Obi-Wan Kenobi (sarja) muutti tavan, jolla katson Obi-Wan Kenobia (hahmoa), ja jo siksi se siis oli oikein hyvä Star Wars -sarja

Viime viikolla sain olla Ylen Kulttuuriykkösen vieraana pohtimassa, ovatko uudet Star Wars -sarjat enemmän fanien rahastusta vai universumin syventämistä. (Jakso on kuunneltavissa Areenassa). Suorana kysymyksenä esitettynä juuri tuohon jakson otsikon kysymykseen minun oli vaikea vastata suorassa lähetyksessä, sillä vastaus killuu ilmassa etenkin tässä vaiheessa, jossa tulossa on valtava määrä sarjoja, mutta joista toistaiseksi on nähty vasta pari ensimmäistä. Epäilemättä tulevat(kin) Disney+:n Star Wars -sarjat ovat joiltain osin tai joidenkin mielestä rahastusta ja toisilta osin tai toisten mielestä universumin syventämistä, ja toivon tietysti aidosti, että ne minusta tuntuvat enemmän tai useammin jälkimmäisiltä.

Oikeastaan olemme nähneet vasta kaksi ensimmäistä näyteltyä sarjaa, koska epäonnistunut The Book of Boba Fett oli vain välikausi epätasaiseen The Mandalorianiin. Tämän varsinaisen toisen eli eilen päättyneen Obi-Wan Kenobin kohdalla vastaukseni on selvä. Tyytyväisenä totean, että tämä sarja oli ehdottomasti enemmän universumin syventämistä kuin fanien rahastusta.

Tämä kirjoitus sisältää spoilereita koko kuusijaksoisesta Obi-Wan Kenobi -sarjasta.

Koska Star Wars on alati laajeneva tarinoiden kokoelma, jota ei kerrota aikajärjestyksessä, sen erityispiirteisiin kuuluu, että me yleisössä useinkin tiedämme, mitä kulloinkin kerrottavan kertomuksen jälkeen tapahtuu. Joillekin katsojille (tai lukijoille, jos puhutaan kirjallisista tai sarjakuvallisista oheistarinoista) tämä tosiasia vähentää kiinnostusta niihin tarinoihin, jotka kertovat niin sanotuista päähahmoista niin sanottujen päätarinoiden välissä. Jollainen siis episodien III ja IV puoliväliin ”lisätty” kertomus kuusiosainen Obi-Wan Kenobi -sarja ehdottomasti on.

Minä en ajattele näin, muun muassa siksi että (kuten totesin viimeksikin tästä sarjasta pari jaksoa sitten kirjoittaessani) minusta franchise-tarinoiden jännitteet itse asiassa harvoin jos koskaan liittyvät siihen, mahtaako sankari päästä pälkähästä päänsä säilyttäen. Tiesimme kyllä tätä sarjaa katsoessamme, että Obi-Wan ja Leia selviävät ja että Vader ei voita taistelua – mutta niin kyllä olisimme tienneet myös katsoessamme tarinaa, joka kertoisi vaikkapa Marvelin supersankareista.

Mutta se on rehellisyyden nimissä sanottava, että varsin harvoin päähahmoista kerrotut päätarinoiden väliset tarinat Star Warsissakaan ihan aidosti avaavat uusia näkökulmia itse päätarinoihin. Ajatellaan vaikkapa, millaisilla oheistarinoilla saagassa on täytetty episodien V ja VI välistä aikaa, jolloin Han Solo on syväjäädytettynä karboniittiin. En kutsuisi sen paremmin vanhan expanded universen Shadows of the Empire -multimediaprojektia (1996) kuin nykyisen kaanonin War of the Bounty Hunters -sarjakuva-crossover-tarinaa (2021) unohtumattomiksi Star Wars -hetkiksi. Harvassa ovat sellaiset kertomukset, jotka todella saavat näkemään saagan ytimessä olevat elokuvat uusin silmin, kuten The Clone Wars -sarjan pitkät kaaret tekevät prequeleille tai miten Lost Stars -romaani saa ymmärtämään kapinaliittoon kuulumattomien näkökulmaa galaktiseen sisällissotaan.

Obi-Wan Kenobi -sarja sen sijaan onnistui jossain, mitä todella harvoin tapahtuu: muutti sen, miten näen koko Obi-Wan Kenobin hahmon juonikaaren Star Wars -sarjassa. Ja tarkoitan nimenomaan, että sarja muutti tähänastista kuvaani entistä syvällisemmäksi ja siten ”paremmaksi”. Voisi myös sanoa, että psykologisesti uskottavammaksi.

Ennen tätä sarjaa olin nähnyt Obi-Wan Kenobin kehityksen Ewan McGregorilta näyttävästä prequelien sankarista Alec Guinnessin näköiseksi originaalileffojen vanhaksi opettajaksi ilmeisen yksinkertaistettuna. Olin lähinnä ajatellut, että taisteltuaan katkerasti Anakinin kanssa episodi III:n lopussa Obi-Wan vetäytyi Tatooinen autiomaahan Luke Skywalkerin näkymättömäksi suojelijaksi, ja jäi kärsivällisesti odottamaan aikaa, jolloin uusi toivo kasvaisi isoksi. Olin hyväksynyt teorian, jonka mukaan Obi-Wan ei ryhtynyt opettamaan Lukea taistelijaksi heti lapsena siksi, että juuri siten jedit oli prequelien mukaan ennen koulutettu, ja että Yoda ja Obi-Wan halusivat Luken kasvavan perheensä parissa uudenlaiseksi, entistä paremmaksi jediksi. Lisäksi olin tulkinnut George Lucasin epämääräiset vihjaukset Qui-Gon Jinnin Voima-haamusta siten, että Obi-Wan ja Yoda keskittyivät odotuksen vuosinaan oppimaan Qui-Gonin avulla uuden, puhtaamman ja seesteisemmän tavan ymmärtää Voima, josta originaalitrilogiassa nähty kyky sulautua Voimaan kuoleman hetkellä olisi luultavasti vain karkea jäävuoren huippu.

Mutta olin siis sellaisessa käsityksessä, että tämä oli nimenomaan Obi-Wanin ja Yodan master plan. Eristäydy, viisastu, kouluta kaksoset kun aika tulee.

Obi-Wan Kenobi -sarjan myötä käsitykseni osoittautui vääräksi. Enkä tunne tapahtumien tulleen retconnatuiksi, vaan nimenomaan syvennetyiksi.

Obi-Wan Kenobi -sarjan alussa Obi-Wan (McGregor) on täysin murtunut ja toivoton. Hän pitää itseään osasyyllisenä jedien tuhoon ja galaksin tilaan, koska ei onnistunut huomaamaan tai pysäyttämään sen paremmin Palpatinen juonia kuin Anakinin (Hayden Christensen) kääntymistä pimeälle puolelle. Mikä ehkä vielä pahempaa, hän uskoo tappaneensa parhaan ystävänsä, ainoana keinonaan tämän pysäyttämiseksi. Hän on lähes lopettanut Voiman käyttämisen pysyäkseen piilossa, mutta yrittää silloin tällöin ottaa yhteyttä edesmenneeseen mestariinsa Qui-Goniin, jonka tietää Yodan puheiden perusteella löytäneen tien jonkinlaiselle Voiman astraalitasolle. Qui-Gon ei kuitenkaan vastaa. Obi-Wanin ainoa elämänhalun lanka olisi opettaa Lukea tulevaa varten, mutta sitäkään hänen ei sallita tehdä: pojalle valittu kasvatti-isä Owen Lars pitää jedihommia tuhon tienä.

Hän ei ole Tatooinella noudattamassa master plania. Hän on epäonnistunut.

Obi-Wan Kenobi -sarjan lopussa Obi-Wan on löytänyt tiensä kohti sitä seesteistä, melkein kuin huolettomana suupielestään hymyilevää vanhan Benin hahmoa, jollaisena alkuperäinen Star Wars -hahmo hänet katsojille esitteli. Sarja onnistuu tässä, vaikka itsekin sitä vielä neljännen jakson kohdalla tässä blogissa epäilin. Ja vaikka Obi-Wan Kenobi ei ole audiovisuaalisena tv-elämyksenä mikään aivan virheetön kokonaisuus, niin juuri tämän nimihahmonsa kehityskaaren sarja kertoo itse asiassa aika ovelastikin siten, että vasta viimeinen jakso kunnolla paljastaa, mikä kaikki sarjan tapahtumissa onkaan Obi-Wanin mielenmuutokseen osallistunut.

Tärkein, mutta ei siis ainoa, osa Obi-Wanin elävöitystä ahdingosta autuuteen oli tietenkin kohtaaminen Darth Vaderin kanssa. Tämän sarjan myötä kaanonia on, että Obi-Wanille paljastui vasta tässä kohdassa – kymmenen vuotta episodi III:n jälkeen, yhdeksän vuotta ennen episodi IV:tä – että Darth Vader ei kuollutkaan Mustafarin kaksinkamppailussa, vaan on jatkanut galaksin terrorisoimista keisari Palpatinen palvelijana ja sithin mustana lordina. (Tämä Obi-Wanin tietämättömyys voi tuntua kummalliselta, tuntui minustakin hetken, mutta selittyy kyllä riittävän uskottavasti yhdistelmällä Tatooinen etäisyyttä galaksin ytimistä, Obi-Wanin omaa eristäytyneisyyttä Tatooinellakin ja pidättäytymistä Voiman käytöstä. Darth Vader ei myöskään nykyisessä kaanonissa ole varsinaisesti mikään kautta galaksin tunnettu julkkis.)

Kaksikon ensimmäinen jälleenkohtaaminen sarjan kolmannessa jaksossa oli brutaali. Vader ikään kuin leikitteli Obi-Wanilla, josta ei tuntunut olevan enää vastusta entiselle oppilaalleen. Obi-Wan puolestaan oli silmin nähden järkyttynyt siitä, mikä Vaderista oli tullut: enemmän tappokone kuin ihminen enää ollenkaan.

On hyvä huomata, että nykytiedon valossahan Obi-Wan ei siis ennen tätä kohtaamista edes tiennyt, miltä entinen Anakin Skywalker nykyään näyttäisi. Anakin hankki episodi III:ssa Darth Vaderin nimen ja tittelin jo ennen kuin joutui pukeutumaan mustaan haarniskaansa. Se, että hän sellaiseen joutuu elossa pysyäkseen sonnustautumaan, on nimenomaan Obi-Wanin syytä tai ansiota. (Tämä on sitten jo ihan toinen juttu, mutta toisaalla oheistarinoiden Star Wars -kaanonissa rypenyt yleisönosa saattaa muistaa myös vihjauksia ja/tai teorioita siitä, että tämä on nimenomaan syy siihen, miksi keisari Palpatine lähes kaikissa prequelien jälkeiseen aikaan sijoitetuissa kertomuksissa lähinnä vittuilee oppilaalleen ja ”ystävälleen” Vaderille, ja pyrkii aina tilaisuuden tullen korvaamaan tämän paremmalla oppilaalla: Voiman valitun Anakin Skywalkerin skill levelzit tipahtivat monta tasoa pysyvästi kypärän ja hengityslaitteiston myötä.)

Kaksikon kohtaaminen Obi-Wan Kenobi -sarjan viimeisessä jaksossa oli paitsi kolmannen jakson kohtausta cinemaattisempi, myös monin verroin koskettavampi. Itse asiassa mieleni tekee kutsua sitä Star Warsiksi parhaimmillaan. En tarkoita välttämättä absoluuttista top-ten -sijoitusta, vaan tuossa hetkessä yhdistyvien tunteiden virtojen ja toisaalta franchisen sisäisten viittauksien silkkaa määrää. Tässä yhdistyvät prequel-trilogian, originaalitrilogian ja kevyesti jopa jatko-osatrilogian tapahtumat ja teemat tavalla, joka tekee tästä franchisesta erityisen.

Ensin viuhuvat valomiekat ja lentävät kivet, vaikka ”Voiman käytössä ei ole kyse kivien nostamisesta” (vinkkaus The Last Jediin eli episodi VII:aan, jonka Luken kehityskaaren kanssa Obi-Wanin tämän sarjan kaarella on moniakin rinnakkaisyhteyksiä). Kun tilanne rauhoittuu, Obi-Wan tunnustaa Anakinille olevansa pahoillaan ja samalla pyytää anteeksi: englannin ”I’m sorry” tarkoittaa tässä molempia ja tulee sydämestä aivan kuin samat sanat Obi-Wanilta Padmelle Sithin kostossa eli episodi III:ssa.

Obi-Wan kuitenkin vain luulee puhuvansa Anakinille – tai ehkä oikeammin niin, että Darth Vader ei myönnä Anakinin viimeisten häivähdysten olevan myös paikalla jossain syvällä (Hayden Christensen sanoi näytelleensä kohtaukset Anakinia ajatellen). Taistelukumppanin särkynyt musta kypärä paljastaa yhden puolen alla olevan ihmisraadon kasvoista – eri puolen kuin sen, joka paljastui Darth Vaderin kohdatessa oppilaansa Ahsoka Tanon Rebelsissä – mutta vaikka äänisyntetisaattori heittelee Hayden Christensenin ja James Earl Jonesin äänten välillä, puhujan sanat ovat selvät: ei ole enää olemassa Anakinia. Jäljellä on vain Darth Vader, joka sanoo Obi-Wanin olevan väärässä luullessaan tappaneensa Anakinin. Ei, sen teki Anakin itse – ja kas, niin saavat uusia sävyjä episodi IV:n eli originaalileffan vanhan Benin sanat Lukelle, että Darth Vader tappoi Luken isän Anakin Skywalkerin. ”Totuus, eräästä näkökulmasta”, kuten Obi-Wan Jedin paluussa eli episodi VI:ssä asian muotoilee.

Mutta tässä hetkessä Obi-Wan Kenobi vastaa tuohon tietoon kyynelsilmin: ”Silloin ystäväni on todella kuollut”.

Repliikki on periaatteessa odotettu, ja parhaiden Star Wars -perinteiden mukaan sekin kiertää kehää toisiin saagan hetkiin, etenkin Lukeen episodi VI:ssa (”Then my father is truly dead”). Mutta tämä on se hetki, jota varten tämä sarja vähintään piti tehdä, ja joka todistaa, kuinka Ewan McGregor on yhtä lailla ainoa oikea Obi-Wan Kenobi kuin vaikkapa Harrison Ford on oikea Han Solo. McGregorin-eli-Obi-Wanin kasvoilta näkyy tuossa hetkessä koko se tunteiden kirjo, jota hän ei prequeleissa päässyt näin hyvin näyttämään. (Tosin mainita täytyy, että myös Hayden Christensen, jota niin ikään kahlehtivat prequeleissa George Lucasin ohjaus ja käsikirjoitus, on tässä kohtauksessa aivan erinomainen.)

Kyse ei ole vain siitä, että Obi-Wanin sydän särkyy uudestaan, vaikka varmasti siitäkin, mutta myös siitä, että tuo hetki itse asiassa on helpotus Obi-Wanille. Hänen ystävänsä on kyllä tosiaan poissa, mutta hän ei sittenkään ole siihen niin syyllinen kuin tätä ennen ajatteli olevansa. Anakin Skywalker ei suinkaan vain vahingossa hairahtunut pimeälle puolelle, eikä Obi-Wan ole ikään kuin ”joutunut” häntä tappamaan, vaan Anakin lipui sinne myös aivan itse – ja jäi sinne, ilman katumuksen häivää. Viitosjakson flashback-osuus auttaa osaltaan meitä ymmärtämään tai muistamaan, mistä on kyse: sekä opettajasta ja mestarista että kahdesta ystävästä, jotka kasvoivat erilleen tuhoisin seurauksin. ”Hyvästi, Darth”, Obi-Wan kuittaa kylmän neutraaleiksi loppusanoikseen – viittaus samalla originaalileffaan tämäkin.

(Pieni kritiikki pintatason juonikuvioita kohtaan #1: En pitänyt sarjassa valitusta ratkaisusta kirjoittaa Obi-Wan noin vain kävelemään pois Vaderin luota. Toki saagan kaanonin vuoksi molempien hahmojen tulikin poistua kohtaamisesta omille teilleen, mutta olisin suonut, että heille olisi rakennettu jonkinlainen luonteva erkaantuminen toisistaan ilman kummankaan selkeää voittoa, vaikkapa mallia miettien The Force Awakensia, jonka lopputaistelussa maahan halkeava rotko erottaa Reyn ja Kylon. Jos nimittäin Obi-Wan todella pitää sarjan lopussa Anakinia lopullisesti menetettynä ja tahtoo myöhemmin Luken kukistavan Vaderin taistelussa, eikö hänen olisi kannattanut vaikka oman sielunsakin uhalla lopettaa galaksin toiseksi pahimman jätkän elämä tuossa hetkessä, jossa hän sarjan perusteella olisi näyttänyt siihen pystyvän?)

Obi-Wanista ei silti tee sarjan lopussa alkua onnellisempaa pelkkä oman syyllisyyden väheneminen. Selväähän on, että aivan syytön Obi-Wan ei Anakinin lankeemukseen ole – aivan kuin hänelle on selvää, että hänen paras ystävänsä tosiaan on sarjan lopussa yhtä kuollut kuin hän uskoi hänen olleen sen alussakin, ja Obi-Wan siten on lopussa yhtä yksin kuin alussakin.

Toinen tärkeä palanen Obi-Wanin muutoksessa on Leia Organa, kymmenen vee (Vivien Lyra Blair). Pippurinen ja hyvin leiamainen tulkinta toisesta rakastamastamme hahmosta, jota emme osanneet tähän sarjaan etukäteen odottaa. Leian kerronnallinen rooli sarjassa oli valitettavasti jopa useampaan kertaan olla vähän tylsästi ”se joka pitää pelastaa pulasta”, mutta aina kun Leia kuvassa oli, hän tosiaan tuntui uskottavasti Leialta – jos kohta vähän nuoremmalta kuin 10-vuotiaalta. Viimeisen jakson kohtauksessa, jossa Obi-Wan kuvaili häntä imitoiden pukeutuneelle Leialle hänen vanhempiensa piirteitä, oli katsojalla saman jakson aikana jo toinen paikka pyyhkäistä silmäkulmasta kyyneliä.

Niin hyvä kuin Leia olikin, tavallaan hän toimi sarjassa myös sijais-Lukena. Obi-Wan ei voinut seikkailla Luken kanssa särkemättä kaanonia, koska episodi IV:n Luke tuntee aavikon erakon ”vanhan Benin” vain etäisesti. Sen sijaan kirjoittajat hoksasivat, että mikään ei estäisi Leiaa tuntemasta Obi-Wania paremminkin, koska episodi IV:ssä hahmot eivät kohtaa ja kukaan ei siis – ilmeisesti – ole koskaan tullut kirjoittaneeksi oheistarinaa, jossa Leia pohtisi suhdettaan Obi-Wan Kenobiin. Itse asiassa sarja tulee samalla jopa selittäneeksi entistä paremmin, miksi ihmeessä Leia ja Han olisivatkaan myöhemmin nimenneet oman poikansa Beniksi.

Obi-Wanin hahmon kehitystarinassa Leian osa on saada sarjan nimihahmo näkemään myös ja erityisesti Luke uusin silmin. Leialla kun on kaikki reilassa (no, paitsi silloin kun hän on inkvisiittorien tai heidän kätyriensä kidnappaamana). Hänellä on rakastavat vanhemmat ja hän on kasvamassa viisaaksi ja empaattiseksi ihmiseksi, vaikka hän ei tiedä sukujuuristaan eikä kukaan ole kärkkymässä tilaisuutta kouluttaa häntä jediksi. Sarjan lopussa Obi-Wan ymmärtää, että hänen on päästettävä irti myös Luken vahtimisesta (vaikka in universe hän saattaisi kyllä myös ajatella, että nyt kun Vader onkin elossa, Skywalker-sukunimeä kantaessaan ja Anakin Skywalkerin äidin kotitilalle ”piilotettuna” poika olisikin vähän enemmän vahtimisen tarpeessa kuin parempaan peiterooliin kätketty Leia…).

Joka tapauksessa Obi-Wanin loppupäätelmä, jonka 10-vuotias Leia hänelle tämän sarjan aikana opettaa, on tämä: kun Lukekin saa kasvaa omillaan, tulevaisuus pitää kyllä huolen itsestään. On turha tuntea syyllisyyttä siitä, että Obi-Wan ei ole koulumassa Lukesta kovaa vauhtia karskia soturia, sillä sotureita kasvattamalla ei tulla suureksi, kuten ei sotimallakaan. On luotettava Voimaan.

(Pieni kritiikki pintatason juonikuvioita kohtaan #2: Vaikka Leian ja Obi-Wanin keskinäinen tuttavuus ei tosiaan mielestäni riko kaanonia mitenkään, ja tämä sarja olisi huonommin kirjoitettuna helposti voinut rikkoa kaanonia paljonkin, niin kieltämättä Leian sanavalinnat originaalileffan alun ikonisessa avunpyynnössään asettuvat nyt kummalliseen valoon. ”Kenraali Obi-Wan Kenobi, te palvelitte kerran isääni kloonisodissa…” Todellako? Eikö että ”Ben, pelastit minut jo kerran, ja nyt tarvitsen apuasi toisen kerran”?)

Kolmas Obi-Wanin muutokseen keskeisesti osallistuva hahmo on yksi sarjan uusista hahmoista, sith-inkvisiittorien ”kolmas sisar” Reva (Moses Ingram). Tämä oli ehkä jopa finaalijakson yllättävin käänne, ainakin siihen nähden mitä Revasta sarjan alkupuolella odotin. Revan hahmoa ehdittiin fanireaktioissa aiempien jaksojen aikana sekä kritisoida että ylistää. Minusta hahmossa ei ollut sarjan alkupuolella erityistä aihetta kumpaankaan näistä ääripäistä, vaan Reva tuntui lähinnä sijaispahikselta, jonka rooli sarjassa olisi johdattaa Vader Obi-Wanin kärryille ja jonka ilmeinen kohtalo olisi kuolla sarjan edetessä.

Kahdessa viimeisessä jaksossa Reva osoittautui vivahteikkaammaksi hahmoksi kuin odotinkaan. Hänen paljastumisensa entiseksi jedilapseksi ei tullut minulle yllätyksenä, mutta se tuli, että hän itse asiassa pelasikin syvää kaksoisroolia, pyrkien kaikilla jedien tappamisillaan lopulta pääsemään niin lähelle Darth Vaderia, että voisi tappaa tämänkin. No, siinä Reva ei onnistunut, mutta mitä hän siis tavoitteli yrittäessään viimeisessä jaksossa vielä löytää sen lapsen, jota Obi-Wan Tatooinella suojeli? (Tieto suojeltavien lapsien olemassaolosta saati henkilöllisyydestä olisi toki ollut melkoinen valttikortti päästä takaisin Vaderin suosioon, jos Reva sitä olisi vielä viidennen jakson lopun jälkeen halunnut.)

Oma tulkintani on tämä. Reva halusi selvittää, onko suojeltava lapsi niin heikko, että tämä ansaitsisi vain kuolla (kuten hänen ensimmäinen, sithejä tukeva roolinsa sanoisi), vai päinvastoin niin vahva, että hänen täytyisi elää voidakseen mahdollisesti onnistua hänen toisen roolinsa mukaisessa tehtävässä eli kostossa myös sitheille.

Lopulta Reva ei kuitenkaan löytänyt Tatooinen kanjoneista kumpaakaan vastausta. Hän ei nähnyt Lukessa mitään erityistä, mutta ei silti voinut enää tätä tappaakaan. Omasta mielestään Reva oli epäonnistunut kostonsa kaikissa näkökulmissa. Obi-Wanin mielestä hän oli kunnioittanut vuosia sitten kaatuneita jedilapsia ja vapauttanut itsensä koston taakasta.

Ja tässä se. Se, että Reva luopuu pimeän puolen suunnastaan ei ole Obi-Wanille merkki siitä, että Vader voisi tehdä samoin – siihen Obi-Wan ei nähdäkseni usko – vaan siitä, että galaksi on täynnä toivoa. Jos sith-inkvisiittorien kolmas sisar voi tavoitella sith-inkvisiittorien suurvisiiriin kaatamista ja sitä paitsi kyetä luopumaan kostonhimostaan, on Obi-Wanille enemmän aihetta uskoa parempaan huomiseen kuin hän Tatooinen luolissa murjottaessaan ajattelikaan.

