Sen erään hahmon paluu Solossa ja mitä se merkitsee

Jätin Solo-arviostani tietoisesti kokonaan pois yksityiskohdan, joka esimerkiksi meidän perhekunnassamme oli aivan ensimmäinen puheenaihe elokuvan päätyttyä. Tein näin siksi, että siitä olisi tullut liian pitkä sivupolku – joka siis polkuilkoon nyt tässä. Kirjoitus spoilaa Solo-elokuvaa.

Solo_Han_Lando_Beckett.png

Tätä mahtavaa galaktisen poikabändin poseerauskuvaa ei muuten ollut Solossa. Sääli!

Ensin vertailukohta. Kun Rogue One näytti katsojalle kuvernööri Tarkinin, prinsessa Leian ja Darth Vaderin, heidän esiintymisensä ei varsinaisesti voinut olla yllätys kenellekään. Tarkinin ja nuoren Leian henkiinherättäminen digitaalisesti saattoi tietysti yllättää (Peter Cushing kuoli jo vuonna 1994, kun taas Carrie Fisher ehti nähdä itsensä nuorena jälleen), mutta hahmojen esiintyminen Kuolemantähteen kytkeytyvässä tarinassa ei varmasti voinut. Darth Vader taas vilahti Rogue Onen markkinoinnissakin, mutta hänet onnistuttiin silti tuomaan kankaalle hieman yllättäen: fanit tunnistivat laavaplaneetan Mustafariksi ja ehtivät juuri ajoissa arvaamaan, kuka bactakammiossa hengailikaan, ennen kuin hahmo asteli esiin ikonisessa naamiossaan.

Moni, tai minä ainakin, varmasti ajatteli Boba Fettin saavan Solossa samantapaisen tunnelmallisen pikkuroolin. Onhan Boba yksi sarjan suosituimmista hahmoista, melkein oman soololeffansa sankarikin, ja onhan Boballa ja Hanilla originaalitrilogiassa selvästi yhteistä historiaa. (Se, että emme saaneet Bobaa, saattaa liittyä päivän uutiseen: The Hollywood Reporterin mukaan James Mangold valmistautuisi Boba-leffan ohjaamista. Mutta en mene nyt siihen enempää.)

Boban sijaan saimme Solossa kohtauksen, jossa Qi’ra (Emilia Clarke) ottaa elokuvan lopussa yhteyttä Crimson Dawn -rikollissyndikaatin johtajaan, joka paljastuu Darth Maulina aikanaan tunnetuksi hahmoksi. Maul kutsuu Qi’ran luokseen ja lupaa valomiekkaansa heilutellen inhasti tälle tulevaisuudessa läheise työsuhteen oman itsensä kanssa.

Kohtaus on hyvin monella tavalla hämmentävä. Yritän avata sitä parhaani mukaan.

Tässä kohtaa oli kuva otsikon hahmosta, mutta se tunki tästä someen spoilaamaan.

Solon sisällä kohtauksella on pari ihan ymmärrettävää funktiota, jotka ainakin itseltäni menivät ensimmäisellä katsomiskerralla ohi hieroessani silmiäni näkemääni hahmoa ihmetellen (Maulin näyttäytyminen ei ollut tavoittanut minua ennen esitystä edes huhuna). Kohtaushan on selitys Qi’ran lähdölle pois Hanin luota ja tavallaan myös hahmon yleiselle surumielisyydelle. Qi’ra tietää (tietäessään asioista ”hieman enemmän” kuin Han), että Crimson Dawnin koura ei pysähdy Dryden Vosiin (Paul Bettany), joten ottaessaan yhteyttä syndikaatin päällikköön ja antaen Hania sisältämättömän selityksen Vosin kuolemalle, Qi’ra pelastaa ensirakkautensa hengen. Han itse luulee tulleensa petetyksi, mutta sekin on Qi’ran mielestä varmasti välttämätöntä: Han kun ei tietenkään antaisi Qi’ran tehdä näin. Samalla kohtaus antaa lisää vihjeitä siitä, kuinka synkkiin asioihin Qi’ra onkaan orjuusvuosiensa aikana sotkeentunut.

Hyvä siis niin tarinan kannalta, mutta miksi Crimson Dawnin takapiruksi paljastuu juuri Maul (ent. Darth)? Tämä kun todella vie katsojan huomion aivan toisaalle Hanin tarinasta. Koska Han Solo ei tosiaan elokuvassa Maulia näe, eikä juuri Maulin paljastuminen Vosin kummisedäksi lisää Solo-leffaan mitään, on Maul näin ollen mukana elokuvassa vain katsojalle. Ja siitä pääsenkin siihen hämmennykseen.

maul-clone-wars

Alakerrastaan paikkailtu Maul The Clone Wars -sarjassa vuonna 2012 (episodien II ja III välissä, 20 vuotta ennen ANH:ta).

Seuraa in-universe -historiaosuus. Darth Maul (Ray Park), Darth Sidiousin oppipoika, näytti kuolevan Naboon reaktorikuiluun tultuaan nuoren Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) puolittamaksi Episodi I:n lopussa. Sen koommin Maulia ei prequeleissa nähty, mutta vuosia myöhemmin hänen paljastui The Clone Wars -sarjassa selvinneen sittenkin. Tämä on olennaista: Darth Maulin paluu oli siis hahmon luojan George Lucasin keksintö, ja jo melkein kymmenen vuotta vanha keksintö, sitä paitsi.

The Clone Warsin Maul ei kuitenkaan enää ollut sith eli Darth, ja monien mielestä hän oli animaatiosarjassa kiinnostavampi kuin Episodi I:ssä tai prequelien aikaisessa expanded universessa. Animaatiosarjassa Maul oli katkera ja kostonhimoinen sekä hänet halkaisseelle Kenobille että häntä hyväksikäyttäneelle Sidiousille. Samalla hän tavoitteli edelleen myös valtaa ja voimaa, ja niitä saavuttaakseen kääntyi sekä kotiplaneettansa Dathomirin muinaisen taikuuden että galaksin alamaailman puoleen. Luonnollisesti nämä suunnitelmat aikanaan kariutuivat.

Näin siis kloonisotien aikaan eli episodien II ja III välissä. Toisenlainen, vanhentunut ja joiltain osin leppynytkin, mutta edelleen voimaa ja kostoa Kenobille etsivä Maul kohdattiin Rebels-animaatiosarjassa, joka puolestaan ajoittuu episodi IV:ää edeltäviin vuosiin eli aikaan Solon jälkeen. Tuossa sarjassa Maulin ja Obi-Wanin pitkälle ja kostonhimoiselle suhteelle kirjoitettiin myös komea loppu.

Nyt Solon cameo tarjoilee meille siis in-universe lisäyksen Maulin henkilöhistoriaan: The Clone Warsin ja Rebelsin välissä Maul kohosi Crimson Dawn -syndikaatin johtoon (vai perustiko hän sen ehkä ihan itse?). Aiemmat vaiheet muuten sulautuvat myös yhteen Solon Maulissa: hahmon kehoa näytteli nyt jälleen alkuperäinen Maul eli Ray Park, mutta repliikit lausui Sam Witwer eli animaatioiden Maul-ääni. (The Phantom Menacen Maul-ääni oli koomikkona paremmin tunnettu Peter Serafinowicz.)

maul-rebels

Maul Rebels-sarjassa vuonna 2016 (episodien III ja IV välissä, muutamia vuosia ennen ANH:ta).

Mikäpä siinä, mutta kun… eivät kaikki taida suhtautua näihin elokuviin in universe -historiankertomuksena. Solo tavoittaa isot yleisöt, ja väitän, että huomattavalle osalle sen katsojia Maul oli ennen tämän viikon ensi-iltaelokuvaa vielä kuollut.

Esimerkiksi Suomessa Star Wars -animaatioita on näytetty niin huonosti, että moni tosifanikaan ei ole niitä katsonut. Tai jos on katsonut, ei ole suhtautunut niihin samalla kanonisella vakavuudella kuin elokuviin. Katsoja, joka muistaa Maulin vain yhden leffan pahiksena ja/tai katsoo tämän kuolleen elokuvansa lopussa, voi jäädä pahasti hämilleen hahmon hönkiessä yhtäkkiä Solon loppupuolella eläväisenä.

Todistettavasti moni animaatiot katsonutkin on kuitenkin jäänyt ymmälleen, hieman toisista syistä vain. The Clone Warsissa tai Rebelsissä ei tosiaan ole annettu ymmärtää Maulilla olleen tällaista vallan vaihetta, johon Solo nyt vihjaa, vaikka se vaikuttaa ilmeisen isolta osalta Maulin kunnianhimoisia elämänvaiheita. Siinä on selvästi tarinaa kerrottavaksi – mutta koska tähän väliin ei ole ainakaan nyt tekeillä animaatiosarjaa, ei sitä tarinaa kerrota meille lähiaikoina yhtä kätevästi kuin vaikkapa Saw Gerreran, joka poimittiin The Clone Warsista ensin Rogue Oneen ja tuotiin sen jälkeen Rebelsiin niin, että hahmo sai loppukohtauksensa lisäksi kokonaisen kaaren lyhyen ajan sisällä.

maul-solo

Maul Solossa vuonna 2018 (episodien III ja IV välissä, mutta noin 10 vuotta ennen ANH:ta).

Miksi siis Maul, ja miksi juuri nyt? Maul ei ole koskaan tätä ennen liittynyt mitenkään Han Soloon, eikä oikeastaan liity nytkään – ellei meille sitten kerrota tarinaa, jossa Qi’ra ja Han kohtaavat jälleen, sillä sellaiseen tarinaan Maul epäilemättä tämän jälkeen kytkeytyisi.

Ensimmäinen teoriani onkin, että Maulin näyttäytyminen on jatko-osatäky. Koska Soloon on tungettu käytännössä aivan kaikki Han Solon hahmon ainesosat kultaisista nopista Millennium Falconin voittamiseen korttipelissä, Solon lopussa ei olisi oikeastaan mitään avointa jäljellä mahdollista jatko-osaa varten, ellei Qi’ra karkaisi Hanilta tuntemattomille teille. Se taas ei ehkä yksinään olisi riittävän kiinnostava kysymysmerkki, koska Qi’ra kuitenkin on katsojalle aivan uusi hahmo, ja koska katsoja joka tapauksessa tietää, etteivät nämä nuoret ”saa toisiaan”. Vihjaus siitä, että jatko-osassa Han saattaisi kohdata itsensä Maulin, on saattanut tuntua Lucasfilmin tarinaryhmän ideariihessä aivan toisentasoiselta tarjoukselta katsojalle.

Toinen vaihtoehto on, että Maulin näyttäminen teaseröi jotakin muuta Star Wars -tarinaa – siis samaan tapaan kuin Marvel-leffojen lopputekstien jälkeiset minikohtaukset, jotka eivät useinkaan liity enää juuri päättyneeseen teokseen, vaan pikemminkin juuri luovat siltaa ja odotuksia seuraavaan. Tällöin kaikki vaihtoehdot johtavat niihin projekteihin, joista ei ole tiedotettu vielä mitään virallista. Seuraava elokuva kun on episodi IX kaukana Maulin ajasta, seuraava animaatio Resistance sijoittuu uutta trilogiaa edeltävään aikaan ja Jon Favreaun näytelty sarja puolestaan Jedin paluun jälkeisiin vuosiin.

Koska Rian Johnsonin tai David Benioffin ja D.B. Weissin elokuvasarjat tuntuvat olevan vielä aika kaukana, vaihtoehdoksi jää vuoden 2020 standalone-elokuva – jota tosin ei ole vieläkään julkistettu, mutta jonka on laajalti epäilty jo pitkään olevan Obi-Wan. Kirjoitin äskettäin tuoreimmista projektia koskevista huhuista, joiden mukaan elokuva olisi jo esituotantovaiheessaan, vaikka tiedotetta ei ole kuulunut.

Obi-Wan Kenobin hahmoon Maul tosiaan kytkeytyisikin, ja vielä muutamia vuosia sitten moni animaatio-warssien ystävä arvelikin, että mahdollisen Obi-Wan-elokuvan luontevin pahis olisi juuri Maul. Itse arvelin tuolloin, että sen vaihtoehdon esteenä olisi juuri se, että elokuvien suurelle yleisölle Maulia ei oikein voitaisi palauttaa henkiin alkuperäisen kuolemansa jälkeen, mutta sepä ei näemmä tunnu Lucasfilmiä haittaavan.

