Tag Archives: the mandalorian

The Mandalorian and Grogu on kuin Aku Ankka -seikkailu, mutta se onkin enemmän Mandalorian-elokuva kuin Star Wars -elokuva

Posted on by
1

Sanon heti kärkeen kiertelemättä, että en erityisemmin innostunut The Mandalorian and Grogusta. En ennen elokuvan näkemistä, en sitä katsoessani enkä sen jälkeen. En ole esimerkiksi tätä kirjoittaessani katsonut sitä vielä toista kertaa, kun taas useimmat edellisistä viidestä Star Warsista katsoin jo ensi-iltavuorokautensa aikana kahdesti.

Mutta ajatuksia olen siitä tietenkin ehtinyt kypsytellä. Kuten tapana on ollut, tässä vaiheessa tähän vielä varoitus, että tämä kirjoitus spoilaa elokuvan sisältöä.

Olennainen päässäni pyörivä lause The Mandalorian and Grogusta ei ole ”this is the way”, vaan ”it is what it is”.

The Mandalorian and Grogu ei ole suuri valkokangaselokuva. Se ei ole Skywalker-saagan episodien veroinen kivijalka, jonka ympärille ja varaan franchise siitä eteenpäin rakentuisi. Se ei ole myöskään Solon tai Rogue Onen kaltainen yhden merkittävän tähän asti kertomattoman tarinan kuvittava standalone-leffa. Eikä se ole ole se ”cinematic event”, joka julkistettiin kolme vuotta sitten olevan Dave Filonilla tekeillä, ja jonka oli määrä yhdistää langat ja kääriä isoilla tapahtumillaan loppuun ns. Mandoverse-tarinat.

Itse asiassa The Mandalorian and Grogu ei ole edes selkeä jatko tai loppu omalle The Mandalorian -sarjalleen, sen tarinalliselle juonelle siis. Se ei siis ole sarjassa nähtyjen tapahtumien jatkoksi tarkoitettu elokuva siihen tapaan kuin vaikkapa Star Warsin ulkopuolella Serenity-elokuva (2005) oli valkokankaan kokoinen kunniakas jatko-osa alkuunsa lopetetulle, mutta rakastetuksi osoittautuneelle Firefly-sarjalle (2002). Se ei vie loppuun Din Djarinin ja ”Baby Yodan” tarinaa, eikä se oikeastaan edes kerro heistä tai heidän keskinäisestä suhteestaan mitään uutta, eikä se kerro, mitä tapahtui mandaloriaaneille kolmoskauden lopun jälkeen. Se ei vaadi katsojaltaan tarkkoja muistikuvia tai välttämättä tosiasiassa minkäänlaisia ennakkotietoja sarjasta, eikä siinä toisaalta tapahdu mitään, mikä olisi oleellista tietää myöhemmin hahmojen seuraavaa seikkailua katsoessa. (Ohjaaja-kirjoittaja Jon Favreaun mukaan leffan tarina ei olekaan elokuvaksi muokattuna se, mitä olisi tapahtunut suunnitellulla neljännellä kaudella, vaan aivan uusi, elokuvaksi ja sarjaa näkemättömillekin katsojille tarkoitettu tarina.)

Näiden vaihtoehtojen sijaan The Mandalorian and Grogu on yllättävänkin pienimuotoinen yksittäisseikkailu, joka vertautuu franchise-viihteessä aiempia Star Wars -elokuvia paremmin Marvel Cinematic Universen hahmojen omiin elokuviin. Se on kuin Aku Ankka -seikkailu, jonka aikana seikkaillaan siten kuin seikkaillaan, mutta jonka lopuksi sankarimme ovat jälleen Ankkalinnassa, entisissä asetelmissaan, minkään entisestä muuttumatta.

Näissä oloissa tuntuu oikeastaan vaikealta verrata The Mandalorian and Grogua aiempiin Star Warseihin. Tiedättehän: sijoittaa tätä nyt oikealle paikalleen 12 elokuvan joukkoon ”my ranking” -listalle, joka jokaisella Star Wars -fanilla jostain syystä pitää näistä elokuvista olla. Tämän hetken oma tuntumani on, että vaikka en sijoittaisi sitä omalla listallani aivan pohjimmaiseksi, on siinä vähemmän uudelleenkatseluun kannustavia elementtejä kuin niissäkin, joita pidän tätäkin epäonnistuneempina.

Tuntuuko The Mandalorian and Grogu minusta edes valkokangaselokuvalta? No, verrattuna The Marvelsiin (2023) tai Captain America: Brave New Worldiin (2025), miksi ei. Mutta kun tosiaan Star Wars -franchisessa elokuvan rima on tähän asti ollut korkeammalla, kipuilen kysymyksen kanssa.

Tehosteiden, lavasteiden ja minuuttipituuden kannalta Mandon ja Grogun leffaseikkailussa on kyllä suuruuden tunnetta verrattuna emosarjaansa, mutta sen käsikirjoitus on tarkalleen kahden The Mandalorian -jakson kokoinen. Panokset eivät ole korkeat, vaaran tuntu ei ole suuri. Koska se on myös kuvattu ja ohjattu samalla tyylillä kuin sarja, se käytännössä kolmen tuotantokauden jälkeen katsottuna tuntuu tv-elokuvalta.

Jos kirjoittaisin tätä elokuvakriitikkona, saattaisin seuraavaksi edetä vielä rajumpaankin tylytykseen. Mutta koska kirjoitan tätä Star Wars -blogiini, oletettavasti samanhenkiselle lukijalle, ymmärrän, että olisi väärin sanoa, että The Mandalorian and Grogu olisi aivan kaikilla tavoin huono.

Sarjasta tykkäävä katsoja, joka ei odota tältä sitä, mitä minä olisin omissa haaveissani seitsemän vuoden jälkeen viimein valmistuneelta uudelta Star Wars -elokuvalta odottanut, voi hyvinkin saada tältä sitä mitä toivoo: Mandon ja Grogun sujuvan seikkailun yhden elokuvaillan popcorn-viihteeksi.

On nimittäin muistettava se, että monille faneille The Mandalorian -sarja ja myös tämä elokuva edustavat peräti parasta Disney-aikaista Star Warsia. Itsekin sain tällä viikolla Threads-merkintääni vastakommentin siitä, kuinka Jon Favreau on kirjoittajan mielestä pelastanut koko franchisen.

Tästä tullaan siihen, mikä on syvin totuuteni, jonka ymmärsin yhä vain paremmin katsoessani The Mandalorian -sarjan uudelleen ennen tätä elokuvaa: minä olen Jon Favreaun kanssa liki perustavasti eri mieltä siitä, mikä on hyvää Star Warsia. Ja ymmärrän nyt vielä paremmin kuin sarjan alkaessa, että tämä ei ole arvottava erimielisyys, vaan nimenomaan mielipide-ero.

Jon Favreau rakastaa Star Warsissa hirviöitä, hämyisiä kapakoita ja taistelukohtauksia. Hän rakastaa galaktisen palkkionmetsästyksen ideaa, western-vaikutteista scifiä ja kaikkia originaalitrilogiasta muistuttavia elementtejä. Ilmiselvästi hän myös rakastaa George Lucasiakin innoittanutta 1930-luvun sarjafilmikerrontaa, jossa toimintakohtaukset ja hirviöhyökkäykset seuraavat toisiaan, eikä ensisijainen tarkoitus edes ole kertoa jatkuvajuonista, kehittyvää ja kasvavaa pitkää tarinaa.

Minusta taas tuntuu, että olen nähnyt noita lueteltuja elementtejä elämäni tarpeiksi Star Wars -tarinoissa (elokuvissa, piirretyissä, sarjakuvissa ja muissa oheistarinoissa) jo vuosia ennen The Mandaloriania. Ja aivan varmasti minä kaipaan Star Warsiltani juuri jatkuvajuonisuutta ja pitkiä tarinakaaria.

Rakastan tässä kuvitellussa universumissa mielikuvituksekkaita miljöitä, avaruusaluksia ja -olentoja, miksen myös teemoja altavastaajista ja hyvän voimista pahaa vastaan, mutta toivon tekijöiden käyttävän näitä ja muita minulle tuttuja elementtejä tavoilla, joita en ole nähnyt aiemmin, sen sijaan, että minulle tarjoiltaisiin tuttuja annoksia uudelleen ja uudelleen. Disney-aikaisista Star Wars -elokuvista ylivoimainen suosikkini on mielipiteet jyrkästi jakanut The Last Jedi (2017), koska sillä oli rohkeutta tehdä näin ja tehdä se vielä hyvin cinemaattisilla kuvilla ja leikkauksilla, vaikka täysin virhettömästi onnistunut episodi se ei minustakaan ollut. Sarjoista olen rakastanut eniten Andoria (2022-25), jännittävää vastarintatrilleriä liki realistiselta tuntuvassa diktatuurissa. Jos valittava on joko kokeellisen ja uutta yrittävän tai lisää tuttua hyvää tarjoilevan välillä, otan aina mieluummin edellisen: siis mieluummin Imperiumin vastaiskun kuin Jedin paluun. Vaikka senkin tiedän, että kokeellinen ja uutta yrittävä ei aina tarkoita mestariteosta: esimerkiksi The Acolytessa (2024) oli minustakin toteutuksen tasolla paljon ongelmia, mutta kyllä se minusta kiinnostava yritys oli.

Takaisin The Mandalorian and Groguun. ”It is what it is”, ja sellaisena sitä on arvioitava!

Niin kuin edellä jo totesin, elokuvaa on oikeastaan parempikin arvioida The Mandalorian -elokuvana kuin Star Wars -elokuvana. Ja jos elokuva olisi kaksi pitkää The Mandalorian -sarjan jaksoa – minuuttimitassa se voisi olla kolmekin, mutta tarina jakautuu kutakuinkin kahteen puoliskoon – nuo jaksot kuuluisivat sentään sarjan paremmistoon. Eivät aivan parhaimpiin, mutta positiivisesti mieleen jääviin kyllä.

Mandalorian-seikkailunakin arvioiden en silti voi välttää ongelmaani siitä, että minun makuuni elokuva kaipaisi muutakin kuin hirviöitä ja toimintaa jatkuvalla syötöllä. Tämä vika vaivaa minusta aika usein myös sarjaa katsoessani, etenkin kolmannella tuotantokaudellaan, mutta elokuvaa katsoessa ongelma korostuu, koska sitä on tarkoitus katsoa kerralla peräti 2 tuntia 12 minuuttia (aivan liikaa muuten). Minusta leffan toimintakohtaukset olivat sitä paitsi usein valitettavan mielikuvituksettomia ja aiemmin nähtyjä: esimerkiksi taistelu areenalla hirviöitä vastaan oli kuin Attack of the Clonesista ja taistelu Huttien kellarissa hirviötä vastaan oli kuin Jedin paluusta, eikä kummassakaan kohtauksessa ei ollut minkäänlaista uhkaa siitä, etteikö Mando taistelusta selviäisi, joten nekin piti ikään kuin vain jaksaa tuijottaa läpi jotain kiinnostavampaa odotellessa.

Mutta nyt olen taas harhautumassa. Nipistän itseäni: muista, että jotkut toiset pitävät tästä elokuvasta pitkälti juuri näistä syistä!

Minä pidin elokuvan elementeistä eniten näistä kolmesta.

Avauskohtauksesta lumiplaneetalla. Siinä Mando sai osoittaa tehokkuutensa palkkionmetsästäjänä, kenties paremmin kuin sarjassa koskaan. Sitä vielä seurasi yllättävän ihastuttava alkutekstikohtaus (Star Wars -elokuvien ensimmäinen lajissaan), jossa Ludwig Göranssonin erinomainen musiikki yhdistyi topgunmaisiin kuviin avaruusaluksista. En tiedä paljonko se oikeastaan liittyi Mandoon ja Groguun, mutta kyllä, alkutekstien päättyessä olin sitä mieltä, että elokuva oli alkanut mainiosti.

Rotta the Huttista, niin ikään yllättävää kyllä. Vaikka on koomista, että tämä oli nyt jo toinen Star Wars -sarjaan liittyvä elokuva, jossa sankarit pelastavat Rotta Huttia (The Clone Wars -sarjan aloittanut animaatioleffa oli edellinen), olin iloisesti yllättänyt, että Rotta osoittautui tällä kertaa näinkin harkituksi hahmoksi. Limaiset huttit ovat olleet Star Warsissa yksiselitteisessä pahisroolissa 1980-luvulta näihin aikoihin asti, ja se, että Favreau ja Filoni olivat kirjoittaneet Rottan (Jeremy Allen Whiten ääni) hyvää tarkoittavaksi olennoksi, joka pyrkii pois gangsterisukunsa ja Jabba-isänsä varjosta, oli jo lähtökohtaisen virkistävää. Hahmon draaman kaari oli myös onnistuttu kirjoittamaan aidosti koskettavaksi – kun vain pääsi yli joko siitä, että elokuvan ainoa varsinainen henkilödraaman kaari oli tosiaan varattu jättikokoiselle bodatulle toukalle. Tai siitä, että huttit puhuivat nyt sulavaa englantia.

Ja ”Grogun omasta seikkailusta” elokuvan puolivälissä. Odotin Grogun osoittavan elokuvassa jollain tapaa kasvaneensa, mutta vaikka sitä en kovin paljon saanut, sain kuitenkin hänet ensimmäisen kerran selviytymässä pitemmin ilman Din Djarinia ja suorastaan pelastamassa käärmeen myrkyn lamauttamaa isäpappaansa. Ilmiselvistä syistä vähäsanainen jakso sisälsi komediaa ja draamaa ja auttoi lunastamaan niitä odotuksia, mitä elokuva otsikollaan lupasi. Mandon ja Grogun suhde on The Mandalorianissakin parasta, ja elokuvassa tämä jakso on ainoa, jossa sitä koetellaan tai jossa siitä näytetään jotain uutta.

Mutta kun yritän keksiä elokuvasta muuta mukavasti mieleen jäänyttä – vaikka yksityiskohtiakin – alkaa minulla jo lyödä tyhjää. Voisin tietysti luetella joitain easter eggejä: Mandoa kyytsäävä karvainen kaveri Zeb Orrelios on Rebelsistä, Mandon pyydystävä kilpihattuinen palkkionmetsästäjä Embo on The Clone Warsista ja Nal Huttan viemäreissä hyökkäävät otukset ovat Jedin paluun aikaisista toimintafiguureista. Mutta oikeastaan sykähdyttävimmältä yksityiskohdalta tuntuu se hieno juttu kulissien puolelta, että Mandalorianin roolissa kreditoitiin alkutekstejä myöten näyttelevän Pedro Pascalin (ääni ja kasvot) lisäksi myös Brendan Wayne (puvussa nykyisin muulloin esiintyvä näyttelijä, John Waynen lapsenlapsi muuten) ja Lateef Crowder (stuntit).

Omalla tavallaan siinä on jotain viehättävääkin, että The Mandalorian and Grogussa koko galaksi ei ole vaarassa eivätkä panokset ole edes olevinaan suuret. Jos ja kun Disney-Lucasfilm jossain vaiheessa saa Star Wars -elokuvatuotantonsa tavoittelemilleen raiteille, minulle kelpaisi kyllä ihan hyvin, että jokainen elokuva ei yrittäisikään olla uusi episodi järjestysnumero. Jos Marvel Cinematic Universen kymmeniä elokuvia lusimalla olen jotain oppinut, niin ainakin sen, että jos jokaisessa elokuvassa pahis uhkaa koko maailmaa tai multiversumia, se vie vaaralta tehon kuin poika joka huusi sutta ikään.

Ongelma vain on, että jos panokset eivät ole suuret, elokuvan tarinan ja tapahtumien pitäisi olla itsessään riittävän mielenkiintoiset, jännittävät tai viihdyttävät.

The Mandalorian and Grogussa rima on matalalla. Se toimii toimintaviihteenä, mutta sisältää minun makuuni sellaisenakin kovin paljon tyhjäkäyntiä, toistoa ja ennen nähtyä. Siinä on hyviä pieniä humoristisia hetkiä, mutta niitä on liian vähän. Siihen on palkattu mukaan itse Sigourney Weaver Mandon pomoksi, ikään kuin vara-Leiaksi, mutta rooli on niin ohut, että roolitus jää lähinnä harmittamaan (paljon paremmin käytetään Martin Scorsesea neljäkätisen katugrillinpitäjän äänenä). On selvää, että se ei haluakaan hätkähdyttää ketään siihen tapaan kuin vaikkapa mainitut The Last Jedi tai Imperiumin vastaisku aikanaan, mutta olisi kai se voinut tarjota edes vau-hetkiä?

Ja ennen kaikkea: kun elokuvan otsikko on The Mandalorian and Grogu, ja kun näiden kahden hahmon välinen isän ja pojan suhde on kuitenkin 2020-luvun Star Warsin sympaattisimpia elementtejä, siinä on minun makuuni aivan liian vähän tunnetta näiden kahden välillä.

Toiminnan takana, tarinassaan ja temaattisesti, elokuva käsittelee Rotta Huttin kautta pyrkimystä löytää oma tiensä elämässä toisten odotuksista huolimatta. Se kuitenkin unohtaa kokonaan, että sen olisi kiinnostavaa kysyä tämä kysymys myös molemmista päähenkilöistään. Heistä Din Djarin on uskonnollisen kultin kasvattama palkkatappaja, joka isyyden valittuaan ja toisenlaisestakin mandalorealaisuudesta sarjan edetessä opittuaan luulisi tässä elämänvaiheessaan etsivän uutta tietä itsekin. Grogu taas on vasta lapsi, mutta Voimassa niin väkivahva, että hänellä voisi olla tärkeä rooli jedien palauttamisessa uuteen kukoistukseen, jos hän niin haluaisi, mutta Luke Skywalkerin luona aiemmin vieraillessaan ei halunnut. Mutta ei, Jon Favreau ei halua kysyä kysymyksiä siitä, mitä näistä kummastakin ”tulee isona”. Tässä elokuvassa Mando tulee ja ampuu ja Grogu seuraa hänen mukanaan, tulevaa pohtimatta kuten ennenkin.

Mutta se on minun makuni, se. Se, että minä täältä tähtiensotaveteraanien veljesliitosta en tule katsomaan The Mandalorian and Grogua kovin monta kertaa, ei tarkoita sitä, että muut ihmiset – yhtä hyvin fanit kuin kasuaalimmat katsojat – eivät saisi siitä pitää, vaikka sitten jopa enemmänkin kuin Disney-ajan tähänastisista aiemmista Star Wars -elokuvista. Oma suurin harmistukseni toukokuussa 2026 ei ole se, että The Mandalorian and Grogu oli tällainen, vaan se, ettei kahdestoista Star Wars -elokuva ollut jokin kunnianhimoisempi, elokuvallisempi elokuva.

Ensi-iltaan saapuu The Mandalorian and Grogu, koska mikään muu Star Wars -elokuvahanke ei ole sinne asti päässyt

Posted on by
1

Eihän tässä näin pitänyt käydä. Enkä tarkoita vain tämän blogin ajautumista hiljaiseloon.

Ei, vaan tarkoitan sitä, että käsillä on nyt, toukokuussa 2026, kahdennentoista Star Wars -elokuvan ensi-ilta, ensimmäisen sitten The Rise of Skywalkerin (2019), ja sen elokuvan nimi on The Mandalorian and Grogu.

Vaihtoehtoisessa todellisuudessa kahdennentoista Star Wars -elokuvan ensi-ilta olisi ollut esimerkiksi jo vuonna 2020, kuten oli tarkoitus jatko-osatrilogian tuotannon aikaan – siis ennen kuin The Last Jedin kahtia yleisön jakanut vastaanotto ja Solon kaupallinen floppaus pakottivat tuotantoyhtiön tuumaustauolle. Tuohon aikaan – ja tämä on tietenkin silkkaa jossittelua ja spekulaatiota – kahdestoista Star Wars -elokuva olisi voinut olla Josh Trankin ohjaama Boba Fett -elokuva, Stephen Daldryn ohjaama Obi-Wan Kenobi -elokuva tai miksei vaikka Guillermo del Toron ohjaama Jabba the Hutt -elokuva – kaikki nämä projektit olivat aikanaan enemmän tai vähemmän kehitteillä, mutta kariutuivat joko projektien sisältä tai edellä mainituista olosuhdesyistä. (Obi-Wan-projektin tosin voidaan tulkita lopulta myös toteutuneen, tosin minisarjaformaattiin muovautuneena. Sen sijaan myöhemmällä The Book of Boba Fett -sarjalla ei ole mitään tarinallista tai tekijällistä yhteyttä tuohon aiempaan Boba-projektiin.)

Toisessa vaihtoehtoisessa todellisuudessa kahdennentoista Star Wars -elokuvan ensi-ilta olisi voinut olla vuonna 2022, kuten Lucasfilm vuonna 2020 tiedotti – ja sitä seuraavakin ensi-ilta oli tuolloin kalenterissa vuodelle 2024. Nämä olisivat voineet olla esimerkiksi Taika Waititin tai J.D. Dillardin elokuvat, joiden aiheista ei julkisuuteen kerrottu, mutta jotka tuohon aikaan olivat kehitteillä – tai toinen niistä olisi voinut olla Patty Jenkinsin ohjaama Rogue Squadron -elokuva, jonka Lucasfilm julkisti loppuvuodesta 2020 oikein X-Wingin sisältäneellä teaser-videolla. Mutta ei, emme saaneet näitäkään elokuvia. Todennäköisesti nekin kaatuivat yhdistelmään sisältösyitä ja olosuhteita: koronavirus pysäytti maailman elokuvatuotannot, Waititi täystyöllisti itsensä muilla hankkeilla, Jenkinsin osakkeet laskivat Wonder Womanin flopanneen kakkososan myötä ja varmasti erilaisia taiteellisia erimielisyyksiäkin jälleen ilmeni.

Uuden Star Wars -elokuvan rima kohosi kohoamistaan kuin loukkaantuneella urheilijalla, jonka on pitkittyvän tauon jälkeen vaikea palata kilpailuihin.

Keväällä 2023, kun Lucasfilm julkisti Star Wars Celebrationissa mahtipontisesti peräti kolme Star Wars -elokuvaa, niistä ensimmäisen ensi-illan piti olla jouluna 2025. Siitä ajankohdasta emme nyt toukokuussa 2026 ole enää kovin paljon jäljessä – mutta yksikään tuolloin julkistetuista elokuvistakaan ei ollut The Mandalorian and Grogu. Silloin tekeillä piti olla Sharmeen Obaid-Chinoyn ”New Jedi Order” -elokuva, jossa Rey rakentaa uutta jedijärjestöä episodi IX:n jälkeen, James Mangoldin ”jedien aamunkoitto” -elokuva ajasta 25 000 vuotta ennen tähänastisia elokuvia sekä Dave Filonin ”Mandoversen event-elokuva”, jonka saattoi arvella tarkoittavan suuramiraali Thrawniin liittyvää tarinaa.

Koska Filonin elokuvan oli määrä yhdistellä hahmo- ja juonilankoja Disney+-sarjoista The Mandalorian, Ahsoka ja The Book of Boba Fett (ja mahdollisesti myös tekemättä jääneestä Rangers of The New Republic -sarjasta), voi tietysti ajatella, että The Mandalorian and Grogu on jossain määrin tämän projektin perillinen tai paikkaaja.

Mutta ei se oikeastaan ole sitäkään, ja itse asiassa tuo Filonin elokuvakin saattaa olla yhä kehitteillä, vaikka Filoni ehti jo nousta Kathleen Kennedyn seuraajaksi Lucasfilmin pomona ja tulosvastuullisena tuottajana. Obaid-Chinoyn ja Mangoldinkaan elokuvia ei tietääkseni ole varsinaisesti vielä peruttu, mutta valmiiksi tai edes kuvausvaiheeseen ei tosiaan ole päässyt niistäkään yksikään. Eivätkä tähän uuvuttavaan luetteloon peruuntuneista Star Wars -projekteista edes mahtuneet kaikki mahdolliset ja tekeillä olleet projektit – sivuutinhan esimerkiksi Steven Soderberghin The Hunt for Ben Solo -elokuvan, joka on kyllä jo tekijä+otsikko -tasolla sellainen tapaus, etten todeksi uskoisi ellen tietäisi.