Toivo on ylipäätään Star Warsin kantavia peruskiviä. Nimenomaan siis ennemmin juuri ”toivo hyvän voiton mahdollisuudesta” kuin se varsinainen voitto. Kirjoitin tämän sarjan ensi-illan edellä, kuinka Obi-Wanin rooli sarjassa on olla ”toivon vartija” ja siten yksi tämän asenteen keskeisimmistä avatareista. Voisin myös tarkentaa, että yksi hienoimmista tätä saagan perusasennetta ilmentävistä hetkistä on nimenomaan originaalileffan Obi-Wan Kenobin ja Vaderin kohtaaminen: ”Jos isket minut alas, minusta tulee voimakkaampi kuin voit kuvitellakaan”, vanha Ben toteaa. Tämän sarjan lopussa Obi-Wan on viimein oikealla tiellä kohti tätä asennetta.

Epäilemättä Obi-Wanin toivon heräämiseen voidaan laskea mukaan myös muut sarjan kohtaamiset jedejä ja Voimalle herkkiä lapsia auttavat esikapinallissolujen kanssa, vaikkapa ”hyvän imperiaalin” Tala Durithin (Indira Varma) kohtalo. Viimeinen palanen tulkintaani siitä, miksi Obi-Wanin lakkasi huolehtimasta ja oppi rakastamaan Voimaa on siis tämä: hän ymmärsi, että hänen on turha kantaa yksin pelkkää tuskaa harteillaan, koska monet muut ovat jo tarttuneet toivoon ja toimeen.

(Pieni kritiikki pintatason juonikuvioita kohtaan #3: Jos oli jo älytöntä, että Vader ja suurinkvisiittori jättivät Revan henkitoreisiinsa edellisen jakson lopussa, niin viimeistään on aivan pöhköä, että valomiekalla seivästetty Reva selviää pienessä hetkessä jotenkin jo Tatooinelle ennen Obi-Wania, ja on vielä sisuskalut lävistettynä sen verran tolpillaan, että kykenee siellä Luken metsästykseen. Tässä kohtaa lasken kädet alas: kaikki valonnopeusmatkailun mahdollinen logiikka on Star Warsissa kadonnut jo vuosia ennen tätä sarjaa, ja nykyään on kai vain hyväksyttävä, että saagassa toimivalla hyperajolla pääsee aina yhtäkkiä ihan minne vain ennen. Tämänkin sarjan loppukohtauksissa Obi-Wan käväisee heippareissulla Alderaanissa, eikä jää edes kahville ennen kotiinpaluutaan.)

Tämä kaikki ynnäytyy siis siksi Obi-Wanin muutokseksi, joka sarjan edetessä vaivihkaa nähdään tapahtuvan. Lopuksi Obi-Wan ratsastaa auringonlaskuun (vai nousuun?), ja niinpä nyt hänelle puhuu viimein myös Qui-Gon Jinn (Liam Neeson). Puhuu muuten, hauskasti, liki samoilla sanoilla kuin arvoituksellinen vorloni Kosh iki-ihanassa Babylon5:ssa komentaja Sheridanille: ”We were never away. For the first time your mind is quiet enough to hear me.”

Tämä kaikki, siis tämä tässä blogikirjoituksessa kuvattu Obi-Wanin henkinen matka ja sen kertomisessa onnistuminen, oli itselleni tämän sarjan sydän ja sen olemassaolon oikeutuksen perusta. Näillä perusteilla sarja kirjautuu minulle saagan onnistumisten joukkoon. Näytellyistä sarjoista olen pitänyt siitä ehdottomasti eniten, mutta koska niitä tosiaan oikeastaan on nähty vasta kaksi, sen julistaminen yleisarvosanaltaan ”parhaaksi” on hyvin ennenaikaista – ja sen verran vikojakin Obi-Wan Kenobissa sarjana oli, että toivon, ettei tämä sellaiseksi pitkäksi aikaa jää.

Koska tämän sarjan juuret olivat elokuvaprojektissa, voisi tietysti jossitella, millainen Obi-Wan Kenobi olisi ollut elokuvana. Veikkaan kyllä, että vielä nyt nähtyä parempi, sillä tarinan keskivaiheen pahatkin haparoinnit tuntuvat pitkälle liittyvän sarjaformaatin rakenteeseen tai suoratoistosarjalle suotavaan budjettiin: esimerkiksi välillä kovin köykäisillä juonenkäänteillä telkkarijakson pituisiksi venytettyihin ”episodeihin” kullakin planeetalla tai liian monien perättäisten kohtausten tympeän yksinkertaiseen lavastamiseen The Volume -kuvauskuplan sisään. Sellainenkin olo tuli, että osa kohtauksista, etenkin dialogikohtauksista, olisi ehkä kuvattu vähän liian vähillä otoilla – tämä menee tietysti täysin spekulaation puolelle, mutta on hyvä muistaa, että Obi-Wania tehtiin koronaviruksen rajoitusten puitteissa.

Toisaalta ainakin itselleni jäi sen verran hyviä mieli- ja muistikuvia sarjan heikommistakin osista, että arvelen Obi-Wan Kenobin kestävän uudelleenkatsomista vallan hyvin. Esimerkiksi nelosjakso, pelastusoperaatio inkvisiittorien tukikohdassa, tuntui ylimääräisyydessään liki täytejaksolta ja oli köykäisissä käänteissään pikemminkin animaatiosarjojen tasoista kuin näyteltyjen teosten arvoista kerrontaa, mutta jopa siitä mieleen jäivät ainakin karmiva ”jedikokoelma” kompleksin kellarissa ja hieno kuva, jossa Obi-Wan väläyttää valomiekkaa pimeässä hallissa parit stormtrooperit halkaisten.

Ylipäätään minulle ei jää tästä sarjasta sellaista tunnetta, että ohjaaja Deborah Chown, kirjoittaja Joby Haroldin tai kuvaaja Chung-hoon Chungin olisi jollain tapaa pitänyt pystyä parempaan, vaan pikemminkin tunne, että he toteuttivat tasoltaan vaihtelevan minisarjan, joka parhaina hetkinään oli aivan erinomainen, ja heikoimpinaan harmillisen höpsö tai hapuileva. Se on aivan hyvin, vaikka vielä tätäkin ensiluokkaisemman sarjan olisin tietenkin voinut ottaa.

Jostain syystä lopuksi on sanottava lyhyesti jotain toisen kauden mahdollisuudesta. Jostain syystä, sillä Obi-Wan Kenobin piti aina olla yksi kertomus, eikä suinkaan jatkuvan sarjan avaus.

Jos luette tarkkaan netin viihdemedioiden ”ehkä sittenkin lisää kausia Obi-Wan Kenobia” -uutisia, huomaatte, että Chow ja Harold eivät ole muuttaneet mieltään. Molemmat toistavat haastatteluissa – vaikkapa tässä Entertainment Weeklyn haastiksessa – linjakkaasti, että tämä sarja oli suunniteltu yhdeksi kokonaiseksi tarinaksi, ja sillä hyvä.

Se, että toisesta kaudesta nyt edes puhutaan, tulee siis kahdesta suunnasta. Ensinnäkin viihdebisneksen ja viihdemedioiden ärsyttävästä pyrkimyksestä toistaa kaikkea menestynyttä yhä uusilla jatko-osilla, jatkokausilla, liitännäisosilla ja uusintaversioilla – jopa tällaisessa tapauksessa, jossa kukaan ei todellakaan voi sanoa, ettäkö uusia Star Wars -sarjoja ei joka tapauksessa olisi tulossa vaikka millä mitalla. Star Warsin taaimmainen päätuottaja Kathleen Kennedy on niin ikään sanonut toista kautta harkittavan, kuten hänen varmaankin kaikista bisnes-mahdollisuuksista vastaavana johtajana kuuluukin harkita, mutta äskettäin julkaistussa ET:n haastattelussa hänkin muotoilee asian samoin päin kuin ohjaaja Chow: tämä oli tarkoitettu yhdeksi tarinaksi, ja toinen kausi voitaisiin tehdä vain, jos sille olisi perusteltu tarina kerrottavaksi.

Toisaalta ja ehkä ennen kaikkea ajatus toisesta kaudesta kumpuaa siitä, että päätähti Ewan McGregor on sanonut haastatteluissa niin toistuvasti, että haluaisi tehdä näitä lisää.

Se on tietysti ihan ymmärrettävää. Obi-Wan Kenobi on Ewan McGregorin elämän tärkeitä rooleja, ja nyt kun hän on sen asian kanssa sinut, ja saanut selvästi prequeleita paremman kokemuksen hahmon näyttelemisestä, hän varmasti jatkaisi mielellään.

Ongelma vain on siinä, että sopivaa tarinaa ei ehkä ole. Ainakaan ei tunnu saagan kaanonin kannalta järkevältä kirjoittaa Obi-Wanille ja Vaderille enää lisää kohtaamisia tämän sarjan ja episodi IV:n väliin – ja, let’s face it, jos toinen kausi Obi-Wania tehtäisiin, kyllä suuri yleisö siihen Vaderia odottaisi. Itse asiassa tämän sarjan jälkeen se odottaisi siihen mukaan Leiaakin, ja mitä enemmän Obi-Wan Kenobi treffailisi näistä hahmoista kumpaakaan elokuvien välillä, sitä enemmän kantaisin taas suurta huolta kaanonin kestävyyden puolesta. Kaanonin kannalta olisi kyllä kerrottavissa vaderiton ja leiaton tarina Obi-Wanista seikkailemassa tässä sarjassa esitellyn jedien maanalaisen rautatien apuna ja opettelemassa Qui-Gonilta uudenlaista jediyttä, mutta juuri suuren yleisön rakentamista odotuksista johtuen se ei varmaankaan tuntuisi toimivalta ”kakkoskaudelta”.

Jos minulta siis kysyttäisiin, sanoisin tälle ajatukselle selvän ”ein”. Vähemmän on enemmän, ja toinen kausi Obi-Wan Kenobin tarinaa episodien III ja IV välissä olisi liikaa. Tatooinellakin ollaan oltu viime aikoina ihan tarpeeksi, ja seuraavat sarjat saisivat mielellään viedä meidät muualle.

Sen sijaan en sanoisi ”ei” sille, jos Ewan McGregorin näyttelemälle Obi-Wanille löytyisi luonteva pienempi rooli jonkin muun tarinan sisällä: syksymmällä alkavan Andorin kakkoskaudella, vaikkapa. Kuten tässäkin blogimerkinnässä on kai selväksi tullut, Obi-Wanin hahmo on Star Wars -kaanonissa tärkeä, itsellenikin läheinen, ja näyttelijä McGregor on hänen ainoa oikea tulkitsijansa.

Obi-Wan Kenobi -sarja kertoo, kuinka toivon vartija löytää uskonsa jälleen, ja se saattaa olla parasta Star Warsia pitkään aikaan

Ilmausta ”kauan odotettu” käytetään nykyisessä populaarikulttuurissa ärsyttävän kepeästi verrattuna aikaan, jolloin jokaista jatko-osaa odotettiin vuosia ja niiden välissä ei todellakaan nähty samaan sarjaan liittyviä toisia elokuvia. Mutta kun Obi-Wan Kenobi -sarja ensi perjantaina 27.5. alkaa, sitä tosiaankin voi kutsua kauan odotetuksi hetkeksi. Voi esimerkiksi sanoa, että vasta silloin näemme samalla viimeisen niistä Star Wars -projekteista, jotka George Lucas myi Disney-yhtiölle lähes tarkalleen 10 vuotta sitten.

Tämä kirjoitus on saatesanani Obi-Wan Kenobi-sarjaan, ja viittaan siinä muun muassa tekijähaastatteluissa julkistettuihin tietoihin, mutta en nettiin vuodettuihin paljastuksiin.

Ensin kuitenkin tämä tausta. Tosiaankin kymmenen vuotta on kulunut siitä kesästä vuonna 2012, jolloin Lucas oli vakaasti päättänyt saatella perustamansa yrityksen ja Star Warsin uusiin käsiin. Sitä varten hän oli käynnistänyt jatko-osatrilogian tuotantovalmistelut, kirjoittanut siihen omat tarinaluonnoksensa ja valinnut avausosalle käsikirjoittajan. Hän oli valinnut ja värvännyt Kathleen Kennedyn omaksi seuraajakseen yhtiön johtajana ja taiteellisena tuottajana. Ja kun hän näillä eväin tarjosi Lucasfilmiä ja viime kädessä siis ennen kaikkea Star Warsia Disney-yhtiölle, hänellä oli tarjota ostajalle toinenkin leffatäky: episodielokuvien lisäksi kannattaisi alkaa tehdä yksittäiselokuvia yksittäisten Star Wars -hahmojen ympärille.

Kun Lucasfilm oli Disneyn, tähän ryhdyttiin heti. Spinoff-elokuvia ei julkistettu heti samassa tiedotteessa yrityskaupan kanssa – jatko-osatrilogia julkistettiin – mutta hyvin pian tämän jälkeen. Mutta hahmoelokuvia siis mistä hahmoista? Vaihtoehtoja riitti. Sitä emme tiedä, kävikö joku neljäskin hahmo lähellä omaa elokuvaa, mutta ne kolme, jotka päätyivät tuotantoon, eivät olleet kovin yllättäviä valintoja: Han Solo, Boba Fett ja Obi-Wan Kenobi. Niistä varmuudella ainakin Han oli ollut mielessä Lucasilla itselläänkin, tosin niin olisi varmasti ollut kenellä tahansa muullakin.

Näitä kolmea hahmoa yhdisti suosion ja karismaattisuuden lisäksi se, että kaikkien todennäköisin oma tarina olisi ajoittunut aikaan ennen episodi IV:tä, joka siis tarkoitti mahdollisuuksia siihen, että nämä kolme elokuvaa olisivat vähintään viitanneet toisiinsa – tai kenties johtaneet marvelmaisesti myöhemmin duo- tai trio-elokuvaan. Jos tämä kuitenkin oli suunnitelma – en tosiasiassa tiedä, oliko – se sai unohtua, koska kävi niin kuin kävi. Han Solon leffa siirtyi aikatauluissa eteenpäin, koska sen keskeinen tekijä, käsikirjoittaja Lawrence Kasdan, tarvittiinkin tekemään ensin The Force Awakensia (2015). Tilalle kiilasi Rogue One (2016), joka oli kyllä standalone-elokuva, mutta ei yhdenkään tutun hahmon sooloelokuva, jolloin Lucasin alkuperäiskonsepti katosi jo kättelyssä. Boba Fettin leffa peruuntui muun muassa väärän ohjaajavalinnan takia ja korvattiin käytännössä myöhemmin The Mandalorian -sarjalla, vaikka sen spinoffina sitten lopulta saatiinkin myös Boban nimeä kantanut (aivan toinen ja toisenlainen) teos.

Ja miten kävi siis Obi-Wanin leffan, johon liittyvistä huhuista minäkin siis kirjoitin tässä blogissa jo, huh huh, vuonna 2014, ja jonka ensi-iltapäivän piti olla joulukuussa 2020?

No, se todella tekeillä ollut Obi-Wan-elokuvaprojekti, jonka ohjaajaksi oli ainakin viime vaiheessa kiinnitetty Stephen Daldry, haudattiin viimeistään Solo-leffan (2018) kaupallisen epäonnistumisen jälkeen. Lucasfilm veti SW-leffaprojektien liinat kiinni ja vaihtoi strategiaa kohti kotiteattereita eli kehitteillä ollutta Disney+:aa. Siellä avauspaukut pantiin Boba Fettistä miedosti muokattuun uuteen hahmoon eli The Mandalorianiin (2019-), mutta heti sen perään tulille nostettiin vino pino sarjoja, joiden joukossa omat showt henkiin herätetylle Boba Fettille, Lando Calrissianille, Rogue Onen Cassian Andorille, animaatiosarjojen Ahsoka Tanolle ja, niin, Obi-Wan Kenobille. Ei tunnu kovin väärältä tulkinnalta, että Lucasin myyntihetkellä tarjoamat ajatukset yksittäisten hahmojen standalone-tarinoista toteutuvat lopulta, mutta elokuvien sijaan televisiossa. Ja nyt viimein niiden joukossa siis toteutuu Obi-Wan Kenobi.

Nyt nähtävä kuusiosainen ”limited series” Obi-Wan Kenobi ei ole se sama tarina, joka oli aikanaan tekeillä elokuvaksi. Se ei ole enää edes sama tarina, joka oli ensimmäisenä tekeillä sarjaksi: Hossein Aminin käsikirjoittama ensimmäinen versio todettiin Lucasfilmin päättävissä pöydissä ”liian synkäksi”, ja käsikirjoittaja vaihtui Joby Haroldiin. The Hollywood Reporterin mukaan Aminin versiossa ei ollut mukana Darth Vaderia, mutta siinä sen sijaan oli Darth Maul – Vader-osa tästä huhusta oli varmuudella totta, mutta Maul-osa kiistettiin Lucasfilmin suunnalta sen verran poikkeuksellisen äänekkäästi, että se ilmeisesti ei ollut.

Keskeisten tekijöiden vaihtuminen on ollut Disney-aikaisille SW-projekteille tyypillistä, ja tyypillistä on myös se, että meille katsojille jää lopulta arvoitukseksi, onko tekemättä jäänyt totaalisesti toisenlainen kertomus (kuten esimerkiksi episodi IX:n kanssa kävi), vai ovatko uudet tekijät pikemminkin jatkaneet edellisten pohjalta (kuten esimerkiksi episodi VII:n kanssa tehtiin). Nytkin myös Hossein Amini on kreditoitu useimpien Obi-Wan-jaksojen tekijäksi. Joka tapauksessa nyt nähtävää teosta sitoo ilahduttavasti yhteen se, että kyseessä on ensimmäinen ”yhden ohjaajan SW-sarja”: kaikki kuusi jaksoa on ohjannut kanadalainen tv-ammattilainen Deborah Chow, joka on työskennellyt aiemmin muun muassa yhtenä The Mandalorianin kippareista. Kaikesta päätellen Obi-Wan Kenobin jaksot myös todella kertovat yhden, kokonaisen tarinan. Ei siis yhden jakson mittaisten seikkailujen kokoelmaa, eikä suoraa petausta toiselle tuotantokaudelle.

Näissä viime hetken saatesanoissa en lähde referoimaan kaikkea sarjasta markkinoinnissa, saati vuodoissa, paljastettua, mutta heitän muutamia näkökulmia, joilla virittäytyä Obi-Wanin taajuudelle. Uskon, että keskeisintä on tuijottaa sarjan otsikkoa ja muistaa, mikä Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) rooli saagan suuressa kuvassa on.

Vuoden 1977 originaalileffassa eli episodi IV:ssä Obi-Wan eli ”vanha Ben” (tuolloin toki näyttelijänä Alec Guinness) oli tarinan sankarin Luken klassinen mentor-hahmo ja toisaalta sen scifi-ulkokuoren alla piilevän sadun yhtä klassinen velho-hahmo. Tarinateoreetikko Joseph Campbellin sankarin matka -kaavan mukaan Obi-Wan oli Luken ”kutsu seikkailuun”, ja hänen mukaansa lähteminen oli Lukelle ”ensimmäinen kynnyksen ylitys” hänen sankarinmatkallaan. Kuivasti elokuvan tapahtumatasoa katsoen taas Obi-Wan oli originaalileffassa sen kirjoitushetkellä – jolloin Vader ei esimerkiksi Lucasin ajatuksissa vielä ollut Luken isä – yksinkertaisesti eläkkeelle vetäytynyt vanhus, jonka Leian hätäkutsu veti vielä kerran takaisin toimintaan.

Saagan myöhemmässä kokonaiskuvassa, jossa kaikille Lucasin huolettomasti 1970- tai 1990-luvulla kirjoittamille juonenkäänteille on sepitetty sisäisesti loogiset selitykset, Obi-Wan ei suinkaan ole Tatooinen piilopaikassaan vain eläkkeellä. Ja nyt on syytä huomata, että Kathleen Kennedyn, Dave Filonin ja kumppanien Lucasfilm todellakin kertoo tarinoita saagan myöhemmän kokonaiskuvan huomioiden.

On mahdollista, että Obi-Wan-sarja selittää nämä asiat auki hieman toisin, mutta minä ja monet muut olemme ynnänneet asiat tähän mennessä näin:

  1. Luken on mahdollista olla piilossa Darth Vaderin kotiplaneetalla, vieläpä Darth Vaderin äidin kasvattipojan kasvattipoikana, nimenomaan siksi, että Tatooine on galaksin kaikista paikoista se, jonne entinen Anakin Skywalker ei koskaan halua palata.
  2. Luke on piilotettu Owen ja Beru Larsin perheeseen siksi, että piilottajat Obi-Wan ja Yoda ymmärsivät jedien vanhan tien olleen väärä, ja että pahan Keisarin kaatajaa ei voisi kasvattaa koulimalla lapsesta vauvasta asti supersotilasta. Ensin olisi opittava ihmiseksi.
  3. Obi-Wanin itsensä rooli on olla Luken näkymätön suojelija. Jos Luke Skywalker on uusi toivo, on Obi-Wan Kenobi toivon vartija. (Leia lienee tässä luennassa jonkinlainen toivon varmuuskopio.)

Mutta ennen kuin Obi-Wan vain odottelee stoalaisen rauhallisena kämpillään, että Luke sattuu etsiskelemään hänen lähettyviltään erästä astromekaniikkadroidia, hänen on täytynyt käydä läpi toisenlainen kehityskaari, ovat ohjaaja Deborah Chow, näyttelijä Ewan McGregor ja muut Obi-Wan -sarjan tekijät huomauttaneet. Chow puhuu asiasta esimerkiksi tässä haastattelussa.

Saapuessaan Tatooinelle Luke-nyytin kanssa Obi-Wan ei nimittäin todellakaan ole täynnä toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Hänhän on juuri epäonnistunut katastrofaalisesti, ja menettänyt aivan kaiken. Jedit ovat poissa, tasavalta on poissa, demokratia on poissa, keisari Palpatine on voittanut. Kaiken tuon tuhoon osallistui Anakin Skywalker, joka oli Obi-Wanille kuin veli, ja jonka pysäyttämiseksi Obi-Wan on joutunut tappamaan tämän itselleen kaikkein läheisimmän ihmisen. Kaiken tämän seurauksena (tai piiloutuakseen) hän on ilmeisesti jopa katkaissut kaikki yhteytensä Voimaan samaan tapaan kuin Luke on tehnyt The Last Jedissa – ainakin näin tuntuu Ewan McGregor sanovan Empiren haastattelussa.

Niin, tappamaan Anakinin! Näinhän Obi-Wan tosiaan episodi III:n lopussa luulee. Tunnustan, että tämä on tosiasia, jota seurauksineen minäkään en ole tullut kunnolla aiemmin ajatelleeksi. Darth Vaderin todellinen henkilöllisyys on nykyisessä kaanonissa huomattavasti harvempien tiedossa kuin Disney-aikaa edeltäneessä expanded universessa, ja tosiaankin, Obi-Wan Kenobi olisi ehdottomasti ehtinyt Luken kanssa Tatooinella piiloihinsa ennen Vaderin ilmestymistä kuuluisaksi hahmoksi galaksin ”piireihin”. Deborah Chown haastattelusanojen perusteella vaikuttaa nyt siltä, että Obi-Wan Kenobi -sarja kertoo (osaltaan) tilanteesta, jossa Obi-Wanille lopulta vasta paljastuu, että ”uusi sith-lordi” Darth Vader onkin itse asiassa Anakin Skywalker. Ja kas: yhtäkkiä onkin hyvin selvää, miksi Obi-Wan Kenobin mukaan nimetyssä sarjassa on mukana myös Darth Vader, vieläpä juuri Hayden Christensenin tulkitsemana.

Uskon edelleen, että mukana on myös jonkinlainen flashback-osuus Obi-Wanin ja Anakinin toveruusvuosiin (Christenseniä ei olisi tarvinnut palkata pelkästään Vaderin pukuun pukeutumiseksi). Mutta selvää on nyt, että sarja johtaa kulkunsa kohtaamiseen, jossa Obi-Wan ja Darth Vader kohtaavat, ja jossa Obi-Wan varmastikin yrittää vielä kerran pelastaa ystävänsä pimeältä puolelta. Voi jopa sanoa, että näin on pakko tapahtua, sillä sanoohan Vader myöhemmin pojalleen episodissa VI ”Obi-Wanin kerran uskoneen, kuten sinä nyt uskot”. Tämä on nyt sitä saagan myöhemmän kokonaiskuvan huomioimista, ja samoin sitä on se, miten sarja tähtää episodi IV:n Vaderin repliikkiin siitä, kuinka hän oli edellisen kerran Obi-Wanin ”taakseen jättäessään pelkkä oppilas verrattuna siihen, millainen mestari hän on nyt”. (”Only a master of evil, Darth”, kuittaa siihen Obi-Wan, ja jälleen yksi nuoren George Lucasin heitto saa uusia merkityksiä meidän näkökulmastamme kohtausta katsoen: tuolloin Darth kai oli Lucasin mielessä etunimi, mutta nyt repliikkiin on luettavissa Obi-Wanin pilkkaa tai piikittelyä entistä oppilastaan kohtaan.)

