Pölyn laskeuduttua 20 000 Star Wars -fanin tapahtumasta Saksan Essenissä on syytä tarkastella showta vielä kokonaisuutena. Ryhdistäydyn journalistina fanin sisältä.

Kirjoittaja bactatankissa korjaamassa itseään analyyttiseksi.

Ensin fakta, jota missään ei erityisesti alleviivata. Star Wars Celebrationia järjestää Lucasfilm yhdessä ReedPOP-yhtiön kanssa. Firma pyörittää muun muassa ComicConia. Celebration on järjestetty kuusi kertaa Yhdysvalloissa (SW-mäisillä järjestysluvuilla), nyt kaksi kertaa Euroopassa ja kerran Japanissa (kirjoitin tästä väärin aiemmin).

Celebration ei siis ole ”for the fans, by the fans” -tyyppinen tapahtuma, kuten vaikkapa Suomen Finncon on. Se, että tapahtumaa järjestää Lucasfilm, takaa tietysti showhun nimekkään vierailija- ja esiintyjäkaartin. Mutta samalla se takaa, että tietyt aiheet jäävät kattauksessa pimentoon. LFL:n bileet, LFL:n säännöt.

Yhtä, toista & AT-AT. (kuva: Aki Jörgensen)

Celebrationissa ei esimerkiksi ole tilaa fanikulttuurin kriittisimmille elementeille, kuten fanileikkauksille. Ne varmaankin laskettaisiin bootlegeiksi, joiden myyminen, ostaminen ja allekirjoitettavaksi tarjoaminen erikseen kielletään tapahtuman säännöissä. Fanikulttuurista tapahtumaan ovat tervetulleita esimerkiksi pukeutujat ja droidirakentajat, joiden tapaa käsitellä lähdeaineistoa voidaan pitää yhtiön tuotemerkkien kannalta harmittomana. Ei aivan pidä paikkansa, ettei tapahtumassa olisi sijaa myös faneiksi luettavien ihmisten kokonaan järjestämille osioille, sillä keräilijä- ja harrastaja-lavoilta niitä kyllä löytyi, mutta esimerkiksi fanien toteuttama paneeli tai haastattelusessio ”isosta” aiheesta ei näiden kemujen ohjelmaan kuulu. Haastattelijat olivat ammattilaisia – siis LFL:n väkeä, kuten Pablo Hidalgo, tai palkattuja esiintyjiä, kuten Warwick Davis.

Kritiikittömyys ulottuu vielä pintaa syvemmälle. Kahden päivän aikana en kuullut yhdessäkään ohjelmanumerossa tai haastattelussa yhtään, siis oikeasti yhtään, kritiikin sanaa mitään Star Wars -universumin tuotetta kohtaan. Piikikkäimmäksi pääsee Anthony Daniels -haastattelun livebloggauksesta bongaamani kevyt sutkaus ewokkien herättämiin tunteisiin, eivätkä piikit silloin ole kovin terävät. Jep, yleisössäkin oli vain meitä kuorolaisia, mutta kun SW-fanit kuitenkin tunnetusti myös rakastavat faniutensa kohteen vihaamista, voisi ajatella, että jollakulla esiintyjistä olisi kuitenkin jotain kriittistä sanottavaa esimerkiksi prequeleista tai George Lucasin tavasta käsitellä monille rakasta luomustaan. Etenkin nyt, kun sarjan valtikka kuitenkin on jo siirretty eteenpäin, ja olettaa sopii, että episodissa VII tullaan joka tapauksessa tekemään moni asia toisin kuin prequeleissa.

Mutta ei: etenkin Lucasia keskityttiin ylistämään jopa lipevyyteen asti, vaikka partamies ei edes ollut paikalla. Yleisökysymyksistä etenkin päälavalla valittiin kysyttäväksi vain hyvin kevyitä, ”mitä sattumuksia muistat kuvaksista” -tyyppisiä kysymyksiä, joita vielä kehdattiin kehua hyviksi kysymyksiksi. Kun päälavan juontajan Warwick Davisin haastattelema vieras yritti ehdottaa Carrie Fisheriltä kysyttäväksi, mitä tämä pitää urastaan SW:n jälkeen, Davis kuittasi ehdotuksen ”Yeah right, if I’ll get really desperate on questions”, vaikka se juuri olisi ollut hemmetin hyvä kysymys. Mutta kas ei; näissä bileissä kaikki on kivaa, ja perhe pitää yhtä.

Suorastaan kiusalliseksi hymistely meni Secrets from ROTJ -ohjelmassa, jossa haastattelija hehkutti LFL:n SW-jatkuvuudesta huolehtivan Leland Cheen työn vaativuudesta ja jossa yleisöä arvuutettiin, kuinka moni tietää minkäkin sivuhahmon olevan elossa tunnetussa expanded universessa. Tilanne suorastaan huusi kysymystä siitä, mitä nyt tapahtuu, kun tekeillä on elokuva, joka hyvin todennäköisesti heittää koko tähänastisen jatkumon roskakoriin, mutta tätä aivan ilmeistä kysymystä ei esittänyt kukaan. Kannattiko järjestää ohjelmanumeroa elefantista huoneessa, jos huoneen elefantista ei saa puhua?

