Tag Archives: legends

Ahsoka-sarjassa etsitään Ezraa ja Thrawnia sieltä missä on vain lohikäärmeitä, ja se voi pohjustaa koko joukkoa tulevia elokuvia ja sarjoja

Posted on by
3

Ahsoka-sarja starttasi viime viikon keskiviikkona kahdella jaksolla. Tämä kirjoitus saattaa vanhentua nopeasti, mutta kirjoitan silti tämän merkinnän verran noihin kahteen ensimmäiseen jaksoon sisältyvien vihjailujen perusteella siitä, mihin tässä saatetaan olla matkalla ja millaisia tarinoiden välisiä yhteyksiä rakentamassa. Spoilerivaroitus siis tässä muodossa: oletan lukijani katsoneen nuo kaksi ensimmäistä jaksoa myös, mutta sitä kauemmasta tulevasta en tätä kirjoittaessani vielä mitään tiedä.

Jos nyt kuitenkin ensin käsittelen lyhyesti kysymystä ”pidänkö”, niin vastaus on, että mikäpäs tässä. Kirjoitin Ahsokasta etukäteispohdintaa, joka hyvin pitkälle on täysin pätevää vielä tässäkin vaiheessa, sillä mielestäni kaksi jaksoa kahdeksasta on vähän liian vähän antaa vakavia arvioita nähdystä.

Sen silti sanon, että Ahsoka käynnistyi kahdessa ensimmäisessä jaksossaan hitaammin kuin odotin. Vasta toisen jakson lopussa nähtiin toisinnettuna se kohtaus, joka nähtiin jo vuosia sitten Rebelsin lopun epilogina: siis se hetki, jossa Ahsoka Tano konkreettisesti pyytää Sabine Wrenin (Natasha Liu Bordizzo) mukaansa hakemaan Ezra Bridgeriä kotiin. (Ahsokalla ei tosin ollut nyt näytellyssä sarjassa yllään Gandalf valkoisen kaapua kuten piirrossarjassa, mutta samassa lokaatiossa tapahtuvasta samasta hetkestä selvästi oli kyse.)

Myös noiden jaksojen sisällä Ahsokan tahtia voisi kuvailla jopa viipyileväksi. Esimerkiksi heti tuon avauskohtauksen jälkeen nähty Ahsokan (Rosario Dawson) oma saapuminen näyttämölle oli suorastaan hidasta tunnelmointia. Ahsoka tutki siinä muinaista hautaa enemmän Indiana Jonesit kuin Star Warsin mieleen tuoden, ja kohtaus kuului varmasti pisimpiin saagassa koskaan nähtyihin sanattomiin kohtauksiin. Ottaen huomioon kuinka vahvasti jatkoa seikkailulliselle Rebelsille uutussarja on, ja kuinka toiminnallinen hahmo Ahsoka Tano itse on, odotin kai siis Dave Filonilta tässäkin sarjassa sähäkämpää tyyliä – kuin hänen animaatioissaan ikään.

Tätä en kuitenkaan tarkoita sanoa moitteena, sillä ei Ahsoka minusta tuntunut hyödyttömän tyhjäkäyntiseltä siihen tapaan kuin toinen hitaasti edennyt SW-sarja The Book of Boba Fett. Ihan ensimmäinen fiilikseni Ahsokan alussa itse asiassa oli, että mikään SW-sarja tähän mennessä ei ole tuntunut näin tarkkaan siltä, miltä uuden SW-elokuvan ensikatsominen tuntuu. Tämä fiilis tuli etenkin avauskohtauksesta, jossa Baylon Skoll (Ray Stevenson) ja Shin Hati (Ivanna Sakhno) saapuivat ja tunkeutuivat kapinallisalukselle, ja jossa aivan kaikki kuvakulmista miljööseen ja yksityiskohtiin (Kaapuihin verhoutuneet salaperäiset hahmot! Avaruusalusten komentosillat ja hangaarit! Lucasmainen dialogi! Pahikset voittavat!) muistuttivat tarkkaan siitä, miten enemmistö episodielokuvista käynnistyy. Tämä ei suinkaan liene mikään sattuma. Hitsi vieköön, tuota ennen nähtiin jopa alkuskrolli – vaikkei ihan samanlaista kuin episodielokuvissa sentään.

Mutta kahden ensimmäisen jakson jälkeen on toki edessä vielä kuusi seuraavaa, ja lisää vauhtiakin on todennäköisesti vielä luvassa. Suuri osa trailereissa nähdyistä kohtauksista mahtui jo näihin kahteen jaksoon, joten tästä eteenpäin edessä voi olla mitä tahansa.

Sillä aasinsillalla etenenkin siihen, mistä erityisesti halusin lausua pari sanaa, ennen kuin sarja antaa lisää vihjeitä. Ahsoka näyttää nimittäin osoittavan jännittävän suuntaan: galaksin ulkopuolelle.

Vastaus kysymykseen siitä, missä Thrawn ja Ezra oikein ovat ja miksi he eivät ole sieltä vuosien varrella palanneet, näyttäisi olevan: he ovat toisessa galaksissa asti. Ja vastaus kysymykseen siitä, miten sinne pääsee, näyttäisi olevan: muinaisen, toisesta galaksista tulleen rodun rakentamaa reittiä pitkiä. Näin sanottiin siinä toisen jakson kohtauksessa, jossa pahiskolmikko Baylan, Shin ja Morgan Elsbeth (Diana Lee Inosanto) keskustelevat ”Seatosin lähtöpisteessä”, muinaisen temppelin raunioilla Thrawnin löytämisestä. ”Pathway to Peridea, the children of the Jedi temple called it.”

Tämä myös selittää, miten Ahsoka saattoi löytää ensimmäisessä jaksossa muinaisesta haudasta kartan reilut 10 vuotta sitten kadonneen Thrawnin luo. Nyt ei ole kyse samanlaisesta höpsöttelystä kuin The Rise of Skywalkerissa, jossa ikivanhaan sith-veitseen oli muka jotenkin ennustuksenomaisesti kaiverrettu Kuolemantähden raunioiden profiili juuri sellaisena kuin ne olisivat sillä hetkellä kun Rey veistä meren töyräällä kohottaisi. Ahsokan haudasta kaivama muinaiskartta sen sijaan tosiaan voi viedä Thrawnin ja Ezran luo, jos se näyttää ainoan reitin, jota pitkin – oletettavasti jonkinlaista hyper-hyperavaruutta kulkien – tuonne jonnekin sateenkaaren tuolle puolen ylipäätään pääsee. (Samantapainen karttakuvio muuten on The Force Awakensissa, vaikka siinä se onkin esitetty niin epäselvästi, että asian huomaaminen vaatii pari katsomiskertaa: Lor San Tekkan alussa Poe Dameronille ja BB-8:lle antama kartta ei suinkaan ole juuri Luken sijainnista laadittu maantieteellinen esitys, vaan nimenomaan perimätiedon mukainen kartta vanhimmalle jeditemppelille – ja jota etsimään Luken siis uskotaan lähteneen.)

Baylan ja Shin eivät etsi pelkkiä raunioita, eivät edes pelkästään Thrawnia, vaan he uskovat löytävänsä tuolta jostakin suunnatonta voimaa. Mutta myös Star Wars -tarinoiden tekijöille (ja meille katsojille) tämän premissin voi sanoa lupaavan vähintään yhtä suuria. Ennustan, että tässä valetaan nyt perustaa paitsi Thrawnin ja Ezran löytymiselle, myös asioille, joista tullaan meille tarjoilemaan vielä näkemään monia sarjoja ja elokuvia.

Star Wars -tarinathan tunnetusti tapahtuvat ”kaukaisessa galaksissa, kauan sitten”. Tuo George Lucasin nerokas alkuteksti – kuin ”olipa kerran”, mutta avaruudessa! – sijoittaa saagan tapahtumat scifihtävään miljööseen, joka ei kuitenkaan edes yritä olla oma tulevaisuutemme, kuten scifillä oli 1970-luvulla vielä tapana. Kun muut sitten Lucasin jälkeen laajensivat SW-galaksia konkreettisemmaksi historiaksi ja sekä maantieteellisesti että ajallisesti hyvinkin kauas Lucasin omista ydintarinoista, oli yksi sääntö, että tuolla kaukaisen galaksin satumaailmassa seikkailut pysykööt. Lopulta vanhassa expanded universumissa eli Legends-tarinoiksi nykyään kutsutussa aiemmassa kaanonissa päädyttiin siihen, että Star Wars -galaksissa oli kyllä keksitty valonnopeusmatkailu tuhansia vuosia ennen Luke Skywalkerin aikaa, mutta galaksin ulkopuolelle kukaan ei ollut matkustanut. Kuvitellun galaktisen kartan ulkorajoille muodostui tuntematon musta alue, jonka takana oli enää vain lohikäärmeitä, kuten meidän maailmamme vanhoille merikartoille joskus visioitiin. Ja toki useampikin tarinankertoja hoksasikin visioida kaikenlaista uhkaavaa myös Star Wars -galaksin laitamien pimeyteen.

Nyt Ahsoka kuitenkin antaa ymmärtää Thrawnin ja Ezran olevan galaksin ulkopuolella ja tämän erittäin kanonisen nykysarjan matkustavan sinne ehkä ihan lähijaksoissa. Koska esimerkiksi Thrawn itse on, kuten viime merkinnässänikin käsittelin, tosiaan ammennettu tähän kaanoniin juuri Legends-tarinoista, rohkenen poimia sieltä pari vaihtoehtoa, joita tulevissa Ahsoka-jaksoissa kannattaa väijyä. (Myös Dathomirin noidat, joihin Morgan Elsbethin paljastettiin kakkosjaksossa kuuluvan, kuuluvat muuten alunperin jo 1990-luvun expanded universen konsepteihin.)

Jokin näistä seuraavista saatetaan tulevissa Ahsokan jaksoissa name-dropata – tai sitten hyvin näitä muistuttaviin asioihin saatetaan pian törmätä.

Ensimmäinen vaihtoehto: Tho Yor.

Juuri ennen Legends-tarinoiden loppua Dark Horse -kustantamo julkaisi Dawn of the Jedi -sarjakuvan (2012-14), jossa tämä mystinen rotu (jos sana edes tarkoitti rotua!) oli aivan kaiken alkupisteessä, hulppeat 36 500 vuotta ennen Yavinin taistelua. John Ostranderin ja Jan Duurseman sarjakuvan mukaan Tho Yorin nimellä (”The Tho Yor”) kutsuttiin kahdeksaa pyramidia, jotka kaappasivat mukaansa Voimalle herkkiä olentoja ja veivät heidät Tythonin aurinkokuntaan. Siellä, eristyksissä muusta galaksista, nämä olennot kehittivät tuhansien vuosien kuluessa filosofian nimeltä Je’daii.

Tho Yor -pyramidien rooli jedien muinaishistorian käynnistäjinä muistutti sarjakuvassa läheisesti mustien monoliittien toimintaperiaatetta Arthur C. Clarken ja Stanley Kubrickin 2001 avaruusseikkailussa ja sen jatko-osissa. Pyramideista itsestään Dawn of the Jedi kertoi vain vähän. Oikeastaan vain sen, että Tho Yor -pyramidien myötä sarjakuva ulkoisti jedien alkuperän alkuperän vielä kauemmas menneisyyteen, jollekin SW-galaksin kulttuureja vanhemmalle kulttuurille ja, aivan, SW-galaksin ulkopuolelle.

Tämä siis ei ole nykyistä kaanonia, mutta juuri tämäntapaisen muinaisen ja teknologisesti edistyneen, galaksien väleillä harppovan kulttuurin jäljillä Ahsokassa tunnutaan olevan. Sopii muistaa, että myös tässä nykyisessä kaanonissa on tekeillä James Mangoldin elokuva, jonka nimenomaan on luvattu käsittelevän – aivan – jedien aamunkoittoa, ”dawn of the jedi”.

Toinen vaihtoehto: Rakata.

Rakata-rotu ja sen sotilasvaltakunta The Infinite Empire lienevät Star Wars -historian brutaaleimpia kuvitelmia. Legends-tarinoiden mukaan rakatojen ääretön imperiumi nousi, koska juuri tämä valloitushaluinen rotu ensimmäisten joukossa hallitsi valonnopeuden. Kun muita teknisesti kehittyneemmät rakatat vielä osasivat käyttää Voimaakin, käyttivät he valtaansa orjuuttamalla muuta galaksia keisari Palpatineakin säälimättömämmin komentoonsa. Otusten tapoihin kuului muun muassa voitettujen vastustajien syöminen.

Rakatat itse eivät siis Legends-tarinoissa olleet peräisin galaksin ulkopuolelta, mutta he olivat niissä muinainen teknisesti edistynyt rotu, joka olisi voinut jättää jälkeensä mystisiä rakennelmia. Tarinoissa myös käsiteltiin heidän kontaktejaan salaperäisempien, vielä heitäkin vanhempien edistyksellisten rotujen kanssa.

Rakatatkin esiintyvät edellä mainituissa Dawn of the Jedi -sarjakuvissa, mutta alunperin heidät tunnetaan rakastetusta Knights of the Old Republic -klassikkopelistä (2003). Sen varsinainen tarina ajoittuu noin vuoteen 4000 ennen episodielokuvia, jolloin rakatat olivat enää taantunut varjo entisestään, mutta jossa otusten suureen ja karmeaan menneisyyteen ensimmäisen kerran viitattiin. Knights of the Old Republic kuuluu lähteisiin, joista pitkään on arveltu ammennettavan johonkin nykykaanonin SW-sarjojen tai -elokuvien projekteista. Rakatat olisivat nimi, jonka jonkinasteinen yleisöjoukko tunnistaisi – ja jonka voisi helposti kuvitella vaikkapa tuon James Mangoldin elokuvan antagonisteiksi. Ehkä ensimmäiset jedit nousisivat nimenomaan vastustamaan äärettömän imperiumin armottomuutta?

Kolmas vaihtoehto, tietenkin: Yuuzhan Vong.

Kun sotaa Imperiumin rippeitä vastaan oli 1990-luvun kirjoissa venytetty tarpeeksi pitkälle, ”klassinen Star Wars” tavallaan kirjoitettiin expanded universumissa päättymään rauhansopimukseen Timothy Zahnin kahden kirjan duologiassa The Hand of Thrawn (nii-in.). Siinä paljastui, että tuossa vaiheessa jo edesmenneen Thrawnin suurin henkilökohtainen tavoite oli ollut puolustaa galaksia sen ulkopuolelta tulevilta uhilta – jotka lohikäärmeiden maasta sitten saapuivatkin sitä seuranneessa pitkässä jatkuvajuonisessa kirjasarjassa New Jedi Order (1999-2003).

Sekä NJO-kirjat että niiden pahisrotu Yuuzhan Vong sijoittuvat korkealle monen pitkän linjan fanin inhokkilistoilla, enkä tarkoita vain otusten fyysisestikin aika pitkälle vietyä inhottavuutta. Yuuzhan Vongit eivät tykänneet teknologiasta ja olivat immuuneja Voimalle, mutta valloittivat galaksia mennen tullen, pyyhkien Luke Skywalkerilla kavereineen ja oppilaineen maata. Minä en koskaan edes lukenut NJO:ta, mutta havaintojeni perusteella aika harva suhtautuu siihen nyt parikymmentä vuotta myöhemmin edes nostalgisessa mielessä positiivisesti – tai positiivisimmillaankin naureskellen, että huh-huh, olipahan sekin aikaa olla SW-fani. Luulen tosin, että muisto Yuuzhan Vongien pahistelun kiinnostavuudesta aivan varmasti sekoittuu monilla muistoihin NJO-sarjan kaunokirjallisesta laadusta.

On turha kuvitella tai pelätä, että nykyisessä kaanonissa toisinnettaisiin New Jedi Order -kirjoja sinänsä, mutta on enemmän kuin mahdollista, että myös tällä kertaa jossain vaiheessa tarvittava Imperiumin (ja First Orderin) jälkeinen uhka ilmestyisi tunnetun galaksin ulkopuolelta ja noudattaisi jedeillekin vieraita tapoja ja logiikkoja. Tällainen pahisjoukko voisi tulla tarpeeseen viimeistään vaikkapa Sharmeen Obaid-Chinoyn tulevassa elokuvassa, jossa – he-etkinen – on kerrottu Reyn rakentavan ”uutta jedijärjestöä” (new jedi order).

On olemassa vielä neljäs vaihtoehto, eikä sitä edes tarvitse kokonaan etsiä expanded universumista.

Rebels esitteli nykyiseen kaanoniin konseptin nimeltä ”world between worlds”, maailma maailmojen välissä. Sillä on melkein yhtä atomipommimainen kerronnallinen potentiaali kuin lukemattomien ulottuvuuksien multiversumilla, joka on viime vuosina tehnyt Marvel-leffoissa kyllästymiseen asti aivan kaikesta mahdollisesta mahdollista.

World between worlds on jonkinlainen mystinen tila ajan ja paikan tuolla puolen, mutta jossa (jedien? taitavien? kenen tahansa oven löytävän?) on kuitenkin mahdollista konkreettisesti kulkea. Rebelsissä Ezra pelasti Ahsokan hakemalla hänet tuon välimaailman porttien kautta eräästä ajan hetkestä toiseen.

Henkilökohtaisesti toivon, että world between worlds nähtiin Star Warsissa tuon yhden ainoan kerran eikä koskaan enää. Idea on liian kaikkivoipa. Se mahdollistaa helposti kuvitellen vähintään aikamatkustuksen, sanotaan nyt vaikkapa käsillä olevan sarjan kohdalla Ahsokan ja Anakinin jälleennäkemisen. Todennäköisesti se avaisi reitin myös rinnakkaistodellisuuksiin, koska kuten klassisista aikamatkustustarinoista tiedetään, perhosenkin päälle astuminen menneisyydessä voi vaikuttaa mihin tahansa tulevaisuudessa. Joka tapauksessa Rebelsin world between worlds -jakso (2018) todistaa, että noista portaaleista kulkemalla menneisyyden tapahtumat olisivat periaatteessa korjattavissa ja ainakin jotkut kuolleiksi luulluista hahmoista herätettävissä henkiin, ja sitä myöten lopulta ehkä millään saagassa tapahtuvalla ei olisi enää ns. mitään väliä. Rebelsissä keisari Palpatine havitteli pääsyä tuohon äärimmäiseen varppikenttään, ja in universe oli selvää, että seuraukset siitä olisivat olleet koko galaksille katastrofaaliset. Minä väitän, että jos Star Wars -käsikirjoittajat saavat käyttää world between worldsia, seuraukset ovat koko saagalle vähintään yhtä hirvittävät.

Mutta.

Jos Ahsoka-sarja ei – ja toivottavasti ei! – viekään meitä world between worldsiin, tämä mystinen reitti toiseen galaksiin, ”Pathway to Peridea”, voisi todellakin helpostikin olla samoja peruja. Samojen olentojen rakentama (jos se edes on konkreettisesti kenenkään rakentama). Tai samaa mystiseksi jäävää alkuperää, kuin Voiman itsensä luoma ikään. En yllättyisi lainkaan, jos porttikäytävä Perideaan näyttää samantapaiselta kuin world between worlds ja Ahsoka kuittaa asian ruudulla repliikillä ”I’ve seen something like this before”.

Lopuksi sekoitan edellä ynnäillyt ainekset blenderissä yhdeksi smoothieksi. Olkoon tämä tässä vaiheessa minun varsinainen spekulaationi tulevasta!

Jospa Ahsoka, Sabine ja pahisten kolmikko matkustavat toiseen galaksiin hyödyntäen mystistä tekniikkaa, joka on tosiaan samaa perua kuin Ahsokalle itselleen jo tuttu world between worlds. Jospa näiden portaalien takana tosiaan oli kauan, kauan sitten satumaisen edistynyt rotu, joka puuttui myös SW-galaksin rotujen kehitykseen tavalla, josta sai alkunsa jedien aamunkoitto. Ja jospa tuo muinainen rotu onkin sittemmin omassa kotigalaksissaan taantunut siten, että muinaisesta hyväntekijyydestä ei ole jäljellä enää mitään. Jospa se, että jotkut kertaalleen kulkevat Peridean porttikäytävää heidän suuntaansa, saa heidät havahtumaan jo unohdettuun reittiin toiseen galaksiin, jossa olisi uutta valloitettavaa.