Toivon hartaasti, että jonain päivänä tästä kaikesta kuluu aikaa tarpeeksi niin, että joku Hollywoodin sisäpiiriläisjournalisti tai tulevaisuuden Lucasfilmin historioitsija kirjoittaa 2010-20-lukujen Star Wars -projekteista yhtä syväluotaavat kirjat kuin J.W. Rinzler teki originaalitrilogiasta George Lucasin itsensä toimeksiannosta ennen Disneyn Star Wars -aikaa. On nimittäin melkoinen saaga!

Mutta tämä kaikki kronikointi on itse asiassa jo sinänsä vastaus kysymykseen siitä, miksi uusi elokuva nyt kertoo Mandalorianista ja Baby Yodasta, anteeksi, siis Grogusta.

The Mandalorian and Grogu -elokuva on uusi Star Wars -elokuva siksi, että sen oli mahdollista sellainen olla. Tätä seuraava Star Wars -elokuva on – ellei sillekin ehdi vielä käydä kalpaten! – Shawn Levyn ohjaama Starfighter, aivan uusi tarina uusista hahmoista, joka on kuvattu viime talvena ja jonka pitäisi valmistua ensi-iltaan ensi vuodeksi toukokuulle 2027 eli Star Wars -franchisen 50-vuotisjuhliin.

Mutta tätä ennen Lucasfilmillä oli ilmeisesti näytön paikka lunastaa edes jollain tapaa ne toteutumattomat lupaukset, joita franchise on erilaisista elokuvahankkeista eri tasoisesti julkisuuteen, faneille ja Disneyn osakkeenomistajille tehnyt. Kun The Mandalorian -sarjan neljännen kauden tuotanto viivästyi Hollywoodin vuoden 2023 lakkojen vuoksi, jo vakiintunut koneisto oli todennäköisesti suhteellisen helppo suunnata siten, että neljännen tuotantokauden sijaan ryhdyttiinkin tekemään elokuvaa. Sarjan luoja Jon Favreau on kokenut Hollywood-kehäkettu, jonka kykyihin viihdetuotannon vakaana kipparina Lucasfilmin väistyvä pomo Kathleen Kennedy ja hänen seuraajansa Dave Filoni saattoivat luottaa.

Eikä vähimpänä: kypäräpäinen mandalorialainen ja hänen pieni vihreä suojattinsa ovat olleet 2020-luvun Star Warsin tuotannollisesti hapuilevan ja taiteelliselta tasoltaan värikkäästi vaihtelevan filmografian ylivoimaisesti onnistunein tuote. The Mandalorian -sarja (2019-23) ei välttämättä ole parasta episodi IX:n jälkeistä Star Warsia – omasta mielestäni sitä on Andor – mutta suosituinta se on ehdottomasti.

Mikä vielä merkityksellisempää, näkyy elokuvan nimessä. Mando ja Grogu ovat eittämättä viimeisimmät Star Wars -tarinoissa esitellyt suuren yleisön tunnistamat ja rakastamat hahmot. Etenkin he ovat sitä nimenomaan yhdessä, vaikka Baby Yoda -oheistuotteita myytiin hahmon silkalla söpöydellä yhdessä vaiheessa kuin hahmo olisi suorastaan synonyymi Star Warsin kanssa.

Sarjan emotionaalinen sydän, sen koskettavin ja koukuttavin juonilanka on nimenomaan siinä, miten uskonnollisista syistä kasvonsa piilottava palkkatappaja Din Djarin ikään kuin vastentahtoisesti, mutta vääjäämättä kasvaa rooliinsa Grogun tosiasiallisena huoltajana.

Tärkeä osa tätä onnistumista on mandalorealaisen eli Din Djarinin näyttelijän Pedro Pascalin kyky annostella tunnetta pieniin äänenpainoihin, eleisiin ja niihin harvoihin ilmeisiin, jotka häneltä sarjan aikana näemme. Useissa kohtauksissa ja kokonaisissa jaksoissa Mando jurottaa minusta aika jähmeästi, mutta kun hän toisen kauden viimeisen jakson lopussa julistaa sarjan pahikselle moff Gideonille (tämän omia sanoja ykköskauden lopusta lainaten!) tulevansa hakemaan lapsen, koska tämä merkitsee hänelle ”enemmän kuin voit koskaan tietää”, uskon hahmoa täysin. Ei ihme, että rooli on tehnyt Pascalista kansansuosikin, joka on päätynyt tekemään kokonaista uraa isähahmona muissakin rooleissa. Hieman huvittava sivujuonne tässä tosin on, että Mandon puvun sisällä taitavat tosiasiassa suuressa osassa sarjan ja varmaankin myös elokuvan kohtauksista olla Pascalin sijaan stuntit ja sijaisnäyttelijät.

Teemat perheestä, erityisesti isistä ja pojista sekä oman tien löytämisestä uudelle sukupolvelle ovat tietenkin laajemminkin syvällä Star Warsin ytimessä. Ne ovat tosin teemoja, joista suuri osa amerikkalaisesta viihdeteollisuudesta muutenkin ammentaa, mutta Star Warsille ne ovat ominaisia ja varmasti myös suuren yleisön silmissä luontevia, jos kohta osalle syvemmän pään faneille ehkä myös kuluneita ja vähän turhankin tuttuja tarinoiden rakennuspalikoita. The Mandalorianin versiossa teemasta on – tai siis sarjan alussa oli – tavallaan myös raikas oma ideansa: Mandon ja Grogun yhteydessä on kyse yksinhuoltajaisän ja orpolapsen kasvamisesta perheeksi, ei niinkään rikkoontuneen perheen eheyttämisestä, ja kaksikon dynamiikasta puuttuu kokonaan perheen tai hahmojen sisäinen valon ja pimeyden välinen taistelu.

Tuotteistuksen näkökulmasta ei ole mikään ihme, että Favreau peruutti heti tiivistunnelmaisen toisen kauden lopputekstien haihduttua pois sen dramaattisesta loppuhuipennuksesta, jossa Mando toimitti Grogun Luke Skywalkerin jedioppiin, päätyi mustan valomiekan vahinkovoittajana omalle polulleen ja vaikutti eroavan suojatistaan toistaiseksi. Sarjan kolmas kausi olisi varmasti ollut mielenkiintoisempi, jos se olisi uskallettu tehdä edes joltain osin ilman Grogua, mutta kun kansa haluaa avaruusiskää ja baby Yodaa, niin avaruusiskää ja baby Yodaa kansa saa. Niinpä hahmot palautettiin yhteen jo kausien välillä, eikä sarja sittenkään kasvanut alkuasetelmastaan eteenpäin.

Jos sen kiertelemättä sanoo: koko The Mandalorian and Grogu on niin ikään veto varman päälle. Kun se aikanaan julkistettiin, se oli ensimmäinen projekti vuosikausiin, jonka vaikkapa minä asiaa seuranneena saatoin hyvällä varmuudella uskoa myös valmistuvan. Tällainen se on varmasti ollut myös Lucasfilmin tai laajemmin Disneyn sisällä, ja tällainen projekti todennäköisesti kaiken sekoilun lopettamiseksi tarvittiin.

Se, mikä sitten onkin kyseenalaisempaa ja jää lähiviikkoina nähtäväksi, on se, tarvitsiko sitä yleisö.

Vaikka Disneyn tai Lucasfilmin päättävissä kokoussaleissa saatettiin muutama vuosi sitten ajatella, että Mandon ja Grogun elokuva on konseptina varma veto myös hittipotentiaaliltaan, minusta ei ole mikään yllätys, että niin sanottu pöhinä elokuvan ympärillä on erittäin vaisua eikä ensi-iltanäytöksiin näytä olevan minkäänlaista kansanryntäystä. Somekommentteja selaamalla käy nopeasti selväksi, että monen mielestä Mandalorian-elokuvaa ei olisi kaivattu. On lopulta hyvin eri asia diggailla kotisohvalla sarjaa, jonka tietää eräänlaiseksi oheistuotteeksi, kuin innostua siitä, että oheistuotetta tarjoillaan pääruokana.

Osalle yleisöä leffa varmasti tulee myös liian myöhään, momentuminsa ellei suorastaan parasta ennen -päiväyksensä ohittaneena: sarjan kolmannesta kaudesta on jo kolme vuotta ja pahimmasta Baby Yoda -huumasta vielä enemmän. Tuo kolmas kausi oli sitä paitsi selvästi edellisiä heikompi, ja se oikeastaan ehti jo kertaalleen kääriä sarjan juonilangat ihan kelvolliseen lopetukseenkin.

Esimerkiksi minun on vaikea innostua ottamaan The Mandalorian and Grogua vastaan sellaisella painoarvolla, jonka uusi Star Wars -teatterielokuva periaatteessa lähtökohtaisesti ansaitsisi. Leffan trailerit välittävät minulle pikemminkin sellaisen ”ihan kiva” -viban kuin vaikkapa Marvel-supersankarien yksittäisseikkailuelokuvat – ei suuren franchise-hetken tuntua, mitä tunsin vielä vaikkapa edellistä ensi-iltaan valmistunutta Skywalker-saagan ulkopuolista Star Wars -elokuvaa Soloa odottaessani. Neljännen kauden The Mandaloriania olisin tietysti katsonut – no okei, minä nyt katson kaiken Star Warsin – mutta että tästä oikein elokuva piti?

Jos The Mandalorian and Grogu floppaa ja jättää salit tyhjiksi, on mielenkiintoista nähdä, mitä Disney-Lucasfilmillä siitä päätellään. Tekeekö kypsän tulkinnan, että tämä ei ollut erityisesti yleisön haluama elokuvaidea? Ymmärtääkö, että uuden Star Wars -elokuvan odotusarvo on väistämättä inflatoitunut näinä ylitsevuotavina aikoina niin, ettei The Force Awakensin ja The Last Jedin katsojamääriin ja tuottoihin ole välttämättä enää mahdollista parhaallakaan elokuvalla päästä? Vai meneekö paniikkiin ja lähtee reivaamaan Starfighteria tai sen jälkeen tulevia, mahdollisesti kunnianhimoisempia, projekteja jollain tapaa vielä The Mandalorian and Groguakin turvallisemmiksi elokuvatuotteiksi?

Se jää tosiaan nähtäväksi. Mutta sitä odotellessa näemme siis uuden Star Wars -elokuvan, ja uusi Star Wars -elokuva seitsemän vuoden odotuksen ja pettymysten jälkeen on joka tapauksessa omalla tavallaan iloinen asia!

Itse asiassa en ollenkaan odota The Mandalorian and Grogusta mitenkään erityisen huonoa, jos kohta en mitään erityistä muutenkaan. Tämä taitaa kuvata suhdettani myös The Mandalorian -sarjaan: en ole siitäkään ollut missään vaiheessa valtavan innoissani, mutta parhaimmillaan (erityisesti kakkoskaudella) olen kyllä katsoessani nauttinut siitä viihteestä, mitä olen siitä kertaerinä annostellen saanut.

Leffan juoni-idea ei ole sama, jota sarjan neljännelle kaudelle oli suunniteltu. Favreaun mukaan sarjassa oli tarkoitus jatkaa siitä, mitä sarjassa olikin tapahtunut: pohjustaa yhteenottoa suuramiraali Thrawnin kanssa, johon liittyy myös tuleva Ahsoka-sarjan toinen kausi, mutta elokuvaan oli kuulemma kehitettävä tarina, joka toimii yksittäisenä myös sarjaa katsomattomalle yleisölle. Luvassa siis tuskin on Thrawn-juonen sijaan myöskään esimerkiksi suuria paljastuksia Grogun alkuperästä tai kamppailua mandalorealaisten henkisestä johtajuudesta.

Tosiasiassa emosarjankin 24:stä jaksosta useimmat ovat yhden jakson mittaisia yksittäisseikkailuja, jotka viittaavat toisiinsa tai edistävät niin sanotusti suurempaa juonta vain kevyesti. Vaikuttaa myös siltä, että vaikka elokuvassa on väitetysti jopa 3500 extranäyttelijää ja vaikka elokuvaa on kuvattu enemmän ”oikeissa” lokaatioissa kuin sarjaa, sille ominainen tietynlainen pienimuotoisuus – joka osittain liittyy sarjan budjettiin, osittain sen pääsääntöiseen kuvaustapaan The Volume -videoscreenkuplan sisällä ja osittain varmasti ihan käsikirjoituksiin – on valittu myös elokuvan tieksi. Leffankin budjetti on ”vain” 165 miljoonaa dollaria: muiden Disney-aikaisten Star Warsien hintalaput olivat kaksin- tai kolminkertaisia lukuun ottamatta Rogue Onea, mutta sekin oli tuntuvasti tätä kalliimpi jo ilman inflaatiokorjauksia.

The Mandalorian and Grogun tarinassa Uusi Tasavalta värvää Mandon ja Grogun (jostain syystä) pelastamaan Rotta Huttia eli Jabban poikaa – jota muuten pelastettiin myös yhdessä kaikkien aikojen Star Wars -inhokeistani, The Clone Wars -sarjan aloittaneessa pitkässä piirroselokuvassa. Tämän kehikon ympärillä luvassa on toimintakohtauksia Imperiumin sotajoukkoja sekä lukuisia hirviöitä vastaan taistellen kuten sarjassakin. Tutuista Star Wars -kasvoista mukana on ainakin Rebels-sarjan Zeb Orrelios, uusista taas muualta hyvin tuttu Sigourney Weaver ensimmäisessä Star Wars -roolissaan (ja trailereissa hyvin pitkälle ainoana ihmiskasvoisena näyttelijänä, muuten). Favreau ohjaa ja kirjoittaa yhdessä Filonin ja Noah Kloorin (The Book of Boba Fett) kanssa. Ludwig Göransson vastaa musiikista kuten sarjassakin, onneksi.

Myönnän, että yllättyisin iloisesti, jos trailerit paljastuisivat tarkoituksellisen hämääviksi, ja elokuvassa olisi ensimmäisen puolen tunnin jälkeen kyse jostain jännemmästä, josta ne eivät ole mitään paljastaneet. Mutta realistisesti ottaen: Jon Favreaun ja Dave Filonin Mandoversessä on yleensä ollut kyse juuri siitä miltä näyttää.

Jos siis elokuva näyttää ja tuntuu elokuvateatteriin siirretyltä tv-sarjalta, sekin voi johtua siitä, että sellainen se pohjimmiltaan on.

Ahsoka-sarja oli valitettavan yllätyksetön pohjustus seuraaville tarinoille – mutta sen parhaat palat olivat erinomaisia

Posted on by
Vastaus

Kahdeksanjaksoinen Ahsoka-sarja on päättynyt – tai Ahsoka-sarjan ensimmäinen kausi on päättynyt. Vielä emme tiedä, kummastako on kyse – sarjan lopetuksen perusteella voisi olettaa, että jälkimmäisestä, mutta avoimesti kakkoskautta ei ole julkistettu.

Noin aloitin, ja ehdin kirjoittaa tätä tekstiä jo hyvän matkaa ennen kuin huomasin oikaisseeni suoraan siihen, mitä on luvassa Ahsokan jälkeen. Sitä ennen olisi kuitenkin ollut syytä sanoa, mitä pidin Ahsokasta. Tämä on ehkä suorastaan oireellista.

Tämä pitkähkö kirjoitus sisältää spoilereita tuosta sarjasta.

Pidinkö siis Ahsokasta? Pidin.

Pidin siitä, kuinka Ahsoka kertoi yhtä kokonaistarinaa, harhautumatta siitä juurikaan sivupoluille – ellei sellaiseksi sitten lasketa Anakin Skywalkerin haamun paluun sisältänyttä viitosjaksoa The Shadow Warrior. Mutta sitä taas toisaalta noin muuten pidin sarjan huippukohtana ja eräänä viime vuosien vaikuttavimmista Star Wars -hetkistä (ja kirjoin jo siitä tuoreeltaan erikseen).

Pidin kovasti useimmista Ahsokan hahmoista, ja aivan erityisesti pidin Baylan Skollin ja Shin Hatin muodostamasta pahiskaksikosta. Vaikka Ahsoka vei katsojansa kokonaiseen uuteen galaksiin, nimenomaan tämän hahmoparin kohdalla se tarjosi minusta eniten jotain uutta: mestari Baylanin filosofiset motiivit pahuudelleen ja hahmojen isä-tytär -henkinen suhde poikkesivat paljon siitä, jota olemme tottuneet näkemään Star Wars -tarinoissa yleensä esiintyvillä pahiksilla. Hitsi, yleensähän ne kyräilevät ja puukottavat toisiaankin selkään!

Pidin myös tuosta sarjan avauksesta kohti kokonaista uutta galaksia. Tykkäsin siitä, miltä Ahsoka näytti ja kuulosti, ja yksittäisiä mieleen jääviä hetkiä ja kuvia Ahsokassa oli enemmän kuin arkisemmin toteutetussa The Mandalorianissa. Siitäkin tykkäsin, kuinka Ahsoka tuntui monin paikoin enemmän Star Wars -elokuvilta kuin muut tähänastiset näytellyt SW-sarjat, vaikka se on eri asia kuin edellinen: elokuvamainen kerronta (saati SW-elokuvamainen kerronta!) ei missään nimessä ole ainoa tapa kertoa sarjamuotoisia Star Wars -tarinoita, kuten Andor pysäyttävästi osoitti.

Suorastaan nautin siitä, kuinka sujuvasti sarjan luoja-kirjoittaja Dave Filoni yhdisteli Ahsokassa niin sanottujen omien sarjojensa The Clone Warsin, Rebelsin ja The Mandalorianin aineksia, mutta myös lankoja George Lucasin molempiin elokuvatrilogioihin (joihin nuo sarjatkin toki liittyvät) ja ammentaen samalla myös 1990-luvun Legends-tarinoista eli nykykaanonin ulkopuolelta. Star Wars -kaanon tarvitsee tällaisia teoksia, joissa kaikki tuntuu toimivan uskottavasti yhteen, koska niin monet tarinat toisaalta eivät viittaa toisiinsa. Mainitakseni esimerkkinä todella fanipoikaisen yksityiskohdan: olin aivan lääpälläni, kun Hera Syndulla kävi hologrammikeskustelun Uutta tasavaltaa (jälleen, ”kuin silloin ennen” 1990-luvulla) johtavan Mon Mothman kanssa – seisten samassa avaruusaluksessa täsmälleen samalla paikalla, jolla Mon Mothma ensimmäisen kerran esiintyi Jedin paluussa.

Pidin siis Ahsokasta ehdottomasti enemmän kuin en, ja odotin jokaiselta uudelta jaksolta suuria. Mutta pidinkö Ahsokasta ehdoitta, tai pidänkö sitä lopulta erinomaisena Star Wars -teoksena? En, en sitten kuitenkaan.

Yksi ongelmistani on se, että vaikka sarja oli otsikoitu Ahsoka Tanon nimisarjaksi, ei se tuota jo mainittua ”maailmassa maailmojen välissä” tapahtunutta viidettä jaksoa lukuunottamatta oikeastaan käsitellyt Ahsokaa päähenkilönään. Tarkoitan: tässä sarjassa ei ollut kovinkaan paljon kyse siitä, kuka Ahsoka on tai missä tilassa hän ”ihmisenä” sarjan tapahtumahetkellä on. Eikä edes siitä, että kerrottu tarina olisi ollut leimallisesti Ahsokan oma seikkailu.

Paljon enemmän kyse oli Rebels-animaatiosarjan lopetuksen jättämän ongelman ratkaisusta: mihin Thrawn ja Ezra bridger katosivat ja miten heidät sieltä saadaan pois. Tätä ongelmaa olivat ratkaisemassa Ahsokan (Rosario Dawson) lisäksi Sabine Wren (Natasha Liu Bordizzo), Hera Syndulla (Mary Elizabeth Winstead), Huyang-droidi (David Tennant), Baylan Skoll (Ray Stevenson), Shin Hati (Ivanna Sakhno), Morgan Elsbeth (Diana Lee Inosanto) ja lopulta tietenkin myös Thrawn (Lars Mikkelsen) ja Ezra (Eman Esfandi) itse. Ahsoka tuntui suuren osan sarjan ajasta vain yhdeltä hahmolta tässä suuressa joukossa, eikä valitettavasti useinkaan hahmoista kiinnostavimmalta.

Sinänsä ei ole esimerkiksi juuri tässä franchisessa mitenkään tavatonta, että kertomukset otsikoidaan (oletettavasti muun muassa kaupallisista syistä) hieman toisin kuin miten ne ehkä tarinallisin perustein olisi kannattanut otsikoida. Kukaan tuskin vieläkään ymmärtää, mitä The Force Awakensin ”Voiman herääminen” oikeastaan tarkoitti, eikä ”Skywalkerin nousuakaan” voi merkityssisällöiltään kovin onnistuneena otsikkona viimeiselle episodielokuvalle pitää. Sarjojen puolella edellä jo sivumennen kehumani Andorin olisi tarinansa puolesta voinut otsikoida yhden hahmon sukunimeä paremmin vaikkapa sisällöstä lainatuilla sanoilla ”The Spark of Rebellion”.

Mutta jos Ahsoka olikin Ahsoka-sarjaa enemmän Rebelsin viides kausi tai The Search for Ezra/Thrawn, niin valitettavasti en lopulta päätynyt nostamaan molempia peukaloitani ylös sillekään, kuinka hyvin tällainen kertomus lopulta kokonaisuutena toimi. Tässä kohtaa on myös pakko sanoa, että pidin kahdeksanjaksoisen sarjan alkupuolesta enemmän kuin toiseen galaksiin sijoittuneista loppupuolen jaksoista – vaikka aivan viimeinen jakso ja sen loppu jättivätkin toisaalta taas hyvän maun suuhun.

Toiseen galaksiin matkustaminen oli minusta raikas ja odottamatonkin avaus, ja visioin tässä blogissa aiemmin siitä voivan kummuta vielä monenlaisia uusia tarinoita. Olen tätä mieltä yhä, mutta se, mitä Ahsoka meille toisessa galaksissa tarjoili, oli minulle pettymys.

Kun kaukaisesta galaksista vielä kaukaisempaan galaksiin perille päästiin, ei sarjassa oikeastaan tapahtunut enää mitään kovin kiinnostavaa tai ainakaan mitään kovin yllättävää. Ahsoka ja Sabine tekivät sovinnon, Thrawn onnistui tietenkin palaamaan heidän näpeistään omaan galaksiinsa ja Ezra tietenkin löydettiin. Etenkin viimeksi mainittu tapahtui suorastaan laittoman helposti, ja kymmenkunta vuotta yksin viettänyt Ezra vaikutti hämmästyttävästi täysin huolettomalta, aivan kuin hän olisi viettänyt omillaan vain pari viikkoa.

Kaukaisesta galaksista ei myöskään lopulta löydetty mitään kovin kummallista, ellei nyt sitten noitia ja zombeja lasketa. Sitä meille ei näytetty, mitä Baylan Skollin koko sarjan ajan vihjattiin sieltä palkkasoturin peiteroolissaan todellisuudessa etsivän. Täysin yleisön spekulaation varaan jäi sekin, oliko kaukaisessa galaksissa jokin pelottava uhka, jota Thrawn ja noidatkin kenties tosiaan halusivat paeta ja joka ehkä oli Imperiumin sotilaiden rivejä ja haarniskoja vuosien varrella niin kovin kuluttanut – ainakaan Ezralla ei tuntunut olevan hyönteis-ewokkiensa kanssa mitään hätää. Eikä Peridea-planeetta edes ollut visuaalisesti mitenkään erityisen ainutlaatuinen: itse asiassa se muistutti tarkalleen Peter Jacksonin Tolkien-elokuvien Keski-Maata.

