Jatko-osatrilogian loppukoe: Nyt kun se on ohi, oliko siitä mihinkään?

Pöly on laskeutunut jatko-osatrilogian osalta sen verran, että niin sanotut todelliset mielipiteet alkavat tulla esiin.

Tai ainakin siltä tuntuu, kun jopa ennen niin onnellisen Star Wars -perheen jäseniltä tuntuneet näyttelijätkin ovat alkaneet päästää irti vaitiolovelvollisuuksistaan ja keskinäisistä kehuistaan. Suorimmat sanat tähän mennessä on sanonut John Boyega, joka GQ:n äskettäisessä haastattelussa lausui syvän pettymyksensä siihen, kuinka hänen hahmoaan Finniä käytettiin trilogian kahdessa jälkimmäisessä osassa The Last Jedissä ja The Rise of Skywalkerissa. Boyega puhuu haastattelussa myös ei-valkoisten näyttelijöiden kohtelusta Hollywood-elokuvissa yleisemmin, ja tavallaan käyttää Star Wars -kokemuksiaan vain esimerkkinä isoista rakenteellisista ongelmista, mutta epäselväksi ei jää, mitä hän näistä kaukaisen galaksin elokuvistakin oman hahmonsa osalta ajattelee. ”They gave all the nuance to Adam Driver, all the nuance to Daisy Ridley”, Boyega sanoo ja toteaa, ettei (esimerkiksi) hänen hahmollaan ollut kaarta The Force Awakensin jälkeen. JJ Abramsin paluuta myöhemmin episodi IX:n ohjaajaksi Boyega kutsuu ”heidän paskansa pelastamiseksi”.

Tämä blogi on elellyt pandemiakuukaisina hiljaiseloa. Sinä aikana olen huomannut tekeväni itsekin jonkinlaista tilintekoa suhteestani uusiin elokuviin (joiden tuotannon käynnistyessä tämän oman pohdintakanavani päätin perustaa). Olen kysynyt itseltäni kahta isoa kysymystä, joista ensimmäisessä on kaksi osaa: Kannattiko episodit VII-IX ylipäätään tehdä – tai ainakaan tehdä ne tällaisina kuin ne tehtiin? Ja: Millaiset episodi VII-IX minä sitten olisin halunnut nähdä?

Kuten arvaatte, minun ei ole helppo vastata näihin kysymyksiin. Yritän tässä merkinnässä mahdollisimman tiiviisti parhaani.

The Rise of Skywalkerin loppuhalaus. ”There, for good or bad, it is done”, kuten eräässä aivan toisessa tarinassa sanottiin.

Kysymys 1a. Kannattiko episodit VII-IX ylipäätään tehdä?

Tähän voin periaatteessa vastata hyvin lyhyesti: kyllä.

Yhtenä vastauksena totean, että pidän JJ Abramsin The Force Awakensista ja Rian Johnsonin The Last Jedistä sekä Star Wars -sarjan episodeina että ison rahan viihde-elokuvina arvioituna. Molemmissa on sekä sujuvuutta että nyansseja enemmän kuin monissa jälkimmäisen sarjan kilpailijoissaan, painotuseroilla näiden välillä toki. Etenkin TLJ on kovasti makuuni myös niin sanotuilla elokuvataiteellisilla mittareilla – siis tasolla kuvat, leikkaus, ääni, tunne jne, erotettuna ns. saagan sisäisestä juonesta tai tarinasta. Molemmat ovat jo todistettavasti kestäneet ja kestävät varmasti jatkossakin itselleni hyvin monia katsomiskertoja. Voisi ehkä tiivistää, että The Force Awakens edustaa minulle täydellisen nautittavaa Star Warsia, kun taas The Last Jedi on Disney-aikaisista SW-elokuvista se, jolta olen erityisesti saanut jotain uutta. Täten se, että trilogian kolmas osa, Abramsin The Rise of Skywalker, ei valitettavasti täytä minulle juuri mitään näistä kriteereistä, tarkoittaa sittenkin 2/3 onnistumisia eli matemaattisesti laskettuna peukkua ylös.

Toisena päällimmäisistä vastauksistani totean, että Star Wars -sarjan sisällä uusi trilogia tarjosi aivan vähimmillään ensiluokkaisen päähahmojen joukon. Jälkikäteen arvioiden nimenomaan hahmot kuuluivat trilogian suurimpiin onnistumisiin: pippurinen-mutta-surumielinen romunkerääjä, traagisesti pahan puolelle päätynyt entinen sankari, koulutuksensa hylkäävä stormtrooper ja röyhkeän itsevarma lentäjä-ässä tarjosivat henkilöhahmoina enemmän uutta näkökulmaa kaukaiseen galaksiin kuin uuden trilogian varsinaiset tapahtumat. Erityisesti uudelleenkatselemisen kannalta on hyvin merkityksellistä, että uuden trilogian päähenkilöiden parissa haluaa viettää aikaa – kun taas esimerkiksi prequel-trilogiassa hahmojen etäisyys oli aina yksi keskeisistä ongelmista. Tai toisena vertailuna: myös Marvel-elokuvien suurmenestys perustuu suorastaan häpeämättömästi nimenomaan toimiviin hahmoihin eikä leffojen juoniin.

Tässä olenkin jo ehtinyt viitata eräisiin isoihin ongelmiin. Ennen kuin jatkan niiden parissa, totean ulkoelokuvallisesti stubbilaisena kolmantena pointtinani jatko-osatrilogian olemassaolon oikeutukseksi, että minä olen katsojana nauttinut tästä matkasta.

Vuoden 2012 lopulla kuvittelimme, että Star Wars -sarja olisi valmis ja uusia pitkiä elokuvia ei enää tulisi. Osittain siihen liittyen myös minun henkilökohtainen suhteeni tähän sarjaan oli noihin aikoihin etääntynyt, kuten olen tunnustanut tässä blogissakin jopa aivan alkusanoissanikin. Lupaus uusista elokuvista herätti minut kysymään, ovatko uudet elokuvat sarjalle pimeä uhka vai uusi toivo. Pian huomasin paitsi saavani enemmän Star Warsia kuin koskaan enää odotin, myös sukeltavani itse sen pariin syvemmälle kuin ehkä koskaan aiemmin. Nythän olemme saaneet niitä uusia elokuviakin jopa viisi (kahden Bond-elokuvan väliin mahtuvana ajankohtana!), eikä franchisella ole kerrassaan koskaan ollut yhtä monta rautaa tulessa kuin tällä hetkellä. Näissä hengästyttävissä vuosissa on todellakin ollut seurattavaa, spekuloitavaa ja taivasteltavaa. Ja kuten tästä blogista on varmasti niin ikään ilmi käynyt, minun Star Wars -kiinnostukseni kohdistuu tavallaan paljon enemmän näiden elokuvien tekemisen vaiheisiin kuin valmiiden teosten katsomiseen uudelleen ja uudelleen. Niinpä kaikki tämän blogin sisällössä ja sen olemassaolo itsessäänkin on tavallaan yksi vastauksistani siihen, onko tämä kaikki ollut sen arvoista: kyllä.

Mutta sitten taas, jos asia kysytään hieman toisin…

Tämähän se taitaa olla minulle jatko-osatrilogian kaikkein ylittämättömin yksittäinen kohtaus. The Last Jedin valtaistuinsalin kohtauksessa on kaikki kohdallaan audiovisuaalisesti ja dramaattisesti, mutta myös ulkoelokuvallisesti, koska en varmasti ikinä unohda, miten pöllämystynyt olin ensi-illassa teatterissa tällä hetkellä, josta en ollut spoilaantunut.

Kysymys 1b. Kannattiko episodit VII-IX tehdä tällaisina kuin ne tehtiin?

Vaikka olen koko ajan asettunut pikemminkin uusia elokuvia puolustavaan kuin niitä vastustavaan leiriin, minunkin on ollut alusta asti vaikea löytää uuden trilogian perimmäistä olemassaolon oikeutusta. The Force Awakens, The Last Jedi ja The Rise of Skywalker ovat satuseikkailun rakenteen, galaktisen konfliktin asetelman, visuaalisen kuvaston ja vaikkapa avaruusalusten ja planeettojen kaltaisten yksityiskohtien kannalta kiusallisen lähellä originaalitrilogian uusintaversiota. (Näitä samankaltaisuuksia voi tarkastella koottuna esimerkiksi tässä erinomaisessa videossa.) Jatko-osatrilogialla on niin ikään valitettavan vähän uutta temaattista annettavaa saagalle: loppujen lopuksi nytkin hyvä vain lopulta kukistaa pahan, ja pahan puolelle kääntynyt entinen hyvä ymmärtää virheensä, jolloin originaalitrilogian kertomus toistuu.

Trilogian vauhdikkaalle avausosalle – jossa nämä ongelmat ovat pahimmillaan – olin vielä valmis antamaan tämän anteeksi aloituksen nimissä. Riitaisesti vastaanotettu toinen osa antoi minulle, siitä tykänneelle, toivoa kulkemalla pisimmälle omaan suuntaansa, vaikka yhä muistutti monessa paljon Imperiumin vastaiskua. Mutta kun uuden trilogian päätösosa ei jatkanut edeltäjänsä tiellä lainkaan, vaan pikemminkin sivuutti lähes kaiken trilogian keskellä rakennetun ja lopetti tarinan toisintaen Jedin paluuta, matto tavallaan luiskahti koko sarjan alta. Siinä missä toisenlainen episodi IX olisi perustellut paremmin myös kahdessa edellisessä osassa tehdyt ratkaisut, nimenomaan tällainen episodi IX puolestaan heikensi edeltäjiensäkin arvoa.

Muotoilen kysymyksen vielä kerran uudelleen. Jos kysymys kuuluu: ”Perustelevatko episodit VII-IX tällaisina sen, että ne ovat nimenomaan Star Wars -sarjan episodit VII-IX?”, joudun vastaamaan kieltävästi. Ei, tämä trilogia ei valitettavasti tunnu Skywalkerien sukusaagan yhtä keskeiseltä kolmannekselta kuin kaksi aiempaa trilogiaa. Ei, vaikka lopulta jopa kaikki alkuperäiset Skywalkerit kuolevat sen edetessä.

Tässä tietenkin tullaan kaikkien jatko-osatrilogian ongelmien keskeiseen juurisyyhyn eli siihen, millaisella viestikapulamaisella tekniikalla tätä trilogiaa toteutettiin ja kuinka vähän mitään siitä suunniteltiin etukäteen (josta tuoreimman todisteen antoi äskettäin Daisy Ridley, joka vahvisti Reyn sukuyhteydeksi harkitun alunperin Obi-Wan Kenobia ja että Palpatine-yhteys tosiaan nostettiin edes vaihtoehdoksi vasta viimeistä episodia kirjoitettaessa). Toisenlaisia elokuvasarjoja voi toki oikein hyvin toteuttaa siten, että kutakin elokuvaa kirjoittaa uusi tekijä jatkoksi edellisille ilman valmista suunnitelmaa, mutta niin ei pitäisi tehdä sellaista sarjaa, joka antaa ymmärtää yhdeksännen osansa olevan päätös yli 40 vuotta sitten alkaneelle kertomukselle.

Tästä näkökulmasta tarkasteltuna vika on ehdottomasti enemmän Lucasfilmin, Disneyn ja yksilöistä viime kädessä toimitusjohtaja-tuottaja Kathleen Kennedyn kuin kummankaan elokuvien kirjoittaja-ohjaajista. Yksi kiehtova ajatusleikki onkin, millainen jatko-osatrilogia meillä olisi, jos sitä ei koskaan olisikaan markkinoitu meille episodeina VII-IX. Jos Disneyn ostama Lucasfilm sen sijaan, että antoi ymmärtää toteuttavansa George Lucasin jo 1970-luvulla julkisesti lupaamia episodeja VII-IX, olisi aloittanut ”Star Wars: The Force Awakens” -trilogian, kuinka toisenlaisin silmin katsoisimmekaan lopputulosta? Tai kuinka toisenlaiseen lopputulokseen sellainen pyrkimys olisi johtanutkin, kun esimerkiksi The Rise of Skywalkeria tehdessä ei olisi ollut samaa painetta vastata odotukseen koko saagan lopettamisesta?

Vinkkinä Hollywoodiin: Tällaista kohtausta ei kannata laittaa trilogian avausosaan, ellei siihen sisältyvään arvoitukseen ole olemassa myös vastausta!

Kysymys 2. Millaiset episodit VII-IX minä sitten olisin halunnut nähdä?

Lähtökohtahan on, että kunnon Star Wars -fani on aina tyytymätön Star Warsiin. Useimpien kunnon Star Wars -fanien tavoin minullakin on enemmän mielipiteitä siitä, mistä en pidä, kuin vastauksia siihen, mitä oikeastaan olisin tilalle halunnut. Nyt yritän silti sanoa jotain. Annan kaksi vastausta.

Ensimmäinen vastaus: aivan toisenlaisen episodi IX:n. Kuten edellä viittasin, voin toki osoittaa myös The Force Awakensista ja The Last Jedistä isoja ja pieniä yksityiskohtia, joiden olisin suonut olevan toisin, mutta niistä elokuvista kuitenkin pääpiirteissään kovasti pidin (pidän). The Rise of Skywalker sen sijaan on minusta epäonnistunut sekä yksittäisenä elokuvana että edeltäjiensä aloittaman tarinan lopettajana.

Niinpä minun on helpoin kuvitella ”parempi jatko-osatrilogia” yksinkertaisesti kuvittelemalla toisenlainen episodi IX. Sellainen, joka jatkaa The Last Jedin aloittamalla linjalla käsitellen Voiman tasapainoa ja myös sen mahdollista tasa-arvoistumista, etsien Reyn ja Kylon kautta mahdollista uutta tietä Palpatinen/Vaderin ja Yodan/Luken edustamien vanhojen polkujen välissä. Sellainen, jossa Finn kasvaa luontevaan rooliinsa First Orderin hylkäävien sotilaiden johtajaksi (joka kehityskaari todennäköisesti olisi kelvannut John Boyegallekin paremmin). Sellainen, jossa Palpatinea ei kaivata haudastaan käkättämään vanhoja virsiään, vaan jossa pahiksen roolissa joko pidetään pystyvä joukko Kylo, Renin ritarit ja First Orderin päällystö tai jossa edesmenneen Snoken taustalta paljastuu vielä jokin uusi pahishahmo, joka samalla selittää sujuvasti First Orderin ja Imperiumin yhteyden – vaikka se aikanaan spekuloitu Darth Plagueiskin mieluummin kuin Palpatine. Sellainen päätösosa, jossa galaksin koko kuvaa avataan kurkistamalla piilopaikkaplaneetoilta takaisin prequel-trilogiassa esiteltyyn ytimeen. Kun prequel-trilogia tuli mainittua, unelmieni episodi IX saisi myös rohjeta käsitellä Anakin Skywalkerin haamua, joko kirjaimellisesti tuomalla hahmon vaikkapa keskustelemaan tyttärenpoikansa kanssa tai edes muiden hahmojen puheen tasolla. Ja – kun nyt kerran kuvitellaan – sellainen, jota kuvatessa Carrie Fisher vielä elää, jolloin Leia saa kantaa sen roolin, joka hänelle olisi tässä episodissa oikeasti kuulunut.

Toinen vastaukseni parempaan jatko-osatrilogiaan on (vielä?) avoimempi. Jos otetaan puhdas pöytä Lucasfilmin toimistossa talvella 2013 – vaikkapa se pöytä, jolta on juuri kannettu arkistoon George Lucasin luonnokset jatko-osatrilogiaksi ja todettu, että tehdään jotain muuta – haluaisin nähdä todellakin jotain aivan muuta.

Olisin halunnut jatko-osatrilogian ilman uutta Imperiumia ja uutta kapinaliittoa. Olisin halunnut jatko-osatrilogian ilman autiomaassa asuvan orpoa, jonka on kuljetettava droidi prinsessalle, ja ilman vetäytymistä trilogian keskellä vanhan vastahakoisen jedimestarin oppiin syrjäiselle planeetalle. Ylipäätään olisin siis halunnut jotain, mikä muistuttaa rakenteeltaan, asetelmiltaan ja kuvastoltaan originaalitrilogiaa yhtä vähän kuin prequel-trilogia.

Se, mitä tämä sitten olisi voinut olla, ei oikeastaan ole minun asiani sanoa. Joitain heittoja voisin tehdä: esimerkiksi olisin voinut valita Luken onnistuneen jo kouluttamaan edes muutamia uusia jedejä Jedin paluun jälkeisinä vuosina yksinkertaisesti jo siksi, että aloitteleva uudenlainen jedijärjestö olisi tarjonnut omanlaisensa lähtöasetelman jatko-osatrilogialle (prequelien jedien entistä suuruutta ja originaalitrilogian jedien puuttumista olisi seurannut uuden alun trilogia). Yhdeksi keskeisistä lähtökohdista olisin ottanut sen ennustuksen Voiman tasapainosta ja vaatinut elokuvien kysyvän, mitä sillä oikeastaan tarkoitettiin, koska jatko-osatrilogian olemassaolo jo sinällään haastoi Voiman valitun Anakinin roolin kokonaisuudessa.

En kuitenkaan kirjoita fanifiktiota enkä satojen miljoonien dollarien elokuvia, eikä minulla ole taskussani tekemätöntä Star Wars -tarinaideaa, joka olisi kantanut Skywalker-saagan episodeiksi VII-IX. Mutta kun sellaiset tehtiin, jollakulla olisi pitänyt olla.

Nettiin käsikirjoituksena ja luonnoskuvien valikoimana vuotanut Colin Trevorrown hylätty, täysin toisenlainen versio episodi IX:stä ei sisällä kovin monta asiaa, jotka vastaisivat kaipuuseeni paremmasta episodi IX:stä, mutta paluu Coruscantille kuuluu niihin. Olisipa jatko-osatrilogiassa nähty tämä kuva!

Tämä blogimerkintä saattaa tuntua luettuna katkerammalta kuin onkaan. Totean siis vielä lopuksi varmuuden vuoksi, että en ole varsinaisesti vaihtanut mielipidettäni The Force Awakensista ja The Last Jedistä näiden pohdintojen seurauksenakaan, ja että koronahiljaisuuskaan ei siis ole tarkoittanut, että olisin siirtynyt jatko-osatrilogian puolustajien leiristä sen vastustajien joukkoon.

Niin ikään on hyvä todeta näiden pohdintojen päätteeksi, että nämä ovat edelleen verrattain uusia elokuvia, ja niiden todellinen kestävyysarvo punnitaan vasta tulevina vuosina. Vertailuksi on hyvä huomata, että prequel-trilogiaa arvostetaan nykyään Star Wars -fanien keskuudessa enemmän kuin 10 vuotta sitten. Ainakin yksi syy tähän tosin on The Clone Wars -sarja, joka on tavallaan tuonut Kloonien hyökkäykseen ja Sithin kostoon sitä syvyyttä, jota ne ilmestyessään tuntuivat kaipaavan. Mutta täysin mahdollistahan on, että Lucasfilm tekee jotain vastaavaa jatko-osatrilogiallekin. Elokuvia syventävien oheiskertomusten paikkoja on vielä ainakin nuoren Ben Solon kääntymisessä pimeälle puolelle, Imperiumin raunioiden kehityksessä First Orderiksi ja vastarinnan vuodessa The Last Jedin ja The Rise of Skywalkerin välissä. (Toki on myös mahdollista, että kymmenen vuoden päästä uudet Star Wars -tarinat ovat painaneet jatko-osatrilogiaa episodinumeroinnistaan huolimatta myös unohduksiin.)

Star Warsin tämänhetkinen lippulaiva ei kuitenkaan ole mikään näistä kertomuksista eikä edes seuraava elokuvahanke, vaan sarja The Mandalorian, joka saapuu viimein laillisesti nähtäville myös Suomessa ensi viikolla, kun Disney+ aukeaa meille tiistaina 15. syyskuuta. Tämä ei silti, tietenkään, ole viimeinen sanani jatko-osatrilogiasta, joka tähän asti on ollut tämän blogin keskeisimmän huomion kohteena. Olen muun muassa kirjoittanut pitkään (ja pitkää) summaavaa kirjoitusta siitä, kuinka George Lucasin luonnoksista todella kulissien takana päädyttiinkään valmiisiin episodeihin VII-IX. Ehkä se vielä jossain vaiheessa valmistuukin…

Taika Waititin Star Wars -elokuva voi kertoa mistä vain ja se on joka tapauksessa kiinnostava projekti (mutta on minulla veikkauskin)

Sen verran ovat Star Wars -projektijulkistukset kokeneet inflaation, ettei maanantainen tiedote ihan kurkkuun asti enää sydäntä pompauttanut. Mutta eipä silti aivan jokapäiväistä ole tiedote uudesta Star Wars -teatterielokuvasta ole. Etenkään sellainen tiedote, jonka enemmistö tämän franchisen usein-niin-murjottavasta fanikunnasta ottaa vastaan riemulla.

Virallisen sivun Star Wars -päivän pääuutinen siis kuului, että Taika Waititi ohjaa Star Wars -elokuvan. Käsikirjoituksesta vastaavat Waititi ja Krysty Wilson-Cairns.

Siinä oikeastaan se. Ei ensi-iltapäivää, ei aihetta.

Taika_Waititi

Taika Waititi (kuva: Gage Skidmore, CC BY-SA 2.0)

Uusiseelantilainen (ja maorisukuinen) Taika Waititi tunnetaan omaperäisistä komedioistaan (What We Do in the Shadows, Hunt for the Wilderpeople, Jojo Rabbit) ja yhdestä rakastetuimmista Marvel Cinematic Universen episodeista, Thor: Ragnarökistä. Tänä vuonna 45-vuotias Waititi voitti Oscarin Jojon käsikirjoituksesta. Ohjaaja tekee sivukeikkaa myös näyttelijänä: hän tulkitsi äskettäin Adolf Hitlerin roolin Oscar-leffassaan ja droidi IG-11:n äänen The Mandalorianissa. Ja niin, Waititi oli siis Star Wars -ohjaajakin jo ennen maanantaita: The Mandalorianin ekan kauden päätösjakso oli hänen.

