellisessä kirjoituksessa. Cast-listan perusteella kaikki tietävät Luken palaavan Voima-haamuna, huhuja seuraavat tietävät vuotaneiden markkinointikuvien perusteella Renin ritarien näyttäytyvän viimein ja niin edelleen.
Toinen perinteinen aputyökalu pohdintoihin ovat kuvauspaikat ja lokaatiot. Aiempien elokuvien kohdalla esimerkiksi Dubrovnikin kuvausten paparazzikuvista saattoi aika hyvin päätellä, mitä Canto Bightilla oli The Last Jedissa luvassa. Kroatiassa nimittäin kuvattiin takaa-ajokohtaus historiallisessa kaupungissa jonkinlaisten hevoseläinten selässä. Paikalla ei kuitenkaan ollut varsinaisia päänäyttelijöitä, josta saattoi päätellä, että Dubrovnikin esittämässä SW-lokaatiossa tuskin tapahtuisi ainakaan ulkotiloissa merkittäviä dialogikohtauksia.
(Toisaalta kaukaa tehdyissä silminnäkijähavainnoissa ja paparazzikuvissa on aina omat hauskat virhetulkinnan mahdollisuudetkin. Esimerkiksi Greenham Commonin lentokentältä eli The Force Awakensin Vastarinnan tukikohdasta bongattiin aikanaanAdam Driverin näköinen extra, joka johdatti omiakin spekulointejani ihastuttavasti harhaan aikana, jolloin emme vielä tienneet Driverin roolia. Irlannista The Last Jedin kuvauksista taas kiiri uskottavan tuntuinen silminnäkijäkertomus kuvatusta avaruusaluksen maahansyöksystä ja miekkataistelusta Luken ja Renin ritarien välillä, mutta elokuvassa ei lopulta ollut kumpaakaan.)
Daisy Ridley, John Boyega ja Oscar Isaac tunteikkaina episodi IX:n kuvauksissa – mahdollisesti niiden päättyessä.
Tällä kertaa parhaiten pääsemme kiinni siihen, mitä kuvattiin Wadi Rumin autiomaassa Jordaniassa. Sosiaalisen median perusteella paikalla olivat Daisy Ridley eli Rey, John Boyega eli Finn, Oscar Isaac eli Poe Dameron, Anthony Daniels eli C-3PO ja Joonas Suotamo eli Chewbacca. Pääkolmikon vahvisti myöhemmin oheinen ohjaaja-kirjoittaja JJ Abramsin twiittaama kuvakin. Silminnäkijäraporttien mukaan kuvauspaikalta bongattiin The Force Awakensissa nähdyn torin kaltaisia telttoja ja Reyn kiiturilta näyttäviä kulkuneuvoja. Tästä kaikesta, ja Abramsin kerrontaperinteistäkin, voi päätellä, että Rey palaa trilogian päätösosassa lähtöpisteeseensä Jakku-planeetalle ja joukko sankareita on hänen mukanaan.
Reyllä itsellään on toki ollut motivaatioita paluuseen, mutta The Last Jedissä hän tuntui jo hyväksyvän, ettei hänen enää auta odottaa kadonneita vanhempiaan autiomaassa. Saako Rey siis esimerkiksi jonkin uuden tiedon vanhemmistaan, joka voisi saada hänet palaamaan Jakkulle, vai vetäytyykö hän muuten vain juurilleen? Entä mikä kuljettaa universumin avaruusaluskaatopaikalle kaikki muutkin sankarit keskellä First Orderin ja Vastarinnan kiihkeää taistelua?
Silkan päähahmojen määrän perusteella Wadi Rumin kuvauspaikka, todennäköinen Jakku, on IX:ssä merkittävässä roolissa. Se tuskin on esimerkiksi vain paikka, josta Rey käytäisiin alussa hakemassa mukaan seikkailuun. Chuck WendiginAftermath-kirjatrilogian päätösosa tosin sijoitti Jakkulle muinaista sith-teknologiaa ja Palpatinen testamentin toteutuksen suurta mekaniikkaa, mutta en usko, että Abrams tarttuisi käsiksessään mihinkään, minkä ymmärtäminen edellyttäisi oheiskirjallisuuden lukemista.