(Mainittakoon muuten, että Thrawnin hahmon luoja Timothy Zahn kuulemma esitti muutamia vuosia sitten jossakin paneelikeskustelussa, että jos hänen pitäisi kertoa Thrawnin paluun tarina, hän kirjoittaisi Ezran ja Thrawnin muodostamaan vastahakoisen allianssin ”Imperiumiakin pahempia uhkia” vastaan. Tämä on tosin yleisestikin Zahnin suuri näkökulma Thrawniin: kirjailijalle Thrawn ei ole pahis, vaan oman näkökulmansa sankari, joka pelaa Imperiumin puolella puolustaakseen kansaansa vielä pahemmilta asioilta. Mutta: jotain tällaista minäkin tosiaan odotin tämän sarjan loppupuolelta.)

Ja mitä tulee jaksojen pintatasoon, tarjosi sarjan loppupuoli minusta paikoin oikein tehokasta toimintaa (Ahsoka vs Morgan Elsbeth) ja toimivaa jännitystä (Morgan Elsbeth Thrawnin uhrilampaana, Thrawnin ja Ahsokan lopullinen etäyhteyskohtaaminen), mutta näiden täydellisinä vastakohtina suttuista sähläystä (zombitaistelu) ja tylsää trooppien toistoa (Ezra alkuperäiskansan ihmiskaverina).

Syytä on lausua erikseen myös tuomioni siitä, miten hyvin animaatiosarjojen hahmot kääntyivät näytellyiksi.

Parhaiten ja minusta aivan virheettömästi tämän askeleen otti punk-mandaloriaani Sabine. Hän tuntui paitsi täysin samalta hahmolta kuin Rebelsissä, myös parhaiten aidolta avaruus-ihmiseltä, jonka onnettomistakin valinnoista välitin. Toisin kuin joitakin faneja, minua ei haitannut se, että Sabinesta tehtiin sarjan loppuun mennessä Voiman käyttöön kykenevä, jota hän ei vielä Rebelsissä ollut (mutta minä olenkin sitä Star Wars -leiriä, joka edelleen pitää kovasti George Lucasin 1970-luvun alkuperäisimmästä ajatuksesta, jonka mukaan meistä kaikista olisi syvällä sisämmässämme käyttämään Voimaa). Sabinella on myös tämän sarjan vahvin kehityskaari – siis sellainen, jolla oli näiden kahdeksan jakson sisällä sekä alku että loppu.

Kolmea muuta keskeisintä hahmoa eli Heraa, Thrawnia ja, kyllä, valitettavasti myös Ahsokaa itseään vaivasi valitettavasti vähintään ajoittain patsasmaisuus.

Luulen, että mielikuvani johtuu vain osittain siitä, kuinka vaikeaa on kääntää näin perustavasti piirretyiksi suunniteltuja hahmoja maskeeratuiksi ihmisiksi. Etenkin Ahsoka itse näyttää oikein uskottavalta ja Rosario Dawson on minusta rooliin hyvä valinta. Paljon vähemmän pidin Mary Elizabeth Winsteadista Heran roolissa: tykkäsin hahmosta kovasti Rebelsissä, mutta tässä sarjassa Hera tuntui luonteeltaan kesytetyltä ja ikuinen pilotin asu hahmon nykyiseen kenraalin rooliin nähden koomiselta, Aku Ankan merimiespuvun mieleen tuovalta valinnalta.

Thrawn jakoi näistä kolmesta pahiten mielipiteitä netissäkin, toisten pitäessä Lars Mikkelsenin pehmeää tulkintaa nimenomaan hahmoon sopivana ja toisten haukkuessa Ahsoka-sarjan Thrawnin pullukaksi setämieheksi. Minusta tämä kielii nimenomaan siitä, kuinka Thrawn on malliesimerkki hahmosta, jonka peitellyn uhkaavuuden onnistunut todellistaminen oikean ihmisen näyttelemänä on vähintään vaikeaa, mahdollisesti jopa mahdotonta.

On hyvä muistaa, että kun kirjailija Timothy Zahn loi Thrawnin yli kolmekymmentä vuotta sitten, hän teki sen nimenomaan romaaneissa. Kirjoista luettuna Thrawnin sininen iho ja punaiset silmät onkin helppo hyväksyä kuvauksessa mainittavana eksotiikkana, ja myös sarjakuviin tai animaatioihin tällaiset piirteet siirtyvät ongelmitta. Zahnin romaaneissa lukijalle ei tuota mitään ongelmia sekään tarinankerronnallinen seikka, että pääpahis ei juuri koskaan kohtaa sankareita kasvotusten, harvoin edes poistuu toimistostaan tai komentosillaltaan.

Näyteltynä nämä molemmat seikat kuitenkin koettelevat katsojaa. Minunkin oli Ahsokaa katsoessani vaikea muodostaa Thrawn-mielipidettäni, koska se repi minua kahtaalle: Mikkelsenin Thrawn kuulosti täsmälleen oikealta ja näyttikin oikeastaan juuri siltä miltä piti, mutta silti en ollut täysin vakuuttunut. Asiaa ei ainakaan auttanut se, että Dave Filoni ei ollut kirjoittanut mestaristrategille tähän sarjaan kovinkaan mestarillista juonittavaa.

Lisäksi mielikuvaani hahmojen konkreettisestakin patsasmaisuudesta vaikutti Filonin pahimpiin maneereihin kuuluva tapa kirjoittaa hahmot jatkuvasti käymään keskusteluja paikallaan seisoskellen, usein jotain hahmolle leimattua seisoskelun tapaa toisintaen. Tämäkin yksityiskohta kiusasi nyt live actionissa enemmän kuin animaatioissa koskaan. Epäilemättä Ahsoka oli tosiaan myös aiemmissa sarjoissaan usein piirretty pitämään käsivarsiaan ristissä rinnallaan, mutta kun ihmisnäyttelijän esittämä hahmo on ohjattu tekemään niin lähes jokaisessa kohtauksessaan, se todellakin osuu silmään.

Kaikilla näistä kolmesta hahmosta oli sarjassa minusta myös hyvät hetkensä, ja monta niitä oli myös nimihahmo Ahsokalla. Siksi minua harmittaakin se, että tämä sarja, josta olisin halunnut pitää paljon enemmän, halusi sanoa juuri hänestä niin kovin vähän.

Ahsoka Tano on monien rakastama Star Wars -hahmo, jonka henkilöhistoria on täynnä tragediaa. Avaruuskyökkipsykologisesti voisi olettaa, että Ahsokan päässä liikkuisi hyvin ristiriitaisia tunteita esimerkiksi hänen omasta menneisyydestään jedinä ja lapsisotilaana, kenties suorastaan syyllisyyttä hänen osallisuudestaan Anakin Skywalkerin lankeemuksessa ja välillisesti jopa jedien tuhossa. Näitä asioita kyllä sivuttiin hienossa viitosjaksossa ja sen keskusteluissa Anakinin kanssa, ja jonkinasteisen rauhan Ahsoka näiden asioiden kanssa siinä jaksossa saavutti, minkä merkkinä vaatteiden vaihtuminen valkoiseen ja sotimisen ja opettamisen prioriteettien vaihtuessa.

Mutta koska tässäkin sarjassa monet teemat liittyivät ystävyyteen ja opettaja-oppilas-suhteisiin, olisin ajatellut, että Ahsokalla olisi ollut niin sarjan alussa kuin lopussakin hyvin ristiriitaisia tunteita myös siitä, onko hänellä itsellään oikeutta, velvollisuutta tai kykyjä kouluttaa uusia jedejä – etenkin kun tähänastinen tulkinta hahmosta oli, ettei Ahsoka itse asiassa pidä itseäänkään jedinä. Olisin ajatellut, että tämän sarjan olisi melkeinpä pitänyt käsitellä näitä asioita – semminkin kun yksi potentiaalinen jedien tulevaisuuden toivo oli sarjassa pelastettava Ezrakin. Mutta ehei: jo sarjan alussa Ahsoka kutsui ongelmitta Sabinea padawanikseen, joka on sitä paitsi järjestäytyneen jedikunnan termi jos mikä.

Mutta, kuten sanottua, pienen rauhan Ahsoka näiden asioiden kanssa tämän kauden aikana ”maailmassa maailmojen välissä” saavutti. Toiveikas voisi kai ajatella, että ehkä näitä asioita sitten syvennetään lisää seuraavalla kaudella?

Niin. Ahsoka ei päättynyt tekstiplanssiin ”Ahsoka Tano will return”, mutta on selvää, että niin hän tekee. Kuten tämän pitkäksi venyvän blogimerkinnän alussa totesin, tällä hetkellä jää vielä nähtäväksi, tapahtuuko niin Ahsoka-sarjan toisella tuotantokaudella vai Dave Filonin ”Mandoverse-elokuvassa”. Tämä kertookin paljon siitä, miten sarjan kahdeksas jakso The Jedi, the witch and the warlord päättyi.

Yhtäältä viimeisen jakson ja sarjan loppu tuntuivat ilman muuta enemmän kertomuksen ensimmäisen episodin lopetukselta kuin minkään tarinan varsinaiselta pisteeltä. Toisaalta lukuisat cliffhangerit jättivät avoimeksi, jatkuuko kertomus tästä yhtenä kokonaisuutena vai haarautuuko se.

Nimihenkilönsä Ahsokan sarja jätti yhdessä Sabinen ja Huyangin kanssa kaukaiseen galaksiin, ja vihjasi voimakkaasti, että Ahsokan seuraava seikkailu tapahtuisi siellä. Samalle Peridea-planeetalle jäivät myös Baylan Skoll, jonka todellisia motiiveja edes Thrawn ei huomannut, ja hänen oppilaansa Shin Hati, jotka tosin yllättäen ja suorastaan traagisestikin erosivat toisistaan. Baylan ”vapautti” oppilaansa lähtien itse etsimään sitä jotain tuntematonta, jota oli tullut Peridealta oikeasti hakemaan, mutta Shin otti vapautuksen hylkäämisenä, ja jäi itsekin Thrawnin matkasta etsimään katkerana omaa tietään.

Thrawn sen sijaan palasi ”meidän” kaukaiseen galaksiimme – mukanaan zombie-stormtroopereita, kolme Dathomirin iätöntä noitaäitiä ja ruumallinen salaperäisiä arkkuja. Mikään tästä ei varmasti tiedä hyvää galaksin hyviksille. Kun edessä tosiaan pitäisi olla sarjan luojan Dave Filonin oma elokuva, nämä lähtökohdat lupaavat elokuvan täyttävän nykyisessä kaanonissa Timothy Zahnin 1990-luvun ensimmäisen Thrawn-kirjatrilogian (Imperiumin perillinen, Hämärän laivue ja Keisarin käsky: 1991-93, suomeksi 1997-98) paikkaa, vaikka nuo kirjat nyt Legends-kaanonia ovatkin. Lienee varmaa, että myös Filonin elokuvassa on kyse siitä, kuinka Thrawn kokoaa Imperiumin rippeet pyrkimyksenään kukistaa hapuileva Uusi tasavalta nuppuunsa.

Thrawnin uhan osalta leffan lähtökohta vaikuttaa olevan liki tarkalleen sama kuin Zahnin vanhojen kirjojen: niissäkin nerokas, mutta harvojen tuntema Thrawn palasi galaksin kaukaisilta laidoilta kutakuinkin yhtä monta vuotta Jedin paluun jälkeen. Thrawn tavoitteli tuolloin valtaa muun muassa keisari Palpatinen jälkeensä jättämien kloonauslaboratorioiden kautta – ja noita laboratorioita onkin viime aikoina nähty niin The Mandalorianissa kuin The Bad Batchissakin. Jälkimmäiseen valittu lokaatio oli jopa juuri Thrawn-trilogiasta poimittu Tantiss-vuori.

En silti odota Filonin elokuvasta kovin tarkkaan 1990-luvun kirjoja mukailevaa Imperiumin perillinen -sovitusta. Thrawnin hahmoa lukuun ottamatta niin moni asia on nyt perustavasti toisin. Ahsoka-sarjassa keskeiseen rooliin nostetut noidat, pahaa enteilevät arkut salaperäisine sisältöineen ja se, että Thrawn Ahsokan lopussa saapui nimenomaan Dathomirille eikä suoraan Imperiumin laivaston luo antavat vahvan viestin, että tapahtumat eivät tule suoraan mukailemaan Zahnin kirjoissa nähtyjä kuvioita.

Vielä merkityksellisempää on se, että Ahsoka-sarjan tapahtumien ulkopuolella koko Star Wars -kaanon ja galaksi on nyt säädetty perustavasti toiseen asentoon kuin missä ne olivat 1990-luvulla. Zahnin ensimmäiset kirjat olivat tietenkin suoraa jatkoa silloin olemassa olleille kolmelle Star Wars -elokuvalle, joten niissä galaksi oli yhä järeästi sisällissodassa Imperiumin kanssa, ja sen sodan tärkeitä sankareita olivat originaalitrilogian päähenkilöt Luke Skywalker, Leia Organa ja Han Solo.

Nykyisessä kaanonissa galaksi elää tässä vaiheessa hauraan välirauhan aikaa Imperiumin sortovuosien ja First Orderin terrorin välissä, ja vanhat sankarit ovat vetäytyneet vanhojen expanded universe -kirjojen asetelmaa kauemmas Uuden tasavallan ytimestä. (Tähän tietenkin keskeisesti liittyvät ulkoelokuvalliset seikat eli se, että siinä missä Zahnin oli helppo kuvitella Luken ja Leian myöhempiä vaiheita, 2020-luvun tekijät eivät voi tuoda kameran eteen 30 vuotta nuorempaa Mark Hamillia eivätkä enää Carrie Fisheriä lainkaan.) Näin ollen en usko Zahnin toiseksi kuuluisimman luomuksen Mara Jaden ilmestyvän minkään nurkan takaa enää tähän kaanoniin, koska hänen tarinansa liittyy niin keskeisesti Legends-kaanonin versioon Luke Skywalkerista, enkä oikein usko edes Luken kovin merkittävään osaan Filonin elokuvassa, vaikka nykytekniikalla hän toki voi siinä jonkinlaisessa roolissa mukana ollakin. Nykyisessä kaanonissa sankarigalleriaan ovat tarjolla monet hahmot, joita Zahnin aikaan ei ollutkaan: esimerkiksi tämän sarjan Ezra Bridger ja Hera Syndulla sekä sen toisen sarjan Din Djarin (Pedro Pascal) ja Grogu.

Mutta onko sinne tarjolla myös Ahsoka Tano – se onkin se varsinainen tuhannen taalan kysymys.

Ahsoka-sarjan loppu jätti mahdolliseksi, että Ahsoka Tano ei kenties palaisi meidän galaksiimme lainkaan. Aivan vähintään edessä näyttää ensin olevan seikkailu toisessa galaksissa, mihin muuten varmaankin viittaa myös viimeisen jakson nimen Narnia-sanaleikki: Peridea-planeetan toinen kaukainen galaksi on Ahsokalle yhtä tuntematon kuin Narnia Pevansien lapsille ikään. Morai-linnun näyttäytyminen tarkoittaa animaatiosarjojen perusteella, että Ahsoka on Peridealle haaksirikkoutuneena juuri siellä missä hänen kuuluukin olla.

Myös Baylan Skoll uskoo olevansa siellä, missä hänen kuuluukin olla. Sarjan lopun jo nyt ikoniselta tuntuvassa hienossa kuvassa hän seisoo muinaisten patsaiden äärellä, katsoen kaukaisuudessa loistavaa ohutta liekkiä – muuten tämäkin hyvin Keski-Maan mieleen tuovaa kuvastoa. Vaikuttava kohtaus jäi odottamattomasti näyttelijä Ray Stevensonin viimeiseksi, mikä on suuri sääli, sillä Stevenson teki roolin erinomaisen hienosti. Mutta vaikka saappaat ovat suuret, tämän jälkeen hahmo on kai aivan pakko recastata, sillä nythän koko tämän sarjan ajan pohjustettu tarina jäi aivan kesken. Baylan etsii suurta voimaa, mutta mitä hän siis etsii?

Patsaat eivät ole mitä tahansa patsaita. Ne esittävät Mortis-jumalia, The Clone Warsissa esiteltyjä Voiman valoisan puolen, pimeän puolen ja tasapainon inkarnaatioita. Sen sarjan Mortis-jaksoissa nuo mystiset jumalat testasivat Anakin Skywalkerin roolia Voiman valittuna, ja tulivat samalla vihjanneeksi Ahsokan olevan valon puolen avatar.

Moni on vetänyt tästä yhtäläisyysmerkit siihen, että Baylan Skoll etsii Mortis-jumalia ja Ahsokan seuraava seikkailu vie heidän luokseen. Itse en olisi ihan yhtä varma. Kuten tässäkin kirjoituksessa on ilmi käynyt, (meille) SW-faneille on tyypillistä kuvitella hurjempia kuin mitä Dave Filoni ja kumppanit meille lopulta tarjoilevat. Moniko vielä muistaa, että tässäkin sarjassa nähtiin alkupuolella kypäräpäinen pahis Marrok, jonka päähineen alta moni netissä epäili paljastuvan ties kenen tutun tai puolitutun? Mutta lopulta hatun alla olikin kirjaimellisesti pelkkä savuverho, eikä ”hahmoon” välttämättä palata enää koskaan.

Vaikka on siis toki mahdollista, että Ahsokan seuraava seikkailu vie Voiman tasapainon synnyille syville, mielestäni on vähintään yhtä todennäköistä, että Mortis-jumalien patsaat ovat vain silkka silmänisku ne tunnistaville faneille, ja että Baylan Skollin määränpäässä odottaa jotain paljon maallisempaa. Ehkä esimerkiksi vain reitti ”maailmaan maailmojen välissä” – jota pitkin Ahsoka ja kumppanitkin voisivat palata omaan galaksiinsa?

(Mortis-jumalien patsailla on joka tapauksessa merkittävä in universe -merkitys, vaikka itse jumaliin ei live action -sarjoissa törmättäisikään. Ne nimittäin tarkoittavat, että Peridean galaksin mytologiset yhteydet ”meidän” kaukaiseen galaksiimme ovat paljon Dathomirin noitiakin syvemmät, ja mahdollisesti esimerkiksi, että Voiman käytön alkuperä piileekin Perideassa: aloittihan Huyang-droidikin tarinansa meille niin tutuilla sanoilla ”A long time ago in a galaxy far far away…”.)

Pidän nimittäin paljon todennäköisempänä, että Filoni tosiaan palauttaa Ahsokan omille planeetoilleen kuin vaihtoehtoa, jossa hän jäisi pysyvästi seikkailemaan tähän toiseen galaksiin. Tässä vaiheessa stetsonpäisellä Lucasin imperiumin perillisellä on ollut jo monta vaihtoehtoa siirtää Ahsoka pois näyttämöltä, erityisesti Rebelsissä, jossa näin tekemällä olisi sitä paitsi väistetty ongelma, että Ahsoka onkin elossa galaksissa kapinaliiton vuosien aikana, muttei koskaan yritä pelastaa Anakinia pimeältä puolelta eikä ole yhteydessä Obi-Waniin, Yodaan eikä Lukeen. Aina Filoni on kuitenkin palannut Ahsokansa pariin, ja minusta tuntuu täysin selvältä, että hän haluaa Ahsokan myös omaan elokuvaansa.

Mutta tapahtuuko Ahsokan paluu kaukaisesta galaksista siis sivujuonena Filonin elokuvassa vai toisena tuotantokautena Ahsoka-sarjaa ennen sitä – se jää nähtäväksi. (Voi olla, että asiat ovat aidosti auki Disney-Lucasfilmin kammareissakin, koska tätä vuotta ovat leimanneet Hollywoodin käsikirjoittajien pitkään kestänyt ja näyttelijöiden yhä tällä hetkellä jatkuvat lakot.) Toivoisin kuitenkin toista kautta Ahsokaa, sillä niin paljon jännittävää hänelle, Sabinelle, Baylanille ja Shinille voisi Peridealla tapahtua ennen todennäköistä kotiinpaluuta.

Oikeastaan vasta sen päätöksen myötä paljastuu sekin, oliko Ahsokan mukaan nimetty sarja vain pohjustus Filonin omalle elokuvalle, vai kasvaako siitä sellainen kahden tai useammankin kauden kertomus, jonka keskushahmolta Ahsoka Tano oikeasti tuntuisi. Kaikesta kritiikistänikin huolimatta katsoisin tätä mielelläni lisää.

The Mandalorianin kolmas kausi kertoi mandalorealaisista, mutta samalla kovin vähän yhtään mistään

Posted on by
2

Kirjoittaessani viimeksi The Mandalorianin kolmannesta kaudesta siitä oli nähty viisi jaksoa kahdeksasta, ja kirjoitin sarjan tuntuvan olevan aivan eksyksissä. Siinä vaiheessa sarja tuntui lähes täysin purkaneen pois mainion kakkoskauden jättämät jännitteet. Din ”Mando” Djarin oli palannut uskonnollisen kulttinsa uskolliseksi soturiksi ja ”Baby Yoda” Grogun kasvatti-isäksi, eikä sarjassa tuntunut enää olevan meneillään mitään ”monster of the weekiä” kummempaa. Jon Favreaun vetämän sarjan käsikirjoitusten tämän kauden tasoa tuntui myös yhä enenevässä määrin kuvaavan se, kuinka kirjaimellisesti tuo tietyntyyppisiä yksittäisjaksoja tarkoittava termi tuntui sopivan The Mandalorianiin: kai tekin olette huomanneet, kuinka melkein jokaisessa sarjan jaksossa tosiaankin käydään taistelua milloin minkäkinlaisen monsterin kanssa?

Nyt kolmoskauden loputkin jaksot on nähty, enkä joudu juurikaan korjaamaan kritiikkiäni. Siitäkään huolimatta, että eittämättä kauden parhaat jaksot olivat sen lopussa.

Positiivisen kautta, siis! Kun kahdenlaisten mandalorealaisten liittouma – Din Djarinin kasvattaneet kuuppiaan kypärissään hautovat fundamentalistit ja Bo-Katan Kryzen johtamat hiuksiaan hulmuttelevat liberaalit – löivät sovinnon kättä, lähtivät katsomaan kotiplaneetan kuntoa ja häätivät Mandalorelta sinne pesiytyneet inhat imperiaalit, sarja löysi yhdentekevien sivujuonten jälkeen selvän kulku-uran ja sitä kautta koko tuotantokaudelle lopulta draaman kaaren. Siinä missä edellisillä tuotantokausilla kyse oli ollut Din Djarinin (Pedro Pascal) ja Grogun seikkailuista ja etenkin kakkoskaudella siitä, että Din pyrki toimittamaan Grogun ”omiensa” eli jedien pariin, tällä tuotantokaudella keskiössä olivat mandalorealaiset laajempana joukkona. Heistä mainittu Bo-Katan (Katee Sackhoff), tuo syyllisyydentunnon riivaama kuumapää, kohosi samalla käytännössä sarjan toiseksi päähenkilöksi (ainakin tämän tuotantokauden ajaksi – palaan tähän).

Hyvänä osoituksena siitä, että Star Wars -fanit osaavat spekuloida ihan millä tahansa, on The Mandalorianiin lähes koko sen ajan liittynyt spekulaatioita sarjan nimen merkityksestä, vaikka se ei pinnalta katsoen juuri eksplisiittisempi voisi olla. Lähtökohtaisesti nimi kun tietenkin tarkoittaa Din Djarinia (jolla sarjan alussa ei edes ollut muuta nimeä ”mandalorealaisen” lisäksi), mutta moni on joksanut epäillä Grogusta kasvavan sarjan aikana otsikon ”oikeasti” tarkoittama mandalorealainen, kenties myös Mandaloren tuleva johtaja. Tämän tuotantokauden aikana taas joissakin fanipiireissä arveltiin sarjan nimitittelin vaihtuneen tai olevan vaihtumassa Bo-Katanille, ja spekuloipa joku Djarinin hahmon kuolemallakin kolmoskauden finaalia odotellessaan. Sellainenkin teoria esitettiin, että ehkäpä sarjan nimeen oltaisiinkin lisäämässä s-kirjain, siis kuvaamaan mandalorealaisia monikossa.

