Star Wars Visions lupasi villejä vaihtoehtoja, mutta tarjosi vain miedon kommentaarin – eikä ihme, sillä vaihtoehtotarinat ovat Star Wars -franchiselle vaikeita

Jostain syystä tämän syksyn teemalta Disney+-palvelussa tuntuvat animoidut vaihtoehtoiset tarinat. Marvel-leffojen maailmaa on ravisteltu What if -antologiasarjalla, ja nyt reilun viikon ajan katsottavissa ovat olleet myös Star Wars Visions -lyhytanimaatiot. Molempien tuotelupaus on tarjota villejä ja kaanonista välittämättömiä kertomuksia tutuissa franchise-universumeissa.

Teoksilla on tosin selvä luonne-ero. MCU: What if on tyylillisesti yhtenäinen antologiasarja, jota julkaistiinkin puolen tunnin jaksoissa viikoittain ihan ”normaalin” sarjan tapaan. Star Wars: Visionsin yhdeksästä lyhäristä sen sijaan vastaavat seitsemän eri animaatiostudiota (tarkkaan ottaen anime-studiota eli japanilaista animaatiostudiota), ja ne julkaistiin siis D+:ssa kerralla.

Tällä kirjoituksella, joka tosin tulee jo vähän myöhässä, pyrin sanomaan jotain paitsi arvio-tyyppistä Visionsista, myös jotain yleisempää ei-kanonista Star Wars -tarinoista.

The Twins: Yksi monista Visions-lyhäreistä, joissa pahis käyttää naamiota.

Visions-lyhäreitä on siis yhdeksän kappaletta, ja niistä vastaa seitsemän eri tekijäpoppoota. Kuten lähtökohdasta liki suoraan seuraa, kattaus on vaihteleva sekä tyylillisesti että onnistumisprosentiltaan.

Parhaimmillaan ne ovat todella viehättäviä, jopa mukavan erilaisia lyhyitä Star Wars -tarinoita, joita katsojan ei tarvitse ottaa turhan vakavasti. Itseäni viehätti, kuinka niistä monissa oli hyödynnetty selkänoja nimenomaan anime-antologiana ja sekoitettu siten nimenomaan tunnistettavan japanilaista miljöötä ja kulttuuria kaukaisen galaksin kuvastoon. Erityisen onnistuneina tällaisina voisi mainita maaseudulle sijoitettu tarina The Village Bride ja urbaanimpi Lop & Ochõ. Village Bridessa on muuten yksi kokoelman kiinnostavimmista ideoista: kulttuuri, joka tulkitsee ja uskoo galaksin kaikkeuden yhteen sitovaan Voimaan perustavasti eri tavalla kuin Star Wars -tarinoissa perinteisesti on tavattu tulkita.

Samurait ja jedit tietysti ovat olleetkin sukua toisilleen 1970-luvulta alkaen, ja George Lucas itse ammensi originaaliinsa elementtejä Akira Kurosawan elokuvista. Visions-tarinoista vahvimmin samuraihenkinen on järjestyksessä ensimmäiseksi sijoitettu, melkein mustavalkoinen The Duel, joka tosin jääkin lähinnä samuraileffaviittaustensa vangiksi. Tähän kohtaan muuten sopii mainittavaksi se, että vaikka Visionsin englanninkielisissä versioissa kuullaan Lucy Liun ja Neil Patrick Harrisin kaltaisia hyvin tunnettujakin näyttelijöitä, suosittelen ehdottomasti katsomaan nämä japaniksi – ei sille nimittäin mitään mahda, että silloin replikoinnin tyyli täsmää kuviin paremmin. (Suomenkielistä versiota en kokeillut.)

The Duel: Yksi monista Visions-lyhäreistä, joissa valomiekkaillaan.

Pahimmillaan episodit taas tuntuvat tylsiltä tai ärsyttäviltä. Minut jättivät täysin kylmiksi etenkin rokkirallatus Tatooine Rhapsody ja viimeisenä listassa ollut Akakiri siksi, että sillä oli enää niin kovin vähän lisättävää edellisissä jo nähtyyn..

Niin sanotun ”laadun” ja toimivuuden vaihtelevuus ei oikeastaan ole mikään ihme: tällaisen sarjan, tai siis oikeastaan lyhytanimaatioiden kokoelman, luonteeseen jopa kuuluu, että kaikki pätkät eivät ole kaikkien mieleen. Jossakin pätkässä katsojaa voi tökkiä piirrostyyli, toisessa kertomus, ja toisissa taas toimia toinen tai molemmat – ja joku toinen katsoja saattaa sitä paitsi olla eri mieltä. Animea yleisemmin vieroksuva katsoja tuskin innostuu tarinoista monestakaan.

Tatooine Rhapsody: Yksi harvinaisista Star Wars -tarinoista, joissa hutt soittaa bassokitaraa.

Sen sijaan isompi harmi on, että Visions-animaatiot eivät lopulta ole visioiltaan kovin villejä.

Yhtä vaille kaikki animaatiot kääntyvät ennemmin tai myöhemmin valomiekkojen mittelöksi, ja se tuntuu pitemmän päälle aika puuduttavalta. Vaikka aivan kaikki tarinoiden miekkailijat eivät sentään ole ”tavallisia” jedejä tai sithejä, on selvää, että suuri osa Star Wars -maailman loputtomista mahdollisuuksista jää tutkimatta, jos jokainen animaatiostudio tarttuu ensimmäiseen haluunsa piirtää animetyylisiä valomiekkatappeluja. Tämä vertaus voi olla irrallinen, mutta heitän sen silti: jos tänä syksynä julkaistu Metallica Blacklist -soittolistajärkäle sisältäisi pelkkiä hevikitaraversioita Metallican klassikkobiiseistä, niin eihän sitä kukaan jaksaisi viittä tuntia kuunnella.

Visions-animaattoreille annettu tarinankerronnallinen vapaus olla piittaamatta kaanonista ei sekään ole johtanut kummoisesti kaanonista poikkeaviin lopputuloksiin. Animaattorit ovat ilmeisesti ihan itse päättäneet tulkita tehtäväkäskyä siten, että vaikka tuttuja hahmoja tai paikkoja ei Visions-tarinoissa juuri nähdä, kyse on pikemminkin ”näin olisi ihan hyvin voinut tapahtua” kuin ”entä jos näin olisi tapahtunut” -tyyppisistä tarinoista.

Itse asiassa useimmat Visions-lyhärit voisi täysin vaivattomasti sijoittaa Star Wars -kaanoniin, jossa ne ainoastaan tapahtuisivat ajassa tai paikassa etäällä episodielokuvien tapahtumista ja Skywalkerien suvusta. Yhdeksästä animaatiosta ainoastaan yksi, The Twins (jossa esiintyvät Imperiumin kasvattamat Voima-kaksoset), asettuu ilmiselvästi ei-kanoniseksi siten, että sen olisi mahdotonta tapahtua samassa kuvitteellisten tarinoiden jatkumossa elokuvien kanssa.

Lop & Ochõ: okei, en muista juuri tämmöistä pupurotua kaukaisessa galaksissa nähneeni, mutta tämäkin tarina muuten sopisi kaanoniin mainiosti.

Visionsin onnistuneisuutta arvioitaessa antologian ongelmana voi hyvin pitää myös sitä, että sen kohderyhmää on vaikea hahmottaa, ellei sellaiseksi sitten tyydy määrittelemään ”animesta pitäviä kevyttä vaihtelua kaipaavia Star Wars -faneja”. Disney+:ssa Visions on ikärajaluokiteltu rankemmaksi tavaraksi kuin vaikkapa The Bad Batch, ja totta on, että karmean ukkelin hyökkäys The Elderissä menee melkein kauhun puolelle. Toisaalta rokkaava hutt Tatooine Rhapsodyssa ja muutama muukin tarina on paljon lapsellisempi kuin Dave Filonin Star Wars -sarjat keskimäärin ovat.

Kaikkinensa Disney+:n tämän syksyn taisteluparista Star Wars Visions häviää Marvelin What If:ille. Moni saattaa verrata Visionsia myös Netflixin Love, Death and Robots -scifi-lyhytanimaatioiden antologiasarjaan, vaikka se ei liitykään mihinkään franchiseen eikä siis ole ”vaihtoehtoisten” tarinoiden kokoelma, mutta siinä vertailussa Visions jää vielä kauemmas taakse. Itse huomasin katsellessani muistelevani vertailuksi myös parinkymmenen vuoden takaista Animatrixia eli piakkoin taas ajankohtaisen Matrix-leffasarjan animaatiolyhytelokuvista koostuvaa episodinpuolikasta.

The Elder: Harvinaisen tyly Star Wars -pahis.

Mutta koska Visions on joka tapauksessa tällaisenaan välipala, ehkä kiinnostavampaa kuin vertailla sen laatua muihin teoksiin onkin miettiä sitä osana vaihtoehtoisten tarinoiden ja universumien genreä.

Marvelin puolella What Ifissä ei nimittäin ole kyse vain yhdestä animaatiosarjasta, vaan pikemminkin koko franchisen uudesta vaiheesta. Aiemmin tänä vuonna Disney+:lla nähty Loki-sarja ensiesitteli MCU:n sisällä vaihtoehtoiset rinnakkaistodellisuudet, ja What Ifin jälkeen samalla linjalla jatketaan trailerin perusteella Spider-Man: No Way Homessa ja jo nimenkin perusteella Doctor Strange in the Multiverse of Madnessissa.

MCU-fanit odottavat noita molempia suurella innolla, mutta itseäni (kasuaalimpana katsojana) valittu suunta epäilyttää. Tämä on nimittäin ovi, jota MCU:n on mahdotonta enää sulkea. Kun leffasarjojen välisten hauskojen crossover-kohtaamisten ja vaihtoehtoisten hahmohistorioiden tielle on kerran lähdetty, siellä sitten ollaan. Siellä odottavat kapteeni Amerikan ja Iron Manin uudet näyttelijät ja uudet seikkailut uusissa universumeissa. Siellä edessä on mahdollisuus irrottaa periaatteessa jokainen tarina milloin vain edellisten tai tulevien teosten kaanonista omaan universumiinsa aina sen mukaan, miten kirjoittajat tai vaikkapa näyttelijöiden sopimusehdot päättävät. Sillä tiellä ”kaanonin” käsite alkaa luisua tien laidalta laidalle, ja pahimmillaan se katoaa metsään palaamatta koskaan.

Marvel Cinematic Universella on kuitenkin yksi ”niin, mutta” -kortti puolellaan: se kun perustuu sarjakuvien maailmaan, jossa vuosikymmenten ajan on tehty juuri noin (vaikka siihen eivät ole ”näyttelijät” liittyneetkään). Jos ja kun MCU:lle käy samoin, tuottaja-päämaestro Kevin Feige ja kumppanit voivat siis vedota vallitsevaan olotilaan: tällainenhan tämä franchise on aina ollut.

Star Wars Infinities:Return of the Jedi. Esimerkkinä Star Wars -franchisen ”what if” -kerronnasta.

Star Wars -sarjaa sen sijaan on aina leimannut vahva sitoutuminen siihen, että kerrotut tarinat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Voisi jopa sanoa, että koomisenkin vahva.

Lucasfilm on kaikkina aikoina pyrkinyt, usein tosiasioita uhmaten, esittämään elokuvat etukäteen kokonaisuudeksi suunniteltuna kokonaisuutena. Kirjoja ja muita oheiskertomuksia on aina markkinoitu siten, että niiden on annettu ymmärtää suoraan jatkavan ja laajentavan elokuvien tarinoita ja maailmoja. Ehkä suloisinta on se, että me yleisö olemme ostaneet tämän viestin sydänjuuriamme myöten: ajatelkaapa vain, kuinka verisesti Star Wars -fanit aina suuttuvat, kun kokevat jonkin uuden julkaisun sopivan huonosti tähän yhteiseen sopimukseen ikuisesta ja rikkomattomasta kaanonista. Esimerkkejä ei tarvitse hakea Disneyn aikaisten pääelokuvien vastaanottoa kauempaa, mutta niitä löytyy syvältä franchisen niche-kerroksistakin.

Toki ja totisesti Star Wars -tarinoissa on osattu tehdä retconnauksia ja julkaista keskenään ristiriitaisia tai sellaisiksi myöhemmin osoittautuvia kertomuksia jo kohta 45 vuoden ajan. Tekijöiden ja yleisön välinen sopimus yhdestä ja yhteisestä kaanonista on kuitenkin kaiken kestänyt ja kaiken kärsinyt, koska varsinaisesti vaihtoehtoisiksi julkaisuhetkellä tarkoitettuja tarinoita on julkaistu hyvin, hyvin vähän. Merkittävimmät niistä on suorastaan helppo listata:

  • Infinities-sarjakuvat. Star Wars -historian selvin varsinainen ”what if” -tarinakokonaisuus, jonka otsikolla alunperin julkaistut tarinat A New Hope, The Empire Strikes Back ja Return of the Jedi (2001-2003) kaikki ottivat jonkin hetken originaalitrilogiasta ja käänsivät sarjan siitä totutusta poikkeavaan suuntaan: ”entä jos Luke ei olisikaan onnistunut tuhoamaan Kuolemantähteä”. Myöhemmin Infinities-alabrändin alle käännettiin myös muita Dark Horsen 1990-2000-luvuilla julkaisemia kaanoniin soveltumattomia, pääasiassa lyhyitä tarinoita, ja laajimmillaan sillä on kutsuttu myös muiden medioiden vastaavia Star Wars -tarinoita.
  • The Star Wars (2013-2014). Dark Horsen viimeinen suuri Star Wars -teos eli George Lucasin varhaisten ja alkuperäisten Star Wars -leffatarinaluonnosten sarjakuvasovitus. Silmiä avaavaa luettavaa huuruisuudessaan.
  • Lego Star Wars -animaatiosarjat. Saavat palikkamuotonsa vuoksi poikkeusluvan olla niin koomisia ja kujeilevia kuin haluavat.
  • Jeffrey Brownin Darth Vader and Son (2012) ja sen jatko-osat. Suosittuja kuvakirjoja, joissa Darth Vader viettää suloista perhe-elämää pienten lastensa Luken ja Leian kanssa. Samantapaisia huumori- tai parodiatulkintoja Star Warsista on toki nähty muitakin, mutta Brownin on virallisesti lisensoitu.
  • Star Wars -pelit vähintään niiltä osin, joissa pelaaja pelin tarinan sisällä suorittaa tai todistaa elokuvien tapahtumia toisin kuin niissä tapahtui ja esimerkiksi käy räjäyttämässä sen Kuolemantähden Luken sijaan.
  • Ja, vaikka tämä ei ole erityisen merkittävä teos, en malta olla mainitsematta: vuonna 2010 Lucasfilm ja Abrams Books julkaisivat taidekirjan nimeltä, kyllä, Star Wars: Visions, jossa taiteilijat olivat saaneet vapaat kädet kuvitella Star Warsista inspiroituen ei-kanonista(kin) kuvataidetta. (Kirjan otsikko kierrätettiin animelyhäreille tietoisesti, ei vahingossa.)
Enki Bilal: Never Ending Fight Against the Darkness. Ei Star Wars -sarjakuva vaan sarjakuvataiteilijan maalaus kirjasta Star Wars: Visions (2010).

Mutta, kuten sanottua: vaikka julkaisuhetkellä vaihtoehtoisiksi tunnustettuja kertomuksia on ollut vain vähän, sehän ei todellakaan tarkoita, etteikö niitä käytännössä olisi.

Esimerkiksi 1970- ja 1980-luvuilla julkaistut Star Wars -kirjat ja sarjakuvat sopivat vain ontuen samaan kaanoniin seuraavan aallon eli 1990- ja 2000-luvun kirjojen ja sarjakuvien kanssa. Edellisiä ei aikanaan koskaan virallisesti julistettu jälkimmäisistä irrallisiksi, mutta lukijalta vaati melkoista aivojumppaa sovittaa kaikki tapahtumat samojen hahmojen seikkailuiksi.

Isomman sopan tuotti se, että itse George Lucas suhtautui oheistarinoihin yleensä välinpitämättömästi ja parhaimmillaankin valikoiden, joten vaikka monet kirjoittajat tekivät vilpittömästi parhaansa sovittaakseen tarinansa hänen elokuviensa yhteyteen ja Lucasfilmiltäkin siihen yritettiin ohjata, Lucasin pöydältä tulevissa päätöksissä ja hänen varsinaisissa omissa teoksissaan asetettiin usein kaanon-faktoja tai galaktista historiaa asentoon, joka oli täysin ristiriidassa aiemmin julkaistuissa kertomuksissa sanotun kanssa. Esimerkiksi prequeleita edeltävän ajan Star Wars -tarinoiden viittaukset ”klooneihin” ovat nykylukijan silmin käytännössä aina pielessä. Ehkä räikein tapaus on kuitenkin prequelien jälkeiseltä ajalta, kun Lucas itse tuotti uuden The Clone Wars -animaatiosarjan ”yliajamaan” hänen itsensä aiemmin tuottamat episodien II ja III väliin sijoitetut sarjakuvat, kirjat ja ensimmäisen Clone Wars -animaatiosarjan.

Ja sitten meillä tietysti on varsinainen syvä kuilu eli Lucasin ja Disney-yhtiön välisen kaupan jälkeinen franchisen kertomusperinteen kahtiajako ”Legends-tarinoihin” ja ”kaanoniin”. Tuolloinhan edelliseen siirrettiin Lucasin omia audiovisuaalisia pääteoksia lukuunottamatta kaikki ennen vuotta 2014 julkaistu ja jälkimmäiseen päätettiin sijoittaa lähtökohtaisesti kaikki sen jälkeen julkaistu.

Periaatteessa voisi siis sanoa, että Star Warsin suuri ”what if” on Legends-kaanon. Tarinoiden jatkumo, joka on perusteellisesti vaihtoehtoinen käytännössä kaikkiin nykyisiin tarinoihin verrattuna ja räikeimmin vaihtoehtoinen tarkastellessaan originaalitrilogian pääsankarien Jedin paluun jälkeistä henkilöhistoriaa ja heidän jälkeläisiään.

Star Wars: Union (1999-2000): Luke Skywalkerin ja Mara Jaden häät.

Vaikka nykyisessä kaanonissa on viime aikoina alkanut näkyä merkkejä vähittäisestä rapautumisesta, en silti jaksa uskoa Star Warsin olevan matkalla Marvelin perässä multiversumien moniin maailmoihin.

Sen kyllä ennustan, että mitä enemmän tarinoita uuteen(kin) kaanoniin sijoitetaan, erityisesti lähelle tiheimmin tarinoituja originaalitrilogian vuosia, sitä enemmän ristiriitaisuuksia ja epätarkkuuksia nykyisessä(kin) kaanonissa takuuvarmasti esiintyy. Silti perinne siitä, että aina kerrottavien uusien tarinoiden periaatteessa pitäisi kuulua samaan kaanoniin, tuntuu aivan liian vahvalta purettavaksi.

Lucasfilmillä on esimerkiksi tekeillä vähintään toistakymmentä sarjaa ja elokuvaa, ja mitä todennäköisimmin ne kaikki markkinoidaan meille mitä vahvimmin saman kaanonin kertomuksina. Jossain määrin vaihtoehtoisilta tulkinnoilta aikanaan tuntuneet animaatiosarjat ovat jo aikaa sitten uitetut niin lähelle näyteltyjä teoksia, että Ahsoka Tanon esiintyminen The Mandalorianissa Luke Skywalkerin tapaan ei lopulta ollut mitenkään yllättävää, tervetullutta vain. Ainoa mahdollinen todella villi kortti tulevassa SW-rosterissa on Taika Waititin Star Wars -leffa, mutta senkin kohdalla uskon mieluummin tyylilliseen kuin tarinalliseen irtiottoon saagan totutusta linjasta.

Taika Waititin leffan logovalinta eräässä tiedotustilaisuudessa oli kieltämättä mielenkiintoinen.

Kirjojen ja sarjakuvien puolellakaan ei näy merkkejä edes uusien tarinoiden julkaisemisesta Legends-kaanoniin, saati sitten uusien vaihtoehtoisten kertomusten tähänastista isommasta tilaamisesta. Franchisen tämän vuoden iso avaus The High Republic, joka sijoittuu aikaan parisataa vuotta ennen Skywalkereita ja jolla tavoitellaan uusia, nuoria yleisöjä, kytkeytyy sekin koko ajan pienin ristiinviittauksin vanhaan kaanoniin. Samaan aikakauteen sijoittuvan tulevan näytellyn The Acolyte -sarjan kautta se tulee lopulta kietoutumaan myös kaikkein suurimman yleisön tuntemaan audiovisuaaliseen Star Wars -kertomusuniversumiin.

Itse asiassa animelyhärikokoelma Star Wars Visions on pikemminkin vahvistus sille, että selvästi vaihtoehtoiset tarinat tulevat pysymään Star Warsissa sekä harvinaisina että ilmiselvästi vaihtoehtoisiksi brändättynä. Sehän siis tosiaan edustaa sitä vaihtoehtoa – ja sellaisenakin sen tarjoama vaihtoehto on vain niin miedosti irrallaan ”virallisista” kertomuksista kuin on.

Me, jotka toivomme irrotteluiltamme kunnollista revittelyä, voimme tietysti aina toivoa, että toinen ”kausi” Visionsia lähtisi laukalle ensimmäistä villimmin.

Suomen Disney+ sai alaotsikon Star Wars Vintage: Entisten aikojen telkkarioheistuotteiden pelastaminen arkistoista on kulttuuriteko

Suoratoistopalvelu Disney+ sai viime perjantaina vaivihkaa uutta Star Wars -sisältöä.

Ainakaan minulle nämä sisällöt eivät näy erityisen hyvin esimerkiksi palvelun etusivulla ja vielä julkaisupäivänä niillä ei myöskään ollut omaa ”väliotsikkoa” Star Wars -sivulla, joten tuntui siltä, että käyttäjän pitäisi melkeinpä osata itse näitä etsiä, että ne löytäisi.

Viikonlopun jälkeen väliotsikko kuitenkin löytyi, ja tarkoittamani ohjelmat listautuvat Star Wars -sivulla uuden Star Wars Vintage -väliotsikon alle. Eivät ne tosiaan sanan varsinaisessa merkitksessä uutta sisältöä olekaan – mutta pitkään vaikeasti nähtävillä ollutta kuitenkin. Kyllä tämä ihan tapaus on!

Star Wars Vintage -otsikon alta Disney+:sta löytyvät siis nyt nämä:

  • Caravan of Courage, tunnettu aikanaan myös nimellä The Ewok Adventure ja Suomessa nimellä Ewokien taistelu: elokuva vuodelta 1984
  • Ewoks: The Battle for Endor, Suomessa tunnettu aiemmin nimellä Ewoks: Taistelu Endorista ja nyt nimellä Ewoks: Endorin taistelu: elokuva vuodelta 1985
  • The Story of the Faithful Wookiee: 9-minuuttinen lyhytanimaatio vuodelta 1978
  • Ewoks: animaatiosarja vuosilta 1985-86
  • Clone Wars: animaatiosarja vuosilta 2003-05

Kyseessä ovat siis entisten aikojen Star Wars -telkkarioheistuotteet – tai ainakin joukko niistä keskeisimpiä. Ne eivät ole kaanonia, ainakaan enää nykyistä – ja oikeastaan näistä vain Clone Wars sitä koskaan millään merkityksellisellä tavalla olikaan. Kaanonista irtoaminen ei siis oikeastaan ole muuttanut näiden arvossa mitään. Käyn seuraavassa läpi, mistä näissä on kyse.