Sen sijaan varsin isona kerronnallisena ongelmana voitaneen pitää sitä, että Rebelsissä tosiaan vasta aivan hiljattain kerrottiin Obi-Wanin ja Maulin suhteen luonteva loppupiste, eikä sitä tarinaa siis voida enää kertoa elokuvassa. Toki hahmot voidaan kirjoittaa kohtaamaan Solon ja Rebelsin väliin jäävien vuosien aikanakin – ja vaikkapa joutua joidenkin olosuhteiden pakosta työskentelemään yhdessä parhaaseen buddy-cop-tyyliin, jos nyt ideoita heittelen – mutta äskettäin tehdyn Rebels-jakson olemassaolo asettuu erikoiseen valoon Lucasfilmin tarinaryhmän suurissa suunnitelmissa, jos Maulia olisi ollut jo pitkän aikaa määrä käyttää Obi-Wanin omassa elokuvassa. Sekin tuntuu pulmalliselta, että Obi-ratkaisu Maulin kysymykseen toisi Solon lopun perusteella Obi-Wan-elokuvaan todennäköisesti myös Qi’ran, jolloin taas paikalle luontevasti sopisi myös Han – jonka taas ei pitäisi tavata Obi-Wania ennen episodi IV:ää. Kimuranttia!

Toki Maul voisi olla mukana jonkin aivan muunkin hahmon omassa elokuvassa – sen Boba Fettin, esimerkiksi. Tai jos aivan villiksi ryhdytään, toki Maulin oma elokuvakin olisi mahdollinen. Ehkei kovin todennäköinen kuitenkaan.

quinlan-vos.jpg

Eräs kandidaatti: Quinlan Vos.

Kaiken kaikkiaan en voi olla miettimättä, oliko Lucasfilm miettinyt tätä ihan loppuun asti. Jos Maul oli mukana vain fanipalveluksena, se oli fanipalvelus, josta moni fani jäi vain ymmälleen. Pelkäksi fanipalvelukseksi Crimson Dawnin pomoksi olisi voitu asiat tunteville faneille esitellä aika moni muukin hahmo. Vain muutaman esimerkin mainitakseni: vanhan expanded universen ”väliepisodi V.5:n” Shadows of the Empiren rikollisprinssi Xizor, Timothy Zahnin kirjojen myöhempien aikojen kiltti salakuljettajapomo Talon Karrde tai suurta yleisöä ajatellen vaikkapa Jabba.

Tai, jos saan aivan itse ehdottaa uutta uraa eräälle hahmolle: Dryden Vosin sukunimikaima (!) Quinlan Vos.

Quinlan Vos oli alunperin merkittävä expanded universe -hahmo (ja aivan alunperin tyylikkään näköinen taustaextra The Phantom Menacessa samaan tapaan kuin Solossa mainittu Aurra Sing). Hän on kuitenkin tukevasti kaanonia, tullen nimeltä mainituksi Revenge of the Sithissä ja esiintyen sittemmin muun muassa The Clone Warsissa. Vain pari vuotta sitten Quinlan Vos sai oman kaanonkirjansakin, mikä melkein jo sinänsä vihjaa, että Lucasfilm ei ole sanonut viimeistä sanaansa hahmosta. Miksi olisikaan, sillä Vos on ilman muuta merkittävin prequel-aikojen jedi, jonka episodi III:n jälkeinen kohtalo on jätetty auki – kuolemakohtaus tosin kuvattiin Revenge of the Sithin käsky 66 -montaasiin, mutta Lucas päätti jättää sen pois. Esimerkiksi minä olen aina olettanut, että Lucasin aikomus oli käyttää Quinlania Underworld-sarjassaan. Quinlanilla on myös ollut erinäisiä vaiheita pimeän puolen kanssa, joten päätyminen mafiosoksi Imperiumin pimeinä vuosina ei olisi aivan kaukaa haettu kohtalo. Solon loppuun hän olisi sopinut loistavasti, jopa tosiaan Drydenin sukunimen selittäen. Quinlan Vos pahana syndikaattipomona olisi ollut ydinyleisölle todella merkittävä fanipalvelus-cameo, pieni twist suorastaan, ja koska hänetkin olisi voitu panna käyttämään Voimaa tai heiluttelemaan valomiekkaa holochatissa, olisi hänestä saatu kutkuttava vihjaus myöhemmästä tarinasta myös katsojalle, joka ei olisi hahmoa nimeltä tunnistanut.

Mutta Maul meillä siellä oli, ei Quinlan. Jos Maul oli mukana Solossa harkittuna juonilangan avauksena – ja kaipa kuitenkin pitää toivoa, että näin oli mieluummin kuin harkitsemattoman työtapaturman tuloksena – meidän sopii vain toivoa, että sen langan päässä odottaa kiinnostava tarina, joka sopii sekä sarjan että hahmon historiaan. Enkä yllättyisi, jos kuulemme siitä langasta lisää aivan piankin.

Mainokset

Äänestyksen tulos: Tämän suomalaisen kuplan Star Wars -elokuvien suosikkijärjestys

Hetken mielijohteesta yllytin viime tiistaina itseni ja kanssaihmiseni listaamaan yhdeksän tähänastista varsinaista Star Wars -elokuvaa henkilökohtaiseen suosikkijärjestykseen. Ehdokkaiksi asetin siis episodit I-VIII ja Rogue Onen. Pisteytyslogiikaksi ilmoitin, että ensimmäiseksi valittu elokuva saisi täydet ja painotetut 10 pistettä, kakkossijan elokuva 8 pistettä, kolmas 7 pistettä ja niin edelleen alaspäin laskeutuen. Täten myös kunkin listan inhokki sai tässä äänestyksessä kultakin yhden pisteen.

Toisenlaisia pisteytysmenetelmiä voidaan kokeilla toisella kertaa – vaikkapa kahden vuoden päästä, kun kaikki Star Wars -elokuvat eivät enää mahdu Star Wars -elokuvien top-kymppiin. Niin, ja tietysti ehdokkaita olisi laveasti tulkiten nytkin jo enemmän: menemättä fanifilmeihin tai parodioihin, ovat omalla tavallaan virallisia Star Wars -elokuvia joka tapauksessa The Clone Wars -sarjan aloittanut pitkä animaatio (2008), ewok-elokuvat Caravan of Courage (1984) ja Battle for Endor (1985) sekä tietysti pahamaineinen Star Wars Holiday Special (1978). Niistä ensin mainittua olisi muutama halunnut äänestää nytkin, mutta tällä kertaa ne äänet diskasin.

Äänestyspaikat ovat nyt sulkeutuneet. Kiitos kaikille!. Ääniä antoi 70 henkilöä Twitterissä, Facebookissa ja tässä blogissa. Tulos ei siis toki ole mitenkään tieteellinen, mutta näille pisteytysmenetelmillä kuitenkin selvä. Tulosten tulkintaan ei tarvittu maalikameraa. Näin se siis meidän mielestämme menee, Star Wars -elokuvien paremmuus-, tai ainakin suosikkijärjestys:

1.Episode V: The Empire Strikes Back (1980). 629 pistettä.

Voittaja on odotettu – ja ylivoimainen. Imperiumin vastaiskua pidetään varsin yleisesti parhaana Star Wars -elokuvana, ja se voittaa rutiininomaisesti tämänkaltaiset äänestykset muuallakin. Tässä kyselyssä sen nimesi listansa ykköseksi 40 vastaajaa eli yli puolet listansa lähettäneistä – ja yhtä äänestäjää lukuun ottamatta kaikkien muiden listoilla se oli toinen tai kolmas. Eikä se mikään ihme ole: Imperiumin vastaiskussa on aivan kaikkea, mikä on oleellista Star Wars -elokuvien kestävässä suosiossa, eikä sillä ole nuorempien sukupolvien silmissä rasitteenaan originaalin tiettyä hitautta. On todella mielenkiintoista nähdä, säilyykö Imperiumin asema yhtä vahvana tulevina vuosikymmeninä, kun Disney-Lucasfilm moninkertaistaa Star Wars -elokuvien lukumäärän supistaen George Lucasin alkuperäiset pelkäksi aloituspisteeksi. Tällä hetkellä sitä ei kuitenkaan tunnu haastavan niistä mikään, pikemminkin päinvastoin, sillä:

2. Episode IV: A New Hope (1977). 552 pistettä.

Yhtä ylivoimaisesti kuin Imperiumi voitti, yhtä ylivoimaisesti alkuperäinen, Tähtien sotana ensin tunnettu elokuva tuli kyselyssä toiseksi. Mainittu originaalin tietty hitaus ei ainakaan tämänkertaisten vastaajien keskuudessa näytä juuri tuntuvan: Uusi toivo sai 19 ykkössijaa, ja äänestäjiä, jotka sijoittivat sen listansa puoliväliin tai alle oli vain puolenkymmentä. Perinteiden nimiin vannovat voivat siis huokaista helpotuksesta – kunhan pitävät mielessä, että tämän kuplan ulkopuolella elää kyllä myös ihmisiä, joiden suhde uusiin episodeihin on läheisempi kuin tähän yli 40-vuotiaaseen klassikkoon.

3. Episode VI: Return of the Jedi (1980). 439 pistettä.

Ja sitten kolmas klassikko. Niin siinä vain tässä kyselyssä kävi, että ei ollut originaalitrilogian voittanutta. Jedin paluu sijoittui jo kenties yllättävänkin monilla yhdeksän elokuvan listoilla alempaan puoliskoon, mutta vahvat keskisijapisteet nostavat sen aivan heittämällä pronssille – ja niin kaikki uudet ja keskivanhat episodit saavat tyytyä pistesijoihin. Suurimmaksi suosikikseen Jedin paluun nimesi tässä kyselyssä viisi äänestäjää.

4. Episode VIII: The Last Jedi (2017). 379 pistettä.

Onko tässä listan suurin yllätys vai eikö ole? Päättäkää itse. Joka tapauksessa, The Last Jedi on siis tämän kyselyn vastausten perusteella tällä hetkellä uusista Star Wars -elokuvista rakastetuin. Toki muistaa pitää, että se on vasta viime joulukuussa ensi-iltansa saaneena myös ehdokkaista tuorein, ja saa edelleen siitä jonkin verran lisäetua. Star Wars -elokuvilla on prequeleista lähtien ollut taipumus paljastaa todelliset vahvuutensa ja heikkoutensa faneilleen vasta vuosien vieriessä. Mutta ainakaan tämä kysely ei missään nimessä anna aihetta pitää The Last Jediä suomalaisessa kuplassamme niin mielipiteitä jakaneena kuin viime talvena kansainvälisessä somessa vaikutti. Tosin kuusi äänestäjää tässäkin kyselyssä nimesi The Last Jedin yhdeksästä elokuvasta inhokikseen tai listan toiseksi alimmaksi ja vain yksi äänestäjä nosti sen episodeista suurimmaksi suosikikseen, mutta kuten pisteistä näkyy, selvä enemmistö vastaajista arvotti sen listoillaan varsin korkealle. Kakkossijoja se sai peräti 10, mitä pidän isona lukuna, koska se tarkoittaa asemaa vain yhden originaalitrilogian episodin takana.

5. Episode VII: The Force Awakens (2015). 358 pistettä.

Uuden aikakauden elokuvista ensimmäinen sijoittuu tuloksissa heti seuraavaksi – kahdella ykkössijalla ja tasaisen vahvalla suorittamisella. Pisteiden marginaali on tässä välissä pienempi kuin muualla kyselyssä. Sijoitukset eivät silti olleet suuressa vaarassa kääntyä toisin päin: se olisi vaatinut äänestyslipukkeita, joissa olisi todella rakastettu TFA:ta ja todella inhottu TLJ:tä, eikä se vaikuta yleiseltä yhdistelmältä. Joka tapauksessa tuloksista on varsin helppo vetää johtopäätös, että uudesta trilogiasta pidetään ehdottomasti enemmän kuin Lucasin välissä valmistamista prequeleista parhaimmillaankin. Semminkin kun:

6. Rogue One (2016). 302 pistettä.

Standalone-elokuvista ensimmäinenkin nousee tämän kyselyn tuloslistalle ennen ensimmäistäkään prequelia. Rogue One ei ollut yhdenkään äänestäjän suurin eikä edes toiseksi suurin suosikki, ja joissakin lipukkeissa se jäi ihan kunnolla peräpäähän. Silti näissäkin tuloksissa näkyy hyvin, että erilaisena Star Wars -elokuvana sillä on vahva kannattajakuntansa, joka pitää sitä uusista elokuvista suosikkinaan. Millainenkohan on tulos tulevissa kyselyissä, kun Solo on mukana toisena episodisaagan ulkopuolisena ehdokkaana?

7. Episode III: Revenge of the Sith (2005). 266 pistettä.

Kun lista on päässyt tähän asti ilman prequeleja, ei yllätyksiä liene enää jäljellä. George Lucasin toisen trilogian päätös on sarjansa ylivoimainen menestyjä. Sillä näytti jonkin aikaa olevan myös oikeita mahdollisuuksia päihittää kyselyssä uusista Rogue One, sillä saipa se kolmelta äänestäjältä peräti täydet 10 pistettä. Ennen kuin harmaiden partojen takaa huudetaan pyhäinhäväistystä, pyydän huomaamaan, että prequelit olivat suurelle yleisönosalle ensikosketus Star Wars -sarjaan, ja että esimerkiksi englanninkielisessä Twitterissä niitä kohtaan elää niin paljon nostalgiaa, että ainakin tämän kolmannen episodin sijoitukseksi olisi tälläkin listalla voinut odottaa isompaakin. Mutta ehkä ei sittenkään – nimenomaan Suomessa prequelien puolestapuhujia ei juuri kuulu.

