Tuleeko ensi vuonna ensi-iltaan jo toinen Han Solo -elokuva?

Elokuvahistoria on täynnä tilaisuuksia jossitteluun. Millainen olisi ollut Stanley Kubrickin Napoleon? Millaisia elokuvia Jean Vigo olisi tehnytkään, ellei olisi kuollut 29-vuotiaana tuberkuloosiin saatuaan valmiiksi vain yhden pitkän mestariteoksen? Millainen olisikaan ollut The Matrixin jatko-osa, jos sellainen olisi joskus tehty? Krhm.

Star Wars tarjoaa tähän aivan rajattomia mahdollisuuksia – alkaen vaikka siitä, että jokainen originaalitrilogiankin episodi olisi voinut olla käsisluonnostensa perusteella tyystin toisenlainen, ja esimerkiksi Darth Vaderin isyyden kaltaisilla ratkaisuilla oli melko kaukokantoisia seurauksia koko saagaan. Läheisemmällä tasolla olemme viime vuosina saaneet pohtia – ja saamme yhä – loppumattomiin, millainen oli George Lucasin luonnos uudesta trilogiasta tai millainen olisi ollut Gareth Edwardsin pääkuvausten perusteella leikattu alkuperäinen versio Rogue Onen lopputaistelusta.

Mutta ainakin jälkimmäinen jossittelusauma näyttää jäävän liki huomaamattomaksi verrattuna siihen korjaustyöhön, mitä parhaillaan tehdään Han Solon yhä nimeämättömälle omalle elokuvalle.

howard - strange new corner of the galaxy

Kuva ohjaaja Ron Howardin tuoreimmasta Solo-twiitistä (tältä päivältä). Kuvaukset jatkuvat.

Kerrataanpa. Alkuperäiset ohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller saivat potkut kesäkuussa. Kuvauksia piti tuolloin olla jäljellä kenties enää muutamia viikkoja, enimmilläänkin raporttien perusteella ”noin neljännes”. Remmiin astui Ron Howard, joka jatkaa työssään yhä, kalenterin kääntyessä syyskuulle. Reilu viikko sitten, kun ohjaaja Howard twiittasi näyttelijä Donald Gloverin eli Lando Calrissianin kuvanneen viimeisen kohtauksensa, joku saattoi jo ymmärrettävästi kuvitella loppusuoran häämöttävän. Odotetaanhan Calrissianianin olevan elokuvassa isossa roolissa.

Mutta ehei. Viime perjantaina Howardin paljasti twiitissä aivan uuden näyttelijän: Paul Bettanyn.

Keskivertoa kosolti kovemman tason sivuosanimi Bettany on Howardin vanhoja yhteistyökumppaneita, ja voisi siten toki heittää leffassa vaikka pelkän cameon. Vaan kun ei heitä. Sen sijaan Bettany korvaa Michael K. Williamsin, joka joutui filmistä hyllylle uudelleenkuvauksien aiheuttamien aikataulunongelmien vuoksi. Nettilähteet ovat tosin parhaillaan eri mieltä siitä, voidaanko tarkkaan ottaen puhua ”korvaamisesta”, koska hahmo ilmeisesti on eri – Williamsin piti näytellä alienia, Bettany näyttää esiintyvän elokuvassa omilla kasvoillaan. Tämä on kuitenkin semantiikkaa, jos siellä, missä Solo-leffassa piti olla Williamsin, seisoo nyt Bettany. Paikkaus mikä paikkaus.

Ja tässä on nyt siis kaikesta päätellen kyse ihan kohtalaisen kokoisesta roolista: veikkaan kokoluokkaa Saw Gerrera (jonka kohtaukset muuten kuvattiin kokonaan ainakin kertaalleen uusiksi Rogue Onen tuotannon aikana, kun kohtausten sisältöä muutettiin). Williams, joka on kutsunut hahmoaan ”puoliksi ihmiseksi, puoliksi eläimeksi”, kuvaili Vanity Fairille hahmonsa olleen linkki Han Solon ja Emilia Clarken hahmojen välillä – mennen jopa niin pitkälle, että namedroppasi Clarken hahmon Kiraksi (joka oli Reyn työnimi, sillä kaikki on kierrätettävissä, joten ehkäpä Williamsin hyllytetty hahmokin vielä jossain nähdään). Sivumennen haluan muuten heittää toisen veikkauksen: moni tuntuu olettavan Williamsin näytelleen salakuljettajaa tai muuta huijaria, mutta koska Woody Harrelson hoitanee leffassa sen tontin, en ihmettelisi, vaikka Williams olisi jotain aivan muuta. Näyttelijä löi kyllä itsensä läpi The Wiren Omar-pikkukonnana, mutta hänen Boardwalk Empiren hahmossaan oli melkein aristokraattista karismaa.

Mutta Williamsia emme siis siinä roolissa näe, vaan tilalla on mitä todennäköisimmin Paul Bettanyn näyttelemä hahmo. Deadlinelle antamassaan haastattelussa Williams puhui uudelleenkuvauksista, joita tarvittiin hänen hahmoonsa, jotta se ”täsmäisi suuntaan, johon tuottajat haluavat Ronin elokuvaa vievän”.

Ja näinhän se tietenkin on. Kukaan tuskin kuvitteli kesäkuussa, etteikö Howard joutuisi orkestroimaan isoa osaa Lordin ja Millerin koko kevään kestäneissä kuvauksissa purkkiin saamasta matskusta uusiksi. Miksi muuten ohjaaja(t) oikeastaan olisi pitänytkään vaihtaa?

Mutta Williamsin vaihtaminen Bettanyyn vielä tässä vaiheessa on todella kuvaava esimerkki muutosten mittakaavasta. Vaikuttaa siltä, että tulemme jossittelemaan vielä vuosia: Onko aikanaan ilmestyvällä, Ron Howardin ohjaamalla Han Solo -elokuvalla enää kummoistakaan tekemistä Lucasfilmin kovalevyille kesällä 2017 jääneen lähes kokonaisen (leikkaamattoman) Lordin ja Millerin ohjaaman Han Solo -elokuvan kanssa?

Yksi vastaus toki on jo olemassa, ja arvaan, että tätä tullaan ensi vuonna toistamaan haastatteluissa virallisena viestinä: käsikirjoittajaa ei vaihdettu, eikä käsikirjoitusta siis myöskään vaihdettu. Kaikki muutokset käsikirjoitukseen kuvausten aikana ovat Hollywoodin normaalia.

Todennäköisesti onkin niin, että Howardin ohjauksessa elokuvasta korjataan pikemminkin sävyjä kuin kokonaisia värejä: siis kohtausten yksityiskohtia, kuten vitsejä tai rytmiä, enemmän kuin leffan juonta. Ja toki Howardin versio voi aikanaan olla erinomaisen hyvä. Ainakin hänen twiiteistään – joiden määrästä päätellen kuvat ja videoklipit ovat olleet suorastaan ohjaajan sopparissa osana Solo-leffan maineenhallintaa – välittyy aito ilo työskentelystä Star Wars -elokuvan parissa.

 

Mutta ainakaan jossittelua ei tarvitse lopettaa vielä pitkään, pitkään aikaan. Toisaalta, nautinnollisinta kai niin?

Mainokset

Rogue One -ekstrat: Tutut jutut, mutta kuvassa myös sairaalatossut

Rogue One julkaistiin dvd:llä ja blurayllä Suomessakin maanantaina. Monesta marketista levyä sai jo viikonloppuna, tämä kun ei nykyään taida olla niin tarkkaa. Viime joulun Star Wars -ensi-iltaa voi siis sopivasti kertailla pääsiäispyhinä, vaikkapa Star Wars Celebrationion livestriimin vilkuilun tauolla. (Tapahtuma alkaa huomenna torstaina Suomen aikaa kello 17 ja nettilähetys varmaankin samoihin aikoihin.)

Minä katsoin tietysti ensimmäisenä ekstrat, ja tässä raportti niistä. Lyhyesti: niitä on vähän, ne eivät ole erityisiä, mutta ne ovat viihdyttäviä.

20170411_211441

Tämän blogimerkinnän kuvat ovat köyhän miehen kuvakaappauksia ekstroista eli televisiosta otettuja valokuvia. Tämä on väläys animoiduista storyboardeista.

r1-steelbook

Rogue One -kotijulkaisun toisella levyllä on ekstroja kaikkiaan noin 72 minuuttia. Siis vain reilu tunti. Koko kattaus koostuu niin sanotuista featuretteista: lyhykäisistä katsauksista muun muassa elokuvan ideaan, hahmoihin, tuotantosuunnitteluun sekä Tarkinin ja Leian palauttamiseen valkokankaalle. Pätkät voi toki katsoa ”Play all” -toiminnolla, jolloin kokonaisuus vaikuttaa tiiviiltä making of -dokkarilta. Putkeen katsomisen ulkopuolella on vain 4 minuutin Connections, joka osoittaa elokuvasta cameoita ja kytköksiä episodeihin. Levyllä ei ole yhtäkään todella mieleen painuvaa, ”erityistä” ekstraa. Eikä yhtään poistettua kohtausta, eikä kommenttiraitaa.

Lopputulosta on vaikea kuvailla muuksi kuin pettymykseksi, mutta sinänsä mitenkään yllättävää paketin vaisuus ei enää ole. Emme selvästikään tällä hetkellä elä aikaa, jolloin Disney-Lucasfilmin kaltainen yhtiö kokisi tarvetta tarjoilla faneille sellaisia ruhtinaallisia läpiluotauksia elokuvien tekemiseen, jollaisista muistetaan vaikkapa Tolkien-elokuvasovitusten erikoisjulkaisut – tai miksei myös Star Wars -prequelien dvd:t. Ehkä yllättävää on korkeintaan se, että Rogue One niin räikeästi alittaa jopa The Force Awakensin vastaavan tarjonnan, joka oli noin puolitoista tuntia ekstroja alkuperäisessä julkaisussa sekä kommenttiraita ja 40 lisäminuuttia ekstroja joulun ajan erikoisjulkaisussa. TFA:stahan tarjoiltiin sentään muutamia niitä suuren yleisön(kin) hamuamia poistettuja kohtauksiakin.

20170411_213336

Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa!

Rogue Onen 72 minuutin ekstrat ovat varmasti parasta katsottavaa satunnaiselle fanille. Ne kronikoivat viihdyttävästi tärkeimmät niistä tarinoista, joita elokuvan taustasta on kerrottu kuluneen vuoden sisällä ennen & jälkeen ensi-illan lukemattomissa haastatteluissa ja promomateriaaleissa. Esimerkiksi se, kuinka Rogue One sai alkunsa efektimestari John Knollin ideasta Lucasfilmin sisällä, on todennäköisesti monelle tämän blogin lukijalle jo hyvin tuttu tarina, bluraylla kerrotussa muodossaan aina anekdootteja myöten. 72 minuutissa kierrätetään myös jonkin verran aivan samoja materiaaleja, joita Lucasfilm on jo julkaissut esimerkiksi ensi-illan tienoilla netissä minuutin-parin behind the scenes -featuretteina. Onneksi kyse sentään on parhaista paloista, kuten Diego Lunan rohkaisevat sanat K2-SO:n pahvinaamaria repussaan kantaneelle Alan Tudykille: ”Tiedäthän, että sua ei kunniota tuon kanssa näissä kuvauksissa kukaan.” Ylipäätään Rogue One -näyttelijöiden toveruus kyllä välittyy näistäkin ekstroista, kuten on välittynyt haastatteluistakin.