Lontoon Black Park sijaitsee Pinewoodin studioiden naapurissa ja on siksi saanut esittää metsää monissa elokuvissa. (kuva: James Petts / Wikimedia Commons, CC BY-SA 2.0, rajaus AJ)
Toinen ulkoilmakuvauspaikka oli Black Parkin puistossa Lontoossa. Vaikka tarkka kuvauspaikka oli aidattu, puisto on avoin yleisölle, ja niinpä siellä bongattiin niin Millennium Falcon kuin X-Wingkin. Puistossa on luonnostaan havu- ja lehtipuita, mutta sitä lavastettiin muun muassa köynnöksillä eksoottisemmaksi. Making Star Warsin lähteiden mukaan lokaatiota on kuvattu sekä ”viidakkoplaneetaksi” että ”suoplaneetaksi”, joissa saattaa olla kyse yhdestä tai kahdesta planetaarisesta kohteesta.
Paikalta on kuitenkin silminnäkijähavaintoja myös tekolumesta, joka saa kuvauspaikan kuulostamaan jo Star Wars -galaksin näkökulmasta epätodellisen moni-ilmastoiselta. Lavastettu luminen metsä näyttää MSW:n kuvissa erehdyttävän samanlaiselta kuin Starkiller-tukikohdan planeetan metsä The Force Awakensissa – joka muuten silloin lavastettiin sisälle studioon – mutta tuo planeettahan präjähti palasiksi. On aivan mahdollista, että Black Parkissa on kuvattu kohtauksia tai taustoja useammallekin planeetalle ja eri kohtiin elokuvaa.
Joka tapauksessa Black Parkissa kuvattiin ainakin Vastarinnan ja First Orderin sotilaiden välinen taistelukohtaus. (Sota- ja taistelukohtauksia Episodi IX:ssä pitäisi muutenkin riittää.) Näyttelijöitä en ole huomannut puistosta bongatun, mutta jo Falcon-havainnon perusteella viidakossa/suolla vierailee ainakin lopullisessa elokuvassa varmasti myös jokunen päähahmoista.
Aivan tuoreen huhun mukaan suoplaneetalla vierailisi Falconin matkustajien lisäksi myös Kylo Ren (Adam Driver), joka tapaisi siellä Oraakkeliksi kutsutun uuden alien-hahmon. Minusta ”The Oracle” kuulostaa enemmän SW-kuvauksissa nykyisin yleisesti käytetyltä koodinimeltä (esimerkiksi Luken koodinimi oli ”Original Warrior”), joten suolla asuva oraakkeliksi kutsuttu hahmo voi oikeasti olla jotain aivan muuta – esimerkiksi vaikkapa Voiman pimeän puolen outo osaaja, eräänlainen ”pahan puolen Yoda”. Mutta on toki täysin mahdollista, että nimi viittaa juoneen ja kyseessä on oikeasti ennustaja, jolta Kylo hakee tietoa tai apua. Onhan Kylo elokuvissa pyytänyt apua kuolleen miehen kypärältäkin.
Saako Kylo viimein kaipaamansa Skype-yhteyden tuonpuoleisiin?
Kolmas kuvauspaikka, josta tiedämme, oli ruohikkoinen rinne jossain päin Englantia, josta juorulehti The Sunjulkaisi paparazzikuvia. Niiden perusteella tiedämme, että Finn, Poe ja Chewbacca muodostavat jossain seikkailun vaiheessa tiimin, joka törmää Naomi Ackien näyttelemään Jannah-hahmoon.
Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka Star Warsissa yksikin kuva voi saada juonispoilerin piirteitä. Vaikka emme tiedä olosuhteista mitään, tiedämme siis tästä yhdestä kuvasta, että aina yhdessä mainiot Finn ja Poe ovat yhdessä tämän seikkailun vaiheen aikana. Ja toisaalta tiedämme, että samaan aikaan Rey on siis jossain muualla (ja todennäköisesti jonkun muun seurassa).
Missä siis? Kaikki arvaukset ovat tässä vaiheessa mahdollisia, koska huomattavia osia elokuvasta on tietenkin lavastettu studioon. The Last Jedin kuvauksissa näyttelijät ulkoilivat lähinnä Irlannissa, jossa kuvattiin Ahch-Ton saaren kohtauksia, mutta silti elokuvassa toki tapahtui yhtä ja toista.
Renin ritarit, jotka vilahtivat The Force Awakensissa, pääsevät ehkä viimein paremmin esiin.