8. Episode I: The Phantom Menace (1999). 165 pistettä.

Prequeleista ensimmäisen pistesaldo on jo vaatimaton. Asettamani pistelogiikka tosiaan kantoi 70 äänestäjältä pisteen tai pari inhokeillekin. Silti, näiden loppusijojenkin järjestys on minusta kiinnostava. Se todistaa, että umpisurkeaksikin usein haukuttu jarjarbinksillinen episodi Pimeä uhka on todellakin kestänyt aikaa sentään paremmin kuin seuraajansa:

9. Episode II: Attack of the Clones (2002). 108 pistettä.

Äänestyksen ylivoimainen jumbo ja suorastaan liikuttavan yksimielisesti siis heikoin Star Wars -episodi. Kloonien hyökkäys oli tässä kyselyssä peräti 41 äänestyslipukkeen pohjimmainen. Mainittakoon myös, että vain yksi (1) äänestäjä sijoitti episodi II:n korkeammalle kuin pohjakolmikkoon – Sithin koston lisäksi Pimeä uhkakin nimittäin sai sentään joiltakin äänestäjiltä hyviäkin pisteitä. Kakkosen ongelmien erittely ei sinänsä kuulu tähän tulospuintiin, mutta inho sitä kohtaan on totisesti jännittävän voimakasta, kun ottaa huomioon, että prequelien irvailu sentään aikanaan tuntui kiteytyvän vitseihin Jar-Jar Binksistä – joka on tässä jo siirretty pieneen sivuosaan – ja kun muistaa, että episodi II otettiin aikanaan yleisesti vastaan ”paljon parempi kuin edellinen” -tyyppisillä arvioilla. Mutta se onkin sitä vuosien vierimisen tuomaa viisautta, se.

Mitä sanotte? Minä ainakin sanon, että tämä oli hauskaa ja tämä kannatti tehdä!

Disclaimer 1: Oma listani on täällä.
Disclaimer 2: Artikkelin kuvituksena on käytetty Googlen kuvahaun minulle tarjoamaa ensimmäistä elokuvaruutu-hakutulosta kustakin elokuvasta.

Minun yhdeksän elokuvan Star Wars -listani keväällä 2018 (Entä sinun?)

Star Wars -elokuvien listaaminen henkilökohtaiseen suosikkijärjestykseen on höpsöä ja merkityksetöntä, joten luonnollisesti meillä Star Wars -faneilla on aina moinen lista pääkopassaan.

Koska tällaisella listalla ei ole välttämättä täysin kyse siitä, mikä elokuvista kriittisellä silmällä tarkastellen ylittää cinemaattisilla ansioillaan toisen ja miksi, listan järjestys tietenkin voi vaihdella vuosien karttuessa (katsojan ja elokuvien ikääntyessä), toisilla jopa viimeksi katsotusta episodista ja vuorokauden ajasta riippuen. Useimmat ovat kuitenkin valmiit puolustamaan listaansa viimeiseen asti.

Viime talven The Last Jedi -taiston aikana ehdin jo kertaalleen päättää, etten enää halua julkistaa omaani, mutta niin vain tulin eilen suorastaan yllyttäneeksi itseni ja muut niitä luettelemaan. Keskustelun innoittajana oli virallisen sivun äänestys, jossa äänen voi antaa vain yhdelle elokuvalle. Minun tehtäväkäskyni:

Listaa yhdeksän tähänastista varsinaista Star Wars -elokuvaa (episodit ja Rogue One) omaan henkilökohtaiseen suosikkijärjestykseesi. Toimita ne minulle somessa (kaikki kanavat käyvät). Ynnään näistä tämän suomalaisen fanikuplan virallisen listan siten, että listasi ykkönen saa sinulta painokkaat 10 pistettä, kakkonen 8 pistettä, kolmonen 7 pistettä ja niin edelleen alaspäin.

Vastanneita on muuten tähän mennessä jo viisikymmentä, ja kyllä tästä selkeä tulos muodostuu. Annan kuitenkin vastausaikaa vielä muutaman päivän.

Tämä kirjoitus ei siis ole virallinen äänestystulos.

Tämä on minun henkilökohtainen äänestyslipukkeeni perusteluineen. Sellaista kun Twitterissä toivottiin, ja ehkäpä sellainen tosiaan onkin paikallaan, kun näistä nyt lähdettiin puhumaan. Bonuksena tarjoilen kuvavalinnoissa eräitä suosikkikohtauksiani kustakin elokuvasta.

anh-beginning-rebel-blockade-runner-troopers.png

Sijalla yksi: A New Hope (1977)

Originaali on ykkönen, koska aivan kaikki siinä on minulle rakasta. Jokainen kuva, jokainen repliikki, jokainen hahmo. Kaikki tuntuu yhtä aikaa suurelta elokuvaklassikolta että vielä sitäkin suuremmalta, todellisemmalta. Alkuperäinen Tähtien sota on minulle niitä taianomaisia elokuvia, jotka eivät tunnu ollenkaan kuvatun lavasteissa Maa-planeetalla – eikä se tunne katoa, vaikka tietenkin olen nähnyt sata- ja tuntimäärin kuva- ja videoaineistoa niistä kuvauksistakin. Monet näistä sanoista voisivat päteä myös Imperiumin vastaiskuun, mutta originaali saa vielä oman lisäpainonsa juuri originaaliudestaan: siitä, että esimerkiksi kaikki upeat designit TIE Fightereista Imperiumin univormuihin näkivät tässä yhtä aikaa päivänvalon. Siinä oli jo kaikki – paitsi ehkä Imperial March.

esb-leia-han-falcon.JPG

Sijalla kaksi: The Empire Strikes Back (1980)

Yksi maailman parhaista jatko-osista ja yhtä täydellinen Star Wars -elokuva kuin ensimmäinenkin. Näin vaikka (tai itse asiassa koska) se on lähes kaikessa erilainen elokuva kuin edeltäjänsä. Imperiumin vastaisku on kiireetön ja filosofinen, ja suuren osan aikaa katsoja pikemminkin viettää aikaa hahmojen kanssa kuin seuraa heidän jännittävää seikkailuaan. Väitän (ja olen tässäkin blogissa aiemminkin perustellut), että ilman Imperiumin vastaiskua tätäkään äänestystä tai blogia ei edes olisi: ilman näin rohkeaa ja viisasta jatko-osaa Star Wars -sarja ei olisi jäänyt vuosikymmeniä kestäväksi kulttuuriseksi ilmiöksi.

tlj-rey-kylo-throne-room

Sijalla kolme: The Last Jedi (2017)

Kaksi ensimmäistä Star Wars -elokuvaa ovat täydellisiä – muut Star Wars -elokuvat eivät ole täydellisiä. Selvää on, että myös niistä uusimmassa, The Last Jedissä, on monia ongelmia, ja olen täysin tietoinen siitä, että puoli vuotta vanha elokuva saattaa vuosien vieriessä löytää paikkansa aivan toisesta kohtaa tältä listaa. Mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että viime joulukuun elokuva on Star Wars -episodi juuri minulle. Se on sipulimainen elokuva: täynnä tasoja ja paikoin silmät kostuttava. The Last Jedi viittaa jatkuvasti sekä itseensä että muihin episodeihin, esimerkiksi Luken, Kylon, Snoken ja Reyn dialogin kommentoidessa jatkuvasti toisiaan yli kohtausten ja lokaatioiden. Mukana on metatasojakin, mutta kyse ei ole vain niistä. Tähänastisten katsomiskertojen aikana elokuva ei ole tyhjentynyt.

tfa-rey-helmet.jpg

Sijalla neljä: The Force Awakens (2015)

Uusista elokuvista ensimmäisen ohjaajan modus operandi oli tehdä elokuva, joka jokaisella hetkellään ja kaikissa yksityiskohdissaan miellyttää (to delight). Tehtävä suoritettu, voidaan sanoa, sillä The Force Awakens on häpeämättömän viihteellisenä vuoristoratana aivan vertaansa vailla. Suuri kiitos tästä kuuluu uusille hahmoille, jotka ovat toinen toistaan aidompia ja rakastettavampia, ja heidän ansiostaan vauhdin keskellä on mukana myös sydäntä. Episodin suuri ongelma, lähes uusintaversion tasolle menevä samankaltaisuus A New Hopen kanssa, ei tunnu katsomiskokemuksen aikana missään.

rotj-luke-hand

Sijalla viisi: Return of the Jedi (1983)

Minun SW-listojeni suurin seilaaja. Prequel-pilkan rajuina vuosina sijoitin Jedin paluun uhmakkaasti viiden tai kuuden elokuvan listani pohjimmaiseksi, ja vaikka en enää ole samaa mieltä, voisin tänäänkin perustella sen sijoituksen mihin tahansa tämän listan välille 3-7. Jedin paluu on minulle episodi, joka jopa prequelejakin enemmän tuntuu hukatulta mahdollisuudelta: George Lucas päätti viimeistellä sarjansa kaikki langat yhdessä elokuvassa, ja päätyi toistamaan samoja planeettoja ja avaruusasemia, käyttämään alussa pitkän jakson kaikkien aikojen kummallisimpaan pelastusoperaatioon sekä hukkaamaan useimpien päähenkilöidensä luonteenpiirteet. Silti se saa tietenkin nostalgiapisteitä minultakin. Täysin sydämin voin sanoa rakastavani Jedin paluun isoista osista Luke-Vader-Keisari -osia.

rots-anakin-palpatine-opera.jpg

Sijalla kuusi: Revenge of the Sith (2005)

Mitä nostalgiaan tulee, Sithin kosto on prequeleista se, johon minulla on vähiten sellaisia tunteita. Pimeään uhkaan liittyy riemu Star Wars -sarjan laajenemisesta, Kloonien hyökkäykseen taas paljon muistoja sen odottamisesta yhdessä nettifoorumeilla. Mutta juuri Sithin kosto on prequeleista se, jonka kohdalla parhaiten yhdyn prequel-puolustajien näkökulmiin. Lastenelokuviksi tulkitun trilogian viimeiseksi osaksi se on hämmästyttävän peittelemätön synkissä juonenkäänteissään. Se on prequeleista rytmiltään rauhallisin ja käsikirjoitukseltaan paras. Kuten olen tässä blogissa laajemminkin perustellut, se on kuin onnistunut loppu tarinalle, jonka alkuosaa ei kunnolla löydy kahdesta edellisestä episodista – joten voin ymmärtää, että esimerkiksi The Clone Wars -sarjan loppuna tulkittuna se voi näyttäytyä aivan toisenlaisena kuin minä sen ensi-illassa aikanaan otimme.

chirrut-imwe

Sijalla seitsemän: Rogue One (2016)

Ensimmäinen standalone-elokuva on minulle kolmesta uudesta vähiten onnistunut elokuva. Mutta nimenomaan sen epäonnistumiset ovat elokuvallisia, ja kumpuavat neljän-viiden käsikirjoittajan vuoroperusteisesta toistensa työn paikkailusta sekä luultavasti myös ohjaajan taidoista. Rogue One epäonnistuu kertomaan loogista tarinaa päähenkilönsä Jyn Erson matkasta Kapinaliiton toivon nimettömäksi jääväksi sytyttäjäksi. Sen sijaan se onnistuu hienosti näyttämään kaukaisen galaksin sodan karumpana ja realistisempana kuin koskaan, ja viemään kameran uudenlaisiin, likaisempiin paikkoihin galaksia – juuri sellaisiin, joita minä esimerkiksi oheiskirjallisuuden ja -pelien puolella olen aina pitänyt kiehtovimpina. Elokuvia elokuvina arvioiden se on myös hyvällä tavalla erilainen kuin episodit, vaikka myös selvästi samaa sukua kuten pitääkin. Olisin iloinen, jos voisin sijoittaa Rogue Onen tällä listalla korkeammalle.

tpm-theed-fight.JPG

Sijalla kahdeksan: The Phantom Menace (1999)

Pimeä uhka on jähmeä kuin rakennusteline. Sen osat seuraavat toistaan huonommin kuin LucasArtsin seikkailupeleissä, joissa sentään oli perusteltua, että eteneminen perustui seuraavan esineen löytämiseen tai vastaan tulleen henkilön kanssa keskustelemiseen. Episodi tuntuu olevan olemassa pikemminkin prequelien prequelina, episodina nolla, sillä se ei edes tee sitä, mitä lupasi: Anakin Skywalker ei vielä aloita jedikoulutusta eikä juuri edes keskustele Obi-Wan Kenobin kanssa (jolla ei muuten ole juuri mitään tekemistä koko elokuvassa). Mutta niin paljon kuin Pimeässä uhassa onkin pielessä, se onnistuu täydellisesti kuljettamaan saagan originaalitrilogian takapajuisten, hädintuskin asuttujen planeettojen miljöistä galaksin ytimeen (olenkin kutsunut sitä miljööelokuvaksi). Pimeä uhka laajentaa Star Wars -galaksin sellaiseksi, jossa voi todella kuvitella olevan olemassa ikuisena pidetyn tasavallan, sitä varjelevan muinaisen jedijärjestön ja niitä lukemattomia rotuja, joita edelleen aina löytyy uusia jokaiseen elokuvaan. Tottakai Pimeä uhka, ja kaikki prequelit, olisivat voineet olla elokuvina tai tarinoina paljon parempia, mutta kaikki vuoden 1999 jälkeen tässä sarjassa nähty on paljon velkaa sille, mitä nähtiin Pimeässä uhassa.