Jospa Ahsokassa – siinä samalla kun Thrawn ja Ezra onnistuneesti haetaan takaisin meidän galaksiimme – herätetään lohikäärme, joka toisissa, myöhemmin nähtävissä tarinoissa lentää porttikäytävää meidän sankariemme suuntaan.

Kaikissa kolmessa juuri julkistetussa Star Wars -elokuvassa on jotain tuttua (enkä tarkoita vain sitä, että uusien Star Wars -elokuvien julkistaminenkin on tuttua)

Posted on by
4

Taas niitä on luvassa: uusia Star Wars -elokuvia.

Kuten ennakkoon osattiin odottaa, Star Wars Celebrationissa Lontoossa tosiaan julkistettiin perjantaina uusia Star Wars -elokuvia. Peräti kolme kappaletta. Kaikenlaista muutakin Celebrationissa on toki jo ehditty käsitellä, sillä nyt Star Wars -rintamalla todellakin tuulee lujaa, mutta tässä kirjoituksessa keskityn nyt noihin kolmeen elokuvaan ja puran vähän, mitä meille nyt oikeastaan luvattiin. Sattuneesta syystä tulen kuitenkin samalla käsitelleeksi myös Ahsoka-sarjaa ja siitä julkistettua traileria.

Kolme nyt julkistettua tulevaa Star Wars -elokuvaa ohjaavat Sharmeen Obaid-Chinoy, James Mangold ja Dave Filoni. Yhdellekään näistä elokuvista ei julkistettu tässä yhteydessä virallista nimeä eikä ensi-illan aikaa. Kaikille niille kuitenkin paljastettiin ytimekkäästi ilmaistuna leffojen aihe tai perusasetelma, joka kaikissa tapauksissa antaa hyvin aineksia spekulointiin.

Nimenomaan tässä perjantain leffajulkistukset eroavat useimmista niistä lukuisista elokuvaprojekteista, jotka Lucasfilm on aiempina vuosina ilmoittanut olevan tekeillä episodi IX:n jälkeiseksi Star Wars -elokuvaksi. Tuo edellinen Star Wars -ensi-ilta oli joulukuussa 2019 eli tätä kirjoittaessani jo kolme ja puoli vuotta sitten, ja seuraavaa Star Wars -enskaria odotellaan tällä hetkellä jouluksi 2025, jolloin Solo-leffan floppaamisesta (ja ehkä osin jatko-osatrilogian kahden jälkimmäisen osan fanivastaanotosta) johtunut ”tuumaustauko” on venynyt jo kuuden vuoden mittaiseksi. Yrityksen puutteesta tässä välilläkään ei Disney-Lucasfilmiä voi syyttää, ehkä pikemminkin haja-ammuntaa muistuttavasta yliyrittämisestä: saan laskettua kasaan noin kymmenen SW-leffaprojektia, jotka ovat varmuudella olleet tekeillä ennen näitä kolmea, eivätkä siinä edes ole mukana mahdolliset muut, joista tieto ei ole julkisuuteen. Näistä noin kymmenestä viime vuosina tekeillä olleista projekteista useimmat on peruutettu kokonaan, loppujen valmistumisesta haaveet ovat hamassa tulevaisuuteen.

Näissä oloissa on hyvin ymmärrettävää, että moni oli perjantaina valmis uskomaan näidenkin kolmen elokuvan todelliseen valmistumiseen vasta istuessaan niiden ensi-iltanäytöksissä. Mutta yhtä kaikki viesti tuli Lontoosta selväksi: uusia Star Wars -elokuvia on jälleen tekeillä. Ja kenties jonkinlaista vahvistuvaa luottamusta näihin hankkeisiin voi hakea siitä, että niitä todella julkistettiin kerralla kolme, ja että niiden aiheistakin jo jotain paljastettiin. Kun esimerkiksi Taika Waititin kerrottiin taannoin kehittelevän omaa Star Wars -elokuvaansa, ei sen aiheesta sanottu mitään, ja myöhemmin Waititin haastattelusanomisista saattoi päätellä, että Lucasfilm olikin todennäköisesti kutsunut Waititin nimenomaan kehittelemään ideaa omaksi Star Wars -elokuvakseen – ilman että sellaista ideaa vielä projektin julkistamisen hetkellä olikaan.

Perjantaina uutisoiduista kolmesta elokuasta Sharmeen Obaid-Chinoyn elokuva on näistä se, jota tiedettiin Celebration-julkistukseksi odottaa. Tämä on projekti, joka tähän asti tunnettiin käsikirjoittajansa mukaan nimellä ”Damon Lindelofin elokuva”, ja jota Hollywood-mediat olivat jo pitkin viime vuotta huhunneet Lucasfilmin Star Wars -projekteista lupaavimmaksi ja seuraavaksi oikeasti valmistuvaksi SW-elokuvaksi. Senkin Hollywood-mediat ovat tienneet meille jo viime vuonna kertoa, että tämä projekti sijoittuisi episodi IX:n jälkeiseen aikaan ja että siinä nähtäisiin jatko-osatrilogiasta tuttuja hahmoja.

Mutta sitä Hollywood-mediat eivät tienneet kertoa, että Obaid-Chinoyn elokuvan yhden lauseen pitch olisi ”Rey (Daisy Ridley) rakentaa uutta jedijärjestöä 15 vuotta episodi IX:n jälkeen”. Täytyy sanoa, että tämä yllätti minut täysin. Enimmäkseen positiivisesti: pidänhän kovasti sekä Reyn hahmosta että Ridleystä ja olen toki jo odotellutkin, miten ja milloin Lucasfilm rohkenee astua tarinoissaan episodi IX:n jälkeiseen, täysin tuntemattomaan aikaan. Ja siksikin, koska en pitänyt episodi IX:stä: The Rise of Skywalker ei ollut Reyn hahmon ansaitsema loppu, eikä se tietenkään hahmon seikkailujen loppu tarkoittanut ollakaan. Tästä näkökulmasta tällainen elokuva on minulle oikein tervetullut.

Mutta se kieltämättä kohottaa kulmakarvojani, kuinka vahvasti tuo juonitiivistelmä kuulostaa ”episodi X:ltä”. Sellaisena tätä tuskin markkinoidaan – liian vähän aikaa on kulunut siitä, kun Lucasfilm painokkaasti ilmoitti episodinumeroidun saagan ehdottomasti päättyvän The Rise of Skywalkeriin – mutta jos elokuvan päähenkilö käyttää nimeä Rey Skywalker ja rakentaa tarinassa uutta jedijärjestöä, niin aika vaikea voi olla eritellä, mikä tämän elokuvan jatko-episodielokuvista erottaa. Se tietysti jää tässä vaiheessa nähtäväksi: tarinan varsinainen juonikin siihen vaikuttaa, tuntuuko tämä aikanaan jatko-osalta jatko-osatrilogialle vai omalta uudelta kertomukseltaan. Samoin siihen vaikuttaa se, kuinka monia muita vanhoja tuttuja tässä elokuvassa nähdään ja kuinka suurissa rooleissa, kun mahdollisuudet ovat tietenkin auki vaikka kaikkien jatko-osatrilogiassa eloon jääneiden hahmojen palaamisille. Tämä on tätä nykyaikaa: originaalitrilogian ja prequelienkin aikakaudella Star Wars -fanit janosivat lisää seikkailuja leffojensa pääsankareille, mutta niiden aikaan se tarkoitti ilmiselvästi kirjoja tai sarjakuvia, eikä kukaan osannut edes haaveilla, että sellaisia voitaisiin saada näyteltyinä elokuvina.

Oli myös toinen, ulkoelokuvallinen, syy, miksi Reyn nimeäminen ja Daisy Ridleyn nouseminen Celebrationin lavalle (ah, ollapa salin yleisössä silloin!) minut yllätti: viime vuonna Lindelofin käsisprojektin huhuttiin olleen tarina, jonka miespääosanäyttelijä olisi koko ajan ollut valittuna. Ei toki ole mitenkään mahdotonta, etteikö näin ole edelleen, mutta omat ajatukseni tuo Hollywood-medioiden väite vei siihen, että Lindelofilla olisi ollut tekeillä nimenomaan yhden uuden (mies)hahmon ympärille rakennettu tarina, jossa medioissa mainitut jatko-osatrilogian hahmot olisivat pikemminkin sivurooleissa.

”I’ll be back.”

Tästä pääsenkin luontevasti tämän projektin tummaan varjoon: ”Sharmeen Obaid-Chinoyn elokuva” on jo nyt todistuskappale numero 47 ketjussa ”Star Wars -projektit, jotka eivät mene kuin Strömsössä”.

Käsikirjoittaja Lindelof (sarjat Lost, The Leftovers ja Watchmen) oli tämän projektin alkuperäinen isä, Hollywood-medioiden mukaan suorastaan sen idean isä. Vain pari viikkoa sitten Lindelof ja hänen kirjoittajaparinsa Justin Britt-Gibson saivat valmiiksi leffan ensimmäisen käsisversion – ja jättivät projektin samantien. Tilalle valittiin heti Steven Knight (Peaky Blinders), mikä kielii siitä, että ero ei tullut studiolle yllätyksenä. Itse asiassa se saattoi tapahtua molemminpuolisessa ymmärryksessä, sillä sen verran savolaisesti Lindelof ehti jo Slashfilmin haastattelussa pyöritellä kysymystä siitä, kuuluisiko hänen oikeastaan olla tekemässä Star Wars -elokuvaa. On hyvä muistaa, että ”taiteelliset erimielisyydet” eivät aina välttämättä tarkoita repivää riitaa tai kenenkään potkuja.

Mutta yhtä kaikki: tämä on siis taas yksi niistä Disney-aikaisista Star Wars -projekteista, jossa soihtua vievät eteenpäin eri henkilöt kuin jotka sen alunperin sytyttivät, The Last Jedin ja The Mandalorianin ollessa Disney-ajan ainoat valmistuneet isot Star Wars -projektit, jotka ovat pysyneet koko ajan alkuperäisten tekijöidensä käsissä. Tämä on sääli ainakin siksi, että pidän itse Lindelofia etenkin The Leftoversin perusteella lajinsa mestarina ja Watchmenin perusteella myös poikkeuksellisen taitavana alkuperäisaineiston tuoreuttajana, ja olisin siksi totisesti halunnut nähdä ”hänen Star Warsinsa”.

Damon Lindelofin Watchmen: sarjakuvaan perustuva sarja, joka alussa tuntuu ”alkuteoksesta innoittuneelta remakelta”, mutta joka edetessään paljastuu alkuteoksen älykkääksi jatko-osaksi.

Sharmeen Obaid-Chinoy, jonka nimen kirjoitusasua olen tässä tänä viikonloppuna opetellut, on kyllä kiinnostava, jos kohta myös hyvin erikoinen ja odottamaton ohjaajavalinta, eikä vain siksi että hän on pakistanilaistaustainen ja nainen. Obaid-Chinoy on alunperin dokumentaristi (kaksinkertainen lyhyen dokumentin Oscar-voittaja!), jonka tähän asti tunnetuin fiktiotyö on kaksi jaksoa Ms. Marvel -sarjaa viime vuodelta. Tämä ei todellakaan ole cv, josta voisi odottaa ihmisen päätyvän tekemään Star Wars -elokuvaa! Mutta en lähde kritisoimaan: Obaid-Chinoyn valinta lupaa vähintään sen, että leffan kipparilla on tuore näkökulma tekemiseensä.

Joka tapauksessa tämä ”New Jedi Order -elokuva” on omissa kirjoissani hyvin jännittävä projekti, jos se vain kuvausvaiheeseensa pääsee ja aikanaan valmistuu. On myös hyvin ilmeistä, että jos niin käy, tämän varassa lepää Lucasfilmillä aika paljon. Kun tosiaan hankkeesta jo nyt julkistuksen hetkellä on käytetty sanavalintaa ”New Jedi Order”, jolla otsikolla aikanaan vuosina 1999-2003 julkaistiin pitkä kirjasarja Luke Skywalkerin ja hänen oppilaidensa taistelusta galaksin ulkopuolista uhkaa vastaan, niin veikkailematta mitään tuon kirjasarjan innoituksesta tulevalle elokuvalle on ainakin selvää, että premissi uusista jedeistä voisi tälläkin kertaa johtaa menestyksen niin salliessa vaikka hyvinkin moniin omiin jatko-osiinsa.

New Jedi Order silloin ennen: kirjan kansi. NJO-kirjat olivat aikanaan Legends-tarinoiden sapelinluovutus Luken, Leian ja Hanin sukupolvelta seuraavalle. Kirjojen pahiksen rooli oli luovutettu Imperiumi-johdannaisilta sotaisalle Yuuzhan Vong -alienrodulle.

Toinenkaan perjantaina julkistetuista elokuvista, Lucasfilmin oman pojan ja eräänlaisen tosiasiallisen taiteellisen johtajan Dave Filonin ohjaama leffahanke, ei tullut aivan puun takaa. Niin sanotun ”Mandoversen” eli The Mandalorianin hahmojen ja siihen liittyvien ja/tai samanaikaisten sarjojen yhteistä eventiä ei ole vain huhuttu ja spekuloitu tapahtuvaksi, vaan sellaiseen suunnitelmaan on viitannut haastatteluissa Filonikin. Minä tosin ajattelin, että ”Mandoversen Avengers -tarina” olisi Din Djarinin, Boba Fettin, Ahsokan ja kumppaneiden yhteinen yhden kauden sarja, mutta miksei sitten elokuvakin – etenkin jos sen on määrä olla samalla näiden lomittaisten tarinoiden huipentuma tai päätös.

Tällaisen elokuvan olisi tosin luontevaa saada ensi-iltansa suoraan suoratoistopalvelu Disney+:ssa, hahmojensa sarjojen kodissa. Star Wars Celebrationin julkistuksesta voi olettaa, että tähtäimessä olisi teatterielokuva, mutta tarkkaan ottaen niin ei sanottu. Ja ehkä on saivartelua edes tässä vaiheessa pohtia moista, koska teatterikierrosten ikkuna on kaventunut ohueksi ja suoratoistoelokuvien määritelmää on hädin tuskin enää olemassakaan – paitsi toki juuri siinä, että aivan suoraan suoratoistoon tulevia ei voi lainkaan valkokankaalla nähdä.

Joka tapauksessa Filonin elokuvan voi melko suurella todennäköisyydellä veikata oikeasti myös valmistuvan, koska varmastikin sekä sen sisältö että sen tuotanto liittyvät luontevasti joka tapauksessa jo tekeillä oleviin telkkarisarjoihin. Oikeastaan voisi melkein sanoa, että tähän tulevaan elokuvaan liittyen nähtiin Celebrationissa jo trailerikin, sillä alkaa vaikuttaa selvältä, että ensi syksynä nähtävä Ahsoka-sarja johtaa nimenomaan sellaisiin suuriin kuvioihin, joita tämä elokuva tulee jatkamaan.

Ahsoka-traileri onkin melkoinen pläjäys. Hahmon aiempia esiintymisiä seurannut katsoja on jo pitkään tiennyt, mitä odottaa: Ahsoka (näyttelijänä nyt elävänä Rosario Dawson) kokoaa Rebels-sarjasta tutun tiimin jälleen kasaan (Mary Elizabeth Winstead näyttelee Heraa!) löytääkseen jälleen lopussa kadonneen Ezra Bridgerin ja kohdatakseen jälleen Imperiumin mestaristrategin suuramiraali Thrawnin (näyttelijänä edelleen Lars Mikkelsen kuten animaatiosarjassakin). Kaikille näille odotuksille traileri antaa tukea, ja lisäksi mukana menossa näyttää olevan parikin jediä tai sithiä (tai muuta Voiman pimeän puolen käyttäjää), ehkä yksi inkvisiittorikin. Kapinaliiton entinen ja Uuden Tasavallan nykyinen johtaja Mon Mothma (Genevieve O’Reilly) näyttäytyy. Taistelua käydään Rebelsissä esiintyneessä ”maailmassa maailmojen välissä”, mikä on omiaan herättämään ikäviä epäilyksiä erilaisista retcon- tai reboot-mahdollisuuksista.

Yhdessä kohdassa traileria Ahsoka namedroppaa katsojalle Thrawnin alkulähteet viittaamalla häneen termillä ”heir to the Empire”. Tuon niminen Timothy Zahnin romaani vuodelta 1991 (joka julkaistiin 1990-luvulla suomeksikin nimellä Imperiumin perillinen) esitteli lukijoille paitsi Thrawnin hahmon, myös monet perustavat pääpalaset koko expanded universesta, joka nykyisin tunnetaan Legends-jatkumona, ja jonka jäljet ovat valtavat myös nykyisessä kanonisessa Star Warsissa. Esimerkkinä voidaan käyttää vaikka sitä, että nimenomaan Imperiumin perillisessä ensiesiteltiin galaksin keskusplaneetta Coruscant, jonka George Lucas näytti omissa elokuvissaan katsojille vasta vuosia myöhemmin.

Thrawn se on. Celebrationissa esitetyssä pitemmässä trailerissa nähtiin kasvotkin, me muut saimme tyytyä tässä vaiheessa takaraivoon.

Itse asiassa Ahsoka-traileri sai välittömästi monet nettispekuloijat tulkitsemaan, että joko se tai tämä tuleva Filonin elokuva käytännössä on elokuvasovitus Heir to the Empiresta, vaikka sen tarina ei aivan sellaisenaan toki enää kaanonia olekaan. Tietyt suuret linjat tuntuvat joka tapauksessa pätevän: kun vuoden 1991 kirjassa suuramiraali Thrawn ilmestyi galaksin ulkolaidalta noin viisi vuotta Jedin paluun jälkeen, kokosi tuolloin jo tappiolla olleet Imperiumin joukot ja uhmasi partaveitsenterävällä älyllään Uutta Tasavaltaa ja haastoi Luke Skywalkerin kaltaiset sankarit, niin pitkälti juuri tämä tilanne näytetään nyt toistettavan (ainoastaan vain eri sankareita pääosassa käyttäen). On niin ikään kiusallisen helppoa epäillä Ahsoka-trailerissa hullunkiilto silmissään meuhkavaa partasuuta samankaltaiseksi hahmoksi kuin oli Zahnin kirjan salaperäinen mieleltään järkkynyt ex-jedi Joruus C’baoth (hahmon nimi on kuitenkin Baylan, ja häntä näyttelee Ray Stevenson). Ja, jukopliut, jos nyt vielä vähän enemmän silmiä siristetään, niin ehkäpä trailerissa nähtävälle nuorelle naisellekin (hahmon nimi Shin, näyttelijä ukrainalainen Ivanna Sakhno) voidaan spekuloida tarinaan samantapaista roolia kuin oli Zahnin kirjan toiseksi rakastetuimmalla hahmolla Mara Jadella…

Mutta, haluan huomauttaa spekulanteille ja itsellenikin: tämä spekulointi liittyy verrattain ulkoisiin yhtäläisyyksiin. Vaikka Dave Filoni nyt haluaa tuoda Thrawnin roistoilemaan nykykaanonissa samaan kaukaisen galaksin aikajanan kohtaan jossa hahmo alunperin Legends-tarinoissa roistoili, ja tekee sen ilmeisen tietoisesti alkuteokselle silmää iskien ja varmasti siitä myös ammentaen, ei se tarkoita, että kertomus yksityiskohdissaan välttämättä etenisi Zahnin Thrawn-kirjatrilogian rataa. (Eikä ainakaan Mara Jadea kannata oikeasti, kaikissa rooleissaan, odottaa palautettavaksi kaanoniin: hänen roolinsa kun liittyy vahvasti Luke Skywalkerin hahmoon, jonka puolisoksikin hän myöhemmin päätyi, eikä sellaiselle hahmolle taida olla paikkaa nykyisessä kaanonissa.)

Ivanna Sakhnon tulkitsema Shin vaikuttaa fanaattiselta tapaukselta. Ja hänellä on padawan-letti!

Ensi syksynä nähtävä Ahsoka-sarja on tietyissä piireissä tämän hetken Star Wars -projekteista odotetuin ja lienee varmaa, että jos ja kun Filonin leffa osaltaan jatkaa sen tarinaa ja osaltaan supersuositun The Mandalorianin tarinaa, myös sille on yleisö valmiina. Tässä kohtaa reaaliaikajanaa pidän kuitenkin mielenkiintoisena huomioida Ahsoka-sarjan ja Filoni-leffan julkistuksen tämänhetkistä vastaanottoa. Sitä ei nimittäin voi pitää hurmoksellisena, ja Filonin asema fanien keskuudessa vaikuttaa selvästi ottaneen viime vuosina jonkinlaisia iskuja. Tänä pääsiäisenä minusta tuntuu, että melkein jokaisella taholla on näihin kahteen Filonin tulevaan teokseen jonkinlaisia mutta-kun -näkökulmiaan.