Epäilemättä kaikkein jännittävin galaktisiin lokaatioihin liittyvä huhu on se, jonka mukaan episodi IX:ssä olisi esillä ”uhka jostain kaukaa”. Tätä on vaikea kääntää suomeksi asentamatta väliin rikkinäistä puhelinta: Making Star Warsin sanat kuuluvat ”a threat from The Beyond”. Vaikka muitakin käännösmahdollisuuksia on, kyse on todennäköisemmin galaksin tunnetun alueen ulkopuolisesta uhasta. Siis sieltä samasta suunnasta, jonne kukistetun Imperiumin rippeet oheiskirjallisuuden mukaan vetäytyivät nuolemaan näppejään ja josta ne sitten vuosia myöhemmin palasivat salaperäisen Snoken johtamana, First Orderiksi itsensä uudelleenbrändänneinä. Mielenkiintoista, eikö totta?
Vanhoille Star Wars -faneille tämä saattaa myös kuulostaa tutulta. Galaksin ulkopuolelta tuleva uhka, Yuuzhan Vong -rodun invaasio, kun oli ydinlähtökohta New Jedi Order -saagassa vuosina 1999-2003. Lähinnä romaaneina kerrottu tarina kertoi nimenomaan siitä, mikä oli galaksin seuraava suuri uhka Imperiumin jälkeen – siis ennen kuin Disney-kauppa ja uudet elokuvat tekivät näistä kertomuksista Legends-otsikon alla tunnetun epäkaanonin.
En usko, että episodi IX ryhtyisi sinällään toisintamaan tätä tarinaa. En esimerkiksi oikein usko, että trilogian päätösosa esittelisi yhtäkkiä kokonaisen uuden pahisarmeijan, joka saisi First Orderin ja Vastarinnan yhtäkkiä yhdistämään voimansa. Mutta jos huhu pitää paikkansa, olisiko silti mahdollista, että jonkinlainen ”uhka” olisi niin kylmäävä, että se osaltaan saisi First Orderin suurjohtaja Kylon uusiin ajatuksiin sisäisen konfliktinsa kanssa? MSW:n raportti antaa nimittäin ymmärtää, että tiedon tästä uhasta tuovat Kylolle hänen omat Renin ritarinsa – ja että tämä uhka sitten tekee Kylosta ”haavoittuvan”. Mahtaisiko uhka liittyä jotenkin Snokeen ja siten First Orderin alkuperään ja hauraaseen ideologiaan?
Sama MSW on myös raportoinut, että elokuvan juonessa olisi mukana niin sanottu MacGuffin. Alfred Hitchcockin klassikkotermillä tarkoitetaan tavoitetta, yleisimmin esinettä, jota elokuvan hahmot havittelevat ja joka siten ajaa juonta eteenpäin. (Hitchin teorian ydin oli, että esineellä itsellään ei oikeastaan ole edes merkitystä, ainoastaan sen olemassaololla.) MSW:n Jason Ward alleviivaa, että hän ei tiedä, mikä tuo MacGuffin on. Jos nämä huhuraportit ylipäätään pitävät paikkansa, veikkaan asioiden ynnäytyvän yhteen ja tavoiteltavan esineen liittyvän joko Beyond-uhan pysäyttämiseen tai olevan se asia, jota Beyond-uhka sankareidemme galaksista tavoittelee. Mutta mikä se sitten olisi? Holokron, kyber-kristalli tai mikä tahansa yksittäinen esine olisi aivan liian vaatimaton tavoite!
Entä voitaisiinko ”Beyondilla” sittenkin tarkoittaa sitä tuonpuoleista, minne Voimaan yhtyneet jedit Yoda, Obi-Wan ja Anakin ovat menneet?
Snoke on kuollut, mutta palattaisiinko Snokeen ja hänen alkuperäänsä sittenkin vielä?
Huhuja tietysti riittää, koska kuka vain voi kirjautua Redditiin ja väittää lukeneensa IX:n käsikirjoituksen. Mainittakoon esimerkiksi, että erään muilta osin erittäin uskottavan huhuilijan mukaan elokuvassa olisi useita flashbackeja, joissa Luke muun muassa kouluttaisi Leiaa. Siis sitä Leiaa, josta Lucasfilm ehdottomasti vannotti, että häntä ei castattaisi uudelleen eikä hänen IX-kohtauksiaan rakennettaisi tietokoneella.
