Aiemmat episodit, osa 3: Jedin paluu ja lapsuuden loppu

Suhteeni alkuperäisen Star Wars -trilogian päätösosaan on riitaisempi kuin on ehkä edes sopivaa.

12-vuotiaana Jedin paluu oli minunkin suosikkini. Siinähän oli mahtava avaruustaistelu, hyytävä keisari Palpatine ja loppuratkaisun käänteet. Tai niin veikkaan ajatelleeni – itse asiassa minun on vaikea ymmärtää, mitä pikku-Aki on mahtanut ajatella. Attack of the Clonesin vuosina, prequel-vihan raivotessa kuumimmillaan, kantani oli kääntynyt siten, että väitin toistuvasti Jedin paluun olevan peräti huonoin Star Wars -elokuva, ja että uusien elokuvien vastustajat olivat sokeutuneet lapsuuden suosikilleen, kun eivät nähneet Jedin paluun sisältävän kaikkea sitä, mitä he Phantom Menacessa vastustivat.

Star Wars Episode VI: Return of the Jedi ei ole huonoin Star Wars -elokuva. Mutta erityisesti katsottuna heti kahden edeltäjänsä se on edelleen minulle karu kokemus. Siinä missä tämän kirjoitussarjan edellisessä osassa kehuin Imperiumin vastaiskun poikkeuksellista ja rohkeaa rakennetta, jossa suurin toimintakohtaus on sijoitettu alkuun ja jonka jälkeen tarina haarautuu peräti pääpainoltaan pohdiskelevaksi, Jedin paluu on kuin avaruusseikkailu 1-2-3. Ensimmäinen näytös on irrallinen visiitti Jabban palatsiin, toisessa hengähdetään hetki Dagobahissa ja tutkitaan Endoria, ja kolmas on vain se iso tappelu. Ja siinä missä alkuperäisestä Tähtien sodasta äskettäin kirjoittaessani mainitsin jokaisen tarinaan saapuvan hahmon lisäävän kerroksia kaukaiseen galaksiimme, Jedin paluu tuntuu hukkaavan kaikki nuo kerrokset kepeään velmuiluun. Vika on todennäköisesti sekä ohjaaja Richard Marquandissa että käsikirjoituksessa, mutta elokuvasta on turha etsiä edes nasevaa dialogia. Erityisesti Han Solon hahmosta ei ole karboniitin jälkeen jäljellä mitään muuta kuin virne.

rotj-jabba

Kotimaiseen Rölli-elokuvaankin versioiduksi päätynyt Jabba Hutt on niin nautittavan inha luomus, että melkein peittää taakseen kohtaustensa kömpelyyden. Melkein.

Jedin paluun on heti avauksessaan jotenkin metsässä – tai siis jossain ensimmäisestä elokuvasta tutun Tatooinen autiomaassa. Siinä missä episodit IV ja V lähestyvät tarinaa otsikon tähtien sodan suunnasta, tehden heti alussa selväksi Kapinaliiton ja Imperiumin kulloisetkin asemat ja ikään kuin tuoden sankarien seikkailun sisään tähän suureen kuvaan, Jedin paluu käyttää yli puolet ensimmäistä tuntiaan historian hämmentävimpään pelastusoperaatioon. Haluaisin totisesti nähdä, miltä näytti tukikohdassa paperilla se suunnitelma, joka näyttää sisältävän muun muassa jokaisen Jabban palatsiin vuorollaan astelevan sankarin jäämisen vangiksi, ja jonka pieleen menemiseen olisi vaadittu vain, että roistolordin pomodroidi olisi määrännyt valomiekkaa kantavan Artoon jonnekin muualle kuin juuri sille alukselle, jolle sattumoisin suunnataan lopullisiin rankaisutehtäviin. Jakson huipennukseksi sopii sattuvan osuvasti, että sen lopussa galaksin pahapyllyisimpänä esitetty palkkionmetsästäjä Boba Fett kohtaa loppunsa Han Solon käännähtäessä vahingossa vähän sinnepäin: samoin tuntuu koko elokuva siiinä vaiheessa etenevän.

(Sinänsä Jabban hovissa on monta hienoa yksityiskohtaa, joista päällimmäiset ovat ihastuttavan ällöttävä hutt itse sekä hänen alakertainen lemmikkinsä – jonka kuolemasta tirautettava tippa on muuten Jedin paluun koskettavimpia hetkiä. Harmi vain, että niistäkin nauttimista haittaavat George Lucasin special editionien kaikkein tökeröimmät lisäykset: ei edes tarvitse mennä siihen, kuinka hölmö Jedi rocks -laulukohtaus jo sinällään on, mutta kun sen esittävät cgi-hahmot hyppäävät taustastaan silmille kuin smurffi lumesta, ja näyttävät sitä paitsi nolon epäuskottavilta vaikkapa juuri jättinukke-Jabban itsensä rinnalla, ja… Stop. Tarkoitukseni oli pysytellä näissä teksteissä erossa special edition -kysymyksestä, ja yritän jatkaa sillä tiellä.)

