Ahsoka-sarja oli valitettavan yllätyksetön pohjustus seuraaville tarinoille – mutta sen parhaat palat olivat erinomaisia

Posted on 19/10/2023 by Aki Jörgensen

Kahdeksanjaksoinen Ahsoka-sarja on päättynyt – tai Ahsoka-sarjan ensimmäinen kausi on päättynyt. Vielä emme tiedä, kummastako on kyse – sarjan lopetuksen perusteella voisi olettaa, että jälkimmäisestä, mutta avoimesti kakkoskautta ei ole julkistettu.

Noin aloitin, ja ehdin kirjoittaa tätä tekstiä jo hyvän matkaa ennen kuin huomasin oikaisseeni suoraan siihen, mitä on luvassa Ahsokan jälkeen. Sitä ennen olisi kuitenkin ollut syytä sanoa, mitä pidin Ahsokasta. Tämä on ehkä suorastaan oireellista.

Tämä pitkähkö kirjoitus sisältää spoilereita tuosta sarjasta.

Pidinkö siis Ahsokasta? Pidin.

Pidin siitä, kuinka Ahsoka kertoi yhtä kokonaistarinaa, harhautumatta siitä juurikaan sivupoluille – ellei sellaiseksi sitten lasketa Anakin Skywalkerin haamun paluun sisältänyttä viitosjaksoa The Shadow Warrior. Mutta sitä taas toisaalta noin muuten pidin sarjan huippukohtana ja eräänä viime vuosien vaikuttavimmista Star Wars -hetkistä (ja kirjoin jo siitä tuoreeltaan erikseen).

Pidin kovasti useimmista Ahsokan hahmoista, ja aivan erityisesti pidin Baylan Skollin ja Shin Hatin muodostamasta pahiskaksikosta. Vaikka Ahsoka vei katsojansa kokonaiseen uuteen galaksiin, nimenomaan tämän hahmoparin kohdalla se tarjosi minusta eniten jotain uutta: mestari Baylanin filosofiset motiivit pahuudelleen ja hahmojen isä-tytär -henkinen suhde poikkesivat paljon siitä, jota olemme tottuneet näkemään Star Wars -tarinoissa yleensä esiintyvillä pahiksilla. Hitsi, yleensähän ne kyräilevät ja puukottavat toisiaankin selkään!

Pidin myös tuosta sarjan avauksesta kohti kokonaista uutta galaksia. Tykkäsin siitä, miltä Ahsoka näytti ja kuulosti, ja yksittäisiä mieleen jääviä hetkiä ja kuvia Ahsokassa oli enemmän kuin arkisemmin toteutetussa The Mandalorianissa. Siitäkin tykkäsin, kuinka Ahsoka tuntui monin paikoin enemmän Star Wars -elokuvilta kuin muut tähänastiset näytellyt SW-sarjat, vaikka se on eri asia kuin edellinen: elokuvamainen kerronta (saati SW-elokuvamainen kerronta!) ei missään nimessä ole ainoa tapa kertoa sarjamuotoisia Star Wars -tarinoita, kuten Andor pysäyttävästi osoitti.

Suorastaan nautin siitä, kuinka sujuvasti sarjan luoja-kirjoittaja Dave Filoni yhdisteli Ahsokassa niin sanottujen omien sarjojensa The Clone Warsin, Rebelsin ja The Mandalorianin aineksia, mutta myös lankoja George Lucasin molempiin elokuvatrilogioihin (joihin nuo sarjatkin toki liittyvät) ja ammentaen samalla myös 1990-luvun Legends-tarinoista eli nykykaanonin ulkopuolelta. Star Wars -kaanon tarvitsee tällaisia teoksia, joissa kaikki tuntuu toimivan uskottavasti yhteen, koska niin monet tarinat toisaalta eivät viittaa toisiinsa. Mainitakseni esimerkkinä todella fanipoikaisen yksityiskohdan: olin aivan lääpälläni, kun Hera Syndulla kävi hologrammikeskustelun Uutta tasavaltaa (jälleen, ”kuin silloin ennen” 1990-luvulla) johtavan Mon Mothman kanssa – seisten samassa avaruusaluksessa täsmälleen samalla paikalla, jolla Mon Mothma ensimmäisen kerran esiintyi Jedin paluussa.

Pidin siis Ahsokasta ehdottomasti enemmän kuin en, ja odotin jokaiselta uudelta jaksolta suuria. Mutta pidinkö Ahsokasta ehdoitta, tai pidänkö sitä lopulta erinomaisena Star Wars -teoksena? En, en sitten kuitenkaan.

Yksi ongelmistani on se, että vaikka sarja oli otsikoitu Ahsoka Tanon nimisarjaksi, ei se tuota jo mainittua ”maailmassa maailmojen välissä” tapahtunutta viidettä jaksoa lukuunottamatta oikeastaan käsitellyt Ahsokaa päähenkilönään. Tarkoitan: tässä sarjassa ei ollut kovinkaan paljon kyse siitä, kuka Ahsoka on tai missä tilassa hän ”ihmisenä” sarjan tapahtumahetkellä on. Eikä edes siitä, että kerrottu tarina olisi ollut leimallisesti Ahsokan oma seikkailu.

Paljon enemmän kyse oli Rebels-animaatiosarjan lopetuksen jättämän ongelman ratkaisusta: mihin Thrawn ja Ezra bridger katosivat ja miten heidät sieltä saadaan pois. Tätä ongelmaa olivat ratkaisemassa Ahsokan (Rosario Dawson) lisäksi Sabine Wren (Natasha Liu Bordizzo), Hera Syndulla (Mary Elizabeth Winstead), Huyang-droidi (David Tennant), Baylan Skoll (Ray Stevenson), Shin Hati (Ivanna Sakhno), Morgan Elsbeth (Diana Lee Inosanto) ja lopulta tietenkin myös Thrawn (Lars Mikkelsen) ja Ezra (Eman Esfandi) itse. Ahsoka tuntui suuren osan sarjan ajasta vain yhdeltä hahmolta tässä suuressa joukossa, eikä valitettavasti useinkaan hahmoista kiinnostavimmalta.

Sinänsä ei ole esimerkiksi juuri tässä franchisessa mitenkään tavatonta, että kertomukset otsikoidaan (oletettavasti muun muassa kaupallisista syistä) hieman toisin kuin miten ne ehkä tarinallisin perustein olisi kannattanut otsikoida. Kukaan tuskin vieläkään ymmärtää, mitä The Force Awakensin ”Voiman herääminen” oikeastaan tarkoitti, eikä ”Skywalkerin nousuakaan” voi merkityssisällöiltään kovin onnistuneena otsikkona viimeiselle episodielokuvalle pitää. Sarjojen puolella edellä jo sivumennen kehumani Andorin olisi tarinansa puolesta voinut otsikoida yhden hahmon sukunimeä paremmin vaikkapa sisällöstä lainatuilla sanoilla ”The Spark of Rebellion”.

Mutta jos Ahsoka olikin Ahsoka-sarjaa enemmän Rebelsin viides kausi tai The Search for Ezra/Thrawn, niin valitettavasti en lopulta päätynyt nostamaan molempia peukaloitani ylös sillekään, kuinka hyvin tällainen kertomus lopulta kokonaisuutena toimi. Tässä kohtaa on myös pakko sanoa, että pidin kahdeksanjaksoisen sarjan alkupuolesta enemmän kuin toiseen galaksiin sijoittuneista loppupuolen jaksoista – vaikka aivan viimeinen jakso ja sen loppu jättivätkin toisaalta taas hyvän maun suuhun.

Toiseen galaksiin matkustaminen oli minusta raikas ja odottamatonkin avaus, ja visioin tässä blogissa aiemmin siitä voivan kummuta vielä monenlaisia uusia tarinoita. Olen tätä mieltä yhä, mutta se, mitä Ahsoka meille toisessa galaksissa tarjoili, oli minulle pettymys.

Kun kaukaisesta galaksista vielä kaukaisempaan galaksiin perille päästiin, ei sarjassa oikeastaan tapahtunut enää mitään kovin kiinnostavaa tai ainakaan mitään kovin yllättävää. Ahsoka ja Sabine tekivät sovinnon, Thrawn onnistui tietenkin palaamaan heidän näpeistään omaan galaksiinsa ja Ezra tietenkin löydettiin. Etenkin viimeksi mainittu tapahtui suorastaan laittoman helposti, ja kymmenkunta vuotta yksin viettänyt Ezra vaikutti hämmästyttävästi täysin huolettomalta, aivan kuin hän olisi viettänyt omillaan vain pari viikkoa.

Kaukaisesta galaksista ei myöskään lopulta löydetty mitään kovin kummallista, ellei nyt sitten noitia ja zombeja lasketa. Sitä meille ei näytetty, mitä Baylan Skollin koko sarjan ajan vihjattiin sieltä palkkasoturin peiteroolissaan todellisuudessa etsivän. Täysin yleisön spekulaation varaan jäi sekin, oliko kaukaisessa galaksissa jokin pelottava uhka, jota Thrawn ja noidatkin kenties tosiaan halusivat paeta ja joka ehkä oli Imperiumin sotilaiden rivejä ja haarniskoja vuosien varrella niin kovin kuluttanut – ainakaan Ezralla ei tuntunut olevan hyönteis-ewokkiensa kanssa mitään hätää. Eikä Peridea-planeetta edes ollut visuaalisesti mitenkään erityisen ainutlaatuinen: itse asiassa se muistutti tarkalleen Peter Jacksonin Tolkien-elokuvien Keski-Maata.

(Mainittakoon muuten, että Thrawnin hahmon luoja Timothy Zahn kuulemma esitti muutamia vuosia sitten jossakin paneelikeskustelussa, että jos hänen pitäisi kertoa Thrawnin paluun tarina, hän kirjoittaisi Ezran ja Thrawnin muodostamaan vastahakoisen allianssin ”Imperiumiakin pahempia uhkia” vastaan. Tämä on tosin yleisestikin Zahnin suuri näkökulma Thrawniin: kirjailijalle Thrawn ei ole pahis, vaan oman näkökulmansa sankari, joka pelaa Imperiumin puolella puolustaakseen kansaansa vielä pahemmilta asioilta. Mutta: jotain tällaista minäkin tosiaan odotin tämän sarjan loppupuolelta.)

Ja mitä tulee jaksojen pintatasoon, tarjosi sarjan loppupuoli minusta paikoin oikein tehokasta toimintaa (Ahsoka vs Morgan Elsbeth) ja toimivaa jännitystä (Morgan Elsbeth Thrawnin uhrilampaana, Thrawnin ja Ahsokan lopullinen etäyhteyskohtaaminen), mutta näiden täydellisinä vastakohtina suttuista sähläystä (zombitaistelu) ja tylsää trooppien toistoa (Ezra alkuperäiskansan ihmiskaverina).

Syytä on lausua erikseen myös tuomioni siitä, miten hyvin animaatiosarjojen hahmot kääntyivät näytellyiksi.

Parhaiten ja minusta aivan virheettömästi tämän askeleen otti punk-mandaloriaani Sabine. Hän tuntui paitsi täysin samalta hahmolta kuin Rebelsissä, myös parhaiten aidolta avaruus-ihmiseltä, jonka onnettomistakin valinnoista välitin. Toisin kuin joitakin faneja, minua ei haitannut se, että Sabinesta tehtiin sarjan loppuun mennessä Voiman käyttöön kykenevä, jota hän ei vielä Rebelsissä ollut (mutta minä olenkin sitä Star Wars -leiriä, joka edelleen pitää kovasti George Lucasin 1970-luvun alkuperäisimmästä ajatuksesta, jonka mukaan meistä kaikista olisi syvällä sisämmässämme käyttämään Voimaa). Sabinella on myös tämän sarjan vahvin kehityskaari – siis sellainen, jolla oli näiden kahdeksan jakson sisällä sekä alku että loppu.

Kolmea muuta keskeisintä hahmoa eli Heraa, Thrawnia ja, kyllä, valitettavasti myös Ahsokaa itseään vaivasi valitettavasti vähintään ajoittain patsasmaisuus.

Luulen, että mielikuvani johtuu vain osittain siitä, kuinka vaikeaa on kääntää näin perustavasti piirretyiksi suunniteltuja hahmoja maskeeratuiksi ihmisiksi. Etenkin Ahsoka itse näyttää oikein uskottavalta ja Rosario Dawson on minusta rooliin hyvä valinta. Paljon vähemmän pidin Mary Elizabeth Winsteadista Heran roolissa: tykkäsin hahmosta kovasti Rebelsissä, mutta tässä sarjassa Hera tuntui luonteeltaan kesytetyltä ja ikuinen pilotin asu hahmon nykyiseen kenraalin rooliin nähden koomiselta, Aku Ankan merimiespuvun mieleen tuovalta valinnalta.

Thrawn jakoi näistä kolmesta pahiten mielipiteitä netissäkin, toisten pitäessä Lars Mikkelsenin pehmeää tulkintaa nimenomaan hahmoon sopivana ja toisten haukkuessa Ahsoka-sarjan Thrawnin pullukaksi setämieheksi. Minusta tämä kielii nimenomaan siitä, kuinka Thrawn on malliesimerkki hahmosta, jonka peitellyn uhkaavuuden onnistunut todellistaminen oikean ihmisen näyttelemänä on vähintään vaikeaa, mahdollisesti jopa mahdotonta.

On hyvä muistaa, että kun kirjailija Timothy Zahn loi Thrawnin yli kolmekymmentä vuotta sitten, hän teki sen nimenomaan romaaneissa. Kirjoista luettuna Thrawnin sininen iho ja punaiset silmät onkin helppo hyväksyä kuvauksessa mainittavana eksotiikkana, ja myös sarjakuviin tai animaatioihin tällaiset piirteet siirtyvät ongelmitta. Zahnin romaaneissa lukijalle ei tuota mitään ongelmia sekään tarinankerronnallinen seikka, että pääpahis ei juuri koskaan kohtaa sankareita kasvotusten, harvoin edes poistuu toimistostaan tai komentosillaltaan.

Näyteltynä nämä molemmat seikat kuitenkin koettelevat katsojaa. Minunkin oli Ahsokaa katsoessani vaikea muodostaa Thrawn-mielipidettäni, koska se repi minua kahtaalle: Mikkelsenin Thrawn kuulosti täsmälleen oikealta ja näyttikin oikeastaan juuri siltä miltä piti, mutta silti en ollut täysin vakuuttunut. Asiaa ei ainakaan auttanut se, että Dave Filoni ei ollut kirjoittanut mestaristrategille tähän sarjaan kovinkaan mestarillista juonittavaa.

Lisäksi mielikuvaani hahmojen konkreettisestakin patsasmaisuudesta vaikutti Filonin pahimpiin maneereihin kuuluva tapa kirjoittaa hahmot jatkuvasti käymään keskusteluja paikallaan seisoskellen, usein jotain hahmolle leimattua seisoskelun tapaa toisintaen. Tämäkin yksityiskohta kiusasi nyt live actionissa enemmän kuin animaatioissa koskaan. Epäilemättä Ahsoka oli tosiaan myös aiemmissa sarjoissaan usein piirretty pitämään käsivarsiaan ristissä rinnallaan, mutta kun ihmisnäyttelijän esittämä hahmo on ohjattu tekemään niin lähes jokaisessa kohtauksessaan, se todellakin osuu silmään.

Kaikilla näistä kolmesta hahmosta oli sarjassa minusta myös hyvät hetkensä, ja monta niitä oli myös nimihahmo Ahsokalla. Siksi minua harmittaakin se, että tämä sarja, josta olisin halunnut pitää paljon enemmän, halusi sanoa juuri hänestä niin kovin vähän.

Ahsoka Tano on monien rakastama Star Wars -hahmo, jonka henkilöhistoria on täynnä tragediaa. Avaruuskyökkipsykologisesti voisi olettaa, että Ahsokan päässä liikkuisi hyvin ristiriitaisia tunteita esimerkiksi hänen omasta menneisyydestään jedinä ja lapsisotilaana, kenties suorastaan syyllisyyttä hänen osallisuudestaan Anakin Skywalkerin lankeemuksessa ja välillisesti jopa jedien tuhossa. Näitä asioita kyllä sivuttiin hienossa viitosjaksossa ja sen keskusteluissa Anakinin kanssa, ja jonkinasteisen rauhan Ahsoka näiden asioiden kanssa siinä jaksossa saavutti, minkä merkkinä vaatteiden vaihtuminen valkoiseen ja sotimisen ja opettamisen prioriteettien vaihtuessa.

Mutta koska tässäkin sarjassa monet teemat liittyivät ystävyyteen ja opettaja-oppilas-suhteisiin, olisin ajatellut, että Ahsokalla olisi ollut niin sarjan alussa kuin lopussakin hyvin ristiriitaisia tunteita myös siitä, onko hänellä itsellään oikeutta, velvollisuutta tai kykyjä kouluttaa uusia jedejä – etenkin kun tähänastinen tulkinta hahmosta oli, ettei Ahsoka itse asiassa pidä itseäänkään jedinä. Olisin ajatellut, että tämän sarjan olisi melkeinpä pitänyt käsitellä näitä asioita – semminkin kun yksi potentiaalinen jedien tulevaisuuden toivo oli sarjassa pelastettava Ezrakin. Mutta ehei: jo sarjan alussa Ahsoka kutsui ongelmitta Sabinea padawanikseen, joka on sitä paitsi järjestäytyneen jedikunnan termi jos mikä.

Mutta, kuten sanottua, pienen rauhan Ahsoka näiden asioiden kanssa tämän kauden aikana ”maailmassa maailmojen välissä” saavutti. Toiveikas voisi kai ajatella, että ehkä näitä asioita sitten syvennetään lisää seuraavalla kaudella?

Niin. Ahsoka ei päättynyt tekstiplanssiin ”Ahsoka Tano will return”, mutta on selvää, että niin hän tekee. Kuten tämän pitkäksi venyvän blogimerkinnän alussa totesin, tällä hetkellä jää vielä nähtäväksi, tapahtuuko niin Ahsoka-sarjan toisella tuotantokaudella vai Dave Filonin ”Mandoverse-elokuvassa”. Tämä kertookin paljon siitä, miten sarjan kahdeksas jakso The Jedi, the witch and the warlord päättyi.

Yhtäältä viimeisen jakson ja sarjan loppu tuntuivat ilman muuta enemmän kertomuksen ensimmäisen episodin lopetukselta kuin minkään tarinan varsinaiselta pisteeltä. Toisaalta lukuisat cliffhangerit jättivät avoimeksi, jatkuuko kertomus tästä yhtenä kokonaisuutena vai haarautuuko se.

Nimihenkilönsä Ahsokan sarja jätti yhdessä Sabinen ja Huyangin kanssa kaukaiseen galaksiin, ja vihjasi voimakkaasti, että Ahsokan seuraava seikkailu tapahtuisi siellä. Samalle Peridea-planeetalle jäivät myös Baylan Skoll, jonka todellisia motiiveja edes Thrawn ei huomannut, ja hänen oppilaansa Shin Hati, jotka tosin yllättäen ja suorastaan traagisestikin erosivat toisistaan. Baylan ”vapautti” oppilaansa lähtien itse etsimään sitä jotain tuntematonta, jota oli tullut Peridealta oikeasti hakemaan, mutta Shin otti vapautuksen hylkäämisenä, ja jäi itsekin Thrawnin matkasta etsimään katkerana omaa tietään.

Thrawn sen sijaan palasi ”meidän” kaukaiseen galaksiimme – mukanaan zombie-stormtroopereita, kolme Dathomirin iätöntä noitaäitiä ja ruumallinen salaperäisiä arkkuja. Mikään tästä ei varmasti tiedä hyvää galaksin hyviksille. Kun edessä tosiaan pitäisi olla sarjan luojan Dave Filonin oma elokuva, nämä lähtökohdat lupaavat elokuvan täyttävän nykyisessä kaanonissa Timothy Zahnin 1990-luvun ensimmäisen Thrawn-kirjatrilogian (Imperiumin perillinen, Hämärän laivue ja Keisarin käsky: 1991-93, suomeksi 1997-98) paikkaa, vaikka nuo kirjat nyt Legends-kaanonia ovatkin. Lienee varmaa, että myös Filonin elokuvassa on kyse siitä, kuinka Thrawn kokoaa Imperiumin rippeet pyrkimyksenään kukistaa hapuileva Uusi tasavalta nuppuunsa.

Thrawnin uhan osalta leffan lähtökohta vaikuttaa olevan liki tarkalleen sama kuin Zahnin vanhojen kirjojen: niissäkin nerokas, mutta harvojen tuntema Thrawn palasi galaksin kaukaisilta laidoilta kutakuinkin yhtä monta vuotta Jedin paluun jälkeen. Thrawn tavoitteli tuolloin valtaa muun muassa keisari Palpatinen jälkeensä jättämien kloonauslaboratorioiden kautta – ja noita laboratorioita onkin viime aikoina nähty niin The Mandalorianissa kuin The Bad Batchissakin. Jälkimmäiseen valittu lokaatio oli jopa juuri Thrawn-trilogiasta poimittu Tantiss-vuori.

En silti odota Filonin elokuvasta kovin tarkkaan 1990-luvun kirjoja mukailevaa Imperiumin perillinen -sovitusta. Thrawnin hahmoa lukuun ottamatta niin moni asia on nyt perustavasti toisin. Ahsoka-sarjassa keskeiseen rooliin nostetut noidat, pahaa enteilevät arkut salaperäisine sisältöineen ja se, että Thrawn Ahsokan lopussa saapui nimenomaan Dathomirille eikä suoraan Imperiumin laivaston luo antavat vahvan viestin, että tapahtumat eivät tule suoraan mukailemaan Zahnin kirjoissa nähtyjä kuvioita.

Vielä merkityksellisempää on se, että Ahsoka-sarjan tapahtumien ulkopuolella koko Star Wars -kaanon ja galaksi on nyt säädetty perustavasti toiseen asentoon kuin missä ne olivat 1990-luvulla. Zahnin ensimmäiset kirjat olivat tietenkin suoraa jatkoa silloin olemassa olleille kolmelle Star Wars -elokuvalle, joten niissä galaksi oli yhä järeästi sisällissodassa Imperiumin kanssa, ja sen sodan tärkeitä sankareita olivat originaalitrilogian päähenkilöt Luke Skywalker, Leia Organa ja Han Solo.

Nykyisessä kaanonissa galaksi elää tässä vaiheessa hauraan välirauhan aikaa Imperiumin sortovuosien ja First Orderin terrorin välissä, ja vanhat sankarit ovat vetäytyneet vanhojen expanded universe -kirjojen asetelmaa kauemmas Uuden tasavallan ytimestä. (Tähän tietenkin keskeisesti liittyvät ulkoelokuvalliset seikat eli se, että siinä missä Zahnin oli helppo kuvitella Luken ja Leian myöhempiä vaiheita, 2020-luvun tekijät eivät voi tuoda kameran eteen 30 vuotta nuorempaa Mark Hamillia eivätkä enää Carrie Fisheriä lainkaan.) Näin ollen en usko Zahnin toiseksi kuuluisimman luomuksen Mara Jaden ilmestyvän minkään nurkan takaa enää tähän kaanoniin, koska hänen tarinansa liittyy niin keskeisesti Legends-kaanonin versioon Luke Skywalkerista, enkä oikein usko edes Luken kovin merkittävään osaan Filonin elokuvassa, vaikka nykytekniikalla hän toki voi siinä jonkinlaisessa roolissa mukana ollakin. Nykyisessä kaanonissa sankarigalleriaan ovat tarjolla monet hahmot, joita Zahnin aikaan ei ollutkaan: esimerkiksi tämän sarjan Ezra Bridger ja Hera Syndulla sekä sen toisen sarjan Din Djarin (Pedro Pascal) ja Grogu.

Mutta onko sinne tarjolla myös Ahsoka Tano – se onkin se varsinainen tuhannen taalan kysymys.

Ahsoka-sarjan loppu jätti mahdolliseksi, että Ahsoka Tano ei kenties palaisi meidän galaksiimme lainkaan. Aivan vähintään edessä näyttää ensin olevan seikkailu toisessa galaksissa, mihin muuten varmaankin viittaa myös viimeisen jakson nimen Narnia-sanaleikki: Peridea-planeetan toinen kaukainen galaksi on Ahsokalle yhtä tuntematon kuin Narnia Pevansien lapsille ikään. Morai-linnun näyttäytyminen tarkoittaa animaatiosarjojen perusteella, että Ahsoka on Peridealle haaksirikkoutuneena juuri siellä missä hänen kuuluukin olla.

Myös Baylan Skoll uskoo olevansa siellä, missä hänen kuuluukin olla. Sarjan lopun jo nyt ikoniselta tuntuvassa hienossa kuvassa hän seisoo muinaisten patsaiden äärellä, katsoen kaukaisuudessa loistavaa ohutta liekkiä – muuten tämäkin hyvin Keski-Maan mieleen tuovaa kuvastoa. Vaikuttava kohtaus jäi odottamattomasti näyttelijä Ray Stevensonin viimeiseksi, mikä on suuri sääli, sillä Stevenson teki roolin erinomaisen hienosti. Mutta vaikka saappaat ovat suuret, tämän jälkeen hahmo on kai aivan pakko recastata, sillä nythän koko tämän sarjan ajan pohjustettu tarina jäi aivan kesken. Baylan etsii suurta voimaa, mutta mitä hän siis etsii?