Vaikka mitään tällaista ei tapahtunut, ja vaikka en todellakaan itse odottanut showrunner Jon Favreaulta mitään niin radikaalia kuin päähenkilön kuolemaa, niin henkisemmällä tasolla juuri tuohon suuntaan tämä kausi eteni – ja tuottaja-ohjaaja Rick Famuyiwa itsekin pyöritteli otsikonkin merkityksen todella muuttuneen äskettäin Star Wars Celebrationissa. Kyse oli tosiaan tällä tuotantokaudella (ja ainakin tämän tuotantokauden ajan) enemmän mandalorealaisista kuin yhdestä heistä – ja myös löytölapsi Grogun matka ”yhdeksi heistä” tosiaan jatkui. Ja mitä tulee Bo-Kataniin, hänen ja Dinin välinen dynamiikka oli mielestäni se oikeasti paras asia tässä kaudessa. Bo-Katanin läsnäolo toi Dinistäkin esiin uusia puolia, ja kun kypäräuskonnostaan kiinni pitävä yksinäinen sutemme lausui Bo-Katanille sanat ”Your song is not yet written. I will serve you until it is”, huomasin pitkästä aikaa jopa alkavani tosissani kannattaa Star Wars -hahmojen shippausta.

Kahdessa viimeisessä jaksossa törmättiin jälleen myös Imperiumiin, sarjan pääpahikseen moff Gideoniin (Giancarlo Esposito) ja sitä myöten myös sellaiseen asiaan, jota saattaisin hyvälle päälle sattuessani kutsua sarjan pääjuoneksi.

Seitsemännen jakson The Spies (jossa ei muuten nimestä huolimatta juurikaan harrastettu vakoilua) aloittanut kohtaus, Imperiumin jäljellä olevien rippeiden salakerhon kokous, oli jo yksinään täpösen täynnä silmäniskuja, vihjauksia tulevasta ja toiveiden täyttymyksiä monille pitkän linjan Star Wars -fanille, ja miksei siis minullekin.

Siellä oli Brendol Hux, jatko-osatrilogian amiraali Huxin tätä ennen vasta oheiskirjallisuudessa mainittu inhottava isä, jota näytteli jatko-osatrilogian Huxin näyttelijän veli Brian Gleeson. Siellä oli Gilad Pellaeon, suuramiraali Thrawnin uskollinen oikea käsi, monille rakas hahmo jo 1990-luvulta ja Legends-tarinakaanonista, josta hahmo muistetaan muun muassa Imperiumin vihoviimeisenä johtajana. Hänetkin nähtiin siis nyt ensimmäistä kertaa elävän näyttelijän tulkitsemana (roolissa Xander Berkeley, tuttu muun muassa 24-sarjasta). Ja mainittiinhan siellä Thrawn itsekin. Tämä kaikki johtaa tietenkin kohti ensi syksyn Ahsoka-sarjaa ja Dave Filonin tulevaa Mando-aikakauden hahmot ja juonet yhteen kokoavaa elokuvaa ja, itse asiassa, tietysti lopulta myös kohti sitä jatko-osatrilogiaa, sillä me katsojat The Rise of Skywalkerin myötä tiedämme, että Imperiumin jäänteiden salamyhkäisen puuhastelun ja kloonauskokeiden päässä häämöttävät kronologisesti katsoen First Order ja lopulta myös itse keisari Palpatinen paluu.

Tätä kohtausta katsoin siis tietenkin aivan täpinöissäni, ja aina on mukavaa yleisestikin nähdä myös kunnon Imperiumin katalia juonia ja pillerin muotoisia valokuvioita käytävien seinillä. The Spies -jakson avauskohtauksen muuten todennäköisesti kirjoitti juuri näiden aikojen Star Warsin suuria linjoja vetelevä Filoni, joka oli merkitty tuon jakson toiseksi kirjoittajaksi, mutta joka muun ajan tämän kauden tuotannosta oli kiireisempi oman Ahsoka-sarjansa parissa.

Mutta mitä sitten tulee näitä puitteita seuranneisiin varsinaisiin The Mandalorianin kolmoskauden lopun tapahtumiin, en varsinaisesti haukkonut henkeäni, vaikka kauden kaksi viimeistä jaksoa tosiaan parannus edeltäjiinsä olivatkin. Mandaloren sankarit taistelivat Imperiumin ilkiöitä vastaan ja selvisivät lopulta voittajina, mikäpä siinä, mutta tätä kirjoittaessani en usko nähneeni kolmoskaudella montakaan kunnolla mieleen jäävää kohtausta.

Välinpitämätön fiilikseni johtuu varmasti osittain siitä, että sata rakettirepuilla lentävää mandalorealaista taistelemassa sadan rakettirepuilla lentävän Imperiumin iskusotilaan kanssa ei vain yksinkertaisesti ole sitä, mitä minä Star Warsilta haluan. Periaatteessa ajattelen, että suon tällaisten kohtausten ilon niille, joille ne ovat sitä. Mutta omasta puolestani joudun tosiaan toteamaan, että jos tämä on parasta mitä The Mandalorianilla on tarjota, tämä on minulle liian överiä.

Tai oikeastaan siis totean näin: tämä ei ole parasta mitä The Mandalorianilla on minulle tarjota, koska toisella kaudella oli minustakin ihan oikeasti hyviä jaksoja, mutta jos tämä oli parasta, mitä sarjan kolmannella kaudella oli tarjota, ei tuo kolmas kausi tosiaankaan ollut minusta kovin hyvä.

Kolmannen kauden lopusta tuntuivat myös sitä katsoessani puuttuvat sellaiset draamalliset yllätykset, joita sarjojen tuotantokausien loppuun tavataan asetella. Juuri tämän nimenomaisenkin sarjan kakkoskauden lopussa Luke Skywalkerin saapuminen näyttämölle oli esimerkiksi todella jännittävä ja koko franchisen historiaankin painuva hetki, ja kuten sanottua, pari muutakin juonikuviota jätti minut silloin odottamaan innolla jatkoa. Esimerkiksi se, että Mandaloren mahtimiekka darksaber päätyi Dinille, joka ei sitä halunnut.

Tältäkin osin Jon Favreau jatkoi kolmannella kaudella jännitteidensä purkutöitä. Aivan kuten Dinin kakkoskauden lopussa uhraukselta tuntunut Grogusta luopuminen ei johtanut edes yhteen ainoaan Groguttomaan jaksoon, päätyi myös darksaber Diniltä Bo-Katanille siten, että Din ei sillä koskaan ehtinyt mitään tehdäkään. Ja vaikka Bo-Katanilla olikin tällä kaudella itsensä etsimisen ja löytämisen hahmokaari, lopulta hänkin palasi vanhaan rooliinsa mandalorealaisten johtajaksi aivan kuin mitään muuta vaihtoehtoa ei olisi ollutkaan. Sujuvaa ja ehkä jopa uskottavaa, mutta dramaattista vain laimeudessaan. Lopulta darksaberkin ihan noin vain hajosi (ei muuten ollut kummoista tekoa ollakseen soturikansan pyhä pistin).

Yllätyksettömyyden ylimpänä huippuna kauden lopussa katsojalle tarjoiltiin jonkinlaisella nyyhky-oletuksella kohtausta, jossa Din Djarin adoptoi Grogun pojakseen. Ainakin minä katsojana raavin päätäni miettien, että eikö hän sitten ollutkaan tehnyt niin jo hyvän aikaa sitten.

(No, The Spies -jakson lopussa kuoli kyllä sankari-mandaloreaanien rivistä yksi lihaskimppu, mutta jos joku katsoja koki sen dramaattisena, traagisena tai yllättävänä, onnittelen häntä eläytymisen kyvystään.)

Itse asiassa kolmoskauden loppu tuntui käärivän koko sarjan asetelmat niin sujuvaan pakettiin, että se olisi käynyt vaikka sarjan päätösjaksosta. Ketään uutta yllätyshahmoa ei enää tuotu näyttämölle sekoittamaan pakkaa tai vihjaamaan tulevasta. Pääpahis Moff Gideon kuoli (ellei kuollut sitten ollut klooni…). Hänen salaperäiset kytköksensä Mandaloreen paljastuivat ja niihin liittyvät juonet tehtiin tyhjäksi, ja mukana meni myttyyn myös Groguun kohdistuva uhka. Kypäräpäiden kotimaailmakin on nyt oikeiden omistajiensa hallussa, ja näin ollen sekin juonilanka on jälleenrakennusta vaille valmis.

Mandalorealaiset eivät jääneetkään Greef Kargan planeetalle Nevarrolle, jolle he vain pari jaksoa sitten aikoivat asettua, mutta sen sijaan sinne vetäytyivät kauden lopussa Din ja Grogu mökkeilemään. Tosin he myös kävivät ilmoittautumassa Uuden Tasavallan lentäjä-ässäkaverilleen Carson Tevalle (Paul Sun-Hyung Lee) vapaaehtoiseksi ja kirjanpidon ohittavaksi joka paikan höyläksi. Kohtaus sinetöi Dinin matkan palkkionmetsästäjäksi vastuulliseksi aikuiseksi, sillä siinä hän siirtyi lopullisesti ”hyvisten puolelle”, säilyttäen kuitenkin Star Wars -maailmaan sopivan seikkailullisen epäammattinsa.

Kaiken kaikkiaan: tähän sarja olisi tunnelmiensa puolesta hyvin voinut vaikka päättyäkin, ja vaikka se tästä siis jatkuukin, tämä tuntui vähintään puolipisteeltä. Ja sellaisena kovin kevyeltä.

Kun tätä kirjoittaessani luin Dave Filonin sanoja The Wrapin haastattelusta, en voi olla ihmettelemättä, miten minusta tuntuu, kuin katsoisin aivan eri sarjaa kuin mitä tekijät kuvittelevat tekevänsä. Näin nimittäin lausui Filoni tästä kaudesta:

This story by definition is “The Mandalorian” and speaks to that part of the “Star Wars” saga that we’re now telling specifically about Din Djarin and Grogu. But they’ve pulled into their orbit many other Mandalorian characters, namely Katee Sackhoff’s Bo Katan. You have the armor. And I think that it starts to raise a lot of questions about The Way and what is The Way. And when they speak vaguely about their home planet of Mandalore, which was basically lost and really destroyed in the war with the Empire – is there any chance of rectifying that, reclaiming that? And what does that mean for our lead character Mando? What does that mean for Grogu now that Grogu’s chosen to be with Mando instead of following Luke in the path of the Jedi? What are all these little signs and tea leaves saying to us in our “Star Wars” galaxy?

Parhaalla tahdollakaan en näe tämän kauden millään tavalla kyseenalaistaneen sitä, mikä on ”the way”. Päinvastoin: kun kakkoskauden lopussa luulin sen kysymyksen olevan nyt Din Djarininkin mielessä, kolmoskaudella jopa Bo-Katan tuntui löytävän saman ”the wayn” jota aseseppä (Emily Swallow) kultilleen saarnaa. Ja vastaus kysymykseen siitä, ”mitä tämä kaikki tarkoittaa Mandolle ja Grogulle”, vaikuttaa tämän kauden perusteella olevan lähinnä ”eipä juuri kummempia”.

Reilun viikon sulattelun jälkeen mietin kuitenkin, olisiko kolmannen kauden lopun yllätyksettömyys pitänyt laskea jonkinlaiseksi positiviiseksi yllätykseksi. Siis vaikkapa se, että kaikki keskeneräiset juonet tosiaan tuntuivatkin päättyvän jo tässä vaiheessa, vaikka olisin olettanut esimerkiksi Gideonin edelleen pakenevan tai hänen kloonaushankkeensa kääntyvän uudelle vaihteelle. Tai se, että kukaan ei ratsastanut planeetan alla lymyävällä mytosauruksella, vaikka sellaista tunnuttiin petaavan…

Puhumattakaan siitä, että aseseppä ei sittenkään paljastunut pahikseksi ja moff Gideonin liittolaiseksi! Käsikirjoitus tuntui minun ja monen muun mielestä aiemmissa jaksoissa monta kertaa vihjailevan hänen motiiviensa kataluudella, ja vielä toiseksi viimeisessä jaksossa hahmo poistui näyttämöltä kuin tekosyyn nojalla juuri ennen muiden astumista Gideonin ansaan. En aivan rehellisesti osaa sanoa, pitäisikö minun olla tyytyväinen siitä yllätyksestä, että tätä yllätyskäännettä ei tapahtunutakaan ja tämä todellakin ilmeiseltä vaikuttanut juonikuvio osoittautui kuvitelluksi – vai turhautua sarjan kehnosti käsikirjoitetuista hahmoista ja siitä, että aseseppä jatkanee siis merkillisesti motivoituja kaunopuheitaan tulevillakin tuotantokausilla.

The Mandalorianin neljännellä kaudella aiotaan ilmeisesti käyttää ne ideat, joihin perustuen Lucasfilmillä oli muutama vuosi sitten tekeillä aivan oma spinoff-sarja Rangers of the New Republic. Se julkistettiin The Mandalorianin kakkoskauden päätyttyä joulukuussa 2020 monien muiden SW-projektien lomassa, mutta pantiin hyllylle todennäköisesti jo seuraavana keväänä. Rangers-sarja jäi tekemättä ilmeisesti siksi, että sen keskushahmoksi oli kaavailtu Cara Dunea, eikä hahmo ollut enää käytettävissä, kun näyttelijä Gina Caranon aktiivisen trumpilainen some-käytös johti koko hahmon kirjoittamiseen ulos SW-sarjoista.

Kolmannen kauden lopussa Din Djarin vaikutti kuitenkin ilmoittautuvan Cara Dunen paikalle Uuden Tasavallan likaisten töiden tekijäksi, joten tämä näkökulma Uuden Tasavallan ajan ongelmiin saadaan nähtävästi Mandalorian-spinoffin sijaan pääsarjan sisällä. Tämän kauden alkupuolen irtonainen Coruscantille sijoittunut välinäytös, joka kuvasi Uuden tasavallan ja entisten keisarillisten välisiä kalseita tunnelmia, voidaan sekin nähdä johdantona kohti seuraavaa kautta.

Tämä saattaa myös tarkoittaa, että iloni Bo-Katan Kryzen roolin kasvusta sarjassa tällä kaudella jää lyhytaikaiseksi. Ehkäpä Jon Favreau todellakin kertoi tällä kaudella kaiken, mitä hänellä ollenkaan oli sanottavaa Mandaloresta ja mandalorealaisista ja siitä, mikä tähän asti oli tuntunut sarjan jonkinlaiselta kasvavalta pääjuonelta, ja seuraavilla kausilla Dinin ja Grogun on määrä jälleen seikkailla irtonaisissa jaksoissa kahdestaan galaksin laitamilla kuten useimmissa ensimmäisen ja toisenkin kauden jaksoissa. Ennustan odotettavissa olevan lisää Imperiumin kätyreitä (matkalla kohti Thrawnia ja Dave Filonin tulevaa Mandoversen mega-elokuvaa) ja lisää viikon hirviöitä (matkalla kunkin jakson lopputekstejä)

(Takana vasemmalla hatussaan itse Dave Filoni.)

The Mandalorian tuskin on sarja, josta koskaan löytyy suurta suunnitelmaa. Kolme ensimmäistä kautta tuskin muodostavat minkäänlaista harkittua ensimmäistä näytöstä, vaikka niitä seuraisi kuinka monta muuta tuotantokautta uusien juonikuvioiden äärellä. Viimeistään nyt nähdyn perusteella en usko, että Favreaulla on ollut ensimmäistä tai toista kautta kirjoittaessaan tarkkaa aavistustakaan tulevasta, enkä usko, että hänellä on nytkään mielessään mitään tiettyä loppua tai ehkä edes juonikuvioita kovin kauas eteenpäin. Hän on antanut ymmärtää, että voi jatkaa sarjan tekemistä vaikka kuinka pitkään.

Din Djarin on Star Wars -päähenkilöistä se, joka kaikkein vähiten kulkee Joseph Campbellin ”sankarin tuhannet kasvot” -teorian mukaista klassista sankarin kasvutarinan polkua, jota esimerkiksi Luken, Anakinin, Reyn, Cassian Andorin ja monen muun rakastetun saagan hahmon voi katsoa toisintavan. Valitettavasti tämä ei tarkoita, että Din olisi siksi jotenkin erityisellä tavalla kirjoitettu hahmo, vaan sitä, että hän ei ole noiden muiden hahmojen tavoin seikkailuidensa ensisijainen toimija lainkaan, vaan aina kuin virran vietävissä. Siitä näkökulmasta, että George Lucas muisteli Star Warsia luodessaan oman lapsuutensa ikuisuuteen jatkuvia sarjaelokuvia loputtomine cliffhangereineen, Din Djarin on tavallaan hyvin osuva Star Wars -hahmo, sillä hän seikkailee jaksostaan toiseen kehittymättä koskaan kummemmin aivan kuin Buck Rogers ja Flash Gordon 1930-luvun sarjaelokuvissa tekivät. Harmi vain, että Lucasin ja hänen seuraajiensa tosiasiassa luoma Star Wars tunnetaan parhaimmillaan juuri päinvastaisesta: tarinoista, jotka nimenomaan johtavat johonkin, ja joissa episodien lopussa asiat ovat toisin kuin niiden alussa.

The Mandalorian on eksyksissä, ja sarja on käyttänyt jo yli puolet kolmannesta kaudestaan vain itsensä nollaamiseen

Posted on by
2

Ei ole mikään salaisuus, että minä en ole missään vaiheessa ollut valtavan innoissani The Mandalorianista. Sarjan toinen kausi oli kuitenkin valtava parannus ensimmäiseen, ja siitä jäi kokonaisuutena minullekin oikein hyväkin fiilis.

Mutta meneillään olevalla kolmannella kaudellaan sarja tuntuu olevan aivan eksyksissä.

Tätä kirjoittaessani The Mandalorianin kolmannesta kaudesta on nähty viisi jaksoa kahdeksasta. Siis varsinaisesta kolmannesta kaudesta, laskematta välilukua The Book of Boba Fett, joka loppujen lopuksi tosiaan paljastui pikemminkin sivupoluksi The Mandalorian-sarjasta kuin omaksi kertomuksekseen. Ja sitä paitsi täysin tarpeettomaksi ja epäonnistuneeksi sivupoluksi. Kirjoitin tuolloin, että The Book of Boba Fettin olisi kannattanut olla oman sarjansa sijaan noin kolme jaksoa The Mandalorianin kolmannelta kaudelta, koska sen parhaat osat olivatkin sen Din Djarin -osuudet ja koska sillä ei ollut itse asiassa yhtään mitään sanottavaa Boba Fettistä. Toisessa kirjoituksessa kutsuin The Book of Boba Fettin jaksoa The Return of the Mandalorian peräti parhaaksi näytellyksi SW-sarjajaksoksi – Andorin jälkeen se ei sitä enää ole, mutta ”paras Mandalorian-jakso” se varmasti onkin.

Nyt sanon, että se jakso olisi ansainnut olla The Mandalorianin kolmannen kauden avausjakso. Ja että nuo noin kolme Boba-sarjasta kuvitteellisesti tiivistettyä jaksoa olisivat todellakin mahtuneet The Mandalorianin kolmoskaudelle sen jaksolukua kasvattamatta, ja ne olisivat siellä parantaneet kauden tasoa.

The Mandalorianin toisen kauden lopussa tuntui siltä, että sarja jäi kutkuttavan jännittävään paikkaan. Tarina oli saavuttanut pisteen, jota kohti se siihen asti oli kulkenut, joten nyt edessä olisi jotain, jota emme osaisi vielä edes ennakoida. Din Djarin (Pedro Pascal) vaikutti olevan jättämässä taakseen ainakin osan äärimandalorealaisen kasvattikulttinsa opinkappaleista, kenties riisumassa kypäräänsäkin useammin. Hän oli kasvanut isänä ja ihmisenä, mutta joutui luopumaan rakkaasta Grogustaan täytettyään tehtävänsä toimittaa tämä jedien pariin. Vaikein paikka tuntui olevan edessä seuraavaksi: nyt Din Djarinin olisi selvitettävä, kuka hän itse asiassa olisi ilman hänen elämäänsä siihen asti täyttäneitä tehtäviä. Kuka hän olisi, ellei hän olisi palkkionmetsästäjä, uskovainen kultin soturi eikä tällä hetkellä edes vastuussa löytölapsestaan? Kaiken tämän lisäksi sarja työnsi kakkoskauden viimeisillä hetkillä vastahakoisen Dinin käsiin darksaberin, mustan valomiekan, tuon mandalorealaisten muinaisen valtikan ja marsalkan sauvan, joka vaikutti juonilankana johtavan Diniä jopa mandalorealaisten johtajan tai yhdistäjän asemaa kohti.

Valitettavasti sarjan luoja ja pääkäsikirjoittaja Jon Favreau ei näytä kolmannella kaudella haluavan seurata yhtäkään näistä aiemmin asettamistaan juonista. Omaan silmääni vaikuttaa siltä, että aivan kuin hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mitä hän halusi Boba Fettin omalla sarjalla tehdä, ei hänellä näytä olevan enää aavistustakaan, mihin hän haluaisi tätä varsinaista pääsarjaansakaan viedä. Tällä hetkellä The Mandalorian ei ainoastaan polje paikallaan, vaan se askeltaa koko ajan omia askeliaan taaksepäin.

Käytännössä kaikki The Mandalorianin kakkoskauden lopun jännitteet on nyt nollattu.

Groguhan palasi Mandon luo jo kausien välissä, The Book of Boba Fettissä. Niin nopeasti, että kumpikaan hahmoista ei ehtinyt seikkailla ruudulla erikseen, eikä katsoja ehtinyt heidän jälleennäkemistään vielä edes odottaa. Yhteen palattuaan kaksikon suhteessa mikään ei tunnu muuttuneen. Din Djarin on roolinsa hyväksynyt avaruusiskä ja Grogu vähitellen uutta oppiva junnupelaaja, mutta kumpikaan ei ole katsojalle mitään näiden rooliensa ulkopuolella. (Jon Favreau selitteli haastatteluissa, että Mandon kakkoskauden ja The Book of Boba Fettin välissä olisi muka kulunut pari vuottakin, mutta se ei kyllä käy oikein mitenkään sarjoissa nähdyn perusteella järkeen – otetaan nyt vaikka yhtenäkin todistuskappaleena se tosiseikka, että Mando menetti aluksensa kakkoskauden lopussa ja hankki sen tilalle uuden Boba-sarjassa lentääkseen heti kohta sillä tapaamaan Grogua – jalkapatikkamiehenäkö hän olisi seikkaillut pari vuotta?)

Entä Dinin elämä kypäränsä riisuneena ja palkkionmetsästäjän hanskat naulaan ripustaneena? Kolmoskausi kertoo meille, että kas, ei hän etsinytkään itselleen uutta elämää vapaana menneisyytensä kahleista. Sen sijaan hän palasi tuhlaajapoikana takaisin kypäräkulttinsa luo, sai ohjeet kylpeä Mandaloren alaisissa kaivoksissa kypärättömyyden syntinsä sovittamiseksi ja suoritti tämän videopelitehtävän kuuliaisesti. Vyöllään hänellä on kyllä darksaber, mutta ei hän tai sarjan juoni sitä mihinkään asetta kummempaan tarkoitukseen käytä. Din tahtoo yhä vain olla hiljainen ja näkymätön rivihahmo, ja tämä sarja tuntuu tahtovan pitää hänet sellaisena, vaikka hän shown päähenkilö onkin. Viimeksi nähdyn The Pirate -jakson lopussa Bo-Katan Kryze (Katee Sackhoff) nappasi Diniltä lopulta takaisin itselleen mandalorealaisten yhdistämisenkin tehtävän.

Sinänsä sukeltaminen muserrettuun Mandaloreen ja Keski-Maan Moriasta muistuttaviin kaivantoihin kolmoskauden kakkosjaksossa The Mines of Mandalore on ilman muuta ollut tämän heikon kolmannen kauden parasta antia. Samassa yhteydessä sopii kehua, että tällä kaudellaan The Mandalorian ei ole minusta enää entiseen tapaan tuntunut ”kuplassa kuvatulta”. En osaa sanoa, kuinka monet kohtauksista on tällä kertaa todellisuudessa kuvattu ulkoilmassa vai onko Lucasfilm vain tullut taitavammaksi piilottamaan The Volume -lednäyttö-kuvausstudion rajat, mutta joka tapauksessa aidon avaruuden tunne on ollut tervetullut.