Kaiken kaikkiaan tässä kohtaamisessa panokset ovat kutakuinkin korkeimmat mahdolliset. Star Wars -tarinoiden poikkeuksellisesta aikasyklistä kertoo paljon, että me katsojat tulemme parin viikon päästä jännittämään tätä hetkeä sohviemme partaalla, vaikka itse asiassa tiedämme, kuinka siinä niin sanotusti käy: tiedämme Obi-Wanin epäonnistuvan yrityksessään pelastaa Anakin ja tiedämme molempien selviytyvän kohtaamisesta elävänä.

Sitä emme kuitenkaan tiedä, kuinka tämä kaikki johtaa siihen, että Obi-Wan Kenobi tämän sarjan tapahtumien myötä löytää syyn toivoa parempaa ja vetäytyä seestyneesti Ben-rooliinsa. Veikkaan, että jokin Vaderissa saa Obi-Wanin uskomaan, että Anakinin jälkeläiset ovat avain, ja tämän myötä hän lopulta löytää uskon rooliinsa kasvavan Luken näkymättömänä suojelijana. Veikkaan myös, että tässä sävyssä on kyse siitä, miksi edellinen käsisversio hylättiin esituotantovaiheessa liian synkkänä: Star Wars -tarinat saavat kai sentään olla edetessään synkkiä, mutta niiden on päätyttävä toiveikkaasti.

Silti, vaikka kyse on epäilemättä Obi-Wan Kenobi -sarjan kulminaatiopisteestä ja vaikka Obi-Wanin ja Vaderin uutta kohtaamista hehkutettiin jo varhain ”vuosisadan uusintaotteluna, saa nähdä, mikä Vaderin roolin koko on. Toivon itse, että harkitusti säännöstelty. Vader on niin vahva hahmo, että on ylipäätään aina parempi, että hän ei ole liikaa kuvassa. Kuvaavaa on, että kun Ewan McGregor teki ensimmäistä kohtaustaan Darth Vaderin kanssa, hän tajusi olevansa juuri sillä hetkellä aidosti, oikeasti pelon vallassa – ei roolissa, ei näyttelijänä.

Kuuteen jaksoon näyttää joka tapauksessa mahtuvan luontevasti hyvin paljon muutakin. Jo pelkkien trailerien perusteella siinä muun muassa paetaan Rebelsistä tuttuja inkvisiittoreita, lähdetään Tatooinelta ainakin Daiyu-planeetalle (joka muistuttaa kovasti Lucasin vanhan Star Wars Underworldsarjakonseptin koekuvauksia) ja vaihdetaan teräviä sanoja Larsin perheen kanssa. Trailereissa ei ole kuitenkaan näytetty paljon, ja sarjassa on näyttelijälistan perusteella yllättävänkin paljon uusia hahmoja keskeisissä rooleissa. Silti, kun tarinan aikapiste on tämä ja Obi-Wan Kenobi hahmona on niin keskeinen kuin on, jokainen katsoja voi omassa päässään tehdä veikkauksia myös siitä, keitä tuttuja hahmoja nähdään yllätyksinä matkan varrella: mahdollisia kun ovat muun muassa keisari Palpatine, omaa sarjaansa odotteleva Ahsoka Tano, omassa sarjassaan juuri nähty Boba Fett, Andor-sarjassa pian nähtävä Mon Mothma ja tietenkin Obi-Wanin opettajan Qui-Gon Jinnin Voima-haamu.

Obi-Wan Kenobi oli alusta alkaen hyvin odotettu projekti, muun muassa ja ehkä ennen kaikkea siksi, kuinka lähes kaikki Star Wars -fanit olivat sitä mieltä, että Ewan McGregor ansaitsisi saada näytellä Obi-Wan Kenobia vielä kerran ja nyt ”todella hyvässä tarinassa”. Vuosien vieriessä nämä odotukset eivät ole ainakaan vähentyneet. Tässä vaiheessa Obi-Wan Kenobi saattaa jopa olla ainoa Star Wars -projekti, joka todella kutsuu aivan kaikkia sarjan yleisöjä: originaalitrilogia-puristeja, nykyisin jopa rakastetuiksi korotettujen prequelien sukupolvea ja myöhemminkin tulleita esimerkiksi siksi, kuinka hahmo kytkeytyy The Clone Wars -animaatiosarjaan. Tarjolla näyttäisi niin ikään olevan teemallisia parallelioita The Last Jediin, jatko-osista parhaaseen (jos kohta mielipiteitä jakaneeseen).

Toisin kuin ehkä jotkin toiset Star Wars -hankkeet, Obi-Wan Kenobi ei tunnu fan servicelta, rahastukselta tai vain yhdeltä Star Wars -sarjalta pian liian monien joukossa. Toki lopputulos voi aina olla suuri pettymyskin, kuten The Book of Boba Fett oli, mutta tätä kirjoittaessani pidän peukkuja pystyssä.

Jos olemme onnekkaita, Obi-Wan Kenobi ei ole vain tähän mennessä suurin Star Wars -sarja. Se voi olla myös se Disney-ajan projekteista, jolla lopulta on kaikista eniten uutta täydennettävää siihen, mitä George Lucas jälkeensä jätti. Se voi olla, niin, parasta Star Warsia pitkään aikaan, ja katsoja saa aivan oman makunsa mukaan päättää, kuinka pitkään.

The Book of Boba Fettissä parasta olivat kyllä The Mandalorian -osat, mutta silti jokin tuntui olevan vinksallaan niissäkin

Tämä piti vielä sanomani The Book of Boba Fettistä.

Siis sen jälkeen, että viime kirjoituksessani jo totesin, että tätä sarjaa ei olisi kannattanut edes tehdä, ja nyt kun se on nähty, sen voi nyt suosiolla vaikka unohtaa.

Minäkin kun totesin pitäväni The Book of Boba Fettin parhaina osuuksina sen ”Mandalorian-osia”, etenkin ja ihan sellaisenaan viidettä jaksoa The Return of the Mandalorian. Ja päätösarviossani totesin, että nuo osat ovat ikään kuin palanen, jonka poistan päässäni siitä, miten tuomitsen Boba-sarjaa tai sen olemassaolon oikeutusta.

No, sanonpa nyt vielä siis pari sanaa tästä poistetusta palastakin. Jotain omituista oli nimittäin niissä Mandalorian-osissakin.

Palatessaan Boba Fettin puuhailujen parista tarinan päähenkilöön Din Djariniin (Pedro Pascal) – siltähän se tuntui – The Book of Boba Fett siis kertoi kattavasti, mitä Mandolle kuuluu. Ja sehän oli kiinnostavaa, kuten todettu.

Ensin Din Djarin etsi käsiinsä entiset uskonveljensä ja -siskonsa. Sai asesepän takomaan Grogulle oman pienen haarniskan mittaamattoman arvokkaasta mithrilistä, anteeksi, siis beskarista. Tajusi, että hänen tiensä ei enää mahdu näiden äärimandalorialaisten uskonnon liikennesääntöihin. Tuunasi Tatooinella Peli Motton kanssa itselleen päheän uusvanhan hävittäjän, johon salaviisas mekaanikko rakensi kivan istuimen Grogullekin. Kävi kolkuttelemassa Luke Skywalkerin rakenteilla olevan jeditemppelin portteja. Jätti Grogulle lahjan. Kävi auttamassa Boba Fettiä jossain triviaalissa tappelussa joka liittyi jotenkin johonkin tarinantynkään, jonka voimme jo unohtaa. Ja sai kuin saikin Grogun takaisin luokseen.

Kiinnostavaa, mutta siinäpä se ensimmäinen omituisuus.

Tottakai oli koko ajan selvää, että vaikka Din Djarin ja Grogu erosivat The Mandalorianin toisen kauden lopussa, niin ennen pitkää mandalorialainen ja löytölapsi löytäisivät toisensa jälleen. Olihan näiden kahden side sarjan emotiaalinen ydin.

Mutta että se tapahtui näin pian! Sivusarjassa, The Mandalorianin toisen ja varsinaisen kolmannen kauden välissä. Jos katsoja katsoo näitä teoksia myöhemmin, ja jättää Boba-sarjan välissä katsomatta, hänelle on kuin Grogu ei olisi koskaan Luken mukaan lähtenytkään. Tai: tämä täysin sama lopputulos olisi saavutettu siten, että The Mandalorianin toisen kauden päätösjaksossa, paikalle saapuneen Luke Skywalkerin tarjotessa kätensä, Grogu olisikin vain kieltäytynyt ja halannut tiukemmin Mandoa.

Kuten sanottua, oli selvää että Grogu jossain vaiheessa palaisi ”isänsä” luo ja katsojana olen paluusta tyytyväinenkin, mutta näin pikaisena toteutettu soutu-huopaus oli minusta tarinankerronnallisesti kummallinen ratkaisu. Nyt sen paremmin Din kuin Grogukaan ei saanut kummoista mahdollisuutta kasvaa hahmona ilman toistaan. Kumpikaan ei ehtinyt kauaa ikävöidä puolikastaan eikä kypsytellä ajatusta siitä, että he sittenkin kuuluvat yhteen.

Tulee oikeastaan sellainen olo, että joko kirjoittajat Jon Favreau ja Dave Filoni tulivat Boba-sivusarjaa kehitellessään kokonaan toisiin ajatuksiin aiemmin tarkoittamastaan Grogu-juonikuviosta – tai sitten, ja tästä tulee vielä haljumpi olo, tämän koko kuvion taustalla oli vain halu näyttää meille vähän ”henkiin herätettyä” Luke Skywalkeria.

Toinen – pahempi – omituisuus koskee nimenomaan Luke Skywalkeria (Mark Hamill ja sijaisnäyttelijät ja cgi-tehosteet). Ja taas: en minä sillä, etteikö minustakin olisi ollut jännää nähdä Luke! Mutta se, mitä sitten tapahtui…

Dave Filonin itsensä ohjaamassa jaksossa From the Desert Comes a Stranger Luke pakotti Grogun tekemään valinnan: joko beskar-paita ja paluu Dinin luo – tai Yodan valomiekka ja jedikoulutus. Mutta ei molempia.

Tämä on kummallisen ehdoton vaatimus. Only the sith deal in absolutes, sanoo Obi-Wan Sithin kostossa, kuten Dave Filoni erittäin hyvin tietää, mutta juuri äärimmäisestä valinnasta on kyse. Valinnan vaatimuksen vielä esitti Luke Skywalker, joka itse keskeytti Imperiumin vastaiskussa jedikoulutuksensa Yodan kanssa juuri siksi, että oli kiintynyt ystäviinsä, ja palasi auttamaan heitä vaarassa.

Nyt seuraa palanen sellaista Star Wars -tulkintaa, jota olen itse pitänyt suorastaan perustavana, klassisena ja kanonisena, mutta tarkkaan ottaen kyse kyllä on elokuvien ulkopuolisesta tulkinnasta.

Kysymys: Miksi Luke ja Leia piilotettiin eri vanhempien kasvatettavaksi sen sijaan, että Obi-Wan ja Yoda olisivat alkaneet kouluttaa heistä ”superjedejä” ja ”keisarin kaatajia” vauvasta lähtien? Miksi Obi-Wan aloitti Luken kouluttamisen vasta ikään kuin sattuman saattelemana, Luken ilmestyessä hänen ovelleen Leian hätäkutsun lähettämänä? Sen ikäisenä, jossa Yodakin piti Lukea liian vanhana oppimaan? Ja vielä: etenkin kun prequeleissa niin selvästi oli todettu, että ennen vanhaan ihan tavallisetkin potentiaaliset jedit otettiin pois vanhemmiltaan jedikouluun jo pikkulapsina?

Se liki kanonisena pitämäni tulkinta: Juuri siksi. Koska Obi-Wan ja Yoda tiesivät, että jedien pöljät säännöt kielletyistä henkilökohtaisista kiintymyssuhteista olivat osaltaan johtaneet jedien vieraantumiseen galaksin todellisuudesta ja Voimalle tärkeästä välittämisen periaatteesta. Ja että ehdottomasti ne säännöt olivat liki suoraan johtaneet juuri Anakin Skywalkerin lankeemukseen. Siksi Obi-Wan ja Yoda nimenomaan lähettivät Luken ja Leian kasvamaan rakastavissa perheissä ”normaaleiksi kunnon ihmisiksi” ennen kuin he mahdollisesti oppisivat jedeiksi, ja siihenkin suorastaan ryhdyttäisiin vain, jos Voima niin tahtoisi. Itsensä Yodan epäröinnistä huolimatta tämä uhkapeli nimenomaan tepsi, sillä juuri tästä syystä Luke kykeni näkemään isässään hyvää jopa Darth Vaderin maskin taakse. Juuri siksi Luke onnistui tavoittamaan isänsä, ja vain siksi keisari kaatui. Suuren tarinan suuren voiton salaisuus: rakkaus voitti.

Myönnetään: Tämä tulkinta, jonka siis todellakin itsekin täysin ostan, on todellisuudessa jälkiviisastelu-henkinen, ellei peräti retcon. Ihan oikeasti syy siihen, miksi Luke originaalileffan alussa vain eleli Tatooinella rauhallisesti – vielä omalla sukunimellään! – on nimittäin se, että tuota elokuvaa kirjoitettaessa Darth Vader ei vielä ollut Luken isä, eikä Lukea oltu siis mitenkään kirjoitettu ”piilotetuksi” – saati että Obi-Wan olisi häntä jotenkin vartioinut. Eikä Luken ja Leian kasvuvuosiin oltu alunperin piilotettu mitään jedien kiintymysopit kumoavaa vallankumousta, koska ei George Lucas varmasti ollut keksinyt sellaisiakaan ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan prequeleita 1990-luvulla.

Mutta vähät siitä, että tulkinta on jälkiviisastelu-henkinen, kun se kerran niin kauniisti toimii! Olen jopa valmis uskomaan, että ainakin suurissa linjoissaan tämä on Lucasin prequeleissaan itsekin tarkoittama retcon-tulkinta, vaikka siis en tiedäkään hänen aivan näillä sanoin asiaa esimerkiksi haastatteluissa vahvistaneen.

Paitsi että en siis ollenkaan ymmärrä, miten The Book of Boba Fettin Luke-osuus sopii tähän kuvaan.

Miksi Luke nyt opettajaksi ryhtyessään vaatiikin oppilaaltaan Grogulta kiintymyssuhteiden hylkäämistä prequel-ajan jedien tapaan? Miksi Luke ei nyt ikään kuin edes hyväksy, että Grogu kaipaa samanaikaisesti jediopetusta että rakkaitaan, vaikka niin kaipasi hän itsekin? Eikö Luken pitäisi olla ensimmäinen uusista jedeistä, paremman tien kulkija, jedikunnan reboot?

Miksi The Book of Boba Fettin Luke ei näin perustavassa asiassa, suoraan sanoen, tunnu käyttäytyvän Luke Skywalkerin tavoin lainkaan?

Ellen tietäisi, että jakson ohjannut ja kirjoittanut Dave Filoni todellakin tuntee kanonisen Star Warsin ja Luke Skywalkerin koko olemuksen syvällisesti minua itseäni paremmin, syyttäisin jakson tekijöitä ymmärryksen puutteesta.

Mutta niin en toki voi tehdä, sillä Filoni itse on suorastaan luennoinut tästä nimenomaisesta näkökulmasta siitä, miksi jedien kiintymyksen välttely oli väärin ja miksi Anakin todella kääntyi pimeälle puolelle ja miksi Luke onnistui hänet sieltä pelastaan. Tämä miniluento on vieläpä peräisin niin läheltä The Book of Boba Fettiä kuin mahdollista, The Mandalorianin ensimmäisen kauden oheismateriaaleista, ja viimeistään tämän myötä minä nimenomaan oletin, että tämä niin sanottu tulkinta on käytännössä myös kanoninen totuus:

Nyt ihmettelen siis, mitä en tässä ymmärrä, sillä en kyllä ymmärrä.

Se, minkä sen sijaan ymmärrän, on eräs Grogun kohtaloon epäilemättä vaikuttava ulkoelokuvallinen voima. Kutsukaamme sitä ”Ahsoka-paralleliaksi”.

Kun Lucas ja Filoni loivat prequelien valmistumisen jälkeen The Clone Wars -sarjan keskeiseksi hahmoksi Ahsoka Tanon, he loivat samalla ongelman: mitä Ahsokalle tapahtuisi episodien II ja III välissä, jonka vuoksi häntä ei episodissa III nähtäisi tai mainittaisi?

Vastaus ja ratkaisu olisi toki ollut hahmon traaginen kuolema ennen episodi III:n tapahtumia. Mutta mitä suositummaksi Ahsoka hahmona kasvoi ja mitä rakkaammaksi Filonille itselleen, sitä mahdottomampaa tästä todistettavasti tuli. Filoni on jo kertaalleen kirjoittanutkin Ahsokalle komean ja uskottavan kuolinkohtauksen – ei kloonisotiin, vaan ennen episodi IV:tä tapahtuneen Rebelsin toisen kauden loppuun – mutta jänistänyt siitä pois, palauttaen hahmon henkiin. Ja nyt Ahsoka (Rosario Dawson) siis seikkailee näytellyissä tarinoissa, ja jo episodien VI ja VII välissä.

Ahsoka Tano on hieno hahmo, mutta tosiasiassa franchisen suuren kertomuksen sisäinen ongelma on vain pahentunut, mitä pitemmälle Star Wars -historiaan Ahsoka on elänyt. Kyse ei ole enää vain siitä, miksi Ahsokaa ei näy episodin III tapahtumissa, vaan myös esimerkiksi siitä, miksi Ahsoka ei yrittänyt pelastaa Anakinia pimeältä puolelta episodien III tai IV välissä. Tai miksei hän ottanut yhteyttä kapinaliiton julkkikseksi nousseeseen Lukeen episodien IV ja V välissä, joko auttaakseen tai opettaakseen häntä tai, huh huh, vihjaistakseen hänelle jotain erään mustakypäräisen hahmon identiteetista.

Grogu on samantapainen pommi.

Kun niin keskeinen hahmo kuin jedikykyinen ”Baby Yoda” on lisätty kronologisesti keskelle Star Wars -saagaan sequelienkin valmistumisen jälkeen, meillä on siis käsissämme kysymys, missä Grogu luuraa elokuvien aikana. Grogun tekemiset prequelien tai originaalitrilogian aikana saattavat meille vielä jossain tarinassa selvitäkin, mutta pahin ongelma onkin se, mitä hänelle tapahtuu nyt näkemiemme jaksojen ja episodi VII:n välissä, jonka vuoksi häntä ei jatko-osatrilogiassa nähdä tain mainita.

Koska myös Grogu on suosittu ja rakas hahmo, arvelen, että kerronnallinen kynnys traagiseen kuolemaan on tälläkin kertaa korkea. Tällöin vaihtoehdoksi on jäämässä, että Grogu on pyrittävä kirjoittamaan sellaisille poluille, joissa emme joudu kysymään sellaisia kysymyksiä kuin että tappoiko Kylo Ren Grogun yönä jona Luken jeditemppeli paloi tai miksei Grogu ottanut yhteyttä tuohon vanhaan kurssikaveriinsa pelastaakseen tämän pimeältä puolelta.

Ja siispä: tästä näkökulmasta ymmärrän kyllä, miksi Grogusta ei tullut Luken jedioppilasta. En vain oikein ymmärrä, miksi hän palasi Mandon luo jo näin pian – enkä ollenkaan ymmärrä, miksi tällaisen Luken ultimaatumin saattelemana.

(Yhtenä vastauksena Grogun ”sequel-ongelmaan” mieleeni on muuten jäänyt tämä mainio spekulaatio The Mandalorianin kakkoskauden finaalin ajalta. Siinä esitetään, että Grogusta, mandalorialaisesta löytölapsesta, tulee sarjan loppuun mennessä sarjan nimen lopullinen ”The Mandalorian”, darksaberia kantava jedikoulutettu mandalorialainen.)

Tämä kaikki, siis aikajärjestyksissään kaoottinen mutta kronologiassaan loogisuuteen pyrkivä kerronta, on muuten omasta mielestäni edelleen yksi Star Warsin viehättävimmistä erityispiirteistä. Mutta kieltämättä hirvittää, kuinka kasassa tämä kaikki pysyy taitavimmillakin tarinaryhmillä ja davefiloneilla teosten määrän kasvaessa nykyistä vauhtiaan.

The Bad Batchin avausjakso rikkoi vähän kaanonia, mutta onko sillä mitään väliä?

Uusi Star Wars -animaatiosarja The Bad Batch alkoi viime viikolla Disney+-suoratoistopalvelussa. Kyseessä on itsenäinen jatko-osa The Clone Warsille, tai voi kai sitä spinoff-sarjaksikin kutsua: pääosassa on ”Clone Force 99” eli viisi keskimääräistä omapäisempää kloonisotilasta ja ajankohta on heti episodi III:n tapahtumien jälkeen eli Palpatinen julistettua Tasavallan Imperiumiksi.

Mutta enpä kirjoita nyt varsinaisesti tästä sarjasta, vaan pikemminkin ilmiöstä, joka paukahti silmille heti 70-minuuttisen pilottijakson aloituskohtauksessa: yhtenäisen Star Wars -kaanonin venymisestä ja paukkumisesta.

The Bad Batch alkaa (loogisesti) kloonisankariemme Order 66 -hetkestä. Siis siitä hetkestä, joka tapahtuu elokuvissa Sithin kostossa ja jolloin Palpatine aktivoi kloonisotilaisiin ohjelmoidun käskyn kääntyä jedejä vastaan. The Bad Batchin viisikolla ohjelmointi ei toimi, joten heille hetki on yhtä hämmentävä kuin jedeille. Mitä juuri tapahtui, miksi ihmeessä kaikki ”tavikset” yhtäkkiä kääntyivät tappamaan tähänastisia taistelutovereitaan?

Luontava lähtökohta sarjalle, siis, ja pilottijaksossa toteutukseltaan jopa koskettava. Star Wars -animaatiosarjojen katsojaveteraaneja kosketti vieläpä erityisesti se, että kohtauksessa oli mukana jedi-padawan Caleb Dune eli myöhempi Kanan Jarrus, yksi Rebels-sarjan päähenkilöistä. Nuori Caleb-parka sai nähdä mestarinsa kuoleman ja paeta itse henkensä edestä – ja selvitä, koska Bad Batch -tiimin Hunter antoi hänen mennä.

Monia Star Wars -tarinoita elokuvia ja sarjoja laajemmin seuranneita veteraaneja kohtaus kuitenkin hämmensi. He olivat nimittäin jo nähneet Kananin/Calebin Order 66 -hetken. Se tapahtui Greg Weismanin kirjoittamassa sarjakuvassa Kanan vuonna 2015. Eikä siinä näkynyt mailla eikä halmeilla Bad Batchin klooneja.

Termillä retcon (retroactive continuity) tarkoitetaan fiktiokerronnan temppua, jossa uusi kertomus tai juonenkäänne muuttaa aiemmin samassa kertomusten sarjassa asetettua lakia tai ilmaistua totuutta siten, että jatkuvuus särkyy. The Bad Batchin pilottijakso saattoi olla oikein hyvä uuden sarjan avaus, mutta Calebin/Kananin henkilöhistorian kohdalla se oli retconnaus.

Jedimestari Depa Billapa ja Caleb Dune (joka myöhemmin tunnetaan nimellä Kanan Jarrus) The Bad Batchin avausjaksossa. Oikealla tavisklooni.
Depa Billapan ja Caleb Dunen Order 66 -hetki siten kuin se sarjakuvissa nähtiin. Sama planeetta, samat jedit – eri kloonit, eri vuorokaudenaika, eri tilanne.

Peruutetaan katsomaan tilannetta taaempaa.

Kun George Lucas myi Star Warsin Disneylle vuonna 2012, uusi omistaja päätti mietintäajan jälkeen vetäistä kaanonin sileäksi. Se ei ollut mikään pieni retconnaus, vaan pikemminkin järeämpi reboottaus – vaikka saagan ydintä ja suuren yleisön päätuotetta eli elokuvia ei buutattu. Se oli myös välttämätön ratkaisu, sillä muuten katsoja olisi seuraavina vuosina ollut aivan ulalla siitä, mitä fiktiivisessä Star Wars -universumissa oikein on tapahtunut ja mitä ei.