Patsaat eivät ole mitä tahansa patsaita. Ne esittävät Mortis-jumalia, The Clone Warsissa esiteltyjä Voiman valoisan puolen, pimeän puolen ja tasapainon inkarnaatioita. Sen sarjan Mortis-jaksoissa nuo mystiset jumalat testasivat Anakin Skywalkerin roolia Voiman valittuna, ja tulivat samalla vihjanneeksi Ahsokan olevan valon puolen avatar.

Moni on vetänyt tästä yhtäläisyysmerkit siihen, että Baylan Skoll etsii Mortis-jumalia ja Ahsokan seuraava seikkailu vie heidän luokseen. Itse en olisi ihan yhtä varma. Kuten tässäkin kirjoituksessa on ilmi käynyt, (meille) SW-faneille on tyypillistä kuvitella hurjempia kuin mitä Dave Filoni ja kumppanit meille lopulta tarjoilevat. Moniko vielä muistaa, että tässäkin sarjassa nähtiin alkupuolella kypäräpäinen pahis Marrok, jonka päähineen alta moni netissä epäili paljastuvan ties kenen tutun tai puolitutun? Mutta lopulta hatun alla olikin kirjaimellisesti pelkkä savuverho, eikä ”hahmoon” välttämättä palata enää koskaan.

Vaikka on siis toki mahdollista, että Ahsokan seuraava seikkailu vie Voiman tasapainon synnyille syville, mielestäni on vähintään yhtä todennäköistä, että Mortis-jumalien patsaat ovat vain silkka silmänisku ne tunnistaville faneille, ja että Baylan Skollin määränpäässä odottaa jotain paljon maallisempaa. Ehkä esimerkiksi vain reitti ”maailmaan maailmojen välissä” – jota pitkin Ahsoka ja kumppanitkin voisivat palata omaan galaksiinsa?

(Mortis-jumalien patsailla on joka tapauksessa merkittävä in universe -merkitys, vaikka itse jumaliin ei live action -sarjoissa törmättäisikään. Ne nimittäin tarkoittavat, että Peridean galaksin mytologiset yhteydet ”meidän” kaukaiseen galaksiimme ovat paljon Dathomirin noitiakin syvemmät, ja mahdollisesti esimerkiksi, että Voiman käytön alkuperä piileekin Perideassa: aloittihan Huyang-droidikin tarinansa meille niin tutuilla sanoilla ”A long time ago in a galaxy far far away…”.)

Pidän nimittäin paljon todennäköisempänä, että Filoni tosiaan palauttaa Ahsokan omille planeetoilleen kuin vaihtoehtoa, jossa hän jäisi pysyvästi seikkailemaan tähän toiseen galaksiin. Tässä vaiheessa stetsonpäisellä Lucasin imperiumin perillisellä on ollut jo monta vaihtoehtoa siirtää Ahsoka pois näyttämöltä, erityisesti Rebelsissä, jossa näin tekemällä olisi sitä paitsi väistetty ongelma, että Ahsoka onkin elossa galaksissa kapinaliiton vuosien aikana, muttei koskaan yritä pelastaa Anakinia pimeältä puolelta eikä ole yhteydessä Obi-Waniin, Yodaan eikä Lukeen. Aina Filoni on kuitenkin palannut Ahsokansa pariin, ja minusta tuntuu täysin selvältä, että hän haluaa Ahsokan myös omaan elokuvaansa.

Mutta tapahtuuko Ahsokan paluu kaukaisesta galaksista siis sivujuonena Filonin elokuvassa vai toisena tuotantokautena Ahsoka-sarjaa ennen sitä – se jää nähtäväksi. (Voi olla, että asiat ovat aidosti auki Disney-Lucasfilmin kammareissakin, koska tätä vuotta ovat leimanneet Hollywoodin käsikirjoittajien pitkään kestänyt ja näyttelijöiden yhä tällä hetkellä jatkuvat lakot.) Toivoisin kuitenkin toista kautta Ahsokaa, sillä niin paljon jännittävää hänelle, Sabinelle, Baylanille ja Shinille voisi Peridealla tapahtua ennen todennäköistä kotiinpaluuta.

Oikeastaan vasta sen päätöksen myötä paljastuu sekin, oliko Ahsokan mukaan nimetty sarja vain pohjustus Filonin omalle elokuvalle, vai kasvaako siitä sellainen kahden tai useammankin kauden kertomus, jonka keskushahmolta Ahsoka Tano oikeasti tuntuisi. Kaikesta kritiikistänikin huolimatta katsoisin tätä mielelläni lisää.

The Mandalorianin kolmas kausi kertoi mandalorealaisista, mutta samalla kovin vähän yhtään mistään

Posted on 04/05/2023 by Aki Jörgensen

Vastaus

Kirjoittaessani viimeksi The Mandalorianin kolmannesta kaudesta siitä oli nähty viisi jaksoa kahdeksasta, ja kirjoitin sarjan tuntuvan olevan aivan eksyksissä. Siinä vaiheessa sarja tuntui lähes täysin purkaneen pois mainion kakkoskauden jättämät jännitteet. Din ”Mando” Djarin oli palannut uskonnollisen kulttinsa uskolliseksi soturiksi ja ”Baby Yoda” Grogun kasvatti-isäksi, eikä sarjassa tuntunut enää olevan meneillään mitään ”monster of the weekiä” kummempaa. Jon Favreaun vetämän sarjan käsikirjoitusten tämän kauden tasoa tuntui myös yhä enenevässä määrin kuvaavan se, kuinka kirjaimellisesti tuo tietyntyyppisiä yksittäisjaksoja tarkoittava termi tuntui sopivan The Mandalorianiin: kai tekin olette huomanneet, kuinka melkein jokaisessa sarjan jaksossa tosiaankin käydään taistelua milloin minkäkinlaisen monsterin kanssa?

Nyt kolmoskauden loputkin jaksot on nähty, enkä joudu juurikaan korjaamaan kritiikkiäni. Siitäkään huolimatta, että eittämättä kauden parhaat jaksot olivat sen lopussa.

Positiivisen kautta, siis! Kun kahdenlaisten mandalorealaisten liittouma – Din Djarinin kasvattaneet kuuppiaan kypärissään hautovat fundamentalistit ja Bo-Katan Kryzen johtamat hiuksiaan hulmuttelevat liberaalit – löivät sovinnon kättä, lähtivät katsomaan kotiplaneetan kuntoa ja häätivät Mandalorelta sinne pesiytyneet inhat imperiaalit, sarja löysi yhdentekevien sivujuonten jälkeen selvän kulku-uran ja sitä kautta koko tuotantokaudelle lopulta draaman kaaren. Siinä missä edellisillä tuotantokausilla kyse oli ollut Din Djarinin (Pedro Pascal) ja Grogun seikkailuista ja etenkin kakkoskaudella siitä, että Din pyrki toimittamaan Grogun ”omiensa” eli jedien pariin, tällä tuotantokaudella keskiössä olivat mandalorealaiset laajempana joukkona. Heistä mainittu Bo-Katan (Katee Sackhoff), tuo syyllisyydentunnon riivaama kuumapää, kohosi samalla käytännössä sarjan toiseksi päähenkilöksi (ainakin tämän tuotantokauden ajaksi – palaan tähän).

Hyvänä osoituksena siitä, että Star Wars -fanit osaavat spekuloida ihan millä tahansa, on The Mandalorianiin lähes koko sen ajan liittynyt spekulaatioita sarjan nimen merkityksestä, vaikka se ei pinnalta katsoen juuri eksplisiittisempi voisi olla. Lähtökohtaisesti nimi kun tietenkin tarkoittaa Din Djarinia (jolla sarjan alussa ei edes ollut muuta nimeä ”mandalorealaisen” lisäksi), mutta moni on joksanut epäillä Grogusta kasvavan sarjan aikana otsikon ”oikeasti” tarkoittama mandalorealainen, kenties myös Mandaloren tuleva johtaja. Tämän tuotantokauden aikana taas joissakin fanipiireissä arveltiin sarjan nimitittelin vaihtuneen tai olevan vaihtumassa Bo-Katanille, ja spekuloipa joku Djarinin hahmon kuolemallakin kolmoskauden finaalia odotellessaan. Sellainenkin teoria esitettiin, että ehkäpä sarjan nimeen oltaisiinkin lisäämässä s-kirjain, siis kuvaamaan mandalorealaisia monikossa.

Vaikka mitään tällaista ei tapahtunut, ja vaikka en todellakaan itse odottanut showrunner Jon Favreaulta mitään niin radikaalia kuin päähenkilön kuolemaa, niin henkisemmällä tasolla juuri tuohon suuntaan tämä kausi eteni – ja tuottaja-ohjaaja Rick Famuyiwa itsekin pyöritteli otsikonkin merkityksen todella muuttuneen äskettäin Star Wars Celebrationissa. Kyse oli tosiaan tällä tuotantokaudella (ja ainakin tämän tuotantokauden ajan) enemmän mandalorealaisista kuin yhdestä heistä – ja myös löytölapsi Grogun matka ”yhdeksi heistä” tosiaan jatkui. Ja mitä tulee Bo-Kataniin, hänen ja Dinin välinen dynamiikka oli mielestäni se oikeasti paras asia tässä kaudessa. Bo-Katanin läsnäolo toi Dinistäkin esiin uusia puolia, ja kun kypäräuskonnostaan kiinni pitävä yksinäinen sutemme lausui Bo-Katanille sanat ”Your song is not yet written. I will serve you until it is”, huomasin pitkästä aikaa jopa alkavani tosissani kannattaa Star Wars -hahmojen shippausta.

Kahdessa viimeisessä jaksossa törmättiin jälleen myös Imperiumiin, sarjan pääpahikseen moff Gideoniin (Giancarlo Esposito) ja sitä myöten myös sellaiseen asiaan, jota saattaisin hyvälle päälle sattuessani kutsua sarjan pääjuoneksi.

Seitsemännen jakson The Spies (jossa ei muuten nimestä huolimatta juurikaan harrastettu vakoilua) aloittanut kohtaus, Imperiumin jäljellä olevien rippeiden salakerhon kokous, oli jo yksinään täpösen täynnä silmäniskuja, vihjauksia tulevasta ja toiveiden täyttymyksiä monille pitkän linjan Star Wars -fanille, ja miksei siis minullekin.

Siellä oli Brendol Hux, jatko-osatrilogian amiraali Huxin tätä ennen vasta oheiskirjallisuudessa mainittu inhottava isä, jota näytteli jatko-osatrilogian Huxin näyttelijän veli Brian Gleeson. Siellä oli Gilad Pellaeon, suuramiraali Thrawnin uskollinen oikea käsi, monille rakas hahmo jo 1990-luvulta ja Legends-tarinakaanonista, josta hahmo muistetaan muun muassa Imperiumin vihoviimeisenä johtajana. Hänetkin nähtiin siis nyt ensimmäistä kertaa elävän näyttelijän tulkitsemana (roolissa Xander Berkeley, tuttu muun muassa 24-sarjasta). Ja mainittiinhan siellä Thrawn itsekin. Tämä kaikki johtaa tietenkin kohti ensi syksyn Ahsoka-sarjaa ja Dave Filonin tulevaa Mando-aikakauden hahmot ja juonet yhteen kokoavaa elokuvaa ja, itse asiassa, tietysti lopulta myös kohti sitä jatko-osatrilogiaa, sillä me katsojat The Rise of Skywalkerin myötä tiedämme, että Imperiumin jäänteiden salamyhkäisen puuhastelun ja kloonauskokeiden päässä häämöttävät kronologisesti katsoen First Order ja lopulta myös itse keisari Palpatinen paluu.

Tätä kohtausta katsoin siis tietenkin aivan täpinöissäni, ja aina on mukavaa yleisestikin nähdä myös kunnon Imperiumin katalia juonia ja pillerin muotoisia valokuvioita käytävien seinillä. The Spies -jakson avauskohtauksen muuten todennäköisesti kirjoitti juuri näiden aikojen Star Warsin suuria linjoja vetelevä Filoni, joka oli merkitty tuon jakson toiseksi kirjoittajaksi, mutta joka muun ajan tämän kauden tuotannosta oli kiireisempi oman Ahsoka-sarjansa parissa.

Mutta mitä sitten tulee näitä puitteita seuranneisiin varsinaisiin The Mandalorianin kolmoskauden lopun tapahtumiin, en varsinaisesti haukkonut henkeäni, vaikka kauden kaksi viimeistä jaksoa tosiaan parannus edeltäjiinsä olivatkin. Mandaloren sankarit taistelivat Imperiumin ilkiöitä vastaan ja selvisivät lopulta voittajina, mikäpä siinä, mutta tätä kirjoittaessani en usko nähneeni kolmoskaudella montakaan kunnolla mieleen jäävää kohtausta.

Välinpitämätön fiilikseni johtuu varmasti osittain siitä, että sata rakettirepuilla lentävää mandalorealaista taistelemassa sadan rakettirepuilla lentävän Imperiumin iskusotilaan kanssa ei vain yksinkertaisesti ole sitä, mitä minä Star Warsilta haluan. Periaatteessa ajattelen, että suon tällaisten kohtausten ilon niille, joille ne ovat sitä. Mutta omasta puolestani joudun tosiaan toteamaan, että jos tämä on parasta mitä The Mandalorianilla on tarjota, tämä on minulle liian överiä.

Tai oikeastaan siis totean näin: tämä ei ole parasta mitä The Mandalorianilla on minulle tarjota, koska toisella kaudella oli minustakin ihan oikeasti hyviä jaksoja, mutta jos tämä oli parasta, mitä sarjan kolmannella kaudella oli tarjota, ei tuo kolmas kausi tosiaankaan ollut minusta kovin hyvä.

Kolmannen kauden lopusta tuntuivat myös sitä katsoessani puuttuvat sellaiset draamalliset yllätykset, joita sarjojen tuotantokausien loppuun tavataan asetella. Juuri tämän nimenomaisenkin sarjan kakkoskauden lopussa Luke Skywalkerin saapuminen näyttämölle oli esimerkiksi todella jännittävä ja koko franchisen historiaankin painuva hetki, ja kuten sanottua, pari muutakin juonikuviota jätti minut silloin odottamaan innolla jatkoa. Esimerkiksi se, että Mandaloren mahtimiekka darksaber päätyi Dinille, joka ei sitä halunnut.

Tältäkin osin Jon Favreau jatkoi kolmannella kaudella jännitteidensä purkutöitä. Aivan kuten Dinin kakkoskauden lopussa uhraukselta tuntunut Grogusta luopuminen ei johtanut edes yhteen ainoaan Groguttomaan jaksoon, päätyi myös darksaber Diniltä Bo-Katanille siten, että Din ei sillä koskaan ehtinyt mitään tehdäkään. Ja vaikka Bo-Katanilla olikin tällä kaudella itsensä etsimisen ja löytämisen hahmokaari, lopulta hänkin palasi vanhaan rooliinsa mandalorealaisten johtajaksi aivan kuin mitään muuta vaihtoehtoa ei olisi ollutkaan. Sujuvaa ja ehkä jopa uskottavaa, mutta dramaattista vain laimeudessaan. Lopulta darksaberkin ihan noin vain hajosi (ei muuten ollut kummoista tekoa ollakseen soturikansan pyhä pistin).

Yllätyksettömyyden ylimpänä huippuna kauden lopussa katsojalle tarjoiltiin jonkinlaisella nyyhky-oletuksella kohtausta, jossa Din Djarin adoptoi Grogun pojakseen. Ainakin minä katsojana raavin päätäni miettien, että eikö hän sitten ollutkaan tehnyt niin jo hyvän aikaa sitten.

(No, The Spies -jakson lopussa kuoli kyllä sankari-mandaloreaanien rivistä yksi lihaskimppu, mutta jos joku katsoja koki sen dramaattisena, traagisena tai yllättävänä, onnittelen häntä eläytymisen kyvystään.)

Itse asiassa kolmoskauden loppu tuntui käärivän koko sarjan asetelmat niin sujuvaan pakettiin, että se olisi käynyt vaikka sarjan päätösjaksosta. Ketään uutta yllätyshahmoa ei enää tuotu näyttämölle sekoittamaan pakkaa tai vihjaamaan tulevasta. Pääpahis Moff Gideon kuoli (ellei kuollut sitten ollut klooni…). Hänen salaperäiset kytköksensä Mandaloreen paljastuivat ja niihin liittyvät juonet tehtiin tyhjäksi, ja mukana meni myttyyn myös Groguun kohdistuva uhka. Kypäräpäiden kotimaailmakin on nyt oikeiden omistajiensa hallussa, ja näin ollen sekin juonilanka on jälleenrakennusta vaille valmis.

Mandalorealaiset eivät jääneetkään Greef Kargan planeetalle Nevarrolle, jolle he vain pari jaksoa sitten aikoivat asettua, mutta sen sijaan sinne vetäytyivät kauden lopussa Din ja Grogu mökkeilemään. Tosin he myös kävivät ilmoittautumassa Uuden Tasavallan lentäjä-ässäkaverilleen Carson Tevalle (Paul Sun-Hyung Lee) vapaaehtoiseksi ja kirjanpidon ohittavaksi joka paikan höyläksi. Kohtaus sinetöi Dinin matkan palkkionmetsästäjäksi vastuulliseksi aikuiseksi, sillä siinä hän siirtyi lopullisesti ”hyvisten puolelle”, säilyttäen kuitenkin Star Wars -maailmaan sopivan seikkailullisen epäammattinsa.

Kaiken kaikkiaan: tähän sarja olisi tunnelmiensa puolesta hyvin voinut vaikka päättyäkin, ja vaikka se tästä siis jatkuukin, tämä tuntui vähintään puolipisteeltä. Ja sellaisena kovin kevyeltä.

Kun tätä kirjoittaessani luin Dave Filonin sanoja The Wrapin haastattelusta, en voi olla ihmettelemättä, miten minusta tuntuu, kuin katsoisin aivan eri sarjaa kuin mitä tekijät kuvittelevat tekevänsä. Näin nimittäin lausui Filoni tästä kaudesta:

This story by definition is “The Mandalorian” and speaks to that part of the “Star Wars” saga that we’re now telling specifically about Din Djarin and Grogu. But they’ve pulled into their orbit many other Mandalorian characters, namely Katee Sackhoff’s Bo Katan. You have the armor. And I think that it starts to raise a lot of questions about The Way and what is The Way. And when they speak vaguely about their home planet of Mandalore, which was basically lost and really destroyed in the war with the Empire – is there any chance of rectifying that, reclaiming that? And what does that mean for our lead character Mando? What does that mean for Grogu now that Grogu’s chosen to be with Mando instead of following Luke in the path of the Jedi? What are all these little signs and tea leaves saying to us in our “Star Wars” galaxy?

Parhaalla tahdollakaan en näe tämän kauden millään tavalla kyseenalaistaneen sitä, mikä on ”the way”. Päinvastoin: kun kakkoskauden lopussa luulin sen kysymyksen olevan nyt Din Djarininkin mielessä, kolmoskaudella jopa Bo-Katan tuntui löytävän saman ”the wayn” jota aseseppä (Emily Swallow) kultilleen saarnaa. Ja vastaus kysymykseen siitä, ”mitä tämä kaikki tarkoittaa Mandolle ja Grogulle”, vaikuttaa tämän kauden perusteella olevan lähinnä ”eipä juuri kummempia”.

Reilun viikon sulattelun jälkeen mietin kuitenkin, olisiko kolmannen kauden lopun yllätyksettömyys pitänyt laskea jonkinlaiseksi positiviiseksi yllätykseksi. Siis vaikkapa se, että kaikki keskeneräiset juonet tosiaan tuntuivatkin päättyvän jo tässä vaiheessa, vaikka olisin olettanut esimerkiksi Gideonin edelleen pakenevan tai hänen kloonaushankkeensa kääntyvän uudelle vaihteelle. Tai se, että kukaan ei ratsastanut planeetan alla lymyävällä mytosauruksella, vaikka sellaista tunnuttiin petaavan…

Puhumattakaan siitä, että aseseppä ei sittenkään paljastunut pahikseksi ja moff Gideonin liittolaiseksi! Käsikirjoitus tuntui minun ja monen muun mielestä aiemmissa jaksoissa monta kertaa vihjailevan hänen motiiviensa kataluudella, ja vielä toiseksi viimeisessä jaksossa hahmo poistui näyttämöltä kuin tekosyyn nojalla juuri ennen muiden astumista Gideonin ansaan. En aivan rehellisesti osaa sanoa, pitäisikö minun olla tyytyväinen siitä yllätyksestä, että tätä yllätyskäännettä ei tapahtunutakaan ja tämä todellakin ilmeiseltä vaikuttanut juonikuvio osoittautui kuvitelluksi – vai turhautua sarjan kehnosti käsikirjoitetuista hahmoista ja siitä, että aseseppä jatkanee siis merkillisesti motivoituja kaunopuheitaan tulevillakin tuotantokausilla.

The Mandalorianin neljännellä kaudella aiotaan ilmeisesti käyttää ne ideat, joihin perustuen Lucasfilmillä oli muutama vuosi sitten tekeillä aivan oma spinoff-sarja Rangers of the New Republic. Se julkistettiin The Mandalorianin kakkoskauden päätyttyä joulukuussa 2020 monien muiden SW-projektien lomassa, mutta pantiin hyllylle todennäköisesti jo seuraavana keväänä. Rangers-sarja jäi tekemättä ilmeisesti siksi, että sen keskushahmoksi oli kaavailtu Cara Dunea, eikä hahmo ollut enää käytettävissä, kun näyttelijä Gina Caranon aktiivisen trumpilainen some-käytös johti koko hahmon kirjoittamiseen ulos SW-sarjoista.

Kolmannen kauden lopussa Din Djarin vaikutti kuitenkin ilmoittautuvan Cara Dunen paikalle Uuden Tasavallan likaisten töiden tekijäksi, joten tämä näkökulma Uuden Tasavallan ajan ongelmiin saadaan nähtävästi Mandalorian-spinoffin sijaan pääsarjan sisällä. Tämän kauden alkupuolen irtonainen Coruscantille sijoittunut välinäytös, joka kuvasi Uuden tasavallan ja entisten keisarillisten välisiä kalseita tunnelmia, voidaan sekin nähdä johdantona kohti seuraavaa kautta.

Tämä saattaa myös tarkoittaa, että iloni Bo-Katan Kryzen roolin kasvusta sarjassa tällä kaudella jää lyhytaikaiseksi. Ehkäpä Jon Favreau todellakin kertoi tällä kaudella kaiken, mitä hänellä ollenkaan oli sanottavaa Mandaloresta ja mandalorealaisista ja siitä, mikä tähän asti oli tuntunut sarjan jonkinlaiselta kasvavalta pääjuonelta, ja seuraavilla kausilla Dinin ja Grogun on määrä jälleen seikkailla irtonaisissa jaksoissa kahdestaan galaksin laitamilla kuten useimmissa ensimmäisen ja toisenkin kauden jaksoissa. Ennustan odotettavissa olevan lisää Imperiumin kätyreitä (matkalla kohti Thrawnia ja Dave Filonin tulevaa Mandoversen mega-elokuvaa) ja lisää viikon hirviöitä (matkalla kunkin jakson lopputekstejä)

(Takana vasemmalla hatussaan itse Dave Filoni.)

The Mandalorian tuskin on sarja, josta koskaan löytyy suurta suunnitelmaa. Kolme ensimmäistä kautta tuskin muodostavat minkäänlaista harkittua ensimmäistä näytöstä, vaikka niitä seuraisi kuinka monta muuta tuotantokautta uusien juonikuvioiden äärellä. Viimeistään nyt nähdyn perusteella en usko, että Favreaulla on ollut ensimmäistä tai toista kautta kirjoittaessaan tarkkaa aavistustakaan tulevasta, enkä usko, että hänellä on nytkään mielessään mitään tiettyä loppua tai ehkä edes juonikuvioita kovin kauas eteenpäin. Hän on antanut ymmärtää, että voi jatkaa sarjan tekemistä vaikka kuinka pitkään.

Din Djarin on Star Wars -päähenkilöistä se, joka kaikkein vähiten kulkee Joseph Campbellin ”sankarin tuhannet kasvot” -teorian mukaista klassista sankarin kasvutarinan polkua, jota esimerkiksi Luken, Anakinin, Reyn, Cassian Andorin ja monen muun rakastetun saagan hahmon voi katsoa toisintavan. Valitettavasti tämä ei tarkoita, että Din olisi siksi jotenkin erityisellä tavalla kirjoitettu hahmo, vaan sitä, että hän ei ole noiden muiden hahmojen tavoin seikkailuidensa ensisijainen toimija lainkaan, vaan aina kuin virran vietävissä. Siitä näkökulmasta, että George Lucas muisteli Star Warsia luodessaan oman lapsuutensa ikuisuuteen jatkuvia sarjaelokuvia loputtomine cliffhangereineen, Din Djarin on tavallaan hyvin osuva Star Wars -hahmo, sillä hän seikkailee jaksostaan toiseen kehittymättä koskaan kummemmin aivan kuin Buck Rogers ja Flash Gordon 1930-luvun sarjaelokuvissa tekivät. Harmi vain, että Lucasin ja hänen seuraajiensa tosiasiassa luoma Star Wars tunnetaan parhaimmillaan juuri päinvastaisesta: tarinoista, jotka nimenomaan johtavat johonkin, ja joissa episodien lopussa asiat ovat toisin kuin niiden alussa.