Skotlantilainen Kristy Wilson-Cairns on 33-vuotias ja hänkin jo Oscar-ehdokas. Wilson-Cairns oli ohjaaja Sam Mendesin kirjoittajapari viime vuoden näennäisesti yhdellä otolla kuvatussa sotaleffassa 1917:ssä. Tulossa häneltä on Last Night in Soho, yhteistyö ohjaaja Edgar Wrightin kanssa. Selvä kaava siis: taitavat kirjoittaja-ohjaajat ovat löytäneet Wilson-Cairnsin työparikseen. Wilson-Cairns on kaikkiaan vasta toinen nainen Star Wars -elokuvien käsikirjoittajien joukossa: ensimmäinen oli Imperiumin vastaiskun ensimmäisen version juuri ennen poismenoaan kirjoittanut Leigh Brackett.

1917

1917 (2019): Tuskin tyyliltään erityinen verrokki Waititin Star Wars -elokuvalle.

Projekti on helppo toivottaa tervetulleeksi jo pelkkien nimien ansiosta.

Disney-aikaisten tähänastisten Star Wars -elokuvien ongelma on ollut useammin pikemminkin varman päälle laskeminen kuin riskien ottaminen, mutta Taika Waititin pitäisi olla ohjaaja, joka ei toimita elokuviaan kädenlämpöisinä. Kun hänet palkattiin Marvel-ohjaajaksi, hän teki Thoristaan käytännössä täysiveroisen komedian, mutta niin onnistuneen, että koko MCU taisi siirtyä sen mukana rentoutuneempaan suuntaan. Ja äskettäin hän tosiaan teki Oscar-palkitun komedian natseista.

Wilson-Cairnsin tuotantoa tunnen ymmärrettävästikin vähemmän, eivätkä 1917:n ansiot varsinaisesti käsikirjoituksessa olleet. Mendes, Wright ja Waititi on kuitenkin jo sellainen nimisarja, että heidän parinaan työskenteleminen lupaa hyvää. Wright (Shaun of the Dead, Hot Fuzz) on sitä paitsi ohjaajana hyvinkin Waititin kaltainen kujeilija.

Mikä tahansa Waititin ja Wright-Cairnsin Star Wars -aihe siis onkin, käsittelystä voi odottaa tavallisesta Star Wars -muotista irrottautumista – ja ainakin minusta se on juuri se, mitä seuraavaksi tarvitaankin.

thor-ragnarok

Thor: Ragnarök (2017): Mahdollisesti tyyliltään verrokki Waititin Star Wars -elokuvalle.

Mutta mikä se sitten on – se onkin hyvä kysymys. David Benioffin ja D.B. Weissin kesken jättämä Star Wars -projekti oli ilmeisesti jonkinlainen versio Vanhan Tasavallan jediritarien legendoista, ja yksi mahdollisuus on, että Waititi ja Wright-Cairns tarttuvat heidän jäljelle jättämiinsä aineksiin (tai täysin puhtaalta pöydältä samaan lähtökohtaan ja ajanjaksoon). Mitä enemmän Star Wars -projekteja julkistetaan, sitä väistämättömämpää on, että jossain vaiheessa jokin niistä sijoittuu kauas menneisyyteen jedien suuruuden vuosiin. Tosin yksi sen tapainen projekti on jo julkistettu, mutta The High Republic ei ole elokuva eikä sarja, vaan kirjojen ja sarjakuvien kokonaisuus.

”Knights of the Old Republic” -tyyppinen projekti kuulostaa kuitenkin projektilta, jollaisesta haaveiltaisiin uutta elokuvien sarjaa. Waititille luontevammalta projektilta tuntuu minusta yksittäisen hahmon tai parin ympärille rakennettu yksittäiselokuva. Ei vain siksi, että ohjaaja tavallaan jo teki MCU:ssa saman, vaan myös siksi, että Waititi ei vaikuta ohjaajalta, joka haluaisikaan kehitellä pitkiin elokuvasarjoihin johtavia suuria juonia. Hänen omatkin elokuvansa ovat verrattain pienimuotoisia yksittäiskertomuksia, usein muutamien hahmojen ympärillä pyöriviä – vaikka sekä Thor että What We Do… ovatkin nyt saamassa myös jatkoa.

lando-calrissian-solo

Miten olisi: Donald Glover Lando Calrissianina.

Heittääkseni vain yhden nimen pöytään: aivan ässä hahmo Waititin tulkittavaksi olisi Lando Calrissian.

Landossa on sitä pilkettä silmäkulmassa, jonka kanssa Waititi olisi minusta samalla aaltopituudella. Hahmo on universaalisti tunnettu ja rakastettu, ja kantaisi siten aivan varmasti oman elokuvansa, mutta ei ylikäytetty eikä trilogioiden ykkösrivin päähahmojen tavoin vaikeasti tai mahdottomasti tartuttavissa. Lando-leffa sijoittuisi luontevasti kaikkein klassisimpaan Imperiumin ja kapinan aikakauteen, josta Disneyllä tykätään, mutta hahmon huijariluonteen vuoksi syrjään galaksin ydinkonflikteista, joka taas sopisi luultavasti Waititille hyvin. Ja näyttelijähän olisi valmiina: monilahjakas laulaja-näyttelijä Donald Glover oli Solossa kuin syntynyt Landoksi, ja palaisi rooliinsa enemmän kuin mielellään. (Isoin ongelma Lando-elokuvahankkeessa olisikin juuri tuo tausta: Solo kun kuitenkin oli kaupallinen floppi.)

Jos minulta kysytään, vielä Landoa korkeampikin toiveeni olisi täysin originaali tarina. Olisin kiinnostunut ihan mistä tahansa ideasta, jos Waititi ja Wright-Cairns tarjoilisivat meille Star Wars -galaksiin sijoitetun komedian (sillä jonkinasteinen komediahan se varmasti olisi), joka ei keskittyisi minkään olemassaolevan hahmon tai konseptin ympärille. Jojo Rabbitin tavoin se voisi olla vain yksi pieni tarina kiinnostavassa historiallisessa ajassa ja paikassa – Natsi-Saksan sijaan kaukaisesa galaksissa. Jedikoulun luokalle jääneet? Baari Coruscantin alamaailmassa? Imperiumin upseerien epätoivoiset kotirouvat? Mitä tahansa!

jojo-rabbit

Ohjaaja Taika Waititi itse mielikuvitusystävä-Hitlerinä Jojo Rabbitissa (2019).

Sitten on se toinen hyvä kysymys: milloin.

Star Wars -elokuvia pitäisi olla tekeillä jouluiksi 2022, 2024 ja 2026. Emme vain tiedä yhtään, mitä ja keiltä. Benioffin ja Weissin projektin piti olla vuorossa ensimmäisenä, mutta ainakaan he eivät sitä tee. Periaatteessa suunnitteilla on yhä Rian Johnsonin trilogia – sitä ei ole peruttukaan – mutta mitään siitä ei ole pitkään aikaan kuulunut. Lisäksi on julkistettu, että Marvel-tuottaja Kevin Feige suunnittelee yhtä Star Wars -elokuvaa. Feige ei tosin ole ohjaaja, joten on jopa mahdollista, että Feigen projekti on yhtä kuin Waititin projekti (mutta ehkä se olisi tiedotettu tässä ja nyt, jos niin olisi).

Vuoden 2022 hankkeen julkistamisen aika alkaisi olla jo käsillä. Tosin koronaviruksen synnyttämä maailmanlaajuinen poikkeustila, jonka vuoksi kaikkien isoimpienkin Hollywood-leffojen ensi-illat ja kuvaukset nyt siirtyvät vähintään kuukausilla, saattaa joka tapauksessa vielä muuttaa näitä aikatauluja, mutta edellä mainitut aikataulut ja tiedot edeltävät jo korona-aikaakin.

Toinen tapa katsoa Waititin leffan paikkaa on vilkaista ohjaajan omaa kalenteria. Siellä näyttää melkoisen ahtaalta: tulossa ovat jalkapalloelokuva Next Goal Wins ja Thor: Love and Thunder (2022) ja jossain vaiheessa myös What We Do…:n spinoff/jatko-osa We’re Wolves (jonka nimi naurattaa minua aina). Imdb:ssä on näemmä keulittu veikkaamaan, että Untitled Taika Waititi Star Wars Film olisi ensi-illassa 2024. Minustakin vaikuttaa varmalta, ettei aikaisemmin ainakaan – joten olisiko se sitten Feigen projekti, joka olisi toteutusvuorossa ensimmäisenä?

=====

Jännästi Waititi-uutisen hännässä oli myös vahvistus viihdemedioiden reilu viikko sitten skuuppaamasta uutisesta Leslye Headlandin kipparoimasta Star Wars -sarjasta. Minäkin kirjoitin siitä jo.

40-vuotias amerikkalainen Headland tunnetaan Netflix-sarjasta Russian Doll ja elokuvasta Sleeping With Other People. Lucasfilmin tiedotteen mukaan hän toimii kehittämänsä sarjan kirjoittajana, tuottajana ja showrunnerina, joka antaa ymmärtää tässä olevan tekeillä ns. tekijälähtöisen sarjan. Taaskaan tiedote ei sano mitään aiheesta eikä julkaisuajasta.

Tekeillä on nyt siis neljä Star Wars -sarjaa: The Mandalorian, jonka toinen kausi kuvattiin juuri ennen koronakriisiä, esituotantovaiheessa olevat sarjat Cassian Andorista ja Obi-Wan Kenobista sekä tämä Headlandin projekti. Kaikkien noiden kolmen sarjan päähenkilöt ovat herrashenkilöitä, ja Hollywood-medioiden mukaan Headlandin sarja olisi ”naiskeskeinen” (female-centric). Se tuntuu myös Headlandin cv:tä katsoen varmalta veikkaukselta. Mutta tiedotteessa tästä ei siis sanota mitään.

the-mandalorian-swcc-cara-dune

The Mandalorianissa oli Cara Dune (Gina Carano), mutta äijjiä siinäkin sarjassa riitti.

Pessimisti saattaa sanoa, että viimeistään nyt tekeillä on aivan liikaa Star Wars -projekteja. Tai että Disney-Lucasfilmin saippuaoopperan viime vuosien käänteiden perusteella Waititin, Wright-Cairnsin ja/tai Headlandin potkut ennen ensi-iltaa ovat todennäköisempiä kuin punaiset matot. Optimisti voi kuitenkin perustellusti tulkita niinkin, että nyt, kun Skywalker-saaga on viety loppuunsa, franchisella on viimein mahdollisuus alkaa irrotella. Ehkä Disney ei enää (parin pettymyksen ja monen kohun) jälkeen odota Star Wars -elokuvalta aivan miljardien tuottoja, etenkään kun otsikossa ei ole episodinumeroitakaan?

Toivoa siis sopii, että Waititi oli väärässä vitsaillessaan taannoin, ettei haluaisi Star Wars -elokuvien ohjaajaksi, koska haluaa pitää työnsä ensi-iltaan asti. Ehkä riskikerroin on kuitenkin nyt pienempi kuin eräiden muiden ohjaajavalintojen kohdalla. Waititin omaperäisyydestä huolimatta hän on kuitenkin Disney-Lucasfilmille jo tuttu mies, ja Thorinsa myötä franchise-leffan kipparinakin kokenut.

Kuinka opin olemaan huolehtimatta ja hyväksymään The Rise of Skywalkerin

Kävi niin, että The Rise of Skywalker julkaistiin pohjoismaissa bluraylla ja dvd:llä liki päivälleen sopivasti ”Star Wars -päiväksi”. Tätä kirjoittaessani levy kolahti omastakin postiluukustani ja samalla toivotan mitä mainiointa päivää, siis: May the Fourth Be With You!

Vaikka fyysisten tallenteiden kulta-aika on takana, ovat Star Wars -elokuvat ehkä sentään vielä sellaisia, jotka suhteellisen moni hyllyynsä hankkii – keräilijät vähintään. Juuri nyt br/dvd on sitä paitsi ainoa keino nähdä Skywalker-sarjan viimeisin elokuva täällä meillä Suomessa: suoratoistopalvelu Disney+, jossa episodi IX niin ikään julkaistiin tänään, aukeaa meillä aikaisintaan kesällä. (EDIT pari tuntia kirjoituksen julkaisun jälkeen: Minulle huomautettiin Twitterissä, että elokuva on kyllä ostettavissa katsottavaksi myös Suomesta digitaalisesti. Ainakin iTunes ja Elisa Viihde, näemmä.)

Ajankohta on otollinen kirjoittaa (taas kerran? vielä kerran?) episodi IX:stä saagan päätösosana. Tämä teksti on tietenkin kirjoitettu yleisölle, joka on elokuvan ainakin kertaalleen nähnyt – vaikka tuskinpa tätä blogia kukaan kotijulkaisua odotellut ja spoilereita tähän asti vältellyt lukee.

d23-tros-heroes

Olen tässä blogissa jo useaan kertaan aiemmin kirjoittanut pitäväni The Rise of Skywalkeria valitettavan epäonnistuneena elokuvana (mm. varsinaisessa arviossani ja äskettäin käsitellessäni sitä, kuinka vahingossa pääsi käymään niin, että jatko-osatrilogiasta tuli ”JJ Abramsin trilogia, jonka välissä Rian Johnson sekoitti pakkaa”). Tässä olisi siten ollut hyvä paikka poimia episodi IX:stä hyviä puolia. Itse asiassa yritinkin sitä. Oikeastaan on nimittäin joka tapauksessa haukkumista hauskempaa intoilla heikompienkin Star Wars -asioiden hyvistä puolista.

Mutta niin vain kävi, että suurimmaksi osaksi tämäkin kirjoitus taipui The Rise of Skywalkerin ongelmien ruotimiseksi. Ilmeisesti minun tosiaan oli vielä tämäkin sanottava saadakseni TROS:n ulos järjestelmästäni. Käytän kuitenkin välikuvat nostaakseni esiin joitakin tykkäämistäni yksityiskohdista.

tros-rey-pasaana-tie-approaching

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #1: Suurin suosikkikohtaukseni, kohtaaminen Pasaanan autiomaassa. Jännittävä ja vertauskuvallinenkin hetki, sillä Reyn ja Kylon väistämättömästä yhteenotostahan tässä on kyse.

Jos ajattelen episodi IX:n tapahtumia osana Skywalkerien suvun saagaa ja kaukaisen galaksin historiankirjoitusta, en itse asiassa ole niin pettynyt The Rise of Skywalkeriin kuin kirjoitusteni perusteella ehkä luulisi. Päinvastoin, sillä tarina päättyy lintuperspektiivistä katsottuna kutakuinkin sinne, mihin sen (minusta) kuuluikin.

Kylo Ren löytää tien kotiin pimeältä puolelta ja saavuttaa jonkinlaisen rauhan ennen loppuaan. Rey, viimeinen jedi ja hylätty orpo, on löytänyt itselleen perheen ja henkisen perinnön, jonka jatkajana valitsee kutsua itseään Skywalkeriksi. Kylon ja Reyn yhteenkietoutunut, paikoin jopa peilikuvamainen tarina päättyy yhteisymmärrykseen, muttei silti epätodelliseen siirappiinkaan. Originaalitrilogian kolmikon viimeinen, Leia, auttaa pelastamaan poikansa ja siten vielä kerran koko galaksin, ja yhtyy kuollessaan Voimaan jedien tapaan. Galaksi taas yhtyy viimein kukistamaan fasistisen First Orderin ja muut Imperiumin jäänteet.

Kaikkia näitäkin ratkaisuja on kritisoitu The Rise of Skywalkerin ensi-illan jälkeen. Ei ihme, sillä jos The Last Jedi oli elokuva, jota toiset rakastivat ja toiset inhosivat, TROS on elokuva, jonka kanssa kaikilla tuntuu olevan omat ongelmansa, vaikka ne ongelmat vaihtelevatkin. Monet olisivat esimerkiksi halunneet Kylon jäävän eloon, toiset taas eivät kokeneet Leian ryhtymisen Voima-haamuksi sopivan hahmon henkilöhistoriaan. Reyn sukunimen jotkut katsoivat tulleen ilman ansioita tai tarinan sisällä perustelematta.

Minä veikkailin Reyn valitsevan lopulta Skywalkerin nimen jo vuosia sitten – vaikka en silloin kyllä aavistanut, että hahmo olisi silloin ainoa jäljellä oleva Skywalker. Muutenkin minusta siis ideoiden tasolla The Rise of Skywalkerissa on paljon hyvää, ja vähintään paljon sellaista, mikä sopii viimeisen episodin rakennuspalikoiksi. Jopa keisari Palpatinen paluu, josta en pidä ja johon tulen kohta uudelleen, on lähtökohtaisesti aivan perusteltu juonenkäänne, sillä se selittää onnistuneesti Imperiumin ja First Orderin perinnehistorian sekä itsevaltias Snoken roolin saagassa, ja kytkee sitä paitsi jatko-osatrilogiaa kahteen edelliseen trilogiaan. Todettakoon muuten tässä, että pidän TROS:n aivan alkua – Kylon raivoa Mustafarilla, saapumista Exegoliin ja ensikohtaamista Palpatinen kanssa – elokuvan onnistuneimpiin kuuluvina minuutteina. Vielä sillä hetkellä ensi-illassa tunsin oloni hyväksi.

tros-exegol

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #2: Synkkä ja mystinen Exegol. Koko jatko-osatrilogian planeetoista se, joka kaikkein vähiten muistuttaa mitään galaksissa aiemmin nähtyä.

Ongelmani The Rise of Skywalkerin kanssa ei siis niinkään ole se, mihin elokuva sarjan lopettaa. Ongelmani liittyvät siihen, miten sarja lopetetaan – siis kuinka tarina kerrotaan, ja kuinka nuo loput saavutetaan.

Pintatasolla katson TROS:n olevan ongelmallinen ja jopa epäonnistunut myös aivan käytännön toteutukseltaan. Sen käsikirjoitus on esimerkiksi kaikilla tavoin kehno, takaa-ajojen ja hämäys-kuolemien seuratessa toisiaan. Erityisesti dialogiltaan käsis on aivan onneton (”I’ve never seen so few wayfinders”, ”You’re a Palpatine”, yh), mikä pistää silmään, koska sitä edeltäneet episodit olivat tässä lajissa niin oivallisia. Visuaalisesti, siis kuviltaan ja kuvastoltaan (en tarkoita vain tehosteita, vaan myös tapahtumien miljöitä ja toisaalta kuvakompositioita) TROS on Disney-ajan tylsin Star Wars, mikä tarkoittaa samaa vähemmän mairittelevaa superlatiivia koko saagan osalta. Edes elokuvan täyttävät toimintakohtaukset eivät onnistu olemaan kovin kiinnostavia, vaikka Abramsin pitäisi olla niiden parissa parhaiten kotonaan.

Mutta tämä kaikki on vain pintaa. Ja toki TROS:ssa on omat pienet helmensä niin dialogin, kuvien kuin toiminnankin saralla. Anteeksiantamattomat ongelmat ovat syvemmällä.

tros-han-solo-ben-solo

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #3: Han Solon kuoleman kääntäminen Ben Solon paluuksi. TROS:n lukemattomista aiempia elokuvia toistavista hetkistä se, joka todella toimii.

Tämän trilogian ytimessä ovat olleet Rey (Daisy Ridley) ja Kylo Ren (Adam Driver) sekä heidän edustamansa konflikti siitä, onko valinta valon ja pimeän puolen välillä sittenkään niin mustavalkoinen kuin Star Wars -elokuvissa on tavattu ajatella. Sitäkin tämä trilogia on tuntunut kysyvän, kenelle Voima ja valta lopulta kuuluvat. Näin siis ennen The Rise of Skywalkeria. Viimeisessä episodissa näiden henkilöhahmojen tarinat ja tarinoiden teemat eivät jatku luontevasti siitä, mihin ne tätä ennen jäivät.

The Rise of Skywalkerissa kaikki on jälleen mustavalkoista. Kyse on entistäkin räikeämmin vain siitä, kukistaako absoluuttinen hyvä pahan vai äärimmäinen paha hyvän. Pohdinnat siitä, kenelle Voima kuuluu, unohtuvat, sillä Voima tuntuu jälleen kuuluvan vain ja ainoastaan vanhoille kunnon oikeamielisille jedeille. En olisi itse osannut karrikoida tätä paremmin kuin Abramsin ja Chris Terrion käsikirjoitus sen itse tekee, kun Palpatine käkättää olevansa ”kaikki sithit” ja Rey vastaa olevansa ”kaikki jedit”. The Last Jedin perusteella tarinan olisi voinut olettaa johtavan pikemminkin siihen, että me kaikki olemme näitä jedejä, skywalkereita tai miksi heitä sitten olisikaan tällä vaihtoehtoisella tiellä kutsuttu.

Niin, se Palpatine. Vaikka The Rise of Skywalkerin tapahtumat varmasti vähitellen sementoituvat Star Wars -kaanoniin, ainakin toistaiseksi elokuvaa katsoessa on kiusallisen selvää, että Palpatinen paluu ja Reyn sukuyhteys häneen ovat edellisten elokuvien valmistumisen jälkeen valittuja ratkaisuja. Kun niiden ympärille kiedotaan koko viimeinen episodi, yrittäen siten jälkikäteen punoa kaikki jatkotrilogian tapahtumat keisarin juoneksi, tipahtaa elokuva ja samalla koko trilogia raiteiltaan. The Force Awakens ja The Last Jedi eivät kerrassaan kerro tarinaa, jonka loppu olisi The Rise of Skywalker.