Osa Rebels-faneista on haltioissaan saadessaan sankarinsa elävien näyttelijöiden tulkitsemana, mutta osa on yhä sitä mieltä, että Filoni teki virheen päättäessään kertoa tämän tarinan nimenomaan näyteltynä eikä animoituna. Perusteltua kritiikkiä voi esittää sekä näyttelijöiden vaihdoksiin formaattien välillä (miksei etenkin Tiya Sircar, mm. The Good Placesta tuttu näyttelijä, muka voinut itse esittää ääninäyttelemäänsä Sabinea myös live action -sarjassa?) että tyylinvaihdokseen: animaatiot ovat kuitenkin animaatioita ja näytellyt sarjat ainakin hieman toisenlaisia, ja nimenomaan animaatioissa Ahsokaa tähän asti on seurattu. Animaatioita katsomaton yleisö taas on nähnyt Ahsokan tähän mennessä vain muutamassa The Mandalorianin ja Book of Boba Fettin jaksossa, ja on nyt ymmärrettävästi ymmällään siitä, mitä pitäisi ajatella tai edes ymmärtää sarjasta, jonka nimihenkilöllä on taustallaan kymmenen tuotantokautta kahta eri animaatiosarjaa, joista toisen lähes suora jatko-osa ensi syksyn näytelty sarja on.

Edellä jo pyörittelemäni Heir to the Empire -yhtäläisyydet eivät nekään uppoa kaikille varauksetta. Joskus vuoden 2000 paikkeilla minäkin olisin ollut seitsemännessä taivaassa, jos minulle olisi kerrottu, että eräänä päivänä näkisin edes löyhästi noihin kirjoihin perustuvan elokuvan jonka pääpahis tosiaan olisi itse Thrawn, mutta nyt vuonna 2023 vettä ja Star Wars -tarinoita on virrannut niin paljon, että en minä sellaista oikeastaan enää nyt olisi kaivannut (vaikka pidin kyllä Thrawnin palautuksesta kaanoniin Rebelsissä). Enkä osaa kuvitella, että täysin tyytyväisiä olisivat hekään, jotka jatko-osatrilogian vuosina vaativat The Last Jedin tuhoamista kaanonista ja Zahnin kirjojen filmaamisesta niiden ”tilalle” sellaisenaan: eiväthän hekään nyt saa haluamaansa, vaan nimenomaan sellaisen version Heir to the Empiresta, joka sopii nykyiseen kaanoniin ja johtaa kohti jatko-osatrilogiaa.

Heir to the Empire silloin ennen:kirjan kansi. Joruus C’Baoth oli kannessa piirretty keskiöön, mutta Thrawn (alhaalla vasemmalla) oli se konna, joka jäi lukijoiden mieleen ja jonka mukaan kirjat myöhemmin tunnettiin. (Kirjasarjan toinen rakastettu uusi hahmo Mara Jade pääsi vasta kolmoskirjan kanteen.)

Kolmas perjantaina julkistettu elokuva tuli aivan ilman ennakkovaroituksia. James Mangoldin (Walk the Line, Logan, ensi kesän Indiana Jones and the Dial of Destiny), ohjaaman ja kirjoittaman projektin kerrottiin olevan elokuva ”jedien aamunkoitosta” 25 000 vuotta ennen tuttujen Star Wars -tarinoiden tapahtumia ja kertovan ensimmäisestä Voiman käyttäjästä. Mangold itse kutsui ideaa ”raamatulliseksi eepokseksi” ja vertasi sitä Kymmeneen käskyyn (siis vuoden 1956 Charlton Heston -elokuvaan). Huumoriveikkona heitän tähän siis odottavani tällä tiedolla hidasta patsastelua autiomaalavasteissa!

Hulppea ajoitus ”25 000 vuotta menneisyydessä” tarkoittanee lähinnä sitä, että tämän elokuvan tapahtumilla ei sitten olisi mitään suoraa yhteyttä mihinkään aiempiin kanonisiin Star Wars -tarinoihin, ei edes The High Republic -kirjoihin, jotka sentään sijoittuvat ajassa vain naurettavat parisataa vuotta ennen episodielokuvia. Kanonisesti tarinan pitäisi sijoittua tai kytkeytyä Ahch-Ton planeetalle, jolle Luke Skywalker oli vetäytynyt jatko-osatrilogian aikaan: senhän kerrottiin olevan ”ensimmäinen jeditemppeli”. Star Wars -kontekstissa todennäköisesti jo 25 000 vuotta menneisyydessä matkailtiin avaruudessa, sillä niin on Star Warsissa aina tapana ollut. Star Warsille ominainen ”käytetyn tulevaisuuden” tunnelma ulottuu perinteisesti niin kauas menneisyyteen kuin tulevaisuuteenkin, eikä vuosituhansilla ole ainakaan tähän asti ollut tarinoissa kovin havaittavaa vaikutusta esimerkiksi tarinoissa käytettävään teknologiaan.

Ja niin tosiaan, jos Obaid-Chinoyn elokuva kuulosti ”New Jedi Order -elokuvalta” ja Filonin elokuva ”Heir to the Empire -elokuvalta”, niin myös Mangoldin elokuvalla on yhteys Legends-tarinoihin. Perjantain julkistuksessa käytettiin tästä elokuvasta ja koko sen tarkoittamasta aikajanan jaksosta sanavalintaa ”Dawn of the Jedi”. Sattumalta-tai-ei-sattumalta saman niminen oli myös vuosina 2012-14 julkaistu sarjakuva, joka sijoittui aikaan kymmeniä tuhansia vuosia ennen tunnettua Star Warsia. Kuten edellisissä tapauksissa, tekeillä tuskin on minkäänlaista suoraa tai edes epäsuoraa adaptaatiota, mutta on aivan selvää, että vaikutteita aiemmin kerrotuista Legends-tarinoista nyt kyllä otetaan.

Dawn of the Jedi silloin ennen: sarjakuvan kansi. Kyseessä oli yksi Dark Horsen ajan viimeisistä suurista Star Wars -projekteista ennen kuin sarjislisenssi palasi Marvelille.

Mangoldin elokuvakin on jännittävä lupaus, mutta ennen syvempiä spekulointeja lasken jalat maahan. Mangold kertoi Celebration-haastatteluissa työskennelleensä tämän projektin kanssa pari kuukautta, mutta tosiasiassa hän tietenkin työskentelee tällä hetkellä tiivisti Indiana Jonesinsa kanssa. Lisäksi hänellä on tekeillä klassikkosarjakuvaan perustuva Swamp Thing -elokuva (huh!). Ylipäätään näistä kolmesta leffajulkistuksesta tämä tuntuu hatarimmalta, ja annan sen lopulliselle toteutumiselle niistä huonoimman ennusteen.

Mangoldin nimi on liitetty Star Wars -huhuihin aiempinakin vuosina, esimerkiksi Boba Fett -elokuvaan viitisen vuotta sitten. Minusta vaikuttaa selvältä, että ”Dawn of the Jedi -elokuva” ei ole mikään James Mangoldin omaan ideaan perustuva erillisprojekti, vaan projekti, johon Mangold on värvätty Indiana Jonesin onnistumisen myötä. Uskon myös, että tämä projekti on yksi niistä, joita jotkut muutkin ovat käyneet Lucasfilmillä viime vuosien aikana yrittämässä. Voisin hyvin kuvitella, että esimerkiksi ”Game of Thrones -miesten” David Benioffin ja D.B. Weissin kehittelemä uusien ”Star Wars -elokuvien sarja” olisi voinut olla premissiltään ”ensimmäiset Voiman käyttäjät”. Tai että omaa Star Wars -elokuvaansa tiettävästi kehitelleistä monista ohjaajista ja kirjoittajista vaikkapa J.D. Dillard olisi saatttanut käydä koettamassa kykyjään juuri tämän pähkinän pureskelemisessa, jos Lucasfilmillä olisi jo pitkään kytenyt halu saada joku kertomaan tarina tästä perusideasta. (Toivottavasti joku joskus vuosien päästä kirjoittaakin kirjan näistä kaikista salaperäisistä hankkeista – olisi niin kiva tietää, mitä kaikkea onkaan ollut kehitteillä!)

Jos näin on, tämän voi kuitenkin halutessaan nähdä projektin toteutumisenkin puolesta puhuvana seikkana. Jos Mangoldin elokuvan kerrottaisiinkin vuoden-parin päästä olevan ”no longer in active development”, kuten vaikkapa Patty Jenkinsin Rogue Squadron -leffaprojektin tila tällä hetkellä on, niin ei silti olisi mitenkään mahdotonta, etteikö joku jossain vaiheessa vielä ”Dawn of the Jedi -elokuvankin” ensi-iltaan asti saisi.

Viimeistään siihen, kuten näihin kaikkiin kolmeen, on hyvä uskoa siinä vaiheessa, kun istuu jonkun näistä ensi-iltanäytöksessä. Sormet ristiin, ehkä jo joulukuussa 2025!

Star Wars Visions lupasi villejä vaihtoehtoja, mutta tarjosi vain miedon kommentaarin – eikä ihme, sillä vaihtoehtotarinat ovat Star Wars -franchiselle vaikeita

Posted on by
1

Jostain syystä tämän syksyn teemalta Disney+-palvelussa tuntuvat animoidut vaihtoehtoiset tarinat. Marvel-leffojen maailmaa on ravisteltu What if -antologiasarjalla, ja nyt reilun viikon ajan katsottavissa ovat olleet myös Star Wars Visions -lyhytanimaatiot. Molempien tuotelupaus on tarjota villejä ja kaanonista välittämättömiä kertomuksia tutuissa franchise-universumeissa.

Teoksilla on tosin selvä luonne-ero. MCU: What if on tyylillisesti yhtenäinen antologiasarja, jota julkaistiinkin puolen tunnin jaksoissa viikoittain ihan ”normaalin” sarjan tapaan. Star Wars: Visionsin yhdeksästä lyhäristä sen sijaan vastaavat seitsemän eri animaatiostudiota (tarkkaan ottaen anime-studiota eli japanilaista animaatiostudiota), ja ne julkaistiin siis D+:ssa kerralla.

Tällä kirjoituksella, joka tosin tulee jo vähän myöhässä, pyrin sanomaan jotain paitsi arvio-tyyppistä Visionsista, myös jotain yleisempää ei-kanonista Star Wars -tarinoista.

The Twins: Yksi monista Visions-lyhäreistä, joissa pahis käyttää naamiota.

Visions-lyhäreitä on siis yhdeksän kappaletta, ja niistä vastaa seitsemän eri tekijäpoppoota. Kuten lähtökohdasta liki suoraan seuraa, kattaus on vaihteleva sekä tyylillisesti että onnistumisprosentiltaan.

Parhaimmillaan ne ovat todella viehättäviä, jopa mukavan erilaisia lyhyitä Star Wars -tarinoita, joita katsojan ei tarvitse ottaa turhan vakavasti. Itseäni viehätti, kuinka niistä monissa oli hyödynnetty selkänoja nimenomaan anime-antologiana ja sekoitettu siten nimenomaan tunnistettavan japanilaista miljöötä ja kulttuuria kaukaisen galaksin kuvastoon. Erityisen onnistuneina tällaisina voisi mainita maaseudulle sijoitettu tarina The Village Bride ja urbaanimpi Lop & Ochõ. Village Bridessa on muuten yksi kokoelman kiinnostavimmista ideoista: kulttuuri, joka tulkitsee ja uskoo galaksin kaikkeuden yhteen sitovaan Voimaan perustavasti eri tavalla kuin Star Wars -tarinoissa perinteisesti on tavattu tulkita.

Samurait ja jedit tietysti ovat olleetkin sukua toisilleen 1970-luvulta alkaen, ja George Lucas itse ammensi originaaliinsa elementtejä Akira Kurosawan elokuvista. Visions-tarinoista vahvimmin samuraihenkinen on järjestyksessä ensimmäiseksi sijoitettu, melkein mustavalkoinen The Duel, joka tosin jääkin lähinnä samuraileffaviittaustensa vangiksi. Tähän kohtaan muuten sopii mainittavaksi se, että vaikka Visionsin englanninkielisissä versioissa kuullaan Lucy Liun ja Neil Patrick Harrisin kaltaisia hyvin tunnettujakin näyttelijöitä, suosittelen ehdottomasti katsomaan nämä japaniksi – ei sille nimittäin mitään mahda, että silloin replikoinnin tyyli täsmää kuviin paremmin. (Suomenkielistä versiota en kokeillut.)

The Duel: Yksi monista Visions-lyhäreistä, joissa valomiekkaillaan.

Pahimmillaan episodit taas tuntuvat tylsiltä tai ärsyttäviltä. Minut jättivät täysin kylmiksi etenkin rokkirallatus Tatooine Rhapsody ja viimeisenä listassa ollut Akakiri siksi, että sillä oli enää niin kovin vähän lisättävää edellisissä jo nähtyyn..

Niin sanotun ”laadun” ja toimivuuden vaihtelevuus ei oikeastaan ole mikään ihme: tällaisen sarjan, tai siis oikeastaan lyhytanimaatioiden kokoelman, luonteeseen jopa kuuluu, että kaikki pätkät eivät ole kaikkien mieleen. Jossakin pätkässä katsojaa voi tökkiä piirrostyyli, toisessa kertomus, ja toisissa taas toimia toinen tai molemmat – ja joku toinen katsoja saattaa sitä paitsi olla eri mieltä. Animea yleisemmin vieroksuva katsoja tuskin innostuu tarinoista monestakaan.

Tatooine Rhapsody: Yksi harvinaisista Star Wars -tarinoista, joissa hutt soittaa bassokitaraa.

Sen sijaan isompi harmi on, että Visions-animaatiot eivät lopulta ole visioiltaan kovin villejä.

Yhtä vaille kaikki animaatiot kääntyvät ennemmin tai myöhemmin valomiekkojen mittelöksi, ja se tuntuu pitemmän päälle aika puuduttavalta. Vaikka aivan kaikki tarinoiden miekkailijat eivät sentään ole ”tavallisia” jedejä tai sithejä, on selvää, että suuri osa Star Wars -maailman loputtomista mahdollisuuksista jää tutkimatta, jos jokainen animaatiostudio tarttuu ensimmäiseen haluunsa piirtää animetyylisiä valomiekkatappeluja. Tämä vertaus voi olla irrallinen, mutta heitän sen silti: jos tänä syksynä julkaistu Metallica Blacklist -soittolistajärkäle sisältäisi pelkkiä hevikitaraversioita Metallican klassikkobiiseistä, niin eihän sitä kukaan jaksaisi viittä tuntia kuunnella.

Visions-animaattoreille annettu tarinankerronnallinen vapaus olla piittaamatta kaanonista ei sekään ole johtanut kummoisesti kaanonista poikkeaviin lopputuloksiin. Animaattorit ovat ilmeisesti ihan itse päättäneet tulkita tehtäväkäskyä siten, että vaikka tuttuja hahmoja tai paikkoja ei Visions-tarinoissa juuri nähdä, kyse on pikemminkin ”näin olisi ihan hyvin voinut tapahtua” kuin ”entä jos näin olisi tapahtunut” -tyyppisistä tarinoista.

Itse asiassa useimmat Visions-lyhärit voisi täysin vaivattomasti sijoittaa Star Wars -kaanoniin, jossa ne ainoastaan tapahtuisivat ajassa tai paikassa etäällä episodielokuvien tapahtumista ja Skywalkerien suvusta. Yhdeksästä animaatiosta ainoastaan yksi, The Twins (jossa esiintyvät Imperiumin kasvattamat Voima-kaksoset), asettuu ilmiselvästi ei-kanoniseksi siten, että sen olisi mahdotonta tapahtua samassa kuvitteellisten tarinoiden jatkumossa elokuvien kanssa.

Lop & Ochõ: okei, en muista juuri tämmöistä pupurotua kaukaisessa galaksissa nähneeni, mutta tämäkin tarina muuten sopisi kaanoniin mainiosti.

Visionsin onnistuneisuutta arvioitaessa antologian ongelmana voi hyvin pitää myös sitä, että sen kohderyhmää on vaikea hahmottaa, ellei sellaiseksi sitten tyydy määrittelemään ”animesta pitäviä kevyttä vaihtelua kaipaavia Star Wars -faneja”. Disney+:ssa Visions on ikärajaluokiteltu rankemmaksi tavaraksi kuin vaikkapa The Bad Batch, ja totta on, että karmean ukkelin hyökkäys The Elderissä menee melkein kauhun puolelle. Toisaalta rokkaava hutt Tatooine Rhapsodyssa ja muutama muukin tarina on paljon lapsellisempi kuin Dave Filonin Star Wars -sarjat keskimäärin ovat.

Kaikkinensa Disney+:n tämän syksyn taisteluparista Star Wars Visions häviää Marvelin What If:ille. Moni saattaa verrata Visionsia myös Netflixin Love, Death and Robots -scifi-lyhytanimaatioiden antologiasarjaan, vaikka se ei liitykään mihinkään franchiseen eikä siis ole ”vaihtoehtoisten” tarinoiden kokoelma, mutta siinä vertailussa Visions jää vielä kauemmas taakse. Itse huomasin katsellessani muistelevani vertailuksi myös parinkymmenen vuoden takaista Animatrixia eli piakkoin taas ajankohtaisen Matrix-leffasarjan animaatiolyhytelokuvista koostuvaa episodinpuolikasta.

The Elder: Harvinaisen tyly Star Wars -pahis.

Mutta koska Visions on joka tapauksessa tällaisenaan välipala, ehkä kiinnostavampaa kuin vertailla sen laatua muihin teoksiin onkin miettiä sitä osana vaihtoehtoisten tarinoiden ja universumien genreä.

Marvelin puolella What Ifissä ei nimittäin ole kyse vain yhdestä animaatiosarjasta, vaan pikemminkin koko franchisen uudesta vaiheesta. Aiemmin tänä vuonna Disney+:lla nähty Loki-sarja ensiesitteli MCU:n sisällä vaihtoehtoiset rinnakkaistodellisuudet, ja What Ifin jälkeen samalla linjalla jatketaan trailerin perusteella Spider-Man: No Way Homessa ja jo nimenkin perusteella Doctor Strange in the Multiverse of Madnessissa.

MCU-fanit odottavat noita molempia suurella innolla, mutta itseäni (kasuaalimpana katsojana) valittu suunta epäilyttää. Tämä on nimittäin ovi, jota MCU:n on mahdotonta enää sulkea. Kun leffasarjojen välisten hauskojen crossover-kohtaamisten ja vaihtoehtoisten hahmohistorioiden tielle on kerran lähdetty, siellä sitten ollaan. Siellä odottavat kapteeni Amerikan ja Iron Manin uudet näyttelijät ja uudet seikkailut uusissa universumeissa. Siellä edessä on mahdollisuus irrottaa periaatteessa jokainen tarina milloin vain edellisten tai tulevien teosten kaanonista omaan universumiinsa aina sen mukaan, miten kirjoittajat tai vaikkapa näyttelijöiden sopimusehdot päättävät. Sillä tiellä ”kaanonin” käsite alkaa luisua tien laidalta laidalle, ja pahimmillaan se katoaa metsään palaamatta koskaan.

Marvel Cinematic Universella on kuitenkin yksi ”niin, mutta” -kortti puolellaan: se kun perustuu sarjakuvien maailmaan, jossa vuosikymmenten ajan on tehty juuri noin (vaikka siihen eivät ole ”näyttelijät” liittyneetkään). Jos ja kun MCU:lle käy samoin, tuottaja-päämaestro Kevin Feige ja kumppanit voivat siis vedota vallitsevaan olotilaan: tällainenhan tämä franchise on aina ollut.

Star Wars Infinities:Return of the Jedi. Esimerkkinä Star Wars -franchisen ”what if” -kerronnasta.

Star Wars -sarjaa sen sijaan on aina leimannut vahva sitoutuminen siihen, että kerrotut tarinat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Voisi jopa sanoa, että koomisenkin vahva.

