Ei Oscareita The Last Jedille – eikä Star Warsille 37 vuoteen

The Last Jediä ei palkittu Oscareilla viime yönä. Enpä kyllä sitä odottanutkaan.

Ehdollahan elokuva oli neljässä kategoriassa: parhaista erikoistehosteista, parhaasta äänileikkauksesta, parhaista äänitehosteista ja parhaasta musiikista (mutkikkaat Sound Mixing ja Sound Editing -kategoriat näin yksinkertaistaen suomentaen).

Tyypilliset epäillyt, voisi sanoa. Star Wars -elokuvien Oscar-taulukko menee näin:

  • Tähtien sota (1977): kuuden Oscarin voittaja (lavastus, pukusuunnittelu, ääni, leikkaus, erikoistehosteet, musiikki), kymmenen ehdokas (edellisten lisäksi paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja Alec Guinness miessivuosasta). Sai lisäksi erikois-Oscarin äänitehosteista.
  • Imperiumin vastaisku (1980): yhden Oscarin voittaja (ääni), kolmen ehdokas (edellisen lisäksi lavastus ja musiikki). Sai lisäksi erikois-Oscarin erikoistehosteista.
  • Jedin paluu (1983): neljän Oscarin ehdokas (lavastus, äänileikkaus, äänitehosteet, musiikki). Sai erikois-Oscarin erikoistehosteista.
  • Pimeä uhka (1999): kolmen Oscarin ehdokas (äänileikkaus, äänitehosteet, erikoistehosteet).
  • Kloonien hyökkäys (2002): yhden Oscarin ehdokas (erikoistehosteet).
  • Sithin kosto (2005): yhden Oscarin ehdokas (maskeeraus).
  • The Force Awakens (2015): viiden Oscarin ehdokas (leikkaus, äänileikkaus, äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki).
  • Rogue One (2016): kahden Oscarin ehdokas (äänileikkaus, erikoistehosteet).
  • The Last Jedi (2017): neljän Oscarin ehdokas (äänileikkaus, äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki).

Toisin sanoen: Ehkä hieman yllättäenkin jokainen Star Wars -elokuva on todella asetettu ehdolle Yhdysvaltain elokuva-akatemian arvokkaassa vuosijuhlassa. Mielenkiintoista nähdä, pystyykö Solo samaan!

Toisaalta vain kaksi Star Wars -elokuvaa on juhlinut gaalassa voittoa. Edellinen Oscar-voitto herui sarjalle jo 37 vuotta sitten Imperiumin vastaiskun äänistä – ellei sitten lasketa Jedin paluulle kolme vuotta myöhemmin virallisten kategorioiden ulkopuolella jaettua tehostepalkintoa. Eikä George Lucas voittanut Oscaria henkilökohtaisesti koskaan, mutta se on toinen tarina.

Ensimmäistä ja alkuperäistä Star Warsia lukuunottamatta ehdokkuudet jakautuvat myös herttaisen tasaisesti yleensä samoihin kategorioihin: ääniraitaan ja tehosteisiin. Hauskan poikkeuksen linjaan tekee Sithin koston ainoa, luova ehdokkuus parhaasta meikistä (jonka se muuten hävisi Narnian tarinoille).

Tässäkö syy Sithin koston meikkaus-ehdokkuuteen? Vai palaneessa Anakinissa?

Toinen – ja itse asiassa isompi – ylläri ehdokkuuksien rivissä on The Force Awakensin saavuttama ehdokkuus leikkauksesta. Editing-palkinto, vaikkei gaalan parrasvaloisin olekaan, kuuluu nimittäin elokuvaväen joukossa siihen ”tärkeämpään sarjaan”. Parhaan leikkauksen ehdokkuudet tapaavat mennä pääpalkinnon eli parhaan elokuvan ehdokkaille. Jo The Force Awakensin ehdokkuus oli siten suuri hatunnosto populaarin genre-elokuvan suuntaan (sitä paitsi voittaja oli toinen genre-elokuva, Mad Max: Fury Road, eikä sen vauhdille ollut todellakaan häpeä hävitä).

Sen sijaan toivoin kovasti The Force Awakensille efektipalkintoa, koska koin elokuvan palauttaneen koko Hollywoodia merkittävällä tavalla raiteilleen takaisin käsityöläisyyden kunnioitukseen ja toisaalta avanneen muun muassa BB-8:lla aivan uusia uria – muistattehan, kuinka vaikea oli uskoa, että pyörivää pallodroidia ei oltukaan vain lisätty kuviin tietokoneella. Nyt, pari vuotta myöhemmin näin tuntuu vain vahvemmin, mutta tuon ansaitsemansa palkinnon Star Wars -tiimi hävisi Ex Machinalle. Ehkä voisi myös sanoa, että The Last Jedissä tehtiin äänten puolella samantapaista mestarityötä hiljaisuuden käyttämisessä tällaisessa elokuvassa, mutta sen sarjan molemmat palkinnot myönnettiin viime yönä Dunkirkille. Sotaelokuvat ovat yleensä ennakkosuosikkeja sekä äänitehosteiden että äänileikkauksen kategorioissa.

Näiden The Last Jedin kohtausten äänimaailma on ainakin kehujen, ellei palkintojen arvoinen.

On oikeastaan epätodennäköistä, että Star Wars -elokuva Oscareita enää voittaakaan. Ellei aivan koko amerikkalainen elokuva-ala sitten unohdu tekemään jatko-osia ja uusintaversioita (kuten välillä tosin on tuntunut), Elokuva-akatemian jäsenet tuskin äänestävät minkään kategorian voittajaksi sarjansa yhdeksättä tai kymmenettä osaa. Kun The Force Awakens ei sitä tehnyt, minun on vaikea kuvitella, millainen olisi esimerkiksi se tehostekimara, jolla Star Wars -elokuva palkittaisiin, koska oletus joka tapauksessa on, että Star Wars -elokuvat näyttävät ja kuulostavat lajissaan hyvältä. Sama pätee musiikkiin: John Williams versioi itseään, ja vaikka The Force Awakensin soundtrack oli häneltä kuinka tyylikäs paluu, Williamsilla on jo Oscarinsa tästä samasta sarjastakin.