Kukaan ei varmaan ylläty kun sanon, että Rogue Onen teon kiistellyintä osaa – käsikirjoituksen lukuisia muokkauksia ja kesällä 2016 juonen vielä mullistaneita uudelleenkuvauksia – ei näissä ekstroissa kronikoida. 72 minuuttiin ei myöskään mitenkään mahdu kaikkia elokuvanteon niitäkään osia, mistä vaikenemiseen ei ole mitään syytä: esimerkiksi kuvauspaikoista ei mainita juuri mitään, vaikka Scarifin kuvauspaikkaan Malediiveilla liittyy hauskoja tarinoita muun muassa stormtroopereita esittäneistä paikallissotilaista, joita ei olisi kuulemma voinut vähempää kiinnostaa pukeutua avaruushaarniskoihin, ja vaikka Lontoon Canary Wharfin kuvauspaikkaan liittyi ohjaaja Gareth Edwardsin henkilökohtainen idea kotikaupunkinsa futuristisen lokaation käyttämisestä. Minusta lokaatioiden etsintä ja valinta olisi hyvin ansainnut yhden oman featurettensa – ja samoin vaikkapa kuvaus, puvustus ja musiikki.

20170411_211041

Tätä olisi voinut pannailla kamerassa vähän enemmänkin: John Knollin alkuperäinen tarinaluonnos, josta kasvoi Rogue One.

Kaiken kaikkiaan, tarjolla olevia ekstroja ei siis oikeastaan ole suunnattu kuoron uskovaisimmille – vaikka he/me ne kuitenkin kaikkein varmimmin katsomme!

Tämän sanottuanikin: Tottakai jokainen silmäys Star Wars -elokuvien tekemiseen on itselleni jo sinänsä kallisarvoinen. On esimerkiksi hurja huomata, kuinka paljon ohjaaja Edwards todellakin tarttui ihan itse kameraan, jopa painavaan steadycamiin – harvinaista tämän kokoluokan elokuvassa! Vähintäänkin featurettejen kuvasto on siis koko ajan kiinnostavaa, vaikka haastatteluissa lausuttu tuntuisikin kertaukselta. Ja onhan sielläkin joukossa pieniä helmiä – tässä oma top kolmeni:

  1. Käsikirjoittaja Chris Weitzin mukaan Chirrutin ”The Force of Others” -maininta ei ole vain viittaus George Lucasin 1970-luvun alkuperäiskässäriin, vaan peräti tiivistys koko Rogue Onen ideasta: siitä, että kun yliluonnollista Voimaa ei ole apuna, voima on löydettävä toisista ympärillämme.
  2. Forest Whitaker (Saw Gerrera) ei juuri jutellut vastanäyttelijöidensä kanssa, koska oli kuvauksissa ”suurimman osan aikaan in character”.
  3. Felicity Jones selasi kuvauksissa koko ajan Wookieepediaa ymmärtääkseen maailmaa hahmonsa ympärillä.
20170411_221747

Ingvild Deila cosplayaa Leiaa, ohjaaja Gareth Edwards kuvaa, huomaa sairaalatossut.

Se on kuitenkin vielä kerran sanottava, että ihan hirveän vaikea ei olisi ollut löytää ekstroja, jotka olisivat antaneet enemmän kuin tämänhetkinen tulos. Vai mitä sanotte esimerkiksi näistä:

Alden, Joonas, Phoebe ja Thandie

Han Solon soololeffan kuvaukset alkoivat tammikuun lopussa, kuten ehdin jo tässä blogissakin kirjoittamaan. Mutta näemmä principal photography eli kuvausten varsinainen ydinvaihe käynnistyikin vasta eilen. Ja jo kohtalaisen kaavamaiseen tapaan (ks. Episodi VII ja Rogue One) sitä juhlistettiin julkistamalla ydin-cast valokuvan voimin:

han-solo-cast-photo.jpg

Han Solo -elokuvan ydinpoppoota tutuissa ohjaimissa.

Suomalaisittain kuva ja virallinen tiedote sisältää jymyuutisen, joka tosin on ollut jo pitkään arvattavissa ja jota sopii siksi pikemminkin kutsua vahvistukseksi kuin yllätykseksi. Nyt Joonas Suotamo siis on viimein ihan oikeasti ja virallisesti Chewbacca, eikä ”double” kuten vielä The Force Awakensin lopputeksteissä kainostellen lausuttiin. Onnea, Joonas!

(Lisäys kirjoitukseen: Se minun piti tässä sanomani, että saamme olla onnellisia, että juuri Joonas Suotamo on Chewbaccamme. Ei #torille-syistä, tai ei ainakaan vain #torille-syistä. Vaan siksi, että Joonas on samaan aikaan todella leppoisa huipputyyppi ja ammattilainen, joka ottaa roolinsa vakavasti. Hän ei todellakaan esitä Chewbaccaa ”pukuna”, vaan ihan oikeana, tärkeänä, mietittynä hahmona. Chewbacca on, ihan oikeasti, parhaissa mahdollisissa käsissä. Tämä tuli selväksi myös minun haastatellessani häntä viime syksynä, ja tämä kuvastuu hyvin myös hänen omasta lausunnostaan tämän julkistuksen yhteydessä.)

20161102_013637

Daisy Ridleyn kanssa on helppo olla samaa mieltä. (The Force Awakens bluraylta.)

Kaikkiaan leffan julkistettu cast täydentyi parilla ihan uudella nimellä, ja on nyt siis seuraava:

  • Alden Ehrenreich on Han Solo
  • Donald Glover on Lando Calrissian
  • Joonas Suotamo on Chewbacca
  • Woody Harrelson on ”Han Solon oppi-isä”
  • Emilia Clarke
  • Thandie Newton
  • Phoebe Waller-Bridge

Kolmen naisen rooleista emme tiedä vielä mitään, emmekä varmasti vielä vähään aikaan saa ainakaan virallisesti kuullakaan. Eräitä täysin spekulatiivisia huomioita siis:

Julkistetussa castissa on kolme naista ja neljä miestä. Kaikki voi tietenkin olla sattumaa, mutta en ihmettelisi, vaikka Lucasfilm olisi tässä ottanut huomioon parin edellisen Star Warsin kohdalla nousseen äläkän naishahmojen puutteesta. Silkka prosenttiosuus on nyt aivan toinen kuin vaikkapa Rogue Onessa, jossa Felicity Jones kyllä näytteli pääroolin, mutta jossa muut naiset olivat melkein yhtä harmillisen harvassa kuin Lucasin Star Warseissakin (leffan toiseksi isoin naishahmo taisi olla sama kuin originaalitrilogiankin, Mon Mothma, ja niinpä niin). Mutta mikäpä siinä, vaikka päätös olisikin tehty pr-syistä, jos rooleihin on löydetty erinomaiset näyttelijät!

Thandie Newton ei jostain syystä ole mukana cast-kuvassa. Syy on todennäköisesti vain se, että hän ei ole ollut paikalla vielä valokuvaa otettaessa nyt kuvausten ensimmäisinä päivinä. Mutta miksi hänen nimensä silti lausuttiin tässä tiedotteessa, vaikka elokuvassa on varmasti vielä paljon merkittäviä julkistamattomia rooleja? Kyynisesti ajatellen ehkä juuri siksi, että Lucasfilm haluaa nyt näyttää naisnäyttelijöiden nimiä kärjessä. Tai, positiivisemmin: ehkä siksi, että jo 20 vuoden ajan päärooleja tehnyt Newton (mm. Mission: Impossible II ja Crash) on varsin tunnettu näyttelijä, joka tapauksessa suurempi nimi kuin lähes tuntematon Phoebe Waller-Bridge, joten hänet kannattaa mainita, vaikka rooli olisi pieni. Tai syy voi olla sekin, että Newtonin rooli on nimenomaan suuri. Tai näiden syiden yhdistelmä.

Erityisen mielenkiintoista on se, että jos tähän seitsikkoon on mahtunut elokuvan pääroiston näyttelijä, meillä näyttäisi siis nyt ensimmäistä kertaa olevan luvassa Star Wars, jonka pahis on nainen. Jos näin on, taidan veikata juuri Thandie Newtonia.

newton-riddick.png

Thandie Newton toisessa galaksissa: The Chronicles of Riddick (2004)

Joonas Suotamoa lukuun ottamatta näyttelijät eivät taida olla kuvassa rooliasuissaan (tai sitten meille ei ole vielä tätä ennen kerrottu kaukaisen galaksin hupparimuodista). Mutta roolihiuksissaan he saattavat olla – tai ainakin hiuksissa, joiden päälle hahmokampaus rakentuu. Tarkoittaen: Woody Harrelsonillahan voi olla kaljunsa päällä minkälainen tukkalaite tahansa, mutta Alden Ehrenreich todennäköisesti kantaa nuorena Hanina kutakuinkin tuollaista tukkaa. Ja eiköhän Emilia Clarkellakin otsatukka leffassa ole, koska Game of Thronesin Daenarys Targaryenina tunnetun näyttelijän aiempi look on ollut niin täysin toisenlainen.

Kuka siis on castin vierain uusi nimi Phoebe Waller-Bridge? Britti, 32 v, nousussa. Tähän astisessa curriculum vitaessa ennen kaikkea telkkaria, esimerkiksi rooli Suomessakin nähdyssä rikosdraamassa Broadchurch. Mutta, kappas, näyttääpä luvassa olevan Solon soolon lisäksi kärkirooleihin kuuluva rooli A. A. Milnestä kertovassa elokuvassa, jossa nimiroolia näyttelee Wars-alumni Domhnall Gleeson. Myös kirjoittaja: tv-sarjansa Fleabag ja Crashing ovat hänen omiaan.

Vielä yksi huomio: kannattaa muistaa, että on todennäköisempää kuin epätodennäköistä, että elokuvassa on vähintään yksi merkittävä motion capture -hahmo: siis alien tai droidi, jota esittävä näyttelijä ei näytä elokuvassa omia kasvojaan. Emilia Clarken veikkaan olevan leffan love interest, mutta Harrelson, Newton tai Waller-Bridge voi tällaista hahmoa näytellä.

20160520_fleabag_ep02_varley_F8A5007.dng

Phoebe Waller-Bridge omassa sarjassaan Fleabag. Tuntee oudot olennot.

