Star Wars Celebration 2017: Kirjat, pelit ja uutistäsmennykset

Käsittelin tässä blogissa neljäpäiväisen Celebrationin aikana Star Warsin 40-vuotisjuhlapaneelin, The Last Jedin teaserin ja Rebelsin päättymisen julkistuksen. Koska Celebration oli täynnä kaikkea muutakin, yritän koota tähän merkintään vielä keskeisimmät uutiset, julkistukset ja ne osuudet, jotka kannattaa katsoa vielä jälkikäteenkin.

Kirjahyllymatka kohti Episodi VIII:aa
The Last Jedi saa oman linjastonsa kirjojen ja sarjakuvien johdantoja kuten The Force Awakens pari vuotta sitten. Syksyllä ilmestyvä Journey to The Last Jedi -teosperhe on tervetullut julkistus, mutta lähtökohtaisesti idea saattaa kummastuttaa: onhan meille jo moneen kertaan kerrottu, että Episodi VIII alkaa tarkalleen siitä, mihin edellinen osa päättyi. Ei kuitenkaan kannata ihmetellä enempää: Journey to The Force Awakens -ohjelman teokset (kuten ensimmäinen AftermathLost Stars ja Shattered Empire) eivät lopulta tuoneet lukijaa kuin pari ensimmäistä askelta Jedin paluusta eteenpäin. Ensimmäinen ihan kunnolla The Force Awakensin galaksin tilaa taustoittanut oheisteos Bloodline julkaistiin vasta Episodi VII:n jälkeen. Journey to The Last Jedi -kirjojen ydin painottuu kolmeen hahmoon, ja niillä on todennäköisesti/toivottavasti lupa edetä vähän lähemmäs uutta trilogiaa:

  • Phasma: Delilah S. Dawsonin romaani kapteeni Phasmasta, ilmeisesti hahmon taustatarina
  • Captain Phasma: Kelly Thompsonin ja Marco Checchetton sarjakuva kapteeni Phasmasta, joka vie varmuudella jopa aikaan ohi The Force Awakensin, koska kyse on hahmon selviytymisestä Starkiller-tukikohdan roskapuristimesta
  • Leia: Claudia Grayn young adult -romaani, epäilemättä satsin odotetuin kirja, koska Grayn Lost Stars ja Bloodline olivat erinomaisia
  • The Legends of Luke Skywalker: Ken Liun young readers -romaani, joka lähtökohtaisesti voisi olla sarjan pääteos, mutta on näemmä ”vain” nuortenkirja
  • runsaasti lastenkirjoja, puuhakirjoja ja vastaavia

Yksikkö vai monikko?
Ennen Celebrationia minäkin olin siinä luulossa, että Episodi VII:n otsikko The Last Jedi on sittenkin monikko. Olihan paljastunut, että useimmat vieraskieliset käännökset ovat monikkomuotoisia, ja tiedossa on, että Lucasfilm valvoo hyvin tarkkaan näiden nimikkeiden käännösnimiä. Celebrationissa Good Morning Americalle antamassaan haastattelussa ohjaaja Rian Johnson kuitenkin sanoi pitävänsä itse otsikkoa yksikkönä. Oma päätelmäni: otsikon on englanniksi tarkoituskin tarkoittaa molempia, niin pitkälle että ohjaajan mielipidekin on vain yksi ääni yhteen suuntaan.

leia-tlj

 

Leia vai ei Leiaa?
Toinen uutinen, jonka Good Morning America käänsi Celebrationin yhteydessä ympäri. Ennen Celebrationia Carrie Fisherin veli Todd antoi laajalti huomiota saaneen haastattelun, jossa väitti siskonsa olevan mukana myös Episodi IX:ssä. Todd Fisherin mukaan ”Disney-pomot” olisivat pyytäneet häneltä ja Carrie Fisherin tyttäreltä Billie Lourdilta lupaa ylijääneen Carrie-aineiston käyttämiseen siten, että Leia olisi mukana vielä finaaliepisodissakin. Mutta ei: tämän väitteen ampui alas Kathleen Kennedy. Ilmeisesti Todd Fisher sekoitti julkaisemattoman episodin ja kuvaamattoman episodin keskenään, ja Disneyllä on materiaalia vain Leian osuuteen VIII:ssa. Tämä vastaus selventää kimurantin Leia-ongelman tilannetta, mutta ei tietenkään millään tavoin paljasta, miten ongelma aiotaan ratkaista.

Episodi X vai ei Episodia X?
Kathleen Kennedy sanoi Celebrationin yhteydessä myös, minun tietääkseni ensimmäistä kertaa, että Lucasfilm harkitsee episodielokuvien jatkamista uuden trilogian päättymisen eli numeron IX jälkeen. ”Näen ehdottomasti elokuvia tehtävän sen jälkeenkin, mutta jatkammeko Skywalkerien saagaa vai emme…”, Kennedy pyöritteli, ja sanoi tämänkin olevan pohdinnassa. Hän sanoi myös, että uusia elokuvia ei julkistettaisi enää tänä vuonna. Oma veikkaukseni on yhä, että episodinumeroidut elokuvat päättyvät ysiin eikä tätä lupausta tarvitse siten rikkoa, mutta niiden jälkeen tehdään kyllä vielä elokuvia, jotka jatkavat ajallisesti sarjaa ja joissa mukana taatusti on episodielokuvienkin hahmoja.

Battlefront II on kaanonia
Battlefront-peli on ollut monen mieleen, mutta varmasti kukaan ei ollut tyytyväinen siihen yksinpelinä: käytännössähän kyse oli vain ja ainoastaan moninpeli-actionista, ilman varsinaista yksinpelikampanjaa. Marraskuussa julkaistava kakkososa lupaa aivan toista, vaikka senkin moninpelimuodossa taistellaan ”kaikissa Star Wars -aikakausissa”. Kakkosen pihvi voi hyvin olla tarinamoodi, joka alkaa Jedin paluun lopusta ja etenee kohti uutta trilogiaa Imperiumin erikoissotilaan silmin. Peliä on kehitelty yhdessä Lucasfilmin tarinaryhmän kanssa, joten luvassa pitäisi olla kaanon-yhteensopiva kampanja – mikä lupaus tosin asettuu hieman kummalliseen valoon, koska samassa paneelissa hehkutettiin myös mahdollisuutta pelata Darth Maulina. Yhtä kaikki: kiinnostavaa! Ehkä hieman yllättäen kuitenkin: ei muita pelijulkistuksia, eikä siis vieläkään esimerkiksi tietoa, mitä salaperäistä Amy Hennig saagan parissa kehittelee.

Disneyland sen kun paranee
Disneylandin Star Wars -maa näyttää kieltämättä varsin houkuttelevalta, jos kohta suomalaisittain kaukaiselta matkakohteelta.

rey-star-wars-forces-of-destiny

Perinteistä animaatiota lapsille
Animaatio-osasto laajenee jo tänä syksynä Forces of Destiny -lyhärien sarjalla. Kyse on oikeastaan kokonaisesta tuoteperheestä, joka pyörii Star Warsin naisten kuten Reyn, Leian, Jynin, Ahsoka Tanon ja Sabine Wrenin ympärillä ja jolla selvästi tavoitellaan erityisesti yleisön nuoria tyttölapsia. Perinteiseen 2d-tyyliin animoidut jaksot ovat vain pariminuuttisia, ja tuovat siten mieleeni alkuperäisen Clone Wars -lyhärianimaatioiden sarjan ajalta ennen Dave Filonin kuuluisampaa The Clone Warsia. Uuteen tuoteperheeseen kuuluu lisäksi muun muassa lastenkirjoja ja leluja, jotka vaikuttavat action-figuurien ja barbieiden välimuodolta. Mikäpä siinä.

Mitä kannattaa vielä katsoa?
Ainakin nämä, joista kaksi jälkimmäistä jäi ymmärrettävästi uutis- ja tuotejulkistuspaneelien varjoon, kannattaa hyvinkin katsoa vielä jälkikäteenkin:

Star Wars Celebration 2017: 40-vuotisjuhla oli kuin 35-vuotisjuhla

Neljän päivän Celebration-putki on käynnissä. Minä pysyn tänä vuonna kotona, mutta hei, tämähän tuleekin streamina niin hyvin. Aikatauluja kirjasinkin jo edelliseen merkintään.

Avaus oli siis Star Warsin 40-vuotisjuhlapaneeli, ja sen voi katsoa tallenteena täältä. Tunteikas Carrie Fisher -tribuuttivideo on ansaitusti Youtubessa jo erillään:

Mutta siis: avaus ei sisältänyt uutisia. Ei originaalitrilogian originaaliversioiden uudelleenjulkaisua, ei Han Solo -leffan nimeä, ei neljännestä Star Wars -trilogiasta, ei mitä nyt odotittekaan. Vain Warwick Davis haastattelemassa muutamia ihmisiä, pari videotervehdystä ja vähän elävää musiikkia.

Krhm.

Siis: Kathleen Kennedy, Dave Filoni, Liam Neeson, Hayden Christensen, Ian McDiarmid, Peter Mayhew, Anthony Daniels, Billy Dee Williams, Samuel L. JacksonMark Hamill ja Harrison Ford. Huh, en ehkä edes muistanut kaikkia. Sekä itse George Lucas, kaiken tämän alku, joka ei juuri osallistunut Celebrationeihin edes omistaessaan Star Warsin, ja joka viime vuosina on suhtautunut Star Warsin uuteen nousukauteen varsin katkerasti. Mutta joka nyt siis istui itselleen hieman liian korkealla sohvalla leppoisasti jalkojaan heilutellen koko puolitoista tuntia.

Ja sen elävän musiikinkin johti muuan John Williams. Verhon taakse piilotettu orkesteri oli ilmeisesti syy siihen, että 40-vuotisjuhlaa ei järjestetty Celebrationin isoimmassa salissa.

Ja tämä on tietenkin mahtavaa. Hamillin ja Fordin kohdalla taputukset olivat liki loppumattomat (heistä jälkimmäinenkään ei ole näitä tapahtumia ehtimiseen kolunnut). Itseoikeutetusti show tietenkin huipentui (ennen konserttifinaalia) Carrie Fisherin muistelemiseen, jossa sanansa sai sanoa myös Fisherin tytär Billie Lourd. Paikan päällä olisi kyllä itkettänyt. Miten me ihan oikeasti aiomme pärjätä ilman ainutlaatuista Carrie Fisheriä?