The Mandalorian on eksyksissä, ja sarja on käyttänyt jo yli puolet kolmannesta kaudestaan vain itsensä nollaamiseen

Posted on 02/04/2023 by Aki Jörgensen

Ei ole mikään salaisuus, että minä en ole missään vaiheessa ollut valtavan innoissani The Mandalorianista. Sarjan toinen kausi oli kuitenkin valtava parannus ensimmäiseen, ja siitä jäi kokonaisuutena minullekin oikein hyväkin fiilis.

Mutta meneillään olevalla kolmannella kaudellaan sarja tuntuu olevan aivan eksyksissä.

Tätä kirjoittaessani The Mandalorianin kolmannesta kaudesta on nähty viisi jaksoa kahdeksasta. Siis varsinaisesta kolmannesta kaudesta, laskematta välilukua The Book of Boba Fett, joka loppujen lopuksi tosiaan paljastui pikemminkin sivupoluksi The Mandalorian-sarjasta kuin omaksi kertomuksekseen. Ja sitä paitsi täysin tarpeettomaksi ja epäonnistuneeksi sivupoluksi. Kirjoitin tuolloin, että The Book of Boba Fettin olisi kannattanut olla oman sarjansa sijaan noin kolme jaksoa The Mandalorianin kolmannelta kaudelta, koska sen parhaat osat olivatkin sen Din Djarin -osuudet ja koska sillä ei ollut itse asiassa yhtään mitään sanottavaa Boba Fettistä. Toisessa kirjoituksessa kutsuin The Book of Boba Fettin jaksoa The Return of the Mandalorian peräti parhaaksi näytellyksi SW-sarjajaksoksi – Andorin jälkeen se ei sitä enää ole, mutta ”paras Mandalorian-jakso” se varmasti onkin.

Nyt sanon, että se jakso olisi ansainnut olla The Mandalorianin kolmannen kauden avausjakso. Ja että nuo noin kolme Boba-sarjasta kuvitteellisesti tiivistettyä jaksoa olisivat todellakin mahtuneet The Mandalorianin kolmoskaudelle sen jaksolukua kasvattamatta, ja ne olisivat siellä parantaneet kauden tasoa.

The Mandalorianin toisen kauden lopussa tuntui siltä, että sarja jäi kutkuttavan jännittävään paikkaan. Tarina oli saavuttanut pisteen, jota kohti se siihen asti oli kulkenut, joten nyt edessä olisi jotain, jota emme osaisi vielä edes ennakoida. Din Djarin (Pedro Pascal) vaikutti olevan jättämässä taakseen ainakin osan äärimandalorealaisen kasvattikulttinsa opinkappaleista, kenties riisumassa kypäräänsäkin useammin. Hän oli kasvanut isänä ja ihmisenä, mutta joutui luopumaan rakkaasta Grogustaan täytettyään tehtävänsä toimittaa tämä jedien pariin. Vaikein paikka tuntui olevan edessä seuraavaksi: nyt Din Djarinin olisi selvitettävä, kuka hän itse asiassa olisi ilman hänen elämäänsä siihen asti täyttäneitä tehtäviä. Kuka hän olisi, ellei hän olisi palkkionmetsästäjä, uskovainen kultin soturi eikä tällä hetkellä edes vastuussa löytölapsestaan? Kaiken tämän lisäksi sarja työnsi kakkoskauden viimeisillä hetkillä vastahakoisen Dinin käsiin darksaberin, mustan valomiekan, tuon mandalorealaisten muinaisen valtikan ja marsalkan sauvan, joka vaikutti juonilankana johtavan Diniä jopa mandalorealaisten johtajan tai yhdistäjän asemaa kohti.

Valitettavasti sarjan luoja ja pääkäsikirjoittaja Jon Favreau ei näytä kolmannella kaudella haluavan seurata yhtäkään näistä aiemmin asettamistaan juonista. Omaan silmääni vaikuttaa siltä, että aivan kuin hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mitä hän halusi Boba Fettin omalla sarjalla tehdä, ei hänellä näytä olevan enää aavistustakaan, mihin hän haluaisi tätä varsinaista pääsarjaansakaan viedä. Tällä hetkellä The Mandalorian ei ainoastaan polje paikallaan, vaan se askeltaa koko ajan omia askeliaan taaksepäin.

Käytännössä kaikki The Mandalorianin kakkoskauden lopun jännitteet on nyt nollattu.

Groguhan palasi Mandon luo jo kausien välissä, The Book of Boba Fettissä. Niin nopeasti, että kumpikaan hahmoista ei ehtinyt seikkailla ruudulla erikseen, eikä katsoja ehtinyt heidän jälleennäkemistään vielä edes odottaa. Yhteen palattuaan kaksikon suhteessa mikään ei tunnu muuttuneen. Din Djarin on roolinsa hyväksynyt avaruusiskä ja Grogu vähitellen uutta oppiva junnupelaaja, mutta kumpikaan ei ole katsojalle mitään näiden rooliensa ulkopuolella. (Jon Favreau selitteli haastatteluissa, että Mandon kakkoskauden ja The Book of Boba Fettin välissä olisi muka kulunut pari vuottakin, mutta se ei kyllä käy oikein mitenkään sarjoissa nähdyn perusteella järkeen – otetaan nyt vaikka yhtenäkin todistuskappaleena se tosiseikka, että Mando menetti aluksensa kakkoskauden lopussa ja hankki sen tilalle uuden Boba-sarjassa lentääkseen heti kohta sillä tapaamaan Grogua – jalkapatikkamiehenäkö hän olisi seikkaillut pari vuotta?)

Entä Dinin elämä kypäränsä riisuneena ja palkkionmetsästäjän hanskat naulaan ripustaneena? Kolmoskausi kertoo meille, että kas, ei hän etsinytkään itselleen uutta elämää vapaana menneisyytensä kahleista. Sen sijaan hän palasi tuhlaajapoikana takaisin kypäräkulttinsa luo, sai ohjeet kylpeä Mandaloren alaisissa kaivoksissa kypärättömyyden syntinsä sovittamiseksi ja suoritti tämän videopelitehtävän kuuliaisesti. Vyöllään hänellä on kyllä darksaber, mutta ei hän tai sarjan juoni sitä mihinkään asetta kummempaan tarkoitukseen käytä. Din tahtoo yhä vain olla hiljainen ja näkymätön rivihahmo, ja tämä sarja tuntuu tahtovan pitää hänet sellaisena, vaikka hän shown päähenkilö onkin. Viimeksi nähdyn The Pirate -jakson lopussa Bo-Katan Kryze (Katee Sackhoff) nappasi Diniltä lopulta takaisin itselleen mandalorealaisten yhdistämisenkin tehtävän.

Sinänsä sukeltaminen muserrettuun Mandaloreen ja Keski-Maan Moriasta muistuttaviin kaivantoihin kolmoskauden kakkosjaksossa The Mines of Mandalore on ilman muuta ollut tämän heikon kolmannen kauden parasta antia. Samassa yhteydessä sopii kehua, että tällä kaudellaan The Mandalorian ei ole minusta enää entiseen tapaan tuntunut ”kuplassa kuvatulta”. En osaa sanoa, kuinka monet kohtauksista on tällä kertaa todellisuudessa kuvattu ulkoilmassa vai onko Lucasfilm vain tullut taitavammaksi piilottamaan The Volume -lednäyttö-kuvausstudion rajat, mutta joka tapauksessa aidon avaruuden tunne on ollut tervetullut.

Mutta Mandalore-vaihetta lukuunottamatta kaudessa ei totisesti ole ollut kehumista. Sen ulkopuolella olemme nähneet lisää videopelimäisiä tehtäviä ja kuljeskelua paikasta toiseen: milloin Din on hankkinut droidin osia sieltä, milloin tietoa täältä, milloin käynyt kukistamassa vihulaisen tuolla. Olemme nähneet viikon hirviöitä (krokotiilejä, lentoliskoja, avaruuspiraatteja) seikkailuissa, jotka irtonaisuudessaan tuovat mieleen 1990-luvun scifisarjojen keskitason – tai Star Wars -animaatiosarjat, mutta jostain syystä kohtaukset, jotka saattaisivat toimiakin animaatioissa, turhauttavat näyteltyinä. Jaksojen rytmi on ollut hidas ja panokset matalat – jälleen lukuunottamatta sitä ihan toimivaa kakkosjaksoa.

Eikä sarjan dialogin taso tai käsitys huumorista ole ainakaan parantunut entisestä. Olen tosin koko ajan kokenut, että minä itse en ole tämän shown aaltopituudella siinä missä jotkut muut selvästi ovat, mutta tosiaankin minusta tuntuu tällä kaudella yhä vain enemmän siltä, että The Mandalorian luulee sen sivuhahmojen kuten mekaanikko Peli Motton (Amy Sedaris), mahtailevan Greef Kargan (Carl Weathers) tai nyt tällä kaudella vaikkapa episodi IX:stä lainattujen pikkuisten droidiseppien olevan hyvin hauskoja, ja minä itse en katsoessani huvitu edes miedosti. Mandalorealaisten aseseppä (Emily Swallow), joka on noussut tällä kaudella isompaan rooliin ja jonka motivaatioihin ja kenties identiteettiinkin vaikuttaa sisältyvän juonilankoja, joista Jon Favreau on kiinnostunut, lausuu pateettisia repliikkejään pirtsakalla äänensävyllä, joka sopisi minusta paremmin jollekin aivan toiselle hahmolle.

Oma lukunsa (kirjaimellisesti) oli sarjan kolmas jakso The Convert, joka kertoi sarjan pääjuonesta lähes irrallisen tarinan Uuden tasavallan puolelle loikanneesta kloonitutkija Pershingista (Omid Abtahi) ja kuvasi samalla galaksin poliittistakin tilannetta The Mandalorianin aikaan ja vihjaili lisää Grogun kytköksistä Star Wars -elokuvien jatko-osatrilogian tapahtumiin. Se jakso oli paitsi teemoiltaan ja Coruscant-miljööltään, myös tyyliltään lähempänä viime vuonna nähtyä Andoria kuin The Mandaloriania, ja minusta se oli kyllä hyvin kiinnostavaa katsottavaa, mutta erinomaisia arvosanoja en jaksona antaisi sillekään. The Convert -jakson ongelma oli paitsi irrallisuus käsillä olevan sarjan kokonaisuudesta, myös se, kuinka vähäjärkiseltä tapahtumat siinä tuntuivat. Keisarillisten kaksoisagentti käytti siinä koko jakson toteuttaakseen monivaiheisen hunaja-ansan, jonka tavoite ilmeisesti oli vain saada kloonitutkijan päässä olevat liian raskauttavat tiedot pyyhittyä. Keisarilliseen tyyliin, samoin kuin tämän sarjan tyyliin, olisi paremmin sopinut yksinkertainen blaster-laukaus arvon tohtorin tietoja sisältävään päähän – ja silloin tämä kertomus olisi voitu kertoa vaikka alle varttitunnissa.

Ja mitä muuten tulee vähäjärkisiin tapahtumiin, niin tällä kaudella meidän sohvaltamme on erinäisiä muitakin kertoja huudettu Jon Favreaulle valittuja sanoja. Haluaisin kovasti ymmärtää mandalorealaisten kypäräuskovaisen Children of the Watch -kultin toimintatapoja ja motivaatioita, mutta kovin vaikeaa se on. He pitävät piiloluolansa oven edessä töröttämässä kahta vartijaa silloin, kun paikalla on vain oma jengi, mutta piiloutuvat luolaansa sisään silloin, kun tuntematon X-Wing lentää paikalle. He asuvat aurinkoisessa autiomaassa kaukana muista ihmisistä ja haluavat pitää asuinpaikkansa piilossa kaikilta voidakseen elää siellä vapaasti, mutta oikeastaan he haluaisivatkin ”asua taas planeetalla jossa heidän lapsensa voisivat leikkiä auringossa”, joten he päättävätkin muuttaa asutulle planeetalle täysin julkisesti tiedossa olevaan paikkaan. Ja se kypärä, niin, sehän tietenkin täytyy Bo-Kataninkin ehdottomasti pitää päässä koko ajan, jos tämä haluaa olla yksi heistä, paitsi että kun tarkemmin ajatellaan, niin eipä Bo-Katanin tarvitsekaan.

Bo-Katan Kryzen lasken tosin suorastaan tämän kauden parhaaksi osuudeksi – hän, toisin kuin Din, aidosti painiskelee tällä kaudella identiteettinsä ja mandalorealaisuutensa kanssa. Bo-Katanhan olisi halunnut sen darksaberin, ja Sackhoff on onneksi sen verran hyvä näyttelijä, että hän osaa näyttää ristiriitaisia tunteitaan naiivina pitämäänsä Din Djarinia kohtaan: ystävyyttä, kateutta ja sääliä. Ja hei, pääsimme näytellyssä Star Warsissa Kalevala-planeetalle! On se melkein yhtä hyvä rasti ruutuun kuin Teräs käsi -taistelulajin maininta Solo-leffassa – molemmat olivat vasta vienoja toiveita kirjoittaessani näistä kotimaamme ja Star Warsin kytkennöistä tässä blogissa Suomen täyttäessä 100 vuotta)!

Sekin minua kummastuttaa, että siinä missä The Mandalorianin kakkoskautta leimasivat lukuisat tuttujen hahmojen näyttäytymiset ja paluut (Ahsoka! Boba! Luke!) ja myös juonelliset yllätykset, kolmoskausi on ollut näiltäkin osin yllätyksetön. Viidennessä jaksossa The Pirate baaritiskillä vilahtanut Rebels-sarjan Zeb toki voidaan laskea tuttujen hahmojen joukkoon, mutta hänenkin esiintymisensä oli vain herkullinen cameo, ei kokonaisen jakson juonta ajava näyttäytyminen.

Ja kun meille näytettiin Grogun pelastuminen Coruscantilta episodi III:n aikana omassa flashbackissaan, siinä yllätyksellisintä oli, että pelastajaksi ei paljastunut kukaan merkityksellinen hahmo. Varmasti ihan hyvä niin: olisi ollut kokonaiskuvassa vain todella ongelmallista, jos esimerkiksi juuri pimeälle puolelle kääntyneen Anakinin olisikin näytetty säästävän Grogun tapettuaan ensin muut jedilapset, kuten moni fani etukäteen oli spekuloinut. Mutta se tarkoitti, että tälläkään pitkällä kohtauksella ei ollut oikeastaan mitään muuta annettavaa kuin purkaa siihen ladatut spekulaatiot. Tiesimmehän nimittäin kuitenkin sen jo, että jollain tavalla ja oletettavasti jonkun avulla Grogu Coruscantilta pelastui, ja kun pelastumiseen ei näin ollen liittynytkään mitään kovin merkityksellistä, ei sitä oikeastaan edes olisi tarvinnut meille näyttää. (Tosin oli tietysti ulkoelokuvallisesti hyvin sykähdyttävää, että pelastajaa näytteli juuri Ahmed Best, tuo Jar Jar Binksin tulkitsijana aivan aiheettomasti vuosia parjattu näyttelijä, joka kerran oli Star Wars -roolinsa kirouksellisuuden vuoksi itsemurhan partaalla.)

Kaiken kaikkiaan: tällaisia jaksoja, joista The Mandalorianin kolmoskausi tähän asti on muodostunut, olisi mahtunut niihin mainittuihin 1990-luvun scifisarjoihin, joissa tuotantokausissa oli 22 jaksoa ja pääjuonen odotettiinkin liikahtavan vain muutamassa jaksossa per kausi, mutta tällaiset 8-jaksoiset kokonaisuudet kaipaisivat ytimekkäämpää otetta. Etenkin kun kakkoskausi jätti pöytään kortit, joista oli lupa odottaa pelin kovenevan.

Kolmoskauden viimeisillä kolmella jaksolla on toki vielä mahdollisuus ryhdistäytyä. Sarjan pääpahiksena näyttäytyneen moff Gideonin (Giancarlo Esposito) paosta Uuden Tasavallan vankeudesta on nyt puhuttu jo sen verran alleviivaavasti, että eiköhän hän pian ilmesty vaatimaan itselleen Grogua, darksaberia tai molempia. Itse toivon, että loppukausi riuhtaisisi Dinin jollakin tapaa pois tämänhetkiseltä uraltaan siten, että neljänneltä kaudelta olisi lupa odottaa enemmän seikkailuja uusissa kuvioissa ja uusissa miljöissä, mutta varaudun pettymään.

Edellä mainitsin ohimennen Andorin, jonka ensimmäinen kausi nähtiin viime vuonna. Paitsi että se oli minulle ylivoimaisesti paras näytellyistä Star Wars -sarjoista, pidän sitä nyt puolen vuoden sulattelun jälkeen ihan Star Wars -kertomusten korkeimman eliittitason teoksena kaikista medioista, elokuvat mukaan lukien. Myönnän myös, että minua harmittaa jo nyt, että Andorin tekijät päättivät kertoa tarinansa vain kahdessa tuotantokaudessa – verrattuna vaikka siihen, että The Mandalorian jatkunee vielä pitkään.

Andor on tietenkin aivan erilainen sarja kuin The Mandalorian – melkein kaikessa. Siinä missä The Mandalorian on perusluonteeltaan viihdyttävä seikkailu jossa on mausteena komediaa siten kuin Star Wars -tarinoissa yleensä tapaa olla, Andor on vakava trilleri, joka paikoin on suorastaan ahdistavaa katsottavaa tavalla, jollaista Star Warsissa ei oltu ennen nähtykään. The Mandalorian kertoo ammatikseen seikkailevasta palkkionmetsästäjästä, siis kutakuinkin mahdollisimman starwarsmaisimmasta ammatista, kun taas Andor kertoo duunareista ja ”tavallisista ihmisistä”, jotka joutuvat elämään Imperiumin diktatuurin ikeessä. The Mandalorian keskittyy maailmaan päähenkilönsä ympärillä, Andor oikein asiakseen pyrkii kuvaamaan galaktisen konfliktin moninaisuutta ja jopa rohkeasti perustelemaan Imperiumin byrokraattien motivaatioita. Monet The Mandalorianin jaksot ovat 30-50 minuutin mittaisia yksittäiskertomuksia vaikka kytkeytyvät toki toisiinsa, Andor kertoo pitkää yhtäjaksoista tarinaa hitaasti kypsytellen. Ja siinä ehkä vasta päällimmäiset erot.

Mutta kun sanon rakastaneeni Andoria ja välittäväni The Mandalorianista tällä kaudella vielä vähemmän kuin aiemmin, en missään nimessä tarkoita, että The Mandalorianin pitäisi mielestäni olla kuin tuo toinen sarja. Päinvastoin: kaikki nuo edellä todetut erot nimenomaan tekevät kummastakin sarjasta omanlaisensa.

Sen sijaan toivoisin, että The Mandalorian olisi omassa tyylilajissaan yhtä hyvä kuin Andor. Siis yhtä hallitusti valitussa tyylissään kasassa pysyvä, yhtä johdonmukaisesti hahmojaan ja tapahtumiaan käsittelevä, yhtä uskottavasti kokonaisuudeksi suunniteltu. Toivoisin, että The Mandalorian olisi yhtä hyvä seikkailusarja Star Wars -galaksissa kuin Andor on jännityssarja Star Wars -galaksissa.

Tällä hetkellä se on kaukana siitä. Jos nyt lopuksi vielä sanon sanan tilanteen syistä, niin epäilen, että The Mandalorianin kolmoskaudessa näkyy, että edellisillä kausilla Favreaun aisaparina toiminut Dave Filoni on tainnut tämän kauden tuotannon aikaan olla kiireinen oman sarjansa Ahsokan parissa.

The Book of Boba Fettissä parasta olivat kyllä The Mandalorian -osat, mutta silti jokin tuntui olevan vinksallaan niissäkin

Posted on 15/02/2022 by Aki Jörgensen

Tämä piti vielä sanomani The Book of Boba Fettistä.

Siis sen jälkeen, että viime kirjoituksessani jo totesin, että tätä sarjaa ei olisi kannattanut edes tehdä, ja nyt kun se on nähty, sen voi nyt suosiolla vaikka unohtaa.

Minäkin kun totesin pitäväni The Book of Boba Fettin parhaina osuuksina sen ”Mandalorian-osia”, etenkin ja ihan sellaisenaan viidettä jaksoa The Return of the Mandalorian. Ja päätösarviossani totesin, että nuo osat ovat ikään kuin palanen, jonka poistan päässäni siitä, miten tuomitsen Boba-sarjaa tai sen olemassaolon oikeutusta.

No, sanonpa nyt vielä siis pari sanaa tästä poistetusta palastakin. Jotain omituista oli nimittäin niissä Mandalorian-osissakin.

Palatessaan Boba Fettin puuhailujen parista tarinan päähenkilöön Din Djariniin (Pedro Pascal) – siltähän se tuntui – The Book of Boba Fett siis kertoi kattavasti, mitä Mandolle kuuluu. Ja sehän oli kiinnostavaa, kuten todettu.

Ensin Din Djarin etsi käsiinsä entiset uskonveljensä ja -siskonsa. Sai asesepän takomaan Grogulle oman pienen haarniskan mittaamattoman arvokkaasta mithrilistä, anteeksi, siis beskarista. Tajusi, että hänen tiensä ei enää mahdu näiden äärimandalorialaisten uskonnon liikennesääntöihin. Tuunasi Tatooinella Peli Motton kanssa itselleen päheän uusvanhan hävittäjän, johon salaviisas mekaanikko rakensi kivan istuimen Grogullekin. Kävi kolkuttelemassa Luke Skywalkerin rakenteilla olevan jeditemppelin portteja. Jätti Grogulle lahjan. Kävi auttamassa Boba Fettiä jossain triviaalissa tappelussa joka liittyi jotenkin johonkin tarinantynkään, jonka voimme jo unohtaa. Ja sai kuin saikin Grogun takaisin luokseen.

Kiinnostavaa, mutta siinäpä se ensimmäinen omituisuus.

Tottakai oli koko ajan selvää, että vaikka Din Djarin ja Grogu erosivat The Mandalorianin toisen kauden lopussa, niin ennen pitkää mandalorialainen ja löytölapsi löytäisivät toisensa jälleen. Olihan näiden kahden side sarjan emotiaalinen ydin.

Mutta että se tapahtui näin pian! Sivusarjassa, The Mandalorianin toisen ja varsinaisen kolmannen kauden välissä. Jos katsoja katsoo näitä teoksia myöhemmin, ja jättää Boba-sarjan välissä katsomatta, hänelle on kuin Grogu ei olisi koskaan Luken mukaan lähtenytkään. Tai: tämä täysin sama lopputulos olisi saavutettu siten, että The Mandalorianin toisen kauden päätösjaksossa, paikalle saapuneen Luke Skywalkerin tarjotessa kätensä, Grogu olisikin vain kieltäytynyt ja halannut tiukemmin Mandoa.

Kuten sanottua, oli selvää että Grogu jossain vaiheessa palaisi ”isänsä” luo ja katsojana olen paluusta tyytyväinenkin, mutta näin pikaisena toteutettu soutu-huopaus oli minusta tarinankerronnallisesti kummallinen ratkaisu. Nyt sen paremmin Din kuin Grogukaan ei saanut kummoista mahdollisuutta kasvaa hahmona ilman toistaan. Kumpikaan ei ehtinyt kauaa ikävöidä puolikastaan eikä kypsytellä ajatusta siitä, että he sittenkin kuuluvat yhteen.

Tulee oikeastaan sellainen olo, että joko kirjoittajat Jon Favreau ja Dave Filoni tulivat Boba-sivusarjaa kehitellessään kokonaan toisiin ajatuksiin aiemmin tarkoittamastaan Grogu-juonikuviosta – tai sitten, ja tästä tulee vielä haljumpi olo, tämän koko kuvion taustalla oli vain halu näyttää meille vähän ”henkiin herätettyä” Luke Skywalkeria.

Toinen – pahempi – omituisuus koskee nimenomaan Luke Skywalkeria (Mark Hamill ja sijaisnäyttelijät ja cgi-tehosteet). Ja taas: en minä sillä, etteikö minustakin olisi ollut jännää nähdä Luke! Mutta se, mitä sitten tapahtui…

Dave Filonin itsensä ohjaamassa jaksossa From the Desert Comes a Stranger Luke pakotti Grogun tekemään valinnan: joko beskar-paita ja paluu Dinin luo – tai Yodan valomiekka ja jedikoulutus. Mutta ei molempia.

