Rogue One -arvioni: Sotatarina, johon komitea päätyi

Tämä kirjoitus on varsinainen Rogue One -arvioni, sikäli kuin nämä muut eivät vielä olleet. Teksti ei ole ihan lyhyt, ja näissä oloissa luonnollisesti se spoilaa. (Lisäksi se harhautuu usein sivupoluille sulkujen sisään.)

rogue-jyn

Siltä varalta että saatoin jo ehtiä leimaantua ryppyotsaiseksi Rogue One -vihaajaksi, on syytä aloittaa kehuilla. Ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva täyttää lupauksensa olla ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva ja on sekä rohkeasti että onnistuneesti toisenlainen kuin episodielokuvat. Kyllä, tässäkin on isänsä menettänyt ja isähahmonsa menettävä orpo ja tässäkin taistellaan planeettoja tuhoavan superaseen tuhoamiseksi, mutta tyyliltään Rogue One on niin erilainen, ettei siinä ihan syystä ole edes SW-elokuviin pakolliseksi kuuluvaksi oletettua alkuskrollia. Ollakseen vasta kokeilu – sillä voi kyllä, rakkaat ystävät, tämä on Disneyn julkaisuohjelmaa katsoen vasta kokeilu – elokuva on ilahduttavan omanlaisensa, ja sille sopii toivoa taloudellista menestystä jo ihan vain siksi, että jos sitä ei tule, seuraavat SW-elokuvat tehdään todella varman päälle.

Viime kesän reshooteista yltyneet pelot Rogue Onen latistamisesta tavallisen SW-elokuvan muottiin olivat siis tarpeettomia. Lopputulos on odottamattomankin aikuinen ja vakava irrallistarina sisällissotaa käyvässä SW-galaksissa. Ilman robotti K-2SO:ta elokuvassa ei käytännössä olisi huumoria lainkaan. Tosin siitä en ole ihan varma, onko Rogue One nyt sitten ihan varsinaisesti se luvattu ”sotaelokuva”: erittäin tehokas viimeinen kolmannes sitä kyllä on, mutta sitä edeltävät osat ovat ehkä lähempänä vakoojatrilleriä. Sodasta kertova elokuva se kuitenkin ehdottomasti on – siis siinä missä kaikki muut Star Wars -elokuvat ovat pikemminkin fantasiasotaan sijoitettuja seikkailuja.

Ja vaikka en löydä elokuvasta valeuutisoituja Trump-vastaisia sävyjä, löydän siitä selviä, jopa pistäviä ajankohtaisia viittauksia Syyriassa ja Irakissa käytyihin taisteluihin. Hurjaa on, että ne viittaukset toimivat nimenomaan niin päin, että Kapinaliitto näyttäytyy siviilien asuttamassa kaupungissa käytävissä taisteluissa pommeja heittelevän Isisin roolissa. Huh! Joku kriitikko jo kirjoittikin: mahtoivatkohan ne Hollywoodissa tajuta, miltä tämä ulkomaanuutisia seuraavan yleisön silmissä näyttää…

jedha-battle

Aito SW-rakastaja, ohjaaja Gareth Edwards vie muutenkin elokuvan fiiliksen oman suosikkielokuvansa, Episodi IV:n, melkein unohtuneille todentuntuisille tasoille. Sinne, missä kyse ei ollut supervoimaisista jedeistä Joseph Campbellin sankarimyyttiteoriaa toteuttamassa, vaan alakynnessä olevista kapinallisista käytetyssä tulevaisuudessa. Edwards lisää tunnetasoa ja tekee elokuvasta omansa viimeistään viemällä kameran yhdessä pääkuvaaja Greig Fraserin kanssa taistelujen tasolle. Scifistinen maasota on harvoin tuntunut yhtä aidolta ja hengenvaaralliselta kuin Rogue Onen lopussa, ja sitä vieläpä leikataan avaruustaisteluilla, jotka nekin ovat sekä kuvaukseltaan että fiilikseltään sarjan parhaat sitten Jedin paluun. Edwardsin ja Fraserin ansiosta elokuva on täynnä hienoa kuvaa myös erillään hienosta actionista: siis komeita sommitelmia ja kekseliäitä kuvakulmia.