Jabba-jakson jälkeen Luke säntää takaisin edellisosasta tutulle Dagobahille, jossa hänen on määrä jatkaa kesken jäänyttä jedioppiaan. Mutta kas: Yoda onkin nyt sitä mieltä, että treenit ovatkin ohi ja Luke on valmis. Selitykseksi käy vain vanhuudenhöperöys tai väsähtäminen koko opettajuuteen (Yodahan ei, tietenkään, kuole ”vanhuuteen”, vaan päästää irti Voimaan samaan tapaan kuin Ben Kenobi episodissa IV), sillä sanoohan mestari itse samassa kohtauksessa Luken kohdanneen Vaderin liian aikaisin, kesken koulutuksensa. Ja kun jedikoulutus on näin kätevästi hoidettu pois to do -listalta, perään kääräistään kolmas irtonainen lanka solmulle, kun voimahaamu-Ben (jonka pitää puhuessaan istua alas) kertoo Leian olevan Luken sisko, edellisosassa vihjattu ”toinen viimeinen toivo”.

Skywalkerin kaksoset on niin syvälle Star Wars -mytologiaan ujutettu totuus, että sitä on vaikea enää edes kyseenalaistaa – eikä minullakaan mitään sitä vastaan ole. Mutta tosiasia on, että Imperiumin vastaiskua kuvattaessa Leia ei vielä ollut Luken sisko, ja viimeistään tässä kohtaa Jedin paluuta on karun selvää, että kolmannella episodilla on kovin vähän uutta annettavaa trilogiaansa. Tarkoitus on kääriä kaikki kasaan kahdessa tunnissa, eikä siihen mahdu sen koommin suvantokohtia kuin uusia käänteitäkään. Star Warsin vaihtoehtoisista todellisuuksista kiinnostunut katsoja ei voi kuin huokailla, millaista olisikaan ollut, jos tätä episodia olisivat seuranneet vielä kolme muuta, joissa Luke Skywalker olisi vasta niissä kohdannut siskonsa ja keisari Palpatinen. Tarkoitus tällaisia ei ole miettiä: Jedin paluun on määrä edetä kohti trilogian huipentumia, jossa galaksin rauhaa uhkaa toinen Kuolemantähti – niin, siinäpä vasta ennen näkemätön juoniaihio.

rotj-speeder

Vai oli Anakin olevinaan huippupilotti prequeleissa? Hui hai. Tarkkailkaapa, mitä vauhtia Leia pujottelee puiden lomassa tässä kohtauksessa.

Minun olisi helppo jatkaa tätä ilkeilyä pitemmällekin – huomatkaa, etten ole vielä edes maininnut ewokeja – mutta yritän rauhoittua. Sillä mitä vikoja Jedin paluusta löydänkin, se on alkuperäisen Star Wars -trilogian päätösosa – ja päättelyjensä ytimessä se, kokoajan kiitos kuten Threepio sanoisi, onneksi onnistuu.

Tärkeä vapahtava tekijä on olennaisin näyttämölle asteleva uusi pelaaja: sysimustan hahmon keisari Palpatine, joka toki mainittiin jo ensimmäisessä osassa ja joka vilahti hologrammina toisessa, mutta joka saa kasvot vasta nyt. Ja millaiset kasvot! Ian McDiarmid tekee niin hyytävän roolisuorituksen, että elokuva onnistuu liki mahdottomassa tehtävässä: tuomaan tarinaan mukaan hahmon, jota elokuvahistorian pahiskaartin kärkeen piirtynyt Darth Vader itse (ja perässä katsoja) pelkää. Hyvin lyhyessä valkokangasajassa keisari Palpatine onnistuu asemoitumaan loppusuoralla koko originaalitrilogian pahuuden ilmentymäksi (jo siis ennen prequeleja, joissa hahmo toki tähän asemaan kirjoitettiinkin). Kun Palpatine lakonisesti toteaa karmeimman repliikkinsä ”Now, young Skywalker, you will die”, minun on todellakin helppo muistaa, mitä 12-vuotias pikku-Aki tunsikaan tätä elokuvaa katsoessaan.

Palpatine-Vader-Luke -kohtaukset kuuluvat koko originaalitrilogian komeimpiin hetkiin. Eikä kyse ole vain pelottavan Palpatinen olemuksesta tai Darth Vaderin tarinan koskettavasta lopusta: tämän tarinallisen Aalto-jakkaran kolmas jalka on Luke Skywalker ja peruskallion lailla homman hoitava Mark Hamill, rikollisen aliarvostetussa suorituksessaan. Luken draaman kaaren kertakaikkisen komea kulku on mielestäni peräti parasta koko Jedin paluussa. Jos Leian, Hanin ja Landon hahmot eivät valitettavasti enää kehitykään mihinkään koko elokuvan aikana, Luke kasvaa nyt mytologian keskushenkilöltä odotettaviin mittoihin. Esimerkiksi kohtaus, jossa Luke keskustelee tyynesti Vaderin kanssa Endorissa, uskoen vakaasti hyvyyteen tähän asti vihaamansa miehen sisällä, on täydellinen osoitus siitä, että sankarimme tosiaan on nyt jedi – sivistynyt rauhan vartija, joka ei enää janoa seikkailua tai jännitystä niiden itsensä takia.