aotc-seismic-charge.jpg

Sijalla yhdeksän: Attack of the Clones (2002)

Episodi, jota sen ilmestyessä pidin edellistä osaa parempana, mutta joka todellisuudessa on liki katastrofaalinen pommi. Kloonien hyökkäyksen pitäisi olla sarjan tapahtumien kannalta keskeinen romanssi, mutta sen romanttisiksi tarkoitetuissa kohtauksissa voisivat yhtä hyvin näytellä millä tahansa kielellä dubatut käsinuket. Lucasin myöhempi selitys romanssin tahallisesta camp-henkisyydestä ei sekään mene läpi: episodi kakkonen ei koskaan iske silmää kömpelyytensä keskellä. Romanssin lisäksi elokuvassa on olevinaan jännittävä mysteerijuoni senaattorin salamurhayrityksestä ja salaa tilatuista klooneista, mutta siinäkään arvoituksessa ei ole lähemmin tarkastellen juuri minkäänlaista järkeä. Kun vielä otetaan huomioon, että episodi on nykyään visuaalisesti sarjan kököintä katsottavaa – Lucas oli jo päättänyt tehdä kaiken mahdollisen tietokoneella, mutta tuolloisilla taidoilla ja tekniikoilla ei olisi vielä kannattanut – elokuvasta puuttuu myös Pimeän uhan käsityöläinen viehätys. Niin, ja kun edeltäjän loppuhuipennus oli hieno, akrobaattinen valomiekkataistelu, on tämän lopussa Yoda hyppimässä väkkäränä valomiekkaillen kuin B- ja X-nappeja yhdistelmänä painaen. Yh.

Mutta tämä on siis vain minun listani – eikä sillä ole itseään suurempaa merkitystä, koska näitä perusteluja pitemmälle kutakin episodia eritellen löytäisin sykähdyttäviä yksityiskohtia jopa Kloonien hyökkäyksestä (ja moitittavaa jopa Imperiumin vastaiskusta). Vanhaa hevarisanontaa muokaten: Star Wars on paskimmillaankin parasta.

Mutta sanokaa te silti minulle omat listanne, ellette vielä niin tehneet! Tulospostaus tulossa myöhemmin tällä viikolla. Tätä kirjoittaessani äänestäjiä on yli 50, ja yhdeksästä elokuvasta kaikkiaan kuusi on saanut ykkössijoja.

Ei Oscareita The Last Jedille – eikä Star Warsille 37 vuoteen

The Last Jediä ei palkittu Oscareilla viime yönä. Enpä kyllä sitä odottanutkaan.

Ehdollahan elokuva oli neljässä kategoriassa: parhaista erikoistehosteista, parhaasta äänileikkauksesta, parhaista äänitehosteista ja parhaasta musiikista (mutkikkaat Sound Mixing ja Sound Editing -kategoriat näin yksinkertaistaen suomentaen).

Tyypilliset epäillyt, voisi sanoa. Star Wars -elokuvien Oscar-taulukko menee näin:

  • Tähtien sota (1977): kuuden Oscarin voittaja (lavastus, pukusuunnittelu, ääni, leikkaus, erikoistehosteet, musiikki), kymmenen ehdokas (edellisten lisäksi paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja Alec Guinness miessivuosasta). Sai lisäksi erikois-Oscarin äänitehosteista.
  • Imperiumin vastaisku (1980): yhden Oscarin voittaja (ääni), kolmen ehdokas (edellisen lisäksi lavastus ja musiikki). Sai lisäksi erikois-Oscarin erikoistehosteista.
  • Jedin paluu (1983): neljän Oscarin ehdokas (lavastus, äänileikkaus, äänitehosteet, musiikki). Sai erikois-Oscarin erikoistehosteista.
  • Pimeä uhka (1999): kolmen Oscarin ehdokas (äänileikkaus, äänitehosteet, erikoistehosteet).
  • Kloonien hyökkäys (2002): yhden Oscarin ehdokas (erikoistehosteet).
  • Sithin kosto (2005): yhden Oscarin ehdokas (maskeeraus).
  • The Force Awakens (2015): viiden Oscarin ehdokas (leikkaus, äänileikkaus, äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki).
  • Rogue One (2016): kahden Oscarin ehdokas (äänileikkaus, erikoistehosteet).
  • The Last Jedi (2017): neljän Oscarin ehdokas (äänileikkaus, äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki).

Toisin sanoen: Ehkä hieman yllättäenkin jokainen Star Wars -elokuva on todella asetettu ehdolle Yhdysvaltain elokuva-akatemian arvokkaassa vuosijuhlassa. Mielenkiintoista nähdä, pystyykö Solo samaan!

Toisaalta vain kaksi Star Wars -elokuvaa on juhlinut gaalassa voittoa. Edellinen Oscar-voitto herui sarjalle jo 37 vuotta sitten Imperiumin vastaiskun äänistä – ellei sitten lasketa Jedin paluulle kolme vuotta myöhemmin virallisten kategorioiden ulkopuolella jaettua tehostepalkintoa. Eikä George Lucas voittanut Oscaria henkilökohtaisesti koskaan, mutta se on toinen tarina.

Ensimmäistä ja alkuperäistä Star Warsia lukuunottamatta ehdokkuudet jakautuvat myös herttaisen tasaisesti yleensä samoihin kategorioihin: ääniraitaan ja tehosteisiin. Hauskan poikkeuksen linjaan tekee Sithin koston ainoa, luova ehdokkuus parhaasta meikistä (jonka se muuten hävisi Narnian tarinoille).

Tässäkö syy Sithin koston meikkaus-ehdokkuuteen? Vai palaneessa Anakinissa?

Toinen – ja itse asiassa isompi – ylläri ehdokkuuksien rivissä on The Force Awakensin saavuttama ehdokkuus leikkauksesta. Editing-palkinto, vaikkei gaalan parrasvaloisin olekaan, kuuluu nimittäin elokuvaväen joukossa siihen ”tärkeämpään sarjaan”. Parhaan leikkauksen ehdokkuudet tapaavat mennä pääpalkinnon eli parhaan elokuvan ehdokkaille. Jo The Force Awakensin ehdokkuus oli siten suuri hatunnosto populaarin genre-elokuvan suuntaan (sitä paitsi voittaja oli toinen genre-elokuva, Mad Max: Fury Road, eikä sen vauhdille ollut todellakaan häpeä hävitä).

Sen sijaan toivoin kovasti The Force Awakensille efektipalkintoa, koska koin elokuvan palauttaneen koko Hollywoodia merkittävällä tavalla raiteilleen takaisin käsityöläisyyden kunnioitukseen ja toisaalta avanneen muun muassa BB-8:lla aivan uusia uria – muistattehan, kuinka vaikea oli uskoa, että pyörivää pallodroidia ei oltukaan vain lisätty kuviin tietokoneella. Nyt, pari vuotta myöhemmin näin tuntuu vain vahvemmin, mutta tuon ansaitsemansa palkinnon Star Wars -tiimi hävisi Ex Machinalle. Ehkä voisi myös sanoa, että The Last Jedissä tehtiin äänten puolella samantapaista mestarityötä hiljaisuuden käyttämisessä tällaisessa elokuvassa, mutta sen sarjan molemmat palkinnot myönnettiin viime yönä Dunkirkille. Sotaelokuvat ovat yleensä ennakkosuosikkeja sekä äänitehosteiden että äänileikkauksen kategorioissa.

Näiden The Last Jedin kohtausten äänimaailma on ainakin kehujen, ellei palkintojen arvoinen.

On oikeastaan epätodennäköistä, että Star Wars -elokuva Oscareita enää voittaakaan. Ellei aivan koko amerikkalainen elokuva-ala sitten unohdu tekemään jatko-osia ja uusintaversioita (kuten välillä tosin on tuntunut), Elokuva-akatemian jäsenet tuskin äänestävät minkään kategorian voittajaksi sarjansa yhdeksättä tai kymmenettä osaa. Kun The Force Awakens ei sitä tehnyt, minun on vaikea kuvitella, millainen olisi esimerkiksi se tehostekimara, jolla Star Wars -elokuva palkittaisiin, koska oletus joka tapauksessa on, että Star Wars -elokuvat näyttävät ja kuulostavat lajissaan hyvältä. Sama pätee musiikkiin: John Williams versioi itseään, ja vaikka The Force Awakensin soundtrack oli häneltä kuinka tyylikäs paluu, Williamsilla on jo Oscarinsa tästä samasta sarjastakin.

Olisiko Star Warsilla sitten mitään mahdollisuuksia muihin kuin näihin tavallisimpiin kategorioihinsa? Pukusuunnitteluun, jos Elokuva-akatemia oppisi ymmärtämään siinä lajissa muutakin kuin mekkoja? Kuvaukseen, kun näihin elokuviin kerran valitaan siihen pestiin Bradford Youngin (Solo) kaltaisia auteureja? Vielä rohkeammin unelmoiden käsikirjoitukseen? Tai, huh, näyttelijäpalkintoihin? Mikäänhän ei estä pokalla tarjoamasta, kuten viime vuonnakin nähtiin, mutta tuskin Disney-Lucasfilmkään ihan kaikkien näiden nimien puolesta oikeaa kampanjaa teki:

Luulen, että episodi IX:llä ei ole kummempia mahdollisuuksia kuin tällä VIII:llakaan – vaikka elokuva on vielä tekemättäkin. Sen taakka on palkintogaaloissa joka tapauksessa sama kuin The Last Jedin: tutun toisto. On turha toivoa Kuninkaan paluun tapausta, jossa viimeinen elokuva veisi kerralla edellistenkin osien jo ansaitsemat palkinnot, koska kaikki tietävät, ettei episodi IX ole mikään summaus kahdeksasta edellisestä elokuvasta. Se on itsenäinen teoksensa, jollaista jatko-osaksikin kutsutaan. Vaikka olisi kuinka hyvä sellainen, mitä tietysti kaikki toivomme!

Mitä tulee suuren yleisön seuraamiin näyttelijäehdokkuuksiin, ehkä juuri tänä vuonna Mark Hamillilla olisi periaatteessa voinut olla jotain saumaa näyttelijäehdokkuuteen – jossain sellaisessa galaksissa, jossa miespääosan Oscar-ehdokkuus ei olisi niin kilpailtu kategoria. Olisikohan sitä pitänyt tarjota sivuosasarjaan?

´The Last Jedin tuotannon aikana studion suunnalta nostateltiin varovaisesti ”Oscarin arvoinen suoritus” -hypeä. Se taisi sitten kaatua omaan mahdottomuuteensa.

Mutta entäpä episodisarjan jälkeen? Jos vaikkapa Rian Johnson muutaman vuoden päästä saisi luvan ja onnistuisi rakentamaan sellaisen Star Wars -elokuvan, joka paitsi kertoisi uutta tarinaa, myös oikeasti sekä näyttäisi että tuntuisi joltain muulta kuin siihenastiset Star Wars-elokuvat, tilanne voisi olla toinen. Sellainen elokuva voisi näyttäytyä uuden aikakauden Batman-leffan The Dark Knightin tavoin omana teoksenaan. Jos sellainen avaus vielä olisi onnistunut elokuva, sellaista uutta tuulta Elokuva-akatemia voisi tervehtiä toisenlaisella ehdokkuuksien kattauksella. Vai mitä sanotte?

Joka tapauksessa sopii muistaa, että Oscarit ovat vain Oscareita, ja useimmiten niissä useampi ehdokas olisi palkintonsa ansainnut. Jo ohimennen kehumiani The Last Jedin äänimaiseman taustoja esimerkiksi avaa hienosti tämä erinomainen vajaa puolituntinen dokumentti, jota katsoessa tekee mieli huutaa hurraata tätä harvoin huomattua taitoa ja taidetta kohtaan.

Mitä taas tulee näkyvämpään lajiin eli visuaalisiin tehosteisiin, nämä palkintogaaloja varten rakennettavat efektien ”purkuklipit” ovat minusta aina mahtavia:

Niin, ja nähtiinhän viime yönä itse Oscareissa sentään ihan lavalla asti Mark Hamill, Oscar Isaac, Kelly Marie Tran ja BB-8 – jakamassa animaatiopalkinnot.

The Last Jedi: Se hetki valon ja pimeän taistelussa kun puolet olivat samaa mieltä

Tämä on tavallaan lisäosa edelliseen blogimerkintääni, sillä osa tätä kirjoitusta oli aiemmin edellisen pohdinnan keskellä. Tämä on yritykseni kaivaa esiin ymmärrys erityisesti Luke Skywalkerin mutta myös muiden The Last Jedin Voimaa käyttävien hahmojen viesteistä ja opetuksista. Luonnollisesti kirjoitus spoilaa voimakkaasti elokuvaa.