Lucasfilm on kaikkina aikoina pyrkinyt, usein tosiasioita uhmaten, esittämään elokuvat etukäteen kokonaisuudeksi suunniteltuna kokonaisuutena. Kirjoja ja muita oheiskertomuksia on aina markkinoitu siten, että niiden on annettu ymmärtää suoraan jatkavan ja laajentavan elokuvien tarinoita ja maailmoja. Ehkä suloisinta on se, että me yleisö olemme ostaneet tämän viestin sydänjuuriamme myöten: ajatelkaapa vain, kuinka verisesti Star Wars -fanit aina suuttuvat, kun kokevat jonkin uuden julkaisun sopivan huonosti tähän yhteiseen sopimukseen ikuisesta ja rikkomattomasta kaanonista. Esimerkkejä ei tarvitse hakea Disneyn aikaisten pääelokuvien vastaanottoa kauempaa, mutta niitä löytyy syvältä franchisen niche-kerroksistakin.

Toki ja totisesti Star Wars -tarinoissa on osattu tehdä retconnauksia ja julkaista keskenään ristiriitaisia tai sellaisiksi myöhemmin osoittautuvia kertomuksia jo kohta 45 vuoden ajan. Tekijöiden ja yleisön välinen sopimus yhdestä ja yhteisestä kaanonista on kuitenkin kaiken kestänyt ja kaiken kärsinyt, koska varsinaisesti vaihtoehtoisiksi julkaisuhetkellä tarkoitettuja tarinoita on julkaistu hyvin, hyvin vähän. Merkittävimmät niistä on suorastaan helppo listata:

  • Infinities-sarjakuvat. Star Wars -historian selvin varsinainen ”what if” -tarinakokonaisuus, jonka otsikolla alunperin julkaistut tarinat A New Hope, The Empire Strikes Back ja Return of the Jedi (2001-2003) kaikki ottivat jonkin hetken originaalitrilogiasta ja käänsivät sarjan siitä totutusta poikkeavaan suuntaan: ”entä jos Luke ei olisikaan onnistunut tuhoamaan Kuolemantähteä”. Myöhemmin Infinities-alabrändin alle käännettiin myös muita Dark Horsen 1990-2000-luvuilla julkaisemia kaanoniin soveltumattomia, pääasiassa lyhyitä tarinoita, ja laajimmillaan sillä on kutsuttu myös muiden medioiden vastaavia Star Wars -tarinoita.
  • The Star Wars (2013-2014). Dark Horsen viimeinen suuri Star Wars -teos eli George Lucasin varhaisten ja alkuperäisten Star Wars -leffatarinaluonnosten sarjakuvasovitus. Silmiä avaavaa luettavaa huuruisuudessaan.
  • Lego Star Wars -animaatiosarjat. Saavat palikkamuotonsa vuoksi poikkeusluvan olla niin koomisia ja kujeilevia kuin haluavat.
  • Jeffrey Brownin Darth Vader and Son (2012) ja sen jatko-osat. Suosittuja kuvakirjoja, joissa Darth Vader viettää suloista perhe-elämää pienten lastensa Luken ja Leian kanssa. Samantapaisia huumori- tai parodiatulkintoja Star Warsista on toki nähty muitakin, mutta Brownin on virallisesti lisensoitu.
  • Star Wars -pelit vähintään niiltä osin, joissa pelaaja pelin tarinan sisällä suorittaa tai todistaa elokuvien tapahtumia toisin kuin niissä tapahtui ja esimerkiksi käy räjäyttämässä sen Kuolemantähden Luken sijaan.
  • Ja, vaikka tämä ei ole erityisen merkittävä teos, en malta olla mainitsematta: vuonna 2010 Lucasfilm ja Abrams Books julkaisivat taidekirjan nimeltä, kyllä, Star Wars: Visions, jossa taiteilijat olivat saaneet vapaat kädet kuvitella Star Warsista inspiroituen ei-kanonista(kin) kuvataidetta. (Kirjan otsikko kierrätettiin animelyhäreille tietoisesti, ei vahingossa.)
Enki Bilal: Never Ending Fight Against the Darkness. Ei Star Wars -sarjakuva vaan sarjakuvataiteilijan maalaus kirjasta Star Wars: Visions (2010).

Mutta, kuten sanottua: vaikka julkaisuhetkellä vaihtoehtoisiksi tunnustettuja kertomuksia on ollut vain vähän, sehän ei todellakaan tarkoita, etteikö niitä käytännössä olisi.

Esimerkiksi 1970- ja 1980-luvuilla julkaistut Star Wars -kirjat ja sarjakuvat sopivat vain ontuen samaan kaanoniin seuraavan aallon eli 1990- ja 2000-luvun kirjojen ja sarjakuvien kanssa. Edellisiä ei aikanaan koskaan virallisesti julistettu jälkimmäisistä irrallisiksi, mutta lukijalta vaati melkoista aivojumppaa sovittaa kaikki tapahtumat samojen hahmojen seikkailuiksi.

Isomman sopan tuotti se, että itse George Lucas suhtautui oheistarinoihin yleensä välinpitämättömästi ja parhaimmillaankin valikoiden, joten vaikka monet kirjoittajat tekivät vilpittömästi parhaansa sovittaakseen tarinansa hänen elokuviensa yhteyteen ja Lucasfilmiltäkin siihen yritettiin ohjata, Lucasin pöydältä tulevissa päätöksissä ja hänen varsinaisissa omissa teoksissaan asetettiin usein kaanon-faktoja tai galaktista historiaa asentoon, joka oli täysin ristiriidassa aiemmin julkaistuissa kertomuksissa sanotun kanssa. Esimerkiksi prequeleita edeltävän ajan Star Wars -tarinoiden viittaukset ”klooneihin” ovat nykylukijan silmin käytännössä aina pielessä. Ehkä räikein tapaus on kuitenkin prequelien jälkeiseltä ajalta, kun Lucas itse tuotti uuden The Clone Wars -animaatiosarjan ”yliajamaan” hänen itsensä aiemmin tuottamat episodien II ja III väliin sijoitetut sarjakuvat, kirjat ja ensimmäisen Clone Wars -animaatiosarjan.

Ja sitten meillä tietysti on varsinainen syvä kuilu eli Lucasin ja Disney-yhtiön välisen kaupan jälkeinen franchisen kertomusperinteen kahtiajako ”Legends-tarinoihin” ja ”kaanoniin”. Tuolloinhan edelliseen siirrettiin Lucasin omia audiovisuaalisia pääteoksia lukuunottamatta kaikki ennen vuotta 2014 julkaistu ja jälkimmäiseen päätettiin sijoittaa lähtökohtaisesti kaikki sen jälkeen julkaistu.

Periaatteessa voisi siis sanoa, että Star Warsin suuri ”what if” on Legends-kaanon. Tarinoiden jatkumo, joka on perusteellisesti vaihtoehtoinen käytännössä kaikkiin nykyisiin tarinoihin verrattuna ja räikeimmin vaihtoehtoinen tarkastellessaan originaalitrilogian pääsankarien Jedin paluun jälkeistä henkilöhistoriaa ja heidän jälkeläisiään.

Star Wars: Union (1999-2000): Luke Skywalkerin ja Mara Jaden häät.

Vaikka nykyisessä kaanonissa on viime aikoina alkanut näkyä merkkejä vähittäisestä rapautumisesta, en silti jaksa uskoa Star Warsin olevan matkalla Marvelin perässä multiversumien moniin maailmoihin.

Sen kyllä ennustan, että mitä enemmän tarinoita uuteen(kin) kaanoniin sijoitetaan, erityisesti lähelle tiheimmin tarinoituja originaalitrilogian vuosia, sitä enemmän ristiriitaisuuksia ja epätarkkuuksia nykyisessä(kin) kaanonissa takuuvarmasti esiintyy. Silti perinne siitä, että aina kerrottavien uusien tarinoiden periaatteessa pitäisi kuulua samaan kaanoniin, tuntuu aivan liian vahvalta purettavaksi.

Lucasfilmillä on esimerkiksi tekeillä vähintään toistakymmentä sarjaa ja elokuvaa, ja mitä todennäköisimmin ne kaikki markkinoidaan meille mitä vahvimmin saman kaanonin kertomuksina. Jossain määrin vaihtoehtoisilta tulkinnoilta aikanaan tuntuneet animaatiosarjat ovat jo aikaa sitten uitetut niin lähelle näyteltyjä teoksia, että Ahsoka Tanon esiintyminen The Mandalorianissa Luke Skywalkerin tapaan ei lopulta ollut mitenkään yllättävää, tervetullutta vain. Ainoa mahdollinen todella villi kortti tulevassa SW-rosterissa on Taika Waititin Star Wars -leffa, mutta senkin kohdalla uskon mieluummin tyylilliseen kuin tarinalliseen irtiottoon saagan totutusta linjasta.

Taika Waititin leffan logovalinta eräässä tiedotustilaisuudessa oli kieltämättä mielenkiintoinen.

Kirjojen ja sarjakuvien puolellakaan ei näy merkkejä edes uusien tarinoiden julkaisemisesta Legends-kaanoniin, saati sitten uusien vaihtoehtoisten kertomusten tähänastista isommasta tilaamisesta. Franchisen tämän vuoden iso avaus The High Republic, joka sijoittuu aikaan parisataa vuotta ennen Skywalkereita ja jolla tavoitellaan uusia, nuoria yleisöjä, kytkeytyy sekin koko ajan pienin ristiinviittauksin vanhaan kaanoniin. Samaan aikakauteen sijoittuvan tulevan näytellyn The Acolyte -sarjan kautta se tulee lopulta kietoutumaan myös kaikkein suurimman yleisön tuntemaan audiovisuaaliseen Star Wars -kertomusuniversumiin.

Itse asiassa animelyhärikokoelma Star Wars Visions on pikemminkin vahvistus sille, että selvästi vaihtoehtoiset tarinat tulevat pysymään Star Warsissa sekä harvinaisina että ilmiselvästi vaihtoehtoisiksi brändättynä. Sehän siis tosiaan edustaa sitä vaihtoehtoa – ja sellaisenakin sen tarjoama vaihtoehto on vain niin miedosti irrallaan ”virallisista” kertomuksista kuin on.

Me, jotka toivomme irrotteluiltamme kunnollista revittelyä, voimme tietysti aina toivoa, että toinen ”kausi” Visionsia lähtisi laukalle ensimmäistä villimmin.

The Bad Batchin avausjakso rikkoi vähän kaanonia, mutta onko sillä mitään väliä?

Posted on by
3

Uusi Star Wars -animaatiosarja The Bad Batch alkoi viime viikolla Disney+-suoratoistopalvelussa. Kyseessä on itsenäinen jatko-osa The Clone Warsille, tai voi kai sitä spinoff-sarjaksikin kutsua: pääosassa on ”Clone Force 99” eli viisi keskimääräistä omapäisempää kloonisotilasta ja ajankohta on heti episodi III:n tapahtumien jälkeen eli Palpatinen julistettua Tasavallan Imperiumiksi.

Mutta enpä kirjoita nyt varsinaisesti tästä sarjasta, vaan pikemminkin ilmiöstä, joka paukahti silmille heti 70-minuuttisen pilottijakson aloituskohtauksessa: yhtenäisen Star Wars -kaanonin venymisestä ja paukkumisesta.

The Bad Batch alkaa (loogisesti) kloonisankariemme Order 66 -hetkestä. Siis siitä hetkestä, joka tapahtuu elokuvissa Sithin kostossa ja jolloin Palpatine aktivoi kloonisotilaisiin ohjelmoidun käskyn kääntyä jedejä vastaan. The Bad Batchin viisikolla ohjelmointi ei toimi, joten heille hetki on yhtä hämmentävä kuin jedeille. Mitä juuri tapahtui, miksi ihmeessä kaikki ”tavikset” yhtäkkiä kääntyivät tappamaan tähänastisia taistelutovereitaan?

Luontava lähtökohta sarjalle, siis, ja pilottijaksossa toteutukseltaan jopa koskettava. Star Wars -animaatiosarjojen katsojaveteraaneja kosketti vieläpä erityisesti se, että kohtauksessa oli mukana jedi-padawan Caleb Dune eli myöhempi Kanan Jarrus, yksi Rebels-sarjan päähenkilöistä. Nuori Caleb-parka sai nähdä mestarinsa kuoleman ja paeta itse henkensä edestä – ja selvitä, koska Bad Batch -tiimin Hunter antoi hänen mennä.

Monia Star Wars -tarinoita elokuvia ja sarjoja laajemmin seuranneita veteraaneja kohtaus kuitenkin hämmensi. He olivat nimittäin jo nähneet Kananin/Calebin Order 66 -hetken. Se tapahtui Greg Weismanin kirjoittamassa sarjakuvassa Kanan vuonna 2015. Eikä siinä näkynyt mailla eikä halmeilla Bad Batchin klooneja.

Termillä retcon (retroactive continuity) tarkoitetaan fiktiokerronnan temppua, jossa uusi kertomus tai juonenkäänne muuttaa aiemmin samassa kertomusten sarjassa asetettua lakia tai ilmaistua totuutta siten, että jatkuvuus särkyy. The Bad Batchin pilottijakso saattoi olla oikein hyvä uuden sarjan avaus, mutta Calebin/Kananin henkilöhistorian kohdalla se oli retconnaus.

Jedimestari Depa Billapa ja Caleb Dune (joka myöhemmin tunnetaan nimellä Kanan Jarrus) The Bad Batchin avausjaksossa. Oikealla tavisklooni.
Depa Billapan ja Caleb Dunen Order 66 -hetki siten kuin se sarjakuvissa nähtiin. Sama planeetta, samat jedit – eri kloonit, eri vuorokaudenaika, eri tilanne.

Peruutetaan katsomaan tilannetta taaempaa.

Kun George Lucas myi Star Warsin Disneylle vuonna 2012, uusi omistaja päätti mietintäajan jälkeen vetäistä kaanonin sileäksi. Se ei ollut mikään pieni retconnaus, vaan pikemminkin järeämpi reboottaus – vaikka saagan ydintä ja suuren yleisön päätuotetta eli elokuvia ei buutattu. Se oli myös välttämätön ratkaisu, sillä muuten katsoja olisi seuraavina vuosina ollut aivan ulalla siitä, mitä fiktiivisessä Star Wars -universumissa oikein on tapahtunut ja mitä ei.

Disney-Lucasfilmin vuoden 2014 päätöksen myötä expanded universeksi siihen asti kutsutut vanhat kirjat, sarjakuvat, pelit ja The Clone Wars -animaatiosarjaa edeltäneet animaatiosarjat leimattiin Legends-brändin alle. Viralliseksi kaanoniksi julistettiin vain kuusi silloin olemassa ollutta elokuvaa eli episodit I-VI ja tuo TCW-sarja. Sarjislisenssi palautettiin Dark Horselta Marvelille, kirjallisuus aloitettiin puhtaalta pöydältä. Kasvavia lihaksiaan verrytellen Disney-Lucasfilm ilmoitti: mitään aiemmin oheistarinoissa kerrottua ei nyt enää ollut tapahtunut virallisessa kaanonissa, mutta tästä lähtien kaikki kirjat, sarjakuvat, pelit ja animaatiosarjat sopisivat saumattomasti yhteen ja samaan kaanoniin elokuvien kanssa.

Ajatus oli kaunis. Se antoi uudelle ajalle sekä tarinankerronnallisen että kaupallisen mahdollisuuden kertoa, kuinka Kuolemantähden suunnitelmat ”oikeasti” varastettiin tai kuinka Imperiumin jäänteet itse asiassa voitettiin Jedin paluun jälkeen – esimerkiksi nämä tarinat oli kerrottu vanhoissa oheistarinoissa moneen kertaan. Samalla se johti moniin ihan aidosti erinomaisiin Star Wars -kertomuksiin. Esimerkiksi Claudia Grayn romaanit kuten Leia, Princess of Alderaan (2017) tai Charles Soulen sarjakuvat kuten hänen Darth Vader -tarinajaksonsa (2017-18) kuuluvat Star Warsin 40-vuotisen historian onnistuneimpiin teoksiin sekä SW-kirjoina ja -sarjakuvina ”yleisesti” että nimenomaan ”pääteosten syventämisen” kannalta arvotettuina. Harvoin tämän sarjan äärellä olen koskaan ollut niin jännityksen salpaama kuin lukiessani tuon Grayn episodi IV:tä edeltävään aikaan sijoittuvan kirjan kohtausta, jossa nuori Leia vierailee Palpatinen uskolliseksi palvelijaksi ryhtyneen Panakan luona, ja kohtauksen aikana lukija ymmärtää, että keskustelun aikana tuo episodi I:stä tuttu hahmo ymmärtää, kenen lapsi hänen edessään itse asiassa on.

Osittainen sivu Charles Soulen Darth Vader -tarinalinjasta. Tämän kuvan monia merkityksiä en ole voinut unohtaa ensinäkemän jälkeen: näinkö Vader näkee itsensä? Vai Voima Vaderin?

Tässä vaiheessa katson viisaaksi huomauttaa, että Legends eli vanha expanded universekaan ei ollut varsinaisesti tarkoituksella tai uhallaan ristiriidassa varsinaisten elokuvien kanssa. Monet 1970-1990-lukujen kertomuksista kuitenkin päätyivät enemmän tai vähemmän olemaan sellaisia George Lucasin päätösten myötä.

Olisi tähän postaukseen turhan pitkä selvitys, millä tapaa Lucas ja Lucasfilm ohjasivat tai olivat ohjaamatta oheistarinoita aikanaan: vastaus ei ole ”huolella” mutta ei myöskään aivan ”ei mitenkään”. Yksinkertaistaen voi kuitenkin sanoa, että vaikka oheistarinoiden sepittäjillä ei esimerkiksi ennen prequeleita ollut lupaa julkaista suoraan kloonisotia käsitteleviä kertomuksia, oheistarinoissa oli silti ehditty kertoa klooneista, jedeistä, tasavallasta tai hahmoista tosiasioina kaikenlaista, joka ei sitten lainkaan täsmännyt siihen, mitä Lucas kertoi vuosien 1999-2005 elokuvissaan.

Prequelien aikoihin Lucasfilm alkoi petrata oheistarinoiden jatkuvuuden kanssa, ja erityisesti Kloonien hyökkäyksen ja Sithin koston välissä noin vuosina 2002-2005 julkaistiin kirjoja ja sarjakuvia, jotka oli siihen aikaan hyvinkin tarkoitus tulkita samaan kaanoniin kuuluviksi, elokuvien välissä tapahtuviksi kertomuksiksi kloonisodista. Sen jälkeen Lucas kuitenkin teki tuolle aikakaudelle temppunsa vielä toisen kerran. Hänen päätöksellään nuo kerran jo kerrotut Anakinin, Obi-Wanin ja kumppanien kloonisotapolut korvattiin Lucasin ja Dave Filonin lopullisella virallisella totuudella The Clone Wars -animaatiosarjassa (2008-).

Star Wars: Republic -sarjakuvajatkumo prequelien vuosilta: totuus Anakinin ja Obi-Wanin kloonisodista ennen The Clone Wars -animaatiosarjaa.

Samaan aikaan vanhalla expanded universella oli koko ajan ja kasvavassa määrin ongelmia sopia yhteen ns. itsensä kanssa. Vaikka esimerkiksi minä olen näemmä vuonna 2013 kutsunut expanded universea olosuhteisiin nähden ”suorastaan hämmästyttävän yhtenäiseksi”, ei se toki koskaan mikään yhtenäiseksi kaanoniksi suunniteltu kokonaisuus ollut. Koska kirjojen tai sarjakuvien sisältöä ei koordinoitu yhtä tarkasti kuin nykyään ja aluksi koordinointia näiden kahden median välillä ei käytännössä edes ollut, tarinoiden saumat osuivat ymmärrettävästi huonosti toisiinsa. Esimerkiksi: Timothy Zahnin kirjoittamat, monien aikanaan lukemat ja rakastamat kirjat sopivat kyllä hyvin yhteen toistensa kanssa – mutta muut kirjat tai sarjakuvat eivät aina kovin hyvin niiden kanssa.

Star Warsin 2010-luvun uuden tulemisen kannalta tällaiset ongelmat olivat eittämättä ylitsepääsemättömiä. Kärjistäen vanhat Jedin paluun jälkeiset oheistarinat oli joka tapauksessa pakko jättää huomioimatta, jotta uudet elokuvat ylipäätään voitiin tehdä, ja vanhemmat oheistarinat puolestaan The Clone Warsin ja seuraavien suunniteltujen animaatiosarjojen takia.