Disney-Lucasfilmin vuoden 2014 päätöksen myötä expanded universeksi siihen asti kutsutut vanhat kirjat, sarjakuvat, pelit ja The Clone Wars -animaatiosarjaa edeltäneet animaatiosarjat leimattiin Legends-brändin alle. Viralliseksi kaanoniksi julistettiin vain kuusi silloin olemassa ollutta elokuvaa eli episodit I-VI ja tuo TCW-sarja. Sarjislisenssi palautettiin Dark Horselta Marvelille, kirjallisuus aloitettiin puhtaalta pöydältä. Kasvavia lihaksiaan verrytellen Disney-Lucasfilm ilmoitti: mitään aiemmin oheistarinoissa kerrottua ei nyt enää ollut tapahtunut virallisessa kaanonissa, mutta tästä lähtien kaikki kirjat, sarjakuvat, pelit ja animaatiosarjat sopisivat saumattomasti yhteen ja samaan kaanoniin elokuvien kanssa.

Ajatus oli kaunis. Se antoi uudelle ajalle sekä tarinankerronnallisen että kaupallisen mahdollisuuden kertoa, kuinka Kuolemantähden suunnitelmat ”oikeasti” varastettiin tai kuinka Imperiumin jäänteet itse asiassa voitettiin Jedin paluun jälkeen – esimerkiksi nämä tarinat oli kerrottu vanhoissa oheistarinoissa moneen kertaan. Samalla se johti moniin ihan aidosti erinomaisiin Star Wars -kertomuksiin. Esimerkiksi Claudia Grayn romaanit kuten Leia, Princess of Alderaan (2017) tai Charles Soulen sarjakuvat kuten hänen Darth Vader -tarinajaksonsa (2017-18) kuuluvat Star Warsin 40-vuotisen historian onnistuneimpiin teoksiin sekä SW-kirjoina ja -sarjakuvina ”yleisesti” että nimenomaan ”pääteosten syventämisen” kannalta arvotettuina. Harvoin tämän sarjan äärellä olen koskaan ollut niin jännityksen salpaama kuin lukiessani tuon Grayn episodi IV:tä edeltävään aikaan sijoittuvan kirjan kohtausta, jossa nuori Leia vierailee Palpatinen uskolliseksi palvelijaksi ryhtyneen Panakan luona, ja kohtauksen aikana lukija ymmärtää, että keskustelun aikana tuo episodi I:stä tuttu hahmo ymmärtää, kenen lapsi hänen edessään itse asiassa on.

Osittainen sivu Charles Soulen Darth Vader -tarinalinjasta. Tämän kuvan monia merkityksiä en ole voinut unohtaa ensinäkemän jälkeen: näinkö Vader näkee itsensä? Vai Voima Vaderin?

Tässä vaiheessa katson viisaaksi huomauttaa, että Legends eli vanha expanded universekaan ei ollut varsinaisesti tarkoituksella tai uhallaan ristiriidassa varsinaisten elokuvien kanssa. Monet 1970-1990-lukujen kertomuksista kuitenkin päätyivät enemmän tai vähemmän olemaan sellaisia George Lucasin päätösten myötä.

Olisi tähän postaukseen turhan pitkä selvitys, millä tapaa Lucas ja Lucasfilm ohjasivat tai olivat ohjaamatta oheistarinoita aikanaan: vastaus ei ole ”huolella” mutta ei myöskään aivan ”ei mitenkään”. Yksinkertaistaen voi kuitenkin sanoa, että vaikka oheistarinoiden sepittäjillä ei esimerkiksi ennen prequeleita ollut lupaa julkaista suoraan kloonisotia käsitteleviä kertomuksia, oheistarinoissa oli silti ehditty kertoa klooneista, jedeistä, tasavallasta tai hahmoista tosiasioina kaikenlaista, joka ei sitten lainkaan täsmännyt siihen, mitä Lucas kertoi vuosien 1999-2005 elokuvissaan.

Prequelien aikoihin Lucasfilm alkoi petrata oheistarinoiden jatkuvuuden kanssa, ja erityisesti Kloonien hyökkäyksen ja Sithin koston välissä noin vuosina 2002-2005 julkaistiin kirjoja ja sarjakuvia, jotka oli siihen aikaan hyvinkin tarkoitus tulkita samaan kaanoniin kuuluviksi, elokuvien välissä tapahtuviksi kertomuksiksi kloonisodista. Sen jälkeen Lucas kuitenkin teki tuolle aikakaudelle temppunsa vielä toisen kerran. Hänen päätöksellään nuo kerran jo kerrotut Anakinin, Obi-Wanin ja kumppanien kloonisotapolut korvattiin Lucasin ja Dave Filonin lopullisella virallisella totuudella The Clone Wars -animaatiosarjassa (2008-).

Star Wars: Republic -sarjakuvajatkumo prequelien vuosilta: totuus Anakinin ja Obi-Wanin kloonisodista ennen The Clone Wars -animaatiosarjaa.

Samaan aikaan vanhalla expanded universella oli koko ajan ja kasvavassa määrin ongelmia sopia yhteen ns. itsensä kanssa. Vaikka esimerkiksi minä olen näemmä vuonna 2013 kutsunut expanded universea olosuhteisiin nähden ”suorastaan hämmästyttävän yhtenäiseksi”, ei se toki koskaan mikään yhtenäiseksi kaanoniksi suunniteltu kokonaisuus ollut. Koska kirjojen tai sarjakuvien sisältöä ei koordinoitu yhtä tarkasti kuin nykyään ja aluksi koordinointia näiden kahden median välillä ei käytännössä edes ollut, tarinoiden saumat osuivat ymmärrettävästi huonosti toisiinsa. Esimerkiksi: Timothy Zahnin kirjoittamat, monien aikanaan lukemat ja rakastamat kirjat sopivat kyllä hyvin yhteen toistensa kanssa – mutta muut kirjat tai sarjakuvat eivät aina kovin hyvin niiden kanssa.

Star Warsin 2010-luvun uuden tulemisen kannalta tällaiset ongelmat olivat eittämättä ylitsepääsemättömiä. Kärjistäen vanhat Jedin paluun jälkeiset oheistarinat oli joka tapauksessa pakko jättää huomioimatta, jotta uudet elokuvat ylipäätään voitiin tehdä, ja vanhemmat oheistarinat puolestaan The Clone Warsin ja seuraavien suunniteltujen animaatiosarjojen takia.

Vaikka aikanaan harmittelin sitä, että aivan varmasti uuteenkin kaanoniin olisivat voineet sopia monet expanded universen kaukana Skywalkereista tapahtuneet tarinat, kuten tuhansia vuosia sitten ajoitettu Tales of the Jedi / Knights of the Old Republic tai kapinallislentäjistä kertonut Rogue Squadron, ymmärrän kyllä Disney-Lucasfilmin ratkaisun. Pöydän pyyhkäisy tyhjäksi avasi oven uusille oheistarinoille, joiden luvattiin nyt täydentävän päätarinoita koordinoidusti ja tarkasti.

Valitettavasti tässä Disney-Lucasfilm epäonnistui.

Lando palaa Pilvikaupunkiin pelastamaan Lobotin Imperiumin vastaiskun jälkeen. Tämä on viime vuonna julkaistusta Star Wars -sarjakuvalehden numerosta ja esimerkki sekä hyvästä tarinasta että hyvin elokuvien kaanonia täydentävästä tarinasta.

Tai no. ’Epäonnistui’ on turhan rajusti sanottu.

Kuten jo sanoin: uutena aikana todella on julkaistu monia erinomaisia Star Wars -oheistarinoita – ja monet niistä ovat täydentäneet elokuvissa ja sarjoissa kerrottua erinomaisesti. OIen lukenut Star Wars -sarjakuvat varsin tunnollisesti, ja vaikka kirjoja vain valikoiden, luulen olevani kohtalaisesti kärryillä niistäkin. Kokonaisuudesta voi kyllä sanoa, että siitä näkee, että sekä isojen että pienten asioiden välisiä yhteyksiä on tosissaan yritetty rakentaa takavuosikymmeniä paremmin.

Varsinaisten tarinajuonien jatkamisen lisäksi se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka tarinoissa vieraillaan luontevasti päätarinoista tutuissa lokaatioissa tai kohdataan niissä esiintyneitä hahmoja. Välillä se voi tuntua vähän päälle liimatultakin: yhdessä vaiheessa tuntui, että kun Disneylandissa avattiin Batuu-planetalle sijoitettu Star Wars -maa, joka toinen SW-hahmo eri aikakausilta vieraili Batuulla samoihin aikoihin julkaistuissa kertomuksissa. Toisinaan taas se on hyvin luontevaa, ja oheistarinat tukevat hyvin suurta kertomusta: vaikkapa siinä, kuinka Hera Syndulla ja muutamat muut Rebels-sarjan hahmot, jotka ”ilmestyivät” saagaan vasta 2010-luvulla mutta episodien III-IV väliin sijoitetussa animaatiosarjassa, ovat voineet sarjakuvissa vilahdella Kapinaliiton kokoontumisissa ja jopa kohdata elokuvien sankareita ja siten ikään kuin osallistua sellaisiin hetkiin sarjan historiaa, joiden elokuvalliset vastineet on kuvattu vuosikymmeniä aiemmin.

Tai siinä, kuinka vaikkapa saagalle niin keskeinen Darth Vader näissä uusissa sarjakuvissaan tuntuu useimmiten oikeasti hahmolta, jonka voi kuvitella olevan entinen Anakin Skywalker. Vanhoissa expanded universe -tarinoissa Vader näyttäytyi käytännössä aina vain mustapukuisena murhaaja-pahiksena, mutta tällä kertaa olen huomannut useita kertoja uskovani, että puvun sisällä todella on Padmea kaipaava traaginen hahmo, joka kuvittelee hirmutekonsa jollain tapaa oikeutetuiksi – ja joka kypsyy ajattelemaan asioista eri tavalla episodien IV ja VI välissä.

Kylo Ren keskustelee siitä, kuinka hän ei oikeastaan itse tappanut ketään vielä sinä yönä, jona Luken jeditemppeli paloi. Tämä on sarjakuvasta The Rise of Kylo Ren, ja se ei välttämättä ole esimerkki huonosta tarinasta, mutta kylläkin huonosti kaanonissa aiemmin kerrottuun sopivasta tarinasta.

Mutta on potaskaa väittää, että tällä kertaa Lucasfilm ei antaisi kirjoissa ja sarjakuvissa tapahtua asioita, jotka olisivat ristiriidassa elokuvissa tai sarjoissa kerrotun kanssa. Että kaikki olisi tällä kertaa varmuudella samaa kaanonia.

Calebin/Kananin tapaus The Bad Batchin alussa viime viikolla ei edes ole pahimmasta päästä esimerkkejä. Kananin mestari oli Depa Billapa kaanonissa aiemminkin, kuten animaatiosarjassa niin ikään. Order 66:n hetkellä Kanan oli Kaller-planeetalla myös Kanan-sarjakuvassa. Tarkat tapahtumat kerrottiin nyt The Bad Batchissa toisin, ja mukaan oli siis lisätty tämä sarjan kloonien nimijoukko, mutta nämä kaksi kertomusta sopivat kyllä yhteen paljon paremmin kuin (esimerkiksi) se, kuinka mandaloriaanien ja Boba Fettin historia ehti vuosikymmenten aikana vaihdella ennen Disney-ajan kaanon-nollausta.

Kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäistapaus. Vastaavia ja pahempia ristiriitoja on pelmahdellut silmille viime vuosina yhä enemmän.

Poe Dameron, nuori tylsistynyt Uuden tasavallan lentäjä, sarjakuvassa vähän ennen The Rise of Skywalkeria. Ei siis Poe Dameron, salakuljettaja, kuten The Rise of Skywalkerissa.

The Force Awakensin ja The Rise of Skywalkerin välisinä vuosina julkaistujen sarjakuvien mukaan Poe Dameron (Oscar Isaac) oli Uuden tasavallan rauhallisuuteen tylsistynyt nuori huippulentäjä, jonka Leia rekrytoi Vastarinta-ryhmäänsä. Lisäksi Poen vanhemmiksi oli kaanonissa koko ajan kerrottu kaksi kapinaliiton Endorin taistelun veteraania. The Rise of Skywalker ei piitannut näistä tiedoista, vaan retconnasi Poen olleen salakuljettaja, joka kuuli omatuntonsa kutsun ja liittyi Vastarintaan. (Kaanon-biografia yrittää spinnata nämä kertomukset yhteen siten, että salakuljettaja-vaihe oli Poen nuoruudenkapinaa ennen ryhdistäytymistään Tasavallan kuuliaiseksi lentäjäkansalaiseksi.)

Chuck Wendigin kirjoittaman Aftermath-kirjatrilogian mukaan vanha kunnon Wedge Antilles on uusissa elokuvissa esiintyvän Temmin ”Snap” Wexleyn (Greg Grunberg) äidin puoliso. The Rise of Skywalkerissa Wedgen (Denis Lawson) riemukas cameo on leikattu elokuvaan vain sekunteja Snap Wexleyn kuvassa tapahtuvan kuoleman perään, mutta hänen kasvoillaan ei häivähdä mitään hahmon hetkeen loogisesti oletettavasta henkilökohtaisesta menetyksestä.

The Force Awakensin ja The Last Jedin aikaisen oheiskirjallisuuden – sekä fiktion että Visual Dictionaryjen kaltaisten ns. tietoteosten – mukaan Kylo Ren poltti Luken jeditemppelin ja tappoi samalla muut jedioppilaat, paitsi muutamat, jotka kääntyivät hänen kanssaan pimeälle puolelle. Mutta kun The Rise of Skywalkerin aikaan julkaistu sarjakuva The Rise of Kylo Ren (2019-20) viimein näytti kuvina ja tekstinä tuon yön tapahtumat, se ei tyytynyt ainoastaan sivuuttamaan mainintaa muista käännynnäisistä, vaan se retconnasi myös Kylon osuuden temppelin tuhoajana. Sarjakuvan perusteella temppelin nimittäin vaikutti sytyttäneen pikemminkin Snoke tai Palpatine kuin Kylo itse. (Kirjoitin tämän sarjakuvan kanonisista ongelmista jo sen ilmestyessä.)

Kun The Clone Wars -sarja oli jäämässä kuuteen kauteen ja loppumassa ennen kloonisotien loppua, E.K. Johnston sai kirjoittaa vuonna 2017 julkaistun Ahsoka-romaanin, jossa lukijat saivat tutusta Dave Filonin käyttämättä jääneisiin Ahsoka-juoni-ideoihin. Mutta kun Filoni pääsikin pari vuotta myöhemmin itse tekemään The Clone Warsille seitsemännen ja viimeisen kauden, hän retconnasi Ahsoka-romaanin tapahtumia aivan georgelucasmaisesti. (Samanlaisesta tilanteesta ja myös saman miehen päätöksistä on kyse myös tämän kirjoituksen innoittaneessa Kanan-keississä.)

Darth Vader saapuu keisarin kätketylle planeetalle Exegolille tänä keväänä julkaistuissa sarjakuvissa. Käykö tämä enää lainkaan järkeen?

Kaikkein kiusallisimmat ja saagan kokonaisjuonen järkeenkäypyyden kannalta hankalimmat ongelmat liittyvät First Orderin nousuun ja The Rise of Skywalkerissa paljastuneeseen keisari Palpatinen suunnitelmaan kloonata itsensä henkiin.

Palpatine nostettiin viimeisen episodin pahikseksi vasta sitä elokuvaa kirjoitettaessa, mutta toisin kuin ehkä saattaisi kuvitella, jälkiä keisarin suunnitelmasta kyllä löytyy myös The Force Awakensin ja The Last Jedin aikoihin julkaistuista kirjoista. Oli se sitten Lucasfilmin tarinaryhmän oikeaa älykästä suunnittelua tai kaiken varalta -tyyppistä sattuman kauppaa, mutta erityisesti edellä mainittu Aftermath-trilogia (2015-17) tosiaankin vaikutti osoittavan Palpatinen paluusuunnitelmien suuntaan jo vuosia ennen kuin asiasta oli leffakäsikirjoittajien pöydissä päätetty. Tällä tiellä on sitten ollut hyvä jatkaa episodi IX:n jälkeen: esimerkiksi The Mandalorianissahan suorastaan pääjuonessa on kyse siitä, että moff Gideon tahtoo haltuunsa pienen Grogu-paran käyttääkseen tämän verta hyväkseen hämäräperäisissä laboratoriokokeissa, jotka vaikuttaisivat liittyvän joko Palpatinen tai Snoken Voimassa vahvojen kloonivartaloiden kehittelyyn.

Mutta…

The Force Awakensin ja sen välittömien oheisteosten mukaan kukaan ei ollut kuullutkaan First Orderista ennen kuin vasta muutamaa vuotta ennen episodi VII:n tapahtumia. Missään nimessä ainakaan Palpatinen itsensä kloonaussuunnitelmista ei pitäisi tietää juuri kenenkään, koska ne episodi IX:n itsensä mukaan tulivat yllätyksenä jopa First Orderin johdolle (suunnitelmiin liittynyt ja siinä vaiheessa edesmennyt Snoke poislukien).

Mutta jo The Last Jedi hämärsi kuvaa antamalla ymmärtää Rosen ja DJ:n sanomisten perusteella, että First Orderin ja Vastarinnan välistä sotaa olisikin taisteltu avoimesti jo vuosia. The Mandalorianissa viitteitä First Orderista muhii pinnan alla jo viisi vuotta Jedin paluun jälkeen eli 25 vuotta ennen The Force Awakensia eli noin 20 vuotta ennen First Orderin julkista näyttäytymistä.

Yksi pahimmista ongelmista löytyy jälleen The Rise of Skywalkerista, tosin hiuksenhienosti elokuvan ulkopuolelta. Siinähän Lando Calrissianin (Billy Dee Williams) oli alunperin kirjoitettu olevan Jannahin (Naomi Ackie) isä. Tämä sukulaiskuvio jätettiin pois elokuvasta, mutta muun muassa leffan romaaniversion kautta kaanoniin kuitenkin luikerteli tosiasiaksi se, että First Order todella kaappasi Landon tyttären vuosia sitten, ja että se suorastaan ”otti kohteekseen” Landon kaltaiset kapinaliiton veteraanit. Mutta miten kerrassaan voisi olla tapahtunut niin, että tuntematon terroristiryhmä olisi asiakseen kaappaillut kapinaliiton veteraanien lapsukaisia ilman että Luke tai Leia olisi vetänyt pelastustehtävähousuja jalkaan? Etenkään, jos heidän ystävänsä Landon tytär olisi kaapattujen joukossa?

Kaikkein pahin tapaus kuitenkin on melkein yhtä tuore kuin Kananin vaihtoehtoinen pelastautuminen Bad Batchissa. Tämänhetkisessä Darth Vader -sarjakuvassa (2020-), jota nyt kirjoittaa Greg Pak, Vader vierailee Exegolilla Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluun välissä ja selvittelee keisarin varasuunnitelmia. Tämä siis tarkoittaa, että Darth Vader, joka kääntyi ennen kuolemaansa takaisin valoon ja ryhtyi Voima-haamuilemaan Anakin Skywalkerina, olisi voinut estää koko jatko-osatrilogian tapahtumat ihan vain vinkkaamalla haamuna pojalleen Lukelle, että niin muuten, keisari kokkaa itselleen klooniruumista Exegolilla, ja onpa siellä yksi armada avaruusaluksiakin rakenteilla, kannattaa käydä hoitamassa tämä homma ennen kuin käy huonosti.

Ei ehkä ole aivan sattumaa, että edellä esitetyistä jatkuvuusvirheistä moniin liittyy ongelmatuotanto episodi IX eli The Rise of Skywalker. Se kun oli jo yksittäisenä elokuvana on käsikirjoitukseltaan hyvin sotkuinen ja joka ei juurikaan piitannut kahden edellisen elokuvan esittämistä juonikuvioista. Ymmärrän kyllä, että Lucasfilm haluaa oheiskertomuksien avulla jälkikäteen kytkeä episodi IX:ään viime hetkellä keksityn juonikuvion suoremmin saagan kokonaisuuteen, ja varmasti se tavoittelee sillä samaa episodielokuvien ongelmien paikkailua minkä The Clone Wars -sarja monien silmissä teki prequeleille. Valitettavasti vain esimerkiksi tuo Vaderin matka Exegolille on kokonaisjuonen kannalta itsessään niin ongelmallinen, että sitä ei yksinkertaisesti olisi kannattanut kirjoittaa.

Silti: jatkuvuuden ongelmia tuskin olisi voitu välttää, vaikka episodielokuvat olisikin suunniteltu paremmin kokonaisuudeksi. Uuden kaanonin aikaa ei ole eletty vielä kahdeksaa vuottakaan, mutta se koostuu jo elokuvien ja sarjojen ulkopuolella sadoista teoksista, vähintään kymmenien kirjoittajien kirjoittamista, kaikissa medioissa ja ulottuen kaikkiin Star Warsin in universe -aikakausiin. Ei varmasti olisi mitenkään mahdollista, että ristiriidat olisi kokonaan voitu välttää – vaikka väitän kyllä, että olisi ne sentään elokuvien päähahmojen henkilöhistorioiden kaltaisissa kohdissa voitu välttää.

Joka tapauksessa ristiriidat tulevat tulevina vuosina varmasti pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään. Ei olisi mitenkään yllättävää, vaikka jossain vaiheessa Lucasfilmiltä taas julistettaisiin, että hupsista, tehdäänpä nyt sillä tavalla, että tästä lähtien ihan oikeasti kaanonia ovatkin vain elokuvat ja sarjat.

AIvan lopuksi asian voi tietysti kääntää sitenkin, että onko tällä mitään väliä. Hyvät tarinat ovat hyviä tarinoita.

Hyvät Legends-tarinat kestäisivät aivan hyvin lukemisen edelleen, vaikka ne eivät käykään yhteen uusien elokuvien kanssa ja vaikka uudet fanit siksi todennäköisesti eivät niihin enää tartu. Samaan tapaan nykyisen kaanonin ”uuden expanded universen” tarinat voivat aivan hyvin olla teoksina mainioita, vaikka niissä olisikin kanonisia ristiriitoja. Itse asiassa tuo Greg Pakin Darth Vader -tarina Exegoleineen kaikkineen on sekin aivan vetävää luettavaa, eikä minulla olisi sen kanssa mitään ongelmaa, jos se olisi brändätty siihen tapaan kuin vanhassa expanded universessa kerrottiin Infinities-tarinoita: ”tämä ei ole kaanonissa totta, mutta katsokaas, entäs jos olisi käynyt näin?”.

Kaiken nähnyt vanha Star Wars -fani voi myös nykytermejä käyttäen todeta, että vuosina 1977-1982 Leia ei ollut Luken sisko ja vuonna 1983 tämä kaanoniin asetettu totuus retconnattiin. Ja kääntää kylkeä.

JW Rinzlerin näkökulma: Kuinka Disneyn yrityskulttuuri söi Lucasfilmistä avoimuuden

Kuuntelin äskettäin kaksi JW Rinzlerin vierailua Star Wars -fanipodcasteissa. Niiden kuuntelemisesta tulin surulliseksi. Silti voin suositella niitä kaikille, joita näiden elokuvien taustat kiinnostavat.

Ensin on syytä todeta, kuka on JW Rinzler. Vaikka hän hyvin todennäköisesti tietää (George Lucasin aikaisista) Star Wars -elokuvista enemmän kuin kukaan muu, hänen nimensä ei ymmärrettävästi ole samalla tavalla tunnettu kuin elokuvien varsinaisten tekijöiden.

The Making of Star Wars, The Making of The Empire Strikes Back ja The Making of Return of the Jedi. Kolme kirjaa, joista JW Rinzler viimeistään Star Wars -piireissä muistetaan.

Rinzler (s. 1962) työskenteli Lucasfilmissä vuosina 2001-2016. Varsinaisessa palkkatyyössään hän oli Lucasfilmin kirjaosaston kustannustoimittaja, joka vastasi erityisesti sellaisista nonfiktio-kirjoista kuin The Cinema of George Lucas tai Sculpting a Galaxy: Inside the Star Wars Model Shop.