Todettakoon kuitenkin heti kärkeen ”tietäville tietäjille”, että kyllä, joukosta tosiaan puuttuu yksi ilmeinen tähän Vintage-kategoriaan yhtälailla kuuluva nimike. Droids-animaatiosarja vuodelta 1985 on kuitenkin varmasti tulossa perässä, sillä se puuttui myös kansainvälisillä markkinoilla Disney+:sta, kun nämä nyt meille tarjoillut Vintage-nimikkeet julkaistiin pari kuukautta sitten esimerkiksi englanninkielisillä markkina-alueilla. Koska Droids ilmestyi jenkeillekin ”plussaan” nyt samalla päivällä kun nämä muut meille, voi olettaa Droidsin saapuvan meillekin tekstitettynä pienellä viiveellä.

Ewok-elokuvat Caravan of Courage (1984) ja Ewoks: The Battle for Endor (1985) ovat kirjaimellisesti tulkittuna ensimmäiset Star Wars standalone- tai spinoff-elokuvat, jotka edeltävät siis sellaisena markkinoitua Rogue Onea yli 30 vuodella.

Se, että niitä ei nyt sellaisiksi tunnusteta, ei kuitenkaan oikeastaan ole Disneyn revisionismia. Ei niitä nimittäin varsinaisesti ajateltu sellaisina ennen Disneyn aikaakaan.

George Lucasilla oli jo hyvin varhain ajatus, että hänen Star Wars -elokuvansa pohjalta olisi mahdollista tehdä varsinaisten jatko- ja esiosien lisäksi myös irrallisia elokuvia. Lucas ei ilmeisesti niinkään ajatellut yksittäisten hahmojen ympärille rakennettuja seikkailuja vaan nimenomaan tarinoita, jotka keskittyisivät (hänen omien esimerkkiensä mukaan!) esimerkiksi pelkkiin droideihin tai pelkkiin wookieeihin. Elokuvina näistä kuitenkin toteutettiin Lucasin aikana vain nämä kaksi Ewok-elokuvaa – tosin wookieeiden omana standalonea voidaan pitää pahamaineista Holiday Specialia (1978), johon palaan tässä kirjoituksessa myöhemmin.

Ewok-leffat tehtiin alunperin telkkariin, mutta Star Warsien suuren suosion vuoksi niistä ainakin ensimmäistä levitettiin monissa maissa valkokankailla. Näin myös Suomessa, jossa sen nimi tosiaan oli Ewokien taistelu. Koska jatko-osan englanninkielinenkin nimi on puolestaan Battle for Endor, käytän tässä nyt selvyydeksi alkuperäisnimiä. Disney+:ssa leffojen onnettomat käännösnimet ovat olleet yleisemmänkin huvin/surkuttelun aiheena, ja tällä kertaa mennään nyt siis jostain syystä sillä, että entinen Ewokien taistelu on suomalaisillekin Caravan of Courage, mutta sen jatko-osa on Ewoks: Endorin taistelu

1980-luvulla Ewok-leffat julkaistiin toki myös videolla, mutta sen jälkeen ne ovat saaneet viettää suurimman osan aikaansa Lucasfilmin holveissa. Niitä ei ole varsinaisesti piiloteltu siihen tapaan kuin Holiday Specialia, mutta ei kovin laajalti levitettykään. Eikä niitä missään tapauksessa ole koskaan laskettu ”varsinaisiksi” Star Wars -elokuviksi, vaikka oikeita Lucasfilm-tuotantoja ovatkin.

Esimerkiksi Suomessa molemmat Ewok-leffat on esitetty telkkarissa yhden ainoan kerran, MTV3:lla vuoden 1995 lopussa, ja silloin minäkin olen ne ensimmäisen kerran nähnyt. Dvd:llä leffapari on tietääkseni julkaistu koko maailmassa vain kertaalleen: vuonna 2004, vain Yhdysvalloissa ja hyvin halpishenkisenä kaksipuolisena levynä, jonka toisella puolella oli Caravan of Courage ja toisella puolella Battle for Endor. Täten on oikeasti aika hieno juttu, että elokuvat ovat nyt Disney+:ssa helposti kenen tahansa nähtävillä ja vieläpä suomeksi tekstitettynä.

Julkaisuhistoria kuitenkin kuvaa sitä, mitä Ewok-leffat ovat. Niissä ei ole mitään erityisempää hävettävää, mutta ei erityisempää ihailtavaakaan. Tuttuja nallekarhuja lukuun ottamatta niillä ei ole käytännössä mitään yhteyttä varsinaisiin Star Wars -elokuviin. Ne vertautuvat pikemminkin Labyrinthin kaltaisiin 1980-luvun (pääasiassa) lapsille suunnattuihin fantasiaelokuviin, ja koska siten niiden tyyli on tuttu monille kolme-neljäkymppisille, ainakin sen ikäinen voi tänä päivänä katsoa niitä nostalgialasien läpi, vaikka Ewok-leffat olisivat jääneet lapsena näkemättäkin. Mutta ne eivät ole unohdettuja helmiä sen paremmin 1980-luvun kevyinä fantasiaelokuvina kuin Star Wars -teoksinakaan.

Ewok-leffoissa näkyy siis ehdottomasti niiden tausta aikansa tv-elokuvina, jo heti alkaen siitä ketkä ne ovat tehneet. Ykköselokuvan ohjaaja John Korty ja käsikirjoittaja Bob Carrau tai kakkosessa molemmista vastanneet veljekset Ken ja Jim Wheat eivät ole nimiä, joita kovin moni tunnistaisi. Yhteensäkin heidän tunnetuin suoritteensa saattaa olla se, että Wheatit käsikirjoittivat neljännen Painajaisen Elm Streetillä eli Renny Harlinin Hollywood-läpimurron.

Tästä kaikesta huolimatta Ewok-elokuvat olivat aikansa aitoja Star Wars -oheistarinoita. Molemmat leffat perustuvat itsensä George Lucasin kehittelemiin tarinoihin. Wicket-ewokin roolissa nähdään alkuperäisesittäjä Warwick Davis, joka oli tuolloin noin 14-vuotias. Leffoja kuvattiin suloisesti Lucasin oman Skywalker Ranchin lähituntumassa. Tuotantosuunnittelusta vastasi tuleva Hollywood-ohjaaja Joe Johnston, tuolloin ”oikeiden” Star Warsien tehosteiden veteraani, joka osaltaan toi elokuvien tunnelmaan jatkuvuutta. Halpuudestaan ja stop motion -animaatioiden hellyttävyydestä huolimatta Ewok-leffat näyttävätkin kutakuinkin Jedin paluun jatkumoon sopivilta – kuten ne siis rehellisesti katsoen ovatkin.

Mitä tulee leffojen juoneen, monilla Ewok-elokuvat kauan sitten nähneillä on niistä kaksi muistikuvaa. Moni muistaa niiden ärsyttävät lapsipäähenkilöt. Ja moni muistaa, että ne ovat paikoin yllättävän synkkiä ja väkivaltaisia. Molemmat maineet ovat ansaittuja. Etenkin Battle for Endorin avauskäänne on suorastaan legendaarisen tyly jopa Lucasilta, jonka elokuvissa kyllä tavataan muutenkin jäädä orvoiksi tiheämpään kuin keskimäärin. Suomessa sen vhs-julkaisun ikäraja oli 1980-luvulla jopa K14.

The Story of the Faithful Wookiee näyttäytyy Disney+:ssa nyt jokseenkin anakronistisena. Ensinnäkin 9-minuuttisen lyhärin otsikko on keksitty tätä julkaisua varten – ja toiseksi sen julkaisuvuodeksi ilmoitetaan palvelussa 2021, joka ei siis lainkaan pidä paikkansa. Nimi on myös omituinen, koska se ei kuvaa yhtään sitä, mistä pätkä vuosikymmenten ajan on muistettu.

Todellisuudessa kyse on animoidusta lyhytelokuvasta, joka nähtiin legendaarisen ja legendaarisen hirveän Star Wars Holiday Specialin keskellä vuonna 1978. Yleisesti tunnustettua on, että tämä animaatiopätkä on kyseisen tv-spesiaalin ainoa katsomisen kestävä kohta.

Kokonaista Holiday Specialia ”Star Wars Vintage” -otsikon alla tuskin koskaan julkaistaan, ja ehkei ole tarpeenkaan. Kännissä tehdyltä vaikuttava kammotus sisältää suurimman osan kaksituntisestaan lähinnä kotonaan keskenään möliseviä wookieeita ja amerikkalaisten tv-tähtien vierailuja hämmentäviksi avaruus-virtuaaliesityksiksi maskeerattuina. Se on esitetty telkkarissa vain vuonna 1978 – tosin ei vain Yhdysvalloissa, vaan myös esimerkiksi Ruotsissa. Lucas itse sanoi kuuluisasti siitä, että tuhoaisi jokaisen vhs:lle tallennetun kappaleen, ”jos hänellä vain olisi aikaa ja vasara”.

(Lucasin kuuluisaa kommenttia on muuten hyvä lukea pikemminkin kitkeryytenä kuin nolosteluna. Holiday Special ei ollut hänen kirjoittamansa saati ohjaamansa, ja vaikka hän kyllä henkilökohtaisesti salli sen tehtävän ja antoi sen tekijöille jopa käytettäväksi ideoitaan, sen surkeus ei oikeastaan ollut Lucasin itsensä vika.)

En mene Holiday Specialiin tässä yhteydessä tämän enempää, vaikka se kiehtova tarina onkin. Olin joka tapauksessa henkilökohtaisesti yllättynyt, että edes tämä animaatiopätkä julkaistiin keväällä D+:ssa, kunnes opin, että se itse asiassa on julkaistu jo Star Wars -saagan blurayllakin piilotettuna ”pääsiäismunana” vuonna 2011.

Nyt esillä oleva animaatiolyhäri on kyllä tosiaankin vähintään katsomiskelpoinen ja itse asiassa monellakin tavalla hyvin kiinnostava. Siinä esimerkiksi näkyy vahvasti, että se on Lucasin pyynnöstä animoitu ranskalaisen scifi-sarjakuvamestarin Moebiuksen tyyliin.

Suurin (Star Wars -)historiallinen arvo tarinalla on siinä, että kyseessä on Boba Fettin ensimmäinen esiintyminen. Animaatio esittelee Boban toimeliaampana kuin hän ehti noissa alkuperäisissä elokuvissa ollakaan, paljastaa Boban ja Vaderin erityissuhteen ja näyttää jopa rakettirepun toiminnassa, toisin kuin Imperiumin vastaisku. Kaiken kaikkiaan erittäin kiinnostavaa siis! Mikään tästä ei toki missään nimessä vasta nykyistä Boba Fettin henkilöhistoriallista kaanonia, mutta niinpä vain tästä animaatiosta kaivettiin aivan hiljattain esiin eräs ase The Mandalorianiin.

Lisäksi tämä projekti tutustutti Lucasin kanadalaiseen animaatiostudioon Nelvanaan. Vuosia myöhemmin juuri Nelvanalle soitettiin, kun Star Wars -animaatioita haluttiin lisää.

Nelvanan vuosien 1985-86 Star Wars -animaatiosarjat olivat siis Ewoks ja Droids. Edellistä tuotettiin kaksi tuotantokautta eli 26 jaksoa, ja ne ovat kaikki nyt Disney+:ssa. Jälkimmäistä vain yksi kausi eli 13 jaksoa, ja ne tulevat tarjolle myöhemmin. Aivan alunperin sarjoja esitettiin Yhdysvalloissa ABC-kanavalla otsikolla The Ewoks and Droids Adventure Hour, joka selittää tuotantojen päällekkäisyyden.

Ensiesitystensä jälkeen molempia sarjoja on aika ajoin esitetty telkkarissa. Suomessakin ne nähtiin ainakin MTV3:lla 1990-luvulla, jossa Ewokit pyörivät ainakin minun muistini mukaan aamutelkkarissa ja Droidit iltapäivissä – saa korjata, jos olen väärässä! Sarjat on myös julkaistu lähes kokonaan vhs:llä silloin aikanaan ainakin kotimaassaan.

Sen sijaan dvd:llä niistä on julkaistu vain eräänlaiset ”best of” (?) -levyt. Vuonna 2004, siis samaan aikaan Ewok-leffojen dvd-julkaisun kanssa, julkaistiin yksi kaksipuolinen levy Ewoks-sarjaa ja toinen Droidsia. Molemmat levyt sisälsivät ikään kuin ”elokuviksi” leikattuja jaksojen kokoelmia. Minulla on nämäkin julkaisut, ja voin vahvistaa, että tulos tuntui etenkin Ewoksin kohdalla tuntui todella hassulta, koska jaksojen välillä ei ole jatkuvia juonia saati hahmokehitystä, ja jaksojen yksittäistarinat oli käytännössä yhdistetty vain poistamalla alku- ja lopputekstit. Droids-tarinat sentään muodostavat vähän kiinteämpiä jatkumoita. Tämä taisi olla trendi Lucasfilmillä tuohon aikaan: Lucasin itsensä käskystä myös Young Indiana Jones Chronicles -sarja julkaistiin dvd:llä nimenomaan näennäiselokuviksi uudelleenleikeltynä.

Disney+:ssa jaksot ovat nyt tarjolla ihan jaksoina, alkuperäisessä asussaan, ja sitä paitsi kuvanlaadultaan vähintään riittävän kauniisti remasteroituna (kuten muuten ewokkielokuvatkin). Kiinnostuneille tämäkin on siis vähintään kulttuuriteko!

Katselukokemuksena Ewoks on tyypillinen 1980-luvun länsimainen animaatiosarja, josta on turha haaveilla jatkuvia juonia, hahmokehitystä tai ihan valtavaa omaperäisyyttäkään. Se vertautuu Disneyn samantapaiseen Kummikarhuihin tai Smurffien kaltaisiin suositumpiin sarjoihin sekä rakenteeltaan että juonikuvioiltaan: ewok-lapsilla on milloin meneillään mikäkin projekti, tai jokin kylän ulkopuolinen vihulainen aiheuttaa jonkinlaisen kuprun.

Itse muistan katsoneeni 1990-luvulla telkkarista Ewokkeja ennen kuin edes tajusin sen liittyvän Star Warsiin, koska en tainnut olla Jedin paluuta vielä nähnytkään. Eikä se itse asiassa kovin kummoisesti liitykään, lukuun ottamatta toiseksi viimeistä jaksoa Battle for the Sunstar, joka yllättäen yhtäkkiä käsittelee Imperiumin kiinnostusta Endorin metsäkuuta kohtaan. Siinä ewok-lapset vierailevat jopa Star Destroyerilla…

Viimeinen Star Wars Vintage -tittelin nyt saanut julkaisu on aivan toiselta ajanjaksolta. Clone Wars julkaistiin vuosina 2003-05 eli episodien II ja III välissä, ja se oli siis Lucasin ensimmäinen yritys kuvittaa animaatioksi hänen elokuviensa ulkopuolelle lähes kokonaan jääneitä kloonisotia. Sarja tunnetaan luojansa mukaan usein ”Genndy Tartakovskyn Clone Warsina”, erotuksena Dave Filonin huomattavasti suuremmasta ja sittemmin huomattavasti järeämmin kanonisoidusta animaatiosarjasta, vaikka sarjojen nimikkeissä onkin The-artikkelin kokoinen ero.

Disney+:ssa Clone Wars näyttäytyy nyt animaationa, jossa on kaksi noin tunnin mittaista jaksoa. Tämä on sarjan koko pituus, mutta alunperin se julkaistiin tiiviistä minuuteistaan huolimatta kolmena tuotantokautena. Niistä kaksi ensimmäistä koostuivat kumpikin kymmenestä vain muutaman minuutin mittaisesta minijaksosta, ja nämä 20 pikkuepisodia muodostavat nyt ensimmäisen Clone Wars -tunnin. Kolmannella kaudella taas jaksoja oli vain viisi, mutta jaksopituus 12-15 minuuttia, ja ne muodostavat nyt Disney+:ssa sarjan toisen tunnin.

Clone Wars julkaistiin aikanaan dvd:llä kahtena ”volumena”, jotka noudattivat näitä samoja tuntijakoja, mutta historiallisessa mielessä harmittelen, että Disneyllä on nyt päätetty häivyttää sarjasta alkuperäiset jaksojaot kokonaan. Olisihan ne voitu säilyttää, ja suoratoistopalvelussa tiiviit setit olisi siitä huolimatta käytännössä voinut katsoa putkeen… Nyt kokonaisuus voi nimittäin tuntua nykykatsojasta hämmentävältä, ellei mikrojaksojen taustaa tunne. Etenkin ensimmäisessä satsissa on kyse pikemminkin tyylitellystä tavasta esittää kuvitelmia erilaisista kloonisotien taisteluja, eikä pätkien liittäminen toisiinsa tee niistä yhtä tunnin mittaista tarinaa. Toinen tunti tuntunee Filonin sarjoihin tottuneesta katsojasta tutummalta kerronnalta.

Emmy-palkinnot ja kriitikkokehut tälle varsin erikoisellekin sarjaprojektille olivat tavallaan sen oma ”tuho”, koska ne osaltaan johtivat siihen toiseen kloonisota-animaatiosarjaan – joka sitten aikanaan syrjäytti tämän ensimmäisen kaikesta kaanonista. Jälkiä sarjojen välillä näkyy ainakin jonkin verran siinä, millaisiksi oikeisiin näyttelijöihin perustuvat hahmot Filoninkin sarjassa tyyliteltiin ja siinä, kuinka James Arnold Taylor aloitti Obi-Wanin roolissa jo tässä sarjassa.

Mutta aikanaan ensimmäinen Clone Wars kyllä oli kaanonia, jonka Lucas nimenomaan tilasi näyttääkseen katsojille sirpaleita kloonisotien taisteluista episodi III:a odotellessa. Konkreettisin tehtävä sillä oli esitellä yleisölle uusi pahis kenraali Grievous – siis vähän samaan tapaan kuin Holiday Specialin animaatiojaksolla 25 vuotta aiemmin! Tänä päivänäkin sen kestänee katsoa vähintään kuriositeettina ja sähäkän, jos kohta myös mielipiteitä jakavan animaatiotyylinsä ansiosta.

Tämä sopii siinä mielessä tämän kirjoituksen lopetukseksi, että siitä Star Wars Vintage -julkaisuissa minusta onkin kysymys: kiinnostavista kuriositeeteista, joiden saavutettavuus nyt ”koko kansalle” on Star Wars -historiallisesti hieno juttu. Niiden julkaisu on myös tärkeä osa sitä, mitä Disney+:n tuotelupaukseen minusta piti koko ajan kuulua: palvelu, jossa teostensa levityksestä perinteisesti niin tarkan yhtiön arkistot ovat viimein auki.

The Bad Batchin avausjakso rikkoi vähän kaanonia, mutta onko sillä mitään väliä?

Uusi Star Wars -animaatiosarja The Bad Batch alkoi viime viikolla Disney+-suoratoistopalvelussa. Kyseessä on itsenäinen jatko-osa The Clone Warsille, tai voi kai sitä spinoff-sarjaksikin kutsua: pääosassa on ”Clone Force 99” eli viisi keskimääräistä omapäisempää kloonisotilasta ja ajankohta on heti episodi III:n tapahtumien jälkeen eli Palpatinen julistettua Tasavallan Imperiumiksi.

Mutta enpä kirjoita nyt varsinaisesti tästä sarjasta, vaan pikemminkin ilmiöstä, joka paukahti silmille heti 70-minuuttisen pilottijakson aloituskohtauksessa: yhtenäisen Star Wars -kaanonin venymisestä ja paukkumisesta.

The Bad Batch alkaa (loogisesti) kloonisankariemme Order 66 -hetkestä. Siis siitä hetkestä, joka tapahtuu elokuvissa Sithin kostossa ja jolloin Palpatine aktivoi kloonisotilaisiin ohjelmoidun käskyn kääntyä jedejä vastaan. The Bad Batchin viisikolla ohjelmointi ei toimi, joten heille hetki on yhtä hämmentävä kuin jedeille. Mitä juuri tapahtui, miksi ihmeessä kaikki ”tavikset” yhtäkkiä kääntyivät tappamaan tähänastisia taistelutovereitaan?

Luontava lähtökohta sarjalle, siis, ja pilottijaksossa toteutukseltaan jopa koskettava. Star Wars -animaatiosarjojen katsojaveteraaneja kosketti vieläpä erityisesti se, että kohtauksessa oli mukana jedi-padawan Caleb Dune eli myöhempi Kanan Jarrus, yksi Rebels-sarjan päähenkilöistä. Nuori Caleb-parka sai nähdä mestarinsa kuoleman ja paeta itse henkensä edestä – ja selvitä, koska Bad Batch -tiimin Hunter antoi hänen mennä.

Monia Star Wars -tarinoita elokuvia ja sarjoja laajemmin seuranneita veteraaneja kohtaus kuitenkin hämmensi. He olivat nimittäin jo nähneet Kananin/Calebin Order 66 -hetken. Se tapahtui Greg Weismanin kirjoittamassa sarjakuvassa Kanan vuonna 2015. Eikä siinä näkynyt mailla eikä halmeilla Bad Batchin klooneja.

Termillä retcon (retroactive continuity) tarkoitetaan fiktiokerronnan temppua, jossa uusi kertomus tai juonenkäänne muuttaa aiemmin samassa kertomusten sarjassa asetettua lakia tai ilmaistua totuutta siten, että jatkuvuus särkyy. The Bad Batchin pilottijakso saattoi olla oikein hyvä uuden sarjan avaus, mutta Calebin/Kananin henkilöhistorian kohdalla se oli retconnaus.

Jedimestari Depa Billapa ja Caleb Dune (joka myöhemmin tunnetaan nimellä Kanan Jarrus) The Bad Batchin avausjaksossa. Oikealla tavisklooni.
Depa Billapan ja Caleb Dunen Order 66 -hetki siten kuin se sarjakuvissa nähtiin. Sama planeetta, samat jedit – eri kloonit, eri vuorokaudenaika, eri tilanne.

Peruutetaan katsomaan tilannetta taaempaa.

Kun George Lucas myi Star Warsin Disneylle vuonna 2012, uusi omistaja päätti mietintäajan jälkeen vetäistä kaanonin sileäksi. Se ei ollut mikään pieni retconnaus, vaan pikemminkin järeämpi reboottaus – vaikka saagan ydintä ja suuren yleisön päätuotetta eli elokuvia ei buutattu. Se oli myös välttämätön ratkaisu, sillä muuten katsoja olisi seuraavina vuosina ollut aivan ulalla siitä, mitä fiktiivisessä Star Wars -universumissa oikein on tapahtunut ja mitä ei.