Tämä on kummallisen ehdoton vaatimus. Only the sith deal in absolutes, sanoo Obi-Wan Sithin kostossa, kuten Dave Filoni erittäin hyvin tietää, mutta juuri äärimmäisestä valinnasta on kyse. Valinnan vaatimuksen vielä esitti Luke Skywalker, joka itse keskeytti Imperiumin vastaiskussa jedikoulutuksensa Yodan kanssa juuri siksi, että oli kiintynyt ystäviinsä, ja palasi auttamaan heitä vaarassa.

Nyt seuraa palanen sellaista Star Wars -tulkintaa, jota olen itse pitänyt suorastaan perustavana, klassisena ja kanonisena, mutta tarkkaan ottaen kyse kyllä on elokuvien ulkopuolisesta tulkinnasta.

Kysymys: Miksi Luke ja Leia piilotettiin eri vanhempien kasvatettavaksi sen sijaan, että Obi-Wan ja Yoda olisivat alkaneet kouluttaa heistä ”superjedejä” ja ”keisarin kaatajia” vauvasta lähtien? Miksi Obi-Wan aloitti Luken kouluttamisen vasta ikään kuin sattuman saattelemana, Luken ilmestyessä hänen ovelleen Leian hätäkutsun lähettämänä? Sen ikäisenä, jossa Yodakin piti Lukea liian vanhana oppimaan? Ja vielä: etenkin kun prequeleissa niin selvästi oli todettu, että ennen vanhaan ihan tavallisetkin potentiaaliset jedit otettiin pois vanhemmiltaan jedikouluun jo pikkulapsina?

Se liki kanonisena pitämäni tulkinta: Juuri siksi. Koska Obi-Wan ja Yoda tiesivät, että jedien pöljät säännöt kielletyistä henkilökohtaisista kiintymyssuhteista olivat osaltaan johtaneet jedien vieraantumiseen galaksin todellisuudesta ja Voimalle tärkeästä välittämisen periaatteesta. Ja että ehdottomasti ne säännöt olivat liki suoraan johtaneet juuri Anakin Skywalkerin lankeemukseen. Siksi Obi-Wan ja Yoda nimenomaan lähettivät Luken ja Leian kasvamaan rakastavissa perheissä ”normaaleiksi kunnon ihmisiksi” ennen kuin he mahdollisesti oppisivat jedeiksi, ja siihenkin suorastaan ryhdyttäisiin vain, jos Voima niin tahtoisi. Itsensä Yodan epäröinnistä huolimatta tämä uhkapeli nimenomaan tepsi, sillä juuri tästä syystä Luke kykeni näkemään isässään hyvää jopa Darth Vaderin maskin taakse. Juuri siksi Luke onnistui tavoittamaan isänsä, ja vain siksi keisari kaatui. Suuren tarinan suuren voiton salaisuus: rakkaus voitti.

Myönnetään: Tämä tulkinta, jonka siis todellakin itsekin täysin ostan, on todellisuudessa jälkiviisastelu-henkinen, ellei peräti retcon. Ihan oikeasti syy siihen, miksi Luke originaalileffan alussa vain eleli Tatooinella rauhallisesti – vielä omalla sukunimellään! – on nimittäin se, että tuota elokuvaa kirjoitettaessa Darth Vader ei vielä ollut Luken isä, eikä Lukea oltu siis mitenkään kirjoitettu ”piilotetuksi” – saati että Obi-Wan olisi häntä jotenkin vartioinut. Eikä Luken ja Leian kasvuvuosiin oltu alunperin piilotettu mitään jedien kiintymysopit kumoavaa vallankumousta, koska ei George Lucas varmasti ollut keksinyt sellaisiakaan ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan prequeleita 1990-luvulla.

Mutta vähät siitä, että tulkinta on jälkiviisastelu-henkinen, kun se kerran niin kauniisti toimii! Olen jopa valmis uskomaan, että ainakin suurissa linjoissaan tämä on Lucasin prequeleissaan itsekin tarkoittama retcon-tulkinta, vaikka siis en tiedäkään hänen aivan näillä sanoin asiaa esimerkiksi haastatteluissa vahvistaneen.

Paitsi että en siis ollenkaan ymmärrä, miten The Book of Boba Fettin Luke-osuus sopii tähän kuvaan.

Miksi Luke nyt opettajaksi ryhtyessään vaatiikin oppilaaltaan Grogulta kiintymyssuhteiden hylkäämistä prequel-ajan jedien tapaan? Miksi Luke ei nyt ikään kuin edes hyväksy, että Grogu kaipaa samanaikaisesti jediopetusta että rakkaitaan, vaikka niin kaipasi hän itsekin? Eikö Luken pitäisi olla ensimmäinen uusista jedeistä, paremman tien kulkija, jedikunnan reboot?

Miksi The Book of Boba Fettin Luke ei näin perustavassa asiassa, suoraan sanoen, tunnu käyttäytyvän Luke Skywalkerin tavoin lainkaan?

Ellen tietäisi, että jakson ohjannut ja kirjoittanut Dave Filoni todellakin tuntee kanonisen Star Warsin ja Luke Skywalkerin koko olemuksen syvällisesti minua itseäni paremmin, syyttäisin jakson tekijöitä ymmärryksen puutteesta.

Mutta niin en toki voi tehdä, sillä Filoni itse on suorastaan luennoinut tästä nimenomaisesta näkökulmasta siitä, miksi jedien kiintymyksen välttely oli väärin ja miksi Anakin todella kääntyi pimeälle puolelle ja miksi Luke onnistui hänet sieltä pelastaan. Tämä miniluento on vieläpä peräisin niin läheltä The Book of Boba Fettiä kuin mahdollista, The Mandalorianin ensimmäisen kauden oheismateriaaleista, ja viimeistään tämän myötä minä nimenomaan oletin, että tämä niin sanottu tulkinta on käytännössä myös kanoninen totuus:

Nyt ihmettelen siis, mitä en tässä ymmärrä, sillä en kyllä ymmärrä.

Se, minkä sen sijaan ymmärrän, on eräs Grogun kohtaloon epäilemättä vaikuttava ulkoelokuvallinen voima. Kutsukaamme sitä ”Ahsoka-paralleliaksi”.

Kun Lucas ja Filoni loivat prequelien valmistumisen jälkeen The Clone Wars -sarjan keskeiseksi hahmoksi Ahsoka Tanon, he loivat samalla ongelman: mitä Ahsokalle tapahtuisi episodien II ja III välissä, jonka vuoksi häntä ei episodissa III nähtäisi tai mainittaisi?

Vastaus ja ratkaisu olisi toki ollut hahmon traaginen kuolema ennen episodi III:n tapahtumia. Mutta mitä suositummaksi Ahsoka hahmona kasvoi ja mitä rakkaammaksi Filonille itselleen, sitä mahdottomampaa tästä todistettavasti tuli. Filoni on jo kertaalleen kirjoittanutkin Ahsokalle komean ja uskottavan kuolinkohtauksen – ei kloonisotiin, vaan ennen episodi IV:tä tapahtuneen Rebelsin toisen kauden loppuun – mutta jänistänyt siitä pois, palauttaen hahmon henkiin. Ja nyt Ahsoka (Rosario Dawson) siis seikkailee näytellyissä tarinoissa, ja jo episodien VI ja VII välissä.

Ahsoka Tano on hieno hahmo, mutta tosiasiassa franchisen suuren kertomuksen sisäinen ongelma on vain pahentunut, mitä pitemmälle Star Wars -historiaan Ahsoka on elänyt. Kyse ei ole enää vain siitä, miksi Ahsokaa ei näy episodin III tapahtumissa, vaan myös esimerkiksi siitä, miksi Ahsoka ei yrittänyt pelastaa Anakinia pimeältä puolelta episodien III tai IV välissä. Tai miksei hän ottanut yhteyttä kapinaliiton julkkikseksi nousseeseen Lukeen episodien IV ja V välissä, joko auttaakseen tai opettaakseen häntä tai, huh huh, vihjaistakseen hänelle jotain erään mustakypäräisen hahmon identiteetista.

Grogu on samantapainen pommi.

Kun niin keskeinen hahmo kuin jedikykyinen ”Baby Yoda” on lisätty kronologisesti keskelle Star Wars -saagaan sequelienkin valmistumisen jälkeen, meillä on siis käsissämme kysymys, missä Grogu luuraa elokuvien aikana. Grogun tekemiset prequelien tai originaalitrilogian aikana saattavat meille vielä jossain tarinassa selvitäkin, mutta pahin ongelma onkin se, mitä hänelle tapahtuu nyt näkemiemme jaksojen ja episodi VII:n välissä, jonka vuoksi häntä ei jatko-osatrilogiassa nähdä tain mainita.

Koska myös Grogu on suosittu ja rakas hahmo, arvelen, että kerronnallinen kynnys traagiseen kuolemaan on tälläkin kertaa korkea. Tällöin vaihtoehdoksi on jäämässä, että Grogu on pyrittävä kirjoittamaan sellaisille poluille, joissa emme joudu kysymään sellaisia kysymyksiä kuin että tappoiko Kylo Ren Grogun yönä jona Luken jeditemppeli paloi tai miksei Grogu ottanut yhteyttä tuohon vanhaan kurssikaveriinsa pelastaakseen tämän pimeältä puolelta.

Ja siispä: tästä näkökulmasta ymmärrän kyllä, miksi Grogusta ei tullut Luken jedioppilasta. En vain oikein ymmärrä, miksi hän palasi Mandon luo jo näin pian – enkä ollenkaan ymmärrä, miksi tällaisen Luken ultimaatumin saattelemana.

(Yhtenä vastauksena Grogun ”sequel-ongelmaan” mieleeni on muuten jäänyt tämä mainio spekulaatio The Mandalorianin kakkoskauden finaalin ajalta. Siinä esitetään, että Grogusta, mandalorialaisesta löytölapsesta, tulee sarjan loppuun mennessä sarjan nimen lopullinen ”The Mandalorian”, darksaberia kantava jedikoulutettu mandalorialainen.)

Tämä kaikki, siis aikajärjestyksissään kaoottinen mutta kronologiassaan loogisuuteen pyrkivä kerronta, on muuten omasta mielestäni edelleen yksi Star Warsin viehättävimmistä erityispiirteistä. Mutta kieltämättä hirvittää, kuinka kasassa tämä kaikki pysyy taitavimmillakin tarinaryhmillä ja davefiloneilla teosten määrän kasvaessa nykyistä vauhtiaan.

The Book of Boba Fett on nyt nähty, ja nyt se voidaan unohtaa, sillä ei sitä olisi kannattanut edes tehdä

Posted on 12/02/2022 by Aki Jörgensen

Viime keskiviikkona Star Wars -fanilla oli totisesti syytä riemuun ja autuaaseen hymyyn.

Puhun tietenkin siitä, että Obi-Wan Kenobi -sarjan juliste ja ensimmäisen jakson esityspäivä paljastettiin. Päivä on 25. toukokuuta tänä vuonna, originaalileffan 45-vuotispäivä siis, ja se juliste on tuossa alla.

Julisteen alla tämä kirjoitus käsittelee, kritikoi ja spoilaa The Book of Boba Fett -sarjaa, jonka viimeinen jakso niin ikään julkaistiin viime keskiviikkona. Sen kanssa ei ollut syytä riemuun eikä autuaaseen hymyyn.

Nyt kun koko 7-osainen The Book of Boba Fett -sarja on nähty, annan palaa ja lausun pidättelemättömän tuomioni. Ytimekkäimmässä muodossaan se kuuluu: tätä sarjaa ei olisi koskaan pitänyt edes tehdä.

The Book of Boba Fett on lähes ylivoimaisesti turhin ja tarpeettomin näytelty Star Wars -teos koko tämän franchisen 45-vuotisessa historiassa. Niin lähes ylivoimaisesti, että se on sitä korkeintaan lukuun ottamatta pahamaineista ja häkellyttävän hirvittävää The Holiday Specialia, enkä ole edes siitä aivan varma.

On eri kysymys, onko Boba-sarja teoksena huonompi kuin Attack of the Clones tai The Rise of Skywalker (ja elokuvien ja sarjojen välinen laatuvertailu on muutenkin vaikeaa). Sentään Holiday Specialia parempi Boba-sarja varmasti on, mutta kun mitellään nimenomaan tarpeettomuudesta, The Book of Boba Fett on tosiaankin liki omalla tasollaan. Siitä on todella vaikea löytää edes sellaisia tavallisesti käytettävissä olevia pelastusrenkaita kuin ”olihan tässä yritystä”, ”parempi tällainen epäonnistuneempikin versio tästä Star Wars -kertomuksesta kuin ei tätä Star Wars -kertomusta lainkaan” tai että ”olisihan tämä kuitenkin voinut olla hyvä”.

Sillä kun The Book of Boba Fettiä arvioi nyt sen kokonaan katsottuaan, vastaus on ”ei”. Ei, valmista tekelettä katsoen The Book of Boba Fett ei selvästikään olisi voinut mitenkään onnistua näillä eväillä. Ei juuri Jon Favreaun tekemänä, ei juuri tässä franchisen elinkaaren vaiheessa toteutettuna, ei juuri näin Boba Fettistä kertoen.

Kirjoitin viimeksi – ennen tätä viimeistä jaksoa – että The Book of Boba Fett oli edetessään paljastunut tarinaksi, joka ei oikeastaan edes yrittänyt seisoa omillaan eikä kertoa Boba Fettistä, vaan oli pikemminkin väliluku The Mandalorianin tarinassa kuin erillinen Boba-kertomus lainkaan. Viimeisen jakson jälkeen olen tästä samaa mieltä (ja miksipä en olisi, koska viimeisessä jaksossa jäljellä oli vain lopputappelu, vailla suurempia yllätyksiä tai selityksiä aiemmin nähdylle).

Se, mitä The Book of Boba Fettistä jäi käteen, olisi aivan hyvin voinut olla – ja sen olisi pitänyt olla! – noin kolme jaksoa The Mandalorianin kolmannelta kaudelta. Siihen mittaan olisivat mahtuneet Boba-sarjan erinomainen jakso numero viisi (The Return of the Mandalorian) sellaisenaan, se puolikas kuutosesta joka niin ikään liittyi enemmän The Mandalorianiin kuin Boba Fettiin sekä tiivistettynä kaikki se, mitä meille mahdollisesti tarvitsi kertoa tästä Boba Fettin yrityksestä asettua elelemään mukavasti Tatooinella.

Mitä siitä meille nimittäin haluttiin kertoa? Seitsemän jakson jälkeen se on vielä hämärämpää kuin ennen noita seitsemää jaksoa.

Boba Fett halusi mukamas ryhtyä rikollispomoksi. Hän sanoi niin itse, useita kertoja. Hänellä ei kuitenkaan ollut näissä rikollisissa hankkeissaan aluksi Fennec Shandia enempää kätyreitä, eikä hänellä vaikuttanut olevan edes haluja ryhtyä johtamaan varsinaisten rikosten tekemistä. Sen sijaan viimeisessä jaksossa hänen sanottiin ”yrittäneen kulkea kaidalla tiellä”. Boba itse sanoi lopputaistelussa jäävän niille sijoilleen epätoivoiseen taisteluun, koska ”nämä ihmiset luottavat häneen”.

Miten niin? Siis luottavat juuri paikalle saapuneeseen pahamaineiseen palkkionmetsästäjään, joka oli tappanut edellisen paikallisen rikollispomon ja ilmoittanut äänekkäästi ryhtyvänsä uudeksi paikalliseksi rikollispomoksi?

Jos kyse oli siitä, että tämä sarja tarkoitti sanoa, että Boba itse asiassa nimenomaan halusi asettua aloilleen, ryhtyä kunnialliseksi, rökittää Tatooinea piinaavat mörököllit ja kenties vaikka tulla nostetuksi Mos Espan kunnioitetuksi pormestariksi, niin miksi tämä sarja ei sanonut niin.

Ja toisaalta.

Tämän sarjan jotain tuollaista puuhailleella Boba Fettillä ei ollut mitään tekemistä aiemmin Star Warsissa nähdyn Boba Fettin kanssa. Ei mitään.

Vanha Boba Fett oli armoton palkkiometsästäjä. Vaarallinen taistelija. Kylmäverinen tappaja. Perinteisessä mielessä yhdellä sanalla sanottuna: pahis.

Tämän sarjan Boba Fett (Temuera Morrison) oli kiltimpi kuin The Mandalorianin päähenkilö Din Djarin. Siinä missä Din (Pedro Pascal), ilmeinen sankarihahmo vaikka onkin, omassa sarjassaan tappaa surutta kenet tahansa, jopa sivullisia (seikka, jota itse kovasti sitä sarjaa katsoessani ihmettelen!), ei Boba tässä sarjassa halunnut päästää päiviltä edes vihollisiaan.

En missään tapauksessa tarkoita sitä, ettenkö voisi hyväksyä Boba Fettin hahmon muuttuneen. Päinvastoin: koska Boba palasi näyttämölle The Mandalorianissa jollain tapaa zen-henkistyneenä, olisi minusta ollut hyvin kiinnostavaa nähdä, mikä miehen on muuttanut ja mihin suuntaan. Kenties rytmitettynä flashbackeilla, jotka näyttäisivät meille entistä Bobaa?

Mutta nimenomaan tätä The Book of Boba Fett siis ei kertonut. Tämä Boba oli kiltti setä, jonka ainoa raivonpurkaus seitsemän jakson aikana oli ymmärrettävä halu kostaa prätkäjengille, jonka uskoi tappaneen hänet perheeseensä hyväksyneet tuskenit. Boba-sarja antoi ymmärtää Boban olleen kypäränsä alla aina tällainen humaani rauhanrakastaja, tai kenties halunneen aina olla sellainen, tai viimeistään olleen sellainen pelastuttuaan täpärästi sarlaccin kidasta. Hyvällä tahdolla voisi kai ajatella juuri tuon kokemuksen ja sitä seuranneiden vuosien tuskenien leirissä kasvattaneen Bobaa luopumaan väkivaltaisesta ammatistaan, mutta mikään sarjassa nähty ei viittaa tällaiseen tulkintaan, koska Boba tuntui samaan tapaan seestyneeltä flashbackien alussa kuin niiden lopussakin.

Näissä oloissa tulkitsen, että Boba Fett ei tosiaan oikeastaan kertonut Boba Fettistä lainkaan. Se kertoi kyllä entisestä palkkionmetsästäjästä, joka nyttemmin olikin kiltti setä, ja joka yritti asettua Tatooinelle rikollispomoksi tai lempeäksi isähahmoksi tai miksikähän ihmeen tötteröksi yrittikään.

Mutta se ei kertonut siitä hahmosta, joka oli jedien käsissä kuolleen Jango Fettin poika, joka oli galaksin tunnetuimpien kasvojen viimeinen kantaja, joka oli Imperiumin vuosien pelätyin palkkionmetsästäjä tai joka näinä päivinäkin taistelee Luken, Hanin ja Chewbaccan kaltaisten sankarien arkkivihollisena esimerkiksi Star Wars -sarjakuvissa. Tuo toinen on toinen Boba, ja kaikesta nyt nähdystä päätellen se Boba kuoli sarlaccin kitaan.

Pieni sivuhuomio:

Viime vuonna julkaistussa The Bad Batch -sarjan jaksossa oli kohtaus, jossa Fennec Shand tappoi Taun Wen. Siis Attack of the Clonesissa esiintyneen lempeän kaminolaisen, joka oli täten myös läheinen nuorelle Boba Fettille.

Siis viime vuonna ilmestyneessä! Se oli minulle sen sarjan hätkähdyttävimpiä kohtauksia kahdesta syystä. Ensin siksi, että Star Wars -tarinoissa hyvin harvoin tapetaan franchisen kivijalkateoksissa eli elokuvissa esiintyneitä hahmoja, jos nuo hahmot ovat selvinneet elossa ensiesiintymisteoksistaan. Ja toiseksi siksi, että tuolloin tiesin samaan aikaan tekeillä olevan sarjan, jossa Fennec (Ming-na Wen) kaveeraisi myöhempinä vuosina Boban kanssa. Toki kuvittelin tähän tapaukseen vielä palattavan. ”Ymmärräthän, se oli vain bisnestä…”

Mutta ei. Ei palattu, koska Jon Favreaun tasoinen popcorn-kauppias ja erikoistehostetuottaja ei välitä sen enempää tämän franchisen suurista jatkumoista kuin omien sarjojensa henkilöhahmojensa välisistä dramaattisista potentiaaleista. Tai tuosta edellä mainitusta syystä: koska tässä sarjassa nähdyllä Boballa ei muutenkaan ollut mitään tekemistä sen Boban kanssa, joka Star Wars -tarinoissa on aina ennen nähty.

The Book of Boba Fett olisi voinut olla hyvä siltä puhtaalta pöydältä, jolla oltiin ennen ensimmäisenkään jakson esitystä. Kun olimme viimeksi nähneet Boban kiinnostavasti muuttuneena The Mandalorianissa, ja kun kuvittelimme, että tämä sarja (erityisesti näin nimettynä) avaisi lisää sitä, kuka tai millainen arvoituksellinen Boba Fett oikeastaan on. Minäkin odotin silloin suuria.

Näin toteutettuna siitä ei kuitenkaan ollut käytännössä yhtään mihinkään. Ehkä ei koskaan voinutkaan olla. Ehkä ei ainakaan juuri Jon Favreaun käsissä voinut olla. Ehkä ei voinut olla Disneyn omistuksen aikana, sillä jo silloin, kun Disneyllä puuhattiin (eri käsikirjoitukseen perustuvaa) Boba-elokuvaa, sieltä kiiri huhuja, että kovasti on ikävän ongelmallista, kun yritetään tehdä elokuvaa päähenkilöstä, joka on, voi sentään, hihih, ikään kuin pahis.

Tai ehkä siitä ei voinut olla mihinkään enää nyt, kun franchisessa on The Mandalorian. Luulen itse asiassa, että tämä on varsin merkittäväkin taustatekijä tässä fiaskossa. The Mandalorian nimittäin oli kutakuinkin ratkaisu ”Boba Fettin ongelmaan”.

Se oli ikään kuin Boba-tarina ilman Boba Fettiä. Oli sama tunnistettava haarniska, sama ikoninen kypärä, sama ammatti, sama arvoituksellinen vaitonaisuus, samat taistelukyvyt, myöhemmin rakettireppukin. Din Djarin oli sarjansa alussa hyvin monella tapaa kuin Boba Fett: oikeastaan lähes sama hahmo, mutta ilman sitä historian taakkaa, jossa perinteisestä pahishahmosta olisi pitäisi yrittää väkisin leipoa hyvistä. Jopa Dinille kirjoitettu ”äärimandalorealainen” uskonto, jonka perusteella hän ei riisu kypäräänsä, voisi olla eräänlainen versio siitä, millaisena Boba Fett ennen näitä sarjoja nähtiin: Bobahan ei aiemmin ollut aikuisena juuri naamaansa näyttänyt.

Voin hyvin kuvitella, että jos Boba-elokuva tai -sarja olisi tehty ilman että sitä ennen tehtiin The Mandalorian, se olisi ollut teemoiltaan hyvinkin The Mandalorianin kaltainen. Siinä olisi todennäköisesti kirjoitettu Boballe jonkinlainen motivaatio ryhtyä paremmaksi ihmiseksi, ja Star Wars -perinteiden mukaan se motivaatio enemmän kuin todennäköisesti olisi ollut syliin tupsahtava lapsi (vaikka tuskin sentään jedilapsi). Mutta nyt, kun The Mandalorian on olemassa, yleisö on siihen tykästynyt ja juuri sen päähenkilöihin sitoutunut, ei tätä samaa temaattista kertomusta tietenkään enää voinut toistaa.

Ja niissä oloissa alkuperäinen Boba Fett olisi kannattanut jättää The Mandalorianin sivuhenkilöksi. Jos hänelle haluttiin kertoa oma tarina, olisi pitänyt olla tarina kerrottavaksi. Sellaista ei nyt ollut.

En edes mennyt siihen, kuinka kökkö The Book of Boba Fett on pintatasollaan eli juonensa ohuudessa, dialoginsa tönkköydessä (jopa Star Wars -asteikolla) tai toimintakohtaustensa kiinnostavuudessa. Enkä mene. Sen sijaan kysyn itseltäni: onko minulla The Book of Boba Fettistä tässä loppuarviossa mitään hyvää sanottavaa? Edes jotain kiinnostavaa tai viehättävää?

Ei kovin paljon. Jos edelleen ajattelen verrokkina Star Wars -elokuvia, niin niistä mitäänsanomattomin on Solo – enkä edelleenkään tarkoita tätä samana asiana kuin että se olisi huonoin – mutta siinäkin oli sentään yritetty. Solossa on komediallista otetta, joukko kiinnostavia miljöitä, rooleissaan parhaansa tekevät päänäyttelijät ja niin edelleen. En pidä sitä onnistuneena elokuvana, mutta olen katsonut sen teatterikierroksen jälkeenkin, ja varmasti katson jonain päivänä taas.

The Book of Boba Fettin parhaat hetket mahtuvat melkein kokonaan sarjan ”The Mandarorian -osiin”, ja kuten sanottua, sen viitosjakso kuuluukin koko sarjan parhaimpiin – mutta siis koko varsinaisen The Mandalorian -sarjan, eikä tämän sivupolun, jonka sisällä se esitettiin.