Mutta Mandalore-vaihetta lukuunottamatta kaudessa ei totisesti ole ollut kehumista. Sen ulkopuolella olemme nähneet lisää videopelimäisiä tehtäviä ja kuljeskelua paikasta toiseen: milloin Din on hankkinut droidin osia sieltä, milloin tietoa täältä, milloin käynyt kukistamassa vihulaisen tuolla. Olemme nähneet viikon hirviöitä (krokotiilejä, lentoliskoja, avaruuspiraatteja) seikkailuissa, jotka irtonaisuudessaan tuovat mieleen 1990-luvun scifisarjojen keskitason – tai Star Wars -animaatiosarjat, mutta jostain syystä kohtaukset, jotka saattaisivat toimiakin animaatioissa, turhauttavat näyteltyinä. Jaksojen rytmi on ollut hidas ja panokset matalat – jälleen lukuunottamatta sitä ihan toimivaa kakkosjaksoa.

Eikä sarjan dialogin taso tai käsitys huumorista ole ainakaan parantunut entisestä. Olen tosin koko ajan kokenut, että minä itse en ole tämän shown aaltopituudella siinä missä jotkut muut selvästi ovat, mutta tosiaankin minusta tuntuu tällä kaudella yhä vain enemmän siltä, että The Mandalorian luulee sen sivuhahmojen kuten mekaanikko Peli Motton (Amy Sedaris), mahtailevan Greef Kargan (Carl Weathers) tai nyt tällä kaudella vaikkapa episodi IX:stä lainattujen pikkuisten droidiseppien olevan hyvin hauskoja, ja minä itse en katsoessani huvitu edes miedosti. Mandalorealaisten aseseppä (Emily Swallow), joka on noussut tällä kaudella isompaan rooliin ja jonka motivaatioihin ja kenties identiteettiinkin vaikuttaa sisältyvän juonilankoja, joista Jon Favreau on kiinnostunut, lausuu pateettisia repliikkejään pirtsakalla äänensävyllä, joka sopisi minusta paremmin jollekin aivan toiselle hahmolle.

Oma lukunsa (kirjaimellisesti) oli sarjan kolmas jakso The Convert, joka kertoi sarjan pääjuonesta lähes irrallisen tarinan Uuden tasavallan puolelle loikanneesta kloonitutkija Pershingista (Omid Abtahi) ja kuvasi samalla galaksin poliittistakin tilannetta The Mandalorianin aikaan ja vihjaili lisää Grogun kytköksistä Star Wars -elokuvien jatko-osatrilogian tapahtumiin. Se jakso oli paitsi teemoiltaan ja Coruscant-miljööltään, myös tyyliltään lähempänä viime vuonna nähtyä Andoria kuin The Mandaloriania, ja minusta se oli kyllä hyvin kiinnostavaa katsottavaa, mutta erinomaisia arvosanoja en jaksona antaisi sillekään. The Convert -jakson ongelma oli paitsi irrallisuus käsillä olevan sarjan kokonaisuudesta, myös se, kuinka vähäjärkiseltä tapahtumat siinä tuntuivat. Keisarillisten kaksoisagentti käytti siinä koko jakson toteuttaakseen monivaiheisen hunaja-ansan, jonka tavoite ilmeisesti oli vain saada kloonitutkijan päässä olevat liian raskauttavat tiedot pyyhittyä. Keisarilliseen tyyliin, samoin kuin tämän sarjan tyyliin, olisi paremmin sopinut yksinkertainen blaster-laukaus arvon tohtorin tietoja sisältävään päähän – ja silloin tämä kertomus olisi voitu kertoa vaikka alle varttitunnissa.

Ja mitä muuten tulee vähäjärkisiin tapahtumiin, niin tällä kaudella meidän sohvaltamme on erinäisiä muitakin kertoja huudettu Jon Favreaulle valittuja sanoja. Haluaisin kovasti ymmärtää mandalorealaisten kypäräuskovaisen Children of the Watch -kultin toimintatapoja ja motivaatioita, mutta kovin vaikeaa se on. He pitävät piiloluolansa oven edessä töröttämässä kahta vartijaa silloin, kun paikalla on vain oma jengi, mutta piiloutuvat luolaansa sisään silloin, kun tuntematon X-Wing lentää paikalle. He asuvat aurinkoisessa autiomaassa kaukana muista ihmisistä ja haluavat pitää asuinpaikkansa piilossa kaikilta voidakseen elää siellä vapaasti, mutta oikeastaan he haluaisivatkin ”asua taas planeetalla jossa heidän lapsensa voisivat leikkiä auringossa”, joten he päättävätkin muuttaa asutulle planeetalle täysin julkisesti tiedossa olevaan paikkaan. Ja se kypärä, niin, sehän tietenkin täytyy Bo-Kataninkin ehdottomasti pitää päässä koko ajan, jos tämä haluaa olla yksi heistä, paitsi että kun tarkemmin ajatellaan, niin eipä Bo-Katanin tarvitsekaan.

Bo-Katan Kryzen lasken tosin suorastaan tämän kauden parhaaksi osuudeksi – hän, toisin kuin Din, aidosti painiskelee tällä kaudella identiteettinsä ja mandalorealaisuutensa kanssa. Bo-Katanhan olisi halunnut sen darksaberin, ja Sackhoff on onneksi sen verran hyvä näyttelijä, että hän osaa näyttää ristiriitaisia tunteitaan naiivina pitämäänsä Din Djarinia kohtaan: ystävyyttä, kateutta ja sääliä. Ja hei, pääsimme näytellyssä Star Warsissa Kalevala-planeetalle! On se melkein yhtä hyvä rasti ruutuun kuin Teräs käsi -taistelulajin maininta Solo-leffassa – molemmat olivat vasta vienoja toiveita kirjoittaessani näistä kotimaamme ja Star Warsin kytkennöistä tässä blogissa Suomen täyttäessä 100 vuotta)!

Sekin minua kummastuttaa, että siinä missä The Mandalorianin kakkoskautta leimasivat lukuisat tuttujen hahmojen näyttäytymiset ja paluut (Ahsoka! Boba! Luke!) ja myös juonelliset yllätykset, kolmoskausi on ollut näiltäkin osin yllätyksetön. Viidennessä jaksossa The Pirate baaritiskillä vilahtanut Rebels-sarjan Zeb toki voidaan laskea tuttujen hahmojen joukkoon, mutta hänenkin esiintymisensä oli vain herkullinen cameo, ei kokonaisen jakson juonta ajava näyttäytyminen.

Ja kun meille näytettiin Grogun pelastuminen Coruscantilta episodi III:n aikana omassa flashbackissaan, siinä yllätyksellisintä oli, että pelastajaksi ei paljastunut kukaan merkityksellinen hahmo. Varmasti ihan hyvä niin: olisi ollut kokonaiskuvassa vain todella ongelmallista, jos esimerkiksi juuri pimeälle puolelle kääntyneen Anakinin olisikin näytetty säästävän Grogun tapettuaan ensin muut jedilapset, kuten moni fani etukäteen oli spekuloinut. Mutta se tarkoitti, että tälläkään pitkällä kohtauksella ei ollut oikeastaan mitään muuta annettavaa kuin purkaa siihen ladatut spekulaatiot. Tiesimmehän nimittäin kuitenkin sen jo, että jollain tavalla ja oletettavasti jonkun avulla Grogu Coruscantilta pelastui, ja kun pelastumiseen ei näin ollen liittynytkään mitään kovin merkityksellistä, ei sitä oikeastaan edes olisi tarvinnut meille näyttää. (Tosin oli tietysti ulkoelokuvallisesti hyvin sykähdyttävää, että pelastajaa näytteli juuri Ahmed Best, tuo Jar Jar Binksin tulkitsijana aivan aiheettomasti vuosia parjattu näyttelijä, joka kerran oli Star Wars -roolinsa kirouksellisuuden vuoksi itsemurhan partaalla.)

Kaiken kaikkiaan: tällaisia jaksoja, joista The Mandalorianin kolmoskausi tähän asti on muodostunut, olisi mahtunut niihin mainittuihin 1990-luvun scifisarjoihin, joissa tuotantokausissa oli 22 jaksoa ja pääjuonen odotettiinkin liikahtavan vain muutamassa jaksossa per kausi, mutta tällaiset 8-jaksoiset kokonaisuudet kaipaisivat ytimekkäämpää otetta. Etenkin kun kakkoskausi jätti pöytään kortit, joista oli lupa odottaa pelin kovenevan.

Kolmoskauden viimeisillä kolmella jaksolla on toki vielä mahdollisuus ryhdistäytyä. Sarjan pääpahiksena näyttäytyneen moff Gideonin (Giancarlo Esposito) paosta Uuden Tasavallan vankeudesta on nyt puhuttu jo sen verran alleviivaavasti, että eiköhän hän pian ilmesty vaatimaan itselleen Grogua, darksaberia tai molempia. Itse toivon, että loppukausi riuhtaisisi Dinin jollakin tapaa pois tämänhetkiseltä uraltaan siten, että neljänneltä kaudelta olisi lupa odottaa enemmän seikkailuja uusissa kuvioissa ja uusissa miljöissä, mutta varaudun pettymään.

Edellä mainitsin ohimennen Andorin, jonka ensimmäinen kausi nähtiin viime vuonna. Paitsi että se oli minulle ylivoimaisesti paras näytellyistä Star Wars -sarjoista, pidän sitä nyt puolen vuoden sulattelun jälkeen ihan Star Wars -kertomusten korkeimman eliittitason teoksena kaikista medioista, elokuvat mukaan lukien. Myönnän myös, että minua harmittaa jo nyt, että Andorin tekijät päättivät kertoa tarinansa vain kahdessa tuotantokaudessa – verrattuna vaikka siihen, että The Mandalorian jatkunee vielä pitkään.

Andor on tietenkin aivan erilainen sarja kuin The Mandalorian – melkein kaikessa. Siinä missä The Mandalorian on perusluonteeltaan viihdyttävä seikkailu jossa on mausteena komediaa siten kuin Star Wars -tarinoissa yleensä tapaa olla, Andor on vakava trilleri, joka paikoin on suorastaan ahdistavaa katsottavaa tavalla, jollaista Star Warsissa ei oltu ennen nähtykään. The Mandalorian kertoo ammatikseen seikkailevasta palkkionmetsästäjästä, siis kutakuinkin mahdollisimman starwarsmaisimmasta ammatista, kun taas Andor kertoo duunareista ja ”tavallisista ihmisistä”, jotka joutuvat elämään Imperiumin diktatuurin ikeessä. The Mandalorian keskittyy maailmaan päähenkilönsä ympärillä, Andor oikein asiakseen pyrkii kuvaamaan galaktisen konfliktin moninaisuutta ja jopa rohkeasti perustelemaan Imperiumin byrokraattien motivaatioita. Monet The Mandalorianin jaksot ovat 30-50 minuutin mittaisia yksittäiskertomuksia vaikka kytkeytyvät toki toisiinsa, Andor kertoo pitkää yhtäjaksoista tarinaa hitaasti kypsytellen. Ja siinä ehkä vasta päällimmäiset erot.

Mutta kun sanon rakastaneeni Andoria ja välittäväni The Mandalorianista tällä kaudella vielä vähemmän kuin aiemmin, en missään nimessä tarkoita, että The Mandalorianin pitäisi mielestäni olla kuin tuo toinen sarja. Päinvastoin: kaikki nuo edellä todetut erot nimenomaan tekevät kummastakin sarjasta omanlaisensa.

Sen sijaan toivoisin, että The Mandalorian olisi omassa tyylilajissaan yhtä hyvä kuin Andor. Siis yhtä hallitusti valitussa tyylissään kasassa pysyvä, yhtä johdonmukaisesti hahmojaan ja tapahtumiaan käsittelevä, yhtä uskottavasti kokonaisuudeksi suunniteltu. Toivoisin, että The Mandalorian olisi yhtä hyvä seikkailusarja Star Wars -galaksissa kuin Andor on jännityssarja Star Wars -galaksissa.

Tällä hetkellä se on kaukana siitä. Jos nyt lopuksi vielä sanon sanan tilanteen syistä, niin epäilen, että The Mandalorianin kolmoskaudessa näkyy, että edellisillä kausilla Favreaun aisaparina toiminut Dave Filoni on tainnut tämän kauden tuotannon aikaan olla kiireinen oman sarjansa Ahsokan parissa.

The Book of Boba Fettissä parasta olivat kyllä The Mandalorian -osat, mutta silti jokin tuntui olevan vinksallaan niissäkin

Posted on by
2

Tämä piti vielä sanomani The Book of Boba Fettistä.

Siis sen jälkeen, että viime kirjoituksessani jo totesin, että tätä sarjaa ei olisi kannattanut edes tehdä, ja nyt kun se on nähty, sen voi nyt suosiolla vaikka unohtaa.

Minäkin kun totesin pitäväni The Book of Boba Fettin parhaina osuuksina sen ”Mandalorian-osia”, etenkin ja ihan sellaisenaan viidettä jaksoa The Return of the Mandalorian. Ja päätösarviossani totesin, että nuo osat ovat ikään kuin palanen, jonka poistan päässäni siitä, miten tuomitsen Boba-sarjaa tai sen olemassaolon oikeutusta.

No, sanonpa nyt vielä siis pari sanaa tästä poistetusta palastakin. Jotain omituista oli nimittäin niissä Mandalorian-osissakin.

Palatessaan Boba Fettin puuhailujen parista tarinan päähenkilöön Din Djariniin (Pedro Pascal) – siltähän se tuntui – The Book of Boba Fett siis kertoi kattavasti, mitä Mandolle kuuluu. Ja sehän oli kiinnostavaa, kuten todettu.

Ensin Din Djarin etsi käsiinsä entiset uskonveljensä ja -siskonsa. Sai asesepän takomaan Grogulle oman pienen haarniskan mittaamattoman arvokkaasta mithrilistä, anteeksi, siis beskarista. Tajusi, että hänen tiensä ei enää mahdu näiden äärimandalorialaisten uskonnon liikennesääntöihin. Tuunasi Tatooinella Peli Motton kanssa itselleen päheän uusvanhan hävittäjän, johon salaviisas mekaanikko rakensi kivan istuimen Grogullekin. Kävi kolkuttelemassa Luke Skywalkerin rakenteilla olevan jeditemppelin portteja. Jätti Grogulle lahjan. Kävi auttamassa Boba Fettiä jossain triviaalissa tappelussa joka liittyi jotenkin johonkin tarinantynkään, jonka voimme jo unohtaa. Ja sai kuin saikin Grogun takaisin luokseen.

Kiinnostavaa, mutta siinäpä se ensimmäinen omituisuus.

Tottakai oli koko ajan selvää, että vaikka Din Djarin ja Grogu erosivat The Mandalorianin toisen kauden lopussa, niin ennen pitkää mandalorialainen ja löytölapsi löytäisivät toisensa jälleen. Olihan näiden kahden side sarjan emotiaalinen ydin.

Mutta että se tapahtui näin pian! Sivusarjassa, The Mandalorianin toisen ja varsinaisen kolmannen kauden välissä. Jos katsoja katsoo näitä teoksia myöhemmin, ja jättää Boba-sarjan välissä katsomatta, hänelle on kuin Grogu ei olisi koskaan Luken mukaan lähtenytkään. Tai: tämä täysin sama lopputulos olisi saavutettu siten, että The Mandalorianin toisen kauden päätösjaksossa, paikalle saapuneen Luke Skywalkerin tarjotessa kätensä, Grogu olisikin vain kieltäytynyt ja halannut tiukemmin Mandoa.

Kuten sanottua, oli selvää että Grogu jossain vaiheessa palaisi ”isänsä” luo ja katsojana olen paluusta tyytyväinenkin, mutta näin pikaisena toteutettu soutu-huopaus oli minusta tarinankerronnallisesti kummallinen ratkaisu. Nyt sen paremmin Din kuin Grogukaan ei saanut kummoista mahdollisuutta kasvaa hahmona ilman toistaan. Kumpikaan ei ehtinyt kauaa ikävöidä puolikastaan eikä kypsytellä ajatusta siitä, että he sittenkin kuuluvat yhteen.

Tulee oikeastaan sellainen olo, että joko kirjoittajat Jon Favreau ja Dave Filoni tulivat Boba-sivusarjaa kehitellessään kokonaan toisiin ajatuksiin aiemmin tarkoittamastaan Grogu-juonikuviosta – tai sitten, ja tästä tulee vielä haljumpi olo, tämän koko kuvion taustalla oli vain halu näyttää meille vähän ”henkiin herätettyä” Luke Skywalkeria.

Toinen – pahempi – omituisuus koskee nimenomaan Luke Skywalkeria (Mark Hamill ja sijaisnäyttelijät ja cgi-tehosteet). Ja taas: en minä sillä, etteikö minustakin olisi ollut jännää nähdä Luke! Mutta se, mitä sitten tapahtui…

Dave Filonin itsensä ohjaamassa jaksossa From the Desert Comes a Stranger Luke pakotti Grogun tekemään valinnan: joko beskar-paita ja paluu Dinin luo – tai Yodan valomiekka ja jedikoulutus. Mutta ei molempia.

Tämä on kummallisen ehdoton vaatimus. Only the sith deal in absolutes, sanoo Obi-Wan Sithin kostossa, kuten Dave Filoni erittäin hyvin tietää, mutta juuri äärimmäisestä valinnasta on kyse. Valinnan vaatimuksen vielä esitti Luke Skywalker, joka itse keskeytti Imperiumin vastaiskussa jedikoulutuksensa Yodan kanssa juuri siksi, että oli kiintynyt ystäviinsä, ja palasi auttamaan heitä vaarassa.

Nyt seuraa palanen sellaista Star Wars -tulkintaa, jota olen itse pitänyt suorastaan perustavana, klassisena ja kanonisena, mutta tarkkaan ottaen kyse kyllä on elokuvien ulkopuolisesta tulkinnasta.

Kysymys: Miksi Luke ja Leia piilotettiin eri vanhempien kasvatettavaksi sen sijaan, että Obi-Wan ja Yoda olisivat alkaneet kouluttaa heistä ”superjedejä” ja ”keisarin kaatajia” vauvasta lähtien? Miksi Obi-Wan aloitti Luken kouluttamisen vasta ikään kuin sattuman saattelemana, Luken ilmestyessä hänen ovelleen Leian hätäkutsun lähettämänä? Sen ikäisenä, jossa Yodakin piti Lukea liian vanhana oppimaan? Ja vielä: etenkin kun prequeleissa niin selvästi oli todettu, että ennen vanhaan ihan tavallisetkin potentiaaliset jedit otettiin pois vanhemmiltaan jedikouluun jo pikkulapsina?

Se liki kanonisena pitämäni tulkinta: Juuri siksi. Koska Obi-Wan ja Yoda tiesivät, että jedien pöljät säännöt kielletyistä henkilökohtaisista kiintymyssuhteista olivat osaltaan johtaneet jedien vieraantumiseen galaksin todellisuudesta ja Voimalle tärkeästä välittämisen periaatteesta. Ja että ehdottomasti ne säännöt olivat liki suoraan johtaneet juuri Anakin Skywalkerin lankeemukseen. Siksi Obi-Wan ja Yoda nimenomaan lähettivät Luken ja Leian kasvamaan rakastavissa perheissä ”normaaleiksi kunnon ihmisiksi” ennen kuin he mahdollisesti oppisivat jedeiksi, ja siihenkin suorastaan ryhdyttäisiin vain, jos Voima niin tahtoisi. Itsensä Yodan epäröinnistä huolimatta tämä uhkapeli nimenomaan tepsi, sillä juuri tästä syystä Luke kykeni näkemään isässään hyvää jopa Darth Vaderin maskin taakse. Juuri siksi Luke onnistui tavoittamaan isänsä, ja vain siksi keisari kaatui. Suuren tarinan suuren voiton salaisuus: rakkaus voitti.

Myönnetään: Tämä tulkinta, jonka siis todellakin itsekin täysin ostan, on todellisuudessa jälkiviisastelu-henkinen, ellei peräti retcon. Ihan oikeasti syy siihen, miksi Luke originaalileffan alussa vain eleli Tatooinella rauhallisesti – vielä omalla sukunimellään! – on nimittäin se, että tuota elokuvaa kirjoitettaessa Darth Vader ei vielä ollut Luken isä, eikä Lukea oltu siis mitenkään kirjoitettu ”piilotetuksi” – saati että Obi-Wan olisi häntä jotenkin vartioinut. Eikä Luken ja Leian kasvuvuosiin oltu alunperin piilotettu mitään jedien kiintymysopit kumoavaa vallankumousta, koska ei George Lucas varmasti ollut keksinyt sellaisiakaan ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan prequeleita 1990-luvulla.

Mutta vähät siitä, että tulkinta on jälkiviisastelu-henkinen, kun se kerran niin kauniisti toimii! Olen jopa valmis uskomaan, että ainakin suurissa linjoissaan tämä on Lucasin prequeleissaan itsekin tarkoittama retcon-tulkinta, vaikka siis en tiedäkään hänen aivan näillä sanoin asiaa esimerkiksi haastatteluissa vahvistaneen.

Paitsi että en siis ollenkaan ymmärrä, miten The Book of Boba Fettin Luke-osuus sopii tähän kuvaan.

Miksi Luke nyt opettajaksi ryhtyessään vaatiikin oppilaaltaan Grogulta kiintymyssuhteiden hylkäämistä prequel-ajan jedien tapaan? Miksi Luke ei nyt ikään kuin edes hyväksy, että Grogu kaipaa samanaikaisesti jediopetusta että rakkaitaan, vaikka niin kaipasi hän itsekin? Eikö Luken pitäisi olla ensimmäinen uusista jedeistä, paremman tien kulkija, jedikunnan reboot?

Miksi The Book of Boba Fettin Luke ei näin perustavassa asiassa, suoraan sanoen, tunnu käyttäytyvän Luke Skywalkerin tavoin lainkaan?

Ellen tietäisi, että jakson ohjannut ja kirjoittanut Dave Filoni todellakin tuntee kanonisen Star Warsin ja Luke Skywalkerin koko olemuksen syvällisesti minua itseäni paremmin, syyttäisin jakson tekijöitä ymmärryksen puutteesta.

Mutta niin en toki voi tehdä, sillä Filoni itse on suorastaan luennoinut tästä nimenomaisesta näkökulmasta siitä, miksi jedien kiintymyksen välttely oli väärin ja miksi Anakin todella kääntyi pimeälle puolelle ja miksi Luke onnistui hänet sieltä pelastaan. Tämä miniluento on vieläpä peräisin niin läheltä The Book of Boba Fettiä kuin mahdollista, The Mandalorianin ensimmäisen kauden oheismateriaaleista, ja viimeistään tämän myötä minä nimenomaan oletin, että tämä niin sanottu tulkinta on käytännössä myös kanoninen totuus:

Nyt ihmettelen siis, mitä en tässä ymmärrä, sillä en kyllä ymmärrä.

Se, minkä sen sijaan ymmärrän, on eräs Grogun kohtaloon epäilemättä vaikuttava ulkoelokuvallinen voima. Kutsukaamme sitä ”Ahsoka-paralleliaksi”.

Kun Lucas ja Filoni loivat prequelien valmistumisen jälkeen The Clone Wars -sarjan keskeiseksi hahmoksi Ahsoka Tanon, he loivat samalla ongelman: mitä Ahsokalle tapahtuisi episodien II ja III välissä, jonka vuoksi häntä ei episodissa III nähtäisi tai mainittaisi?