Eikä tässä vielä kaikki: Solo-tiedotteella oli muutakin sanottavaa. Tätä:

  • The movie will explore the duo’s adventures before the events of Star Wars: A New Hope = ”duon” toinen osapuoli on tietenkin Chewbacca. Aiemminhan on jo tullut kerrottua, että elokuva olisi ”Han and Chewie origin story”.
  • Crewing the ship will be some of the industry’s top talent, including Academy Award nominee for his work on Arrival, Bradford Young (Director of Photography), Chris Dickens (Editor), Dominic Tuohy (SFX Supervisor), Rob Bredow (VFX Supervisor) and Brad Allan (Action Designer). They will be joining returning Star Wars veteran crew members Neal Scanlan (Creature & Droid FX Creative Supervisor), Neil Lamont (Production Designer), Dave Crossman and Glyn Dillon (Co-Costume Designers), Jamie Wilkinson (Prop Master), Lisa Tomblin (Hair), Amanda Knight (Make-Up) and Nina Gold (UK Casting Director). = Tässä on muutamia uusia nimiä, joista ehkä mielenkiintoisin on leikkaaja Chris Dickens, jolla on vyöllään erityisen sähäkistä kuvista muistettuja leffoja kuten poliisikomedia Hot Fuzz ja Slumdog Millionaire, jonka Oscar-pysteistä ehkä ansaituimman voitti juuri Dickens. Titteliä myöten kiinnostava nimitys on myös ”Action Designer” Brad Allan: kyseessä on ilmeisesti tähän mennessä lähinnä stunttina työskennellyt Bradley James Allan.
  • The untitled Han Solo Star Wars Story is slated for release on May 25, 2018. = Oho. Minä ja useimmat muutkin SW-nettikommentaattorit olemme jo pitkään olettaneet, että leffan ensi-ilta siirretään joulukuulle, joka on kovaa vauhtia vakiintumassa SW-kuukaudeksi. Vaikutti myös siltä, että tätä oltiin jo tekemässä, koska alunperin julkistetun toukokuun ensi-illan sijaan Solo-leffan kohdalla oli pitkään puhuttu vain ”vuoden 2018 ensi-illasta”. Mutta nyt siis, tuo päivä taas: päivä, joka koittaisi vain viisi kuukautta Episodi VIII:n jälkeen. Jännää!

Han Solon sooloelokuvan ohjaavat edelleen Christopher Miller ja Phil Lord, käsikirjoittavat Lawrence ja Jon Kasdan eikä elokuvalle ole vieläkään julkistettu virallista nimeä.

Näin syntyi Rogue One

Koska virallisia Making of -kirjoja Star Wars -elokuvista ei (tällä hetkellä) julkaista, on kertomukset koottava sirpaleista kasaan itse. Kirjoitin tätä vastaavan kirjoituksen vuosi sitten The Force Awakensin kuvauksia edeltäneestä vaiheesta. Tässä Rogue One -kirjoituksessa lähteinä mediassa julkaistut haastattelut ja muut tiedot ennen ja erityisesti jälkeen ensi-illan sekä The Art of Rogue One -kirja, joka kuitenkaan valitettavasti ei ole informatiivisuudessa Episodi VII -verrokkinsa tasolla. Luonnollisesti tietoni ovat vielä aukkoiset ja tulkintani todennäköisesti paikoin väärät.

Linkit osoittavat pääasiassa tämän blogin aiempiin kirjoituksiin, joista voi ihastella vielä väärempiä tulkintojani ja spekulaatioitani sekä esimerkiksi epäuskoista nauruani ensimmäisiin huhuihin digitaalisesta Tarkinista. Luonnollisesti kirjoitus spoilaa Rogue Onen juonenkäänteitä, mutta kaikkihan elokuvan ovat jo nähneet?

f0m6bt92bmyjpipuoxce

Jedha City. Tuotantosuunnittelijan maalaus kirjasta The Art of Rogue One.

Helmikuu 2013. Lucasfilm on vaihtanut omistajaa edellisenä syksynä, Episodi VII:n suunnittelu on vasta käynnistynyt enkä minä ole vielä perustanut tätä blogia, kun Lucasfilm jo julkistaa suunnittelevansa myös spinoff-elokuvia. Myös standalone-elokuviksi kutsuttujen hankkeiden luvataan olevan irrallisia episodielokuvista ja keskittyvän valittuihin hahmoihin. Idea periytyy George Lucasilta itseltään, mutta vaikka jo 1980-luvulla mallin mukaan toteutettiin ewokien omia elokuvia, uutinen yllättää monet: ettäkö vuosittaisia Star Wars -elokuvia, kun niitä tähän asti oli nähty vain kuusi 35 vuoden aikana! Julkistustiedotteessa kerrotaan yhtä elokuvaa kirjoittavan Lawrence Kasdanin ja toista Simon Kinbergin. Paljon myöhemmin meille varmistuu, että Kasdanin käsikirjoitus kertoo Han Solosta ja Kinbergin Boba Fettistä. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan ole se elokuva, joka valitaan järjestyksessä ensimmäisenä toteutettavaksi standalone-projektiksi.

Kevät 2013. Efektipaja ILM:n pomo, Photoshopin kehittäjä ja cv:ssään muutenkn yleisneroa muistuttava pitkän linjan lucasfilmiläinen John Knoll marssii uuden pomonsa Kathleen Kennedyn pakeille ja ilmoittaa keksineensä täydellisen idean irtonaiselle Star Wars -elokuvalle. Ytimekäs pitch menee näin: kerrotaan tarina siitä, kuinka kapinalliset saavuttavat alkuperäisen elokuvan alkuskrollissa mainitun ”ensimmäisen suuren voittonsa” Imperiumista ja sieppaavat Kuolemantähden suunnitelmat. Knollin tarkempi suunnitelma hioutuu lukuisissa firman sisäisissä kahvi- ja juhlapöytäpuheissa, ja konkretisoituu 7-sivuiseksi käsikirjoitustiivistelmäksi otsikolla Destroyer of Worlds. Sen Kennedy ja hänen oikea kätensä, Star Wars -kerrontaa ohjaavan tarinaryhmän pomo Kiri Hart hyväksyvät toukokuussa 2013 elokuvahankkeeksi, jonka päämäärä on ensi-illassa joulukuussa 2016. Vihreä valo!

rogue-one-original-team

John Knollin alkuperäisen käsisluonnoksen kapinallistiimi. Vasemmalla K-2SO ja Jyn Erso, loput hahmoista vaihtuivat kokonaan toisiin tarinankehittelyssä.

Tammikuu 2014The Force Awakensiksi myöhemmin nimettävän Episodi VII:n lavasteita vasta aletaan rakentaa, kun ensimmäisen ei-saagaelokuvankin suunnittelu jo alkaa. Ohjaajaksi on valittu lähes tuntematon Gareth Edwards, jonka erinomainen esikoinen Monsters on kiinnittänyt Lucasfilmin päättäjien huomion. Siinä Edwards kertoi realistisesti ja jopa dokumentaarisesti henkilödraamaa, vaikka miljöö oli scifistinen. Britti Edwards on myös todella pitkän linjan Star Wars -fani, joka teki 30-vuotissyntymäpäivänään pyhiinvaellusmatkan Tunisiaan alkuperäisen Tatooinen kuvauspaikalle. Tuotannon suunnittelusta puolestaan vastaa Lucasfilmille tutumpi nimi, prequelien ja The Force Awakensin veteraani Doug Chiang. Tavoite on kertoa uusi tarina, mutta kytkeä se konkreettisesti ja visuaalisesti melkein 40-vuotiaaseen Episodi IV:ään. Lucasfilmin nykyisen tavan mukaisesti taiteilijat päästetään irti samalla kuin käsikirjoittajatkin: aluksi vain mielikuvitus on rajana, vasta myöhemmin lukitaan, mitä todella halutaan.

Helmikuu 2014. John Knoll kokoaa ”sizzle reelin”, jolla esittelee oman visionsa elokuvan luonteesta käyttäen aineistona muun muassa vanhoja elokuvaklippejä. Knollin näkemys on ”keikkaleffa” Mission: Impossible -hengessä, mutta sijoitettuna sotamiljööseen. Knoll haluaa myös todistaa, että hänen visioimansa elokuva on mahdollista toteuttaa hyvin edullisesti verrattuna isoihin episodielokuviin. Kollegojensa mielestä Knollin näkemys on jopa turhankin pienimuotoinen.

Toukokuu 2014. Gareth Edwards julkistetaan ensimmäisen Star Wars -standalonen ohjaajaksi, Gary Whitta sen käsikirjoittajaksi ja ensi-illaksi 16. joulukuuta 2016. Aiheesta ei pukahdeta mitään. Muun muassa minä lasken huhuja ja todennäköisyyksiä yhteen sekä mietin Monstersin tyyliä, ja päädyn tässä blogissa olemaan varma siitä, että herrat keittelevät Boba Fettin omaa elokuvaa.

7e31aea5c75f7d77f9782075508acf11

Luonnosvaiheen suunnitelma arvaamattomasta kapinallisjohtajasta. Saw Gerrera poimitaan rooliin Clone Wars -animaatiosarjasta, mutta aivan näin rajulta hän ei lopullisessa elokuvassa näytä.

Loppuvuosi 2014. Lucasfilmille tämä on hurja vuosi, vaikkei vielä ensi-iltojen aika olekaan. The Force Awakens kuvataan kesän ja alkusyksyn aikana, ja samaan aikaan Rogue One edistyy koko ajan. Gary Whitta kirjoittaa vuoden loppuun mennessä ensimmäisen käsikirjoitusversion. Suuri osa Knollin alkuperäistarinasta hioutuu aivan toisenlaiseksi: esimerkiksi Knollin hahmokatraasta, seitsemänhenkisestä kapinalliskommandotiimistä, jäävät jäljelle vain sen johtaja Jyn Erso ja droidi K-2SO. Whitta ja Edwards muovaavat elokuvasta yhden päähenkilön tarinan, kun se Knollin visiossa oli pikemminkin tiimileffa. Mutta siinä missä The Force Awakensin esisuunnittelussa kutakuinkin kaikki yksityiskohdat hahmoista tapahtumapaikkoihin ja juonenkäänteisiin kävivät läpi loputtomia iteraatioita, standalone-projektissa esimerkiksi elokuvaan tarvittavat planeetat lukitaan suhteellisen kivuttomasti. Chiangin näkökulmasta projektin kinkkisin yksityiskohta on ”Jynin alus”, jolle haetaan ikonista muotoa ja jota pitkään visioidaan millenniumfalconmaiseksi kotialukseksi. Kaikkiaan 781 luonnosta myöhemmin alus päätyy lopulta elokuvaan pienenä, helikopterimaisena U-Wing-kuljetusaluksena, eikä se ehkä kuulu ikonisimpiin Star Wars -designeihin.

u-wing-1

U-Wing näyttää valmiissa elokuvassa luontevalta X-, Y- ja B-sarjojen jatkeelta, mutta suunnittelijoille siihen päätyminen ei ollut helppoa.

Tammikuu 2015. Gary Whitta saa valmiiksi elokuvan ensimmäisen käsikirjoitusversion, joka vielä alkaa perinteisellä alkuskrollilla – ja jättää projektin. Moni, minäkin ehdottomasti, luulee kyseessä olevan potkujen, kuten myös Michael Arndtin väistyttyä aiemmin The Force Awakensin kirjoittamisesta ja Josh Trankin saadessa myöhemmin lähteä Boba Fett -elokuvan ohjaajan paikalta. Todellisuudessa Whittan lähdössä on pikemminkin kyse suurelokuvien tuotantojen nykytyylistä: käsikirjoittaja ei ole auteur. Kirjoittajia on melkein tavanomaisesti useampia, ja heidän tehtävänsä on muokata tarinaksi jonkun muun, yleensä ohjaajan visiota. Whittan jälkeen työtä jatkaa tämän projektin tapauksessa Chris Weitz, joka muun muassa poistaa tarinasta sen ainoan jedin tekemällä Jynin äidistä sittenkin vain ”pelkän” Voima-uskovaisen. Samaan aikaan mediaan tihkuu tietoja siitä, että elokuvan päärooliin haetaan nuorta naista: uutisten shortlistillä on myös Felicity Jones, joka roolin saa. Fanikunta puhuu myös huhuista, joiden mukaan elokuva kertoo palkkionmetsästäjistä, jotka Kapinaliitto palkkaa varastamaan Kuolemantähden suunnitelmat – mahtaa elokuvantekijöitä naurattaa.