Olisiko Star Warsilla sitten mitään mahdollisuuksia muihin kuin näihin tavallisimpiin kategorioihinsa? Pukusuunnitteluun, jos Elokuva-akatemia oppisi ymmärtämään siinä lajissa muutakin kuin mekkoja? Kuvaukseen, kun näihin elokuviin kerran valitaan siihen pestiin Bradford Youngin (Solo) kaltaisia auteureja? Vielä rohkeammin unelmoiden käsikirjoitukseen? Tai, huh, näyttelijäpalkintoihin? Mikäänhän ei estä pokalla tarjoamasta, kuten viime vuonnakin nähtiin, mutta tuskin Disney-Lucasfilmkään ihan kaikkien näiden nimien puolesta oikeaa kampanjaa teki:

Luulen, että episodi IX:llä ei ole kummempia mahdollisuuksia kuin tällä VIII:llakaan – vaikka elokuva on vielä tekemättäkin. Sen taakka on palkintogaaloissa joka tapauksessa sama kuin The Last Jedin: tutun toisto. On turha toivoa Kuninkaan paluun tapausta, jossa viimeinen elokuva veisi kerralla edellistenkin osien jo ansaitsemat palkinnot, koska kaikki tietävät, ettei episodi IX ole mikään summaus kahdeksasta edellisestä elokuvasta. Se on itsenäinen teoksensa, jollaista jatko-osaksikin kutsutaan. Vaikka olisi kuinka hyvä sellainen, mitä tietysti kaikki toivomme!

Mitä tulee suuren yleisön seuraamiin näyttelijäehdokkuuksiin, ehkä juuri tänä vuonna Mark Hamillilla olisi periaatteessa voinut olla jotain saumaa näyttelijäehdokkuuteen – jossain sellaisessa galaksissa, jossa miespääosan Oscar-ehdokkuus ei olisi niin kilpailtu kategoria. Olisikohan sitä pitänyt tarjota sivuosasarjaan?

´The Last Jedin tuotannon aikana studion suunnalta nostateltiin varovaisesti ”Oscarin arvoinen suoritus” -hypeä. Se taisi sitten kaatua omaan mahdottomuuteensa.

Mutta entäpä episodisarjan jälkeen? Jos vaikkapa Rian Johnson muutaman vuoden päästä saisi luvan ja onnistuisi rakentamaan sellaisen Star Wars -elokuvan, joka paitsi kertoisi uutta tarinaa, myös oikeasti sekä näyttäisi että tuntuisi joltain muulta kuin siihenastiset Star Wars-elokuvat, tilanne voisi olla toinen. Sellainen elokuva voisi näyttäytyä uuden aikakauden Batman-leffan The Dark Knightin tavoin omana teoksenaan. Jos sellainen avaus vielä olisi onnistunut elokuva, sellaista uutta tuulta Elokuva-akatemia voisi tervehtiä toisenlaisella ehdokkuuksien kattauksella. Vai mitä sanotte?

Joka tapauksessa sopii muistaa, että Oscarit ovat vain Oscareita, ja useimmiten niissä useampi ehdokas olisi palkintonsa ansainnut. Jo ohimennen kehumiani The Last Jedin äänimaiseman taustoja esimerkiksi avaa hienosti tämä erinomainen vajaa puolituntinen dokumentti, jota katsoessa tekee mieli huutaa hurraata tätä harvoin huomattua taitoa ja taidetta kohtaan.

Mitä taas tulee näkyvämpään lajiin eli visuaalisiin tehosteisiin, nämä palkintogaaloja varten rakennettavat efektien ”purkuklipit” ovat minusta aina mahtavia:

Niin, ja nähtiinhän viime yönä itse Oscareissa sentään ihan lavalla asti Mark Hamill, Oscar Isaac, Kelly Marie Tran ja BB-8 – jakamassa animaatiopalkinnot.

Mainokset

Upporikas altavastaaja: Kymmenen haja-ajatusta George Lucasista

Kirjoitin George Lucasin tänä syksynä julkaistusta elämäkerrasta The Last Jedin viime vuoden lopulla tämän muutamassa sanomalehdessä ja alkuviikosta tässä blogissa julkaistun jutun. Tässä muutama sana lisää erityisesti teille, hyvä blogiyleisö.

george-lucas_0

Ensin itse kirja. Brian Jay Jonesin ytimekkäästi nimetty George Lucas (Like 2017) on 650-sivuinen järkäle, jossa on lopussa 50 sivua lähdeviitteitä. Se on siis huolelliseen taustatyöhön perustuva koonti, ja nimenomaan Lucasin elämäkerta eikä Star Wars -elokuvien making of. Hyvä niin – jälkimmäisiä on olemassa enemmän, ja sellaiseen näkökulmaan luonnollisesti keskittyvät myös vaikkapa dvd- ja bluray-julkaisujen ekstrat. Jonesin kirja ei ole auktorisoitu elämäkerta, mikä tarkoittaa, että tekijä ei ole itse haastatellut Lucasia eikä kovin monia muitakaan primäärilähteitä. Lähdeluettelosta voi toki päätelläkin, että Lucasin ja monien muiden sanomisia kirjaan on kyllä ansiokkaasti selattu.

Annan kirjalle suosituspeukkuni, vaikka loppupuolelta löysin siitä hämmästyttävän isoja virheitäkin. Kirjassa esimerkiksi väitetään, että Lucasin pitkään visioima näytelty Star Wars -sarja Underworld olisi nyt tulossa jouluksi 2018 (ei ole), ja jopa että Lucas omistaisi yhä itse Lucasfilmin tytäryhtiön Skywalker Soundin (ei omista).

Tässä muutamia poimintoja kirjasta ja/eli Lucasista, jotka jäivät lehtijuttua varten tekemiini muistiinpanoihin, mutta joiden ajattelin kiinnostavan tämän blogin lukijakuntaa. Näitä sattui ihan vahingossa tulemaan kymmenen, joten nostin sen otsikkoon.

american graffiti.jpg

American Graffiti (1973) eli suomeksi Svengijengi ’62, Lucasin ohjauksista ainoa ”maallinen”.

Lucasin lapsuus ei ollut idyllinen. Hänen välinsä erityisesti isäänsä eivät olleet erityisen läheiset. Tämä saattaa selittää, että Lucas ei koskaan ihannoi elokuvissaan kotia tai lapsuutta kuten ystävänsä Steven Spielberg usein tekee. Nuoruutta Lucas tosin jo vähän ihannoi, etenkin American Graffitissa, mutta se onkin jo eri asia, sillä nuoruudessa ihminen on jo lapsuutensa ohittanut. Kirjassa huomautetaan, että sen sijaan Lucas käsittelee elokuvissaan usein ihannelapsuuden mahdollisuutta: ajatellaanpa vaikkapa Anakinia, Lukea tai Indiana Jonesia kolmannen elokuvan takauma-alussa.