Draamallisesti upeaa on myös, kuinka Luke Skywalker ollessaan tappamatta isäänsä tekee nimenomaan henkisen isänmurhan Obi-Wanin ja Yodan opetuksista. Molemmat mestarithan vannottivat Lukelle, että Vaderin pelastaminen pimeältä puolelta on mahdotonta, ja että galaksin ainoa toivo on valomiekkataistelu, jossa Luke voittaa isänsä ja keisarin. Voi olla, että Darth Vaderin tarinaa korostava Lucas olisi tästä eri mieltä, mutta minä väitän, että Star Wars -sarjan se kohtaus, jossa hyvyys voittaa pahan, ei ole se, jossa Vader kääntyy auttamaan poikaansa, vaan se, jossa Luke heittää valomiekan pois ja toteaa olevansa jedi kuten isänsä ennen häntä. Bravo ja aplodit seisoen!

rotj-luke

Luke, älä välitä. Jos eräät mahdollisuudet suuruuteen valuivatkin tässä elokuvassa sormien välistä, se ei ollut koskaan sinun vikasi.

Itse asiassa Jedin paluun viimeinen puoli tuntia, niin pelkkää lopputaistelua kuin se onkin, ei ole sellaisena hassumpi. Keisarin kammion kohtaukset ovat sen ydin, mutta ne rytmittyvät taidokkaasti sarjan isoimpaan avaruustaisteluun (edelleen minun on vaikea ymmärtää, miten prequelit saattoivatkin jättää käyttämättä tässä kehittyneen teknologian mahdollisuudet hyväkseen). Avaruuskohtaukset toimivat hämmästyttävän hyvin siitä huolimatta, että Landoa lukuunottamatta kaikki taistelijat ovat korkeintaan hahmokaartin sivuosatasoa. Metsäkuun teddykarhutaistelu on tietysti elementeistä se, joka saisi monen mielestä olla toisin, mutta sekin on minun makuuni paljon mukiin menevämpää katsottavaa kuin vaikkapa tuskallinen Jabban palatsi -osuus. Erityisesti filosofisella tasolla ymmärrän Lucasin tolkienmaisen ajatuksen ”maan hiljaisista tekemässä sankar’töitä” – ehkä trilogiasta tosiaan jäisi kylmä maku, jos hyvisten sotilaalliseen voittoon riittäisivät vain parhaat sotilaat ja terävimmät taistelulentäjät. Tai sitten minäkin olen vanhemmiten taas pehmenemässä Jedin paluulle.

Tänä syksynä loppukohtauksia voisi tietysti olla herkullista yrittää katsoa etsien sieltä merkkejä tulevasta, mutta siltä osin on todettava tylysti: ei niitä ole. Jedin paluu ei ole kuudes osa yhdeksänosaisesta sarjasta – kyllä se on tarinansa loppu. Luke Skywalkerista on tullut jedi, Anakin Skywalker on palannut viime hetkellä ja loppusuudelmakin saadaan, kun Leia ja Han tietävät viimein molemmat rakastavansa toisiaan. Vielä viimeisimmissäkin special editioneissa (äh!) Lucas antaa lopun juhlintamontaasissa ymmärtää koko galaktisen Imperiumin todellakin kaatuvan keisarinsa mukana. Vaikka huhuja mahdollisesta jatko-osatrilogiasta tietysti oli jollain tasolla olemassa heti vuodesta 1983 lähtien, se jatko, jonka toteutumisen puolesta katsojat pitivät peukkuja, oli ”se toinen trilogia”, joka tapahtuisi ennen tätä alkuperäistä ja jonka piti huhujen mukaan olevan nimeltään Clone Wars.

Sen avausosan valmistumiseen meni 16 vuotta, sen nimi ei ollut Clone Wars, eikä se ollut ihan kaikkien mieleen.

Advertisements

3 thoughts on “Aiemmat episodit, osa 3: Jedin paluu ja lapsuuden loppu

  1. Erinomainen kirjoitus jälleen kerran. Minun mielestäni juuri tuo VI episodin viimeinen puoli tuntia on parhaita pätkiä mitä saagalla on tähän mennessä ollut tarjota.

    PS. Finnkinon sivuille on ilmestynyt Force awakenssin kestoaika: 2 h 16 min. Jos pitää paikkansa niin mielestäni hyvinkin passeli.

  2. Päivitysilmoitus: Ekoja kertoja | Tähtien jatkosota

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s