Imperiumin vastaisku on jatko-osa, jollainen jokainen jatko-osa haluaisi olla ja jonka jokainen elokuvantekijä haluaisi tehdä. Mukaan lukien ne, jotka eivät koskaan tee jatko-osia.

Tottakai ensimmäinen Star Wars (1977) (josta kirjoitin tämän tekstisarjan ensimmäisen osan viikko sitten) oli jo jättimenestys. Se aloitti blockbusterien aikakauden ja käynnisti sen koneiston, jonka yhä konstikkaammiksi paisuvat myöhemmät ulokkeet tuottavat meille joulukuussa The Force Awakensin ja jo ensi vuonna seuraavan Star Wars -elokuvan, Rogue Onen. Mutta niitä tai mitään nykyisen mittakaavan mukaista sarjaan liitettävää ei olisi, jos alkuperäistä menestyselokuvaa olisi seurannut jatko-osa, joka olisi ollut samaa laatuluokkaa kuin vaikkapa toisena blockbusterien airueena pidettävän Tappajahain (1975) jatko-osat olivat.

(Vaihtoehtomaailma on tässä kohtaa jopa helppo kuvitella: Alan Dean Fosterin kirjoittama romaani Splinter of the Mind’s Eye (julk. 1978) eli suomeksi Mustan lordin paluu kun oli alunperin kirjoitettu halvalla kuvattavaksi jatko-osaksi siinä tilanteessa, jossa sarjaa ei voisi jatkaa edes ykkösosan budjetilla. Se ei olisi rakastettu klassikkoelokuva.)

Luken, Leian, Hanin ja kumppanien seuraavaa seikkailua odotettiin aikanaan kolme vuotta. Tämä on Imperiumin vastaiskun ainoa kohtaus, jossa originaalitrio on yhdessä kuvassa.

Kun puhutaan edeltäjiensä veroisista tai, rohkeasti, niitä peräti paremmista jatko-osista, mainitaan yleensä muutamat samat nimikkeet. Useimmiten Kummisetä II, Terminator 2, ehkä Aliens. Viime vuosina joukkoon ovat tunkeneet Toy Storyn kakkos- ja kolmososat sekä The Dark Knight. Nämä ovat kaikki kelpo ehdokkaita. Mutta rohkenen väittää niiden kaikkien vapisevan, jos niitä verrataan Imperiumin vastaiskuun, sillä se onnistuu noita mahdottomammassa tehtävässä.

Kaikki edellä mainitut elokuvat nimittäin ovat jatko-osia elokuville, jotka ovat itsessään täydellisiä kokonaisuuksia – elokuvia, joiden tarinat eivät välttämättä olisi kaivanneet jatko-osaa. Tällöin jatko-osan täytyy onnistuakseen yksinkertaisesti kertoa toinen ensiluokkainen tarina ensimmäisen jatkoksi. (Mikä ei tietenkään oikeasti ole lainkaan yksinkertaista.)

Star Wars Episode V: The Empire Strikes Back (1980) sen sijaan jatkaa tarinaa, joka jäi edellisellä kerralla täysin kesken – ja jota lukemattomat sen katsojat saattoivat jatkaa mielikuvituksessaan tai pihaleikeissään. Ei riittänyt, että jatko olisi ollut omillaan hyvä: sen täytyi tuntua siltä, kuin sen käsikirjoitus olisi ollut pöytälaatikossa valmiina edellistä tehdessä (mitä se ei todellakaan ollut). Tämä sarjoittaisen elokuvakerronnan tyyli on yleistynyt 2000-luvulla, mutta edelleen sen lopputulokset ovat sittenkin useammin olleet Matrixin kuin Star Warsin tasoa. Imperiumin vastaisku onnistui paitsi lunastamaan odotukset, myös ylittämään ne. Vai oletteko joskus kuulleet jonkun kertovan oman, paremman jatko-osaideansa alkuperäiselle Star Warsille? En minäkään.

Hothin taistelu on sarjan suorin sotakohtaus – jos sodalla tarkoitetaan sellaista sotaa, jota oikeissa sotaelokuvissa käydään. Ruumiita toki tuli enemmän Kuolontähtien räjähtäessä.

Alkuperäisen Tähtien sodan menestyksen salaisuus oli satumaisen seikkailun siirtäminen mielikuvituksekkaaseen avaruusmiljööseen. Imperiumin vastaisku kasvattaa sadun mytologiaksi – ja kutistaa samalla edeltäjänsä osaksi sitä. Satumaiset elementit muuttuvat osaksi suurta myyttistä tarinaa samaan tapaan kuin käy, jos vaikkapa kerrotaan yksittäinen kertomus ukkosenjumala Thorin (ei sen Marvel-version) vierailusta ihmisten kylässä verrattuna siihen, että puhutaan koko norjalaisesta Valhalla-mytologiasta. Käy niin, että sarjan kokonaisuutta katsoen A New Hope onkin enää pelkkä satu.