Ei se sen enempää tunnu onnistuneelta lopulta yhdeksän elokuvan kokonaisuudelle, vaikka Abrams on epäilemättä pyrkinyt Palpatine-valinnallaan rakentamaan yhteyttä juuri Lucasin saagaan. Suorastaan surkuhupaisaa on, että keisarin läsnäolon voidaan jopa tulkita mitätöivän Lucasin kertomusta, koska se vie pohjaa Anakin Skywalkerin asemalta sithit iäksi kukistavana Voiman valittuna.

tros-threepio

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #4: Snif-nyyh-kohtaus, jossa C-3PO valitsee uhrata muistinsa eli minuutensa pahan kukistamiseksi. (Harmi vain, että uhraus mitätöidään lopussa.)

Reyn ja Kylon juonten ratkaisun epäsuhtaisuus on se suuri ongelma, mutta yhtä solmimattomiksi jäävät oikeastaan kaikki trilogian langat. Poen ja Finnin tarinat eivät saa sen onnistuneempaa kolmatta näytöstä. Vaikka vikoja voi osoitella TFA:sta ja TLJ:stäkin, pääasiassa ongelmat johtuvat juuri viimeisen episodin irrallisuudesta edeltäjiensä teemoista (vaikka pohjimmiltaan ne tietysti johtuvat siitä, että kukaan ei koskaan suunnitellut tai kirjoittanut trilogiaa kokonaisuutena). 

Kuvaavaa on, että yritin tätä kirjoittaessani erikseen miettiä, mistä jatko-osatrilogia tällaisenaan ns. kertoo, ja sekin tuntuu vaikealta sanallistaa. Koska TLJ on trilogian episodeista temaattisesti rikkain, summaisin kai sitä painottaen näiden kolmen elokuvan kertovan eniten ”menneisyyden virheistä oppimisesta”. Senkin teeman TROS kuitenkin lopettaa vain hipaisten: kun Rey harkitsee eristäytymistä Luken tapaan Ahch-Ton saarelle ja sen jälkeen kuitenkin hyväksyy sukuhistoriansa ja valitsee tilalle uuden perheen. Miksei myös kun Luke samassa yhteydessä toteaa omista virheistään oppineena: ”A weapon of a Jedi deserves more respect”. Mutta yleisesti TROS onnistuu merkillisen epäsuhtaisella tavalla olemaan samaan aikaan täynnä aiempien episodien toistoa ja piittaamaton niiden sisällöstä.

tros-general-pryde

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #5: First Orderin kenraali Pryde. Richard E. Grant jos kuka oli kuin syntynyt tulemaan ikuistetuksi Star Wars -pahisten joukkoon – ja mies vieläpä oli siitä kuvauksissa lapsenomaisen innoissaan.

Star Warsilla on vuosikymmenten perinteet elokuvien juoniaukkojen ja epäloogisuuksien jälkikäteisessä paikkailussa romaaniversioiden, tekijöiden lausuntojen ja oheistarinoiden puolella. The Rise of Skywalker ei todellakaan ole poikkeus. Elokuvien kannalta tämä ei ole mairittelevaa, mutta saagan kokonaisuuden kannalta sillä on varmasti osuutensa siihen, kuinka elokuvat ikääntyvät: yleensä paremmin kuin ensin arvataankaan. Esimerkiksi Prequelien arvoa on varmasti nostanut monen diggailema The Clone Wars -animaatiosarja, jonka vihoviimeinen jakso muuten julkaistiin Disney+:ssa juuri tänään, koska se uudelleenkontekstoi episodit II ja III ikään kuin pitkän tarinan alku- ja loppupisteiksi.

Osa IX-selittelyistä tuntuu liittyvän yhteen TROS:n ongelmien keskeiseen taustasyyhyn: tavattomaan kiireeseen elokuvaa tehdessä. Abrams ja Terrio ryhtyivät kirjoittamaan täysin erilaista käsikirjoitusta Colin Trevorrown version tilalle niin myöhään, että on itse asiassa ymmärrettävää, että he itsekin saattavat kokea tehneensä pikemminkin parhaansa vaikeissa olosuhteissa kuin todellisen unelmiensa elokuvan. Erikseen on huomattava, että Carrie Fisherin kuoleman aiheuttamaan juonelliseen ongelmaan ei varmasti ollut täydellistä ratkaisua, ja TROS:ssa valittu ei varmasti ole huonoin mahdollinen – mutta se kyllä tarkoittaa, että elokuvassa on kiusallisen monta kohtausta, jotka on kirjoitettu täsmäämään Fisherin ylijäämä-otoksiin, ja lopputulos on parhaista tavoitteista huolimatta kankea.

Abrams kertoi heti ensi-illan jälkeen haastatteluissa, että Finn yrittää koko elokuvan ajan kertoa Reylle olevansa Voima-herkkä. Elokuvan tai edellisten elokuvien kannalta siinä ei ole sulattelun jälkeenkään oikein mitään järkeä. Sen sijaan Finnin oman tarinan keskeinen osa – hänen valintansa hylätä First Order ja valita puolensa taistelussa pahaa vastaan – jää tässä viimeisessä episodissa vaille huipennustaan. Se on kummallista, koska Finn oli oli kuitenkin osittain Abramsin itsensä luoma hahmo, ja kaikki elementit tarinakaaren komeaan loppuun ovat TROS:ssa olemassa: lopussa Finn jopa johtaa toisia entisiä First Order -sotilaita taistelussa, mutta siitä ei tehdä minkäänlaista numeroa. Tämä on vain yksi monista kohdista, joissa tuntuu siltä, että jotain on napsaistu pois väärästä kohtaa joko käsikirjoitus- tai leikkausvaiheessa. Toinen samantapainen esimerkki on se, että elokuvan ulkopuolella on paljastunut, että Jannahin (Naomi Ackie) oli tarkoitus elokuvassa paljastua Lando Calrissianin vuosia sitten kadonneeksi tyttäreksi. Tästä juonikuviosta jäi jäljelle vain kummallinen kohtaaminen aivan elokuvan lopussa. Eikö sekin kohtaus olisi vain suosiolla kannattanut poistaa?

Toisaalta jälkikäteiset lisäykset elokuvan informaatioon ovat tosiaan myös omiaan saamaan kaltaiseni uusintakatsojat lopulta leppymään joillekin yksityiskohdille. Palpatinen henkiin heräämiseenkin on hieman helpompi suhtautua, kun tietää – vaikka elokuva ei meille tätä vaivaudu kertomaan – että kyseessä ei ole fyysisesti keisarin Jedin paluussa kuollut ruumis, vaan viimeisiään vetelevä klooniruumis, josta Palpatinen henki tahtoo paeta joko Kylon tai Reyn vetreään kehoon. Rae Carson, joka kirjoitti TROS:n romaaniversion, tulkitsee Skywalker-saagan tällaisenaan kertovan Palpatinen kolmen sukupolven mittaisesta yrityksestä käännyttää voimakkaat Skywalkerit puolelleen. Hänen mukaansa episodi IX on näiden yritysten lopullinen loppu, koska tässä hänen oma jälkeläisensä valitsee olla Palpatinen sijaan Skywalker. Myönnän pitäväni myös tästä luennasta.

tros-ben-solo

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #6: Ben Solo. Adam Driverin taitavuudesta näyttelijänä kertoo paljon se, kuinka hän tekee Benistä ilman yhtään repliikkiäkin eri hahmon kuin Kylo.

The Rise of Skywalker päättää Skywalkerin sukusaagan Tatooinelle. Se on äärimmäinen esimerkki TROS:ia vaivaavasta pyrkimyksestä tarjota katsojille yllätysten sijaan tekijöiden olettamia odotuksia.

Loppukohtaus olettaa, että sarjan lopettavaksi lauseeksi sopii pelkkä tuttuus: klassinen lavaste ja entinen tunnelma kaksoisaurinkoja myöten. Elokuva unohtaa – tai, mikä pahempaa, ei välitä – että kohtauksen ainoalla oleellisella henkilöllä Reyllä ei ole mitään suhdetta Larsien hiekoittuneeseen kosteusfarmiin. Surkeinta supernostalgikko Abramsin valinnassa on, että se jättää Reyn viimeisessä kuvassa yksin, vaikka hänen koko tarinansa ytimessä on ollut yksinäisyyden taakse jättäminen. On melkoinen paradoksi, että IX:n loppu tuntuu tästä syystä vähemmän toiveikkaalta kuin synkempään paikkaan loppuneen VIII:n loppu – jonka viimeisen kuvan tallipoika tietenkin oli sekin viittaus koko saagan alkuun ja Luken lähtökohtaan Tatooinella. (Sitä en tosin koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut kuvittelivat, että IX:n loppukohtaus tarkoittaisi sitä, että Rey olisi tullut Tatooinelle erakoitumaan. Tottakai, kuten esimerkiksi romaaniversio sittemmin vahvistikin, ystävät odottivat Reytä Millennium Falconissa ihan parin hiekkanyppylän takana.)

Loppu on joka tapauksessa kuvaava esimerkki siitä, että The Rise of Skywalkerin tekijät tuntuvat minun mielestäni ymmärtäneen koko sitä edeltäneen tarinan väärin – mukaan lukien saman ohjaajan The Force Awakensin. Tämä kaikki saa minut kysymään, olisiko The Force Awakens sittenkin kannattanut brändätä Skywalker-saagan episodi VII:n sijaan itsenäiseksi jatko-osaksi varsinaiselle episodinumeroidulle saagalle, ja olisiko se voinut johtaa toisenlaisiin ratkaisuihin trilogian päätösosassa. Tai – mikä rajumpaa – jopa tällainen TFA:sta ja TLJ:stä tykännytkin huomaa kysyvänsä äärimmäistä kysymystä: oliko sarjan jatkaminen sittenkään tämän arvoista, kun uutta sanottavaa ei lopulta tämän enempää ollut? 

tros-endhug

Pieniä ilojani The Rise of Skywalkerissa #7: Loppuhali, jonka minussa herättämät tunteet ovat viimeinen todistuskappale jatko-osatrilogian hahmojen onnistuneisuudesta. Oh, nämä kolme!

No.

Kyllä se kuitenkin oli.

The Force Awakens on vauhdikkaana viihde-elokuvana kutakuinkin täysosuma, ja säteilee silkkaa rakkautta kaikkea Star Warsin ideaa kohtaan. The Last Jedi on George Lucasin jälkeisistä SW-elokuvista se, joka kysyy kaikkein kiehtovimpia uusia kysymyksiä (ja sitäpaitsi cinemaattisesti lähimpänä SW-saagan ulkopuolisia elokuvataiteen kiinnostuksenkohteitani). Kokonaisuutena jatko-osatrilogia toi Star Warsin takaisin, ja lisäsi siihen uuden sukupolven moniulotteisia, tätä aikaa puhuttelevia hahmoja.

Eikä vähätellä sovi sitäkään, että minulla on ollut tällä matkalla, näiden elokuvien valmistumista seuratessani ja internetissäkin spekuloidessani ja jaaritellessani, todella mukavaa.

Yleisestikin Star Wars -elokuvissa on minulle aina ollut kyse myös elokuvien kulissien takaisesta jossittelusta. Jokaiseen SW-elokuvaan (kyllä, myös originaalitrilogiaan) liittyy lukemattomia yksityiskohtia, jotka olisivat voineet olla toisin ja joiden olisi ehkä vaikkapa minusta pitänytkin olla toisin – tai jotka, toisin ollessaan, olisivat johtaneet aivan toisenlaisiin käänteisiin koko saagan kannalta. Aivan kuten Jedin paluu olisi kerran voinut olla vasta Luken tarinan kolmas episodi kuudesta, jossa pahaa keisaria ei olisi vielä lainkaan kohdattu ja jonka jälkeen sankarin matka olisi jatkunut syvemmälle Imperiumin ja Voiman ytimeen, jossa lopulta vastaan olisi tullut myös Luken keisarilliselle puolelle päätynyt kadonnut sisko, myös The Rise of Skywalker olisi voinut olla hyvin pitkälti kokonaisuudessaan aivan toisenlainen, ja on ikuisesti kiinnostavaa arvuutella, millainen. Eipä vain ollut.

Oikeastaan siis kokonaiskuvaan sopii oikein hyvin se, että sarjan päättävä episodi on aivan erityinen tällainen jossittelun elokuva. Saatamme melkein sielumme silmin nähdä, kuinka Abrams ja Terrio itsekin ovat muuttaneet mieltään moneen kertaan ja vielä kesken leikkausvaiheenkin. Konkreettisemmin kuin koskaan ennen meillä on tästä episodista kuviteltavanamme kokonainen toinen versio: siis Duel of the Fates, Colin Trevorrown versio episodi IX:stä, jonka ensimmäinen luonnosversio yllättäen vuoti nettiin ensin tarkkana kuvauksena ja sittemmin ihan kokonaisena käsikirjoituksena.  Puhumattakaan sitten siitä, millainen trippi olisi ollut George Lucasin luonnosten mukainen IX, jos se todella olisi sukeltanut midikloriaaniseen sisäavaruuteen flanellipaitaisen mestarin itsensä vihjesanojen mukaan, mutta niihin en mene nyt. Ja jos haluatte jossittelua laatikon ulkopuolelta, lukekaa vaikka nämä ennen elokuvaa tallennetut Star Wars -kirjailijoiden ehdotukset episodi IX:n tapahtumiksi (sarjakuvakäsikirjoittaja Tom Veitch: ”Entä jos oikea keisari ei ollutkaan Kuolemantähdellä, vaan on paha olento, joka on piilottanut todellisen itsensä sukupolvesta toiseen?”).

Tätä kirjoittaessani törmäsin järjestämääni Star Wars -elokuvien paremmuusäänestykseen kahden vuoden takaa ja omaan silloiseen listaani. Jätän nyt sanomatta, monennelleko sijalle omalla listallani arvottaisin IX:n tällä hetkellä, mutta lainaan sen sijaan itseäni tuosta kirjoituksesta: Kaksi ensimmäistä Star Wars -elokuvaa ovat täydellisiä – muut Star Wars -elokuvat eivät ole täydellisiä. Ja vielä erästä toista tämän blogin itselleni läheistä kirjoitusta: vaikka toivon tietysti aina näiden elokuvien olevan mahtavia, se ei oikeastaan ole koskaan ollut niissä tärkeintä.

May The Fourth Be With You.

Cassian-sarja kuvataan vielä jossain vaiheessa, mutta kuvataanko ”naiskeskeinen” neljäs sarjakin?

The Mandalorian ja The Clone Warsin viimeinen kausi ovat edelleen meillä näkemättä, suoratoistopalvelu Disney+:n pitäessä yhä ovensa suljettuna pohjoismailta. Samaan aikaan tekeillä on kuitenkin koko ajan lisää sarjoja, Star Wars -elokuvien ollessa vuorostaan ainakin hengähdystauolla.

The Mandalorianin kakkoskausi ennätettiin kuvata juuri ennen koronaviruksen aiheuttamaa maailmanlaajuista poikkeustilaa. Sen on määrä saada ensi-iltansa Disney+:ssa ensi lokakuussa, vaikka tietysti korona-aika voi vielä vaikuttaa myös jälkituotannon etenemiseen.

cassian-andor-rogue-one

Cassian Andor (Diego Luna) Rogue Onessa.

Sen sijaan Rogue Onesta tutun Cassian Andorin oman sarjan tuotanto keskeytettiin maaliskuussa koronaviruksen aiheuttaman poikkeustilan takia. Sarjan varsinaiset kuvaukset eivät olleet vielä ehtineet alkaa, vaan kyse oli vielä niiden valmistelusta, kertoi efektimestari Neal Scanlan muutamille nettimedioille.

Mahdollisesti muistuttaakseen yleisöä ja/tai sijoittajia siitä, että Disney uskoo poikkeustilan väistyvän aikanaan, virallinen sivu tiedotti perjantaina tekijäuutisia Cassian-sarjasta. Näyttelijöistä julkistettiin Genevieve O’Reilly, joka esittää jälleen kapinaliiton johtajaa Mon Mothmaa, Ruotsin lahja lukemattomien elokuvien sivuosiin Stellan Skarsgård (mm. Marvel-elokuvat, Mamma Mia! ja Pirates of the Caribbean -sarja) sekä tuntemattomat Denise Gough ja Kyle Soller. Cassianin ja omapäisen droidin K-2SO:n tuttujen näyttelijöiden Diego Lunan ja Alan Tudykin mukanaolo on toki julkistettu jo aiemmin.

mon-mothma-rogue-one

Genevieve O’Reilly Mon Mothman roolissa Rogue Onessa.

O’Reillyn ja/eli Mon Mothman paluu on erittäin tervetullut uutinen, vaikkei sitä tarinakehys huomioiden yllättävänä voi pitää. Mon Mothma on Star Wars -faneille rakas ja kai kohtalaisen hyvin jopa yleisesti tunnettu hahmo, vaikka George Lucas itse ei tästä piitannut leikatessaan O’Reillyn osuuden pois Sithin kostosta reilut 15 vuotta sitten. Jedin paluussa ensiesiintyneellä tukkaikonilla oli kuitenkin jo tuolloin pitkä historia oheistarinoiden puolella, ja myöhemmät esiintymiset animaatiosarjoissa sekä tietenkin juuri Rogue Onessa ovat tehneet hahmon tutuksi uusillekin yleisöille.

Perjantain tiedotteen mukaan Cassian-sarja sijoittuu aikaan viisi vuotta ennen Rogue Onea eli samoihin aikoihin Rebelsin ensimmäisen kauden kanssa. Tällöin Mon Mothma on vielä senaattori ja erittäin salainen kapinakenraali.

stellan-skarsgard-chernobyl

Stellan Skarsgård hienossa roolissa HBO:n hienossa Chernobyl-minisarjassa.

Skarsgårdin, Goughin ja Sollerin hahmoista on paha veikata mitään. Irlantilainen Gough (s. 1980) ja britti Soller (s. 1983) ovat toistaiseksi tehneet uraa enemmän teatterin kuin elokuvien puolella. Veteraaninäyttelijä Skarsgårdista (s. 1951) sanon sen verran, että näkisin hänet Star Warsissa mieluummin kunnollisessa pahiksen kuin hilpeän sivuhahmon roolissa. Mitä tahansa voi kuitenkin odottaa: epäilemättä Cassianin perheenjäseniäkin sarjassa esiintyy, sillä lähes ainahan Star Warsissa on kyse myös perheistä ja vanhempi-lapsi -suhteista.

Cassian-sarjassa ei sen sijaan pitäisi olla sijaa Rogue Onen muille sankareille, koska Cassian kohtaa Jyn Erson, Bodhi Rookin, Baze Malbusin ja Chirrut Imwen ensimmäistä kertaa elokuvassa. Mutta siinä olisi erinomaisesti tilaa Saw Gerreralle (Forest Whitaker)! Gerrera on sarjan aikaikkunassa vielä Kapinaliiton riveissä Mon Mothman rinnalla, mutta jo kovasti matkalla partisaanista terroristiksi.

saw

Saw Gerrera (Forest Whitaker) Rogue Onessa.

Rogue One -tiedote sisältää kuitenkin pari muutakin nimeä ja valitettavan tuttuun kuvioon taipuvan uutisen.

Sen mukaan sarjan showrunner, kirjoittaja ja ohjaaja on Tony Gilroy, Michael Claytonin ohjaaja, mm. Bourne-leffojen käsikirjoittaja ja Rogue Onen monista kirjoittajista viimeinen. Lucasfilm palkkasi Gilroyn tuolloin viilaamaan Roguen käsistä vielä leikkausvaiheessa, ja Gilroy päätyi kirjoittamaan huomattavan osan elokuvasta uusiksi uusintakuvauksia varten. Monien huhujen mukaan hän tuossa vaiheessa käytännössä korvasi ohjaajankin, vaikka Gareth Edwards saikin virallisesti pitää paikkansa.

Tämä tarkoittaa, että Cassian-sarja on liittynyt siihen lähes aukottomaan ketjuun Disneyn aikaisia Star Wars -projekteja, joiden tekijät on vaihdettu kesken tuotannon. Cassian-sarjan showrunner – sarjoissahan tämän tittelin haltija on se isoin viskaali, eivät jaksojen välillä vaihtuvat ohjaajat – oli nimittäin aiemmin tiettävästi Stephen Schiff (The Americans), joka tuoreen tiedotteen mukaan on enää yksi kirjoittajista. Schiffin aiempaa pestiä ei ehditty virallisesti julkistaa Lucasfilmin tiedotteissa, mutta kyllähän tuo kovasti siltä vaikuttaa, että vetäjä on vaihdettu käsikirjoitusvaiheen aikana ja Schiffin siihenastiset panokset ovat jääneet sarjan tarinaan oikeuttaviin krediitteihin. CBR.com raportoikin jo viime vuoden puolella, että Cassian-sarja olisi ollut ”lähellä peruuttamista” ennen kuin Tony Gilroy värvättiin kirjoittamaan sarjan pilottijaksoa.

Tony-Gilroy

Tony Gilroy (kuva: Eva Rinaldi, CC BY-SA 2.0)

Gilroyn paluu on silti siksi yllätys, että hän on Disney-aikaisista Star Wars -tekijöistä niitä harvoja, jotka eivät julistaneet haastatteluissa halunneensa aina työskennellä kaukaisen galaksin tarinoiden parissa. The Hollywood Reporterille Gilroy sanoi pari vuotta sitten, ettei ole koskaan ollut kiinnostunut Star Warsista, eikä hänellä ole mitään kiinnostusta jatkaakaan sarjan parissa. (Samassa haastattelussa Gilroy antoi ymmärtää huhujen hänen mittavasta Rogue One -panoksestaan olleen totta ja kuvaili elokuvan olleen ennen häntä ”kauheissa, kauheissa vaikeuksissa”.)

Mutta mistäs sen tiedämme, jos Gilroyta on sittemmin alkanutkin kiinnostaa… Yksi hänen monista lisäyksistään Rogue Oneen oli nimittäin juuri Cassianin esittely leffan alussa, jossa kapinallisagentti ampuu oman tietolähteensä suojellakseen kapinalle elintärkeitä tietoja. Cassian-sarjan sopii olettaa kuvaavan nuoren idealistin matkaa noin synkkiin tekoihin valmiiksi sotilaaksi. Ehkä se sitten on tarina, joka kiinnostaa neljä elokuvaa agentin roolia vastaan pullikoivasta Jason Bournesta kirjoittanutta Gilroyta?