Minusta tuntuu ylipäätään aivan älyttömältä hakea oikeutusta Boba Fettin mukaan nimetyn sarjan olemassaololle niillä sarjan osilla, jotka liittyvät Din Djariniin tai Luke Skywalkeriin tai Ahsoka Tanoon, mutta eivät liity mitenkään Boba Fettiin tai Boba-sarjan niin sanottuun juoneen. Ne ovat täten minulle ikään kuin palanen, jonka poistan päässäni siitä, miten tuomitsen tätä sarjaa. Myöhempien katsojien kannalta toki harmi, että ne tekevät tästäkin sarjasta tarpeellisesti katsottavan osan The Mandaloriania, koska muuten kaikki tulevat polvet voisivat tämän tekeleen vain surutta sivuuttaa.

Mando-osat sivuuttaen taidan jäädä laskemaan The Book of Boba Fettin parhaiksi puoliksi vain aivan irtonaisia, yksittäisiä elementtejä.

Jotain siitä, miten sarja näytti elämää Tatooinella tavallista ”arkisemmin”. Ihastuttavan ilmeettömän Fennec Shandin, mutta valitettavasti lausumassa pateettisen surkeita repliikkejä. Nostalgiakohtauksista Boban hellyttävän paluun sarlaccille etsimään rakasta haarniskaa. Hahmoista David Pasquesin aidosti huvittavasti näyttelemän pormestarin hännystelijän, parhaimmillaan ehkä ensimmäisen jakson esiintymisessään vihjailemassa rahansiirron suunnista Boban ja pormestarin välillä. Avaruusalusten ainaisena ystävänä kohtauksen, jossa ahtaissa sisätiloissa lähdetään lentoon Boban aluksella (jonka nimi ennen oli Slave 1, mutta joka nyt on retconnattu alustyypin mukaan vain Firesprayksi, koska vaikka tässä franchisessa voidaan tehdä palkkatappajista ja ihmiskauppiaista sankareita, ei heillä toki voi olla avaruusaluksia, joiden nimet viittaisivat ihmiskauppaan). Viimeisen jakson tymäkät skorpparidroidekat. Ehkä senkin, että The Clone Wars -hahmo Cad Bane ilmeisesti ihan lopullisesti kuoli, koska itse asiassa Star Warsissa aika harvoin tapetaan lopullisesti mitään hahmoja, jotka ovat selvinneet elossa ensimmäisestä esiintymisteoksestaan.

Ja siinä ne ehkä jo ovatkin. En aio katsoa tätä uudestaan tarkistaakseni mielikuviani. Sarja, jonka tekijätkään eivät ole tienneet mitä konseptillaan tehdä eivätkä tunnu mitään edes yrittäneen, ei ansaitse yhtä kertaa enempää katsojan aikaa.

Harmi, sillä aineksia oli, sekä Boba Fettin hahmossa että The Mandalorianissa hänestä nähdyn perusteella. Näissä oloissa parempi unohtaa koko juttu ja toivoa, että The Mandalorianin varsinainen kolmoskausi parantaa laatutasoa tästä merkittävästi.

Ja toivoa, että se Obi-Wan Kenobi, Star Wars -sarjoista eittämättä yleisesti odotetuin, ei osoittaudu puoliksikaan tämän veroiseksi pettymykseksi.

Kuudennen jakson jälkeen alan ymmärtää, että The Book of Boba Fett ei tehnytkään juuri pitkää sivupolkua, vaan oli itse se sivupolku

Posted on 03/02/2022 by Aki Jörgensen

Nyt kun The Book of Boba Fettiä on nähty kuusi jaksoa ja jäljellä on enää vain yksi, on hyvä muistuttaa eräistä tosiseikoista, jotka oli kerrottu haastatteluissa jo ennen ensimmäistä jaksoa:

Tämän sarjan tuotantovaiheessa jaksojen numerot olivat 301, 302, 303 ja niin edelleen – siis aivan kuin kyse olisi ollut The Mandalorianin kolmoskaudesta.
Kaikki tämän sarjan tekijätkään eivät edes kuvauksissa tienneet, että he eivät olleet tekemässä The Mandalorianin kolmoskautta.
Asioista tietävienkin parissa sarjan leikkisä tuotantonimi oli The Mandalorian 2.5.

Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia The Book of Boba Fettin ensimmäisistä kuudesta jaksosta.

Viidennen ja kuudennen jakson jälkeen on selvää, että nämä The Mandalorianiin eri tavoin viittaavat numeroinnit eivät olleet pelkästään sumuverhoa, joilla pyrittiin piilottelemaan Boba Fettin oman sarjan tekeillä olemista ennen sen yllätysjulkistamista The Mandalorianin kakkoskauden finaalin lopputeksteissä. Jonkin verran kyse oli varmasti juuri tuostakin, mutta vieläkin enemmän siitä, että paitsi että The Book of Boba Fett näyttää ja tuntuu The Mandalorianilta, se aivan suoraan jatkaa myös The Mandalorianin tarinaa.

Itse asiassa sarja, joka kantaa otsikossaan Boba Fettin nimeä, ja jonka otsikko tuntui ”kirja”-sanallaan viittaavan jonkinlaiseen kokonaiskatsaukseen Boba Fettin elämästä, tuntuu viime jaksoissaan kadottaneen Boba Fettin (Temuera Morrison) kokonaan. Kun viimeksi tähän blogiin sarjasta kirjoitin, neljännen jakson jälkeen eli kutakuinkin silloin kun sarjassa viimeksi edes näimme Boba Fettin enemmän kuin vilaukselta, kirjoitin sarjan suuresta ongelmasta: siitä, että se ei tunnu oikein haluavan sanoa mitään nimihenkilöstään Boba Fettistä. Nyt on selvää, että kyse ei ole ”vain tunteesta”, vaan Jon Favreaun luotsaama Boba-sarja tuntuu nyt tosiaan kadottaneen peräti koko mielenkiintonsa Bobaan.

Puhun siis siitä, että viides jakso The Return of the Mandalorian oli kokonaisuudessaan eräänlainen sivupolku toisen sarjan nimihenkilön kuulumisiin, ja tuorein, kuudes jakso From the Desert Comes a Stranger viettää sekin suurimman osan minuuttikestostaan Din Djarinin (Pedro Pascal) ja muiden enemmän The Mandalorianiin kuin Boba Fettiin liittyvien hahmojen parissa. Olkoonkin toki niin, että kuutosjaksossa jotkut heistä – lähinnä Boba Fettin haarniskaakin kantanut tatooinelainen sheriffi Cobb Vanth (Timothy Olyphant) – liittyvät paljon ilmeisemmin The Book of Boba Fettin pääjuoneen kuin Grogun treenit Luke Skywalkerin (Mark Hamill) kanssa.

Mutta siinä missä viimeksi kirjoitin Boba Fett -sarjan Boba Fett -mitäänsanomattomuudesta asiain tilaan pettyneenä, nyt voin katsoa asiaa myös toisesta näkökulmasta. Tai oikeastaan: kahdesta toisiaan sivuavasta, mutta kuitenkin erilaisesta toisesta näkökulmasta.

Ensimmäinen on se, joka suorastaan purskahtelee internetissä tätä kirjoittaessani. Se, että vähät siitä, jos tämä ja edellinen jakso eivät käsitelleetkään Boba Fettiä, koska ne olivat niin mahtavia. Tämä on monen aito mielipide, ja mikäs siinä, etteikö se olisi minunkin, ainakin sinnepäin.

Bryce Dallas Howardin ohjaama viitosjakso sellainen ainakin oli. Mandon paluu tuntui jaksolta, joka olisi kuulunut sellaisenaan The Mandalorianiin, ja se saattoi aivan hyvin olla jopa paras tähänastinen näytelty SW-sarjajakso. Din Djarinin motivaatiot ja hahmon tragedia aukenivat ehkä paremmin kuin koskaan hänen omassa sarjassaan. Jakso oli täynnä tavallista toimivampaa kuivaa huumoria. Avaruudessa pyörivä rinkulakaupunki oli henkeäsalpaavin uusi SW-lokaatio pitkään aikaan. Ja se loppupuolen hurjastelu Naboo-hävittäjällä (huutomerkki!) Beggar’s Canyonissa (kaksi huutomerkkiä!), se se vasta olikin.

Naboo Starfighter: Myös prequel-nostalgia on aitoa nostalgiaa.

Boba Fettiin tai mihinkään The Book of Boba Fettin neljässä ensimmäisessä jaksossa nähtyyn tarinaan mikään viitosjaksossa nähty ei tosin liittynyt yhtään mitenkään, mutta mitäpä sillä tosiaan väliä katsoessa, jos katsottava muuten kelpasi. Etenkin kun minä ja monet muut emme tosiaan tätä ennen olleet pitäneet The Book of Boba Fettiä ja siinä nähtyä tarinaa aivan mahtavina.

Dave Filonin ohjaama kuutosjakso ohjasi kurssia, kuten sanottua, hieman lähemmäs tämän meneillään olevan sarjan pääjuonta, vaikka nimihahmo Boba Fett siinäkin hädin tuskin vilahti. Mutta mitäpä siitäkään tosiaan, kun tarjolla olivat R2-D2, Ahsoka Tano, Cad Bane, Grogu ja, huh huh, itse mestari Luke Skywalker ilmielävänä, tällä kertaa myös pitemmin puhumassa ja liikkumassa! (Yritin kirjoittaa tähän sisään lisävitsiä moninkertaisista huutomerkeistä, mutta menin itsekin sekaisin Luken kohdalla tarvittavien huutomerkkien määrässä).

Jos jossain on Star Wars -fani, jonka sydän ei läikähdä ilosta R2-D2:n piipittäessä, epäilen hänen faniuttaan syvästi. Tai jos jossain on joku, joka ei halua nähdä nuorta Lukea opettelemassa jediopettajaksi. Tai Ahsoka Tanoa (Rosario Dawson) keskustelemassa Luken kanssa ohimennen hänen isästään – jo pelkästään tämä yksi pieni hetki olisi vain pari vuotta sitten ollut valtavalle osalle Star Wars -fandomia korkeintaan etäinen toiveuni, mutta nytpä me vain yhtäkkiä elämme aikaa, jossa tällainen kohtaus voi täysin luontevasti tapahtua sivuhuomiona tarinassa, jonka oikeastaan ehkä pitäisi kertoa aivan muista hahmoista. Ei siis todellakaan mikään ihme, että sellaisia kohtauksia katsoessa moni on täysin valmis sivuuttamaan sen, mistä sarjassa ehkä tuotelupauksensa mukaan piti kertoa, mikä se nyt olikaan, kenenkäs kirja tämä olikaan, väliäkö hällä.

Minä en silti ollut kuutosjaksosta aivan pelkästään haltioissani, sillä minusta jakso muistutti yhden katsomiskerran perusteella liian paljon kuvitettua Wookieepedia-artikkelia siitä, mitä Luke Skywalkerille, Grogulle ja vähän Ahsokallekin kuuluu The Mandalorianin kakkos- ja kolmoskausien välissä ja kuinka Luke aloitteli myöhemmin tuhoutuvaa jedikouluaan. Jaksossa ei nimittäin nähty näistä aiheista tarinallisesti yhtään mitään, mitä emme olisi voinut itsekin kuvitella tapahtuvan. Ja kun niissä nähtiin jediharjoituksia, niissä ei edes nähty yhtään uudenlaista jediharjoitusta tai -opetusta: vain tuttua hyppelyä ja treenipallon väistelyä, yhdistettynä yhtä tuttuihin sanoihin tasapainosta ympärillämme. Mutta myönnän kyllä, että sanon tämän liki koomisen näköisenä, kuin tarkoituksella otsaani rypistäen ja akateemista kriitikon hattua päähäni asetellen, sillä tottakai minäkin fanina halusin nähdä tuon kaiken, ja tunsin saavani odottamattoman lahjan, kun sain sen nähdä kuvittelemisen sijaan.

Summatakseni: Tästä näkökulmasta siis The Book of Boba Fettin jaksot viisi ja kuusi olivat kutakuinkin parasta mahdollista tämän hetken Star Warsia, ja pihkat siitä, mitä joku jossain muka olisi halunnut kuulla kerrottavan Boba Fettin tragediasta galaksin yleisimpien kasvojen viimeisenä kantajana.

Itken onnesta vaikka vielä jaksoa jäljellä. Vihdoinkin mainstream faneille tehdään sisältöä.
— Pekka Tuuri (@pekkatuuri) February 2, 2022

Sitten se toinen toinen näkökulma siihen, onko The Book of Boba Fett täysin kadottanut punaisen lankansa. Palaan siihen, mistä tämän kirjoituksen aloitin: siihen, että The Book of Boba Fettiin tosiaan viitattiin Lucasfilmin ja tuotannon sisälläkin The Mandalorianin kolmantena tuotantokautena tai kahden ja kolmannen ”välikautena”.

Jospa katsojankin olisi järkevämpää suhtautua The Book of Boba Fettiin nimenomaan The Mandalorian 2.5:nä, jolle vain jostain syystä on annettu harhaanjohtava otsikko?

Mitä enemmän ajattelen nyt kuutosjaksossa nähtyä, minusta alkaa tuntua, että ei ole mielekästä ajatella, että The Book of Boba Fett olisi tehnyt sivupolun The Mandalorianin tarinaan. Pikemminkin tuntuu siitä, että tämä koko sarja on sivupolku The Mandalorianin tarinassa.

Näiden kahden jakson aikana aseteltiin lukuisia palasia valmiiksi tulevaa Mandon kolmoskautta varten. Etsittiin Din Djarinille seuraavaa elämäntehtävää selvittämällä, että enää se ei löydy hänet kasvattaneiden äärimandalorelaisten jengistä. Hankittiin uusi pähee kärry tuhoutuneen tilalle (ja toisenlaisiin tehtäviin). Sekä tietenkin setvittiin isä-poika-suhdetta, The Mandaloreanin sydämellistä ydintä, kuutosjaksossa lopulta myös ”pojan” eli Grogun näkökulmasta. Tämä kaikki oli monin tavoin painavampaa katsottavaa kuin mikään siitä, mitä sarjan alkupuolella nähtiin tapahtuvan Boba Fettille.

Ylipäätään se, että Boba Fettin unohtuminen taka-alalle viime jaksoissa ei häirinnyt monia katsojia, kertoo tästä samasta asiasta. The Mandalorian on ollut monelle Star Wars -fanille niin mieluinen Star Wars -sarja, että kun sarja toi kuvaan Din Djarinin, katsoja oli heti täysin valmis hyppäämään tämän kelkkaan. Sitä kelkkaa Mando laskettelikin sitten pyytämään avuksi Cobb Vanthia (suoraselkäistä lainvartijaa, jonka periaatteessa pitäisi vastustaa Boba Fettiä siinä missä muitakin rikollisia) tai tapaamaan, vaikka ei sentään hakemaan, Lukea (jonka kanssa Boba on tapellut kerran jos toisenkin). Siis rinteisiin, joihin Boballa ei olisi ollutkaan asiaa.

Luulen, että ensi viikon päätösjaksoa on täysin luontevaa katsella siten, että myös Boba Fett ja Fennec Shand – tämän sarjan näennäiset päähenkilöt – tuntuvat siltä, mitä he suuressa kuvassa ovatkin: The Mandalorian -sarjan sivuhenkilöitä siinä missä vaikka juuri Cobb Vanthkin. Boba oli kyllä se Star Wars -universumin alkuperäinen mandalorealainen, mutta Din on se, jonka tarina yleisöä tällä hetkellä kiinnostaa.

Ehkä tämän sarjan totuudenmukaisempi nimi olisikin ollut vaikkapa The Mandalorian: The Book of Boba Fett tai jotain muuta vihjailevampaa, koska mistään klassisesta spinoffista, saati erillisestä yksittäishahmokertomuksesta vaikkapa viime joulukuun Marvel-sarja Hawkeyen tapaan, ei oikeastaan ollutkaan kyse.

Ja, jos nyt näin suopeaksi ryhdyn, niin ehkä tätä kertomuksellista keikausta voisi jopa pitää sinä yllätyskuviona, jota ennen ensimmäisiä jaksoja tässä blogissa The Book of Boba Fettin odotin ja toivoin sisältävän, ja jota ensimmäisten jaksojen jälkeen ei tuntunut missään kuuluvan eikä näkyvän.

Sitä voin pohtia ensi viikolla päätösjakson jälkeen, kuinka laatumielessä onnistuneeksi tämä näkökulma The Book of Boba Fettin muuttaa, mutta tällä hetkellä minusta vaikuttaa, että koko sarjan voi todellakin nähdä kertomuksena siitä, kuinka Din Djarin auttoi Boba Fettiä vakauttamaan Tatooinea The Mandalorianin toisen ja kolmannen kauden välissä. Ei siis niinkään Boba Fettin kirjana, vaan pikemminkin Boba Fettiä käsittelevänä välilukuna Din Djarinin kirjassa.

Olisipa mukavaa, jos The Book of Boba Fett haluaisi sanoa jotain Boba Fettistä

Posted on 23/01/2022 by Aki Jörgensen

The Book of Boba Fett on tätä kirjoittaessani edennyt neljänteen jaksoonsa (kaikkiaan seitsemästä), ja ihan ensimmäisenä on sanottava, että olin väärässä.

Perustin ensimmäistä jaksoa edeltäneen odotus-bloggaukseni siihen, kuinka vähän sarjasta oli esimerkiksi markkinoinnissa paljastettu, ja kuinka promokiertueella tekijät aivan suoraan antoivat ymmärtää, että edessä olisi runsaasti yllätyksiä – ja kuinka he epäsuorasti vihjasivat, että sarjassa saattaisi olla kyse jostain aivan muusta kuin miltä se markkinoinnin perusteella vaikutti.

Nämä väitteet olivat joko liioittelua tai suoranaisia valheita. Jälkimmäisiin kuuluu ainakin se väite, että trailereissa olisi näytetty vain kohtauksia ensimmäisen jakson alusta. Tämä kirjoitus sisältää juonipaljastuksia The Book of Boba Fettin ensimmäisistä neljästä jaksosta.

Asiaa voisi kierrellä enemmänkin, ja voisi alleviivata, että arvioiden antaminen yhä kesken olevasta sarjamuotoisesta teoksesta on epäreilua, mutta sanotaan nyt silti ihan suoraan ja heti tämän kirjoituksen aluksi, että The Book of Boba Fett ei ole kovin onnistunut teos.

Sanon näin, vaikka en aivan inhosta irvistelekään sarjaa katsoessani. Kyllä minua tällainenkin Boba-sarja kiinnostaa, ja kyllä periaatteessa viihdynkin katsoessani Temuera Morrisonia yrittämässä yrmyttää itseään jonkinlaiseksi valistuneeksi diktaattoriksi Tatooinen alamaailman keskuudessa. Silti sanon, että vastaus kysymykseen ”onks se hyvä” on tällä kertaa varsin selkeästi ”ei”, vaikka yleensä en edes pidä kovin hedelmällisenä typistää Star Wars -tarinoista keskustelua tuohon kysymykseen. Tällä kertaa perustuntumani on kuitenkin olennainen perusta sille, mitä haluan sarjasta tässä puolivälissä sanoa. Selvää joka tapauksessa on, että en ole ainoa, jolle The Book of Boba Fett on ollut pettymys. Tässä esimerkiksi ovat erityisen tylyt haukut heti ensimmäisestä jaksosta, ja tässä taas hieman analyyttisempi erittely sarjan epäonnistumisesta.

The Book of Boba Fettissä ei todellakaan ole ollut kyse ”jostain muusta kuin miltä markkinoinnin perusteella vaikutti”. Siinä on ollut kyse täsmälleen siitä ja vain siitä miltä vaikutti.

Tarinaa ajatellen kyse on siis ollut siitä, että Boba tahtoo asettua Jabban valtaistuimelle, mutta rikollispomoksi ryhtyminen ei ole vanhalle sotaukolle aivan helppoa. Sen ohessa minuuttimitassa vähintään puolet tähänastisista jaksoista on käytetty Boban aiempiin vaiheisiin Tatooinella, oppimassa tusken-soturien tavoille Jedin paluun ja The Mandalorianin toisen kauden välisinä vuosina. (Ilmeisesti flashback-juonikuvio oli se ”suuri salaisuus”, jota Robert Rodriguezin mielestä ei voinut näyttää trailereissa, koska se olisi paljastanut liikaa – vaikka käytännössä jo pelkästään Boban vermeistä The Mandalorianissa oli pääteltävissä, että autiomaasta esiin astellut entinen palkkionmetsästäjä oli viettänyt aikaa tuskenien leirinuotioilla, ja vaikka jossain toisaalla markkinoinnissa kyllä kerrottiin, että sarja sisältää flashbackeja.)

Itse asiassa, ja mitä tulee luvattuihin yllätyksiin, on suorastaan hämmästyttävää, miten täysin ja totaalisen yllätyksetön sarja on ollut. Niin pitkälle, että tunnen oloni aivan tyhmäksi pohdittuani kuukausi sitten erilaisia vaihtoehtoja siitä, miten The Book of Boba Fettissa ”täytyisi” olla kyse jostain ihan muusta kuin miltä pinnalta näyttää, tai että vähintäänkin Boban motivaatioiden täytyisi paljastua joksikin muuksi kuin pelkäksi haluksi ryhtyä rikollispomoksi. Mietin myös etukäteen, että jotain psykologisesti kiinnostavaa täytyisi olla tekeillä myös siinä, että Boba Fett nyt patsastelee kloonattuine kasvoineen niin ylväästi ilman kypärää, vaikka aikanaan hän teki uraa palkkio- ja tappohommissa nimenomaan henkilöllisyyden peittävän päähineensä suojissa.

Höpsis. Mistään tällaisesta ei ole tietoakaan.

The Book of Boba Fettin Boba on kyllä tosiaankin hyvin, hyvin erilainen kuin se Boba Fett, joka on pahistellut vuosien ajan Star Wars -tarinoissa. Vanha Boba oli armoton tappaja ja ikuinen yksinäinen susi, vaikka jonkinlaista kunniasääntöjen koodistoa hänet olikin yleensä kirjoitettu noudattamaan. Tämä uusi Boba kunnioittaa muita sensitiivisinä olentoina, pyrkii välttämään väkivaltaa ja selvästi välittää aidosti esimerkiksi toveristaan Fennec Shandista (Ming-na Wen), tavallaan myös uusina alamaisinaan näkemistään tatooinelaisista.

Se voisi olla jännittävää – mutta ei ole, koska sarja ei ole kiinnostunut käsittelemään sitä, miten tai miksi Boba nyt näin erilainen on.

Neljännessä jaksossa Boba sanoo Fennecille oppineensa perhearvoja vuosinaan tuskenien parissa, mutta tällaista kehitystä paremmaksi ihmiseksi ei nähty sarjan flashback-kohtauksissa. Pikemminkin The Book of Boba Fett antoi aiemmissa jaksoissa ymmärtää Boban toimineen silloin juuri samoin kuin tällöinkin. Hän muun muassa pelasti jo ensimmäisessä jaksossa epäröimättä tusken-lapsen hengen, vaikka oli silloin vangittuna heidän orjakseen ja vaikka tuo sama tusken-lapsi oli vain hetkeä aiemmin kiusannut häntä törkeästi. Hahmokehitystä sarjassa ei siis ole, on vain tämä uudenlainen Boba, jolla ei tunnu olevan mitään erityistä tekemistä aiemman Boban kanssa.

Oikeastaan meillä on tässä sarja, jossa aivan kaikki on juuri sitä miltä näyttää, jossa päähenkilön motivaatioita hädin tuskin edes käsitellään, ja jonka varsinaiset tapahtumatkin ovat sekä vähissä että ainakin tähän asti kenen tahansa ennalta nähtävissä. Otan esimerkiksi vaikka tämän viimeisimmän jakson: siitä suurin osa käytettiin sen näyttämiseen, kuinka Boba pelasti Fennecin hengen (kuten jo tiesimme hänen tehneen), kuinka kaksikko sitten kävi pöllimässä Boban avaruusaluksen takaisin Jabban palatsista (kuten tiesimme heidän välttämättä täytyneen tehdä) ja kuinka he päättivät parin nuotiokeskustelun myötä sekä ryhtyä työpariksi että valloittaa tuon palatsin itselleen (kuten olemme tähän mennessä jo nähneet heidän tehneen).

(Temuera Morrison ja Ming-na Wen tekevät varmasti sarjan pääosissa parhaansa, mutta heillä on kovin vähän tehtävää – eivätkä he kumpikaan ole näyttelijöinä tarpeeksi hyviä nyhjäisemään tunnetta tyhjästä.)

Turhauttavaa.