Kyse ei ole vain siitä, että Imperiumin vastaisku on edeltäjäänsä synkempi ja syvällisempi, kuten elokuvaa yleensä luonnehditaan. Niitä se kyllä on, ja juuri näitä piirteitä Imperiumin vastaiskun jälkeen tehdyissä jatko-osissa usein tavoitellaan – yleensä jopa molemmat, ellei Imperiumi nimeltä, ääneen haastatteluissa lausuen. Kyse on myös siitä, että se on itse asiassa myös pienimuotoinen hahmotutkielma ja se osa tarinaa, jossa suuri draama ei tapahdu taistelun lomassa.

Synkkyyden elokuvaan värittää merkittäviltä osin sen täysin poikkeuksellinen rakenne, joka jo sinällään varmistaa elokuvan paikan satunnaisemmankin katsojan mielessä. Imperiumin vastaiskuhan alkaa sankarien häviöllä, ja jatkuu sitten lähes koko kestonsa alakyntisenä takaa-ajona. Kun pakomatka viimein pysähtyy kaasuplaneetta Bespinin Pilvikaupunkiin, edessä on jälleen nöyryyttävä epäonnistuminen. Harvassa ylipäätään ovat koko perheen Hollywood-seikkailut, joissa sankarit ovat näin huonossa jamassa koko elokuvan ajan, mutta vielä harvinaisempia ovat tarinat, joiden loppukaan ei ole voiton tapainenkaan. Sankarit ovat menettäneet yhden joukostaan (plus yhden käden) ja pakenevat henkisesti ja fyysisesti nujerrettuina, hädin tuskin yhtenä kappaleena. Loppufanfaarin soidessa edellisosan lopun iloinen juhla on muisto vain. Tämän puolen Imperiumin nerokkuudesta kiteytti hienosti suuri Star Wars -fani Kevin Smith esikoiselokuvassaan Clerks (1994, kauan ennen prequeleja):

”Which did you like better? Jedi or The Empire Strikes Back?”

”Empire.”

”Blasphemy.”

”Empire had the better ending. I mean, Luke gets his hand cut off, finds out Vader’s his father, Han gets frozen and taken away by Boba Fett. It ends on such a down note. I mean, that’s what life is, a series of down endings. All Jedi had was a bunch of Muppets.”

Siihen, mitä Jedin paluussa on, palaan tämän sarjan seuraavassa kirjoituksessa, mutta lainauksen myötä on tartuttava synkkyyskorin syvimpään mustaan. Se, että Darth Vader on Luke Skywalkerin isä, on nykykatsojalle täysin ilmeistä, mutta vuonna 1980 sen on täytynyt yllättää kaikki. Käänteen shokkiarvo tietysti tajuttiin jo tuolloin: kohtaushan kuvattiin siten, että David Prowsen repliikki kuului ”No, Obi-Wan killed your father”, ja vain Mark Hamill oli hetkeä aiemmin kuullut, mitä päälle dubataan. Hamillin tuska ja epätietoisuus hänen uransa tärkeimmässä kohtauksessaan on siis aitoa, ja sen sai jakaa katsoja: mitä, miten, täh? Kyseessä on liioittelematta kaiken elokuvan kaikkien aikojen twist-loppu: kohtaus, joka asettaa kaiken aiemmin nähdyn uuteen valoon ja suorastaan huutaa lisäselitystä, mutta ei sittenkään (kuten Vader Lukelle sanoo) tunnu absurdilta, päälleliimatulta tai teennäiseltä. Tutkiessamme tunteitamme tiedämme sen todeksi, vaikka emme tahtoisi uskoa, tai ymmärtäisi miten. En tiedä, onko yhdenkään uuden ihmisen enää mahdollista nähdä Star Wars -elokuvia ensimmäistä kertaa tietämättä Vaderin henkilöllisyyttä, mutta on suuri sääli, että kronologista järjestystä vaatiessaan George Lucas halusi viedä katsojilta tämän kokemuksen mahdollisuudenkin.

Kakkossijalle on monta ehdokasta, mutta tämä on Star Wars -elokuvien ylivoimainen ykköskohtaus.