Niin, ja tietenkään ei sovi unohtaa sitä, että tämähän tosiaan on ison rahan franchise-elokuva, jossa käytännössä kaikki – kaikki! – hahmot kuolevat. Vuonna 2016 se on syytä laskea rohkeaksi ratkaisuksi jo sinällään. Sitä suurempi saavutus tosin on, että elokuvan viimeiseksi tunnetilaksi tosiaan saadaan välitettyä toivon kimallus, vaikka lopussa on kaikki ainekset lohduttomuuteenkin.

Rogue One osaa siis olla oma eläimensä, mutta samalla se sijoittuu hienostuneesti osaksi sarjaansa. Mon Mothman ja Bail Organan kaltaisia tuttuja hahmoja käytetään säästeliäästi, mutta he ovat mukana juuri siellä missä pitääkin sarjan kokonaiskuvaa katsoen. Vastapuolella sarjan ikonisinta hahmoa Darth Vaderia ei onneksi myöskään nähdä liikaa – siten ne kohdat, joissa hän todella näyttäytyy, pysyvät tehokkaina. Siellä täällä elokuvassa näkyy uusia alien-rotuja, mutta toisin kuin The Force Awakensissa, tässä myös tuttuja otuksia on päästetty kuviin, kuten galaksin aitouden nimissä syytä onkin. Vinkkauksia SW:nsä tunteville faneille on vähintäänkin riittämiin – ehkä kallistuisin jopa sen puolelle, että turhankin paljon, mutta menkööt nyt sitten.

Ongelmallisimmat niistä ovat joka tapauksessa suurmoffi Tarkinin eli edesmenneen Peter Cushingin ja prinsessa Leian eli nuoren Carrie Fisherin rakentaminen tietokoneella näyttelijöiden päälle. Tämä päätös tuntuu jo nyt saavan ikävää huomiota, esiintyen esimerkiksi monien ylistävien kritiikkien ainoana miinuksena, ja pelkään pahoin ajan näyttävän, että enemmistölle katsojista tämä valinta tulee olemaan hyvin pian yhtä noloa katsottavaa kuin monet prequelien efektit ovat nyt: ”mitä he oikein ajattelivat” -tasoa. Tehoste vie huomion sisällöltä tärkeissä kohtauksissa eikä siis todellakaan tue sitä taiteellista ratkaisua, millä hahmot on alunperin päätetty elvyttää. Parempi vaihtoehto olisi ollut Tarkinin kohdalla suoraselkäinen uudelleencastaus (tämähän tehtiin jo Sithin kostoon, jossa hahmoa esitti todennäköisesti suunnitteilla ollutta tv-sarjaa silmällä pitäen Wayne Pygram, tunnettu Farscape-sarjan pääpahiksena Scorpiuksena) ja Leian kohdalla se, että hahmo olisi voinut jäädä lopussa myös selin. Heti ensi-iltapäivinä tuli selväksi, että nämä hahmot ovat asia, josta monet puhuvat heti elokuvan päätyttyä, eikä niistä todellakaan puhuta siinä sävyssä, missä vaikkapa BB-8:aa efektinä ihasteltiin.

Sen sijaan aivan erinomaisen mahtavaa on se, mikä Rogue Onen tarinan ytimeksi nyt paljastui. Tarkoitan siis, että sen sijaan, että elokuva on vain ”tarina siitä, miten Kuolemantähden suunnitelmat siepattiin”, tämä olikin samalla ”tarina siitä, miten Kuolemantähteen päätyi se suunnitteluvirhe, jolla se tuhotaan”. Tämä neronleimaus viimeistään antaa Rogue Onelle oikeutuksen: tämähän siis tosiaankin on olemassaolevan franchise-jatkumon sisään sijoitettu tarina, joka paikkaa juoniaukkoja sen sijaan että puhkoo siihen uusia (take that, X-Men!). Ilahduin myös siitä, että lopulta Rogue One tuntui (sittenkin!) perustellulta otsikolta: nythän voidaan in-universe aivan uskottavasti ajatella, että Kapinaliitto ottaa Yavinin taistelua seuraavina vuosina käyttöön Rogue-laivuetunnuksen kunnioituksena näille marttyyreille, ja siksi konnalentue esiintyy Imperiumin vastaiskussa.