Disney-Lucasfilmin vuoden 2014 päätöksen myötä expanded universeksi siihen asti kutsutut vanhat kirjat, sarjakuvat, pelit ja The Clone Wars -animaatiosarjaa edeltäneet animaatiosarjat leimattiin Legends-brändin alle. Viralliseksi kaanoniksi julistettiin vain kuusi silloin olemassa ollutta elokuvaa eli episodit I-VI ja tuo TCW-sarja. Sarjislisenssi palautettiin Dark Horselta Marvelille, kirjallisuus aloitettiin puhtaalta pöydältä. Kasvavia lihaksiaan verrytellen Disney-Lucasfilm ilmoitti: mitään aiemmin oheistarinoissa kerrottua ei nyt enää ollut tapahtunut virallisessa kaanonissa, mutta tästä lähtien kaikki kirjat, sarjakuvat, pelit ja animaatiosarjat sopisivat saumattomasti yhteen ja samaan kaanoniin elokuvien kanssa.

Ajatus oli kaunis. Se antoi uudelle ajalle sekä tarinankerronnallisen että kaupallisen mahdollisuuden kertoa, kuinka Kuolemantähden suunnitelmat ”oikeasti” varastettiin tai kuinka Imperiumin jäänteet itse asiassa voitettiin Jedin paluun jälkeen – esimerkiksi nämä tarinat oli kerrottu vanhoissa oheistarinoissa moneen kertaan. Samalla se johti moniin ihan aidosti erinomaisiin Star Wars -kertomuksiin. Esimerkiksi Claudia Grayn romaanit kuten Leia, Princess of Alderaan (2017) tai Charles Soulen sarjakuvat kuten hänen Darth Vader -tarinajaksonsa (2017-18) kuuluvat Star Warsin 40-vuotisen historian onnistuneimpiin teoksiin sekä SW-kirjoina ja -sarjakuvina ”yleisesti” että nimenomaan ”pääteosten syventämisen” kannalta arvotettuina. Harvoin tämän sarjan äärellä olen koskaan ollut niin jännityksen salpaama kuin lukiessani tuon Grayn episodi IV:tä edeltävään aikaan sijoittuvan kirjan kohtausta, jossa nuori Leia vierailee Palpatinen uskolliseksi palvelijaksi ryhtyneen Panakan luona, ja kohtauksen aikana lukija ymmärtää, että keskustelun aikana tuo episodi I:stä tuttu hahmo ymmärtää, kenen lapsi hänen edessään itse asiassa on.

Osittainen sivu Charles Soulen Darth Vader -tarinalinjasta. Tämän kuvan monia merkityksiä en ole voinut unohtaa ensinäkemän jälkeen: näinkö Vader näkee itsensä? Vai Voima Vaderin?

Tässä vaiheessa katson viisaaksi huomauttaa, että Legends eli vanha expanded universekaan ei ollut varsinaisesti tarkoituksella tai uhallaan ristiriidassa varsinaisten elokuvien kanssa. Monet 1970-1990-lukujen kertomuksista kuitenkin päätyivät enemmän tai vähemmän olemaan sellaisia George Lucasin päätösten myötä.

Olisi tähän postaukseen turhan pitkä selvitys, millä tapaa Lucas ja Lucasfilm ohjasivat tai olivat ohjaamatta oheistarinoita aikanaan: vastaus ei ole ”huolella” mutta ei myöskään aivan ”ei mitenkään”. Yksinkertaistaen voi kuitenkin sanoa, että vaikka oheistarinoiden sepittäjillä ei esimerkiksi ennen prequeleita ollut lupaa julkaista suoraan kloonisotia käsitteleviä kertomuksia, oheistarinoissa oli silti ehditty kertoa klooneista, jedeistä, tasavallasta tai hahmoista tosiasioina kaikenlaista, joka ei sitten lainkaan täsmännyt siihen, mitä Lucas kertoi vuosien 1999-2005 elokuvissaan.

Prequelien aikoihin Lucasfilm alkoi petrata oheistarinoiden jatkuvuuden kanssa, ja erityisesti Kloonien hyökkäyksen ja Sithin koston välissä noin vuosina 2002-2005 julkaistiin kirjoja ja sarjakuvia, jotka oli siihen aikaan hyvinkin tarkoitus tulkita samaan kaanoniin kuuluviksi, elokuvien välissä tapahtuviksi kertomuksiksi kloonisodista. Sen jälkeen Lucas kuitenkin teki tuolle aikakaudelle temppunsa vielä toisen kerran. Hänen päätöksellään nuo kerran jo kerrotut Anakinin, Obi-Wanin ja kumppanien kloonisotapolut korvattiin Lucasin ja Dave Filonin lopullisella virallisella totuudella The Clone Wars -animaatiosarjassa (2008-).

Star Wars: Republic -sarjakuvajatkumo prequelien vuosilta: totuus Anakinin ja Obi-Wanin kloonisodista ennen The Clone Wars -animaatiosarjaa.

Samaan aikaan vanhalla expanded universella oli koko ajan ja kasvavassa määrin ongelmia sopia yhteen ns. itsensä kanssa. Vaikka esimerkiksi minä olen näemmä vuonna 2013 kutsunut expanded universea olosuhteisiin nähden ”suorastaan hämmästyttävän yhtenäiseksi”, ei se toki koskaan mikään yhtenäiseksi kaanoniksi suunniteltu kokonaisuus ollut. Koska kirjojen tai sarjakuvien sisältöä ei koordinoitu yhtä tarkasti kuin nykyään ja aluksi koordinointia näiden kahden median välillä ei käytännössä edes ollut, tarinoiden saumat osuivat ymmärrettävästi huonosti toisiinsa. Esimerkiksi: Timothy Zahnin kirjoittamat, monien aikanaan lukemat ja rakastamat kirjat sopivat kyllä hyvin yhteen toistensa kanssa – mutta muut kirjat tai sarjakuvat eivät aina kovin hyvin niiden kanssa.

Star Warsin 2010-luvun uuden tulemisen kannalta tällaiset ongelmat olivat eittämättä ylitsepääsemättömiä. Kärjistäen vanhat Jedin paluun jälkeiset oheistarinat oli joka tapauksessa pakko jättää huomioimatta, jotta uudet elokuvat ylipäätään voitiin tehdä, ja vanhemmat oheistarinat puolestaan The Clone Warsin ja seuraavien suunniteltujen animaatiosarjojen takia.

Vaikka aikanaan harmittelin sitä, että aivan varmasti uuteenkin kaanoniin olisivat voineet sopia monet expanded universen kaukana Skywalkereista tapahtuneet tarinat, kuten tuhansia vuosia sitten ajoitettu Tales of the Jedi / Knights of the Old Republic tai kapinallislentäjistä kertonut Rogue Squadron, ymmärrän kyllä Disney-Lucasfilmin ratkaisun. Pöydän pyyhkäisy tyhjäksi avasi oven uusille oheistarinoille, joiden luvattiin nyt täydentävän päätarinoita koordinoidusti ja tarkasti.

Valitettavasti tässä Disney-Lucasfilm epäonnistui.

Lando palaa Pilvikaupunkiin pelastamaan Lobotin Imperiumin vastaiskun jälkeen. Tämä on viime vuonna julkaistusta Star Wars -sarjakuvalehden numerosta ja esimerkki sekä hyvästä tarinasta että hyvin elokuvien kaanonia täydentävästä tarinasta.

Tai no. ’Epäonnistui’ on turhan rajusti sanottu.

Kuten jo sanoin: uutena aikana todella on julkaistu monia erinomaisia Star Wars -oheistarinoita – ja monet niistä ovat täydentäneet elokuvissa ja sarjoissa kerrottua erinomaisesti. OIen lukenut Star Wars -sarjakuvat varsin tunnollisesti, ja vaikka kirjoja vain valikoiden, luulen olevani kohtalaisesti kärryillä niistäkin. Kokonaisuudesta voi kyllä sanoa, että siitä näkee, että sekä isojen että pienten asioiden välisiä yhteyksiä on tosissaan yritetty rakentaa takavuosikymmeniä paremmin.

Varsinaisten tarinajuonien jatkamisen lisäksi se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka tarinoissa vieraillaan luontevasti päätarinoista tutuissa lokaatioissa tai kohdataan niissä esiintyneitä hahmoja. Välillä se voi tuntua vähän päälle liimatultakin: yhdessä vaiheessa tuntui, että kun Disneylandissa avattiin Batuu-planetalle sijoitettu Star Wars -maa, joka toinen SW-hahmo eri aikakausilta vieraili Batuulla samoihin aikoihin julkaistuissa kertomuksissa. Toisinaan taas se on hyvin luontevaa, ja oheistarinat tukevat hyvin suurta kertomusta: vaikkapa siinä, kuinka Hera Syndulla ja muutamat muut Rebels-sarjan hahmot, jotka ”ilmestyivät” saagaan vasta 2010-luvulla mutta episodien III-IV väliin sijoitetussa animaatiosarjassa, ovat voineet sarjakuvissa vilahdella Kapinaliiton kokoontumisissa ja jopa kohdata elokuvien sankareita ja siten ikään kuin osallistua sellaisiin hetkiin sarjan historiaa, joiden elokuvalliset vastineet on kuvattu vuosikymmeniä aiemmin.

Tai siinä, kuinka vaikkapa saagalle niin keskeinen Darth Vader näissä uusissa sarjakuvissaan tuntuu useimmiten oikeasti hahmolta, jonka voi kuvitella olevan entinen Anakin Skywalker. Vanhoissa expanded universe -tarinoissa Vader näyttäytyi käytännössä aina vain mustapukuisena murhaaja-pahiksena, mutta tällä kertaa olen huomannut useita kertoja uskovani, että puvun sisällä todella on Padmea kaipaava traaginen hahmo, joka kuvittelee hirmutekonsa jollain tapaa oikeutetuiksi – ja joka kypsyy ajattelemaan asioista eri tavalla episodien IV ja VI välissä.

Kylo Ren keskustelee siitä, kuinka hän ei oikeastaan itse tappanut ketään vielä sinä yönä, jona Luken jeditemppeli paloi. Tämä on sarjakuvasta The Rise of Kylo Ren, ja se ei välttämättä ole esimerkki huonosta tarinasta, mutta kylläkin huonosti kaanonissa aiemmin kerrottuun sopivasta tarinasta.

Mutta on potaskaa väittää, että tällä kertaa Lucasfilm ei antaisi kirjoissa ja sarjakuvissa tapahtua asioita, jotka olisivat ristiriidassa elokuvissa tai sarjoissa kerrotun kanssa. Että kaikki olisi tällä kertaa varmuudella samaa kaanonia.

Calebin/Kananin tapaus The Bad Batchin alussa viime viikolla ei edes ole pahimmasta päästä esimerkkejä. Kananin mestari oli Depa Billapa kaanonissa aiemminkin, kuten animaatiosarjassa niin ikään. Order 66:n hetkellä Kanan oli Kaller-planeetalla myös Kanan-sarjakuvassa. Tarkat tapahtumat kerrottiin nyt The Bad Batchissa toisin, ja mukaan oli siis lisätty tämä sarjan kloonien nimijoukko, mutta nämä kaksi kertomusta sopivat kyllä yhteen paljon paremmin kuin (esimerkiksi) se, kuinka mandaloriaanien ja Boba Fettin historia ehti vuosikymmenten aikana vaihdella ennen Disney-ajan kaanon-nollausta.

Kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäistapaus. Vastaavia ja pahempia ristiriitoja on pelmahdellut silmille viime vuosina yhä enemmän.

Poe Dameron, nuori tylsistynyt Uuden tasavallan lentäjä, sarjakuvassa vähän ennen The Rise of Skywalkeria. Ei siis Poe Dameron, salakuljettaja, kuten The Rise of Skywalkerissa.

The Force Awakensin ja The Rise of Skywalkerin välisinä vuosina julkaistujen sarjakuvien mukaan Poe Dameron (Oscar Isaac) oli Uuden tasavallan rauhallisuuteen tylsistynyt nuori huippulentäjä, jonka Leia rekrytoi Vastarinta-ryhmäänsä. Lisäksi Poen vanhemmiksi oli kaanonissa koko ajan kerrottu kaksi kapinaliiton Endorin taistelun veteraania. The Rise of Skywalker ei piitannut näistä tiedoista, vaan retconnasi Poen olleen salakuljettaja, joka kuuli omatuntonsa kutsun ja liittyi Vastarintaan. (Kaanon-biografia yrittää spinnata nämä kertomukset yhteen siten, että salakuljettaja-vaihe oli Poen nuoruudenkapinaa ennen ryhdistäytymistään Tasavallan kuuliaiseksi lentäjäkansalaiseksi.)

Chuck Wendigin kirjoittaman Aftermath-kirjatrilogian mukaan vanha kunnon Wedge Antilles on uusissa elokuvissa esiintyvän Temmin ”Snap” Wexleyn (Greg Grunberg) äidin puoliso. The Rise of Skywalkerissa Wedgen (Denis Lawson) riemukas cameo on leikattu elokuvaan vain sekunteja Snap Wexleyn kuvassa tapahtuvan kuoleman perään, mutta hänen kasvoillaan ei häivähdä mitään hahmon hetkeen loogisesti oletettavasta henkilökohtaisesta menetyksestä.

The Force Awakensin ja The Last Jedin aikaisen oheiskirjallisuuden – sekä fiktion että Visual Dictionaryjen kaltaisten ns. tietoteosten – mukaan Kylo Ren poltti Luken jeditemppelin ja tappoi samalla muut jedioppilaat, paitsi muutamat, jotka kääntyivät hänen kanssaan pimeälle puolelle. Mutta kun The Rise of Skywalkerin aikaan julkaistu sarjakuva The Rise of Kylo Ren (2019-20) viimein näytti kuvina ja tekstinä tuon yön tapahtumat, se ei tyytynyt ainoastaan sivuuttamaan mainintaa muista käännynnäisistä, vaan se retconnasi myös Kylon osuuden temppelin tuhoajana. Sarjakuvan perusteella temppelin nimittäin vaikutti sytyttäneen pikemminkin Snoke tai Palpatine kuin Kylo itse. (Kirjoitin tämän sarjakuvan kanonisista ongelmista jo sen ilmestyessä.)

Kun The Clone Wars -sarja oli jäämässä kuuteen kauteen ja loppumassa ennen kloonisotien loppua, E.K. Johnston sai kirjoittaa vuonna 2017 julkaistun Ahsoka-romaanin, jossa lukijat saivat tutusta Dave Filonin käyttämättä jääneisiin Ahsoka-juoni-ideoihin. Mutta kun Filoni pääsikin pari vuotta myöhemmin itse tekemään The Clone Warsille seitsemännen ja viimeisen kauden, hän retconnasi Ahsoka-romaanin tapahtumia aivan georgelucasmaisesti. (Samanlaisesta tilanteesta ja myös saman miehen päätöksistä on kyse myös tämän kirjoituksen innoittaneessa Kanan-keississä.)

Darth Vader saapuu keisarin kätketylle planeetalle Exegolille tänä keväänä julkaistuissa sarjakuvissa. Käykö tämä enää lainkaan järkeen?

Kaikkein kiusallisimmat ja saagan kokonaisjuonen järkeenkäypyyden kannalta hankalimmat ongelmat liittyvät First Orderin nousuun ja The Rise of Skywalkerissa paljastuneeseen keisari Palpatinen suunnitelmaan kloonata itsensä henkiin.

Palpatine nostettiin viimeisen episodin pahikseksi vasta sitä elokuvaa kirjoitettaessa, mutta toisin kuin ehkä saattaisi kuvitella, jälkiä keisarin suunnitelmasta kyllä löytyy myös The Force Awakensin ja The Last Jedin aikoihin julkaistuista kirjoista. Oli se sitten Lucasfilmin tarinaryhmän oikeaa älykästä suunnittelua tai kaiken varalta -tyyppistä sattuman kauppaa, mutta erityisesti edellä mainittu Aftermath-trilogia (2015-17) tosiaankin vaikutti osoittavan Palpatinen paluusuunnitelmien suuntaan jo vuosia ennen kuin asiasta oli leffakäsikirjoittajien pöydissä päätetty. Tällä tiellä on sitten ollut hyvä jatkaa episodi IX:n jälkeen: esimerkiksi The Mandalorianissahan suorastaan pääjuonessa on kyse siitä, että moff Gideon tahtoo haltuunsa pienen Grogu-paran käyttääkseen tämän verta hyväkseen hämäräperäisissä laboratoriokokeissa, jotka vaikuttaisivat liittyvän joko Palpatinen tai Snoken Voimassa vahvojen kloonivartaloiden kehittelyyn.

Mutta…

The Force Awakensin ja sen välittömien oheisteosten mukaan kukaan ei ollut kuullutkaan First Orderista ennen kuin vasta muutamaa vuotta ennen episodi VII:n tapahtumia. Missään nimessä ainakaan Palpatinen itsensä kloonaussuunnitelmista ei pitäisi tietää juuri kenenkään, koska ne episodi IX:n itsensä mukaan tulivat yllätyksenä jopa First Orderin johdolle (suunnitelmiin liittynyt ja siinä vaiheessa edesmennyt Snoke poislukien).

Mutta jo The Last Jedi hämärsi kuvaa antamalla ymmärtää Rosen ja DJ:n sanomisten perusteella, että First Orderin ja Vastarinnan välistä sotaa olisikin taisteltu avoimesti jo vuosia. The Mandalorianissa viitteitä First Orderista muhii pinnan alla jo viisi vuotta Jedin paluun jälkeen eli 25 vuotta ennen The Force Awakensia eli noin 20 vuotta ennen First Orderin julkista näyttäytymistä.

Yksi pahimmista ongelmista löytyy jälleen The Rise of Skywalkerista, tosin hiuksenhienosti elokuvan ulkopuolelta. Siinähän Lando Calrissianin (Billy Dee Williams) oli alunperin kirjoitettu olevan Jannahin (Naomi Ackie) isä. Tämä sukulaiskuvio jätettiin pois elokuvasta, mutta muun muassa leffan romaaniversion kautta kaanoniin kuitenkin luikerteli tosiasiaksi se, että First Order todella kaappasi Landon tyttären vuosia sitten, ja että se suorastaan ”otti kohteekseen” Landon kaltaiset kapinaliiton veteraanit. Mutta miten kerrassaan voisi olla tapahtunut niin, että tuntematon terroristiryhmä olisi asiakseen kaappaillut kapinaliiton veteraanien lapsukaisia ilman että Luke tai Leia olisi vetänyt pelastustehtävähousuja jalkaan? Etenkään, jos heidän ystävänsä Landon tytär olisi kaapattujen joukossa?

Kaikkein pahin tapaus kuitenkin on melkein yhtä tuore kuin Kananin vaihtoehtoinen pelastautuminen Bad Batchissa. Tämänhetkisessä Darth Vader -sarjakuvassa (2020-), jota nyt kirjoittaa Greg Pak, Vader vierailee Exegolilla Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun välissä ja selvittelee keisarin varasuunnitelmia. Tämä siis tarkoittaa, että Darth Vader, joka kääntyi ennen kuolemaansa takaisin valoon ja ryhtyi Voima-haamuilemaan Anakin Skywalkerina, olisi voinut estää koko jatko-osatrilogian tapahtumat ihan vain vinkkaamalla haamuna pojalleen Lukelle, että niin muuten, keisari kokkaa itselleen klooniruumista Exegolilla, ja onpa siellä yksi armada avaruusaluksiakin rakenteilla, kannattaa käydä hoitamassa tämä homma ennen kuin käy huonosti.

Ei ehkä ole aivan sattumaa, että edellä esitetyistä jatkuvuusvirheistä moniin liittyy ongelmatuotanto episodi IX eli The Rise of Skywalker. Se kun oli jo yksittäisenä elokuvana on käsikirjoitukseltaan hyvin sotkuinen ja joka ei juurikaan piitannut kahden edellisen elokuvan esittämistä juonikuvioista. Ymmärrän kyllä, että Lucasfilm haluaa oheiskertomuksien avulla jälkikäteen kytkeä episodi IX:ään viime hetkellä keksityn juonikuvion suoremmin saagan kokonaisuuteen, ja varmasti se tavoittelee sillä samaa episodielokuvien ongelmien paikkailua minkä The Clone Wars -sarja monien silmissä teki prequeleille. Valitettavasti vain esimerkiksi tuo Vaderin matka Exegolille on kokonaisjuonen kannalta itsessään niin ongelmallinen, että sitä ei yksinkertaisesti olisi kannattanut kirjoittaa.

Silti: jatkuvuuden ongelmia tuskin olisi voitu välttää, vaikka episodielokuvat olisikin suunniteltu paremmin kokonaisuudeksi. Uuden kaanonin aikaa ei ole eletty vielä kahdeksaa vuottakaan, mutta se koostuu jo elokuvien ja sarjojen ulkopuolella sadoista teoksista, vähintään kymmenien kirjoittajien kirjoittamista, kaikissa medioissa ja ulottuen kaikkiin Star Warsin in universe -aikakausiin. Ei varmasti olisi mitenkään mahdollista, että ristiriidat olisi kokonaan voitu välttää – vaikka väitän kyllä, että olisi ne sentään elokuvien päähahmojen henkilöhistorioiden kaltaisissa kohdissa voitu välttää.

Joka tapauksessa ristiriidat tulevat tulevina vuosina varmasti pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään. Ei olisi mitenkään yllättävää, vaikka jossain vaiheessa Lucasfilmiltä taas julistettaisiin, että hupsista, tehdäänpä nyt sillä tavalla, että tästä lähtien ihan oikeasti kaanonia ovatkin vain elokuvat ja sarjat.

AIvan lopuksi asian voi tietysti kääntää sitenkin, että onko tällä mitään väliä. Hyvät tarinat ovat hyviä tarinoita.

Hyvät Legends-tarinat kestäisivät aivan hyvin lukemisen edelleen, vaikka ne eivät käykään yhteen uusien elokuvien kanssa ja vaikka uudet fanit siksi todennäköisesti eivät niihin enää tartu. Samaan tapaan nykyisen kaanonin ”uuden expanded universen” tarinat voivat aivan hyvin olla teoksina mainioita, vaikka niissä olisikin kanonisia ristiriitoja. Itse asiassa tuo Greg Pakin Darth Vader -tarina Exegoleineen kaikkineen on sekin aivan vetävää luettavaa, eikä minulla olisi sen kanssa mitään ongelmaa, jos se olisi brändätty siihen tapaan kuin vanhassa expanded universessa kerrottiin Infinities-tarinoita: ”tämä ei ole kaanonissa totta, mutta katsokaas, entäs jos olisi käynyt näin?”.

Kaiken nähnyt vanha Star Wars -fani voi myös nykytermejä käyttäen todeta, että vuosina 1977-1982 Leia ei ollut Luken sisko ja vuonna 1983 tämä kaanoniin asetettu totuus retconnattiin. Ja kääntää kylkeä.

Kuinka Benistä tuli Kylo (tai ainakin pala tarinaa, kuinka)

Yksi monista jatko-osatrilogiaan liittyvistä jossitteluista on, oliko The Force Awakens niin sanotusti ”oikea” episodi VII.

Tarkoitan: kun 9-osainen episodinumeroitu saaga kertoo Skywalkerien suvun saagan, eikö episodi VII:n olisi pikemminkin pitänyt kertoa siitä, kuinka Luken yritys kouluttaa uusia jedejä epäonnistui ja kuinka Ben Solo kääntyi pimeälle puolelle? Eikö tämä olisi ollut tarina, joka olisi ansainnut oman episodinsa tässä sukusaagassa?