Rey-and-Luke-Skywalker

Lähdetään siis Lukesta. Edellisessä kirjoituksessa moitin The Last Jedin antamien vastausten vähyyttä, ja toisaalta totesin, että elokuva kuitenkin onnistui mielestäni vastaamaan The Force Awakensin jättämistä kysymyksistä ehkä vaikeimpaan: miksi itse Luke Skywalker olisi kääntänyt selän galaksille. Selitys aukeni kolmetahoisen flashbackin kautta niin sanotulla Rashomon-mallilla (George Lucasinkin suosikkeihin kuuluvan Akira Kurosawan kuuluisa mestariteos kertoo samasta rikoksesta useiden eri hahmojen näkökulmista, ja sen kantavaa ideaa epäluotettavasta elokuvakerronnasta on sittemmin matkittu lukemattomia kertoja). Tämä tietenkin sopii mainiosti Star Warsiin, sillä kuten Obi-Wan Kenobi aikanaan opetti, asiat voivat olla totta tietyistä näkökulmista – olkoonkin että se tarkoittaa, että uuden episodin kirjoittaja-ohjaaja Rian Johnson näin rikkoo vanhaa Star Wars -sääntöä ”ei flashbackeja”. Ei se mitään, sillä tämä episodi suorastaan kertoo perinteiden hylkäämisestä uuden tieltä, mihin tulen tässä kirjoituksessa hetken kuluttua.

The Last Jedin Rashomon-kertomuksen ensimmäisessä versiossa Luke jättää jotain sanomatta, mutta hänen jälkimmäinen versionsa ja Kylon näkökulma ovat molemmat yhtä totta. Luke harkitsi nuoren oppilaansa surmaamista vain ohikiitävän hetken ajan, mutta Kylo aivan perustellusti tulkitsi Luken tulleen näin tekemään, ja valitsi siinä hetkessä pimeän puolen. Näin ovat siis totta myös molemmat Reyn esittämät teoriat: Kylo kyllä varmasti petti Luken, mutta myös Luke viime kädessä loi Kylon. Tämän synkän ja myrskyisen yön muisto varjostaa Luken koko loppuelämää, ja näin ollen Luken perustelut päätöksestään lopettaa jedien aika ja vetäytyä odottamaan omaa kuolemaansa ovat uskottava yhdistelmä henkilökohtaista häpeää ja epäonnistumisen tunnetta.

luke-artoo-jedi-massacre

Luke ei enää usko, että organisoituneesta jedi-uskonnosta olisi mitään hyötyä galaksille. Ainakaan hän ei usko, että hän itse pystyisi sitä kenellekään turvallisesti opettamaan, ja hänhän on ”viimeinen jedi”, joten se siitä. Siinä missä Han Solo ja Leia Organa vetäytyivät poikansa menettämisen jälkeen ”takaisin siihen, missä olivat hyviä”, Luke rankaisee itseään virheestään irrottamalla itsensä jopa kokonaan Voimasta.

Tämä on kuitenkin vain tausta elokuvan varsinaiselle jediopetukselliselle annille. Taustaksi myös tämä: kirjoitin noin vuosi sitten spekulaation uudesta trilogiasta sille tuolloin julkistetun Viimeinen jedi -otsikon ja monien muiden viime vuosina annettujen vihjeiden saattelemana. Ajatukseni oli, että koko tämä Star Wars -sarjan kolmas trilogia saattaa itse asiassa kertoa siitä, kuinka vanhojen jedien aika todellakin lopullisesti päättyy, mutta uusien, parempien jedien aika alkaa. Ja kuinka nämä uudet jedit eivät enää suhtaudu asioihin vanhojen jedien (ja sithien) tavoin jyrkän mustavalkoisesti, ja siten onnistuvat entisiä paremmin löytämään oman tasapainonsa pimeän puolen houkutusten ja valon puolen hyveiden välillä. The Last Jedin jälkeen minusta tuntuu siltä, että mikään uuden trilogian varsinaisia juonia koskevista spekulaatioistani ei liene osunut yhtä oikeaan kuin tämä henkisempi veikkaukseni.

tpm-jedi-council

Luke Skywalkerin pohdinnat vanhojen jedien epäonnistumisesta ja hybriksestä ovat uusien elokuvien tärkein kurotus tämän saagan episodeihin I-III eli George Lucasin prequeleihin, joiden aikana jedijärjestö oli viimeisen kerran voimissaan. Luke opettaa Reylle, että legendaarisina ylistetyt jedit olivat itse asiassa ylimielisiä voiman/Voiman tunnossaan, eivätkä pystyneet edes huomaamaan pahuuden nousua lähellään. Vielä tärkeämpi Luken oppitunneista on kalliolla pidetty ensimmäinen, jossa hän perustelee Voiman sijaitsevan kaiken elävän ja elottoman välissä, eikä tuon kaikkea sitovan energian kauneus piittaa vähääkään siitä, nosteleeko joku jediksi itseään kuuluva onneton elollinen kiviä vai ei. ”On turhamaista väittää, että Voima kuolisi jedien mukana”, Luke lopettaa oppitunnin.

Luken opetukset onnistuvat hämmästyttävästi sekä tukemaan Lucasin tarinoita (siltä osin kuin kyse on siitä, että Lucasin prequelien jedit todella olivat ylimielisiä) että purkamaan niitä (siltä osin kuin Luke puhuu Voiman kuuluvan kaikille). Luken sanat ja elokuvan aivan lopun voimakas viesti Voimaa tietämättään käyttävästä tallipojasta käytännössä retconnaavat Lucasin näkemystä, mutta nimenomaan takaisin sarjan alkuperäisille lähteille. 1970-luvulla nimittäin George Lucaskin oli vielä sitä mieltä, että Voima kuului kaikille ja kenen tahansa oli mahdollista löytää se sisältään – ja se olikin paljon voimauttavampi viesti kuin se, että homma hoituu synnynnäisiltä sankareilta jotka tunnistetataan midikloriaanimittarilla.

Luke on siis The Last Jedissä yhtä aikaa luovuttanut että päättänyt vapauttaa edustamansa opit kaikille – lopettamalla niiden välittämisen eteenpäin. Viesti on auktoriteettien vastainen, tasa-arvoinen ja samalla yksilönvapautta puolustava.

Samaan aikaan Luken opetuksissa on kuitenkin myös ristiriita. Mestari antaa kalliolla ensin ymmärtää, ettei aio kouluttaa Reytä ja että jokainen galaksissa on vapaa etsimään itse oman Voima-suhteensa, mutta kun Rey nimenomaan itseopiskelee pimeän puolen luolassa ja vertaiskeskustelemalla Kylon kanssa, tämä ei olekaan Lukesta viisasta. Ensi-iltapäivän katsomiskertojen jälkeen olin hämmentynyt tästä, ja samoin elokuvan loppupuolen Lukesta; siitä, että vaikka Rey ei onnistu houkuttelemaan Lukea kouluttamaan häntä, Luke lopussa uskoo Reystä sittenkin tulevan jedin aivan omillaan. Uskon nyt keksineeni ratkaisun, mutta tässä välissä on syytä vaihtaa hetkeksi puolta.

kylo-ren-the-last-jedi

Kylo Renin uskonkappaleet ovat nimittäin hämmästyttävän samankaltaiset kuin Luken. Luke on päättänyt, että jedien on aika loppua, ja Reyn otettua muutamat tunnustelevat askeleensa pimeän puolelle hän päättää jopa polttaa jedien muinaiset kirjoitukset. Aivan tästä samasta puhuu myös Kylo: ”Anna menneisyyden kuolla. Tapa se, jos sinun on pakko.”

Voisi jopa sanoa, että Kylo ja Luke haluavat Reyltäkin aivan samaa asiaa (tai no, Kylo saattaa haluta myös pusuja). Molemmat kehottavat Reytä kasvamaan omaksi itsekseen menneestä välittämättä, ja Jakkun autiomaasta pari päivää sitten lähteneen Rey-paran pitäisi vain tietää, mikä hän uuden voimansa kanssa haluaisi olla. Valtaistuinsalissa Kylo itse päästää oman opetuksensa mukaan irti myös opettajastaan yksinvaltias Snokesta (ja tappaa tämän, koska hänen on pakko). Reylle hän ilmoittaa, että kaiken entisen on aika päättyä: jedien ja sithien.

Kylo on siis lopputaistellessaan Luken kanssa melkein samaa mieltä kuin Luke. Toki Kylon tulkinta siitä, mitä kaiken lopettaminen tarkoittaa, on koko ajan täysin erilainen kuin Luken. Kylolle entisen päättyminen tarkoittaa sen väkivaltaista lopettamista, kun Lukelle se tarkoitti elokuvan alussa henkilökohtaista rauhallista kuolemaa ja galaksin jatkamista ilman jedejä omalla painollaan luonnon kiertokulun tapaan. Lopputaisteluun mennessä Luke on tosin jo muuttanut, tai ainakin hienosäätänyt, mielipidettään, mihin tulen kohta.

Tällaisilla hyvän ja pahan viestien parallelioilla (ja trilogian keskimmäiselle osalle luonteenomaisella asioiden keskeneräisyydellä – varsinainen päähenkilömme Rey on näiden viestien keskellä elokuvassa melkein passiivinen) on varmasti osansa siinä, että osa katsojista pitää The Last Jediä elokuvan kerran nähtyään sekavana. Uskon, että ainakin tältä osin elokuvan arvostus vielä ajan kuluessa nousee. En mitenkään usko, että nämä opetusten ristiriidat ja päällekkäisyydet olisivat käsikirjoituksessa vahingossa.

the-last-jedi-books-in-tree

Palaan Lukeen ja otan mukaan cameon tekevän Yodan, jonka viesti ei todellakaan ole ensikatsomalla sen selvempi. Suomessa Yodan opetuksen ymmärtämistä hankaloittavat vielä erikseen kaksi kriittistä käännösvirhettä tärkeissä lauseissa. Kun Yoda sanoo ”Pass on what you have learned” viitaten myös epäonnistumiseen suurena opettajana, hän ei tarkoita ”opetusten unohtamista”, vaan opitun siirtämistä eteenpäin. Ja kun Yoda sanoo, ”We are what they grow beyond”, hän ei tarkoita opettajien olevan ”sellaisen yläpuolella”, vaan että mestareiden rooli on jäädä heidän ohitseen kasvavien oppilaiden taakse. Ja että tämä on mestareiden todellinen taakka.

Siispä. Voimahaamu-Yoda sysää Lukeen vauhtia tuikkaamalla tuleen jedikirjoitukset mukamas sisältävän puun, jonka Luke mukamas päättäväisesti aikoi polttaa. Yodan opetus Lukelle on, että aivan oikein, vanhoista asioista on tosiaan viimein aika päästää irti. Käkättävä Voima-haamu on itse asiassa pohjimmiltaan samaa mieltä kuin Luke: ei Reyn kannata opetella jediksi muinaisten jedien, prequelien jedien eikä Luken itsensäkään tapaan.

Tämä(kin) on varmasti osasta katsojista aivan ristiriitaista, sillä olihan Yoda Imperiumin vastaiskussa sitä mieltä, että Luke ehti saada häneltä aivan liian vähän jedikoulutusta, vaikka Luke sentään vietti Yodan opissa Dagobahilla paljon pitemmän ajan kuin Rey tässä Luken luona. Minusta tämä muutos kuitenkin sopii myös Lucasin prequelien ja originaalien Yodan opetusten jatkoksi: Yodan voi nimittäin tulkita jo prequelien aikana ottaneen opikseen, sillä kun vanha vihreä aikanaan piti 10-vuotiasta Anakinia liian vanhana koulutettavaksi jedien jalojen aatteiden muottiin, oli hän Sithin koston lopussa, jedien tuhon jälkeen, jo sitä mieltä, että Luken ja Leian kannatti ensin kasvaa ihmisiksi aivan perimästään tietämättä sen sijaan, että heitä olisi vauvasta asti koulittu superjedeiksi. Voimaan yhtyneen Yodan on siis täytynyt tajuta olleensa vielä Lukeakin kouluttaessaan väärässä: Luke ei tarvinnut lisää koulutusta kohdatakseen Vaderin, hänen oikeassa ollut sydämensä riitti. Kuten Yoda sanoo: oppilaat ohittavat mestarinsa.

(Tosin Yodan sanoista ”Reyllä on jo kaikki, mitä hän tarvitsee” tekee ainakin minusta hyvin kierot se, että elokuvan lopussa näemme Reyn itse asiassa jemmanneen jedien muinaiset kirjat Falconille. Minusta on ihan ilkeää, että Yoda kaikkivoipana henkenä tämän kaiketi tiesi, ja silti antoi Luken ymmärtää Reyllä olevan kaiken tarvittavan ilman niitäkin – mutta jos tämäkään ei ole huonoa käsikirjoittamista, se on kai sitten pantava Yodan höppänyyden nimiin…)

Avain Yodan viestiin on joka tapauksessa kohta epäonnistumisesta suurena opettajana. Aiemmin elokuvassa, Reyn toisella oppitunnilla temppelissä, Luke sanoo jedien perinnön olevan epäonnistuminen. Kuitenkin vasta Yodan sanoista hän ymmärtää, että tämä ei olekaan huono asia. Epäonnistumisesta on otettava opiksi.