Niin sanotun päätyönsä ohessa Rinzler onnistui kuitenkin melko nopeasti juonimaan itsensä kirjoittajaksi itsekin. Hänen ensimmäinen työnsä oli heti kirjakaksikko The Art of Revenge of the Sith ja The Making of Revenge of the Sith, joita tehdessään Rinzlerillä oli kadehdittavan vapaa läsnäolo-oikeus viimeisen prequelin kaikkeen tuotantoon. Näitä seurasi useita Star Wars -teoksia kirjoittajana tai toimittajana, mutta Rinzlerin varsinainen magnum opus on kirjatrilogia Making of Star Wars, Making of The Empire Strikes Back ja Making of The Return of the Jedi (2007-2013): kolme 300-sivuista järkälettä, jotka kertaavat käytännössä kaiken aiemmin kerrotun ja kertovat kaiken ennen kertomattoman.

Lucasfilmin virallisen arkeologin cv:stä löytyy myös fiktiota: romaani Indiana Jones and the Mystery of Mount Sinai, sarjakuvasovitus Lucasin varhaisesta käsisluonnoksesta The Star Wars ja jopa pari jaksoa The Clone Warsia. Tänä kesänä häneltä on ilmestymässä avaruuden valloituksesta kertova romaani All Up. Lucasfilmin aikojensa jälkeen Rinzler on kirjoittanut samanhenkisiä making of -opuksia Planet of the Apesista, Alien-elokuvista ja The Shiningista. Star Warsin Rinzler jätti taakseen vuoden 2015 lopussa kirjoitettuaan omalta osaltaan täysin valmiiksi kirjan The Making of The Force Awakens, jonka Disneyn tytäryhtiöksi päätynyt Lucasfilm jätti julkaisematta.

Rinzlerin kirjoittamat ja kokoamat Making of -kirjat ovat tekstin lisäksi täynnä tämäntapaista upeaa kuvatodistusaineistoa, isolta osin muualla aiemmin julkaisematonta.

Tämän kävelevän tietopankin tarinoita ja näkemyksiä on nyt siis alkukesästä voinut kuulla suosikkini Force Materialin podcast-jaksossa ja Star Wars News Netin The Resistance Broadcast -sarjan jaksossa (jossa on kuvakin, mutta vain puhuvat päät). Edellinen painottaa Rinzlerin suhdetta uusiin elokuviin, jälkimmäinen keskittyy pyöreitä täyttäneeseen The Empire Strikes Backiin, mutta molemmissa puhutaan muutakin.

Ja voi, kyllä niitä tarinoita onkin. Monet kiinnostavimmista liittyvät George Lucasiin. Nostan niitä tähän pari ennen kuin menen siihen, mikä minua näitä kuunnellessani suretti.

Rinzler sanoo rakastaneensa työskentelyä Lucasille. Kyse ei ole vain amerikkalaisesta tavasta ylikäyttää rakastaa-verbiä, vaan hänen ihailunsa ja arvostuksensa nimenomaan taiteilija George Lucasia (siis vielä enemmän kuin yritysjohtaja tai esimies Lucasia) on ilmeisen aitoa. Silti hän puhuu varsin avoimesti monista Lucasin ja hänen elokuviensa ongelmista, ja likimain ainutlaatuisensa näkökulmansa vuoksi hänen tulkintansa on syytä ottaa vakavasti.

Rinzler esimerkiksi myöntää auliisti, että eri aikakausien George Lucasit riitelisivät keskenään. Eri aikojen haastatteluja verratessa esimerkiksi minusta tuntuu usein siltä, että prequelien aikainen George Lucas teki ja sanoi koko ajan asioita, joita originaalitrilogian aikainen George Lucas olisi ehdottomasti vastustanut. Ylätasoisimmat esimerkit tästä lienevät Lucasin väitteet siitä, että hän oli suunnitellut saagansa ennalta Anakin Skywalkerin eli Darth Vaderin tarinaksi jo 1970-luvulla (joka ei missään nimessä pidä paikkansa) ja Lucasin uho siitä, että hän oikeastaan haluaisi Star Warsiensa sijaan palata tekemään sellaisia pienimuotoisia outoja taide-elokuvia, joilla aloitti uransa (jollaisia hän ei kuitenkaan ole 1970-luvun alun jälkeen tehnyt, vaikka kukaan ei häntä olisi estänyt).

Luoja George Lucas ja luomus Threepio ensimmäisen Star Warsin kuvauksissa.

Rinzler kuitenkin huomauttaa, että Lucasilla on tiettyjä perusteluja monille revisionistisilta tuntuville väitteilleen. Kysyttäessä Vaderiin liittyvistä suurista suunnitelmista hän esimerkiksi voi aina vedota siihen, että eräässä varhaisessa originaalileffan käsikirjoituksen luonnoksessa ”Annikin Starkillerin” isä Kane todella oli puoliksi mies ja puoliksi kone, ja tällä perusteella Lucas voi tavallaan väittää idean Vaderista Luken isänä olleen ”aina” mukana kuvioissa. Rinzlerin oma tulkinta tästä nimenomaisesta väännöstä on, että ensimmäisen SW-elokuvan varsinaisen tuotannon aikaan Lucas oli niin syvällä taisteluhaudoissa saadakseen elokuvansa edes tehtyä, että hän ei sillä hetkellä edes välittänyt siitä, mikä Vaderin ja Luken isän tarkka taustatarina oli.

(Yksi Rinzlerin parhaista Star Wars -teorioista, joka toistuu molemmissa podcasteissakin, muuten on, että vuoden 1977 Star Wars oli itse asiassa trilogian lopetus eikä aloitus. Nimittäin George Lucasin ”leaving home” -trilogian, jonka edelliset osat olivat THX-1138 ja American Graffiti, jotka tosiaan kaikki kertovat lapsuuden ja kodin taakse jättämisestä. Rinzler katsoo Star Wars -sarjan jakautuvan tuohon ”lopetukseen” ja kahteen muuhun osan, Imperiumin ja Jedin ”isistä ja pojista” kertovaan elokuvaparin ja prequel-trilogiaan, joka kertoo kuinka hyvästä lapsesta tulee paha ja demokratiasta diktatuuri. Rinzlerin mielestä näissä kolmessa Star Wars -segmentissä esiintyy hahmoja, joilla on kyllä samoja nimiä, mutta jotka eivät oikeastaan todella edes sovi yhteen keskenään – mutta että se ristiriita tekee niistä vain mielenkiintoisempia.)

Vaikka Rinzler siis ainakin kautta rantain myöntää, että Lucasin puheisiin omista elokuvistaan ei voi täysin luottaa, hän ei selvästikään syytä entistä pomoaan valehtelijaksi. Molemmissa podcasteissa Rinzler kertoo tarinan, jolla hän kuvaa Lucasin tapaa muuttaa taiteilijana mieltään omista töistään ja sanoa asioita, jotka kumoaisi myöhemmin (tai jopa vain toisena päivänä). Hän kertoo kuulleensa Lucasin kertoneen episodi III:n tuotannon aikaan, että kun saaga nyt valmistuisi, elokuvat voisi katsoa useissa eri järjestyksissä ja ne kertoisivat eri järjestyksissä katsottuna eri tarinan. Tämä lainaus on myös Rinzlerin Making of Revenge of the Sith -kirjassa, jonka tekstin Lucas itse hyväksyi, joten Lucasin voidaan katsoa hyväksyneen tämän lausunnon totuudellisuuden. Mutta kun Rinzler vuosia myöhemmin pyysi Lucasia selittämään bluray-julkaisua varten videolle näitä eri katsomistapoja, Lucas paitsi kieltäytyi, myös kiisti sanomansa: ehei, nämä voi katsoa vain yhdessä oikeassa järjestyksessä, ja se on episodinumeroinnin mukaan ykkösestä kuutoseen.

Resistance Broadcastissa Rinzler toteaa lisäksi Lucasin persoonallisuuteen yksinkertaisesti kuuluvan halun keksiä asioita tehdessä. Hän kuvaa, että samaan tapaan kuin Lucas ei halunnut toteuttaa kuvauksissa pilkuntarkasti valmiiksi suunniteltuja storyboardeja, hän ei myöskään halunnut suunnitella esimerkiksi kolmen elokuvan prequel-trilogiaa etukäteen niin paljon kuin joku toinen samassa tilanteessa ehkä olisi suunnitellut. Itse mietin, että tätä persoonallisuuden – tai taiteilijuuden – piirrettä voisi ehkä halutessaan laajentaa selitykseksi myös erääseen toiseen Lucasin uran keskeiseen lankaan: siihen, että hän ei ole päästänyt irti elokuvistaan, etenkään Star Warseista, niiden valmistuttua, vaan on palannut tekemään niihin muutoksia aina tilaisuuksien tullen.

Luomus Anakin Skywalker ja luoja George Lucas kuudennen Star Warsin kuvauksissa.

Samaan aikaan Rinzler pitää George Lucasia neron. Sellainen hän epäilemättä minustakin on, vaikka ristiriitainen nero ehdottomasti myös. Rinzler kuvailee Lucasin olleen paitsi vaativa johtaja, joka halusi ja sai myöhempinä vuosinaan elokuviinsa kaiken juuri niin kuin halusi, mutta samaan aikaan äärettömän inspiroiva johtaja, joka innosti alaisiaan aidosti ylittämään itsensä. Prequeleja inhoaville muistutukseksi, että tässä tarkoitetaan ennen kaikkea Lucasin varsinaisia alaisia eli esimerkiksi erikoistehosteiden suunnittelijoita ja toteuttajia, ei niinkään näyttelijöiden kaltaisia käypäläisiä.

Varmasti monia, ja selvästi Rinzleriä itseään, viehätti myös Lucasin aito kulmikkuus. Vaikka hän oli upporikas ja itsepäinen moguli, joka teki myöhempinä vuosinaan laskelmoiduiksi parjattuja elokuvia, hän oli silti tavallaan aina Hollywoodin kapinallinen – ja on oman kirjoituksensa asia argumentoida, ovatko prequelit oikeastaan laskelmoituja, vaikka eivät välttämättä täysin onnistuneitakaan. Rinzler sanoo harmittelevansa esimerkiksi Attack of the Clonesia katsoessaan, että pinnan alla on ”hyvä elokuva”, mutta käsikirjoitus olisi vaatinut jonkun toisen näkökulmaa ja hiontaa samaan tapaan kuin originaalitrilogiassa Lucasilla vastaavia työtovereita ja avustajia oli.

Seuraaja Kathleen Kennedy ja luoja George Lucas kauppojen hetkellä loppuvuodesta 2012.

Kun tämä Lucas sitten myi yhtiönsä Disneylle vuonna 2012, yksi aikakausi tosiaan päättyi. Rinzlerin mukaan Lucasfilmillä tunnettiin suruakin. Rinzler itse sanoo odottaneensa, että Lucas tosiaan jossain vaiheessa myisi yhtiönsä ja pitäneensä vieläpä nimenomaan Disneyä todennäköisimpänä ostajana, mutta kuvitelleensa niin tapahtuvan 10 vuotta myöhemmin kuin todellisuudessa kävi. Kiinnostavaa kyllä, Rinzler arvelee Force Material -podcastissa, että yksi merkittävä syy koko kauppaan oli Lucasin kokema vastuu yhtiönsä työntekijöistä ja siten yrityksensä jatkuvuudesta. Toisaalla on kerrottu Lucasin käynnistäneen episodi VII:n tuotannon, jotta hänellä ”olisi jotain myytävää”, niin että yrittäjän vastuuko tähän nykyiseen Star Wars -tarjonnan määrään nyt sitten johti?

Ja nyt alamme päästä siihen, miksi minua myös suretti. Jos Rinzlerin ote originaalitrilogiaan onkin parempi kuin kenelläkään, hänen näkökulmansa jatko-osatrilogiaan on sekin aivan uniikki. Harmi vain, että salassapitosopimukset estävät häntä sanomasta kaikkea, minkä hän ilmiselvästi haluaisi.

Etenkin Force Materialin haastattelussa voi suorastaan kuulla, että Rinzler toivoo ja ehkä uskookin, että joku jossain vaiheessa pääsisi tekemään The Force Awakensista vastaavan totuudenmukaisen making of -kirjan kuin hän teki originaalitrilogiasta. Rinzlerin oma, viralliseksi tarkoitettu kirja jäi tosiaan hyllylle. Sen jälkeen ja Lucasfilmiltä lähdettyään hän yritti vielä itse kertoa oman näkökulmansa loppuvaiheista muutama vuosi sitten provokatiivisesti ja kutkuttavasti otsikoidussa blogissaan The Rise and Fall of Star Wars, mutta Disney-Lucasfilmin lakiosasto puuttui nopeasti asiaan.

Nyt Rinzler kertoo olleensa itse alunperin innostunut Disneyn ostaessa yhtiön. Aivan omalta osaltaan hän oli ajatellut making of -kirjojen kirjoittamista esimerkiksi Disneyn vanhoista näytelmäelokuvista. Nopeasti tuli kuitenkin selväksi, että ääni kellossa muuttui. Ainakin Rinzlerin näkökulmasta Disney-Lucasfilmin yrityskulttuuri on kerrassaan toisenlainen kuin Lucasin Lucasfilmin, ja lopulta Rinzler katsoi parhaaksi jättää sellaisen kulttuurin taakseen.

Rinzlerin mukaan Lucas henkilökohtaisesti halusi kertoa elokuvien tekemisestä avoimemmin ulos kuin useimmat muut. Lucasin näkemys on, että elokuvien tekeminen on vaikeaa, ja se kuuluu asiaan. Niinpä hän – vaikka tosiaan selittelikin omia tekojaan ja päätöksiään totuutta venyttäen – hyväksyi ja kannusti making of -teoksiin, joissa kerrottiin ikävistäkin asioista. Ja vaikka Rinzlerin oma kirjatrilogia tosiaan kertookin jo tuolloin kaukaisesta menneisyydestä, joiden ongelmista on siis ymmärrettävästi helpompi puhua kuin aivan tuoreista töistä, on aivan totta, että myös prequelien tekemisen aikaan Lucasfilmillä oltiin ehdottomasti paljon avoimempia sekä haastatteluissa että yhtiön omassa viestinnässä. Jatko-osatrilogioiden pressikierrosten korulauseisiin ja kuvausten aikaiseen salailuun verrattuna tuntuvat hyvin kaukaiselta ajat, jolloin Ewan McGregor kritisoi julkisuudessa prequeleita niiden ollessa yhä kesken ja jolloin Lucasfilm itse julkaisi netissä behind the scenes -kuvia ja -videoita jopa spoilaavista kohtauksista.

Disney-aikainen Lucasfilm ei missään nimessä suvaitse tällaista. Rinzlerin mukaan Disney näkee making ofin osana markkinointia ja pr:ää. Tämä oli tullut nopeasti ilmi myös The Force Awakensin making of -kirjaa kirjoitettaessa. Rinzler toistaa näissä haastatteluissa aiemminkin sanomansa, että kirja kirjoitettiin valmiiksi, vaikka Lucasfilm jätti sen hyllylle. Nyt hän kuitenkin kertoo ainakin minun kuulleni ensimmäistä kertaa, että se ei ollut sellainen kirja, jollaista olisin Rinzleriltä odottanut: se ei olisi esimerkiksi kertonut mitään siitä, mitkä olivat Lucasin omat suunnitelmat jatko-osatrilogiaksi. Rinzlerille oli tässä vaiheessa jo tullut selväksi, että sitä tietoa Disney-Lucasfilm ei olisi mitenkään sallinut julkaistavan – ja vaikka sitä kirjassa ei siis ollut, ei Disney-Lucasfilm silti julkaissut koko kirjaa.

(Tässä kohtaa koen kuitenkin tarpeelliseksi huomauttaa, että jotkut Lucasfilmin työntekijät ovat todistaneet toisaalla toisin. Esimerkiksi tarinaryhmän nykyinen some-pääaktiivi Matt Martin on kertonut Lucasfilmillä vallitsevan yhä omanlaisensa yrityskulttuurin, jota Disney kontrolloisi vain vähän. Monet uusien elokuvien tekemiseen liittyvät ongelmatkin saattavat kertoa osaltaan siitä, että elokuvien tekijöillä on ollut jopa yllättävänkin vapaat kädet.)

Luoja George Lucas ja jatko-osan luoja JJ Abrams. Tiedotteissa aikanaan levitetty kuva on todennäköisesti hetkestä, jolloin Lucasin jatko-osaideoita ei ole vielä ainakaan virallisesti hylätty.

Mutta mitä Lucasin jatko-osaideoissa sitten oli, ja millainen oli prosessi, joka johti niiden hylkäämiseen? Tällaiset käsikirjoituksen historiakerrokset ovat Rinzlerin erityisalaa, ja hän tietää kyllä vastauksen. On ehkä ollut itse kokouksissa paikallakin. Mutta ei saa sanoa.

Sen verran hän tulee sanoneeksi, että Lucasilla oli ”selkeä suunnitelma” episodi VII:sta ja vähemmän selkeitä, mutta olemassaolevia suunnitelmia seuraavista episodeista. Näin voi helposti uskoa asian olleen, koska Lucasin itsensä valitsema käsikirjoittaja Michael Arndt painiskeli Lucasin aikanakin ennen kaikkea episodi VII:n rakenteellisten ongelmien kanssa (koontini TFA:n tekemisestä on blogissa täällä). Rinzler sanoo myös uskovansa, että Lucasfilmillä ja erityisesti niin sanotussa tarinaryhmässä oli kyllä jonkinlaista yritystä kehitellä kokonaisjuonta trilogialle TFA:n käsikirjoitusvaiheen aikana, mutta että taisi käydä niin kuin Lucasille itselleen 1970-luvulla: avausosan tekeminen vei kaiken energian ja ajan, eikä jatkoa sittenkään ehditty juuri miettiä (uuden trilogian jatkuvuusongelmasta, joka kärjistyy etenkin paljon Lucasin ideoiden hylkäämisen jälkeen sepitetyssä episodi IX:ssä, olen kirjoittanut esimerkiksi täällä ja täällä). Tosin Rinzler vihjaa myös ”joidenkin henkilöiden” olevan toisia voimakkaampia ideoiltaan, mikä ainakin minun tekee mieleni tulkita ohjaaja-kirjoittaja JJ Abramsin voimakkuudeksi, mutta saatan toki veikata väärinkin.

Force Materialissa Rinzler paljastaa hätkähdyttävän asian: hän ei ole edes nähnyt The Last Jediä ja The Rise of Skywalkeria. Tämä saa haastattelijatkin hetkeksi tolaltaan, enkä ihmettele: siis että maailman ehkä paras Star Wars -asiantuntija ei ole edes katsonut sarjan kahta viimeisintä osaa! Rinzler kertoo katsoneensa The Force Awakensin ja vielä Rogue Onen, mutta pitävänsä näiden katsomista liian tuskallisena.

Miksi? Koska Rinzlerille Star Wars oli yhden ihmisen visio (vaikka toki monien, monien taiteilijoiden yhdessä toteuttama sellainen). Rinzleriä kiehtoi nimenomaan George Lucas elokuvantekijänä, joka ei koskaan jäänyt toistamaan itseään.

Rinzler ei varsinaisesti suorin sanoin syytä jatko-osatrilogiaa sen paremmin ideattomaksi kuin epäonnistuneeksikaan. Hän vain toteaa, ettei ole kiinnostunut muiden ihmisten visioista Star Warsista, ja että se, mitä hän on kuullut uusista elokuvista, ei kiinnosta häntä. Mutta vaikka hän ei tätäkään ihan näillä sanoin sano, siltä minusta tuntuu, että Rinzlerin mielestä nyky-Lucasfilm ei jatka sitä perintöä, jota hän Lucasin elämäntyössä nimenomaan arvosti.

Rinzlerin näkökulmassa on tietysti mukana jonkin verran (ymmärrettävää) henkilökohtaistakin katkeruutta siitä, ettei yhtiö enää uuden johdon aikana antanut hänen tehdä kirjoitustyötään entiseen tapaan. Uskon myös, että hänen suhteessaan uusiin elokuviin painaa niiden varsinaista toteutettua sisältöä enemmän se, että hän yksinkertaisesti suree Lucasin ja/tai hänen visioidensa sivuuttamisen puolesta.

Silti tämä on sellainen näkökulma, jonka arvaan jäävän pääkoppaani kaivertamaan. Minähän olen suurimmaksi osaksi nauttinut Disney-Lucasfilmin ajasta (ja osasta valmistuneista elokuvistakin), mutta samaan aikaan olen kyllä myös harmitellut uusien elokuvien liikaakin tuttuutta entiseen verrattuna. Lisäksi olen tässä blogissa erittäin usein harmitellut virallisen making of -aineiston ja -tiedon vähäisyyttä tai pintapuolisuutta.

Näkökulmani Star Warsiin on itse asiassa aina ollut hyvinkin rinzleriaaninen: kiinnostavaa ei ole minusta ollut vain se, millaisia elokuvat ovat eikä varsinkaan vain mitä niissä ”tapahtuu”. Itse asiassa etenkin niistä heikommista episodeista taustat ja tuotantoprosessit ovat minusta kaikkein kiehtovimpia tarinoita: miten kaikki tämä toteutettiin, mutta myös vaikkapa miten tapahtumat eri vaihtoehtojen jälkeen päätettiin sijoittaa tietynlaiseen lavastettuun lokaatioon tai millaisia olivat hahmojen vaihtoehtoiset versiot aiemmissa käsikirjoitusvaiheissa.

En voi välttyä ajatukselta, että Rinzler on oikeassa siinä, että Disney-Lucasfilmin yrityskulttuuri on taustatiedon rakastajien kannalta kielteinen. Siitä taas seuraa ainakin pienen pienesti kytevä kysymys siitä, ansaitseeko näin toimiva yritys kaikkea minun intoiluani. Disney+:lla on pyörinyt dokkarisarja The Mandalorianin tekemisestä, ja voin arvata, että kun aikanaan pääsen sen näkemään, katson sitäkin tällä silmällä.

Kohti episodi IX:ää: Tarvitsemme tasapainoa

Nyt kun episodi IX:ää jo kelpo vauhtia kuvataan, lienee korkea aika kirjoittaa siitä, mitä episodinumeroidun saagan lopetukselta toivon. Toki olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, erityisesti tässä blogimerkinnässä, jossa sen otsikon mukaan oli kyse ennustuksistani episodi IX:stä, erityisesti hahmojen kohtaloista.

Ennustukset nyt sikseen. Nyt aion esittää vaatimuksia.

Tässä kirjoituksessa kuitenkin vasta niistä ensimmäisen. Kyseinen vaatimus liittyy aivan perinpohjaisen oleelliseen kysymykseen, joka kumpuaa siitä, että episodi IX todella on episodi IX: ”Skywalkerien saagan viimeinen osa”, kuten kuvausten alkamisesta kertova virallinen tiedotekin linjasi. En kysyisi tätä kysymystä, enkä esittäisi tätä vaatimusta, jos uusi trilogia olisi otsikoitu ilman niitä episodinumeroita, esimerkiksi The Force Awakens -trilogiaksi, ja siten brändätty kokonaan uudeksi tarinaksi tai jatko-osaksi samassa galaksissa.

Mutta en esitä tuota kysymystä vielä. Sen sijaan lihavoin nyt tuon vaatimuksen: Episodi IX:n täytyy palauttaa tasapaino Voimaan.

tpm-jedi-council

Kun Star Wars -sarja oli kuuden elokuvan sarja, George Lucas sanoi sen olevan ennen kaikkea Anakin Skywalkerin tarina. Näin siitä huolimatta, että originaalitrilogia oli kyllä aina Luken, ei Vaderin tarina. Erityisesti alkuperäisleffa A New Hopessa eli episodi IV:ssä Vader on suurimmaksi osaksi taustalla, eikä edes kohtaa protagonisti Lukea lukuun ottamatta lopun avaruustakaa-ajoa Kuolemantähden kuilussa.

Lucasin myöhemmin toteuttama prequel-trilogia oli tietenkin Anakinin tarina. Se oli tarina pojasta, jonka Voima itse vaikuttaa siittäneen maailmaan, ja jonka sanotaan olevan ennustuksen valittu, joka toisi tasapainon Voimaan. Poika on kuitenkin myös ihminen, joka lankeaa vallan ja voiman kiusaukseen tunnetuin seurauksin. Tämän tarinan kautta originaalitrilogiakin toki muuttaa luonnettaan: prequelien kautta katsottuna Luken tarina ei ole enää vain maalaispojan kasvutarina, vaan se on nimenomaan isänsä pojan kasvutarina.