Jos Imperiumin vastaisku kääntää mielikuvamme pahiksesta ympäri, on poikkeuksellista myös se, miten elokuva kohtelee edellisen osan keskushenkilöä Luke Skywalkeria. Kun elokuva on noin puolen tunnin kohdalla, Hothin tasangoilla, hoitanut suurimman toimintakohtauksensa alta pois (tehkääpä perässä tuokin, supersankarileffat!), se hajauttaa päähenkilönsä koko loppuajaksi kahteen leiriin. Ja siinä missä Leia ja Han pakenevat ylivoimaista Imperiumia ikään kuin realistisempana tulkintana siitä, mikä vielä edellisosassa kävi rempseästi Kuolemantähden käytävillä juoksennellen, Luken polku vie retriittiin pohtimaan sisäistä Voimaansa ja sen käyttämisen tuomaa vastuuta. Muistattehan, että vielä edellisosassa Voima lähinnä vain mainittiin ”galaksia sitovana energiakenttänä”, ja sitä käytettiin vielä kepeänä taikuutena, Obi-Wanin hämätessä heikkomielisiä stormtroopereita.

Jos Imperiumin vastaisku muutenkin on liki käsittämättömän rohkea seikkailuelokuva, tässä se on suorastaan uhkarohkea. Päähenkilö tosiaankin jää suureksi osaksi elokuvaa suolle vastanäyttelijänään vain nukkehahmo. Muutenkin filmi väistelee huolellisesti helppoa tietä edellisosan kohtausten toistamisesta astetta suurempana (jälleen yksi oppi, jota seuraajat eivät ole huomanneet), mutta Luke-Yoda -asetelma on kutakuinkin mahdollisimman kaukana siitä, mitä olisi voinut ykkösosan perusteella odottaa katsojien haluavan kakkoselta. Silti nuo kohtaukset kuuluvat koko sarjan rakastetuimpiin. ”Tee, tai älä tee, yrittämistä ei ole”, on tunnetuimpia Star Wars -repliikkejä, ja koko elokuva on rakennettu samaa oppia noudattaen.

Jedimestari Yoda, Imperiumin vastaiskun tärkein uusi hahmo, lie aika hyvä opettaja, koska sikäli ajallisesti lyhyeen Luken jedikoulutus elokuvan sisällä tuntuu jäävän.

Juuri Imperiumin vastaiskun kohdalla ei myöskään sovi unohtaa rakentajien merkitystä. Elokuvan onnistuneisuus ei tietenkään ole suoraa seurausta siitä, että se on kuudesta ensimmäisestä Star Wars -elokuvasta vähiten Lucas-johtoisesti syntynyt. Mutta Irvin Kershnerin ohjaustyön sekä Lawrence Kasdanin käsikirjoituksen merkitystä ei voi korostaa liikaakaan. Kasdania sopii kiittää etenkin sankarien kirjoittamista ihmisiksi. Siinä missä ensimmäisen Tähtien sodan repliikit ovat legendaarisia yksittäisinä lauseina (”I find your lack of faith disturbing”), Imperiumin vastaiskun repliikit ovat aitoa dialogia, josta kuuluisin esimerkki on tosin kuvauksissa improvisoitu ”I love you” – ”I know” -hyvästely. Kershnerin vaikutus taas näkyy tunnelman lisäksi elokuvassa yllättävänkin paljon myös visuaalisesti: kiinnittäkääpä huomiota vaikkapa nopeisiin leikkauksiin Luken saapuessa Pilvikaupunkiin tai majesteettisen teräviin linjoihin kaikissa Vaderin hallitsemissa tiloissa. Lucasin tyyli oli toisenlainen: ei vielä vuonna 1980 välttämättä huonompi, mutta juuri tunnelmalliseen keskimmäiseen episodiin Kershner oli loistava valinta.

Imperiumin vastaisku on useimpien Star Wars -fanien suosikkiepisodi, ja sellaisena sen asema tuskin on uhattuna joulukuussakaan. Tiukkalinjaisimpien mielestä se ei ole vain sarjan huippukohta, vaan että peräti kaikki sitä seurannut on ollut emotionaalisesti ja sisällöllis-laadullisesti pelkkää alasajoa. Myös satunnaiselle katsojalle, samoin kuin lapsellisten avaruussotien vihaajalle, se on se todennäköisin suosikki: elokuva, jossa on ”muita enemmän”. Se on elokuva, joka teki Star Warsista yhden menestyselokuvan sijaan rakastetun sarjan, ja siten minun on itse asiassa lopetettava tämä kirjoitus lähes samoin kuin edellinen: ilman Imperiumin vastaiskua tätäkään blogia ei olisi.