Boba Fett, Underworld ja The Mandalorian: Ensimmäinen näytelty sarja ammentaa kesken jääneistä edeltäjistään

The Mandalorian, jonka ensimmäisen kauden viimeinen jakso julkaistiin Disney+:ssa Suomessa tänään, on ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja. Se kertoo uusista hahmoista ja uutta tarinaa jopa niin tarkkaan, että ensimmäisellä kaudella mukana ei edes vilahda ketään vanhaa tuttua hahmoa. Tietenkään se ei siis myöskään perustu mihinkään aiempaan kirjaan, sarjakuvaan, peliin tai muuhun tarinaan (itse asiassa Star Wars -elokuvissa ja sarjoissa ei ole vielä nähty yhtään varsinaista adaptaatiota, vaikka suuramiraali Thrawnin kaltaisia suuriakin aiemmin olemassa olleita aineksia toki on kierrätetty esimerkiksi Rebels-animaatiosarjaan).

The Mandalorianin on luonut ja pääkäsikirjoittajan roolissa kynäillyt Jon Favreau, joka itse asiassa ei ole mikään superluokan Star Wars -fani. Favreau ei siis varmasti edes tunne noita aiempia teoksia samalla tarkkuuden tasolla kuin sarjan tuottaja, SW-animaatiosarjojen guru Dave Filoni, joka Favreaun itsensä mukaan usein huomauttaa hänelle, että ”näin ei voi tehdä Star Warsissa”. The Mandalorian myös sijoittuu aikakauteen, jota uusissa Star Wars -tarinoissa ei ole vielä juuri käsitelty eli vuosiin jonkin aikaa Jedin paluun jälkeen, mutta ennen jatko-osatrilogian vuosia. Sarjan pääosin kiittävissä arvioissa toistuu kehu siitä, kuinka ”erilainen” sarja kaikkeen muuhun Star Warsiin verrattuna on – tästä kirjoitin itsekin, kun viimeksi kirjoitin.

Mutta kulkeeko The Mandalorian sittenkään niin uusilla ja ennen kulkemattomilla poluilla? Itse asiassa The Mandalorianilla on ainakin kaksi täysin suoraa edeltäjää – vaikka niistä kumpaakaan emme ole varsinaisesti nähneet. Käsittelen niitä tässä kirjoituksessa, joka ei käsittele kakkoskautta koskevia huhuja eikä siis spoilaa tulevia uusia jaksoja.

The Mandalorianin seitsemäs jakso ”The Reckoning” kokosi nimihahmon aiemmin erillään kohtaamat sivuhahmot yhteen: kuvassa kolmikko Cara Dune (Gina Carano), Mando (Pedro Pascal) ja Greef Garga (Carl Weathers).

The Mandalorianin kaikkein vahvin esikuva tuijottaa meitä silmiin sarjan lähes jokaisessa kuvassa. Pelkästään nimettömänä mandalorialaisena esiintyvä mandalorialainen on ammatiltaan palkkionmetsästäjä, ja hänet esitellään meille sarjan alussa armottoman tehokkaana yksinäisenä sutena. Haarniska, johon hän pukeutuu, tuli kuitenkin alunperin kuuluisaksi toisen armottoman tehokkaan palkkionmetsästäjän kantamana.

The Mandalorian -sarjan mandaloriaani ei ole Boba Fett. Monessa mielessä hän kuitenkin voisi olla – tai, ehkä oikeammin hän on Boba Fettin vanha idea. Boba toki on tavattu laskea Star Wars -maailmassa pahikseksi ja Mando ryhmittyy sarjan päähenkilönä hyvikseksi, ja alkaa muutenkin käyttäytyä koko ajan hyvismäisemmin rikkoessaan palkkionmetsästäjien etiikkaa alkaessaan suojella ”Baby Yodaa”. Sarjan alkutilanteessa kyse on kuitenkin hyvin samankaltaisesta päänahkojen metsästäjästä, joka saa aina kiinni jahdattavansa – ja jos Boba Fett tulkitaan vain duunilleen omistautuneeksi ammattilaiseksi, ei häntäkään ole syytä dumata täysin ”pahaksi”. Boban ja Mandon yhtäläisyydet eivät edes jää haarniskaan ja ammattiin, vaan ne ulottuvat hahmojen luonteisiin asti: molemmat ovat vaitonaisia, eivät mielellään paljasta omia henkilökohtaisia tavoitteitaan eivätkä itse asiassa vaikuta juuri perustavan elämästä työnsä ja kulloisenkin keikan ulkopuolella. Tämä kaikki johtuu ainakin osin siitä, että molempien hahmojen näyttelijät on ohjattu kuvauksissa suoraan hakemaan tulkintansa perusta Clint Eastwoodin nimettömästä miehestä Sergio Leonen länkkäreissä, joka niin ikään ei varsinaisesti ollut mikään hölösuu eikä oikeastaan luonnehahmokaan.

Kun Mandon oikean nimen ja kasvojen salaperäisyyttä vielä sarjassa korostetaan, en ihmettele lainkaan, että moni kasuaalimpi katsoja todennäköisesti ykköskauden ajan olettaakin, että kyseessä on Boba Fett – tai ehkä yllättyy tajutessaan jossain vaiheessa, että näin ei ole. Itseäni puolestaan kiusaa ainakin jonkin verran se, että ainakin ykköskaudella Mando todellakin oikeastaan kaikilla perusteilla voisi olla Boba Fett, eikä sarjassa mikään muuttuisi. Tavallaan jopa minua siis ihmetyttää, ettei Mando paljastu Boba Fettiksi – tai ainakin hieman ärsyttää, että meille kerrotaan ikään kuin toista tarinaa aivan samanlaisesta palkkionmetsästäjä-mandaloriaanista.

Boba Fett, se alkuperäinen mandalorialaiseen haarniskaan pukeutunut palkkionmetsästäjä.

Joku pitkän linjan Star Wars -fani saattaa melkein pöyristyä edellisestä. Bobahan paljastui prequeleissa Jango Fettin ”muokkaamattomaksi” klooniksi, eikä hän siis suinkaan ole Mandon kaltainen löytölapsi. Syvemmälle Boba-loreen uppoutuneet tietävät myös, että Jango ja täten myös Boba eivät haarniskastaan huolimatta oikeasti ole mandaloriaaneja, joiden perinteitä sarjan Mando puolestaan tarkkaan seuraa. Boba Fettille Voimaa käyttävä ”Baby Yoda” ei myöskään olisi samanlainen outo ilmestys kuin sarjan Mandolle, sillä Boban isä peräti kuoli jedien käsissä Kloonien hyökkäyksessä, ja hahmolla itsellään on pitkä historia taisteluista Luke Skywalkerin kanssa. Ja jonkun mielessä saattaa tietysti olla vielä sekin seikka, että Boba heitti henkensä sarlaccin kidassa Jedin paluussa, jonka jälkeen The Mandalorian siis tapahtuu…

Pidän kuitenkin kantani. Se, että Mandolla vaikuttaa olevan trauma vanhempiensa kuolemasta, nimenomaan täsmää siihen, että Bobakin menetti isänsä nuorena. Suurin osa muista Boban henkilöhistoriaan liittyvistä seikoista sen sijaan jäi vanhan expanded universen eli Legendsin puolelle eikä siten ole enää nykyisin kaanonia – vaikka nimenomaan se taustafakta, että Boba ei ole mandaloriaani, on George Lucasin keksintö ja siten totta edelleen. Joka tapauksessa ei olisi mitenkään mahdotonta sovittaa Boba Fettin nykykaanonin harvojen esiintymisten lomaan vahvempaa suhdetta varsinaisten mandaloriaanien kulttuuriin. Mitä taas tulee sarlacciin, vaikuttaa hyvin epätodennäköiseltä, että Tatooinen aavikkokuoppaolento sulattelisi Bobaa tuhannen vuotta tässäkään kaanonissa: Legends-tarinoissa Boba kyllä palasi, ja The Mandalorianin Tatooinelle sijoittunut viitosjakso päättyi salaperäisen hahmon lähestymiseen autiomaassa…

Kuka käveli Tatooinen autiomaassa The Mandalorianin viitosjakson lopussa? Olennaisempi muotoilu: Kenen meidän haluttiin näkevän kävelevän nimenomaan Tatooinen autiomaassa?

The Mandalorianin kenties suurin Boba-kytkös on kuitenkin ulkoelokuvallinen. Se on se, että vuonna 2018 ensi-iltansa piti saada Boba Fettin oma elokuva, jonka olisi ohjannut Josh Trank ja kirjoittanut SImon Kinberg joko Trankin kanssa tai ilman häntä. Trankin ohjauspesti julkistettiin vuonna 2014 ja peruttiin seuraavana vuonna, eikä leffan aihe ehtinyt virallisiin tiedotteisiin. Myöhemmin minä ja muut aihetta seuranneet olemme voineet koota nämä tiedot murusista: Trankin aihe tosiaan oli Boba Fett, ja ensi-iltavuosi oli se, jolle sittemmin sijoitettiin Han Solon soolo.

Siitä en ole kuullut tai nähnyt missään mitään etäisesti kantavaa tiedonmurua, millainen kehitteillä ollut Boba-tarina oli. Uskottavin huhu oli se, jonka mukaan Disneyllä oli projektinsa kanssa ongelmia siinä, kuinka pahishahmo kantaisi oman elokuvansa ainakin eräänlaisena hyviksenä. Vähemmän uskottaviin kuului väite, että Michael Fassbender näyttelisi elokuvan pääosassa hahmoa, joka ei olisi tuntemamme Boba Fett, mutta joka käyttäisi silti samaa haarniskaa ja samaa nimeä.

No, The Mandalorianin idea on yksi vastaus pahishahmon ongelmaan: keikka, joka muistuttaa armotonta palkkionmetsästäjää hänen omasta historiastaan yksin jääneenä lapsena, ja joka siten saa hänet kääntymään palkkionsa maksajaa vastaan.

En toki voi tietää, muistuttaako Jon Favreaun keksimäksi kerrottu The Mandalorian -tarina millään tavalla tekemättä jääneen Boba Fett -leffan tarinaa. Veikkaan, että todennäköisesti ei. Mutta yleisellä tasolla, silmät siristäen: nyt Disney-Lucasfilmilla on kuin onkin ”Boba Fett -tarinansa”, eikä siinä ole enää pahis-päähenkilön ongelmaa – tosin se ei tarkkaan ottaen kerro Boba Fettista, vaan toisesta samannäköisestä ja -oloisesta kaverista (joka ei sentään käytä samaa nimeä).

Tältä olisi voinut näyttää ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja jo noin 12 vuotta sitten: Underworld.

Se toinen The Mandalorianin suorana edeltäjänä ajattelemani projekti on niin ikään Lucasfilmin hyllyllä, kesken jätettyjen hankkeiden varastossa. Tarkoitan sitä hanketta, jonka George Lucas näki Star Warsin tulevaisuutena ennen Disney-kauppoja: Underworld-sarjaa.

Lucas yritti viedä Star Warsin telkkariin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, siis ennen suoratoistopalvelujen aikakautta. Hän palkkasi joukon taitavia käsikirjoittajia kirjoittamaan kymmeniä jaksokäsikirjoituksia. Tähtäimessä oli The Clone Warsin tapainen enemmän tai vähemmän irtonaisista jaksoista koostuva antologiasarja, mutta joka tällä kertaa olisi näytelty ja sijoittuisi Imperiumin ja kapinaliiton vuosiin. Fokus oli projektin nimen mukaan galaksin alamaailmassa, mutta myös saagan päähenkilöt Han Solosta Darth Vaderiin olisivat esiintyneet sarjassa ajoittain. Samaan aikaan Lucas itse yritti kehittää tekniikkaa ja tuotantoprosesseja sellaisiksi, että käsikirjoitukset olisi voitu toteuttaa tv-budjetilla. Lopulta Lucas hylkäsi hankkeen liian kalliina, pani tulille jatko-osatrilogian tuotannon ja myi yhtiönsä Disneylle. (Kirjoitin Underworldista alkuvuodesta, kun netissä kiersi kuvauksia varten tehty tekninen testivideo.)

Noin 15 miljoonan dollarin jaksobudjetilla The Mandalorian tuskin on ainakaan halvempi kuin mitä Underworld olisi ollut, mutta sarjojen budjetit ja markkinat ovatkin mullistuneet reilussa 10 vuodessa. Tässä välissä on – taas, pienistä murusista – selvinnyt syy siihen, miksi Underworldia ei tulla koskaan näkemään ja miksi silti esimerkiksi projektin kesken jääneitä hedelmiä esittelevää kirjaa voi olla turha odottaa. Disney-Lucasfilm nimittäin ammentaa Underworldista koko ajan.

Kertomus Han Solon ja Chewbaccan ensitapaamisesta? Tämä oli yksi Underworld-käsis. Millennium Falconin päätyminen Landolta Hanille? Samoin. Kuolemantähden suunnitelmien sieppaaminen? Jep, Underworld-käsis.

Saapa nähdä, vieläkö Mandon tie vie Coruscantiinkin. Kuva julkaisemattomasta pelistä Star Wars: 1313.

Rogue Onen ja Solon juuret ovat siis Underworldissa, vaikka kumpikin toki kirjoitettiin elokuvaksi aivan puhtaalta pöydältä. Underworld-juuret olivat myös Star Wars: 1313:lla, Coruscantin alamaailmaan sijoittuvalla juonellisella pelillä, jossa pelaaja olisi ohjannut nimenomaan Boba Fettia (ja joka itse sittemmin jäi kesken, eikä peliä julkaistu). Tottakai Underworldissa olisi käsitelty myös palkkionmetsästäjiä, luultavasti myös itseään Boba Fettiä. Ja sitä paitsi Underworldin tuottaja Rick McCallum kuvaili sarjaa ”Deadwoodiksi avaruudessa”, joka viittasi siis suoraan westerneihin.

Jopa The Mandalorianin varsinainen juoni haiskahtaa tarinalta, jonka idea saattaisi hyvin olla peräisin samoista käsistalkoista: siis esimerkiksi tasolla ”palkkionmetsästäjä suojelee Yodan rotuun kuuluvaa vauvaa”. (Yodan rodun historia on niitä kohtia Star Wars -lorea, johon kukaan ei Lucasin aikana olisi saanut koskea ilman Lucasin omaa aloitetta, eikä Disneyn aikanakaan ole tätä sarjaa ennen vihjattu mitään tähän suuntaankaan.) Tai jos se idea olisikin ollut täysin Favreaun oma, The Mandalorianin kahdeksanjaksoisesta ykköskaudesta noin puolet muodostavat yksittäistarinat, jotka voisivat hyvin olla ideoita Underworldiin melkein minkä tahansa hahmon ympärille: ajatellaanpa vaikka jaksoa, jossa Mando osallistuu rikollisjengin järjestämään pakoon droidien miehittämästä vankila-aluksesta.

Tämä spekulointi voi toki mennä metsään, ja yhdelläkään The Mandalorian -käsiksellä ei tarvitse olla mitään suoraa tekemistä Underworldin aarrearkkuun lukittujen tekemättömien käsisten kanssa. Aivan vähimmillään tuo tekemätön sarja häilyy The Mandalorianin taustalla siksi, että tästä nyt tuli Underworldin sijaan se ensimmäinen näytelty SW-sarja – ja siksi, että design-osastolla monet Underworldia visioineet ihmiset olivat lopulta toteuttamassa The Mandaloriania.

Omasta mielestäni on silti myös selvää, että The Mandalorian täyttää tämänkin katsojilta piilotetun epäonnisen edeltäjänsä paikkaa samaan tapaan ”yleisellä tasolla, silmät siristäen” kuin se korvaa Boba Fett -elokuvaakin. Ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja kun näin oli kuin olikin galaksin alamaailman pariin sijoittuva sarja, joka koostuu enemmän tai vähemmän irtonaisista jaksoista, aivan kuten George Lucas tavoitteli – ja vaikka se ei sitten sijoittunutkaan Imperiumin vuosiin, siinä kyllä nähdään stormtroopereita.

JW Rinzlerin näkökulma: Kuinka Disneyn yrityskulttuuri söi Lucasfilmistä avoimuuden

Kuuntelin äskettäin kaksi JW Rinzlerin vierailua Star Wars -fanipodcasteissa. Niiden kuuntelemisesta tulin surulliseksi. Silti voin suositella niitä kaikille, joita näiden elokuvien taustat kiinnostavat.

Ensin on syytä todeta, kuka on JW Rinzler. Vaikka hän hyvin todennäköisesti tietää (George Lucasin aikaisista) Star Wars -elokuvista enemmän kuin kukaan muu, hänen nimensä ei ymmärrettävästi ole samalla tavalla tunnettu kuin elokuvien varsinaisten tekijöiden.

The Making of Star Wars, The Making of The Empire Strikes Back ja The Making of Return of the Jedi. Kolme kirjaa, joista JW Rinzler viimeistään Star Wars -piireissä muistetaan.

Rinzler (s. 1962) työskenteli Lucasfilmissä vuosina 2001-2016. Varsinaisessa palkkatyyössään hän oli Lucasfilmin kirjaosaston kustannustoimittaja, joka vastasi erityisesti sellaisista nonfiktio-kirjoista kuin The Cinema of George Lucas tai Sculpting a Galaxy: Inside the Star Wars Model Shop.

Niin sanotun päätyönsä ohessa Rinzler onnistui kuitenkin melko nopeasti juonimaan itsensä kirjoittajaksi itsekin. Hänen ensimmäinen työnsä oli heti kirjakaksikko The Art of Revenge of the Sith ja The Making of Revenge of the Sith, joita tehdessään Rinzlerillä oli kadehdittavan vapaa läsnäolo-oikeus viimeisen prequelin kaikkeen tuotantoon. Näitä seurasi useita Star Wars -teoksia kirjoittajana tai toimittajana, mutta Rinzlerin varsinainen magnum opus on kirjatrilogia Making of Star Wars, Making of The Empire Strikes Back ja Making of The Return of the Jedi (2007-2013): kolme 300-sivuista järkälettä, jotka kertaavat käytännössä kaiken aiemmin kerrotun ja kertovat kaiken ennen kertomattoman.

Lucasfilmin virallisen arkeologin cv:stä löytyy myös fiktiota: romaani Indiana Jones and the Mystery of Mount Sinai, sarjakuvasovitus Lucasin varhaisesta käsisluonnoksesta The Star Wars ja jopa pari jaksoa The Clone Warsia. Tänä kesänä häneltä on ilmestymässä avaruuden valloituksesta kertova romaani All Up. Lucasfilmin aikojensa jälkeen Rinzler on kirjoittanut samanhenkisiä making of -opuksia Planet of the Apesista, Alien-elokuvista ja The Shiningista. Star Warsin Rinzler jätti taakseen vuoden 2015 lopussa kirjoitettuaan omalta osaltaan täysin valmiiksi kirjan The Making of The Force Awakens, jonka Disneyn tytäryhtiöksi päätynyt Lucasfilm jätti julkaisematta.