Rogue-One-K-2SO-Cassian-Andor

Tiedote antaa ymmärtää Gilroyn toimivan myös Cassian-sarjan ohjaajana: siis yksikössä, toisin kuin useimmat televisioprojektit ja myös The Mandalorian, jolla ohjaajia oli useita. The Hollywood Reporterin mukaan Gilroy ei kuitenkaan ohjaisi kuin pilotin ja kenties toisen jakson, ja se tuntuu todennäköisemmältä vaihtoehdolta.

Yhden ohjaajan ratkaisu olisi kyllä kiinnostava, ja voisi johtaa onnellisten tähtien alla vielä erinomaisiin lopputuloksiin. Sellainen on annettu ymmärtää olevan tekeillä ohjaaja Deborah Chown kanssa Obi-Wan-sarjaan, joka taitaa ollakin luonteeltaan The Mandaloriania ja Cassian-sarjaa ”minisarjamaisempi” (mutta sillä on ollut omat esituotannon ongelmansa, sen sarjan kirjoittajan vaihduttua Varietyn mukaan hiljattain varsin tuntemattomaan Joby Haroldiin).

Showrunnerinkin asemassa Gilroyn on toki mahdollista tuoda Cassian-sarjaan sellaista epätyypillistä kulmaa, jollaisen ansiosta myös Rogue One nousi monen Star Wars -fanin suosikiksi. Ensimmäisen jakson ohjaajan tehtävä on myös määrittää sarjan tyyli. Gilroyn elokuvien ote on totunnaiseen SW-kerrontaan verrattuna hillitty, aikuismainen ja ajoin tylykin, ja voi hyvin olla, että tällaista haetaan Cassian-sarjaankin. Samantapaisesta suunnasta tuntuvat ponnistavan muiksi kirjoittajiksi julkistetut Dan Gilroy (synkän Nightcrawler-jännärin ohjaajana tunnettu Tonyn veli) ja Beau Willimon, Netflixin House of Cardsin alkuperäinen showrunner.

russian-doll

Jotain aivan muuta: Netflixin Russian Doll. Ei Star Warsia, 

Salaliittoteoreetikko voi kuitenkin miettiä, oliko Cassian-uutisen julkistuksella jotain kytköstä sen kanssa, että vain kaksi päivää aiemmin Hollywood-mediat uutisoivat uudesta Star Wars -sarjaprojektista, josta Lucasfilm itse ei ole pukahtanut sanaakaan. Jos Varietyn ja THR:n uutinen pitää paikkansa, se taisi vuotaa aiemmin julki kuin oli tarkoitus.

Kieltämättä tuntuu erikoiselta, että tosissaan tekeillä olisi jo neljäs näytelty Star Wars -sarja, vaikka kaksi niin sanottua edellistäkään eivät ole saavuttaneet edes kuvausvaihettaan, mutta tällaista tämä vain taitaa nykyään olla. Huhutussa projektissa on joka tapauksessa särmää. Huhun mukaan tekeillä olisi ”naiskeskeinen” tarina ”eri kohdassa aikajanaa kuin muut Star Wars -projektit”. Sarjan tekijä olisi Leslye Headland, jonka aiempi hitti oli Netflixin mainio Russian Doll –minisarja, jossa viinaanmenevä moniongelmikko nainen elää jatkuvaa murmelinpäivää. Headland oli mukana jo The Rise of Skywalkerin ensi-illassa ja Star Wars News Net huomioi hänen deletoineen THR:n ja Varietyn uutisten jälkeen Star Wars -twiittejä Twitteristään, joten kyllä tämä tuleen johtavalta savulta haiskahtaa.

Enkä ole ainoa, jonka mielestä kombinaatio tuo ensimmäisenä mieleen Doctor Aphran.

Doctor-Aphra

Doctor Aphra, avaruuden antisankari.

Avaruusarkeologian ”tohtori” Chelli Lona Aphra on Disney-ajan expanded universe -tarinoiden ylivoimaisesti onnistunein ja tykätyin lisäys Star Wars -galaksiin. Hahmo ilmestyi kuvioihin Kieron Gillenin Darth Vader -sarjakuvassa vuonna 2016. Sittemmin Aphra on saanut oman jatkuvan lehtensä (kunnia, joka nostaa Aphran Marvelin rosterissa samaan kerhoon vain Darth Vaderin ja Poe Dameronin kanssa) ja esiintynyt myös romaaneissa. Hahmo kuuluu omiinkin suosikkeihini: ihastuttavan moraalittoman ja itsekkään avaruusarkeologin seikkailut Imperiumin ja kapinaliiton sotarintamien välissä tuntuvat ainakin toistaiseksi edelleen tuoreilta, ja erityisesti Remastered-tarinajakso lukeutuu kirjoissani aivan Marvelin Star Wars -sarjakuvien huippukohtiin. ”Kaukaisen galaksin paha Indiana Jones tai River Song” olisi voinut myös väljähtyä vitsinä nopeasti, mutta kun niin ei ole tähän mennessä käynyt, en enää ihmettelisi yhtään, vaikka hahmo kantaisi omaa näyteltyä sarjaansakin kunnialla.

Aphra-sarjasta on huhuttu aiemminkin, ja Leslye Headland tuntuu juuri oikealta henkilöltä sellaista luotsaamaan. Silti, on tunnustettava, että valinta tuntuu Disneyn koko perheen suoratoistopalvelulle rohkealta – ja ehkä siis liian rohkealta.

Todella suuri yleisö kun ei Aphraa entuudestaan tunne. Hahmo on, kuten sanottua, moraaliton ja itsekäs. Jonkinlaisen ongelman muodostaa myös se, että Aphran hahmokaari on sarjakuvissa jo sellaisessa vaiheessa, että olisi hyvin vaikeaa elokuvata hänestä samaan kaanoniin sijoittuvia tarinoita paitsi tekemällä suoraa adaptaatiota aiemmin jo sarjakuvissa kerrotuista tarinoista, ja sellaista Star Warsissa ei ainakaan vielä tähän mennessä ole koskaan tehty. Ja sitten on vielä sekin, että etnisten ja seksuaalisten vähemmistöjen franchise-representaatioita laskevat katsojat eivät ainakaan tähän mennessä ole juuri päässeet vetämään rukseja Star Warsin sarakkeisiin, ja Aphra on etnisesti aasialaisen näköinen naisista tykkäävä nainen.

Tämän pyörittelyn jälkeen veikkaankin, että jos Leslye Headlandin sarja etenee varsinaiseen tuotantoon, meille paljastuu Lucasfilmin oman tiedotteen aikaan, että hänet on pikemminkin palkattu tekemään SW-sarja ”Doctor Aphran kaltaisesta” naishahmosta kuin juuri Doctor Aphrasta. Todennäköisesti aivan uudesta hahmosta, ehkä tosiaan vieläpä eri aikakautena kuin muut tekeillä olevat sarjat.

Kyllä minua sellainenkin kiinnostaisi. Mutta jos nyt pääsisi näkemään sen The Mandalorianinkin ensin.

Kuinka Benistä tuli Kylo (tai ainakin pala tarinaa, kuinka)

Yksi monista jatko-osatrilogiaan liittyvistä jossitteluista on, oliko The Force Awakens niin sanotusti ”oikea” episodi VII.

Tarkoitan: kun 9-osainen episodinumeroitu saaga kertoo Skywalkerien suvun saagan, eikö episodi VII:n olisi pikemminkin pitänyt kertoa siitä, kuinka Luken yritys kouluttaa uusia jedejä epäonnistui ja kuinka Ben Solo kääntyi pimeälle puolelle? Eikö tämä olisi ollut tarina, joka olisi ansainnut oman episodinsa tässä sukusaagassa?

Oma vastaukseni on – ainakin nyt jälkikäteen – että ei, parempi oli saada tarina näin. Etenkin juuri Kylo Ren oli kiehtovampi hahmo tästä saamastamme näkökulmasta tarkasteltuna: ”keskeneräisenä” pahiksena, mutta aikeiltaan arvoituksellisena.

Mutta jossittelu ei ole tässä kohtaa perusteetonta, koska Leian ja Hanin pojan kääntyminen pimeälle puolelle ilmeisesti oli yksi lähtökohdista George Lucasin omissa suunnitelmissa episodeista VII-IX. Mutta kun Lucas myi firmansa ja päätösvallan Disneylle, erkanivat elokuvasuunnitelmat vähitellen Lucasin ideoista. Lopulta ne erosivat niin pitkälle, että Lucasin mielestä hänen tarinoitaan ei käytetty lainkaan – vaikka monet lopullistenkin elokuvien konsepteista, kuten Luken eristäytyminen galaksilta epäonnistumisensa jälkeen, perustuvat hänen ideoihinsa. Kylo Renin nimen saaneen hahmon kääntyminen valosta pimeyteen päätyi elokuvien ulkopuolelle.

Sitä emme saa koskaan tietää, millainen olisi ollut Lucasin tarinaan perustuva episodi VII. Todennäköisesti emme saa ainakaan pitkään aikaan edes tarkkaa kuvaa Lucasin jatko-osatrilogian tarina-aihiosta. Mutta koska Lucasfilmillä kyllä osataan elokuvien jättämien aukkojen paikkailu oheistarinoissa, voimme sentään nyt lukea virallisen kaanonin nykyisen version tästä nimenomaisesta jossittelusta. Charles Soulen kirjoittama ja Will Slineyn piirtämä sarjakuva The Rise of Kylo Ren (Marvel, 4 numeroa 2019-20, albumiversio tulossa) kertoo, kuinka se kävi…tai oikeastaan, palan siitä.

trokr-ben-solo-to-be-kylo-ren

The Rise of Kylo Ren ei nimittäin vieläkään selitä yhtä suurimmista arvoituksista: missä ja miten Ben Solo kohtasi Snoken, joka hänet pimeälle puolelle viekoitteli. Ben Solon lankeemus tapahtui noin kuusi vuotta ennen The Force Awakensia, ja samaan aikaan Leia ja muut galaksin johtajat eivät olleet vielä kuulleetkaan sanoja ”First Order” (näin on todettu kaanonissa jo aiemmin, erityisesti Bloodline-kirjassa). The Rise of Kylo Ren kuitenkin viimeistään paljastaa, että Ben tunsi Snoken jo ennen Luken jeditemppelin tuhoa, ja että kisälli-mestari-suhde näiden välillä oli tuolloin jo pitkällä. Itse asiassa sarjakuvassa on ainakin yksi repliikki, jossa vihjataan Lukenkin kohdanneen Snoken ainakin kerran ennen näitä tapahtumia.

Perustellusti voi siis ajatella, että tänä talvena julkaistu sarjakuva kuvaa sittenkin pikemminkin viimeistä vaihetta Ben Solon matkassa pimeälle puolelle kuin koko matkaa – ja jättää ehdottomasti aukkoja selitettäväksi myöhemminkin. Itse asiassa sarjakuva taitaa sittenkin kertoa nimihenkilönsä tarinaa paremmin sen taustatarinan Renin ritareille, jonka episodien VII ja IX kirjoittaja-ohjaaja JJ Abrams kertoi jo The Force Awakensin aikaan olevan olemassa.

Itselleni The Rise of Kylo Ren oli joka tapauksessa hämmentävä lukukokemus. Vaikka se oli nimenomaan kirjoitettu selittämään Benin/Kylon hahmoa ja tarinaa, se ei minusta oikeastaan kovin hyvin sovi yhteen aiemmin kerrotun kanssa. Oletin myös tarinan nimensäkin perusteella peilaavan The Rise of Skywalkeria, mutta ei se oikeastaan niin tehnyt – jos kohta kysyä voikin, oliko sen elokuvan otsikko kovin onnistunut.

Tämän enempää on paha sanoa sarjakuvaa spoilaamatta. Mutta arvaankin, että tämän blogimerkinnän saattaa lukea joku, joka ei sarjakuvaa aio lukea, mutta jota ehkä kiinnostaisi kuulla, miten Kylon nousu siis sen mukaan kävi. Tässä se siis tulee: sarjiksen tapahtumien tiivistelmä kuvien kanssa. Ja sarjisspoilerien myötä hieman lisää siitä, mikä tässä tarinassa minusta oli niin outoa.

trokr-knights-of-ren

Kuten Renin ritarien Ren tässä vihjaa, Ben Solo ei tainnut olla ensimmäinen, jonka Snoke on ohjannut liittymään ritarikuntaan.

Renin ritarit olivat olemassa jo kauan ennen Kylo Reniä. He olivat Snokelle työskenteleviä tappajia, jotka kykenivät jonkin verran käyttämään Voimaa. Tämän epäpyhän ritarikunnan aiempi johtaja kutsui itseään nimellä Ren, joka tietysti selittää jengin nimen – mutta ei oikeastaan sitä, miksi Ben Solo päätti käyttää tuota nimeä sukunimenään. Sitä sarjakuva ei selitä mitenkään.

Sen sijaan sarjakuva näyttää, mitä tapahtui tuon kohtalokkaan hetken jälkeen, jolloin Luke Skywalker erehtyi sytyttämään miekkansa kurkistettuaan 23-vuotiaan oppilaansa mieleen ja nähtyään synkän tulevaisuuden, kuten The Last Jedin näkökulmatut flashbackit kertoivat. Ja siinä onkin sarjakuvan suurin yllätys: The Rise of Kylo Renin mukaan Ben Solo ei tappanut ketään tuona yönä.

trokr-jedi-temple-explosion

Temppelin tulipalon sytyttää salama. Voima-salama, siis?

Ben kyllä luulee tappaneensa enonsa, mutta kuten tiedämme, näin ei käynyt. Hän kyllä katsoo temppelin palavan, suurin osa jedioppilaista sisällään, ja tulkitsee olevansa syyllinen temppelin tuhoon (eikä yritä auttaa ketään ulos), mutta varsinaisesti hän ei edes sytytä tulipaloa itse. Sarjakuvan perusteella temppelin vaikuttaa leimauttavan liekkeihin etäyhteydellä Snoke tai itse keisari Palpatine, jonka nukke Snoke The Rise of Skywalkerin mukaan oli.

Tulipalon äärellä Ben kohtaa kolme viimeistä jedioppilastoveriaan, jotka eivät olleet paikalla tuhon tapahtuessa. Heidänkin Ben haluaa vain jättävän itsensä rauhaan: vastustajien tylyn tappamisen aika on tulevalla Kylolla vasta edessä. Entiset ystävänsä karistettuaan Ben ajattelee hetken äitiään ja harkitsee kotiinpaluuta, pahan polkunsa jättämistä. Sen sijaan hän matkaa Snoken isälliseen syleilyyn (!) tuntemattoman avaruusaseman idylliseen puutarhaan (!!).

trokr-ben-solo-snoke

Ben Solo ja aito fyysinen kosketus.

Ben tosiaan tuntee tässä vaiheessa Snoken jo hyvin. Tai pikemminkin luulee tuntevansa. Kun Snoke saa heidän tapaamisensa aikaan viestin kenraali Brendol Huxilta, Ben-parka ei vielä tiedä lainkaan, miksi kenraalit hänen uudelle mestarilleen soittelevat. Armeijoiden komentamisen sijaan Ben on tässä vaiheessa kiinnostunut löytämään itselleen paikan maailmassa – ja sitä ennen Renin ritarit.

Ben on kohdannut Renin ritarit aiemminkin, ”vuosia sitten”, eräällä matkalla yhdessä Luken ja Lor San Tekkan kanssa. Flashback-kohtaus on kiinnostava erityisesti siksi, että se paljastaa Snoken kommunikoineen Voiman kautta Benin kanssa tuttavallisesti jo tuolloin. Ben on piirretty tässä välinäytöksessä ehkä noin 15-vuotiaan näköiseksi, joka tarkoittaa, että Benin viettelys pimeälle puolelle alkoi käytännössä jo hänen lapsuudessaan.

high-republic-rise-of-kylo-ren

Huomaa tässä ruudussa viittaus tulevaan The High Republic – kirja/sarjakuvaprojektiin.

Matkallaan kohti Renin ritareita Ben kohtaa uudelleen jedioppilastoverinsa, jotka ovat seuranneet häntä selvittääkseen totuuden ja kostaakseen mestarinsa oletetun kuoleman. Seuraa tietenkin taistelu, ja seuraa kyllä yhden jedin kuolema, mutta yhä Ben yrittää välttää varsinaista tappoa. Ja kun Ben sitten liittyy Renin jengiin – jengiin, joka nimenomaan tappaa jopa ilman kummempaa syytä – ei hän vaikuta olevan kotonaan. Pääsymaksu Renin ritareihin liittymisestä on ”hyvä kuolema” eli jonkun syyttömän surmaaminen, eikä Ben halua sitä ainakaan kenen tahansa verellä maksaa.

trokr-good-death

Mutta koska tiedämme, miten Benin käy, pimeän puolen hän toki sarjakuvan loppuun mennessä valitsee. Sitä ennen hänellä on vielä kerran hyvä tilaisuus valita toisin, entisten ystäviensä tarjotessa kättä vielä kerran. Kun Ben ei tartu siihen, mutta ei jedioppilaita välittömästi surmaakaan, ritarikunnan johtaja-Renin tulkitsee, ettei Ben sittenkään edes halua pimeälle puolelle. Tästä suivaantuneena Ben suorittaa ”hyvä kuolema” -sisäänpääsykokeen tappamalla itse Renin ja ottamalla tämän paikan.

Perään hengestään pääsee kuitenkin vielä viimeinen jäljellä olevan jedioppilastoverikin, joten The Rise of Kylo Renin loppuun mennessä Ben Solon nimen pian hylkäävä nuorukainen lopulta tappaa yhden niin sanotun hyviksenkin. Se lienee tulkittava viime silaukseksi tiellä pimeälle puolelle.

trokr-kylo-ren-lightsaber

Hihoitta on hyvä harrastaa. (Tähän sarjakuva päättyy.)

The Rise of Kylo Ren on Star Wars -sarjakuvien ystäville ilman muuta lukemisen arvoinen, eikä kertomuksena sinänsä aivan kehno (joskaan eri erityisen erityisesti sarjakuvitettu). Mutta kuten sanottua, minut se jätti hämmentyneeksi. Aivan kuin joulukuun elokuva The Rise of Skywalker, myös tämä sarjakuva tuntuu minusta sanalla sanoen väärältä vastaukselta sille, mitä The Force Awakensin ja The Last Jedin myötä olin useamman vuoden ajan kysynyt.

Episodi IX tarjosi kaiken vastaukseksi ja lopetukseksi pelkän Palpatinen. Kylo Ren -sarjiksessa Palpylla on vain pieni cameo-rooli lopussa, mutta jatko-osatrilogian kiehtovimmalle hahmolle se tekee samaa mitä viimeinen episodi: pyyhkii Kylo Renistä pahuutta isolla märällä rätillä. Mutta siinä missä episodi IX sinänsä tietenkin päättyi Benin paluuseen, sarjakuva pehmentää Benin aiempaa exitiä.

The Rise of Kylo Ren poistaa Beniltä vastuuta teoistaan tavalla, joka minusta on suoranaista retconnausta. Sekä The Force Awakensissa että The Last Jedissä kun sanottiin suoraan, että Kylo nimenomaan tuhosi Luken jeditemppelin ja tappoi hänen oppilaansa. TLJ:ssä Luke sanoi lisäksi Kylon lähteneen ”muutamien muiden oppilaiden kanssa”, jonka ainakin minä oletin tarkoittavan, että muutamat heistä olivat surmayönä Kylon puolella ja ehkä liittyivät myöhemmin Renin ritareihin hekin. Mutta ehei: tämän kaanonia olevan sarjakuvan mukaan jeditemppelin siis tuhosi jokin Beniä korkeampi voima (toki sen jälkeen, kun Ben oli romauttanut huoneensa katon Luken niskaan). Ja mukana kadonneet oppilaatkin olivat vain heitä, jotka yrittivät pysäyttää Benin.

Tämä on merkityksellistä paitsi siksi, etten ollenkaan pidä elokuvissa kerrottujen juonenkäänteiden muuttamisesta jälkikäteen, mutta myös siksi, että muutos tekee Ben Solosta ajopuun hetkellä, jonka pitäisi olla käänteentekevä hänen elämässään. Vaikka Ben sarjakuvan mukaan on pitänyt etäyhteyttä Snokeen vuosia ja vaikka hän omaehtoisesti haluaa etsiä elämänohjeita tunnetuilta murhamiehiltä, hän tuntuu päätyvän sarjakuvan lopussa Kylo Reniksi kuin olosuhteiden pakosta.

trokr-your-choice

Hear, hear, Ben!

Tämä ei ole vain minun tulkintaani. Pikemminkin se on Charles Soulen tulkinta Ben Solosta – ja koska tämä on eittämättä Lucasfilmin tarinaryhmän tarkassa ohjauksessa kirjoitettu tarina, se on Star Wars -saagan kanonisoitu totuus tapahtumista. The Rise of Skywalker kertoi meille, että Snoke oli keisari Palpatinen luomus, ja että Kylon kuulemat Snoken ja Vaderin sanat tulivat siis todellisuudessa vanhalta kurttunaamalta itseltään. The Rise of Kylo Ren kertoo meille, että Ben Solon oma kokemus koko hänen elämästään oli jo kauan ennen tuota kohtaamista, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Että hän kulki muiden ohjaamaa polkua lapsuudesta First Orderin itsevaltiaaksi asti – vaikka hän todellisuudessa aivan itse pysyi tällä polullaan.