Sithin kostossa Lucas kirjoitti Yodan sanomaan Anakista, että ”ennustus ehkä väärin tulkittu on”. Star Wars -elokuvien kaiken avaruustaistelun ja tehosteiden alla piilevästä kompleksisuudesta kertoo paljon, että Star Wars -fanit ovat väitelleet jo vuosikymmeniä siitä, mistä koko tasapainon ennustuksessa oikeastaan oli kyse ja jopa siitä, oliko ennustuksen valittu ehkä sittenkin Luke eikä Anakin. Tarinan luoja Lucas ei, tavoilleen uskollisesti ja mielestäni viisaasti, ole halunnut antaa aivan suoraa vastausta omasta näkemyksestään, mutta on kyllä sanonut, että valittu oli kaikesta huolimatta Anakin.

rotj-luke-vader-endor.jpg

Minä olen tulkinnut asian kuusiosaisen Star Wars -elokuvasarjan puitteissa näin.

Anakin Skywalker oli valittu, jonka kohtalo oli tuoda tasapaino Voimaan. Myös Yoda oli silti oikeassa; ennustusta tulkittiin väärin. Anakin Skywalkerin kohtalo oli nimenomaan kääntyä pimeälle puolelle, nimenomaan muuttua Darth Vaderiksi, nimenomaan auttaa keisaria tappamaan jedit. Mutta yhtä lailla hänen kohtalonsa oli lopulta palata Anakin Skywalkeriksi ja tuhota myös sithit heittämällä keisari Palpatine alas (toisen) Kuolemantähden (toisenlaiseen) kuiluun. Prequel-trilogian jedit ilmeisesti uskoivat, että tasapaino olisi tarkoittanut entisen yhteiskuntajärjestyksen uutta kukoistuskautta ja ehdottomasti sithien uhkan väistymistä, mutta sen sijaan se tarkoittikin tabula rasaa.

Ennustus tasapainosta – jonka Lucas tietenkin tässä tosimaailmassa kirjoitti saagaansa vasta kauan originaalitrilogian jälkeen, sillä se mainittiin ensimmäisen kerran Pimeässä uhassa vuonna 1999, ei kuitenkaan toteutunut yksin Anakinin ansiosta. Siihen tarvittiin hänen poikansa Luke. Originaalitrilogian aikana Lukella oli mahdollisuus tehdä kaikki isänsä virheet uudelleen (ripustautua liian pitkälle ystäviinsä, antaa periksi vihalleen pahuutta kohtaan), mutta hän löysi paremman tien. Parempaan tiehen kuului, että Luke ei myöskään totellut opettajiaan Yodaa ja Obi-Wania, jotka uskoivat galaktisen konfliktin lopun koittavan vain jos poika onnistuisi surmaamaan Vaderin ja keisarin. Sen sijaan Luke ymmärsi lopputaistelun hetkellä, että myös tuo tie olisi lopulta johtanut pimeälle puolelle. Luke lopetti taistelun, nousi pystyyn ja ilmoitti keisarille olevansa ”jedi kuten hänen isänsä aiemmin” – ja sai samalla Darth Vaderin viimein ymmärtämään virheensä. Tuolla Jedin paluun komeimmalla hetkellä Luke pelasti isänsä, sallien tämän samalla toteuttaa prequel-trilogian ennustuksen. Sillä kuten eräässä elokuvassa hiljattain sanottiin, näin myyttisten tarinoiden suuret voitot todella saavutetaan: ei tuhoamalla sitä, mitä vihaamme, vaan pelastamalla sen, mitä rakastamme.

rotj-luke-hand

Tämän vuoksi pidin aina hieman vääränä Lucasin itsepintaista ajatusta siitä, että kuuden elokuvan Star Wars -sarja olisi ollut kokonaisuutena nimenomaan Anakinin tarina. Pikemminkin se oli minusta Anakinin ja Luken trilogioiden muodostama kokonaisuus. Olen kuitenkin antanut Georgelle luvan olla tästä eri mieltä kanssani.

Joka tapauksessa Lucasin on itsensäkin täytynyt tähän päivään mennessä muuttaa mielensä.

Nimittäin kun Lucas muutti mielensä siitä, että Star Wars -elokuvien määrä jäisi kuuteen, ja päätti sittenkin käynnistää jo 1970-luvulla pohtimiensa episodien VII-IX tuotannon, hän käytännössä tuli myös luopuneensa ajatuksesta Star Warsista Anakinin tarinana. Riippumatta siitä, millaisen jatko-osatrilogian Lucas itse olisi tehnyt – ja tästäkin minun on ollut tarkoitus kirjoittaa jo pitkään, mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe – hänenkin versionsa olisi nostanut päähenkilöiksi uudet hahmot. On niin ikään vaikea kuvitella, että hänenkään kirjoittamassaan versiossa uudesta trilogiasta olisi käsitelty Anakin Skywalkeria sen enempää kuin tässä toisten hänen jälkeensä toteuttamassa: kolmannen sukupolven Skywalker on Kylo Ren, joka ihannoi Vaderia, ja uudessa trilogiassa on proosallisella tasolla hyvin pitkälle kyse siitä, mitä oikeastaan tapahtui Jedin paluun jälkeen eli sen jälkeen, kun Darth Vader oli tyhjentänyt galaksin sekä jedeistä että sitheistä.

Olen sitä mieltä, että originaalitrilogia muuttaa saagan sisäistä merkitystään uuden trilogian myötä jopa enemmän kuin se muutti sitä prequelien myötä. Nyt tulemme viimein perinpohjaisen oleelliseen kysymykseen, josta vihjasin kirjoituksen alussa. Se kysymys kuuluu:

Jos Star Wars -elokuvat eivät olleetkaan kuuden elokuvan tarina, jonka lopussa valittu toteuttaa ennustuksen, tuo galaksiin tasapainon ja antaa hänen poikansa jatkaa kohti parempaa maailmaa, mistä tässä yhdeksän elokuvan tarinassa silloin on kyse?

Tai toisin sanoen: mikä lopulta perustelee, että uusi trilogia tosiaan muodostaa suuren saagan episodit VII-IX, eikä esimerkiksi vain samaan galaksiin sijoittuvaa ”The Force Awakens -trilogiaa”?

luke-vii

”Monien vuosien ajan olikin tasapaino”, Luke Skywalker (Mark Hamill) huokaa The Last Jedissä.

”Sitten näin Benin. Siskoni pojan, jolla oli tuo mahtava Skywalkerien veri. Ja hybriksessäni kuvittelin, että voisin opettaa häntä, siirtää hänelle vahvuuteni”, Luke jatkaa, ja kertoo Reylle (Daisy Ridley) perustaneensa jeditemppelinsä vasta tuolloin.

Tässä ollaan jo merkittävästi eri linjalla kuin sillä, millä Luken perinteisesti (esimerkiksi vanhassa expanded universessa eli Legends-kaanonissa) katsottiin olevan. Luke Skywalker ei alkanutkaan kouluttaa uusia jedejä pian Jedin paluun jälkeen, vaan vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, Ben Solon (Adam Driver) lähestyessä aikuisikää. The Last Jedissä Luke antaa ymmärtää, että hänen ei alunperin ollut tarkoitus kouluttaa jedejä lainkaan, ja että hän nyt katuisi, että edes yritti. Että galaksi oli tasapainossa Ahch-Ton saaren luonnon kiertokulun tapaan silloin, kun jedejä nimenomaan ei ollut.

Uusi trilogia on jo tarjonnut meille toisenkin tasapaino-maininnan: heti alkajaisiksi. Jedien perinnön vaalija Lor San Tekka (Max von Sydow) sanoo Poe Dameronille aivan The Force Awakensin alussa, ettei ”tasapainoa voi olla ilman jedejä”. Tulkinta on siis aivan päinvastainen kuin Luken.

luke-artoo-jedi-massacre

Luke on kuitenkin tulkinnassaan väärässä, kuten hän The Last Jedissä oppii. Tasapaino – mitä sillä sitten tarkoitetaankin! – ei tuhoudu siksi, että Luke Skywalker opettaa joillekin Voiman käyttöä. Se saattaa olla uhattuna siksi, että noista oppilaista yksi käyttää kykyjään kammottavan hirmuhallinnon edistämiseksi, mutta on turha kuvitella, että Luke voisi täysin estää pimeän puolen käyttäjien olemassaolon kieltäytymällä opettamasta kenellekään mitään hyvästä puolesta. Itse asiassa Voiman käyttäjiä on galaksissa joka tapauksessa – esimerkiksi keräämässä romuja Jakkun autiomailla ja lakaisemassa talleja Canto Bightissa –  eikä tasapaino ole sen vuoksi iäksi menetetty.

Samoilla linjoilla tuntuu olevan myös Maz Kanata, joka ei käytä sanaa tasapaino, mutta joka puhuu The Force Awakensissa ”ainoasta taistelusta”, jota käydään aina pimeyttä vastaan, vaikka pimeyden kasvot vaihtuvat. Vaikka Maz siis pitää taistelua päättymättömänä, hänenkin mielestään pimeyttä vastaan on silti jaksettava taistella. Niinpä vanha piraattirouva kannustaa lyhyen, mutta tärkeän kohtaamisen Finniä valitsemaan puolensa ja Reytä matkallaan kohti Lukea. Tämän teeman näen jatkuvan The Last Jedissä, jossa Mazin paikan Finnin omatuntona ottaa Rose.

tfa-maz-rey

Mutta jos ennustuksessa tasapainosta ei ollut kyse siitä, että jedien ja sithien joukkotuhon jälkeen Luken olisi ollut määrä alkaa suit sait kouluttamaan uusia ja parempia jedejä (kuten perinteinen tulkinta kuului) eikä siitä, että galaksi on paremmin tasapainossa ilman jedejä tykkänään (kuten Luke itse The Last Jedin mukaan uskoi), mistä siinä sitten oli kyse? Etenkin kun The Force Awakensin ja The Last Jedin maininnat tasapainosta antavat ymmärtää, että uuden trilogian tekijät (ohjaaja-kirjoittajat JJ Abrams ja Rian Johnson sekä Lucasfilmin kerrontaa ohjaava tarinaryhmä) eivät ole unohtaneet Lucasin prequeleissa esittelemää ennustusta.

Uuden trilogian faneista ainakin niin sanotuilla Reyloilla on tähän yksi vastaus. Monet Reyn ja Kylon ”shippaajat” – jotka uskovat, että Kylo kääntyy viimeisessä episodissa kohti valoa Reyn rakkauden vuoksi ja sen ansiosta – uskovat, että kun nämä kaksi ovat ratkaisseet galaktisen sotilaallisen konfliktin, he lähtevät etsimään uutta, tasapainoisempaa jediyttä.

Tämä loppuratkaisu on mahdollinen, vaikka mitenkään varma se ei kyllä ole. Minäkin tulkitsen Kylon katseen The Last Jedin lopussa sanovan, että tämä tietää valinneensa Snoken valtaistuinsalissa väärin. Samalla minusta tuntuu, että Kylolla nimenomaan oli The Last Jedissä niin hyvä mahdollisuus valita oikein, että kirjoittajat saavat totisesti tehdä parastaan, jotta onnistuvat tarjoilemaan meille IX:ssä First Orderin itsevaltias Kylon, joka sitten kuitenkin uskottavasti siinä vaiheessa palaisi täysin takaisin valoon.

tlj-kylo-ending.jpg

Jonkinlaiseen tasapainon löytymiseen valon ja pimeän välillä tuntuu myös viittaavan uuden trilogian mysteereistä suosikkini, tämä The Force Awakensin romanisaation alkulehtien arvoituksellinen runo:

First comes the day
Then comes the night.
After the darkness
Shines through the light.
The difference, they say,
Is only made right
By the resolving of gray
Through refined Jedi sight.

―Journal of the Whills, 7:477

Runo on nerokkaasti kirjoitettu: siitä on todella vaikea saada selvää, mitä sanoilla lopulta edes tarkoitetaan. Siten se todennäköisesti sopiikin lopulta yhteen minkä tahansa episodi IX:n loppuratkaisun kanssa.

Jos runoa on tulkittava ennustuksena, kenties jatkona prequel-trilogian ennustukselle tasapainosta, missä ensinnäkin on runon alkupiste (first): milloin koitti päivä, jota seuraa pimeä, jonka jälkeen paistaa valo? Oliko ensimmäinen päivä ehkä prequeleja edeltävä jedien vanha suuruuden aika, vai kenties Jedin paluun lopun, krhm, jedin paluu? Runon selvimmässä kohdassa sanotaan, että ero (difference) on mahdollista oikaista vain yhdellä tavalla, mutta mitä eroa itse asiassa tarkoitetaan: eroa päivän ja yön, valon ja pimeän välilläkö? Eikö runo jo itse tee sen selväksi sanoen niiden vuorottelevan? Entä mitä tarkoittaa ”harmaan ratkaiseminen” (resolving of gray), kun ei se aivan tunnu siihenkään viittaavan, että harmaa itsessään olisi ratkaisu?

Myös se on tietenkin täysi mysteeri, onko kyseinen runo The Force Awakensin kirjoittajien Abramsin ja Lawrence Kasdanin ja/tai Lucasfilmin tarinaryhmän tarkkaan harkitsema vihje meille vaiko ehkä sittenkin vain romaanin kirjoittajan Alan Dean Fosterin oma neronleimaus, jonka tarinaryhmä vain salli lisättävän osaksi kaanonia…

tlj-rey-kylo-throne-room

Mutta oli runo tärkeä tai ei, olivat ”Reylot” oikeassa tai eivät, ei oikeastaan ole tämän kirjoituksen kannalta olennaista. Olennaista on korkeintaan se, että uudessa trilogiassa tähän mennessä kerrotun perusteella olen sitä mieltä, että olisi suuri, tökerö virhe, jos episodi IX:ssä konflikti ratkeaisi yksinkertaisesti siten, että täysin hyvä Rey voittaisi täysin pahan Kylon.

Joka tapauksessa menin jo spekulaatioiden puolelle, eikä se oikeastaan ollut nyt tarkoitukseni. (Olen kirjoittanut tässä blogissa jo vuosi ennen The Last Jedin ensi-iltaa teoriastani siitä, kuinka uudessa trilogiassa voisi olla kyse uusien, parempien, ”harmaampien” jedien ajan alusta, eikä se teksti suinkaan kokonaan vanhentunut tuon ensi-illan myötäkään.) Tässä tarkoitukseni oli perustella, että mikä tahansa ratkaisu onkaan, episodi IX:n täytyy antaa meille loppu, joka tuntuu siltä, että tasapaino nyt palaa Voimaan.

Kyse ei ole vain siitä, että tasapainon hakeminen, valon ja pimeyden ikuinen taistelu on aina ollut Star Warsin ytimessä. Eikä vain siitä, että uusi trilogia tuntuu edetessään yhä enemmän käsittelevän juuri tuota tasapainon etsintää, puhuen sanasta aivan ääneenkin monta kertaa. Aivan loppujen lopuksi vaatimukseni perustuu siihen, että uuden trilogian viimeisen osan täytyy viimeistellä uusi selitys prequel-trilogian ennustukselle ja originaalitrilogian lopun lunastukselle, sillä siten se perustelee itsensä yhdeksänosaisen saagan lopetuksena.

The Clone Wars saa uusia jaksoja – ja prequelit pääsevät pannasta

Viime viikonlopun San Diego Comic Conin suurimmasta Star Wars -uutisesta ei käyty kilpailua. The Clone Wars -animaatiosarjan 10-vuotista historiaa juhlistava paneeli päättyi odotettuun ja toivottuun julkistukseen sarjan paluusta. Dave Filonin vetämä suosikkisarja palaa 12 jakson mittaisena uutena tuotantokautena, joka julkaistaan Disneyn tulevassa streaming-palvelussa. Kaikki palaavat, kuten traileri näyttää:

Uutinen otettiin San Diegossa ja Twitterissä vastaan ylitsevuotavalla riemulla, joka todistaa osaltaan, kuinka rakastettu The Clone Wars -sarja todella onkaan. Suomessahan sarjaa on esitetty todella huonosti, josta johtuen sen suosiokin on jäänyt meillä vähän näkymättömäksi ilmiöksi. Suomessa ainakin aikuiselta fanilta voi helposti jäädä kokonaan huomaamatta, että maailmalla on olemassa suuria joukkoja, joiden Star Wars -fanius pohjaa ennen kaikkea Filonin animaatiosarjoihin. Esimerkiksi Star Wars Celebrationeissa tämä joukko kyllä näkyy. Lukemattomien katsojien silmissä The Clone Wars, ajateltuna Attack of the Clonesin ja Revenge of the Sithin väliin, pelastaa prequelit tarjoamalla Tasavallan romahdukselle ja Anakin Skywalkerin lankeemukselle sen pitkän kaaren, jota elokuvat eivät yksinään riittävän hyvin onnistuneet tarjoamaan. On selvää, että TCW:stä on tullut se, mikä se Lucasfilmin kanonisessa ajattelussa on jo pitkään ollutkin: ”se virallinen versio” kloonisotien tapahtumista – siinä missä siis esimerkiksi Genndy Tartakovskin aiempi, tyylitelty Clone Wars -lyhytanimaatioiden sarja tai Dark Horsen sarjakuvissa episodien II ja III välisinä vuosina kerrotut sarjakuvatarinat kloonisodista jäivät ensin henkisesti vaihtoehtoisiksi versioiksi ja sittemmin Legends-leiman alle kokonaan kaanonista erilleen.

Näitä kehuja voi vasta-argumentoida huomauttamalla, että vuosia elokuvan jälkeen tehty animaatiosarja ei voi korjata elokuvien itsensä virheitä. Tai että mikään elokuvasarja ei voi toimiakseen vaatia katsojalta monien tuotantokausien mittaisen animaatiosarjan katsomista. Itse asiassa The Clone Warsin monien kokema ”tarpeellisuus” ainoastaan vahvistaa, että George Lucas teki aikanaan suuren virheen tehdessään episodi I:stä eräänlaisen koko sarjan episodi nollan ja jättämällä II:n ja III:n välistä varsinaisen kloonisota-episodin filmaamatta. Tällaiset vastaväitteet menevät kuitenkin ohi itse asiasta: yhtä lailla kuin The Clone Wars ei tosiaan sinällään ”pelasta prequeleja”, eivät prequelien ongelmat ole The Clone Warsin taakka. Ja yleisö, joka pitää The Clone Warsista enemmän kuin prequeleista, on siis suuri.

Anakin_Ahsoka_TCW.png

Anakinin seurassa Ahsoka Tano, josta kasvoi The Clone Warsin edetessä ja Rebelsiin tultaessa yksi Star Wars -sarjan rakastetuimmista originaalitrilogian ulkopuolella esitellyistä hahmoista.

The Clone Warsiahan siis tehtiin aikanaan viisi tuotantokautta vuosina 2008-2012. Pilottijakso-elokuvan jälkeen jaksoja kertyi 108. Sarja loppui Lucasfilmin vaihdettua omistajaa Disneylle, uuden isännän kääntäessä saagan fokusta voimakkaasti takaisin originaalitrilogiaan, enkä esimerkiksi minä ollut siitä yllättynyt. Suuri osatekijä varmasti oli, että TCW oli Cartoon Networkin sarja, eikä Disneyä hotsittanut tuottaa juuri hankkimansa brändin alta sisältöä kilpailijalle.

Surullista vain, että sarja ei päättynyt siihen, mihin Dave Filoni ja muut tekijät olisivat halunneet sen lopettaa, kun heidät määrättiin aloittamaan sen sijaan uusi Rebels-sarja. Käsiin jäi kasa kuudennen kauden The Clone Wars -käsikirjoituksia, joista osa on kuitenkin sittemmin nähnyt päivänvalon erilaisissa muodoissa. 13 jakson niin sanottu kuudes tuotantokausi (”The Lost Missions”) julkaistiin alunperin Yhdysvaltain Netflixissä ja myöhemmin kotijulkaisuna vuonna 2014. Mauliin keskittyvät jaksokäsikirjoitukset muokattiin sarjakuvaksi nimeltä Son of Dathomir. Asajj Ventressistä ja Quinlan Vosista kertova pitkä tarinakokonaisuus kääntyi Dark Disciple -romaaniksi. Lisäksi jaksoja julkaistiin animoituina luonnosversioina. Ja, kuten kaikki Rebelsin katsoneet tietävät, monet The Clone Warsin hahmot saivat sittemmin tarinoilleen jatkoa myös animaatiosarjassa, vaikka sen nimi olikin vaihtunut. Silti sarjan fanit tiesivät, että esimerkiksi Mandalorea koskeva tarinakokonaisuus oli näkemättä – ja että Ahsoka Tanon ja Anakin Skywalkerin viimeistä kohtaamista ei todennäköisesti oltu vielä nähty.

tcw-last-scene.jpg

Ahsoka jättää jedit: se, mihin The Clone Wars viidennen kauden lopussa jäi.

Olin viikonloppuna (ja olen toki yhä!) valtavan iloinen The Clone Wars -fanien puolesta – ja miksen sarjan tekijöidenkin puolesta. Tiedän toki katsojana omakohtaisesti, kuinka kipeää tekee suosikkisarjan jääminen kesken (vain muutamia mainitakseni: Firefly, Farscape, Crusade, Twin Peaks aikanaan). Mahtavaa, että The Clone Wars saa vielä uuden mahdollisuuden. 12 erinomaista jaksoa kunnollisella lopulla riittävät kyllä sulkemaan tämän ammottavan haavan, mutta mikäänhän ei sinänsä estä Disneyä jatkamasta sarjaa pitempäänkin – jos kokevat, että episodien II ja III väliin vielä mahtuu sotatoimia…

Oma The Clone Wars -suhteeni sen sijaan on vaisu. Liian vaisu, etten sanoisi. Suorastaan noloa on, että en ole katsonut sarjaa kokonaan. Inhosin pilottielokuvaa sen ilmestyessä, ja olin valmis julistamaan, että jos Star Wars on nyt tätä, se ei ole enää minulle. Silmissäni TCW-elokuva toi mieleeni tyylillisesti lähinnä huonot pelianimaatiot ja tuntui sisällöllisesti pelkästään lapsille suunnatulta. Tv-sarjaan tartuin tämän jälkeen pitkin hampain, enkä yllättynyt kovin iloisesti. Haluan yleisesti sarjoiltani jatkuvia juonia ja kehittyviä hahmoja, eivätkä The Clone Warsin lähinnä irrallisista yksittäisistä jaksoista koostuvat pari ensimmäistä kautta tarjonneet minulle kumpaakaan. Sittemmin olen toki saanut kuulla, että TCW paranee ja aikuisystävällistyy nimenomaan myöhemmillä kausillaan, mutta viime vuosien uuden Star Wars -aallon myötäkään en ole (mukamas) ehtinyt niiden pariin. Niin minä vain siis olen kirjoitellut tällaista blogiakin, vaikka on olemassa tuntikausia audiovisuaalista Star Wars -kaanonia, jota en ole katsonut! Kääk. (Täytynee tosiaan yrittää jossain vaiheessa korjata puute.)

tcw-maul.png

Maulin paluu kuuluu The Clone Warsin myöhempien kausien kehutuimpiin (ja saagan kannalta merkityksellisimpiin) käänteisiin.

Vaikka The Clone Warsin uudet jaksot olivat siis San Diego Comic Conin ilman muuta suurin Star Wars -uutinen, se ei ollut ainoa. Itse asiassa kirjallisuusjulkistusten paneelin uutiset asettavat senkin vielä hieman kiinnostavampaan valoon.

San Diegossa ensinnäkin julkaistiin Timothy Zahnin uusi romaani Thrawn: Alliances, joka kytkeytyy kahdella aikatasollaan molempien animaatiosarjojen, The Clone Warsin ja Rebelsin aikaan. Sivurooleissa mukana ovat sekä Anakin että Padmé (näkisivätpä suomalaiset prequelien satunnaiskatsoja-vihaajat, miten paljon Padméa rakastetaan amerikkalaisessa Star Wars -Twitterissä!). Lastenkirjojen kasan lisäksi ensi vuoden kirjoista taas julkistettiin E.K. Johnstonin romaani Queen’s Shadow, joka kertoo nimenomaan nuoren Padmé Amidalan siirtymästä kuningattaresta poliitikoksi. Samoin julkistettiin, mitä seuraavaksi saamme jo kaksi erinomaista kirjaa Leiasta kirjoittaneelta Claudia Graylta: romaanin Master & Apprentice, jonka nimihenkilöt ovat Qui-Gon Jinn ja Obi-Wan Kenobi ajassa ennen The Phantom Menacea. Marvelin sarjakuvien puolen suurin julkistus taas oli 30 numeron ja kolmen aikakauden crossover-tarinakokonaisuus Age of Republic / Age of Rebellion / Age of Resistance.

Toisin sanoen: voimakkaasti prequel-kytköksistä Star Wars -luettavaa.