Lucas tahtoi kilpa-ajajaksi. Podrace-kohtaukseen nykyään kohdistuvan inhon vuoksi monilta on voinut unohtua, kuinka monissa Lucasin elokuvissa onkaan autoilla (tai avaruusaluksilla) tapahtuva kilpa- tai takaa-ajokohtaus. Nimittäin melkein kaikissa: THX-1138:ssaAmerican Graffitissa, useimmissa Star Warseissa, parissa Indiana Jonesissa… Lucasin noin kymmenestä nuoruuden lyhytelokuvasta kaksi kuvaa pelkkää autoilua. Alla toinen niistä, tosin suttuisena Youtubeen päätyneenä kopiona:

Lucas rakasti nuorena eniten kuvaa ja leikkausta. Hän ei pitänyt käsikirjoittamisesta eikä näyttelijöiden ohjaamisesta. Useimmissa hänen opiskelijatöissään ei käytännössä ole näyttelijöitä lainkaan, tai ainakaan he eivät lausu käsikirjoitettuja repliikkejä. Opiskellessaan Lucas ajattelikin ryhtyvänsä ammatiltaan dokumenttikuvaajaksi tai leikkaajaksi, ja tekevänsä opiskelijaelokuviensa kaltaisia abstrakteja kuvan ja äänen montaaseja silloin kuin palkkatöiltään pystyisi. Niin kaukana kuin tällainen taiteilu Star Warseista onkin, näen tässä Lucasissa sittenkin myös suoran jatkumon Star Warsien Lucasiin. Lucashan leikkasi originaalitrilogiaa tulevina vuosina uudelleen ja uudelleen sekä rakensi prequelinsa kutakuinkin näyttelijäsuorituksia lukuunottamatta vasta leikkausvaiheessa. Jonesin kirjasta saa kuvan, että Lucasista taisi itse asiassa tulla ohjaaja vain siksi, että saisi kuvata ja leikata haluamiaan elokuvia ilman että kukaan antaisi käskyjä.

Lucasille oli jo nuorena luontevampaa keksiä ideoita ja parantaa toisten käsikirjoituksia elokuvallisemmiksi kuin kirjoittaa itse. Opiskelukaverit ja varhaisten vuosien yhteistyökumppanit muistavat usein, kuinka parhaat ideat tulivat Lucasilta, mutta varsinainen kirjoittaminen ei ollut Lucasin leipälaji. Aikanaan hän myös myönsi tämän itse, tuskaillen ystävilleen suorastaan inhoavansa käsikirjoittamista. Olisipa Lucas vain pitänyt saman linjan prequeleissakin, ja meillä saattaisi olla aivan toisenlainen saaga. Lucas on merkitty käsikirjoittajaksi myös kolmeen 1970-luvun elokuvaansa (THX-1138:aan, American Graffitiin ja ensimmäiseen Star Warsiin), mutta kaikkia niitä tehdessä hänellä oli myös apua. Star Warsin, jonka käsis on kreditoitu yksin Lucasille, tekstiä auttoivat parantamaan Willard Huyck ja Gloria Katz, jotka olivat kirjoittaneet Lucasin kanssa American Graffitiakin. Myöhemmin Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluunhan tunnetusti kirjoittikin Lawrence Kasdan. Indiana Jonesienkin varsinaiset käsikset Lucas jätti aina muille, vaikka ideoi niihin tarinat.

THX-1138.jpg

THX-1138 (1971), Lucasin ohjauksista ”vaikein” ja se, joka on lähinnä hänen opiskelijatöitään.

Nuori Lucas olisi halunnut nähdä taiteellisen elokuvakerronnan nousun. Lucas oli tosiaan itse opiskellessaan innostunut tekemään täysin ei-kertovaa elokuvaa. American Zoetropen perustamisen aikaan 1960-luvun lopussa Lucas toivoi hänen, Francis Ford CoppolanJohn Miliusin ja muiden olevan käynnistämässä uutta aaltoa, jossa Hollywoodin studiot loppujen lopuksi suorastaan kaatuvat tarpeettomina ja heidän porukkansa kaltaiset pienet tekijäryhmät jäävät. Lucas rakasti aikaa, jossa elokuvakerronnan mahdollisuudet tuntuivat demokratisoituvan (olisipa hauska tietää, mitä mieltä hän on nykyisistä tubettajista!). Taustalla vanhempikin Lucas tosin menestyksensä vuosinakin tuki rahalla ja välillä myös nimellään ”vaikeampia taide-elokuvia”, useimmiten hänen ystäviensä epäonnisempia hankkeita, mutta hänen omat puheensa paluusta esoteeristen sävyrunojen pariin jäivät aina puheiksi. Viimeksi hän lausui näitä vielä kaupatessaan Lucasfilmiä Disneylle, mutta jos Lucas todella on viime vuosina tehnyt yksinään ”elokuvia joita kukaan ei katso”, kuten hän itse niitä muotoili, hän on tainnut jättää ne kotivideoiksi.

Sekä THX-1138 että American Graffiti vietiin Lucasilta ja editoitiin hänen jälkeensä toisin. Molempiin elokuviin tehdyt muutokset ovat huomattavasti pienempiä kuin vaikkapa Orson Wellesin kärsimät tai monet muut elokuvahistorian kuuluisat tuottajien puuttumiset taiteelliseen vapauteen. American Graffitista poistetut 4 minuuttia Lucas sai menestyksen jälkeen palautettua elokuvaan jo sen vhs-julkaisuun, ja THX:stä poistetut minuutit eivät ilmeisesti lopulta olleet edes tekijälleen niin olennaisia, koska vuosia myöhemmin Lucasin uusilla tehosteilla hämmentämässä ”Director’s Cutissa” niistä on palautettu vain osa. Olennaista kuitenkin oli, että Lucas otti molemmat tapaukset hyvin henkilökohtaisesti. Näissä riidoissa kylvettiin siemen Lucasin myöhemmälle ehdottomuudelle päättää itse omista elokuvistaan. Kärjistäen: prequel-aikojen Lucas ei kuunnellut kenenkään muun mielipiteitä, koska 1970-luvun Lucas oli oppinut, että muut eivät ymmärrä hänen elokuvistaan mitään.

hair.jpg

Hair (1979), Lucas-ohjaus vaihtoehtoisessa maailmassa. Tässä meidän sen ohjasi Milos Forman.