Oma vastaukseni on – ainakin nyt jälkikäteen – että ei, parempi oli saada tarina näin. Etenkin juuri Kylo Ren oli kiehtovampi hahmo tästä saamastamme näkökulmasta tarkasteltuna: ”keskeneräisenä” pahiksena, mutta aikeiltaan arvoituksellisena.

Mutta jossittelu ei ole tässä kohtaa perusteetonta, koska Leian ja Hanin pojan kääntyminen pimeälle puolelle ilmeisesti oli yksi lähtökohdista George Lucasin omissa suunnitelmissa episodeista VII-IX. Mutta kun Lucas myi firmansa ja päätösvallan Disneylle, erkanivat elokuvasuunnitelmat vähitellen Lucasin ideoista. Lopulta ne erosivat niin pitkälle, että Lucasin mielestä hänen tarinoitaan ei käytetty lainkaan – vaikka monet lopullistenkin elokuvien konsepteista, kuten Luken eristäytyminen galaksilta epäonnistumisensa jälkeen, perustuvat hänen ideoihinsa. Kylo Renin nimen saaneen hahmon kääntyminen valosta pimeyteen päätyi elokuvien ulkopuolelle.

Sitä emme saa koskaan tietää, millainen olisi ollut Lucasin tarinaan perustuva episodi VII. Todennäköisesti emme saa ainakaan pitkään aikaan edes tarkkaa kuvaa Lucasin jatko-osatrilogian tarina-aihiosta. Mutta koska Lucasfilmillä kyllä osataan elokuvien jättämien aukkojen paikkailu oheistarinoissa, voimme sentään nyt lukea virallisen kaanonin nykyisen version tästä nimenomaisesta jossittelusta. Charles Soulen kirjoittama ja Will Slineyn piirtämä sarjakuva The Rise of Kylo Ren (Marvel, 4 numeroa 2019-20, albumiversio tulossa) kertoo, kuinka se kävi…tai oikeastaan, palan siitä.

trokr-ben-solo-to-be-kylo-ren

The Rise of Kylo Ren ei nimittäin vieläkään selitä yhtä suurimmista arvoituksista: missä ja miten Ben Solo kohtasi Snoken, joka hänet pimeälle puolelle viekoitteli. Ben Solon lankeemus tapahtui noin kuusi vuotta ennen The Force Awakensia, ja samaan aikaan Leia ja muut galaksin johtajat eivät olleet vielä kuulleetkaan sanoja ”First Order” (näin on todettu kaanonissa jo aiemmin, erityisesti Bloodline-kirjassa). The Rise of Kylo Ren kuitenkin viimeistään paljastaa, että Ben tunsi Snoken jo ennen Luken jeditemppelin tuhoa, ja että kisälli-mestari-suhde näiden välillä oli tuolloin jo pitkällä. Itse asiassa sarjakuvassa on ainakin yksi repliikki, jossa vihjataan Lukenkin kohdanneen Snoken ainakin kerran ennen näitä tapahtumia.

Perustellusti voi siis ajatella, että tänä talvena julkaistu sarjakuva kuvaa sittenkin pikemminkin viimeistä vaihetta Ben Solon matkassa pimeälle puolelle kuin koko matkaa – ja jättää ehdottomasti aukkoja selitettäväksi myöhemminkin. Itse asiassa sarjakuva taitaa sittenkin kertoa nimihenkilönsä tarinaa paremmin sen taustatarinan Renin ritareille, jonka episodien VII ja IX kirjoittaja-ohjaaja JJ Abrams kertoi jo The Force Awakensin aikaan olevan olemassa.

Itselleni The Rise of Kylo Ren oli joka tapauksessa hämmentävä lukukokemus. Vaikka se oli nimenomaan kirjoitettu selittämään Benin/Kylon hahmoa ja tarinaa, se ei minusta oikeastaan kovin hyvin sovi yhteen aiemmin kerrotun kanssa. Oletin myös tarinan nimensäkin perusteella peilaavan The Rise of Skywalkeria, mutta ei se oikeastaan niin tehnyt – jos kohta kysyä voikin, oliko sen elokuvan otsikko kovin onnistunut.

Tämän enempää on paha sanoa sarjakuvaa spoilaamatta. Mutta arvaankin, että tämän blogimerkinnän saattaa lukea joku, joka ei sarjakuvaa aio lukea, mutta jota ehkä kiinnostaisi kuulla, miten Kylon nousu siis sen mukaan kävi. Tässä se siis tulee: sarjiksen tapahtumien tiivistelmä kuvien kanssa. Ja sarjisspoilerien myötä hieman lisää siitä, mikä tässä tarinassa minusta oli niin outoa.

trokr-knights-of-ren

Kuten Renin ritarien Ren tässä vihjaa, Ben Solo ei tainnut olla ensimmäinen, jonka Snoke on ohjannut liittymään ritarikuntaan.

Renin ritarit olivat olemassa jo kauan ennen Kylo Reniä. He olivat Snokelle työskenteleviä tappajia, jotka kykenivät jonkin verran käyttämään Voimaa. Tämän epäpyhän ritarikunnan aiempi johtaja kutsui itseään nimellä Ren, joka tietysti selittää jengin nimen – mutta ei oikeastaan sitä, miksi Ben Solo päätti käyttää tuota nimeä sukunimenään. Sitä sarjakuva ei selitä mitenkään.

Sen sijaan sarjakuva näyttää, mitä tapahtui tuon kohtalokkaan hetken jälkeen, jolloin Luke Skywalker erehtyi sytyttämään miekkansa kurkistettuaan 23-vuotiaan oppilaansa mieleen ja nähtyään synkän tulevaisuuden, kuten The Last Jedin näkökulmatut flashbackit kertoivat. Ja siinä onkin sarjakuvan suurin yllätys: The Rise of Kylo Renin mukaan Ben Solo ei tappanut ketään tuona yönä.

trokr-jedi-temple-explosion

Temppelin tulipalon sytyttää salama. Voima-salama, siis?

Ben kyllä luulee tappaneensa enonsa, mutta kuten tiedämme, näin ei käynyt. Hän kyllä katsoo temppelin palavan, suurin osa jedioppilaista sisällään, ja tulkitsee olevansa syyllinen temppelin tuhoon (eikä yritä auttaa ketään ulos), mutta varsinaisesti hän ei edes sytytä tulipaloa itse. Sarjakuvan perusteella temppelin vaikuttaa leimauttavan liekkeihin etäyhteydellä Snoke tai itse keisari Palpatine, jonka nukke Snoke The Rise of Skywalkerin mukaan oli.

Tulipalon äärellä Ben kohtaa kolme viimeistä jedioppilastoveriaan, jotka eivät olleet paikalla tuhon tapahtuessa. Heidänkin Ben haluaa vain jättävän itsensä rauhaan: vastustajien tylyn tappamisen aika on tulevalla Kylolla vasta edessä. Entiset ystävänsä karistettuaan Ben ajattelee hetken äitiään ja harkitsee kotiinpaluuta, pahan polkunsa jättämistä. Sen sijaan hän matkaa Snoken isälliseen syleilyyn (!) tuntemattoman avaruusaseman idylliseen puutarhaan (!!).

trokr-ben-solo-snoke

Ben Solo ja aito fyysinen kosketus.

Ben tosiaan tuntee tässä vaiheessa Snoken jo hyvin. Tai pikemminkin luulee tuntevansa. Kun Snoke saa heidän tapaamisensa aikaan viestin kenraali Brendol Huxilta, Ben-parka ei vielä tiedä lainkaan, miksi kenraalit hänen uudelle mestarilleen soittelevat. Armeijoiden komentamisen sijaan Ben on tässä vaiheessa kiinnostunut löytämään itselleen paikan maailmassa – ja sitä ennen Renin ritarit.

Ben on kohdannut Renin ritarit aiemminkin, ”vuosia sitten”, eräällä matkalla yhdessä Luken ja Lor San Tekkan kanssa. Flashback-kohtaus on kiinnostava erityisesti siksi, että se paljastaa Snoken kommunikoineen Voiman kautta Benin kanssa tuttavallisesti jo tuolloin. Ben on piirretty tässä välinäytöksessä ehkä noin 15-vuotiaan näköiseksi, joka tarkoittaa, että Benin viettelys pimeälle puolelle alkoi käytännössä jo hänen lapsuudessaan.

high-republic-rise-of-kylo-ren

Huomaa tässä ruudussa viittaus tulevaan The High Republic – kirja/sarjakuvaprojektiin.

Matkallaan kohti Renin ritareita Ben kohtaa uudelleen jedioppilastoverinsa, jotka ovat seuranneet häntä selvittääkseen totuuden ja kostaakseen mestarinsa oletetun kuoleman. Seuraa tietenkin taistelu, ja seuraa kyllä yhden jedin kuolema, mutta yhä Ben yrittää välttää varsinaista tappoa. Ja kun Ben sitten liittyy Renin jengiin – jengiin, joka nimenomaan tappaa jopa ilman kummempaa syytä – ei hän vaikuta olevan kotonaan. Pääsymaksu Renin ritareihin liittymisestä on ”hyvä kuolema” eli jonkun syyttömän surmaaminen, eikä Ben halua sitä ainakaan kenen tahansa verellä maksaa.

trokr-good-death

Mutta koska tiedämme, miten Benin käy, pimeän puolen hän toki sarjakuvan loppuun mennessä valitsee. Sitä ennen hänellä on vielä kerran hyvä tilaisuus valita toisin, entisten ystäviensä tarjotessa kättä vielä kerran. Kun Ben ei tartu siihen, mutta ei jedioppilaita välittömästi surmaakaan, ritarikunnan johtaja-Renin tulkitsee, ettei Ben sittenkään edes halua pimeälle puolelle. Tästä suivaantuneena Ben suorittaa ”hyvä kuolema” -sisäänpääsykokeen tappamalla itse Renin ja ottamalla tämän paikan.

Perään hengestään pääsee kuitenkin vielä viimeinen jäljellä olevan jedioppilastoverikin, joten The Rise of Kylo Renin loppuun mennessä Ben Solon nimen pian hylkäävä nuorukainen lopulta tappaa yhden niin sanotun hyviksenkin. Se lienee tulkittava viime silaukseksi tiellä pimeälle puolelle.

trokr-kylo-ren-lightsaber

Hihoitta on hyvä harrastaa. (Tähän sarjakuva päättyy.)

The Rise of Kylo Ren on Star Wars -sarjakuvien ystäville ilman muuta lukemisen arvoinen, eikä kertomuksena sinänsä aivan kehno (joskaan eri erityisen erityisesti sarjakuvitettu). Mutta kuten sanottua, minut se jätti hämmentyneeksi. Aivan kuin joulukuun elokuva The Rise of Skywalker, myös tämä sarjakuva tuntuu minusta sanalla sanoen väärältä vastaukselta sille, mitä The Force Awakensin ja The Last Jedin myötä olin useamman vuoden ajan kysynyt.

Episodi IX tarjosi kaiken vastaukseksi ja lopetukseksi pelkän Palpatinen. Kylo Ren -sarjiksessa Palpylla on vain pieni cameo-rooli lopussa, mutta jatko-osatrilogian kiehtovimmalle hahmolle se tekee samaa mitä viimeinen episodi: pyyhkii Kylo Renistä pahuutta isolla märällä rätillä. Mutta siinä missä episodi IX sinänsä tietenkin päättyi Benin paluuseen, sarjakuva pehmentää Benin aiempaa exitiä.

The Rise of Kylo Ren poistaa Beniltä vastuuta teoistaan tavalla, joka minusta on suoranaista retconnausta. Sekä The Force Awakensissa että The Last Jedissä kun sanottiin suoraan, että Kylo nimenomaan tuhosi Luken jeditemppelin ja tappoi hänen oppilaansa. TLJ:ssä Luke sanoi lisäksi Kylon lähteneen ”muutamien muiden oppilaiden kanssa”, jonka ainakin minä oletin tarkoittavan, että muutamat heistä olivat surmayönä Kylon puolella ja ehkä liittyivät myöhemmin Renin ritareihin hekin. Mutta ehei: tämän kaanonia olevan sarjakuvan mukaan jeditemppelin siis tuhosi jokin Beniä korkeampi voima (toki sen jälkeen, kun Ben oli romauttanut huoneensa katon Luken niskaan). Ja mukana kadonneet oppilaatkin olivat vain heitä, jotka yrittivät pysäyttää Benin.

Tämä on merkityksellistä paitsi siksi, etten ollenkaan pidä elokuvissa kerrottujen juonenkäänteiden muuttamisesta jälkikäteen, mutta myös siksi, että muutos tekee Ben Solosta ajopuun hetkellä, jonka pitäisi olla käänteentekevä hänen elämässään. Vaikka Ben sarjakuvan mukaan on pitänyt etäyhteyttä Snokeen vuosia ja vaikka hän omaehtoisesti haluaa etsiä elämänohjeita tunnetuilta murhamiehiltä, hän tuntuu päätyvän sarjakuvan lopussa Kylo Reniksi kuin olosuhteiden pakosta.

trokr-your-choice

Hear, hear, Ben!

Tämä ei ole vain minun tulkintaani. Pikemminkin se on Charles Soulen tulkinta Ben Solosta – ja koska tämä on eittämättä Lucasfilmin tarinaryhmän tarkassa ohjauksessa kirjoitettu tarina, se on Star Wars -saagan kanonisoitu totuus tapahtumista. The Rise of Skywalker kertoi meille, että Snoke oli keisari Palpatinen luomus, ja että Kylon kuulemat Snoken ja Vaderin sanat tulivat siis todellisuudessa vanhalta kurttunaamalta itseltään. The Rise of Kylo Ren kertoo meille, että Ben Solon oma kokemus koko hänen elämästään oli jo kauan ennen tuota kohtaamista, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Että hän kulki muiden ohjaamaa polkua lapsuudesta First Orderin itsevaltiaaksi asti – vaikka hän todellisuudessa aivan itse pysyi tällä polullaan.

Benin näkemyksen mukaan hyvä puoli antoi ensin hänelle nimen kahden legendan mukaan ja pyrki kasvattamaan hänestä sellaista – ja sitten paha puoli nappasi hänet itselleen nähden hänet silloinkin vain Skywalkerin suvun voimakkaana vesana. Jälkimmäisen hän silti valitsi, ehkä paljoltikin nimen vaihdon houkuttamana, koska koki voivansa silloin sentään tehdä mitä tahansa ilman tuon suvun taakkaa – mutta hän selitti itselleen tekevänsä senkin ikään kuin vastahakoisesti. ”You don’t want to live in the shadow”, pilkkaa Ren loppukohtaamisessa Beniä. ”True. I am the shadow”, vastaa Ben synkkänä. Jos ”emo Kylo Ren” -vitsejä ei olisi käytetty loppuun jo pari vuotta sitten, nyt niille ainakin olisi perusteita!

trokr-ben-solo-no-choice

Toisaalta kyllä.

Tietystä koomisesta potentiaalistaan huolimatta The Rise of Kylo Renin nimihenkilö on kyllä aidosti traaginen hahmo. Tätä pohdintaa kirjoittaessani huomaan Ben Solon manipuloitujen itsekäsitysten ja väärien luulojen hänen omien päätöstensä vastuusta kiehtovan minua enemmän kuin sarjakuvaa varsinaisesti lukiessani, joten ehkä Soule on sittenkin jäljillä.

Perusongelmani kuitenkin on se, että elokuvien Kylo Ren ei vain väitä muille ja itselleen olevansa hirviö. Kyllä hän myös on sitä: tappaja, kiduttaja, paha – eikä vähiten siksi, että elokuvat kirjaimellisesti kertovat meille tappojen alkaneen Luken jeditemppelin oppilaista. Sarjakuva haluaa todistaa tämän historian toisin, ja vaikka kuinka haluaisin olla eri mieltä, en voi yleisössä ollessani kuin todeta, että tällaista tarinaa minulle nyt kerrotaan.

trokr-name

Ajattelin itse asiassa samaa, Ben.

Mitä muuten tulee nimeen, niin The Rise of Kylo Renissä ei lausuta nimeä Kylo. Snoke vaikuttaa näkevän sen Benin mielessä kakkosnumeron keskustelussa, jossa Ben nolostellen sanoo keksineensä ajattelemansa nimen – lapsena.

Tämä on, täytyy sanoa, selitys jota en todellakaan kaanoniin odottanut. Mutta lapsena keksityltä ”Kylo” kieltämättä on aina tässä meidän maailmassamme kuulostanut! Ehkä näemme vielä jonain päivänä, jossain Jedin paluun jälkeisiin seesteisiin vuosiin sijoitetussa tarinassa, lapsi-Benin vaikkapa ratsastamassa Chewie-seden hartioilla kutsumassa itseään Kyloksi? Ehkä se kohtaus on yhtä aikaa suloinen ja hyytävä?

Ja nyt kun tähän lopuksi päädyin: niin, toista Ben-prequeliahan tämä prequel nyt ilman muuta huutaa. Ellei nyt lapsuusmuistoja, niin sellaista, joka selittäisi Benin ja Snoken välistä aiempaa historiaa – ja jos kohtaaminen Lukenkin kanssa nyt on lisätty kysymysten listalle, niin sitä toki myös. The Rise of Kylo Renin perusteella voi tosin olettaa, että se kertomus todennäköisesti tekisi Benistä entistäkin enemmän olosuhteiden uhrin.

Keisarin paluu ei ollutkaan suuren suunnitelman ydin

Episodi IX:n ensimmäinen kirjoittaja-ohjaaja Colin Trevorrow paukautti aikamoisen pommin Empire-lehden perjantaina julkaistussa haastattelussa. Minä olin tästä aivan ällikällä lyöty, ja minun tekisi mieleni luonnehtia sitä suurimmaksi paljastukseksi uudesta trilogiasta koskaan:

”Bringing back the Emperor was an idea JJ brought to the table when he came on board. It’s honestly something I never considered. I commend him for it. This was a tough story to unlock, and he found the key.”

The Rise of Skywalkerin ensimmäisen käsisversion kirjoittanut Trevorrow siis sanoo, että keisari Palpatinen paluu ei ollut mukana suunnitelmissa ennen kuin hänen ja Lucasfilmin tiet erkanivat.

Tämä kirjoitus on spekulatiivinen eikä käsittele huhuja siitä, mitä Episodi IX:ssä varsinaisesti tapahtuu.

Palpatine

Keisari Palpatine Jedin paluussa (1983).

Trevorrow ja hänen kirjoitusparinsa Derek Connolly on merkitty lopullisen elokuvan lopputeksteihin ”story by” -krediitillä, joka tarkoittanee sopimusteknisten seikkojen lisäksi, että jotain heidän suunnitelmistaan jäi jäljellekin. Lopullisen elokuvan kirjoittivat JJ Abrams ja Chris Terrio, ja ennen kreditointien äskettäistä paljastumista oli annettu ymmärtää, että Trevorrown ja Connollyn käsisversio olisi hylätty kokonaan. Se oli siis hyvin tiedossa, että Abramsin ja Terrion elokuva on mitä suurimmassa määrin eri tarina kuin se, mikä olisi voinut olla Trevorrown ja Connollyn elokuva.

Mutta että koko keisari-kuvio olisi Abramsin tekemä lisäys!

Sehän siis tarkoittaisi, että ne ”löyhät suunnitelmat”, joita esimerkiksi Abrams on sanonut The Force Awakensin kirjoittamisen aikaan uudesta trilogiasta tehdyn, eivät sisältäneet keisari Palpatinen (Ian McDiarmid) paluuta. Se tarkoittaisi, että Rian Johnsonin kirjoittaessa Kylon tappamaan Snoken The Last Jedissä ei ollut olemassa mitään suunnitelmaa siitä, että yhden käkättävän kaapu-ukon tilalle astuisi seuraavassa episodissa varjoista se alkuperäinen käkättävä kaapu-ukko. Se tarkoittaisi, että vaikka episodi IX:n on koko ajan luvattu toimivan loppuna uuden trilogian lisäksi koko yhdeksän episodin Skywalker-saagalle, ei saagan alkuperäisen pääpahiksen ollut vielä edellisiä osia kuvattaessakaan määrä astua enää esiin tämän trilogian aikana. Ja että vaikka esimerkiksi näyttelijä Oscar Isaac on kehunut episodi IX:n paljastavan, että ”sekä jedit että sithit ovat pelanneet pitkää shakkipeliä”, eivät tarinan kertojat todellakaan olisi sellaista pelanneet.

Tämä on minusta hämmästyttävää – ja häiritsevää. Jos näin on todella, on pakko tunnustaa, että löyhistä suunnitelmista huolimatta uusi trilogia todellakin kirjoitettiin viestikapulamenetelmällä ilman lähes minkäänlaista kokonaisnäkemystä. ”Löyhät suunnitelmat” koskivat todennäköisesti Kylo Renin kohtaloa (Adam Driver on kertonut tienneensä koko ajan, mihin hänen tarinansa kutakuinkin on matkalla) ja mahdollisesti Reyn menneisyyttä, jos siitä vielä episodi IX:ssä paljastuu yllätyskäänne, jollaista moni odottaa. Niin ikään oli varmasti olemassa joitain Abramsin ja The Force Awakensin toisen kirjoittajan Lawrence Kasdanin omia ideoita siitä, miten tarina olisi voinut jatkua – mutta Rian Johnsonilla ja Colin Trevorrowlla oli silti todella ihan oikeasti vapaat kädet kuljettaa tarinaa mihin huvitti.

rots-Palpatine-and-Anakin

Kansleri Palpatine hiukan ennen keisariuttaan Sithin kostossa (2005).

Jollain tapaa koen tästä paljastuksesta jopa henkilökohtaista loukkaantuneisuutta, koska olen näiden vuosien ajan niin uskollisesti puolustanut uuden trilogian elokuvia ja tekijöitä niiden haukkujilta myös käsikirjoitusyhteistyötä kuvaavilla lainauksilla ja tiedonmuruilla. Esimerkiksi juuri ennen tätä Trevorrown paljastusta luin tyytyväisenä myhäillen Abramsin haastattelua, jossa hän kiisti Johnsonin millään tavalla pilanneen hänen ajatuksiaan jatkosta. Olen niin ikään odottanut aikaa IX:n jälkeen, jolloin tietoa siitä, mikä lopulta olikin suunniteltu milloin, varmuudella jossain vaiheessa aletaan meille kertoa.

Keisarin paluu on kuitenkin niin julmetun iso mötikkä lisättäväksi tarinaan lennosta, että Trevorrown lainaus antaa todella isot pyssyt uuden trilogian inhoajien käsiin. Pakko myös sanoa, että olettaisin, että Kathleen Kennedy, Abrams ja Lucasfilmin pr-osasto saattoivat olla perjantaina Trevorrow-sitaatin lukiessaan vielä vihaisempia kuin minä.

Ja ehkä juuri siksi… Tai no. En lähde syyttämään Colin Trevorrowta potkut projektista saaneeksi katkeraksi valehtelijaksi. Mutta jonkin verran mietin, olisiko lainauksessa mukana myös rikkinäistä puhelinta. Nimittäin.

tros-palpatine-throne

Keisari Palpatinen valtaistuin The Rise of Skywalkerissa (2019).