Vaikka aikanaan harmittelin sitä, että aivan varmasti uuteenkin kaanoniin olisivat voineet sopia monet expanded universen kaukana Skywalkereista tapahtuneet tarinat, kuten tuhansia vuosia sitten ajoitettu Tales of the Jedi / Knights of the Old Republic tai kapinallislentäjistä kertonut Rogue Squadron, ymmärrän kyllä Disney-Lucasfilmin ratkaisun. Pöydän pyyhkäisy tyhjäksi avasi oven uusille oheistarinoille, joiden luvattiin nyt täydentävän päätarinoita koordinoidusti ja tarkasti.

Valitettavasti tässä Disney-Lucasfilm epäonnistui.

Lando palaa Pilvikaupunkiin pelastamaan Lobotin Imperiumin vastaiskun jälkeen. Tämä on viime vuonna julkaistusta Star Wars -sarjakuvalehden numerosta ja esimerkki sekä hyvästä tarinasta että hyvin elokuvien kaanonia täydentävästä tarinasta.

Tai no. ’Epäonnistui’ on turhan rajusti sanottu.

Kuten jo sanoin: uutena aikana todella on julkaistu monia erinomaisia Star Wars -oheistarinoita – ja monet niistä ovat täydentäneet elokuvissa ja sarjoissa kerrottua erinomaisesti. OIen lukenut Star Wars -sarjakuvat varsin tunnollisesti, ja vaikka kirjoja vain valikoiden, luulen olevani kohtalaisesti kärryillä niistäkin. Kokonaisuudesta voi kyllä sanoa, että siitä näkee, että sekä isojen että pienten asioiden välisiä yhteyksiä on tosissaan yritetty rakentaa takavuosikymmeniä paremmin.

Varsinaisten tarinajuonien jatkamisen lisäksi se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka tarinoissa vieraillaan luontevasti päätarinoista tutuissa lokaatioissa tai kohdataan niissä esiintyneitä hahmoja. Välillä se voi tuntua vähän päälle liimatultakin: yhdessä vaiheessa tuntui, että kun Disneylandissa avattiin Batuu-planetalle sijoitettu Star Wars -maa, joka toinen SW-hahmo eri aikakausilta vieraili Batuulla samoihin aikoihin julkaistuissa kertomuksissa. Toisinaan taas se on hyvin luontevaa, ja oheistarinat tukevat hyvin suurta kertomusta: vaikkapa siinä, kuinka Hera Syndulla ja muutamat muut Rebels-sarjan hahmot, jotka ”ilmestyivät” saagaan vasta 2010-luvulla mutta episodien III-IV väliin sijoitetussa animaatiosarjassa, ovat voineet sarjakuvissa vilahdella Kapinaliiton kokoontumisissa ja jopa kohdata elokuvien sankareita ja siten ikään kuin osallistua sellaisiin hetkiin sarjan historiaa, joiden elokuvalliset vastineet on kuvattu vuosikymmeniä aiemmin.

Tai siinä, kuinka vaikkapa saagalle niin keskeinen Darth Vader näissä uusissa sarjakuvissaan tuntuu useimmiten oikeasti hahmolta, jonka voi kuvitella olevan entinen Anakin Skywalker. Vanhoissa expanded universe -tarinoissa Vader näyttäytyi käytännössä aina vain mustapukuisena murhaaja-pahiksena, mutta tällä kertaa olen huomannut useita kertoja uskovani, että puvun sisällä todella on Padmea kaipaava traaginen hahmo, joka kuvittelee hirmutekonsa jollain tapaa oikeutetuiksi – ja joka kypsyy ajattelemaan asioista eri tavalla episodien IV ja VI välissä.

Kylo Ren keskustelee siitä, kuinka hän ei oikeastaan itse tappanut ketään vielä sinä yönä, jona Luken jeditemppeli paloi. Tämä on sarjakuvasta The Rise of Kylo Ren, ja se ei välttämättä ole esimerkki huonosta tarinasta, mutta kylläkin huonosti kaanonissa aiemmin kerrottuun sopivasta tarinasta.

Mutta on potaskaa väittää, että tällä kertaa Lucasfilm ei antaisi kirjoissa ja sarjakuvissa tapahtua asioita, jotka olisivat ristiriidassa elokuvissa tai sarjoissa kerrotun kanssa. Että kaikki olisi tällä kertaa varmuudella samaa kaanonia.

Calebin/Kananin tapaus The Bad Batchin alussa viime viikolla ei edes ole pahimmasta päästä esimerkkejä. Kananin mestari oli Depa Billapa kaanonissa aiemminkin, kuten animaatiosarjassa niin ikään. Order 66:n hetkellä Kanan oli Kaller-planeetalla myös Kanan-sarjakuvassa. Tarkat tapahtumat kerrottiin nyt The Bad Batchissa toisin, ja mukaan oli siis lisätty tämä sarjan kloonien nimijoukko, mutta nämä kaksi kertomusta sopivat kyllä yhteen paljon paremmin kuin (esimerkiksi) se, kuinka mandaloriaanien ja Boba Fettin historia ehti vuosikymmenten aikana vaihdella ennen Disney-ajan kaanon-nollausta.

Kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäistapaus. Vastaavia ja pahempia ristiriitoja on pelmahdellut silmille viime vuosina yhä enemmän.

Poe Dameron, nuori tylsistynyt Uuden tasavallan lentäjä, sarjakuvassa vähän ennen The Rise of Skywalkeria. Ei siis Poe Dameron, salakuljettaja, kuten The Rise of Skywalkerissa.

The Force Awakensin ja The Rise of Skywalkerin välisinä vuosina julkaistujen sarjakuvien mukaan Poe Dameron (Oscar Isaac) oli Uuden tasavallan rauhallisuuteen tylsistynyt nuori huippulentäjä, jonka Leia rekrytoi Vastarinta-ryhmäänsä. Lisäksi Poen vanhemmiksi oli kaanonissa koko ajan kerrottu kaksi kapinaliiton Endorin taistelun veteraania. The Rise of Skywalker ei piitannut näistä tiedoista, vaan retconnasi Poen olleen salakuljettaja, joka kuuli omatuntonsa kutsun ja liittyi Vastarintaan. (Kaanon-biografia yrittää spinnata nämä kertomukset yhteen siten, että salakuljettaja-vaihe oli Poen nuoruudenkapinaa ennen ryhdistäytymistään Tasavallan kuuliaiseksi lentäjäkansalaiseksi.)

Chuck Wendigin kirjoittaman Aftermath-kirjatrilogian mukaan vanha kunnon Wedge Antilles on uusissa elokuvissa esiintyvän Temmin ”Snap” Wexleyn (Greg Grunberg) äidin puoliso. The Rise of Skywalkerissa Wedgen (Denis Lawson) riemukas cameo on leikattu elokuvaan vain sekunteja Snap Wexleyn kuvassa tapahtuvan kuoleman perään, mutta hänen kasvoillaan ei häivähdä mitään hahmon hetkeen loogisesti oletettavasta henkilökohtaisesta menetyksestä.

The Force Awakensin ja The Last Jedin aikaisen oheiskirjallisuuden – sekä fiktion että Visual Dictionaryjen kaltaisten ns. tietoteosten – mukaan Kylo Ren poltti Luken jeditemppelin ja tappoi samalla muut jedioppilaat, paitsi muutamat, jotka kääntyivät hänen kanssaan pimeälle puolelle. Mutta kun The Rise of Skywalkerin aikaan julkaistu sarjakuva The Rise of Kylo Ren (2019-20) viimein näytti kuvina ja tekstinä tuon yön tapahtumat, se ei tyytynyt ainoastaan sivuuttamaan mainintaa muista käännynnäisistä, vaan se retconnasi myös Kylon osuuden temppelin tuhoajana. Sarjakuvan perusteella temppelin nimittäin vaikutti sytyttäneen pikemminkin Snoke tai Palpatine kuin Kylo itse. (Kirjoitin tämän sarjakuvan kanonisista ongelmista jo sen ilmestyessä.)

Kun The Clone Wars -sarja oli jäämässä kuuteen kauteen ja loppumassa ennen kloonisotien loppua, E.K. Johnston sai kirjoittaa vuonna 2017 julkaistun Ahsoka-romaanin, jossa lukijat saivat tutusta Dave Filonin käyttämättä jääneisiin Ahsoka-juoni-ideoihin. Mutta kun Filoni pääsikin pari vuotta myöhemmin itse tekemään The Clone Warsille seitsemännen ja viimeisen kauden, hän retconnasi Ahsoka-romaanin tapahtumia aivan georgelucasmaisesti. (Samanlaisesta tilanteesta ja myös saman miehen päätöksistä on kyse myös tämän kirjoituksen innoittaneessa Kanan-keississä.)

Darth Vader saapuu keisarin kätketylle planeetalle Exegolille tänä keväänä julkaistuissa sarjakuvissa. Käykö tämä enää lainkaan järkeen?

Kaikkein kiusallisimmat ja saagan kokonaisjuonen järkeenkäypyyden kannalta hankalimmat ongelmat liittyvät First Orderin nousuun ja The Rise of Skywalkerissa paljastuneeseen keisari Palpatinen suunnitelmaan kloonata itsensä henkiin.

Palpatine nostettiin viimeisen episodin pahikseksi vasta sitä elokuvaa kirjoitettaessa, mutta toisin kuin ehkä saattaisi kuvitella, jälkiä keisarin suunnitelmasta kyllä löytyy myös The Force Awakensin ja The Last Jedin aikoihin julkaistuista kirjoista. Oli se sitten Lucasfilmin tarinaryhmän oikeaa älykästä suunnittelua tai kaiken varalta -tyyppistä sattuman kauppaa, mutta erityisesti edellä mainittu Aftermath-trilogia (2015-17) tosiaankin vaikutti osoittavan Palpatinen paluusuunnitelmien suuntaan jo vuosia ennen kuin asiasta oli leffakäsikirjoittajien pöydissä päätetty. Tällä tiellä on sitten ollut hyvä jatkaa episodi IX:n jälkeen: esimerkiksi The Mandalorianissahan suorastaan pääjuonessa on kyse siitä, että moff Gideon tahtoo haltuunsa pienen Grogu-paran käyttääkseen tämän verta hyväkseen hämäräperäisissä laboratoriokokeissa, jotka vaikuttaisivat liittyvän joko Palpatinen tai Snoken Voimassa vahvojen kloonivartaloiden kehittelyyn.

Mutta…

The Force Awakensin ja sen välittömien oheisteosten mukaan kukaan ei ollut kuullutkaan First Orderista ennen kuin vasta muutamaa vuotta ennen episodi VII:n tapahtumia. Missään nimessä ainakaan Palpatinen itsensä kloonaussuunnitelmista ei pitäisi tietää juuri kenenkään, koska ne episodi IX:n itsensä mukaan tulivat yllätyksenä jopa First Orderin johdolle (suunnitelmiin liittynyt ja siinä vaiheessa edesmennyt Snoke poislukien).

Mutta jo The Last Jedi hämärsi kuvaa antamalla ymmärtää Rosen ja DJ:n sanomisten perusteella, että First Orderin ja Vastarinnan välistä sotaa olisikin taisteltu avoimesti jo vuosia. The Mandalorianissa viitteitä First Orderista muhii pinnan alla jo viisi vuotta Jedin paluun jälkeen eli 25 vuotta ennen The Force Awakensia eli noin 20 vuotta ennen First Orderin julkista näyttäytymistä.

Yksi pahimmista ongelmista löytyy jälleen The Rise of Skywalkerista, tosin hiuksenhienosti elokuvan ulkopuolelta. Siinähän Lando Calrissianin (Billy Dee Williams) oli alunperin kirjoitettu olevan Jannahin (Naomi Ackie) isä. Tämä sukulaiskuvio jätettiin pois elokuvasta, mutta muun muassa leffan romaaniversion kautta kaanoniin kuitenkin luikerteli tosiasiaksi se, että First Order todella kaappasi Landon tyttären vuosia sitten, ja että se suorastaan ”otti kohteekseen” Landon kaltaiset kapinaliiton veteraanit. Mutta miten kerrassaan voisi olla tapahtunut niin, että tuntematon terroristiryhmä olisi asiakseen kaappaillut kapinaliiton veteraanien lapsukaisia ilman että Luke tai Leia olisi vetänyt pelastustehtävähousuja jalkaan? Etenkään, jos heidän ystävänsä Landon tytär olisi kaapattujen joukossa?

Kaikkein pahin tapaus kuitenkin on melkein yhtä tuore kuin Kananin vaihtoehtoinen pelastautuminen Bad Batchissa. Tämänhetkisessä Darth Vader -sarjakuvassa (2020-), jota nyt kirjoittaa Greg Pak, Vader vierailee Exegolilla Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun välissä ja selvittelee keisarin varasuunnitelmia. Tämä siis tarkoittaa, että Darth Vader, joka kääntyi ennen kuolemaansa takaisin valoon ja ryhtyi Voima-haamuilemaan Anakin Skywalkerina, olisi voinut estää koko jatko-osatrilogian tapahtumat ihan vain vinkkaamalla haamuna pojalleen Lukelle, että niin muuten, keisari kokkaa itselleen klooniruumista Exegolilla, ja onpa siellä yksi armada avaruusaluksiakin rakenteilla, kannattaa käydä hoitamassa tämä homma ennen kuin käy huonosti.

Ei ehkä ole aivan sattumaa, että edellä esitetyistä jatkuvuusvirheistä moniin liittyy ongelmatuotanto episodi IX eli The Rise of Skywalker. Se kun oli jo yksittäisenä elokuvana on käsikirjoitukseltaan hyvin sotkuinen ja joka ei juurikaan piitannut kahden edellisen elokuvan esittämistä juonikuvioista. Ymmärrän kyllä, että Lucasfilm haluaa oheiskertomuksien avulla jälkikäteen kytkeä episodi IX:ään viime hetkellä keksityn juonikuvion suoremmin saagan kokonaisuuteen, ja varmasti se tavoittelee sillä samaa episodielokuvien ongelmien paikkailua minkä The Clone Wars -sarja monien silmissä teki prequeleille. Valitettavasti vain esimerkiksi tuo Vaderin matka Exegolille on kokonaisjuonen kannalta itsessään niin ongelmallinen, että sitä ei yksinkertaisesti olisi kannattanut kirjoittaa.

Silti: jatkuvuuden ongelmia tuskin olisi voitu välttää, vaikka episodielokuvat olisikin suunniteltu paremmin kokonaisuudeksi. Uuden kaanonin aikaa ei ole eletty vielä kahdeksaa vuottakaan, mutta se koostuu jo elokuvien ja sarjojen ulkopuolella sadoista teoksista, vähintään kymmenien kirjoittajien kirjoittamista, kaikissa medioissa ja ulottuen kaikkiin Star Warsin in universe -aikakausiin. Ei varmasti olisi mitenkään mahdollista, että ristiriidat olisi kokonaan voitu välttää – vaikka väitän kyllä, että olisi ne sentään elokuvien päähahmojen henkilöhistorioiden kaltaisissa kohdissa voitu välttää.

Joka tapauksessa ristiriidat tulevat tulevina vuosina varmasti pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään. Ei olisi mitenkään yllättävää, vaikka jossain vaiheessa Lucasfilmiltä taas julistettaisiin, että hupsista, tehdäänpä nyt sillä tavalla, että tästä lähtien ihan oikeasti kaanonia ovatkin vain elokuvat ja sarjat.

AIvan lopuksi asian voi tietysti kääntää sitenkin, että onko tällä mitään väliä. Hyvät tarinat ovat hyviä tarinoita.

Hyvät Legends-tarinat kestäisivät aivan hyvin lukemisen edelleen, vaikka ne eivät käykään yhteen uusien elokuvien kanssa ja vaikka uudet fanit siksi todennäköisesti eivät niihin enää tartu. Samaan tapaan nykyisen kaanonin ”uuden expanded universen” tarinat voivat aivan hyvin olla teoksina mainioita, vaikka niissä olisikin kanonisia ristiriitoja. Itse asiassa tuo Greg Pakin Darth Vader -tarina Exegoleineen kaikkineen on sekin aivan vetävää luettavaa, eikä minulla olisi sen kanssa mitään ongelmaa, jos se olisi brändätty siihen tapaan kuin vanhassa expanded universessa kerrottiin Infinities-tarinoita: ”tämä ei ole kaanonissa totta, mutta katsokaas, entäs jos olisi käynyt näin?”.

Kaiken nähnyt vanha Star Wars -fani voi myös nykytermejä käyttäen todeta, että vuosina 1977-1982 Leia ei ollut Luken sisko ja vuonna 1983 tämä kaanoniin asetettu totuus retconnattiin. Ja kääntää kylkeä.

Kevättalven 2017 Snoke-muotiteoria

Posted on by
3

Ensimmäiseksi spoilerivaroitus. Tämä spekulatiivinen kirjoitus pohdiskelee Episodien VIII ja IX mahdollisia juonikuvioita käyttäen aineistonaan muun muassa tuoretta Aftermath: Empire’s End -kirjaa. Kirjoitus siis paljastaa joka tapauksessa jotain oheiskirjallisuuden juonenkäänteistä, ja jos spekulaatiot osuvat oikeaan, mahdollisesti myös tulevista elokuvista. Mutta spekulaatioita ne siis vain ovat!

Toiseksi sisällöllinen varoitus. En ole (vielä) lukenut Aftermath-trilogian päätösosaa, joten perustan tässä tietoni nettilähteisiin. Asia on kuitenkin niin ajankohtainen, että katson parhaaksi kirjoittaa siitä heti.

”Mielipiteet ovat kuin Snoke-teoriat. Jokaisella on sellainen.” (Lucasfilmin moderni sananlasku)

Chuck Wendigin ristiriitaisesti vastaanotettu Aftermath-trilogia on nyt siis valmis. Itse olen enemmän kannattajien leirissä, vaikka näenkin toimintaelokuvien rytmin ja sitcom-sarjojen dialogin mieleen tuovissa kirjoissa myös ongelmia. Joka tapauksessa trilogiaa ei voi sivuuttaa Star Warsin tätä ajanjaksoa (sekä in universe että meidän aikaamme) ajatellessa. Vaikka lukija ei piittaisi Aftermath-kirjojen pääjuonen toiminnan tasosta tai Wendigin luomista uusista hahmoista, niissä kartoitetaan monipuolisesti, kiinnostavasti ja ainakin omasta mielestäni myös onnistuneesti galaksin tilaa Jedin paluuta seuranneina aikoina Jakkun taisteluun asti. Wendigin tarinat eivät kuljeta lukijaa vuosissa lähellekään uuden elokuvatrilogian aikaa (kuten osa lukijoista ennen ensimmäistä osaa ja The Force Awakensia toivoi), mutta sen sijaan ne avaavat maailmaa, johon sisällissota galaksin jätti – ja samalla siis myös, miten muutaman kymmenen vuoden kuluttua First Order -niminen sotilaallinen terroristijärjestö voi kasvaa Uudelta tasavallalta piilossa niin voimakkaaksi, että se paukauttaa kerralla päreiksi mystisellä-ja-kummalla aseella kokonaisia planeettoja.

Ja nyt ne tämän kirjoituksen kannalta tarpeelliset Aftermath-spoilerit kassista ulos. Toisin kuin etenkin ensimmäisen kirjan loppukohtauksen perusteella vielä moni luuli, ja toiset vielä toisenkin kirjan jälkeen toivoivat, Aftermath-romaanisarja ei paljasta Andy Serkisin elokuvissa CGI-tekniikan alla esittämän suurjohtaja Snoken henkilöllisyyttä. Sen sijaan kirjasarja vetää kyllä merkittäviä yhdysviivoja Imperiumin ja First Orderin välille. Näiden kirjojen mukaan – ja nykyisessä Lucasfilmin strategiassa kirjat ovat samaa kaanonia kuin elokuvat, muistattehan – keisari Palpatinella oli suunnitelma oman kuolemansa varalle, ja siihen suunnitelmaan kuului keisarin kloonien tuotanto tuntemattoman tiedon etsiminen tunnetun galaksin ulkopuolelta. Jonnekin sinne kauas kukistuneen Imperiumin palaset Aftermath-trilogiassa kuvattujen tapahtumien jälkeen vetäytyivät, ja jostakin sieltä he palasivat vahvistuneina vasta muutamia vuosia ennen The Force Awakensin tapahtumia, kuten puolestaan kerrottiin Claudia Grayn romaanissa Bloodline (jonka paljastuksista olen kirjoittanut aiemmin).