George Lucas olisi voinut ohjata paitsi Apocalypse. Now!:n, myös Hairin. Lucas oli paljon lähempänä tehdä Ilmestyskirja. Nytin kuin on ehkä yleisesti tiedossa. Kyseessähän oli John Miliusin käsikirjoitus, jota Lucas oli hionut ystävänsä kanssa jo American Zoetrope -yhtiössä 1970-luvun alussa, ennen THX:ää. Tarkoitus oli, että Ilmestyskirja olisi ollut Lucasin seuraava työ American Graffitin jälkeen, ja niin ei käynyt vain siksi, että Zoetropen pomona toimineen Coppolan kanssa syntyi vääntöä projektin oikeuksista, jolloin Lucas päätyi toteuttamaan ideansa avaruusseikkailusta. Toisaalta sama Coppola yritti houkutella Lucasia Ilmestyskirjan ohjaajaksi vielä kesken Star Warsin kirjoittamisenkin. Muistan myös lukeneeni tuottaja Gary Kurtzin sanoneen jossain toisaalla, että Lucasin oli erässä vaiheessa tarkoitus paneutua Ilmestyskirjaaan vielä Star Warsin jälkeenkin. Momentum meni kuitenkin ohi. Tähtien sodan menestys vei Lucasin mennessään, ja Coppola sukelsi pimeyden sydämeen itse. Ennen Graffitia ohi ehti mennä myös hetki, jolloin Lucas olisi voinut päätyä toisten käsikirjoitusten visuaalisesti idearikkaaksi toteuttajaksi tavalla, joka olisi voinut olla hyvinkin luontevaa jatkumoa nuoren Lucasin kokeiluille. Lucasille tarjottiin tuolloin ohjattavaksi ”elokuvia, joissa ei ole tarinaa”: hippimusikaali Hairia, rock-ooppera Tommya. Olisipa ollut mielenkiintoista nähdä, miten niiden kansa olisi käynyt!

big wednesday

The Big Wednesday (1978) eli Villit vuodet, joka muuten sattumoisin tulee juuri tänään televisiosta, ja jonka menestymättömyydellä on jännittävä kytkös Star Warsiin.

Star Warsin menestys teki yllättävistä ihmisistä miljonäärejä. Tiesittekö, että Steven Spielberg on tienannut kymmeniä miljoonia dollareita Star Warsilla? Lucas nimittäin antoi hänelle 2,5 prosenttia tuotoista. Miten, miksi? No. Tällaista ei todellakaan tapahdu nyky-Hollywoodissa, mutta 1970-luvulla oli vielä kohtalaisen normaalia, että ohjaajalle luvattiin palkkioksi niin sanottuja tuottoprosentteja. Siis prosentteja elokuvan tuotosta siinä tilanteessa, että filmi pääsisi omilleen. Lucas oli sopimuksensa mukaan saamassa ensimmäisestä Star Warsista 40 prosenttia bruttotuotosta – sekä ne kuuluisat oikeudet oheistuotteisiin ja jatko-osiin, joilla hän pohjimmiltaan rakensi imperiuminsa. Lucas ei kuitenkaan todellakaan pitänyt itsellään noita 40 prosenttia (eihän hän edes uskonut prosenttien tuovan hänelle kummoisiakaan rahoja). Esimerkiksi Ben Kenobia näytellyt vanhan polven tähti Alec Guinness sai palkkionsa päälle 2 tuottoprosenttia. Star Warsin käsiksen hienosäädössä auttanut aviopari Willard Huyck ja Gloria Katz saivat hekin (yhteensä) 2 prosenttia. Jonesin elämäkerta jättää kuitenkin mainitsematta sen kaikkein huikeimman tarinan: ystävykset Lucas, Steven Spielberg ja John Milius vaihtoivat keskenään 2,5 prosenttia elokuviensa tuottoprosentteja samaan aikaan tekemistään elokuvista. Kyseessä oli tavallaan kaverusten veto siitä, mikä elokuvista Kolmannen asteen yhteysThe Big Wednesday ja Star Wars osoittautuisi menestykseksi. Kolmannen asteen yhteys oli menestys sekin, joten Milius ja Lucas saivat kelpo rahat Spielbergiltä. Surffileffa The Big Wednesday floppasi täysin, joten se siitä Lucasin ja Spielbergin kannalta. Mutta Star Wars, niin… noiden 2,5 prosentin on täytynyt tuoda Spielbergille ja Miliukselle melkoiset tilit.

Lucasfilm kasvoi elokuvatekniikan kehittäjäksi puolivahingossa. Lucas perusti oman tehosteyksikkönsä Industrial Light & Magicin roopeankkamaisesta syystä: jotta hän saisi omiin elokuviinsa haluamiaan erikoistehosteita halvemmalla. Imperiumin vastaiskun aikaan hän alkoi haaveilla digitaalisesta kuvaamisesta ja etenkin leikkauksesta, ja perusti tätä kehittämään tytäryhtiön, joka kutakuinkin ominpäin ja omistajaltaan salaa kehittyi animaatiostudio Pixariksi. THX-äänistandardi puolestaan syntyi, koska Lucas halusi omien elokuviensa kuulostavan hyvältä kaikkialla. Usein muistetaan vain Lucasin elokuvien rooli digitaalisten efektien historiassa, mutta hänen ja hänen yhtiöidensä merkitys myös digitaalisen leikkauksen, kuvaamisen ja lopulta elokuvateattereissa esittämisen saralla on melkoinen. Steven Spielberg onkin sanonut, että Lucas muutti omien elokuviensa lisäksi sen, miltä muidenkin elokuvat näyttävät ja kuulostavat.

lucas kennedy

George Lucas luopumisen hetkellä 2012 valitsemansa seuraajan Kathleen Kennedyn kanssa.

Lucas piti loppuun asti itseään altavastaajana. Tätä on oikeasti vaikea käsittää, mutta nimenomaan tällaista elämäkertakirjaa kahlatessa se tuntuu sittenkin loogiselta. Nuori George Lucas inhosi 1970-luvulla elokuvastudioiden rahanahneuteen perustuvaa mielivaltaista määräysvaltaa taideteoksiin (kuten hän tilanteen koki), eikä ilmeisesti aidosti koskaan tajunnut, ettei upporikkaana elokuvamogulina enää 2000-luvulla ollut se altavastaaja, jona itseään piti. Lucasin omassa päässä hänellä oli tietenkin valta ja oikeus sanella omien elokuviensa sisältö piittaamatta muiden – alaistensa, kriitikoidensa, yleisönsä – mielipiteistä, koska hän oli itse taiteilija eikä asioista ymmärtämätön studiopomo. Tämä sama ristiriita selittää sen minunkin usein päivittelemäni paradoksin, että nuori Lucas tunnetusti vastusti vanhojen mustavalkoelokuvien värittämistä kammottavana kulttuuriperinnön tuhoamisena, mutta vanhempi Lucas itse muutti omia vanhoja elokuviaan 1990-luvun puolivälistä alkaen pakkomielteisesti aina yhä uusien tehosteiden asuun ja vielä tänäkin päivänä käytännössä estää elokuviensa alkuperäisten versioiden julkaisemisen bluraylla. Lucasista hänellä nimittäin oli oikeus tehdä niin juuri siksi, että ne olivat hänen elokuviaan. Kukaan muu ei siinä pilannut kulttuuriperintöä: taiteilija vain itse viilaili pääteostaan.