krennic-vader

Tässä kohtaa on kuitenkin luontevaa siirtyä haukkujen puolelle. Sillä niin nerokas kuin onkin Rogue Onen tarinan iso kytkös suureen sarjaan, niin valitettavasti yhtä onneton on elokuvan toiminnan taso. Kyllä, katson nyt sinua, käsikirjoitus.

Rogue One on sekava elokuva, josta on paikoin vaikea löytää järkeä. Miksi ihmeessä juuri Jyn Erso olisi ainoa, jonka uskotaan pääsevän hengissä Imperiumia vastaan taistelevan kapinalliskommandon Saw Gerreran puheille (ja eikö siis olisi ollut paljon loogisempaa kirjoittaa Jynin värväämisen tarve liittymään nimenomaan isäukko-Galeniin)? Miksi ajatuksia lukevan lonkerohirviön mehustellaan ensin vievän uhrinsa järjen, kun siitä sitten kuitenkin toivutaan hetkessä? Miksi johtaja Krennic käy Darth Vaderin luona, paitsi siksi että se on leffassa siistiä (ensimmäisellä katsomiskerralla luulin, että Krennic käy anelemassa apua Keisarilta Tarkinia vastaan, mutta ei, toisella katsomiskerralla tajusin, että Vader sanoo Krennicin tulleen hänen kutsumanaan, eikä musta lordi kuitenkaan sano mitään, mikä kutsun perustelisi). Miksi ihmeessä lopputaistelussa säädetään niin maan perusteellisesti erilaisten johtojen, kytkimien ja lähettimien kanssa? Tai miksi Eadu-planeetalla työskentelevillä Kuolemantähden suunnittelijoilla ei ole itsellään Kuolemantähden suunnitelmia?

Valitettavasti elokuvassa näkyy, että sillä on neljä kreditoitua käsikirjoittajaa, huhujen mukaan muutama kreditoimaton ja vielä heidän takanaan Lucasfilmin tarinaryhmä. Kyse ei ole vain hahmojen ohuudesta, josta valitin jo aiemmin, vaan myös siitä, että heidän tekonsa eli elokuvan tapahtumat seuraavat toisiaan usein ilman selkeitä syy-seuraus-suhteita. Suurin osa hahmoista ei ehdi kehittyä tapahtumien käänteissä mitenkään. Myös elokuvan kerronta hyppelee etenkin keskivaiheillaan planeetalta toiselle päättämättömästi, kahden katsomiskerran fiiliksillä melkein yhtä levottomasti kuin tässä suhteessa pahamaineinen Kloonien hyökkäys.

Ainoa hahmo, joka ehtii elokuvassa kehittyä, on päähenkilö Jyn, joka kääntyykin hetkessä alun aidonoloisesta, välinpitämättömästä nuorisorikollisesta kapinallisjohtajaksi heti sen jälkeen, kun kapinalliset tappavat hänen isänsä. Muutos ei siis tapahdu uskottavasti, ja Jynissä korostuukin elokuvan keskeisin ongelma: idea taviksesta sotkeutumassa kapinaan on parempi kuin idean toteutus. Myönnän, että toisella katsomiskerralla onnistuin kyllä jo iloitsemaan hahmoissa vähästä, erityisesti Chirrut/Baze-kaksikon pienistä yksityiskohdista. Tämän parivaljakon välillä oli myös sitä kemiaa, joka esimerkiksi Jynin ja Cassianin väliltä puuttui (parempi puoliskoni muuten kysyi soturimunkkiparista jännittävän kysymyksen: ”luuletko, että he olivat rakastavaisia?”). Mutta siltikin: jotta Rogue Onen dramaattiseksi tarkoitettu loppu todella säväyttäisi tarkoitetulla tavalla, tulisi hahmoista välittää paljon enemmän. Nyt heidän kuolemansa jää yhdentekeväksi. Koskettavimmalta tuntuu droidi K-2SO:n loppu, koska sillä (hänellä!) on hahmoista eniten luonnetta. Star Wars -elokuvalle on suuri, suuri ongelma, että hahmot tekevät siitä ilottoman muullakin tavalla kuin huumorittoman merkityksessä.