Maaliskuu 2015. Elokuvan nimi julkistetaan. Rogue Onea ei kuitenkaan selitetä vielä mitenkään. Ymmärrettävästi useimmat yhdistävät sen vanhan expanded universen Rogue Squadron -kirjoihin ja sarjakuviin ja odottavat X-Wing-lentäjien omaa elokuvaa. Samalla julkistetaan projektin perustuvan John Knollin ideaan. ”Huh?” miettii moni.

Huhtikuu 2015. Star Wars Celebrationissa on ollut tarkoitus julkistaa jopa kahden standalone-elokuvan aiheet, mutta Josh Trankin tuoli heiluu. Boba Fett -teaser vedetään viime hetkellä pois, ja yleisölle näytetään ”vain” Rogue Onen aiheen julkistava pätkä, jossa Kuolemantähti kohoaa viidakkoisen metsän yläpuolella. Hurraavalle fanikansalle luvataan ”sotaelokuva Star Wars -maailmassa”, ja annetaan referenssiksi niinkin rajua kamaa kuin Osama bin Ladenin taposta kertova Zero Dark Thirty, jonka kuvaaja on jo palkattu Rogue Oneen.

u-wing-concept-art

Ensimmäinen Rogue Onesta julkaistu luonnoskuva näyttää tavoitellun tyylin yllättävänkin lopullisessa asussaan.

Kesä 2015. Rogue Onen principal photography eli pääkuvaukset alkavat. Huhuja seuraavat tietävät tässä vaiheessa vuotavista salaa otetuista valokuvista, että elokuvaan kuvataan taistelukohtauksia trooppisella rannalla ja että Lontoon Pinewoodin studioille on rakennettu alkuperäisen Star Warsin Yavin IV -planeetan temppeli. Kaikkiaan kuvauksista kuuluu kuitenkin jopa vähemmän huhuja kuin episodielokuvista. Päänäyttelijät ja -tekijät julkistetaan elokuussa tiedotteella, joka sisältää tummasävyistä ja likaista tyyliä lupaavan tiimikuvan päähenkilöistä rooliasuissaan. Vasta tässä vaiheessa kaatuu faniteoria siitä, että Felicity Jones näyttelisi prinsessa Leiaa – näyttelijän kasvonpiirteiden perusteella se vaikutti aivan mahdolliselta.

rogue-one-cast-photo

Sankaritiimin paljastanut kuva. Tästä nähdään yhden hahmoista olevan sokea ja toisen takissa olvean Imperiumin logon, mutta mistä on kyse – se ei vielä selviä.

Huhtikuu 2016. Episodi VII:n ensi-iltaa edeltäneen ja seuranneen Rogue One -hiljaisuuden katkaisee kunnolla vasta elokuvan ensimmäinen teaser. Tähän asti ensimmäisen standalonen sisältö on pysynyt Kuolemantähden suunnitelmat -premissiä lukuunottamatta hämmästyttävän visusti piilossa. Tästä alkaa mainoskampanja, joka pyrkii nuijimaan suuren yleisön tajuntaan tuota samaa premissiä, kuten myös sitä, että Jyn Erso on ihan eri henkilö kuin Rey. Lisää tietoa janoaville faneille alkaa samalla vähitellen valjeta esimerkiksi, keitä elokuvaan hahmot ovat – ensimmäinen teaser kun ei esimerkiksi vielä selitä, miksi juuri Jyn Erso värvätään näin tärkeään tehtävään. Kuvaavaa on, että vielä tässä vaiheessa minä kirjoitan tässä blogissa esimerkiksi huhusta, jonka mukaan filmin loppupuolella nähtäisiin sittenkin vielä Boba Fettin johtama joukkio palkkionmetsästäjiäkin.

Kesäkuu 2016. Tuotannon kriisi vuotaa mediaan: kaikki ei ole hyvin. Alkuvuodesta valmistuneen ensimmäisen leikkauksen perusteella Rogue Oneen on tehtävä järeitä muutoksia, ja kesän aikana tehdäänkin viikkokaupalla ”reshooteja” eli uudelleenkuvauksia. Tämä ei sinänsä ole tavatonta – ja Rogue Onenkin uudelleenkuvausvaihe oli aikataulussa mukana koko ajan – mutta operaation mittakaava on poikkeuksellinen. Lucasfilm yrittää suitsia huhuja, mutta ei voi kiistää tosiasioita, ja itse asiassa vain lisää vettä myllyyn väittämällä, että elokuvan säveltäjä vaihtuu Michael Giacchinoon muka juuri uudelleenkuvausten takia (tämähän tarkoittaisi uudelleenkuvausten nimenomaan yllättäneen studion). Lopulta lisäkuvauksiin käsikirjoitus- ja ohjausavuksi palkattu käsikirjoitustohtori Tony Gilroy saa ansioistaan miljoonia dollareita ja käsikirjoittajakrediitin elokuvaan. Tuolloisten huhujen mukaan elokuvaa kevennetään ja siihen lisätään ”seikkailun tuntua”, mutta itse asiassa monet elokuvan synkimmistä hetkistä lisätään mukaan vasta tässä vaiheessa: esimerkiksi Cassianin esittelevä hätkähdyttävä kohtaaminen varjoisalla kujalla ja Darth Vaderin kaiken kammottavan voiman näyttävä lopun toimintakohtaus, joka näyttää tätä kirjoittaessani jäävän elokuvan rakastetuimmaksi. Täydennysten vastapainoksi elokuvaa pitää toisaalta lyhentää, joten etenkin lopputaistelusta jää pois paljon. Leikkaustiimiin uutta näkemystä tuo John Gilroy, Tonyn veli.

vader-and-krennic

Jossakin vaiheessa tuotannossa hoksattiin, että Vaderia ei kannata käyttää vain parissa tällaisessa kohtauksessa ilman toimintaa.

Heinäkuu 2016. Näyttelijä Jiang Wen spoilaa ajattelemattomuuttaan tai kielitaidottomuuttaan Lontoon Star Wars Celebrationissa Donnie Yenin hahmon kuolevan Rogue Onessa. Juontaja Gwendoline Christie säikähtää silmin nähden, yleisö ihmettelee, kuuliko tosiaan oikein, ja Lucasfilm vahvistaa näin olleen sensuroimalla kohdan nettitallenteistaan. Jälkikäteen ajatellen spoileri tuntuu hauskalta, kun kuolleita oli sitten muutama useampikin, mutta Jiang Wen pysyy silmiinpistävän poissa elokuvan myöhemmältä markkinointikierrokselta.

Syksy 2016. Rogue Onen markkinointi jatkuu sisältäen loppuun asti sirpaleita tuotannon aikana tehdyistä muutoksista – minun kaltaisten fanien suureksi riemuksi. Ensi-illan lähestyessä mainontaa ja huhuja tarkkaan seuraavan yleisön kuva elokuvasta täsmentyy paikoin hyvin yksityiskohtaiseksi, kuten kaikesta salailusta huolimatta kävi The Force Awakensinkin kanssa. Toisaalta esimerkiksi kaikkien päähahmojen kuolema ei ehdi paljastua ennen elokuvan ensiesityksiä, eikä jo ensimmäisessä teaserissa vilahtanut bactatankki-kohtauskaan ennen kuin aivan viime hetkillä, eräässä behind the scenes -dokumentissa taustalla vilahtaneesta Vader-mannekiinista, ja silloin puhutaan kyllä jo ansiokkaasta salapoliisityöstä.

jyn-and-map

Tunnelmapala The Art of Rogue One -kirjasta.

Joulukuu 2016. Rogue One: A Star Wars Story saa ensi-iltansa. Faniyleisö ottaa sen enimmäkseen kehuen vastaan, ja vaikka sen taloudellinen menestys ei ole sentään The Force Awakensin luokkaa ja vaikka se käytännössä floppasi tärkeillä Kiinan markkinoilla, on se tätä kirjoittaessani matkalla korkealle kaikkien aikojen menestyneimpien elokuvienkin listalla.

Prinsessa Leian ongelma ja sen huonot vaihtoehdot

Carrie Fisherin traaginen kuolema saattaa olla peräti koko elokuvahistorian konstikkain kuolemantapaus. Siitäkin huolimatta, että harvoin on lausuttu todempia sanoja kuin ne, mitkä professori Tolkien poimi Simone de Beauvoirin tuntemattomaksi jääneestä muistokirjoituksesta historiaan: ”There is no such thing as a natural death. Nothing that ever happens to man is natural, since his presence calls the whole world into question. All men must die, but for every man his death is an accident and even if he knows it and consents to it, an unjustifiable violation.” Näin, mutta tästä meidän rakkaaseen edesmenneeseemme.

HanandLeia.png

Elokuva-alalla ei tietenkään ole ennen kuulumatonta, että näyttelijä kuolee kesken projektin. Jokainen tapaus on traaginen, mutta niistä verrattain suorastaan helppo on se, jossa elokuva on vielä kuvaamatta: tällöin näyttelijä on vain vaihdettava. Paljon hankalampi tapaus on se, jossa näyttelijä kuolee kuvausten ollessa kesken. Jos kyse oli päänäyttelijästä, määrittää väistämättä koko lopputuotetta, mutta sen valossa elokuva voidaan kyllä saattaa valmiiksi jonkinlaisella kikka kolmosella tai kuudellatoista, ja yleisö ymmärtää yhteisen yskän (tunnettuja esimerkkejä ovat Brandon Lee ja The Crow, missä käytettiin niin sanottua sijaisnäyttelijän selkä -ratkaisua, sekä Heath Ledger ja The Imaginarium of Doctor Parnassus, jossa Ledgerin hahmo korvattiin fantasiaelokuvan keinoin peittelemättä useammalla hänen ystävänäyttelijällään). Siitäkin on ennakkotapaus, jossa näyttelijä kuolee ison elokuvasarjan osien välissä: edesmennyt Richard Harris oli kerrassaan pakko vaihtaa Michael Gamboniin, koska Harry Potter -elokuvat tarvitsivat Dumbledorensa.

Tapaus Carrie Fisher on yhdistelmä kaikkia edellisiä, ja juuri siksi niin vaikea. Ensi jouluna ensi-iltansa saava Episodi VIII on kuvattu, ja siihen vielä tehtävistä täydennyskuvauksista selvitään varmasti hyvin ilman Fisheriäkin. Episodi IX on kuitenkin täysin kuvaamatta – ja huhut vieläpä väittävät, että Leian roolin piti olla siinä suurempi kuin seiskassa tai kasissa. Nythän emme esimerkiksi tiedä, onko Leian ja hänen poikansa Kylo Renin todennäköinen ja odotettu kohtaaminen kuvattu tähän episodiin ja onko se siis turvallisesti ”purkissa” vai oliko se vasta viimeisen osan käsikirjoituksessa, jolloin otti ohraleipä.

Toisin sanoen iso tarina, jossa Leia on äärimmäisen keskeinen, on yhtä kesken kuin se olisi, jos kohtalokas sairauskohtaus olisi tapahtunut kesken kuvausten. Tätä tilannetta muistuttava Potter-esimerkki taas kalpenee valkeaksi, kun muistetaan, että Harris oli ehtinyt näytellä Tylypahkan rehtoria kuitenkin vain kahdessa elokuvassa ja kahtena peräkkäisenä vuonna. Carrie Fisher on ollut koko maailman prinsessa Leia jo neljänkymmenen vuoden ajan.