Preqeuelit ovat välkähdelleet viime aikoina muuallakin. Respawnilta on tulossa tarinallinen peli Jedi: Fallen Order, joka sijoittuu Revenge of the Sithin jälkeiseen galaksiin. Battlefront II -peli on niin ikään saamassa prequel-sisältöjä. Forces of Destinylyhytanimaatioissa Padmé on seikkaillut jo monta kertaa. Eikä unohtaa tietenkään sovi Maulin yllätysvierailua Solon lopussa toukokuussa!

forces-of-destiny-padme-ahsoka.jpg

”Ahsoka, mitä täällä tapahtuu?” Tuttuja Forces of Destiny -animaatiosarjassa.

San Diegossa prequel-sidonnaisuus saattoi korostua, koska esimerkiksi minä odotin siellä näytettävän tai kerrottavan edes jotain myös Resistance-sarjasta eli uuteen trilogiaan kytkeytyvästä uudesta animaatiosarjasta, mutta näin ei tehty. On varmasti myös isolta osin sattumaa, että nämä kaikki tuntuvat näkevän päivänvalon näin lyhyen ajan sisällä. Se ei kuitenkaan varmasti ole sattumaa, että ne ylipäätään näkevät päivänvalon.

Ensimmäiset Disney-ajan vuotensa Lucasfilm keskittyi lähes pakkomielteisesti vuoden 1977 alkuperäiseen Star Warsiin. Elleivät tarinat suoraan kytkeytyneet episodi IV:ään, kuten näkyvimmin Rogue One, ne joko leimallisesti kertoivat tarinoita hieman ennen sitä (Rebels) tai hieman sen jälkeen (suurin osa Marvelin uusista SW-sarjakuvista). Unohtamatta tietenkään sitä, kuinka The Force Awakensiin ja sitä kautta koko uuteen trilogiaan ammennettiin kuvastoa ja jopa juonikuvioita nimenomaan tuosta klassisimmasta Star Wars -episodista. Vaikka poikkeuksiakin on (esimerkiksi Marvel julkaisi jo uuden kautensa alkupuolella Anakinista ja Obi-Wanista kertovan sarjakuvatarinan), tuntui välillä siltä, että Disney-Lucasfilm teki kaikkensa, että suuri yleisö unohtaisi prequel-episodien aikanaan valmistuneenkaan.

Nyt avaruuskellossa tuntuu olevan aivan toinen sävy. Kiihkomielisimmät The Last Jedi –vihaajat, joiden mielestä Kathleen Kennedylle pitäisi antaa potkut ja George Lucas palauttaa Star Wars -vastuuseen, mieltävät ehkä käänteen myönnytykseksi heille. Itse ajattelen asiaa pikemminkin omistajuuden positiivisena kypsymisenä.

aotc-obiwan-anakin-chase.jpg

”Anakin, tuntuuko sinustakin välillä, että meidät on unohdettu?”

Disney-Lucasfilmin aikaa on nyt eletty viisi ja puoli vuotta. Sinä aikana on valmistunut jo neljä uutta elokuvaa, yksi kokonainen animaatiosarja ja vino pino luettavaa. Tekeillä on episodi IX:n lisäksi kaksi uutta elokuvasarjaa, ainakin yksi näytelty tv-sarja ja parikin animaatiosarjaa. Star Wars on ilman muuta tuotu onnistuneesti takaisin, vaikka franchisen viimeisin iso nimike Solo olikin taloudellisesti suorastaan floppi (390 miljoonan dollarin tuotot eivät ole surkeasti, mutta suhteessa 250 miljoonan tuotantokustannuksiin, sen päälle laskettaviin markkinointikuluihin ja jopa Rogue Onen tuottamaan miljardiin verrattuna tulos oli pahempi kuin pettymys).

Ehkä tässä vaiheessa Disney-Lucasfilmillä tosiaan voidaan viimein höllentää irti episodi IV -pakkomielteestä. Ei kaiken Star Warsin tarvitse liittyä Tatooineen, Darth Vaderiin tai Imperiumin valkohaariskaisiin sotilaisiin. Prequel-elokuvien esittelemä aikakausi on rikas maailma sekin, ja vaikka niillä on elokuvataiteen teoksina huono maine, on monilla niihin kriittisestikin suhtautuvilla faneilla niistäkin lämpimiä, nostalgisia muistoja. Uudet Star Wars -kertomukset voivat aivan yhtä hyvin nojata prequeleihin kuin originaalitrilogiaankin – tai olla jotain täysin uutta, kuten Rian Johnson on omasta tulevasta elokuvatrilogiastaan toistuvasti luvannut. Ennemmin tai myöhemmin tämä on jopa välttämätöntä, jos Lucasfilmin tarinaryhmä todella pystyy pitämään kiinni tavoitteestaan sitoa kaikki oheistarinat samaan kaanoniin elokuvien ja sarjojen kanssa: originaalitrilogian äärellä alkaa olla jo aika ahdasta. Aivan äskettäin esimerkiksi luin Darth Vader -sarjakuvan Annual #2 -numeron, jossa Vader tapaa ensimmäisen kerran Orson Krennicin ja vierailee Geonosiksella, ja jouduin ihan pyörittelemään, miten tarinan ajoitus suhteutuu paitsi elokuviin, myös aiempiin Vader-sarjakuviin sekä Rebelsiin, joissa niin ikään on käyty tuolla Attack of the Clonesin planeetalla.

(Jon Favreaun näytelty sarja sijoittuu tiettävästi Jedin paluun jälkeiseen aikaan. Ilmeistä onkin, että episodien VI ja VII välinen kolmenkymmenen vuoden ajanjakso on aika, johon tulemme näkemään episodi IX:n jälkeisinä vuosina sijoitettavan vielä monia tarinoita.)

Luke-the-last-jedi

Jääkö Luke Skywalkerin maininta Darth Sidiousin noususta The Last Jedissä uuden trilogian suorimmaksi prequel-kytkökseksi?

Prequel-kytkösten uuden, sallitumman aikakauden näin koitettua olen myös alkanut uudelleen toivoa, että episodi IX ottaisi trilogian ja koko saagan lopettelussaan avoimesti huomioon myös saagan episodit I-III. Aineksia olisi. The Force Awakensin alussa (ja erityisesti sen romaaniversion alkulehtien runossa) viitattiin Voiman tasapainoa käsittelevään ennustukseen, joka suorastaan huutaa uutta tulkintaa Star Wars -maailmassa, joka ei sittenkään ollut tasapainossa sen paremmin Darth Vaderin kuin Luke Skywalkerinkaan kuoleman jälkeen. Obi-Wan Kenobi puhutteli valomiekkaan koskenutta Reytä tämän Voima-näyssä: jos Obi suorastaan näyttäytyisi Reylle, näyttäytyisi hän olosuhteiden pakosta juuri prequel-jedin Ewan McGregorin näköisenä. Puhumattakaan sitten Anakin Skywalkerin eli Hayden Christensenin esiintymisen mahdollisuudesta, jota päätösosa sisällöllisesti aivan pakolla kaipaisi (kuten olen ennenkin kirjoittanut: miksi ihmeessä Voimahaamu-Anakin muka ei kävisi sanomassa hänen alter egoaan Darth Vaderia fanittavalle tyttärenpojalleen suoria sanoja?).

Etenkin noista ajatuksista viimeistä olen aiemmin pitänyt mahdottomana juuri siksi, että Disneyllä pelättäisiin Christensenin esiintymisen lyövän elokuvaan liian leimaavan muistutuksen prequeleista. Mutta jos Solo-elokuvaan voidaan kummemmitta selityksittä palauttaa Maul – jolla ei hahmona lähtökohtaisesti ole mitään tekemistä Solo-elokuvassa, ja jonka suuret katsojamassat luulivat kuolleen episodissa I – ei kai Anakinin perusteltu esiintyminen episodi IX:ssä voi olla enää aivan täysin poissa laskuista?

Sen erään hahmon paluu Solossa ja mitä se merkitsee

Jätin Solo-arviostani tietoisesti kokonaan pois yksityiskohdan, joka esimerkiksi meidän perhekunnassamme oli aivan ensimmäinen puheenaihe elokuvan päätyttyä. Tein näin siksi, että siitä olisi tullut liian pitkä sivupolku – joka siis polkuilkoon nyt tässä. Kirjoitus spoilaa Solo-elokuvaa.

Solo_Han_Lando_Beckett.png

Tätä mahtavaa galaktisen poikabändin poseerauskuvaa ei muuten ollut Solossa. Sääli!

Ensin vertailukohta. Kun Rogue One näytti katsojalle kuvernööri Tarkinin, prinsessa Leian ja Darth Vaderin, heidän esiintymisensä ei varsinaisesti voinut olla yllätys kenellekään. Tarkinin ja nuoren Leian henkiinherättäminen digitaalisesti saattoi tietysti yllättää (Peter Cushing kuoli jo vuonna 1994, kun taas Carrie Fisher ehti nähdä itsensä nuorena jälleen), mutta hahmojen esiintyminen Kuolemantähteen kytkeytyvässä tarinassa ei varmasti voinut. Darth Vader taas vilahti Rogue Onen markkinoinnissakin, mutta hänet onnistuttiin silti tuomaan kankaalle hieman yllättäen: fanit tunnistivat laavaplaneetan Mustafariksi ja ehtivät juuri ajoissa arvaamaan, kuka bactakammiossa hengailikaan, ennen kuin hahmo asteli esiin ikonisessa naamiossaan.

Moni, tai minä ainakin, varmasti ajatteli Boba Fettin saavan Solossa samantapaisen tunnelmallisen pikkuroolin. Onhan Boba yksi sarjan suosituimmista hahmoista, melkein oman soololeffansa sankarikin, ja onhan Boballa ja Hanilla originaalitrilogiassa selvästi yhteistä historiaa. (Se, että emme saaneet Bobaa, saattaa liittyä päivän uutiseen: The Hollywood Reporterin mukaan James Mangold valmistautuisi Boba-leffan ohjaamista. Mutta en mene nyt siihen enempää.)

Boban sijaan saimme Solossa kohtauksen, jossa Qi’ra (Emilia Clarke) ottaa elokuvan lopussa yhteyttä Crimson Dawn -rikollissyndikaatin johtajaan, joka paljastuu Darth Maulina aikanaan tunnetuksi hahmoksi. Maul kutsuu Qi’ran luokseen ja lupaa valomiekkaansa heilutellen inhasti tälle tulevaisuudessa läheise työsuhteen oman itsensä kanssa.

Kohtaus on hyvin monella tavalla hämmentävä. Yritän avata sitä parhaani mukaan.

Tässä kohtaa oli kuva otsikon hahmosta, mutta se tunki tästä someen spoilaamaan.

Solon sisällä kohtauksella on pari ihan ymmärrettävää funktiota, jotka ainakin itseltäni menivät ensimmäisellä katsomiskerralla ohi hieroessani silmiäni näkemääni hahmoa ihmetellen (Maulin näyttäytyminen ei ollut tavoittanut minua ennen esitystä edes huhuna). Kohtaushan on selitys Qi’ran lähdölle pois Hanin luota ja tavallaan myös hahmon yleiselle surumielisyydelle. Qi’ra tietää (tietäessään asioista ”hieman enemmän” kuin Han), että Crimson Dawnin koura ei pysähdy Dryden Vosiin (Paul Bettany), joten ottaessaan yhteyttä syndikaatin päällikköön ja antaen Hania sisältämättömän selityksen Vosin kuolemalle, Qi’ra pelastaa ensirakkautensa hengen. Han itse luulee tulleensa petetyksi, mutta sekin on Qi’ran mielestä varmasti välttämätöntä: Han kun ei tietenkään antaisi Qi’ran tehdä näin. Samalla kohtaus antaa lisää vihjeitä siitä, kuinka synkkiin asioihin Qi’ra onkaan orjuusvuosiensa aikana sotkeentunut.

Hyvä siis niin tarinan kannalta, mutta miksi Crimson Dawnin takapiruksi paljastuu juuri Maul (ent. Darth)? Tämä kun todella vie katsojan huomion aivan toisaalle Hanin tarinasta. Koska Han Solo ei tosiaan elokuvassa Maulia näe, eikä juuri Maulin paljastuminen Vosin kummisedäksi lisää Solo-leffaan mitään, on Maul näin ollen mukana elokuvassa vain katsojalle. Ja siitä pääsenkin siihen hämmennykseen.

maul-clone-wars

Alakerrastaan paikkailtu Maul The Clone Wars -sarjassa vuonna 2012 (episodien II ja III välissä, 20 vuotta ennen ANH:ta).

Seuraa in-universe -historiaosuus. Darth Maul (Ray Park), Darth Sidiousin oppipoika, näytti kuolevan Naboon reaktorikuiluun tultuaan nuoren Obi-Wan Kenobin (Ewan McGregor) puolittamaksi Episodi I:n lopussa. Sen koommin Maulia ei prequeleissa nähty, mutta vuosia myöhemmin hänen paljastui The Clone Wars -sarjassa selvinneen sittenkin. Tämä on olennaista: Darth Maulin paluu oli siis hahmon luojan George Lucasin keksintö, ja jo melkein kymmenen vuotta vanha keksintö, sitä paitsi.

The Clone Warsin Maul ei kuitenkaan enää ollut sith eli Darth, ja monien mielestä hän oli animaatiosarjassa kiinnostavampi kuin Episodi I:ssä tai prequelien aikaisessa expanded universessa. Animaatiosarjassa Maul oli katkera ja kostonhimoinen sekä hänet halkaisseelle Kenobille että häntä hyväksikäyttäneelle Sidiousille. Samalla hän tavoitteli edelleen myös valtaa ja voimaa, ja niitä saavuttaakseen kääntyi sekä kotiplaneettansa Dathomirin muinaisen taikuuden että galaksin alamaailman puoleen. Luonnollisesti nämä suunnitelmat aikanaan kariutuivat.

Näin siis kloonisotien aikaan eli episodien II ja III välissä. Toisenlainen, vanhentunut ja joiltain osin leppynytkin, mutta edelleen voimaa ja kostoa Kenobille etsivä Maul kohdattiin Rebels-animaatiosarjassa, joka puolestaan ajoittuu episodi IV:ää edeltäviin vuosiin eli aikaan Solon jälkeen. Tuossa sarjassa Maulin ja Obi-Wanin pitkälle ja kostonhimoiselle suhteelle kirjoitettiin myös komea loppu.

Nyt Solon cameo tarjoilee meille siis in-universe lisäyksen Maulin henkilöhistoriaan: The Clone Warsin ja Rebelsin välissä Maul kohosi Crimson Dawn -syndikaatin johtoon (vai perustiko hän sen ehkä ihan itse?). Aiemmat vaiheet muuten sulautuvat myös yhteen Solon Maulissa: hahmon kehoa näytteli nyt jälleen alkuperäinen Maul eli Ray Park, mutta repliikit lausui Sam Witwer eli animaatioiden Maul-ääni. (The Phantom Menacen Maul-ääni oli koomikkona paremmin tunnettu Peter Serafinowicz.)

maul-rebels

Maul Rebels-sarjassa vuonna 2016 (episodien III ja IV välissä, muutamia vuosia ennen ANH:ta).

Mikäpä siinä, mutta kun… eivät kaikki taida suhtautua näihin elokuviin in universe -historiankertomuksena. Solo tavoittaa isot yleisöt, ja väitän, että huomattavalle osalle sen katsojia Maul oli ennen tämän viikon ensi-iltaelokuvaa vielä kuollut.

Esimerkiksi Suomessa Star Wars -animaatioita on näytetty niin huonosti, että moni tosifanikaan ei ole niitä katsonut. Tai jos on katsonut, ei ole suhtautunut niihin samalla kanonisella vakavuudella kuin elokuviin. Katsoja, joka muistaa Maulin vain yhden leffan pahiksena ja/tai katsoo tämän kuolleen elokuvansa lopussa, voi jäädä pahasti hämilleen hahmon hönkiessä yhtäkkiä Solon loppupuolella eläväisenä.

Todistettavasti moni animaatiot katsonutkin on kuitenkin jäänyt ymmälleen, hieman toisista syistä vain. The Clone Warsissa tai Rebelsissä ei tosiaan ole annettu ymmärtää Maulilla olleen tällaista vallan vaihetta, johon Solo nyt vihjaa, vaikka se vaikuttaa ilmeisen isolta osalta Maulin kunnianhimoisia elämänvaiheita. Siinä on selvästi tarinaa kerrottavaksi – mutta koska tähän väliin ei ole ainakaan nyt tekeillä animaatiosarjaa, ei sitä tarinaa kerrota meille lähiaikoina yhtä kätevästi kuin vaikkapa Saw Gerreran, joka poimittiin The Clone Warsista ensin Rogue Oneen ja tuotiin sen jälkeen Rebelsiin niin, että hahmo sai loppukohtauksensa lisäksi kokonaisen kaaren lyhyen ajan sisällä.

maul-solo

Maul Solossa vuonna 2018 (episodien III ja IV välissä, mutta noin 10 vuotta ennen ANH:ta).

Miksi siis Maul, ja miksi juuri nyt? Maul ei ole koskaan tätä ennen liittynyt mitenkään Han Soloon, eikä oikeastaan liity nytkään – ellei meille sitten kerrota tarinaa, jossa Qi’ra ja Han kohtaavat jälleen, sillä sellaiseen tarinaan Maul epäilemättä tämän jälkeen kytkeytyisi.

Ensimmäinen teoriani onkin, että Maulin näyttäytyminen on jatko-osatäky. Koska Soloon on tungettu käytännössä aivan kaikki Han Solon hahmon ainesosat kultaisista nopista Millennium Falconin voittamiseen korttipelissä, Solon lopussa ei olisi oikeastaan mitään avointa jäljellä mahdollista jatko-osaa varten, ellei Qi’ra karkaisi Hanilta tuntemattomille teille. Se taas ei ehkä yksinään olisi riittävän kiinnostava kysymysmerkki, koska Qi’ra kuitenkin on katsojalle aivan uusi hahmo, ja koska katsoja joka tapauksessa tietää, etteivät nämä nuoret ”saa toisiaan”. Vihjaus siitä, että jatko-osassa Han saattaisi kohdata itsensä Maulin, on saattanut tuntua Lucasfilmin tarinaryhmän ideariihessä aivan toisentasoiselta tarjoukselta katsojalle.

Toinen vaihtoehto on, että Maulin näyttäminen teaseröi jotakin muuta Star Wars -tarinaa – siis samaan tapaan kuin Marvel-leffojen lopputekstien jälkeiset minikohtaukset, jotka eivät useinkaan liity enää juuri päättyneeseen teokseen, vaan pikemminkin juuri luovat siltaa ja odotuksia seuraavaan. Tällöin kaikki vaihtoehdot johtavat niihin projekteihin, joista ei ole tiedotettu vielä mitään virallista. Seuraava elokuva kun on episodi IX kaukana Maulin ajasta, seuraava animaatio Resistance sijoittuu uutta trilogiaa edeltävään aikaan ja Jon Favreaun näytelty sarja puolestaan Jedin paluun jälkeisiin vuosiin.

Koska Rian Johnsonin tai David Benioffin ja D.B. Weissin elokuvasarjat tuntuvat olevan vielä aika kaukana, vaihtoehdoksi jää vuoden 2020 standalone-elokuva – jota tosin ei ole vieläkään julkistettu, mutta jonka on laajalti epäilty jo pitkään olevan Obi-Wan. Kirjoitin äskettäin tuoreimmista projektia koskevista huhuista, joiden mukaan elokuva olisi jo esituotantovaiheessaan, vaikka tiedotetta ei ole kuulunut.

Obi-Wan Kenobin hahmoon Maul tosiaan kytkeytyisikin, ja vielä muutamia vuosia sitten moni animaatio-warssien ystävä arvelikin, että mahdollisen Obi-Wan-elokuvan luontevin pahis olisi juuri Maul. Itse arvelin tuolloin, että sen vaihtoehdon esteenä olisi juuri se, että elokuvien suurelle yleisölle Maulia ei oikein voitaisi palauttaa henkiin alkuperäisen kuolemansa jälkeen, mutta sepä ei näemmä tunnu Lucasfilmiä haittaavan.

Sen sijaan varsin isona kerronnallisena ongelmana voitaneen pitää sitä, että Rebelsissä tosiaan vasta aivan hiljattain kerrottiin Obi-Wanin ja Maulin suhteen luonteva loppupiste, eikä sitä tarinaa siis voida enää kertoa elokuvassa. Toki hahmot voidaan kirjoittaa kohtaamaan Solon ja Rebelsin väliin jäävien vuosien aikanakin – ja vaikkapa joutua joidenkin olosuhteiden pakosta työskentelemään yhdessä parhaaseen buddy-cop-tyyliin, jos nyt ideoita heittelen – mutta äskettäin tehdyn Rebels-jakson olemassaolo asettuu erikoiseen valoon Lucasfilmin tarinaryhmän suurissa suunnitelmissa, jos Maulia olisi ollut jo pitkän aikaa määrä käyttää Obi-Wanin omassa elokuvassa. Sekin tuntuu pulmalliselta, että Obi-ratkaisu Maulin kysymykseen toisi Solon lopun perusteella Obi-Wan-elokuvaan todennäköisesti myös Qi’ran, jolloin taas paikalle luontevasti sopisi myös Han – jonka taas ei pitäisi tavata Obi-Wania ennen episodi IV:ää. Kimuranttia!

Toki Maul voisi olla mukana jonkin aivan muunkin hahmon omassa elokuvassa – sen Boba Fettin, esimerkiksi. Tai jos aivan villiksi ryhdytään, toki Maulin oma elokuvakin olisi mahdollinen. Ehkei kovin todennäköinen kuitenkaan.

quinlan-vos.jpg

Eräs kandidaatti: Quinlan Vos.

Kaiken kaikkiaan en voi olla miettimättä, oliko Lucasfilm miettinyt tätä ihan loppuun asti. Jos Maul oli mukana vain fanipalveluksena, se oli fanipalvelus, josta moni fani jäi vain ymmälleen. Pelkäksi fanipalvelukseksi Crimson Dawnin pomoksi olisi voitu asiat tunteville faneille esitellä aika moni muukin hahmo. Vain muutaman esimerkin mainitakseni: vanhan expanded universen ”väliepisodi V.5:n” Shadows of the Empiren rikollisprinssi Xizor, Timothy Zahnin kirjojen myöhempien aikojen kiltti salakuljettajapomo Talon Karrde tai suurta yleisöä ajatellen vaikkapa Jabba.

Tai, jos saan aivan itse ehdottaa uutta uraa eräälle hahmolle: Dryden Vosin sukunimikaima (!) Quinlan Vos.

Quinlan Vos oli alunperin merkittävä expanded universe -hahmo (ja aivan alunperin tyylikkään näköinen taustaextra The Phantom Menacessa samaan tapaan kuin Solossa mainittu Aurra Sing). Hän on kuitenkin tukevasti kaanonia, tullen nimeltä mainituksi Revenge of the Sithissä ja esiintyen sittemmin muun muassa The Clone Warsissa. Vain pari vuotta sitten Quinlan Vos sai oman kaanonkirjansakin, mikä melkein jo sinänsä vihjaa, että Lucasfilm ei ole sanonut viimeistä sanaansa hahmosta. Miksi olisikaan, sillä Vos on ilman muuta merkittävin prequel-aikojen jedi, jonka episodi III:n jälkeinen kohtalo on jätetty auki – kuolemakohtaus tosin kuvattiin Revenge of the Sithin käsky 66 -montaasiin, mutta Lucas päätti jättää sen pois. Esimerkiksi minä olen aina olettanut, että Lucasin aikomus oli käyttää Quinlania Underworld-sarjassaan. Quinlanilla on myös ollut erinäisiä vaiheita pimeän puolen kanssa, joten päätyminen mafiosoksi Imperiumin pimeinä vuosina ei olisi aivan kaukaa haettu kohtalo. Solon loppuun hän olisi sopinut loistavasti, jopa tosiaan Drydenin sukunimen selittäen. Quinlan Vos pahana syndikaattipomona olisi ollut ydinyleisölle todella merkittävä fanipalvelus-cameo, pieni twist suorastaan, ja koska hänetkin olisi voitu panna käyttämään Voimaa tai heiluttelemaan valomiekkaa holochatissa, olisi hänestä saatu kutkuttava vihjaus myöhemmästä tarinasta myös katsojalle, joka ei olisi hahmoa nimeltä tunnistanut.

Mutta Maul meillä siellä oli, ei Quinlan. Jos Maul oli mukana Solossa harkittuna juonilangan avauksena – ja kaipa kuitenkin pitää toivoa, että näin oli mieluummin kuin harkitsemattoman työtapaturman tuloksena – meidän sopii vain toivoa, että sen langan päässä odottaa kiinnostava tarina, joka sopii sekä sarjan että hahmon historiaan. Enkä yllättyisi, jos kuulemme siitä langasta lisää aivan piankin.