Wendigin trilogian viimeinen osa myös vahvistaa sen, mitä edellisetkin osat jo vihjailivat: Palpatine uskoi, että se, mitä galaksin ulkolaidan tuolla puolen on, liittyy Voiman alkuperään. Olen niin ikään aiemminkin pohdiskellut, että uudessa trilogiassa olisi suurelta osin kyse Voiman todellisesta olemuksesta ja ensimmäisistä jedeistä yhtä paljon kuin viimeisistäkin, ja tämäkin tiedonjyvä vahvistaa epäilyksiäni edelleen. Ehkäpä kiinnostavin vihje kuitenkin henkilöi Keisarin pakkomielteet: Palpatine uskoi jonkun tai jonkin peräti kutsuvan häntä siellä jossain.

Toteaapa Wendig ohimennen vielä tämänkin: salaperäinen sini-ihoinen muukalaisupseeri Thrawn tuli kaukaa galaksin laidalta, ja antoi Keisarille palasia hänen kaipaamastaan tiedosta. Timothy Zahnin 1990-luvulla luoma rakastettu suuramiraali Thrawn ei esiinny Aftermath-kirjoissa, mutta hän palasi Star Wars -kaanoniin Rebels-animaatiosarjan tämänhetkisellä kaudella ja on saamassa oman romaaninsa kesällä. Kuten huomaatte, kaikki vaikuttaa kaikkeen!

Suuramiraali Thrawn Rebelsissä. Ei, hän ei ole Snoke.

Mistä siis on kyse? No, ensinnäkin vanhan expanded universen lukijat lienevät tässä vaiheessa jo vähintään kohottaneet kulmakarvojaan, elleivät herkimmät polot saaneet jo sydänkohtausta. Sillä vanhassa expanded universessa eli Legends-universumissahan tuleva suuramiraali Thrawn liittyi jo varhain Darth Sidiousin Imperiumiin nimenomaan valmistautuen uhkaan, jonka galaksin ulkopuolelta tuleva vihamielinen rotu muodosti. Tuo rotu oli Yuuzhan Vong, ja sen hyökkäyksestä kerrottiin yli 20-osaisessa New Jedi Order -kirjasarjassa vuosina 1999-2003. NJO-tarinakokonaisuus oli tarkoitettu tuoreuttamaan Star Wars -franchise aikana, jolloin Jedin paluun jälkeisiä elokuvia ei missään nimessä pitänyt koskaan olla tulossa. Yuuzhan Vongeissa sarjalle luotiin uusi pahis loppuun kulutetun Imperiumin tilalle, ja samalla franchisea yritettiin aikuistaa muun muassa sallimalla hyvisten tappaminen itse Chewbaccasta alkaen. Valitettavasti uuvuttavan pitkä kirjojen sarja vieraannutti jo lähtökohtaisesti monet (minut esimerkiksi) ja monet mukana pysyneet taas eivät pitäneet NJO:n juonenkäänteistä. Yuuzhan Vongejakaan ei kovin yleisesti pidetä ikimuistoisena pahiksena. Mutta se on oma tarinansa.

Thrawn-romaanista hiljattain julkaistu ote vain vahvistaa Rebelsin jo antamaa kuvaa siitä, että uuden kaanonin Thrawn on niin pitkälle kuin mahdollista ”sama” kuin Legends-kaanonin Thrawn, ja että molemmat toimivat samoin motiivein. Palpatinen ja Thrawnin ensikohtaamista esittävä kohtaus voisi nimittäin aivan sellaisenaan olla myös Legends-tarinoista. Toki uudenkin kirjan kirjoittaa itseoikeutetusti hahmon luoja Timothy Zahn, mutta tarkoitan nyt ennen kaikkea sitä, että hahmon historia tuntuu täsmäävän 1990-luvun kirjallisuuteen. Rebelsin Thrawn voisi hyvin olla sama Thrawn, joka komensi Imperiumia silloisessa kaanonissa viisi vuotta Jedin paluun jälkeen – vaikkei siis ole.

Selvää on, että niin Thrawnin kuin Imperiuminkaan myöhemmät vaiheet eivät kulje enää entisiä latuja. Zahnin Thrawn-trilogiaksi kutsutun kirjakolmikon (suomennoksina Imperiumin perillinen, Hämärän laivue ja Keisarin käsky) aika on jo voimakkaasti uuden kaanonin juonikuvioiden sävyttämää (juuri Aftermath-sarja kuvaa Imperiumin ja Tasavallan toisenlaiset Jedin paluun jälkeiset vaiheet), eikä niitä kirjoja voi sellaisenaan ”palauttaa” nykyiseen kaanoniin. Sitäkin mahdottomampaa on kuvitella yritystä sovittaa New Jedi Order –kirjoja yhteen uusien elokuvien kanssa: edelliset tapahtuivat noin 20 vuotta Jedin paluun jälkeen ja jälkimmäiset 30 vuotta sen jälkeen, mutta edellisissä Chewbacca kuoli Han Solon sijaan, Hanilla ja Leialla oli kolme lasta, Luke perusti oman Jediakatemiansa ja meni naimisiin Mara Jaden kanssa katomatta koskaan kaukaiselle saariplaneetalle ja niin edelleen. Ei siis kannata sinänsä säikähtää: mitä tahansa vanhoissa kirjoissa tapahtuikaan, uusissa kirjoissa (saati elokuvissa) ei enää tapahdu tismalleen samoin.

Yuuzhan Vongit sellaisessa fantasiakirjallisuuden örkkejä muistuttavassa asussaan, jossa he Legends-universumissa esiintyivät. Ei, kuvassa ei ole Snoke.

Mutta tarkoittaako tämä, että tässäkin kaanonissa galaksin reunan takaa kurkistelevat Yuuzhan Vongin möröt? Voimalle immuunit, teknologiaa jumalanpilkkana pitävät fanaatikot, joiden kuvauksessa oli epäilyttäviä parallelioita samanaikaiseen Yhdysvaltain käymään sotaan islamistiterroristeja vastaan? Tai ainakin jonkinlainen versio tuosta uhasta, kenties toisella nimellä ja ulkomuodolla?

Ja olemmeko itse asiassa jo kohdanneet tuon uhan johtajan, Snoken, johtamassa Imperiumin tuhkasta noussutta militanttia terroristijärjestöä First Orderia? Oliko Snoke, joka The Force Awakensin romanisaation mukaan ”näki Imperiumin nousun ja tuhon”, se taho, joka kutsui (tai uhkasi) Palpatinea galaksin rajan takaa? Käyttääkö Snoke parhaillaan First Orderin hyödyllisiä idiootteja sumuverhonaan – eivätkö kenraali Huxin kaltaiset fanaatikot tajua vain jyräävänsä galaksia sodallaan heikommaksi tulevaa, varsinaista invaasiota varten?

En missään nimessä nappaa tästä kysymyspatterista kunniaa itselleni. Moni Empire’s Endin lukenut on viime viikkoina pohtinut samantapaisia. Ja, pakko myöntää, teoria tuntuu suorastaan kotoisan uskottavalta. Ellei se näin lopulta mene, niin ainakin kaiken tämänhetkisen tietomme mukaan se voisi mennä näin, ja kaikki The Force Awakensissa sekä uuden kaanonin kirjoissa kerrottu kävisi järkeen.

Imperiumin rippeiden johtaja Rae Sloane, Chuck Wendigin Aftermath-kirjojen uusien hahmojen parhaimmistoa. Ei, hänkään ei ole Snoke.

Erityisen uskottavalta tuntuu mielestäni spekulaation Snoke-osa. Kaiken muun lisäksi se täsmää Lucasfilmin tarinaryhmän julkisen äänen Pablo Hidalgon toistuviin vakuutteluihin: että Snoke todellakin on aivan uusi hahmo. Galaksin ulkopuolelta tulleena hän ei paljastuisi keneksikään tuntemaksemme hahmoksi ylläri-pyllärikäänteenä kuten monet odottavat (ja toiset pelkäävät). Hän ei myöskään olisi sith, kuten Hidalgo niin ikään on kyllästymiseen asti vakuutellut, vaan hyvin vanha ja Voiman toisenlaisia käyttötapoja tunteva olento, mutta hänellä olisi mielestäni saagaan tarvittava kytkös sen aiempien osien pääpahaan Palpatineen. Kysymyksiksi (ehkä vain oheistuotteiden puolella vastattavaksi) jäisi, miten tällainen ulkopuolinen tarkkailija olisi päätynyt Imperiumin rippeistä rakentuvan First Orderin ylijohtajaksi, milloin ja miten hän olisi luikerrellut Ben Solon lähipiiriin sekä miten hän muutenkin olisi noussut varjoista esiin siinä määrin, että Leia vaikuttaa The Force Awakensissa tuntevan tämän henkilökohtaisesti.

Spekulaation Yuuzhan Vong -osakin tuntuu kylmäävän mahdolliselta. Temppu jopa selittäisi kysymyksen, johon tuskin kukaan edes tässä vaiheessa odotti vastausta: miten ja kenen rahoilla valtavat resurssit vaativa planeetan kokoinen superase olisi voitu rakentaa salassa. Helposti, jos sekä rahoittajat että resurssit tulevat oletetun ”kaiken” ulkopuolelta!

Jo moneen kertaan mainittujen kirjojen perusteella tiedämme, että galaksi on The Force Awakensin jälkeen lievästi sanottuna kaaoksessa (ja Making Star Wars-nettisivun huhuraportti galaksin tilasta Episodi VIII:n alussa nämä tiedot vahvistaa). Uuden Tasavallan keskusplaneetat ovat tuhotut, mutta niinpä tuhoutui myös First Orderin päätukikohta. Jos First Order olisi vain Snoken todellisen suunnitelman sumuverho, olisi tämä epäilemättä tilanne, jossa varsinaisen valloitusjoukon olisi aika astua esiin. Tästä mietin: näin Yuuzhan Vongien invaasio jopa ”mahtuisi” uuteen trilogiaan, vaikka jäljellä onkin vain kaksi elokuvaa ja vaikka The Last Jedi alkaakin heti The Force Awakensin jälkeen.

Sitä sopii kuitenkin epäillä, haluaako Disney-Lucasfilm tällaista tietä kulkea. Kuten sanottua, Vongit eivät olleet varsinaisesti Legends-universumin rakastetuin osa. Teoriassa on myös kiusallinen sävy: jos sarjan loppuvastukseksi kirjoitettaisiin suuri paha galaksin ulkopuolelta, eikö siivu Palpatinen hirmuvaltaa legitimoitaisi viisaana valmistautumisena tällaisen pahuuden vastustamiseksi?

Sheev ”Minähän sanoin” Palpatine. Mutta ei, ei hänkään ole Snoke.

Siksi haluankin nostaa esiin spekulaation jatkospekulaation. Jos nykykaanonissa vihjaillaankin ”galaksin ulkopuolisesta uhasta”, siinä saattaa olla kyse siemenistä, joita kyllä tiputellaan nyt, mutta joihin aiotaan itse asiassa palata vasta Episodi IX:n jälkeen. Vaikkapa sitten tälläkin kertaa pelkästään oheiskirjallisuudessa, ehkä näytellyssä sarjassa – tai myöhemmin julkistettavassa uudessa, episodinumerottomassa elokuvasarjassa. Näin Skywalkerien sukusaagan pääpahisten armeijat pysyisivät suuren(kin) yleisön rakastamissa valkoisissa haarniskoissa, ja kahdessa elokuvassa keskeinen Luke/Rey-Snoke/Kylo-konflikti ei tahriintuisi kysymyksiin vielä pöydältä puuttuvien pelaajien vaikutuksesta.

Yksi erittäin kiinnostava todistuskappale on kuitenkin vielä mainittava. Dave Filoni on paljastanut, että jos Clone Wars -animaatiosarjan kuudes kausi olisi toteutettu, siellä olisi ollut jakso, jossa olisi esiintynyt Yuuzhan Vongien tiedustelija. Lucasfilmin nykyisen kaanon-ajattelun mukaan tämä olisi tarkoittanut, että Vongit olisivat nyt jo kaanonia – vaikka NJO-kirjat eivät olisikaan.

Kansalaisaloite haluaa Old Republic -sarjan

Posted on by
2

Yli 150 000 ihmistä on allekirjoittanut netissä vetoomuksen, jossa toivotaan Vanhan Tasavallan aikaan sijoittuvaa Star Wars -sarjaa Netflixiin.

Kampanja käynnistyi puolisen vuotta sitten, ja 150 000 allekirjoitusta meni rikki eilen. Voi pohtia, onko luku suuri vai ei. Varovaisesti sanoisin, että ei se ole. Onhan esimerkiksi Suomen kansalaisaloitteen eduskuntaan viemisen alaraja 50 000 allekirjoitusta puolessa vuodessa, ja sen rajan on ylittänyt pelkällä Suomen väestöpohjalla parissa vuodessa melkein parikymmentä aloitetta. Tai toinen, parempi vertaus: Kickstarterissa on rahoitettu pelkästään elokuvien ja television segmentissä yli 330 projektia, jotka ovat keränneet vastaavasti globaalilta yleisöltä yli 100 000 dollaria pelkkien nimien sijaan.

Vielä sitäkin voi pohtia, olisiko vaikkapa vetoomus Boba Fett -sarjasta saanut enemmän vai vähemmän allekirjoituksia kuin tämä aloite. Mutta jätän sen ajatuksen nyt sikseen, ja pohdin hetken Vanhan Tasavallan sarjaa. Pöllömpiäkin ajatuksia nimittäin on esitetty.

kotor

Knights of the Old Republic: pelien ja/tai Star Warsin aatelia.

Vanhan Tasavallan aikahan päättyi Star Wars -galaksin historiassa vasta Imperiumin syntyyn, mutta tätä Tasavallan iltahämärää vetoomuksessa ei toki tarkoiteta. Vetoomuksen saatesanoissa ”Vanhan Tasavallan aika” määritellään ajaksi yli 3 000 vuotta ennen Yavinin taistelua. Nimeltä vetoomus viittaa Knights of the Old Republic ja The Old Republic -peleihin, joista etenkin edellisen sarjan ykkösosaa (2003) voidaan pitää koko Star Wars -franchisen kiitetyimpiin ja rakastetuimpiin kuuluvana nimikkeenä. Jostain syystä vetoomus ei mainitse muita medioita lainkaan, mutta sarjakuvissa galaksin kaukaiseen historiaan sukellettiin jo 1990-luvun Tales of the Jedi -sarjassa.

KOTOR tapahtui ajassa 4000 vuotta ennen Yavinin taistelua, TOTJ:n luku oli 5000 vuotta. Legends-universumiksi nykyään kutsutulle vanhalle expanded universelle ominaiseen tapaan näiden suhde toisiinsa on epäselvä, ja ehkä merkityksetönkin: Revanin tarinaa ei järin hetkauta, elikö Ulic Qel-Droma samassa jatkumossa samassa galaksissa 1000 vuotta aiemmin tai ei. Juuri tämän vuoksi itse niputtaisin nämä tarinat surutta yhteen: jedien ja kaukaisen galaksin muinaishistoriasta kertovat tarinat tapahtuvat niin kaukana Luke Skywalkerin syntymästä, että niitä kertoessa ei käytännössä tarvitse lainkaan ottaa huomioon jatkuvuutta niin sanottuun pääsaagaan tai sen liitännäistarinoihin. Esimerkiksi Tales of the Jedi -sarjakuvien ainoa yhtymäkohta SW-elokuviin oli Yavinin neljännen kuun temppeli, joka nähtiin sarjakuvassa alkuperäisessä käytössään. Niin, ja tietenkin valomiekat ja avaruusalukset. Sillä kuten iättömiin satuihin kai sopiikin, galaksi ei tunnu suuresti muuttuneen tuhansissa vuosissa: tekijöille onkin ollut ilmeinen haaste esimerkiksi kuvitella ”muinaisen” kulttuurin avaruusalus, joka kuitenkin kykenee tähtienväliseen matkustamiseen.

Ilkeästi voisi sanoa niinkin, että tällainen Star Wars -tarinointi on kuin Star Warsin kopiointia virallisen lisenssin alaisuudessa. Logo tarinan alussa antaa kertojille luvan käyttää jedejä, Voimaa ja tuttuja alien-rotuja, mutta kertomuksen tapahtumat eivät välttämättä missään kohtaa viittaa aiemmin kerrottuun. Lopputulos toimii kuin fanifiktio avaruusmiljöössä, joka on hiilikopioitu Star Warsista. Mutta mikäpä kai fanin valittaminen, jos kertomus sinänsä on hyvä ja Star Warsin hengen mukainen – kuten Knights of the Old Republic ja Tales of the Jedi monien mielestä olivat.

totj-ulic

Tales of the Jedi: jedit ja sithit jo 5000 vuotta sitten. Tai jo 1990-luvulla.

Kansalaisaloitteista viis, Disney-Lucasfilm tekee ihan omat päätöksensä. Mutta jedien muinaishistoriaan sijoittuvan sarjan toteutumiseen kannattaa silti suhtautua savolaisittain: ee se oo tääsin poessulettua.

Näytelty Star Wars -sarja on nimittäin ihan oikeasti tulossa. On, on: ennemmin tai myöhemmin. Jo George Lucas kehitteli sellaista vuosikausia. Lucasfilmin nykyinen johto ja kerrontaa ohjaava tarinaryhmä vannovat vielä Lucasiakin enemmän monimediaisen kerronnan nimiin, jossa kaikki nykyiset kirjat ja sarjakuvat halutaan oikeasti sopivan samaan jatkumoon elokuvien ja Rebels-animaatiosarjan kanssa. Nykytelevisioon – jossa rajut fantasiatarinat kuten Game of Thrones ja The Walking Dead kuuluvat katsotuimpiin sarjoihin – Star Wars -sarja istuisikin paljon paremmin kuin realistisempaan 2000-luvun alun televisioon. Käytetäänpä sarjoihin nykyään niin paljon rahaakin, että Lucasia vastassa ollut resurssikysymys ei enää estä avaruusmiljöiden kuvittelua suoraan kotiruutuihin. Lisäksi nykytelevisiossa on hyvin suurelta osin kyse vetoomuksessakin suoraan mainitun Netflixin kaltaisista suoratoistopalveluista, jotka mahdollistavat sopivan mittaisten tarinoiden kertomisen suoraan lapsia aikuisemmalle yleisölle – ja joista juuri Netflixissä Disneyn niin ikään omistama Marvel onkin julkaissut menestyksekkäät ja onnistuneet Daredevilin ja Jessica Jonesin.

Näin ollen tv-sarjan toteutuminen jonain päivänä jossain muodossa oli itse asiassa selvä peli jo sillä hetkellä, kun Disney osti Lucasfilmin, eikä ihme, että huhuja aiheesta alkoi putkahdella esiin jo ennen The Force Awakensia. Vaikuttaa siltä, että Disneyllä ja Lucasfilmillä on koko ajan, näiden eräiden elokuva- ja animaatiosarjahankkeiden varjossa, tutkiskeltu myös sopivaa tarinaa, aikaa ja paikkaa Star Wars -sarjalle, ja toistaiseksi nämä tai niiistä jokin vain on vielä jäänyt puuttumaan. Mutta vaikka myös Netflix on mainittu näissä huhuissa suoraan, konkreettisin todiste tuli viime kesänä perinteisemmän telkkarin puolelta. ABC-kanavalta, joka niin ikään kuuluu Disneyn imperiumiin kerrottiin tuolloin, että keskusteluja Star Wars -sarjasta on tosiaan käyty.

agents-of-s-h-i-e-l-d

ABC-kanavan Agents of S.H.I.E.L.D., epätasainen sarja mutta yksi Star Wars -sarjan teknisistä edelläkävijöistä: Marvelin sarjakuviin perustuva sarja, jonka pääosassa ovat pääosin uudet hahmot, mutta joka sivuaa elokuvien tapahtumia ja hahmoja.

Kun tarina, aika ja paikka sitten jonain päivänä loksahtavat kohdalleen, en aivan putoaisi tuoliltani, vaikka tarinan tapahtuma-ajaksi paljastuisi galaksin muinaishistoria.