Rinzlerin kirjoittamat ja kokoamat Making of -kirjat ovat tekstin lisäksi täynnä tämäntapaista upeaa kuvatodistusaineistoa, isolta osin muualla aiemmin julkaisematonta.

Tämän kävelevän tietopankin tarinoita ja näkemyksiä on nyt siis alkukesästä voinut kuulla suosikkini Force Materialin podcast-jaksossa ja Star Wars News Netin The Resistance Broadcast -sarjan jaksossa (jossa on kuvakin, mutta vain puhuvat päät). Edellinen painottaa Rinzlerin suhdetta uusiin elokuviin, jälkimmäinen keskittyy pyöreitä täyttäneeseen The Empire Strikes Backiin, mutta molemmissa puhutaan muutakin.

Ja voi, kyllä niitä tarinoita onkin. Monet kiinnostavimmista liittyvät George Lucasiin. Nostan niitä tähän pari ennen kuin menen siihen, mikä minua näitä kuunnellessani suretti.

Rinzler sanoo rakastaneensa työskentelyä Lucasille. Kyse ei ole vain amerikkalaisesta tavasta ylikäyttää rakastaa-verbiä, vaan hänen ihailunsa ja arvostuksensa nimenomaan taiteilija George Lucasia (siis vielä enemmän kuin yritysjohtaja tai esimies Lucasia) on ilmeisen aitoa. Silti hän puhuu varsin avoimesti monista Lucasin ja hänen elokuviensa ongelmista, ja likimain ainutlaatuisensa näkökulmansa vuoksi hänen tulkintansa on syytä ottaa vakavasti.

Rinzler esimerkiksi myöntää auliisti, että eri aikakausien George Lucasit riitelisivät keskenään. Eri aikojen haastatteluja verratessa esimerkiksi minusta tuntuu usein siltä, että prequelien aikainen George Lucas teki ja sanoi koko ajan asioita, joita originaalitrilogian aikainen George Lucas olisi ehdottomasti vastustanut. Ylätasoisimmat esimerkit tästä lienevät Lucasin väitteet siitä, että hän oli suunnitellut saagansa ennalta Anakin Skywalkerin eli Darth Vaderin tarinaksi jo 1970-luvulla (joka ei missään nimessä pidä paikkansa) ja Lucasin uho siitä, että hän oikeastaan haluaisi Star Warsiensa sijaan palata tekemään sellaisia pienimuotoisia outoja taide-elokuvia, joilla aloitti uransa (jollaisia hän ei kuitenkaan ole 1970-luvun alun jälkeen tehnyt, vaikka kukaan ei häntä olisi estänyt).

Luoja George Lucas ja luomus Threepio ensimmäisen Star Warsin kuvauksissa.

Rinzler kuitenkin huomauttaa, että Lucasilla on tiettyjä perusteluja monille revisionistisilta tuntuville väitteilleen. Kysyttäessä Vaderiin liittyvistä suurista suunnitelmista hän esimerkiksi voi aina vedota siihen, että eräässä varhaisessa originaalileffan käsikirjoituksen luonnoksessa ”Annikin Starkillerin” isä Kane todella oli puoliksi mies ja puoliksi kone, ja tällä perusteella Lucas voi tavallaan väittää idean Vaderista Luken isänä olleen ”aina” mukana kuvioissa. Rinzlerin oma tulkinta tästä nimenomaisesta väännöstä on, että ensimmäisen SW-elokuvan varsinaisen tuotannon aikaan Lucas oli niin syvällä taisteluhaudoissa saadakseen elokuvansa edes tehtyä, että hän ei sillä hetkellä edes välittänyt siitä, mikä Vaderin ja Luken isän tarkka taustatarina oli.

(Yksi Rinzlerin parhaista Star Wars -teorioista, joka toistuu molemmissa podcasteissakin, muuten on, että vuoden 1977 Star Wars oli itse asiassa trilogian lopetus eikä aloitus. Nimittäin George Lucasin ”leaving home” -trilogian, jonka edelliset osat olivat THX-1138 ja American Graffiti, jotka tosiaan kaikki kertovat lapsuuden ja kodin taakse jättämisestä. Rinzler katsoo Star Wars -sarjan jakautuvan tuohon ”lopetukseen” ja kahteen muuhun osan, Imperiumin ja Jedin ”isistä ja pojista” kertovaan elokuvaparin ja prequel-trilogiaan, joka kertoo kuinka hyvästä lapsesta tulee paha ja demokratiasta diktatuuri. Rinzlerin mielestä näissä kolmessa Star Wars -segmentissä esiintyy hahmoja, joilla on kyllä samoja nimiä, mutta jotka eivät oikeastaan todella edes sovi yhteen keskenään – mutta että se ristiriita tekee niistä vain mielenkiintoisempia.)

Vaikka Rinzler siis ainakin kautta rantain myöntää, että Lucasin puheisiin omista elokuvistaan ei voi täysin luottaa, hän ei selvästikään syytä entistä pomoaan valehtelijaksi. Molemmissa podcasteissa Rinzler kertoo tarinan, jolla hän kuvaa Lucasin tapaa muuttaa taiteilijana mieltään omista töistään ja sanoa asioita, jotka kumoaisi myöhemmin (tai jopa vain toisena päivänä). Hän kertoo kuulleensa Lucasin kertoneen episodi III:n tuotannon aikaan, että kun saaga nyt valmistuisi, elokuvat voisi katsoa useissa eri järjestyksissä ja ne kertoisivat eri järjestyksissä katsottuna eri tarinan. Tämä lainaus on myös Rinzlerin Making of Revenge of the Sith -kirjassa, jonka tekstin Lucas itse hyväksyi, joten Lucasin voidaan katsoa hyväksyneen tämän lausunnon totuudellisuuden. Mutta kun Rinzler vuosia myöhemmin pyysi Lucasia selittämään bluray-julkaisua varten videolle näitä eri katsomistapoja, Lucas paitsi kieltäytyi, myös kiisti sanomansa: ehei, nämä voi katsoa vain yhdessä oikeassa järjestyksessä, ja se on episodinumeroinnin mukaan ykkösestä kuutoseen.

Resistance Broadcastissa Rinzler toteaa lisäksi Lucasin persoonallisuuteen yksinkertaisesti kuuluvan halun keksiä asioita tehdessä. Hän kuvaa, että samaan tapaan kuin Lucas ei halunnut toteuttaa kuvauksissa pilkuntarkasti valmiiksi suunniteltuja storyboardeja, hän ei myöskään halunnut suunnitella esimerkiksi kolmen elokuvan prequel-trilogiaa etukäteen niin paljon kuin joku toinen samassa tilanteessa ehkä olisi suunnitellut. Itse mietin, että tätä persoonallisuuden – tai taiteilijuuden – piirrettä voisi ehkä halutessaan laajentaa selitykseksi myös erääseen toiseen Lucasin uran keskeiseen lankaan: siihen, että hän ei ole päästänyt irti elokuvistaan, etenkään Star Warseista, niiden valmistuttua, vaan on palannut tekemään niihin muutoksia aina tilaisuuksien tullen.

Luomus Anakin Skywalker ja luoja George Lucas kuudennen Star Warsin kuvauksissa.

Samaan aikaan Rinzler pitää George Lucasia neron. Sellainen hän epäilemättä minustakin on, vaikka ristiriitainen nero ehdottomasti myös. Rinzler kuvailee Lucasin olleen paitsi vaativa johtaja, joka halusi ja sai myöhempinä vuosinaan elokuviinsa kaiken juuri niin kuin halusi, mutta samaan aikaan äärettömän inspiroiva johtaja, joka innosti alaisiaan aidosti ylittämään itsensä. Prequeleja inhoaville muistutukseksi, että tässä tarkoitetaan ennen kaikkea Lucasin varsinaisia alaisia eli esimerkiksi erikoistehosteiden suunnittelijoita ja toteuttajia, ei niinkään näyttelijöiden kaltaisia käypäläisiä.

Varmasti monia, ja selvästi Rinzleriä itseään, viehätti myös Lucasin aito kulmikkuus. Vaikka hän oli upporikas ja itsepäinen moguli, joka teki myöhempinä vuosinaan laskelmoiduiksi parjattuja elokuvia, hän oli silti tavallaan aina Hollywoodin kapinallinen – ja on oman kirjoituksensa asia argumentoida, ovatko prequelit oikeastaan laskelmoituja, vaikka eivät välttämättä täysin onnistuneitakaan. Rinzler sanoo harmittelevansa esimerkiksi Attack of the Clonesia katsoessaan, että pinnan alla on ”hyvä elokuva”, mutta käsikirjoitus olisi vaatinut jonkun toisen näkökulmaa ja hiontaa samaan tapaan kuin originaalitrilogiassa Lucasilla vastaavia työtovereita ja avustajia oli.

Seuraaja Kathleen Kennedy ja luoja George Lucas kauppojen hetkellä loppuvuodesta 2012.

Kun tämä Lucas sitten myi yhtiönsä Disneylle vuonna 2012, yksi aikakausi tosiaan päättyi. Rinzlerin mukaan Lucasfilmillä tunnettiin suruakin. Rinzler itse sanoo odottaneensa, että Lucas tosiaan jossain vaiheessa myisi yhtiönsä ja pitäneensä vieläpä nimenomaan Disneyä todennäköisimpänä ostajana, mutta kuvitelleensa niin tapahtuvan 10 vuotta myöhemmin kuin todellisuudessa kävi. Kiinnostavaa kyllä, Rinzler arvelee Force Material -podcastissa, että yksi merkittävä syy koko kauppaan oli Lucasin kokema vastuu yhtiönsä työntekijöistä ja siten yrityksensä jatkuvuudesta. Toisaalla on kerrottu Lucasin käynnistäneen episodi VII:n tuotannon, jotta hänellä ”olisi jotain myytävää”, niin että yrittäjän vastuuko tähän nykyiseen Star Wars -tarjonnan määrään nyt sitten johti?

Ja nyt alamme päästä siihen, miksi minua myös suretti. Jos Rinzlerin ote originaalitrilogiaan onkin parempi kuin kenelläkään, hänen näkökulmansa jatko-osatrilogiaan on sekin aivan uniikki. Harmi vain, että salassapitosopimukset estävät häntä sanomasta kaikkea, minkä hän ilmiselvästi haluaisi.

Etenkin Force Materialin haastattelussa voi suorastaan kuulla, että Rinzler toivoo ja ehkä uskookin, että joku jossain vaiheessa pääsisi tekemään The Force Awakensista vastaavan totuudenmukaisen making of -kirjan kuin hän teki originaalitrilogiasta. Rinzlerin oma, viralliseksi tarkoitettu kirja jäi tosiaan hyllylle. Sen jälkeen ja Lucasfilmiltä lähdettyään hän yritti vielä itse kertoa oman näkökulmansa loppuvaiheista muutama vuosi sitten provokatiivisesti ja kutkuttavasti otsikoidussa blogissaan The Rise and Fall of Star Wars, mutta Disney-Lucasfilmin lakiosasto puuttui nopeasti asiaan.

Nyt Rinzler kertoo olleensa itse alunperin innostunut Disneyn ostaessa yhtiön. Aivan omalta osaltaan hän oli ajatellut making of -kirjojen kirjoittamista esimerkiksi Disneyn vanhoista näytelmäelokuvista. Nopeasti tuli kuitenkin selväksi, että ääni kellossa muuttui. Ainakin Rinzlerin näkökulmasta Disney-Lucasfilmin yrityskulttuuri on kerrassaan toisenlainen kuin Lucasin Lucasfilmin, ja lopulta Rinzler katsoi parhaaksi jättää sellaisen kulttuurin taakseen.

Rinzlerin mukaan Lucas henkilökohtaisesti halusi kertoa elokuvien tekemisestä avoimemmin ulos kuin useimmat muut. Lucasin näkemys on, että elokuvien tekeminen on vaikeaa, ja se kuuluu asiaan. Niinpä hän – vaikka tosiaan selittelikin omia tekojaan ja päätöksiään totuutta venyttäen – hyväksyi ja kannusti making of -teoksiin, joissa kerrottiin ikävistäkin asioista. Ja vaikka Rinzlerin oma kirjatrilogia tosiaan kertookin jo tuolloin kaukaisesta menneisyydestä, joiden ongelmista on siis ymmärrettävästi helpompi puhua kuin aivan tuoreista töistä, on aivan totta, että myös prequelien tekemisen aikaan Lucasfilmillä oltiin ehdottomasti paljon avoimempia sekä haastatteluissa että yhtiön omassa viestinnässä. Jatko-osatrilogioiden pressikierrosten korulauseisiin ja kuvausten aikaiseen salailuun verrattuna tuntuvat hyvin kaukaiselta ajat, jolloin Ewan McGregor kritisoi julkisuudessa prequeleita niiden ollessa yhä kesken ja jolloin Lucasfilm itse julkaisi netissä behind the scenes -kuvia ja -videoita jopa spoilaavista kohtauksista.

Disney-aikainen Lucasfilm ei missään nimessä suvaitse tällaista. Rinzlerin mukaan Disney näkee making ofin osana markkinointia ja pr:ää. Tämä oli tullut nopeasti ilmi myös The Force Awakensin making of -kirjaa kirjoitettaessa. Rinzler toistaa näissä haastatteluissa aiemminkin sanomansa, että kirja kirjoitettiin valmiiksi, vaikka Lucasfilm jätti sen hyllylle. Nyt hän kuitenkin kertoo ainakin minun kuulleni ensimmäistä kertaa, että se ei ollut sellainen kirja, jollaista olisin Rinzleriltä odottanut: se ei olisi esimerkiksi kertonut mitään siitä, mitkä olivat Lucasin omat suunnitelmat jatko-osatrilogiaksi. Rinzlerille oli tässä vaiheessa jo tullut selväksi, että sitä tietoa Disney-Lucasfilm ei olisi mitenkään sallinut julkaistavan – ja vaikka sitä kirjassa ei siis ollut, ei Disney-Lucasfilm silti julkaissut koko kirjaa.

(Tässä kohtaa koen kuitenkin tarpeelliseksi huomauttaa, että jotkut Lucasfilmin työntekijät ovat todistaneet toisaalla toisin. Esimerkiksi tarinaryhmän nykyinen some-pääaktiivi Matt Martin on kertonut Lucasfilmillä vallitsevan yhä omanlaisensa yrityskulttuurin, jota Disney kontrolloisi vain vähän. Monet uusien elokuvien tekemiseen liittyvät ongelmatkin saattavat kertoa osaltaan siitä, että elokuvien tekijöillä on ollut jopa yllättävänkin vapaat kädet.)

Luoja George Lucas ja jatko-osan luoja JJ Abrams. Tiedotteissa aikanaan levitetty kuva on todennäköisesti hetkestä, jolloin Lucasin jatko-osaideoita ei ole vielä ainakaan virallisesti hylätty.

Mutta mitä Lucasin jatko-osaideoissa sitten oli, ja millainen oli prosessi, joka johti niiden hylkäämiseen? Tällaiset käsikirjoituksen historiakerrokset ovat Rinzlerin erityisalaa, ja hän tietää kyllä vastauksen. On ehkä ollut itse kokouksissa paikallakin. Mutta ei saa sanoa.

Sen verran hän tulee sanoneeksi, että Lucasilla oli ”selkeä suunnitelma” episodi VII:sta ja vähemmän selkeitä, mutta olemassaolevia suunnitelmia seuraavista episodeista. Näin voi helposti uskoa asian olleen, koska Lucasin itsensä valitsema käsikirjoittaja Michael Arndt painiskeli Lucasin aikanakin ennen kaikkea episodi VII:n rakenteellisten ongelmien kanssa (koontini TFA:n tekemisestä on blogissa täällä). Rinzler sanoo myös uskovansa, että Lucasfilmillä ja erityisesti niin sanotussa tarinaryhmässä oli kyllä jonkinlaista yritystä kehitellä kokonaisjuonta trilogialle TFA:n käsikirjoitusvaiheen aikana, mutta että taisi käydä niin kuin Lucasille itselleen 1970-luvulla: avausosan tekeminen vei kaiken energian ja ajan, eikä jatkoa sittenkään ehditty juuri miettiä (uuden trilogian jatkuvuusongelmasta, joka kärjistyy etenkin paljon Lucasin ideoiden hylkäämisen jälkeen sepitetyssä episodi IX:ssä, olen kirjoittanut esimerkiksi täällä ja täällä). Tosin Rinzler vihjaa myös ”joidenkin henkilöiden” olevan toisia voimakkaampia ideoiltaan, mikä ainakin minun tekee mieleni tulkita ohjaaja-kirjoittaja JJ Abramsin voimakkuudeksi, mutta saatan toki veikata väärinkin.

Force Materialissa Rinzler paljastaa hätkähdyttävän asian: hän ei ole edes nähnyt The Last Jediä ja The Rise of Skywalkeria. Tämä saa haastattelijatkin hetkeksi tolaltaan, enkä ihmettele: siis että maailman ehkä paras Star Wars -asiantuntija ei ole edes katsonut sarjan kahta viimeisintä osaa! Rinzler kertoo katsoneensa The Force Awakensin ja vielä Rogue Onen, mutta pitävänsä näiden katsomista liian tuskallisena.

Miksi? Koska Rinzlerille Star Wars oli yhden ihmisen visio (vaikka toki monien, monien taiteilijoiden yhdessä toteuttama sellainen). Rinzleriä kiehtoi nimenomaan George Lucas elokuvantekijänä, joka ei koskaan jäänyt toistamaan itseään.

Rinzler ei varsinaisesti suorin sanoin syytä jatko-osatrilogiaa sen paremmin ideattomaksi kuin epäonnistuneeksikaan. Hän vain toteaa, ettei ole kiinnostunut muiden ihmisten visioista Star Warsista, ja että se, mitä hän on kuullut uusista elokuvista, ei kiinnosta häntä. Mutta vaikka hän ei tätäkään ihan näillä sanoin sano, siltä minusta tuntuu, että Rinzlerin mielestä nyky-Lucasfilm ei jatka sitä perintöä, jota hän Lucasin elämäntyössä nimenomaan arvosti.

Rinzlerin näkökulmassa on tietysti mukana jonkin verran (ymmärrettävää) henkilökohtaistakin katkeruutta siitä, ettei yhtiö enää uuden johdon aikana antanut hänen tehdä kirjoitustyötään entiseen tapaan. Uskon myös, että hänen suhteessaan uusiin elokuviin painaa niiden varsinaista toteutettua sisältöä enemmän se, että hän yksinkertaisesti suree Lucasin ja/tai hänen visioidensa sivuuttamisen puolesta.

Silti tämä on sellainen näkökulma, jonka arvaan jäävän pääkoppaani kaivertamaan. Minähän olen suurimmaksi osaksi nauttinut Disney-Lucasfilmin ajasta (ja osasta valmistuneista elokuvistakin), mutta samaan aikaan olen kyllä myös harmitellut uusien elokuvien liikaakin tuttuutta entiseen verrattuna. Lisäksi olen tässä blogissa erittäin usein harmitellut virallisen making of -aineiston ja -tiedon vähäisyyttä tai pintapuolisuutta.