Benin näkemyksen mukaan hyvä puoli antoi ensin hänelle nimen kahden legendan mukaan ja pyrki kasvattamaan hänestä sellaista – ja sitten paha puoli nappasi hänet itselleen nähden hänet silloinkin vain Skywalkerin suvun voimakkaana vesana. Jälkimmäisen hän silti valitsi, ehkä paljoltikin nimen vaihdon houkuttamana, koska koki voivansa silloin sentään tehdä mitä tahansa ilman tuon suvun taakkaa – mutta hän selitti itselleen tekevänsä senkin ikään kuin vastahakoisesti. ”You don’t want to live in the shadow”, pilkkaa Ren loppukohtaamisessa Beniä. ”True. I am the shadow”, vastaa Ben synkkänä. Jos ”emo Kylo Ren” -vitsejä ei olisi käytetty loppuun jo pari vuotta sitten, nyt niille ainakin olisi perusteita!

trokr-ben-solo-no-choice

Toisaalta kyllä.

Tietystä koomisesta potentiaalistaan huolimatta The Rise of Kylo Renin nimihenkilö on kyllä aidosti traaginen hahmo. Tätä pohdintaa kirjoittaessani huomaan Ben Solon manipuloitujen itsekäsitysten ja väärien luulojen hänen omien päätöstensä vastuusta kiehtovan minua enemmän kuin sarjakuvaa varsinaisesti lukiessani, joten ehkä Soule on sittenkin jäljillä.

Perusongelmani kuitenkin on se, että elokuvien Kylo Ren ei vain väitä muille ja itselleen olevansa hirviö. Kyllä hän myös on sitä: tappaja, kiduttaja, paha – eikä vähiten siksi, että elokuvat kirjaimellisesti kertovat meille tappojen alkaneen Luken jeditemppelin oppilaista. Sarjakuva haluaa todistaa tämän historian toisin, ja vaikka kuinka haluaisin olla eri mieltä, en voi yleisössä ollessani kuin todeta, että tällaista tarinaa minulle nyt kerrotaan.

trokr-name

Ajattelin itse asiassa samaa, Ben.

Mitä muuten tulee nimeen, niin The Rise of Kylo Renissä ei lausuta nimeä Kylo. Snoke vaikuttaa näkevän sen Benin mielessä kakkosnumeron keskustelussa, jossa Ben nolostellen sanoo keksineensä ajattelemansa nimen – lapsena.

Tämä on, täytyy sanoa, selitys jota en todellakaan kaanoniin odottanut. Mutta lapsena keksityltä ”Kylo” kieltämättä on aina tässä meidän maailmassamme kuulostanut! Ehkä näemme vielä jonain päivänä, jossain Jedin paluun jälkeisiin seesteisiin vuosiin sijoitetussa tarinassa, lapsi-Benin vaikkapa ratsastamassa Chewie-seden hartioilla kutsumassa itseään Kyloksi? Ehkä se kohtaus on yhtä aikaa suloinen ja hyytävä?

Ja nyt kun tähän lopuksi päädyin: niin, toista Ben-prequeliahan tämä prequel nyt ilman muuta huutaa. Ellei nyt lapsuusmuistoja, niin sellaista, joka selittäisi Benin ja Snoken välistä aiempaa historiaa – ja jos kohtaaminen Lukenkin kanssa nyt on lisätty kysymysten listalle, niin sitä toki myös. The Rise of Kylo Renin perusteella voi tosin olettaa, että se kertomus todennäköisesti tekisi Benistä entistäkin enemmän olosuhteiden uhrin.

Episodi IX -selitysten makua: Tässä nyt vain kävi näin

The Rise of Skywalkerin ensi-illasta on kolme viikkoa, joten vielä on tämän blogin eettisen koodiston mukaan spoilerivaroitusten aika. Tämä kirjoitus spoilaa episodi IX:n juonta kauttaaltaan, joten varoitus elokuvaa katsomattomille!

d23-tros-storm-fight

Tässä vaiheessa lienee jo turvallista sanoa, että episodi IX ei ole nousemassa Star Wars -elokuvien kovimpaan klassikkosarjaan. Kriitikkojen arviot puhuvat kädenlämpöisestä suorituksesta, tähtiarvioiden heiluen pääasiassa kahdessa ja kolmessa tähdessä. Se tarkoittaa, että The Rise of Skywalker on itse asiassa otettu vastaan huonommin kuin prequelit niiden ilmestyessä. Niin sanottujen tavallisten katsojien mielipiteet esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tuntuvat liikkuvan samoja latuja: siis välillä ”ei kovin kummoinen” – ”ihan ok”.

Entä ydinyleisö, sarjan fanit? He, jotka perinteisesti yleensä ovat alkaneet nälviä Star Warsejaan vasta ainakin jonkinlaisen kuherruskuukauden jälkeen (mutta viime vuosina kyllä yhä nopeammin)? Ainakin minusta vaikuttaa, että episodi IX on niissä piireissä otettu vastaan vielä huonommin kuin tavisriveissä. Monien fanien mielestä elokuva on katastrofi kaikilla mahdollisilla tasoilla. Positiivisempien mielestä se on vikoineenkin kelvollinen. Toki oikeasti leffasta tykänneitäkin faneja on, mutta jopa heidän sanansa tuntuvat puolustuksen puheenvuoroilta: jotkut edellistä episodia inhonneet ovat esimerkiksi kehuneet tätä vertauksella ”ainakin parempi kuin The Last Jedi”. Toiset taas ovat tykänneet The Rise of Skywalkerista nähdessään lastensa viihtyvän elokuvan äärellä, ja todenneet, että lapsillehan George Lucaskin näitä teki. Jälkimmäinen on ihan asiallinen näkökulma, mutta ei kovin hyvä lohtu niille, jotka odottivat pelkän viihteen lisäksi elokuvaa, joka käärisi pakettiin yli 40-vuotisen, monien siis vuosikymmenien ajan rakastaman tarinan sekä juonellisesti että temaattisesti.

Ehkä erityisen kiinnostavaa on, että The Rise of Skywalker tosiaan jättää kylmäksi niin monet sellaisetkin katsojat, jotka nimenomaan pitivät sitä suoraan edeltäneistä episodeista VII ja VIII (kuten esimerkiksi minut). Se ei siis ollut ainoastaan viimeinen todistuskappale niille katsojille, jotka eivät ole missään vaiheessa innostuneet Disney-omistuksen aikaisesta jatko-osatrilogiasta, vaan moni noiden elokuvien puolustajakin pettyi – vain kärjistettynä esimerkkinä niin sanottu reylo-yhteisö, jota näkökulmaa käsittelin äskettäisessä kirjoituksessa erikseen.

Mitä siis meni pieleen? Luulen, että yritän tarjota (vielä lisää) omia vastauksiani seuraavassa blogimerkinnässä. Nyt yritän hieman koota sitä, mitä tekijät itse ovat sanoneet.

tros-zorii-poe-rey-finn

The Rise of Skywalkerin ensi-illan jälkeisissä Hollywood-medioiden jutuissa ja haastatteluissa on nimittäin selittelyn sävy.

Erityisesti haastatteluissa on kunnostautunut toinen käsikirjoittaja Chris Terrio. Hän on esimerkiksi kiertänyt vastaukset Palpatinen paluun herättämistä kysymyksistä viittaamalla tämän olleen tuottaja Kathleen Kennedyn ratkaisu. Toiseksi syypääksi tähän ratkaisuun hän on esittänyt episodi VIII:n kirjoittaja-ohjaajaa Rian Johnsonia, joka ei taatusti osallistunut päätökseen millään tavalla: Terrion mielestä Ben Solon pelastaminen pimeältä puolelta oli käsikirjoittaessa vaikeaa, koska Snoke oli poissa, ja Kylo oli näin kohonnut pääpahiksen asemaan. Voi nolous minun naivismiani, minä kun kuvittelin tämän olleen kiinnostava ja harkittu juonielementti, josta seuraava episodi tarinaa jatkaisi. Vai ehkäkö sittenkin voi nolous Chris Terriota ja kirjoittaja-ohjaaja JJ Abramsia, jotka eivät osanneet sellaista jatkoa kirjoittaa?

(Abramsilta en ole nähnyt yhtään ensi-illan jälkeistä spoilerihaastattelua.)

Rose-Tico-Rey

Tätä markkinoinnissa kuvana nähtyä Rose Ticon ja Reyn välistä kohtausta ei ole lopullisessa elokuvassa.

Samassa Awards Dailyn haastattelussa Terrio myös puolustautui Kelly Marie Tranin roolin Rosena jääneen pieneksi siksi, että Rose kirjoitettiin näyttelemään Carrie Fisherin kanssa, ja nuo kohtaukset edesmenneen Leia-näyttelijän kanssa eivät vain lopulta toimineet riittävän hyvin. Tästä vastauksesta tekee mieli sanoa ”pics or didn’t happen”, sillä elokuvassahan Rose ja Leia eivät kohtaa lainkaan. Jos Terrio ja Abrams – joka taas kehtasi väittää Star Wars Celebrationin lavalla Tranin castauksen olleen Rian Johnsonin The Last Jedi -ratkaisuista paras – olisivat todella halunneet käyttää Rosea episodissaan, he olisivat yksinkertaisesti voineet kirjoittaa hänet enemmän mukaan tarinaan. (Leikkaaja Maryann Brandon sanoi Huffington Postille Rosen jääneen sivuun ohjaaja Abramsin haluttua keskittyä kolmeen pääsankariin ja Kyloon, ja kamoon Chris, näinhän siinä on käynyt.)

Erityisen paljon nettiporua herättäneessä The Hollywood Reporterin haastattelussa Terrio taas tuntuu kuittaavan kaikki kysymykset elokuvan valinnoista melkein kuin silkalla sattumalla. Sanat, jotka Finn haluaisi sanoa Reylle mutta jotka jäävät sanomatta? Katsoja voi tulkita itse. Miksi loppukohtauksessa näyttäytyvät Voima-haamuina vain ja juuri Luke ja Leia? Koska ”keskustelimme kyllä JJ:n kanssa siitä, ketkä siellä voisivat olla, ja tämä kosketti meitä”. Ja niin edelleen.

Ehkä kaikkein merkillisin kohta tässä haastiksessa on, kun Terriolta kysytään, mahtaako elokuvan loppu antaa ymmärtää Reyn jäävän nyt eristyksiin elämään Tatooinella, kuten todella moni on tulkinnut ja kuten John Williamskin tuntuu vihjaavan, sillä viimeisen musiikkikappaleen nimi soundtrackilla on A New Home. Terrion vastaus? ”En voi olettaa tietäväni, mitä John on sillä tarkoittanut.” Kiva Chris, 87-vuotias mestarisäveltäjä on varmasti syyllinen sinun kirjoittamasi elokuvan lopun viestin epäselvyyteen. (Totuuden nimissä Terrio tosin kyllä myös vastaa: mikään elokuvassa ei hänen mielestään tarkoita ehdottaa, että Rey olisi jäämässä Tatooinelle.)

rey-tros

Tämä kuva on Pasaana-planeetan kohtauksesta, mutta kappas, samassa autiomaassa kuvattiin myös loppukohtauksen Tatooine.

Elokuvan leikkaaja, ohjaaja Abramsin luottonainen Maryann Brandon, ei hänkään tunnu elokuvan fanilta. The Rough Cut -podcastin haastattelussa Brandon kehotti katsojia olemaan ajattelematta elokuvaa kovin tarkkaan, ja suositteli pikemminkin hyppäämistä elokuvan ”ajelun” (ride) kyytiin.

Brandonin henkilökohtaiseksi puolustukseksi on toki sanottava, että olosuhteet olivat kurjat. The Rise of Skywalkeriahan tehtiin valtavalla kiireellä (koska koko show oli alusta asti myöhässä aikataulustaan Abramsin pyyhkäistyä Colin Trevorrown ajatukset pöydältä ja aloitettua puhtaalta pöydältä). Brandon päätyi poikkeukselliseen ratkaisuun: leikkaamaan elokuvaa fyysisesti kuvauspaikoilla, jotta Abrams saattoi osallistua päätöksiin kesken kuvausten ja jotta, suoraan sanoen, elokuva ehtisi mitenkään valmiiksi ajoissa. The Rough Cut -podcastissa Brandon kuvailee ratkaisun monia hyviä puolia: pääsy osaksi tiimiä, mahdollisuus näyttää aiempia otoksia näyttelijöille, yksittäisten lisäkuvausten toteuttaminen lennosta ennen pääkuvausten päättymistä.

Mutta hän tulee myös sanoneeksi, että Kathleen Kennedy ”vaati” Abramsia viettämään enemmän aikaa leikkaushuoneessa, ”eikä siihen ollut aikaa”. Brandon niin ikään sanoo, että kun elokuva lukittiin kiitospäivän aikoihin, he (tekijät) ”olivat yhä ratkaisemassa asioita” (”were still trying to figure things out”).

Episodi II:n dvd-dokumentin otsikko oli aikanaan Films Are Not Released, They Escape. Episodi IX:n tapauksessa vaikuttaa tosiaan siltä, että tämä elokuva pakeni keskeneräisenä.

tros-rey-and-palpatine

Palpatinen paluuta paremmin selittäneitä kohtauksia oli leikkaaja Maryann Brandoninkin mukaan olemassa, mutta ne jäivät elokuvasta leikkausvaiheessa pois.

Sitten meillä ovatkin ne viime päivien erityisen omituiset raportit: ne, joihin liittyy iskulause ”Release the JJ cut”.

Jotkut fanit ovat toivoneet Abramsilta ”ohjaajan leikkausta”, vaikka on yleisesti tiedossa, että Abrams tekee elokuvistaan vain yhdet sellaiset (ja näyttää ne meille elokuvateattereissa). Tällä kertaa tällaisen ohjaajan leikkauksen mahdollisuudesta huhuillaan muuallakin kuin fanisomessa (vaikka uskottavat mediat sitten keskittyisivätkin tässä tapauksessa lähinnä raportoimaan fanien nettihuhuja). Esimerkiksi brittilehti The Independent on tarttunut näihin, viitaten muun muassa huhuun Abramsista vastentahtoisesti lisäämässä elokuvan loppuun Reyn ja Kylon suudelmaa.

Perusväite (esimerkiksi We Got This Covered) on siis, että ohjaaja Abrams itse ei olisi tyytyväinen The Rise of Skywalkeriin. Studio olisi muka pakottanut Abramsia leikkaamaan elokuvasta hänen siihen ehdottomasti haluamiaan osia: näitä olisivat esimerkiksi edellä mainitut selitykset Palpatinen paluulle ja monet Rosen kohtaukset. Keskeinen huhu on, että Abrams olisi halunnut näyttää lopputaistelussa kuvan kanssa vanhojen jedien haamuja, ja että Hayden Christensenin ja Samuel L. Jacksonin kaltaiset näyttelijät olisivat peräti käyneet kuvaamassa kohtauksen, joka päätyi leffaan vain ääninä. Kaiken huippuna voidaan todeta, että juuri WGTC väittää, että Kennedyn lisäksi näitä ohjeita olisi ollut Abramsille sanelemassa itse George Lucas.

Tälle huhulle pamautan häränkakkaa-leiman. Kaikki nuo asiat ovat tismalleen sitä, mitä JJ Abrams tekee, ja minun olisikin helpompaa uskoa, jos huhu väittäisi Abramsin vaatineen elokuvasta tuollaisen vastoin joidenkin toisten tahtoa Lucasfilmissä.

(Sivuhuomio. On aika varmaa, että esimerkiksi Lucasfilmin tarinaryhmän aiempi keskeinen puhemies Pablo Hidalgo, joka ei juuri pitänyt The Force Awakensistakaan, ei välittänyt tästä episodista. En voi olla varma, onko Letterboxd-tili, jolla sopivanniminen käyttäjä arvioi episodi IX:n vain 1 ½ tähden arvoiseksi, oikeasti Hidalgon henkilökohtainen vai ei, mutta joka tapauksessa Hidalgo vetäytyi sosiaalisesta mediasta jokin aika sitten. On suuri kiusaus veikata, ettei fanien sylkykuppina vuosia viihtynyt Hidalgo halunnut olla puolustelemassa tämän episodin valintoja.)

Joka tapauksessa nimenomaan kirjoittaja-ohjaaja Abramsilla ei ole ollut tapana selitellä mysteereitään, joten olisi melkein ollut yllättävää, jos hän olisi käyttänyt kallisarvoista ruutuaikaa vuoristorata-ajelultaan Palpatinen paluun selittämiseen. Abrams ei myöskään kuuluisasti välitä prequeleista, joten miksi ihmeessä hän olisi halunnut näyttää Hayden Christensenin Anakinina? Ja millään maailman ilveellä en ainakaan usko, että George Lucas olisi ottanut mitään kantaa (tai että häneltä olisi kysytty) tällaisiin asioihin sen jälkeen, kun koko trilogia oli jo tehty aivan toisin ja toisesta tarinasta kuin hän olisi sen halunnut tehtävän.

anakin-windu-rots

Anakin Skywalker ja Mace Windu – mukana myös The Rise of Skywalkerin lopputaistelussa, kuten kaikki tietenkin ehtivät huomata.

Minulle aiemmin tuntematon sivusto SNTS menee vielä pitemmälle, ja väittää, että 3-5 kohtauksella pidennetty versio elokuvasta olisi tulossa elokuvateattereihin vielä tammikuun lopulla, ja että vielä tätäkin pitempi ”Abrams-versio” olisi aikanaan päätymässä bluraylle ja Disney+-palveluun.

Artikkeli on tietävinään tarkkoja minuuttimääriäkin näille versioille, mutta säästän teidät nyt niiltä. Lyön nimittäin tähänkin häränkakkaa-leiman, mutta kaiken tämän kirjoitettuani en sittenkään voi olla ajattelematta…

Entä jos ohjaajakin todella on sitä mieltä, että The Rise of Skywalker ei ollut riittävän valmiiksi hiottu silloin, kun se oli pakko lukita maailmanlaajuista elokuvateatterikierrosta varten?

Entä jos jotkin kohtaukset, jotka sekä ohjaaja että studio olisivat aivan kernaasti siihen jättäneet, jäivätkin pois elokuvasta yksinkertaisesti aikataulun vuoksi?

Entä kun otetaan huomioon, että sama Disney-yhtiö on tosiaan hiljattain jo kokeillut tätä strategiaa, julkaisemalla Avengers: Endgamesta teattereihin hiukan pidemmän version? Entä kun Star Warseilla toki on pitkä perinne special editionien kanssa? Entä jos siis sittenkin…

The Rise of Skywalker: Ei elämästä (eikä elokuvista) selviä hengissä

Tämä blogi on siirtynyt The Rise of Skywalkerin jälkeiseen aikaan, mutta varoittaa vielä tässä vaiheessa ennen spoilereihin siirtymistä. Siis: tämä juoneen liittyvä pohdintakirjoitus on tarkoitettu episodi IX:n nähneille ja sisältää voimakkaita spoilereita elokuvasta.

star-wars-the-rise-of-skywalker-rey-kylo-ren-poster

Tunnustan: Kun ensikatsomiseni The Rise of Skywalkerista oli lopuillaan, ajattelin, että jos minä ja todennäköisesti moni muu olemmekin pettyneitä (varsinainen arvioni elokuvasta täällä), niin ainakin reylot olisivat saaneet haluamansa. Olin nimittäin etukäteen ajatellut, että oli täysin mahdollista, että Reyn (Daisy Ridley) ja Kylo Renin (Adam Driver) välinen kipinöinti olisi ollut yksi juonista ja teemoista, jotka voisivat kadota episodien VIII ja IX väliin. Elokuvan edetessä oli käynyt ilmeiseksi, että hyvin moni muu juoni ja teema sinne tosiaan katosi, ja Reyn ja Kylon välisen romanssin mahdollisuus oli kuitenkin The Force Awakensin ja The Last Jedin vuosina pikemminkin faniteoria kuin varmasti kanonisoitu fakta. Mutta kun jatkotrilogian pääpari sitten peräti suuteli viimeisessä yhteisessä kohtauksessaan, oletin reyloiksi itsensä nimenneiden Rey-Kylo-shippaajien olevan tyytyväisiä.

Miten lapsellinen oletus, ymmärrän nyt.

Reylo-yhteisö (joka siis tosiaan itse kutsuu itseään ”Reylo-yhteisöksi”) on ollut nyt kaksi viikkoa täysin murheen murtamana. Voi perustellusti sanoa, että netin perusteella moni heistä on käynyt läpi kriisireaktion vaiheita: kieltämistä, epätodellista oloa, vihaa ja raivoa. He saivat ehkä suudelmansa, mutta päinvastoin kuin saduissa, heidän prinssinsä kuoli heti tuon suudelman hetkellä – eikä oikeastaan mikään muukaan tuntunut menevän elokuvassa heidän mielestään ”oikein”.

ben-solo-bw

Näitä The Rise of Skywalkerin spoilaavia kuvakaappauksia – huomasittehan, että tästä puuttuu arpi? – on vielä vaikea saada käsiinsä.

Monet reylojen kritiikit ovat niitä aivan yleisiä The Rise of Skywalker kritiikkejä. Mutta olisiko Reyn pitänyt saada prinssinsä? Olisiko Ben Solon pitänyt elää? Onko Kylon/Benin kohtalo episodi IX:n monista ongelmista suurin vai umpikuja, jossa ei koskaan pitänytkään olla ulospääsyä? Se on sen verran kiinnostava kysymyssarja, että se johti minultakin näin pitkään kirjoitukseen.

Peruutan ajatuksissani hiukan taaksepäin.

Näinä ensimmäisinä elokuvan jälkeisinä aikoina Twitter-fiidini on tosiaan näyttänyt post-traumaattisen stressireaktion vaiheiden kokoelmalta. Twitter ja sosiaalinen media yleisestikin on tietysti perusluonteeltaan kuplia tuottava, ja se, että minun Star Wars -fiidissäni ihmiset ovat muutenkin voittopuolisesti pettyneitä, järkyttyneitä ja jopa vihaisia, ei tarkoita sitä, etteivätkö jotkut olisi elokuvaan tyytyväisiäkin. Sen kuitenkin uskallan tähänastisten havaintojen perusteella todeta tosiasiaksi, että The Rise of Skywalker ei missään nimessä ole monien niiden fanien mieleen, jotka pitivät erityisesti juuri The Last Jedistä.