Aiemmat Old Republic -pelit ja -tarinat ovat tällä hetkellä Legends-laatikossa, mutta niissä ei luultavasti ole mitään, mikä estäisi niitä sopimasta samaan jatkumoon tuhansia vuosia myöhemmin tapahtuvien elokuvien kanssa. Vanhoista ajoista mandaloreaanisotiin on viitattu äskettäin Rebelsissä, jossa suuramiraali Thrawn nousi tänä vuonna Legends-lokerosta ”takaisin” viralliseen kaanoniin. Eikä Lucasfilm ole unohtanut Revanin hahmon erityistä suosiota, sillä tämä on kiintoisesti esiintynyt esimerkiksi virallisissa nettikyselyissä siellä, missä ei ole mainittu Mara Jaden kaltaisia suosittuja, mutta aikajanalla armotta Legends-puolelle jääneitä hahmoja. Painavimpana huomiona on todettava se, mistä kirjoitin hiljattain: monet merkit viittaavat siihen, että pääsaagan Episodeissa VIII ja IX käsitellään jedien alkuperää tai Voiman historiaa.

Yleisesti Vanhan Tasavallan aika voi sitä paitsi houkuttaa Lucasfilmin tarinaryhmää ja aikanaan mahdollisen sarjan tekijöitä samoista vapauttavista syistä mitkä jo mainitsin. Ratkaisu mahdollistaa Star Wars -kerronnan, jossa voidaan valomiekkailla ja käyttää Voimaa, mutta jonka ei tarvitse sivuta sen paremmin Kloonisotia kuin Skywalkereitakaan. Sivuhahmona voi käyttää wookieeita, mutta juoneksi voi kehitellä mitä tahansa mielikuvituksen rajojen alla. Pöytä on puhdas, mutta sen alla on pinoittain lähdeaineistoa.

kotor-pic

Knights of the Old Republicin maailmat ovat monille vähintään yhtä tuttuja Star Wars -maailmoja kuin elokuvien planeetat.

Kuitenkin juuri tästä syystä en pidä Vanha Tasavalta -tarinoita todennäköisimpänä sarjan aihiona. Uskon nimittäin vakaasti, että Lucasfilmin tarinaryhmä nimenomaan haluaa viitata tarinoissa toisiinsa. Uskon, että sarjan ideaksi halutaan valita tarina, joka mahdollistaa yhteydet Rebelsiin ja SW-sarjakuviin sekä elokuvissa esiintyneiden näyttelijöiden vierailut Marvelin Agents of S.H.I.E.L.D.:n tapaan, vaikka varsinaisessa pääroolissa olisivatkin uudet hahmot (kuten varmasti ovat). Itse asiassa Lego-animaatiosarja Lego Star Wars: The Freemaker Adventuresin idea Imperiumin aikaista galaksia kiertelevästä romunkerääjäsuvusta on kutakuinkin sellainen, millaisen olisin päällimmäisenä voinut veikata näytellyksi sarjaksi päätyvän. Mahtoikohan se olla hylätty sarjaidea?

George Lucasin SW-sarjakonseptin Underworldin piti sijoittua galaksin alamaailman pariin, ja tuottaja Rick McCallum kuvaili sitä aikanaan ”Deadwoodiksi tai Kummisedäksi avaruudessa”. Toisaalta projektissa mukana ollut Stephen Scaia on väittänyt, että käsiksissä oli mukana myös Han Solon ja Landon nuoruuteen liittyviä legendoja, jotka nyt näyttävät päätyvän Hanin omaan elokuvaan. Joka tapauksessa hanke jäi tasolle, jossa Disney-Lucasfilmin varastoissa on ilmeisesti kymmenittäin kokonaisten jaksojen käsikirjoitusluonnoksia tai -ideoita. Kiintoisaa kyllä, Lucasfilmin johtaja Kathleen Kennedy on sanonut tuota jäämistöä tutkittavan Lucasfilmillä tarkkaan, tositarkoituksella tehdä niistä ”jotain”. Minusta on aivan varmaa, että aikanaan julkaistavan SW-sarjan nimi ei ole Underworld, mutta luulen, että sen taustalla saattaa piillä Lucasinkin ideoita samaan tapaan kuin The Force Awakensiinkin asti niitä päätyi.

Nettivetoomus Vanha Tasavalta -sarjasta lentää ohi maalistaan viimeistään siinä, kun se toivoo tv-sarjaksi sovitettavan nimenomaan Revanin tarinaa. Knights of the Old Republic voi olla miten elokuvallinen tai sarjamainen peli tahansa, mutta se on jo kerrottu, rakastettu tarina. En näe Lucasfilmin, yllätyksellisyyttä Star Wars -tarinoissaan viimeiseen asti varjelevan yhtiön, sovittavan sarjaksi viidentoista vuoden takaista peliä. Etenkin kun se peli aikanaan sisälsi todella kuuluisan yllätyskäänteen – jonka nyt toivotun sarjan ilmestyessä siis tietäisi ennalta iso osa yleisöä.

Mutta, kuten sanottua: idea ei ole huono. Kyllä minulle näytelty Vanha Tasavalta -sarja kelpaisi. Onnea vetoomukselle – 150 000:sta allekirjoituksesta ja matkaan.

Rebels: Jotain tuttua, jotain uutta, jotain sinistä

Posted on by
10

​Suuramiraali Thrawn.

Vihkiytyneelle fanikunnalle Star Wars -universumin sisältöpuolen uutiset, tuotejulkistukset siis sivuuttaen, eivät tästä juuri suurene. Rebelsin kolmannen kauden paneelin yleisö Star Wars Celebrationissa Lontoossa puhkesi taputtamaan seisoen. Suuramiraali Thrawn, Legends-universumin rakastetuin (tai pahimmillaankin toiseksi rakastetuin) hahmo, esiintyy aninaatiosarja Rebelsin kolmannella kaudella.

Suuramiraali Thrawn. Nyt. Kuva Rebelsin kolmannen kauden trailerista.

Mahtavaa, upeaa, parhautta, wizard! Timothy Zahnin Imperiumin perillinen -romaaniinsa 1990-luvun alussa luoma taktinen nero Mitth’raw’nuruodo, taiteiden rakastaja ja vihollistensa ymmärtäjä, kun on totisesti koko Star Wars -universumin parhaita hahmoja. Kun expanded universen vanhoista romaaneista tehtiin kaanonista erillinen Legends-universumi, minä ja monet muut surimme Thrawnin ”menetystä” melkein isoimpana surunamme.

Mutta nyt Thrawn siis on kaanonia, vaikka Imperiumin perillisen ja sen jatko-osien tapahtumat eivät olekaan. Eikä siinä vielä kaikki: Tim Zahn kirjoittaa parhaillaan uutta Thrawn-nimistä romaania, joka ilmestyy huhtikuussa 2017. Tämä on erityisen mielenkiintoista, koska, totta tosiaan, tämä Thrawn henkilöhistorioineen ei ole ”sama” kuin tuntemamme, vaikka sama Zahn hänet jälleen meille toimittaa. Eikä Thrawnin kohtalokaan siten ole sama… Legends-tarinoissahan pääsaagan sankarit kohtaavat ja kukistavat Imperiumin rippeiden johtoon nousseen Thrawnin viisi vuotta Jedin paluun jälkeen, kun taas Rebelsissä mennään nyt aikaa muutamaa vuotta ennen Uutta toivoa.

Pelko pois, kuitenkin: Celebrationissa tänään näytetty Rebelsin kolmannen kauden tuplapitkä avausjakso samoin kuin nettiinkin julkaistu traileri näyttävät jo Thrawnin, ja hän vaikuttaa aivan itseltään. Rooliin on valittu ehdottoman osuva näyttelijä, rauhallisesti puhuva, tanskalaisista tv-sarjoista tuttu Lars Mikkelsen. Rebelsin vetäjä Dave Filoni muuten kuvaili roolitusta kaikkein vaikeimmaksi ja vitsaili Mikkelsenin perheen joulupöytäkeskusteluista (veli Madshan näyttelee Rogue Onessa). Paneelissa myös kerrottiin, että Thrawnin kehittelyssä sarjaan on konsultoitu Zahnia, mikä onkin viisasta, mutta Zahn itse antoi videotervehdyksessä vastapalloon hyväksyntänsä sarjan tekijöiden tulkinnalle.

Samassa Rebels-trailerissa on muuten toinenkin tervetullut hahmon paluu: ilmeisesti näemme kolmoskaudella Wedge Antillesin liittymisen Kapinaliittoon. Muutoinkin Rebelsin kolmoskausi vaikuttaa kiinnostavalta. Sanon siitä vielä pari sanaa, vaikka paneelin täyden raportoinnin jätän toisille. Tähän väliin kuitenkin spoilerivaroitus: ellet ole nähnyt Suomessa esittämätöntä kakkoskautta, spoilaannut kuvan alla.

Rebels on siitä taitavasti rakennettu sarja, että se tuntuu kypsyvän sitä mukaa kuin sarjan aika lähestyy originaalitrilogiaa. Kakkoskausi oli jo aikuisempi kuin ykkönen, vaikka sillä toki koomiset kevennysjaksonsa olikin (lapsillekin sarjaa kun markkinoidaan). Kakkosen avaus, vuosi sitten samaan tapaan Celebrationissa viime vuonna ensiesitetty The Siege at Lothal oli minusta sarjan tähänastinen ehdoton huippuhetki, mutta vaikka se oli hurja, on kolmoskauden avauksen hurjuus puolestaan sen tapahtumia enemmän sen hienostuneessa synkkyydessä. Sarjan lapsitähti Ezra on aikuistunut näyttämään popparilta, mutta hiippailee pelottavan lähellä pimeää puolta. Kakkoskauden lopussa sokeutunut Kanan on henkisesti(kin) pimeässä paikassa. Kapinaliittokin tuntuu yhä enemmän käyvän oikeaa sotaa: aiemmin Rebelsissä on usein selvitty PG-tason toiminnalla, ja valkohaarniskaiset vihulaisetkin usein kuhmuilla, mutta tässä jaksossa ei jää epäselväksi, että teini-ikäinen Ezra todella tappaa lukuisia vastustajiaan – tiedättehän, tappaa niinkus kuoliaaksi asti.

Celebrationin paneelissa kerrotun ja siellä näytetyn klipin sekä kolmoskauden tuoreen julisteen perusteella tärkeä rooli on luvassa myös Maulille (ent. Darth). The Clone Warsin ollessa minulle vieraampi olen edelleen kahden vaiheilla, pidänkö siitä, että Maul on virallisen kaanonin mukaan hengissä, mutta sen voin sanoa, että hahmoa käytetään kakkoskauden finaalissa ja Celebrationissa näytetyssä kolmosen klipissä todella kiinnostavasti. Maul etsii paikkaansa maailmassa, Filoni sanoo: pudottuaan kahdesti suuren vallan liepeiltä Maul ei ole enää sith eikä välttämättä täysin pahakaan, muttei missään nimessä myöskään ”hyvä”. Ezrassa hän näkee itselleen oppilaan, ja nostan cosplay-pukuni hattua sille, että Rebels lähtee tällaiselle tielle. Jos Maul pysyy kiinnostavana, mikäpä minä olen henkiinheräämistä tuomitsemaan?

Muut Celebrationin keskimmäisen päivän esitykset jäivät yllättävänkin uutisvapaiksi: ei esimerkiksi uusia peli- tai sarjakuvajulkistuksia, vaikka molemmills oli paneelinsa. Mutta huomenna, tapahtuman päätteeksi, vuorossa on Future Films -paneeli, jossa paikalla taitaa olla jopa neljä SW-elokuvan ohjaajaa. Colin Treverrowkin on nimittäin bongattu Celebrationista…

Rogue Onessa nähdään tuttuja ja jännitetään tuntemattomia

Posted on by
5

Rogue Onen viimeviikkoisen erinomaisen teaserin ihailun myötä on sopivaa pyöritellä hiukan lisää sitä, mitä tämän vuoden joulukuun Star Wars -elokuvassa on odotettavissa. Alkuun kuitenkin spoilerivaroitus: siinä missä viime viikon merkinnässäni pitäydyin teaserissa ja spekulaatiossa, nyt kirjoitan myös (juoni)huhuista.

Rogue-dstar

No, really, look at the size of that thing!

Rogue One lupaa tosiaan teaserissaan olla toiminnallinen, jopa sotaelokuvamainen erillistarina Star Wars -maailmassa. Kyse on ensimmäisen Kuolemantähden suunnitelmien varastamisesta – eli tehtävästä, jonka sinänsä tiedämme onnistuvan. Tuo ennustettavuus on kuitenkin vähäinen ongelma jos ongelma lainkaan, koska milloinpa näissä elokuvissa päähenkilöiden olisi voinut olettaa täysin epäonnistuvan. Sen sijaan Rogue Onessa on ensiluokkainen mahdollisuus oikeaan jännitykseen sen suhteen, miten päähenkilöiden käy: tiettävästi yksikään heistä ei ole meille entuudestaan tuttu eikä galaksin myöhemmissä tarinoissa mainittu. Koska Rogue Onelle ei ole lähtökohtaisesti luvassa väistämätöntä jatkoakaan, ei edes päähenkilö Jyn Erso (Felicity Jones) ole ”turvassa” siten kuin vaikkapa The Force Awakensin pääparin saattoi draaman lakien mukaan uskoa olevan. Kenelle vain voi käydä huonosti ja sodassa, kuten tiedetään, monille tosiaan käy huonosti.

Lähtökohtaa ja teaseria pitemmälle emme virallisesti oikeastaan mitään tiedäkään. Huhujen osastolta voidaan ammentaa hieman lisäveikkauksia – tosin yllättävän vähän. Jostakin syystä Rogue One on kiinnostanut huhuilijoitakin, tai siis uskottavia tietovuotajia, yllättävän vähän. Tai sitten studiolla on saatu käyttöön The Force Awakensin kautta pitävämpi hiljaisuuden kupu…

rogue-atat

Tässä käydään tosiaan sotaa. Mutta tässä ei varsinaisesti näytetä suorittavan salaista tehtävää kaikessa hiljaisuudessa…

Varhaisessa vaiheessa vahvasti toistellun huhun mukaan Rogue Onen piti kertoa kapinallissotilaiden sijaan palkkionmetsästäjistä, jotka palkataan sieppaamaan Kuolemantähden suunnitelmat. Tämä voi itse asiassa edelleen olla totta. Jyn Erso tuodaan teaserin alussa Mon Mothman eteen käsiraudoissa, ja voi olla, että loput iskuryhmän jäsenet (Riz Ahmedin, Donnie Yenin ja Chiang Wenin hahmot) palkataan tiimiin nimenomaan freelancer-markkinoilta. Teaserhan esittää vain Diego Lunan hahmon selvästi luottokapinallisena, ja ainakaan samuraityyliin taisteleva sokea soturi ei varsinaisesti vaikuta kapinallisten rivisoltulta.

On tosin nähty myös vastahuhu, jonka mukaan filmin palkkionmetsästäjät olisivatkin vanhoja tuttujamme alkaen itsestään Boba Fettistä ja päättyen paitsi Bosskiin, myös animaatiosarjojen Cad Baneen. Nämä yrittäisivät napata Kuolemantähti-suunnitelmien kanssa pakenevat sankarimme elokuvan loppupuolella. Tätä huhua saattaa tukea MakingStarWarsin väite tuotannon koodinimistä: sen mukaan hyviksien termi olisi ”Seal”, pahisten ”Shark” ja kolmannen ryhmän, johon Forest Whitakerin hahmo kuuluisi, ”Eel”. MSW epäili ainakin tuon raportin aikaan, että ankeriaat voisivat olla palkkionmetsästäjiä. Tämä tarkoittaisi, että filmi ei suinkaan olisi datadiskin kaappaamiseen huipentuva ”heist-elokuva kaukaisen galaksin sodassa”, vaan että vähintään kolmannes elokuvasta juostaisiinkin karkuun suunnitelmien kanssa. Mutta, nyt kun sanotte, teaserissa tosiaan kirjaimellisesti juostaan silmiinpistävän paljon…

Vaan jos näin onkin, herää joka tapauksessa kysymys, jota teaser edelleen vain korostaa: miksi Kapinaliitto ylipäätään luottaa näin kriittisen tehtävän tällaisen likaisen tusinan vastuulle? Miksei se lähetä asialle parhaita luottoagenttejaan – uuden kaanonin kylekatarneja tai konnalentuetta, kuten elokuvan nimestä olisi voinut päätelläkin? (Seikka, jota en itse hävettävästi tullut edes ajatelleeksi: Jyn Ersohan taas on nimenä hyvin lähellä vanhan expanded universen eli Legends-tarinoiden agentti Jan Orsia, joka niissä tarinoissa auttoi Kyle Katarnia muun muassa sieppaamaan, niin, Kuolemantähden suunnitelmat.)

Eräs kiinnostava huhu tarjoaa houkuttelevan vastauksen. Sen mukaan Mads Mikkelsen näyttelisi Jyn Erson isää, joka olisi suoraan vastuussa osasta Kuolemantähden suunnitelmia. Jos tämä on totta, se selittäisi, miksi Mon Mothma niin kipeästi tarvitsee juuri Jyn Erson apua. Vaikka tämä onkin elänyt ”omillaan 15-vuotiaasta asti” kuten teaserissa sanotaan, on veri tunnetusti kaukaisessa galaksissa vettä sakeampaa. Itse asiassa, juuri Star Warsin perinteinen isien, poikien ja sukupolvien ketjun tarinan malli saa minut uskomaan, että tällä kertaa kyse voisi hyvinkin olla sodan keskelle joutuneista isästä ja tyttärestä, jotka ehkä ovat tarkoittamattaankin päätyneet sodan eri puolille. Tämä ei olisi kovin kaukana Darth Vaderin tragediasta, mutta juuri sopivan erilainen konsepti kuitenkin.

Rogue-what

Ketkäs tässä ovatkaan, jos yksi kyykistyy jonkun eteen?

Ja tosiaan, Darth Vader. On täysin selvää, että Rogue One näyttää meille Vaderin – vähintään lyhyessä cameossa, mahdollisesti aivan kunnon roolissa taistelukohtauksia myöten. Darth Vader on Star Wars -galaksin ikonisin hahmo, ja Rogue One on oikeastaan ensimmäinen kerta 33 vuoteen (!), siis sitten Jedin paluun, jolloin tuo hahmo on ylipäätään mahdollista tuoda toden teolla pahistelemaan koko illan näyteltyyn elävään kuvaan. Selvä se, että Disney sellaiseen mahdollisuuteen tarttui. Flickering Myth -nettisivun mukaan roolissa muuten esiintyy britti Spencer Wilding, joka on nähty stunttipainotteisissa rooleissa isokokoisten hahmojen maskien alla muun muassa Guardians of the Galaxyssa. Uskottavaa, sanon.

Vader on siis niin sanottu no-brainer, mutta sitä kiinnostavampaa onkin, ketkä kaikki muut Rogue Onessa vilahtavat. Huhuissa on esiintynyt Boba Fettin ja kumppanien lisäksi myös suurmoffi Tarkin, Kuolemantähden komentaja, joka olisikin hahmon historian kannalta luonnollinen valinta. Muutenkin epäluotettavan Daily Mailin väite digitaalisesta Peter Cushingista tuntuu kuitenkin naurettavalta, ja koska teaser lupaa Ben Mendelsohnin näyttelevän Imperiumin suuramiraalia tai vastaavaa, ei Tarkinille ehkä tässä skenaariossa ole enää hänen ja Vaderin ohessa sen paremmin tilaa kuin tarvettakaan. Sääli – tässähän olisi ollut elokuva, jossa olisi kerrankin voitu selittää A New Hopessa viehättävästi vihjattua ystävyyttä noiden kahden armottoman välillä.