Luke-the-last-jedi

Tämä tulkinta selittää Luken ratkaisun ja mielenmuutoksen. Hän ymmärtää olleensa oikeassa siinä, että hänen aikansa, ja samalla vanhaan perinteeseen nojaavien jedien aika, todella on ohi – mutta väärässä siinä, että se tarkoittaisi kaikkien jedien loppua. Jos Anakinin tehtävä tässä suuressa saagassa oli tuoda tasapaino Voimaan pyyhkäisemällä olemattomiin ensin vanhat jedit ja sen jälkeen hetken vallinneet sithit, on viimeisten vanhojen jedien kouluttaman Luken tehtävä katkaista tuo perinne lopullisesti. Vaikka Reylle jäävät ne tuhansia vuosia vanhat kirjat, hänellä ei ole juuri myyttejä ja legendoja kummempaa käsitystä prequel-aikojen jedien uskomuksista. (Ellei hän sitten myöhemmin harrasta haamukokouksia Luken, Obi-Wanin, Yodan tai Anakinin kanssa, mutta se on toinen juttu.)

Luken lopputaistelun viesti Kylolle – ”Minä en ole viimeinen jedi” – on, että jediys ei tarkoitakaan tiettyjen opinkappaleiden seuraamista. Se, mitä Rey edustaa, on uutta jediyttä. Mutta jediyttä se on yhtä kaikki.

Lukella on kuitenkin lopussa toinenkin, tärkeämpi viesti, ja se on viesti koko galaksille. Mielestäni loppukohtaus on todella hieno paitsi visuaalisesti, myös sanomallisesti. Luke siis palaa auttamaan sisartaan ja galaksia hädän hetkellä, ja rikkoo elokuvan alun sanansa siitä, ettei todellakaan aikoisi ”marssia yksin koko First Orderia vastaan valomiekka kädessään”. Mutta koska Luke on oikeasti paikalla vain kuvajaisena, hän ei todellisuudessa riko lupaustaan olla tarttumatta enää valomiekkaan. Me katsojana saamme vielä kerran nähdä Luken taistelemassa (samuraivaikutteisten jedien kaikkien aikojen samuraivaikutteisimmassa taistelussa), mutta kyseessä on silti se pasifistinen Luke, joka heitti valomiekan kädestään Jedin paluussa todeten keisarille olevansa jedi kuten isänsä ennen häntä. Jos Luke kadottikin tiensä välillä, harkiten hetken pahaksi kasvavan Benin murhaamista, nimenomaan lopputaistelu todistaa, että hän on löytänyt sen jälleen.

Taistelullaan Luke ei tarkoita voittaa eikä käännyttää Kyloa, vaan antaa toivoa koko galaksille (siinä edellisessä kirjoituksessa jo kirjoitinkin, että The Last Jedissä on jatkuvasti kyse toivosta). Tieto siitä, kuinka myyttinen Luke Skywalker kesti kaiken First Orderin tulivoiman ja lopulta katosi voittamattomana uuden yksinvaltiaan Kylo Renin edestä, kiirii varmasti sotilaiden riveistä halki koko sotavoimien ja galaksin. Hurjalla tempulla on varmaankin viesti Kylollekin, koska ”ei kukaan ole koskaan oikeasti poissa”, ja se viesti on, että valo voittaa lopulta aina pimeän. Mutta eiköhän juuri muiden katsojien kautta sana taistelusta leviä pian Canto Bightin talleihinkin, kuten elokuvan lopussa nähdään. Eiköhän juuri siten saa alkunsa se uusi kapina, joka episodissa IX nousee. Näin poika, joka tämän sarjan alkupisteessä oli galaksin uusi toivo, on kuollessaan jälleen galaksin toivo.

JediGhosts-anakin-yoda-ben-ROTJ

Niin, kuollessaan. Elokuvan lopussa siis sankarimme Luke Skywalker on kuollut, ja samoin on kuollut jedikunta sellaisena kuin sen tunsimme. Siis se jedikunta, jonka Luke vaikutti Jedin paluun lopussa pelastavan ja jonka me expanded universe -tarinoita vuosien 1991-2012 välillä ahmineet jopa kerran jo näimme nousevan. Käytännössä kuolevan vaikuttaa myös Skywalkerien suku: jäljellä ovat enää ulkoelokuvallisista syistä tuhoon jo tuomittu Leia-parka ja pimeydelle menetetyltä vaikuttava Kylo. ”Ei kukaan ole koskaan oikeasti poissa”, sanoo Luke tosiaan ennen loppuaan Leialle, mutta hän tuntuu tarkoittavan enemmänkin samaa, mitä Neil Gaiman The Sandman-sarjakuvan kauniissa loppulauseessa ”Everything changes and nothing is truly lost”: menneisyys ei ole tapahtunut turhaan, vaikka siitä jäisi jäljelle vain muisto. Jos näinkin tulkitaan, Luke tarkoittaa myös itseään ja ehkä jopa kaikkia jedejä.

Ymmärrän hyvin, jos tämä viesti ei tunnu hyvältä kaikista. Mutta jos nimenomaan Luken kuolema (joko sinänsä tai juuri tällä tavalla) tuntuu väärältä, haluan tehdä pitkän kirjoituksen päätteeksi vielä yhden huomion.

The Last Jedin alussa Luke oli siis eristänyt itsensä Voimasta ja tullut Ahch-Ton kaukaiselle saarelle kuolemaan. Vaikka hän ei koskaan enää fyysisesti poistunut tuolta saarelta, hän silti teki tämän elokuvan aikana päätöksen, joka muutti hänen kuolemassaan kaiken.

Sillä eikö teistäkin The Last Jedin alussa Luke ollut siis päättänyt kuolla yhtymättä Voimaan Obi-Wanin, Yodan ja Anakinin tapaan?

Luke on saarella, mutta toinen Skywalker puuttuu

Silläkin uhalla, että joudun vähän kertaamaan edellistä, Reyn vanhempien arvoitusta käsittelevää kirjoitustani, otan tämän ihan omaan käsittelyynsä. Kirjoitusta ovat innoittaneet Antin ja SithFiston kommentit tuon merkinnän perässä. Jälleen kyseessä on spekulatiivinen kirjoitus, ei spoilaava!

Tarkoitan kysymystä, johon liittyvää spekulaatiota ei hämmästykseni juuri näe kansainvälisissäkään Star Wars -intoilun piireissä. Kysymystä, joka (myönnän että ymmärrettävästi) on jäänyt Reyn arvoituksen, Snoken henkilöllisyyden ja Luken saaritekemisten pohdinnan varjoon, vaikka sen itse asiassa ehkä pitäisi olla aivan uuden trilogian ytimessä.

Nimittäin: Missä on Anakin Skywalker?

anakin-skywalker-hayden-rots

”Muistatteko minut?”

Selitänpä tai kertaanpa ensin vanhan jutun, koska George Lucas ei (lupauksistaan huolimatta!) selittänyt sitä prequeleissaan kovin hyvin. Miksi jedit Ben Kenobi ja Yoda katoavat kuollessaan originaalitrilogiassa, mutta prequel-trilogian jedit eivät?

Ei toki missään nimessä siksi että Lucas olisi keksinyt selittää katoamistempun vasta originaalien ja prequelien välisinä vuosina (…), vaan kaanonin mukaan näin. Anakinin ensimmäinen mestari, omapäinen jedi Qui-Gon Jinn kuolee Darth Maulin käsissä, mutta sitä ennen hän on salaa melkein oppinut muinaisen, tuonaikaisille jedeille vieraan tekniikan, jonka avulla tietoisuuden voikin säilyttää kuoleman jälkeen. Qui-Gon ei tuntenut tekniikkaa eläessään tarpeeksi hyvin, ja pystyy siksi ilmaantumaan vain pelkkänä äänenä, mutta siten hän kykenee auttamaan Yodaa ja myöhemmin Obi-Wania oppimaan koko tempun. Niinpä nämä myöhempien aikojen pasifistit liukenevat kuolemansa hetkellä Voimaan kuten Qui-Gon on heitä ohjeistanut, voidakseen auttaa Lukea voimakkaampina. Tämän selityksen Lucas jemmasi The Clone Wars -sarjan loppupuolelle, ja se on siis täysin kaanonia.

(Miten Anakin sitten pystyy samaan, vaikka Darth Vaderille moista temppua ei kukaan paljastanutkaan ja vaikka hänen sisältään palannut jedi Anakin kuolee hetikohta Vaderin jälkeen? No, Lucasfilmin puhemiehen Pablo Hidalgon mukaan Lucas vastasi tähän kysymykseen yhtiön sisällä kysyttäessä, että Anakin ”sai apua toiselta puolelta”.)

JediGhosts-anakin-yoda-ben-ROTJ

Voima-haamut ovat ajan ja paikan ulkopuolella, joten selvähän se, että heistä yhden näyttelijä saattoi olla vasta taapero kahden muun kuvaamisen hetkellä.

Oikein hyvä, mutta mitä Endorin iltajuhlissa kummitelleille Voima-haamuille tapahtui Jedin paluun jälkeen? Luken tekemisistä ja jedien tulevaisuudesta kiinnostuneita haamuja on siis tuossa vaiheessa jo kolme, tai jopa neljä, jos Qui-Gonillakin on vielä kiinnostusta tällaisiin maallisiin asioihin. Kummitustarinoissahan tällaiset haamuoppaat usein ”jatkavat matkaa”, mutta Obi-Wanilla kiinnostusta tuntuu todistettavasti riittävän vielä The Force Awakensin aikaankin: puhutteleehan hän Reytä ääneen tämän Forceback-näyn päätteeksi.

Oheisteoksissa Lukekin on yleensä tavannut palaveerannut kolmikosta Obi-Wanin kanssa. Se onkin siinä mielessä aivan luontevaa, että alkuperäinen elokuvahan antaa selvästi ymmärtää, että vanha Ben uhraa itsensä tietäen voivansa auttaa Lukea rajan takaakin, ja kuitenkin itse elokuvissa nuo opetustilaisuudet jäävät melko vähiin. Episodin VI jälkeisiä haamuhommia ei kuitenkaan ole vielä mitenkään käsitelty nykyisessä kaanonissa, jossa Luke Skywalkeria ei ylipäätään ole vielä juuri nähty Jedin paluun ja The Force Awakensin välisissä tarinoissa.

(Viime vuonna julkaistu Bloodline-kirja sen sijaan käsittelee Leian suhtautumista biologisen isänsä henkilöllisyyteen siinä määrin, että katson ilmaistuksi, että Leia ja Anakin eivät ole keskustelleet. Vaikka olisihan Anakinilta ollut miehekäs teko käydä pyytämässä erästäkin kidutusta anteeksi!)

luke-ben-ghost-rotj.jpeg

Jedin paluussa haamu-Ben on jopa niin fyysinen, että istuu.

Kaiken saagan sisäisen järjen mukaan myös Anakin Skywalkerilla olisi, tuota noin, melko paljon puhuttavaa pojalleen. Ajattelen, että Luken jedikäsitykseen luulisi vaikuttavan vähintään Yodan opetusten verran se, mitä hänen isälleen aikanaan tapahtui.

Minusta tuntuu uskottavalta, että Luke (Mark Hamill) olisi aloittanut jedikoulunsa vasta vuosia Jedin paluun jälkeen juuri siksi, että hänen täytyi ensin huolellisesti pohtia opettajiensa ja isänsä sanoja tietääkseen, miten välttää näiden virheet. Samoin kuin se, että kun ne virheet sitten kuitenkin toistuivat Ben Solon ottaessa nimen Kylo Ren, tämä olisi saattanut olla melko painavakin peruste Luken The Last Jedin teaserissa kuultuun päätökseen: ”Jedien on aika päättyä”.

Ja niin, Kylo Ren (Adam Driver)! Tuo isoisänsä alter egoon pakkomielteisesti suhtautuva pimeän puolen oppilas, joka The Force Awakensissa anelee Vaderin kypärää näyttämään ”jälleen” pimeän puolen mahdin. Itse olen tulkinnut Kylon hämmentävän yksinpuhelu-kohtauksen (rohkea veto pahishahmon tyypittelyksi, muuten) eräänlaiseksi rukoukseksi: en usko, että Kylo on aiemminkaan nähnyt mitään, mutta pimeän puolen paremmuuteen uskovana hän uskoo nähneensä, ja pyytää heikolla hetkellä talismaaniaan avukseen. Mutta, kuten Antti viime merkintäni kommenteissa huomauttaa, kohdan voi kyllä tulkita niinkin, että Kylo(kin) on todella tavannut Anakinin.

kylo-ren-darth-vader-helmet

Vaari tuu ikkunaan, täällä huutaa Kylo!