Vastaus ja ratkaisu olisi toki ollut hahmon traaginen kuolema ennen episodi III:n tapahtumia. Mutta mitä suositummaksi Ahsoka hahmona kasvoi ja mitä rakkaammaksi Filonille itselleen, sitä mahdottomampaa tästä todistettavasti tuli. Filoni on jo kertaalleen kirjoittanutkin Ahsokalle komean ja uskottavan kuolinkohtauksen – ei kloonisotiin, vaan ennen episodi IV:tä tapahtuneen Rebelsin toisen kauden loppuun – mutta jänistänyt siitä pois, palauttaen hahmon henkiin. Ja nyt Ahsoka (Rosario Dawson) siis seikkailee näytellyissä tarinoissa, ja jo episodien VI ja VII välissä.

Ahsoka Tano on hieno hahmo, mutta tosiasiassa franchisen suuren kertomuksen sisäinen ongelma on vain pahentunut, mitä pitemmälle Star Wars -historiaan Ahsoka on elänyt. Kyse ei ole enää vain siitä, miksi Ahsokaa ei näy episodin III tapahtumissa, vaan myös esimerkiksi siitä, miksi Ahsoka ei yrittänyt pelastaa Anakinia pimeältä puolelta episodien III tai IV välissä. Tai miksei hän ottanut yhteyttä kapinaliiton julkkikseksi nousseeseen Lukeen episodien IV ja V välissä, joko auttaakseen tai opettaakseen häntä tai, huh huh, vihjaistakseen hänelle jotain erään mustakypäräisen hahmon identiteetista.

Grogu on samantapainen pommi.

Kun niin keskeinen hahmo kuin jedikykyinen ”Baby Yoda” on lisätty kronologisesti keskelle Star Wars -saagaan sequelienkin valmistumisen jälkeen, meillä on siis käsissämme kysymys, missä Grogu luuraa elokuvien aikana. Grogun tekemiset prequelien tai originaalitrilogian aikana saattavat meille vielä jossain tarinassa selvitäkin, mutta pahin ongelma onkin se, mitä hänelle tapahtuu nyt näkemiemme jaksojen ja episodi VII:n välissä, jonka vuoksi häntä ei jatko-osatrilogiassa nähdä tain mainita.

Koska myös Grogu on suosittu ja rakas hahmo, arvelen, että kerronnallinen kynnys traagiseen kuolemaan on tälläkin kertaa korkea. Tällöin vaihtoehdoksi on jäämässä, että Grogu on pyrittävä kirjoittamaan sellaisille poluille, joissa emme joudu kysymään sellaisia kysymyksiä kuin että tappoiko Kylo Ren Grogun yönä jona Luken jeditemppeli paloi tai miksei Grogu ottanut yhteyttä tuohon vanhaan kurssikaveriinsa pelastaakseen tämän pimeältä puolelta.

Ja siispä: tästä näkökulmasta ymmärrän kyllä, miksi Grogusta ei tullut Luken jedioppilasta. En vain oikein ymmärrä, miksi hän palasi Mandon luo jo näin pian – enkä ollenkaan ymmärrä, miksi tällaisen Luken ultimaatumin saattelemana.

(Yhtenä vastauksena Grogun ”sequel-ongelmaan” mieleeni on muuten jäänyt tämä mainio spekulaatio The Mandalorianin kakkoskauden finaalin ajalta. Siinä esitetään, että Grogusta, mandalorialaisesta löytölapsesta, tulee sarjan loppuun mennessä sarjan nimen lopullinen ”The Mandalorian”, darksaberia kantava jedikoulutettu mandalorialainen.)

Tämä kaikki, siis aikajärjestyksissään kaoottinen mutta kronologiassaan loogisuuteen pyrkivä kerronta, on muuten omasta mielestäni edelleen yksi Star Warsin viehättävimmistä erityispiirteistä. Mutta kieltämättä hirvittää, kuinka kasassa tämä kaikki pysyy taitavimmillakin tarinaryhmillä ja davefiloneilla teosten määrän kasvaessa nykyistä vauhtiaan.

The Book of Boba Fett on nyt nähty, ja nyt se voidaan unohtaa, sillä ei sitä olisi kannattanut edes tehdä

Posted on by
7

Viime keskiviikkona Star Wars -fanilla oli totisesti syytä riemuun ja autuaaseen hymyyn.

Puhun tietenkin siitä, että Obi-Wan Kenobi -sarjan juliste ja ensimmäisen jakson esityspäivä paljastettiin. Päivä on 25. toukokuuta tänä vuonna, originaalileffan 45-vuotispäivä siis, ja se juliste on tuossa alla.

Julisteen alla tämä kirjoitus käsittelee, kritikoi ja spoilaa The Book of Boba Fett -sarjaa, jonka viimeinen jakso niin ikään julkaistiin viime keskiviikkona. Sen kanssa ei ollut syytä riemuun eikä autuaaseen hymyyn.

Nyt kun koko 7-osainen The Book of Boba Fett -sarja on nähty, annan palaa ja lausun pidättelemättömän tuomioni. Ytimekkäimmässä muodossaan se kuuluu: tätä sarjaa ei olisi koskaan pitänyt edes tehdä.

The Book of Boba Fett on lähes ylivoimaisesti turhin ja tarpeettomin näytelty Star Wars -teos koko tämän franchisen 45-vuotisessa historiassa. Niin lähes ylivoimaisesti, että se on sitä korkeintaan lukuun ottamatta pahamaineista ja häkellyttävän hirvittävää The Holiday Specialia, enkä ole edes siitä aivan varma.

On eri kysymys, onko Boba-sarja teoksena huonompi kuin Attack of the Clones tai The Rise of Skywalker (ja elokuvien ja sarjojen välinen laatuvertailu on muutenkin vaikeaa). Sentään Holiday Specialia parempi Boba-sarja varmasti on, mutta kun mitellään nimenomaan tarpeettomuudesta, The Book of Boba Fett on tosiaankin liki omalla tasollaan. Siitä on todella vaikea löytää edes sellaisia tavallisesti käytettävissä olevia pelastusrenkaita kuin ”olihan tässä yritystä”, ”parempi tällainen epäonnistuneempikin versio tästä Star Wars -kertomuksesta kuin ei tätä Star Wars -kertomusta lainkaan” tai että ”olisihan tämä kuitenkin voinut olla hyvä”.

Sillä kun The Book of Boba Fettiä arvioi nyt sen kokonaan katsottuaan, vastaus on ”ei”. Ei, valmista tekelettä katsoen The Book of Boba Fett ei selvästikään olisi voinut mitenkään onnistua näillä eväillä. Ei juuri Jon Favreaun tekemänä, ei juuri tässä franchisen elinkaaren vaiheessa toteutettuna, ei juuri näin Boba Fettistä kertoen.

Kirjoitin viimeksi – ennen tätä viimeistä jaksoa – että The Book of Boba Fett oli edetessään paljastunut tarinaksi, joka ei oikeastaan edes yrittänyt seisoa omillaan eikä kertoa Boba Fettistä, vaan oli pikemminkin väliluku The Mandalorianin tarinassa kuin erillinen Boba-kertomus lainkaan. Viimeisen jakson jälkeen olen tästä samaa mieltä (ja miksipä en olisi, koska viimeisessä jaksossa jäljellä oli vain lopputappelu, vailla suurempia yllätyksiä tai selityksiä aiemmin nähdylle).

Se, mitä The Book of Boba Fettistä jäi käteen, olisi aivan hyvin voinut olla – ja sen olisi pitänyt olla! – noin kolme jaksoa The Mandalorianin kolmannelta kaudelta. Siihen mittaan olisivat mahtuneet Boba-sarjan erinomainen jakso numero viisi (The Return of the Mandalorian) sellaisenaan, se puolikas kuutosesta joka niin ikään liittyi enemmän The Mandalorianiin kuin Boba Fettiin sekä tiivistettynä kaikki se, mitä meille mahdollisesti tarvitsi kertoa tästä Boba Fettin yrityksestä asettua elelemään mukavasti Tatooinella.

Mitä siitä meille nimittäin haluttiin kertoa? Seitsemän jakson jälkeen se on vielä hämärämpää kuin ennen noita seitsemää jaksoa.

Boba Fett halusi mukamas ryhtyä rikollispomoksi. Hän sanoi niin itse, useita kertoja. Hänellä ei kuitenkaan ollut näissä rikollisissa hankkeissaan aluksi Fennec Shandia enempää kätyreitä, eikä hänellä vaikuttanut olevan edes haluja ryhtyä johtamaan varsinaisten rikosten tekemistä. Sen sijaan viimeisessä jaksossa hänen sanottiin ”yrittäneen kulkea kaidalla tiellä”. Boba itse sanoi lopputaistelussa jäävän niille sijoilleen epätoivoiseen taisteluun, koska ”nämä ihmiset luottavat häneen”.

Miten niin? Siis luottavat juuri paikalle saapuneeseen pahamaineiseen palkkionmetsästäjään, joka oli tappanut edellisen paikallisen rikollispomon ja ilmoittanut äänekkäästi ryhtyvänsä uudeksi paikalliseksi rikollispomoksi?

Jos kyse oli siitä, että tämä sarja tarkoitti sanoa, että Boba itse asiassa nimenomaan halusi asettua aloilleen, ryhtyä kunnialliseksi, rökittää Tatooinea piinaavat mörököllit ja kenties vaikka tulla nostetuksi Mos Espan kunnioitetuksi pormestariksi, niin miksi tämä sarja ei sanonut niin.

Ja toisaalta.

Tämän sarjan jotain tuollaista puuhailleella Boba Fettillä ei ollut mitään tekemistä aiemmin Star Warsissa nähdyn Boba Fettin kanssa. Ei mitään.

Vanha Boba Fett oli armoton palkkiometsästäjä. Vaarallinen taistelija. Kylmäverinen tappaja. Perinteisessä mielessä yhdellä sanalla sanottuna: pahis.

Tämän sarjan Boba Fett (Temuera Morrison) oli kiltimpi kuin The Mandalorianin päähenkilö Din Djarin. Siinä missä Din (Pedro Pascal), ilmeinen sankarihahmo vaikka onkin, omassa sarjassaan tappaa surutta kenet tahansa, jopa sivullisia (seikka, jota itse kovasti sitä sarjaa katsoessani ihmettelen!), ei Boba tässä sarjassa halunnut päästää päiviltä edes vihollisiaan.

En missään tapauksessa tarkoita sitä, ettenkö voisi hyväksyä Boba Fettin hahmon muuttuneen. Päinvastoin: koska Boba palasi näyttämölle The Mandalorianissa jollain tapaa zen-henkistyneenä, olisi minusta ollut hyvin kiinnostavaa nähdä, mikä miehen on muuttanut ja mihin suuntaan. Kenties rytmitettynä flashbackeilla, jotka näyttäisivät meille entistä Bobaa?

Mutta nimenomaan tätä The Book of Boba Fett siis ei kertonut. Tämä Boba oli kiltti setä, jonka ainoa raivonpurkaus seitsemän jakson aikana oli ymmärrettävä halu kostaa prätkäjengille, jonka uskoi tappaneen hänet perheeseensä hyväksyneet tuskenit. Boba-sarja antoi ymmärtää Boban olleen kypäränsä alla aina tällainen humaani rauhanrakastaja, tai kenties halunneen aina olla sellainen, tai viimeistään olleen sellainen pelastuttuaan täpärästi sarlaccin kidasta. Hyvällä tahdolla voisi kai ajatella juuri tuon kokemuksen ja sitä seuranneiden vuosien tuskenien leirissä kasvattaneen Bobaa luopumaan väkivaltaisesta ammatistaan, mutta mikään sarjassa nähty ei viittaa tällaiseen tulkintaan, koska Boba tuntui samaan tapaan seestyneeltä flashbackien alussa kuin niiden lopussakin.

Näissä oloissa tulkitsen, että Boba Fett ei tosiaan oikeastaan kertonut Boba Fettistä lainkaan. Se kertoi kyllä entisestä palkkionmetsästäjästä, joka nyttemmin olikin kiltti setä, ja joka yritti asettua Tatooinelle rikollispomoksi tai lempeäksi isähahmoksi tai miksikähän ihmeen tötteröksi yrittikään.

Mutta se ei kertonut siitä hahmosta, joka oli jedien käsissä kuolleen Jango Fettin poika, joka oli galaksin tunnetuimpien kasvojen viimeinen kantaja, joka oli Imperiumin vuosien pelätyin palkkionmetsästäjä tai joka näinä päivinäkin taistelee Luken, Hanin ja Chewbaccan kaltaisten sankarien arkkivihollisena esimerkiksi Star Wars -sarjakuvissa. Tuo toinen on toinen Boba, ja kaikesta nyt nähdystä päätellen se Boba kuoli sarlaccin kitaan.

Pieni sivuhuomio:

Viime vuonna julkaistussa The Bad Batch -sarjan jaksossa oli kohtaus, jossa Fennec Shand tappoi Taun Wen. Siis Attack of the Clonesissa esiintyneen lempeän kaminolaisen, joka oli täten myös läheinen nuorelle Boba Fettille.

Siis viime vuonna ilmestyneessä! Se oli minulle sen sarjan hätkähdyttävimpiä kohtauksia kahdesta syystä. Ensin siksi, että Star Wars -tarinoissa hyvin harvoin tapetaan franchisen kivijalkateoksissa eli elokuvissa esiintyneitä hahmoja, jos nuo hahmot ovat selvinneet elossa ensiesiintymisteoksistaan. Ja toiseksi siksi, että tuolloin tiesin samaan aikaan tekeillä olevan sarjan, jossa Fennec (Ming-na Wen) kaveeraisi myöhempinä vuosina Boban kanssa. Toki kuvittelin tähän tapaukseen vielä palattavan. ”Ymmärräthän, se oli vain bisnestä…”

Mutta ei. Ei palattu, koska Jon Favreaun tasoinen popcorn-kauppias ja erikoistehostetuottaja ei välitä sen enempää tämän franchisen suurista jatkumoista kuin omien sarjojensa henkilöhahmojensa välisistä dramaattisista potentiaaleista. Tai tuosta edellä mainitusta syystä: koska tässä sarjassa nähdyllä Boballa ei muutenkaan ollut mitään tekemistä sen Boban kanssa, joka Star Wars -tarinoissa on aina ennen nähty.

The Book of Boba Fett olisi voinut olla hyvä siltä puhtaalta pöydältä, jolla oltiin ennen ensimmäisenkään jakson esitystä. Kun olimme viimeksi nähneet Boban kiinnostavasti muuttuneena The Mandalorianissa, ja kun kuvittelimme, että tämä sarja (erityisesti näin nimettynä) avaisi lisää sitä, kuka tai millainen arvoituksellinen Boba Fett oikeastaan on. Minäkin odotin silloin suuria.

Näin toteutettuna siitä ei kuitenkaan ollut käytännössä yhtään mihinkään. Ehkä ei koskaan voinutkaan olla. Ehkä ei ainakaan juuri Jon Favreaun käsissä voinut olla. Ehkä ei voinut olla Disneyn omistuksen aikana, sillä jo silloin, kun Disneyllä puuhattiin (eri käsikirjoitukseen perustuvaa) Boba-elokuvaa, sieltä kiiri huhuja, että kovasti on ikävän ongelmallista, kun yritetään tehdä elokuvaa päähenkilöstä, joka on, voi sentään, hihih, ikään kuin pahis.

Tai ehkä siitä ei voinut olla mihinkään enää nyt, kun franchisessa on The Mandalorian. Luulen itse asiassa, että tämä on varsin merkittäväkin taustatekijä tässä fiaskossa. The Mandalorian nimittäin oli kutakuinkin ratkaisu ”Boba Fettin ongelmaan”.

Se oli ikään kuin Boba-tarina ilman Boba Fettiä. Oli sama tunnistettava haarniska, sama ikoninen kypärä, sama ammatti, sama arvoituksellinen vaitonaisuus, samat taistelukyvyt, myöhemmin rakettireppukin. Din Djarin oli sarjansa alussa hyvin monella tapaa kuin Boba Fett: oikeastaan lähes sama hahmo, mutta ilman sitä historian taakkaa, jossa perinteisestä pahishahmosta olisi pitäisi yrittää väkisin leipoa hyvistä. Jopa Dinille kirjoitettu ”äärimandalorealainen” uskonto, jonka perusteella hän ei riisu kypäräänsä, voisi olla eräänlainen versio siitä, millaisena Boba Fett ennen näitä sarjoja nähtiin: Bobahan ei aiemmin ollut aikuisena juuri naamaansa näyttänyt.

Voin hyvin kuvitella, että jos Boba-elokuva tai -sarja olisi tehty ilman että sitä ennen tehtiin The Mandalorian, se olisi ollut teemoiltaan hyvinkin The Mandalorianin kaltainen. Siinä olisi todennäköisesti kirjoitettu Boballe jonkinlainen motivaatio ryhtyä paremmaksi ihmiseksi, ja Star Wars -perinteiden mukaan se motivaatio enemmän kuin todennäköisesti olisi ollut syliin tupsahtava lapsi (vaikka tuskin sentään jedilapsi). Mutta nyt, kun The Mandalorian on olemassa, yleisö on siihen tykästynyt ja juuri sen päähenkilöihin sitoutunut, ei tätä samaa temaattista kertomusta tietenkään enää voinut toistaa.

Ja niissä oloissa alkuperäinen Boba Fett olisi kannattanut jättää The Mandalorianin sivuhenkilöksi. Jos hänelle haluttiin kertoa oma tarina, olisi pitänyt olla tarina kerrottavaksi. Sellaista ei nyt ollut.

En edes mennyt siihen, kuinka kökkö The Book of Boba Fett on pintatasollaan eli juonensa ohuudessa, dialoginsa tönkköydessä (jopa Star Wars -asteikolla) tai toimintakohtaustensa kiinnostavuudessa. Enkä mene. Sen sijaan kysyn itseltäni: onko minulla The Book of Boba Fettistä tässä loppuarviossa mitään hyvää sanottavaa? Edes jotain kiinnostavaa tai viehättävää?

Ei kovin paljon. Jos edelleen ajattelen verrokkina Star Wars -elokuvia, niin niistä mitäänsanomattomin on Solo – enkä edelleenkään tarkoita tätä samana asiana kuin että se olisi huonoin – mutta siinäkin oli sentään yritetty. Solossa on komediallista otetta, joukko kiinnostavia miljöitä, rooleissaan parhaansa tekevät päänäyttelijät ja niin edelleen. En pidä sitä onnistuneena elokuvana, mutta olen katsonut sen teatterikierroksen jälkeenkin, ja varmasti katson jonain päivänä taas.

The Book of Boba Fettin parhaat hetket mahtuvat melkein kokonaan sarjan ”The Mandarorian -osiin”, ja kuten sanottua, sen viitosjakso kuuluukin koko sarjan parhaimpiin – mutta siis koko varsinaisen The Mandalorian -sarjan, eikä tämän sivupolun, jonka sisällä se esitettiin.

Minusta tuntuu ylipäätään aivan älyttömältä hakea oikeutusta Boba Fettin mukaan nimetyn sarjan olemassaololle niillä sarjan osilla, jotka liittyvät Din Djariniin tai Luke Skywalkeriin tai Ahsoka Tanoon, mutta eivät liity mitenkään Boba Fettiin tai Boba-sarjan niin sanottuun juoneen. Ne ovat täten minulle ikään kuin palanen, jonka poistan päässäni siitä, miten tuomitsen tätä sarjaa. Myöhempien katsojien kannalta toki harmi, että ne tekevät tästäkin sarjasta tarpeellisesti katsottavan osan The Mandaloriania, koska muuten kaikki tulevat polvet voisivat tämän tekeleen vain surutta sivuuttaa.

Mando-osat sivuuttaen taidan jäädä laskemaan The Book of Boba Fettin parhaiksi puoliksi vain aivan irtonaisia, yksittäisiä elementtejä.

Jotain siitä, miten sarja näytti elämää Tatooinella tavallista ”arkisemmin”. Ihastuttavan ilmeettömän Fennec Shandin, mutta valitettavasti lausumassa pateettisen surkeita repliikkejä. Nostalgiakohtauksista Boban hellyttävän paluun sarlaccille etsimään rakasta haarniskaa. Hahmoista David Pasquesin aidosti huvittavasti näyttelemän pormestarin hännystelijän, parhaimmillaan ehkä ensimmäisen jakson esiintymisessään vihjailemassa rahansiirron suunnista Boban ja pormestarin välillä. Avaruusalusten ainaisena ystävänä kohtauksen, jossa ahtaissa sisätiloissa lähdetään lentoon Boban aluksella (jonka nimi ennen oli Slave 1, mutta joka nyt on retconnattu alustyypin mukaan vain Firesprayksi, koska vaikka tässä franchisessa voidaan tehdä palkkatappajista ja ihmiskauppiaista sankareita, ei heillä toki voi olla avaruusaluksia, joiden nimet viittaisivat ihmiskauppaan). Viimeisen jakson tymäkät skorpparidroidekat. Ehkä senkin, että The Clone Wars -hahmo Cad Bane ilmeisesti ihan lopullisesti kuoli, koska itse asiassa Star Warsissa aika harvoin tapetaan lopullisesti mitään hahmoja, jotka ovat selvinneet elossa ensimmäisestä esiintymisteoksestaan.

Ja siinä ne ehkä jo ovatkin. En aio katsoa tätä uudestaan tarkistaakseni mielikuviani. Sarja, jonka tekijätkään eivät ole tienneet mitä konseptillaan tehdä eivätkä tunnu mitään edes yrittäneen, ei ansaitse yhtä kertaa enempää katsojan aikaa.

Harmi, sillä aineksia oli, sekä Boba Fettin hahmossa että The Mandalorianissa hänestä nähdyn perusteella. Näissä oloissa parempi unohtaa koko juttu ja toivoa, että The Mandalorianin varsinainen kolmoskausi parantaa laatutasoa tästä merkittävästi.

Ja toivoa, että se Obi-Wan Kenobi, Star Wars -sarjoista eittämättä yleisesti odotetuin, ei osoittaudu puoliksikaan tämän veroiseksi pettymykseksi.

Kuudennen jakson jälkeen alan ymmärtää, että The Book of Boba Fett ei tehnytkään juuri pitkää sivupolkua, vaan oli itse se sivupolku

Posted on by
5

Nyt kun The Book of Boba Fettiä on nähty kuusi jaksoa ja jäljellä on enää vain yksi, on hyvä muistuttaa eräistä tosiseikoista, jotka oli kerrottu haastatteluissa jo ennen ensimmäistä jaksoa:

  1. Tämän sarjan tuotantovaiheessa jaksojen numerot olivat 301, 302, 303 ja niin edelleen – siis aivan kuin kyse olisi ollut The Mandalorianin kolmoskaudesta.
  2. Kaikki tämän sarjan tekijätkään eivät edes kuvauksissa tienneet, että he eivät olleet tekemässä The Mandalorianin kolmoskautta.
  3. Asioista tietävienkin parissa sarjan leikkisä tuotantonimi oli The Mandalorian 2.5.

Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia The Book of Boba Fettin ensimmäisistä kuudesta jaksosta.

Viidennen ja kuudennen jakson jälkeen on selvää, että nämä The Mandalorianiin eri tavoin viittaavat numeroinnit eivät olleet pelkästään sumuverhoa, joilla pyrittiin piilottelemaan Boba Fettin oman sarjan tekeillä olemista ennen sen yllätysjulkistamista The Mandalorianin kakkoskauden finaalin lopputeksteissä. Jonkin verran kyse oli varmasti juuri tuostakin, mutta vieläkin enemmän siitä, että paitsi että The Book of Boba Fett näyttää ja tuntuu The Mandalorianilta, se aivan suoraan jatkaa myös The Mandalorianin tarinaa.

Itse asiassa sarja, joka kantaa otsikossaan Boba Fettin nimeä, ja jonka otsikko tuntui ”kirja”-sanallaan viittaavan jonkinlaiseen kokonaiskatsaukseen Boba Fettin elämästä, tuntuu viime jaksoissaan kadottaneen Boba Fettin (Temuera Morrison) kokonaan. Kun viimeksi tähän blogiin sarjasta kirjoitin, neljännen jakson jälkeen eli kutakuinkin silloin kun sarjassa viimeksi edes näimme Boba Fettin enemmän kuin vilaukselta, kirjoitin sarjan suuresta ongelmasta: siitä, että se ei tunnu oikein haluavan sanoa mitään nimihenkilöstään Boba Fettistä. Nyt on selvää, että kyse ei ole ”vain tunteesta”, vaan Jon Favreaun luotsaama Boba-sarja tuntuu nyt tosiaan kadottaneen peräti koko mielenkiintonsa Bobaan.