Mutta… Enhän minä voi olla vähän kritisoimattakin.

Celebration-nimisestä kummallisesta ilmiöstä kertoo minusta aika paljon seuraava kuvio:

  1. Hayden Christensen on näyttelijä, joka ei ole viime vuosina juuri näytellyt, ja jonka suuri yleisö kokee epäonnistuneen roolissaan.
  2. Kun Hayden Christensen ilmoitetaan Celebrationiin, fanit menevät pähkinöiksi.
  3. Kun Hayden Christensen nousee lavalle Celebrationissa, fanit menevät pähkinöiksi.
  4. Hayden Christenseniltä kysytään pari kysymystä (”Millaista oli näytellä Ian McDiarmidin kanssa?” ”Oliko rankkoja äksönkohtauksia?”).
  5. Hayden Christensen vaikuttaa tyytyväiseltä oloonsa Celebrationissa ja fanit ovat täysin tyytyväisiä Hayden Christensenin oloon Celebrationissa.

Ja tämä on tietenkin täysin mahtavaa. Star Wars Celebration on kuin rokkifestivaali, jossa tähtien tarvitsee vain nousta lavalle. Ihan sama, muistavatko he edes hittiensä sanoja (Mark Hamill kyllä muistaa). Ihan sama, olivatko he mukana bändissä vain sillä huonommalla levyllä. Kaik’ on anteeks’ annettu. Olette rakastavan perheen keskellä nyt.

Mutta nimenomaan tässä 40-vuotisjuhlapaneelissa kyse oli siis hyväntuulisesta perhekokoontumisesta George Lucasin ympärillä. Eikä oikeastaan edes 40-vuotisjuhlasta, sillä viime vuosia paneelissa sivuttiin ainoastaan Carrie Fisherin muisteluvideossa. Muilta osin paneeli ja show olisi voitu pitää tällaisenaan, vaikka Lucas ei olisi koskaan myynyt Star Warsia tai uusia elokuvia ei olisi tehtykään. Episodi VII, Rogue One ja kaikki tuleva jäivät tästäkin paneelista tulevaan. Tai ainakin melkein kaikki: siinä Carrie-videossa nähtiin nimittäin tämä kuva, joka esittelee Leian Episodi VIII:ssa:

leia-tlj

Tietysti uusien tekijöiden tuominen lavalle Lucasin viereen olisikin voinut olla molemmin puolin kiusallista – kyllähän Kathleen Kennedy esimerkiksi tosiaan tilasi Michael Arndtilta ja sittemmin JJ Abramsilta Episodi VII:stä uuden kässärin kaikkien näiden oppi-isän Lucasin juoni-ideoiden sijaan.

Se on valinta sekin. Enkä ihmettele yhtään: kun George oli paikalle saatu, näin kannatti varmasti tehdä. Ja jos tämä merkitsee, että vanha flanellipaitakin on lämpenemässä isoksi kasvaneen lapsensa nykyvaiheille, hyvä vain niin. Ainakin siihen voisivat viitata sellaiset heitot kuin ”Dave (Filoni) on yksi minun lapsistani”.

Itse tosin olisin sitten toivonut, että valinta olisi paneelissa vedetty vielä pitemmälle: ihan turhaan siinä nyt sitten kyseltiin Haydenilta niistä toimintakohtauksista – olisi vain suosiolla puhuttu kunkin vieraan suhteesta Georgeen, heidän näyttelemiinsä hahmoihin ja Star Warsiin. Ja tietenkin toisinpäin: Kyllä minä olisin halunnut kuulla Lucasin vastauksen kysymykseen ”Miksi Hayden”, koska se vastaus on kuultu paljon harvemmin kuin vastaus kysyttyyn kysymykseen ”Miksi Mark”. (Paneelin parhaisiin kuuluva hetki oli muuten anekdootti, joka ilmeisesti yllätti Lucasinkin: ”Hey, great nose”, kertoi McDiarmid Lucasin sanoneen hänelle ensitapaamisen päätteeksi, ja ajatelleensa, että ehkä nenää käytetään jotenkin elokuvassa. No, niin voisi sanoa!)

Lucas

Sitä paitsi Lucas itsekin olisi voinut minun puolestani pysyä koko paneelin ajan niin terävänä kuin aloitti. Hän nimittäin paukautti – johdannolla ”tätähän ei oikeastaan saisi sanoa” – että hänen mielestään Star Wars oli ja on elokuva 12-vuotiaille. Aikuisuuden kynnyksellä oleville. Ja että hänelle on aina ollut tärkeintä, miltä elokuvat tuntuvat lapsien mielestä.

Prequel-vihan vuosien jälkeen tämän sanomista voi jo sinänsä pitää rohkeana. Eikä tämä varsinaisesti ole nykyisen Star Warsin ydinlinja. Mutta se on yhä totuus yhdestä näkökulmasta, kuten Ben Kenobi sanoisi. Kathleen Kennedy esitteli Georgen lavalle ”minun yodanani”, mutta mitä enemmän asiaa ajattelen, Lucas on pikemminkin meidän benimme. Omapäinen, ehkä vähintään osin väärässä, mutta omalla tavallaan viisas. Ja kaiken alku yhtä kaikki.

Onnea Lucasille ja seuraaville vuosille!

(Ja Celebration tästä vain jatkuu. Toivottavasti livestreami toimii paremmin kuin paneelin loppupuolella. Tällä hetkellä puhuvat Dave Filoni ja Pablo Hidalgo Rebelsin kolmoskauden käänteistä. Perjantaina kello 18: The Last Jedi –paneeli.)

Pääsiäisenä: Episodi VIII:n traileri ja paljon muutakin

Rogue Onen kotijulkaisun suomalainen ilmestymispäivä on maanantaina, ja siksi onkin sopivaa, että kuhina ja supina siirtyy vauhdilla ensi joulun ensi-illan suuntaan. Itse asiassa vino pino kiinnostavia Episodi VIII -huhuja odottaa jo käsittelyä vaikkapa tässäkin blogissa. Mutta ihan pian saamme myös elokuvan ensimmäisen trailerin!

Niin, sehän on siis aivan selvää, että Star Wars: The Last Jedin ensimmäinen traileri (vai onko se vielä ”teaser”?) julkistetaan Star Wars Celebrationissa Orlandossa Yhdysvalloissa ensi viikon perjantaina 14. huhtikuuta ja, toisin kuin viime vuonna Rogue Onen kohdalla, välittömästi sen jälkeen myös netissä. Kysymys kuuluu oikeastaan vain, mitä muuta siellä julkistetaan.  Celebration on nyt päivän pitempi kuin aiemmin, ja koska tapahtuma pitää ensi vuonna välivuoden, ovat paineet tällä kertaa korkeat.

Tämä kirjoitus ei sisällä juonispoilereita.

star-wars-last-jedi-rey-finn-poe

Tämä trio palaa tämän vuoden joulukuussa. Vain Rey sai mainosbanneriin uuden lookin.

Otetaanpa ensiksi aikataulu. Jo perinteikkääseen tapaan me kotisohvalle jäävät kun voimme jälleen seurata Celebrationia virallisen sivun livestreamin kautta. Mikä kaikki nettiin lähetetään, on tätä kirjoittaessani vielä paljastamatta, mutta todennäköisesti tärkeimmät paneelit. Viime vuonna Lontoon Celebrationista tosin striimaamatta jäi tulevien SW-elokuvien paneeli, mutta paikalla olleena en keksinyt miksi, koska ei siellä mitään ainutkertaista lahjaa tai edes kummoisia uutisia läsnäolleille tarjottu. Toivottavasti vastaavalta tyylimokalta vältytään nyt.

Odotetuimmat päälavan kellonajat ovat Suomen aikaan käännettyinä nämä, ja ne ovatkin varsin miellyttävät:

  • torstaina klo 18-19.30: Star Warsin 40-vuotisjuhlapaneeli
  • perjantaina klo 18-19.30: The Last Jedi
  • perjantaina klo 00.30-01.30: Carrie Fisherin muistotilaisuus
  • lauantaina klo 18-19.30: Rebels season 4

Neljäpäiväisen Celebrationin avaavassa, paikallista aikaa torstaina aamupäivällä tapahtuvassa 40-vuotisjuhlapaneelissa nähdään muun muassa Kathleen KennedyDave FiloniMark Hamill ja yllätysvieras Hayden Christensen, joka on vältellyt SW-julkisuutta, tai oikeastaan julkisuutta ylipäätään, lähes Anakin-vuosistaan lähtien. Toki lavalla nähdään monta julkistamatontakin vierasta, ja suurin jännityksen paikka onkin, onko mukaan saatu itse suuri flanellipaitainen luoja vai ei. George Lucas ei erityisesti viihtynyt faniconeissa edes omistaessaan Star Warsin, mutta 40-vuotisjuhla on tietenkin vain kerran fandomin elämässä.

Uskon tilaisuudessa siis juhlistettavan ennen kaikkea mennyttä, mutta aivan varmasti se katsoo lopulta myös tulevaan. Tämä onkin loogisesti Celebrationin se tapahtuma, jossa lavalle voidaan esimerkiksi tuoda yllätyksenä (tai videoyhteydellä meneillään olevista kuvauksista) ensi vuoden Han Solo -leffan tekijät kertomaan lähes mitään kertomattomia näennäiskuulumisia. Yksi uutisen sauma olisikin paljastaa Solo-leffan nimi – sehän ei nyt oletettavasti ole vain ”Han Solo”, koska Disney-Lucasfilm kaikkialla kutsuu elokuvaa ”nimeämättömäksi Han Solo -elokuvaksi”.