Mutta yksi huhu, joka on pakko mainita vielä tässä vaiheessa (sillä torstaina se olisi luultavasti jo liian myöhäistä), on AICN:n väite elokuvan nimestä. Se nimittäin kuuluu, että episodi IX:n otsikko olisi ”Skywalkers”.
Väite on niin rohkea, että sen äärelle on hyvä pysähtyä hetkeksi. Koska yhdenkään aiemman episodielokuvan otsikko ei muodostu vain yhdestä sanasta ja koska yhdessäkään tähänastisista nimistä ei edes mainita nimeltä henkilöhahmoja, tuntuu ensiajatukselta järjettömältä edes väittää, että Episodi IX olisi nimeltään vain ”Skywalkers”.
Todennäköisesti ei olekaan. Mutta sittenkin: entä jos? Tätä episodiahan on jo mainostettu Skywalkerien suvun saagan loppuna. Muista episodeista poikkeava otsikko henkisi lopullisuutta.
Yksi ainoa sana monikossa lataisi isoja merkityksiä monikkomuodolle. Alaotsikoksi nostettuna ”Skywalkers” voisi sisältää monimerkityksellisesti tulkinnan siitä kosmisesta tasapainosta, jonka hakemisesta tässä kaikessa on osaltaan kyse. Episodi IX:n alussa kun Skywalkerien ”mahtavaa verta” edustaa vain yksi mies, joka hallitsee galaksia pahan First Orderin valtaistuimelta, Skywalkerin nimen hylänneenä. Mutta sitten meillä on yksi nainen, joka ei ole Skywalkerien verta ja joka päinvastoin tuli mitättömyydestä – mutta joka ehkä kuitenkin on Skywalkerien lopullinen henkinen perillinen.
Episodi IX:n kuvaukset ovat viimein päättyneet. Asian julkisti perjantaina ohjaaja JJ Abrams twiitillään:
It feels impossible, but today wrapped photography on Episode IX. There is no adequate way to thank this truly magical crew and cast. I’m forever indebted to you all. pic.twitter.com/138AprtFuZ
Mitä tiedämme siitä, mitä kuvattiin ja mitä joulukuussa luvassa on? (Tämä kirjoitus ei käsittele huhuja eikä siis spoilaa.)
Otetaanpa ensiksi kalenterit esiin. Episodi IX:n kuvaukset alkoivat elokuun alussa ja kestivät siten kuusi ja puoli kuukautta. Se on joitakin viikkoja enemmän kuin The Force Awakensin ja The Last Jedin kuvaukset aikanaan, mutta ei niin merkittävästi, että siitä kannattaisi päätellä mitään erityistä – vaikka huhujen joukossa onkin ollut puhinaa siitä, että viimeinen osa olisi mittakaavaltaan iso. (Solon kuvaukset kestivät noin 10 kuukautta, mutta se kuvattiinkin suureksi osaksi kahteen kertaan ohjaajien vaihdoksen vuoksi.)
Yesterday was a wrap for me. A huge furry thank you to all of the CAST and CREW of Star Wars Epidsode IX. What a bittersweet thing it is to end this trilogy, this life changing chapter of my life. And finally thank you @jjabrams for giving me this opportunity. Rawrrgh! pic.twitter.com/GYirK2Gdvb
Sen sijaan edeltäjien kuvausaikoihin tätä hetkeä verratessa selviää, että tässä vaiheessa episodi IX:llä on jonkin verran kiire. The Force Awakensin kuvaukset päättyivät 13 kuukautta ennen ensi-iltaa, The Last Jedin peräti 17 kuukautta ennen ensi-iltaa. Nyt joulukuun punaisiin mattoihin on aikaa vain 10 kuukautta.
Toki on täysin mahdollista, että IX:n jälkituotanto on tässä vaiheessa pitemmällä kuin edeltäjiensä aikanaan. Todennäköisesti paitsi efektejä, myös leikkausta on edistetty jo kameroiden vielä pyöriessä. Silti on varmaa, että aikataulu on jonkin verran kireämpi kuin tarkoitus oli. Tässä näkyy nyt se, että Abrams ei ollut IX:n alkuperäinen käsikirjoittaja- ja ohjaajavalinta, vaan että Colin Trevorrown yrittäessä edistää projektia aikaa kului lopputulokseen nähden hukkaan. Silti on jokseenkin hämmentävää huomata, että episodi IX:n kuvausten päättymisestä ensi-iltaan ei ole kuin noin kolmen kuukauden verran pitempi väli kuin Solon kohdalla – joka kuitenkin oli tässä vaiheessa yleisesti tunnettu kriisituotanto.