Edellisen episodin keskeisiin juonilankoihin kuului Reyn ja Kylon, hyvän ja pahan, valon ja pimeän välinen erityissuhde. Näin siis riippumatta siitä, halusiko suhteessa tai sen tulevaisuudessa nähdä romantiikkaa vai ei. Kahden vuoden ajan moni on halunnut. Netistä löytyy kilokaupalla Reylo-fanifiktiota ja fanitaidetta (huomattavilta osin lapsille sopimatonta sellaista).

reylo-anthology

Haluaisin lähteyttää tämän oikein, mutten ole varma. ”The Duality of Balance, A Reylo Anthology” (osa suurempaa teosta).

Minun on turha yrittää tässä yleisesti purkaa shippaajien eli fiktiivisten hahmojen parittamiseen erikoistuneiden fanien motiiveja ja tavoitteita. Tämän kirjoituksen pohjaksi voi todeta yleisesti, että osa shippausta harrastavista faneista on ihastunut nimenomaan ajatukseen hahmojen välisestä (yleensä) ”kielletystä” romanssista ja osa taas enemmänkin tuon romanssin mahdollisuuksista varsinaisen teoksen sisällä. Siinä missä yksi reylo siis kirjoitti eroottista fiktiota käyttäen hahmoinaan Reytä ja Kyloa, toinen reylo pikemminkin spekuloi episodi IX:n juonikuvioita toivoen saagan loppuratkaisun kietoutuvan Reyn ja Kylon suhteeseen.

Tyypillistä shippaukselle on myös se, että ilmiö muuttuu virallisen tarinan mukana. Esimerkiksi yksi harrastuksen suurimmista innoittajista, Harry Potter -sarja, tarjosi kirjojen ilmestymisaikana faneilleen monia romanssintynkiä perustellusti spekuloitavaksi. Kun viimeinen kirja lopetti tällaiset väittelyt, juonella spekulointi antoi tilaa silkalle leikittelylle ja vaihtoehtoisille fanitarinoille. Eikä suosittu homoeroottinen ship Harry/Draco tainnut muutenkaan perustua mihinkään varsinaisissa kirjoissa nähtyyn.

Mitenkään arvottamatta on myös syytä todeta, että shippaajat ovat usein nuoria ja usein naisia, vaikka heidän joukossaan toki on vanhempia ja miehiäkin. Tämä nimittäin siksi, että esimerkiksi juuri reyloilmiöön väistämättä kytkeytyy vääntö ”vanhojen” fanien kanssa, joiden taas usein ajatellaan olevan miehiä, vaikka heidänkin joukossaan toki on naisiakin. Näin esimerkiksi Rey/Kylo-shippaus edustaa osaltaan myös fandomin sisäistä vastakulttuuria tavalla, jota toivottavasti tutkii joku akateemisestikin jossakin.

reylo-baby-comic-spatziline

Tämä ei ole isoisäsi Star Wars -faniutta. Nimimerkki Spatziline ja Reylo-mangaa.

Olennaista on myös huomata, että TLJ:n kaksijakoisen vastaanoton jälkeen reylo-ilmiö alkoi yhä voimakkaammin kytkeytyä tiettyihin muihin teorioihin Star Wars -sarjan käänteistä. Monet reylot esimerkiksi toivoivat episodi IX:n käsittelevän Voiman tasapainoa, koska jos tuo sanapari oli merkityksellinen, se keikkui tässä trilogiassa juuri heidän suosikkiparinsa välissä. Useimmat reylot olivat varmoja siitä, että jatkotrilogian suuri merkitys yhdeksänosaisessa saagassa olisi ”viimeisen jedin” Luken opetusten jalostuminen juuri Reyn käsissä kohti parempaa. Ja koska he uskoivat jatkotrilogian tärkeimmäksi juonilangaksi lopulta paljastuvan Reyn ja Kylon rakkauden, spekuloivat he juuri tuon rakkauden johtavan jedien ja sithien korvaamiseen uudenlaisella, aiempaa neutraalimmilla Voiman käyttäjien sukupolvella (joita, episodi IX:n nimestä päätellen, moni oletti kutsuttavan jedien sijaan skywalkereiksi).

Tämänsuuntaisia spekulointeja on voinut lukea tästäkin blogista (vaikkapa tämän), vaikka Reyn ja Kylon välisten seksinovellien kirjoittamisen olenkin jättänyt muille (ja lukemisenkin, mutta saa vinkata parhaita). Minun suhteeni reylo-ilmiöön onkin ollut juuri tämä, ja se selittää, miksi olen tullut Twitterissä klikkailleeksi itseni seuraamaan niin monia kovan luokan reyloja: olen ollut heidän kanssaan samaa mieltä monista minulle tässä sarjassa asioista. En ole (ainakaan mielestäni) ottanut vahvasti kantaa siihen, kuuluisiko Reyn ja Kylon oikeasti päätyä yhteen sillai vai ei, mutta tätäkin mahdollisuutta on ollut hauska ajatella, koska se on tuntunut sopivan niin hyvin kaikkiin niihin juonikuvioihin, joiden olen toivonut toteutuvan.

rey-kylo-tfa

Suhteen alku The Force Awakensissa.

The Rise of Skywalkerin lopussa Rey ja Kylo, tai siis valon puolelle palannut Ben Solo, siis tosiaan päätyvät yhteen niin pitkälle kuin tarina antaa heille mahdollisuuden. Rey näyttelee tärkeän roolin Kylon palauttamisessa valoon, jolloin Ben Solo astuu pahan Kylon sisältä esiin ja auttaa puolestaan Reytä kukistamaan pahan keisari Palpatinen. Tosin tarkkaan katsottuna Benin rooli lopputaistelussa on hämmästyttävän vähäinen, hädin tuskin hämäyksen kokoinen (ja tämä onkin yksi reylojen monista kritiikin kohteista), mutta ainakin Beniä tarvitaan lopuksi pelastamaan Rey kuolemalta. Ben siirtää oman elämänvoimansa Reylle, saa suudelmansa – ja yhtyy Voimaan hymyillen, hyvän puolelle palanneena.

Tässä kohtaa haluan huomauttaa, että nämä osat Kylo Renin / Ben Solon tarinaa ovat minun mielestäni The Rise of Skywalkerin parhaimmistoa. Ensinnäkin hieno näyttelijä Adam Driver tekee roolissa, tai siis rooleissa, aivan loistavaa työtä: Ben Solo tuntuu uskottavasti aivan eri ihmiseltä kuin Kylo Ren. Pidän myös siitä, että jatkotrilogia ei juuri tässä tärkeässä kohdassa toistakaan originaalitrilogiaa eli Darth Vaderin sovituskohtaloa: Ben ei sovita tekojaan kääntymällä keisaria vastaan tai uhraamalla itseään Reyn puolesta, vaan hän tekee niin siksi, että on jo hylännyt pimeän puolen, ja noin toimiminen on silloin oikein.

Suorastaan rakastan faniteoriaa, joka huomauttaa, että Anakin Skywalkerin suuri tavoite prequeleissa oli estää hänen rakkaidensa kuolema, ja että kun Ben Solo onnistuu siinä tämän elokuvan lopuksi, hän itse asiassa siis onnistui siinä, mitä hän Kylo Reninä vannoi Darth Vaderin kypärän edessä tekevänsä: finish what he started.

Ja, täytyy tunnustaa, olin kyllä tyytyväinen siitä suudelmastakin.

Mutta.

Reylojen mielestä tämä ei siis ole tarpeeksi. Heidän mielestään on järkyttävää, että vanha trio Han, Luke ja Leia antoivat jokainen vuorollaan henkensä Benin sielun pelastamiseksi, mutta myös Ben kuoli silti. Heidän mielestään on lohdutonta, että Rey, joka koko trilogian ajan etsi perhettä itselleen, jäi lopussa sittenkin yksin. Heistä on järjetöntä, että valon puolelle palaamisensa jälkeen Ben Solo ei lausu elokuvassa yhtään sanaa (vain yhden äännähdyksen, ”au”, tömähtäessään kunnolla Exegolilla).

Heidän mielestään episodi IX:n loppu ei ole onnellinen.

Ja, täytyy sanoa, nuo ovat minustakin hyviä kritiikin aiheita. Aivan erityisesti Reyn yksinäisyys ja tarinan lopettaminen Tatooinelle (jonne Reyllä ei ole mitään sidettä), mutta siihen ehkä palaan tarkemmin pohtiessani toisessa postauksessa tämän viimeisen episodin ja sitä myöten trilogian ja saagan teemoja. Sinne osastolle kuuluu myös se, mikä reylo-ilmiössä ulottuu kahden hahmon välisen suhteen ulkopuolelle: reylot, enkä minä, eivät todellakaan pidä siitä, että The Rise of Skywalker palauttaa Star Wars -sarjan mustavalkoiseen hyvä-vastaan-paha -konfliktiin, eikä edes ota kantaa, saavutettiinko tässä nyt se kuuluisa Voiman tasapaino vai ei.

star-wars-the-last-jedi-kylo-ren-and-rey.jpg

Suhteen käännekohta The Last Jedissä.

Mutta sittenkin: en voi olla samaa mieltä siitä, että Ben Solon olisi ehdottomasti pitänyt elää trilogian lopussa. Olisin ollut erittäin yllättynyt, jos näin olisi käynyt. Positiivisesti yllättynyt? No kyllä, mutta vain siksi juuri, että se olisi ollut todella yllättävää, ja olisin halunnut yllättyä. Sovitustarina on niin paljon helpompi ja luontevampi kirjoittaa päättymään pahat tekonsa sovittavan hahmon kuolemaan kuin elämään, että en oikeastaan missään vaiheessa kuvitellutkaan, että Ben Solo voisi jäädä eloon trilogian päätteeksi.

Mutta nimenomaan jos Ben Solo olisi jäänyt eloon, minun olisi vaikea nähdä reylojen olevan tyytyväisiä lopputunnelmiin, joihin se valinta olisi johtanut. Sille on syynsä, miksi syntien sovitukset tarinoissa niin usein johtavat kunniallisiin kuolemiin. Erityisesti tällaisessa satuja ja myyttejä mukailevassa tarinassa nimenomaan eloonjääminen olisi vaikea kirjoittaa uskottavasti onnelliseksi loppuratkaisuksi.

Vaikka Star Warsissa tavataan ajatella, että esimerkiksi Darth Vader oli kutakuinkin totaalisesti eri henkilö kuin Anakin Skywalker, eivät galaktisen konfliktin voittajat kai sentään olisi voineet suhtautua asiaan näin. Ben Solo, tuo tummakutrinen nuori hurmuri, oli kuitenkin alias-nimellään pahan First Orderin yksinvaltias. Ja kuten Vader edellään, myös Kylo Ren teki pimeällä puolella ollessaan aivan hirveitä tekoja. Pelkästään henkilökohtaisesti ja pelkästään elokuvissa Kylo tappaa tai tapattaa The Force Awakensissa Jakkun täysin sivullisia kyläläisiä, The Last Jedissä vähintään satoja kapinallisia pakenevissa avaruusaluksissa – ja tietenkin isänsä Han Solon. Välillisesti hänen täytyy olla vastuussa miljardien kuolemasta, sillä siinä määrin First Order tuntuu heiluttavan rautahanskaa näissä tarinoissa – vaikka olkoon, että The Force Awakensin planeettojen präjäyttelyn aikaan Kylo ei vielä ole itse vallankahvassa.

Näistä teoistaan Kylo, vaikka sitten käyttäisikin taas ristimänimeään Ben, kuuluisi joka tapauksessa iäkseen vankilaan. Ja vaikka se siis olisi oikein, suuren tarinan loppuna se voisi kuitenkin tuntua väärältä viestiltä: Benin (ja Anakinin) paluun pointtihan on, että suurinkin paha voi koska tahansa tehdä oikean valinnan, vaikka se kuinka tuntuisi jo liian myöhäiseltä. Pahojen tekojen reaalimaailman seurauksien käsittely kuuluu ehkä sittenkin paremmin toisenlaisiin tarinoihin.

kylo-trailer-end

Sitten on se toinen juttu: jos Ben olisi jäänyt eloon, reylot olisivat siis halunneet nähdä parista tulevan parin.

Vaikka Kylon/Benin ja Reyn ihmissuhde on yksi Star Wars -elokuvien kiehtovimpia ja vaikka sanoin jo edellä olleeni tyytyväinen sen suudelman hetkellä, en voi olla täysin samaa mieltä siitä, että nämä hahmot oikeasti koskaan edes kuuluivat toisilleen.

Reylojen mukaan Ben Solo on aivopesty uhri, mutta elokuvissa nähty Kylo Ren on siitä huolimatta ihmishirviö ja muuten myös täydellisen toksinen mieshahmo, aivan tarkalleen 2010-luvun lopun suurissa puheenaiheissa kiinni oleva luomus. Kylo on julma ja manipuloiva myös Reylle, jota reylot katsovat hänen ymmärtävän paremmin kuin kukaan muu. ”Sinä et ole mitään, paitsi minulle”, ei todellisuudessa ole mikään kaunis rakkaudentunnustus – se on puolisoaan henkisesti ja fyysisesti pahoinpitelevän ihmisen puhetta.

Rey taas asettuu tällaisessa suhteessa paitsi uhrin asemaan, myös kliseeksi naisesta, joka uskoo voivansa rakkaudellaan kukistaa pahuuden pahoinpitelijästään. Sitä paitsi se, että vahva, itsenäinen ja oikeudentuntoinen Rey ylipäätään rakastuisi (siis oikeasti rakastuisi!) tällaiseen ihmiseen, tekee Reystä heikon, ja tarinankerronnan lakien mukaan tämän heikkouden voittamisesta pitäisi siten tulla yksi hahmon kehityksen käännekohdista.

Kumpaankaan näihin ajatuksiin tarina ei kuitenkaan varsinaisesti tartu, ja se tekee Reyn hahmosta vahvan tai heikon sijaan onton. The Rise of Skywalker antaa vastaukseksi vain, että Rey todella halusi koko ajan tarttua Benin käteen pahan Kylon sijaan. Reylot taas – niin, he olisivat halunneet vielä enemmän. Mutta ehkä tämäkin kielletty romanssi olikin aina puhtaampi ja parempi fanien leikittelynä kuin elokuvaksi todistettuna?

tros-throne-room-kylo-rey

Toiseksi viimeisillä treffeillä.

Viimeinen huomio, joka voisi oikeastaan olla tässä blogissa aivan oma postauksensa.

Monet reylot ovat nimittäin varmoja, että The Rise of Skywalkerissa oli kuin olikin toisenlainen loppu vielä käsikirjoituksessa ja kuvausten aikaan. He uskovat, että elokuvan lopullinen loppu on kokonaan rakennettu lisäkuvauksissa ja leikkaushuoneessa – ja että alunperin Benin oli määrä elää. Spekulaatio menee tiivistettynä näin (Twitter-ketjuja: 1 ja 2 ja 3 ja 4):

  1. Ben pelasti lopussa Reyn, mutta jäi itse eloon äitinsä Leian elämänvoiman avulla. Leian sielu yhtyy lopullisessakin elokuvassa Voimaan vasta Benin kuoleman hetkellä, mutta äidille olisi luontevampaa varmistaa omalla hengellään pojan elämä eikä tämän kuolema. Benin kuolemakohtauksessa kuvia on käännetty ympäri, jotta hahmo on saatu näyttämään kuolevan ilman lisäkuvauksia.
  2. Reyn, Finnin ja Poen loppuhali sen sijaan vaikuttaa jo Reyn tukkalisäkkeenkin perusteella lisäkuvaukselta, joten se peittää hahmon alkuperäisiä kohtauksia tästä kohtaa.
  3. Ben ei näyttäydy haamuna Reylle edes loppukohtauksessa (minkä reylot tietenkin ottavat veitsen kääntönä haavassa), koska hän oli alunperin mukana kyseisissä kohtauksissa elävänä.
  4. Myös vihoviimeinen kuva Reystä auringonnousuissa on jälkikäteinen sepite, kierrätyskuvaa Pasaanan autiomaan otoista, ja siten jälleen todiste siitä, että alkuperäisessä viimeisessä kuvassa aurinkoja katsoi kaksi ihmistä.

Nämä spekulaatiot ovat vähintään kiinnostavia. Se on varmasti totta, että elokuvan loppua on lisäkuvailtu ja leikkailtu reippaasti, mutta hylätystä versiosta, jossa Ben jäi eloon, nämä todisteet eivät minusta vielä aukottomasti todista.

Tavallaan tämä editointi jatkuu nyt edelleen internetissä, jossa reylot (ja monet muutkin fanit, tietenkin!) tulkitsevat tapahtuneita edelleen. Äärimmillään tämä tarkoittaa omien fanifiktioversioiden kirjoittamista, kevyempänä versiona elokuvassa nähdyn sovittamista aiempiin elokuviin tai katsojan omaan headcanoniin. Hyvin monessa tulkinnassa Ben näyttäisi elävän nyt toisen dyad-puolikkaansa Reyn ”sisällä”, eivätkä he siten joutuneetkaan erilleen.

Reylo-sympatiani tunnustaen totean, että tämä fanifiktio on minustakin aika suloinen.

The Rise of Skywalker -arvioni: Suunnattomassa surussani, pohjattomasti kaivaten

Tämä on läpikotaisin spoilaava tuomiokirjoitukseni The Rise of Skywalkerista eli Skywalker-saagan episodista IX. Älä lue, jos elokuva on vielä näkemättä.

(Niin sanotusti spoilaamattoman kirjoituksen julkaisin ensi-illan iltana.)

tros-rey-deathstar-ruins

Ensi-illan iltana vielä kiertelin tässä blogissa paitsi spoilereita, myös sanomasta varmaa mielipidettäni. Se johtui siitä, etten ollut vielä ensimmäisen katsomiskerran jälkeen varma siitä itsekään. Mutta tässä vaiheessa, toisen katsomiskerran ja sulattelupäivien jälkeen, tästä on valitettavasti lähdettävä: The Rise of Skywalker ei ole kovin hyvä elokuva. Ja jos siinä toiminnallisena seikkailuna onkin vielä puolensa, yhdeksänosaisen Star Wars -saagan päätösosana se on lähes kauhistuttavan epäonnistunut.

Koska JJ Abrams on vallan taitava vauhdikkaan toiminnan ohjaaja, voi olla, että satunnaisempi kertakatsoja pitää tätä elokuvaa aivan mukiinmenevänä. Saattaa olla, että tällaisen katsojan päällimmäinen kritiikki on, että elokuvan kohtaukset tuntuvat sarjassaan tutuilta, ja se kritiikki oli toki paikallaan myös neljä ja kaksi vuotta sitten The Force Awakensin ja The Last Jedin kohdalla – elokuvien, joista esimerkiksi minä pidin erittäin paljon.

Mutta jos The Rise of Skywalkerin suurin ongelma olisi se, että olemme ennenkin nähneet valomiekkailua, planeetantuhoaseita ja pahoja keisareita, voi kuulkaa, olisipa meillä tässä kelpo episodi. Kuten kirjoitinkin viikko sitten, tämän elokuvan jedinpaluumaisuus oli viimeistään tämän syksyn edetessä käynyt täysin selväksi.

tros-rey-and-palpatine

Pressikierroksen aikana julkisuuteen pääsi lipsahtamaan, että keisari Palpatinen paluu ei ollut osa tämän trilogian suurta suunnitelmaa, vaikka se tuntui niin isolta elementiltä, että sen olisi ehdottomasti kuvitellut sitä olevan. Voi hyvin olla, että keisarin paluuta pyöriteltiin vaihtoehtoisena skenaariona jatkotrilogiaa luonnosteltaessa, mutta lopullisesti sen nosti IX:n kässäriin vasta Abrams palatessaan rivistä poistuneen Colin Trevorrown tilalle. Tämän elokuvan näkemisen jälkeen on selvää, että mitään suurta suunnitelmaa tämän trilogian ja samalla koko saagan lopettamisesta ei todella ollut olemassakaan.

The Rise of Skywalkerin juonen kaikki yksityiskohdatkin kiertyvät Palpatinen paluun ympärille, eivätkä ne silti johda mihinkään muuhun kuin Jedin paluun toisintoon. Palpyn paluuta ei edes vaivauduta perustelemaan mitenkään. Ainoa perusteluntapainenkaan on yhden repliikin ”pimeää taikuutta, sith-kykyjä, tiedättehän” -tyyppinen spekulointi, joka tuo mieleen Doctor Who -sarjan ikimuistoisen aikamatkaparadoksien selityksen: wibbly-wobbly, timey-wimey.

Metatasolla vanhan pääpahiksen kaikkien aikojen kieroimmaksi tempuksi osoittautuu se, että hän onnistuu läsnäolollaan tukahduttamaan kaikki tämän trilogian juonilangat ympäriltään. Kyse onkin yhtäkkiä vain Palpatinesta, ei enää First Orderista tai oikeastaan sankareistammekaan. Eikä siinä kaikki, sillä tuho ei ulotu vain tähän trilogiaan. Koska paluun tehnyt Palpatine ei ollut Voima-haamu eikä ilmeisesti kloonikaan, vaan ihan sama kääkkä taianomaisesti eloon palanneena ja kaikki jatkotrilogian hirmuteot naruista vetelemällä aikaan saaneena, hänen pelkkä läsnäolonsa tyhjentää merkityksiä Anakin Skywalkerin asemasta Voiman valittuna ja tasapainon tuojana poikansa Luken pelastaessa hänet pimeältä puolelta. Näin episodi IX siis onnistuu mitätöimään niitä episodeja, joihin yhteyden luomiseksi Palpatineen oletettavasti on tartuttu.