Ongelmaa mutkistaa vielä entisestään se, että vaikka Disney-Lucasfilmin ei teoriassa tarvitsisi vielä tänä vuonna tehdä ongelmalle mitään – ja olisi jopa Carrie Fisherin kunnioittamista antaa meille Episodi VIII:ssa hänen roolisuorituksensa temppuilematta, sellaisena kuin pitikin – käytännössä valittava ratkaisu vaikuttanee väistämättä myös tähän lähempään elokuvaan. Kasi ei voi päättyä tilanteeseen, jossa Leialla on jotain kesken, jos tiedossa on, että Leiaa ei ysissä nähdä.

Lucasfilmin tarinaryhmän piti tällä viikolla alunperin kokoontua pohtimaan isoa kuviota Star Wars -elokuvista ja tarinankerronnasta Han Solon soololeffaa ja uutta trilogiaa pitemmälle. Viihdemedioiden mukaan kokoontumisten aihe on kuitenkin, hyvin ymmärrettävästi, vaihtunut Leia-ongelman ratkaisemiseksi. Tässä tilanteessa on helppo todeta, että vaihtoehtoja on vain huonoja, eikä niiden valitsemisessa auta yhtään, että Disneylle maksettiin Fisherin kuolemasta 48 miljoonan euron vakuutuskorvausrahat. Seuraavassa käyn läpi huonoja vaihtoehtoja. Huomatkaa kuitenkin, että vaihtoehdoista viimeiseksi sijoitan ratkaisumallin, joka kumpuaa Episodi VIII:aa koskevista juonihuhuista ja jota voidaan siis pitää spoilerina.

leia_esb

Vaihtoehto 1: Tapetaan prinsessa Leia.

Karua. Mutta: kenties ilmeisin vaihtoehto on, että Carrie Fisherin myötä koittaa myös prinsessa Leian loppu. Tuoreena esimerkkinä: rakastetun Edward Herrmanin kuolema tarkoitti automaattisesti sitä, että hänen hahmonsa Richard Gilmore oli poissa myös viime vuoden Gilmore Girls -jatkosarjasta. Leian kohdalla tämä tarkoittaisi parhaimmillaan sitä, että Leian hahmolle rakennetaan voimakas loppu episodi VIII:aan. Leian varsinaista kuolemaahan ei välttämättä tarvitsisi nähdä kankaalla yhtä konkreettisesti kuin Han Solon loppua The Force Awakensissa – hahmo voi Star Wars -tarinassa helposti kuolla vaikkapa aluksen tai jopa planeetan mukana.

Ratkaisussa on kuitenkin monta ongelmaa. Niistä isoin on varmasti juuri se, että ratkaisu tosiaan on ilmeisin: siinä missä Han Solon kuolema oli traaginen ja ainakin joidenkin katsojien mielestä yllättävä, Leian kuolemaa osataan nyt odottaa. Onko siitä silloin edes mahdollista rakentaa katsojan mahanpohjassa tuntuvaa – eikö se vain tuntuisi siltä, että ”joo, no siinä se ny meni”?

Ongelmallista on myös se, minne Leian kuolema tässä ratkaisussa sijoitettaisiin. Se kai tosiaan olisi pakko kirjoittaa Episodi VII:aan, koska ei tunnu draamallisesti järkevältä, että Leia kuolisi heti Episodi IX:n alkumetreillä saati elokuvien välissä. Se taas tarkoittaa jo kuvatun Episodi VIII:n ja Fisherin siihen tulkitseman roolityön merkittävää muuttamista (joka tosin Rogue Onen mittavien uudelleenkuvausten esimerkin myötä ei ole näille elokuville enää mitenkään uutta). Puhumattakaan siis siitä, millaisia väistämättömiä muutoksia leiattomuus tarkoittaisi Episodi IX:lle.

Lisäksi en lähtökohtaisesti pidä ajatuksesta, että Carrie Fisherin syvän surullinen kuolema väistämättä pakottaisi meidät luopumaan myös prinsessa Leiasta. Olin aiemmin ajatellut, että Leia saattaisi hyvinkin olla originaalitriosta se ainoa, joka uuden trilogian lopussa jää henkiin. Eikö hänenkin tappamisensa ulkoelokuvallisista syistä olisi…julmaa?

leia_force_awakens

Vaihtoehto 2: Valitaan Leian rooliin uusi näyttelijä.

Puhtaasti tarinallisista lähtökohdista ongelmaa tarkastellen tämä olisi paras vaihtoehto. Carrie Fisher on kuollut, mutta Leia Organa ei ole. Jos rooliin valittaisiin uusi näyttelijä, Episodi VIII:aan jäisi Fisherin viimeinen roolityö muuttamattomana, ja IX:ssä saagan ja hahmon tarinan voisi kertoa niille tarkoitettuun loppuunsa. Ajatellaanpa vaikkapa – eikä todellakaan tarvitse kuvitella hurjiakaan näin ajatellakseen – että Leia Organan rooli olisi uudessa trilogiassa kaikkein keskeisin nimenomaan episodi IX:ssä, jossa meillä mahdollisesti on edessä Leian veljen Luke Skywalkerin (Mark Hamill) edustaman hyvän ja Leian pojan Kylo Renin (Adam Driver) edustaman pahan välinen lopullinen yhteenotto. Jos tämä tarina vaatii, suorastaan huutaa, Leia Organaa, miksi ihmeessä tarinassa ei siis säilytettäisi Leia Organaa?

Siksi, että se on mahdotonta. Mahdotonta. Valitettavasti, koska puhtaasti tarinankerronnan kannalta olen tosiaan vakuuttunut, että tämä olisi paras vaihtoehto.

Mutta merkittävä osa suuresta yleisöstä ei koskaan hyväksyisi ”uutta Leiaa”, ja tämä roolisuoritus, vaikka se olisi kuinka täydellinen, leimaisi väistämättä koko elokuvaa. Sitä enemmän, mitä keskeisempi rooli olisi – joka taas olisi tärkein syy tämän vaihtoehdon valitsemiseen. Carrie Fisheriä ei voi korvata, piste. Paitsi että…

leia-rebels.jpeg

Vaihtoehto 3: Tehdään ”Tarkinit”.

Jos The Force Awakensin puhutuin erikoistehoste oli itsestään kohoava leipä (no okei, BB-8), niin Rogue Onen oli tietenkin tietokonetehosteena rakennettu moff Tarkin eli yli 20 vuotta sitten kuolleelta Peter Cushingilta näyttävä cgi-luomus. Ja niin, olihan siellä pikaisesti nuori Leiakin. Kirjoitin Rogue Onen ensi-illan jälkeen efektin vievän negatiivisesti huomiota sisällöltä ja ennustin sen näyttävän jo lähitulevaisuudessa nololta, mutta olen tainnut tulla toisiin ajatuksiin: kolmannella katsomiskerralla näin Rogue Onen 2D:nä, jossa tietokone-Tarkin näytti paljon luontevammalta kuin kolmessa ulottuudessa, ja lisäksi noinkin pieni määrä katsomiskertoja tuntui jo riittävän tempun sulattamiseen ”ihan ok”:ksi.

Kun siis tekniikkaa joka tapauksessa tuosta vielä kehitetään, olisi varmasti mahdollista luoda joulukuussa 2019 valmistuvaan Episodi IX:ään ”oikealta” tuntuva CGI-Leia. Siinä vaiheessa siihen olisi voinut olla valmis jo yleisökin: Tarkinhan tuli sille vielä yllätyksenä, mutta vastaavat temput luultavasti vain yleistyvät elokuvissa lähivuosina, ja Fisherin kuolema olisi kuitenkin ollut kaikkien tiedossa. Periaatteessa tämä vaihtoehto olisi mahdollistanut jopa saman edun kuin vaihtoehto 2: että Episodi IX:n voisi tehdä tähänastisia suunnitelmia suuremmin muuttamatta. Käytännössä luulen kuitenkin, että tämän vaihtoehdon valitseminen olisi tarkoittanut sitä, että Leian roolia olisi pienennetty voimakkaasti, jos sen olisi ollut määrä olla vaikkapa samantapaista kokoluokkaa kuin Han Solon oli The Force Awakensissa.

Mutta: kun BBC kertoi jo tällä viikolla Disneyn käyvän tästä vaihtoehdosta neuvotteluja Fisherin perikunnan kanssa tästä vaihtoehdosta, ja muut mediat väitteen toistivat, virallisella Star Wars -sivulla julkaistiin tätä kirjoittaessani yllättävä lausunto: Lucasfilm ei aio luoda Carrie Fisheriä digitaalisesti.

Lausunto on ymmärrettävä surun keskellä, ja varmasti pr-mielessäkin viisas, mutta minusta vähän yllättävä jyrkkyydessään. Pitääkö tästä nyt tulkita, että Lucasfilm kieltää itseltään CGI-Leian käyttämisen jopa sellaisissa pienissä täydennyskuvissa, joita saatettaisiin vaatia Episodi VIII:aan Leia-ratkaisussa tehtävissä muutoksissa? Eikö tietokoneavusteisesti siis edes rakenneta Leialle uutta loppua?

Joka tapauksessa, ainakin spekulaatio siitä, että Episodi IX:ssä nähtäisiin kokonaan tietokoneella rakennettu päähenkilö-Leia, voidaan nyt lopettaa alkuunsa. Ja se on ihan hyvä: osa yleisöä olisi varmasti pitänyt ratkaisua pyhäinhäväistyksenä.

473b

Vaihtoehto 4: Siirretään Leian osia muille.

Tarkkaan ottaen tähän vaihtoehtoon tartutaan lähes varmasti, oli vastaus isoon kysymykseen mikä tahansa. Osia siitä roolista, mikä Carrie Fisherille ja Leia Organalle oli Episodi IX:ään varattu, siirtyy varmasti muille hahmoille.

Tämän vaihtoehdon valitsemalla voitaisiin kirjoittaa Leia ulos ja väistää näin sekä cgi-animaation tarve, uuden näyttelijän valinta että ehkä jopa Leian tarpeeton kuolemakin, jos vain keksittäisiin todella hyvä syy, miksi Leia on poissa kuvasta viimeisen episodin aikana. Vastarintajohtajan rooliin on helppo kirjoittaa uusi hahmo tai vaikkapa siirtää fanien vanha tuttu amiraali Ackbar, ja moniin niihin asetelmiin, missä kyse piti olla esimerkiksi Leian suhteesta Kyloon tai Reyhin on mahdollista siirtää Luke. Ongelma tosin on, että jälkimmäisissä asetelmissa oleellisinta kai olisi ollut juuri se, että Leian suhde etenkin poikaansa nimenomaan olisi toinen kuin Luken.

Oikeastaan tämä ei siis minusta ole ratkaisu ollenkaan, ja nostan sen tähän kirjoitukseen lähinnä vain siksi, että monet muut ovat sitä esittäneet. Minusta Star Wars -maailmaan voidaan kernaasti kirjoittaa vaikka miten monta uutta hahmoa, joista joku voidaan varmasti vielä lisätä episodi VIII:aankin kasvaakseen isompaan rooliin IX:ssä, mutta se ei ole ratkaisu, joka auttaisi ongelmaan, että Star Wars -maailmasta uhkaa puuttua Leia Organa.