(Tämä on tietenkin suuri makuasia, mutta viitaten aiempaan kirjoitukseeni Rogue Onen ja The Force Awakensin vertailusta, tässä huomaan itse sulattavani mieluummin viime vuoden höpsösti toimivan superaseen, jota vastaan taistelevat sympaattiset ja hienosti yhdessä toimivat uudet hahmot, kuin tämän vuoden merkityksettömät hahmot taistelemassa loogista superasetta vastaan. Jos siis tällaisten välillä valita pitäisi.)

jyn-cassian

Todennäköisesti on käynyt niin, että Rogue Onen käsikirjoitus on aivan konkreettisestikin sieltä täältä paikkailtu tilkkutäkki. John Knoll on kehitellyt alkuperäisidean, Lucasfilmin tarinaryhmä on jatkanut ideointia, Gary Whitta on keittänyt ideat koherentiksi tarinaksi. Chris Weitz on kirjoittanut seuraavan ja ehkä seuraavankin version, mutta pari muutakin käsikirjoittajaa ja script doctoria on käynyt mukana maistajina ja maustajina. Lopulta kesän reshooteissa tehtiin vielä niin isoja muutoksia, että niihin avuksi palkattu Tony Gilroy sai oman nimensä lopputeksteihin. Siitä, mitä uudelleenkuvattiin, ei tiedetä paljon, mutta sen näen trailereista, että muuttuneiden osien joukossa on Saw Gerreran (Forest Whitaker) osuus: hahmo oli aiemmissa kuvauksissa kalju, kuten nyt flashback-osassa, ja lausui tuolloin traileriinkin päätyneet sanat: ”What will you do when they come for you? What will you do when they break you? What will you become?”. Näitä sanoja, tai oikeastaan koko tätä kysymyksenasettelua, ei elokuvassa ole, ja hiuksekas Whitaker ylinäyttelee jotain aivan muuta ennen kuin kuolee pois tarpeettomana. Trailerit voivat ja saavatkin tietysti sisältää kaikenlaista, mikä elokuvaan ei päädy, mutta noista vaikuttavista repliikeistä tuntuu, että Rogue Onesta on pudonnut pois kokonainen teema, joka olisi tehnyt Jyn Erson tarinasta tanakamman.

Vika ei ole näyttelijöissä: erityisesti Felicity Jones ja Diego Luna tekevät selvästi kaikella sydämellä parhaansa sen puitteissa, mitä heillä näyteltävää on (Cassian Andor on itse asiassa elokuvan kompleksisin hahmo, Star Wars -sankariksi todella synkkien töiden mies, mutta hänenkin sävynsä katoavat elokuvan edetessä). Näyttelijät ovat onnistuneet myös sikäli, että he eivät edellisestä kritiikistä huolimatta tunnu olevan täydellisesti hukassa elokuvan lavasteissa (ks. prequelit tai Hobitti-elokuvat).

Mutta selväksi tulee, että Rogue Onen tarina ei ole käsikirjoitus, jonka kukaan näkemyksellinen ihminen olisi palavasti halunnut kertoa meille juuri tällaisena. Se on tarinantapainen, johon päädyttiin komiteassa.