Näkökulmani Star Warsiin on itse asiassa aina ollut hyvinkin rinzleriaaninen: kiinnostavaa ei ole minusta ollut vain se, millaisia elokuvat ovat eikä varsinkaan vain mitä niissä ”tapahtuu”. Itse asiassa etenkin niistä heikommista episodeista taustat ja tuotantoprosessit ovat minusta kaikkein kiehtovimpia tarinoita: miten kaikki tämä toteutettiin, mutta myös vaikkapa miten tapahtumat eri vaihtoehtojen jälkeen päätettiin sijoittaa tietynlaiseen lavastettuun lokaatioon tai millaisia olivat hahmojen vaihtoehtoiset versiot aiemmissa käsikirjoitusvaiheissa.

En voi välttyä ajatukselta, että Rinzler on oikeassa siinä, että Disney-Lucasfilmin yrityskulttuuri on taustatiedon rakastajien kannalta kielteinen. Siitä taas seuraa ainakin pienen pienesti kytevä kysymys siitä, ansaitseeko näin toimiva yritys kaikkea minun intoiluani. Disney+:lla on pyörinyt dokkarisarja The Mandalorianin tekemisestä, ja voin arvata, että kun aikanaan pääsen sen näkemään, katson sitäkin tällä silmällä.

Star Wars -elokuvissa pinnan takana on tausta (ja se on enemmän kuin vain tausta)

Luin äskettäin ainoan Disney-ajan Star Wars -elokuvista julkaistun making of -kirjan, Making Solo: A Star Wars Storyn (Bredow, Rob. Abrams Books 2019). Olin lukiessani aivan ihastuksissani – ja se sai minut ajattelemaan erästä asiaa.

Industrial Light & Magicin johtajiin kuuluvan Rob Bredown valokuvista pääasiassa koostuvaa 250-sivuista Making Soloa voi kuvailla niin sanotuksi kahvipöytäkirjaksi. Se sopii kooltaan hyllyyn uusien elokuvien Art of -kirjojen viereen. Se myös täydentää sopivasti Art of Solo -kirjaa, koska taidekirja käsittelee elokuvan suunnittelu- ja visiointivaihetta ja Making-kirja taas lähes pelkästään käytännön toteutusta, erityisesti kuvausvaihetta ja jonkin verran jälkituotantoa. (Kumpikaan kirjoista ei pureudu kovin syvälle Solon käsikirjoitukseen tai elokuvaan tuotannon aikana tehtyihin muutoksiin, saati niistä suurimpaan eli ohjaajien vaihtoon, jota taidekirja ei käytännössä edes mainitse. Making-kirjassa se sentään jotenkuten ääneen myönnetään, ja toki sen toisista kuvista voi bongata ensimmäiset ohjaajat Phil Lordin ja Christopher Millerin ja toisista kuvista lopullisen ohjaajan Ron Howardin, jota kirjassa kuplille kehutaan.)

Ron Howard (kuvassa vas.) vaihtui Solon ohjaajaksi kuvausten ollessa jo loppusuorallaan, mutta hän päätyi kuvaamaan esimerkiksi kaikki Dryden Vos -kohtaukset uudelleen, vaihtaen hahmon näyttelijäksikin Paul Bettanyn (oik.). Kuvat kirjasta Making Solo (Abrams Books 2019).

Lukiessani tätä kirjaa huomasin siis olevani jatkuvasti aivan innoissani. Ai tuollaisella huolella ja vaivalla kuvausryhmä etsi Dolomiittien vuoristosta paikkoja, joiden päälle avaruusjunan ryöstö sijoitettaisiin! Noinko järjettömän paljon kaukaisen galaksin asuihin puettuja ekstroja olikaan paikalla Corellian tummasävyisissä kohtauksissa? Ja miten aidosti olemassa olevalta paikalta näyttääkään valokuvissa Kanarian saarten Fuerteventuralle rakennettu coaxium-jalostamo, joka kuitenkin tosiaan on täysin kuvauksia varten rakennettu vale-yhdyskunta!

Periaatteessa ei liene kummallista, että Star Wars -bloggaaja on innoissaan lukiessaan Star Wars -kirjallisuutta. Tässä tapauksessa kiinnostavaa kuitenkin on, että Solo: A Star Wars Story (2018) ei ole tämän Star Wars -bloggaajan mielestä kovin hyvä elokuva.

Solossa on koko ajan kova hönkä päällä, mutta siltä puuttuu järki ja melkeinpä tunteetkin. Lähes kaikki Han Solon myytin rakennuspalikat on työnnetty väkisin yhteen pikaseikkailuun, jolloin nimihahmo (Alden Ehrenreich) jää kasvattamatta mittoihinsa, Hanin ja Chewbaccan (Joonas Suotamo) välinen erityisside rakentamatta ja Kessel-matkan todellinen legendaarisuus – kun siitä kerran legenda vuosia myöhemmin on tullut – ymmärtämättä. Juuri esitellyt hahmot kuolevat muutamaa kohtausta myöhemmin ilman että edes elokuvan muut hahmot jäävät heitä kaipaamaan, joten katsojastakaan ei tunnu, että näistä olisi ollut tarkoitus välittää. Tietynlaisen maanläheisyyden päällä on kummallinen koominen epävire, jonka pahin ilmentymä on droidihahmo L3-3T (roolissa Phoebe Waller-Bridge, toisaalla oikein taitava koomikko), joka parodioi ontuvasti feminismiä ja vihjailee seksuaalisesta suhteesta Lando Calrissianiin (Donald Glover). Tuntuu omituiselta, että Solon ohjaajat todella vaihdettiin kesken kuvausten, koska lopputuloksen perusteella keskeiset viat olivat pikemminkin Lawrence ja Jon Kasdanin käsikirjoituksessa.

Solon tiimi puoliksi puvuissa: vasemmalta Phoebe Waller-Bridge (L3-3T), Woody Harrelson (Beckett), Emilia Clarke (Qi’ra), Alden Ehrenreich (Han Solo), Joonas Suotamo (Chewbacca) ja Donald Glover (Lando Calrissian).

Kaiken tämän huomioiden Solon sinänsä katsoo viihde-elokuvana aivan irvistelemättä. Sen ilmestyessä kutsuin elokuvaa ensimmäiseksi ”yhdentekeväksi” Star Warsiksi, johon voi suhtautua kevyenä välityönä ja joka ei välttämättä kestä monta katsomiskertaa. Nyt (lähes kaksi vuotta ja sentään joitakin katsomiskertoja myöhemmin) sanoisin, että Solo on Star Warseista se, joka oli koko ajan selvimmin pelkkää viihdettä vailla suurempia tavoitteita. Se ei siis esimerkiksi esitä avaruudellisessa miljöössä myyttisiä tarina-aihioita tai käsittele hyvän ja pahan välistä tasapainoa eikä pyri sanomaan mitään yksilöiden vapaudesta diktatuurin ikeessä. Se vain esittelee kasan hahmoja ja kertoo seikkailutarinan Star Wars -maailmassa tavalla, joka muistuttaa sarjan pilottijaksoa.

Mutta luettuani viime keväänä ilmestyneen Making Solo -kirjan minut valtasi välitön halu katsoa elokuva uudelleen ja ihastella kaikkea tapahtumien takana nähtävää. Solo oli esimerkiksi puvustuksensa puolesta kaikkein suurin Star Wars -elokuva, koska siinä oli niin monta joukkokohtausta, joissa niin monilla taustahahmoilla oli niin eri tyyppisiä asuja: kohtaukset Corellian avaruuslentokentällä, lumiplaneetan vuoristobaarissa ja Dryden Vosin jahdin juhlissa. Ja vaikka en vieläkään ymmärrä, miksi se lopun coaxium-jalostamo muka sijaitsisi autiolla hiekkarannalla nuhruisissa hökkeleissä, mutta voi tavaton, miten loppuun asti mietityn todelliselta se paikka kuvauksissa otetuissa valokuvissa näyttääkään! Kalaverkotkin roikkuvat kuivumassa!

Joonas Suotamo ja Warwick Davis ottojen välillä Savareenin caoxium-jalostamolla eli Fuerteventuran saarella.

Koska Solo on niin monella muulla tavalla minusta vähemmän onnistunut, tämän kirjan upeiden valokuvien äärelle pysähtyminen muistutti minua siitä, kuinka paljon Star Wars -elokuvissa onkaan minulle kyse siitä, mikä toisissa elokuvissa jäisi ydinsisällön kehyksiksi.

Lavasteista, kuvauspaikoista, puvuista, olennoista, aluksista. Visioista ja niiden toteutuksesta. Kokonaistunnelmasta ja aivan pienistäkin yksityiskohdista, joita jotkut ovat miettineet hartaudella, vaikka ne vain vilahtavat ruudulla tai valkokankaalla. (Solon ehkä paras esimerkki tästä on vapaussoturi Enfys Nestin kypärään aurabesh-fontilla kaiverrettu teksti, jossa meikäläisillä kirjaimilla lukee ”until we reach the last edge, the last opening, the last star, and can go no higher” – aivan huikea motto, jossa on enemmän sisältöä kuin Enfys Nestin hahmossa elokuvassa tai käsikirjoituksessa.)

Sanalla sanoen: maailmoista. Star Wars -elokuvien erityisyydessä on, ainakin minulle, aivan valtavan suurelta osin kyse niiden kuvitelluista vieraista maailmoista, jotka tuntuvat ah-niin-todellisilta.

Stormtroopereita ja corellialaisia Solon alun avaruusasema-kohtauksen kuvaustauolla. (Kuvattu studiossa Englannissa).

Eikä kyse missään nimessä ole vain erikoistehoisteiden tasosta. Varmasti tasokkaat ovat tehosteet Disneyn toisenkin aliyhtiön Marvelin elokuvissa, mutta eivät niiden avaruusepisodien miljööt tunnu todellisilta – tuskin on tarkoituskaan. Isojenkin Hollywood-elokuvien scifi- ja fantasiamaailmat näyttävät edelleen usein muovisilta tai tietokoneella tehdyiltä ja tuntuvatkin sellaisilta, koska ne eivät sisällä mitään sellaista, joka saisi uskomaan lavasteen tai cgi-taustan aidoiksi paikoiksi. Usein sitä ei ole tavoiteltukaan, sujuvan tarinankerronnan tai samastuttavien hahmojen ollessa keskiössä. Hyvä ajatusleikki on kuvitella, tuntuuko elokuvan miljöö sellaiselta, että kameran voisi kuvitellusti kääntää ympäri, ja kuvissa nähty maailma jatkuisi sielläkin. Yleensä ei tunnu.

Star Wars -elokuvien tekijöitä sen sijaan ohjaa ja velvoittaa edelleen George Lucasin ajatus ”käytetystä tulevaisuudesta” (used future). Kyse on juuri siitä, että Lucas halusi kaukaisen galaksinsa näyttävän eletyltä ja todelliselta. Jos avaruusmatkailu ja robotiikka olisivat arkea, avaruusalukset eivät todennäköisesti olisi kiiltäviä tai puhtaita eivätkä robotit aina ehjiä. Tulevaisuudessakin vain harva paikka olisi ”futuristinen”, järkeili Lucas jo THX-1138:aa tehdessään, ja Star Warsiin tullessa hän sijoitti kohtauksia esimerkiksi Luken Tatooinen kodin keittiöön ja verstaalle. Molemmat tuntuivat paikoilta, joissa oikeasti siemaillaan aamumaidot ja vaihdetaan droidien öljyt.

Chewbacca katselee Dryden Vosin toimiston ikkunasta Vandor-planeetan vuoristoa. Toimisto on studiossa, mutta näyttelijä Joonas Suotamo näkee kuvauksissa ikkunasta saman minkä mekin: Dolomiiteilla kuvatuista vuorista vieraaksi planeetaksi käsitellyn maiseman, joka heijastetaan valtavalle näytölle lavasteen taakse.

Tämä todentuntuisuus on yksi selitys sille, miksi niin poikkeuksellisen moni Star Wars -fani on kiinnostunut lukemaan elokuviin liittyviä romaaneja ja sarjakuvia tai Visual Dictionaryjen kaltaisia selityskirjoja: kun elokuvassa nähty tuntuu todelliselta ja mietityltä, siitä haluaa mielellään tietää lisää ja siihen uppoutua syvemmälle. Mutta toisaalta minua ja monia muita kiehtoo kyllä myös Making Solon esittelemä toinen todellisuus: se, miten tämä kaikki on itse asiassa tehty.

Ainakin minulle taikaa vain lisää tieto siitä, että todelliselta tuntuva elokuva on toki oikeasti kuvattu lavasteissa, rakennettu pienoismalleina tai koodattu tietokoneella yhdistellen bittejä ja oikeaa kuvaa. Lucas itse horjui prequeliensa aikaan vähän turhankin tylsän syvälle tietokonemaailmaan, kun episodit II ja III kuvattiin melkein pelkästään sinisen tai vihreän kankaan edessä ja todellista olivat kärjistäen enää vain näyttelijät. Nykyisissä leffoissa on toki tietokonetehosteita numeraalisesti vielä enemmän kuin Lucasin aikaan, mutta niissä on myös pidetty huolta, että asioita tehdään mahdollisuuksien mukaan myös ”livenä”.

Tavoite tuntuu näissä elokuvissa nykyisin olevan, että esimerkiksi omituiset otukset rakennetaan fysiikkaa uhmaten esiintymään oikeasti samassa kuvassa näyttelijöiden kanssa, mutta sen sijaan esimerkiksi näyttelijöiden toimintakohtauksista iso osa feikataan mieluusti tietokoneella. Toisaalta nykytekniikka myös mahdollistaa aivan uudenlaisen immersion, josta pääsevät periaatteessa nauttimaan vain näyttelijät mutta joka oletettavasti vaikuttaa siihen, kuinka aidolta heidän suorituksensa tuntuvat. Soloa kuvattaessa kehitettiin tekniikkaa, joka tällä hetkellä loistaa The Mandalorianissa: vihreän tai sinisen kankaan sijaan näyttelijät näkevät lavasteen taustalla tai avaruusaluksen ikkunoista valtavilta kankailta sen saman kaukaisen galaksin todellisuuden, jonka mekin näemme elokuvassa.

Erityisesti juuri Solossa tunnelmat saavat vielä lisäkierroksia siitä, miltä elokuva kuvina tarkkaan ottaen näyttää. Kuvaaja Bradford Young on kuvannut Solon liki realistisesti: tummilla väreillä ja varjoissa, likaa pelkäämättä, luonnonvalon tai lavasteisiin kuuluvien valaisimien tunnelmaa hakien. Young tuntuu itse asiassa tehneen eri elokuvaa kuin ohjaajat ja kirjoittajat, mutta tästä ristiriidasta huolimatta ainakin itse nautin suuresti elokuvan visuaalisesta tyylistä. Esimerkiksi elokuvan alun Corellian tehdas- ja satamamiljöö (kuvattu Englannissa Fawleyn entisessä voimalassa) on paljon kiinnostavampi miljöönä kuin tapahtumiltaan, ja Youngin kameratyöllä on siinä suuri merkitys.

Toismaailmaista tekniikkaa corellialaisessa tehtaassa? Itse asiassa täysin lavastamatonta tekniikkaa Fawleyn entisessä voimalassa, johon corellialaiset tehtaat ja slummit sitten lavastettiin.

Olenko nyt siis tullut siihen pisteeseen, jossa nautin Art- ja Making-kirjoista tai yleisesti näiden taustojen tutkimisesta enemmän kuin itse elokuvista? Sellainen kysymys kieltämättä tulee mieleen, koska olen aina ollut erityisen kiinnostunut juuri tästä näkökulmasta Star Warsiin ja koska parin viime vuoden aikana Solon lisäksi myös The Rise of Skywalker jätti minut elokuvana kylmäksi.

Toivottavasti en sentään. Pikemminkin kyse on siitä, että juuri tämä Star Wars -elokuvien erityispiirre on itselleni paitsi tärkeä erottava tekijä tämän franchisen ja kaikkien muiden välillä, myös tärkeä perustelu sille, miksi tälle sarjalle on valmis antamaan aina uusia ja uusia mahdollisuuksia.

Näin komeasti toteutetut kuvitellut maailmat eivät ole vain kehyksiä tai vain taustaa. Skywalkerien mukaansa tempaavan tarinan lisäksi nimenomaan nämä kokonaiset toiset maailmat ovat inspiroineet yleisöjä ja yhä uusia kuvitelmia jo yli 40 vuoden ajan, vaikka sarjan faneiksi itseään kutsuvista kriittisimmät tykkäävät tosissaan vain 2-3 sarjan elokuvasta. Monien Star Wars -elokuvien käsikirjoituksissa on valitettavasti parantamisen varaa, mutta mikään korvaava tuote ei tarjoa samaa matkaa toiseen todellisuuteen.

Star Wars -elokuvien Oscar-saldo: 11 elokuvaa, 37 (+3) ehdokkuutta, 10 palkintoa

Oscar-gaala oli ja meni, ja vaikka gaalan suurin voittaja Parasite yllätti, ei The Rise of Skywalker sentään yllättänyt. Se ei siis voittanut yhtään kolmesta ehdokkuudestaan.

Eilisen Twitter-ketjuni jatkeena ja laajentumana (sekä kahden vuoden takaisen blogimerkinnän päivityksenä) summaan tässä kirjoituksessa Star Wars -elokuvien Oscar-menestystä, jota varmaankin voi aivan yhtä hyvin perustein pitää yllättävän vahvana ja yllättävän vaisuna.

Vahvana siksi, että kaikkiaan 37 ehdokkuutta ja 10 palkintoa (joista 3 ehdokkuuksien ulkopuolelta) on kuitenkin oikein hyvin yhdelle elokuvasarjalle, vaikka kyse onkin 11 elokuvasta. Vaisuna taas siksi, että Star Warsit ovat tähän vuoteen asti jatkuneista ehdokkuuksistaan huolimatta saaneet Yhdysvaltain elokuva-akatemialta varsinaisen palkinnon viimeksi 36 vuotta sitten – ja sekin oli yksi noista erikois-Oscareista varsinaisten ehdokkuuksien ulkopuolelta.

rotj-endor-battle

Jedin paluun erikoistehosteet: edellinen kerta, kun Star Wars -elokuva palkittiin Oscarilla.