40-vuotisjuhla on myös se kohta Celebrationia, jossa Lucasfilmillä on luontevin mahdollisuus paljastaa kolmannen, vuodelle 2020 kaavaillun standalone-elokuvan aihe tai päähenkilö. Viime aikoina pilvet ovat alkaneet kerääntyä siihen asentoon, että pari vuotta sitten hyllylle siirretty Boba Fettin oma elokuva pysyy kaapissa, ja sitä ennen tulossa saattaisi olla monen fanin ykköstoive, Obi-Wan Kenobin oma elokuva. ”Oikean ikäinen” Kenobi on nähty äskettäin sekä Marvelin SW-sarjakuvissa että Rebelsissä. Ewan McGregorin haastattelulausunnot ovat tehneet jo pitkään selväksi että näyttelijä on vaikka heti valmis. Aikataulullisesti on myös saavutettu piste, jossa Lucasfilmin tarinaryhmä tietää, miten jos mitenkään hahmoa käytetään episodeissa VIII ja IX (mitä on huhuttu Obi-Wanin uudelleenkäytön ratkaisun avaimeksi). Erityisen pitkälle spekulaatioissa menee tämä StarWarsNewsNetin huhurypäs, jossa kyllä puhutaan muistakin tulevista elokuvaideoista ja osin vielä epäuskottavammin. Joka tapauksessa voin vain kuvitella, kuinka Celebration-yleisö hurraisi seisaaltaan, kun Obi-Wan-leffan julkistuksen hetkellä McGregor marssisi yllätysvieraana lavalle, ja se olisi kyllä hetki, joka sopisi yhdeksi 40-vuotisjuhlan huipennukseksi. Olihan vanha Ben kuitenkin hyvin keskeinen hahmo koko sarjan alussa, joten hänen kauttaan voitaisiin hyvin suunnata tulevaan.

obi-rebels

Obi-Wan Star Wars Rebelsin äskettäin päättyneellä kolmannella kaudella.

Tässä mahdollisuudessa on vain pieni mutta: saattaisiko se varastaa huomiota perjantaiaamun paneelilta, joka Suomessa siis nähdään pitkänperjantain iltana? Sillä tämän Celebrationin odotetuin elokuva on tietenkin Episodi VIII: The Last Jedi. Kathleen Kennedyn ja ohjaaja Rian Johnsonin lisäksi siitä ovat, kuulkaa ihan varmasti, paikalla suosionosoitusten ryöpyssä elokuvan tähdet Daisy Ridleystä alkaen, joita me Lontoossa viime vuonna olleet turhaan kaipasimme. Veikkaan myös uusien näyttelijöiden kuten Kelly Marie Tranin ja Laura Dernin astuvan tällöin ensimmäistä kertaa Star Wars -yleisön eteen samaan tapaan kuin Ridley, John Boyega ja Oscar Isaac kaksi vuotta sitten.

Viime vuonna Rogue Onen Star Wars Celebrationin paneelissa näytettiin behind the scenes -pariminuuttinen, mutta koska tällä kertaa elokuvan ensimmäinen traileri on vielä näkemättä, se sieltä nyt tulee. Ei kannata odottaa suurta juonitraileria: pikemminkin veikkaan, että tämän funktio on muistuttaa maailmaa The Force Awakensin hahmoista ja elokuvan lopun asetelmasta, sekä näyttää pari yllättävää väläystä vakuuttamaan fanit siitä, että tällä kertaa on tulossa jotain aivan muuta kuin originaalitrilogian kuvaston peilausta. Mutta sehän riittää mainiosti, eikö vain?

Kiinnostuneet voivat itse asiassa tehdä jo nyt hyviä veikkauksia trailerin sisältämistä kohtauksistakin, sillä maailmassa on jo kelpo kourallinen ihmisiä, jotka ovat nähneet valmista The Last Jedi -kuvaa. Disneyn osakkeenomistajille näytettiin pienen trailerin verran pätkiä jo kuukausi sitten, ja netistä löytyvien kuvausten perusteella uskon, että huomattava osa näistä kuvista nähdään suuren yleisön trailerissakin. Kyseessä ovat juuri sellaiset ruokahalua ja riemua herättävät väläykset millaisia tässä tarvitaankin.

Lähes varmasti traileriin päätyvät raporteissa mainituista ne pari kuvaa, jotka näytettiin myös reilu viikko sitten Cinemacon-tapahtumassa. Star Wars News Net taas on kertonut kuulleensa muutamasta trailerikuvasta, jotka vahvistavat niin hyvin huhuttua ja oletettua, että ovat varmasti joko täysin totta tai samat huhut lukeneiden keksimää kuvitelmaa. Enemmän minun tekisikin mieleni (mutten tiedä, kannattaako…) spekuloida sillä, millaisen cast-valokuvan Disney esitti Cinemaconissa:

Onhan nimittäin kai ainakin jokseenkin kiinnostavaa, että tuossa galleriassa ovat mukana uudet näyttelijät Kelly Marie Tran ja Laura Dern sekä The Force Awakensin hahmoista myös kenraali Hux (Domhnall Gleeson), kapteeni Phasma (Gwendoline Christie) ja Maz Kanata (Lupita N’yongo), mutta ei Andy Serkisiä (Snoke), ei Joonas Suotamoa (Chewbacca) eikä edes näyttelijöistä ehkä nimekkäintä Benicio del Toroa. Etenkin viimeksi mainitun puuttuminen tuntuu kummalliselta: esimerkiksi The Force Awakensin kohdalla veteraaninäyttelijä Max von Sydow mainittiin tällaisissa yhteyksissä mielellään, vaikka rooli oli pieni. Mieleni tekee siksi päätellä kuvasta, että del Toronkaan rooli ei voi olla suuri – ja toisaalta, että esimerkiksi Phasman osa saattaa hyvinkin olla isompi kuin viimeksi. Mutta, kuten sanoin, en ole varma, kannattaako tämä. Conissa näytetty cast-valokuva on melko kaukana todistuskappaleesta näyttelijöiden suoritusten laajuudesta.

Rey-1

Lisää uutta Rey-muotia tarjoilee t-paitakauppias.

Perjantai on Celebrationissa varsinainen tunteiden päivä sekä yleisölle että esimerkiksi Mark Hamillille, sillä jos aamu alkaakin The Last Jedi -ilonpidolla, päivä päättyy edesmenneen ja suuresti kaivatun Carrie Fisherin muistelemiseen. Fisherin muistotilaisuus tuskin on synkkä ja iloton, sillä kuninkaallisemme ei itse sitä koskaan ollut, mutta tunteellinen se varmasti on. Nenäliinat esiin kotikatsomoissakin – ja jotenkin sopivaa, että kyse on juuri pitkästäperjantaista. Ilman Carrie Fisheriä Star Wars on vähemmän.

Lauantaiaamun pääpaneeli, Rebelsin tähtihetki, on syytä mainita neljäntenä odotetuimpien tapahtumien listalla siksi, että jotkut odottavat sielläkin isoja uutisia. Toiset ilmoitusta Rebelsin päättymisestä neljänteen kauteensa ja sen seuraajaksi valmisteltavasta uudesta sarjasta, toiset uuden sarjan julkistusta Rebelsin jatkuessa. Pidän jälkimmäistä vaihtoehtoa näistä todennäköisempänä: Rebels saattaa kyllä saavuttaa Rogue Onen ja Episodi IV:n jo neljännen kautensa lopussa, mutta tuskin näin suosituksi osoittautunut sarja vielä siihen päättyy. Jotain paneelissa kuitenkin hyvin todennäköisesti paljastetaan, koska tällä kertaa Celebrationin ajankohta estää Dave Filonia ja kumppaneita esittämästä faneille privaattiesitystä seuraavan kauden kokonaisista jaksoista. Luulisi, että puute paikataan yllätyksellä.

Luonnollisesti koko Celebration on täynnä pienemmän kaliiperin Star Wars -uutisia ja -julkistuksia sekä niitäkin varmemmin kiinnostavia fandom-hetkiä. Striimattavien osuuksien listaa odotellessa sopii selata vaikkapa Star Wars Underworldin koontia, jonka aikoja on kätevä kääntää suomalaisiksi tällä työkalulla. Tärkeimmät näyttelijä- ja behind the scenes -haastattelut ovat perinteisesti esitettäviin osuuksiin kuuluneet.

Ja vaikka paikan päällä on unohtumaton tunnelma, lohdutan itseäni sillä, että suosittujen paneelien katsominen on sentään kotoa kosolti helpompaa kuin itse tapahtumassa, jossa jenkeissä saliin mahtuakseen pitää varmasti jonottaa koko yö…

Prinsessa Leian ongelma ja sen huonot vaihtoehdot

Carrie Fisherin traaginen kuolema saattaa olla peräti koko elokuvahistorian konstikkain kuolemantapaus. Siitäkin huolimatta, että harvoin on lausuttu todempia sanoja kuin ne, mitkä professori Tolkien poimi Simone de Beauvoirin tuntemattomaksi jääneestä muistokirjoituksesta historiaan: ”There is no such thing as a natural death. Nothing that ever happens to man is natural, since his presence calls the whole world into question. All men must die, but for every man his death is an accident and even if he knows it and consents to it, an unjustifiable violation.” Näin, mutta tästä meidän rakkaaseen edesmenneeseemme.

HanandLeia.png

Elokuva-alalla ei tietenkään ole ennen kuulumatonta, että näyttelijä kuolee kesken projektin. Jokainen tapaus on traaginen, mutta niistä verrattain suorastaan helppo on se, jossa elokuva on vielä kuvaamatta: tällöin näyttelijä on vain vaihdettava. Paljon hankalampi tapaus on se, jossa näyttelijä kuolee kuvausten ollessa kesken. Jos kyse oli päänäyttelijästä, määrittää väistämättä koko lopputuotetta, mutta sen valossa elokuva voidaan kyllä saattaa valmiiksi jonkinlaisella kikka kolmosella tai kuudellatoista, ja yleisö ymmärtää yhteisen yskän (tunnettuja esimerkkejä ovat Brandon Lee ja The Crow, missä käytettiin niin sanottua sijaisnäyttelijän selkä -ratkaisua, sekä Heath Ledger ja The Imaginarium of Doctor Parnassus, jossa Ledgerin hahmo korvattiin fantasiaelokuvan keinoin peittelemättä useammalla hänen ystävänäyttelijällään). Siitäkin on ennakkotapaus, jossa näyttelijä kuolee ison elokuvasarjan osien välissä: edesmennyt Richard Harris oli kerrassaan pakko vaihtaa Michael Gamboniin, koska Harry Potter -elokuvat tarvitsivat Dumbledorensa.

Tapaus Carrie Fisher on yhdistelmä kaikkia edellisiä, ja juuri siksi niin vaikea. Ensi jouluna ensi-iltansa saava Episodi VIII on kuvattu, ja siihen vielä tehtävistä täydennyskuvauksista selvitään varmasti hyvin ilman Fisheriäkin. Episodi IX on kuitenkin täysin kuvaamatta – ja huhut vieläpä väittävät, että Leian roolin piti olla siinä suurempi kuin seiskassa tai kasissa. Nythän emme esimerkiksi tiedä, onko Leian ja hänen poikansa Kylo Renin todennäköinen ja odotettu kohtaaminen kuvattu tähän episodiin ja onko se siis turvallisesti ”purkissa” vai oliko se vasta viimeisen osan käsikirjoituksessa, jolloin otti ohraleipä.