Leia, Princess of Alderaan: Star Warsin kuningattaret ovat Leia Organa ja Claudia Gray

Claudia Grayn kolmas Star Wars -romaani Leia, Princess of Alderaan julkaistiin jo syksyllä, mutta ehdin lukea sen vasta juuri The Last Jedin edellä. Juuri sen alla ei taas tuntunut mielekkäältä puskea aiheesta mitään blogiin, jossa oli kiireellisempää pohtia elokuvaa, joka ei ole vieläkään pohtimisista tyhjentynyt. Mutta nyt muutama (spoilaamaton!) sana kirjasta.

leia-princess-of-alderaan-cover

Lyhyesti: Kirja on erinomainen. Ei aivan niin mestarillinen kuin Grayn SW-esikoinen Lost Stars, mutta harvapa on. Lost Starsin tavoin myös Leia antoi ainakin minulle aivan uusia näkökulmia originaalitrilogian läpensä tuttuihin kohtauksiin. Niin ikään se jatkaa Grayn aiemman romaanin tiellä avatessaan galaksia niin sanotun tavallisen ihmisen näkökulmasta – siis siitä huolimatta, että näkökulma periaatteessa on selvästi rakkaan Leiamme.

Tämä Leia on kuitenkin vielä sisällissotaan osallistumaton teini-ikäinen, ja vaikka prinsessana tietenkin kaikkea muuta kuin tavallinen kansalainen, katsotaan galaksia joka tapauksessa tässä kirjassa ihanasti arkisemmin kuin Star Warsissa useimmiten. Kirjassa seurattavat senaatin nuoret harjoittelijat eivät ole maailman mahtavia, vaikka saattaisivat sellaisiksi haluta. He eivät katso Imperiumia sotilaan silmin, eivätkä toisaalta naiivin maalaispoika Lukenkaan tapaan (”vihaan Imperiumia siinä missä muutkin”, sanoo Luke kuin kunnon politiikkaan tympääntynyt teini ikään). Heidän järkytyksensä galaksin vallanpitäjien syvästä mädännäisyydestä on aitoa.

Äh, kortit pöytään. Pidin Grayn Leia-kirjasta paljon. Suorastaan näin paljon: kuten Lost Starsinkin kohdalla, jokaisen Star Wars -oheiskirjallisuudesta kiiinnostuneen kannattaa unohtaa mahdolliset ennakkoluulonsa young adult -kirjallisuudesta ja lukea tämä romaani. Nähdäkseni young adult tarkoittaa Leian tapauksessa lähinnä kirjaan valittua tekstikokoa, Leian ikää (16) ja tekstin kielellistä helppolukuisuutta. Niin, ja juonen tasolla varmaankin sitä, että Leialla on romanssi, mutta hei, ikään kuin sellaiset olisivat aikuisten kirjoissa kiellettyjä.

Leia kertoo siitä, kuinka Leia Organa aikuistuu virallisesti kruununperilliseksi. Toisaalta se kertoo myös siitä, kuinka hän samanaikaisesti käsittää, ettei edes hänen kuninkaallisen korkeutensa tulevaisuus olekaan ennalta kirjoitettu, vaan siihen vaikuttavat sekä hänen omat valintansa että hänestä riippumattomat tapahtumat. Kuten nyt esimerkiksi juuri se, että galaksia hallitseva hirmuhallitsija olisi hyvyyden ja oikeuden nimissä pakko kaataa – sillä tietenkin Leia on myös romaani, jossa Leia Organa liittyy kapinaliittoon.

leia-anh

Kirjassa, jossa Leia vasta opettelee ampumaan, tämä hetki on vielä muutamien vuosien päässä.

Leia on romaani, jonka päähenkilö todella tuntuu Leia Organalta. Siis juuri siltä, joka näyttää nuorelta Carrie Fisheriltä ja joka kohtelee pari vuotta myöhemmin pelastajiaan Kuolemantähdellä tuittupäisesti. Minusta Leian Leia tuntui enemmän Leialta kuin Grayn edellisen SW-romaanin, niin sanotusti aikuisten puolelle kirjoitetun ja uuteen trilogiaan kytkeytyvän Bloodlinen, mutta tämä on varmasti täysin makuasia.

Leia on romaani, jota lukiessani jännitin kylmät väreet selässäni päähenkilön puolesta ainakin kahdessa kohtauksessa, vaikka periaatteessa kaiken järkeni voimin tiedostin, että Leia Organa selviää kohtausten huoneista ulos elävänä. Erityisesti näistä kohtauksista ensimmäinen, noin kirjan puoliväliin ajoittuva yllättävä kohtaaminen erään lukijalle aiemmin tutun hahmon kanssa, väreilee koko Star Wars -kaanoniin peräti järisyttäviä ”entä jos…” -vaihtoehtotodellisuuksia – vaikka siis, spoilaamatta, tuntuu silti täysin uskottavalta osalta kaanonia. (Sitähän tämäkin kirja toki onkin.)

Senkin haluan vielä sanoa, että vaikka Leia on ehdottomasti Leian romaani, onnistuu se samalla kertomaan koskettavasti myös hänen vanhemmistaan kuningatar Brehasta ja senaattori Bailista, joista etenkin edellisen Gray on saanut luonnostella käytännössä tyhjästä. Merkittävässä sivuroolissa on myös The Last Jedin Amilyn Holdo, joka tässä näyttäytyy niin samanlaisena kuin Harry Potter -kirjojen Luna Lovekiva, että mieleni tekisi vähän kirjailija Graytä siitä moittiakin – mutten viitsi, koska Holdo on Lunan tavoin niin mainio eksentrikko. Ainakin minulle kirjan lukeminen toi runsaasti lisää painoa Laura Dernin tulkitseman ikääntyneemmän Holdon kohtaamiseen The Last Jedissä, vaikka Grayn valitsema kuvaus nuoresta Holdosta ei totisesti ole se elokuvasta ensimmäisenä mieleen tuleva. (Holdon lisäksi Leia-romaani kytkeytyy The Last Jediin sen verran, että siinä vieraillaan Crait-planeetan kapinallistukikohdassa sen ollessa vielä toimintakunnossa.)

Kaikkien kehujen päätteeksi vielä yksi totuus. Leia, Princess of Alderaan, sisältää Star Wars -kirjallisuuden historian musertavimman loppulauseen. Älkää, älkää kurkistako sitä ennen loppuun pääsemistänne. Lukekaa sinne itse, ja haastan teidät yrittämään pidätellä kyyneliänne. Minun on vaikea pystyä siihen nytkään, vaikka kirjan lukemisesta on nyt jo tovi aikaa.

The Last Jedi: Se hetki valon ja pimeän taistelussa kun puolet olivat samaa mieltä

Tämä on tavallaan lisäosa edelliseen blogimerkintääni, sillä osa tätä kirjoitusta oli aiemmin edellisen pohdinnan keskellä. Tämä on yritykseni kaivaa esiin ymmärrys erityisesti Luke Skywalkerin mutta myös muiden The Last Jedin Voimaa käyttävien hahmojen viesteistä ja opetuksista. Luonnollisesti kirjoitus spoilaa voimakkaasti elokuvaa.