Tähän kun lisätään vielä muutamat tähän mennessä mainitsemattomat keskeiset haukut – Michael Giacchinon kiireessä säveltämä musiikki on mitätöntä Williams-imitointia, Ben Mendelsohnin näyttelemä pääroisto jää virkamiesmäiseksi, ensisijaisena tuputettavan 3D-version katsomiseen ei ole ihan oikeasti mitään syytä – pääsen melkein niin pitkälle, että alan ihmetellä, jääkö Rogue Onen loppukohtausten vahvuudesta pettävänkin hyvä fiilis koko elokuvasta. Muistelen myös vuonna 1999 valmistuneen erään Star Wars -elokuvan, jonka lopputaistelu vetää mukanaan niin hyvin, että elokuvasta jää päättyessään kiva fiilis.

rogue-one-03

Hetkinen, yritän vielä kyseenalaistaa omat ajatukseni. Olenko reilu itselleni läheiselle sarjalle ollessani sen uusimmalle osalle näin tyly? Onhan kuitenkin niin, että monessa muussakaan viihde-elokuvassa hahmoilta ei kannata odottaa suurta syvyyttä – tämän leffan edellä näytettiin Guardians of the Galacy vol 2:n traileri, vaikkapa, ja senkin ykkösosa onnistui silti miellyttämään monia katsojia. Tai että Rogue Onen sotakohtaukset jo yksinään peittoavat niin monet kilpailijansa.

Niin on, ja niin peittoavat. Mutta kun minulta kysytään, onko Rogue One hyvä, minulta ei kysytä niistä muista. Minulta tuskin kysytään edes tähtiarviota yleisellä elokuva-asteikolla, tai ainakaan ei kannattaisi kysyä – ihan oikeasti en oikein osaa tähdittää Star Wars -elokuvia, vaikka Imdb:ssä 5:n ja 10:n välillä arvosanoja niille olen antanutkin.

Sen sijaan minun täytyy ajatella esimerkiksi sitä, onko Rogue Onessa kohtauksia, joiden näkemistä odotan seuraavalla katsomiskerralla (kun niitä katsomiskertoja kuitenkin tulee). The Force Awakensissa tällaisia oli jo ensimmäisen katsomiskerran perusteella lukemattomia. Ja joudun vastaamaan itselleni, että Rogue Onessa niitä on valitettavan vähän. Päällimmäisinä ajattelen loppua, muutamia K-2SO-hetkiä ja Jedhan tuhosta pakenemista. Mieleen tulee päinvastoin useampi kohtaus, joita veikkaan katsovani jo kolmannella kerralla hieman tylsistyneenä. Tämän takia Rogue One saattaisi saada minulta paremman arvion, jos se ei olisi Star Wars -elokuva – jos se ei olisi Star Wars -elokuva, arvioisin sitä elokuvana, joka katsotaan kerran tai kaksi.

Rogue One ei ole täysi fiasko, ja siinä on paljon nautittavaa. Mikään sen epäonnistumisista ei saa minua sanomaan, että Star Wars olisi huonoissa käsissä. Mutta voi, kuinka minä olisinkin halunnut sen olevan parempi.

Advertisements

13 thoughts on “Rogue One -arvioni: Sotatarina, johon komitea päätyi

  1. Tämä on ehkä ensimmäinen arvostelu ikinä, johon yhdyn täysin. Mielestäni tässä tuli hyvin ja kattavasti esille juuri se, mitä itse en saa puettua sanoiksi elokuvan hyvien ja huonojen puolien kohdalla.

    ….Perkele, tämä siis tarkoittaa että minusta on tulossa aikuinen. Täytyypä skarpata, katsoa vaikka Pacific Rim viikonloppuna tai vastaavaa.

  2. Mä olen ihan tasan samaa mieltä. TFA:n katsoin useamman kerran leffateatterissa ja hommasin sen dvd:llä, Rogue Onen kanssa ei ole valitettavasti tarvetta tällaiselle.