Äänestyksen tulos: Tämän suomalaisen kuplan Star Wars -elokuvien suosikkijärjestys

Hetken mielijohteesta yllytin viime tiistaina itseni ja kanssaihmiseni listaamaan yhdeksän tähänastista varsinaista Star Wars -elokuvaa henkilökohtaiseen suosikkijärjestykseen. Ehdokkaiksi asetin siis episodit I-VIII ja Rogue Onen. Pisteytyslogiikaksi ilmoitin, että ensimmäiseksi valittu elokuva saisi täydet ja painotetut 10 pistettä, kakkossijan elokuva 8 pistettä, kolmas 7 pistettä ja niin edelleen alaspäin laskeutuen. Täten myös kunkin listan inhokki sai tässä äänestyksessä kultakin yhden pisteen.

Toisenlaisia pisteytysmenetelmiä voidaan kokeilla toisella kertaa – vaikkapa kahden vuoden päästä, kun kaikki Star Wars -elokuvat eivät enää mahdu Star Wars -elokuvien top-kymppiin. Niin, ja tietysti ehdokkaita olisi laveasti tulkiten nytkin jo enemmän: menemättä fanifilmeihin tai parodioihin, ovat omalla tavallaan virallisia Star Wars -elokuvia joka tapauksessa The Clone Wars -sarjan aloittanut pitkä animaatio (2008), ewok-elokuvat Caravan of Courage (1984) ja Battle for Endor (1985) sekä tietysti pahamaineinen Star Wars Holiday Special (1978). Niistä ensin mainittua olisi muutama halunnut äänestää nytkin, mutta tällä kertaa ne äänet diskasin.

Äänestyspaikat ovat nyt sulkeutuneet. Kiitos kaikille!. Ääniä antoi 70 henkilöä Twitterissä, Facebookissa ja tässä blogissa. Tulos ei siis toki ole mitenkään tieteellinen, mutta näille pisteytysmenetelmillä kuitenkin selvä. Tulosten tulkintaan ei tarvittu maalikameraa. Näin se siis meidän mielestämme menee, Star Wars -elokuvien paremmuus-, tai ainakin suosikkijärjestys:

1.Episode V: The Empire Strikes Back (1980). 629 pistettä.

Voittaja on odotettu – ja ylivoimainen. Imperiumin vastaiskua pidetään varsin yleisesti parhaana Star Wars -elokuvana, ja se voittaa rutiininomaisesti tämänkaltaiset äänestykset muuallakin. Tässä kyselyssä sen nimesi listansa ykköseksi 40 vastaajaa eli yli puolet listansa lähettäneistä – ja yhtä äänestäjää lukuun ottamatta kaikkien muiden listoilla se oli toinen tai kolmas. Eikä se mikään ihme ole: Imperiumin vastaiskussa on aivan kaikkea, mikä on oleellista Star Wars -elokuvien kestävässä suosiossa, eikä sillä ole nuorempien sukupolvien silmissä rasitteenaan originaalin tiettyä hitautta. On todella mielenkiintoista nähdä, säilyykö Imperiumin asema yhtä vahvana tulevina vuosikymmeninä, kun Disney-Lucasfilm moninkertaistaa Star Wars -elokuvien lukumäärän supistaen George Lucasin alkuperäiset pelkäksi aloituspisteeksi. Tällä hetkellä sitä ei kuitenkaan tunnu haastavan niistä mikään, pikemminkin päinvastoin, sillä:

2. Episode IV: A New Hope (1977). 552 pistettä.

Yhtä ylivoimaisesti kuin Imperiumi voitti, yhtä ylivoimaisesti alkuperäinen, Tähtien sotana ensin tunnettu elokuva tuli kyselyssä toiseksi. Mainittu originaalin tietty hitaus ei ainakaan tämänkertaisten vastaajien keskuudessa näytä juuri tuntuvan: Uusi toivo sai 19 ykkössijaa, ja äänestäjiä, jotka sijoittivat sen listansa puoliväliin tai alle oli vain puolenkymmentä. Perinteiden nimiin vannovat voivat siis huokaista helpotuksesta – kunhan pitävät mielessä, että tämän kuplan ulkopuolella elää kyllä myös ihmisiä, joiden suhde uusiin episodeihin on läheisempi kuin tähän yli 40-vuotiaaseen klassikkoon.

3. Episode VI: Return of the Jedi (1980). 439 pistettä.

Ja sitten kolmas klassikko. Niin siinä vain tässä kyselyssä kävi, että ei ollut originaalitrilogian voittanutta. Jedin paluu sijoittui jo kenties yllättävänkin monilla yhdeksän elokuvan listoilla alempaan puoliskoon, mutta vahvat keskisijapisteet nostavat sen aivan heittämällä pronssille – ja niin kaikki uudet ja keskivanhat episodit saavat tyytyä pistesijoihin. Suurimmaksi suosikikseen Jedin paluun nimesi tässä kyselyssä viisi äänestäjää.

4. Episode VIII: The Last Jedi (2017). 379 pistettä.

Onko tässä listan suurin yllätys vai eikö ole? Päättäkää itse. Joka tapauksessa, The Last Jedi on siis tämän kyselyn vastausten perusteella tällä hetkellä uusista Star Wars -elokuvista rakastetuin. Toki muistaa pitää, että se on vasta viime joulukuussa ensi-iltansa saaneena myös ehdokkaista tuorein, ja saa edelleen siitä jonkin verran lisäetua. Star Wars -elokuvilla on prequeleista lähtien ollut taipumus paljastaa todelliset vahvuutensa ja heikkoutensa faneilleen vasta vuosien vieriessä. Mutta ainakaan tämä kysely ei missään nimessä anna aihetta pitää The Last Jediä suomalaisessa kuplassamme niin mielipiteitä jakaneena kuin viime talvena kansainvälisessä somessa vaikutti. Tosin kuusi äänestäjää tässäkin kyselyssä nimesi The Last Jedin yhdeksästä elokuvasta inhokikseen tai listan toiseksi alimmaksi ja vain yksi äänestäjä nosti sen episodeista suurimmaksi suosikikseen, mutta kuten pisteistä näkyy, selvä enemmistö vastaajista arvotti sen listoillaan varsin korkealle. Kakkossijoja se sai peräti 10, mitä pidän isona lukuna, koska se tarkoittaa asemaa vain yhden originaalitrilogian episodin takana.

5. Episode VII: The Force Awakens (2015). 358 pistettä.

Uuden aikakauden elokuvista ensimmäinen sijoittuu tuloksissa heti seuraavaksi – kahdella ykkössijalla ja tasaisen vahvalla suorittamisella. Pisteiden marginaali on tässä välissä pienempi kuin muualla kyselyssä. Sijoitukset eivät silti olleet suuressa vaarassa kääntyä toisin päin: se olisi vaatinut äänestyslipukkeita, joissa olisi todella rakastettu TFA:ta ja todella inhottu TLJ:tä, eikä se vaikuta yleiseltä yhdistelmältä. Joka tapauksessa tuloksista on varsin helppo vetää johtopäätös, että uudesta trilogiasta pidetään ehdottomasti enemmän kuin Lucasin välissä valmistamista prequeleista parhaimmillaankin. Semminkin kun:

6. Rogue One (2016). 302 pistettä.

Standalone-elokuvista ensimmäinenkin nousee tämän kyselyn tuloslistalle ennen ensimmäistäkään prequelia. Rogue One ei ollut yhdenkään äänestäjän suurin eikä edes toiseksi suurin suosikki, ja joissakin lipukkeissa se jäi ihan kunnolla peräpäähän. Silti näissäkin tuloksissa näkyy hyvin, että erilaisena Star Wars -elokuvana sillä on vahva kannattajakuntansa, joka pitää sitä uusista elokuvista suosikkinaan. Millainenkohan on tulos tulevissa kyselyissä, kun Solo on mukana toisena episodisaagan ulkopuolisena ehdokkaana?

7. Episode III: Revenge of the Sith (2005). 266 pistettä.

Kun lista on päässyt tähän asti ilman prequeleja, ei yllätyksiä liene enää jäljellä. George Lucasin toisen trilogian päätös on sarjansa ylivoimainen menestyjä. Sillä näytti jonkin aikaa olevan myös oikeita mahdollisuuksia päihittää kyselyssä uusista Rogue One, sillä saipa se kolmelta äänestäjältä peräti täydet 10 pistettä. Ennen kuin harmaiden partojen takaa huudetaan pyhäinhäväistystä, pyydän huomaamaan, että prequelit olivat suurelle yleisönosalle ensikosketus Star Wars -sarjaan, ja että esimerkiksi englanninkielisessä Twitterissä niitä kohtaan elää niin paljon nostalgiaa, että ainakin tämän kolmannen episodin sijoitukseksi olisi tälläkin listalla voinut odottaa isompaakin. Mutta ehkä ei sittenkään – nimenomaan Suomessa prequelien puolestapuhujia ei juuri kuulu.

8. Episode I: The Phantom Menace (1999). 165 pistettä.

Prequeleista ensimmäisen pistesaldo on jo vaatimaton. Asettamani pistelogiikka tosiaan kantoi 70 äänestäjältä pisteen tai pari inhokeillekin. Silti, näiden loppusijojenkin järjestys on minusta kiinnostava. Se todistaa, että umpisurkeaksikin usein haukuttu jarjarbinksillinen episodi Pimeä uhka on todellakin kestänyt aikaa sentään paremmin kuin seuraajansa:

9. Episode II: Attack of the Clones (2002). 108 pistettä.

Äänestyksen ylivoimainen jumbo ja suorastaan liikuttavan yksimielisesti siis heikoin Star Wars -episodi. Kloonien hyökkäys oli tässä kyselyssä peräti 41 äänestyslipukkeen pohjimmainen. Mainittakoon myös, että vain yksi (1) äänestäjä sijoitti episodi II:n korkeammalle kuin pohjakolmikkoon – Sithin koston lisäksi Pimeä uhkakin nimittäin sai sentään joiltakin äänestäjiltä hyviäkin pisteitä. Kakkosen ongelmien erittely ei sinänsä kuulu tähän tulospuintiin, mutta inho sitä kohtaan on totisesti jännittävän voimakasta, kun ottaa huomioon, että prequelien irvailu sentään aikanaan tuntui kiteytyvän vitseihin Jar-Jar Binksistä – joka on tässä jo siirretty pieneen sivuosaan – ja kun muistaa, että episodi II otettiin aikanaan yleisesti vastaan ”paljon parempi kuin edellinen” -tyyppisillä arvioilla. Mutta se onkin sitä vuosien vierimisen tuomaa viisautta, se.

Mitä sanotte? Minä ainakin sanon, että tämä oli hauskaa ja tämä kannatti tehdä!

Disclaimer 1: Oma listani on täällä.
Disclaimer 2: Artikkelin kuvituksena on käytetty Googlen kuvahaun minulle tarjoamaa ensimmäistä elokuvaruutu-hakutulosta kustakin elokuvasta.

Minun yhdeksän elokuvan Star Wars -listani keväällä 2018 (Entä sinun?)

Star Wars -elokuvien listaaminen henkilökohtaiseen suosikkijärjestykseen on höpsöä ja merkityksetöntä, joten luonnollisesti meillä Star Wars -faneilla on aina moinen lista pääkopassaan.

Koska tällaisella listalla ei ole välttämättä täysin kyse siitä, mikä elokuvista kriittisellä silmällä tarkastellen ylittää cinemaattisilla ansioillaan toisen ja miksi, listan järjestys tietenkin voi vaihdella vuosien karttuessa (katsojan ja elokuvien ikääntyessä), toisilla jopa viimeksi katsotusta episodista ja vuorokauden ajasta riippuen. Useimmat ovat kuitenkin valmiit puolustamaan listaansa viimeiseen asti.

Viime talven The Last Jedi -taiston aikana ehdin jo kertaalleen päättää, etten enää halua julkistaa omaani, mutta niin vain tulin eilen suorastaan yllyttäneeksi itseni ja muut niitä luettelemaan. Keskustelun innoittajana oli virallisen sivun äänestys, jossa äänen voi antaa vain yhdelle elokuvalle. Minun tehtäväkäskyni:

Listaa yhdeksän tähänastista varsinaista Star Wars -elokuvaa (episodit ja Rogue One) omaan henkilökohtaiseen suosikkijärjestykseesi. Toimita ne minulle somessa (kaikki kanavat käyvät). Ynnään näistä tämän suomalaisen fanikuplan virallisen listan siten, että listasi ykkönen saa sinulta painokkaat 10 pistettä, kakkonen 8 pistettä, kolmonen 7 pistettä ja niin edelleen alaspäin.

Vastanneita on muuten tähän mennessä jo viisikymmentä, ja kyllä tästä selkeä tulos muodostuu. Annan kuitenkin vastausaikaa vielä muutaman päivän.

Tämä kirjoitus ei siis ole virallinen äänestystulos.

Tämä on minun henkilökohtainen äänestyslipukkeeni perusteluineen. Sellaista kun Twitterissä toivottiin, ja ehkäpä sellainen tosiaan onkin paikallaan, kun näistä nyt lähdettiin puhumaan. Bonuksena tarjoilen kuvavalinnoissa eräitä suosikkikohtauksiani kustakin elokuvasta.

anh-beginning-rebel-blockade-runner-troopers.png

Sijalla yksi: A New Hope (1977)

Originaali on ykkönen, koska aivan kaikki siinä on minulle rakasta. Jokainen kuva, jokainen repliikki, jokainen hahmo. Kaikki tuntuu yhtä aikaa suurelta elokuvaklassikolta että vielä sitäkin suuremmalta, todellisemmalta. Alkuperäinen Tähtien sota on minulle niitä taianomaisia elokuvia, jotka eivät tunnu ollenkaan kuvatun lavasteissa Maa-planeetalla – eikä se tunne katoa, vaikka tietenkin olen nähnyt sata- ja tuntimäärin kuva- ja videoaineistoa niistä kuvauksistakin. Monet näistä sanoista voisivat päteä myös Imperiumin vastaiskuun, mutta originaali saa vielä oman lisäpainonsa juuri originaaliudestaan: siitä, että esimerkiksi kaikki upeat designit TIE Fightereista Imperiumin univormuihin näkivät tässä yhtä aikaa päivänvalon. Siinä oli jo kaikki – paitsi ehkä Imperial March.

esb-leia-han-falcon.JPG

Sijalla kaksi: The Empire Strikes Back (1980)

Yksi maailman parhaista jatko-osista ja yhtä täydellinen Star Wars -elokuva kuin ensimmäinenkin. Näin vaikka (tai itse asiassa koska) se on lähes kaikessa erilainen elokuva kuin edeltäjänsä. Imperiumin vastaisku on kiireetön ja filosofinen, ja suuren osan aikaa katsoja pikemminkin viettää aikaa hahmojen kanssa kuin seuraa heidän jännittävää seikkailuaan. Väitän (ja olen tässäkin blogissa aiemminkin perustellut), että ilman Imperiumin vastaiskua tätäkään äänestystä tai blogia ei edes olisi: ilman näin rohkeaa ja viisasta jatko-osaa Star Wars -sarja ei olisi jäänyt vuosikymmeniä kestäväksi kulttuuriseksi ilmiöksi.

tlj-rey-kylo-throne-room

Sijalla kolme: The Last Jedi (2017)

Kaksi ensimmäistä Star Wars -elokuvaa ovat täydellisiä – muut Star Wars -elokuvat eivät ole täydellisiä. Selvää on, että myös niistä uusimmassa, The Last Jedissä, on monia ongelmia, ja olen täysin tietoinen siitä, että puoli vuotta vanha elokuva saattaa vuosien vieriessä löytää paikkansa aivan toisesta kohtaa tältä listaa. Mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että viime joulukuun elokuva on Star Wars -episodi juuri minulle. Se on sipulimainen elokuva: täynnä tasoja ja paikoin silmät kostuttava. The Last Jedi viittaa jatkuvasti sekä itseensä että muihin episodeihin, esimerkiksi Luken, Kylon, Snoken ja Reyn dialogin kommentoidessa jatkuvasti toisiaan yli kohtausten ja lokaatioiden. Mukana on metatasojakin, mutta kyse ei ole vain niistä. Tähänastisten katsomiskertojen aikana elokuva ei ole tyhjentynyt.

tfa-rey-helmet.jpg

Sijalla neljä: The Force Awakens (2015)

Uusista elokuvista ensimmäisen ohjaajan modus operandi oli tehdä elokuva, joka jokaisella hetkellään ja kaikissa yksityiskohdissaan miellyttää (to delight). Tehtävä suoritettu, voidaan sanoa, sillä The Force Awakens on häpeämättömän viihteellisenä vuoristoratana aivan vertaansa vailla. Suuri kiitos tästä kuuluu uusille hahmoille, jotka ovat toinen toistaan aidompia ja rakastettavampia, ja heidän ansiostaan vauhdin keskellä on mukana myös sydäntä. Episodin suuri ongelma, lähes uusintaversion tasolle menevä samankaltaisuus A New Hopen kanssa, ei tunnu katsomiskokemuksen aikana missään.

rotj-luke-hand

Sijalla viisi: Return of the Jedi (1983)

Minun SW-listojeni suurin seilaaja. Prequel-pilkan rajuina vuosina sijoitin Jedin paluun uhmakkaasti viiden tai kuuden elokuvan listani pohjimmaiseksi, ja vaikka en enää ole samaa mieltä, voisin tänäänkin perustella sen sijoituksen mihin tahansa tämän listan välille 3-7. Jedin paluu on minulle episodi, joka jopa prequelejakin enemmän tuntuu hukatulta mahdollisuudelta: George Lucas päätti viimeistellä sarjansa kaikki langat yhdessä elokuvassa, ja päätyi toistamaan samoja planeettoja ja avaruusasemia, käyttämään alussa pitkän jakson kaikkien aikojen kummallisimpaan pelastusoperaatioon sekä hukkaamaan useimpien päähenkilöidensä luonteenpiirteet. Silti se saa tietenkin nostalgiapisteitä minultakin. Täysin sydämin voin sanoa rakastavani Jedin paluun isoista osista Luke-Vader-Keisari -osia.

rots-anakin-palpatine-opera.jpg

Sijalla kuusi: Revenge of the Sith (2005)

Mitä nostalgiaan tulee, Sithin kosto on prequeleista se, johon minulla on vähiten sellaisia tunteita. Pimeään uhkaan liittyy riemu Star Wars -sarjan laajenemisesta, Kloonien hyökkäykseen taas paljon muistoja sen odottamisesta yhdessä nettifoorumeilla. Mutta juuri Sithin kosto on prequeleista se, jonka kohdalla parhaiten yhdyn prequel-puolustajien näkökulmiin. Lastenelokuviksi tulkitun trilogian viimeiseksi osaksi se on hämmästyttävän peittelemätön synkissä juonenkäänteissään. Se on prequeleista rytmiltään rauhallisin ja käsikirjoitukseltaan paras. Kuten olen tässä blogissa laajemminkin perustellut, se on kuin onnistunut loppu tarinalle, jonka alkuosaa ei kunnolla löydy kahdesta edellisestä episodista – joten voin ymmärtää, että esimerkiksi The Clone Wars -sarjan loppuna tulkittuna se voi näyttäytyä aivan toisenlaisena kuin minä sen ensi-illassa aikanaan otimme.

chirrut-imwe

Sijalla seitsemän: Rogue One (2016)

Ensimmäinen standalone-elokuva on minulle kolmesta uudesta vähiten onnistunut elokuva. Mutta nimenomaan sen epäonnistumiset ovat elokuvallisia, ja kumpuavat neljän-viiden käsikirjoittajan vuoroperusteisesta toistensa työn paikkailusta sekä luultavasti myös ohjaajan taidoista. Rogue One epäonnistuu kertomaan loogista tarinaa päähenkilönsä Jyn Erson matkasta Kapinaliiton toivon nimettömäksi jääväksi sytyttäjäksi. Sen sijaan se onnistuu hienosti näyttämään kaukaisen galaksin sodan karumpana ja realistisempana kuin koskaan, ja viemään kameran uudenlaisiin, likaisempiin paikkoihin galaksia – juuri sellaisiin, joita minä esimerkiksi oheiskirjallisuuden ja -pelien puolella olen aina pitänyt kiehtovimpina. Elokuvia elokuvina arvioiden se on myös hyvällä tavalla erilainen kuin episodit, vaikka myös selvästi samaa sukua kuten pitääkin. Olisin iloinen, jos voisin sijoittaa Rogue Onen tällä listalla korkeammalle.

tpm-theed-fight.JPG

Sijalla kahdeksan: The Phantom Menace (1999)

Pimeä uhka on jähmeä kuin rakennusteline. Sen osat seuraavat toistaan huonommin kuin LucasArtsin seikkailupeleissä, joissa sentään oli perusteltua, että eteneminen perustui seuraavan esineen löytämiseen tai vastaan tulleen henkilön kanssa keskustelemiseen. Episodi tuntuu olevan olemassa pikemminkin prequelien prequelina, episodina nolla, sillä se ei edes tee sitä, mitä lupasi: Anakin Skywalker ei vielä aloita jedikoulutusta eikä juuri edes keskustele Obi-Wan Kenobin kanssa (jolla ei muuten ole juuri mitään tekemistä koko elokuvassa). Mutta niin paljon kuin Pimeässä uhassa onkin pielessä, se onnistuu täydellisesti kuljettamaan saagan originaalitrilogian takapajuisten, hädintuskin asuttujen planeettojen miljöistä galaksin ytimeen (olenkin kutsunut sitä miljööelokuvaksi). Pimeä uhka laajentaa Star Wars -galaksin sellaiseksi, jossa voi todella kuvitella olevan olemassa ikuisena pidetyn tasavallan, sitä varjelevan muinaisen jedijärjestön ja niitä lukemattomia rotuja, joita edelleen aina löytyy uusia jokaiseen elokuvaan. Tottakai Pimeä uhka, ja kaikki prequelit, olisivat voineet olla elokuvina tai tarinoina paljon parempia, mutta kaikki vuoden 1999 jälkeen tässä sarjassa nähty on paljon velkaa sille, mitä nähtiin Pimeässä uhassa.

aotc-seismic-charge.jpg

Sijalla yhdeksän: Attack of the Clones (2002)

Episodi, jota sen ilmestyessä pidin edellistä osaa parempana, mutta joka todellisuudessa on liki katastrofaalinen pommi. Kloonien hyökkäyksen pitäisi olla sarjan tapahtumien kannalta keskeinen romanssi, mutta sen romanttisiksi tarkoitetuissa kohtauksissa voisivat yhtä hyvin näytellä millä tahansa kielellä dubatut käsinuket. Lucasin myöhempi selitys romanssin tahallisesta camp-henkisyydestä ei sekään mene läpi: episodi kakkonen ei koskaan iske silmää kömpelyytensä keskellä. Romanssin lisäksi elokuvassa on olevinaan jännittävä mysteerijuoni senaattorin salamurhayrityksestä ja salaa tilatuista klooneista, mutta siinäkään arvoituksessa ei ole lähemmin tarkastellen juuri minkäänlaista järkeä. Kun vielä otetaan huomioon, että episodi on nykyään visuaalisesti sarjan kököintä katsottavaa – Lucas oli jo päättänyt tehdä kaiken mahdollisen tietokoneella, mutta tuolloisilla taidoilla ja tekniikoilla ei olisi vielä kannattanut – elokuvasta puuttuu myös Pimeän uhan käsityöläinen viehätys. Niin, ja kun edeltäjän loppuhuipennus oli hieno, akrobaattinen valomiekkataistelu, on tämän lopussa Yoda hyppimässä väkkäränä valomiekkaillen kuin B- ja X-nappeja yhdistelmänä painaen. Yh.

Mutta tämä on siis vain minun listani – eikä sillä ole itseään suurempaa merkitystä, koska näitä perusteluja pitemmälle kutakin episodia eritellen löytäisin sykähdyttäviä yksityiskohtia jopa Kloonien hyökkäyksestä (ja moitittavaa jopa Imperiumin vastaiskusta). Vanhaa hevarisanontaa muokaten: Star Wars on paskimmillaankin parasta.

Mutta sanokaa te silti minulle omat listanne, ellette vielä niin tehneet! Tulospostaus tulossa myöhemmin tällä viikolla. Tätä kirjoittaessani äänestäjiä on yli 50, ja yhdeksästä elokuvasta kaikkiaan kuusi on saanut ykkössijoja.