Mutta älkäämme säikähtäkö sitä nyt. Abrams oli varmasti oikea valinta pelastamaan tilanne: vaikka hänen ei ollut The Force Awakensia tehdessään tarkoitus kertoa tarinaa loppuun, oli hänellä taatusti tuolloin visioita siitäkin. Ja vaikka jatko-osatrilogiaa ei todellakaan suunniteltu alusta loppuun valmiiksi ennen ensimmäisen osan kuvauksia, on Adam Driver antanut haastattelussa ymmärtää tienneensä koko ajan Kylo Renin määränpään. Abramsiltahan sellaiset tiedot olisivat peräisin olleet – ja juuri Abramsin oli siten luontevaa palata Kylo ja muut hahmot sinne kuljettamaan. Hänen ei myöskään – tarvinnut käyttää aikaansa totutellakseen kaukaisen galaksin kuvioihin, ja kuvausvaiheessakin hän on ollut tuttua pataa suurimman osan näyttelijöistä ja muistakin tekijöistä kanssa.
Today was 3PO's last on Episode IX. He's sad – so am I. But we're so proud to have worked with such a lovely, talented cast & crew lead by J.J. & Kathy. I'll miss everyone but I'm glad to know that we've been making something exceptional together, to share with the waiting world.
Me katsojat taas tiedämme viimeisen episodin sisällöstä tietenkin vielä erittäin, erittäin vähän. Tunteikkaasta wrap-kuvasta näemme vähän Reyn (Daisy Ridley), Finnin (John Boyega) ja Poen (Oscar Isaac) vaate- ja tukkamuotia viimeisessä episodissa, mutta sen lisäksi meille ei ole virallisesti kerrottu paljonkaan.
Tiedämme toki pitkän nimilistan näyttelijöitä, ja sen perusteella, että mukana ovat sekä edellisessä episodissa kuollut Luke Skywalker (Mark Hamill), tosielämässä kuollut Leia Organa (Carrie Fisher) että parista edellisestä episodista puuttunut Lando Calrissian (Billy Dee Williams). Voimme olettaa voimahaamu-Luken näyttäytyvän Reylle ja/tai Kylolle, vaikka teoriassa kyse voisi olla flashbackistakin. Leian roolista tiedämme, että luvassa ei ole (oleellisesti) tietokonetaikuutta vaan aiemmista episodeista yli jääneitä ottoja – todennäköisesti siis kenraalia tukikohdassaan.
Tiedämme, että mukana ovat uusissa rooleissa muun muassa tämän vuoden Oscar-ehdokas Richard E. Grant, Abramsin tv-sarjojen alumnit Keri Russell ja Dominic Monaghan sekä yhdestoista Tohtori Matt Smith, mutta meille ei ole paljastettu mitään näiden näyttelijöiden rooleista. Tiedotteissa nimettyjä uusia näyttelijöitä on episodin päätösluonteen huomioiden ihmeellisen monta, ja siitä voisi vetää esimerkiksi sellaisen johtopäätöksen, että heistä monetkin olisi palkattu näyttelemään yhtenäistä joukkoa, joka olisi kenties jo esitelty, muttei vielä tarkemmin näytetty aiemmissa episodeissa – pahamaineisia Renin ritareita, siis. Mutta tämäkään ei siis ole mikään jeditemppelissä kuulutettu totuus: luonnollisesti on aivan mahdollista, että nimettyjen ja nimekkäidenkin näyttelijöiden rooli Star Warsissa on yksinkertaisesti vain pieni.
Rooleista – ja juonestakin – on toki olemassa huhuja ja vähän todisteitakin, mutta lupasin tämän postauksen spoilerivapaana, joten ei niistä nyt sen enempää. Mitä silloin voin lisätä rikkomatta lupaustani?
No. Ainakin on julkista tietoa, että elokuvaa kuvattiin pitkä jakso Wadi Rumin erämaa-alueella Jordaniassa. Näyttelijöiden sosiaalista mediaa seuraavat ovat voineet vapaasti tehdä päätelmiä monien hahmojenkin esiintymisestä tässä lokaatiossa, ja vaikka myös Abramsin twiitin kuva näyttäisi olevan juuri hiekkaisesta autiomaasta, ehkä se menee aavistuksen spoilerien puolelle, joten jätän senkin tätä tarkemmin toiseen blogimerkintään. Joka tapauksessa Jordaniassa kuvaamisesta sinänsä ovat kertoneet julkisesti monet elokuvanteossa mukana olleet tuottaja Kathleen Kennedyämyöten.