Niin yllätys kuin keisari Palpatinen paluu (missä muodossa se sitten lopulta tapahtuukin) minulle olikin, jälkiviisaasti katsoen tuntui siltä, että meille on vihjailtu tähän suuntaan jo pitkään.

Oheistarinoiden puolella Aftermath-kirjatrilogia (2015-2017), Shattered Empire -sarjakuva (2015) ja Battlefront II -pelin yksinpelikampanja (2017) ovat yhdessä kertoneet meille keisari Palpatinen oman kuolemansa varalle tekemistä suunnitelmista, jotka Imperiumin uskotut aktivoivat Endorin taistelun jälkeen. Lyhyesti tiivistettynä noiden tarinoiden mukaan Palpatine halusi, että hänen mahdollisen kuolemansa koittaessa Imperiumikin hajoaisi (joskin vieden mielellään mukanaan mahdollisimman paljon hänen vihollisiaankin). Palpatinen suunnitelmiin kuului salaperäinen rituaali Jakku-planeetan pinnanalaisessa temppelissä ja se, että mainitut uskotut vetäytyisivät galaksin ulkolaidalle järjestäytymään uudelleen.

Nuo tarinat ovat siis valmistuneet nykyisen kaanonin osiksi Lucasfilmin niin sanotun tarinaryhmän suurten suunnitelmien ohjauksessa, ensimmäiset jo ennen The Force Awakensia. Niitä lukiessani oletin alunperin, että näillä keisarin kieroilla juonilla selitettäisiin aikanaan oheistarinoiden puolella se, miten Imperiumin jäänteistä versoi First Order.

Mutta kun keisari Palpatinen itsensä annettiin trailereissa ymmärtää olevan mukana episodi IX:ssä, tuntuivat nuo kaikki tietenkin olleen koko ajan vihjeitä kohti episodi IX:ää. Niinpä oletin, että Palpatinen paluu olikin ollut suunnitelma koko ajan, ja että juuri tämän takia esimerkiksi Snoke saikin mennä, ollen eräänlainen hämäys koko ajan. Toki sekin kävi mielessä, että yhtenä tämän blogin aivan ensimmäisistä merkinnöistä kirjoitin jo kuusi vuotta sitten merkinnän otsikolla ”Palpatinen paluu”, sillä sellainen huhu kiersi jossain jo ennen The Force Awakensin kuvauksia.

palpatine-battlefront-ii

Keisari Palpatinen kasvoja kantava viestinviejädroidi Battlefront II:ssa (2017).

Mutta sitäkin painavmpana mieleeni palasivat eräät toiset TFA:n huhumyllyn aikainen todisteet, joihin en olekaan tässä blogissa viitannut pitkään aikaan. Lokakuussa 2014 nettiin nimittäin vuodettiin pino spoilaavia luonnoskuvia, jotka mitä ilmeisimmin olivat aitoja. Joukossa oli lukuisia The Force Awakensissa sittemmin nähtyjä kohtauksia: esimerkiksi kodiksi muutettu hiekkaan hautautunut AT-AT:n hylky, Rey ja Finn Maz Kanatan seurassa valomiekka kädessään sekä vuotajan ”haudanryöstäjäksi” kutsuma naamioitunut, kyborgimainen pahishahmo pitelemässä Darth Vaderin palanutta kypärää. Aikanaan kirjoitin tästä vuodosta sekä spoilaamattomat että spoilaavan kirjoituksen, jotka ovat itsellenikin hauskaa luettavaa näin jälkikäteen, etenkin kun tuolloin kuvia tulkitessa saatteina oli myös huhuja, jotka sittemmin osoittautuivat aivan humpuukiksi.

Mutta noiden The Force Awakensissa nähtyjen kohtausten lisäksi luonnosten joukossa oli kaksikin visiota Reyksi ja Kyloksi myöhemmin paljastuneista hahmoista luolamaisessa tilassa, jossa joku kolmas, mustaan huppuun pukeutunut hahmo istuu valtaistuimella. Toisessa kuvista Reyllä on alistunut, jopa kohtaloonsa tyytynyt ilme, ja Kylo vaikuttaa esittelevän Reyn mestarilleen. Mitään tällaista ei ollut The Force Awakensissa, vaikka siinä toki oli Snoke valtaistuimellaan etäyhteyden päässä ja Kylon haave tuoda Rey tämän luokse. Luonnollisesti kuvittelinkin elokuvan jälkeen, että nämä luonnostellut juonikuviot yksinkertaisesti hylättiin tai siirrettiin seuraavaan episodiin – jossa Kylo tosiaan toimittikin Reyn mestarinsa luokse.

Mutta tänä kesänä olin tietenkin olevinani ihan varma, mistä oli kyse: nämä olivat tietenkin varhaisia visioita Reystä ja keisari Palpatinesta. Uusien Star Wars -elokuvien suunnitteluun on kuulunut, että taiteilijat ovat visioineet omin päin ja käsikirjoittajien kanssa paljon pitemmällekin kuin mihin kulloisetkin tarinaversiot ovat suoraan osoittaneet. Kesällä tuntui selvältä, että näitä luonnoskuvia nimenomaan ei julkaistu The Art of The Force Awakens -kirjassa (ei nimittäin julkaistu), koska ne viittasivat kohtauksiin, jonka oli määrä paljastua vasta episodissa IX. Vertailun vuoksi: samassa kirjassa oli luonnoksia monista muista hylätyistä suunnitelmista ja villeistäkin visioista – mukaan lukien Reystä sukeltamassa Kuolemantähden raunioihin. Se nimittäin oli juonikuvio, joka oli suunnitteilla jo episodi VII:n loppuun, mutta jota kirjan julkaisuhetkellä ei ollut enää tarkoitus hyödyntää koskaan.

tros-rey-palpatine

Rey ja synkkä hahmo episodi IX:n trailerissa.

Nyt minun tekeekin mieleni tarttua tähän. Kathleen Kennedy sanoi viime keväänä Palpatinen paluun olleen ”suunnitteilla pitkään”, ja on täysin mahdollista, että sekä hän että Trevorrow puhuvat totta starwarsmaisesti ”eräästä näkökulmasta”.

Ennen The Force Awakensia nimittäin visioitiin kaikenlaista. On aivan varmaa, että Abrams ja Kasdan ovat jo tuolloin vähintään hetken harkinneet, voisiko Kylon mestari olla uuden Snoken sijaan henkiin palannut Palpatine. On siten täysin mahdollista, että visioita Palpatinen paluusta trilogiassa myöhemmin on ollut olemassa pitkään – mutta ne eivät ole olleet mitenkään kirjoihin ja kansiin lukittuja. Ja että Trevorrow ei ollut kulkemassa tuota polkua, mutta Abrams ohjaajaksi suostuessaan sille palasi. Aivan kuten kaivoi kaapista ne Kuolemantähden raunioiden luonnoksetkin!

Joka tapauksessa on ainakin hyvä muistaa, että elokuvatrilogian kirjoittaminen ilman kokonaissuunnitelmaa ei suoraan ole hyvä eikä huono asia. George Lucas itse kirjoitti originaalitrilogian kutakuinkin samaan tapaan (vaikka hänelläkin toki oli ”löyhiä ajatuksia” mahdollisista seuraavista episodeista jo ennen ensimmäisen elokuvan ensi-iltaa). Sekin tekee mieli sanoa, että sarjojen maailmassa edelleen tavallisin tarinankerronnan tapa on kirjoittaminen tuotantokausi kerrallaan, vaikka pitkiin juonikaariin olisi siellä kaikki mahdollisuudet.

Nimenomaan uuden Star Wars -trilogian kohdalla ratkaisu on silti hyvin outo nyt 2010-luvulla, kun elokuvia lähdettiin tekemään koko ajan trilogiaksi, vaihtuvien tekijöiden voimin ja jatkoksi sarjaan, jonka syvässä ytimessä ovat episodinumerointi ja jatkuvajuonisuus. Mutta varsin onnistuneet kaksi edellistä episodia olemme jo saaneet, joten ehkä kaikesta huolimatta kolmannenkin?

Siitä huolimatta, että vain kerran aiemmin yksittäinen haastattelusitaatti on saanut minut näin pahasti pelkäämään pahaa Star Wars -elokuvasta. Silloin taistelukoreografi Nick Gillard julisti ennen ensi-iltaa Sithin koston olevan 95-prosenttisesti valomiekkailua.

Animaatiosarja Rebels ei nimestään huolimatta ollut Kapinaliiton tarina

Ensi viikolla julkaistaan Star Wars Rebels -animaatiosarjan neljäs ja viimeinen kausi bluraylla ja dvd:llä Euroopassa. On totisesti aikakin, sillä Yhdysvaltojen julkaisupäivä oli jo heinäkuun lopussa. Sitäkin enemmän oli aika siksi, että tätä ennen Rebelsin loppua on ainakin Suomessa ollut lähes mahdoton katsoa missään laillisesti. Tai siis, levyjen tilaaminen Amerikasta ei tietenkään ole laitonta, vaikka niiden soittaminen vaatiikin aluekoodivapaan soittimen, mutta tietääkseni millään suomalaisella kanavalla tai suoratoistopalvelussa Rebelsin viimeisiä jaksoja ei ole nähty.

Näin ollen lausun tässä kohtaa muutaman ajatuksen sarjasta kokonaisuutena. Koska tiedän sarjan olevan monella kiinnostuneellakin vielä katsomatta, yritän pitää suurimman osan kirjoituksesta yksityiskohtia spoilaamattomana – normaalilla teoskritiikkitasolla, siis. Kaikkia spoilereita ei mielestäni ole järkevä vältellä, koska Rebelsin viimeisenkin kauden juonikuviot ovat kuitenkin olleet netin SW-keskusteluissa avointa riistaa jo kuukausien ajan. (Tämän vuoksi on mahtavaa, että ensi vuoden The Mandalorian -sarja saa ensi-iltansa Disneyn suoratoistopalvelussa, joka toivottavasti sitten on suomalaistenkin saatavilla jo aloittaessaan).

Aivan kirjoituksen lopuksi menen Rebelsin lopun oikeasti spoilaaviin juonikuvioihin, mutta sitä ennen varoitan vielä erikseen.

rebels-season4

Rebelsiä tehtiin siis neljä tuotantokautta (75 jaksoa) vuosina 2014-2018. Kyseessä oli ensimmäinen uusi kerronnallinen kokonaisuus, jonka Lucasfilm sai ulos Disney-omistuksen aikana.

Sarjan alkaessa kuvittelin, että se jatkuisi paljon pitempäänkin. The Clone Warsia tehtiin alunperin viisi kautta, ja silloinkin sarja loppui ennen kuin showrunner Dave Filoni ja muut tekijät olisivat halunneet – juuri siksi, että Disney halusi lopettaa prequel-sidonnaisen tuotteen ja tehdä tilaa tarinoille, jotka perustuivat pikemminkin originaalitrilogiaan. Kuitenkin The Clone Wars sijoittui sarjan historiassa varsin ahtaaseen episodien II ja III väliin, kun taas Rebelsillä oli potentiaalisena leikkikenttänään vuosia kaukaisen galaksin historiaa. Sarja alkoi hetkestä noin viisi vuotta ennen episodi IV:tä, ja se olisi hyvin voinut jatkua aina originaalitrilogian vuosiin, jopa niiden ohi. Tarinan nimihän oli Rebels, kapinalliset: sarjassa olisi sen perusteella jopa voitu jossakin vaiheessa tavoittaa originaalitrilogian aika ja kertoa rinnakkaistarina Kapinaliiton klassisista vuosista.

rebels-mon-mothma

Myöhemmät kaudet veivät Rebelsin ensin yksinään toimineet sankarit varsinaisen Kapinaliiton jäseniksi. Tässä kyydissä Mon Mothma.

Näin ei tapahtunut. Varhaisessa vaiheessa Rebelsin päähenkilöiden kyllä suunniteltiin hankkivan käsiinsä Kuolemantähden suunnitelmat, mutta sitten tämän tarinan kertominen napattiin ensimmäisen standalone-elokuvan Rogue Onen perustaksi. Lopulta Rebels loppui jo noin vuosi ennen episodi IV:n tapahtumia.

Sitä en tiedä, missä vaiheessa tämä ratkaistiin, mutta ihan sarjan perusteella uskon, että Rebelsistä kasvoi tekemisen aikana toisenlainen sarja kuin sen tekijät alunperin tarkoittivatkaan. Minä koin sarjan olevan alkuvaiheessa hyvinkin ensemble piece, jonka tehossa olennaista oli, että päänäyttelijät äänittivät repliikkinsä samassa huoneessa luontevana dialogina. Pääkuusikko – kapinallisorpo Ezra Bridger (Taylor Gray), cowboy-jedi Kanan Jarrus (Freddie Prinze, Jr.), tiiminvetäjä ja mestarilentäjä Hera Syndulla (Vanessa Marshall), teinimandaloreaani Sabine Wren (Tiya Sircar), muskelimasa Zeb Orrelios (Steven Blum) ja droidi Chopper (Filoni itse, ilman krediittiä ennen viimeistä jaksoa) – pelasi hienosti yhteen. He muodostivat kaikkien Star Wars -perinteiden mukaan toisistaan välittävän perheen, josta katsojan oli helppo löytää suosikkinsa. Sarjan ”koko perheelle” -viehätys perustui ennen kaikkea siihen, että siinä missä nuori katsoja saattoi samastua Ezraan ja tykätä esimerkiksi Zebin ja Chopperin toilailuista, aikuinen näki syvempiä sävyjä esimerkiksi sodan keskellä pakosalla elävissä Kananissa ja Herassa.

Ylipäätään Rebelsissä oli koko ajan sävyjä monille yleisöille: pinnaltahan sarja oli useimmiten nuorille(kin) katsojille suunnattu seikkailukomedia, jossa sankarimme pelastivat usein päivän Imperiumin ikävimpiäkin ilkiöitä vastaan silkan luontaisen nokkeluutensa ansiosta. Pinnan alla, toisin paikoin tai välillä jopa samaan aikaan Rebels oli suuramiraaleineen, inkvisiittoreineen ja soluttautuneine vakoojineen suorastaan jännittävää seurattavaa, eikä sarja suinkaan tehnyt sisällissodasta veretöntä, vaikkei uhreja yleensä alleviivattukaan. Yksittäisistä jaksoista erityisesti toisen kauden pitkä avausjakso The Siege of Lothal, jossa sankarimme kohtaavat ensimmäisen kerran sen kaikkein kuuluisimman sithin, ja kolmannen kauden loppupuolen runollisen kaunis Twin Suns ovat ehdottomasti hetkiä, jotka kuuluvat kirjoissani viime vuosien suurimpiin koko Star Warsissa – siis elokuvat mukaan lukien.

rebels-vader

Ezra, Kanan ja vastustaja, jota ei pitäisi voida kohdata kovin monta kertaa ja selvitä hengissä.

Kaikki tämä kesti kyllä sarjan loppuun asti, mutta jossain vaiheessa tapahtui käänne, jonka tekijät sanoivat lopuksi ääneenkin: Rebels oli kokonaisuutena Ezran tarina. Siis sellainen nuoren orvon kasvutarina läheisistään ja ympäristöstään välittäväksi nuoreksi aikuiseksi, jollainen niin ikään noudattaa parhaita Star Wars -perinteitä. Se ei tarkoita, etteivätkö muutkin hahmot – Kanan ja Sabine aivan erityisesti – olisi saaneet sarjan aikana omat kantavat juonikaarensa, mutta kuitenkin, että viimeistään kolmannella ja neljännellä kaudella sarjalla oli keskushenkilöiden tiimin sijaan selvästi yksi keskushenkilö. Se oli selvästi valinta, jonka tekijät jossain vaiheessa tekivät. Ja sen tehtyään oli ymmärrettävää, että tekijät halusivat myös sulkea tarinan Ezran mukana: tällä kertaa kun he onneksi saivat lopettaa tarinan haluamallaan tavalla.

Toinen suuri muutos, mikä Rebelsille tapahtui, liittyi juuri tähän. Se tapahtui jo ensimmäisen kauden jälkeen, mutta sekään ei välttämättä ollut Filonilla ja kumppaneilla mielessä vielä sarjaa suunnitellessa. Kävi nimittäin niin, että Rebelsistä muotoutui hyvin monella tapaa jatko-osa The Clone Warsille. Toisesta kaudesta alkaen sarjaan tuotiin tärkeisiin sivurooleihin monia TCW:n hahmoja, joista huomattavan moni sai Rebelsissä sellaisen emotionaalisen lopun, jota Filoni ei saanut heille kesken jääneessä The Clone Warsissaan antaa.

Aivan erityisesti tällaisena hahmona on mainittava Maul, joka oikeastaan vasta TCW:ssä oli kasvanut syvälliseksi ja aidosti merkitykselliseksi kaukaisen galaksin pahikseksi tai antisankariksi – siis sen pelkän action-hahmon sijaan, joka hän Pimeässä uhassa oli. Rebelsissä Maulin matka jatkui vielä syvemmälle, ja hän oli jälkimmäisessä sarjassa ehkä vielä TCW:täkin kiinnostavampi. Tässä vaiheessa historiaansa Maul ei todellakaan ole enää sith, ja koska nimenomaan Palpatinen juonet ovat vieneet häneltä kaiken, ei mikään pakko maailmassa määräisi häntä olemaan kapinallisten silmissä edes pahis, mutta vallanhimoiselle luonnolleen sarvipäämme ei silti voi mitään.

rebels-clones

The Clone Warsin kloonit Rebelsissä, vuosia Palpatinen käsky 66:n jälkeen.

Rebelsin yhteydet The Clone Warsiin ulottuivat sitä paitsi pelkkiä hahmojen historioita pitemmälle. Rebels pui kestonsa aikana muun muassa aiemmasta sodasta jäljelle jääneiden kloonien elämän tarkoitusta, Mandaloren planeetan tilaa Imperiumin miehityksen ikeessä ja Voiman muinaisempia tasoja jedien ja sithien pikkumaisen kahinan takana – kaikki nämä juonilankoja, joiden käsittely alkoi jo The Clone Warsissa.

Osin kyse oli siitä Lucasfilmin tarinaryhmän ohjailemasta kokonaiskuvasta, jonka nimissä esimerkiksi Saw Gerrera poimittiin ensin TCW:stä Rogue Oneen ja sen jälkeen näiden väliin sijoittuvaan Rebelsiin, jotta kaikki kerronta täydentäisi luontevasti toisiaan. Pieneltä osin kyse saattoi olla siitäkin, että jatkamalla TCW:n kuvioita Rebels saatteli eläkkeelle myös George Lucasia, joka osallistui tiiviisti TCW:n juonimiseen ja oli esimerkiksi hyvin kiinnostunut Mandalore-juonikuvioista, mutta joka ei ollut enää mukana Disneyn lopettaessa sen ennen aikojaan ja tilatessa tilalle Rebelsin. Mutta varmasti kyse oli aivan yksinkertaisesti myös siitä, että Filonilla jäi henkilökohtaisesti edellisen sarjan puolella asioita sanomatta – ja ehkä jopa siitä, että Filonin sydän oli sittenkin koko ajan enemmän sen edellisen sarjan puolella.

Tähän väliin se spoilerivaroitus. Jatkan kuvan alla, mutta sitten spoilaan Rebelsin viimeisen kauden loppua.

rebels-ezra-thrawn

Kun Ezra Bridger kohtaa suuramiraali Thrawnin, ovat siinä kohdakkain myös Star Warsin oheistarinoiden 1990-luvun ja 2010-luvun sukupolvet.

Tässä nimittäin tullaan siihen, miksi Rebels ei sitten voinutkaan jatkua kapinallisten tarinana Kapinaliiton kasvaessa originaalitrilogian aikaan. Ei voinut juuri siksi, että sarja oli tai siitä tuli lopulta juuri Ezran tarina.

Rebelsissähän oli kaksi jediä. Kanan Jarrus oli selvinnyt Palpatinen puhdistuksista padawanina, eikä siten ollut saanut oikeaa jedikoulutusta, mutta teki parhaansa Voimassa vahvan nuoren Ezran kouluttamiseksi. Tämä ei ollut mikään kanoninen ongelma, sillä kyllähän kaukaisessa galaksissa aina kaikenlaisia Voiman käyttäjiä ja unohtuneita jedejä on piileskellyt. Aikuiskatsoja varmasti osasi myös odottaa, että mentorhahmo Kanania odotti (jälleen Star Wars -perinteiden mukaisesti) traaginen loppu jossain vaiheessa sarjaa.

Mutta kun Ezrakin kehittyi Voiman käyttäjänä ja kun Luke Skywalkerin aika lähestyi, sarjalla oli tietenkin käsissään oikea ongelma. Koska Ezran olivat sarjan aikana huomanneet sekä Dagobahissa leiriään pitävä mestari Yoda että Coruscantilla hoviaan hallitseva keisari Palpatine, olisi ollut epäuskottavaa, jos Ezra noin vain olisi jatkanut seikkailujaan Yavinin taisteluun asti ja siitä ohi, mutta ei olisi koskaan päätynyt Luken kaltaiseen asemaan galaksissa. Eikä kysymykseen tainnut tulla Ezran erityisen sankarillinenkaan kuolema, kun hänestä oli tehty alleviivaten sarjan keskushahmo ja nuorten katsojien ensisijainen samastumisen kohde.

Rebels ratkaisi ongelman…kohtalaisesti. Sarjan lopussa Ezra poistuu galaktisen sisällissodan näyttämöltä sankarillisesti, mutta ei kuole, vaan pikemminkin katoaa. Sarjan epilogi antaa ymmärtää, että Ezraan ja hänen myöhempiin vaiheisiinsa vielä palataan Jedin paluun jälkeisessä ajassa, ehkä jossain toisessa sarjassa tai vaikkapa tulevaan suoratoistopalveluun tehtävässä elokuvassa, kukapa tietää. Koska Ezra häviää jonnekin galaksin tutkimattomille ulkolaidoille, tässä kertomattomassa tarinassa on vieläpä potentiaalia kytkeytyä aikanaan siihen toiseen tarinaan, jossa Imperiumin rippeistä kehittyy First Order samalla suunnalla.

(Se, että Ezra vie mukanaan mystiseen määränpäähänsä myös rakastetun pahiksen suuramiraali Thrawnin oli silti tavallaan vielä erikoisempi ratkaisu: se tarkoittaa, että tässä nykyisessä kaanonissa Thrawn on tosiaan poissa kuvioista Imperiumin loppuvuodet, joihin hänen alkuperäinen aikansa Timothy Zahnin kirjoissa 1990-luvun alussa ajoittui. Toisaalta se tietysti tarkoittaa, että Ezran tavoin Thrawn voi vielä palata galaksiin episodien VI ja VII välisenä pitkänä kertomattomien tarinoiden aikana.)

Loppukuviossa saattoi siis olla huonollakin tavalla kikkaileva sävy, mutta ehkä se oli silti ainoa mahdollinen ratkaisu. Tavallaan Filoni maalasi itsensä nurkkaan tekemällä Ezrasta sekä oikean jedin että sarjan päähenkilön. Vaikka minä olisin mielelläni katsonut viidennen kauden Rebelsiä, joka varmaankin olisi viimeistään päätösjaksossaan sivunnut Rogue Onen lopputaistelua, ei sarja nimestään huolimatta voinut jatkua enää ilman Ezraa, eikä toisaalta pitää Ezraa mukanaan enää sinne asti.