Lyhyesti: keisarin paluu on katastrofaalisen väärä valinta. Tuo valinta on tämän episodin monien ongelmien ydin ja joka tapauksessa ongelmista se, jota on mahdotonta painaa villaisella. Yleensä osaan ostaa kaikki Star Wars -elokuvien ratkaisut osana saagaa ja jäädä korkeintaan huvikseni jupisemaan, että itse olisin tehnyt toisin, mutta tällä kertaa se on mahdotonta. Siinä missä vaikkapa Kloonien hyökkäyksen voi silmiä siristäen kuvitella ihan kelvolliseksi elokuvaksi, jos samat tarina-aineksetkin olisi toteuttanut joku toinen käsikirjoittaja ja ohjaaja kuin George Lucas itse, The Rise of Skywalker on kuin musta möykky, joka peittää sen, mitä episodi IX olisi koskaan voinut olla. Siis mitä se olisi voinut olla jossain toisessa todellisuudessa, jossa tämä trilogia olisi suunniteltu mielekkääksi kokonaisuudeksi ja perustelluksi jatkoksi kahdelle edelliselle.

tros-jungle-planet

Minähän siis todellakin pidän The Force Awakensista ja The Last Jedistä. Olen muun muassa tässä blogissa usein puolustanut niitä kriitikoiltaan – ja halunnut uskoa jonkinlaiseen suureen suunnitelmaankin, koska sellaisestakin oli viitteitä. Siksi olen keskiviikosta lähtien tuntenut suorastaan henkilökohtaista petetyksi tulemisen tunnetta.

”To go backwards to go forwards”, muotoili Abrams aikanaan puolustuksen The Force Awakensin samankaltaisuudelle episodi IV:n kanssa, mutta miten hän mahtaa silloin perustella sitä, että tämä viimeinen episodi peruuttaa taaksepäin peruutuspeiliinkään katsomatta, ajaen kaiken aiemmankin edistyksen yli? Miten on esimerkiksi mahdollista, että The Last Jedin pohdinnat Voiman ja jedien luonteesta, jotka vaikuttivat vielä viikko sitten vaikuttivat olevan tämän trilogian olemassaolon ydintä, on tässä episodissa tykkänään unohdettu?

Mutta jos ne onkin unohdettu, niin olisin kuvitellut, että Abrams ei ainakaan olisi voinut unohtaa hahmoja, joita oli itse luomassa. Rey, Finn, Poe ja Kylo ovat olleet tämän trilogian vahvuus, jotka ovat kantaneet silloinkin, kun tarina on toistanut liikaa originaalitrilogian latuja. Väärin olisin kuvitellut. The Rise of Skywalkerin salamat lyövät heidätkin matalaksi.

tros-trio-plus-chewie

Rey (Daisy Ridley) on trilogian ajan etsinyt paikkaansa maailmankaikkeudessa ja pohtinut, onko jediys tie, jolla hänen tai mahdollisesti kenenkään tulisi enää olla. Nyt hänen hahmonsa typistyy pelkkiin biologisiin sukujuuriin, joihin sinänsä koko ajan liittyi arvoituksia, mutta joiden nimenomaan ei edellisten osien mukaan pitänyt olla tärkeintä hänessä (kuten ei kenessäkään meistä). Jediys taas taantuu tässä episodissa tarkoittamaan vain supervoimien käyttöä pahisten vastustamiseen, ja tämä vieläpä esitetään nyt yksiselitteisen hyvänä asiana. Tätä elokuvaa ei kiinnosta pätkääkään, kuuluuko Voima muillekin kuin jedeille – eikä sitä kiinnosta Voiman tasapainokaan, vaikka tuo vanha ennustusheitto tässäkin elokuvassa ohimennen mainitaan ja vieläpä itsensä Anakin Skywalkerin äänellä.

Jatkotrilogian kiehtovin hahmo Kylo Ren on taistellut kaksi elokuvaa valon kutsua vastaan. The Rise of Skywalkerissa meillä on elokuvan alussa vakaasti pimeän puolella seisova pahis ja lopussa täysin hyvän valinnut sankari, ja välissä vaiheilun lopettaa vain ja ainoastaan yksi soitto äiskältä. Kylon ratkaisua, jonka pitäisi olla tämän elokuvan emotionaalinen huippukohta, ei pohjusteta tai perustella mitenkään. On yksinomaan Adam Driverin näyttelijäntaitojen ansiota, että näinkin alikäytettynä hänen hahmonsa kohtaukset ovat silti episodi IX:n vahvimpia.

Paremmin ei käy kakkosrivissäkään. Poe Dameron (Oscar Isaac) aloitti trilogian iloisena lentäjä-ässänä ja sai keskimmäisessä osassa tarinakaarekseen kasvaa johtajaksi. Tässä episodissa hän kiukuttelee kavereilleen eikä oikeastaan juuri johdakaan ketään.

Finn (John Boyega) selviää nelikosta parhaiten, sillä entinen First Orderin iskusotilas pääsee kuin pääseekin lyömään lopputaistelussa merkityksellisen iskun fasistiarmeijan ytimeen, kuten hänen hahmonsa ansaitsikin. Mutta yksityisrintamalla Finnilläkin menee heikosti: hän haikailee suurimman osan elokuvaa Reyn perään eikä ennen tuota lopputaistelua itse asiassa tee elokuvassa juuri mitään. Puhumattakaan sitten siitä, että Finnin annetaan nyt ymmärtää olevan Voima-herkkä, vaikka tällaisesta ei ole ollut aiemmin mitään viitettä, ja vaikka paljastus ei lisää hahmoon mitään.

Mitä taas tulee vanhoihin hahmoihin, Leian (edesmennyt Carrie Fisher) kohtaukset ovat kiusallisen teknisesti kirjoitettuja leikkauspöydälle jääneiden kohtausten ympärille. Luke (Mark Hamill) tekee toimivan pistäytymisen, mutta hänen roolinsa tarinassa on yllätyksettömästi täysin sama kuin vanhan Benin haamun originaalitrilogiassa tai Yodan The Last Jedissä. Sentään vanhan kolmikon kolmas, Han Solo (Harrison Ford) piipahtaa aidosti yllättäen ja perustellusti elokuvan parhaimpiin kuuluvassa kohtauksessa.

Ja siinä missä The Force Awakens tuntui virvoittavan raikkaalta prequeleihin verrattuna aivan erityisesti siksi, että kaikkien päähenkilöiden välinen dialogi oli niin eloisaa, The Rise of Skywalkerissa sankarit hölpöttävät toistensa päälle ja hokevat ehtimiseen toistensa nimiä. Kun Kylo Ren viimein valitsee olla Ben Solo, hän ei lausu elokuvassa enää yhtään sanaa.

tros-rey-kylo-vader-statue

Tämä kaikki tapahtuu elokuvassa, jolla on niin kova vauhti, ettei pinnan alta tunnu löytyvän edes kunnollisia teemoja. TFA käsitteli oman tien valitsemista ja TLJ muun muassa epäonnistumista, mutta TROS tahtoo vauhdissaan korkeintaan huudahtaa, että ota kaverit mukaan kun lähdet. Kiitos tästä!

Kaiken huippuna The Rise of Skywalker on Star Wars -elokuvaksikin poikkeuksellisen täynnä sellaisia tyhmiä yksityiskohtia, joiden tiedän jo nyt ärsyttävät katsomiskertojen kertyessä yhä enemmän. Palpatine sanoo Snoken olleen hänen kätyrinsä tai kenties peräti luomansa nukkeolento, mutta Reyn ja Kylon välinen Voima-kytkös, jonka Snoke sanoi edellisessä episodissa luoneensa, tulee keisarille yllärinä. Kylo tajuaa vasta jalustaltaan tipahtaneesta Vaderin kypärästä missä Voima-yhteyden päässä oleva Rey seisoo, vaikka tämä pitelee koko ajan kädessään tikaria, jonka on ottanut Kylon omalta pöydältä. Tuo vanha tikari taas on ilmeisesti tulkittava jonkinlaiseksi muinaiseksi ennusesineeksi (jollaisia muuten esiintyi jatkuvasti juonen moottoreina Abramsin tv-sarjoista sekä Aliaksessa, Lostissa että Fringessä), koska siihen on onnistuttu ammoin kaivertamaan Kuolemantähden raunioiden tuleva sijainti ja juuri tietystä kulmasta katsottava silhuettikin. Ja niin edelleen.

Huokaus.

Tässä tilanteessa en ole ollut vielä koskaan: Tässä on elokuva, jota en oikeasti haluaisi hyväksyä päänsisäisen kaanonini Star Wars -saagaan.

Universumin sisällä voin sulattaa elokuvan tapahtumat tapahtuneiksi kaukaisessa galaksissa kauan sitten siinä missä olen aina sulattanut sarjan aiemmatkin kanonisoidut käänteet silloinkin, kun olen pitänyt niitä typerinä. Mutta että tämä rakastamani elokuvasarja päättyy näin sieluttomaan elokuvaan, joka tuntuu siltä, että sen tekijätkin ovat parhaimmillaankin pyrkineet tekemään greatest hits -kokoelman omista suosikkielementeistään ja pahimmillaan vain halunneet pudottaa tämän trilogian käsistään. Että episodi IX ei ole onnistunut loppu edes omalle trilogialleen saati koko saagalle. Se on suru, joka ulottuu kauas sen ulkopuolelle, olisinko halunnut nähdä tarinallisesti toisenlaisen lopun vai en (palaan varmaankin tämän episodin varsinaisiin tapahtumiin vielä erillisessä kirjoituksessa, mutta sanottakoon, että odotin kyllä jo The Force Awakensin jälkeen Reyn valitsevan sarjan loppuun mennessä sukunimekseen Skywalkerin).

Toisella katsomiskerralla onnistuin sentään nauttimaan elokuvan hyvistä puolista ensimmäistä enemmän. Vaikka The Rise of Skywalkerissa ei juuri ole tilaa hengittää, etenkin alkupuolella on sentään hyvin sujuvia toimintakohtauksia. Threepio on tässä hauska kutakuinkin ensimmäistä kertaa sitten Imperiumin vastaiskun. Kylon kohtauksissa on jokunen hetki, joilla on potentiaalia nousta jatkotrilogian parhaimmistoon. Kaukaisen galaksin toismaailmaiset yksityiskohdat viehättävät minua joka tapauksessa aina: tässä esimerkiksi autiomaan Aki-Aki-festivaalin värikkyys, Kef Bir -merikuun hurjat kerrostaloaallot ja Exegolin musta monoliittiarkkitehtuuri.

Mutta juuri nyt en halua nähdä tätä hetkeen uudelleen. En arvannut, että Star Wars -sarjan lopun minulle jättämä tunne ei olisi toivo, vaan suru.

Episodi IX:n ensi-illan kynnyksellä: Niin monien asioiden (ja jedinkin) paluun äärellä

The Rise of Skywalkerin ensi-iltaan on enää muutama päivä, ja minä en ole ollut Star Wars -ensi-illan alla näin vähän spoilaantunut sitten Pimeän uhan.

Siis, olen minä toki spoilaantunut. Mutta tosiaan vähemmän kuin on ollut tapana. Tämän yllättävän tilanteen takana ei tosin ole mikään jämpti suunnitelma. Elämäntilanne on vain nyt tänä vuonna ollut sellainen, että spoilerien tarkalle seuraamiselle on ollut melkein yhtä vähän aikaa kuin bloggaamiselle.

Tässä vaiheessa on joka tapauksessa aikaa enää panna sanoiksi viime hetken toiveet ja odotukset. Tämä kirjoitus ei viittaa huhuihin eikä vuotoihin. Jutun väleihin upotan kuitenkin nettiin jaetut ihan oikeat klipit lopullisesta elokuvasta – niitä ei kannata klikata pyörimään, jos halua nähdä kohtaukset tuoreeltaan vasta valkokankaalta!

tros-rs-kylo

”On tapahtunut vuotoja”, päättelee Kylo.

Kirjoitin ensimmäisen ”ennustukseni” episodi IX:stä pian The Last Jedin ensi-illan jälkeen. Kuten varmasti oli väistämätöntä, muutamat oletuksistani menivät lahjakkaasti pieleen. Oletin esimerkiksi ulkoelokuvallisista syistä, että edesmenneen Carrie Fisherin näyttelemä Leia kirjoitettaisiin kuolemaan elokuvien välissä, mutta näinhän ei tapahtunut. Yllättävänkin monille tuon kirjoitukseni spekulaatioille silti nyökyttelen nyt sitä lukiessani. Arvelin esimerkiksi jo tuolloin JJ Abramsin palaavan varmasti vielä Renin ritareihin ja voivan aivan hyvin palata myös Reyn vanhempiin ja Snoken taustaan. Nythän Renin ritarit on nähty markkinoinnissakin ja pressikierroksella on vihjailtu suoraan, että Reyn alkuperästä ei ole vielä kuultu kaikkea. Mitä tulee Snokeen, häneen palaan ihan tässä pohdinnassa myöhemmin.

Vuosi sitten taas kirjoitin viiden kohdan ”toivelistan” Skywalker-saagan viimeisestä episodista. Ja kas, nuo viisi kohtaani voisin listata kärkitoiveisiini sellaisenaan nytkin:

  1. että episodi IX onnistuisi olemaan numerointinsa arvoinen eli lopettamaan onnistuneesti paitsi oman trilogiansa, myös koko Skywalkerien sukusaagan
  2. että jatkotrilogian päätösosa kuvaisi galaksia ja siellä käytävää suurta konfliktia kokonaisemmin kuin kaksi edellistä osaa
  3. että selityksensä saisi Reyn Voima-näky, jossa sittemmin kuolleiksi väitetty perhe näytti lentävän pois, jossa Kylo tuntui katsovan suoraan Reytä ruumiskasan keskeltä ja jossa itse Obi-Wan jostain syystä puhutteli tätä autiomaan orpoa
  4. että valon ja pimeän ikuinen taistelu johtaisi viimein todelliseen Voiman tasapainoon – eikä sitä voisi tarkoittaa aivan pelkkä ”hyvän voitto pahasta”
  5. että viimein selviäisi, mitä ihmettä tarkoitti se, että itse Voima ”heräsi”

Ja okei, viimeisestä kohdasta voin luopua. Jos saan nuo neljä ekaa, nimittäin.

En siis toista itseäni kirjoittamalla entisiä toiveita uudelleen. Pohdin sen sijaan hiukan sitä, mitä tiedämme nyt saavamme, mutta mistä minulla ei ollut vielä vuosi sitten aavistustakaan.

Saamme ”perinteistä Star Wars -seikkailua”. Trailerit maalaavat kuvaa veijarimaisesta toimintaseikkailusta, ja ”perinteisiin paluusta” meille on luvattu lukemattomissa haastatteluissa, joissa esimerkiksi näyttelijät iloitsevat siitä, kuinka ovat tässä episodissa päässeet seikkailemaan yhdessä (”We’re in legit, legit Star Wars now”, sanoi esimerkiksi John Boyega New York Timesille). Mikäs siinä: se on varmasti ollut heille mukavaa, ja eiköhän ole meillekin, sillä sekä Reyn (Daisy Ridley) ja Finnin (Boyega) että toisaalta Finnin ja Poen (Oscar Isaac) yhteiset kohtaukset ovat kahdessa edellisessä elokuvassa olleet niin riemastuttavia. Kemiat ovat kohdallaan kolmikon molemmilla sivuilla, ja keskiviikon elokuvalta ehkä heti ihan ensimmäisenä odotan päästä näkemään koko kolmikon yhdessä.

Lainausmerkit ”perinteisestä” ovat kuitenkin paikallaan, koska minusta on vähintään jossain määrin kyseenalaista määritellä Star Wars -kaavaan keskeisesti kuuluvan päähenkilöiden seikkaileminen yhdessä. Aiemmissa Skywalker-saagan episodeissa kunkin trilogian päähenkilötrio seikkailee yhdessä vain Uudessa toivossa Kuolemantähdellä, Jedin paluussa Jabban palatsissa ja Endorissa sekä Kloonien hyökkäyksessä hetken alussa ja lopussa. Esimerkiksi Imperiumin vastaiskussa Lukella, Leialla ja Hanilla on yksi yhteinen kohtaus. Jatko-osatrilogian niin sanottu trio eli Rey, Finn ja Poe, ei kahdessa edellisessä osassa ollut kertaakaan yhdessä. Puhumattakaan siitä, että aivan alunperin tästä triosta ei pitänyt edes tulla trioa, koska Poen piti kuolla jo The Force Awakensin alussa, mutta hahmosta tuli liian toimiva ja pidetty poistettavaksi.

EKJf-7NWsAEaMBa

”Olipa meillä hyviä yhteisseikkailuja tuossa viime vuoden aikana, eiköhän niistä vielä kuulla!”

Mutta se on tietysti totta, että tietty poikamainen (tai flashgordonmainen, kuten osa meistä vanhoista edelleen mielellään määrittelee) seikkailu Star Warsiin kuuluu. The Last Jedin rooli oli olla tämän trilogian filosofisin ja varmaankin myös tummasävyisin episodi samoin kuin Imperiumin vastaiskun aikanaan. Avaruusoopperan kolmannessa näytöksessä on aivan sopivaakin käydä rempseämmin puolustustaisteluun ja jopa hyökkäykseen. Vaikka siis kuinka toivon Reyn ja Kylon monisyistä suhdetta puitavan muutenkin kuin miekkaillen, en mitenkään kiistä, etteikö sydämeni sykähtele myös sille, kun sankarimme aivan vain juoksevat ja sanailevat First Orderin tukikohdassa tai avaruusaluksessa, kuten on nähty trailereissa tai äskettäisessä Fortnite-teemaillan yhteydessä julkaistussa klipissä.

(Mitä muuten tulee siihen, kuinka paljon olemmekaan trailereissa nähneet… Vaikka olemme nähneet monta pätkää ja kuvaa First Order -interiööreistä, Pasaana-autiomaaplaneetalta, Kijimi-jääplaneetalta ja Kef Biriltä, jolla Kuolemantähden rauniot sijaitsevat, missään näistä ei ole edes lipsahtanut, miksi näissä kussakin paikassa seikkaillaan. Jos sankarimme yrittävät Jedin paluun Endorin iskujoukon tapaan suorittaa jonkinlaista salaista tehtävää, joka helpottaisi varsinaista sotaa, mikä tuo tehtävä oikeastaan on? Mikä siellä Kuolemantähden raunioissa esimerkiksi kiinnostaa?)

Siitä pääsemmekin toisenlaiseen perinteikkyyteen – joka kuuluu niihin, jotka ennakoin väärin kaksi vuotta sitten. The Last Jedin jälkeen nimittäin kirjoitin: ”trilogian päätösepisodi ei voi enää mitenkään olla toisinto Jedin paluusta”. Vaan niinpä on käynyt, että ensi-iltansa lähestyessä yhä selvemmäksi on tullut, että kyllä vain jatko-osatrilogia sittenkin viimeisessäkin osassaan mukailee originaalitrilogian vastakappalettaan.

Tämä on ylipäätään suurin harmistukseni koko tästä trilogiasta. The Force Awakens kierrätti Uutta toivoa eli originaalileffaa niin pitkälle, että oli oikeastaan ihme, että Leia tai Han ei letkauttanut elokuvassakin jotain tutulta tuntumisesta. Oli fasistinen pahisjärjestö ja piskuinen hyvisten kapina, oli kaikkien osapuolten tavoittelema droidi, oli autiomaasta seikkailuun lentävä orpo, oli valomiekkaan kuoleva mentor-hahmo, oli välipysähdys baarissa, oli pelastusoperaatio Kuolemantähdellä. The Last Jedi kuljetti sarjaa temaattisesti eteenpäin, mutta tarinan tasolla sekin mukaili koko ajan Imperiumin vastaiskua: oli yhden sankarin jedikoulutus erillään muista, oli muiden sankarien elokuvan mittainen pakomatka, oli välipysähdys sivistyksen parissa, oli petturimainen liittolainen. Osa tästä oli väistämätöntä seurausta JJ Abramsin ja Lawrence Kasdanin The Force Awakensissa asettamista keskeneräisistä juonista, mutta osan vastuusta kantaa Rian Johnsonkin: ei tämänkin trilogian kakkososassa sentään olisi ollut pakko nähdä talsijoiden hyökkäystä.

Ja mitä siis on tällä perusteella luvassa The Rise of Skywalkerissa? Käynnistyykö episodi esimerkiksi tälläkin kertaa toiminnallisella alkunäytöksellä, jossa joku pelastetaan jostakin, kuten Jedin paluu (ja itse asiassa myös prequel-trilogian päätösosa Sithin kosto)?

Ehkä sentään ei – vaikka en kyllä hämmästyisi, vaikka käynnistyisikin. Mutta tosiaan kaikesta päätellen tässäkin on nyt meneillään pääsankarien salainen tehtävä, jonka taustalla avaruusarmeijat käyvät viimeiseen yhteenottoon. Rey, kuten Luke aiemmin, on nyt kasvanut jedinä elokuvien välillä, ja on entistä valmiimpi väistämättömään kohtaamiseen vastustajansa kanssa, johon hänellä on erityinen, henkilökohtainen side. Ja tälläkin kertaa konkreettisesti kohdattavan kypäräpäisen pahiksen takana näyttää vaanivan vielä synkempi takapiru: vieläpä sama keisari Palpatine kuin ennenkin. Jopa stormtroopereita höykyttäneille ewokeille näyttävät löytyvän vastineensa episodi IX:stä: eivätköhän sitä roolia esitä Jannahin (Naomi Ackie) joukot tai heimolaiset, jotka trailereissa ratsastavat kavioeläimillä Star Destroyerin kannella.

tros-riding-horses-space

Yib-nub!

Tämä toisteisuus on vaivannut minua The Force Awakensissa ja The Last Jedissä erityisesti myöhemmillä katsomiskerroilla. Niin paljon kuin niissä on kaikkea, mistä kovasti pidän, en voi olla välillä miettimättä, etteikö sen hyvän ja toimivan olisi voinut ripustaa myös vähemmän tutunmuotoisen puun oksille.