Erityisesti, koska The Book of Boba Fett ei mielestäni ollut susikakka idea syntyessään. Kaikkea muuta. Se tyly, mutta jollain tapaa silti salaperäisesti seestynyt Boba, joka The Mandalorianin kakkoskaudella nähtiin, oli monella tapaa kiinnostavinta, mitä tälle Star Wars -franchisen ehkä kiistanalaisimmalla suosikkihahmolla oli tehty pitkään aikaan. Siihen tuntui heti kätkeytyvän tarina, joka ansaitsi tulla jossain muodossa kerrotuksi. Kokonainen oma spinoff-sarja hänelle oli yllätys, mutta kiehtova sellainen, ja Morrison ja Wen tuntuivat Mando-jaksojen perusteella mainiolta parivaljakolta seurattavaksi. Sain myös sen käsityksen, että omapäisten melkein-indie-action-elokuviensa (mm. Desperado, Sin City) ohjaaja Robert Rodriguez olisi värvätty sarjan kippariksi tai pääohjaajaksi, joka tuntui sekin hyvältä idealta jo siksikin, että se lupasi kertomuksellisesti yhtenäistä otetta.

Myös tuo käsitykseni, niin kuin moni muukin tästä sarjasta, osoittautui vääräksi. Rodriguez on ohjannut osan sarjan jaksoista ja ilmeisesti jossain määrin osallistunut sen kehittelyyn, mutta kyllä The Book of Boba Fett on selvästi pikemminkin The Mandalorianin vaatimaton spinoff kuin omanlainen teoksensa. Se näyttää ja tuntuu samanlaiselta kuin Mando, siinä on samantapaisia ongelmia tarinallisen yhdentekevyyden ja dialogin onttouden kanssa, ja jatkuvan, mutta tuskallisen hitaasti etenevän juonesa vuoksi siitä puuttuu The Mandalorianissa näitä ongelmia tasapainottanut armelias jaksojen välinen vaihtelevuus.

The Book of Boba Fett on Jon Favreaun sarja, ja Jon Favreau ei ole kummoinenkaan tarinankertoja. Aivan kuin hänelle olisi annettu nämä työkalut, vaikka hän ei oikeasti lainkaan tiedä, mitä hänen niillä pitäisi tehdä. Ja tarkoitan tässä työkaluja sekä henkisessä mielessä (Star Wars -universumia leikkikenttänä ja sen hahmoista tällä kertaa Boba Fettiä) että konkreettisessa merkityksessä (innovatiivista The Volume -kuvausstudiota ja Disney-Lucasfilmin lippulaivasarjojen per-jakso-budjettia). Veikkaan, että tämän sarjan käsikirjoituksen ja tuotannon aikaan Favreaun Mando-työpari Dave Filoni – ihminen, jolla on ymmärrystä näistä työkaluista – on keskittynyt omiin Ahsoka- ja The Bad Batch -sarjoihinsa. Favreau on menestynyt studio-ohjaaja, mutta lähes niin kaukana auteur-taiteilijasta kuin mahdollista, ja soisin kernaasti hänen vetäytyvän piankin Star Warsista takaisin tekemään Disneylle rahaa digitoimalla sieluttomiksi cgi-animaatioiksi yhtiön vanhoja, aikanaan sielukkaita animaatioklassikkoja.

Pieni kehuosa väliin. Siinä, missä The Book of Boba Fettillä ei ole ainakaan tähän mennessä valitettavasti ollut juuri mitään sanottavaa Boba Fettistä, sillä on sentään ollut sanottavaa Tatooinesta.

Tatooinehan on Star Wars -franchisen riippakiviä: originaalileffan Luken näkökulman mukaan sen pitäisi olla galaksin pahin takapajula, mutta juuri tuon cinemaattisen klassikkoasemansa siivittämänä Star Wars -tarinoissa siellä ramppaavat yhtenään kaikki galaksin silmäätekevät. Useinkin olen miettinyt, että olisipa edes George Lucas itse malttanut sijoittaa Jedin paluussa Jabban hovin jonnekin muualle tai kirjoittaa prequeleissaan Anakinin syntymään jollekin muulle planeetalle, koska jo pelkän A New Hopen takia olisi jo tapahtunut se, miksi vaikkapa The Mandalorianissa on niin monta Tatooine-jaksoa tai Disney-aikaisissa SW-elokuvissa niin monta Tatooinea muistuttavaa planeettaa. Siksi, että aina tulee uusia tarinankertojia, jotka palavat halusta jäljentää originaalileffan ikonografiaa.

The Book of Boba Fettin ero lähes kaikkiin muihin Tatooine-tarinoihin on se, että tässä meillä on kerrankin kertomus, joka perustellusti tapahtuu Tatooinella. Boba jäi sarlaccin kuoppaan silloin aikanaan, ja koska hän nyt (tosin huonosti motivoidusti) tahtoo asettua aloilleen entisen isäntänsä Jabban paikalle, ei hän myöskään Tatooinelta lähde.

Niinpä sarjalla on ollut aikaa kuvata sitä, mitä Tatooinelle kuuluu tai miten siellä oikeastaan elellään. Ennen kaikkea se on ehtinyt esittää tuskenit, nuo Star Warsin intiaanit, tavallista paremmassa valossa. Se on myös ehtinyt ihan kelvollisesti pohdiskella, millaista valtataistelua mahdettaisiin käydä tuollaisella perähikiäplaneetalla tilanteessa, jossa Imperiumin romahtamisesta on vasta muutamia vuosia, jossa rakenteilla oleva Tasavalta tuskin on ehtinyt huomata moista perähikiää ja jossa planeettaa pitkään hallinnassaan pitäneiden huttien tilalle on ollut monta tarjokasta, muttei yhtään vahvaa voittajaa. Ja se on heitellyt ilmaan sellaisia tiedonmurusia kuin ”me olimme täällä jo silloin kun meret kuivuivat” (tarkistin, tämä on vanha Star Wars -fakta jo 1990-luvulta, joka ei vain ole jäänyt ainakaan minulle mieleen)!

Puhumattakaan sitten siitä, että juuri tämä sarja on voinut loogisesti palata vielä kerran jopa sarlaccin kuopalle, jonne sentään tietääkseni Luke Skywalkeria ei ole koskaan kehdattu uudelleen marssittaa. Tai vierailla A New Hopen poistetusta kohtauksesta tutulla Toschen asemalla tapaamassa siellä ohimennen Luken vanhat kaverit Fixer ja Camie, sillä, tosiaankin, jos nyt jossain, niin nimenomaan tässä Tatooine-tarinassa sekin tuntui ihan asiaankuuluvalta. Nostalgiakortin heiluttelua, tottakai, mutta siis tosiaankin juuri tässä tarinassa ilman päälleliimauksen makua.

Sarjan Tatooine-kuvastosta minulla on kerrassaan vain yksi kritiikki: sitä ihmeellistä monikätistä monsteria en olisi hiekkaplaneetan faunaan lisännyt.

Tätä kirjoittaessani The Book of Boba Fettiä on siis jäljellä kolme jaksoa. En sano optimistisesti, vaan realistisesti, että sillä on vielä juuri ja juuri aikaa ryhdistäytyä kertomaan, no, edes jonkinlainen tarina, joka hitaasta johdannosta huolimatta jää tuntumaan kertomisen arvoiselta.

Tai jos haluatte vielä uskoa tällaisiin tekijöiden vakuutteluihin tämän sarjan kohdalla: Ming-na Wen sanoi Radio Timesin äskettäisessä haastattelussa sarjan avautuvan uudessa valossa finaalijakson jälkeen.

Jos sarja ei ryhdistäydy ja finaalijakso ei ällistytä meitä kaikkia, tälle opukselle voi ennustaa pohjimmaista paikkaa Star Wars -sarjojen lähiaikoina nopeasti laajenevassa kirjastossa. Vaikka tämän kummallisen kertomuksettoman tarinan kertaalleen katsookin, sitä on todella vaikea erityisesti suositella kenellekään tässä vaiheessa, jossa Star Wars -katsottavasta ei ole pulaa.

Nimenomaan tätä kokonaiskuvaa katsoen – tänä tai ensi vuonna edessä ovat ainakin Obi-Wan, Andor, Ahsoka, The Bad Batchin kakkoskausi ja The Mandalorianin kolmoskausi – toivoa sopii, että tämä spinoff jää ainoaksi lajiaan myös tyylillisesti. Toinen julkistettu Mando-spinoff Rangers of the New Republic onkin nimittäin jo ideana hyllytetty. Mando itse olkoon jatkossakin sellainen kuin on ollut tähän asti, mutta sitä myöten tätä muottia on noudatettu ihan riittävästi, ja muiden Star Wars -sarjojen olisi syytä näyttää ja tuntua toisenlaisilta.

Tällaisenaan The Book of Boba Fettin ongelmiin kuuluu nimittäin sekin, että se ottaa itsensä aivan liian vakavasti suhteessa juonen höpsöyteen. Mietin jopa, että se olisi ehkä kannattanut kirjoittaa ja toteuttaa komediaksi. Eikö nimittäin ole ihan vain rehellisen koomista, että Boba on ensimmäisestä jaksosta alkaen patsastellut rikollispomona pitkin Tatooinea vaatien kaikkia tunnustamaan hänet johtajakseen, mutta jaksojen edetessä on paljastunut, että hänen rikollisjenginsä on aluksi koostunut kokonaisuudessaan Fennec Shandista ja kahdesta gamorrealaisesta sikavartijasta? Tietääkö tämä sarja oikeastaan, että sen päähenkilö ei tunnu tietävän yhtään, mitä tekee?

Tulevista sarjoista Obi-Wan ja Andor eivät ole The Mandalorianin spinoffeja. Ne tietysti sijoittuvatkin toiseen aikakauteen (episodien III ja ja IV väliin), mutta tarkoitan toiveellani erilaisuudesta sitäkin enemmän sitä, että niillä on toiset käsikirjoittajat ja toiset ohjaajat. Ahsoka ponnistaa noita suoremmin tästä samasta Mando-perheestä josta Boba Fettkin, mutta se taas on ”Favreau-sarjaa” enemmän ”Filoni-sarja” ja todennäköisesti tarinallisestikin enemmän piirrossarja Rebelsin jatko kuin Mandon sivutuote.

Toivon, että nämä kaikki, samoin kuin vielä myöhemmin tekeillä olevat sarjat kuten salaperäinen The Acolyte, eroavat The Mandalorianista ja The Book of Boba Fettistä vaikkapa kerrontatavaltaan, visuaaliselta tyyliltään tai rytmiltään. Hemmetti, minulle kyllä kelpaisi jossain vaiheessa se Star Wars -komediakin (vaikka mikään näistä edellä mainituista ei kyllä taida sellainen olla). En edes panisi pahakseni, vaikka jokin näistä osoittautuisi ”onks se hyvä” -asteikolla lopulta vielä The Book of Boba Fettiä epäonnistuneemmaksi, jos se tapahtuisi kunniakkaasti jotain uutta ja yllätyksellistä yrittäen.

The Book of Boba Fettissä ei ole kyse siitä miltä näyttää, ja pian selviää, mistä sitten on

Posted on 24/12/2021 by Aki Jörgensen

Hyvää joulua! The Book of Boba Fett alkaa.

Asiat eivät liity aivan toisiinsa, mutta melkein. Boba Fettin oman sarjan ensimmäisen jakson ensi-iltapäivä on Disney+:ssa keskiviikkona 29. joulukuuta.

Odotettavissa on seitsemän jaksoa, joissa… niin… joissa tapahtuu jotain.

Joulupyhien The Book of Boba Fett -spekulaatioista hehkeimmät voi halutessaan nostaa siitä, mikä sarjan juju oikeastaan on. Tässä kirjoituksessa tarjoan joitakin spoilaamattomia aineksia pohdintoihin.

The Book of Boba Fett -sarjan mainonta ja markkinointi alkoi vasta tässä lähimmän kuukauden aikana, mutta sen aikana olemme voineet nähdä ihan perinteisen muotoisia trailereita ja tv-spotteja. Kuten nyt vaikkapa tuon yllä olevan. Sen perusteella The Book of Boba Fett kertoo Jedin paluun jälkeisen Boba Fettin (Temuera Morrison) vaiheista rakentaa uutta uraa ja elämää palkkionmetsästäjä-vuosien jälkeen, kuten The Mandalorianin kakkoskauden loppuyllärissä väläytettiinkin. Jabba Huttin entisellä valtaistuimella istuen Boba vaikuttaa tavoittelevan uutta asemaa jonkinlaisena galaktisena mafiosona. Lisäksi on paljastettu, että sarja fläshbäckäilee myös sarlaccin kidasta selviytymisen jälkeisiin aikoihin (Jedin paluun ja The Mandalorianin välissä oli toki useita vuosia).

Paitsi että The Hollywood Reporterin mukaan kaikki tähän asti nähty on peräisin sarjan ensimmäisistä minuuteista. ”Emme voi käyttää ensimmäisen jakson jälkimmäistä puolta, koska se paljastaisi liikaa”, sarjan pääohjaaja ja toinen showrunner Robert Rodriguez sanoo.

Se on melkoinen väite. ”Ensimmäiset minuutit” lienee vähän liioittelua, sillä mainoksissa nähdään kuitenkin selvästi otteita useista eri kohtauksista – mutta kohtauksista, joiden olisi aivan hyvin voinut kuvitella ajoittuvan eri puolille sarjaa. Pääpointti tulee selväksi: mainonta on poimittu sarjan ensimmäisen jakson alkupuolelta, eikä mainonnan perusteella todennäköisesti ole nähtävissä, millainen sarja itse asiassa on tai mistä se ihan oikeasti kertoo. Rodriguez niin ikään vihjailee samassa haastattelussa kryptisiä käyttäen metaforaa siitä, millaiset värit tuntuvat Star Wars -franchisessa turvallisilta ja mitkä niistä turvallisista he halusivat vaihtaa ”vaarallisiin”, ja sanoo, että sarjan katsojalle ”tulee olemaan selvää”, mitä hän tarkoittaa.

Tämä on minusta valtavan jännittävää ja hauskaakin. Tieto on nyt oikeasti piilossa esimerkiksi minulta: en ole nyt tarpeeksi hyvin perillä voidakseni sanoa, etteikö jossain Redditin uumenissa joku vuotaja olisi paljastanut kaiken, mutta ainakaan kovin pinnalla SW-nettiskenessä huhut eivät liiku. Ja miksipä liikkuisivatkaan, sillä 1) tämäkin sarja on kuvattu suurimmaksi osaksi The Volumessa eli virtuaalistudiossa, vain rajatun tekijäjoukon nähtävillä ja 2) siellä tapahtuvien kuvausten pitämistä hys-hys-tasolla on hiottu hyväksi harjoituksen kautta, kuten vaikka The Mandalorianin yllätyskäänteet ovat osoittaneet. Itse asiassa tässä on kyseessä sarja, jonka kuvauksissakin suuri osa sen tekijöistä, mukaan lukien Fennec Shandia esittävä toinen pääosanäyttelijä Ming-na Wen, luulivat aluksi tekeillä olevan Boba Fett -sarjan sijaan The Mandalorianin kolmoskauden.

Mistä The Book of Boba Fettissä sitten oikeastaan voisi olla kyse? Tarjoan kolme ehdotusta (joilla taitaa tosin olla eräitä ali-ehdotuksia).

Ehdotus yksi: Muistakaamme tosiaan The Mandalorian!

”Baby Yodan” olemassaolo onnistuttiin aikanaan ihmeen kaupalla salaamaan kaikelta julkisuudelta ensimmäisen jakson ensiesitykseen asti, ja samalla siis salaisuudeksi jäi markkinoinnissa senkin sarjan varsinainen high concept: ”palkkionmetsästäjä huolehtii erityisestä lapsesta”.

Voisiko The Book of Boba Fettin high concept perustua samaan tapaan johonkin hahmoon – uuteen tai vanhaan – jonka rooli sarjassa on keskeinen, mutta jonka osuus on haluttu jättää ennen esityksiä salaisuudeksi?

Tämä on hyvin mahdollista, mutta ilmeisin vaihtoehto kai sentään kuitenkin on poissa pöydältä. Boba Fettillä voisi oikein hyvin olla tähän asti kaanonissa paljastumaton perhe tai lapsi, ja Star Wars -tarinoissa on usein kyse perheestä, ja piinkova palkkionmetsästäjä Boba Fett isänä tai isähahmona olisi voinut hyvinkin olla sekä uskottava että kiinnostava konsepti Boba-tarinan pääideaksi. Mutta eiköhän sentään juuri se konsepti ole The Mandalorianissa käytetty. Ja sehän tietysti johtuu siitä, että ensimmäisellä kaudellaan The Mandalorianin aluksi nimetön päähenkilö oli aika pitkälle Boba Fett olematta Boba Fett.

Mutta ellei lapsi, niin ehkä sitten vanhus! Boba Fettin oma isä on tietenkin kuollut, mutta voisiko jostain aiempien Star Wars -kertomusten syövereistä löytyä joku, joka sopisi Boban tarinaan keskeiseksi katalyytiksi? Kun mietin tätä vaihtoehtoa, alkaa yksi nimi nousta mieleeni muita mahdollisempana: kloonisotilas komentaja Rex.

Rex on siis tuo The Clone Warsin, Rebelsin ja The Bad Batchin tärkeä sivuhenkilö, joka ainakin puolivirallisen kaanonin mukaan on retconnattu myös Jedin paluussa Endorilla nähtäväksi parrakkaaksi kapinalliseksi. Jedin paluu -tempun perusteella Rex on ollut nopeutetusta ikääntymisestään ja rankasta elämästään huolimatta elossa vielä suhteellisen vähän aikaa ennen nyt nähtävän sarjan tapahtumia, ja hänen kuolemaansa ei siis todellakaan ole näytetty.

In universe Rex on klooni samasta Jango Fettin perimästä kuin Bobakin, mutta ikääntymiseltään muunneltu ja elämänurallaan aivan toisenlaisen polun ottanut vannoutunut imperiaalisen sorron vastustaja. Universumin ulkopuolella Rex on Dave Filonin, The Book of Boba Fettinkin showrunnerin, omia luomuksia ja lempihahmoja. Kuten tiedämme vaikkapa tulevan Ahsoka-sarjan perusteella, Filonin tämän hetken tavoitteissa korkealla ovat Star Wars -animaatioiden ja -näyteltyjen kertomusten maailmojen yhä syvempi yhteensovittaminen.

Mutta tämä ei siis ole minkään sortin huhu – vain minun veikkaukseni ehdotukseksi yksi.

Ehdotus kaksi: Mitä Boba duunaa?

Olemme tietysti kaikki kovasti tietävinämme, kuka Boba Fett on: palkkionmetsästäjä, kovin kaikista. Ehkä jollain tapaa kunniantuntoinen sellainen, mutta ei missään mikään oikeamielisten sankari. Perinteisessä Star Wars -tarinankerronnassa, ja ehdottomasti Disney-omistuksen aikaa edeltäneessä expanded universessa, hän on suorastaan pahis. The Mandalorianissakin hän panee stormtroopereita kylmäksi kylmäävällä tehokkuudella. Ming-na Wen sanoi itse asiassa tästä eräässä haastattelussa mainiosti: ”Not that they’re the bad guys. They’re not that good either.”

Tosiasiassa emme kuitenkaan nimenomaan tässä nykyisessä kaanonissa juurikaan tunne Boba Fettiä aikuisena henkilönä maskinsa takaa. The Clone Warsissa nähtyjen nuoruusvaiheiden jälkeen Boba on harjoittanut ammattiaan sarjakuvissa ja tietenkin Imperiumin vastaiskussa ja Jedin paluussa, mutta rohkenen väittää, että todellinen draamallisesti kiinnostava henkilöhahmo kypärän alta paljastui nimenomaan vasta The Mandalorianin toisella tuotantokaudella vuosi sitten. Tähän viittaa myös Robert Rodriguez THR:n haastattelussa, ja on aivan oikeassa sanoessaan, että tämän vuoksi The Book of Boba Fett on ainutlaatuisessa asemassa kertoessaan hahmosta, joka on kyllä tunnettu ja rakastettu, mutta kuitenkin hahmona itse asiassa varsin tuntematon.

Josta pääsemme ehdotukseeni numero kaksi. Jos minä spekuloisin, mitä The Mandalorianissa nähty Boba itse asiassa haluaa, kumpikaan kahdesta spekulaatiostani ei olisi ”ryhtyä galaktiseksi mafiosoksi”, mitä kertomusta mainonta ehdottaa sarjan kertovan. The Mandalorianin Boba tuntuu jollain tapaa filosofisemmalta.

Temuera Morrison Boba Fettinä The Mandalorianin toisella tuotantokaudella.

Ensimmäinen ajatukseni olisi, että kuolemalta täpärästi pelastunut ja toisten käskyläisenä toimivan palkkionmetsästäjän hommiin ilmeisen leipääntynyt Boba haluaisi todennäköisemmin tehdä hyvää kuin pahaa. Ehkä hän haluaisi esimerkiksi yhdistää Tatooinen takapajulan kahinoivat asukkaat kohti kauniimpaa tulevaisuutta. Boballahan on siteitä paitsi Tatooinea pitkään hallinneisiin hutteihin, tämän sarjan trailerien perusteella myös tusken-hiekkakansaan. Toki voi olla, että Boban aikeet eivät tässä aivan täysin altruistiset olisi, vaan hän haluaisi kenties ryhtyä yhtenäistämänsä joukon johtajaksi, mutta yhtä kaikki, epäilisin Boban päämotivaatioksi jotain muuta kuin rikollista rahan ansaintaa.

Toinen ajatukseni puolestaan olisi, että jos Boba sen sijaan haluaisi tehdä hyvän sijaan pahaa, hänen varsinainen tavoitteensa saattaisi olla kriminaalien komentamisen sijaan silkka kosto. Sarlaccin kidassa oli epäilemättä epämiellyttävää, ja Star Wars -saagassa Boba Fett on vanhastaan kuvattu pitkävihaisena. Ja miten sarlaccin kitaan Jedin paluussa päädyttiinkään? No, itse asiassa käsikirjoittajien George Lucasin ja Lawrence Kasdanin häpeäksi melkein vahingossa, mutta kyllähän hänet sinne loppujen lopuksi laukaisi Han Solo.

Jos Boba todella haluaisikin lähteä jahtaamaan Hania – joka, muistattehan, on tässä kaanonin hetkessä tietenkin täysin elossa ja vasta muutaman vuoden ikäisen Ben-pojan onnellinen isä – olisi siinä todellakin high concept, jonka Lucasfilm olisi halunnut pitää meiltä katsojilta yllätyksenä.

Mutta, muistutan tästäkin: tämä on siis niin ikään vain minun heittoni.

Ehdotus kolme: Mikä ihmeen kirja?

Tämä kolmas ehdotus on pikemminkin kerronnallinen kuin juonellinen. Ydinajatukseni tässä liittyy sarjan nimeen: The Book of Boba Fett. Miten niin ”The Book”, miksei yksinkertaisesti vain Boba Fett? Etenkin galaksissa, jossa kirjoja ei itse asiassa ole nähty juuri milloinkaan muulloin kuin muinaisten jedien jäämistössä The Last Jedissä…

Minun päässäni otsikko on koko ajan kuulostanut muistelmilta. Entäpä siis jos The Book of Boba Fett on itse asiassa vain kehystarinanaan kertomus Temuera Morrisonin esittämän Boba Fettin vaiheista The Mandalorianin aikoihin? Sen markkinointikin on nimittäin jo paljastanut, että sarjassa käsitellään Jedin paluun ja The Mandalorianin välisiä vuosia.

Vaan entäpä jos huomattava, ellei suorastaan suurin, osa sarjan sisällöstä itse asiassa onkin flashbackeja, ja myös Boban elämän hyvin paljon varhaisempiin vaiheisiin? Tällöin se, mitä meille ei haluta mainonnassa paljastaa, olisi paitsi tämä tosiasia flashback-rakenteisesta sarjasta, myös esimerkiksi nuoremman Boba Fettin näyttelijä. Olisiko se sitten roolissa nuorena poikana nähty Daniel Logan vai joku muu, jäisi sarjan edetessä nähtäväksi. Tämä myös osaltaan selittäisi tuota Ming-na Wenin ihmeellistä kertomusta siitä, ettei hän aluksi tiennyt olevansa kokonaisen uuden sarjan toisessa pääosassa: jospa se johtui siitä, ettei hänellä lopulta olekaan niin paljon kohtauksia, etteikö niitä olisi voinut luullakin The Mandalorianin kolmoskauden tapahtumiksi.

Tämän kolmannen ehdotukseni jatkoksi on tosin hyvä todeta, että sarjan nimen on toki mahdollista perustua tällaiseen ”kokonaiskatsaukseen” Boban elämästä ja sarjan on mahdollista sisältää ikään kuin mausteeksi myös flashbackeja, vaikka Temuera Morrisonin näköinen vanhentunut Boba Fett sen pääosassa olisikin. Ja tällöin tämä kerronnallinen idea on luonnollisesti mahdollista yhdistää jompaan kumpaan edellisistä spekulaatioista tai ihan johonkin muuhun kantavaan juoni-ideaan.

Mutta tämä, korostan taas, on tosiaankin edelleen vain minun veikkaukseni.

Näiden spekulaatioideni perään voin vielä todeta varmemmin totuudelliset ainekset, jotka The Book of Boba Fettin keitossa killuvat.