Tähtään siis tähän: jos katson tähänastista kaanonia, se suorastaan vaatii, että Anakin Skywalkerin Voima-haamu esiintyisi joko episodissa VIII tai IX.

Kylo Ren kirjaimellisesti kerjää Anakinia pitämään hänelle ”Älä sie hiton nulikka auvo päätäs” -puhuttelua. Jos Kylon koko pimeä puoli -usko perustuu Vaderin ylivertaisuuteen, mitä hän ajattelisikaan, jos entinen Vader tulisi itse sanomaan hänelle tajutessaan kuollessaan olleensa väärässä?

Myös Luken tarina tarvitsee Anakinia. Koska The Last Jedi käsittelee selvästi (nimeään myöten) jedien menneisyyttä ja tulevaisuutta, on tuon murroskohdan keskeisen vaikuttajan puuttuminen keskustelusta oikeastaan yhtä huutava aukko kuin olisi, niin, Luken itsensä puuttuminen olisi.

Ja mitä tulee uuden trilogian varsinaiseen päähenkilöön, mitä suoremmin Rey kirjoitetaan ”vahvimmaksi jediksi Anakinin jälkeen” tai ”ennustusten uudeksi toteuttajaksi”, sitä enemmän myös hänen tarinansa hyötyisi Anakinin tarinan käsittelystä.

Ulkoelokuvallisena vaikuttimena meillä on vielä Lucasfilmin ilmeinen halu kytkeä uudet Star Wars -tarinansa mahdollisuuksien mukaan sen tunnetuimpaan hahmoon. Pelkkä Vaderin kypärä -kohtaus The Force Awakensissa oli episodin keskeisimpiä saagan kokonaisuuden kannalta, mutta kyllä sitä markkinoinnissakin osattiin käyttää.

rogueone-trailer-vader

Sanaa ”ikoninen” käytetään usein väärin, mutta Vaderin hahmoa kuvaamaan se kuuluu.

Mutta tietenkin ymmärrän, mistä tässä kenkä puristaa. Ongelma on, että virallisen, peruuttamattoman kaanonin mukaan Anakin Skywalkerin Voima-haamu näyttää Hayden Christenseniltä. (Vaikka tämä muutos kuuluu Lucasin special editionien inhotuimpiin ja vaikka itsekään en siitä elokuvankatsojana pidä, se on itse asiassa yksi sisällöllisesti perustelluimmista muutoksista: kun saagan katsoo kokonaisuutena, on kiistatonta, että Anakin Skywalker ei koskaan näyttänyt siltä, miltä Sebastian Shaw Jedin paluun lopussa.)

Star Wars -fanit sulattaisivat toki Christensenin paluun. Tämän vuoden Celebrationin vierailunsa yhteydessä hänet otettiin hurraten vastaan. Olen itsekin sitä mieltä, että Christensen on täysin syytön (ainakin lähes) kaikkeen häntä kohdanneisiin haukkuihin: prequelien Anakin on sellainen kuin on, koska George Lucas ja vain George Lucas halusi hänestä juuri sellaisen. Suomessa saattaa myös unohtua, että on olemassa suuri yleisö, jolle Anakin on yksi läheisimmistä Star Wars -hahmoista: yleisö, joka on kasvanut prequelien tai The Clone Wars -sarjan kanssa.

Mutta todella suurelle yleisölle, siis esimerkiksi originaalitrilogiaa nostalgisoivalle yleisölle, ja ehdottomasti esimerkiksi suomalaiselle suurelle yleisölle, koko ajatus Christensenin ilmestymisestä uuteen trilogiaan tuntuu mahdottomalta – ainakaan ääni-cameota suuremmassa roolissa. Niin moni prequeleja vihaa, ja niin monen vihaan liittyy juuri Hayden Christensen -parka, etten usko Lucasfilmin haluavan viitata niihin näin osoittelevasti.

Paljon mahdollisemmalta, itse asiassa suorastaan todennäköiseltä, tuntuu Yodan, Obi-Wanin tai jopa molempien mahdollinen ilmaantuminen haamuna episodiin VIII tai IX. Näyttelijät Frank Oz ja Ewan McGregor ovat käytettävissä, ja he selvisivät suuren yleisön silmissä prequeleistakin kunniallisen tahrattomina. Voin kuvitella, että he viittaavat osuudessaan jotenkin kumppaniinsa (”terkkuja iskältä, lähti käymään auringossa”?), mutta että Anakinia ei nähdä. Vaikka minusta hänen poissaolonsa siis pitäisi kyllä selittää.

rey-finn-falcon-10-biggest-force-awakens-mysteries

”Ai kuka? Luulin että hän oli vain myytti.”

Tässä mielessä yksi edellisessä kirjoituksessa esittelemistäni Rey-teorioista saa siis arvaamatonta ulkoelokuvallista potkua. Jos Rey paljastuisi Anakinin reinkarnaatioksi, kuten jotkut ihan vakavissaan ovat spekuloineet, olisi valkokankaalla ainakin selitys Anakinin Voima-haamun puuttumiselle. Anakinin henki ei voisi käydä valaisemassa asioita Kylolle, koska se olisi uudessa kehossaan vasta matkalla kohti hetkeä, jossa pelastaa Kylon pimeältä puolelta ja johtaa jedit uuteen, tasapainoisemman opetuksen aikakauteen (kuten uskon Reyn lopulta tekevän ihan riippumatta siitä, tuodaanko Star Wars -sarjaan jälleensyntymää vai ei).

Mutta kaanonin juonen kannalta Luken ja Anakinin tai Kylon ja Anakinin välisen keskustelun puuttuminen on kyllä suuri sääli. Kirjoissa tai sarjakuvissa sitten joskus?

40 vuotta tähtien sotaa

Paljon onnea vaan! George Lucasin ohjaama elokuva Star Wars, myöhemmin tunnettu myös episodina IV ja lisätyllä alaotsikollaan A New Hope, sai ensi-iltansa 25.5.1977, tasan 40 vuotta sitten. Paljon on-ne-aa vaan!

Tähän mennessä tapahtunutta:

1977
Star Wars saa ensi-iltansa. Se on, tuotanoin, aikasmoinen hitti. Sellainen hitti, jonka jäljiltä koko länsimainen elokuvateollisuus ei ole enää entisensä. Suomessa ensi-ilta tosin mahtuu hädin tuskin merkkivuoden puolelle: se on vasta 16. joulukuuta. Lisää Suomi-viivästyksiä seuraa.

1978
Leigh Brackett kirjoittaa ensimmäisen version jatko-osan käsikirjoituksesta – ja kuolee syöpään ennen kuin tarinaan ehditään lisätä edes erästä isä-poika-suhdetta. Marraskuussa ensi-iltansa saa ensimmäinen Star Wars -spinoff, Holiday Special, joka, tuotasnoin, ei ole varsinaisesti hitti.

1979
Imperiumin vastaiskua filmataan muun muassa Norjassa. Elokuva ylittää budjettinsa ja on yhä melkoinen riski – jonka Lucas ottaa henkilökohtaisesti, rahoittaessaan elokuvansa tästä lähtien itse.

1980
Imperiumin vastaisku saa ensi-iltansa. Edeltäjäänsä filosofisempi ja käänteissään jopa shokeeraava elokuva sinetöi lopullisesti sarjan aseman, sillä sen jälkeen sen paremmin kriitikot kuin suuri yleisökään eivät voineet sivuuttaa elokuvasarjaa alkuperäisleffaan kiteytyvänä yksittäistapauksena, kuten tätä ennen (vaikkapa Tappajahain tapauksessa) oli tavallista. Tavallista tapausta suuremmista suunnitelmista todisti myös alkuskrolli, jossa katsojat kohtasivat nyt alaotsikon ”Episodi V”. Huh?

1981
Tekeillä oleva kolmas elokuva hahmottuu paitsi trilogian, myös koko tarinan päätökseksi. Väsynyt ja toisaalta muistakin elokuvahankkeista innostunut Lucas haluaakin kääriä koko tarinan kasaan yhdessä elokuvassa, hyläten ajatuksensa kuusiosaisesta Luke Skywalkerin tarinasta. Lucasin ja Lucasfilmin toinen menestyssarja saa alkunsa Kadonneen aarteen metsästäjien ensi-illan myötä.

1982
Kolmatta Star Wars -elokuvaa kuvataan salanimellä Blue Harvest ja tarkoitetulla otsikolla Revenge of the Jedi. Kumpaakaan ei nähdä aikanaan valkokankaalla: kosto vaihtuu paluuksi alle puoli vuotta ennen ensi-iltaa.

1983
Jedin paluu. Elokuva voittaa seuraavana vuonna (ainakin toistaiseksi) viimeisen Star Wars -Oscarin, joka tosin on erikoispalkinto efekteistä, eikä siis kilpasarjan pysti. Vaikka elokuvasarja näyttää selvästi päättyvän, on suosio kova: esimerkiksi Suomessa Semic alkaa vasta nyt julkaista säännöllistä Star Wars -sarjakuvalehteä.

1984
Caravan of Courage: The Ewok Adventure – ensimmäinen eräänlainen spinoff-elokuva, joiden mahdollisuus kuuluikin Lucasin visioon jo varhain. Tosin tämä kotimaassaan suoraan kiitospäiväksi telkkariin tehty lastenelokuva ei juuri viittaa Star Warsiin, nimiosan karvapallojen asiayhteystuttuutta lukuunottamatta. Suomessa ja monessa muussa Euroopan maassa elokuvan voi kuitenkin nähdä teattereissakin.

1985
Alkuperäisten Kennerin lelulinjastojen jo lopetellessa tuoteperhe jatkaa hiipumistaan lastenviihteen kautta koukaten. Ewok-elokuvan jatko-osan lisäksi päivänvalon näkevät ensimmäiset Star Wars -animaatiosarjat Droidit ja Ewokit. Edellistä tehdään vain 13 jaksoa, jälkimmäistä jopa 35. Etenkään ewok-sarjalla ei ole käytännössä mitään tekemistä Star Warsin kanssa. Suomessa ensimmäinen Tähtien sota nähdään ensimmäisen kerran televisiossa.

1986
Marvelin alkuperäinen Star Wars -sarjakuvalehti päättyy Yhdysvalloissa numeroon 107. Suomessa Star Wars -sarjiksia riitti Semicin julkaisutahdissa vielä seuraavaksi vuodeksi. Uusia elokuvia ei ollut tulossa, joten aika aikansa kutakin. 1980-luvun pop-kulttuurissa taisi olla vielä hetken He-Manin vuoro, jonossa odotti jo Turtles.

1987
Disneylandissa avataan virallisella lisenssillä Star Tours -vuoristorata. Erään avaruustaistelijan nimi palaa valkokankaille: Lucasfilmin äänitehosteisiin keskittyvä tytäryhtiö saa nimen Skywalker Sound. Mel Brooks julkaisee parodiaelokuvansa Space Balls.

1988
Hiljaisuus syvenee. Uuden Star Wars -fiksin saavat vain roolipelaajat: käytännössä ainoat näinä vuosina julkaistut uudet Star Wars -nimikkeet kuuluvat West End Gamesin roolipeliin. Lucasfilmin vuoden elokuvat ovat Willow ja Tucker: The Man and His Dream – kaukana kaukaisesta galaksista, molemmat.

1989
Originaalielokuva valitaan Yhdysvaltain kongressin kirjastoon kulttuurisesti merkittävänä teoksena. Mikähän versio siellä muuten nykyään on?

1990
Täysi hiljaisuus. Käsittääkseni Star Warsin 40-vuotisen historian tyhjin vuosi. Mutta se on hiljaisuutta räjähdyksen edellä. Pinnan alla kytee jo.

1991
Imperiumin perillinen, Timothy Zahnin myöhemmin Thrawn-trilogiaksi kutsutun kirjatrilogian avausosa julkaistaan. Sattumalta samaan aikaan päivänvalon näkee myös Dark Horse -kustantamon sarjakuva Dark Empire, jonka sivujen väreissä ei juuri päivä paista. Jedin paluun jatko-osiksi (alunperin toisistaan tietämättä!) kynäillyt tarinat sisältävät myöhemmin kliseinä pidettäviä superaseita ja päähenkilöiden klooneja, mutta ne näyttelevät äärimmäisen tärkeää roolia Star Warsin kasvamisessa aikuiseksi kasvaneelle yleisölle(kin) suunnatuksi franchiseksi. Lisää sarjakuvia ja kirjoja seuraa nopeasti perässä.

1992
Lucas ja Lucasfilm häärivät toisen pääluomuksensa, Indiana Jonesin, nuoruutta kuvaavan televisiosarjan äärellä. Tuotanto ei sinänsä liity Star Warsiin mitenkään – paitsi että sen tuottaa Rick McCallum, joka myöhemmin jatkaa samalla tittelillä prequeleissa ja joka on kertonut Indy-sarjan (aikanaan) massiivisen tuotannon ja erityisesti kuvauspaikkojen etsinnän valmistaneen koko yhtiötä merkittävästi tuleviin koitoksiin kaukaisessa galaksissa.