Sitä se ei onneksi tarkoita, etteivätkö Ezran lisäksi myös Hera Syndulla, Sabine Wren ja Zeb Orrelios voisi jatkaa seikkailujaan tulevissa tarinoissa. Hera on jo useamman kerran esiintynytkin Marvelin SW-sarjakuvissa, ja pidän molempia peukkuja Sabinen esiintymiselle The Mandalorianissa. Sillä jos Rebels on jotain opettanut Lucasfilmille ja meille katsojillekin, niin juuri sen, että mikään ei lopu loppuunsa.

The Clone Wars saa uusia jaksoja ensi vuonna samassa Disneyn suoratoistopalvelussa missä Mandaloriankin. En ihmettelisi vähääkään, jos uudesta animaatiosarjasta Resistancesta löytyisi yllättäen henkisiä tai konkreettisia yhteyksiä Rebelsiin. Eikä Rebelsin oman nimikkeen paluu jossain muodossa varmasti sekään ole mikään mahdottomuus. Onhan sillä myöhempiin kertomuksiin sopiva nimikin.

Sen erään hahmon paluu Solossa ja mitä se merkitsee

Jätin Solo-arviostani tietoisesti kokonaan pois yksityiskohdan, joka esimerkiksi meidän perhekunnassamme oli aivan ensimmäinen puheenaihe elokuvan päätyttyä. Tein näin siksi, että siitä olisi tullut liian pitkä sivupolku – joka siis polkuilkoon nyt tässä. Kirjoitus spoilaa Solo-elokuvaa.

Solo_Han_Lando_Beckett.png

Tätä mahtavaa galaktisen poikabändin poseerauskuvaa ei muuten ollut Solossa. Sääli!

Ensin vertailukohta. Kun Rogue One näytti katsojalle kuvernööri Tarkinin, prinsessa Leian ja Darth Vaderin, heidän esiintymisensä ei varsinaisesti voinut olla yllätys kenellekään. Tarkinin ja nuoren Leian henkiinherättäminen digitaalisesti saattoi tietysti yllättää (Peter Cushing kuoli jo vuonna 1994, kun taas Carrie Fisher ehti nähdä itsensä nuorena jälleen), mutta hahmojen esiintyminen Kuolemantähteen kytkeytyvässä tarinassa ei varmasti voinut. Darth Vader taas vilahti Rogue Onen markkinoinnissakin, mutta hänet onnistuttiin silti tuomaan kankaalle hieman yllättäen: fanit tunnistivat laavaplaneetan Mustafariksi ja ehtivät juuri ajoissa arvaamaan, kuka bactakammiossa hengailikaan, ennen kuin hahmo asteli esiin ikonisessa naamiossaan.

Moni, tai minä ainakin, varmasti ajatteli Boba Fettin saavan Solossa samantapaisen tunnelmallisen pikkuroolin. Onhan Boba yksi sarjan suosituimmista hahmoista, melkein oman soololeffansa sankarikin, ja onhan Boballa ja Hanilla originaalitrilogiassa selvästi yhteistä historiaa. (Se, että emme saaneet Bobaa, saattaa liittyä päivän uutiseen: The Hollywood Reporterin mukaan James Mangold valmistautuisi Boba-leffan ohjaamista. Mutta en mene nyt siihen enempää.)

Boban sijaan saimme Solossa kohtauksen, jossa Qi’ra (Emilia Clarke) ottaa elokuvan lopussa yhteyttä Crimson Dawn -rikollissyndikaatin johtajaan, joka paljastuu Darth Maulina aikanaan tunnetuksi hahmoksi. Maul kutsuu Qi’ran luokseen ja lupaa valomiekkaansa heilutellen inhasti tälle tulevaisuudessa läheise työsuhteen oman itsensä kanssa.

Kohtaus on hyvin monella tavalla hämmentävä. Yritän avata sitä parhaani mukaan.

Tässä kohtaa oli kuva otsikon hahmosta, mutta se tunki tästä someen spoilaamaan.

Solon sisällä kohtauksella on pari ihan ymmärrettävää funktiota, jotka ainakin itseltäni menivät ensimmäisellä katsomiskerralla ohi hieroessani silmiäni näkemääni hahmoa ihmetellen (Maulin näyttäytyminen ei ollut tavoittanut minua ennen esitystä edes huhuna). Kohtaushan on selitys Qi’ran lähdölle pois Hanin luota ja tavallaan myös hahmon yleiselle surumielisyydelle. Qi’ra tietää (tietäessään asioista ”hieman enemmän” kuin Han), että Crimson Dawnin koura ei pysähdy Dryden Vosiin (Paul Bettany), joten ottaessaan yhteyttä syndikaatin päällikköön ja antaen Hania sisältämättömän selityksen Vosin kuolemalle, Qi’ra pelastaa ensirakkautensa hengen. Han itse luulee tulleensa petetyksi, mutta sekin on Qi’ran mielestä varmasti välttämätöntä: Han kun ei tietenkään antaisi Qi’ran tehdä näin. Samalla kohtaus antaa lisää vihjeitä siitä, kuinka synkkiin asioihin Qi’ra onkaan orjuusvuosiensa aikana sotkeentunut.

Hyvä siis niin tarinan kannalta, mutta miksi Crimson Dawnin takapiruksi paljastuu juuri Maul (ent. Darth)? Tämä kun todella vie katsojan huomion aivan toisaalle Hanin tarinasta. Koska Han Solo ei tosiaan elokuvassa Maulia näe, eikä juuri Maulin paljastuminen Vosin kummisedäksi lisää Solo-leffaan mitään, on Maul näin ollen mukana elokuvassa vain katsojalle. Ja siitä pääsenkin siihen hämmennykseen.

maul-clone-wars

Alakerrastaan paikkailtu Maul The Clone Wars -sarjassa vuonna 2012 (episodien II ja III välissä, 20 vuotta ennen ANH:ta).

Seuraa in-universe -historiaosuus. Darth Maul (Ray Park), Darth Sidiousin oppipoika, näytti kuolevan Naboon reaktorikuiluun tultuaan nuoren Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) puolittamaksi Episodi I:n lopussa. Sen koommin Maulia ei prequeleissa nähty, mutta vuosia myöhemmin hänen paljastui The Clone Wars -sarjassa selvinneen sittenkin. Tämä on olennaista: Darth Maulin paluu oli siis hahmon luojan George Lucasin keksintö, ja jo melkein kymmenen vuotta vanha keksintö, sitä paitsi.

The Clone Warsin Maul ei kuitenkaan enää ollut sith eli Darth, ja monien mielestä hän oli animaatiosarjassa kiinnostavampi kuin Episodi I:ssä tai prequelien aikaisessa expanded universessa. Animaatiosarjassa Maul oli katkera ja kostonhimoinen sekä hänet halkaisseelle Kenobille että häntä hyväksikäyttäneelle Sidiousille. Samalla hän tavoitteli edelleen myös valtaa ja voimaa, ja niitä saavuttaakseen kääntyi sekä kotiplaneettansa Dathomirin muinaisen taikuuden että galaksin alamaailman puoleen. Luonnollisesti nämä suunnitelmat aikanaan kariutuivat.

Näin siis kloonisotien aikaan eli episodien II ja III välissä. Toisenlainen, vanhentunut ja joiltain osin leppynytkin, mutta edelleen voimaa ja kostoa Kenobille etsivä Maul kohdattiin Rebels-animaatiosarjassa, joka puolestaan ajoittuu episodi IV:ää edeltäviin vuosiin eli aikaan Solon jälkeen. Tuossa sarjassa Maulin ja Obi-Wanin pitkälle ja kostonhimoiselle suhteelle kirjoitettiin myös komea loppu.

Nyt Solon cameo tarjoilee meille siis in-universe lisäyksen Maulin henkilöhistoriaan: The Clone Warsin ja Rebelsin välissä Maul kohosi Crimson Dawn -syndikaatin johtoon (vai perustiko hän sen ehkä ihan itse?). Aiemmat vaiheet muuten sulautuvat myös yhteen Solon Maulissa: hahmon kehoa näytteli nyt jälleen alkuperäinen Maul eli Ray Park, mutta repliikit lausui Sam Witwer eli animaatioiden Maul-ääni. (The Phantom Menacen Maul-ääni oli koomikkona paremmin tunnettu Peter Serafinowicz.)

maul-rebels

Maul Rebels-sarjassa vuonna 2016 (episodien III ja IV välissä, muutamia vuosia ennen ANH:ta).

Mikäpä siinä, mutta kun… eivät kaikki taida suhtautua näihin elokuviin in universe -historiankertomuksena. Solo tavoittaa isot yleisöt, ja väitän, että huomattavalle osalle sen katsojia Maul oli ennen tämän viikon ensi-iltaelokuvaa vielä kuollut.

Esimerkiksi Suomessa Star Wars -animaatioita on näytetty niin huonosti, että moni tosifanikaan ei ole niitä katsonut. Tai jos on katsonut, ei ole suhtautunut niihin samalla kanonisella vakavuudella kuin elokuviin. Katsoja, joka muistaa Maulin vain yhden leffan pahiksena ja/tai katsoo tämän kuolleen elokuvansa lopussa, voi jäädä pahasti hämilleen hahmon hönkiessä yhtäkkiä Solon loppupuolella eläväisenä.

Todistettavasti moni animaatiot katsonutkin on kuitenkin jäänyt ymmälleen, hieman toisista syistä vain. The Clone Warsissa tai Rebelsissä ei tosiaan ole annettu ymmärtää Maulilla olleen tällaista vallan vaihetta, johon Solo nyt vihjaa, vaikka se vaikuttaa ilmeisen isolta osalta Maulin kunnianhimoisia elämänvaiheita. Siinä on selvästi tarinaa kerrottavaksi – mutta koska tähän väliin ei ole ainakaan nyt tekeillä animaatiosarjaa, ei sitä tarinaa kerrota meille lähiaikoina yhtä kätevästi kuin vaikkapa Saw Gerreran, joka poimittiin The Clone Warsista ensin Rogue Oneen ja tuotiin sen jälkeen Rebelsiin niin, että hahmo sai loppukohtauksensa lisäksi kokonaisen kaaren lyhyen ajan sisällä.

maul-solo

Maul Solossa vuonna 2018 (episodien III ja IV välissä, mutta noin 10 vuotta ennen ANH:ta).

Miksi siis Maul, ja miksi juuri nyt? Maul ei ole koskaan tätä ennen liittynyt mitenkään Han Soloon, eikä oikeastaan liity nytkään – ellei meille sitten kerrota tarinaa, jossa Qi’ra ja Han kohtaavat jälleen, sillä sellaiseen tarinaan Maul epäilemättä tämän jälkeen kytkeytyisi.

Ensimmäinen teoriani onkin, että Maulin näyttäytyminen on jatko-osatäky. Koska Soloon on tungettu käytännössä aivan kaikki Han Solon hahmon ainesosat kultaisista nopista Millennium Falconin voittamiseen korttipelissä, Solon lopussa ei olisi oikeastaan mitään avointa jäljellä mahdollista jatko-osaa varten, ellei Qi’ra karkaisi Hanilta tuntemattomille teille. Se taas ei ehkä yksinään olisi riittävän kiinnostava kysymysmerkki, koska Qi’ra kuitenkin on katsojalle aivan uusi hahmo, ja koska katsoja joka tapauksessa tietää, etteivät nämä nuoret ”saa toisiaan”. Vihjaus siitä, että jatko-osassa Han saattaisi kohdata itsensä Maulin, on saattanut tuntua Lucasfilmin tarinaryhmän ideariihessä aivan toisentasoiselta tarjoukselta katsojalle.

Toinen vaihtoehto on, että Maulin näyttäminen teaseröi jotakin muuta Star Wars -tarinaa – siis samaan tapaan kuin Marvel-leffojen lopputekstien jälkeiset minikohtaukset, jotka eivät useinkaan liity enää juuri päättyneeseen teokseen, vaan pikemminkin juuri luovat siltaa ja odotuksia seuraavaan. Tällöin kaikki vaihtoehdot johtavat niihin projekteihin, joista ei ole tiedotettu vielä mitään virallista. Seuraava elokuva kun on episodi IX kaukana Maulin ajasta, seuraava animaatio Resistance sijoittuu uutta trilogiaa edeltävään aikaan ja Jon Favreaun näytelty sarja puolestaan Jedin paluun jälkeisiin vuosiin.

Koska Rian Johnsonin tai David Benioffin ja D.B. Weissin elokuvasarjat tuntuvat olevan vielä aika kaukana, vaihtoehdoksi jää vuoden 2020 standalone-elokuva – jota tosin ei ole vieläkään julkistettu, mutta jonka on laajalti epäilty jo pitkään olevan Obi-Wan. Kirjoitin äskettäin tuoreimmista projektia koskevista huhuista, joiden mukaan elokuva olisi jo esituotantovaiheessaan, vaikka tiedotetta ei ole kuulunut.

Obi-Wan Kenobin hahmoon Maul tosiaan kytkeytyisikin, ja vielä muutamia vuosia sitten moni animaatio-warssien ystävä arvelikin, että mahdollisen Obi-Wan-elokuvan luontevin pahis olisi juuri Maul. Itse arvelin tuolloin, että sen vaihtoehdon esteenä olisi juuri se, että elokuvien suurelle yleisölle Maulia ei oikein voitaisi palauttaa henkiin alkuperäisen kuolemansa jälkeen, mutta sepä ei näemmä tunnu Lucasfilmiä haittaavan.

Sen sijaan varsin isona kerronnallisena ongelmana voitaneen pitää sitä, että Rebelsissä tosiaan vasta aivan hiljattain kerrottiin Obi-Wanin ja Maulin suhteen luonteva loppupiste, eikä sitä tarinaa siis voida enää kertoa elokuvassa. Toki hahmot voidaan kirjoittaa kohtaamaan Solon ja Rebelsin väliin jäävien vuosien aikanakin – ja vaikkapa joutua joidenkin olosuhteiden pakosta työskentelemään yhdessä parhaaseen buddy-cop-tyyliin, jos nyt ideoita heittelen – mutta äskettäin tehdyn Rebels-jakson olemassaolo asettuu erikoiseen valoon Lucasfilmin tarinaryhmän suurissa suunnitelmissa, jos Maulia olisi ollut jo pitkän aikaa määrä käyttää Obi-Wanin omassa elokuvassa. Sekin tuntuu pulmalliselta, että Obi-ratkaisu Maulin kysymykseen toisi Solon lopun perusteella Obi-Wan-elokuvaan todennäköisesti myös Qi’ran, jolloin taas paikalle luontevasti sopisi myös Han – jonka taas ei pitäisi tavata Obi-Wania ennen episodi IV:ää. Kimuranttia!

Toki Maul voisi olla mukana jonkin aivan muunkin hahmon omassa elokuvassa – sen Boba Fettin, esimerkiksi. Tai jos aivan villiksi ryhdytään, toki Maulin oma elokuvakin olisi mahdollinen. Ehkei kovin todennäköinen kuitenkaan.

quinlan-vos.jpg

Eräs kandidaatti: Quinlan Vos.

Kaiken kaikkiaan en voi olla miettimättä, oliko Lucasfilm miettinyt tätä ihan loppuun asti. Jos Maul oli mukana vain fanipalveluksena, se oli fanipalvelus, josta moni fani jäi vain ymmälleen. Pelkäksi fanipalvelukseksi Crimson Dawnin pomoksi olisi voitu asiat tunteville faneille esitellä aika moni muukin hahmo. Vain muutaman esimerkin mainitakseni: vanhan expanded universen ”väliepisodi V.5:n” Shadows of the Empiren rikollisprinssi Xizor, Timothy Zahnin kirjojen myöhempien aikojen kiltti salakuljettajapomo Talon Karrde tai suurta yleisöä ajatellen vaikkapa Jabba.

Tai, jos saan aivan itse ehdottaa uutta uraa eräälle hahmolle: Dryden Vosin sukunimikaima (!) Quinlan Vos.

Quinlan Vos oli alunperin merkittävä expanded universe -hahmo (ja aivan alunperin tyylikkään näköinen taustaextra The Phantom Menacessa samaan tapaan kuin Solossa mainittu Aurra Sing). Hän on kuitenkin tukevasti kaanonia, tullen nimeltä mainituksi Revenge of the Sithissä ja esiintyen sittemmin muun muassa The Clone Warsissa. Vain pari vuotta sitten Quinlan Vos sai oman kaanonkirjansakin, mikä melkein jo sinänsä vihjaa, että Lucasfilm ei ole sanonut viimeistä sanaansa hahmosta. Miksi olisikaan, sillä Vos on ilman muuta merkittävin prequel-aikojen jedi, jonka episodi III:n jälkeinen kohtalo on jätetty auki – kuolemakohtaus tosin kuvattiin Revenge of the Sithin käsky 66 -montaasiin, mutta Lucas päätti jättää sen pois. Esimerkiksi minä olen aina olettanut, että Lucasin aikomus oli käyttää Quinlania Underworld-sarjassaan. Quinlanilla on myös ollut erinäisiä vaiheita pimeän puolen kanssa, joten päätyminen mafiosoksi Imperiumin pimeinä vuosina ei olisi aivan kaukaa haettu kohtalo. Solon loppuun hän olisi sopinut loistavasti, jopa tosiaan Drydenin sukunimen selittäen. Quinlan Vos pahana syndikaattipomona olisi ollut ydinyleisölle todella merkittävä fanipalvelus-cameo, pieni twist suorastaan, ja koska hänetkin olisi voitu panna käyttämään Voimaa tai heiluttelemaan valomiekkaa holochatissa, olisi hänestä saatu kutkuttava vihjaus myöhemmästä tarinasta myös katsojalle, joka ei olisi hahmoa nimeltä tunnistanut.

Mutta Maul meillä siellä oli, ei Quinlan. Jos Maul oli mukana Solossa harkittuna juonilangan avauksena – ja kaipa kuitenkin pitää toivoa, että näin oli mieluummin kuin harkitsemattoman työtapaturman tuloksena – meidän sopii vain toivoa, että sen langan päässä odottaa kiinnostava tarina, joka sopii sekä sarjan että hahmon historiaan. Enkä yllättyisi, jos kuulemme siitä langasta lisää aivan piankin.

Kymmenen väärää tulkintaa The Last Jedistä

The Last Jedi julkaistaan dvd:llä ja bluraylla Pohjoismaissa ensi viikolla. En tiedä onko asia välttämättä näin kotijulkaisujen unohduksen aikana näin, mutta periaatteessa tämä lie kohta, jossa moni katsoo elokuvan uudelleen – ja moni vasta toista kertaa.

Koska kyseessä oleva episodi jakoi mielipiteitä rajustikin, ajattelin otsikoida tämän blogimerkinnän provosoivasti ja esittää kymmenen väitettä, jotka toistuivat The Last Jedi -haukuissa viime vuoden joulukuussa, mutta jotka – ihan oikeasti! – eivät pidä paikkansa. (Ei huolta, näidenkin jälkeen tilaa jää sekä elokuvan inhoamiselle että rakastamiselle.)

Nämä eivät ole tärkeysjärjestyksessä, vaan elokuvan sisäisen kronologian järjestyksessä.

tlj-bombs

1.Avaruudessa ei voi pudottaa pommeja.

Hämmästyttävän monen katsojan oli vaikea hyväksyä alun kohtausta, jossa vastarinta käyttää avaruudessa pommikoneita. ”Ei pommeja voi pudottaa avaruudessa”, kuului joidenkin ensimmäinen kritiikki ääneen jopa elokuvan lopputekstien aikana – sanat, joiden olisi luullut olevan merkki siitä, että elokuvassa ei puhujan mielestä tainnut olla juuri valittamista, mutta tässä tapauksessa niin ei ehkä ollut.

Koko väitteen voisi sivuuttaa huomauttamalla, että siinä kritisoidaan kuvitteellista avaruustekniikkaa kuvitteellisessa maailmassa, jossa avaruudessa kuuluu ääniä, jossa pienissä rahtialuksissakin on painovoima ja jossa edellisessä episodissa nähtiin aseeksi muutettu paikkaa vaihtava planeetta, joka ampuu auringosta keräämällään voimalla planeettoja tuhoavia sysäyksiä hyperavaruuden läpi. Tällaisten ennakkotapausten rinnalla luulisi olevan helppo sulattaa, että tällaisessa kuvitteellisessa avaruudessa voi tietenkin pudottaa pommeja, koska fysiikan lait eivät muutenkaan taida toimia aivan kuten meidän maailmassamme – jossa, muuten, valon nopeuden ylittäminenkin on mahdotonta.

Mutta jos tarkastellaan pelkkää pommitusta, on se paljon helpompi selittää kuin esimerkiksi mikään noista edellä mainituista tekniikoista. Niin sanottu virallinen selitys (esimerkiksi The Last Jedi Visual Dictionary -kirjassa) kuuluu, että pommit ovat magneettisesti varattuja siten, että ne hakeutuvat maaliinsa. Itse ajattelin katsoessani pommituksen perustuvan liike-energiaan: siis että vastarinnan pommittaja ei niinkään pudota kuin työntää pommit kohti First Orderin dreadnoughtia. Joku toinen tulkitsi, että jos kerran hyväksymme aluksilla olevan painovoiman, voimme kai olettaa, että suuri dreadnought voisi vetää puoleensa pieniä pommeja jo itsestään. Lopullisena argumenttina käytän kuitenkin originaalitrilogiaa: jo Imperiumin vastaiskussa nähdään TIE-pommittaja, joka aivan samaan tapaan pudottaa pommeja avaruudessa asteroideille, joilla Millennium Falcon piileksii.

tlj-homing-beacon.jpeg

2. Finn ei ole oppinut mitään, sillä tässäkin episodissa hän vain yrittää paeta.

Väärin. Finn ei yritä livahtaa pakokapseliin kesken epätoivoisen tilanteen pelastaakseen itsensä, vaan pelastaakseen Reyn. Kyse on ystävyydestä, rakkaudesta tai siitä, että Finn uskoo Reyn olevan arvokkaampi kuin koko vastarinnan pakolaivaston. Joka tapauksessa Finn ei ole vain omalla asiallaan pihistäessään Reytä kutsuvan lähettimen ja yrittäessään sen kanssa pakoon First Orderia.