Rey-and-Luke-Skywalker

Lähdetään siis Lukesta. Edellisessä kirjoituksessa moitin The Last Jedin antamien vastausten vähyyttä, ja toisaalta totesin, että elokuva kuitenkin onnistui mielestäni vastaamaan The Force Awakensin jättämistä kysymyksistä ehkä vaikeimpaan: miksi itse Luke Skywalker olisi kääntänyt selän galaksille. Selitys aukeni kolmetahoisen flashbackin kautta niin sanotulla Rashomon-mallilla (George Lucasinkin suosikkeihin kuuluvan Akira Kurosawan kuuluisa mestariteos kertoo samasta rikoksesta useiden eri hahmojen näkökulmista, ja sen kantavaa ideaa epäluotettavasta elokuvakerronnasta on sittemmin matkittu lukemattomia kertoja). Tämä tietenkin sopii mainiosti Star Warsiin, sillä kuten Obi-Wan Kenobi aikanaan opetti, asiat voivat olla totta tietyistä näkökulmista – olkoonkin että se tarkoittaa, että uuden episodin kirjoittaja-ohjaaja Rian Johnson näin rikkoo vanhaa Star Wars -sääntöä ”ei flashbackeja”. Ei se mitään, sillä tämä episodi suorastaan kertoo perinteiden hylkäämisestä uuden tieltä, mihin tulen tässä kirjoituksessa hetken kuluttua.

The Last Jedin Rashomon-kertomuksen ensimmäisessä versiossa Luke jättää jotain sanomatta, mutta hänen jälkimmäinen versionsa ja Kylon näkökulma ovat molemmat yhtä totta. Luke harkitsi nuoren oppilaansa surmaamista vain ohikiitävän hetken ajan, mutta Kylo aivan perustellusti tulkitsi Luken tulleen näin tekemään, ja valitsi siinä hetkessä pimeän puolen. Näin ovat siis totta myös molemmat Reyn esittämät teoriat: Kylo kyllä varmasti petti Luken, mutta myös Luke viime kädessä loi Kylon. Tämän synkän ja myrskyisen yön muisto varjostaa Luken koko loppuelämää, ja näin ollen Luken perustelut päätöksestään lopettaa jedien aika ja vetäytyä odottamaan omaa kuolemaansa ovat uskottava yhdistelmä henkilökohtaista häpeää ja epäonnistumisen tunnetta.

luke-artoo-jedi-massacre

Luke ei enää usko, että organisoituneesta jedi-uskonnosta olisi mitään hyötyä galaksille. Ainakaan hän ei usko, että hän itse pystyisi sitä kenellekään turvallisesti opettamaan, ja hänhän on ”viimeinen jedi”, joten se siitä. Siinä missä Han Solo ja Leia Organa vetäytyivät poikansa menettämisen jälkeen ”takaisin siihen, missä olivat hyviä”, Luke rankaisee itseään virheestään irrottamalla itsensä jopa kokonaan Voimasta.

Tämä on kuitenkin vain tausta elokuvan varsinaiselle jediopetukselliselle annille. Taustaksi myös tämä: kirjoitin noin vuosi sitten spekulaation uudesta trilogiasta sille tuolloin julkistetun Viimeinen jedi -otsikon ja monien muiden viime vuosina annettujen vihjeiden saattelemana. Ajatukseni oli, että koko tämä Star Wars -sarjan kolmas trilogia saattaa itse asiassa kertoa siitä, kuinka vanhojen jedien aika todellakin lopullisesti päättyy, mutta uusien, parempien jedien aika alkaa. Ja kuinka nämä uudet jedit eivät enää suhtaudu asioihin vanhojen jedien (ja sithien) tavoin jyrkän mustavalkoisesti, ja siten onnistuvat entisiä paremmin löytämään oman tasapainonsa pimeän puolen houkutusten ja valon puolen hyveiden välillä. The Last Jedin jälkeen minusta tuntuu siltä, että mikään uuden trilogian varsinaisia juonia koskevista spekulaatioistani ei liene osunut yhtä oikeaan kuin tämä henkisempi veikkaukseni.

tpm-jedi-council

Luke Skywalkerin pohdinnat vanhojen jedien epäonnistumisesta ja hybriksestä ovat uusien elokuvien tärkein kurotus tämän saagan episodeihin I-III eli George Lucasin prequeleihin, joiden aikana jedijärjestö oli viimeisen kerran voimissaan. Luke opettaa Reylle, että legendaarisina ylistetyt jedit olivat itse asiassa ylimielisiä voiman/Voiman tunnossaan, eivätkä pystyneet edes huomaamaan pahuuden nousua lähellään. Vielä tärkeämpi Luken oppitunneista on kalliolla pidetty ensimmäinen, jossa hän perustelee Voiman sijaitsevan kaiken elävän ja elottoman välissä, eikä tuon kaikkea sitovan energian kauneus piittaa vähääkään siitä, nosteleeko joku jediksi itseään kuuluva onneton elollinen kiviä vai ei. ”On turhamaista väittää, että Voima kuolisi jedien mukana”, Luke lopettaa oppitunnin.

Luken opetukset onnistuvat hämmästyttävästi sekä tukemaan Lucasin tarinoita (siltä osin kuin kyse on siitä, että Lucasin prequelien jedit todella olivat ylimielisiä) että purkamaan niitä (siltä osin kuin Luke puhuu Voiman kuuluvan kaikille). Luken sanat ja elokuvan aivan lopun voimakas viesti Voimaa tietämättään käyttävästä tallipojasta käytännössä retconnaavat Lucasin näkemystä, mutta nimenomaan takaisin sarjan alkuperäisille lähteille. 1970-luvulla nimittäin George Lucaskin oli vielä sitä mieltä, että Voima kuului kaikille ja kenen tahansa oli mahdollista löytää se sisältään – ja se olikin paljon voimauttavampi viesti kuin se, että homma hoituu synnynnäisiltä sankareilta jotka tunnistetataan midikloriaanimittarilla.

Luke on siis The Last Jedissä yhtä aikaa luovuttanut että päättänyt vapauttaa edustamansa opit kaikille – lopettamalla niiden välittämisen eteenpäin. Viesti on auktoriteettien vastainen, tasa-arvoinen ja samalla yksilönvapautta puolustava.