1993
Lucasfilmin jo vuonna 1982 perustetun tytäryhtiön LucasArtsin pc-pelit Rebel Assault ja X-Wing johdattavat pelaajia takaisin Star Wars -maailmaan (ja edellinen koko pelimaailmaa cd-romien aikakauteen). Lisää pelejä seuraa nopeasti perässä. Maailman lehdissä julkaistaan ensimmäiset vienot uutiset siitä, että elokuvat episodinumeroilla I-III saattaisivat olla tulossa.

1994
X-Wingin jatko-osa, avaruussimulaattori TIE Fighter, vanhan polven silmissä paras Star Wars -peli, julkaistaan. Marraskuussa George Lucas alkaa kirjoittaa Episodi I:tä.

1995
Star Wars -elokuvatrilogia julkaistaan vhs:llä ”viimeistä kertaa alkuperäisenä”. Harva uskoo, että lupaus tosiaan pitäisi. Hasbron ”Power of the Force” -toimintafiguurisarja, jossa Luke ja kumppanit vaikuttavat käyneen kuntosalilla, palauttaa Star Warsin lelukauppoihin.

1996
Shadows of the Empire, ”special editionien ja prequelien testiajo”. Episodien V ja VI väliin sijoittuva tarina julkaistaan kirjana, sarjakuvana, videopelinä ja jopa soundtrackina sekä lisensoidaan leluiksi. Vain elokuva siis jää puuttumaan – vaikka prequelien todelliseen lisenssituotemäärään nähden tämä tietysti tuntuu jälkikäteen vain söpöltä ilmaukselta. Suomessa Imperiumin vastaisku ja Jedin paluu nähdään ensimmäisen kerran televisiossa vasta tällöin. Virallinen nettisivu starwars.com avataan.

1997
Special Editionit. Star Wars täyttää 20 vuotta ja palaa elokuvateattereihin kasvonsa kohottaneena, uusvanhoilla kohtauksilla täydennettynä. Se on, tuotasnoin, aikamoinen menestys taas, eikä sisältömuutoksiin myöhemmin kohdistuvasta kritiikistä ole vielä juuri tietoakaan. Vanhojen elokuvien uusintakierroksen suosio todistaa yleisön olevan enemmän kuin valmis Star Warsin todelliselle paluulle – mistä kertoo myös se, että Star Wars -kirjoja aletaan suomentaa alkaen Zahnin Imperiumin perillisestä. Paluu onkin jo lähellä: samana kesänä Episodi I kuvataan. Suurten yleisöjen innostuessa alkaa tapahtua muutakin merkittävää: vuonna 1997 Yhdysvalloissa perustetaan pukuseura 501st Legion ja kuvataan fanifilmi Troops. Lisää fanifilmejä seuraa nopeasti perässä.

1998
Hype maailman (tuolloin ja todennäköisesti edelleen) odotetuimman elokuvan edellä kasvaa. Episodi I:n teaseria ladataan modeemit kuumina, siirrellään pakattuna disketeillä koneelta toiselle ja nauhoitetaan vhs:lle sen esityksestä suomalaisessa Jyrki-ohjelmassa. Mikään ei voisi mennä pieleen…eihän?

1999
Pimeä uhka saa ensi-iltansa – Yhdysvalloissa toukokuussa, Suomessa elokuussa (viimeisenä myöhässä Suomeen tuotuna Star Warsina). Se on, tuotasnoin, jälleen aikasmoinen hitti. Varauksetonta ylistystä se ei saa osakseen, mutta eipä toisaalta välittömästi täyttä tyrmäystäkään. Joka tapauksessa se avaa ovet ammolleen Star Wars -faniuden räjähdykselle: tarjoaahan laajentuva maailma yhä uusia mahdollisuuksia harrastaa. Ensimmäinen Star Wars Celebrationkin järjestetään samana vuonna prequelien aikakauden kunniaksi. Aletaanpa Suomessakin taas julkaista kuukausittaista Star Wars -sarjakuvalehteä. Mitä taas kirjallisuuteen tulee, maailmalla samaan aikaan suljetaan ja avataan ovia Imperiumi-perusteisten tarinoiden päättyessä, New Jedi Order -kirjasarjan alkaessa ja kuun pudotessa Chewbacca-paran niskaan.

2000
Episodi II kuvataan. Yleinen mielipide edeltäjästä alkaa kääntyä ikäväksi. Samaan aikaan prequelien kasvattama kiinnostus kuitenkin kiihdyttää Star Wars -faneja yhä yhteisöllisemmiksi. Suomessakin eletään tiivistä aikaa tällä rintamalla: turkulaislähtöinen yhdistys Tähtiallianssi, 501st pohjoismainen jaosto Nordic Garrison ja keräilykeskeinen nettiyhteisö Tähtikeräilijät syntyvät. Viimeksi mainittu suo seuraavana vuonna kotisivuillaan tilaa nettifoorumille suurelliselta nimeltään Suomen Star Wars Fanit, josta loppujen prequel-vuosien ajaksi kasvaakin nimensä mukainen.

2001
Helsingissä Tennispalatsin taidemuseossa vierailee avokätisesti muun muassa lavasteita ja pukuja esittelevä The Art of Star Wars -näyttely. Pimeä uhka pääsee uuteen formaattiin, suosituksi osoittautuneelle dvd:lle. Maailmalla kampanjoidaan jedi-uskontokuntien puolesta.

2002
Kloonien hyökkäys. Onko se edeltäjäänsä parempi vai pahempi, väitellään yhä, mutta joka tapauksessa ”George Lucas raiskasi lapsuuteni” -puheet yltyvät. Fandom ei siitä tosin mihinkään laannu.

2003
Ensimmäinen Clone Wars -niminen animaatio: Genndy Tartakovskyn lyhärisarja. Knights of the Old Republic, todennäköisesti paras Star Wars -peli. Star Wars -keräilijöiden kuningas Steve Sansweet vierailee Suomen Turussa Finnconissa. Saman vuoden lopussa kotimainen Star Wars -sarjakuvalehti lopetetaan. Kirjasuomennokset jatkuvat hieman pitempään. Onhan yksi elokuvakin vielä jäljellä.

2004
Originaalitrilogia julkaistaan dvd:llä. Ei kuitenkaan originaalina, eikä edes vuoden 1997 special editionina: sisältöä on restauroitu jälleen. Nyt Vader puhuu videopuhelunsa Ian McDiarmidin kanssa ja Lukea tervehtii Endorissa Hayden Christensenin Voima-haamu. Lucas+lapsuus -huudot eivät varsinaisesti vaimene.

2005
Sithin kosto päättää prequel-trilogian ja, niin luultiin, koko Star Wars -elokuvasarjan. Skywalker Ranchilta San Franciscoon muuttava Lucasfilm siirtyy etsimään uusia keinoja hyödyntää mega-franchiseaan. Yksi nerokkaimmista vedoista on Lego Star Wars -brändin laajentaminen pelkästä lelulisenssistä peleiksi ja animaatioiksi: niitä seuraa perässä lisää paitsi tällä lisenssillä, myös monista muista brändeistä. Viimeistään tämän tempun myötä Darth Vader ja kumppanit alkavat tulla tutuiksi hahmoiksi päiväkodeissakin.

2006
Siirrytään käytännössä toiseen hiljaisuuden kauteen, vaikkei se toki yhtä hiljainen ole kuin 1980-luvun lopun kausi. Star Wars -kirjoja ja sarjakuvia esimerkiksi julkaistaan (Yhdysvalloissa) koko ajan, muttei niistä synny suuria tai edes pieniä klassikoita. Lucas suunnittelee franchisen seuraavaksi askeleeksi näyteltyä televisiosarjaa nimeltä Star Wars Underworld, mutta se ei koskaan toteudu käsikirjoituksia valmiimmaksi.

2007
Star Wars täyttää 30 vuotta pihahtaen. Mitään merkittävää uutta ei ilmesty. Ainakin suomalaisittain katsottuna fandomkin hiipuu.

2008
The Force Unleashed -pelistä viritellään Shadows of the Empiren kaltaista multimediatapausta, sillä peliin liittyy muun muassa kirjoja ja sarjakuvia, mutta ei sekään historiaan jää. Sen sijaan kauaskantoisemman alun tarjoaa teatterikierroksellakin käyneellä elokuvalla käynnistyvä The Clone Wars -animaatiosarja.

2009
Animaatiosarjan äänitähti Ashley Eckstein perustaa ”tyttönörttien vaatemerkin” Her Universen, joka nostaa hänet yhdeksi Star Warsin suurista tekijöistä.

2010
The Clone Warsin kolmas kausi kääntää sarjaa jatkuvajuonisemmaksi ja, ennen kaikkea, vakavammaksi. Mortis-jaksojen kaltaiset tarinat tekevät sarjasta sen, millaisena se nyt nähdään: osana virallista kaanonia.

2011
Star Wars -saaga julkaistaan bluraylla, joka tietenkin tarkoittaa taas yhtä muutosten kerrosta originaalitrilogian special editioneihin.

2012
Pimeä uhka käy uusintakierroksella elokuvateattereissa 3D-käännettynä. Muut episodit eivät kuitenkaan seuraa sitä kuten oli tarkoitus, koska sitä ennen vuoden lopulla putoaa pommi: Lucas valitsee Kathleen Kennedyn seuraajakseen ja myy yhtiönsä Disneylle, joka ilmoittaa heti ostouutisen yhteydessä käynnistävänsä välittömästi uusien Star Wars -elokuvien tuotannon. Myöhemmin tosin paljastuu, että käynnistyksen aloitti jo Lucas itse: tekeillä on uusien hahmojen ympärille keskittyvä uusi trilogia, jossa myös vanhat hahmot palaavat. Fandom räjähtää: on kuin se olisikin hiljaiset vuodet vain ladannut voimiaan.

2013
Uutta trilogiaa kypsytellään julkisuudelta piilossa, mutta franchisea seuraaville tämä on jo mullistusten vuosi. The Clone Wars lopetetaan, julkaisematon komediallinen Detours-animaatiosarja hyllytetään pysyvästi, tilalle luvataan uusi animaatio Rebels. Uusi Lucasfilm ottaa kokan kohti originaalitrilogiaa pikemmin kuin prequeleita. Yhtiötä järjestellään uudelleen elokuvastudioksi, missä rytäkässä muun muassa peliosasto LucasArts lakkautetaan pelkäksi lisenssitoimistoksi. Ensimmäisen uuden Star Wars -elokuvan on silti oltava yhteistuotanto ohjaaja JJ Abramsin studion kanssa: Lucasfilm ei yksinkertaisesti ole vielä valmis täysiveriseksi leffataloksi yksinään.

 

2014
Rebels aloittaa. Vanha expanded universe lyödään kasaan ja päälle leima ”Legends”. Nyt virallista kaanonia ovat enää elokuvat ja kaksi animaatiosarjaa The Clone Wars ja Rebels – sekä kaikki tästä eteenpäin julkaistava, jota kontrolloimaan järjestäytyy Lucasfilmin tarinaryhmäksi kutsuttu viisasten kerho. Sopivaa on, että sarjakuvalisenssi palaa samassa yhteydessä Marvelille. Uusi elokuvakin kuvataan ja sen näyttelijät julkistetaan, mutta ensimmäisen teaserin hetkellä joulukuussa siitä ei tiedetä vielä juuri mitään. Niin kauas on tultu hiljaisuuden kausista, että vuosi on (ainakin toistaiseksi) viimeinen, jona ei julkaista uutta Star Wars -elokuvaa.

2015
The Force Awakensin vuosi, vaikka ensi-ilta onkin vasta vuoden lopussa. Se on, tuotasnoin, aikamoinen hitti.

2016
Rogue One, ensimmäinen nyt virallisena pidettävä standalone-, eli spinoff-, eli Anthology-, eli A Star Wars Story -elokuva. Miten näistä nyt puhua. Ja onhan se hitti tämäkin. Elokuvien ulkopuolella aluksi jyrkästi piirretty raja kaanonin ja Legends-tarinoiden välillä hämärtyy suuramiraali Thrawnin astellessa uuteen kaanoniin käytännössä samana hahmona kuin ennenkin. Carrie Fisher kuolee – ei toki aivann ensimmäisenä todella merkittävänä Star Wars -ihmisenä, mutta eittämättä ensimmäisenä, jonka liian aikainen kuolema tulee vaikuttamaan tuleviin elokuviin.

2017
40 vuotta täyttyy. Edessä on episodi VIII, The Last Jedi. Edessä on myös aika monta muuta elokuvaa, animaatiosarjaa, näyteltyä sarjaa, kirjaa, sarjakuvaa, peliä, lelua, leikkiä, pop-kulttuuriviittausta, parodiaa, vitsiä, fandom-hetkeä, blogikirjoitusta, iloa, surua ja toivottavasti myös yllätystä.

Paljon onnea ja pitkää ikää! Kyllä minä niin tykkään, vaikka aina sinuu kiusoittelenkin.