The Book of Boba Fettiä kutsuttiin tuotannossa The Mandalorian 2.5:ksi ja sen jaksojen tuotantonumerot oli numeroitu alkaen kolmosella, siis ikään kuin tehtäisiin Mandon kolmoskautta. On epäselvää, johtuiko tämäkin vain siitä, että Boban oman sarjan koko tekeillä olemista haluttiin salata viime vuoden joulukuuhun asti, jolloin se paljastui Mandon kakkoskauden päätösjakson loppuyllärinä. Mutta ellei se johtunut vain siitä, 2.5-lempinimi kertonee, että vähintään sarjan tyyli, elleivät sitten tapahtumatkin, liippaa hyvin läheltä The Mandaloriania.

Lisäksi vielä tuolloin vuosi sitten tekeillä piti olla myös sarja The Rangers of the New Republic, jonka oli tarkoitus olla event series, joka yhdistäisi The Mandalorianin, The Book of Boba Fettin ja Ahsokan tapahtumia. Sittemmin Rangers on jo hylätty kokonaan, vähintään osittain ellei yksinomaan siksi, että sarjaan keskeiseen rooliin kaavaillun hahmon Cara Dunen näyttelijä Gina Carano hankki itselleen alkuvuodesta internet-uholla potkut Star Wars -hommista. The Book of Boba Fettin kohdalla mainitsen tämän siksi, että Rangers-sarjaan kaavaillut juoni-ideat ovat täten Filonin ja kumppaneiden harkittavissa käytettäväksi näissä muissa sarjoissa.

Ja tietenkin vielä tämä: The Book of Boba Fett ei missään nimessä ole ensimmäinen kerta kuluneiden 10 vuoden aikana, kun Disney-Lucasfilm yrittää kertoa Boba Fett -tarinaa.

Lucasfilmiltä ei ole koskaan aivan täysin virallisesti vahvistettu tätä, mutta yleinen käsitys on, että kun jatko-osatrilogiaa tuottamaan ryhtynyt uusi Lucasfilm ryhtyi (Lucasin itsensä ehdotuksesta) kovaa vauhtia suunnittelemaan myös hahmojen sooloelokuvia, ensimmäisten tulille pantujen projektien joukossa olivat paitsi toteutunut Han Solo -elokuva, myös Boba Fett -elokuva. Edelleen yleisen käsityksen mukaan Boba-elokuvan ohjaajaksi oli vuonna 2014 jonkin aikaa kiinnitetty Josh Trank ja käsikirjoittajaksi Simon Kinberg – joka tosin ihan äskettäin kiisti koskaan kirjoittaneensa Boba-elokuvan käsikirjoitusta, mutta ainakin oma pääni sanoo, että tämähän on totta, jos ja kun koskaan ei päästy varsinaisen käsikirjoituksen ensimmäisenkään version valmistumiseen asti. Boba-elokuvasta liikkui huhuja vielä vuonna 2017, jolloin sen juoni-idean kerrottiin olevan useiden palkkionmetsästäjien ”yhteinen seikkailu”, mutta jos tämä oli totta, sen jälkeen se varmaankin hävisi firman sisällä The Mandalorian -projektille – kunnes hahmo saikin uuden jalansijan juuri sen kautta. Joka tapauksessa: ideoita Boba-tarinaksi on siis kehitelty jo moneen otteeseen.

Kaiken kaikkiaan: Odotan tältä seitsemän jakson sarjalta suuria. Boba Fett oli nuorempana omiakin henkilökohtaisia suosikkihahmojani, ja olen käsitellyt suhdettani hahmoon tässä blogissakin ainakin Jeremy Bullochin Suomen-vierailuun liittyvässä kirjoituksessa, joka muuten on omia suosikkejani tämän blogin merkinnöistäni.

Itse asiassa voisi hyvin sanoa, että minä, kuten moni muukin, olen odottanut juuri The Book of Boba Fettiä jo hyvin pitkään.

Star Wars -sarjoilla on muotti, ja The Bad Batch ei ole sen edustajana virheettömin muotovalio

Posted on 20/08/2021 by Aki Jörgensen

Vastaus

Tulin äskettäin ajatelleeksi, että viime perjantaina Disney+:lla päättynyt The Bad Batch -animaatiosarjan ensimmäinen tuotantokausi teki suomalaisittain pientä Star Wars -animaatioiden historiaa.

The Bad Batch on neljäs varsinaiseen nykyiseen kaanoniin laskettava Star Wars -animaatiosarja. Tässä laskutavassa sen edeltäjät ovat siis The Clone Wars (seitsemän kautta, 2008-14+2020), Rebels (neljä kautta (2014-18) ja Resistance (kaksi kautta, 2018-20). Niiden lisäksi sitä toki edeltävät myös Disney+:ssa tänä vuonna Vintage-alaotsikon saaneet Droids (yksi kausi, 1985-86), Ewoks (kaksi kautta, 1985-86) ja Clone Wars (2003-05), lukuisat Lego Star Wars -sarjat sekä muutamat viime vuosina vain Youtubessa julkaistut piirroslyhärien sarjat kuten Force of Destiny (2017-18). (Star Wars -animaatioiden kehityshistoriasta kiinnostuneille voin muuten suositella myös tätä virallisen sivun pitkää keskustelujuttua.)

Se ajattelemani historiallisuus? Viimeksi mainittuja Youtube-pätkiksiä lukuunottamatta The Bad Batch on ensimmäinen Star Wars -animaatiosarja, jota suomalaiset ovat voineet katsoa samassa tahdissa yhdysvaltalaisen kotiyleisön kanssa. Eikä vain ajallisesti samassa tahdissa: The Bad Batch on Star Wars -animaatioista ylipäätään suomalaisen tavoitettavuuden kannalta aivan omalla tasollaan mihinkään edeltäjiinsä verrattuna. Huomattavaa osaa edellä mainittujen sarjojen jaksoista ei esimerkiksi ole koskaan esitetty millään suomalaisilla ”normaaleilla” tv-kanavilla. Tänä päivänä perinteisen telkkarin rooli on toki koko ajan yhä vähäisempi, joten The Bad Batchin saatavuus Disneyn omassa palvelussa voi nyt jo tuntua itsestäänselvyydeltä. Kuitenkin ainakin perheen nuorimmille Star Wars -faneille voi jo nyt tai viimeistään lähivuosina tulla kohtalaisena ällistyksenä, että ihan niinkin hiljattain kuin vuonna 2020 Suomessa oli oikeasti mahdotonta katsoa silloista uusinta Star Wars -animaatiosarjaa Resistancea laillisesti: sitä ei oltu julkaistu tallenteilla, ei esitetty televisiokanavilla eikä Disney+ ollut vielä auennut meille.

Mutta nyt siis on. Ja niinpä monella kotisohvalla Suomessakin on katseltu The Bad Batchia ihan samaan tahtiin kuin Yhdysvalloissakin. Ja vaikka se voi olla nyt jo ihan arkista, on se kyllä myös mukavaa.

Tästä eteenpäin kirjoitus spoilaa The Bad Batchin ensimmäisen tuotantokauden juonitapahtumia.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa The Bad Batchin sisällöstä. Mutta ehkäpä on oireellista, että ajatukseni veivät sitä ennen tällaisiin teoksen ulkopuolisiin saavutettavuusseikkoihin.

The Bad Batch on nimittäin, ainakin minun makuuni ja ainakin tällä ensimmäisellä kaudellaan, ”ihan kiva”. Siinä ei ole mitään, mikä suuresti harmittaisi. Eikä (juuri) mitään, mistä aivan valtavasti innostuisin.

Minä en tosin ole missään vaiheessa ollut suuri Star Wars -animaatioiden ystävä. Heitä on paljon muita, ja heidän ilonsa ei ole koskaan vienyt minulta mitään pois. Ja koska The Bad Batch on varsin ymmärrettävästikin hyvin samankaltainen kuin edeltäjänsä (onhan se oikeastaan The Clone Warsin spinoff), olisi kai ollut kummallista, jos juuri tämä sarja olisi saanut minut odottamaan seuraavan perjantain jaksoa aiempia malttamattomampana.

Mutta juuri tässä piilee The Bad Batchin suurin ongelma, jota uskallan kyllä alleviivata, vaikka siis annankin mielelläni myös uutuussarjan maistua kaikille Star Wars -animaatioista minua enemmän tykkääville: tämä kaikki on niin nähty ennenkin. (Ja minun suosikkini näistä on muuten Rebels.)

Tässä vaiheessa Star Wars -animaatiosarjoilla on muotti, jonka ne jopa kiusallisen sujuvasti täyttävät. Itse asiassa: tässä vaiheessa Star Wars -sarjoilla on se muotti, sillä myös ensimmäinen live action -sarja The Mandalorian mukailee pitkälti samaa muottia.

Muottiin kuuluu, että tarinan päähenkilöt ovat näennäisesti jotain muuta kuin aivan suoraselkäisimpiä sankareita, vaikka käytännössä he nimenomaan sitä jokaisen tosipaikan tullen ovat. Luonnollisesti he ovat myös altavastaajia pahaa armeijaa vastaan, niin kuin Star Warsissa kyllä lähes aina muulloinkin. Rakenteellisesti sarjat koostuvat pääasiassa yhden jakson mittaisista tehtävistä kaukaisen galaksin vaaroissa, ja niihin syntyvä jatkuvuuden tunne nojaa vähintään yhtä paljon siihen, että katsoja tunnistaa jaksoissa esiintyviä tapahtumapaikkoja tai hahmoja muista, aiemmista sarjoista tai elokuvista kuin siihen, että jaksoissa varsinaisesti tapahtuviin asioihin palattaisiin kyseisessä sarjassa.

Aivan keskeinen sarjoissa toistuva elementti on, että kunkin päähenkilöiden poppoon muodostaa toiminnan tiimellyksessä jo ryvettynyt joukkio, jonka täydentää sarjan alussa uusi, nuori hahmo, jolle seikkailut ovat uutta ja jonka sydän on vielä puhdas. Niinpä tämän nuoren hahmon tehtävä on paitsi toimia nuoren yleisön ensisijaisena samastumiskohteena, myös katalyyttina sille, miten päähenkilöpoppoo sarjan aikana muovautuu. Hän on Star Warsiin lähes aina kuuluvan kasvutarinan ensisijainen kasvaja, mutta samalla yhden kovanaamoista on löydettävä itsestään isällisiä piirteitä. Tiivistäen kyse on siitä, että lapsi/nuori kasvaa, ja opettaa samalla isompiaan paremmiksi ihmisiksi (tai otuksiksi).

Edellä todettu on toki minun kärjistykseni, ja jokaisessa sarjassa on myös omat särönsä tähän muottiin. Vähintään silmiä siristäen näen kuitenkin tämän muotin sekä The Clone Warsissa, Rebelsissä, Resistancessa, The Bad Batchissa ja myös The Mandalorianissa.

Näin monen samoja elementtejä hieman eri tavoin kierrättäneen sarjan jälkeen nämä toisteisuudet saivat ainakin minut juuri The Bad Batchin kohdalla uupumaan – etenkin kun väistämätön vertailu ei, ehkä luonnollisesti, ole uutuudelle suosiollinen.

Äkkiväärien kloonien iskuryhmä ”The Bad Batch” eli Hunter, Wrecker, Tech ja Echo muodostavat ehkä hauskan nelikon, mutta tiimi on sisäisiä roolejaan ja työnjakoaan myöten hyvin samankaltainen kuin Rebelsin perhe, eikä lainkaan yhtä rakastettava. Joukon täydentävä Omega on ehdottomasti enemmän sympaattinen kuin ärsyttävä lapsisankari, mutta ei hän persoonana Ahsokalle tai Grogulle pärjää. Koska myös Klooniyksikkö 99, aivan kuten Ghostin tiimi tai Din Djarin, ryhtyy leipänsä pitimiksi palkkasotilaiksi tai harmaiden hanttihommien tekijöiksi, suurimman osan ensimmäisen kauden jaksonmittaisista tehtävistä voisi aivan yhtä hyvin kuvitella aihioiksi Rebelsin tai The Mandalorianin jaksoiksi.

Eräänlaisena kaiken huippuna ensimmäisellä kaudella melkein jokaisessa jaksossa toistuu vielä kuvio, jossa pojat yrittävät tehdä päätökset ilman Omegaa, jättää tämän sivuun pahimmasta äksönistä ja/tai itsekin jättäytyä sivuun jostain heille muka kuulumattomasta ongelmasta, mutta tyttö aina saa pojat pyörtämään päänsä ja/tai osoittautuu tehtävässä korvaamattomaksi. Kun vastaava juonitrooppi on tosiaan nähty jo tätä ennen lukemattomia kertoja edellisissäkin sarjoissa, tekee mieli huokaista vähän syvempään.

Vaikka siis.

Kuten jo sanoin: ei The Bad Batchissa ole mitään, mistä olisin erityisesti harmistunut. Sen sijaan siinä on kyllä elementtejä, mistä suorastaan nautinkin.

Klooniyksikkö 99:n kurjasta satsista ulkojäseneksi putoava Crosshair on alkukauden ensivaikutelmaa huomattavasti taitavammin kirjoitettu ja ajateltu pahis. Hänen kehityksessään on seuraavalle tai tuleville tuotantokausille paljon potentiaalia.

Sarjan ydinasetelma ajankohdasta heti episodi III:n jälkeen, aikana jona Imperiumi vasta vakiinnuttaa valtaansa, tarkasteltuna juuri tällaiselta keskipitkän etäisyyden matkalta (jossa kloonit eivät ole tapahtumien ytimessä kuten vaikkapa Vader olisi, mutta eivät kuitenkaan siitä täysin eriytettynäkään kuten vaikkapa tavallinen palkkionmetsästäjä olisi) on ehdottomasti herkullinen. Etenkin kun muutokseen luontevasti liittyy juuri kloonien korvaaminen värvätyillä iskusotilailla – vuosikymmeniä vanha Star Wars -loren elementti, jota ei oikeastaan koskaan tätä ennen ole kunnolla selitetty.

Tapahtuma-aika ja tarkastelukulma tarkoittavat siis jo sinänsä, että jaksojen varsinaisten juonenkäänteidensä ulkopuolella The Bad Batch on koko ajan tarjoillut Star Wars -universumin sisällä poikkeuksellisen kiehtovan miljöön. Sitä tukee hienosti, että sarjassa on toistuvasti vierailtu visuaalisesti aivan poikkeuksellisen huikeilla planeetoilla ja muilla tapahtumapaikoilla. Erinomaiseksi esimerkiksi molemmista käyvät Ryloth-jaksot, joissa Imperiumi ottaa paikat haltuun melkein yhtä tylyin ottein joilla Taleban tätä blogimerkintää kirjoittaessani eteni Afganistanissa.

Unohtamatta tätä: Dee Bradley Baker ansaitsee aplodit äänityöstään. Siinä missä päähenkilönelikko jää hahmokehittelyn tasolla ainakin vielä ensimmäisellä kaudella lähinnä yhden luonteenpiirteen ukkeleiksi, Bakerin ansiosta he totisesti kukin kuulostavat omalta itseltään. Ellen tietäisi, en uskoisi, että heitä kaikkia todella ääninäyttelee yksi ja sama mies.

Ilahtuneena saan myös todeta olleeni väärässä kirjoittaessani pari vuotta sitten, että Lucasfilmin Star Wars -animaatiot olisivat jatkossa suunnatut lapsille ja aikuisyleisöille huomio olisi käännetty näyteltyihin sarjoihin. Siltä asia silloin tosiaan vaikutti, mutta ei vaikuta enää. The Bad Batchissa on paikoin ehkä tummempi tunnelma kuin missään edeltäjistään: ei tämä mikään varsinainen lastensarja ole.

Osaltaan koukuttavaa on toki sekin, että tässä vaiheessa Dave Filoni ja kumppanit myös totisesti sekä osaavat että uskaltavat (tai saavat) kirjoittaa kytköksiä sarjojensa ja muun kaanonin välille (ja vieläpä siten, että Filonin sarjat saavat tarvittaessa taivuttaa kaanonia). Enkä siis tarkoita kytköksillä vain Jabballe kuuluvan rancor-vauvan kaltaisia silmäniskuja.

Tässä vaiheessa temput eivät myöskään ole temppuja, vaan luonnolliseksi kasvanut osa Star Wars -franchisea. Siinä missä kaltaiseni vanhan yleisön katsojajäärän oli The Clone Warsin alkuvuosina vaikea hyväksyä animaatiosarjaa tasaveroiseksi osaksi kaanonia (”miten niin muka Anakinilla oli padawan episodien välissä”), nyt jopa animaatiosarjoissa esiteltyjen hahmojen voi suorastaan odottaa ilmestyvän Star Wars -elokuviin tai sarjoihin koska tahansa.

Kääntäen se tarkoittaa, että Star Wars -animaatiosarjoissa kerrotaan ihan oikeita lopullisia loppuja elokuvissa aloitetuille tarinoille tai niissä esitellyille hahmoille. Kaminon moukarointi The Bad Batchin ekan tuotantokauden loppujaksoissa tuntui elokuvallisen voimakkaalta Star Wars -hetkeltä, ja se ilman muuta myös sopi ja kuului juuri tässä sarjassa kerrottuun tarinaan. Pienempänä hetkenä sitä kohti kuitenkin johti jo aiemmin sarjassa nähty kohtaus, jossa palkkionmetsästäjä Fennec Shand lähes ohimennen tappoi kaminolaisen Taun Wen. Nimenomaan se kohtaus nimittäin suorastaan hätkähdytti minua katsoessani: siinähän siis The Mandalorianista kutakuinkin hyvisten puolelta tuttu hahmo murhasi itsensä George Lucasin luoman, elokuvissa ensiesiintyneen hahmon. Ei tällaista tässä saagassa ihan jatkuvasti tapahdu.

Sarjana arvioituna The Bad Batchille ei ole tosin välttämättä mikään kehu, että monet sen ensimmäisen kauden mieleenpainuvimmat hetket liittyvät pikemminkin muihin tarinoihin, kuten nyt tosiaan juuri Rylothille sijoittuvat, Syndullan perheestä kertovat jaksot, joissa sarjan nimipoppoo jäi sivurooliin. Ne jaksot olivat pikemminkin eräiden The Clone Warsin tarinoiden päätös tai Rebelsin prequel kuin merkityksellinen hetki The Bad Batchin tarinassa. Mutta toisaalta: nämäkin ristiinvalotukset taitavat olla Filonin Star Wars -sarjojen erityispiirre, jonka suurin osa niiden katsojista ilomielin hyväksyy.

The Bad Batch saa tietysti jatkoa ainakin toisen kauden verran. Veikkaan, että sen edetessä Omegan olemassaolosta ja Kaminolta evakuoidun kloonaajamestarin tapauksesta paljastunee yhä uusia, jännästi erään pahan keisarin henkilökohtaisiin suuriin kloonaussuunnitelmiin liittyviä piirteitä, joiden myötä sarja kytkeytyy yhä vain syvemmälle Star Wars -loreen. Ja, huomautan vielä edelleen piikitellen: jos näin käy, se olisi jälleen yksi samankaltaisuus aiempaan sarjaan, sillä vastaava kuviohan vaikuttaa vaikuttaa olevan tapahtumassa myös The Mandalorianissa.

Turvallista on myös olettaa, että kloonijoukkomme tulee tulevissa seikkailuissa huomaamaan sen olevan yhä mahdottomampaa ”vain yrittää pärjätä” galaksissa sotkeentumatta suuriin asioihin ja käymättä vastustamaan pahaksi katsomaansa Imperiumia. Onhan tämäkin keskeinen osa Rebelsistä, Resistancesta ja The Mandalorianista tuttua muottia. ”In the end, we all choose sides”, sanottiin osuvasti Bad Batchille eräässä ensimmäisen kauden jaksossa.

Onkin vähän surullista, että lopulta vähiten tässä tyypittelemääni Star Wars -sarjojen muottia noudattaa kaanon-sarjoista ensimmäinen eli The Clone Wars, jonka antologiamuodossa oli kunnioitettavaa rohkeutta. Se on ehkä myös itseäni kohtaan ironista, sillä minähän nimenomaan en innostunut TCW:stä aikanaan pitkälti juuri siksi, että sen jaksot tuntuivat irrallisuudessaan niin yhdentekeviltä. Ehkäpä se tässä vaiheessa vastaanotettuna olisi tuntunut ainakin muotonsa vuoksi nimenomaan piristävän erilaiselta. (Olisi oman pohdintansa aihe, kuinka suuri osa TCW:n kokeellisuuden kunniasta kuuluukaan sille, että se oli vielä George Lucasin sarja, ja Star Warsin The Maker itse luotsasi sarjaansa pitkälti juuri heittelemällä villejäkin ideoitaan Filonin ja muiden kätyriensä toteutettaviksi yhden tai parin jakson tarinoina.)

Ylipäätään Star Wars -sarjoilta olisi tässä vaiheessa – jossa odottava yleisö on olemassa, jossa tekijät ehdottomasti osaavat hommansa ja jossa jokainen SW-sarja ei ole enää yksin vastuussa franchisen lipun heilumisesta – lupa odottaa piristävyyttä, erilaisuutta ja rohkeutta.

Tässä mielessä toivoa kyllä antaa, että sitä kaikkea pitäisi olla luvassa – jopa pian, kenties jopa paljon.

Syyskuussa Disney+:aan ilmestyy joukko anime-lyhäreitä otsikolla Star Wars: Visions. Niistä julkaistiin juuri tällä viikolla vinkeä, pidättelemättömän villi traileri:

Visions ei taatusti ole ihan tavallisinta ja filonimaisinta Star Wars -animaatiota. Tosin se ei onkin tilattu nimenomaan säväyttämään ja olemaan erilainen – ja se saa sitä olla siksikin, ettei se ole kaanonia.

Mutta onpa virallisemmiltakin tarinoilta lupa lähitulevaisuudessa odottaa tuoreita näkökulmia. Kaiken säällisen tolkun perusteella ensi vuoden Obi-Wan Kenobi -sarja ei tule noudattamaan tässä kuvattua kerronnallista muottia, vaikka siinä päähenkilöä myöten toki paljon tuttua ja odotettua onkin. Kyseessä on lisäksi ”minisarja”, ilmeisesti kuuden jakson mittainen kertomus, joka jo sillä lähtökohdalla lupaa toisenlaista tarinakaarta.

Myös Patty Jenkinsin ohjaamaan Rogue Squadron -elokuvaan, Taika Waititin vasta varhaisessa käsikirjoitusvaiheessa olevaan elokuvaprojektiin ja Leslye Headlandin salaperäiseen The Acolyte -sarjaan voi kaikkiin joko aiheen tai tekijän perusteella liittää toiveita Star Warsissa vähemmän nähdyistä tarinoista tai tarinankerronnan tyyleistä. Sellaisille pitäisi kyllä olla tilaa: onhan tekeillä kuitenkin myös lisää Bad Batchia ja The Mandaloriania sekä pari muutakin sarjaa, jotka joko liittyvät hyvin suoraan jo tuttuihin tarinoihin tai todennäköisesti muuten vain sisältävät tuttuja elementtejä: Andor, The Book of Boba Fett ja Ahsoka.

Valtavaksi laajentuneen ja alati vain laajentuvan franchisen sateenvarjon alle mahtuisi niin monenlaisia erilaisia tarinoita.

The Bad Batchin avausjakso rikkoi vähän kaanonia, mutta onko sillä mitään väliä?

Posted on 13/05/2021 by Aki Jörgensen

Uusi Star Wars -animaatiosarja The Bad Batch alkoi viime viikolla Disney+-suoratoistopalvelussa. Kyseessä on itsenäinen jatko-osa The Clone Warsille, tai voi kai sitä spinoff-sarjaksikin kutsua: pääosassa on ”Clone Force 99” eli viisi keskimääräistä omapäisempää kloonisotilasta ja ajankohta on heti episodi III:n tapahtumien jälkeen eli Palpatinen julistettua Tasavallan Imperiumiksi.

Mutta enpä kirjoita nyt varsinaisesti tästä sarjasta, vaan pikemminkin ilmiöstä, joka paukahti silmille heti 70-minuuttisen pilottijakson aloituskohtauksessa: yhtenäisen Star Wars -kaanonin venymisestä ja paukkumisesta.

The Bad Batch alkaa (loogisesti) kloonisankariemme Order 66 -hetkestä. Siis siitä hetkestä, joka tapahtuu elokuvissa Sithin kostossa ja jolloin Palpatine aktivoi kloonisotilaisiin ohjelmoidun käskyn kääntyä jedejä vastaan. The Bad Batchin viisikolla ohjelmointi ei toimi, joten heille hetki on yhtä hämmentävä kuin jedeille. Mitä juuri tapahtui, miksi ihmeessä kaikki ”tavikset” yhtäkkiä kääntyivät tappamaan tähänastisia taistelutovereitaan?