Kuten sanottua: vain huonoja vaihtoehtoja. Mieleeni juolahtaa kuitenkin vielä kohta viisi, mutta nyt kertaan spoilerivaroituksen: viimeinen kohta perustuu Episodi VIII -juonihuhuihin.

Vaihtoehto 5: Siirretään isoja paloja.

Varmistan vielä, että tämä on täysin omaa, epävarmoihin huhuihin perustuvaa spekulaatiotani. Mutta:

Yksi varhaisista (ja edelleen harvinaisista!) Episodi VIII –juonihuhuista oli jo viime maaliskuussa, että elokuvan alkupuolella Leia joutuu vihollishyökkäyksen uhriksi ja päätyy isoksi osaa kasileffaa sairastupaan, ”pois pelistä”. Ja että tässä rytäkässä dynamiikkaa keikutetaan siten, että vastarinnan johtajiin kuuluvaksi huhuttu Laura Dernin hahmo ottaa Leian aseman sotilasoperaation johdossa, oletettavasti johtaen joukkoja toisin kuin Leia olisi. Huhuun vieläpä liittyy ajatuksia salamurhaajien jahtaamisesta, jotka viimeistään alkavat kuulostaa paitsi Kloonien hyökkäykseltä myös siltä, että tällaisen kohtauksen täytynee oikeastikin olla elokuvan peräti käynnistävien joukossa, jos se elokuvassa on.

Jos huhu siis on totta, siinä on ikävintä se, että se tarkoittaisi Leian roolin Episodi VIII:ssa jäävän pieneksi kuten VII:ssakin. Lohdutuksena meidän on toisaalta mahdollista takertua vielä epämääräisempään mutta uskottavaan liitännäishuhuun, jonka mukaan Leia selviäisi hyökkäyksestä hengissä käyttämällä Voimaa. Ainakin tämä Leia-fani pakahtuisi ilosta.

Koska kyse on Star Warsista, mahdollisesti kuvattu loukkaantumiskohtaus antaa ainakin yhden odottamattoman mahdollisuuden ratkaista Leia-ongelma: tässä sarjassahan on ennenkin siirretty hengenvaarallisesti loukkaantuneita hahmoja metallisiin pukuihin… Mutta tähän en oikeastaan ollut pyrkimässä, vaan tähän:

Minua kutkuttaa, että tämä juonikuvio voisi tarjota varsinaisen hihaässän Leia-ongelman ratkaisuun. Jos VIII-ohjaaja Rian Johnsonin leikkauspöydällä pyörii nyt kohtaus, jossa Leia päätyy koomaan tai vastaavaan tilaan, ja oletettavasti kohtauksia, joissa hän tuosta tilasta elokuvan loppupuolella palaa, voisi nuo paluukohtaukset siirtääkin episodi IX:ään.

Mitä sillä sitten saavutettaisiin? No: ehkäpä tyydyttävä loppu Skywalkerien tarinalle.

Koska Luke ja Rey aloittavat elokuvan kaukaiselta Ahch-Ton planeetalta, Skywalkerin sisarukset tuskin ehtivät tavata vielä ennen Leian attentaattia, jos sellainen elokuvan alkupuolella tapahtuu. Jälleennäkemiskohtaus kuitenkin todennäköisesti on kuvattu jo episodi VIII:aan: ensinnäkin on koko ajan ollut oletettavissa, että Luken tie veisi siskonsa luokse jo kakkososassa eikä vasta trilogian päätöksessä, jossa fokuksen luulisi olevan uusissa hahmoissa, ja toisekseen Oscar Isaac ystävällisesti jakoi meille muistelunaan yllä olevan yhteiskuvan Fisheristä ja Hamillista studiolla rooliasuissaan. Kyllähän se todennäköisimmin on yhteiskohtauksen kuvaustauolla näpsäisty. Ei-niin-villi veikkaukseni: Leian ja Luken jälleennäkemisen oli tarkoitus olla Episodi VIII:n ”tyven onnea” -tyyppinen loppukohtaus parhaiden Star Wars -perinteiden mukaisesti.

Jos tuo kohtaus siis siirrettäisiinkin viimeiseen episodiin (ja kasille kuvattaisiin uusi loppu), Episodi VIII päättyisi tässä spekulaatiossa ilman Luken ja Leian kohtaamista kuten edellinenkin osa. Tästä yleisö olisi eittämättä harmissaan. Mutta jos tuo kohtaus olisi kuitenkin mukana tähänastisen saagan päätöksessä, se voisi olla niin voimakas, että se riittäisi meille Leian oleelliseksi loppukohtaukseksi. Yleisölle voitaisiin myöhemmin tänä vuonna luvata, että Carrie Fisher on käsikirjoitusmuutosten jälkeen sittenkin mukana vielä IX:ssäkin. Lisätemppuja ei ehkä tarvittaisi paljonkaan hahmon näyttämöltä poistumisen selittämiseksi. Yleisönä kokisimme saaneemme Leian olosuhteisiin nähden aivan riittävässä määrin sarjan viimeiseen osaan. Ilman uutta näyttelijää. Ilman Leian tarpeetonta kuolemaa. Tosin ei ilman Episodi IX:n merkittävää uudelleenkirjoittamista.

Ja spekuloidakseni vielä: Entä jos siirto tehtäisiin, mutta siitä ei kerrottaisi ulos? Elokuvien tekijät malttaisivat mielensä ja pitäisivät ensi jouluna salaisuuden sillä samalla tavalla, millä salaisuudet nykyisin näissä tuotannoissa pitävät kutakuinkin kaikki muut paitsi juuri Carrie Fisher. Yleisö luulisi nähneensä Episodi VIII:ssa viimeisen kerran Fisherin Leiana, ja osa olisi ollut pieni. Yleisöä harmittaisi, mutta tekijät pitäisivät pokan: hän on surullisesti poissa, ymmärrättehän.

Ja sitten, kaksi vuotta myöhemmin…Episodi IX alkaisi Luken ja Leian yhteiskohtaamisella. Kylmät väreet. Seisaallaan taputtavat katsomot. Itku, joka antaisi anteeksi paljon.

Kuninkaallisemme Carrie Fisher (1956-2016)

”To me she’s royalty”.

Episodi VII:n alussa kuullut sanat saivat minut ja monet muut nyökyttelemään. Carrie Fisher, ehkä enemmän kuin kukaan, oli meidän kuninkaallisemme. Internet ja iltapäivälehdet käyttävät sanaa ’legenda’ kovin kevyesti, mutta Carrie Fisher oli todella legenda jo eläessään.

Niinpä nyt, Fisherin sydämen annettua periksi viime perjantaina ja lopun koitettua tiistaiaamuna, ei ole liioiteltua sanoa koko Star Wars -perheen sydämen särkyneen. Kuten Lucasfilmin toimitusjohtaja Kathleen Kennedy sanoi lausunnossaan: on suorastaan vaikea ajatella maailmaa ilman häntä. (Puoli Hollywoodia tuntuu juuri nyt ajattelevan samoin.)

fisher

 

I don’t know who you are or where you came from, but from now on you’ll do as I tell you, okay?

Carrie Fisher oli esikuva miljoonille, jotka löysivät hänen esittämästään prinsessa Leia Organasta esikuvan, jollaiset aivan viime vuosia lukuunottamatta olivat elokuvissa harvassa: pippurisen ja toiminnallisen naissankarin. Hän oli – korkeintaan James Earl Jonesia lukuun ottamatta – paras tulkitsija George Lucasin konstikkaalle dialogille, ja siinä mielessä mahdollisesti originaalitrilogian paras näyttelijä. Hän oli näyttelijä, joka suuren yleisön silmissä jäi yhden roolin tähdenlennoksi, mutta joka loi nahkansa kulissien takana kirjailijana, kirjoittajana ja myös Hollywoodin salaisiin aseisiin luettavana script doctorina.

Fisher oli myös piinattu päihdeaddikti ja armoitettu humoristi. Myöhempinä vuosinaan hän törmäytti nämä puolet itsestään kirjoittaen kokemuksistaan paitsi fiktiota (romaani ja elokuva Terveisiä unelmien reunalta), myös niin terävää pilkkaa, että kaikki eivät uskaltaneet edes nauraa (yhden naisen show Wishful Drinking). Wikipediassa voisi olla linkki häneen sanan ’itseironia’ kohdalla.

Keskusteluohjelmissa ja coneissa vieraillessaan hänen esiintymisensä asettuivat erityisesti viime vuosina jonnekin stand up -komiikan ja rokkikeikan välimaastoon. Yhdessä Gary-koiransa kanssa Carrie Fisher otti haltuun yleisön, jonka edessä uskalsi esiintyä siitä täysin piittaamattomana, jalat sohvalle nostavana homssuisena vanhana hupsuna, joka tuntui hädin tuskin muistavan säilyttää tuleviin elokuviin liittyvät salaisuudet, jotka hänelle oli oikeussakon uhalla uskottu. Twitterissä hän tykitti merkillisten lyhenteiden & I. KRJNTEN sävyttämiä viestejä tavalla, joka saattoi liittyä hänen toiseen avoimesti tunnustamaansa ongelmaan, kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Todennäköisesti moni luuli, että tädillä ei todellakaan ole enää kaikki kotona. Minä olen varma, että kaikissa aidosti merkittävissä merkityksissä oli (vaikka salaisuuksien säilyttäjänä hän tosiaan oli huono). Fisher todella piti Star Wars -faniuden äärimmäisiä ilmentymiä älyttöminä, eikä jaksanut pitää mielessään kaikkea sitä mitä fanit, mutta oli aivan varmasti otettu siitä jäljestä, jonka oli maailmaan jättänyt.

fisher_davis

“Please stop debating about whether or not I aged well. Unfortunately it hurts all three of my feelings. My body hasn’t aged as well as I have. Blow us.”

On syytä huomata, että näyttelijä Debbie Reynoldsin ja laulaja Eddie Fisherin tyttärenä Carrie Fisher syntyi Hollywoodin eliittiin, ja oli siten ehkä tuomittu alusta alkaen. Fisher oli äitinsä manageroima teinitähti, ja vain 19-vuotias esittäessään Leiaa ensimmäisen kerran. Julkisuudesta hän ei kuitenkaan koskaan pitänyt, ja Tähtien sodan menestys toi sitä hänelle enemmän kuin tarpeeksi. Vain muutamaa vuotta myöhemmin hän joutui tunnustamaan itselleen olevansa koukussa kokaiiniin. Vaikka on vaikea kuvitella häntä uhrina – ja Fisher varmasti tuhahtaisi, jos kuulisi jonkun niin tekevän – en osaa häntä syyllistääkään. Siinä missä huumejulkkiksista vaikkapa joku Kurt Cobain oli itse syyllinen tuhoonsa, Fisher oli pikemminkin ajan, paikan ja tilanteiden merkitsemä. Ja, on tietenkin syytä huomata: Fisher ei juonut tai narkannut itseään pahimpinakaan vuosinaan välittömään tuhoon asti.