Tosin on kyllä totta, että tässä vaiheessa Finn ei ole vielä vahvasti valinnut puoltaan galaktisessa konfliktissa. John Boyegan näyttelemän Finnin hahmokehitys on niitä osia uutta trilogiaa, joissa katsoja saattaa aivan ymmärrettävästi hämääntyä tarinan sisäisestä ajankulusta. Katsojalle Finn on ollut sankari jo usean vuoden ajan, mutta The Last Jedin Finn on tarinan sisällä loikannut First Orderin rivistä vasta muutamia päiviä sitten. Edellisen episodin The Force Awakensin aikana Finn ehti juuri ja juuri vaihtaa pakenemisen ystävästään välittämiseen ja kohdata pelkonsa tunkeutumalla First Orderin tukikohtaan ilman suurta suunnitelmaa. Herätessään yhtäkkiä hengenvaarassa avaruudellisen takaa-ajon keskellä hän ei siis ole vielä ehtinyt sitoutua varsinaisesti taistelemaan vastarinnan puolella. Ja tähän palaankin tässä kirjoituksessa kohta.

tlj-rey-mirror-cave.jpg

3. Reyn vanhemmat olivat juoppoja huumediilereitä, jotka lepäävät joukkohaudassa Jakkulla.

Tarkoitanko sanoa, että on väärin väittää, että Reyn (Daisy Ridley) vanhempiin liittyvä paljastus olisi typerä? En (sillä ei se ole). Mutta tarkoitan sanoa, että näiden Kylo Renin sanojen ottaminen tosiasiana on väärin. The Last Jedi ei sano, että Reyn vanhemmat olisivat alkoholisteja, huumausaineiden vähittäiskauppiaita tai edes edesmenneitä.

Rey näkee saaren peililuolan perällä, Voiman hänelle näyttämän näyn lopussa, oman itsensä kuvajaisen. Pimeän puolen luolan näky on kuvajainen Reyn omista peloista: siitä, että arvoitukselle hänen vanhemmistaan ei ole ratkaisua. Rey on vain oma itsensä, ei ”jonkun tytär”, eivätkä vanhemmat odota häntä missään. Maz Kanata yritti sanoa hänelle samaa The Force Awakensissa sanoessaan, etteivät hänen odottamansa ihmiset ole tulossa takaisin. Syvällä alitajunnassaan Rey pelkää ja olettaa vanhempiensa sittenkin olevan jo kuolleita, ja sitä paitsi olleen vain huumediilereitä tai muita mitättömyyksiä. Tämän Kylo Ren poimii Voima-yhteyksissään Reyn mielestä, ja lausuu sanoiksi pettämättömän pelimiehen taktiikalla: ”Sinä et ole mitään. Paitsi minulle.”

Olennaista on siis: se, että Reyn vanhemmat olisivat olleet juoppoja diilereitä tai lepäisivät jo kuolleina Jakkulla ei ole tosiasia, vaan Reyn pelko. Se ei kuitenkaan täsmää kuvaan, jonka Voiman valoisa puoli näytti Reylle The Force Awakensissa: kuvaan taivaalle nousevasta avaruusaluksesta, joka vei hänen vanhempansa mukanaan. Minusta The Last Jedi esittää tosiasiana vain sen, että Rey ei ole Luken tai kenenkään muunkaan ”tietyn” lapsi (ja tähän voidaan siis vielä palata).

Oma mielipiteeni asiasta on, että Episodi IX:n olisi syytäkin selittää tämä ristiriita. Reyn vanhemmat saattavat tosiaan olla jo kuolleita, mutta ei ole varmaa, että näin olisi.

tlj-luke-flashback

4. Luke Skywalker ei olisi koskaan hylännyt sisartaan, galaksia tai pimeälle puolelle menettämäänsä Beniä. Hän ei myöskään olisi koskaan harkinnut nukkuvan sisarenpoikansa murhaamista.

Tämä on kiistatta vaikeimmin sulatettava asia koko The Last Jedissä. Sitä ei ilmeisesti koskaan hyväksynyt hahmon näyttelijä Mark Hamillkaan, ja minäkin pohdin sitä tässä blogissakin useamman kirjoituksen verran. On todella vaikea hyväksyä, että suuri Luke Skywalker olisi vain mennyt piiloon epäonnistuttuaan oppilaansa kanssa kerran – vaikka tiedämmekin Yodan ja Obi-Wanin tehneen aiemmin täsmälleen samoin.

On silti väärin väittää, että Luke Skywalker ei olisi voinut näin tehdä. The Last Jedi vaatii katsojaa viimein unohtamaan Legends-brändin alle lyödyn vanhan expanded universen ja todennäköisesti myös omat kuvitelmansa Luken Jedin paluun jälkeisistä vaiheista, ja hyväksymään, että tässä virallisessa kaanonissa Lukelle tosiaan kävi juuri näin. Hän ei aloittanutkaan uusien jedien kouluttamista ennen kuin Benin varttuessa. Kun hän niin teki, yritys epäonnistui katkerasti. Jedien historiaa vuosikymmeniä tutkittuaan ja itse opettajana epäonnistuttuaan Luke tuli siihen tulokseen, että jedien koko olemassaolo on enemmän haitaksi kuin hyödyksi, ja niinpä hän päätti varmistaa, että knowhow todella kuolee hänen mukanaan. Siksi Luke piilotti itsensä perheeltään, ystäviltään, galaksilta ja jopa Voimasta, valmistautuen kuolemaan liittymättä Voimaan isänsä ja opettajiensa tavoin – nimenomaan vaikka tiesi kaikkien heidän häntä tarvitsevan.

Omassa päässään Luke teki siis raskaan päätöksen koko galaksin parhaaksi; päätöksen, jota hän ei voinut esimerkiksi vielä Imperiumin vastaiskun aikaan tehdä, sännätessään Leian ja Hanin avuksi Pilvikaupunkiin kesken koulutuksensa. Reyn avulla Luke tosin oppii, että tällä(kin?) kertaa tuo päätös oli väärä, mutta siitähän The Last Jedissä onkin kyse.

Oma lukunsa on valomiekan sytyttäminen Benin vuoteen äärellä. Olen itsekin huomannut talven aikana kääntyväni jonkin verran Rashomon-vaikutteista subjektiivisten muistojen kohtausta vastaan: miekan sytyttäminen menee ehkä minustakin hieman liian pitkälle siitä, mikä Luke Skywalkerin hahmolle on uskottavaa. Silti: on erikseen väärin väittää, että Luke olisi todella harkinnut Benin murhaamista. Elokuvan mukaan Luke katsoi majassa Benin mieleen, näki suurempaa pimeyttä kuin pelkäsikään, ja kauhistuessaan sytytti miekkansa ennen kuin tajusi, mitä oli tekemässä. Se ei ole sama kuin murhan harkitseminen – mutta jää katsojan päätettäväksi, onko se riittävän eri asia.

tlj-luke-rey-cliff

5. Luke muuttaa mielensä ja alkaakin kouluttaa Reytä heti, kun Artoo näyttää pienen videoklipin Leiasta.

Ei muuta. Tutustuttuaan Reyn sinnikkyyteen (ja saatuaan Artoolta näpäytyksen vaarassa olevasta siskostaan) Luke päättää perustella Reylle, miksi hän ei halua kouluttaa tätä. Hän lupaa kolme oppituntia, joista kaksi hän ehtii pitää. Ensimmäinen koskee Voiman todellista luonnetta (”on turhamaista väittää, että ilman jedejä Voiman valo kuolee”) ja toinen historian ja legendojen suhdetta (”suuruutensa vuosinakin jedit epäonnistuivat pimeyden pysäyttämisessä”).

Sen sijaan Luke muuttaa mielensä Reyn kouluttamisesta näiden vastavuoroisten oppituntien jälkeen, avatessaan usean vuoden jälkeen pitkästä aikaa mielensä Voimalle ja ottaessaan yhteyttä sisareensa. Tällöin hän päättää sittenkin lähteä Reyn mukaan – mutta löytääkin tämän Voima-skypettämässä Kylo Renin kanssa ja peruu päätöksensä.

(Kolmas oppitunti jää pitämättä – tai jemmaan episodi IX:ää varten.)

tlj-burning-tree.jpg

6. Varttihullu Yoda polttaa jedien muinaiset kirjoitukset.

Ei polta. Jedien muinaiset kirjoitukset nähdään elokuvan loppukohtauksessa Millennium Falconin laatikossa – Rey siis poimi ne mukaansa ennen lähtöään saarelta. Luke ei tätä tiedä, mutta Yoda toki tietää. Niinpä vanha kujeilija polttaa puun antaakseen Lukelle vielä yhden opetuksen menneisyyden jättämisestä taakse – sattumoisin itse asiassa saman opetuksen, mitä Kylo elokuvassa Reylle toistelee.

tlj-canto-bight-rose-finn.jpg

7. Rosen ja Finnin seikkailu on täysin tarpeeton ja sen poistamalla elokuva vain lyhenisi yli puolella tunnilla.

Niin… Enemmistö meistä The Last Jedistä pitäneistäkin myöntää, että kasinoplaneetta Canto Bightin osuus (ja yleisestikin Finnin ja Rosen yritys löytää mestarikoodinmurtaja ja murtautua Snoken alukselle) on elokuvan heikoin lenkki. Avaruushevosten vapauttamisia on nähty aivan liikaa paljon tusinaisemmissa seikkailuelokuvissa. Osuus sisältää kiusallisen saarnaavaa dialogia puolen valitsemisesta, jonka puolesta saarnaa Rose ja jota vastaan saarnaa DJ. Finnin ja Rosen seikkailussa on myös rytmiongelmia, jotka johtuvat siitä, että heidän osuuttaan leikattiin jälkituotannossa useita kertoja yhä tiiviimmäksi. Nyt vaikuttaa esimerkiksi siltä, että Finn suorastaan unohtaa tehtävänsä marssiessaan sisään kasinoon ja innostuessaan sen glamoröösista tunnelmasta, koska se on yksi harvoista repliikeistä, jotka ovat jääneet jäljelle kasinon sisätiloissa.

Finnin ja Rosen seikkailu on siis minustakin elokuvan toteutukseltaan ontuvin osuus. Mutta tarpeeton tai sisällötön se ei ole. Päinvastoin, Johnson haluaa sanoa sillä paljon, vaikkei välttämättä aivan onnistu.

Kyse on juuri siitä, mihin Finn jäi edellisessä episodissa. Canto Bight edustaa paikkaa, johon Finn näennäisesti voisi paeta hänet tappamaan kasvattanutta First Orderia ja galaksiin leimahtanutta konfliktia. DJ edustaa sydämetöntä asennetta maailman epäkohtiin: ”älä liity minkään puolelle, pidä huoli vain omista asioistasi”.

Näiden vastakohtaa Finnin sisäisessä konfliktissa edustaa Rose (Kelly Marie Tran), hahmo täyttä sydäntä, ja hahmo, joka on sitoutunut hyvälle asialle. Canto Bight ei ole vain kimalteleva pinta, joka peittää alleen orjuutta ja asekauppaa kuten saarna kuuluu, vaan koko se maailmallinen ja arkinen taso, johon keskittyessä voi unohtaa, että galaksissa käydään sotaa, jonka lopputulos ei ole yhdentekevä.

Finnin ja Rosen osuudessa The Last Jediä on siis kyse siitä, että tässä episodissa Finn todella valitsee itse puolensa First Orderin ja Vastarinnan välisessä taistelussa (ja ilmoittaa Phasmalle ylpeänä olevansa ”rebel scum”). Samalla tämä osuus kytkeytyy temaattisesti siihen, mitä elokuva käsittelee Reyn, Kylon ja Luken välillä: kirjoitinkin aiemmin, että The Last Jedi on minusta temaattisesti ennen kaikkea elokuva välinpitämättömyyttä vastaan. Se haluaa sanoa, että vaikka maailma ei ole mustavalkoinen ja hyvä ja paha eivät ole yksinkertaisia käsitteitä, on silti olemassa hyvää. On olemassa konflikteja, joissa hyvän puoli on erotettavissa pahasta. Eikä kaikilta maailman epäkohdilta voi paeta.

tlj-crait-luke

8. Luke uhraa itsensä ainoastaan viivyttääkseen First Orderia ja näin pelastaakseen kourallisen vastarinnan viimeisiä selviytyjiä. Viimeisen jedin uhraus on galaksin mittakaavassa täysin turha.

Tämän tulkinnan (ilman turhuutta) lausuu Poe elokuvassakin, mutta sekin on väärä. Luke ei uhraa itseään vain muutaman ihmisen takia, vaan sytyttääkseen galaksiin toivon liekin. Hän palauttaa paluullaan sekä vastarinnan että jedit henkiin. Vastustaessaan yksin First Orderin tulivoimaa ja sen uutta johtajaa sekä kadoten vahingoittumattomana näiden edessä, Lukesta tulee lopullisesti se myytti, joka hän esimerkiksi Reyn silmissä jo oli.

On syytä palata Luken mielenmuutokseen The Last Jedin aikana. Mitä Luke siis on oikeastaan oppinut uskoessaan elokuvan lopussa, että ei olekaan viimeinen jedi?

Hän on hyväksynyt roolinsa myyttisenä Luke Skywalkerina. Hän on ymmärränyt, että hänen myyttinsä voi pelastaa galaksin, vaikkei hän itse enää voisikaan. Ja hän on ymmärtänyt, että Reystä on tulossa jedi, hänen avullaan tai ilman häntä, vaikka hän kuinka oli ajatellut voivansa lopettaa jedit mukanaan. Käsittääkseni Luke on myös päättänyt opettaa Reytä ja opettaa tälle myös epäonnistumisensa – tosin hän taitaa jo tietää, ettei ehdi tekemään sitä opetusta tällä olevaisuuden tasolla. Mistä pääsemmekin seuraavaan väärään tulkintaan:

tlj-luke-end.jpg

9. Luken ei olisi tarvinnut kuolla, koska hän näyttää toipuvan uupumuksesta, mutta hän päättää kuolla.

Väärin taas – ja tämä väärä tulkinta on nopeasti kuitattu. Luke projisoi itsensä toiselle puolelle galaksia, ja tuo psyykkisesti herkuleaaninen uroteko tosiaan maksaa hänen henkensä.

Miksi Luke sitten vaikuttaa toipuvan, ja kapuaa kivelle katsomaan taivaanrantaa? Koska se on viimeinen osa hänen urotekoaan. Luken on koottava itsensä rauhalliseen tilaan, jotta hän kykenee yhtymään Voimaan sen sijaan, että vain tömähtäisi raatona kalliolle. Luken loppu on myös osa hänen kasvuaan episodin aikana, sillä tosiaan vain muutamaa päivää aiemmin hän oli ehdottomasti päättänyt kuolla kuolevaisten tapaan. Snif, sanon minä.

tlj-broom-boy.jpg

10. Loppukohtaus, jossa ”luutapoika” käyttää Voimaa, on cliffhanger seuraavaan episodiin ja/tai Rian Johnsonin omaan tulevaan Star Wars -elokuvatrilogiaan.

Väärin, väärin, väärin. Luutapoika ei ole tärkeä, ei saa olla tärkeä. Totisesti toivon, että kukaan ei palaisi tähän hahmoon enää koskaan – vaikka arvaankin, että tämä toivo on turha, sillä noin kaikkiin ohimeneviinkin sivuhahmoihin Star Wars -tarinoissa aina joskus palataan. Siitä olen kuitenkin varma, että episodi IX tai Johnsonin elokuva ei häneen palaa.

Loppukohtaus ei ole cliffhanger, eikä poika ole suuressa tarinassa tärkeä, mutta pojan idea on tärkeä. Tärkeää on se, että Luken teko resonoi halki galaksin: tarina kulkee, legenda elää, toivo syttyy. Toisaalta tärkeää on se, että kuka tahansa voi olla seuraava Luke tai Rey – vaikkapa sitten Canto Bightilla tähtiin tuijottava luutapoika, joka ei ole sen erityisempi kuin kukaan meistä – kuten ei Tatooinella tähtiin tuijottava kosteusfarmarikaan aikanaan ollut, ennen kuin jatko-osat tekivät hänestä Darth Vaderin pojan. Luutapojasta ei välttämättä koskaan tule jediä, mutta hänestä voisi tulla – ja juuri siksi sen paremmin Luke kuin Reykään ei ole elokuvan otsikon viimeinen jedi.

 

Star Wars -sarjakuvien suomennokset alkoivat komeasti ja loppuivat sitten

Okei, minut on aika helppo yllyttää kokoamaan listoja.

Eräässä Facebookin suomalaisista Star Wars -ryhmistä kyseltiin vähän aikaa sitten suomeksi julkaistujen Star Wars -sarjakuvien kattavan listan perään. Sellaista ei minunkaan tietääkseni missään ollut – mutta omasta hyllystäni saisin sen kyllä koottua…

Kaikki Suomessa julkaistut Star Wars -sarjakuvat mahtuvat pöydälle riviin, ja jää vielä tilaakin. (kuva: Aki Jörgensen)

Siispä tein niin. Olkaa hyvä: Kaikki suomeksi julkaistut Star Wars -sarjakuvat.

Julkaisen listan tavanomaisen blogipostauksen sijaan tässä blogissa pysyvämmin esillä pysyvänä sivuna, vaikka (valitettavasti!) listaan ei ole tietääkseni odotettavissa täydennyksiä. Vaikka Marvelin 1970-80-lukujen tuotanto ja Dark Horsen kaudenkin (1991-2014) alkuajoilta on suomennettu ihan kelvollinen sivumäärä tarinoita, edellisestä suomalaisesta Star Wars -sarjakuvajulkaisusta on tätä kirjoittaessani jo kuusi vuotta – ja jo kauan sitä ennenkin ne olivat käyneet harvinaisiksi.

Käytänkin tässä yhteydessä tilaisuuden sanoakseni sanaseni arvioiden Suomessa julkaistun Star Wars -sarjakuvasisällön laatua…

Kaiken alku: niin sanottu Rogue Onen jatko-osa -kohtaus. Ensimmäinen Star Wars -sarjakuva, ensimmäisen elokuvan sarjakuvasovitus. Suomeksi heti 1977. Huomatkaa sympaattinen väritysvirhe Vaderin hanskassa.

Semicin 1970-80-lukujen julkaisutyöstä en tohdi pahaa sanaa sanoa. Totta, tarinat julkaistiin paikoin auttamattoman väärässä järjestyksessä, ja harmin paikka, lehti lopetettiin vaikka julkaisemattomia alkuperäistarinoita olisi ollut vielä hyvinkin vuosikerran verran jäljellä, mutta ymmärtääkseni Semic toimi Suomessa tanskalaisten levittäjien varassa. Joka tapauksessa on hienoa, että klassikkoa julkaistiin Suomessa noinkin hyvin. Saan jatkuvia nostalgiasäväreitä 1980-luvun sarjisten painojäljestä ja lehden kirjepalstakin on nykyään mahtavaa luettavaa (”tulossa on vielä kolme elokuvaa siitä, mitä Lukelle myöhemmin tapahtuu, mutta nyt Tähtien sodassa aiotaan pitää muutaman vuoden tauko”).

Mitä tulee Marvelin originaalitarinoiden laatuun sinänsä, on sekin minusta paljon nykyistä mainettaan parempaa – etenkin kun ottaa huomioon, että näitä tarinoita ei todellakaan koordinoinut järkeenkäypään kaanoniin pyrkivä tarinaryhmä. Lehdessä julkaistiin useita yksittäistarinoita, jotka pärjäävät laadussa aivan nykyiselle Marvelin SW-jatkumolle (Muisto Alderaanista, vaikkapa). Originaalitrilogian elokuvien sarjakuvasovitukset ovat kaikki omalla tavallaan upeita, mitä ei todellakaan voi sanoa prequelien vastaavista. Lehden viimeisten 12 numeron pitkä juoni toisen galaksin nagai-rodun invaasiosta heijastui myöhemmin sekä New Jedi Order -kirjoihin että aivan tuoreisiinkin romaaneihin, eikä ole lainkaan sanottua, että se kalpenisi vertailussa. Tosin on suomalaisen lukijan nostalgialasien alta huomattava, että Semic onnistui ilmeisesti sattumalta väistämään muutamat Marvelin kauden legendaarisimmat kalkkunapisteet, kuten Jaxxxon-avaruuskanin ja uhups-kanonisen flashback-jakson, jossa seikkailevat Ben Kenobi, Anakin Skywalker ja Darth Vader.

Pitkä, sanaton taistelu: Luke vastaan Lumiya. Marvelin Star Warsin ansaitusti muistetuimpiin kuuluva jakso numeroista 95-96 (Suomessa 7/87).

1990-luvulla suomalaisten julkaisijoiden vainu heräsi ilahduttavasti jo hieman ennen special editioneja ja suurta huumaa. Semic uusintajulkaisi originaalitrilogian sarjakuvaversiot lehtipisteisiin vuonna 1996 ja seurasi niitä kolmeen lehteen jaettuina Dark Empiren, sen jatko-osan ja Shadows of the Empiren suomennoksilla. Omalle Star Wars -historialleni nämä osuivat hyvin herkkään kohtaan, enkä lähde vähättelemään etenkin Dark Empiren merkitystä koko fanisuhteeni vakavoitumisessa. Kappaleideni lukukerrat näkyvät sivujen alalaidan taitoksissa.

Harmi vain, että ilmeisesti myynti ei kantanut kovin pitkälle, koska Semicin julkaisut jäivät kuitenkin näihin. Myöhemmin lehtien hinnat nousivat nimittäin divareissa ainakin joksikin aikaa korkealle, sillä eihän näitä ollut vielä pitkään aikaan helppo löytää mistään englanniksikaan. Ehkä Dark Empiren kakkososan sijaan olisi kannattanut julkaista jotain terävämpää…?

Musta keisari. Dark Horsen SW-kauden avaus, koko Star Warsin 1990-luvun uuden tulemisen airuita ja tämän blogin kirjoittajalle kai ikuisesti se suurin Star Wars -sarjakuvakokemus. Suomeksi Semicin lehdissä vuonna 1996.

Pimeän uhan ensi-ilta toi sitten aivan uudenlaisen tilanteen: yhtäkkiä Star Wars olikin niin kaikkialla, että jopa tässä pohjoisessa maassa julkaistiin aiheesta kuukausittaista sarjakuvalehteä. Yhtyneiden Kuvalehtien SW-lehti oli siis luontevasti tärkeä kiinnekohta täkäläiselle faniyleisölle. Sen kirjepalstalta – jonka Lucasfilm sitten jossain vaiheessa käytännössä lakkautti vaatimalla kaikkien julkaistavien tekstien lähettämistä käännettyinä tarkistettavaksi Yhdysvaltoihin – kasvoi myös varsin suoraan se yhteisö, joka siirtyi nettiin Suomen Star Wars -fanit -keskustelufoorumille.

Mutta niin merkityksellinen kuin lehti minullekin silloin oli, on numeroiden selaamisella tänään väistämättä muistoja latistava vaikutus. Lehden painojälki on niin karmean harmaata, että epäilen jonkin kemiallisen reaktion iskeneen lehtiini, ja niin hyvätkin tarinat latistuvat. Eikä niitä hyviä ole joukossa lainkaan tarpeeksi: surullisen suuren osan lehdestä täyttävät esimerkiksi Ki-Adi Mundin tylsät seikkailut ajalta, jolloin Dark Horse ei vielä ollut keksinyt, millaisia prequel-sidonnaisia tarinoita kertoa. Niitä julkaisseesta Yhdysvaltojen Republic-lehdestä kasvoi muuten myöhemmin todella ässä tarina-alusta kloonisodat-sarjakuville, mutta siinä vaiheessa Yhtyneiden lehti oli jo lakkautettu.