Toisin sanoen iso tarina, jossa Leia on äärimmäisen keskeinen, on yhtä kesken kuin se olisi, jos kohtalokas sairauskohtaus olisi tapahtunut kesken kuvausten. Tätä tilannetta muistuttava Potter-esimerkki taas kalpenee valkeaksi, kun muistetaan, että Harris oli ehtinyt näytellä Tylypahkan rehtoria kuitenkin vain kahdessa elokuvassa ja kahtena peräkkäisenä vuonna. Carrie Fisher on ollut koko maailman prinsessa Leia jo neljänkymmenen vuoden ajan.

Ongelmaa mutkistaa vielä entisestään se, että vaikka Disney-Lucasfilmin ei teoriassa tarvitsisi vielä tänä vuonna tehdä ongelmalle mitään – ja olisi jopa Carrie Fisherin kunnioittamista antaa meille Episodi VIII:ssa hänen roolisuorituksensa temppuilematta, sellaisena kuin pitikin – käytännössä valittava ratkaisu vaikuttanee väistämättä myös tähän lähempään elokuvaan. Kasi ei voi päättyä tilanteeseen, jossa Leialla on jotain kesken, jos tiedossa on, että Leiaa ei ysissä nähdä.

Lucasfilmin tarinaryhmän piti tällä viikolla alunperin kokoontua pohtimaan isoa kuviota Star Wars -elokuvista ja tarinankerronnasta Han Solon soololeffaa ja uutta trilogiaa pitemmälle. Viihdemedioiden mukaan kokoontumisten aihe on kuitenkin, hyvin ymmärrettävästi, vaihtunut Leia-ongelman ratkaisemiseksi. Tässä tilanteessa on helppo todeta, että vaihtoehtoja on vain huonoja, eikä niiden valitsemisessa auta yhtään, että Disneylle maksettiin Fisherin kuolemasta 48 miljoonan euron vakuutuskorvausrahat. Seuraavassa käyn läpi huonoja vaihtoehtoja. Huomatkaa kuitenkin, että vaihtoehdoista viimeiseksi sijoitan ratkaisumallin, joka kumpuaa Episodi VIII:aa koskevista juonihuhuista ja jota voidaan siis pitää spoilerina.

leia_esb

Vaihtoehto 1: Tapetaan prinsessa Leia.

Karua. Mutta: kenties ilmeisin vaihtoehto on, että Carrie Fisherin myötä koittaa myös prinsessa Leian loppu. Tuoreena esimerkkinä: rakastetun Edward Herrmanin kuolema tarkoitti automaattisesti sitä, että hänen hahmonsa Richard Gilmore oli poissa myös viime vuoden Gilmore Girls -jatkosarjasta. Leian kohdalla tämä tarkoittaisi parhaimmillaan sitä, että Leian hahmolle rakennetaan voimakas loppu episodi VIII:aan. Leian varsinaista kuolemaahan ei välttämättä tarvitsisi nähdä kankaalla yhtä konkreettisesti kuin Han Solon loppua The Force Awakensissa – hahmo voi Star Wars -tarinassa helposti kuolla vaikkapa aluksen tai jopa planeetan mukana.

Ratkaisussa on kuitenkin monta ongelmaa. Niistä isoin on varmasti juuri se, että ratkaisu tosiaan on ilmeisin: siinä missä Han Solon kuolema oli traaginen ja ainakin joidenkin katsojien mielestä yllättävä, Leian kuolemaa osataan nyt odottaa. Onko siitä silloin edes mahdollista rakentaa katsojan mahanpohjassa tuntuvaa – eikö se vain tuntuisi siltä, että ”joo, no siinä se ny meni”?

Ongelmallista on myös se, minne Leian kuolema tässä ratkaisussa sijoitettaisiin. Se kai tosiaan olisi pakko kirjoittaa Episodi VII:aan, koska ei tunnu draamallisesti järkevältä, että Leia kuolisi heti Episodi IX:n alkumetreillä saati elokuvien välissä. Se taas tarkoittaa jo kuvatun Episodi VIII:n ja Fisherin siihen tulkitseman roolityön merkittävää muuttamista (joka tosin Rogue Onen mittavien uudelleenkuvausten esimerkin myötä ei ole näille elokuville enää mitenkään uutta). Puhumattakaan siis siitä, millaisia väistämättömiä muutoksia leiattomuus tarkoittaisi Episodi IX:lle.

Lisäksi en lähtökohtaisesti pidä ajatuksesta, että Carrie Fisherin syvän surullinen kuolema väistämättä pakottaisi meidät luopumaan myös prinsessa Leiasta. Olin aiemmin ajatellut, että Leia saattaisi hyvinkin olla originaalitriosta se ainoa, joka uuden trilogian lopussa jää henkiin. Eikö hänenkin tappamisensa ulkoelokuvallisista syistä olisi…julmaa?

leia_force_awakens

Vaihtoehto 2: Valitaan Leian rooliin uusi näyttelijä.

Puhtaasti tarinallisista lähtökohdista ongelmaa tarkastellen tämä olisi paras vaihtoehto. Carrie Fisher on kuollut, mutta Leia Organa ei ole. Jos rooliin valittaisiin uusi näyttelijä, Episodi VIII:aan jäisi Fisherin viimeinen roolityö muuttamattomana, ja IX:ssä saagan ja hahmon tarinan voisi kertoa niille tarkoitettuun loppuunsa. Ajatellaanpa vaikkapa – eikä todellakaan tarvitse kuvitella hurjiakaan näin ajatellakseen – että Leia Organan rooli olisi uudessa trilogiassa kaikkein keskeisin nimenomaan episodi IX:ssä, jossa meillä mahdollisesti on edessä Leian veljen Luke Skywalkerin (Mark Hamill) edustaman hyvän ja Leian pojan Kylo Renin (Adam Driver) edustaman pahan välinen lopullinen yhteenotto. Jos tämä tarina vaatii, suorastaan huutaa, Leia Organaa, miksi ihmeessä tarinassa ei siis säilytettäisi Leia Organaa?

Siksi, että se on mahdotonta. Mahdotonta. Valitettavasti, koska puhtaasti tarinankerronnan kannalta olen tosiaan vakuuttunut, että tämä olisi paras vaihtoehto.

Mutta merkittävä osa suuresta yleisöstä ei koskaan hyväksyisi ”uutta Leiaa”, ja tämä roolisuoritus, vaikka se olisi kuinka täydellinen, leimaisi väistämättä koko elokuvaa. Sitä enemmän, mitä keskeisempi rooli olisi – joka taas olisi tärkein syy tämän vaihtoehdon valitsemiseen. Carrie Fisheriä ei voi korvata, piste. Paitsi että…

leia-rebels.jpeg

Vaihtoehto 3: Tehdään ”Tarkinit”.

Jos The Force Awakensin puhutuin erikoistehoste oli itsestään kohoava leipä (no okei, BB-8), niin Rogue Onen oli tietenkin tietokonetehosteena rakennettu moff Tarkin eli yli 20 vuotta sitten kuolleelta Peter Cushingilta näyttävä cgi-luomus. Ja niin, olihan siellä pikaisesti nuori Leiakin. Kirjoitin Rogue Onen ensi-illan jälkeen efektin vievän negatiivisesti huomiota sisällöltä ja ennustin sen näyttävän jo lähitulevaisuudessa nololta, mutta olen tainnut tulla toisiin ajatuksiin: kolmannella katsomiskerralla näin Rogue Onen 2D:nä, jossa tietokone-Tarkin näytti paljon luontevammalta kuin kolmessa ulottuudessa, ja lisäksi noinkin pieni määrä katsomiskertoja tuntui jo riittävän tempun sulattamiseen ”ihan ok”:ksi.

Kun siis tekniikkaa joka tapauksessa tuosta vielä kehitetään, olisi varmasti mahdollista luoda joulukuussa 2019 valmistuvaan Episodi IX:ään ”oikealta” tuntuva CGI-Leia. Siinä vaiheessa siihen olisi voinut olla valmis jo yleisökin: Tarkinhan tuli sille vielä yllätyksenä, mutta vastaavat temput luultavasti vain yleistyvät elokuvissa lähivuosina, ja Fisherin kuolema olisi kuitenkin ollut kaikkien tiedossa. Periaatteessa tämä vaihtoehto olisi mahdollistanut jopa saman edun kuin vaihtoehto 2: että Episodi IX:n voisi tehdä tähänastisia suunnitelmia suuremmin muuttamatta. Käytännössä luulen kuitenkin, että tämän vaihtoehdon valitseminen olisi tarkoittanut sitä, että Leian roolia olisi pienennetty voimakkaasti, jos sen olisi ollut määrä olla vaikkapa samantapaista kokoluokkaa kuin Han Solon oli The Force Awakensissa.

Mutta: kun BBC kertoi jo tällä viikolla Disneyn käyvän tästä vaihtoehdosta neuvotteluja Fisherin perikunnan kanssa tästä vaihtoehdosta, ja muut mediat väitteen toistivat, virallisella Star Wars -sivulla julkaistiin tätä kirjoittaessani yllättävä lausunto: Lucasfilm ei aio luoda Carrie Fisheriä digitaalisesti.

Lausunto on ymmärrettävä surun keskellä, ja varmasti pr-mielessäkin viisas, mutta minusta vähän yllättävä jyrkkyydessään. Pitääkö tästä nyt tulkita, että Lucasfilm kieltää itseltään CGI-Leian käyttämisen jopa sellaisissa pienissä täydennyskuvissa, joita saatettaisiin vaatia Episodi VIII:aan Leia-ratkaisussa tehtävissä muutoksissa? Eikö tietokoneavusteisesti siis edes rakenneta Leialle uutta loppua?

Joka tapauksessa, ainakin spekulaatio siitä, että Episodi IX:ssä nähtäisiin kokonaan tietokoneella rakennettu päähenkilö-Leia, voidaan nyt lopettaa alkuunsa. Ja se on ihan hyvä: osa yleisöä olisi varmasti pitänyt ratkaisua pyhäinhäväistyksenä.

473b

Vaihtoehto 4: Siirretään Leian osia muille.

Tarkkaan ottaen tähän vaihtoehtoon tartutaan lähes varmasti, oli vastaus isoon kysymykseen mikä tahansa. Osia siitä roolista, mikä Carrie Fisherille ja Leia Organalle oli Episodi IX:ään varattu, siirtyy varmasti muille hahmoille.