Kaikkein yllättävintä saattaa ainakin joistakin katsojista olla, että jokainen Star Wars -elokuva on tosiaan ollut ehdolla vähintään yhdessä Oscar-gaalan kategorioista. Tässä koko lista ehdokkuuksista:

  • Tähtien sota (1977), 10 ehdokkuutta: paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, Alec Guinness miessivuosasta, lavastus, pukusuunnittelu, ääni, leikkaus, erikoistehosteet, musiikki.
  • Imperiumin vastaisku (1980): 3 ehdokkuutta: lavastus, ääni, musiikki.
  • Jedin paluu (1983): 4 ehdokkuutta: lavastus, äänitehosteleikkaus, äänitehosteet, musiikki.
  • Pimeä uhka (1999): 3 ehdokkuutta: äänitehosteleikkaus, äänitehosteet, erikoistehosteet.
  • Kloonien hyökkäys (2002): 1 ehdokkuus: erikoistehosteet.
  • Sithin kosto (2005): 1 ehdokkuus: maskeeraus.
  • The Force Awakens (2015): 5 ehdokkuutta: leikkaus, äänimiksaus, äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki.
  • Rogue One (2016): 2 ehdokkuutta: äänimiksaus, erikoistehosteet.
  • The Last Jedi (2017): 4 ehdokkuutta: äänimiksaus, äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki.
  • Solo (2018): 1 ehdokkuus: erikoistehosteet.
  • The Rise of Skywalker (2019): 3 ehdokkuutta: äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki.

Yhteensä siis 37 varsinaista ehdokkuutta. Ja tässä ne voitot:

  • Tähtien sota (1977): 6 Oscar-palkintoa: lavastus, pukusuunnittelu, ääni, leikkaus, erikoistehosteet, musiikki. Lisäksi erikois-Oscar äänitehosteista.
  • Imperiumin vastaisku (1980): 1 Oscar-palkinto: ääni. Lisäksi erikoistehosteiden erikois-Oscar.
  • Jedin paluu (1983): ei Oscar-palkintoja varsinaissa kilpakategorioissa, mutta jälleen erikoistehosteiden erikois-Oscar.

Eli 10 palkintoa, joista 3 ehdokasasettelun ulkopuolelta.

Listasta huomaa vuosien vierimisen. Samoin sen, että Oscar-gaalat eivät toki muutenkaan ole veljiä keskenään. Katsastetaanpa!

anh-alec-guinness-obi-wan-kenobi

Alec Guinness Ben Kenobina alkuperäisessä Star Warsissa: ainoa näyttelijäsuoritus, jolla kaukaisesta galaksista on noustu ehdolle Oscareihin.

Oscareiden ”pääkategorioina” pidetään parasta elokuvaa, ohjausta, näyttelijöiden pääosia sekä käsikirjoituspystejä. Elokuvapiireissä toki arvostetaan muitakin, ja toisia enemmän kuin toisia: esimerkiksi leikkauspalkinto muodosti pitkään parhaan elokuvan ja ohjauksen kanssa eräänlaisen kolmijalan, kunnes kategoriat viime vuosikymmenellä alkoivat erkaantua toisistaan muun muassa parhaan elokuvan äänestyssäännöissä tapahtuneiden muutosten vuoksi.

Jos näitä pidetään pääkategorioina, ihka ensimmäisen Star Wars -elokuvan cinemaattiset ansiot todella tunnustettiin Hollywoodissa välittömästi, sillä vuoden jättihitti oli vuoden 1978 gaalassa ehdolla melkein kaikissa noissa – vain näyttelijäehdokkuus lohkesi sivuosien puolelta. On hyvä muistaa, että tämä ei ollut välttämättä mitenkään sanottua: eivät suurimmat hitit tuolloin, kuten eivät nytkään, mitenkään automaattisesti olleet Elokuva-akatemian juhlinnan kohteena. Yhtään niin sanotusta ”suuresta viidestä” palkinnosta George Lucasin ohjaama ensimmäinen Star Wars (1977) ei kuitenkaan voittanut. (Se hävisi ne etenkin Woody Allenin Annie Hallille.)

Mutta sen leikkauksen episodi IV:nä myöhemmin tunnettu elokuva kyllä voitti. Palkinnon pokkasi kolmikko Paul Hirsch, Marcia Lucas ja Richard Chew, joka siis tarkoitti, että Lucasin talouteen kannettiin kuin kannettiinkin yksi Oscar. Kyökkipsykologit voivat arvailla, ja ovat arvailleetkin, mitä seurauksia tällä sattumuksella mahtoi olla Lucasien myöhemmin katkerasti kariutuneelle avioliitolle. (Lucas oli henkilökohtaisesti ehdolla Star Warsin ohjauksesta ja käsikirjoituksesta, samoin kuin American Graffitista samoissa kategorioissa muutamaa vuotta aiemmin, mutta hän ei siis itse koskaan voittanut Oscaria.)

marcia-george-lucas-oscars

Oscar-voittaja Marcia Lucas ja hänen aviomiehensä.

Lucasin tärkeimmistä yhteistyökumppaneista John Williams, Oscarien historian useimmin ehdolla ollut mestarisäveltäjä, voitti Star Warsista ansaitusti yhden viidestä kultaisesta ukostaan. Sitä lukuunottamatta kaikki muut Star Wars -elokuvien varsinaiset palkinnot ovat tulleet niin sanotuista teknisistä kategorioista: erikoistehosteista, äänestä ja äänitehosteista, lavastuksesta ja pukusuunnittelusta.

Kaikki nämäkin olivat epäilemättä ansaittuja palkintoja, ja sanoja ’niin sanottu’ sopii painottaa. Totta ihmeessä kaukaisen galaksin käytetyn maailman suunnittelu ja toteutus ovat taidetta nekin, ja kiertelemättä myös suuri osa näiden elokuvien sekä viehätystä että kulttuurista merkitystä. Se, että kaikki kolme vuosien 1977-83 elokuvaa palkittiin ”erikois-Oscareilla” liittyy gaalan silloisiin tapoihin. Niin sanotut Special Achievement Awardit jaettiin ilman ehdokasasettelua: esimerkiksi Imperiumin vastaiskulla ei siis ollut lainkaan vastaehdokasta visuaalisten erikoistehosteiden palkinnolle.

star-wars-miniature-effects

Parhaat erikoistehosteet: palkinto elokuvista vuosilta 1977, 1980 ja 1983; ehdokkuudet elokuvista vuosilta 1999, 2002, 2015, 2016, 2017, 2018 ja 2019. Yksi jäi välistä!

Muutama muukin Oscareiden muutos näin pitkäikäisen sarjan ehdokkuusgalleriassa näkyy. Esimerkiksi lavastukseksi yllä suomentamani palkinto jaettiin aikanaan nimellä ”Art Direction – Set Decoration”, kun se nykyään tunnetaan nimellä ”Production Design”. En tunne palkinnon historiaa erityisen tarkasti, mutta ainakin sanojen perusmerkitysten tasolla nimimuutos vihjaa, että palkintoa saatettiin ehkä aiemmin jakaa suoremmin juuri lavastuksen ansioista ja nykyään hieman enemmän teosten mietityn kokonaisilmeen perusteella. Joka tapauksessa on hyvä huomata, että vaikka ”tuotantosuunnittelu” viittaa myös siihen esituotannon vaiheeseen, jossa tällaisia elokuvia varten palkattavat kuvataiteilijat mielikuvittelevat valkoiselle paperille uusia maailmoja, palkinnolla huomioidaan painotetummin tuotannon seuraavaa eli konkreettisemman toteutuksen vaihetta.

Oscareiden äänipalkinnoissa tapahtunut muutos liittyy osin tekniseen kehitykseen, ja on hankalimmin tiivistettävissä. Alkuperäisen Star Warsin aikaan varsinainen kategoria oli siis yksinkertaisesti nimeltään ”Sound”, jonka seuraaja nykyisissä geimeissä on ”Sound Mixing”, siis äänileikkaus ja -miksaus. Hämäävästi ”Sound Editingin” nimellä nykyään jaettava palkinto taas annetaan pikemminkin äänitehosteiden ansioista. Vuonna 1978 Star Wars siis voitti niistä palkinnon erikois-Oscarina, ilman ehdokasasettelua, sillä palkinto on jaettu keskeytyksettä vasta vuodesta 1981.

ralphmcquarrie-art-of-anh

Ehdokasasettelun ironiaa on, että tuotantosuunnittelija Ralph McQuarrieta – varmasti George Lucasin jälkeen merkityksellisin Star Wars -visionääri – ei palkittu työstään Oscarilla.

 

Ei taida olla mitenkään suurennellen tulkittu, että samalla kun Star Wars saatteli elokuvamaailmaa blockbusterien aikaan, se tuli myös menestyksellään kasvattaneeksi sekä visuaalisten tehosteiden että äänitehosteiden osuutta elokuvataiteessa. Siten on aivan sopivaa, että SW-elokuvien tehosteet keräävät ehdokkuuksia edelleen: aateluus ikään kuin velvoittaa. Sithin kosto (2005) on ainoa Star Wars -elokuva, jonka visuaalisia tehosteita Akatemia ei nähnyt ehdokkuuden arvoisiksi.

Oscareissa oltiin muutenkin varsin nuivia prequeleja kohtaan. Sithin koston ainoa ehdokkuus tuli maskeerauksesta, joka tuntuu jo ihan sattuman sanelemalta (ajatelkaa kärventynyttä Anakinia ja kurttunaamaista Palpatinea). Tämä epäilemättä liittyy elokuvien niin sanottuun kokonaislaatuun. Elokuva-akatemian kollegat voivat kyllä toisinaan tunnustaa teknisten kategorioiden ansioita kehnommissakin elokuvissa, mutta aivan varmasti kynnys kannattaa onnistunutta työtä yleisesti epäonnistuneena pidetyssä elokuvassa on korkea.

jar-jar-binks-obi-wan-qui-gon-tpm

”Obi-Wan Kenobi, tässä on elokuvatehosteiden tulevaisuus.” ”Mesa speak!”

Sinänsä vuosia ei kannata toisiinsa verratakaan: jo pelkkiin ehdokkuuksiin kun vaikuttaa sekä zeitgeist että vuotensa kilpailijoiden taso. Kun yhden leffasaagan ehdokkuudet listaa tällä tavalla rinnakkain, voi siksi tuntua aivan turhaan kohtuuttomalta, että esimerkiksi Pimeän uhan puvut jäivät ilman ehdokkuutta. Tai että John Williams oli 2010-luvulla ehdolla jokaisesta jatko-osatrilogian elokuvasta, vaikka etenkin viimeisimmässä episodissa kiertävät lähinnä aiempien osien teemat, mutta ei Pimeästä uhasta, jossa hän aidosti loi kokonaisen toisen kerroksen sarjan musiikkiin.

Erikoistehosteiden saralla erityisesti Jar Jar Binksin hahmo oli aikaansa edellä ollut motion capture -tekniikan pioneerityö, ja olisi siksi ansainnut vaikka voittaa. Mutta ei se toki voinut, koska Oscar-gaalaan mennessä juuri Binksiin episodi I:n ongelmat olivat tiivistyneet. (Erikoistehoste-Oscarin voitti sitä paitsi tuolloin The Matrix, joka sekin oli alansa pioneeri ja sitä paitsi aikanaan yllättäjä.)

Vastaavasti viime vuosikymmenen Star Wars -elokuvat voivat rinnakkain listattuna tuntua saaneen ehdokkuuksia jopa hövelisti. Williamsin ehdokkuuksien lisäksi ainakin Solon tehoste-ehdokkuus tuntuu rutiininomaisesti annetulta. Sen sijaan koko sarjan yllättävimpänä, mutta ansaittuna, Oscar-kunnianosoituksena pidän The Force Awakensin leikkaus-ehdokkuutta, jonka tosiaan lasken kategorioihin, joissa ei yleensä palkita tällaisia lähes koko perheen viihde-elokuvia. JJ Abramsin rytmitaju sitä varmasti selittää, vaikka ehdolla olleet Maryann Brandonin ja Mary Jo Markeyn nimet ansaitusti varsinaisesti ehdolla olivatkin.

John_Williams

Säveltäjä John Williams: käsittämättömät 52 Oscar-ehdokkuutta, joista kuusi Star Warseista. Voittoja viisi, joista yksi tästä sarjasta. (kuva: TishTash / Wikimedia Commons, CC BY 3.0)

Olisiko jonkin Star Wars -elokuvan sitten pitänyt voittaa Oscar vuoden 1983 jälkeenkin? Tai voisiko niin missään oloissa enää käydä?

Menneiden palkintogaalojen pohdinta tässä mielessä on tietysti melko tyhjänpäiväistä jossittelua, mutta aika vaikeaakin se on. Sen varmaankin voi nyt sanoa, että vaikka Annie Hall taitava komedia onkin, originaalileffa olisi objektiivisestikin ajatellen ansainnut voittaa joko parhaan elokuvan tai ohjauksen palkinnon. Myöhempinä vuosina, istuessani itse reaaliaikaisesti katsomoissa, olen harmitellut lähinnä eräiden ehdokkuuksien puutetta: toivoin esimerkiksi The Force Awakensin pääsevän ehdolle production designin kategoriassa. Varsinaisten palkintojen jakautuminen on sen sijaan aina oma lukunsa, ja aika harvoin Star Wars -elokuvat ovat hävinneet selvästi huonommilleen.

Näin pitkän sarjan nousussa varsinaiseen Oscar-voittoon tarvittaisiin tässä vaiheessa ehkä niin merkityksellinen uusi alku, ettei sellaista saata tulla, vaikka seuraavat elokuvat sijoittuisivat satojen vuosien päähän Skywalkereista. Elokuva-akatemian kollega-äänestäjät varmasti arvostavat uusienkin Star Warsien tehosteita, ääniä ja musiikkia, mutta antavat aivan ymmärrettävästi silti mieluummin äänensä tuoreemmille vaihtoehdoille. Se kohta, jossa jokin palkinto olisi voinut tullakin, oli varmasti The Force Awakens, jolloin koko maailma tuntui löytävän tämän franchisen uudelleen, mutta silloin sen päihitti useimmissa kategorioissaan toinen genre-ehdokas, Mad Max: Fury Road.

Tehosteiden tai äänten voittoa suurempana jättipottina pitäisin kuitenkin sitä, jos Star Wars -elokuva jonain päivänä nappaisi vielä jonkin ”viidestä suuresta” ehdokkuudesta: parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen tai jomman kumman pääosanäyttelijän. Tähän erityisesti tarvittaisiin ehkä sellainen mannerlaattojen muutos näiden elokuvien koko luonteessa, jollaista ei välttämättä koskaan tapahdu.

Kymmenen minuutin videoväläys siitä, mitä (myös) olisi voinut olla: Star Wars Underworld

Colin Trevorrown episodi IX-käsikirjoitusversio Duel of the Fates oli tammikuun se Star Wars -paljastus, mutta mitä vuotoihin tulee, niin tämähän se vasta hurja on: kymmenen minuutin oikea video George Lucasin tekemättömästä televisiosarjasta Star Wars: Underworld.

Kyse ei ole trailerista. Ensimmäiset viisi minuuttia video tuntuu kankeasti näytellyltä, teknisesti taidokkaalta fanifilmiltä, ja toiset viisi minuuttia näyttää behind the scenes -kuvaa siitä, miten tämä tehtiin. Mitä ilmeisimmin kyse onkin tekniikkademosta: tällaista jälkeä tämä firma (Stargate Studios, mukana muun muassa sarjoissa Doctor Who ja The Walking Dead) pystyisi Star Wars -sarjasta tekemään.

Tai siis olisi pystynyt joskus noin 12 vuotta sitten.

Mikä Star Wars: Underworld, siis? Se, minkä George Lucas itse uskoi olevan saagansa seuraava askel viimeisen prequelin valmistuttua vuonna 2005.

Tuolloinhan Lucas yhä omisti yhtiönsä, mutta oli päättänyt, että elokuvia ei enää tulisi. Sen sijaan Lucas aikoi tuoda Star Wars -galaksin olohuoneisiin. Jossain vuosien 2005-2010 välissä Underworld-sarjaa valmisteltiin aivan tosissaan, kuten tämä ennen näkemätön video osaltaan todistaa. Elämään on jäänyt Lucasin väite siitä, että hyllylle olisi jäänyt 100 valmista jaksokäsikirjoitusta. Se on varmasti lucasmaisen isolleen ilmaistu, mutta kyllä hankkeen parissa tosiaan työskenteli vuosien ajan monia käsikirjoittajia, heidän joukossaan tuolloin Battlestar Galacticaa luotsannut Ronald D. Moore ja Doctor Whon nykyinen showrunner Chris Chibnall. Tiettävästi Lucas luopui hankkeesta rahan vuoksi: vielä vuonna 2010, jolloin projekti viimeistään hyllytettiin, teknisesti tarpeeksi tasokasta näyteltyä Star Wars -sarjaa ei vain voinut tehdä tarpeeksi edullisesti.

(Sen sijaan Lucas päätyi tuottamaan The Clone Wars -animaatiosarjaa vuodesta 2008 alkaen ja, kuten tiedetään, aloittamaan vuonna 2012 uusien Star Wars -elokuvien tuotantosuunnittelun. Mutta se on toinen tarina.)

Testivideo lentävine autoineen tuo mieleen Blade Runnerin, mutta osittain se johtuu miljööstä: Underworld olisi sijoittunut nimensä mukaan pääasiassa Coruscantin alamaailman kaltaisiin Imperiumin varjoihin, joissa ehkä kaikkien kuvitelmissa näyttää samantapaiselta kuin Harrison Fordin toisessa kuuluisassa kohtaamisessa robottien kanssa. Aikaikkuna on Imperiumin aika, siis episodien III ja IV väli, ja esimerkiksi jedejä sarjassa ei pitänyt olla. Elokuvien hahmoja oli määrä nähdä vain ajoittain. Lucasin muiden keskeisten tv-hankkeiden Young Indiana Jones Chroniclesin (1992-1993) ja The Clone Warsin tapaan myös Underworld olisi ollut antologiashow: ei ainakaan keskeistä jatkuvaa juonta, vaan korkeintaan löyhästi toisiinsa liittyvien irtonaisten tarinoiden kokoelma.

underworld test footage

Lucas itse ja Lucasfilmin silloiset puhemiehet kuten tuottaja Rick McCallum ja fanisuhdevastaava Steve Sansweet lupasivat toistuvasti sarjan olevan aikuiseen makuun ja vertasivat suunnitelmia muun muassa HBO:n villiä karumpaa länttä kuvaavaan western-sarjaan Deadwoodiin. On kuitenkin muistettava, että tuohon aikaan ei vielä ollut suoratoistopalveluja, ja Lucas tähtäsi puheistaan huolimatta Underworldillaan perinteisen telkkarin mainoskanaville. On vaikea uskoa, että siitä aivan lapsilta kiellettyä olisi tullut.

Underworld jäi Lucasfilmin hyllylle, mutta jos Lucasfilm jossain on erityisen taitava, niin vanhojen suunnitelmien hyödyntämisessä uudelleen.