Loppujen lopuksi Yhtyneet Kuvalehdet taisikin kärsiä aineisto-ongelmasta: Dark Horse -kustantamo julkaisi 1990-luvulla vain minisarjoja, ja keskittyi niissä sinänsä kunnianhimoisesti Star Wars -galaksin kartoittamattomiin kolkkiin kuten muinaishistoriaan (Tales of the Jedi, valitettavasti ei suomennettu) ja kapinaliiton hävittäjälentäjiin (Rogue Squadron, valitettavasti ei suomennettu) tai hyvin vaihtelevalla laadulla Boba Fettin ja Jabba Huttin kaltaisiin sivuhenkilöihin (valitettavasti näitä on suomennettu). Dark Horse kyllä ryhtyi aikanaan kertomaan myös elokuvien päähenkilöistä tarinoita, jotka olisivat saattaneet paremmin vastata suomalaisenkin yleisön odotuksia – mutta, jälleen, tämä tapahtui vasta, kun Yhtyneiden lehti oli jo lakkautettu.

Liitto. Poikkeuksellinen tarina, jossa kirjailija Michael A. Stackpole vei Luke Skywalkerin ja Mara Jaden naimisiin, jäi monen Yhtyneiden Kuvalehtien lehden lukijan meleen numeroista 10/00-1/01. Kyseessä oli Dark Horsen kaudella yleisestikin harvinainen ”Skywalkerien sukujuonta edistävä” tarina.

Yhtyneiden Kuvalehtien lehden lopun eli joulukuun 2002 jälkeen Suomessa ei ole julkaistu säännöllisesti Star Wars -sarjakuvaa. Epäsäännöllisesti sitä sen sijaan julkaistiin vielä kymmenen vuoden ajan: asialla oli jopa neljä kustantajaa.

Klassisen sarjakuvan suuri suomalainen kustantaja Jalava julkaisi vuosina 2003-2004 klassista Star Wars -sanomalehtisarjakuvaa. Archie Goodwinin tarinat ja Al Williamsonin taide ovat erinomaisia, edelleen aivan koko saagan expanded universen kirkkaimmistoa. Harmi, että albumeja saatiin suomeksi vain kolme.

Goodwinin ja Williamsonin Star Wars 1980-luvun alusta. Mustaa ja valkoista, kauniita naisia ja komeita avaruusaluksia, Lucasin itsensä ihaileman Flash Gordonin hengessä. Suomeksi Jalavan albumeissa 2003-04.

Egmont, entisen Semicin nielaissut pohjoismainen kustantaja, julkaisi 2003-2011 muutamia satunnaisia albumeita, kuten niitä parempia Republic-numeroita, Sithin koston kehnon sarjakuvituksen ja The Old Republic -peliin liittyviä sarjakuvia. Parempaakin materiaalia olisi ollut tällöin saatavilla. Elettiin kuitenkin yleisemminkin suomalaisen sarjakuvan lehtipistejulkaisun hiipumista – ehkä jonkun olisi pitänyt yrittää viedä Star Wars -sarjakuvat suoraan kirjakauppojen puolelle?

No, joku yrittikin: Tieto- ja lastenkirjallisuuden kustantaja Readme.fi pääsi Star Warsiin käsiksi ilmeisesti päädyttyään Bonnierin omistukseen vuonna 2008. Jostain käsittämättömästä syystä se julkaisi heti toisena SW-julkaisunaan uusinnan Egmontin kuusi vuotta aiemmin julkaisemasta Petos-albumista, joka ei todellakaan alunperinkään kuulunut Dark Horsen SW-katalogin suuruuksiin. Readmen painos oli tosin kiiltävine sivuineen Egmontin versiota parempi, mutta ei tällaiseen olisi tarvinnut suomalaisia SW-panoksia tuhlata.

Petos, Empire-alkuperäislehden avaustarina, käännettiin suomeksi vuosina 2003 ja 2009. Kerta olisi kyllä riittänyt hyvin.

Lisää uusintoja seurasi perässä. Readme.fi julkaisi neljä Dark Horsen ja Marvelin vanhoja tarinoita kokoavaa kovakantista kirjaa, jotka sinänsä kyllä paketteina toimivat kelpo sisäänheittopisteinä SW-sarjisten maailmaan, mutta jotka sisälsivät huomattavan monta Semicin tai Yhtyneiden Kuvalehtien jo suomeksi julkaisemaa tarinaa. Kovakantisista viimeinen, Varhaiset voitot, on käännös Dark Horsen Omnibus-kirjaston kokoelmasta Early Victories, ja se sisältää kiusallisesti jopa yhden pitkän tarinan verran uusintaa Readme.fin omasta edellisestä kokoelmasarjasta Luke Skywalker – galaksin viimeinen toivo. Kustantamo aikoi alunperin jatkaakin Omnibusien parissa, sillä kustannusohjelmassa oli Shadows of the Empire -kirja – joka sekin olisi siis tarkoittanut nimiosaltaan uusintaa 1990-luvun lehdet ostaneille. Edellisten kysyntä taisi kuitenkin taas jäädä liian pieneksi: sitä ei enää julkaistu.

(Se neljäs Yhtyneiden Kuvalehtien jälkeinen suomalainen SW-kustantaja oli manga-julkaisija Pauna Media Group, joka julkaisi vuonna 2007 kummallisen kaksiosaisen kuriositeetin nimeltä Star Wars Manga: Musta/Hopea, jota ei ole julkaistu koskaan edes Yhdysvalloissa.)

Readme.fin jälkeen yrittäjiä ei ole enää ilmaantunut, vaikka Star Wars kyllä sopisi hyvin esimerkiksi supersankarisarjakuvaa nykyisin julkaisevan RW-kustannuksen plakkariin. Ainakin tällä erää suomeksi julkaistu Star Wars -sarjakuvien tarjonta päättyy kutakuinkin alkuperäisjulkaisujen vuoteen 2005. Prequelien jälkeiseltä ajalta on siis suomeksi julkaistu vain muutama tarina. Eikä Marvelin nykyisestä, vuonna 2015 alkaneesta ja elokuvien kaanoniin tällä hetkellä laskettavasta jatkumosta ole siis suomennettu tarinan tarinaa.

Sodan väärällä puolella, yksi tuoreimmista suomennetuista SW-sarjakuvista, on sekin alunperin jo vuodelta 2005. Suomeksi Readme.fi:n kokoelmassa Luke Skywalker – galaksin viimeinen toivo II (2009).

Kustantamoja on silti turha syyttää. Suomen markkinat ovat vain 2000-luvulla osoittautuneet kerta toisensa jälkeen liian pieniksi Star Warsin kaltaiselle sarjakuvalle. Ylipäätään Suomen sarjakuvamarkkinat ovat pienet, vaikka yrittäjiä onneksi jatkuvasti riittääkin. Kirjaston hyllystä voitte huviksenne laskea, kuinka monet ovat ne sarjat, joiden julkaiseminen Suomessa on jäänyt kesken (monet!). Kustantamot eivät tee hyväntekeväisyyttä, vaikka kulttuuritekoja ajoittain tekevätkin.

Yhtyneiden Kuvalehtien SW-lehden lopun jälkeen ongelmaan ovat varmasti liittyneet jatkuvasti parantuneet mahdollisuudet lukea tämänkaltaista sarjakuvaa alkukielellä, joko tilaamalla kokoelmia nettikaupoista tai lukemalla lehtiä digitaalisesti. Esimerkiksi minä luen nykyisin Marvelin sarjiksia tabletilla jenkkien tahtiin – tosin maksan kyllä numeroistani kohtalaisen suolaisia hintoja niin tehdäkseni.

Mutta ehkä joku vielä jonain päivänä taas yrittää! Marvelin uusissa SW-sarjiksissa olisi kyllä hyviä tarinoita julkaistavaksi. Ja olisihan siellä takakatalogissakin vielä monia aukkoja…

Kevättalven 2017 Snoke-muotiteoria

Ensimmäiseksi spoilerivaroitus. Tämä spekulatiivinen kirjoitus pohdiskelee Episodien VIII ja IX mahdollisia juonikuvioita käyttäen aineistonaan muun muassa tuoretta Aftermath: Empire’s End -kirjaa. Kirjoitus siis paljastaa joka tapauksessa jotain oheiskirjallisuuden juonenkäänteistä, ja jos spekulaatiot osuvat oikeaan, mahdollisesti myös tulevista elokuvista. Mutta spekulaatioita ne siis vain ovat!

Toiseksi sisällöllinen varoitus. En ole (vielä) lukenut Aftermath-trilogian päätösosaa, joten perustan tässä tietoni nettilähteisiin. Asia on kuitenkin niin ajankohtainen, että katson parhaaksi kirjoittaa siitä heti.

”Mielipiteet ovat kuin Snoke-teoriat. Jokaisella on sellainen.” (Lucasfilmin moderni sananlasku)

Chuck Wendigin ristiriitaisesti vastaanotettu Aftermath-trilogia on nyt siis valmis. Itse olen enemmän kannattajien leirissä, vaikka näenkin toimintaelokuvien rytmin ja sitcom-sarjojen dialogin mieleen tuovissa kirjoissa myös ongelmia. Joka tapauksessa trilogiaa ei voi sivuuttaa Star Warsin tätä ajanjaksoa (sekä in universe että meidän aikaamme) ajatellessa. Vaikka lukija ei piittaisi Aftermath-kirjojen pääjuonen toiminnan tasosta tai Wendigin luomista uusista hahmoista, niissä kartoitetaan monipuolisesti, kiinnostavasti ja ainakin omasta mielestäni myös onnistuneesti galaksin tilaa Jedin paluuta seuranneina aikoina Jakkun taisteluun asti. Wendigin tarinat eivät kuljeta lukijaa vuosissa lähellekään uuden elokuvatrilogian aikaa (kuten osa lukijoista ennen ensimmäistä osaa ja The Force Awakensia toivoi), mutta sen sijaan ne avaavat maailmaa, johon sisällissota galaksin jätti – ja samalla siis myös, miten muutaman kymmenen vuoden kuluttua First Order -niminen sotilaallinen terroristijärjestö voi kasvaa Uudelta tasavallalta piilossa niin voimakkaaksi, että se paukauttaa kerralla päreiksi mystisellä-ja-kummalla aseella kokonaisia planeettoja.

Ja nyt ne tämän kirjoituksen kannalta tarpeelliset Aftermath-spoilerit kassista ulos. Toisin kuin etenkin ensimmäisen kirjan loppukohtauksen perusteella vielä moni luuli, ja toiset vielä toisenkin kirjan jälkeen toivoivat, Aftermath-romaanisarja ei paljasta Andy Serkisin elokuvissa CGI-tekniikan alla esittämän suurjohtaja Snoken henkilöllisyyttä. Sen sijaan kirjasarja vetää kyllä merkittäviä yhdysviivoja Imperiumin ja First Orderin välille. Näiden kirjojen mukaan – ja nykyisessä Lucasfilmin strategiassa kirjat ovat samaa kaanonia kuin elokuvat, muistattehan – keisari Palpatinella oli suunnitelma oman kuolemansa varalle, ja siihen suunnitelmaan kuului keisarin kloonien tuotanto tuntemattoman tiedon etsiminen tunnetun galaksin ulkopuolelta. Jonnekin sinne kauas kukistuneen Imperiumin palaset Aftermath-trilogiassa kuvattujen tapahtumien jälkeen vetäytyivät, ja jostakin sieltä he palasivat vahvistuneina vasta muutamia vuosia ennen The Force Awakensin tapahtumia, kuten puolestaan kerrottiin Claudia Grayn romaanissa Bloodline (jonka paljastuksista olen kirjoittanut aiemmin).

Wendigin trilogian viimeinen osa myös vahvistaa sen, mitä edellisetkin osat jo vihjailivat: Palpatine uskoi, että se, mitä galaksin ulkolaidan tuolla puolen on, liittyy Voiman alkuperään. Olen niin ikään aiemminkin pohdiskellut, että uudessa trilogiassa olisi suurelta osin kyse Voiman todellisesta olemuksesta ja ensimmäisistä jedeistä yhtä paljon kuin viimeisistäkin, ja tämäkin tiedonjyvä vahvistaa epäilyksiäni edelleen. Ehkäpä kiinnostavin vihje kuitenkin henkilöi Keisarin pakkomielteet: Palpatine uskoi jonkun tai jonkin peräti kutsuvan häntä siellä jossain.

Toteaapa Wendig ohimennen vielä tämänkin: salaperäinen sini-ihoinen muukalaisupseeri Thrawn tuli kaukaa galaksin laidalta, ja antoi Keisarille palasia hänen kaipaamastaan tiedosta. Timothy Zahnin 1990-luvulla luoma rakastettu suuramiraali Thrawn ei esiinny Aftermath-kirjoissa, mutta hän palasi Star Wars -kaanoniin Rebels-animaatiosarjan tämänhetkisellä kaudella ja on saamassa oman romaaninsa kesällä. Kuten huomaatte, kaikki vaikuttaa kaikkeen!

Suuramiraali Thrawn Rebelsissä. Ei, hän ei ole Snoke.

Mistä siis on kyse? No, ensinnäkin vanhan expanded universen lukijat lienevät tässä vaiheessa jo vähintään kohottaneet kulmakarvojaan, elleivät herkimmät polot saaneet jo sydänkohtausta. Sillä vanhassa expanded universessa eli Legends-universumissahan tuleva suuramiraali Thrawn liittyi jo varhain Darth Sidiousin Imperiumiin nimenomaan valmistautuen uhkaan, jonka galaksin ulkopuolelta tuleva vihamielinen rotu muodosti. Tuo rotu oli Yuuzhan Vong, ja sen hyökkäyksestä kerrottiin yli 20-osaisessa New Jedi Order -kirjasarjassa vuosina 1999-2003. NJO-tarinakokonaisuus oli tarkoitettu tuoreuttamaan Star Wars -franchise aikana, jolloin Jedin paluun jälkeisiä elokuvia ei missään nimessä pitänyt koskaan olla tulossa. Yuuzhan Vongeissa sarjalle luotiin uusi pahis loppuun kulutetun Imperiumin tilalle, ja samalla franchisea yritettiin aikuistaa muun muassa sallimalla hyvisten tappaminen itse Chewbaccasta alkaen. Valitettavasti uuvuttavan pitkä kirjojen sarja vieraannutti jo lähtökohtaisesti monet (minut esimerkiksi) ja monet mukana pysyneet taas eivät pitäneet NJO:n juonenkäänteistä. Yuuzhan Vongejakaan ei kovin yleisesti pidetä ikimuistoisena pahiksena. Mutta se on oma tarinansa.

Thrawn-romaanista hiljattain julkaistu ote vain vahvistaa Rebelsin jo antamaa kuvaa siitä, että uuden kaanonin Thrawn on niin pitkälle kuin mahdollista ”sama” kuin Legends-kaanonin Thrawn, ja että molemmat toimivat samoin motiivein. Palpatinen ja Thrawnin ensikohtaamista esittävä kohtaus voisi nimittäin aivan sellaisenaan olla myös Legends-tarinoista. Toki uudenkin kirjan kirjoittaa itseoikeutetusti hahmon luoja Timothy Zahn, mutta tarkoitan nyt ennen kaikkea sitä, että hahmon historia tuntuu täsmäävän 1990-luvun kirjallisuuteen. Rebelsin Thrawn voisi hyvin olla sama Thrawn, joka komensi Imperiumia silloisessa kaanonissa viisi vuotta Jedin paluun jälkeen – vaikkei siis ole.

Selvää on, että niin Thrawnin kuin Imperiuminkaan myöhemmät vaiheet eivät kulje enää entisiä latuja. Zahnin Thrawn-trilogiaksi kutsutun kirjakolmikon (suomennoksina Imperiumin perillinen, Hämärän laivue ja Keisarin käsky) aika on jo voimakkaasti uuden kaanonin juonikuvioiden sävyttämää (juuri Aftermath-sarja kuvaa Imperiumin ja Tasavallan toisenlaiset Jedin paluun jälkeiset vaiheet), eikä niitä kirjoja voi sellaisenaan ”palauttaa” nykyiseen kaanoniin. Sitäkin mahdottomampaa on kuvitella yritystä sovittaa New Jedi Order –kirjoja yhteen uusien elokuvien kanssa: edelliset tapahtuivat noin 20 vuotta Jedin paluun jälkeen ja jälkimmäiset 30 vuotta sen jälkeen, mutta edellisissä Chewbacca kuoli Han Solon sijaan, Hanilla ja Leialla oli kolme lasta, Luke perusti oman Jediakatemiansa ja meni naimisiin Mara Jaden kanssa katomatta koskaan kaukaiselle saariplaneetalle ja niin edelleen. Ei siis kannata sinänsä säikähtää: mitä tahansa vanhoissa kirjoissa tapahtuikaan, uusissa kirjoissa (saati elokuvissa) ei enää tapahdu tismalleen samoin.

Yuuzhan Vongit sellaisessa fantasiakirjallisuuden örkkejä muistuttavassa asussaan, jossa he Legends-universumissa esiintyivät. Ei, kuvassa ei ole Snoke.

Mutta tarkoittaako tämä, että tässäkin kaanonissa galaksin reunan takaa kurkistelevat Yuuzhan Vongin möröt? Voimalle immuunit, teknologiaa jumalanpilkkana pitävät fanaatikot, joiden kuvauksessa oli epäilyttäviä parallelioita samanaikaiseen Yhdysvaltain käymään sotaan islamistiterroristeja vastaan? Tai ainakin jonkinlainen versio tuosta uhasta, kenties toisella nimellä ja ulkomuodolla?

Ja olemmeko itse asiassa jo kohdanneet tuon uhan johtajan, Snoken, johtamassa Imperiumin tuhkasta noussutta militanttia terroristijärjestöä First Orderia? Oliko Snoke, joka The Force Awakensin romanisaation mukaan ”näki Imperiumin nousun ja tuhon”, se taho, joka kutsui (tai uhkasi) Palpatinea galaksin rajan takaa? Käyttääkö Snoke parhaillaan First Orderin hyödyllisiä idiootteja sumuverhonaan – eivätkö kenraali Huxin kaltaiset fanaatikot tajua vain jyräävänsä galaksia sodallaan heikommaksi tulevaa, varsinaista invaasiota varten?

En missään nimessä nappaa tästä kysymyspatterista kunniaa itselleni. Moni Empire’s Endin lukenut on viime viikkoina pohtinut samantapaisia. Ja, pakko myöntää, teoria tuntuu suorastaan kotoisan uskottavalta. Ellei se näin lopulta mene, niin ainakin kaiken tämänhetkisen tietomme mukaan se voisi mennä näin, ja kaikki The Force Awakensissa sekä uuden kaanonin kirjoissa kerrottu kävisi järkeen.

Imperiumin rippeiden johtaja Rae Sloane, Chuck Wendigin Aftermath-kirjojen uusien hahmojen parhaimmistoa. Ei, hänkään ei ole Snoke.

Erityisen uskottavalta tuntuu mielestäni spekulaation Snoke-osa. Kaiken muun lisäksi se täsmää Lucasfilmin tarinaryhmän julkisen äänen Pablo Hidalgon toistuviin vakuutteluihin: että Snoke todellakin on aivan uusi hahmo. Galaksin ulkopuolelta tulleena hän ei paljastuisi keneksikään tuntemaksemme hahmoksi ylläri-pyllärikäänteenä kuten monet odottavat (ja toiset pelkäävät). Hän ei myöskään olisi sith, kuten Hidalgo niin ikään on kyllästymiseen asti vakuutellut, vaan hyvin vanha ja Voiman toisenlaisia käyttötapoja tunteva olento, mutta hänellä olisi mielestäni saagaan tarvittava kytkös sen aiempien osien pääpahaan Palpatineen. Kysymyksiksi (ehkä vain oheistuotteiden puolella vastattavaksi) jäisi, miten tällainen ulkopuolinen tarkkailija olisi päätynyt Imperiumin rippeistä rakentuvan First Orderin ylijohtajaksi, milloin ja miten hän olisi luikerrellut Ben Solon lähipiiriin sekä miten hän muutenkin olisi noussut varjoista esiin siinä määrin, että Leia vaikuttaa The Force Awakensissa tuntevan tämän henkilökohtaisesti.

Spekulaation Yuuzhan Vong -osakin tuntuu kylmäävän mahdolliselta. Temppu jopa selittäisi kysymyksen, johon tuskin kukaan edes tässä vaiheessa odotti vastausta: miten ja kenen rahoilla valtavat resurssit vaativa planeetan kokoinen superase olisi voitu rakentaa salassa. Helposti, jos sekä rahoittajat että resurssit tulevat oletetun ”kaiken” ulkopuolelta!

Jo moneen kertaan mainittujen kirjojen perusteella tiedämme, että galaksi on The Force Awakensin jälkeen lievästi sanottuna kaaoksessa (ja Making Star Wars-nettisivun huhuraportti galaksin tilasta Episodi VIII:n alussa nämä tiedot vahvistaa). Uuden Tasavallan keskusplaneetat ovat tuhotut, mutta niinpä tuhoutui myös First Orderin päätukikohta. Jos First Order olisi vain Snoken todellisen suunnitelman sumuverho, olisi tämä epäilemättä tilanne, jossa varsinaisen valloitusjoukon olisi aika astua esiin. Tästä mietin: näin Yuuzhan Vongien invaasio jopa ”mahtuisi” uuteen trilogiaan, vaikka jäljellä onkin vain kaksi elokuvaa ja vaikka The Last Jedi alkaakin heti The Force Awakensin jälkeen.

Sitä sopii kuitenkin epäillä, haluaako Disney-Lucasfilm tällaista tietä kulkea. Kuten sanottua, Vongit eivät olleet varsinaisesti Legends-universumin rakastetuin osa. Teoriassa on myös kiusallinen sävy: jos sarjan loppuvastukseksi kirjoitettaisiin suuri paha galaksin ulkopuolelta, eikö siivu Palpatinen hirmuvaltaa legitimoitaisi viisaana valmistautumisena tällaisen pahuuden vastustamiseksi?

Sheev ”Minähän sanoin” Palpatine. Mutta ei, ei hänkään ole Snoke.

Siksi haluankin nostaa esiin spekulaation jatkospekulaation. Jos nykykaanonissa vihjaillaankin ”galaksin ulkopuolisesta uhasta”, siinä saattaa olla kyse siemenistä, joita kyllä tiputellaan nyt, mutta joihin aiotaan itse asiassa palata vasta Episodi IX:n jälkeen. Vaikkapa sitten tälläkin kertaa pelkästään oheiskirjallisuudessa, ehkä näytellyssä sarjassa – tai myöhemmin julkistettavassa uudessa, episodinumerottomassa elokuvasarjassa. Näin Skywalkerien sukusaagan pääpahisten armeijat pysyisivät suuren(kin) yleisön rakastamissa valkoisissa haarniskoissa, ja kahdessa elokuvassa keskeinen Luke/Rey-Snoke/Kylo-konflikti ei tahriintuisi kysymyksiin vielä pöydältä puuttuvien pelaajien vaikutuksesta.

Yksi erittäin kiinnostava todistuskappale on kuitenkin vielä mainittava. Dave Filoni on paljastanut, että jos Clone Wars -animaatiosarjan kuudes kausi olisi toteutettu, siellä olisi ollut jakso, jossa olisi esiintynyt Yuuzhan Vongien tiedustelija. Lucasfilmin nykyisen kaanon-ajattelun mukaan tämä olisi tarkoittanut, että Vongit olisivat nyt jo kaanonia – vaikka NJO-kirjat eivät olisikaan.