Tämän vaihtoehdon valitsemalla voitaisiin kirjoittaa Leia ulos ja väistää näin sekä cgi-animaation tarve, uuden näyttelijän valinta että ehkä jopa Leian tarpeeton kuolemakin, jos vain keksittäisiin todella hyvä syy, miksi Leia on poissa kuvasta viimeisen episodin aikana. Vastarintajohtajan rooliin on helppo kirjoittaa uusi hahmo tai vaikkapa siirtää fanien vanha tuttu amiraali Ackbar, ja moniin niihin asetelmiin, missä kyse piti olla esimerkiksi Leian suhteesta Kyloon tai Reyhin on mahdollista siirtää Luke. Ongelma tosin on, että jälkimmäisissä asetelmissa oleellisinta kai olisi ollut juuri se, että Leian suhde etenkin poikaansa nimenomaan olisi toinen kuin Luken.

Oikeastaan tämä ei siis minusta ole ratkaisu ollenkaan, ja nostan sen tähän kirjoitukseen lähinnä vain siksi, että monet muut ovat sitä esittäneet. Minusta Star Wars -maailmaan voidaan kernaasti kirjoittaa vaikka miten monta uutta hahmoa, joista joku voidaan varmasti vielä lisätä episodi VIII:aankin kasvaakseen isompaan rooliin IX:ssä, mutta se ei ole ratkaisu, joka auttaisi ongelmaan, että Star Wars -maailmasta uhkaa puuttua Leia Organa.

Kuten sanottua: vain huonoja vaihtoehtoja. Mieleeni juolahtaa kuitenkin vielä kohta viisi, mutta nyt kertaan spoilerivaroituksen: viimeinen kohta perustuu Episodi VIII -juonihuhuihin.

Vaihtoehto 5: Siirretään isoja paloja.

Varmistan vielä, että tämä on täysin omaa, epävarmoihin huhuihin perustuvaa spekulaatiotani. Mutta:

Yksi varhaisista (ja edelleen harvinaisista!) Episodi VIII –juonihuhuista oli jo viime maaliskuussa, että elokuvan alkupuolella Leia joutuu vihollishyökkäyksen uhriksi ja päätyy isoksi osaa kasileffaa sairastupaan, ”pois pelistä”. Ja että tässä rytäkässä dynamiikkaa keikutetaan siten, että vastarinnan johtajiin kuuluvaksi huhuttu Laura Dernin hahmo ottaa Leian aseman sotilasoperaation johdossa, oletettavasti johtaen joukkoja toisin kuin Leia olisi. Huhuun vieläpä liittyy ajatuksia salamurhaajien jahtaamisesta, jotka viimeistään alkavat kuulostaa paitsi Kloonien hyökkäykseltä myös siltä, että tällaisen kohtauksen täytynee oikeastikin olla elokuvan peräti käynnistävien joukossa, jos se elokuvassa on.

Jos huhu siis on totta, siinä on ikävintä se, että se tarkoittaisi Leian roolin Episodi VIII:ssa jäävän pieneksi kuten VII:ssakin. Lohdutuksena meidän on toisaalta mahdollista takertua vielä epämääräisempään mutta uskottavaan liitännäishuhuun, jonka mukaan Leia selviäisi hyökkäyksestä hengissä käyttämällä Voimaa. Ainakin tämä Leia-fani pakahtuisi ilosta.

Koska kyse on Star Warsista, mahdollisesti kuvattu loukkaantumiskohtaus antaa ainakin yhden odottamattoman mahdollisuuden ratkaista Leia-ongelma: tässä sarjassahan on ennenkin siirretty hengenvaarallisesti loukkaantuneita hahmoja metallisiin pukuihin… Mutta tähän en oikeastaan ollut pyrkimässä, vaan tähän:

Minua kutkuttaa, että tämä juonikuvio voisi tarjota varsinaisen hihaässän Leia-ongelman ratkaisuun. Jos VIII-ohjaaja Rian Johnsonin leikkauspöydällä pyörii nyt kohtaus, jossa Leia päätyy koomaan tai vastaavaan tilaan, ja oletettavasti kohtauksia, joissa hän tuosta tilasta elokuvan loppupuolella palaa, voisi nuo paluukohtaukset siirtääkin episodi IX:ään.

Mitä sillä sitten saavutettaisiin? No: ehkäpä tyydyttävä loppu Skywalkerien tarinalle.

Koska Luke ja Rey aloittavat elokuvan kaukaiselta Ahch-Ton planeetalta, Skywalkerin sisarukset tuskin ehtivät tavata vielä ennen Leian attentaattia, jos sellainen elokuvan alkupuolella tapahtuu. Jälleennäkemiskohtaus kuitenkin todennäköisesti on kuvattu jo episodi VIII:aan: ensinnäkin on koko ajan ollut oletettavissa, että Luken tie veisi siskonsa luokse jo kakkososassa eikä vasta trilogian päätöksessä, jossa fokuksen luulisi olevan uusissa hahmoissa, ja toisekseen Oscar Isaac ystävällisesti jakoi meille muistelunaan yllä olevan yhteiskuvan Fisheristä ja Hamillista studiolla rooliasuissaan. Kyllähän se todennäköisimmin on yhteiskohtauksen kuvaustauolla näpsäisty. Ei-niin-villi veikkaukseni: Leian ja Luken jälleennäkemisen oli tarkoitus olla Episodi VIII:n ”tyven onnea” -tyyppinen loppukohtaus parhaiden Star Wars -perinteiden mukaisesti.

Jos tuo kohtaus siis siirrettäisiinkin viimeiseen episodiin (ja kasille kuvattaisiin uusi loppu), Episodi VIII päättyisi tässä spekulaatiossa ilman Luken ja Leian kohtaamista kuten edellinenkin osa. Tästä yleisö olisi eittämättä harmissaan. Mutta jos tuo kohtaus olisi kuitenkin mukana tähänastisen saagan päätöksessä, se voisi olla niin voimakas, että se riittäisi meille Leian oleelliseksi loppukohtaukseksi. Yleisölle voitaisiin myöhemmin tänä vuonna luvata, että Carrie Fisher on käsikirjoitusmuutosten jälkeen sittenkin mukana vielä IX:ssäkin. Lisätemppuja ei ehkä tarvittaisi paljonkaan hahmon näyttämöltä poistumisen selittämiseksi. Yleisönä kokisimme saaneemme Leian olosuhteisiin nähden aivan riittävässä määrin sarjan viimeiseen osaan. Ilman uutta näyttelijää. Ilman Leian tarpeetonta kuolemaa. Tosin ei ilman Episodi IX:n merkittävää uudelleenkirjoittamista.

Ja spekuloidakseni vielä: Entä jos siirto tehtäisiin, mutta siitä ei kerrottaisi ulos? Elokuvien tekijät malttaisivat mielensä ja pitäisivät ensi jouluna salaisuuden sillä samalla tavalla, millä salaisuudet nykyisin näissä tuotannoissa pitävät kutakuinkin kaikki muut paitsi juuri Carrie Fisher. Yleisö luulisi nähneensä Episodi VIII:ssa viimeisen kerran Fisherin Leiana, ja osa olisi ollut pieni. Yleisöä harmittaisi, mutta tekijät pitäisivät pokan: hän on surullisesti poissa, ymmärrättehän.

Ja sitten, kaksi vuotta myöhemmin…Episodi IX alkaisi Luken ja Leian yhteiskohtaamisella. Kylmät väreet. Seisaallaan taputtavat katsomot. Itku, joka antaisi anteeksi paljon.

Kuninkaallisemme Carrie Fisher (1956-2016)

”To me she’s royalty”.

Episodi VII:n alussa kuullut sanat saivat minut ja monet muut nyökyttelemään. Carrie Fisher, ehkä enemmän kuin kukaan, oli meidän kuninkaallisemme. Internet ja iltapäivälehdet käyttävät sanaa ’legenda’ kovin kevyesti, mutta Carrie Fisher oli todella legenda jo eläessään.

Niinpä nyt, Fisherin sydämen annettua periksi viime perjantaina ja lopun koitettua tiistaiaamuna, ei ole liioiteltua sanoa koko Star Wars -perheen sydämen särkyneen. Kuten Lucasfilmin toimitusjohtaja Kathleen Kennedy sanoi lausunnossaan: on suorastaan vaikea ajatella maailmaa ilman häntä. (Puoli Hollywoodia tuntuu juuri nyt ajattelevan samoin.)

fisher

 

I don’t know who you are or where you came from, but from now on you’ll do as I tell you, okay?

Carrie Fisher oli esikuva miljoonille, jotka löysivät hänen esittämästään prinsessa Leia Organasta esikuvan, jollaiset aivan viime vuosia lukuunottamatta olivat elokuvissa harvassa: pippurisen ja toiminnallisen naissankarin. Hän oli – korkeintaan James Earl Jonesia lukuun ottamatta – paras tulkitsija George Lucasin konstikkaalle dialogille, ja siinä mielessä mahdollisesti originaalitrilogian paras näyttelijä. Hän oli näyttelijä, joka suuren yleisön silmissä jäi yhden roolin tähdenlennoksi, mutta joka loi nahkansa kulissien takana kirjailijana, kirjoittajana ja myös Hollywoodin salaisiin aseisiin luettavana script doctorina.

Fisher oli myös piinattu päihdeaddikti ja armoitettu humoristi. Myöhempinä vuosinaan hän törmäytti nämä puolet itsestään kirjoittaen kokemuksistaan paitsi fiktiota (romaani ja elokuva Terveisiä unelmien reunalta), myös niin terävää pilkkaa, että kaikki eivät uskaltaneet edes nauraa (yhden naisen show Wishful Drinking). Wikipediassa voisi olla linkki häneen sanan ’itseironia’ kohdalla.