Jordania oli vahvasti ehdolla Jakkun kuvauspaikaksi The Force Awakensiin, mutta Arabiemiraattien Abu Dhabi tarjosi paremmat tuotantotuet ja voitti kisan. Sittemmin Jordanian Wadi Rum sai esittää Rogue Onessa Jedha-planeettaa. Episodi IX:ssä palataan näistä todennäköisemmin Jakkulle: onhan Rey ollut koko ajan aikeissa palata takaisin sinne odottamaan kadonneita vanhempiaan, ja sisälsihän originaalitrilogiankin päätösosa vastaavaan tapaan paluun tarinan alkupisteeseen Tatooinelle. Mutta mikä juonisyy lopulta vetää sankarit ja pahikset Jakkulle, kun Reyn odotuskin vaikutti edellisessä osassa jo kertaalleen jäävän turhaksi?
Jos Jordania onkin todennäköisesti Jakku, sopii odottaa, että episodi IX:ssä nähdään myös uusia planeettoja. Britanniassa yleisö on nimittäin saanut kurkistuksia pariinkin ulkokuvauspaikkaan, jotka näyttäisivät olevan uusia lokaatioita. Näistä olen kirjoittanut vähän minäkin tässä blogissa, vaikka muuten episodi ix -huhuseurantani on ollut vaatimatonta. Uudet lokaatiot ovatkin tarpeen: uuden trilogian muut tapahtumapaikat ovat joko tuhoutuneet (Starkiller-tukikohdan planeetta, D’Qarin tukikohta) tai jääneet selvästi sankariemme taakse (Ahch-To, Canto Bight, Crait).
Erityisen kiinnostavaa kuitenkin on, palataanko planeettahyppelyssä millekään originaali- tai prequel-trilogiasta tutulle planeetalle. Tarinallisia perusteita sille on helppo keksiä (ja ainakin maantieteen perusteella Jordaniassa on toki voitu kuvata Tatooineakin!). Trilogian ja koko Skywalkerien saagan päättävältä episodi IX:ltä sopii joka tapauksessa odottaa suuren galaktisen konfliktin mittakaavaa. Vertailun vuoksi on hyvä muistaa, että Star Wars -elokuvien ylivoimainen planeettojen lukumääräennätys on edelleen ylivoimaisesti prequel-trilogian päätösosalla – samoin kuin se, että tuo ennätys saavutettiin erityisesti Order 66 -tappokäskymontaasilla ja halki galaksin näytetyillä loppukuvilla, jotka toteutettiin suurimmaksi osaksi studiossa. Suuren sodan tuntu ei tarkoita, että juuri päähenkilöiden olisi pakko vaihtaa planeettaa viiden minuutin välein.
Suurin osa kaikesta pohdinnasta on kuitenkin vielä hetken aikaa juuri tätä: spekulaatiota (tai tämän kaltaisia toivelistoja). Mysteerilaatikko on visusti kiinni. Uskottavia vuotojakin on tapahtunut vähemmän kuin olisi luullut, joten vaikka huhuja seuraavat voivatkin arvella jotain tietävänsä, eivät hekään kovin paljon.
Eikä meillä ole vieläkään edes episodi IX:n otsikkoa, saati sitten traileria. Edellisen julkistukselle olisi ollut hyvä sauma juuri nyt, kuvausten päättyessä. Trailereista on lähes varmaa, että ensimmäinen julkaistaan Star Wars Celebrationissa huhtikuun 11.-15. välisenä aikana ja toinen myöhään syksyllä – ellei sitten nimeä juhlisteta pienellä teaserilla.
Katsotaan vielä kerran kalenteria. Otsikko The Force Awakens julkistettiin kuvausten päättyessä eli 13 kuukautta ennen ensi-iltaa, The Last Jedi taas tammikuun lopulla 2017 eli 11 kuukautta ennen ensi-iltaa. Molemmat aikarajat on nyt siis ohitettu – josta voi päätellä vain sen, että nimi voidaan julkaista milloin tahansa.
Mutta Lucasfilmillä kyllä tiedetään, ettei sen uutisen pamauttaminen mitään saumoja tarvita huomiota saadakseen.
Tähtien jatkosota 