Samaan aikaan Luken opetuksissa on kuitenkin myös ristiriita. Mestari antaa kalliolla ensin ymmärtää, ettei aio kouluttaa Reytä ja että jokainen galaksissa on vapaa etsimään itse oman Voima-suhteensa, mutta kun Rey nimenomaan itseopiskelee pimeän puolen luolassa ja vertaiskeskustelemalla Kylon kanssa, tämä ei olekaan Lukesta viisasta. Ensi-iltapäivän katsomiskertojen jälkeen olin hämmentynyt tästä, ja samoin elokuvan loppupuolen Lukesta; siitä, että vaikka Rey ei onnistu houkuttelemaan Lukea kouluttamaan häntä, Luke lopussa uskoo Reystä sittenkin tulevan jedin aivan omillaan. Uskon nyt keksineeni ratkaisun, mutta tässä välissä on syytä vaihtaa hetkeksi puolta.

kylo-ren-the-last-jedi

Kylo Renin uskonkappaleet ovat nimittäin hämmästyttävän samankaltaiset kuin Luken. Luke on päättänyt, että jedien on aika loppua, ja Reyn otettua muutamat tunnustelevat askeleensa pimeän puolelle hän päättää jopa polttaa jedien muinaiset kirjoitukset. Aivan tästä samasta puhuu myös Kylo: ”Anna menneisyyden kuolla. Tapa se, jos sinun on pakko.”

Voisi jopa sanoa, että Kylo ja Luke haluavat Reyltäkin aivan samaa asiaa (tai no, Kylo saattaa haluta myös pusuja). Molemmat kehottavat Reytä kasvamaan omaksi itsekseen menneestä välittämättä, ja Jakkun autiomaasta pari päivää sitten lähteneen Rey-paran pitäisi vain tietää, mikä hän uuden voimansa kanssa haluaisi olla. Valtaistuinsalissa Kylo itse päästää oman opetuksensa mukaan irti myös opettajastaan yksinvaltias Snokesta (ja tappaa tämän, koska hänen on pakko). Reylle hän ilmoittaa, että kaiken entisen on aika päättyä: jedien ja sithien.

Kylo on siis lopputaistellessaan Luken kanssa melkein samaa mieltä kuin Luke. Toki Kylon tulkinta siitä, mitä kaiken lopettaminen tarkoittaa, on koko ajan täysin erilainen kuin Luken. Kylolle entisen päättyminen tarkoittaa sen väkivaltaista lopettamista, kun Lukelle se tarkoitti elokuvan alussa henkilökohtaista rauhallista kuolemaa ja galaksin jatkamista ilman jedejä omalla painollaan luonnon kiertokulun tapaan. Lopputaisteluun mennessä Luke on tosin jo muuttanut, tai ainakin hienosäätänyt, mielipidettään, mihin tulen kohta.

Tällaisilla hyvän ja pahan viestien parallelioilla (ja trilogian keskimmäiselle osalle luonteenomaisella asioiden keskeneräisyydellä – varsinainen päähenkilömme Rey on näiden viestien keskellä elokuvassa melkein passiivinen) on varmasti osansa siinä, että osa katsojista pitää The Last Jediä elokuvan kerran nähtyään sekavana. Uskon, että ainakin tältä osin elokuvan arvostus vielä ajan kuluessa nousee. En mitenkään usko, että nämä opetusten ristiriidat ja päällekkäisyydet olisivat käsikirjoituksessa vahingossa.

the-last-jedi-books-in-tree

Palaan Lukeen ja otan mukaan cameon tekevän Yodan, jonka viesti ei todellakaan ole ensikatsomalla sen selvempi. Suomessa Yodan opetuksen ymmärtämistä hankaloittavat vielä erikseen kaksi kriittistä käännösvirhettä tärkeissä lauseissa. Kun Yoda sanoo ”Pass on what you have learned” viitaten myös epäonnistumiseen suurena opettajana, hän ei tarkoita ”opetusten unohtamista”, vaan opitun siirtämistä eteenpäin. Ja kun Yoda sanoo, ”We are what they grow beyond”, hän ei tarkoita opettajien olevan ”sellaisen yläpuolella”, vaan että mestareiden rooli on jäädä heidän ohitseen kasvavien oppilaiden taakse. Ja että tämä on mestareiden todellinen taakka.

Siispä. Voimahaamu-Yoda sysää Lukeen vauhtia tuikkaamalla tuleen jedikirjoitukset mukamas sisältävän puun, jonka Luke mukamas päättäväisesti aikoi polttaa. Yodan opetus Lukelle on, että aivan oikein, vanhoista asioista on tosiaan viimein aika päästää irti. Käkättävä Voima-haamu on itse asiassa pohjimmiltaan samaa mieltä kuin Luke: ei Reyn kannata opetella jediksi muinaisten jedien, prequelien jedien eikä Luken itsensäkään tapaan.

Tämä(kin) on varmasti osasta katsojista aivan ristiriitaista, sillä olihan Yoda Imperiumin vastaiskussa sitä mieltä, että Luke ehti saada häneltä aivan liian vähän jedikoulutusta, vaikka Luke sentään vietti Yodan opissa Dagobahilla paljon pitemmän ajan kuin Rey tässä Luken luona. Minusta tämä muutos kuitenkin sopii myös Lucasin prequelien ja originaalien Yodan opetusten jatkoksi: Yodan voi nimittäin tulkita jo prequelien aikana ottaneen opikseen, sillä kun vanha vihreä aikanaan piti 10-vuotiasta Anakinia liian vanhana koulutettavaksi jedien jalojen aatteiden muottiin, oli hän Sithin koston lopussa, jedien tuhon jälkeen, jo sitä mieltä, että Luken ja Leian kannatti ensin kasvaa ihmisiksi aivan perimästään tietämättä sen sijaan, että heitä olisi vauvasta asti koulittu superjedeiksi. Voimaan yhtyneen Yodan on siis täytynyt tajuta olleensa vielä Lukeakin kouluttaessaan väärässä: Luke ei tarvinnut lisää koulutusta kohdatakseen Vaderin, hänen oikeassa ollut sydämensä riitti. Kuten Yoda sanoo: oppilaat ohittavat mestarinsa.

(Tosin Yodan sanoista ”Reyllä on jo kaikki, mitä hän tarvitsee” tekee ainakin minusta hyvin kierot se, että elokuvan lopussa näemme Reyn itse asiassa jemmanneen jedien muinaiset kirjat Falconille. Minusta on ihan ilkeää, että Yoda kaikkivoipana henkenä tämän kaiketi tiesi, ja silti antoi Luken ymmärtää Reyllä olevan kaiken tarvittavan ilman niitäkin – mutta jos tämäkään ei ole huonoa käsikirjoittamista, se on kai sitten pantava Yodan höppänyyden nimiin…)

Avain Yodan viestiin on joka tapauksessa kohta epäonnistumisesta suurena opettajana. Aiemmin elokuvassa, Reyn toisella oppitunnilla temppelissä, Luke sanoo jedien perinnön olevan epäonnistuminen. Kuitenkin vasta Yodan sanoista hän ymmärtää, että tämä ei olekaan huono asia. Epäonnistumisesta on otettava opiksi.