Sitten on tietysti huhu siitä, että Rogue Onessa vilahtaisi itse Han Solo, näyttelijänään vuoden 2018 Solon soololeffan päätähti (jota ei ole vielä julkistettu). Varietyn arvovaltaisesti kertoman huhun mukaan uutta Soloa valittiin tänä talvena kiireellä juuri siksi, että hänet saadaan vilahtamaan Rogue Onessa, joka toki tapahtuu Star Wars -universumissa melkein kymmenen vuotta tulevan Solo-leffan jälkeen. Tämänkin huhun olen valmis uskomaan: onhan Disneyllä yhtiönsisäisenä mallinaan Marvelin leffamaailma, jossa uudet hahmot ja näyttelijät nimenomaan on tavattu esitellä vilauttamalla heitä edellisen osan loppupuolella tai lopputekstien aikana. Mutta, kuten sanottua, kyse olisi varmasti vain nopeasta vilauksesta. Han ja Chewie tarkkailemassa taistelua sivummalta, vaikkapa – muistammehan, että tässä vaiheessa saagaa Solon täytyisi olla vielä vakaasti taisteluista sivussa pysyttelevä kyynikko.

rogue-one-packaging

Nämä paketit paljastuvat syksyllä.

Elokuvan juonen koko kuva on näistäkin huhuista vielä kaukana. Rogue Onen markkinointi, ja viimeistään siinä vaiheessa juonipaljastuskoneistokin, käynnistyy toden teolla syksyllä. Ainakin edellisestä sopii odottaa massiivista: ei vain The Force Awakensin esimerkin perusteella, vaan myös siksi, että Disneyllä tiedetään taatusti, että iso osa The Force Awakensin nähneestä yleisöstä ei vielä tätä kirjoittaessani ymmärrä, mikä elokuva tämän vuoden ensi-ilta oikein onkaan. Ei se mitään, kyllä se syksyn aikana ehtii selväksi tulla.

Markkinointi lähtee vauhtiin jo kaavanomaisesti ”Force Fridaylla” eli oheistuotteiden ensimmäisen aallon julkistuksella ainakin Amerikan lelukaupoissa 30. syyskuuta. Rogue Onen tarinaan johdatellaan myös oheislukemistojen puolella: elokuva saa sekä prequel-romaanin että -sarjakuvan jo syksyllä, siis ennen ensi-iltaa. Veikkaan, että niissä esitellään meille uudet hahmot – tai ainakin heistä vähäpätöisemmät. Jyn Erso itse, etenkin jos hänen sukutaustansa on tarinallisesti merkityksellinen, saattaa hyvinkin pysyä ensi-iltaan asti yhtä arvoituksellisena kuin The Force Awakensin hahmot. Samasta syystä Disneyn markkinointiosastolla tuskin pannaan yhtään pahakseen sitäkään, että puoli nettiä näkee hahmossa potentiaalisen Reyn äidin. Jos muuten sitä minulta kysytte, vastaukseni on jotain tuskinpa:n ja toivottavastiei:n suunnalta.

Mutta jos ihan päällimmäisen oman kysymykseni haluatte kuulla, niin kyllä se on: EIKÖ SIINÄ TOSIAAN LENNETÄ X-WINGEILLÄ?

EDIT: Tässä kirjoituksessa luki aiemmin virheellisesti, että Rogue One tapahtuisi 10 vuotta ennen Solon soololeffaa. Toisinpäin, tietysti.

LucasArtsin oma Episode VII

Posted on by
Vastaus

Tämähän hauska pieni löytö: LucasArts luonnosteli vuonna 2004 peliä nimeltä Star Wars Episode VII: Shadows of the Sith. Tiedon tarjoilee Cinelinx.

Olisi turhan suureellisesti sanottu, että peli olisi ollut oikeasti tekeillä. Cinelinxin haastatteleman taiteellisen johtajan ja The Force Unleashedin isän Haden Blackmanin mukaan yhtiö testasi tuolloin lyhyen ajan sisällä ”yli kahta tusinaa” pelikonseptia: kohderyhmille tarjoiltiin pelin perusidea ja yritettiin näin selvittää, millaiset pelit kansaa kiinnostaisivat. Joukossa oli otsakkeita kuten Rogue Jedi, Darth Maul, Han Solo ja, hihi, Rebel Scum. Joukossa näyttää olleen myös nimike Star Wars Underworld, joka, kuten tiedämme, on myös Star Warsin historian odotetuimman toteutumattoman projektin nimi: George Lucashan kehitti vuosina 2005-2010 samannimistä televisiosarjaa. Cinelinxin artikkelista ei paljastu, oliko kyse samaan projektiin liittyvästä peli-ideasta, mutta Blackmanin testauskertomuksen perusteella tuskin.

Kiinnostavaa muuten, Blackmanin mukaan harjoitus paljasti, että suurin osa pelaajista haluaa pelata jediä tai Voima-käyttäjää, mutta pelin juonella, asetelmalla tai edes ominaisuuksilla ei ole suurta väliä. Testikonsepteista yksikään ei toteutunut suoraan, mutta niissä palloteltuja ideoita päätyi The Force Unleashediin ja 1313:een, joka taas saattaa hyvinkin olla Star Warsin historian toiseksi odotetuin toteutumaton projekti.

Mutta siis, se Episode VII: Shadows of the Sith. Tämännimistä peliä ei siis kovin syvällisesti ollut kehitteillä, mutta sillä oli perusidea. Haden Blackmanin sanoin:

Episode VII: Shadows of the Sith olisi asettanut pelaajan aikuisen Ben Skywalkerin rooliin, jossa päähenkilö kulkisi valon ja pimeän puolen välillä, käyttäen ennennäkemättömiä Voima-kykyjä ja tutkien uutta uhkaa galaksille (erästä Soloa)…

The Force Awakensin paremmin kuin vanhan expanded universen muistavia tuo lause voi hämmentää. Selitykseksi: Ben Skywalker ei ole Kylo Ren, vaan Luke Skywalkerin ja Mara Jaden poika vanhasta expanded universesta, jota nykyään nimitetään Legends-kaanoniksi. ”Eräs Solo” on varmaankin Jacen Solo, joka kääntyi pimeälle puolelle expanded universen kirjoissa muutamaa vuotta myöhemmin – ellei sitten LucasArts ole ollut pimennossa tästä. Blackmanin sanojen perusteella visio on nimittäin voinut olla sekin, että peli olisi esimerkiksi sijoittunut kymmeniä vuosia silloisten kirjojen tapahtumien jälkeen: Ben Skywalker oli tuolloisissa kirjoissa vähän yli 10-vuotias. Tällöin Ben Skywalkerin vastustaja peli-ideassa olisikin ehkä ollut jokin tuleva Han Solon ja Leia Organan lapsenlapsi.

Legends-kaanonilla ei ole enää mitään vaikutusta nykyisiin Star Wars -tarinoihin, eikä Legends-kaanoniin aina vapauksin suhtautuneen LucasArtsin toteutuneellakaan pelillä olisi senkään vertaa. Silti, täytyy sanoa, että olen erittäin tyytyväinen, ettei tuo konsepti kantanut testiryhmä kauemmas. Ensinnäkin olisi nyt jälkikäteen katsoen todella hämmentävää, jos olisi kantanut: paitsi että meillä olisi Episodi VII:ksi kutsuttu peli, joka ei kuitenkaan liittyisi oikeaan Episodi VII:ään millään tavalla, tämän idean paljastama tieto siitä, että meillä saattaisi olla expanded universen puolella kaksi pimeälle puolelle kääntynyttä Soloa, joista kumpikaan ei silti olisi nykyisen virallisen kaanonin Ben Solo, alkaa särkeä päätäni. Kyllä vain on kehnoja mukuloita Solon suvussa!

kylo-hand

”Olen kuullut tarpeeksi. Lopeta jo. Meitä Benejä ja pahoja Soloja on ihan liikaa.”

Mutta varsinainen perusteeni sille, että olen iloinen tämän idean jäämisestä pallotasolle, on se, että kymmenen vuotta sitten olisin ollut raivoissani, jos tällaista peliä olisi kutsuttu Episode VII:ksi. Varmasti olisi ollut moni muukin. Ajatelkaahan: jos vanhan expanded universen tarinat olisi tohdittu nimetä episodinumeroiden mukaan, niin eikö Star Wars -sarjan Episode VII:ksi olisi sieltä pikemminkin ansainnut nousta Timothy Zahnin Thrawn-trilogia? Tai New Jedi Orderkin mieluummin kuin yksittäinen peli, joka olisi hypännyt niistäkin tapahtumista yhä vain eteenpäin…

Kohti Voiman heräämistä, osa 2: Aftermath

Posted on by
16

Sen piti olla Journey To The Force Awakens -julkaisuohjelman kruununjalokivi. Romaani, joka johtaa katsojat kohti uutta elokuvaa. Twitterissä itse itsensä Star Wars -kirjailijaksi lobanneen Chuck Wendigin Aftermath.

aftermathSiitä tuli kiistellyin SW-kirja viiteentoista vuoteen. Tuolloin ilmestyi Vector Prime, jossa Chewbacca tapettiin expanded universen aikajanassa – eikä sen kohdalla kai oikeastaan kiistelty mistään muusta kuin rakastetun hahmon kuoleman tarpeellisuudesta (tai kuolintavasta: Chewiehän jäi sentään putoavan kuun alle). Aftermathin kohdalla on melkein helpompi luetella, mistä kirjan piirteistä ei ole kohistu. Luetellakseni kuitenkin muutaman kritiikin kohteen: Wendigin preesens-kerronta ja lyhyiden, paikoin ajatusviivamaisten lauseiden töksähtelevä tyyli. Sarjan päähahmojen puuttuminen. Tapahtuma-aika vain kolmisen kuukautta Jedin paluun jälkeen. Lukuisat homoseksuaalit hahmot.

Minun tuomioni Aftermathista on voittopuolisen myönteinen. Sillä on ongelmansa (joihin hahmojen sukupuolinen suuntautuminen ei todellakaan kuulu), mutta pohjimmiltaan minä pidin kirjasta – ja sitäkin enemmän pidin sitä onnistuneena johdatuksena Jedin paluusta eteenpäin. Tämän kirjoituksen alkuosa ei spoilaa tavallista kirja-arviota kummemmin, mutta selkeän spoilerivaroituksen jälkeen luettelen lopuksi eräitä The Force Awakensin kannalta kiinnostavia juonitapahtumia kirjaa lukemattomille kiinnostuneille.

Pian Jedin paluun jälkeen sijoittuva Aftermath tosiaan keskittyy pääjuonessaan uusiin hahmoihin vieraalla Akiva-planeetalla. Sisään tarinaan tosin tulemme Wedge Antillesin kautta, joka pelmahtaa sattumalta paikalle samaan aikaan kun Imperiumin viimeiset korkea-arvoiset johtajat kokoontuvat salaiseen neuvonpitoon häviöltä näyttävästä sotatilasta. Wedge jää kuitenkin nopeasti tarinasta sivummalle, ja pääosiin marssitetaan joukko uusia hahmoja: kapinallisjoukoista eläköitynyt ja äidin rooliaan etsivä Norra Wexley, hänen mustan pörssin kauppaa tekevä poikansa Temmin, Kapinaliitolle töitä tehnyt palkkamurhaaja Jas Emari sekä suosikkini, entinen Imperiumin salaisen poliisin kiduttaja Sinjir Vellus. Kuten arvata saattaa, tämä repaleinen joukko päätyy yhteen, sillä kaikilla heistä on omat syynsä heittää kapuloita Imperiumin johtajien salaisen kokouksen rattaisiin.

Kirjan pääjuoni on kuin pysähtymätön toimintaelokuva, ja siksi Chuck Wendigin omintakeinen kirjoitustyyli toimii. Itselläni kesti hämmästyttävän vähän aikaa tottua preesens-muotoiseen kerrontaan, koska kirja tosiaan pitää lukijansa koko ajan toiminnan keskellä – ja kerrankin se toiminta tosiaan tuntuu elokuvalliselta, mikä sekin sopii Star Wars -kirjaan hienosti. Uudet hahmotkin tuntuvat nopeasti kiinnostavilta, vaikka Temmin onkin vähän turhan ilmeinen ”luokan kovis” -tyyppinen väännös Phantom Menacen Anakinista.

Silti, välillä tasohyppelymäinen toiminnan jatkuvuus uhkaa heittää lukijansa kyydistä. Kirjassa on esimerkiksi suorastaan naurettavan monta lukua, jotka päättyvät joko jonkin päähenkilöistä tajunnan menetykseen tai putoamiseen korkealta. Enkä ole ihan varma, mitä ajatella hyppiväksi tappajaksi ohjelmoidusta Kauppaliiton vanhasta taisteludroidista (”Roger, roger!”). Osa kerronnan ongelmista voi johtua siitäkin, että Wendig kirjoitti kirjan hyvin nopeasti (kirjailijan omista tavoitteista kiinnostuneiden kannattaa muuten lukea Entertainment Weeklyn kohuja edeltäneet haastattelut: osat 1, 2 ja 3). Pääjuonta taitavampi Wendig onkin mielestäni loihtimaan pieniä, tunnelmallisia hetkiä toiminnan keskelle: sain kirjaimellisesti kylmät väreet lukiessani alkupuolen kohtauksen, jossa baarissa toistetaan prinsessa Leian holovideolähetystä, jossa kannustetaan tarttumaan aseisiin Imperiumia vastaan ja julistetaan toivon sanoina: ”Uusi tasavalta on tulossa”.

Pelkän pääjuonensa perusteella Aftermath olisikin vähäisempi, vaikka ei silloinkaan huono, Star Wars -romaani. Mutta siinä ei olekaan kaikki. Se, mikä todella tekee Aftermathista onnistuneen romaanin nimenomaan episodienvälisen sillanrakentamisen hengessä, ovat 15 välinäytöstä, jotka Wendig sijoittelee lukujen väleihin. Nämä nimittäin luotaavat mitä mielikuvituksekkaimmista näkökulmista galaksin tilaa Keisarin ja Vaderin kuoleman sekä toisen Kuolemantähden tuhon jälkeen. Wendig näyttää muun muassa kuinka Imperiumin joukot lopettivat Coruscantilla alkuunsa mielenosoituksen, jossa Palpatinen patsas Jedin paluun special editionin lopussa kaadettiin, ja kuvaa palkkionmetsästäjien ongelmia rauhan uhatessa toimeentuloa. Välinäytöksissä esiintyy myös päätarinaa runsaammin tuttuja hahmoja: erityisen herkullinen on esimerkiksi Mon Mothman suunnitelma Kapinaliiton demilitarisoinnista rauhanaikaiseksi Uudeksi Tasavallaksi. Muutama näistä välinäytöksistä on niin yllättäviä, että mainitsen ne vasta alempana tässä kirjoituksessa, spoilerien puolella.

Välinäytökset ovat niin hyviä, että ne ovat vain muutaman sivun mitastaan huolimatta kuin loistavia novelleja. Olisin lukenut niitä vaikka kokonaisen kirjan täydeltä, ja pelkkien niiden voimallakin Aftermath nousee minun kirjoissani erinomaisten Star Wars -kirjojen joukkoon. Wendig luotaa erityisen taitavasti – ja aikuisella tavalla älykkäästi, mitä ei usein voinut sanoa vanhasta expanded universesta – Imperiumin ja kapinallisten puolilla sekä siinä välissä olemisen motiiveja, ja siten johdattaa meitä kohti ambivalentimpaa The Force Awakensia, jossa Imperiumin perillisen First Orderin sotilas Finn vaihtaa puolta ja Kylo Renkin on tekijöiden mukaan pikemminkin ”uskova” kuin ”paha”.

Wendig kirjoittaa Aftermathille ja hahmoilleen ainakin kaksi jatko-osaa. Olen kiinnostunut. Toivottavasti ja oletettavasti mukana on sankarien lisäksi edelleen myös romaanin pahis, Imperiumin amiraali Rae Sloane, joka yhtäältä on armoton kuten Imperiumin komentajan tulee ollakin, mutta toisaalta vanhan kaanonin Pellaeonin tapaan ”hyvä imperiaali”, joka ei varmastikaan haluaisi esimerkiksi uhrata Imperiumin siviilejä saavuttaakseen rauhan vääräuskoisten Uudesta Tasavallasta.

Se, että Aftermathia vastaan on hyökätty niin voimakkaasti, tuntuu siis minusta epäreilulta. Aivan absurdi oma lukunsa on se osa lukijakritiikkiä, joka kohdistuu vain Sinjirin homouteen, ja jätän sen kokonaan omaan arvoonsa. Kirjan tyyliä vastaan kohdistuva kritiikki on ymmärrettävämpää, ja siitä pitäminen onkin tosiaan makuasia. Vähemmän älykästä taas on kirjan mollaaminen vain siksi, että se edustaa uutta kaanonia eikä vanhaa Legends-universumia, tai siksi, että kirja ei kuljeta lukijaa 30 vuoden aikajanana kohti Episodi VII:ää. Minusta askelmerkkejä kohti First Orderin ja Resistancen aikaa on Aftermathissa sitä paitsi aivan riittävästi. Suosittelen siis, ihan!

Spoilerit kuvan jälkeen.

cropped-a006b.jpg

Aftermath kuvaa siis huolellisesti galaksia sellaisena kuin se Jedin paluun jäljiltä jäi, ja antaa siten paljonkin kuvittelun aineksia siihen, mikä johtaa First Orderin nousuun vuosia myöhemmin. Erityisen selväksi tulee, että Imperiumin päivät tosiaan ovat luetut, ja se, mikä First Order sitten onkin, ei suinkaan ole ”Imperiumi uudella nimellä”, vaan jokin aivan uusi valta, joka ponnistaa aiemman tuhkasta. (First Orderin syntyä ei toki tässä kirjassa vielä tapahdu, mutta Aftermath-trilogian kolmannen osan otsikoksi on julkistettu Empire’s End.)

Muutama edellä kehumistani välinäytöksistä ansaitsee mahdollisesti saagan suureen kuvaan vaikuttavien asioiden listalla erityismaininnan. Kirjan innostuneimmin vastaanotettu kohtaus lienee se, jossa Han Solo ja Chewbacca lähtevät yhdessä vapauttamaan wookiee-planeetta Kashyyykia Imperiumin ikeestä. Tämä on todennäköisesti Aftermathin jatko-osan Life Debtin juoni, mutta jos ei ole, siihen palataan taatusti jossakin.

Toinen kohtaus, johon palattaneen vielä, on ohimenevä heitto Pimeän puolen voimien alkuperästä galaksin ulkopuolella ja Palpatinen kiinnostuksesta näiden voimien saavuttamiseen. Tämä saattaa olla vain jonkinlainen viittaus Legends-tarinoiden eräisiin juonenkäänteisiin, mutta uskon, että vähintäänkin kirjoissa tähän vielä palataan. Mahdollisesti merkityksellinen välinäytös on myös hauska kohtaus Tatooinelta, jossa annetaan ymmärtää erään palkkionmetsästäjän selvinneen tässäkin kaanonissa sarlaccin mahasta.

Mutta jos minun olisi valittava välinäytöksistä se, jolla voi olla kaikkein suorin yhteys The Force Awakensiin, se olisi Taris-planeetalle sijoittuva salaperäinen kohtaaminen, jossa ”Acolytes of the Beyond” -nimisen lahkon jäseniksi itseään kutsuvat henkilöt hankkivat käsiinsä Darth Vaderin valomiekan – tuhotakseen sen ”jotta se voi palata mestarilleen kuolemassa”. Tiedämmehän, että tästä miekasta olisi myös Kylo Ren ollut kiinnostunut, eikä ole lainkaan kaukaa haettua, että Tuonpuoleisen Apureilla olisikin jotain tekemistä Renin ritarikunnan kanssa.

Ja sitten on loppukohtaus, joka on aivan pakko avata erikseen. Aftermath nimittäin päättyy lukijaa kiusoittelevaan epilogiin, jossa kohdataan Imperiumin korkea-arvoisin jäljellä oleva upseeri. Hahmoa ei nimetä eikä kuvailla millään tavalla. Vain he-pronomini paljastaa edes sukupuolen. Hahmon henkilöllisyydestä annetaan kuitenkin kaksi vihjettä – varmasti täysin tarkoituksella kahteen eri suuntaan osoittaen. Synkäksi strategiksi paljastuva hahmo nimittäin hyräilee kohdattaessa ”Vanhan Tasavallan aikaista sävelmää”, ja puhuu sitten pahaenteisiä Imperiumin tuhon väistämättömyydestä ja ”jonkin paremman” syntymisestä sen jälkeen.

Jälkimmäinen vihje osoittaa First Orderin suurjohtajan Snoken suuntaan. Edellinen puolestaan Legends-tarinoihin eli vanhaan expanded universeen, ja niiden rakastetuimpaan pahikseen, Mitth’raw’nuruodoon eli suuramiraali Thrawniin.