Keskusteluohjelmissa ja coneissa vieraillessaan hänen esiintymisensä asettuivat erityisesti viime vuosina jonnekin stand up -komiikan ja rokkikeikan välimaastoon. Yhdessä Gary-koiransa kanssa Carrie Fisher otti haltuun yleisön, jonka edessä uskalsi esiintyä siitä täysin piittaamattomana, jalat sohvalle nostavana homssuisena vanhana hupsuna, joka tuntui hädin tuskin muistavan säilyttää tuleviin elokuviin liittyvät salaisuudet, jotka hänelle oli oikeussakon uhalla uskottu. Twitterissä hän tykitti merkillisten lyhenteiden & I. KRJNTEN sävyttämiä viestejä tavalla, joka saattoi liittyä hänen toiseen avoimesti tunnustamaansa ongelmaan, kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Todennäköisesti moni luuli, että tädillä ei todellakaan ole enää kaikki kotona. Minä olen varma, että kaikissa aidosti merkittävissä merkityksissä oli (vaikka salaisuuksien säilyttäjänä hän tosiaan oli huono). Fisher todella piti Star Wars -faniuden äärimmäisiä ilmentymiä älyttöminä, eikä jaksanut pitää mielessään kaikkea sitä mitä fanit, mutta oli aivan varmasti otettu siitä jäljestä, jonka oli maailmaan jättänyt.

fisher_davis

“Please stop debating about whether or not I aged well. Unfortunately it hurts all three of my feelings. My body hasn’t aged as well as I have. Blow us.”

On syytä huomata, että näyttelijä Debbie Reynoldsin ja laulaja Eddie Fisherin tyttärenä Carrie Fisher syntyi Hollywoodin eliittiin, ja oli siten ehkä tuomittu alusta alkaen. Fisher oli äitinsä manageroima teinitähti, ja vain 19-vuotias esittäessään Leiaa ensimmäisen kerran. Julkisuudesta hän ei kuitenkaan koskaan pitänyt, ja Tähtien sodan menestys toi sitä hänelle enemmän kuin tarpeeksi. Vain muutamaa vuotta myöhemmin hän joutui tunnustamaan itselleen olevansa koukussa kokaiiniin. Vaikka on vaikea kuvitella häntä uhrina – ja Fisher varmasti tuhahtaisi, jos kuulisi jonkun niin tekevän – en osaa häntä syyllistääkään. Siinä missä huumejulkkiksista vaikkapa joku Kurt Cobain oli itse syyllinen tuhoonsa, Fisher oli pikemminkin ajan, paikan ja tilanteiden merkitsemä. Ja, on tietenkin syytä huomata: Fisher ei juonut tai narkannut itseään pahimpinakaan vuosinaan välittömään tuhoon asti.

Unohtaa ei sovi sitäkään, että Fisher loi nahkansa arvostetuksi kirjoittajaksi ja feministi-ikoniksi niskassaan paitsi yhden roolin vangin, myös nörttien seksisymbolin imago. Kannettuaan elokuvahistorian kenties ikimuistoisinta kampausta ensimmäisessä Tähtien sodassa (ja jouduttuaan kuuluisasti teippaamaan rintansa valkoisen kaapu-asunsa alle), hän joutui pukeutumaan Jedin paluussa seksiorjan surullisen kuuluisiin kultaisiin bikineihin. Viimeistään se teki lukemattomien elokuvankatsojien ensi-ihastuksesta myös eroottisten päiväunien kohteen. Tätä tähän blogiin kirjoittaessani en voi olla ajattelematta, kuinka naurettavalta tuntuu ajatus ajatella Fisheriä pelkän kultabikinin vankina, mutta sellainen hän todella monien ihmisten silmissä oli – ja sitä suurempi on saavutus, että Fisher tuskin koskaan itse koki näin olevan.

Vaikka suuri yleisö muisti Fisherin vain Leiana – ja ehkä sivurooleistaan Blues Brothersissa tai Harry tapasi Sallyssa – Fisherin omistautunein faniyleisö tiesi tämän kaiken, ja rakasti häntä siksi. Kuvaavaa on, että tänä jouluna, jolloin muun muassa minä kurkistelin somea koko ajan peläten tätä tiistaina tullutta suruviestiä, Star Wars -fiidini tuntuivat olevan täynnä rakkautta ja sympatiaa Fisheriä kohtaan. ”Toivon täksi jouluksi vain Carrie Fisherin parantumista”, lausui moni.

Sitä emme saaneet, ja kuninkaallisemme Carrie Fisher on nyt yhtä Voiman kanssa. Voimaan hän tuskin uskoi, mutta jos jostakusta kirjoitan näin tosissani, niin hänestä.

leia

You know, no matter how much we fought… I’ve always hated watching you leave.

(Tämä on jälkikirjoitus, joka on pakollinen näin surunkin keskellä.)

Niin, sitähän emme nyt tiedä, mitä tämä Star Wars -sarjalle tarkoittaa. Ensi vuoden joulukuussa ensi-iltansa saava episodi VIII on kuvattu, mutta koska emme tiedä, mitä Leialle siinä tapahtuu, emme voi kuin spekuloida, miten Fisherin poissaolo ratkaistaan. Kirjoitetaanko hahmolle kuolema kahdeksanteen tai yhdeksänteen episodiin, ehkä käyttäen johonkin tarvittavaan lisäkuvaan tietokonetekniikkaa Rogue Onen tapaan? Vai kirjoitetaanko hahmo kahdeksannen osan lopussa tai yhdeksännen alkuskrollissa syrjään siten, että häneen ei tarvitse palata elokuvissa?

Olen ollut spekulaatiopöydissä, joissa on pohdittu mahdollisuutta, että kun The Force Awakens oli vanhasta triosta Harrison Fordin elokuva ja episodi VIII kaikesta päätellen on Mark Hamillin elokuva, saattaisi IX olla vuorostaan Carrie Fisherin elokuva. Itse olen kuitenkin koko ajan epäillyt, että sekä draamallisista että realistisista ulkoelokuvallisista syistä Fisher jäisi koko uudessa trilogiassa sellaiseen sivurooliin kuin oli The Force Awakensissakin. On nimittäin vaikea kuvitella, puhui Hollywood nyt Fisheristä miten kauniita tahansa, että 60-vuotias nainen, joka on suuren yleisön silmissä menneen ajan tähti, nostettaisiin koko perheen toimintaseikkailun ykkös- tai edes kakkostähdeksi.

Toisaalta olen ajatellut, että tästä voisi seurata, että Leia saattaisi ainoana originaalitriosta jäädä henkiin uuden trilogian päätteeksi. Kaikkihan odottavat Luken dramaattista kuolemaa joko VIII:ssa tai IX:ssä, mutta Leia olisi voinut olla ”legacy-hahmoista”, kuten Lucasfilm nykyisin heitä kutsuu, se joka saisi nähdä viimeisen episodin viimeiset voitonkuvat.

Jos saisin nyt toivoa, soisin Leian nimenomaan selviytyvän mieluummin näkymättömiin kuin joutuvan ylimääräisen kuolinkohtauksen uhriksi. Kun maailma jo joutuu luopumaan Carrie Fisheristä, olisi julmaa pakottaa se luopumaan myös Leia Organasta.

I can’t [be done with Leia]. It’s me. I’m the custodian of Leia. I keep her in my bag!

Rogue One -arvioni: Sotatarina, johon komitea päätyi

Tämä kirjoitus on varsinainen Rogue One -arvioni, sikäli kuin nämä muut eivät vielä olleet. Teksti ei ole ihan lyhyt, ja näissä oloissa luonnollisesti se spoilaa. (Lisäksi se harhautuu usein sivupoluille sulkujen sisään.)

rogue-jyn

Siltä varalta että saatoin jo ehtiä leimaantua ryppyotsaiseksi Rogue One -vihaajaksi, on syytä aloittaa kehuilla. Ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva täyttää lupauksensa olla ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva ja on sekä rohkeasti että onnistuneesti toisenlainen kuin episodielokuvat. Kyllä, tässäkin on isänsä menettänyt ja isähahmonsa menettävä orpo ja tässäkin taistellaan planeettoja tuhoavan superaseen tuhoamiseksi, mutta tyyliltään Rogue One on niin erilainen, ettei siinä ihan syystä ole edes SW-elokuviin pakolliseksi kuuluvaksi oletettua alkuskrollia. Ollakseen vasta kokeilu – sillä voi kyllä, rakkaat ystävät, tämä on Disneyn julkaisuohjelmaa katsoen vasta kokeilu – elokuva on ilahduttavan omanlaisensa, ja sille sopii toivoa taloudellista menestystä jo ihan vain siksi, että jos sitä ei tule, seuraavat SW-elokuvat tehdään todella varman päälle.

Viime kesän reshooteista yltyneet pelot Rogue Onen latistamisesta tavallisen SW-elokuvan muottiin olivat siis tarpeettomia. Lopputulos on odottamattomankin aikuinen ja vakava irrallistarina sisällissotaa käyvässä SW-galaksissa. Ilman robotti K-2SO:ta elokuvassa ei käytännössä olisi huumoria lainkaan. Tosin siitä en ole ihan varma, onko Rogue One nyt sitten ihan varsinaisesti se luvattu ”sotaelokuva”: erittäin tehokas viimeinen kolmannes sitä kyllä on, mutta sitä edeltävät osat ovat ehkä lähempänä vakoojatrilleriä. Sodasta kertova elokuva se kuitenkin ehdottomasti on – siis siinä missä kaikki muut Star Wars -elokuvat ovat pikemminkin fantasiasotaan sijoitettuja seikkailuja.

Ja vaikka en löydä elokuvasta valeuutisoituja Trump-vastaisia sävyjä, löydän siitä selviä, jopa pistäviä ajankohtaisia viittauksia Syyriassa ja Irakissa käytyihin taisteluihin. Hurjaa on, että ne viittaukset toimivat nimenomaan niin päin, että Kapinaliitto näyttäytyy siviilien asuttamassa kaupungissa käytävissä taisteluissa pommeja heittelevän Isisin roolissa. Huh! Joku kriitikko jo kirjoittikin: mahtoivatkohan ne Hollywoodissa tajuta, miltä tämä ulkomaanuutisia seuraavan yleisön silmissä näyttää…

jedha-battle

Aito SW-rakastaja, ohjaaja Gareth Edwards vie muutenkin elokuvan fiiliksen oman suosikkielokuvansa, Episodi IV:n, melkein unohtuneille todentuntuisille tasoille. Sinne, missä kyse ei ollut supervoimaisista jedeistä Joseph Campbellin sankarimyyttiteoriaa toteuttamassa, vaan alakynnessä olevista kapinallisista käytetyssä tulevaisuudessa. Edwards lisää tunnetasoa ja tekee elokuvasta omansa viimeistään viemällä kameran yhdessä pääkuvaaja Greig Fraserin kanssa taistelujen tasolle. Scifistinen maasota on harvoin tuntunut yhtä aidolta ja hengenvaaralliselta kuin Rogue Onen lopussa, ja sitä vieläpä leikataan avaruustaisteluilla, jotka nekin ovat sekä kuvaukseltaan että fiilikseltään sarjan parhaat sitten Jedin paluun. Edwardsin ja Fraserin ansiosta elokuva on täynnä hienoa kuvaa myös erillään hienosta actionista: siis komeita sommitelmia ja kekseliäitä kuvakulmia.