Niinpä aion tällä kertaa suhtautua siten, että tämä on nimenomaan se, mitä odotan: mukaelma Jedin paluusta näiden uuden trilogian erinomaisten hahmojen kautta, siten uusiksi tulkittuna ja ikuisen taistelun alati rimmaavana runona. Lasken siis esimerkiksi sen varaan, että edellä mainittujen yhtäläisyyksien lisäksi luvassa on todennäköisesti vielä yhden vanhemman sankarihahmon koskettava kuolema (trailereissa annetaan ymmärtää Threepiolle käyvän ehkä huonosti, mutta olisiko se siksi elokuvassa kuitenkin vaikkapa Chewbacca?) ja aivan varmasti viimeistään loppukuvien joukossa myös jonkinlainen Voima-haamukohtaus. Lopussa häämöttänee jonkinlainen tulkinta erään jedin tai jedien paluusta: kävisihän tämän episodin otsikkokin versiosta sanoista ”jedin paluu”.

Ja jos The Rise of Skywalker sitten heittääkin kehiin tarinakuvion, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä Jedin paluun kanssa, yllätyn vain iloisesti!

Ja niin, vielä se suurin comeback: keisari Palpatine. Toisissa olosuhteissa (ja ehkä jos salaisuuksia rakastava Abrams olisi yksin saanut päättää) hänen paluunsa olisi saattanut pysyä elokuvaan asti yllätyksenä, mutta nyt se on kääntynyt trailereissa suorastaan tämän episodin markkinoinnin kärjeksi. Varmaankin näin on siksi, että Palpyn uskotaan innostavan heitä, jotka pettyivät The Last Jediin ja jotka eivät ole innostuneet jatkotrilogian varsinaisten päähenkilöiden kohtaloista.

Olin alunperin yllättynyt Palpatinen paluusta, enkä ainakaan ollut lainkaan innoissani, kun marraskuussa paljastui, että hänen paluunsa oli JJ Abramsin paluun jälkeinen lisäys tarinaan – eikä siis osa ns. suurta suunnitelmaa koko ajan. Mutta vaikka kuolleiden pahisten palauttaminen henkiin olisi lähtökohtaisesti kuinka tylsää, Palpatinen paluulle on monia tarinallisia oikeutuksia – ja joka tapauksessa se on nyt yhtä väistämätön tosiasia kuin The Rise of Skywalkerin jedinpaluumaisuuskin. Silloin asiaa on syytä lähestyä positiivisen kautta.

Parasta Palpatinen mukanaolossa on tietenkin se, että George Lucasin kuuden Star Wars -elokuvan pohjimmaisen pääpahiksen paluu on kerronnallisesti luonteva ratkaisu siihen ongelmaan, kuinka episodi IX voi kääriä koko Skywalker-saagan loppuun. Odotan tässä episodissa paljastuvan, että First Order ja sen aiempi yksinvaltias Snoke olivatkin vain pelinappuloita Palpatinen suurella laudalla. Näin myös Kylo Ren, joka on luullut aivan omin päätöksin tappavansa menneisyyttään ja isähahmojaan, onkin todellisuudessa vain johdattanut itseään kohti Palpatinea. Ja kun muistamme, millaisella kiinnostuksella Palpatine on tähän asti seurannut Skywalkerien sukua, alammekin päästä syvään ytimeen siitä, miksi arvelen tämän trilogian markkinoinnissa niin paljon puhuttavan nimenomaan ”Skywalker-saagasta”.

(Kyllä, pelkään pahoin, että episodi IX vahvistaa lopullisesti kaanoniksi sen, mitä jo Lucas itse vihjaili, mutta jätti suoraan sanomatta: että Palpatine oli Anakinin ”isä”, siis jonkinlainen luoja Voiman kautta. Olen aina inhonnut tätä juonimahdollisuutta, koska se tekee liiankin pitkälle kaikesta vain osan Palpatinen deus ex machinaa. Hyväksyn paljon mieluummin, että Qui-Gonin, Obi-Wanin ja Amidalan sattumanvarainen, hajonneeseen moottoriin liittyvä saapuminen Tatooinelle ja nuoren Anakinin luo oli osa Voiman johdatusta, kuin että Darth Sidious konkreettisena henkilönä loitsi kaiken tämän todeksi pimeässä luolassaan. Mutta, positiivisen kautta: jos näin on oleva, niin ainakin tässä ratkaisussa Abrams ja kumppanit tosiaan palaavat Lucasin omiin ajatuksiin ja jopa kauas prequel-trilogian alkuun asti – jatko-osatrilogia kun ei turhan paljon ole tähän mennessä saagansa episodeihin I-III viitannutkaan.)

Minua helpottaa myös se, että tiedän liki varmaksi, että tulen joka tapauksessa nauttimaan keisarin kohtaamisesta. Sekä Palpatinen hahmo että Ian McDiarmid hänen tulkitsijanaan ovat aina olleet täyttä timanttia. Haluan edelleen huomauttaa, että emme vielä oikeastaan tiedä, miten Palpatine on mukana IX:ssä (kloonina? haamuna? hologrammina?), mutta ei ole mitään syytä odottaa, etteivätkö hänen kohtauksensa tässäkin elokuvassa olisi ihanan pirullisia.

sith troopers.png

”Miksi me muuten ollaan sith troopereita, kun ei me olla sithejä?”

Huomaan jännittäväni The Rise of Skywalkerissa enemmän sen yleistä vastaanottoa kuin omaa mielipidettäni. The Last Jedin jälkeen netissä oli pitkään suorastaan paha olla, ja tuntuu käsittämättömältä, että edelleen jokaisen TLJ:tä tai sen ohjaaja-kirjoittajaa sivuavankin twiitin, videon tai postauksen alle ilmestyy nopeasti ”lapsuuteni on pilalla” -tyyppistä viestintää, paljon tuota karkeammin ilmaistuna. Valitettavasti on aivan varmaa, että tämä sama jälkisotakin tulee kiihtymään vain uuteen vauhtiinsa tällä viikolla, ja se uuvuttaa minua jo etukäteen. Näin tapahtuu aivan riippumatta siitä, tullaanko The Rise of Skywalkeria pitämään yleisesti onnistuneena vai ei: The Last Jedihan nimenomaan sai oikein hyvät arviot esimerkiksi ammattikriitikoilta.

Omasta näkökulmastani The Last Jedi, vaikka ei virheetön mestariteos ollutkaan, oli elokuvallisesti (siis kuvina, ääninä ja leikkauksina) vaikuttavin Star Wars sitten originaalin ja temaattisesti Disney-kauden neljästä elokuvasta se, jolla on ollut minulle eniten uutta annettavaa. Kaikkien ei todellakaan tarvitse pitää kaikesta, mutta minun on edelleen vaikea ymmärtää, miten esimerkiksi jonkun mielipide siitä, millainen Luke Skywalkerin ”kuuluisi olla”, johtaa siihen, että koko elokuva teoksena tulkitaan surkeaksi – tai jopa sen tekijät pahoiksi ihmisiksi. Mutta kaipa tämä vain kuvaa eroja tavoissamme katsoa elokuvia (minä katson niitä hyvin tietoisesti ihmisten toteuttamiksi tietäminäni kulttuuriteoksina) – ja sitä, että nämä nyt vain eivät ole niitä elokuvia, joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi.

Osittain juuri tästä fandomin tilasta – ja osittain siitä omasta ruuhkavuodestani – johtuen en ole henkilökohtaisesti tällä hetkellä niin innoissani kuin kaksi tai etenkään neljä vuotta sitten olin tähän aikaan. The Rise of Skywalker nyt vain saa ensi-iltansa, ja vaikka kyse tosiaan on Skywalker-saagan lopusta, luulen käveleväni teatteriin keskiviikkona melkein yhtä tyynenä kuin ohimenevämmäksi tiedettyyn Soloon puolitoista vuotta sitten. Mutta toivon, että en pysy tyynenä koko kahta ja puolta tuntia!

Tämän blogin ääreltä on jo perinteikkäästi ponnahdettu reaaliaikais-chattiin elokuvan ensi-iltapäivänä (ja lähipäivinä sen jälkeen). Ideana siis keskustelu elokuvan nähneiden kesken: toisin kuin vaikka Twitterissä ja Facebookissa, tässä chatissa saa keskustella spoilereista. Otetaan taas, niin paljon kuin innostutaan: tlk.io/tahtienjatkosota.

Keisarin paluu ei ollutkaan suuren suunnitelman ydin

Episodi IX:n ensimmäinen kirjoittaja-ohjaaja Colin Trevorrow paukautti aikamoisen pommin Empire-lehden perjantaina julkaistussa haastattelussa. Minä olin tästä aivan ällikällä lyöty, ja minun tekisi mieleni luonnehtia sitä suurimmaksi paljastukseksi uudesta trilogiasta koskaan:

”Bringing back the Emperor was an idea JJ brought to the table when he came on board. It’s honestly something I never considered. I commend him for it. This was a tough story to unlock, and he found the key.”

The Rise of Skywalkerin ensimmäisen käsisversion kirjoittanut Trevorrow siis sanoo, että keisari Palpatinen paluu ei ollut mukana suunnitelmissa ennen kuin hänen ja Lucasfilmin tiet erkanivat.

Tämä kirjoitus on spekulatiivinen eikä käsittele huhuja siitä, mitä Episodi IX:ssä varsinaisesti tapahtuu.

Palpatine

Keisari Palpatine Jedin paluussa (1983).

Trevorrow ja hänen kirjoitusparinsa Derek Connolly on merkitty lopullisen elokuvan lopputeksteihin ”story by” -krediitillä, joka tarkoittanee sopimusteknisten seikkojen lisäksi, että jotain heidän suunnitelmistaan jäi jäljellekin. Lopullisen elokuvan kirjoittivat JJ Abrams ja Chris Terrio, ja ennen kreditointien äskettäistä paljastumista oli annettu ymmärtää, että Trevorrown ja Connollyn käsisversio olisi hylätty kokonaan. Se oli siis hyvin tiedossa, että Abramsin ja Terrion elokuva on mitä suurimmassa määrin eri tarina kuin se, mikä olisi voinut olla Trevorrown ja Connollyn elokuva.

Mutta että koko keisari-kuvio olisi Abramsin tekemä lisäys!

Sehän siis tarkoittaisi, että ne ”löyhät suunnitelmat”, joita esimerkiksi Abrams on sanonut The Force Awakensin kirjoittamisen aikaan uudesta trilogiasta tehdyn, eivät sisältäneet keisari Palpatinen (Ian McDiarmid) paluuta. Se tarkoittaisi, että Rian Johnsonin kirjoittaessa Kylon tappamaan Snoken The Last Jedissä ei ollut olemassa mitään suunnitelmaa siitä, että yhden käkättävän kaapu-ukon tilalle astuisi seuraavassa episodissa varjoista se alkuperäinen käkättävä kaapu-ukko. Se tarkoittaisi, että vaikka episodi IX:n on koko ajan luvattu toimivan loppuna uuden trilogian lisäksi koko yhdeksän episodin Skywalker-saagalle, ei saagan alkuperäisen pääpahiksen ollut vielä edellisiä osia kuvattaessakaan määrä astua enää esiin tämän trilogian aikana. Ja että vaikka esimerkiksi näyttelijä Oscar Isaac on kehunut episodi IX:n paljastavan, että ”sekä jedit että sithit ovat pelanneet pitkää shakkipeliä”, eivät tarinan kertojat todellakaan olisi sellaista pelanneet.

Tämä on minusta hämmästyttävää – ja häiritsevää. Jos näin on todella, on pakko tunnustaa, että löyhistä suunnitelmista huolimatta uusi trilogia todellakin kirjoitettiin viestikapulamenetelmällä ilman lähes minkäänlaista kokonaisnäkemystä. ”Löyhät suunnitelmat” koskivat todennäköisesti Kylo Renin kohtaloa (Adam Driver on kertonut tienneensä koko ajan, mihin hänen tarinansa kutakuinkin on matkalla) ja mahdollisesti Reyn menneisyyttä, jos siitä vielä episodi IX:ssä paljastuu yllätyskäänne, jollaista moni odottaa. Niin ikään oli varmasti olemassa joitain Abramsin ja The Force Awakensin toisen kirjoittajan Lawrence Kasdanin omia ideoita siitä, miten tarina olisi voinut jatkua – mutta Rian Johnsonilla ja Colin Trevorrowlla oli silti todella ihan oikeasti vapaat kädet kuljettaa tarinaa mihin huvitti.

rots-Palpatine-and-Anakin

Kansleri Palpatine hiukan ennen keisariuttaan Sithin kostossa (2005).

Jollain tapaa koen tästä paljastuksesta jopa henkilökohtaista loukkaantuneisuutta, koska olen näiden vuosien ajan niin uskollisesti puolustanut uuden trilogian elokuvia ja tekijöitä niiden haukkujilta myös käsikirjoitusyhteistyötä kuvaavilla lainauksilla ja tiedonmuruilla. Esimerkiksi juuri ennen tätä Trevorrown paljastusta luin tyytyväisenä myhäillen Abramsin haastattelua, jossa hän kiisti Johnsonin millään tavalla pilanneen hänen ajatuksiaan jatkosta. Olen niin ikään odottanut aikaa IX:n jälkeen, jolloin tietoa siitä, mikä lopulta olikin suunniteltu milloin, varmuudella jossain vaiheessa aletaan meille kertoa.

Keisarin paluu on kuitenkin niin julmetun iso mötikkä lisättäväksi tarinaan lennosta, että Trevorrown lainaus antaa todella isot pyssyt uuden trilogian inhoajien käsiin. Pakko myös sanoa, että olettaisin, että Kathleen Kennedy, Abrams ja Lucasfilmin pr-osasto saattoivat olla perjantaina Trevorrow-sitaatin lukiessaan vielä vihaisempia kuin minä.

Ja ehkä juuri siksi… Tai no. En lähde syyttämään Colin Trevorrowta potkut projektista saaneeksi katkeraksi valehtelijaksi. Mutta jonkin verran mietin, olisiko lainauksessa mukana myös rikkinäistä puhelinta. Nimittäin.

tros-palpatine-throne

Keisari Palpatinen valtaistuin The Rise of Skywalkerissa (2019).

Niin yllätys kuin keisari Palpatinen paluu (missä muodossa se sitten lopulta tapahtuukin) minulle olikin, jälkiviisaasti katsoen tuntui siltä, että meille on vihjailtu tähän suuntaan jo pitkään.

Oheistarinoiden puolella Aftermath-kirjatrilogia (2015-2017), Shattered Empire -sarjakuva (2015) ja Battlefront II -pelin yksinpelikampanja (2017) ovat yhdessä kertoneet meille keisari Palpatinen oman kuolemansa varalle tekemistä suunnitelmista, jotka Imperiumin uskotut aktivoivat Endorin taistelun jälkeen. Lyhyesti tiivistettynä noiden tarinoiden mukaan Palpatine halusi, että hänen mahdollisen kuolemansa koittaessa Imperiumikin hajoaisi (joskin vieden mielellään mukanaan mahdollisimman paljon hänen vihollisiaankin). Palpatinen suunnitelmiin kuului salaperäinen rituaali Jakku-planeetan pinnanalaisessa temppelissä ja se, että mainitut uskotut vetäytyisivät galaksin ulkolaidalle järjestäytymään uudelleen.

Nuo tarinat ovat siis valmistuneet nykyisen kaanonin osiksi Lucasfilmin niin sanotun tarinaryhmän suurten suunnitelmien ohjauksessa, ensimmäiset jo ennen The Force Awakensia. Niitä lukiessani oletin alunperin, että näillä keisarin kieroilla juonilla selitettäisiin aikanaan oheistarinoiden puolella se, miten Imperiumin jäänteistä versoi First Order.

Mutta kun keisari Palpatinen itsensä annettiin trailereissa ymmärtää olevan mukana episodi IX:ssä, tuntuivat nuo kaikki tietenkin olleen koko ajan vihjeitä kohti episodi IX:ää. Niinpä oletin, että Palpatinen paluu olikin ollut suunnitelma koko ajan, ja että juuri tämän takia esimerkiksi Snoke saikin mennä, ollen eräänlainen hämäys koko ajan. Toki sekin kävi mielessä, että yhtenä tämän blogin aivan ensimmäisistä merkinnöistä kirjoitin jo kuusi vuotta sitten merkinnän otsikolla ”Palpatinen paluu”, sillä sellainen huhu kiersi jossain jo ennen The Force Awakensin kuvauksia.

palpatine-battlefront-ii

Keisari Palpatinen kasvoja kantava viestinviejädroidi Battlefront II:ssa (2017).

Mutta sitäkin painavmpana mieleeni palasivat eräät toiset TFA:n huhumyllyn aikainen todisteet, joihin en olekaan tässä blogissa viitannut pitkään aikaan. Lokakuussa 2014 nettiin nimittäin vuodettiin pino spoilaavia luonnoskuvia, jotka mitä ilmeisimmin olivat aitoja. Joukossa oli lukuisia The Force Awakensissa sittemmin nähtyjä kohtauksia: esimerkiksi kodiksi muutettu hiekkaan hautautunut AT-AT:n hylky, Rey ja Finn Maz Kanatan seurassa valomiekka kädessään sekä vuotajan ”haudanryöstäjäksi” kutsuma naamioitunut, kyborgimainen pahishahmo pitelemässä Darth Vaderin palanutta kypärää. Aikanaan kirjoitin tästä vuodosta sekä spoilaamattomat että spoilaavan kirjoituksen, jotka ovat itsellenikin hauskaa luettavaa näin jälkikäteen, etenkin kun tuolloin kuvia tulkitessa saatteina oli myös huhuja, jotka sittemmin osoittautuivat aivan humpuukiksi.

Mutta noiden The Force Awakensissa nähtyjen kohtausten lisäksi luonnosten joukossa oli kaksikin visiota Reyksi ja Kyloksi myöhemmin paljastuneista hahmoista luolamaisessa tilassa, jossa joku kolmas, mustaan huppuun pukeutunut hahmo istuu valtaistuimella. Toisessa kuvista Reyllä on alistunut, jopa kohtaloonsa tyytynyt ilme, ja Kylo vaikuttaa esittelevän Reyn mestarilleen. Mitään tällaista ei ollut The Force Awakensissa, vaikka siinä toki oli Snoke valtaistuimellaan etäyhteyden päässä ja Kylon haave tuoda Rey tämän luokse. Luonnollisesti kuvittelinkin elokuvan jälkeen, että nämä luonnostellut juonikuviot yksinkertaisesti hylättiin tai siirrettiin seuraavaan episodiin – jossa Kylo tosiaan toimittikin Reyn mestarinsa luokse.

Mutta tänä kesänä olin tietenkin olevinani ihan varma, mistä oli kyse: nämä olivat tietenkin varhaisia visioita Reystä ja keisari Palpatinesta. Uusien Star Wars -elokuvien suunnitteluun on kuulunut, että taiteilijat ovat visioineet omin päin ja käsikirjoittajien kanssa paljon pitemmällekin kuin mihin kulloisetkin tarinaversiot ovat suoraan osoittaneet. Kesällä tuntui selvältä, että näitä luonnoskuvia nimenomaan ei julkaistu The Art of The Force Awakens -kirjassa (ei nimittäin julkaistu), koska ne viittasivat kohtauksiin, jonka oli määrä paljastua vasta episodissa IX. Vertailun vuoksi: samassa kirjassa oli luonnoksia monista muista hylätyistä suunnitelmista ja villeistäkin visioista – mukaan lukien Reystä sukeltamassa Kuolemantähden raunioihin. Se nimittäin oli juonikuvio, joka oli suunnitteilla jo episodi VII:n loppuun, mutta jota kirjan julkaisuhetkellä ei ollut enää tarkoitus hyödyntää koskaan.

tros-rey-palpatine

Rey ja synkkä hahmo episodi IX:n trailerissa.

Nyt minun tekeekin mieleni tarttua tähän. Kathleen Kennedy sanoi viime keväänä Palpatinen paluun olleen ”suunnitteilla pitkään”, ja on täysin mahdollista, että sekä hän että Trevorrow puhuvat totta starwarsmaisesti ”eräästä näkökulmasta”.

Ennen The Force Awakensia nimittäin visioitiin kaikenlaista. On aivan varmaa, että Abrams ja Kasdan ovat jo tuolloin vähintään hetken harkinneet, voisiko Kylon mestari olla uuden Snoken sijaan henkiin palannut Palpatine. On siten täysin mahdollista, että visioita Palpatinen paluusta trilogiassa myöhemmin on ollut olemassa pitkään – mutta ne eivät ole olleet mitenkään kirjoihin ja kansiin lukittuja. Ja että Trevorrow ei ollut kulkemassa tuota polkua, mutta Abrams ohjaajaksi suostuessaan sille palasi. Aivan kuten kaivoi kaapista ne Kuolemantähden raunioiden luonnoksetkin!

Joka tapauksessa on ainakin hyvä muistaa, että elokuvatrilogian kirjoittaminen ilman kokonaissuunnitelmaa ei suoraan ole hyvä eikä huono asia. George Lucas itse kirjoitti originaalitrilogian kutakuinkin samaan tapaan (vaikka hänelläkin toki oli ”löyhiä ajatuksia” mahdollisista seuraavista episodeista jo ennen ensimmäisen elokuvan ensi-iltaa). Sekin tekee mieli sanoa, että sarjojen maailmassa edelleen tavallisin tarinankerronnan tapa on kirjoittaminen tuotantokausi kerrallaan, vaikka pitkiin juonikaariin olisi siellä kaikki mahdollisuudet.

Nimenomaan uuden Star Wars -trilogian kohdalla ratkaisu on silti hyvin outo nyt 2010-luvulla, kun elokuvia lähdettiin tekemään koko ajan trilogiaksi, vaihtuvien tekijöiden voimin ja jatkoksi sarjaan, jonka syvässä ytimessä ovat episodinumerointi ja jatkuvajuonisuus. Mutta varsin onnistuneet kaksi edellistä episodia olemme jo saaneet, joten ehkä kaikesta huolimatta kolmannenkin?

Siitä huolimatta, että vain kerran aiemmin yksittäinen haastattelusitaatti on saanut minut näin pahasti pelkäämään pahaa Star Wars -elokuvasta. Silloin taistelukoreografi Nick Gillard julisti ennen ensi-iltaa Sithin koston olevan 95-prosenttisesti valomiekkailua.