Sarjan parissa työskennellyt käsikirjoittaja Stephen Scaia kertoi taannoin Kickstarter-projektinsa yhteydessä, että sarjaan oli kirjoitettu muun muassa Han Solon ja Chewbaccan ensitapaaminen sekä Millennium Falconin päätyminen Landolta Hanille: Lucasin myöhemmin tilaaman Han Solon sooloelokuvan juuret ovat siis suoraan Underworldissa. Myös toisen toteutetun yksittäiselokuvan, Rogue Onen, kaukainen alku on tässä samassa sarjassa: idean isä John Knoll ajatteli alunperin Kuolemantähden suunnitelmien sieppaamista Underworldin jaksoksi.

Surullisen kuuluisa odotettu Boba Fett -peli Star Wars: 1313, jonka piti sijoittua niin ikään Coruscantin alamaailmaan, sai alkunsa Underworldin oheisprojektina, mutta kun se oli tekeillä vielä vuosia sarjan jälkeen, Underworldiin suunnitelluista ideoista vähintään monien lokaatioiden odotettiin paljastuvan pelin myötä. Valitettavasti 1313 sai itse kirveestä Disneyn ostettua Lucasfilmin ja lopetettua LucasArts-pelitytäryhtiön.

Turvallista on myös veikata, että Lucasin eräänlaisena manttelinperijänä yhtiössä häärivä Dave Filoni on kaivellut Underworld-jäämistöä Rebels-sarjaansa, sijoittuuhan se samaan aikakauteen. Ehkä jotain Underworldista on päätynyt jopa The Mandalorianiin, joka tänä talvena viimein sai kunnian olla se ensimmäinen valmistunut näytelty Star Wars -sarja?

underworld test footage coruscant

Koska nyt nähty video on mitä ilmeisimmin pelkkä tekninen harjoitus, siitä on aivan turha päätellä mitään siitä, millainen Underworld olisi tv-draamana (tai SW-seikkailuna) ollut. Sen siitä mielestäni voi päätellä, että tuo tekninen taso olisi todellakin riittänyt tekemään Star Wars -franchisen ”arvoista” televisiota noin vuodelle 2010, vaikka video toki tänä päivänä näyttää jo vanhentuneelta.

Tuolloin elettiin vielä aikaa ennen Game of Thronesia ja spekulatiivisen fiktion todellista telkkarinvalloitusta. On kiinnostavaa miettiä, millaisen vastaanoton Underworld olisi saanut, jos se olisi valmistunut. Entä jos sarjasta olisi tullut valtava hitti ja se olisi jatkunut vuosikausia? Olisiko George Lucas silloin esimerkiksi koskaan (tai ainakaan vielä vuonna 2012) päättänyt aloittaa episodien VII-IX tuotantoa ja myydä yhtiönsä?

Mutta se on jossittelua, johon ei ole vastauksia. Tuskin saamme vastausta siihenkään, mikä on ollut näiden nyt nähdyn kymmenen minuutin hinta. Videon jälkimmäisellä puoliskolla nähdään, että testin miljöö on toteutettu prequelien tapaan lähes kokonaan jälkituotannossa, näyttelijöiden esiintyessä suurten greenscreenien äärellä. Tämän tason tehosteet eivät tule ilmaiseksi tänä päivänäkään, saati tuolloin. Ajatelkaapa vaikka, kuinka mainittu samoihin aikoihin filmattu Battlestar Galactica luotti useimmissa näyttelijäkohtauksissaan aivan perinteisiin lavasteisiin, vaikka siinäkin toki avaruuskohtauksissa tehosteensa oli.

Tiettyä ironiaa on ehkä siinä, että tänä päivänä The Mandaloriania toteutetaan hyvinkin tuohon tapaan. Mutta aika onkin toinen. Underworldin tarina tosiaan menee niin, että sen kohtaloksi koitui nimenomaan liian korkea hinta. Vielä tuohon aikaan kenelläkään ei vielä ollut varaa tuottaa telkkariin sisältöä, joka maksaisi kymmenen miljoonaa per jakso.

Kuukausi jäljellä, kuume nousee (ja markkinointi)

Episodi IX:n ensi-iltaan on enää kuukausi. Suomessa jo vähemmänkin, päivä kun on meillä 18. joulukuuta.

Ilmeisesti elokuvateatterien sykli on lyhentynyt niin, että näinkin ison elokuvan markkinointi tiivistyy näihin muutamaan ensi-iltaa edeltävään viikkoon, sillä sen verran himmein lyhdyin The Rise of Skywalker on tähän asti meitä lähestynyt. Eilen julkaistiin (käsittääkseni) ensimmäinen tv-spotti, joita vanhojen merkkien tapaan lie lähiviikkoina luvassa vielä iso liuta:

Esimerkiksi The Force Awakensin kohdalla tv-spotteja ja muita mainoksia julkaistiin lopulta sellainen pino, että elokuvan alkupuolen tapahtumat saattoi niistä ynnäillä kasaan aika hyvinkin. Tällä kertaa minusta tuntuu, että olemme edelleen nähneet vain sirpaleita muutamista yksittäisistä kohtauksista, eikä minulla ole kummoistakaan käryä siitä, miten sirpaleet lopulta yhdistyvät toisiinsa. Olen taipuvainen uskomaan ohjaaja-kirjoittaja JJ Abramsia, joka Entertainment Weeklyn aivan tuoreessa haastattelussa sanoo: ”Trailerit ovat vain raapaisseet tämän elokuvan pintaa”.

Tämäkin 30-sekuntinen sisältää kyllä useamman uuden kuvan, joita tarkkasilmäinen voi käyttää teorioidensa rakennuspalikoina. Esimerkiksi: tuo videoklipin still-kuvaksi asetettu otos Reyn ja Kylo Renin yhteydenotosta jonkinlaisen temppelin portailla näyttää kovasti lopputaistelulta, liekkeineen ja savuineen. Sen planeetan voi myös veikata trailereissa ja markkinoinnissa nähdyistä lokaatioista todennäköisimmin olevan jääplaneetta Kijimi (kun vaihtoehdot siis olisivat viidakkoplaneetta, autiomaaplaneetta Pasaana ja ”merikuu” Kef Bir, jolla Kuolemantähden rauniot sijaitsevat). Tästä voisi siten arvailla, että jääplaneetta olisi näistä lokaatioista se, johon tarina lopulta johtaa – ja siten se, jonka äärellä käydään se trailerien suuri, viimeinen avaruustaistelukin.

Mutta saatan veikata täysin väärin. Esimerkiksi jo siksi, että kohtaus voisi aivan hyvin olla vaikkapa tässä trilogiassa aiemminkin harrastetuista Voima-näyistäkin. Tai siksi, että myös The Last Jedistä irtosi trailereihin Reyn ja Kylon välisiä kuvia (liekkeineen ja savuineen, jopa!), jotka nekin saattoivat näyttää elokuvan lopputaistelulta, vaikka eivät sitä olleet. Erityisesti juuri JJ Abramsin ollessa kyseessä trailerit todennäköisemmin johtavat katsojaa harhaan kuin oikeaan. Muistattehan vielä senkin, että tämän elokuvan aivan ensimmäisessä teaserissa annettiin ymmärtää, että Rey ja Kylo kohtaisivat temppelilokaation ja Kuolemantähden raunoiden lisäksi Pasaanalla, jossa Rey tekee hienon hyppynsä Kylon TIE-hävittäjän yli tai päälle? Tai sen, että kesällä julkaistu traileri näytti vihjaavan Reyn pimeälle puolelle kääntymisestä? Entä mihin kohtaan tätä kaikkea sijoittuu tämän tv-spotin loppukohtaus, jossa Rey näyttäisi pakenevan Kylolta Falconin kyytiin First Orderin aluksen hangaarista? Kuinka monet treffit pääparillamme tämän episodin aikana onkaan?

Harvemminpa olen nähnyt Star Wars -trailereissa kuvia, jotka tuovat mieleen Orson Wellesin sommitelmat. Tässä sellainen!

Entertainment Weekly ja muut elokuvamediat tosiaan julkaisevat varmasti kaikki näinä hetkinä omat Episodi IX -pakettinsa. Tuossa EW:n setissä jo pelkästään on monta kohtaa, joista innostun. Tässä minulle kiinnostavimmat poiminnat:

  • Abramsin mukaan The Rise of Skywalkeriin tarvittiin vähemmän lisäkuvauksia kuin The Force Awakensiin. Se ei lupaa sinänsä mitään lopputuloksen laadusta, mutta sentään sitä, että pääkuvauksissa purkkiin saatuun oltiin leikkausvaiheessa tyytyväisiä. (Lisäkuvaukset eivät missään nimessä välttämättä tarkoita asioiden muuttamista siihen tapaan kuin vaikkapa Rogue Onea kirjoitettiin uusiksi, vaan yksinkertaisesti sitä, että kun editissä huomataan tarvittavan vielä yksi hahmojen välinen pieni hetki, tällä Hollywoodin tasolla sellainen hetki voidaan palata kuvaamaan.)
  • Abrams kannusti päänäyttelijöitään improvisoimaan dialogia ja kuvasi pitkiä ottoja, joilla tavoitteli luontevia suhteita. Tämä kuulostaa näihin elokuviin epätavalliselta lähtökohdalta ja minun makuuni myös mahtavalta. Jo Abramsin TFA:ssa ehkä kaikkein ilahduttavinta oli se, kuinka Reyn ja Finnin tai Finnin ja Poen duot olivat niin monin verroin eloisampia kaksikoita kuin George Lucasin Star Warseissa oli totuttu.
  • ”The parents thing is not satisfied – for her and the audience”, sanoo Daisy Ridley Reyn alkuperästä tämän episodin alussa. Kuka tosiaan uskoikaan, että Kylo Renin edellisen episodin väite ”saastaisista huumekauppiaista” olisi ollut ainakaan koko totuus, kun meille sitä edellisessä episodissa oli näytetty Jakkulta lähtevä avaruusalus, jonka perään nuori Rey itki?
  • Adam Driverin mukaan Kylon täytyi ”kirjaimellisesti tappaa” isähahmojaan tullakseen omaksi itsekseen ensimmäistä kertaa. Ah, kuinka kypsää 30-vuotiaalta suurjohtajaltamme! Joka tapauksessa, The Last Jedin jälkeen ainakin minä tulkitsin, että Kylo oli siinä päätynyt pahan First Orderin suurjohtajaksi ilman että välttämättä oikeastaan halusi olla pahan First Orderin suurjohtaja. Mutta kyllä nyt joulukuun ensi-illan lähestyessä minullekin on selväksi tullut, että The Rise of Skywalkerissa kohtaamme Kylon yksiselitteisen kylmänä pahiksena – ainakin ennen mahdollista pelastustaan, jollainen tähän asti on Star Wars -tarinoihin tavannut kuulua.
  • Ridleyn mukaan Rey viettää aikaa elokuvassa C-3PO:n (Anthony Daniels) kanssa enemmän kuin ehkä kenenkään muu kanssa. Tämä voi olla liioittelua, mutta ainakin on trailerienkin perusteella varmasti totta, mitä EW toteaa: että Threepiolla ei ole vuoden 1977 originaalileffan jälkeen ollut näin isoa roolia Star Wars -elokuvassa.
  • Abrams lupaa, että The Rise of Skywalker on todella yhden suuren tarinan oikea loppu – ei ponnahduslauta seuraaviin elokuviin. Jos uskomme tässä Abramsia, se tarkoittaisi, että esimerkiksi Kevin Feigellä ei todennäköisesti olisi kehitteillä Poe Dameronin sooloelokuvaa – vaikka tällainenkaan ei varmasti Disneyn suurissa suunnitelmissa joskus olisi mahdoton ajatus. (Mieleeni juolahtaa myös vertaus kaukaa Star Warsin historiasta: Timothy Zahn kirjoitti noin 20 vuotta sitten erinomaisen romaanikaksikon The Specter of the Past / The Vision of the Future, joka oli tuohon aikaan silloisen Star Warsin loppu ja esimerkiksi silloisessa kaanonissa Imperiumin viimeistenkin rippeiden lopullinen loppu, ja jonka luettuani esimerkiksi minä lopetin pitkäksi aikaa tyytyväisenä – mutta joka oikeastaan olikin vain puolipiste ja johdatus seuraaviin jatkosaagoihin, jotka kulkivat nimellä The New Jedi Order. Jospa nyt siis ei ainakaan elokuvissa näin?)

Vähäpätöisemmän elokuvamedian Total Filmin Star Wars -jutut löytyvät netistä vain lainauksina, mutta niissä ohjaaja Abrams valottaa kiinnostavasti The Rise of Skywalkerin suhdetta edeltäviin episodeihin. Pahimmat The Last Jedi -vihaajathan ovat elätelleet mielikuvaa tuon elokuvan ohjaaja-kirjoittaja Rian Johnsonista sepittämässä yksin Abramsin ajatusten vastaista episodi VIII:aa ja Abramsista nyt retconnaamassa edellistä episodia palauttaakseen uuden trilogian tarkoitetuille raiteilleen. Vähemmän yllättäen näin ei taida olla: Abrams kertoo lehdelle uudesta trilogiasta olleen olemassa ”löyhän suunnitelman”, eikä Johnson tehnyt mitään, joka olisi purkanut hänen versiotaan tarinasta. Enemmän yllättäen Abrams kertoi samalle lehdelle tavanneensa episodi IX:n kirjoitusvaiheessa myös George Lucasin ja käyneensä tämän kanssa keskustelun Voiman luonteesta – ja midikloriaaneista. ”He loves those midi-chlorians”, toteaa Abrams, joka tunnetusti ei.

Rolling Stonella on puolestaan Lucasfilmin johtajan ja näiden elokuvien päätuottajan Kathleen Kennedyn haastattelu, jonka kiinnostavin kohta ei niinkään liity episodi IX:ään vaan Kennedyn ajatuksiin siitä, mitä juuri hänen edeltäjänsä George Lucas mahtaa tästä kaikesta ajatella. Lucas kun tunnetusti ei tykännyt siitä, kuinka uudessa trilogiassa ei toteutettukaan hänen juoni-ideoitaan (muun muassa niistä midikloriaaneista) ja kuinka The Force Awakens muistutti niin paljon Lucasin omaa originaalia. ”Luulen, että häntä hieman kaduttaa, ettei hän ole enää mukana tällä lavalla ja ohjaamassa”, Kennedy tulkitsee Lucasin osoittamaa intoa vieraillessaan hiljattain The Mandalorianin kuvauksissa. Voi olla, voi olla!

Entertainment Weeklyn artikkelin kuvitusta: etualalla Finn, Poe ja Rose.

Vielä yksi asia.

Virallisella sivulla julkaistiin niin ikään eilen pino hahmojulisteita. Tyyliltään nämä ovat varsin hillittyjä – eivät missään nimessä esimerkiksi niin silmiinpistävän omaleimaisia kuin The Last Jedin punavalkoiset hahmojulkat:

Mutta jos pelkkiin markkinointijulisteisiinkin haluaa merkityksiä lukea, ja minähän ehkä haluan…

  • Leialla ei ole omaa julistetta. Tämä on yllättävintä tässä kattauksessa – etenkin kun edesmennyt Carrie Fisher on (kunnioituksesta) kreditoitu elokuvan julisteessa peräti ylimmäksi, ja Leian roolin on vakuuteltu olevan elokuvassa tuntuva, vaikka se onkin koostettu edellisten episodien ylijäämäotoista.
  • Uusista hahmoista mukana ovat Jannah (Naomi Ackie), Zorii Bliss (Keri Russell) ja droid D-O, mutta ei Richard E. Grantia, jonka pahisroolin olen koko ajan olettanutkin pieneksi. Näin varmasti onkin.
  • Markkinoinnista niin silmiinpistävästi puuttunut Rose Tico (Kelly Marie Tran) on nyt mukana. Vastauksena hashtagiin #wheresrose tai sitten ihan luontevasti päähahmojen kakkosrivissä kuten hänen kuuluukin, mutta on joka tapauksessa.
  • Leian lisäksi vanhoista – mutta tietojemme mukaan mukana olevista – hahmoista julisteista puuttuvat kenraali Hux (Domhnall Gleeson), Maz Kanata (Lupita Nyong’o), vanha mestari Luke Skywalker (Mark Hamill) – ja keisari Palpatine (Ian McDiarmid). Haamu-Luken puuttuminen on ymmärrettävää, ja toki Palpatinenkin, sillä hänen mukana olonsa (mahdollinen) fyysinen ulottuvuus halutaan selvästi jättää yllätykseksi elokuvaan. Mutta Huxin ja Mazin roolien voisi tällä puheella veikata olevan tässä episodissa pieniä – olivathan hahmot ja näyttelijät kuitenkin aiemmissa episodeissa näkyvästi markkinoinnissa mukana.

Episodi IX: Käkättävän keisarin kuviot

Sivusin jo episodi IX:n teaserin loppuyllätystä kirjoittaessani teaserista sen julkaisun hetkellä. Tässä vielä erikseen hieman lisää samasta aiheesta. Kirjoitus sisältää juonispekulaatioita, mutta se ei pohjaa huhuihin tai vuotoihin eikä siten varsinaisesti spoilaa joulukuun elokuvaa.

tros-deathstar

The Rise of Skywalkerin teaser päättyi siis Luke Skywalkerin sanoihin siitä, ettei kukaan ole koskaan todella poissa – ja ilkeään nauruun, joka todellakin kuului iäksi poissa olevaksi luullulle keisari Palpatinelle (Ian McDiarmid).

Huh. Mitä?

Emme tiedä. Mutta voin tarjota vähän lisää lihaa ajatuksen ympärille.

Ensinnäkin Kathleen Kennedy selitti yllätystä Yahoolle kertomalla, että tämä käänne on ollut suunnitelmissa jo pitkään. Kennedyn sanoja ei tarvitse epäillä, mutta asia voidaan silti ottaa kahdella tavalla. Joko voidaan ajatella, että Palpatinen, Skywalkerien sukusaagan varsinaisen pääpahiksen, oli tosiaan koko ajan tarkoitus olla mukana saagan päätösosassa. Totta tosiaan minäkin kirjoitin sellaisesta huhusta tässä blogissa jo vuonna 2013. Tällöin saa uuden selityksen myös First Orderin itsevaltiaan Snoken (Andy Serkis) yllättävä kuolema edellisessä episodissa: Snoken oli koko ajan määrä antaa tilaa Palpatinelle.

Toisaalta voidaan ajatella, että vaikka Sheev Palpatinen paluuta olisikin suuniteltu jo pitemmän aikaa, se ei silti välttämättä ole ollut suunnitelmissa vielä The Force Awakensin kuvausten aikaan. On nimittäin melkoisen varmaa, että se ei ollut mukana George Lucasin suunnitelmissa episodeiksi VII-IX – siis niissä suunnitelmissa, joita Disney-Lucasfilm ei virallisesti ottaen mitenkään seuraa, mutta joista kuitenkin periytyvät lopullisiin elokuviin esimerkiksi Reyn hahmo ja idea siitä, että Luke on vetäytynyt galaksista erakoksi jonnekin kauas.

Palpatine

Ian McDiarmid näytteli Jedin paluun vanhaa keisaria neljäkymppisenä ja prequelien nuorta Palpatinea reilut 15 vuotta myöhemmin ”oikean ikäisenä”.