Luontava lähtökohta sarjalle, siis, ja pilottijaksossa toteutukseltaan jopa koskettava. Star Wars -animaatiosarjojen katsojaveteraaneja kosketti vieläpä erityisesti se, että kohtauksessa oli mukana jedi-padawan Caleb Dune eli myöhempi Kanan Jarrus, yksi Rebels-sarjan päähenkilöistä. Nuori Caleb-parka sai nähdä mestarinsa kuoleman ja paeta itse henkensä edestä – ja selvitä, koska Bad Batch -tiimin Hunter antoi hänen mennä.

Monia Star Wars -tarinoita elokuvia ja sarjoja laajemmin seuranneita veteraaneja kohtaus kuitenkin hämmensi. He olivat nimittäin jo nähneet Kananin/Calebin Order 66 -hetken. Se tapahtui Greg Weismanin kirjoittamassa sarjakuvassa Kanan vuonna 2015. Eikä siinä näkynyt mailla eikä halmeilla Bad Batchin klooneja.

Termillä retcon (retroactive continuity) tarkoitetaan fiktiokerronnan temppua, jossa uusi kertomus tai juonenkäänne muuttaa aiemmin samassa kertomusten sarjassa asetettua lakia tai ilmaistua totuutta siten, että jatkuvuus särkyy. The Bad Batchin pilottijakso saattoi olla oikein hyvä uuden sarjan avaus, mutta Calebin/Kananin henkilöhistorian kohdalla se oli retconnaus.

Jedimestari Depa Billapa ja Caleb Dune (joka myöhemmin tunnetaan nimellä Kanan Jarrus) The Bad Batchin avausjaksossa. Oikealla tavisklooni.

Depa Billapan ja Caleb Dunen Order 66 -hetki siten kuin se sarjakuvissa nähtiin. Sama planeetta, samat jedit – eri kloonit, eri vuorokaudenaika, eri tilanne.

Peruutetaan katsomaan tilannetta taaempaa.

Kun George Lucas myi Star Warsin Disneylle vuonna 2012, uusi omistaja päätti mietintäajan jälkeen vetäistä kaanonin sileäksi. Se ei ollut mikään pieni retconnaus, vaan pikemminkin järeämpi reboottaus – vaikka saagan ydintä ja suuren yleisön päätuotetta eli elokuvia ei buutattu. Se oli myös välttämätön ratkaisu, sillä muuten katsoja olisi seuraavina vuosina ollut aivan ulalla siitä, mitä fiktiivisessä Star Wars -universumissa oikein on tapahtunut ja mitä ei.

Disney-Lucasfilmin vuoden 2014 päätöksen myötä expanded universeksi siihen asti kutsutut vanhat kirjat, sarjakuvat, pelit ja The Clone Wars -animaatiosarjaa edeltäneet animaatiosarjat leimattiin Legends-brändin alle. Viralliseksi kaanoniksi julistettiin vain kuusi silloin olemassa ollutta elokuvaa eli episodit I-VI ja tuo TCW-sarja. Sarjislisenssi palautettiin Dark Horselta Marvelille, kirjallisuus aloitettiin puhtaalta pöydältä. Kasvavia lihaksiaan verrytellen Disney-Lucasfilm ilmoitti: mitään aiemmin oheistarinoissa kerrottua ei nyt enää ollut tapahtunut virallisessa kaanonissa, mutta tästä lähtien kaikki kirjat, sarjakuvat, pelit ja animaatiosarjat sopisivat saumattomasti yhteen ja samaan kaanoniin elokuvien kanssa.

Ajatus oli kaunis. Se antoi uudelle ajalle sekä tarinankerronnallisen että kaupallisen mahdollisuuden kertoa, kuinka Kuolemantähden suunnitelmat ”oikeasti” varastettiin tai kuinka Imperiumin jäänteet itse asiassa voitettiin Jedin paluun jälkeen – esimerkiksi nämä tarinat oli kerrottu vanhoissa oheistarinoissa moneen kertaan. Samalla se johti moniin ihan aidosti erinomaisiin Star Wars -kertomuksiin. Esimerkiksi Claudia Grayn romaanit kuten Leia, Princess of Alderaan (2017) tai Charles Soulen sarjakuvat kuten hänen Darth Vader -tarinajaksonsa (2017-18) kuuluvat Star Warsin 40-vuotisen historian onnistuneimpiin teoksiin sekä SW-kirjoina ja -sarjakuvina ”yleisesti” että nimenomaan ”pääteosten syventämisen” kannalta arvotettuina. Harvoin tämän sarjan äärellä olen koskaan ollut niin jännityksen salpaama kuin lukiessani tuon Grayn episodi IV:tä edeltävään aikaan sijoittuvan kirjan kohtausta, jossa nuori Leia vierailee Palpatinen uskolliseksi palvelijaksi ryhtyneen Panakan luona, ja kohtauksen aikana lukija ymmärtää, että keskustelun aikana tuo episodi I:stä tuttu hahmo ymmärtää, kenen lapsi hänen edessään itse asiassa on.

Osittainen sivu Charles Soulen Darth Vader -tarinalinjasta. Tämän kuvan monia merkityksiä en ole voinut unohtaa ensinäkemän jälkeen: näinkö Vader näkee itsensä? Vai Voima Vaderin?

Tässä vaiheessa katson viisaaksi huomauttaa, että Legends eli vanha expanded universekaan ei ollut varsinaisesti tarkoituksella tai uhallaan ristiriidassa varsinaisten elokuvien kanssa. Monet 1970-1990-lukujen kertomuksista kuitenkin päätyivät enemmän tai vähemmän olemaan sellaisia George Lucasin päätösten myötä.

Olisi tähän postaukseen turhan pitkä selvitys, millä tapaa Lucas ja Lucasfilm ohjasivat tai olivat ohjaamatta oheistarinoita aikanaan: vastaus ei ole ”huolella” mutta ei myöskään aivan ”ei mitenkään”. Yksinkertaistaen voi kuitenkin sanoa, että vaikka oheistarinoiden sepittäjillä ei esimerkiksi ennen prequeleita ollut lupaa julkaista suoraan kloonisotia käsitteleviä kertomuksia, oheistarinoissa oli silti ehditty kertoa klooneista, jedeistä, tasavallasta tai hahmoista tosiasioina kaikenlaista, joka ei sitten lainkaan täsmännyt siihen, mitä Lucas kertoi vuosien 1999-2005 elokuvissaan.

Prequelien aikoihin Lucasfilm alkoi petrata oheistarinoiden jatkuvuuden kanssa, ja erityisesti Kloonien hyökkäyksen ja Sithin koston välissä noin vuosina 2002-2005 julkaistiin kirjoja ja sarjakuvia, jotka oli siihen aikaan hyvinkin tarkoitus tulkita samaan kaanoniin kuuluviksi, elokuvien välissä tapahtuviksi kertomuksiksi kloonisodista. Sen jälkeen Lucas kuitenkin teki tuolle aikakaudelle temppunsa vielä toisen kerran. Hänen päätöksellään nuo kerran jo kerrotut Anakinin, Obi-Wanin ja kumppanien kloonisotapolut korvattiin Lucasin ja Dave Filonin lopullisella virallisella totuudella The Clone Wars -animaatiosarjassa (2008-).

Star Wars: Republic -sarjakuvajatkumo prequelien vuosilta: totuus Anakinin ja Obi-Wanin kloonisodista ennen The Clone Wars -animaatiosarjaa.

Samaan aikaan vanhalla expanded universella oli koko ajan ja kasvavassa määrin ongelmia sopia yhteen ns. itsensä kanssa. Vaikka esimerkiksi minä olen näemmä vuonna 2013 kutsunut expanded universea olosuhteisiin nähden ”suorastaan hämmästyttävän yhtenäiseksi”, ei se toki koskaan mikään yhtenäiseksi kaanoniksi suunniteltu kokonaisuus ollut. Koska kirjojen tai sarjakuvien sisältöä ei koordinoitu yhtä tarkasti kuin nykyään ja aluksi koordinointia näiden kahden median välillä ei käytännössä edes ollut, tarinoiden saumat osuivat ymmärrettävästi huonosti toisiinsa. Esimerkiksi: Timothy Zahnin kirjoittamat, monien aikanaan lukemat ja rakastamat kirjat sopivat kyllä hyvin yhteen toistensa kanssa – mutta muut kirjat tai sarjakuvat eivät aina kovin hyvin niiden kanssa.

Star Warsin 2010-luvun uuden tulemisen kannalta tällaiset ongelmat olivat eittämättä ylitsepääsemättömiä. Kärjistäen vanhat Jedin paluun jälkeiset oheistarinat oli joka tapauksessa pakko jättää huomioimatta, jotta uudet elokuvat ylipäätään voitiin tehdä, ja vanhemmat oheistarinat puolestaan The Clone Warsin ja seuraavien suunniteltujen animaatiosarjojen takia.

Vaikka aikanaan harmittelin sitä, että aivan varmasti uuteenkin kaanoniin olisivat voineet sopia monet expanded universen kaukana Skywalkereista tapahtuneet tarinat, kuten tuhansia vuosia sitten ajoitettu Tales of the Jedi / Knights of the Old Republic tai kapinallislentäjistä kertonut Rogue Squadron, ymmärrän kyllä Disney-Lucasfilmin ratkaisun. Pöydän pyyhkäisy tyhjäksi avasi oven uusille oheistarinoille, joiden luvattiin nyt täydentävän päätarinoita koordinoidusti ja tarkasti.

Valitettavasti tässä Disney-Lucasfilm epäonnistui.

Lando palaa Pilvikaupunkiin pelastamaan Lobotin Imperiumin vastaiskun jälkeen. Tämä on viime vuonna julkaistusta Star Wars -sarjakuvalehden numerosta ja esimerkki sekä hyvästä tarinasta että hyvin elokuvien kaanonia täydentävästä tarinasta.

Tai no. ’Epäonnistui’ on turhan rajusti sanottu.

Kuten jo sanoin: uutena aikana todella on julkaistu monia erinomaisia Star Wars -oheistarinoita – ja monet niistä ovat täydentäneet elokuvissa ja sarjoissa kerrottua erinomaisesti. OIen lukenut Star Wars -sarjakuvat varsin tunnollisesti, ja vaikka kirjoja vain valikoiden, luulen olevani kohtalaisesti kärryillä niistäkin. Kokonaisuudesta voi kyllä sanoa, että siitä näkee, että sekä isojen että pienten asioiden välisiä yhteyksiä on tosissaan yritetty rakentaa takavuosikymmeniä paremmin.

Varsinaisten tarinajuonien jatkamisen lisäksi se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka tarinoissa vieraillaan luontevasti päätarinoista tutuissa lokaatioissa tai kohdataan niissä esiintyneitä hahmoja. Välillä se voi tuntua vähän päälle liimatultakin: yhdessä vaiheessa tuntui, että kun Disneylandissa avattiin Batuu-planetalle sijoitettu Star Wars -maa, joka toinen SW-hahmo eri aikakausilta vieraili Batuulla samoihin aikoihin julkaistuissa kertomuksissa. Toisinaan taas se on hyvin luontevaa, ja oheistarinat tukevat hyvin suurta kertomusta: vaikkapa siinä, kuinka Hera Syndulla ja muutamat muut Rebels-sarjan hahmot, jotka ”ilmestyivät” saagaan vasta 2010-luvulla mutta episodien III-IV väliin sijoitetussa animaatiosarjassa, ovat voineet sarjakuvissa vilahdella Kapinaliiton kokoontumisissa ja jopa kohdata elokuvien sankareita ja siten ikään kuin osallistua sellaisiin hetkiin sarjan historiaa, joiden elokuvalliset vastineet on kuvattu vuosikymmeniä aiemmin.

Tai siinä, kuinka vaikkapa saagalle niin keskeinen Darth Vader näissä uusissa sarjakuvissaan tuntuu useimmiten oikeasti hahmolta, jonka voi kuvitella olevan entinen Anakin Skywalker. Vanhoissa expanded universe -tarinoissa Vader näyttäytyi käytännössä aina vain mustapukuisena murhaaja-pahiksena, mutta tällä kertaa olen huomannut useita kertoja uskovani, että puvun sisällä todella on Padmea kaipaava traaginen hahmo, joka kuvittelee hirmutekonsa jollain tapaa oikeutetuiksi – ja joka kypsyy ajattelemaan asioista eri tavalla episodien IV ja VI välissä.

Kylo Ren keskustelee siitä, kuinka hän ei oikeastaan itse tappanut ketään vielä sinä yönä, jona Luken jeditemppeli paloi. Tämä on sarjakuvasta The Rise of Kylo Ren, ja se ei välttämättä ole esimerkki huonosta tarinasta, mutta kylläkin huonosti kaanonissa aiemmin kerrottuun sopivasta tarinasta.

Mutta on potaskaa väittää, että tällä kertaa Lucasfilm ei antaisi kirjoissa ja sarjakuvissa tapahtua asioita, jotka olisivat ristiriidassa elokuvissa tai sarjoissa kerrotun kanssa. Että kaikki olisi tällä kertaa varmuudella samaa kaanonia.

Calebin/Kananin tapaus The Bad Batchin alussa viime viikolla ei edes ole pahimmasta päästä esimerkkejä. Kananin mestari oli Depa Billapa kaanonissa aiemminkin, kuten animaatiosarjassa niin ikään. Order 66:n hetkellä Kanan oli Kaller-planeetalla myös Kanan-sarjakuvassa. Tarkat tapahtumat kerrottiin nyt The Bad Batchissa toisin, ja mukaan oli siis lisätty tämä sarjan kloonien nimijoukko, mutta nämä kaksi kertomusta sopivat kyllä yhteen paljon paremmin kuin (esimerkiksi) se, kuinka mandaloriaanien ja Boba Fettin historia ehti vuosikymmenten aikana vaihdella ennen Disney-ajan kaanon-nollausta.

Kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäistapaus. Vastaavia ja pahempia ristiriitoja on pelmahdellut silmille viime vuosina yhä enemmän.

Poe Dameron, nuori tylsistynyt Uuden tasavallan lentäjä, sarjakuvassa vähän ennen The Rise of Skywalkeria. Ei siis Poe Dameron, salakuljettaja, kuten The Rise of Skywalkerissa.

The Force Awakensin ja The Rise of Skywalkerin välisinä vuosina julkaistujen sarjakuvien mukaan Poe Dameron (Oscar Isaac) oli Uuden tasavallan rauhallisuuteen tylsistynyt nuori huippulentäjä, jonka Leia rekrytoi Vastarinta-ryhmäänsä. Lisäksi Poen vanhemmiksi oli kaanonissa koko ajan kerrottu kaksi kapinaliiton Endorin taistelun veteraania. The Rise of Skywalker ei piitannut näistä tiedoista, vaan retconnasi Poen olleen salakuljettaja, joka kuuli omatuntonsa kutsun ja liittyi Vastarintaan. (Kaanon-biografia yrittää spinnata nämä kertomukset yhteen siten, että salakuljettaja-vaihe oli Poen nuoruudenkapinaa ennen ryhdistäytymistään Tasavallan kuuliaiseksi lentäjäkansalaiseksi.)

Chuck Wendigin kirjoittaman Aftermath-kirjatrilogian mukaan vanha kunnon Wedge Antilles on uusissa elokuvissa esiintyvän Temmin ”Snap” Wexleyn (Greg Grunberg) äidin puoliso. The Rise of Skywalkerissa Wedgen (Denis Lawson) riemukas cameo on leikattu elokuvaan vain sekunteja Snap Wexleyn kuvassa tapahtuvan kuoleman perään, mutta hänen kasvoillaan ei häivähdä mitään hahmon hetkeen loogisesti oletettavasta henkilökohtaisesta menetyksestä.

The Force Awakensin ja The Last Jedin aikaisen oheiskirjallisuuden – sekä fiktion että Visual Dictionaryjen kaltaisten ns. tietoteosten – mukaan Kylo Ren poltti Luken jeditemppelin ja tappoi samalla muut jedioppilaat, paitsi muutamat, jotka kääntyivät hänen kanssaan pimeälle puolelle. Mutta kun The Rise of Skywalkerin aikaan julkaistu sarjakuva The Rise of Kylo Ren (2019-20) viimein näytti kuvina ja tekstinä tuon yön tapahtumat, se ei tyytynyt ainoastaan sivuuttamaan mainintaa muista käännynnäisistä, vaan se retconnasi myös Kylon osuuden temppelin tuhoajana. Sarjakuvan perusteella temppelin nimittäin vaikutti sytyttäneen pikemminkin Snoke tai Palpatine kuin Kylo itse. (Kirjoitin tämän sarjakuvan kanonisista ongelmista jo sen ilmestyessä.)

Kun The Clone Wars -sarja oli jäämässä kuuteen kauteen ja loppumassa ennen kloonisotien loppua, E.K. Johnston sai kirjoittaa vuonna 2017 julkaistun Ahsoka-romaanin, jossa lukijat saivat tutusta Dave Filonin käyttämättä jääneisiin Ahsoka-juoni-ideoihin. Mutta kun Filoni pääsikin pari vuotta myöhemmin itse tekemään The Clone Warsille seitsemännen ja viimeisen kauden, hän retconnasi Ahsoka-romaanin tapahtumia aivan georgelucasmaisesti. (Samanlaisesta tilanteesta ja myös saman miehen päätöksistä on kyse myös tämän kirjoituksen innoittaneessa Kanan-keississä.)

Darth Vader saapuu keisarin kätketylle planeetalle Exegolille tänä keväänä julkaistuissa sarjakuvissa. Käykö tämä enää lainkaan järkeen?

Kaikkein kiusallisimmat ja saagan kokonaisjuonen järkeenkäypyyden kannalta hankalimmat ongelmat liittyvät First Orderin nousuun ja The Rise of Skywalkerissa paljastuneeseen keisari Palpatinen suunnitelmaan kloonata itsensä henkiin.

Palpatine nostettiin viimeisen episodin pahikseksi vasta sitä elokuvaa kirjoitettaessa, mutta toisin kuin ehkä saattaisi kuvitella, jälkiä keisarin suunnitelmasta kyllä löytyy myös The Force Awakensin ja The Last Jedin aikoihin julkaistuista kirjoista. Oli se sitten Lucasfilmin tarinaryhmän oikeaa älykästä suunnittelua tai kaiken varalta -tyyppistä sattuman kauppaa, mutta erityisesti edellä mainittu Aftermath-trilogia (2015-17) tosiaankin vaikutti osoittavan Palpatinen paluusuunnitelmien suuntaan jo vuosia ennen kuin asiasta oli leffakäsikirjoittajien pöydissä päätetty. Tällä tiellä on sitten ollut hyvä jatkaa episodi IX:n jälkeen: esimerkiksi The Mandalorianissahan suorastaan pääjuonessa on kyse siitä, että moff Gideon tahtoo haltuunsa pienen Grogu-paran käyttääkseen tämän verta hyväkseen hämäräperäisissä laboratoriokokeissa, jotka vaikuttaisivat liittyvän joko Palpatinen tai Snoken Voimassa vahvojen kloonivartaloiden kehittelyyn.

Mutta…

The Force Awakensin ja sen välittömien oheisteosten mukaan kukaan ei ollut kuullutkaan First Orderista ennen kuin vasta muutamaa vuotta ennen episodi VII:n tapahtumia. Missään nimessä ainakaan Palpatinen itsensä kloonaussuunnitelmista ei pitäisi tietää juuri kenenkään, koska ne episodi IX:n itsensä mukaan tulivat yllätyksenä jopa First Orderin johdolle (suunnitelmiin liittynyt ja siinä vaiheessa edesmennyt Snoke poislukien).

Mutta jo The Last Jedi hämärsi kuvaa antamalla ymmärtää Rosen ja DJ:n sanomisten perusteella, että First Orderin ja Vastarinnan välistä sotaa olisikin taisteltu avoimesti jo vuosia. The Mandalorianissa viitteitä First Orderista muhii pinnan alla jo viisi vuotta Jedin paluun jälkeen eli 25 vuotta ennen The Force Awakensia eli noin 20 vuotta ennen First Orderin julkista näyttäytymistä.

Yksi pahimmista ongelmista löytyy jälleen The Rise of Skywalkerista, tosin hiuksenhienosti elokuvan ulkopuolelta. Siinähän Lando Calrissianin (Billy Dee Williams) oli alunperin kirjoitettu olevan Jannahin (Naomi Ackie) isä. Tämä sukulaiskuvio jätettiin pois elokuvasta, mutta muun muassa leffan romaaniversion kautta kaanoniin kuitenkin luikerteli tosiasiaksi se, että First Order todella kaappasi Landon tyttären vuosia sitten, ja että se suorastaan ”otti kohteekseen” Landon kaltaiset kapinaliiton veteraanit. Mutta miten kerrassaan voisi olla tapahtunut niin, että tuntematon terroristiryhmä olisi asiakseen kaappaillut kapinaliiton veteraanien lapsukaisia ilman että Luke tai Leia olisi vetänyt pelastustehtävähousuja jalkaan? Etenkään, jos heidän ystävänsä Landon tytär olisi kaapattujen joukossa?

Kaikkein pahin tapaus kuitenkin on melkein yhtä tuore kuin Kananin vaihtoehtoinen pelastautuminen Bad Batchissa. Tämänhetkisessä Darth Vader -sarjakuvassa (2020-), jota nyt kirjoittaa Greg Pak, Vader vierailee Exegolilla Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun välissä ja selvittelee keisarin varasuunnitelmia. Tämä siis tarkoittaa, että Darth Vader, joka kääntyi ennen kuolemaansa takaisin valoon ja ryhtyi Voima-haamuilemaan Anakin Skywalkerina, olisi voinut estää koko jatko-osatrilogian tapahtumat ihan vain vinkkaamalla haamuna pojalleen Lukelle, että niin muuten, keisari kokkaa itselleen klooniruumista Exegolilla, ja onpa siellä yksi armada avaruusaluksiakin rakenteilla, kannattaa käydä hoitamassa tämä homma ennen kuin käy huonosti.

Ei ehkä ole aivan sattumaa, että edellä esitetyistä jatkuvuusvirheistä moniin liittyy ongelmatuotanto episodi IX eli The Rise of Skywalker. Se kun oli jo yksittäisenä elokuvana on käsikirjoitukseltaan hyvin sotkuinen ja joka ei juurikaan piitannut kahden edellisen elokuvan esittämistä juonikuvioista. Ymmärrän kyllä, että Lucasfilm haluaa oheiskertomuksien avulla jälkikäteen kytkeä episodi IX:ään viime hetkellä keksityn juonikuvion suoremmin saagan kokonaisuuteen, ja varmasti se tavoittelee sillä samaa episodielokuvien ongelmien paikkailua minkä The Clone Wars -sarja monien silmissä teki prequeleille. Valitettavasti vain esimerkiksi tuo Vaderin matka Exegolille on kokonaisjuonen kannalta itsessään niin ongelmallinen, että sitä ei yksinkertaisesti olisi kannattanut kirjoittaa.

Silti: jatkuvuuden ongelmia tuskin olisi voitu välttää, vaikka episodielokuvat olisikin suunniteltu paremmin kokonaisuudeksi. Uuden kaanonin aikaa ei ole eletty vielä kahdeksaa vuottakaan, mutta se koostuu jo elokuvien ja sarjojen ulkopuolella sadoista teoksista, vähintään kymmenien kirjoittajien kirjoittamista, kaikissa medioissa ja ulottuen kaikkiin Star Warsin in universe -aikakausiin. Ei varmasti olisi mitenkään mahdollista, että ristiriidat olisi kokonaan voitu välttää – vaikka väitän kyllä, että olisi ne sentään elokuvien päähahmojen henkilöhistorioiden kaltaisissa kohdissa voitu välttää.

Joka tapauksessa ristiriidat tulevat tulevina vuosina varmasti pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään. Ei olisi mitenkään yllättävää, vaikka jossain vaiheessa Lucasfilmiltä taas julistettaisiin, että hupsista, tehdäänpä nyt sillä tavalla, että tästä lähtien ihan oikeasti kaanonia ovatkin vain elokuvat ja sarjat.

AIvan lopuksi asian voi tietysti kääntää sitenkin, että onko tällä mitään väliä. Hyvät tarinat ovat hyviä tarinoita.

Hyvät Legends-tarinat kestäisivät aivan hyvin lukemisen edelleen, vaikka ne eivät käykään yhteen uusien elokuvien kanssa ja vaikka uudet fanit siksi todennäköisesti eivät niihin enää tartu. Samaan tapaan nykyisen kaanonin ”uuden expanded universen” tarinat voivat aivan hyvin olla teoksina mainioita, vaikka niissä olisikin kanonisia ristiriitoja. Itse asiassa tuo Greg Pakin Darth Vader -tarina Exegoleineen kaikkineen on sekin aivan vetävää luettavaa, eikä minulla olisi sen kanssa mitään ongelmaa, jos se olisi brändätty siihen tapaan kuin vanhassa expanded universessa kerrottiin Infinities-tarinoita: ”tämä ei ole kaanonissa totta, mutta katsokaas, entäs jos olisi käynyt näin?”.

Kaiken nähnyt vanha Star Wars -fani voi myös nykytermejä käyttäen todeta, että vuosina 1977-1982 Leia ei ollut Luken sisko ja vuonna 1983 tämä kaanoniin asetettu totuus retconnattiin. Ja kääntää kylkeä.

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Tag Archives: the mandalorian