  3. Erittäin hyvä koonti! Itselleni jäi leffasta ehkä hieman tässä kuvailtua positiivisempi kokonaisfiilis, mutta allekirjoitan kyllä ongelmakohdat.

    Pahoja juoniaukkoja (”lonkerohirviön” aiheuttamasta sekä uudesta toipuminen oli lähes loukkaus) ja menetettyjä mahdollisuuksia (kapinallisten salamurhaajista ja koko kapinan pimeästä puolesta olisi saanut enemmän irti).
    Kuitenkin: sotaelokuvan fiilistä, jossa henki on halpa ja kuolema tulee yllättäen. Hienoja planeettoja ja kuvia ja matkailua avaruudessa juuri niin kuin pitääkin (hyperavaruushyppyjen laskemiselle annettiin tällä kertaa enemmän painoa kuin Force Awakensissa).
    Nyt tuntuu, että tämä saattaa olla parempi elokuva kuin Force Awakens, mutta tosiasia on, että vuosi sitten olin siitä enemmän innoissani kuin tästä tekeleestä nyt.

    Irrallisia huomioita:
    Vader näyttäytyi oikeastaan ensimmäistä kertaa itse elokuvissa sellaisena pysäyttämättömänä tuhovoimana, jollainen hän on laajemmin populaarikulttuurissa. Tuo kohtaus antaa paljon anteeksi. Bactatankissa hengailu oli kiintoisa lisä hahmoon.

    Jedhassa imperiumilla oli tankki, joka ei liitänyt! Liekö tämä ensimmäinen kerta, kun SW-maailmassa jokin korkean teknologian kapistus kulkee pyörillä tai pyöräntapaisilla. Tästä on aiemmin kait oltu jopa melko tarkkoja.

    Lopusta: raavin tämän suhteen päätäni, mutta lopetus mielestäni hiukan uudelleenkirjoittaa Uuden toivon alkua. En tiedä onko tämä virhe vai vain päässäni, mutta minua se häiritsi.
    Selitän: Alkuperäisleffan alussa Imperiumi ottaa kiinni pakenevan aluksen. Leia yrittää esiintyä diplomaattina, mutta Vader ei usko tätä.

    Koko kohtaus vaikutti aina minulle siltä, että Vader tiesi, mutta ei omannut suoria todisteita siitä, että tämä oli se kapinallisalus johon suunnitelmat olivat päätyneet. Hänelle epäily riitti syyksi tappaa kaikki.

    Nyt Vader kirjaimellisesti katsoo kun alus pakenee taistelusta Imperiumin ja kapinallislaivaston välillä. Leian selitykset ”diplomaattisesta tehtävästä” jne kuulostavat tässä valossa todella oudoilta, jopa typeriltä.

    Tätä lukuunottamatta elokuva tekee saagan tai mytologian tasolla mainiota työtä vanhojen juoniaukkojen paikkaamisessa, eikä juuri luo uusia (vaikka sen juonessa itsessään aukkoja onkin).

    • Mitä tulee tuohon aukkoon, joka mielestäsi on tämän elokuvan ja nelosen välissä niin voisiko olla kyse siitä että Tantive IV tekee pienen loikan tai useampia loikkia hyperavaruudessa ja uskoo näin päässeensä eroon Imperiumista? Siinä vaiheessa voi vielä yrittää selitellä diplomaattitehtävillä vaikka selvää onkin että käry kävi ja lähtö on lähellä.

      • Kyllähän asiat voi selittää monellakin tapaa, mutta itselläni se pisti silmään, kun niin moni mainosti, että leffa päätyy kirjaimellisesti tilaan ”tuntia ennen EP.IV:n alkua” (eikös ohjaajakin sanonut noin?).
        Katsoin tuon kommenttini jälkeen Uuden toivon alun, ja vakuutuin entistä suoremmin. Leuan (toki osin teeskennelty) pöyristys tuntuu hyvin oudolta. ”Darth Vader, olisi pitänyt arvata. Vain TE voisitte olla näin röyhkeä, että käytte diplomaattialuksen kimppuun” jne.