Miksi uskon näin? Kaksi perustelua. Pahan keisarin näyttelijä Ian McDiarmid itse kertoi juuri Star Wars Celebrationin The Phantom Menacen 20-vuotisjuhlapaneelissa, että Lucas sanoi hänelle Jedin paluun kuvauksissa 1980-luvun alussa, että Palpatine ehdottomasti kuoli tuon elokuvan lopussa, ja että hänellä ei siis olisi osaa Jedin paluun mahdollisissa jatko-osissa. Tätä voi verrata siihen, että samoihin aikoihin Lucas oli jo kertonut Mark Hamillille, että tarvitsisi tätä näyttelemään vanhaa Luke Skywalkeria episodissa VII ”noin vuonna 2011”.

Kun Star Wars -tarinoita 1990-luvulla alettiin kertoa enemmänkin kirjoissa ja sarjakuvissa, Lucas oli selvästi yhä samaa mieltä keisarin kuolemasta. Hän nimittäin kielsi ehdottomasti Dark Empire (Musta keisari) -sarjakuvan tekijöitä käyttämästä millään tavoin Vaderia tai hänen haamuaan, mutta antoi luvan palauttaa keisari Palpatinen henkiin kloonina. Lucasin linja tuohon aikaan oli, että expanded universe -tarinoiden piti pysyä erossa niistä asioista, joita hän aikoi käsitellä elokuvissaan, mutta kaikki sellainen oli vapaata riistaa, mikä ei sekoittaisi hänen suunnitelmiaan.

On tosin mahdollista, että Lucas jossain vaiheessa muutti mieltään. Tunnetusti hän on nimittäin tehnyt niin usein, ja jälkikäteen väittänyt tarkoittaneensa aina juuri näin – tunnettuna esimerkkinä vaikkapa juuri se, oliko episodeja kaikkiaan tulossa yhdeksän, kuusi vai peräti kaksitoista. Silti: jos Lucasin kahden oman Star Wars -trilogian pääpahis Palpatine osoittautuu kolmannenkin trilogian taustapiruksi, se tuntuisi suunnitelmalta, jonka olisi pitänyt olla Lucasilla jo vuosikymmeniä, jos se olisi koskaan ollut osa Lucasin suunnitelmia tuoksi trilogiaksi.

Totuus siitä, mitä uuteen trilogiaan oli suunniteltu missäkin vaiheessa, paljastuu meille vasta vähitellen The Rise of Skywalkerin ensi-illan jälkeisinä vuosina. Uskon kuitenkin, että Palpatinen paluu on otettu mukaan suunnitelmaan vasta Lucasin ideoiden jälkeen, kenties hyvinkin myöhään. Tästä kielii myös todistuskappale siitä, että teaserissa näkyvän ja Palpatineen todennäköisesti jotenkin liittyvän Kuolemantähden raunion ei senkään pitänyt olla mukana episodi IX:ssä ennen kuin vasta myöhään, todennäköisesti vasta JJ Abramsin tehtyä paluun kirjoittaja-ohjaajaksi. Konsepti siitä, että Kuolemantähden raunioista etsitään jotain tarpeellista, oli nimittäin mukana The Art of The Force Awakens -kirjassa, ja sitä ei todellakaan olisi paljastettu siellä, ellei juoni-idea olisi kirjan julkaisuhetkellä ollut tukevasti hylättyjen pinossa.

rey-underwater-deathstar-concept.jpg

Rey sukeltaa toisen Kuolemantähden raunioihin etsien sieltä karttaa Luken luo The Force Awakensin lopussa – tai siis käsikirjoitusideassa, joka sittemmin hylättiin.

Mutta keksittiin idea missä vaiheessa tahansa, Palpatine siis palaa ensi joulukuun ensi-iltaepisodissa, Skywalkerien sukusaagan päätösosassa. Mutta miten?

Vaihtoehtoja on ainakin neljä:

1. Palpatine elää sittenkin.
Teoriassa voidaan varmasti ajatella, että paha keisari Palpatine olisi tosiaan lymyillyt galaksissa hengissä kaikki nämä vuodet. Jos näin olisi, odottaisin elokuvalta todella hyvää selitystä siihen kiusalliseen kysymykseen, miksi hän silloin palaisi kiusaaamaan sankareitamme ja galaksia vasta nyt. Miksi hän olisi antanut Imperiumin romahtaa, Uuden tasavallan ja sitten First Orderinkin nousta ennen näyttäytymistään?

palpatine-battlefront-ii

Palpatine-kasvoinen robotti Battlefront II -pelissä.

2. Palpatine ei elä, mutta hänen perintönsä elää.
Tästä kirjoitin jo teaserin julkaisun jälkeen. Nykyisessä Star Wars -kaanonissa on annettu lukuisia suoria vihjeitä siitä, että Palpatinella oli suunnitelmia kuolemansa jälkeiselle ajalle. Palasia näistä suunnitelmista on nähty Shattered Empire -sarjakuvassa, Battlefront II -pelissä ja Aftermath-kirjoissa. Niiden mukaan Palpatine halusi Imperiuminsa luhistuvan, jos hän sattuisi heittämään veivinsä galaktiseen nurkkaan, tosin mielellään vieden mahdollisimman suuren osan Tasavallasta mukanaan. Samalla hänen tahtoonsa kuului mystinen sith-rituaali Jakku-planeetalla sekä se, että Gallius Rax -niminen salamyhkäinen keisarillinen ylimys johtaisi hänelle uskolliset joukot galaksin laitamille ryhmittäytymään uudelleen. Oheistarinat antavat ymmärtää, että nimenomaan tämä joukko palasi myöhemmin galaksin keskialueille fanaattisena galaksi-Isiksenä, First Orderin nimeä käyttäen. Selittämättä on toistaiseksi, millainen tuo evoluutio oli – ja missä vaiheessa Imperiumin rippeiden johtaja Gallius Rax vaihtui First Orderin itsevaltiaaseen Snokeen. Episodi IX voisi tarttua näihin avoimiin lankoihin, ja kytkeä täten First Orderin ja Imperiumin suoremmin toisiinsa. Palpatine voisi esiintyä taustalla käkättävänä pääpahiksena, vaikka itse asiassa pysyisikin kuolleena. Ehkä näkisimme hänet flashback-kohtauksissa, hologrammitallenteina tai viestinviejärobotteina, joilla olisi Palpatinen kasvot: viimeksi mainitut esiintyivät jo Shattered Empiressa ja Battlefront II:ssa. Ja, pakko muuten mainita: jos tämä osoittautuu selitykseksi, on se todella vahva indikaattori siitä, että Palpatinen paluu todellakin oli suunnitteilla jo pitkään, sillä Shattered Empire ja ensimmäinen Aftermath-kirja julkaistiin jo ennen The Force Awakensin ensi-iltaa.

darkempire_luke_palpatine

Dark Empire -sarjakuvassa (1992) keisari Palpatine palasi klooneina, jotka vanhenivat nopeasti tutuiksi kurttunaamoiksi. (Vasemmalla Luke ilman lisenssiä Mark Hamillin kasvoihin.)

3. Uuden trilogian Palpatine on klooni.
Klassinen selitysvaihtoehto. Palpatine palasi kloonina jo Dark Empire -sarjakuvassa melkein 30 vuotta sitten. Kloonivaihtoehdossa on itua siksi, että prequelit ovat todistaneet meille, että Palpatine oli sekä Kaminon kelpo kloonaajien kanta-asiakas että sairaalloisen kiinnostunut elämän pitkittämisestä Voiman avulla. Olen tavannut sanoa esimerkiksi Dark Empiresta puhuttaessa, että vaikka idea Palpatinen kloonista tuntuisi kuinka typerältä, on in universe suorastaan epäuskottavaa ajatella, että Palpatine ei olisi yrittänyt kloonata itseään. Ehkä episodi IX:ssä siis näkisimme hänen onnistuneen siinä?

4. Uuden trilogian Palpatine on sith-haamu.
Star Wars -kaanonin mukaan niin sanottuja Voima-haamuja, kuollessaan ilmaan haihtuneita ja Voimaan yhtyneitä jedejä, on episodi IX:n aikaan neljä: Obi-Wan, Yoda, Anakin ja viimeisimpänä Luke. 1980- ja 1990-luvulla yleisö luuli kaikkien jedien katoavan kuollessaan, mutta prequeleissa ja The Clone Wars -animaatiosarjassa annettu selitys Voima-haamuille kuuluu, että Qui-Gon Jinn löysi tien palata tietoiseksi kuoleman jälkeen, ja auttoi episodien III ja IV välissä Yodaa ja Obi-Wania opettelemaan tietoisen Voimaan yhtymisen. Nämä vanhat mestarit puolestaan auttoivat Anakin Skywalkerin ”toiselle puolelle”. Mutta koska Palpatine on sitheistä mahtavin, ei kai ole täysin absurdia ajatella, että hän olisi voinut oppia vastaavan kyvyn aivan ominpäin. Kenties sith-haamu-Palpy, vaikkapa punahohteisena, on kuiskaillut galaksissa vuosikausia kulloistenkin kätyriensä korvaan, esimerkiksi Gallius Raxin ja Snoken, kostoaan suunnitellen?

Tässä vaiheessa on vaikea sanoa, kuinka käy. Epätodennäköisimpänä pidän sitä, että Palpatine olisi noin vain selvinnyt hengissä Jedin paluusta: Vader/Anakin sentään pudotti hänet reaktorikuiluun avaruusasemalla, joka räjähti heti perään. Pidän eniten vaihtoehdosta kaksi eli ”pelkästä etäläsnäolosta”, mutta veikkaan todennäköisimmäksi ratkaisuksi nelosta eli sith-haamua. Näin siksi, että se olisi helpoin selittää suurelle yleisölle. Sith-temppuja, wibbly wobbly! (Todettakoon kuitenkin, että Ian McDiarmid kertoi Celebrationissa, että teaserissa kuultu käkätys nimenomaan oli tallenne menneisyydestä: siis jonkin aiemman elokuvan yhteydessä tallennettu ääniklippi.)

tpm-palpatine-amidala

Darth Sidious valeasussaan senaattori Sheev Palpatinena, vai kuinka se oli?

Mutta jos Palpatine ei ole mukana vain hengessä, tallenteina ja historiallisena hahmona, vaan omassa persoonassaan joko elävänä, kloonina tai haamuna, on tietysti vielä kysymys siitä, mitä hän elokuvassa tekee. Juonii kostoa ja kuolemaa jedeille ja hyviksille, varmaankin. Mutta ehkäpä jotain muutakin.

On esimerkiksi hyvin mahdollista, että sillä on jotain tekemistä Reyn kanssa, ja mahdollisesti Reyn vanhempien kanssa. JJ Abrams on jo sanonut, että kaikkea Reyn alkuperästä ei ole vielä paljastettu, vaikka The Last Jedi vahvasti antoikin ymmärtää, että isukki ja äiskä olisivat olleet pelkkiä diilereitä ja olisivat joka tapauksessa kuolleita. Muistaa sopii, että JJ:n oma The Force Awakens antoikin toisenlaisen vihjeen näyttäessään nuoren Reyn itkevän Jakkulta nousevan avaruusaluksen perään: kuolleet harvemmin lentävät. Koska Palpatinella jo oli jotain meneillään Jakkulla vuosia ennen Reyn syntymää, olisiko hänellä jotain tekemistä Voimassa väkivahvan romunkerääjän kanssa?

Nyt lainaan suosikki-SW-podcastiani Force Materialia. Australialainen kaksikko lataa The Rise of Skywalker teaserpurkujaksossaan sellaisen teoriakimpun Palpatinen paluusta, että se saa minutkin kääntymään kannattamaan aina inhoamaani teoriaa Palpatinesta Anakinin isänä.

rots-Palpatine-and-Anakin

Keisari Palpatine oli toki Anakinin lankeemuksen takana, mutta oliko hän Anakinin takana?

Selitykseksi tähän väliin. Revenge of the Sithin hyytävä oopperakohtaus, jossa Palpatine antaa Anakinin ymmärtää sithien pystyvän hallitsemaan elämää, sisälsi George Lucasin alkuperäisessä käsikirjoituksessa Palpyn tunnustuksen siitä, että juuri hän ohjasi midikloriaaneja niin, että neitseestä syntynyt Anakin sai alkunsa. Siitä lähtien Star Wars -fanit ovat voineet taittaa peistä siitä, antaako lopullinen elokuva ymmärtää samoin vai voidaanko tämän juonikuvion katsoa jääneen leikkauspöydälle. Aivan äskettäin Charles Soulen kirjoittama Darth Vader -sarjakuva näytti erään ruudun Voima-näyssä kallistavan nykykaanonia Palpatinen isyyden suuntaan.

Force Material -podcastin teorian mukaan Palpatine olisi tosiaan Anakinin ”isä” ja näin ollen koko Skywalkerien suvun kantaisä. Hän olisi niin ikään jatkanut vastaavien harrastusten parissa, ja myös Rey (Daisy Ridley) paljastuisi The Rise of Skywalkerissa Palpatinen rakentelemaksi koeputkilapseksi: ei siis biologiseksi lapseksi eikä Skywalkeriksi, mutta tavallaan samaan sukuun kuitenkin. Ehkä kuvioon vielä liittyisi jonkinlainen suunnitelma ruumiinvaihdosta tai henkiinheräämisestä, ehkä ei, mutta joka tapauksessa Palpatinella olisi suuria suunnitelmia Reynkin varalle. Niiden suunnitelmien ohessa sekä Snoke että Kylo – jolle Palpatine olisi kuiskaillut Vaderin kypärän kautta Darth-isoisäksi tekeytyen – olisivat pelkkiä pelinappuloita. Itse asiassa koko Skywalkerien sukusaaga olisi näin ollen, ”from a certain point of view”, todellisuudessa kaiken takana lymyilevän pahan Palpatinen saaga. Mutta lopulta juuri tämä tekisi myös episodi IX:stä tuon saagan lopun: pahan keisarin lopullisen lopun myötä saaga myös päättyisi – vaikka nimi Skywalker jatkaakin elämäänsä, kuten päätösosan otsikko lupaa.

Ian-Mcdiarmid-celebration

”I just popped in for a laugh”, selitti Ian McDiarmid käväisyään Celebrationin Episodi IX -paneelin lopussa.

Vähintään ilmiselvää on, että JJ ”mysteerilaatikko” Abrams haluaa meidän muistelevan Palpatinen kieroiluja ja pohtivan hänen paluunsa mahdollisuutta. Palpatinen paluu on ehdottomasti yllätys, mutta sitä ei silti haluttu säästää itse elokuvaan. Hänen mukana olonsa ei siis ole enää elokuvassa samanlainen twist kuten Maulin cameo Solon lopussa tai se, että Kylo Ren oli todellisuudessa Leian ja Hanin poika (tätähän ei mainittu missään ennen The Force Awakensin ensi-iltaa).

Ehkä tulossa olevat paljastukset olisivat olleet liian rajuja ilman mitään kypsyttelyaikaa Palpatinen paluusta? Ja kääntäen: nyt kun se on paljastettu jo hyvissä ajoin, ei kannata yllättyä, jos hänen tavoitteistaan ja paluunsa tavasta ei pukahdettaisi enää mitään ennen ensi-iltaa.

Tähän mennessä Palpatine on ollut varmuudella läsnä jatko-osatrilogiassa vain kerran: Reyn Voima-näyssä The Force Awakensissa hänen kuiskauksiaan oli mukana monien muiden äänien joukossa. Joulukuussa meille paljastuu, merkitsivätkö nekin jotain.

Kohti episodi IX:ää: Tarvitsemme tasapainoa

Nyt kun episodi IX:ää jo kelpo vauhtia kuvataan, lienee korkea aika kirjoittaa siitä, mitä episodinumeroidun saagan lopetukselta toivon. Toki olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, erityisesti tässä blogimerkinnässä, jossa sen otsikon mukaan oli kyse ennustuksistani episodi IX:stä, erityisesti hahmojen kohtaloista.

Ennustukset nyt sikseen. Nyt aion esittää vaatimuksia.

Tässä kirjoituksessa kuitenkin vasta niistä ensimmäisen. Kyseinen vaatimus liittyy aivan perinpohjaisen oleelliseen kysymykseen, joka kumpuaa siitä, että episodi IX todella on episodi IX: ”Skywalkerien saagan viimeinen osa”, kuten kuvausten alkamisesta kertova virallinen tiedotekin linjasi. En kysyisi tätä kysymystä, enkä esittäisi tätä vaatimusta, jos uusi trilogia olisi otsikoitu ilman niitä episodinumeroita, esimerkiksi The Force Awakens -trilogiaksi, ja siten brändätty kokonaan uudeksi tarinaksi tai jatko-osaksi samassa galaksissa.

Mutta en esitä tuota kysymystä vielä. Sen sijaan lihavoin nyt tuon vaatimuksen: Episodi IX:n täytyy palauttaa tasapaino Voimaan.

tpm-jedi-council

Kun Star Wars -sarja oli kuuden elokuvan sarja, George Lucas sanoi sen olevan ennen kaikkea Anakin Skywalkerin tarina. Näin siitä huolimatta, että originaalitrilogia oli kyllä aina Luken, ei Vaderin tarina. Erityisesti alkuperäisleffa A New Hopessa eli episodi IV:ssä Vader on suurimmaksi osaksi taustalla, eikä edes kohtaa protagonisti Lukea lukuun ottamatta lopun avaruustakaa-ajoa Kuolemantähden kuilussa.

Lucasin myöhemmin toteuttama prequel-trilogia oli tietenkin Anakinin tarina. Se oli tarina pojasta, jonka Voima itse vaikuttaa siittäneen maailmaan, ja jonka sanotaan olevan ennustuksen valittu, joka toisi tasapainon Voimaan. Poika on kuitenkin myös ihminen, joka lankeaa vallan ja voiman kiusaukseen tunnetuin seurauksin. Tämän tarinan kautta originaalitrilogiakin toki muuttaa luonnettaan: prequelien kautta katsottuna Luken tarina ei ole enää vain maalaispojan kasvutarina, vaan se on nimenomaan isänsä pojan kasvutarina.

Sithin kostossa Lucas kirjoitti Yodan sanomaan Anakista, että ”ennustus ehkä väärin tulkittu on”. Star Wars -elokuvien kaiken avaruustaistelun ja tehosteiden alla piilevästä kompleksisuudesta kertoo paljon, että Star Wars -fanit ovat väitelleet jo vuosikymmeniä siitä, mistä koko tasapainon ennustuksessa oikeastaan oli kyse ja jopa siitä, oliko ennustuksen valittu ehkä sittenkin Luke eikä Anakin. Tarinan luoja Lucas ei, tavoilleen uskollisesti ja mielestäni viisaasti, ole halunnut antaa aivan suoraa vastausta omasta näkemyksestään, mutta on kyllä sanonut, että valittu oli kaikesta huolimatta Anakin.

rotj-luke-vader-endor.jpg

Minä olen tulkinnut asian kuusiosaisen Star Wars -elokuvasarjan puitteissa näin.