Niin, ja tietenkään ei sovi unohtaa sitä, että tämähän tosiaan on ison rahan franchise-elokuva, jossa käytännössä kaikki – kaikki! – hahmot kuolevat. Vuonna 2016 se on syytä laskea rohkeaksi ratkaisuksi jo sinällään. Sitä suurempi saavutus tosin on, että elokuvan viimeiseksi tunnetilaksi tosiaan saadaan välitettyä toivon kimallus, vaikka lopussa on kaikki ainekset lohduttomuuteenkin.

Rogue One osaa siis olla oma eläimensä, mutta samalla se sijoittuu hienostuneesti osaksi sarjaansa. Mon Mothman ja Bail Organan kaltaisia tuttuja hahmoja käytetään säästeliäästi, mutta he ovat mukana juuri siellä missä pitääkin sarjan kokonaiskuvaa katsoen. Vastapuolella sarjan ikonisinta hahmoa Darth Vaderia ei onneksi myöskään nähdä liikaa – siten ne kohdat, joissa hän todella näyttäytyy, pysyvät tehokkaina. Siellä täällä elokuvassa näkyy uusia alien-rotuja, mutta toisin kuin The Force Awakensissa, tässä myös tuttuja otuksia on päästetty kuviin, kuten galaksin aitouden nimissä syytä onkin. Vinkkauksia SW:nsä tunteville faneille on vähintäänkin riittämiin – ehkä kallistuisin jopa sen puolelle, että turhankin paljon, mutta menkööt nyt sitten.

Ongelmallisimmat niistä ovat joka tapauksessa suurmoffi Tarkinin eli edesmenneen Peter Cushingin ja prinsessa Leian eli nuoren Carrie Fisherin rakentaminen tietokoneella näyttelijöiden päälle. Tämä päätös tuntuu jo nyt saavan ikävää huomiota, esiintyen esimerkiksi monien ylistävien kritiikkien ainoana miinuksena, ja pelkään pahoin ajan näyttävän, että enemmistölle katsojista tämä valinta tulee olemaan hyvin pian yhtä noloa katsottavaa kuin monet prequelien efektit ovat nyt: ”mitä he oikein ajattelivat” -tasoa. Tehoste vie huomion sisällöltä tärkeissä kohtauksissa eikä siis todellakaan tue sitä taiteellista ratkaisua, millä hahmot on alunperin päätetty elvyttää. Parempi vaihtoehto olisi ollut Tarkinin kohdalla suoraselkäinen uudelleencastaus (tämähän tehtiin jo Sithin kostoon, jossa hahmoa esitti todennäköisesti suunnitteilla ollutta tv-sarjaa silmällä pitäen Wayne Pygram, tunnettu Farscape-sarjan pääpahiksena Scorpiuksena) ja Leian kohdalla se, että hahmo olisi voinut jäädä lopussa myös selin. Heti ensi-iltapäivinä tuli selväksi, että nämä hahmot ovat asia, josta monet puhuvat heti elokuvan päätyttyä, eikä niistä todellakaan puhuta siinä sävyssä, missä vaikkapa BB-8:aa efektinä ihasteltiin.

Sen sijaan aivan erinomaisen mahtavaa on se, mikä Rogue Onen tarinan ytimeksi nyt paljastui. Tarkoitan siis, että sen sijaan, että elokuva on vain ”tarina siitä, miten Kuolemantähden suunnitelmat siepattiin”, tämä olikin samalla ”tarina siitä, miten Kuolemantähteen päätyi se suunnitteluvirhe, jolla se tuhotaan”. Tämä neronleimaus viimeistään antaa Rogue Onelle oikeutuksen: tämähän siis tosiaankin on olemassaolevan franchise-jatkumon sisään sijoitettu tarina, joka paikkaa juoniaukkoja sen sijaan että puhkoo siihen uusia (take that, X-Men!). Ilahduin myös siitä, että lopulta Rogue One tuntui (sittenkin!) perustellulta otsikolta: nythän voidaan in-universe aivan uskottavasti ajatella, että Kapinaliitto ottaa Yavinin taistelua seuraavina vuosina käyttöön Rogue-laivuetunnuksen kunnioituksena näille marttyyreille, ja siksi konnalentue esiintyy Imperiumin vastaiskussa.

krennic-vader

Tässä kohtaa on kuitenkin luontevaa siirtyä haukkujen puolelle. Sillä niin nerokas kuin onkin Rogue Onen tarinan iso kytkös suureen sarjaan, niin valitettavasti yhtä onneton on elokuvan toiminnan taso. Kyllä, katson nyt sinua, käsikirjoitus.

Rogue One on sekava elokuva, josta on paikoin vaikea löytää järkeä. Miksi ihmeessä juuri Jyn Erso olisi ainoa, jonka uskotaan pääsevän hengissä Imperiumia vastaan taistelevan kapinalliskommandon Saw Gerreran puheille (ja eikö siis olisi ollut paljon loogisempaa kirjoittaa Jynin värväämisen tarve liittymään nimenomaan isäukko-Galeniin)? Miksi ajatuksia lukevan lonkerohirviön mehustellaan ensin vievän uhrinsa järjen, kun siitä sitten kuitenkin toivutaan hetkessä? Miksi johtaja Krennic käy Darth Vaderin luona, paitsi siksi että se on leffassa siistiä (ensimmäisellä katsomiskerralla luulin, että Krennic käy anelemassa apua Keisarilta Tarkinia vastaan, mutta ei, toisella katsomiskerralla tajusin, että Vader sanoo Krennicin tulleen hänen kutsumanaan, eikä musta lordi kuitenkaan sano mitään, mikä kutsun perustelisi). Miksi ihmeessä lopputaistelussa säädetään niin maan perusteellisesti erilaisten johtojen, kytkimien ja lähettimien kanssa? Tai miksi Eadu-planeetalla työskentelevillä Kuolemantähden suunnittelijoilla ei ole itsellään Kuolemantähden suunnitelmia?

Valitettavasti elokuvassa näkyy, että sillä on neljä kreditoitua käsikirjoittajaa, huhujen mukaan muutama kreditoimaton ja vielä heidän takanaan Lucasfilmin tarinaryhmä. Kyse ei ole vain hahmojen ohuudesta, josta valitin jo aiemmin, vaan myös siitä, että heidän tekonsa eli elokuvan tapahtumat seuraavat toisiaan usein ilman selkeitä syy-seuraus-suhteita. Suurin osa hahmoista ei ehdi kehittyä tapahtumien käänteissä mitenkään. Myös elokuvan kerronta hyppelee etenkin keskivaiheillaan planeetalta toiselle päättämättömästi, kahden katsomiskerran fiiliksillä melkein yhtä levottomasti kuin tässä suhteessa pahamaineinen Kloonien hyökkäys.

Ainoa hahmo, joka ehtii elokuvassa kehittyä, on päähenkilö Jyn, joka kääntyykin hetkessä alun aidonoloisesta, välinpitämättömästä nuorisorikollisesta kapinallisjohtajaksi heti sen jälkeen, kun kapinalliset tappavat hänen isänsä. Muutos ei siis tapahdu uskottavasti, ja Jynissä korostuukin elokuvan keskeisin ongelma: idea taviksesta sotkeutumassa kapinaan on parempi kuin idean toteutus. Myönnän, että toisella katsomiskerralla onnistuin kyllä jo iloitsemaan hahmoissa vähästä, erityisesti Chirrut/Baze-kaksikon pienistä yksityiskohdista. Tämän parivaljakon välillä oli myös sitä kemiaa, joka esimerkiksi Jynin ja Cassianin väliltä puuttui (parempi puoliskoni muuten kysyi soturimunkkiparista jännittävän kysymyksen: ”luuletko, että he olivat rakastavaisia?”). Mutta siltikin: jotta Rogue Onen dramaattiseksi tarkoitettu loppu todella säväyttäisi tarkoitetulla tavalla, tulisi hahmoista välittää paljon enemmän. Nyt heidän kuolemansa jää yhdentekeväksi. Koskettavimmalta tuntuu droidi K-2SO:n loppu, koska sillä (hänellä!) on hahmoista eniten luonnetta. Star Wars -elokuvalle on suuri, suuri ongelma, että hahmot tekevät siitä ilottoman muullakin tavalla kuin huumorittoman merkityksessä.

(Tämä on tietenkin suuri makuasia, mutta viitaten aiempaan kirjoitukseeni Rogue Onen ja The Force Awakensin vertailusta, tässä huomaan itse sulattavani mieluummin viime vuoden höpsösti toimivan superaseen, jota vastaan taistelevat sympaattiset ja hienosti yhdessä toimivat uudet hahmot, kuin tämän vuoden merkityksettömät hahmot taistelemassa loogista superasetta vastaan. Jos siis tällaisten välillä valita pitäisi.)

jyn-cassian

Todennäköisesti on käynyt niin, että Rogue Onen käsikirjoitus on aivan konkreettisestikin sieltä täältä paikkailtu tilkkutäkki. John Knoll on kehitellyt alkuperäisidean, Lucasfilmin tarinaryhmä on jatkanut ideointia, Gary Whitta on keittänyt ideat koherentiksi tarinaksi. Chris Weitz on kirjoittanut seuraavan ja ehkä seuraavankin version, mutta pari muutakin käsikirjoittajaa ja script doctoria on käynyt mukana maistajina ja maustajina. Lopulta kesän reshooteissa tehtiin vielä niin isoja muutoksia, että niihin avuksi palkattu Tony Gilroy sai oman nimensä lopputeksteihin. Siitä, mitä uudelleenkuvattiin, ei tiedetä paljon, mutta sen näen trailereista, että muuttuneiden osien joukossa on Saw Gerreran (Forest Whitaker) osuus: hahmo oli aiemmissa kuvauksissa kalju, kuten nyt flashback-osassa, ja lausui tuolloin traileriinkin päätyneet sanat: ”What will you do when they come for you? What will you do when they break you? What will you become?”. Näitä sanoja, tai oikeastaan koko tätä kysymyksenasettelua, ei elokuvassa ole, ja hiuksekas Whitaker ylinäyttelee jotain aivan muuta ennen kuin kuolee pois tarpeettomana. Trailerit voivat ja saavatkin tietysti sisältää kaikenlaista, mikä elokuvaan ei päädy, mutta noista vaikuttavista repliikeistä tuntuu, että Rogue Onesta on pudonnut pois kokonainen teema, joka olisi tehnyt Jyn Erson tarinasta tanakamman.