Puhun siis siitä, että viides jakso The Return of the Mandalorian oli kokonaisuudessaan eräänlainen sivupolku toisen sarjan nimihenkilön kuulumisiin, ja tuorein, kuudes jakso From the Desert Comes a Stranger viettää sekin suurimman osan minuuttikestostaan Din Djarinin (Pedro Pascal) ja muiden enemmän The Mandalorianiin kuin Boba Fettiin liittyvien hahmojen parissa. Olkoonkin toki niin, että kuutosjaksossa jotkut heistä – lähinnä Boba Fettin haarniskaakin kantanut tatooinelainen sheriffi Cobb Vanth (Timothy Olyphant) – liittyvät paljon ilmeisemmin The Book of Boba Fettin pääjuoneen kuin Grogun treenit Luke Skywalkerin (Mark Hamill) kanssa.

Mutta siinä missä viimeksi kirjoitin Boba Fett -sarjan Boba Fett -mitäänsanomattomuudesta asiain tilaan pettyneenä, nyt voin katsoa asiaa myös toisesta näkökulmasta. Tai oikeastaan: kahdesta toisiaan sivuavasta, mutta kuitenkin erilaisesta toisesta näkökulmasta.

Ensimmäinen on se, joka suorastaan purskahtelee internetissä tätä kirjoittaessani. Se, että vähät siitä, jos tämä ja edellinen jakso eivät käsitelleetkään Boba Fettiä, koska ne olivat niin mahtavia. Tämä on monen aito mielipide, ja mikäs siinä, etteikö se olisi minunkin, ainakin sinnepäin.

Bryce Dallas Howardin ohjaama viitosjakso sellainen ainakin oli. Mandon paluu tuntui jaksolta, joka olisi kuulunut sellaisenaan The Mandalorianiin, ja se saattoi aivan hyvin olla jopa paras tähänastinen näytelty SW-sarjajakso. Din Djarinin motivaatiot ja hahmon tragedia aukenivat ehkä paremmin kuin koskaan hänen omassa sarjassaan. Jakso oli täynnä tavallista toimivampaa kuivaa huumoria. Avaruudessa pyörivä rinkulakaupunki oli henkeäsalpaavin uusi SW-lokaatio pitkään aikaan. Ja se loppupuolen hurjastelu Naboo-hävittäjällä (huutomerkki!) Beggar’s Canyonissa (kaksi huutomerkkiä!), se se vasta olikin.

Naboo Starfighter: Myös prequel-nostalgia on aitoa nostalgiaa.

Boba Fettiin tai mihinkään The Book of Boba Fettin neljässä ensimmäisessä jaksossa nähtyyn tarinaan mikään viitosjaksossa nähty ei tosin liittynyt yhtään mitenkään, mutta mitäpä sillä tosiaan väliä katsoessa, jos katsottava muuten kelpasi. Etenkin kun minä ja monet muut emme tosiaan tätä ennen olleet pitäneet The Book of Boba Fettiä ja siinä nähtyä tarinaa aivan mahtavina.

Dave Filonin ohjaama kuutosjakso ohjasi kurssia, kuten sanottua, hieman lähemmäs tämän meneillään olevan sarjan pääjuonta, vaikka nimihahmo Boba Fett siinäkin hädin tuskin vilahti. Mutta mitäpä siitäkään tosiaan, kun tarjolla olivat R2-D2, Ahsoka Tano, Cad Bane, Grogu ja, huh huh, itse mestari Luke Skywalker ilmielävänä, tällä kertaa myös pitemmin puhumassa ja liikkumassa! (Yritin kirjoittaa tähän sisään lisävitsiä moninkertaisista huutomerkeistä, mutta menin itsekin sekaisin Luken kohdalla tarvittavien huutomerkkien määrässä).

Ketkäs ne siellä!

Jos jossain on Star Wars -fani, jonka sydän ei läikähdä ilosta R2-D2:n piipittäessä, epäilen hänen faniuttaan syvästi. Tai jos jossain on joku, joka ei halua nähdä nuorta Lukea opettelemassa jediopettajaksi. Tai Ahsoka Tanoa (Rosario Dawson) keskustelemassa Luken kanssa ohimennen hänen isästään – jo pelkästään tämä yksi pieni hetki olisi vain pari vuotta sitten ollut valtavalle osalle Star Wars -fandomia korkeintaan etäinen toiveuni, mutta nytpä me vain yhtäkkiä elämme aikaa, jossa tällainen kohtaus voi täysin luontevasti tapahtua sivuhuomiona tarinassa, jonka oikeastaan ehkä pitäisi kertoa aivan muista hahmoista. Ei siis todellakaan mikään ihme, että sellaisia kohtauksia katsoessa moni on täysin valmis sivuuttamaan sen, mistä sarjassa ehkä tuotelupauksensa mukaan piti kertoa, mikä se nyt olikaan, kenenkäs kirja tämä olikaan, väliäkö hällä.

Minä en silti ollut kuutosjaksosta aivan pelkästään haltioissani, sillä minusta jakso muistutti yhden katsomiskerran perusteella liian paljon kuvitettua Wookieepedia-artikkelia siitä, mitä Luke Skywalkerille, Grogulle ja vähän Ahsokallekin kuuluu The Mandalorianin kakkos- ja kolmoskausien välissä ja kuinka Luke aloitteli myöhemmin tuhoutuvaa jedikouluaan. Jaksossa ei nimittäin nähty näistä aiheista tarinallisesti yhtään mitään, mitä emme olisi voinut itsekin kuvitella tapahtuvan. Ja kun niissä nähtiin jediharjoituksia, niissä ei edes nähty yhtään uudenlaista jediharjoitusta tai -opetusta: vain tuttua hyppelyä ja treenipallon väistelyä, yhdistettynä yhtä tuttuihin sanoihin tasapainosta ympärillämme. Mutta myönnän kyllä, että sanon tämän liki koomisen näköisenä, kuin tarkoituksella otsaani rypistäen ja akateemista kriitikon hattua päähäni asetellen, sillä tottakai minäkin fanina halusin nähdä tuon kaiken, ja tunsin saavani odottamattoman lahjan, kun sain sen nähdä kuvittelemisen sijaan.

Summatakseni: Tästä näkökulmasta siis The Book of Boba Fettin jaksot viisi ja kuusi olivat kutakuinkin parasta mahdollista tämän hetken Star Warsia, ja pihkat siitä, mitä joku jossain muka olisi halunnut kuulla kerrottavan Boba Fettin tragediasta galaksin yleisimpien kasvojen viimeisenä kantajana.

Sitten se toinen toinen näkökulma siihen, onko The Book of Boba Fett täysin kadottanut punaisen lankansa. Palaan siihen, mistä tämän kirjoituksen aloitin: siihen, että The Book of Boba Fettiin tosiaan viitattiin Lucasfilmin ja tuotannon sisälläkin The Mandalorianin kolmantena tuotantokautena tai kahden ja kolmannen ”välikautena”.

Jospa katsojankin olisi järkevämpää suhtautua The Book of Boba Fettiin nimenomaan The Mandalorian 2.5:nä, jolle vain jostain syystä on annettu harhaanjohtava otsikko?

Mitä enemmän ajattelen nyt kuutosjaksossa nähtyä, minusta alkaa tuntua, että ei ole mielekästä ajatella, että The Book of Boba Fett olisi tehnyt sivupolun The Mandalorianin tarinaan. Pikemminkin tuntuu siitä, että tämä koko sarja on sivupolku The Mandalorianin tarinassa.

Näiden kahden jakson aikana aseteltiin lukuisia palasia valmiiksi tulevaa Mandon kolmoskautta varten. Etsittiin Din Djarinille seuraavaa elämäntehtävää selvittämällä, että enää se ei löydy hänet kasvattaneiden äärimandalorelaisten jengistä. Hankittiin uusi pähee kärry tuhoutuneen tilalle (ja toisenlaisiin tehtäviin). Sekä tietenkin setvittiin isä-poika-suhdetta, The Mandaloreanin sydämellistä ydintä, kuutosjaksossa lopulta myös ”pojan” eli Grogun näkökulmasta. Tämä kaikki oli monin tavoin painavampaa katsottavaa kuin mikään siitä, mitä sarjan alkupuolella nähtiin tapahtuvan Boba Fettille.

Ylipäätään se, että Boba Fettin unohtuminen taka-alalle viime jaksoissa ei häirinnyt monia katsojia, kertoo tästä samasta asiasta. The Mandalorian on ollut monelle Star Wars -fanille niin mieluinen Star Wars -sarja, että kun sarja toi kuvaan Din Djarinin, katsoja oli heti täysin valmis hyppäämään tämän kelkkaan. Sitä kelkkaa Mando laskettelikin sitten pyytämään avuksi Cobb Vanthia (suoraselkäistä lainvartijaa, jonka periaatteessa pitäisi vastustaa Boba Fettiä siinä missä muitakin rikollisia) tai tapaamaan, vaikka ei sentään hakemaan, Lukea (jonka kanssa Boba on tapellut kerran jos toisenkin). Siis rinteisiin, joihin Boballa ei olisi ollutkaan asiaa.

Luulen, että ensi viikon päätösjaksoa on täysin luontevaa katsella siten, että myös Boba Fett ja Fennec Shand – tämän sarjan näennäiset päähenkilöt – tuntuvat siltä, mitä he suuressa kuvassa ovatkin: The Mandalorian -sarjan sivuhenkilöitä siinä missä vaikka juuri Cobb Vanthkin. Boba oli kyllä se Star Wars -universumin alkuperäinen mandalorealainen, mutta Din on se, jonka tarina yleisöä tällä hetkellä kiinnostaa.

Ehkä tämän sarjan totuudenmukaisempi nimi olisikin ollut vaikkapa The Mandalorian: The Book of Boba Fett tai jotain muuta vihjailevampaa, koska mistään klassisesta spinoffista, saati erillisestä yksittäishahmokertomuksesta vaikkapa viime joulukuun Marvel-sarja Hawkeyen tapaan, ei oikeastaan ollutkaan kyse.

Ja, jos nyt näin suopeaksi ryhdyn, niin ehkä tätä kertomuksellista keikausta voisi jopa pitää sinä yllätyskuviona, jota ennen ensimmäisiä jaksoja tässä blogissa The Book of Boba Fettin odotin ja toivoin sisältävän, ja jota ensimmäisten jaksojen jälkeen ei tuntunut missään kuuluvan eikä näkyvän.

Sitä voin pohtia ensi viikolla päätösjakson jälkeen, kuinka laatumielessä onnistuneeksi tämä näkökulma The Book of Boba Fettin muuttaa, mutta tällä hetkellä minusta vaikuttaa, että koko sarjan voi todellakin nähdä kertomuksena siitä, kuinka Din Djarin auttoi Boba Fettiä vakauttamaan Tatooinea The Mandalorianin toisen ja kolmannen kauden välissä. Ei siis niinkään Boba Fettin kirjana, vaan pikemminkin Boba Fettiä käsittelevänä välilukuna Din Djarinin kirjassa.

Olisipa mukavaa, jos The Book of Boba Fett haluaisi sanoa jotain Boba Fettistä

Posted on by
1

The Book of Boba Fett on tätä kirjoittaessani edennyt neljänteen jaksoonsa (kaikkiaan seitsemästä), ja ihan ensimmäisenä on sanottava, että olin väärässä.

Perustin ensimmäistä jaksoa edeltäneen odotus-bloggaukseni siihen, kuinka vähän sarjasta oli esimerkiksi markkinoinnissa paljastettu, ja kuinka promokiertueella tekijät aivan suoraan antoivat ymmärtää, että edessä olisi runsaasti yllätyksiä – ja kuinka he epäsuorasti vihjasivat, että sarjassa saattaisi olla kyse jostain aivan muusta kuin miltä se markkinoinnin perusteella vaikutti.

Nämä väitteet olivat joko liioittelua tai suoranaisia valheita. Jälkimmäisiin kuuluu ainakin se väite, että trailereissa olisi näytetty vain kohtauksia ensimmäisen jakson alusta. Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia The Book of Boba Fettin ensimmäisistä neljästä jaksosta.

Asiaa voisi kierrellä enemmänkin, ja voisi alleviivata, että arvioiden antaminen yhä kesken olevasta sarjamuotoisesta teoksesta on epäreilua, mutta sanotaan nyt silti ihan suoraan ja heti tämän kirjoituksen aluksi, että The Book of Boba Fett ei ole kovin onnistunut teos.

Sanon näin, vaikka en aivan inhosta irvistelekään sarjaa katsoessani. Kyllä minua tällainenkin Boba-sarja kiinnostaa, ja kyllä periaatteessa viihdynkin katsoessani Temuera Morrisonia yrittämässä yrmyttää itseään jonkinlaiseksi valistuneeksi diktaattoriksi Tatooinen alamaailman keskuudessa. Silti sanon, että vastaus kysymykseen ”onks se hyvä” on tällä kertaa varsin selkeästi ”ei”, vaikka yleensä en edes pidä kovin hedelmällisenä typistää Star Wars -tarinoista keskustelua tuohon kysymykseen. Tällä kertaa perustuntumani on kuitenkin olennainen perusta sille, mitä haluan sarjasta tässä puolivälissä sanoa. Selvää joka tapauksessa on, että en ole ainoa, jolle The Book of Boba Fett on ollut pettymys. Tässä esimerkiksi ovat erityisen tylyt haukut heti ensimmäisestä jaksosta, ja tässä taas hieman analyyttisempi erittely sarjan epäonnistumisesta.

The Book of Boba Fettissä ei todellakaan ole ollut kyse ”jostain muusta kuin miltä markkinoinnin perusteella vaikutti”. Siinä on ollut kyse täsmälleen siitä ja vain siitä miltä vaikutti.

Tarinaa ajatellen kyse on siis ollut siitä, että Boba tahtoo asettua Jabban valtaistuimelle, mutta rikollispomoksi ryhtyminen ei ole vanhalle sotaukolle aivan helppoa. Sen ohessa minuuttimitassa vähintään puolet tähänastisista jaksoista on käytetty Boban aiempiin vaiheisiin Tatooinella, oppimassa tusken-soturien tavoille Jedin paluun ja The Mandalorianin toisen kauden välisinä vuosina. (Ilmeisesti flashback-juonikuvio oli se ”suuri salaisuus”, jota Robert Rodriguezin mielestä ei voinut näyttää trailereissa, koska se olisi paljastanut liikaa – vaikka käytännössä jo pelkästään Boban vermeistä The Mandalorianissa oli pääteltävissä, että autiomaasta esiin astellut entinen palkkionmetsästäjä oli viettänyt aikaa tuskenien leirinuotioilla, ja vaikka jossain toisaalla markkinoinnissa kyllä kerrottiin, että sarja sisältää flashbackeja.)

Itse asiassa, ja mitä tulee luvattuihin yllätyksiin, on suorastaan hämmästyttävää, miten täysin ja totaalisen yllätyksetön sarja on ollut. Niin pitkälle, että tunnen oloni aivan tyhmäksi pohdittuani kuukausi sitten erilaisia vaihtoehtoja siitä, miten The Book of Boba Fettissa ”täytyisi” olla kyse jostain ihan muusta kuin miltä pinnalta näyttää, tai että vähintäänkin Boban motivaatioiden täytyisi paljastua joksikin muuksi kuin pelkäksi haluksi ryhtyä rikollispomoksi. Mietin myös etukäteen, että jotain psykologisesti kiinnostavaa täytyisi olla tekeillä myös siinä, että Boba Fett nyt patsastelee kloonattuine kasvoineen niin ylväästi ilman kypärää, vaikka aikanaan hän teki uraa palkkio- ja tappohommissa nimenomaan henkilöllisyyden peittävän päähineensä suojissa.

Höpsis. Mistään tällaisesta ei ole tietoakaan.

The Book of Boba Fettin Boba on kyllä tosiaankin hyvin, hyvin erilainen kuin se Boba Fett, joka on pahistellut vuosien ajan Star Wars -tarinoissa. Vanha Boba oli armoton tappaja ja ikuinen yksinäinen susi, vaikka jonkinlaista kunniasääntöjen koodistoa hänet olikin yleensä kirjoitettu noudattamaan. Tämä uusi Boba kunnioittaa muita sensitiivisinä olentoina, pyrkii välttämään väkivaltaa ja selvästi välittää aidosti esimerkiksi toveristaan Fennec Shandista (Ming-na Wen), tavallaan myös uusina alamaisinaan näkemistään tatooinelaisista.

Se voisi olla jännittävää – mutta ei ole, koska sarja ei ole kiinnostunut käsittelemään sitä, miten tai miksi Boba nyt näin erilainen on.

Neljännessä jaksossa Boba sanoo Fennecille oppineensa perhearvoja vuosinaan tuskenien parissa, mutta tällaista kehitystä paremmaksi ihmiseksi ei nähty sarjan flashback-kohtauksissa. Pikemminkin The Book of Boba Fett antoi aiemmissa jaksoissa ymmärtää Boban toimineen silloin juuri samoin kuin tällöinkin. Hän muun muassa pelasti jo ensimmäisessä jaksossa epäröimättä tusken-lapsen hengen, vaikka oli silloin vangittuna heidän orjakseen ja vaikka tuo sama tusken-lapsi oli vain hetkeä aiemmin kiusannut häntä törkeästi. Hahmokehitystä sarjassa ei siis ole, on vain tämä uudenlainen Boba, jolla ei tunnu olevan mitään erityistä tekemistä aiemman Boban kanssa.

Oikeastaan meillä on tässä sarja, jossa aivan kaikki on juuri sitä miltä näyttää, jossa päähenkilön motivaatioita hädin tuskin edes käsitellään, ja jonka varsinaiset tapahtumatkin ovat sekä vähissä että ainakin tähän asti kenen tahansa ennalta nähtävissä. Otan esimerkiksi vaikka tämän viimeisimmän jakson: siitä suurin osa käytettiin sen näyttämiseen, kuinka Boba pelasti Fennecin hengen (kuten jo tiesimme hänen tehneen), kuinka kaksikko sitten kävi pöllimässä Boban avaruusaluksen takaisin Jabban palatsista (kuten tiesimme heidän välttämättä täytyneen tehdä) ja kuinka he päättivät parin nuotiokeskustelun myötä sekä ryhtyä työpariksi että valloittaa tuon palatsin itselleen (kuten olemme tähän mennessä jo nähneet heidän tehneen).

(Temuera Morrison ja Ming-na Wen tekevät varmasti sarjan pääosissa parhaansa, mutta heillä on kovin vähän tehtävää – eivätkä he kumpikaan ole näyttelijöinä tarpeeksi hyviä nyhjäisemään tunnetta tyhjästä.)

Turhauttavaa.

Erityisesti, koska The Book of Boba Fett ei mielestäni ollut susikakka idea syntyessään. Kaikkea muuta. Se tyly, mutta jollain tapaa silti salaperäisesti seestynyt Boba, joka The Mandalorianin kakkoskaudella nähtiin, oli monella tapaa kiinnostavinta, mitä tälle Star Wars -franchisen ehkä kiistanalaisimmalla suosikkihahmolla oli tehty pitkään aikaan. Siihen tuntui heti kätkeytyvän tarina, joka ansaitsi tulla jossain muodossa kerrotuksi. Kokonainen oma spinoff-sarja hänelle oli yllätys, mutta kiehtova sellainen, ja Morrison ja Wen tuntuivat Mando-jaksojen perusteella mainiolta parivaljakolta seurattavaksi. Sain myös sen käsityksen, että omapäisten melkein-indie-action-elokuviensa (mm. Desperado, Sin City) ohjaaja Robert Rodriguez olisi värvätty sarjan kippariksi tai pääohjaajaksi, joka tuntui sekin hyvältä idealta jo siksikin, että se lupasi kertomuksellisesti yhtenäistä otetta.

Myös tuo käsitykseni, niin kuin moni muukin tästä sarjasta, osoittautui vääräksi. Rodriguez on ohjannut osan sarjan jaksoista ja ilmeisesti jossain määrin osallistunut sen kehittelyyn, mutta kyllä The Book of Boba Fett on selvästi pikemminkin The Mandalorianin vaatimaton spinoff kuin omanlainen teoksensa. Se näyttää ja tuntuu samanlaiselta kuin Mando, siinä on samantapaisia ongelmia tarinallisen yhdentekevyyden ja dialogin onttouden kanssa, ja jatkuvan, mutta tuskallisen hitaasti etenevän juonesa vuoksi siitä puuttuu The Mandalorianissa näitä ongelmia tasapainottanut armelias jaksojen välinen vaihtelevuus.

The Book of Boba Fett on Jon Favreaun sarja, ja Jon Favreau ei ole kummoinenkaan tarinankertoja. Aivan kuin hänelle olisi annettu nämä työkalut, vaikka hän ei oikeasti lainkaan tiedä, mitä hänen niillä pitäisi tehdä. Ja tarkoitan tässä työkaluja sekä henkisessä mielessä (Star Wars -universumia leikkikenttänä ja sen hahmoista tällä kertaa Boba Fettiä) että konkreettisessa merkityksessä (innovatiivista The Volume -kuvausstudiota ja Disney-Lucasfilmin lippulaivasarjojen per-jakso-budjettia). Veikkaan, että tämän sarjan käsikirjoituksen ja tuotannon aikaan Favreaun Mando-työpari Dave Filoni – ihminen, jolla on ymmärrystä näistä työkaluista – on keskittynyt omiin Ahsoka- ja The Bad Batch -sarjoihinsa. Favreau on menestynyt studio-ohjaaja, mutta lähes niin kaukana auteur-taiteilijasta kuin mahdollista, ja soisin kernaasti hänen vetäytyvän piankin Star Warsista takaisin tekemään Disneylle rahaa digitoimalla sieluttomiksi cgi-animaatioiksi yhtiön vanhoja, aikanaan sielukkaita animaatioklassikkoja.

Pieni kehuosa väliin. Siinä, missä The Book of Boba Fettillä ei ole ainakaan tähän mennessä valitettavasti ollut juuri mitään sanottavaa Boba Fettistä, sillä on sentään ollut sanottavaa Tatooinesta.

Tatooinehan on Star Wars -franchisen riippakiviä: originaalileffan Luken näkökulman mukaan sen pitäisi olla galaksin pahin takapajula, mutta juuri tuon cinemaattisen klassikkoasemansa siivittämänä Star Wars -tarinoissa siellä ramppaavat yhtenään kaikki galaksin silmäätekevät. Useinkin olen miettinyt, että olisipa edes George Lucas itse malttanut sijoittaa Jedin paluussa Jabban hovin jonnekin muualle tai kirjoittaa prequeleissaan Anakinin syntymään jollekin muulle planeetalle, koska jo pelkän A New Hopen takia olisi jo tapahtunut se, miksi vaikkapa The Mandalorianissa on niin monta Tatooine-jaksoa tai Disney-aikaisissa SW-elokuvissa niin monta Tatooinea muistuttavaa planeettaa. Siksi, että aina tulee uusia tarinankertojia, jotka palavat halusta jäljentää originaalileffan ikonografiaa.

The Book of Boba Fettin ero lähes kaikkiin muihin Tatooine-tarinoihin on se, että tässä meillä on kerrankin kertomus, joka perustellusti tapahtuu Tatooinella. Boba jäi sarlaccin kuoppaan silloin aikanaan, ja koska hän nyt (tosin huonosti motivoidusti) tahtoo asettua aloilleen entisen isäntänsä Jabban paikalle, ei hän myöskään Tatooinelta lähde.