Anakin Skywalker oli valittu, jonka kohtalo oli tuoda tasapaino Voimaan. Myös Yoda oli silti oikeassa; ennustusta tulkittiin väärin. Anakin Skywalkerin kohtalo oli nimenomaan kääntyä pimeälle puolelle, nimenomaan muuttua Darth Vaderiksi, nimenomaan auttaa keisaria tappamaan jedit. Mutta yhtä lailla hänen kohtalonsa oli lopulta palata Anakin Skywalkeriksi ja tuhota myös sithit heittämällä keisari Palpatine alas (toisen) Kuolemantähden (toisenlaiseen) kuiluun. Prequel-trilogian jedit ilmeisesti uskoivat, että tasapaino olisi tarkoittanut entisen yhteiskuntajärjestyksen uutta kukoistuskautta ja ehdottomasti sithien uhkan väistymistä, mutta sen sijaan se tarkoittikin tabula rasaa.

Ennustus tasapainosta – jonka Lucas tietenkin tässä tosimaailmassa kirjoitti saagaansa vasta kauan originaalitrilogian jälkeen, sillä se mainittiin ensimmäisen kerran Pimeässä uhassa vuonna 1999, ei kuitenkaan toteutunut yksin Anakinin ansiosta. Siihen tarvittiin hänen poikansa Luke. Originaalitrilogian aikana Lukella oli mahdollisuus tehdä kaikki isänsä virheet uudelleen (ripustautua liian pitkälle ystäviinsä, antaa periksi vihalleen pahuutta kohtaan), mutta hän löysi paremman tien. Parempaan tiehen kuului, että Luke ei myöskään totellut opettajiaan Yodaa ja Obi-Wania, jotka uskoivat galaktisen konfliktin lopun koittavan vain jos poika onnistuisi surmaamaan Vaderin ja keisarin. Sen sijaan Luke ymmärsi lopputaistelun hetkellä, että myös tuo tie olisi lopulta johtanut pimeälle puolelle. Luke lopetti taistelun, nousi pystyyn ja ilmoitti keisarille olevansa ”jedi kuten hänen isänsä aiemmin” – ja sai samalla Darth Vaderin viimein ymmärtämään virheensä. Tuolla Jedin paluun komeimmalla hetkellä Luke pelasti isänsä, sallien tämän samalla toteuttaa prequel-trilogian ennustuksen. Sillä kuten eräässä elokuvassa hiljattain sanottiin, näin myyttisten tarinoiden suuret voitot todella saavutetaan: ei tuhoamalla sitä, mitä vihaamme, vaan pelastamalla sen, mitä rakastamme.

rotj-luke-hand

Tämän vuoksi pidin aina hieman vääränä Lucasin itsepintaista ajatusta siitä, että kuuden elokuvan Star Wars -sarja olisi ollut kokonaisuutena nimenomaan Anakinin tarina. Pikemminkin se oli minusta Anakinin ja Luken trilogioiden muodostama kokonaisuus. Olen kuitenkin antanut Georgelle luvan olla tästä eri mieltä kanssani.

Joka tapauksessa Lucasin on itsensäkin täytynyt tähän päivään mennessä muuttaa mielensä.

Nimittäin kun Lucas muutti mielensä siitä, että Star Wars -elokuvien määrä jäisi kuuteen, ja päätti sittenkin käynnistää jo 1970-luvulla pohtimiensa episodien VII-IX tuotannon, hän käytännössä tuli myös luopuneensa ajatuksesta Star Warsista Anakinin tarinana. Riippumatta siitä, millaisen jatko-osatrilogian Lucas itse olisi tehnyt – ja tästäkin minun on ollut tarkoitus kirjoittaa jo pitkään, mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe – hänenkin versionsa olisi nostanut päähenkilöiksi uudet hahmot. On niin ikään vaikea kuvitella, että hänenkään kirjoittamassaan versiossa uudesta trilogiasta olisi käsitelty Anakin Skywalkeria sen enempää kuin tässä toisten hänen jälkeensä toteuttamassa: kolmannen sukupolven Skywalker on Kylo Ren, joka ihannoi Vaderia, ja uudessa trilogiassa on proosallisella tasolla hyvin pitkälle kyse siitä, mitä oikeastaan tapahtui Jedin paluun jälkeen eli sen jälkeen, kun Darth Vader oli tyhjentänyt galaksin sekä jedeistä että sitheistä.

Olen sitä mieltä, että originaalitrilogia muuttaa saagan sisäistä merkitystään uuden trilogian myötä jopa enemmän kuin se muutti sitä prequelien myötä. Nyt tulemme viimein perinpohjaisen oleelliseen kysymykseen, josta vihjasin kirjoituksen alussa. Se kysymys kuuluu:

Jos Star Wars -elokuvat eivät olleetkaan kuuden elokuvan tarina, jonka lopussa valittu toteuttaa ennustuksen, tuo galaksiin tasapainon ja antaa hänen poikansa jatkaa kohti parempaa maailmaa, mistä tässä yhdeksän elokuvan tarinassa silloin on kyse?

Tai toisin sanoen: mikä lopulta perustelee, että uusi trilogia tosiaan muodostaa suuren saagan episodit VII-IX, eikä esimerkiksi vain samaan galaksiin sijoittuvaa ”The Force Awakens -trilogiaa”?

luke-vii

”Monien vuosien ajan olikin tasapaino”, Luke Skywalker (Mark Hamill) huokaa The Last Jedissä.

”Sitten näin Benin. Siskoni pojan, jolla oli tuo mahtava Skywalkerien veri. Ja hybriksessäni kuvittelin, että voisin opettaa häntä, siirtää hänelle vahvuuteni”, Luke jatkaa, ja kertoo Reylle (Daisy Ridley) perustaneensa jeditemppelinsä vasta tuolloin.

Tässä ollaan jo merkittävästi eri linjalla kuin sillä, millä Luken perinteisesti (esimerkiksi vanhassa expanded universessa eli Legends-kaanonissa) katsottiin olevan. Luke Skywalker ei alkanutkaan kouluttaa uusia jedejä pian Jedin paluun jälkeen, vaan vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, Ben Solon (Adam Driver) lähestyessä aikuisikää. The Last Jedissä Luke antaa ymmärtää, että hänen ei alunperin ollut tarkoitus kouluttaa jedejä lainkaan, ja että hän nyt katuisi, että edes yritti. Että galaksi oli tasapainossa Ahch-Ton saaren luonnon kiertokulun tapaan silloin, kun jedejä nimenomaan ei ollut.

Uusi trilogia on jo tarjonnut meille toisenkin tasapaino-maininnan: heti alkajaisiksi. Jedien perinnön vaalija Lor San Tekka (Max von Sydow) sanoo Poe Dameronille aivan The Force Awakensin alussa, ettei ”tasapainoa voi olla ilman jedejä”. Tulkinta on siis aivan päinvastainen kuin Luken.

luke-artoo-jedi-massacre

Luke on kuitenkin tulkinnassaan väärässä, kuten hän The Last Jedissä oppii. Tasapaino – mitä sillä sitten tarkoitetaankin! – ei tuhoudu siksi, että Luke Skywalker opettaa joillekin Voiman käyttöä. Se saattaa olla uhattuna siksi, että noista oppilaista yksi käyttää kykyjään kammottavan hirmuhallinnon edistämiseksi, mutta on turha kuvitella, että Luke voisi täysin estää pimeän puolen käyttäjien olemassaolon kieltäytymällä opettamasta kenellekään mitään hyvästä puolesta. Itse asiassa Voiman käyttäjiä on galaksissa joka tapauksessa – esimerkiksi keräämässä romuja Jakkun autiomailla ja lakaisemassa talleja Canto Bightissa –  eikä tasapaino ole sen vuoksi iäksi menetetty.

Samoilla linjoilla tuntuu olevan myös Maz Kanata, joka ei käytä sanaa tasapaino, mutta joka puhuu The Force Awakensissa ”ainoasta taistelusta”, jota käydään aina pimeyttä vastaan, vaikka pimeyden kasvot vaihtuvat. Vaikka Maz siis pitää taistelua päättymättömänä, hänenkin mielestään pimeyttä vastaan on silti jaksettava taistella. Niinpä vanha piraattirouva kannustaa lyhyen, mutta tärkeän kohtaamisen Finniä valitsemaan puolensa ja Reytä matkallaan kohti Lukea. Tämän teeman näen jatkuvan The Last Jedissä, jossa Mazin paikan Finnin omatuntona ottaa Rose.

tfa-maz-rey

Mutta jos ennustuksessa tasapainosta ei ollut kyse siitä, että jedien ja sithien joukkotuhon jälkeen Luken olisi ollut määrä alkaa suit sait kouluttamaan uusia ja parempia jedejä (kuten perinteinen tulkinta kuului) eikä siitä, että galaksi on paremmin tasapainossa ilman jedejä tykkänään (kuten Luke itse The Last Jedin mukaan uskoi), mistä siinä sitten oli kyse? Etenkin kun The Force Awakensin ja The Last Jedin maininnat tasapainosta antavat ymmärtää, että uuden trilogian tekijät (ohjaaja-kirjoittajat JJ Abrams ja Rian Johnson sekä Lucasfilmin kerrontaa ohjaava tarinaryhmä) eivät ole unohtaneet Lucasin prequeleissa esittelemää ennustusta.

Uuden trilogian faneista ainakin niin sanotuilla Reyloilla on tähän yksi vastaus. Monet Reyn ja Kylon ”shippaajat” – jotka uskovat, että Kylo kääntyy viimeisessä episodissa kohti valoa Reyn rakkauden vuoksi ja sen ansiosta – uskovat, että kun nämä kaksi ovat ratkaisseet galaktisen sotilaallisen konfliktin, he lähtevät etsimään uutta, tasapainoisempaa jediyttä.

Tämä loppuratkaisu on mahdollinen, vaikka mitenkään varma se ei kyllä ole. Minäkin tulkitsen Kylon katseen The Last Jedin lopussa sanovan, että tämä tietää valinneensa Snoken valtaistuinsalissa väärin. Samalla minusta tuntuu, että Kylolla nimenomaan oli The Last Jedissä niin hyvä mahdollisuus valita oikein, että kirjoittajat saavat totisesti tehdä parastaan, jotta onnistuvat tarjoilemaan meille IX:ssä First Orderin itsevaltias Kylon, joka sitten kuitenkin uskottavasti siinä vaiheessa palaisi täysin takaisin valoon.

tlj-kylo-ending.jpg

Jonkinlaiseen tasapainon löytymiseen valon ja pimeän välillä tuntuu myös viittaavan uuden trilogian mysteereistä suosikkini, tämä The Force Awakensin romanisaation alkulehtien arvoituksellinen runo:

First comes the day
Then comes the night.
After the darkness
Shines through the light.
The difference, they say,
Is only made right
By the resolving of gray
Through refined Jedi sight.

―Journal of the Whills, 7:477

Runo on nerokkaasti kirjoitettu: siitä on todella vaikea saada selvää, mitä sanoilla lopulta edes tarkoitetaan. Siten se todennäköisesti sopiikin lopulta yhteen minkä tahansa episodi IX:n loppuratkaisun kanssa.

Jos runoa on tulkittava ennustuksena, kenties jatkona prequel-trilogian ennustukselle tasapainosta, missä ensinnäkin on runon alkupiste (first): milloin koitti päivä, jota seuraa pimeä, jonka jälkeen paistaa valo? Oliko ensimmäinen päivä ehkä prequeleja edeltävä jedien vanha suuruuden aika, vai kenties Jedin paluun lopun, krhm, jedin paluu? Runon selvimmässä kohdassa sanotaan, että ero (difference) on mahdollista oikaista vain yhdellä tavalla, mutta mitä eroa itse asiassa tarkoitetaan: eroa päivän ja yön, valon ja pimeän välilläkö? Eikö runo jo itse tee sen selväksi sanoen niiden vuorottelevan? Entä mitä tarkoittaa ”harmaan ratkaiseminen” (resolving of gray), kun ei se aivan tunnu siihenkään viittaavan, että harmaa itsessään olisi ratkaisu?

Myös se on tietenkin täysi mysteeri, onko kyseinen runo The Force Awakensin kirjoittajien Abramsin ja Lawrence Kasdanin ja/tai Lucasfilmin tarinaryhmän tarkkaan harkitsema vihje meille vaiko ehkä sittenkin vain romaanin kirjoittajan Alan Dean Fosterin oma neronleimaus, jonka tarinaryhmä vain salli lisättävän osaksi kaanonia…

tlj-rey-kylo-throne-room

Mutta oli runo tärkeä tai ei, olivat ”Reylot” oikeassa tai eivät, ei oikeastaan ole tämän kirjoituksen kannalta olennaista. Olennaista on korkeintaan se, että uudessa trilogiassa tähän mennessä kerrotun perusteella olen sitä mieltä, että olisi suuri, tökerö virhe, jos episodi IX:ssä konflikti ratkeaisi yksinkertaisesti siten, että täysin hyvä Rey voittaisi täysin pahan Kylon.

Joka tapauksessa menin jo spekulaatioiden puolelle, eikä se oikeastaan ollut nyt tarkoitukseni. (Olen kirjoittanut tässä blogissa jo vuosi ennen The Last Jedin ensi-iltaa teoriastani siitä, kuinka uudessa trilogiassa voisi olla kyse uusien, parempien, ”harmaampien” jedien ajan alusta, eikä se teksti suinkaan kokonaan vanhentunut tuon ensi-illan myötäkään.) Tässä tarkoitukseni oli perustella, että mikä tahansa ratkaisu onkaan, episodi IX:n täytyy antaa meille loppu, joka tuntuu siltä, että tasapaino nyt palaa Voimaan.

Kyse ei ole vain siitä, että tasapainon hakeminen, valon ja pimeyden ikuinen taistelu on aina ollut Star Warsin ytimessä. Eikä vain siitä, että uusi trilogia tuntuu edetessään yhä enemmän käsittelevän juuri tuota tasapainon etsintää, puhuen sanasta aivan ääneenkin monta kertaa. Aivan loppujen lopuksi vaatimukseni perustuu siihen, että uuden trilogian viimeisen osan täytyy viimeistellä uusi selitys prequel-trilogian ennustukselle ja originaalitrilogian lopun lunastukselle, sillä siten se perustelee itsensä yhdeksänosaisen saagan lopetuksena.

George Lucasin jatko-osatrilogiassa Luke Skywalker eläisi yhä

”Satun tietämään, että George ei olisi tappanut Lukea ennen episodi IX:n loppua, jota ennen hän olisi kouluttanut Leian. Mikä onkin toinen juonilanka, jota ei käytetty.”

Näin sanoi Luke Skywalker itse eli Mark Hamill IGN:n tällä viikolla julkaistussa haastattelussa. Kyseessä on harvinainen paljastus siitä vaihtoehtoisesta Star Warsiin, joka tulee vaivaamaan meitä jossittelua rakastavia vielä vuosikymmeniä: George Lucasin versiosta episodeista VII-IX.

tlj-concept-art-end-luke

Luke Skywalker The Last Jedin ja elämänsä lopussa. Luonnostaidetta.

Yleisesti tiedossa on, että The Force Awakens, The Last Jedi ja tuleva episodi IX eivät varsinaisesti mitenkään perustu George Lucasin käsikirjoitusluonnoksiin, jotka Lucas itse koki olennaisena kauppatavarana hänen myydessään yhtiötään Disneylle vuonna 2012. Lucas ei jättänyt jälkeensä valmiita tai edes luonnosteltuja käsikirjoituksia, mutta kylläkin kasan ideoita sellaisiksi, ja kirjoittaja Michael Arndtin työnsä ääressä niistä käsikirjoitusta rakentamassa. Ostosten jälkeen uusi Lucasfilm teki kuitenkin Kathleen Kennedyn johdolla nopeasti päätöksen, että Arndtin ei tarvitse perustaa työtään Lucasin muistilappuihin.

Yleisesti tiedossa on myös, että Lucasin visiot lymyilevät tästä huolimatta jossain syvällä jatko-osatrilogian takana. Aloittihan The Force Awakensin ensimmäinen käsikirjoittaja Arndt tosiaan työnsä Lucasin ideoiden pohjalta. Vaikka niin moni asia muuttui, että Lucas ei lopulta saanut The Force Awakensiin edes jaettua ”story by” -krediittiä, jo Lucasin versiossa tarinan uusi päähenkilö oli jediksi opetteleva nuori, ulkopuolinen nainen – ja jo Lucasin versiossa Luke Skywalker oli trilogian alussa eristäytyneenä muinaiseen jeditemppeliin.

Tiedossa ei sen sijaan ole juuri mitään siitä, mitä Lucasin jatko-osatrilogiassa olisi tapahtunut. Olettaa voi, että jotain aivan muuta kuin mitä The Force Awakensissa ja The Last Jedissä tapahtuu. Jatko-osatrilogian perimmäinen lähtöasetelma saattaa periytyä hyvinkin suoraan Lucasin luonnoksista, mutta todennäköisesti aivan keskeiset sen juonielementit on päätetty vasta hänen jälkeensä. Lucasin version sodan vastapuoli saattoi esimerkiksi olla aivan toisenlainen armeija kuin Imperiumia apinoiva The First Order. Lucasin versiossa trilogian pääpahis ei välttämättä ollut Skywalkerin huonetta ja sukua. Eikä Adam Driver ilmeisesti Lucasin version filmatisoinnissa olisi näytellyt sukupolvensa ainoaa Skywalkeria.

Nämä kolme ”pahisten puolen” juoniratkaisua ovat erittäin perustavia: niiden päällä lepää oikeastaan kaikki se, millaisena jatko-osatrilogia yhdeksänosaisen saagan kokonaisuudessa näyttäytyy. Niinpä on luonnollista, että keskimmäiseen episodiin eli The Last Jediin saati vuoden 2019 episodi IX:ään tultaessa erot Lucasin luonnoksiin vain kasvavat – esimerkiksi nyt sitten niin, että Luke Skywalkerin maallinen matka päättyikin jo yhtä elokuvaa ennen saagan loppua.

leia-han-luke-anh

Olisivatko he kohdanneet vielä kerran kolmikkona Lucasin idealuonnoksissa?

Mark Hamill ei ole ennenkään peitellyt erimielisyyttään Rian Johnsonin tulkinnasta hänen hahmostaan, Luken eristäytymiselle kirjoitetuista syistä ja myös siitä, että hänet kirjoitettiin kuolemaan jo ”paluuelokuvassaan”. Tuoreessa lausunnossaan IGN:lle hän jatkaa kritiikkiään yllättävän suorapuheisesti. Hamill sanoo näin: ”Georgella oli kokonaiskuva juonesta – jos hänellä ei ollut kaikkia yksityiskohtia, hänellä oli tavallaan yleiskuva siitä, mihin jatko-osatrilogia menisi – mutta tämä versio on enemmänkin kuin viestijuoksua. Yksi juoksee ja antaa soihdun seuraavalle, joka sitten jatkaa.”