Unohtaa ei sovi sitäkään, että Fisher loi nahkansa arvostetuksi kirjoittajaksi ja feministi-ikoniksi niskassaan paitsi yhden roolin vangin, myös nörttien seksisymbolin imago. Kannettuaan elokuvahistorian kenties ikimuistoisinta kampausta ensimmäisessä Tähtien sodassa (ja jouduttuaan kuuluisasti teippaamaan rintansa valkoisen kaapu-asunsa alle), hän joutui pukeutumaan Jedin paluussa seksiorjan surullisen kuuluisiin kultaisiin bikineihin. Viimeistään se teki lukemattomien elokuvankatsojien ensi-ihastuksesta myös eroottisten päiväunien kohteen. Tätä tähän blogiin kirjoittaessani en voi olla ajattelematta, kuinka naurettavalta tuntuu ajatus ajatella Fisheriä pelkän kultabikinin vankina, mutta sellainen hän todella monien ihmisten silmissä oli – ja sitä suurempi on saavutus, että Fisher tuskin koskaan itse koki näin olevan.

Vaikka suuri yleisö muisti Fisherin vain Leiana – ja ehkä sivurooleistaan Blues Brothersissa tai Harry tapasi Sallyssa – Fisherin omistautunein faniyleisö tiesi tämän kaiken, ja rakasti häntä siksi. Kuvaavaa on, että tänä jouluna, jolloin muun muassa minä kurkistelin somea koko ajan peläten tätä tiistaina tullutta suruviestiä, Star Wars -fiidini tuntuivat olevan täynnä rakkautta ja sympatiaa Fisheriä kohtaan. ”Toivon täksi jouluksi vain Carrie Fisherin parantumista”, lausui moni.

Sitä emme saaneet, ja kuninkaallisemme Carrie Fisher on nyt yhtä Voiman kanssa. Voimaan hän tuskin uskoi, mutta jos jostakusta kirjoitan näin tosissani, niin hänestä.

leia

You know, no matter how much we fought… I’ve always hated watching you leave.

(Tämä on jälkikirjoitus, joka on pakollinen näin surunkin keskellä.)

Niin, sitähän emme nyt tiedä, mitä tämä Star Wars -sarjalle tarkoittaa. Ensi vuoden joulukuussa ensi-iltansa saava episodi VIII on kuvattu, mutta koska emme tiedä, mitä Leialle siinä tapahtuu, emme voi kuin spekuloida, miten Fisherin poissaolo ratkaistaan. Kirjoitetaanko hahmolle kuolema kahdeksanteen tai yhdeksänteen episodiin, ehkä käyttäen johonkin tarvittavaan lisäkuvaan tietokonetekniikkaa Rogue Onen tapaan? Vai kirjoitetaanko hahmo kahdeksannen osan lopussa tai yhdeksännen alkuskrollissa syrjään siten, että häneen ei tarvitse palata elokuvissa?

Olen ollut spekulaatiopöydissä, joissa on pohdittu mahdollisuutta, että kun The Force Awakens oli vanhasta triosta Harrison Fordin elokuva ja episodi VIII kaikesta päätellen on Mark Hamillin elokuva, saattaisi IX olla vuorostaan Carrie Fisherin elokuva. Itse olen kuitenkin koko ajan epäillyt, että sekä draamallisista että realistisista ulkoelokuvallisista syistä Fisher jäisi koko uudessa trilogiassa sellaiseen sivurooliin kuin oli The Force Awakensissakin. On nimittäin vaikea kuvitella, puhui Hollywood nyt Fisheristä miten kauniita tahansa, että 60-vuotias nainen, joka on suuren yleisön silmissä menneen ajan tähti, nostettaisiin koko perheen toimintaseikkailun ykkös- tai edes kakkostähdeksi.

Toisaalta olen ajatellut, että tästä voisi seurata, että Leia saattaisi ainoana originaalitriosta jäädä henkiin uuden trilogian päätteeksi. Kaikkihan odottavat Luken dramaattista kuolemaa joko VIII:ssa tai IX:ssä, mutta Leia olisi voinut olla ”legacy-hahmoista”, kuten Lucasfilm nykyisin heitä kutsuu, se joka saisi nähdä viimeisen episodin viimeiset voitonkuvat.

Jos saisin nyt toivoa, soisin Leian nimenomaan selviytyvän mieluummin näkymättömiin kuin joutuvan ylimääräisen kuolinkohtauksen uhriksi. Kun maailma jo joutuu luopumaan Carrie Fisheristä, olisi julmaa pakottaa se luopumaan myös Leia Organasta.

I can’t [be done with Leia]. It’s me. I’m the custodian of Leia. I keep her in my bag!

Rogue One -arvioni: Sotatarina, johon komitea päätyi

Tämä kirjoitus on varsinainen Rogue One -arvioni, sikäli kuin nämä muut eivät vielä olleet. Teksti ei ole ihan lyhyt, ja näissä oloissa luonnollisesti se spoilaa. (Lisäksi se harhautuu usein sivupoluille sulkujen sisään.)

rogue-jyn

Siltä varalta että saatoin jo ehtiä leimaantua ryppyotsaiseksi Rogue One -vihaajaksi, on syytä aloittaa kehuilla. Ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva täyttää lupauksensa olla ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva ja on sekä rohkeasti että onnistuneesti toisenlainen kuin episodielokuvat. Kyllä, tässäkin on isänsä menettänyt ja isähahmonsa menettävä orpo ja tässäkin taistellaan planeettoja tuhoavan superaseen tuhoamiseksi, mutta tyyliltään Rogue One on niin erilainen, ettei siinä ihan syystä ole edes SW-elokuviin pakolliseksi kuuluvaksi oletettua alkuskrollia. Ollakseen vasta kokeilu – sillä voi kyllä, rakkaat ystävät, tämä on Disneyn julkaisuohjelmaa katsoen vasta kokeilu – elokuva on ilahduttavan omanlaisensa, ja sille sopii toivoa taloudellista menestystä jo ihan vain siksi, että jos sitä ei tule, seuraavat SW-elokuvat tehdään todella varman päälle.

Viime kesän reshooteista yltyneet pelot Rogue Onen latistamisesta tavallisen SW-elokuvan muottiin olivat siis tarpeettomia. Lopputulos on odottamattomankin aikuinen ja vakava irrallistarina sisällissotaa käyvässä SW-galaksissa. Ilman robotti K-2SO:ta elokuvassa ei käytännössä olisi huumoria lainkaan. Tosin siitä en ole ihan varma, onko Rogue One nyt sitten ihan varsinaisesti se luvattu ”sotaelokuva”: erittäin tehokas viimeinen kolmannes sitä kyllä on, mutta sitä edeltävät osat ovat ehkä lähempänä vakoojatrilleriä. Sodasta kertova elokuva se kuitenkin ehdottomasti on – siis siinä missä kaikki muut Star Wars -elokuvat ovat pikemminkin fantasiasotaan sijoitettuja seikkailuja.

Ja vaikka en löydä elokuvasta valeuutisoituja Trump-vastaisia sävyjä, löydän siitä selviä, jopa pistäviä ajankohtaisia viittauksia Syyriassa ja Irakissa käytyihin taisteluihin. Hurjaa on, että ne viittaukset toimivat nimenomaan niin päin, että Kapinaliitto näyttäytyy siviilien asuttamassa kaupungissa käytävissä taisteluissa pommeja heittelevän Isisin roolissa. Huh! Joku kriitikko jo kirjoittikin: mahtoivatkohan ne Hollywoodissa tajuta, miltä tämä ulkomaanuutisia seuraavan yleisön silmissä näyttää…

jedha-battle

Aito SW-rakastaja, ohjaaja Gareth Edwards vie muutenkin elokuvan fiiliksen oman suosikkielokuvansa, Episodi IV:n, melkein unohtuneille todentuntuisille tasoille. Sinne, missä kyse ei ollut supervoimaisista jedeistä Joseph Campbellin sankarimyyttiteoriaa toteuttamassa, vaan alakynnessä olevista kapinallisista käytetyssä tulevaisuudessa. Edwards lisää tunnetasoa ja tekee elokuvasta omansa viimeistään viemällä kameran yhdessä pääkuvaaja Greig Fraserin kanssa taistelujen tasolle. Scifistinen maasota on harvoin tuntunut yhtä aidolta ja hengenvaaralliselta kuin Rogue Onen lopussa, ja sitä vieläpä leikataan avaruustaisteluilla, jotka nekin ovat sekä kuvaukseltaan että fiilikseltään sarjan parhaat sitten Jedin paluun. Edwardsin ja Fraserin ansiosta elokuva on täynnä hienoa kuvaa myös erillään hienosta actionista: siis komeita sommitelmia ja kekseliäitä kuvakulmia.

Niin, ja tietenkään ei sovi unohtaa sitä, että tämähän tosiaan on ison rahan franchise-elokuva, jossa käytännössä kaikki – kaikki! – hahmot kuolevat. Vuonna 2016 se on syytä laskea rohkeaksi ratkaisuksi jo sinällään. Sitä suurempi saavutus tosin on, että elokuvan viimeiseksi tunnetilaksi tosiaan saadaan välitettyä toivon kimallus, vaikka lopussa on kaikki ainekset lohduttomuuteenkin.

Rogue One osaa siis olla oma eläimensä, mutta samalla se sijoittuu hienostuneesti osaksi sarjaansa. Mon Mothman ja Bail Organan kaltaisia tuttuja hahmoja käytetään säästeliäästi, mutta he ovat mukana juuri siellä missä pitääkin sarjan kokonaiskuvaa katsoen. Vastapuolella sarjan ikonisinta hahmoa Darth Vaderia ei onneksi myöskään nähdä liikaa – siten ne kohdat, joissa hän todella näyttäytyy, pysyvät tehokkaina. Siellä täällä elokuvassa näkyy uusia alien-rotuja, mutta toisin kuin The Force Awakensissa, tässä myös tuttuja otuksia on päästetty kuviin, kuten galaksin aitouden nimissä syytä onkin. Vinkkauksia SW:nsä tunteville faneille on vähintäänkin riittämiin – ehkä kallistuisin jopa sen puolelle, että turhankin paljon, mutta menkööt nyt sitten.

Ongelmallisimmat niistä ovat joka tapauksessa suurmoffi Tarkinin eli edesmenneen Peter Cushingin ja prinsessa Leian eli nuoren Carrie Fisherin rakentaminen tietokoneella näyttelijöiden päälle. Tämä päätös tuntuu jo nyt saavan ikävää huomiota, esiintyen esimerkiksi monien ylistävien kritiikkien ainoana miinuksena, ja pelkään pahoin ajan näyttävän, että enemmistölle katsojista tämä valinta tulee olemaan hyvin pian yhtä noloa katsottavaa kuin monet prequelien efektit ovat nyt: ”mitä he oikein ajattelivat” -tasoa. Tehoste vie huomion sisällöltä tärkeissä kohtauksissa eikä siis todellakaan tue sitä taiteellista ratkaisua, millä hahmot on alunperin päätetty elvyttää. Parempi vaihtoehto olisi ollut Tarkinin kohdalla suoraselkäinen uudelleencastaus (tämähän tehtiin jo Sithin kostoon, jossa hahmoa esitti todennäköisesti suunnitteilla ollutta tv-sarjaa silmällä pitäen Wayne Pygram, tunnettu Farscape-sarjan pääpahiksena Scorpiuksena) ja Leian kohdalla se, että hahmo olisi voinut jäädä lopussa myös selin. Heti ensi-iltapäivinä tuli selväksi, että nämä hahmot ovat asia, josta monet puhuvat heti elokuvan päätyttyä, eikä niistä todellakaan puhuta siinä sävyssä, missä vaikkapa BB-8:aa efektinä ihasteltiin.