Niinpä sarjalla on ollut aikaa kuvata sitä, mitä Tatooinelle kuuluu tai miten siellä oikeastaan elellään. Ennen kaikkea se on ehtinyt esittää tuskenit, nuo Star Warsin intiaanit, tavallista paremmassa valossa. Se on myös ehtinyt ihan kelvollisesti pohdiskella, millaista valtataistelua mahdettaisiin käydä tuollaisella perähikiäplaneetalla tilanteessa, jossa Imperiumin romahtamisesta on vasta muutamia vuosia, jossa rakenteilla oleva Tasavalta tuskin on ehtinyt huomata moista perähikiää ja jossa planeettaa pitkään hallinnassaan pitäneiden huttien tilalle on ollut monta tarjokasta, muttei yhtään vahvaa voittajaa. Ja se on heitellyt ilmaan sellaisia tiedonmurusia kuin ”me olimme täällä jo silloin kun meret kuivuivat” (tarkistin, tämä on vanha Star Wars -fakta jo 1990-luvulta, joka ei vain ole jäänyt ainakaan minulle mieleen)!

Puhumattakaan sitten siitä, että juuri tämä sarja on voinut loogisesti palata vielä kerran jopa sarlaccin kuopalle, jonne sentään tietääkseni Luke Skywalkeria ei ole koskaan kehdattu uudelleen marssittaa. Tai vierailla A New Hopen poistetusta kohtauksesta tutulla Toschen asemalla tapaamassa siellä ohimennen Luken vanhat kaverit Fixer ja Camie, sillä, tosiaankin, jos nyt jossain, niin nimenomaan tässä Tatooine-tarinassa sekin tuntui ihan asiaankuuluvalta. Nostalgiakortin heiluttelua, tottakai, mutta siis tosiaankin juuri tässä tarinassa ilman päälleliimauksen makua.

Sarjan Tatooine-kuvastosta minulla on kerrassaan vain yksi kritiikki: sitä ihmeellistä monikätistä monsteria en olisi hiekkaplaneetan faunaan lisännyt.

Tätä kirjoittaessani The Book of Boba Fettiä on siis jäljellä kolme jaksoa. En sano optimistisesti, vaan realistisesti, että sillä on vielä juuri ja juuri aikaa ryhdistäytyä kertomaan, no, edes jonkinlainen tarina, joka hitaasta johdannosta huolimatta jää tuntumaan kertomisen arvoiselta.

Tai jos haluatte vielä uskoa tällaisiin tekijöiden vakuutteluihin tämän sarjan kohdalla: Ming-na Wen sanoi Radio Timesin äskettäisessä haastattelussa sarjan avautuvan uudessa valossa finaalijakson jälkeen.

Jos sarja ei ryhdistäydy ja finaalijakso ei ällistytä meitä kaikkia, tälle opukselle voi ennustaa pohjimmaista paikkaa Star Wars -sarjojen lähiaikoina nopeasti laajenevassa kirjastossa. Vaikka tämän kummallisen kertomuksettoman tarinan kertaalleen katsookin, sitä on todella vaikea erityisesti suositella kenellekään tässä vaiheessa, jossa Star Wars -katsottavasta ei ole pulaa.

Nimenomaan tätä kokonaiskuvaa katsoen – tänä tai ensi vuonna edessä ovat ainakin Obi-Wan, Andor, Ahsoka, The Bad Batchin kakkoskausi ja The Mandalorianin kolmoskausi – toivoa sopii, että tämä spinoff jää ainoaksi lajiaan myös tyylillisesti. Toinen julkistettu Mando-spinoff Rangers of the New Republic onkin nimittäin jo ideana hyllytetty. Mando itse olkoon jatkossakin sellainen kuin on ollut tähän asti, mutta sitä myöten tätä muottia on noudatettu ihan riittävästi, ja muiden Star Wars -sarjojen olisi syytä näyttää ja tuntua toisenlaisilta.

Tällaisenaan The Book of Boba Fettin ongelmiin kuuluu nimittäin sekin, että se ottaa itsensä aivan liian vakavasti suhteessa juonen höpsöyteen. Mietin jopa, että se olisi ehkä kannattanut kirjoittaa ja toteuttaa komediaksi. Eikö nimittäin ole ihan vain rehellisen koomista, että Boba on ensimmäisestä jaksosta alkaen patsastellut rikollispomona pitkin Tatooinea vaatien kaikkia tunnustamaan hänet johtajakseen, mutta jaksojen edetessä on paljastunut, että hänen rikollisjenginsä on aluksi koostunut kokonaisuudessaan Fennec Shandista ja kahdesta gamorrealaisesta sikavartijasta? Tietääkö tämä sarja oikeastaan, että sen päähenkilö ei tunnu tietävän yhtään, mitä tekee?

Tulevista sarjoista Obi-Wan ja Andor eivät ole The Mandalorianin spinoffeja. Ne tietysti sijoittuvatkin toiseen aikakauteen (episodien III ja ja IV väliin), mutta tarkoitan toiveellani erilaisuudesta sitäkin enemmän sitä, että niillä on toiset käsikirjoittajat ja toiset ohjaajat. Ahsoka ponnistaa noita suoremmin tästä samasta Mando-perheestä josta Boba Fettkin, mutta se taas on ”Favreau-sarjaa” enemmän ”Filoni-sarja” ja todennäköisesti tarinallisestikin enemmän piirrossarja Rebelsin jatko kuin Mandon sivutuote.

Toivon, että nämä kaikki, samoin kuin vielä myöhemmin tekeillä olevat sarjat kuten salaperäinen The Acolyte, eroavat The Mandalorianista ja The Book of Boba Fettistä vaikkapa kerrontatavaltaan, visuaaliselta tyyliltään tai rytmiltään. Hemmetti, minulle kyllä kelpaisi jossain vaiheessa se Star Wars -komediakin (vaikka mikään näistä edellä mainituista ei kyllä taida sellainen olla). En edes panisi pahakseni, vaikka jokin näistä osoittautuisi ”onks se hyvä” -asteikolla lopulta vielä The Book of Boba Fettiä epäonnistuneemmaksi, jos se tapahtuisi kunniakkaasti jotain uutta ja yllätyksellistä yrittäen.

The Book of Boba Fettissä ei ole kyse siitä miltä näyttää, ja pian selviää, mistä sitten on

Posted on by
4

Hyvää joulua! The Book of Boba Fett alkaa.

Asiat eivät liity aivan toisiinsa, mutta melkein. Boba Fettin oman sarjan ensimmäisen jakson ensi-iltapäivä on Disney+:ssa keskiviikkona 29. joulukuuta.

Odotettavissa on seitsemän jaksoa, joissa… niin… joissa tapahtuu jotain.

Joulupyhien The Book of Boba Fett -spekulaatioista hehkeimmät voi halutessaan nostaa siitä, mikä sarjan juju oikeastaan on. Tässä kirjoituksessa tarjoan joitakin spoilaamattomia aineksia pohdintoihin.

The Book of Boba Fett -sarjan mainonta ja markkinointi alkoi vasta tässä lähimmän kuukauden aikana, mutta sen aikana olemme voineet nähdä ihan perinteisen muotoisia trailereita ja tv-spotteja. Kuten nyt vaikkapa tuon yllä olevan. Sen perusteella The Book of Boba Fett kertoo Jedin paluun jälkeisen Boba Fettin (Temuera Morrison) vaiheista rakentaa uutta uraa ja elämää palkkionmetsästäjä-vuosien jälkeen, kuten The Mandalorianin kakkoskauden loppuyllärissä väläytettiinkin. Jabba Huttin entisellä valtaistuimella istuen Boba vaikuttaa tavoittelevan uutta asemaa jonkinlaisena galaktisena mafiosona. Lisäksi on paljastettu, että sarja fläshbäckäilee myös sarlaccin kidasta selviytymisen jälkeisiin aikoihin (Jedin paluun ja The Mandalorianin välissä oli toki useita vuosia).

Paitsi että The Hollywood Reporterin mukaan kaikki tähän asti nähty on peräisin sarjan ensimmäisistä minuuteista. ”Emme voi käyttää ensimmäisen jakson jälkimmäistä puolta, koska se paljastaisi liikaa”, sarjan pääohjaaja ja toinen showrunner Robert Rodriguez sanoo.

Se on melkoinen väite. ”Ensimmäiset minuutit” lienee vähän liioittelua, sillä mainoksissa nähdään kuitenkin selvästi otteita useista eri kohtauksista – mutta kohtauksista, joiden olisi aivan hyvin voinut kuvitella ajoittuvan eri puolille sarjaa. Pääpointti tulee selväksi: mainonta on poimittu sarjan ensimmäisen jakson alkupuolelta, eikä mainonnan perusteella todennäköisesti ole nähtävissä, millainen sarja itse asiassa on tai mistä se ihan oikeasti kertoo. Rodriguez niin ikään vihjailee samassa haastattelussa kryptisiä käyttäen metaforaa siitä, millaiset värit tuntuvat Star Wars -franchisessa turvallisilta ja mitkä niistä turvallisista he halusivat vaihtaa ”vaarallisiin”, ja sanoo, että sarjan katsojalle ”tulee olemaan selvää”, mitä hän tarkoittaa.

Tämä on minusta valtavan jännittävää ja hauskaakin. Tieto on nyt oikeasti piilossa esimerkiksi minulta: en ole nyt tarpeeksi hyvin perillä voidakseni sanoa, etteikö jossain Redditin uumenissa joku vuotaja olisi paljastanut kaiken, mutta ainakaan kovin pinnalla SW-nettiskenessä huhut eivät liiku. Ja miksipä liikkuisivatkaan, sillä 1) tämäkin sarja on kuvattu suurimmaksi osaksi The Volumessa eli virtuaalistudiossa, vain rajatun tekijäjoukon nähtävillä ja 2) siellä tapahtuvien kuvausten pitämistä hys-hys-tasolla on hiottu hyväksi harjoituksen kautta, kuten vaikka The Mandalorianin yllätyskäänteet ovat osoittaneet. Itse asiassa tässä on kyseessä sarja, jonka kuvauksissakin suuri osa sen tekijöistä, mukaan lukien Fennec Shandia esittävä toinen pääosanäyttelijä Ming-na Wen, luulivat aluksi tekeillä olevan Boba Fett -sarjan sijaan The Mandalorianin kolmoskauden.

Mistä The Book of Boba Fettissä sitten oikeastaan voisi olla kyse? Tarjoan kolme ehdotusta (joilla taitaa tosin olla eräitä ali-ehdotuksia).

Ehdotus yksi: Muistakaamme tosiaan The Mandalorian!

”Baby Yodan” olemassaolo onnistuttiin aikanaan ihmeen kaupalla salaamaan kaikelta julkisuudelta ensimmäisen jakson ensiesitykseen asti, ja samalla siis salaisuudeksi jäi markkinoinnissa senkin sarjan varsinainen high concept: ”palkkionmetsästäjä huolehtii erityisestä lapsesta”.

Voisiko The Book of Boba Fettin high concept perustua samaan tapaan johonkin hahmoon – uuteen tai vanhaan – jonka rooli sarjassa on keskeinen, mutta jonka osuus on haluttu jättää ennen esityksiä salaisuudeksi?

Tämä on hyvin mahdollista, mutta ilmeisin vaihtoehto kai sentään kuitenkin on poissa pöydältä. Boba Fettillä voisi oikein hyvin olla tähän asti kaanonissa paljastumaton perhe tai lapsi, ja Star Wars -tarinoissa on usein kyse perheestä, ja piinkova palkkionmetsästäjä Boba Fett isänä tai isähahmona olisi voinut hyvinkin olla sekä uskottava että kiinnostava konsepti Boba-tarinan pääideaksi. Mutta eiköhän sentään juuri se konsepti ole The Mandalorianissa käytetty. Ja sehän tietysti johtuu siitä, että ensimmäisellä kaudellaan The Mandalorianin aluksi nimetön päähenkilö oli aika pitkälle Boba Fett olematta Boba Fett.

Mutta ellei lapsi, niin ehkä sitten vanhus! Boba Fettin oma isä on tietenkin kuollut, mutta voisiko jostain aiempien Star Wars -kertomusten syövereistä löytyä joku, joka sopisi Boban tarinaan keskeiseksi katalyytiksi? Kun mietin tätä vaihtoehtoa, alkaa yksi nimi nousta mieleeni muita mahdollisempana: kloonisotilas komentaja Rex.

Vanhentunut Rex Rebels-sarjassa.

Rex on siis tuo The Clone Warsin, Rebelsin ja The Bad Batchin tärkeä sivuhenkilö, joka ainakin puolivirallisen kaanonin mukaan on retconnattu myös Jedin paluussa Endorilla nähtäväksi parrakkaaksi kapinalliseksi. Jedin paluu -tempun perusteella Rex on ollut nopeutetusta ikääntymisestään ja rankasta elämästään huolimatta elossa vielä suhteellisen vähän aikaa ennen nyt nähtävän sarjan tapahtumia, ja hänen kuolemaansa ei siis todellakaan ole näytetty.

In universe Rex on klooni samasta Jango Fettin perimästä kuin Bobakin, mutta ikääntymiseltään muunneltu ja elämänurallaan aivan toisenlaisen polun ottanut vannoutunut imperiaalisen sorron vastustaja. Universumin ulkopuolella Rex on Dave Filonin, The Book of Boba Fettinkin showrunnerin, omia luomuksia ja lempihahmoja. Kuten tiedämme vaikkapa tulevan Ahsoka-sarjan perusteella, Filonin tämän hetken tavoitteissa korkealla ovat Star Wars -animaatioiden ja -näyteltyjen kertomusten maailmojen yhä syvempi yhteensovittaminen.

Mutta tämä ei siis ole minkään sortin huhu – vain minun veikkaukseni ehdotukseksi yksi.

Ehdotus kaksi: Mitä Boba duunaa?

Olemme tietysti kaikki kovasti tietävinämme, kuka Boba Fett on: palkkionmetsästäjä, kovin kaikista. Ehkä jollain tapaa kunniantuntoinen sellainen, mutta ei missään mikään oikeamielisten sankari. Perinteisessä Star Wars -tarinankerronnassa, ja ehdottomasti Disney-omistuksen aikaa edeltäneessä expanded universessa, hän on suorastaan pahis. The Mandalorianissakin hän panee stormtroopereita kylmäksi kylmäävällä tehokkuudella. Ming-na Wen sanoi itse asiassa tästä eräässä haastattelussa mainiosti: ”Not that they’re the bad guys. They’re not that good either.”

Tosiasiassa emme kuitenkaan nimenomaan tässä nykyisessä kaanonissa juurikaan tunne Boba Fettiä aikuisena henkilönä maskinsa takaa. The Clone Warsissa nähtyjen nuoruusvaiheiden jälkeen Boba on harjoittanut ammattiaan sarjakuvissa ja tietenkin Imperiumin vastaiskussa ja Jedin paluussa, mutta rohkenen väittää, että todellinen draamallisesti kiinnostava henkilöhahmo kypärän alta paljastui nimenomaan vasta The Mandalorianin toisella tuotantokaudella vuosi sitten. Tähän viittaa myös Robert Rodriguez THR:n haastattelussa, ja on aivan oikeassa sanoessaan, että tämän vuoksi The Book of Boba Fett on ainutlaatuisessa asemassa kertoessaan hahmosta, joka on kyllä tunnettu ja rakastettu, mutta kuitenkin hahmona itse asiassa varsin tuntematon.

Josta pääsemme ehdotukseeni numero kaksi. Jos minä spekuloisin, mitä The Mandalorianissa nähty Boba itse asiassa haluaa, kumpikaan kahdesta spekulaatiostani ei olisi ”ryhtyä galaktiseksi mafiosoksi”, mitä kertomusta mainonta ehdottaa sarjan kertovan. The Mandalorianin Boba tuntuu jollain tapaa filosofisemmalta.

Temuera Morrison Boba Fettinä The Mandalorianin toisella tuotantokaudella.

Ensimmäinen ajatukseni olisi, että kuolemalta täpärästi pelastunut ja toisten käskyläisenä toimivan palkkionmetsästäjän hommiin ilmeisen leipääntynyt Boba haluaisi todennäköisemmin tehdä hyvää kuin pahaa. Ehkä hän haluaisi esimerkiksi yhdistää Tatooinen takapajulan kahinoivat asukkaat kohti kauniimpaa tulevaisuutta. Boballahan on siteitä paitsi Tatooinea pitkään hallinneisiin hutteihin, tämän sarjan trailerien perusteella myös tusken-hiekkakansaan. Toki voi olla, että Boban aikeet eivät tässä aivan täysin altruistiset olisi, vaan hän haluaisi kenties ryhtyä yhtenäistämänsä joukon johtajaksi, mutta yhtä kaikki, epäilisin Boban päämotivaatioksi jotain muuta kuin rikollista rahan ansaintaa.

Toinen ajatukseni puolestaan olisi, että jos Boba sen sijaan haluaisi tehdä hyvän sijaan pahaa, hänen varsinainen tavoitteensa saattaisi olla kriminaalien komentamisen sijaan silkka kosto. Sarlaccin kidassa oli epäilemättä epämiellyttävää, ja Star Wars -saagassa Boba Fett on vanhastaan kuvattu pitkävihaisena. Ja miten sarlaccin kitaan Jedin paluussa päädyttiinkään? No, itse asiassa käsikirjoittajien George Lucasin ja Lawrence Kasdanin häpeäksi melkein vahingossa, mutta kyllähän hänet sinne loppujen lopuksi laukaisi Han Solo.

Jos Boba todella haluaisikin lähteä jahtaamaan Hania – joka, muistattehan, on tässä kaanonin hetkessä tietenkin täysin elossa ja vasta muutaman vuoden ikäisen Ben-pojan onnellinen isä – olisi siinä todellakin high concept, jonka Lucasfilm olisi halunnut pitää meiltä katsojilta yllätyksenä.

Mutta, muistutan tästäkin: tämä on siis niin ikään vain minun heittoni.

Ehdotus kolme: Mikä ihmeen kirja?

Tämä kolmas ehdotus on pikemminkin kerronnallinen kuin juonellinen. Ydinajatukseni tässä liittyy sarjan nimeen: The Book of Boba Fett. Miten niin ”The Book”, miksei yksinkertaisesti vain Boba Fett? Etenkin galaksissa, jossa kirjoja ei itse asiassa ole nähty juuri milloinkaan muulloin kuin muinaisten jedien jäämistössä The Last Jedissä…

Minun päässäni otsikko on koko ajan kuulostanut muistelmilta. Entäpä siis jos The Book of Boba Fett on itse asiassa vain kehystarinanaan kertomus Temuera Morrisonin esittämän Boba Fettin vaiheista The Mandalorianin aikoihin? Sen markkinointikin on nimittäin jo paljastanut, että sarjassa käsitellään Jedin paluun ja The Mandalorianin välisiä vuosia.

Vaan entäpä jos huomattava, ellei suorastaan suurin, osa sarjan sisällöstä itse asiassa onkin flashbackeja, ja myös Boban elämän hyvin paljon varhaisempiin vaiheisiin? Tällöin se, mitä meille ei haluta mainonnassa paljastaa, olisi paitsi tämä tosiasia flashback-rakenteisesta sarjasta, myös esimerkiksi nuoremman Boba Fettin näyttelijä. Olisiko se sitten roolissa nuorena poikana nähty Daniel Logan vai joku muu, jäisi sarjan edetessä nähtäväksi. Tämä myös osaltaan selittäisi tuota Ming-na Wenin ihmeellistä kertomusta siitä, ettei hän aluksi tiennyt olevansa kokonaisen uuden sarjan toisessa pääosassa: jospa se johtui siitä, ettei hänellä lopulta olekaan niin paljon kohtauksia, etteikö niitä olisi voinut luullakin The Mandalorianin kolmoskauden tapahtumiksi.

Tämän kolmannen ehdotukseni jatkoksi on tosin hyvä todeta, että sarjan nimen on toki mahdollista perustua tällaiseen ”kokonaiskatsaukseen” Boban elämästä ja sarjan on mahdollista sisältää ikään kuin mausteeksi myös flashbackeja, vaikka Temuera Morrisonin näköinen vanhentunut Boba Fett sen pääosassa olisikin. Ja tällöin tämä kerronnallinen idea on luonnollisesti mahdollista yhdistää jompaan kumpaan edellisistä spekulaatioista tai ihan johonkin muuhun kantavaan juoni-ideaan.

Mutta tämä, korostan taas, on tosiaankin edelleen vain minun veikkaukseni.

Näiden spekulaatioideni perään voin vielä todeta varmemmin totuudelliset ainekset, jotka The Book of Boba Fettin keitossa killuvat.

The Book of Boba Fettiä kutsuttiin tuotannossa The Mandalorian 2.5:ksi ja sen jaksojen tuotantonumerot oli numeroitu alkaen kolmosella, siis ikään kuin tehtäisiin Mandon kolmoskautta. On epäselvää, johtuiko tämäkin vain siitä, että Boban oman sarjan koko tekeillä olemista haluttiin salata viime vuoden joulukuuhun asti, jolloin se paljastui Mandon kakkoskauden päätösjakson loppuyllärinä. Mutta ellei se johtunut vain siitä, 2.5-lempinimi kertonee, että vähintään sarjan tyyli, elleivät sitten tapahtumatkin, liippaa hyvin läheltä The Mandaloriania.

Lisäksi vielä tuolloin vuosi sitten tekeillä piti olla myös sarja The Rangers of the New Republic, jonka oli tarkoitus olla event series, joka yhdistäisi The Mandalorianin, The Book of Boba Fettin ja Ahsokan tapahtumia. Sittemmin Rangers on jo hylätty kokonaan, vähintään osittain ellei yksinomaan siksi, että sarjaan keskeiseen rooliin kaavaillun hahmon Cara Dunen näyttelijä Gina Carano hankki itselleen alkuvuodesta internet-uholla potkut Star Wars -hommista. The Book of Boba Fettin kohdalla mainitsen tämän siksi, että Rangers-sarjaan kaavaillut juoni-ideat ovat täten Filonin ja kumppaneiden harkittavissa käytettäväksi näissä muissa sarjoissa.

Ja tietenkin vielä tämä: The Book of Boba Fett ei missään nimessä ole ensimmäinen kerta kuluneiden 10 vuoden aikana, kun Disney-Lucasfilm yrittää kertoa Boba Fett -tarinaa.

Lucasfilmiltä ei ole koskaan aivan täysin virallisesti vahvistettu tätä, mutta yleinen käsitys on, että kun jatko-osatrilogiaa tuottamaan ryhtynyt uusi Lucasfilm ryhtyi (Lucasin itsensä ehdotuksesta) kovaa vauhtia suunnittelemaan myös hahmojen sooloelokuvia, ensimmäisten tulille pantujen projektien joukossa olivat paitsi toteutunut Han Solo -elokuva, myös Boba Fett -elokuva. Edelleen yleisen käsityksen mukaan Boba-elokuvan ohjaajaksi oli vuonna 2014 jonkin aikaa kiinnitetty Josh Trank ja käsikirjoittajaksi Simon Kinberg – joka tosin ihan äskettäin kiisti koskaan kirjoittaneensa Boba-elokuvan käsikirjoitusta, mutta ainakin oma pääni sanoo, että tämähän on totta, jos ja kun koskaan ei päästy varsinaisen käsikirjoituksen ensimmäisenkään version valmistumiseen asti. Boba-elokuvasta liikkui huhuja vielä vuonna 2017, jolloin sen juoni-idean kerrottiin olevan useiden palkkionmetsästäjien ”yhteinen seikkailu”, mutta jos tämä oli totta, sen jälkeen se varmaankin hävisi firman sisällä The Mandalorian -projektille – kunnes hahmo saikin uuden jalansijan juuri sen kautta. Joka tapauksessa: ideoita Boba-tarinaksi on siis kehitelty jo moneen otteeseen.

Kaiken kaikkiaan: Odotan tältä seitsemän jakson sarjalta suuria. Boba Fett oli nuorempana omiakin henkilökohtaisia suosikkihahmojani, ja olen käsitellyt suhdettani hahmoon tässä blogissakin ainakin Jeremy Bullochin Suomen-vierailuun liittyvässä kirjoituksessa, joka muuten on omia suosikkejani tämän blogin merkinnöistäni.

Itse asiassa voisi hyvin sanoa, että minä, kuten moni muukin, olen odottanut juuri The Book of Boba Fettiä jo hyvin pitkään.