Yleisesti on tiedossa myös, että tämä on totta.

Siinä vaiheessa kun JJ Abrams ja Lawrence Kasdan ottivat vastuun The Force Awakensin käsikirjoituksesta, Lucasin luonnokset oli jo aikaa sitten päätetty jättää taustamateriaaliksi. Abrams ja Kasdan ottivat ohjenuorakseen, että kaiken elokuvassa tulee ”miellyttää” (to delight), ja muokkasivat sillä tiellä Arndtin käsikirjoitusluonnosta omakseen. He luonnostelivat ajatuksia myös episodien VIII ja IX tapahtumista, mutta The Last Jedin kirjoittaja-ohjaaja Rian Johnsonille annettiin tämän jälkeen hämmästyttävän vapaat kädet tehdä omat ratkaisunsa sekä juonen kuin myös Reyn (Daisy Ridley) alkuperän kaltaisten suurten käänteiden suhteen.

Johnson perusti käsikirjoituksensa pikemminkin The Force Awakensiin kuin siihen, mitä sen tekijät olivat ajatelleet voivan tapahtua sen jälkeen. Hän on sanonut käyttäneensä kirjoittamisen ohjenuoranaan kysymystä siitä, mikä olisi kaikkein vaikeinta, mitä kukin hahmoista joutuisi trilogian keskimmäisessä osassa kohtaamaan. Tämä on saattanut kuljettaa Johnsonin aivan erilaiseen elokuvaan kuin miten Abrams ja Kasdan olisivat ehkä ajatelleet tarinaa jatkettavan. Antaessaan viestikapulan vuorostaan eteenpäin Johnson on sanojensa mukaan ajatellut hämmästyttävän vähän sitä, miten juonet trilogian päätösosassa kiedotaan kasaan. Itse asiassa hän on peräti käyttänyt vertausta ”tehdä sotku ja antaa toisten siivota se”.

(Johnsonista riippumatta sotkua pahensi vielä entisestään Carrie Fisherin kuolema, joka estää siivoajia käyttämästä hahmoa, jonka roolin episodi IX:ssä piti olla aivan keskeinen.)

rey-tlj-end-falcon.jpg

”Miten me rakennamme kapinan tästä? No jaa, JTO.”

Niin paljon kuin molemmista noista elokuvista pidänkin, en voi elokuva- ja tv-sarjojen pitkien kokonaisjuonien ystävänä olla kiusaantumatta tästä totuudesta. Jo tieto siitä, että kukaan ei ole pidellyt suuria lankoja käsissään, on jotenkin hyvin häiritsevä. Vain eräänä esimerkkinä: vaikka Snoken hahmo toimisi The Force Awakensissa ja The Last Jedissä aivan riittävän hyvin ja ansaitsisi mennä silloin kun aika koittaa (kuten siis periaatteessa kyllä ajattelen), on todella hämmentävää tajuta, että Abrams ja Kasdan saattoivat aivan hyvin keksiä koko hahmon kahdestaan, suunnitella tälle tietynlaisen taustan ja tarkoituksen tähän trilogiaan – ja Johnson saattoi tästä piittamatta vain vaihtaa tuon tarkoituksen omaan versioonsa. Sitä kierommaksi kuva asettuu, kun ottaa huomioon, että Johnson-mutkan jälkeen trilogian juonilankoja käärii päätösosassa kasaan juuri Abrams, joka palasi kaukaiseen galaksiin episodi IX:n alkuperäisen kirjoittaja-ohjaaja-valinnan Colin Trevorrown jälkeen.

Loppujen lopuksi juuri episodi IX onkin todellinen testi sille, kuinka onnistunut Star Wars -trilogia tällä viestijuoksumetodilla syntyy. Todennäköisesti myös sen jälkeen kuulemme haastatteluissa ainakin jonkin verran enemmän siitä, mikä kaikki pysyikään paikalllaan ohjaajien ja kirjoittajien vaihtuessa ja mikä ei. Esimerkiksi juuri Snoken ”kertakäyttöisyys” saattoi nimittäin toki olla mukana Abramsin ja Kasdaninkin visioissa, teoriassa jopa Lucasin tai Arndtinkin – nyt emme vain vielä tiedä, oliko näin. Epäilemättä eräänä päivänä joidenkin vuosien päästä myös julkaistaan totaalinen ”näin tämä trilogia tehtiin” -opus, joka kaiken viimein paljastaa – mutta se päivä ei koita ihan pian.

luke-artoo-jedi-massacre

Käviköhän jedien uudelle nousulle näin huonosti myös Lucasin idealuonnoksissa?

Joten kun toistaiseksi joudumme pärjäämään näillä pienillä tiedonmuruilla, palatkaamme Hamillin tuoreeseen lausuntoon. Se on nimittäin näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta kutkuttava.

Hamillin mukaan Skywalkerien sukusaaga olisi siis Lucasin visioissa päättynyt Luken kuolemaan. Ajatuksessa on kieltämättä logiikkaa – etenkin, jos Rey-nimen myöhemmin saanut trilogian varsinainen päähenkilö ei olisi ollut Lucasinkaan visioissa Skywalker (tätäkään emme tosin varmaksi tiedä). Mitä pienemmässä roolissa uuden sukupolven Skywalkerit olisivat Lucasin versiossa olleet, sitä enemmän Luken pitäminen mukana loppuun asti olisi korostanut elokuvien yhteenkuuluvuutta. Sitä, että kyse tosiaan on jonkin tarinan ”episodi IX:stä” eikä vain uudesta Star Wars -universumiin sijoittuvasta elokuvasta.

Varmasti Lucasinkin ajatuksissa Rey (ja ne nuoremmat Skywalkerit) olisivat edustaneet tulevaisuutta, jolle Luke ja muut vanhat siirtävät seikkailunsa – mutta tämä ei olisi tapahtunut nopeana viestijuoksuna, vaan kolmen elokuvan mittaisena prosessina. Luopumiseen olisi ilmeisesti sisältynyt se, että Leia olisi vanhoilla päivillään viimein oppinut Voiman käyttäjäksi trilogian aikana – jos siis Hamill tarkoitti todella sitä, eikä sitä, että Lucasin luonnoksissa Luke olisi jeditreenannut siskonsa jo trilogioiden välissä.

(Sivuhuomautuksena: Hamillista poiketen esimerkiksi minä olen koko ajan tulkinnut uusia elokuvia ja niiden oheiskirjallisuutta siten, että Luke tosiaan on antanut Leialle jonkinlaista koulutusta Voiman käytöstä, vaikkei tämä olekaan valinnut jediyttä polukseen. Se tuntui loogiselta jo nuorena Jedin paluun lopussa, ja se tuntuu loogiselta The Last Jedin Voima-kohtauksen jälkeenkin. Jason Fryn The Last Jedi -romanisaatio, jota luen parhaillaan ja josta en ole vielä ehtinyt kirjoittaa blogiin, sanoo tämän lopulta aivan suoraankin: Luke tosiaan opetti sisarelleen Voiman käyttöä jo kauan ennen First Orderin nousua.)

leia-the-last-jedi

”Tottakai minä käytän Voimaa. Tarvitseeko jonkun muka nähdä minut koulussa uskoakseen?”

Hamillin paljastukset Luken suunnitellusta lopusta ovat kuitenkin myös pienessä ristiriidassa siihen, mitä ainakin minä olen aiemmin olettanut. Lucas itse esimerkiksi kuvaili jo 1980-luvulla jatko-osatrilogian Luke Skywalkerin hahmoa Hamillille ”Ben Kenobin kaltaiseksi rooliksi”, jossa hän luovuttaisi miekkansa eteenpäin. Perustellusti voi väittää, että The Last Jedi nimenomaan tarjoilee Luken jatko-osatrilogian Beninä (tai no, vielä suoremmin Yodana), kun taas versio, jossa Luke olisi seikkaillut eloisasti trilogian loppuun asti, olisi asettanut hänen hahmonsa kaaren originaalitrilogian peilikuvaksi pikemminkin Darth Vaderin. Ellei sitten jopa nuoren Luke Skywalkerin: Lukehan olisi suorastaan tuntunut uudenkin trilogian päähenkilöltä, jos hänet olisi haettu saareltaan jo episodi VII:ssä (kuten Lucasin suunnitelmissa käsikirjoittaja Arndtin mukaan oli tarkoitus) ja pidetty sen jälkeen mukana loppuun (kuten Hamill nyt sanoo Lucasin suunnitelmissa olleen tarkoitus).

Erikoista on sekin, että aiemmin on annettu ymmärtää, että George Lucasin versiot joutuivat pataan suurelta osin siksi, että ne keskittyivät liian nuoriin (”teini-ikäisiin”) uusiin hahmoihin, ja toisaalta koska ne jättivät yleisön odottamat vanhat hahmot liian pieneen osaan. No, edelleenkin Lucas saattoi toki kaavailla omasta ”Reystään” nuorempaa kuin lopulta saimme, mutta Luken pitäminen mukana trilogian loppuun asti ei kuulosta siltä, että vanhat hahmot olisivat olleet sivuosassa.

On tosin (ainakin) vielä yksi palapelin pala, josta voi ammentaa selityksiä – tosin se se vasta huonosti kaikkien muiden palojen kanssa yhteen sopiikin. Lucasfilmin tarinaryhmän puhemies Pablo Hidalgo nimittäin totesi taannoin twiitissä, jonka poisti hieman myöhemmin, että Lucasin versio uudesta trilogiasta olisi alkanut ”The Last Jedin puolivälistä”. Olen yrittänyt pohtia ankarasti, mitä tämä voisi tarkoittaa, mutta suoraan sanoen en ole keksinyt kovin hyvää vastausta.

The Last Jedihän on yhtäältä yksi tiivis takaa-ajo First Orderin ja Vastarinnan välillä ja toisaalta Voima-henkinen kolmiodraama Reyn, Luken ja Kylon välillä. Edellinen osa on selvästi Rian Johnsonin keksintöä, jälkimmäinen taas perustuu Lucasin jälkeen tehtyihin päätöksiin trilogian pahiksen henkilöllisyydestä. Ainoa selitys, jonka Hidalgon tarinan puoliväli -viittaukselle keksin, onkin se, että Lucasin luonnoksissa Luke olisi ollut episodi VII:n alussa eristäytyneenä jeditemppeliin yhdessä yhden oppilaan kanssa, joka yrittäisi parhaillaan houkutella tätä palaamaan.

Rey erilaisessa jeditemppelissä, luonnoskuva.

Varhainen luonnosversio Luken piilopaikka-jeditemppelistä.

Kaiken tämän pohtiminen on minusta tavattoman kiinnostavaa, ja kuulen mielelläni kommenttejanne näistä(kin) ajatuksistani ja summauksistani. Kannattaa kuitenkin muistaa, että mikään Lucasin visioista tihkuva tiedonmuru ei liity mitenkään siihen, olisiko niihin perustuva elokuvatrilogia ollut parempi tai huonompi kuin tämä, jonka nyt saamme. Etukäteen kehitelty kokonaisjuoni ei ole mikään tae juonen onnistuneisuudesta – eikä viestikapulamainen kirjoittaminen ole este sille, etteikö tarina voi tuntua valmiina kokonaisuudelta.

Hyvä on muistaa myös, että alkuperäinen Star Wars -trilogia kirjoitettiin 1970-80-luvuilla nimenomaan viestikapulamaisesti, vaikka kapulaa jatkuvasti kuljettikin myös Lucas itse. Aivan keskeiset käänteet, kuten hahmojen väliset sukulaissuhteet, ratkaistiin vasta ensimmäisen elokuvan ensi-illan jälkeen. Imperiumin vastaiskua kirjoitettaessa ei ollut vielä tiedossa, että seuraava osa olisikin jo (siltä erää) viimeinen. Ja kun Lucas 1990-luvulla palasi sarjansa pariin, kirjoitti koko prequel-trilogian yksin ja olisi voinut kehitellä sen juonen 15 edellisen vuoden aikana aivan tarkkaan valmiiksi jo ennen The Phantom Menacen ensimmäisiä kuvauksia, ei hän silti tehnyt näin, vaan siirtyi episodista toiseen käytännössä vasta edellisen valmistuessa – jättäen palaamatta episodi III:ssa moniin juoniin, jotka oli jättänyt auki I:ssä ja II:ssa.

Entertainment Weekly kertoo Solosta kaiken (tai ainakin enemmän kuin muut ennen)

Solo-elokuvan ensi-iltaan on alle 100 päivää, ja teaserin julkaisemisen myötä elokuvan markkinointi onkin viimein käynnistynyt.

Tuttuun tapaan kärjessä on Entertainment Weeklyn Anthony Breznican, joka on julkaissut pinon yksinoikeusartikkeleita leffaan johdatellen. On kuvagalleriaAlden Ehrenreichin haastattelu, Donald Gloverin haastattelu, Emilia Clarken haastattelu, tarinaa Harrison Fordin neuvoista, Phoebe Waller-Bridgesin esittämästä uudesta droidista, leffan konnagalleriasta, ohjaajavaihdosta ja lopuksi elokuvan innoittajista.

HS-551136_R

Huh. Näissä on paljon luettavaa (erityisen kiinnostavia ovat ohjaajaosa ja Clarken haastattelu), mutta tässä muutamia nostoja:

  • Han Solo on orpo (ilmeisesti, Star Wars -disclaimerilla ”ei sitä voi koskaan varmaksi tietää”), aivan kuten Luke ja Rey.
  • Nuori Han on idealisti, joka yrittää karistaa karut kasvuolonsa taakseen. Kuten niin monissa maallisissakin kasvutarinoissa, itsenäisyyden ja unelmien saavuttaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Synkistyykö Han siis jo tämän matkan varrella?
  • Solo sisältää tosiaan sekä Hanin ja Chewien että Hanin ja Landon ensitapaamiset, kuten teaserista saattoi veikatakin.
  • Harrison Ford antoi neuvoja nimihahmosta sekä Hania esittävälle Alden Ehrenreichille että ohjaaja Ron Howardille.
  • Qi’Ra (Emilia Clarke), joka teaserissa sanoo tietävänsä parhaiten ”mikä” Han on, on tosiaan leffan hahmokaartista Hanin vanhin tuttu, vähintään lapsuudenystävä ja mahdollisesti ensirakkaus.
  • Tobias Beckett (Woody Harrelson), ehkä kaikkien aikojen epä-starwarsmaisin nimi muuten, on rikollinen, joka kerää kokoon jengin keikkaa varten, ja josta tulee Hanin esikuva ”moraalisen rikollisuuden” tiellä. Käsikirjoittajat Lawrence Kasdan ja Jon Kasdan ajattelivat kirjoittaessaan Aarresaaren Pitkä-John Silverin ja Jim Hawkinsin suhdetta.
  • L3-37 (Phoebe Waller-Bridge) on ainutlaatuinen, toisten droidien osista itse itsensä kokoama koneolento. L3-37 on ”Landon Chewie” – siis Landon kumppani Falconin ohjaimissa. (Joten missä on siis Lobot?)
  • Paul Bettany, joka korvasi uudelleenkuvausten vaiheessa Michael K. Williamsin, esittää Dryden Vos -nimistä mafiosoa. Väittävät, ettei hahmo kuitenkaan olisi sukua Quinlan Vosille.
  • Elokuvan planeettoihin lukeutuu Corellian ja Kesselin lisäksi mutainen ja soinen Mimban, tuttu aivan ensimmäisestä expanded universe -romaanista Mustan lordin paluu (Splinter of the Mind’ Eye). Joka muuten oli aikanaan b-suunnitelma Star Warsin ensimmäiseksi, halpatuotantoiseksi jatko-osaksi, ja jossa siksi silloisista Harrison Fordin sopimusteknisistä syistä johtuen ei ollut mukana Han Soloa.
  • George Lucas kävi kuvauksissa ystävänsä Ron Howardin ensimmäisenä päivänä ja jopa kiinnostui eräästä Falcon-kohtauksesta niin, että hänen ehdotuksensa jostain komediallisesta yksityiskohdasta jätettiin elokuvaan.
  • Phil Lordin ja Christopher Millerin vaihtumista Howardiin selitellään jo tuttuun tapaan: Lord ja Miller eivät vain olleet tekemässä sitä elokuvaa, jota Kathleen Kennedy ja studio halusivat, ja potkupäätös tapahtui vasta niin myöhään juuri siksi, ettei sitä olisi haluttu joutua tekemään. Howard valikoitui vastaamaan isoon haasteeseen Kennedyn, Lucasin ja leffan hiljattain edesmenneen tuottajan Allison Shearmurin vanhana ystävänä. Uudempana palasena kuvioon lisään artikkelien viittaukset siihen, että iso osa ongelmaa olisi ollut Lordin ja Millerin työskentelytahti: jospa potkut tulivat, kun ja koska elokuvaa ei sittenkään ollut valmiina ihan niin paljon kuin piti olla?

Erikseen tykkään juttusarjan viimeisenä julkaistusta palasesta, joka kertoo, mitä elokuvia isä ja poika Kasdan katselivat Soloa valmistellessa ”sillä silmällä”. Kirjoitinhan juuri The Last Jedin esikuvaelokuvista ja toivoin saavani vastaavia listoja nähtäväkseni toistekin. Mutta kun viimeksi jouduin katsoessani arvuuttelemaan, mikä esimerkiksi venäläisen naturalistisen draaman yhteys Episodi VIII:aan olisi, tällä kertaa lista tulee suoraan selkeiden saatesanojen kanssa:

  • Aarresaari (Robert Louis Stevensonin kirja), jossa nuori poika kasvaa seikkailun aikana kohtaamiensa hahmojen kautta, ja joista erityisesti Pitkä-John Silverin mentor-suhde vaikutti Beckettin ja Hanin suhteeseen.
  • Heat (Michael Mann, 1995), jonka konnien Robert De Niron ja Val Kilmerin välinen suhde niin ikään vaikutti Solo-leffan vanhempien ja nuorempien konnien suhteisiin.
  • Unforgiven (Clint Eastwood, 1992), niin ikään vanhemman kovanaaman ja nuoren oppipojan välinen suhde.
  • The Big Lebowski (Joel ja Ethan Coen, 1998), hurjaa kyllä. Tässäkin kyse on hahmojen välisestä suhteesta, mutta nyt Hanista ja Chewiestä. Minusta on suorastaan ihastuttavaa, että Kasdanit näkivät tämän omankin suosikkini rennon Duden ja liipasinherkän Walterin välisessä miesrakkaussuhteessa esikuvan Hanille ja Chewielle. Miksi ei toisaalta!
  • Gangster No. 1 (Paul McGuigan, 2000), listan ainoa vieraampi tapaus. Esikuva Dryden Vosin hahmolle, jota näytteleekin lopulta sama näyttelijä, Paul Bettany.