Vika ei ole näyttelijöissä: erityisesti Felicity Jones ja Diego Luna tekevät selvästi kaikella sydämellä parhaansa sen puitteissa, mitä heillä näyteltävää on (Cassian Andor on itse asiassa elokuvan kompleksisin hahmo, Star Wars -sankariksi todella synkkien töiden mies, mutta hänenkin sävynsä katoavat elokuvan edetessä). Näyttelijät ovat onnistuneet myös sikäli, että he eivät edellisestä kritiikistä huolimatta tunnu olevan täydellisesti hukassa elokuvan lavasteissa (ks. prequelit tai Hobitti-elokuvat).

Mutta selväksi tulee, että Rogue Onen tarina ei ole käsikirjoitus, jonka kukaan näkemyksellinen ihminen olisi palavasti halunnut kertoa meille juuri tällaisena. Se on tarinantapainen, johon päädyttiin komiteassa.

Tähän kun lisätään vielä muutamat tähän mennessä mainitsemattomat keskeiset haukut – Michael Giacchinon kiireessä säveltämä musiikki on mitätöntä Williams-imitointia, Ben Mendelsohnin näyttelemä pääroisto jää virkamiesmäiseksi, ensisijaisena tuputettavan 3D-version katsomiseen ei ole ihan oikeasti mitään syytä – pääsen melkein niin pitkälle, että alan ihmetellä, jääkö Rogue Onen loppukohtausten vahvuudesta pettävänkin hyvä fiilis koko elokuvasta. Muistelen myös vuonna 1999 valmistuneen erään Star Wars -elokuvan, jonka lopputaistelu vetää mukanaan niin hyvin, että elokuvasta jää päättyessään kiva fiilis.

rogue-one-03

Hetkinen, yritän vielä kyseenalaistaa omat ajatukseni. Olenko reilu itselleni läheiselle sarjalle ollessani sen uusimmalle osalle näin tyly? Onhan kuitenkin niin, että monessa muussakaan viihde-elokuvassa hahmoilta ei kannata odottaa suurta syvyyttä – tämän leffan edellä näytettiin Guardians of the Galacy vol 2:n traileri, vaikkapa, ja senkin ykkösosa onnistui silti miellyttämään monia katsojia. Tai että Rogue Onen sotakohtaukset jo yksinään peittoavat niin monet kilpailijansa.

Niin on, ja niin peittoavat. Mutta kun minulta kysytään, onko Rogue One hyvä, minulta ei kysytä niistä muista. Minulta tuskin kysytään edes tähtiarviota yleisellä elokuva-asteikolla, tai ainakaan ei kannattaisi kysyä – ihan oikeasti en oikein osaa tähdittää Star Wars -elokuvia, vaikka Imdb:ssä 5:n ja 10:n välillä arvosanoja niille olen antanutkin.

Sen sijaan minun täytyy ajatella esimerkiksi sitä, onko Rogue Onessa kohtauksia, joiden näkemistä odotan seuraavalla katsomiskerralla (kun niitä katsomiskertoja kuitenkin tulee). The Force Awakensissa tällaisia oli jo ensimmäisen katsomiskerran perusteella lukemattomia. Ja joudun vastaamaan itselleni, että Rogue Onessa niitä on valitettavan vähän. Päällimmäisinä ajattelen loppua, muutamia K-2SO-hetkiä ja Jedhan tuhosta pakenemista. Mieleen tulee päinvastoin useampi kohtaus, joita veikkaan katsovani jo kolmannella kerralla hieman tylsistyneenä. Tämän takia Rogue One saattaisi saada minulta paremman arvion, jos se ei olisi Star Wars -elokuva – jos se ei olisi Star Wars -elokuva, arvioisin sitä elokuvana, joka katsotaan kerran tai kaksi.

Rogue One ei ole täysi fiasko, ja siinä on paljon nautittavaa. Mikään sen epäonnistumisista ei saa minua sanomaan, että Star Wars olisi huonoissa käsissä. Mutta voi, kuinka minä olisinkin halunnut sen olevan parempi.

Vielä viisitoista kuvaa (ja -mietettä) Celebration Europesta

Lontoon Star Wars Celebration Europe meni, ja kaikki aiheesta kiinnostuneet varmaankin ovat tähän mennessä jo ahmineet annoksensa tapahtuman uutisista, kuvatarjonnasta ja videostriimeistä, eikö? Paitsi itse asiassa minä itse – seurueemme Celebration-reissu jatkui Lontoosta lomamatkana Walesiin, ja siispä sen kaiken tarkka koluaminen, mikä jäi paikan päällä näkemättä, on vielä pahasti kesken…

Omat korteni kekoon tapahtuman varsinaisesta raportoinnista kannoin tuoreeltaan tässä blogissa (yleistä fiiliksistä, uutisia Rogue Onesta ja Thrawnista ja muista Rebelsin paljastuksista) sekä Twitterissä, jossa näpyttelin hulluna esimerkiksi striimaamattoman Future Films -paneelin ajan, vaikkei sieltä lopulta suuria uutisia tullutkaan. Mutta koska en saanut reissun aikana järjestelmäkamerani kuvia nettiin, ajattelin postata vielä tähän muutamat sellaiset otokseni, mitkä ehkä kaiken tulvankin jälkeen saattavat ansaita tulla lisätyksi tapahtuman suureen kuvaan.

009b

Jos sisään haluat kärjessä, ota huomioon, että kaikki muutkin haluavat. Kuva on otettu ensimmäisen päivän aamuna varhain – ja tällöin olimme tietämättämme paremmissa asemissa sisään kuin seuraavina päivinä. Rannekkeen pääsalin tapahtumiin sai heräämällä varhain, mutta salijonon kärjen taisivat valloittaa aina yöjonottaneet…

057b

Kun pääsali oli täynnä (ja olihan se täynnä), tunnelma oli katossa. Excelin messukeskuksen pääsalissa oli paikkoja kuulemma 4 400:lle, kun taas Disneyn arvion mukaan Celebrationiin osallistui noin 60 000 ”individual fans” – tämä tarkoittaa, että kolmen päivän lipun ostaneita ei ole laskettu kolmesti (mutta että ihan noin monta ei sentään ollut paikalla jokaisena päivänä).

133b

Kaikesta väenpaljoudesta huolimatta huomaan ottaneeni paljon kuvia, joissa ei näy kovinkaan paljon ihmisiä. Luulen, että tämä kertoo siitä, mikä oli havaintomme Lontoossakin: Star Wars -fanit ovat sivistynyttä sakkia ja antavat tilaa toisilleen. Kunhan vain itsekin mahtuvat mukaan, tietysti…

119b

Cosplay ja valokuvaus kuuluvat asiaan (vaikka meistä etenkin kolme olivatkin harrastuksessa ensikertalaisia!). Faniseurat ja näytteille asettajat pystyttävät saleihin mukavasti myös taustoja fototilaisuuksia varten.

284 20160716_152056

Myös niin sanottu villimpi cosplay kerää ihailevia katseita. Muita esimerkkejä: valomiekaksi pukeutunut ihminen, hutt-pariskunta, mandalorealainen predator, urhea punapaitainen Star Trek -upseeri.

190b

Tässä cosplay-asussa ei ollut asiaa edes messukeskuksen sisätiloihin.

276b

Tämä sen sijaan ei ole cosplay-asu: ”space monkeyn” koodinimellä kutsuttu eläväinen hahmo esiintyy Rogue Onessa, ja nousi lavalle Creatures and aliens of The Force Awakens -paneelissa. Otuksen kädessä on ewok-nukke juontaja Warwick Davisin pöydällä.

425b

Eräs Celebrationin hienoimmista hetkistä: Carrie Fisherin haastattelutilaisuutta edeltänyt naispuolisiksi SW-hahmoiksi pukeutuneiden paraati, joka johti pääsalin lavalle asti. Siellä he seisovat, Celebrationin päälavalla – joukossaan varmuudella ainakin kolme suomalaista.

053b

Mark Hamill esiintyi yksin: vastaten kysymyksiin, kertoen vitsejä, imitoiden Jokeria ja Harrison Fordia, puhuen sarjakuvista. Kuin tavallista viisaampaa Saarnaajaa kuuntelisimme.

473b

Carrie Fisher esiintyi vähintään kaksin (koiransa Gary Fisherin kanssa), ellei kolmisin (juontaja Warwick Davisin kanssa) – ja tässä lavalla otetaan vielä selfieitä yleisönkin kanssa. Kuin tavallista hullumpaa rokkikeikkaa katsoisimme.

091b

”ILM presents: Star Wars Archaelogy”: Londonin AD Kevin Jenkins selittää, miksi Starkiller-tukikohdan design on sellainen kuin on. ”Halusimme löytää designin, joka on yhtä yksinkertainen piirtää kuin Kuolemantähti.”

20160717_124148b

”From World Wars to Star Wars”: Kirjailija Cole Horton näyttää pienoismallinrakentajien piilottaman yksityiskohdan alkuperäisestä Super Star Destroyerista.

149b

Niin joo, ne ostostiskit. Jos Essenin Celebrationissa 2013 myyntitiskien tarjonta jopa yllätti vaatimattomuudellaan, niin Lontoon Celebrationissa olisi kyllä saanut menemään vaikka isommankin perinnön. Kukapa ei tällaista kannettavaa jääkaappiakin tarvitsisi?

096b

Nettipöhinässä vähälle huomiolle jäävä seikka: Star Wars Celebration on perhetapahtuma, jossa on meidän pitemmän linjan fanien lisäksi todella, todella paljon lapsia (joista ihastuttavan moni oli tänä vuonna pukeutunut Reyksi!). Tässä osallistutaan jedikoulutukseen.

300b

Lopuksi poseeraus, sillä tärkeintä kuitenkin on pitää porukalla hauskaa (olkoon se porukka sitten ne lähimmät tai ne kaikki 60 000). Joukkueemme: vasemmalta Mikko Honkonen, Anna Jörgensen, Tanja Paldanius ja Aki Jörgensen.