        Tämä ei vain istu Rogue One maalaamaan kuvaan suureen avaruustaisteluun osallistuneesta aluksesta, jonka Imperiumi näkee pakenevan.

        Ja sivumennen, odotin leffassa, että Leia olisi kytketty suoremmin Bail Organan jo mainitsemaan tehtävään Obi-Wanin kontaktoinnista. Se selittäisi päättymisen Tatooinelle. Nyt tuo loikkaus Uuden toivon alkuun tuntuu melkoiselta sattumalta.

        Mutta kuten sanottua, kyllähän näille voi keksiä selityksen jos toisenkin, ja ehkä jossain tie-in-matskuissa niin vielä tehdäänkin.

        • Kysyä voi myös, että miksi Leia lähtee hakemaan Obi-Wania, jos hänen hallussaan on ainoa kopio Kuolemantähden suunnitelmista. Eikö suunnitelmat olisi kiireellisempää siirtää turvaan, eikö vanhan erakon ehtisi hakea avuksi myöhemminkin?

          Leia-kytkös Obi-Wanin etsimiseen sen sijaan oli kyllä mielestäni elokuvassa erittäin suora. Bail sanoo Mon Mothmalle, että luottaisi tehtävän suorittajan (”her”) haltuun vaikka henkensä ja kutsuu sitten kapteeni Antillesia, jonka tiedämme toimivan Tantive IV:n komentajana. Ei sitä juuri suoremmin voisi sanoa.

  4. Päivitysilmoitus: Mitä Rogue Onesta putosi pois | Tähtien jatkosota

  5. Päivitysilmoitus: Rogue One: Bongattavaa seuraavalle katsomiskerralle | Tähtien jatkosota

  6. Kapinaliitto terroristeina ja Imperiumi vakauden puolustajana on niin moneen kertaan heitetty näkökulma, että on jo aikakin saada se esille myös elokuvissa. Ja oliko muuten Krennicin repliikki alkujaksossa ensimmäinen kerta, kun joku vakavissaan puolustelee Imperiumia rauhan ja turvallisuuden takaajana?

    Tästä pääsen itse Krennicin hahmoon, jonka kalsea virkemiesmäisyys ei minusta ole sellainen ongelma kuin kirjoitat. Hänhän nimenomaan ei edusta eeppistä pahuutta kuten Vader, vaan banaalia ja pragmaattista pahaa, jonka motivaationa on pääasiassa projektin loppuunsaattaminen ja esimiesten miellyttäminen hinnalla millä hyvänsä. Tällaisiin tyyppeihinhän diktatuurit kautta historian ovat tukeutuneet, joten minusta on hyvä veto tuoda sellainen hahmo myös Imperiumiin.

    • Näkemyksestä Imperiumista rauhan puolustajana kiinnostuneille suosittelen tässä blogissa aiemminkin kehumaani romaania Lost Stars. Siinä on pitkälti kyse tästä ”erään näkökulman totuudesta”, kuten Obi-Wan ehkä sanoisi.

      Olet oikeassa, Krennicin roistouden ongelma ei varsinaisesti ole se, että hahmo onkin ”vain” virkamies. Mutta sen sijaan – minusta – se, että hahmokin jää virkamiesmäiseksi, siis etäiseksi paperinpyörittelijäksi. Krennic ei oikein tunnu tekevän muuta kuin projektinjohtoa. Hän ei tuntunut siltä nerokkaalta strategilta, jona esimerkiksi näyttelijät häntä haastatteluissa kuvailivat. Näin elokuvasta puuttuu kunnon uhkava roisto.

  7. Päivitysilmoitus: Prinsessa Leian ongelma ja sen huonot vaihtoehdot | Tähtien jatkosota

  8. Päivitysilmoitus: Rogue One ei ollut lupaus jatko-osista, mutta… | Tähtien jatkosota

  9. Päivitysilmoitus: Solo-sotku: No, onko Star Wars kriisissä? | Tähtien jatkosota

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s