En tietenkään tiedä, onko esiintyjiä erikseen kielletty sanomasta poikkipuolisia sanoja – voi olla, että yleinen vieraskohteliaisuus ja ”kenen leipää syöt” -tyyppinen asenne riittää. On tietysti muistettava, että monet vieraista (esimerkiksi concept artistit Doug Chiang ja Ian McCaig) ovat Lucasfilmin palveluksessa – ja toiset taas kenties kärkkyvät töitä uusista elokuvista (esimerkiksi Mark Hamill tai, itseparodisen näkyvästi, Warwick Davis). Yhtä kaikki, shown valmiiksi käsikirjoitettu luonne maistuu jälkikäteen ja vaikkapa virallisessa pressitiedotteessa äitelältä.

Peter Mayhew ei edes noussut lavalle, mutta kirjoitti nimeään maksusta. (kuva: Aki Jörgensen)

Parhaat muistoni Finnconeista liittyvät yleisesti ottaen hyvin toisenlaisiin ohjelmanumeroihin kuin SW Celebration tarjosi. Mieleen juolahtavat esimerkiksi älyvapaan rajalla kulkevat spekulatiiviset Buffy-paneelit tai keskustelu ”Peter Jacksonin suurelokuvasta ja siihen liittyvästä kirjasta”. Tai: en millään lailla väheksy nimikirjoituksia kerääviä faneja, mutta jotain kovin irvokasta on vanhojen miesten ja naisten kulkemisessa conista coniin signeeraamassa maksusta kuvia siksi, että sattui näyttelemään maskin alla alienia vuonna 1983. On tietysti selvää, että 20 000 osallistujan tapahtumassa nimikirjoituksista täytyy pyytää hinta, mutta kyllä se vain minusta latistaa paperin henkistä arvoa.

Mutta, mutta. Onhan minun silti myönnettävä, että viihdyin Celebrationissa mainiosti. Minusta oli kuin olikin mukavaa nähdä ja kuulla Kathleen Kennedy, Mark Hamill, Carrie Fisher ja kumppanit ihan ilmielävänä, suhteellisen lyhyen matkan päästä vieläpä. Jos puhuivatkin vain mukavia, niin puhuivatpa tosiaan mukavia. Jos maksaisin Metallican keikkalipusta (ja olen maksanut), en kai valittaisi, vaikka soittaisivat sellaisiakin kappaleita, joista en niin välitä.

Kaikilla esiintyjillä tuntui tosiaan olevan aidosti mukavaa, ja esimerkiksi juuri äsken mainitsemani kolmikko vakuutti kyllä karismallaan. Piinkovaksi bisnesnaiseksi Kennedy tuntuu todella aidosti sydämelliseltä ihmiseltä. Hamill oli suorastaan häkellyttävän nöyrä puolijumalan asemastaan ja massiivisista suosionosoituksistaan, ja toisaalta aivan ässä viihdyttävänä keskustelijana imitaatioineen päivineen (nostoja virallisen sivun liveblogissa). Ja Fisher, niin, Fisherhän on tunnettu showstaan, eikä pettänyt nytkään: hän toi lavalle koiran, joka raateli ensitöikseen pari ewokkinukkea järkyttyneen Warwick Davisin edessä. Rockstar! (liveblogia on tästäkin)

Oheisohjelmaakin Celebrationissa riitti totisesti: en esimerkiksi tohtinut käyttää kahdesta päivästäni aikaa elokuvien katsomiseen, vaikka AOTC:n 3D-version maailmanensi-ilta totaalifaniseurassa olisikin vähän houkuttanut. Myyntipöytiäkin riitti, etenkin odotetusti lelukeräilijöille. Ei-keräilijänä sain pettyä yhteen yksityiskohtaan: olisin kuvitellut, että edes joku olisi kaupannut tapahtumassa myös SW-kirjoja ja sarjakuvia kattavalla valikoimalla, mutta ainoa niitä edes vähän myynyt ständi oli saksalaisen kustantamon. Mutta voinpahan nyt ainakin juoda olutta Mos Eisleyn cantinan tuopista.

Lisäksi tapahtumassa oli kaikkiaan todella hyvä henki: järjestelyt toimivat, jonoissa ei ohiteltu ja niin edelleen. Eikä se, mitä sanoin bootleg-kielteisyydestä, jatkunut totalitaristiseen fasismiin: esimerkiksi valo- ja videokuvaaminen oli kaikkialla täysin sallittua, siis myös esityksissä. Ja mitä loppufiilikseen tulee, niin päällimmäinen oli harmitus yhden päivän missaamisesta – ja siitä, että seuraava show on Kanadassa asti, jonne (näillä puheilla) tuskin tulee lähdettyä. Se on tietysti hyvä merkki tapahtuman päätökseksi.