Sen sijaan aivan erinomaisen mahtavaa on se, mikä Rogue Onen tarinan ytimeksi nyt paljastui. Tarkoitan siis, että sen sijaan, että elokuva on vain ”tarina siitä, miten Kuolemantähden suunnitelmat siepattiin”, tämä olikin samalla ”tarina siitä, miten Kuolemantähteen päätyi se suunnitteluvirhe, jolla se tuhotaan”. Tämä neronleimaus viimeistään antaa Rogue Onelle oikeutuksen: tämähän siis tosiaankin on olemassaolevan franchise-jatkumon sisään sijoitettu tarina, joka paikkaa juoniaukkoja sen sijaan että puhkoo siihen uusia (take that, X-Men!). Ilahduin myös siitä, että lopulta Rogue One tuntui (sittenkin!) perustellulta otsikolta: nythän voidaan in-universe aivan uskottavasti ajatella, että Kapinaliitto ottaa Yavinin taistelua seuraavina vuosina käyttöön Rogue-laivuetunnuksen kunnioituksena näille marttyyreille, ja siksi konnalentue esiintyy Imperiumin vastaiskussa.

krennic-vader

Tässä kohtaa on kuitenkin luontevaa siirtyä haukkujen puolelle. Sillä niin nerokas kuin onkin Rogue Onen tarinan iso kytkös suureen sarjaan, niin valitettavasti yhtä onneton on elokuvan toiminnan taso. Kyllä, katson nyt sinua, käsikirjoitus.

Rogue One on sekava elokuva, josta on paikoin vaikea löytää järkeä. Miksi ihmeessä juuri Jyn Erso olisi ainoa, jonka uskotaan pääsevän hengissä Imperiumia vastaan taistelevan kapinalliskommandon Saw Gerreran puheille (ja eikö siis olisi ollut paljon loogisempaa kirjoittaa Jynin värväämisen tarve liittymään nimenomaan isäukko-Galeniin)? Miksi ajatuksia lukevan lonkerohirviön mehustellaan ensin vievän uhrinsa järjen, kun siitä sitten kuitenkin toivutaan hetkessä? Miksi johtaja Krennic käy Darth Vaderin luona, paitsi siksi että se on leffassa siistiä (ensimmäisellä katsomiskerralla luulin, että Krennic käy anelemassa apua Keisarilta Tarkinia vastaan, mutta ei, toisella katsomiskerralla tajusin, että Vader sanoo Krennicin tulleen hänen kutsumanaan, eikä musta lordi kuitenkaan sano mitään, mikä kutsun perustelisi). Miksi ihmeessä lopputaistelussa säädetään niin maan perusteellisesti erilaisten johtojen, kytkimien ja lähettimien kanssa? Tai miksi Eadu-planeetalla työskentelevillä Kuolemantähden suunnittelijoilla ei ole itsellään Kuolemantähden suunnitelmia?

Valitettavasti elokuvassa näkyy, että sillä on neljä kreditoitua käsikirjoittajaa, huhujen mukaan muutama kreditoimaton ja vielä heidän takanaan Lucasfilmin tarinaryhmä. Kyse ei ole vain hahmojen ohuudesta, josta valitin jo aiemmin, vaan myös siitä, että heidän tekonsa eli elokuvan tapahtumat seuraavat toisiaan usein ilman selkeitä syy-seuraus-suhteita. Suurin osa hahmoista ei ehdi kehittyä tapahtumien käänteissä mitenkään. Myös elokuvan kerronta hyppelee etenkin keskivaiheillaan planeetalta toiselle päättämättömästi, kahden katsomiskerran fiiliksillä melkein yhtä levottomasti kuin tässä suhteessa pahamaineinen Kloonien hyökkäys.

Ainoa hahmo, joka ehtii elokuvassa kehittyä, on päähenkilö Jyn, joka kääntyykin hetkessä alun aidonoloisesta, välinpitämättömästä nuorisorikollisesta kapinallisjohtajaksi heti sen jälkeen, kun kapinalliset tappavat hänen isänsä. Muutos ei siis tapahdu uskottavasti, ja Jynissä korostuukin elokuvan keskeisin ongelma: idea taviksesta sotkeutumassa kapinaan on parempi kuin idean toteutus. Myönnän, että toisella katsomiskerralla onnistuin kyllä jo iloitsemaan hahmoissa vähästä, erityisesti Chirrut/Baze-kaksikon pienistä yksityiskohdista. Tämän parivaljakon välillä oli myös sitä kemiaa, joka esimerkiksi Jynin ja Cassianin väliltä puuttui (parempi puoliskoni muuten kysyi soturimunkkiparista jännittävän kysymyksen: ”luuletko, että he olivat rakastavaisia?”). Mutta siltikin: jotta Rogue Onen dramaattiseksi tarkoitettu loppu todella säväyttäisi tarkoitetulla tavalla, tulisi hahmoista välittää paljon enemmän. Nyt heidän kuolemansa jää yhdentekeväksi. Koskettavimmalta tuntuu droidi K-2SO:n loppu, koska sillä (hänellä!) on hahmoista eniten luonnetta. Star Wars -elokuvalle on suuri, suuri ongelma, että hahmot tekevät siitä ilottoman muullakin tavalla kuin huumorittoman merkityksessä.

(Tämä on tietenkin suuri makuasia, mutta viitaten aiempaan kirjoitukseeni Rogue Onen ja The Force Awakensin vertailusta, tässä huomaan itse sulattavani mieluummin viime vuoden höpsösti toimivan superaseen, jota vastaan taistelevat sympaattiset ja hienosti yhdessä toimivat uudet hahmot, kuin tämän vuoden merkityksettömät hahmot taistelemassa loogista superasetta vastaan. Jos siis tällaisten välillä valita pitäisi.)

jyn-cassian

Todennäköisesti on käynyt niin, että Rogue Onen käsikirjoitus on aivan konkreettisestikin sieltä täältä paikkailtu tilkkutäkki. John Knoll on kehitellyt alkuperäisidean, Lucasfilmin tarinaryhmä on jatkanut ideointia, Gary Whitta on keittänyt ideat koherentiksi tarinaksi. Chris Weitz on kirjoittanut seuraavan ja ehkä seuraavankin version, mutta pari muutakin käsikirjoittajaa ja script doctoria on käynyt mukana maistajina ja maustajina. Lopulta kesän reshooteissa tehtiin vielä niin isoja muutoksia, että niihin avuksi palkattu Tony Gilroy sai oman nimensä lopputeksteihin. Siitä, mitä uudelleenkuvattiin, ei tiedetä paljon, mutta sen näen trailereista, että muuttuneiden osien joukossa on Saw Gerreran (Forest Whitaker) osuus: hahmo oli aiemmissa kuvauksissa kalju, kuten nyt flashback-osassa, ja lausui tuolloin traileriinkin päätyneet sanat: ”What will you do when they come for you? What will you do when they break you? What will you become?”. Näitä sanoja, tai oikeastaan koko tätä kysymyksenasettelua, ei elokuvassa ole, ja hiuksekas Whitaker ylinäyttelee jotain aivan muuta ennen kuin kuolee pois tarpeettomana. Trailerit voivat ja saavatkin tietysti sisältää kaikenlaista, mikä elokuvaan ei päädy, mutta noista vaikuttavista repliikeistä tuntuu, että Rogue Onesta on pudonnut pois kokonainen teema, joka olisi tehnyt Jyn Erson tarinasta tanakamman.

Vika ei ole näyttelijöissä: erityisesti Felicity Jones ja Diego Luna tekevät selvästi kaikella sydämellä parhaansa sen puitteissa, mitä heillä näyteltävää on (Cassian Andor on itse asiassa elokuvan kompleksisin hahmo, Star Wars -sankariksi todella synkkien töiden mies, mutta hänenkin sävynsä katoavat elokuvan edetessä). Näyttelijät ovat onnistuneet myös sikäli, että he eivät edellisestä kritiikistä huolimatta tunnu olevan täydellisesti hukassa elokuvan lavasteissa (ks. prequelit tai Hobitti-elokuvat).

Mutta selväksi tulee, että Rogue Onen tarina ei ole käsikirjoitus, jonka kukaan näkemyksellinen ihminen olisi palavasti halunnut kertoa meille juuri tällaisena. Se on tarinantapainen, johon päädyttiin komiteassa.

Tähän kun lisätään vielä muutamat tähän mennessä mainitsemattomat keskeiset haukut – Michael Giacchinon kiireessä säveltämä musiikki on mitätöntä Williams-imitointia, Ben Mendelsohnin näyttelemä pääroisto jää virkamiesmäiseksi, ensisijaisena tuputettavan 3D-version katsomiseen ei ole ihan oikeasti mitään syytä – pääsen melkein niin pitkälle, että alan ihmetellä, jääkö Rogue Onen loppukohtausten vahvuudesta pettävänkin hyvä fiilis koko elokuvasta. Muistelen myös vuonna 1999 valmistuneen erään Star Wars -elokuvan, jonka lopputaistelu vetää mukanaan niin hyvin, että elokuvasta jää päättyessään kiva fiilis.

rogue-one-03

Hetkinen, yritän vielä kyseenalaistaa omat ajatukseni. Olenko reilu itselleni läheiselle sarjalle ollessani sen uusimmalle osalle näin tyly? Onhan kuitenkin niin, että monessa muussakaan viihde-elokuvassa hahmoilta ei kannata odottaa suurta syvyyttä – tämän leffan edellä näytettiin Guardians of the Galacy vol 2:n traileri, vaikkapa, ja senkin ykkösosa onnistui silti miellyttämään monia katsojia. Tai että Rogue Onen sotakohtaukset jo yksinään peittoavat niin monet kilpailijansa.

Niin on, ja niin peittoavat. Mutta kun minulta kysytään, onko Rogue One hyvä, minulta ei kysytä niistä muista. Minulta tuskin kysytään edes tähtiarviota yleisellä elokuva-asteikolla, tai ainakaan ei kannattaisi kysyä – ihan oikeasti en oikein osaa tähdittää Star Wars -elokuvia, vaikka Imdb:ssä 5:n ja 10:n välillä arvosanoja niille olen antanutkin.

Sen sijaan minun täytyy ajatella esimerkiksi sitä, onko Rogue Onessa kohtauksia, joiden näkemistä odotan seuraavalla katsomiskerralla (kun niitä katsomiskertoja kuitenkin tulee). The Force Awakensissa tällaisia oli jo ensimmäisen katsomiskerran perusteella lukemattomia. Ja joudun vastaamaan itselleni, että Rogue Onessa niitä on valitettavan vähän. Päällimmäisinä ajattelen loppua, muutamia K-2SO-hetkiä ja Jedhan tuhosta pakenemista. Mieleen tulee päinvastoin useampi kohtaus, joita veikkaan katsovani jo kolmannella kerralla hieman tylsistyneenä. Tämän takia Rogue One saattaisi saada minulta paremman arvion, jos se ei olisi Star Wars -elokuva – jos se ei olisi Star Wars -elokuva, arvioisin sitä elokuvana, joka katsotaan kerran tai kaksi.

Rogue One ei ole täysi fiasko, ja siinä on paljon nautittavaa. Mikään sen epäonnistumisista ei saa minua sanomaan, että Star Wars olisi huonoissa käsissä. Mutta voi, kuinka minä olisinkin halunnut sen olevan parempi.