Luke-the-last-jedi

Tämä tulkinta selittää Luken ratkaisun ja mielenmuutoksen. Hän ymmärtää olleensa oikeassa siinä, että hänen aikansa, ja samalla vanhaan perinteeseen nojaavien jedien aika, todella on ohi – mutta väärässä siinä, että se tarkoittaisi kaikkien jedien loppua. Jos Anakinin tehtävä tässä suuressa saagassa oli tuoda tasapaino Voimaan pyyhkäisemällä olemattomiin ensin vanhat jedit ja sen jälkeen hetken vallinneet sithit, on viimeisten vanhojen jedien kouluttaman Luken tehtävä katkaista tuo perinne lopullisesti. Vaikka Reylle jäävät ne tuhansia vuosia vanhat kirjat, hänellä ei ole juuri myyttejä ja legendoja kummempaa käsitystä prequel-aikojen jedien uskomuksista. (Ellei hän sitten myöhemmin harrasta haamukokouksia Luken, Obi-Wanin, Yodan tai Anakinin kanssa, mutta se on toinen juttu.)

Luken lopputaistelun viesti Kylolle – ”Minä en ole viimeinen jedi” – on, että jediys ei tarkoitakaan tiettyjen opinkappaleiden seuraamista. Se, mitä Rey edustaa, on uutta jediyttä. Mutta jediyttä se on yhtä kaikki.

Lukella on kuitenkin lopussa toinenkin, tärkeämpi viesti, ja se on viesti koko galaksille. Mielestäni loppukohtaus on todella hieno paitsi visuaalisesti, myös sanomallisesti. Luke siis palaa auttamaan sisartaan ja galaksia hädän hetkellä, ja rikkoo elokuvan alun sanansa siitä, ettei todellakaan aikoisi ”marssia yksin koko First Orderia vastaan valomiekka kädessään”. Mutta koska Luke on oikeasti paikalla vain kuvajaisena, hän ei todellisuudessa riko lupaustaan olla tarttumatta enää valomiekkaan. Me katsojana saamme vielä kerran nähdä Luken taistelemassa (samuraivaikutteisten jedien kaikkien aikojen samuraivaikutteisimmassa taistelussa), mutta kyseessä on silti se pasifistinen Luke, joka heitti valomiekan kädestään Jedin paluussa todeten keisarille olevansa jedi kuten isänsä ennen häntä. Jos Luke kadottikin tiensä välillä, harkiten hetken pahaksi kasvavan Benin murhaamista, nimenomaan lopputaistelu todistaa, että hän on löytänyt sen jälleen.

Taistelullaan Luke ei tarkoita voittaa eikä käännyttää Kyloa, vaan antaa toivoa koko galaksille (siinä edellisessä kirjoituksessa jo kirjoitinkin, että The Last Jedissä on jatkuvasti kyse toivosta). Tieto siitä, kuinka myyttinen Luke Skywalker kesti kaiken First Orderin tulivoiman ja lopulta katosi voittamattomana uuden yksinvaltiaan Kylo Renin edestä, kiirii varmasti sotilaiden riveistä halki koko sotavoimien ja galaksin. Hurjalla tempulla on varmaankin viesti Kylollekin, koska ”ei kukaan ole koskaan oikeasti poissa”, ja se viesti on, että valo voittaa lopulta aina pimeän. Mutta eiköhän juuri muiden katsojien kautta sana taistelusta leviä pian Canto Bightin talleihinkin, kuten elokuvan lopussa nähdään. Eiköhän juuri siten saa alkunsa se uusi kapina, joka episodissa IX nousee. Näin poika, joka tämän sarjan alkupisteessä oli galaksin uusi toivo, on kuollessaan jälleen galaksin toivo.

JediGhosts-anakin-yoda-ben-ROTJ

Niin, kuollessaan. Elokuvan lopussa siis sankarimme Luke Skywalker on kuollut, ja samoin on kuollut jedikunta sellaisena kuin sen tunsimme. Siis se jedikunta, jonka Luke vaikutti Jedin paluun lopussa pelastavan ja jonka me expanded universe -tarinoita vuosien 1991-2012 välillä ahmineet jopa kerran jo näimme nousevan. Käytännössä kuolevan vaikuttaa myös Skywalkerien suku: jäljellä ovat enää ulkoelokuvallisista syistä tuhoon jo tuomittu Leia-parka ja pimeydelle menetetyltä vaikuttava Kylo. ”Ei kukaan ole koskaan oikeasti poissa”, sanoo Luke tosiaan ennen loppuaan Leialle, mutta hän tuntuu tarkoittavan enemmänkin samaa, mitä Neil Gaiman The Sandman-sarjakuvan kauniissa loppulauseessa ”Everything changes and nothing is truly lost”: menneisyys ei ole tapahtunut turhaan, vaikka siitä jäisi jäljelle vain muisto. Jos näinkin tulkitaan, Luke tarkoittaa myös itseään ja ehkä jopa kaikkia jedejä.

Ymmärrän hyvin, jos tämä viesti ei tunnu hyvältä kaikista. Mutta jos nimenomaan Luken kuolema (joko sinänsä tai juuri tällä tavalla) tuntuu väärältä, haluan tehdä pitkän kirjoituksen päätteeksi vielä yhden huomion.

The Last Jedin alussa Luke oli siis eristänyt itsensä Voimasta ja tullut Ahch-Ton kaukaiselle saarelle kuolemaan. Vaikka hän ei koskaan enää fyysisesti poistunut tuolta saarelta, hän silti teki tämän elokuvan aikana päätöksen, joka muutti hänen kuolemassaan kaiken.

Sillä eikö teistäkin The Last Jedin alussa Luke ollut siis päättänyt kuolla yhtymättä Voimaan Obi-Wanin, Yodan ja Anakinin tapaan?

Luke on saarella, mutta toinen Skywalker puuttuu

Silläkin uhalla, että joudun vähän kertaamaan edellistä, Reyn vanhempien arvoitusta käsittelevää kirjoitustani, otan tämän ihan omaan käsittelyynsä. Kirjoitusta ovat innoittaneet Antin ja SithFiston kommentit tuon merkinnän perässä. Jälleen kyseessä on spekulatiivinen kirjoitus, ei spoilaava!

Tarkoitan kysymystä, johon liittyvää spekulaatiota ei hämmästykseni juuri näe kansainvälisissäkään Star Wars -intoilun piireissä. Kysymystä, joka (myönnän että ymmärrettävästi) on jäänyt Reyn arvoituksen, Snoken henkilöllisyyden ja Luken saaritekemisten pohdinnan varjoon, vaikka sen itse asiassa ehkä pitäisi olla aivan uuden trilogian ytimessä.

Nimittäin: Missä on Anakin Skywalker?

anakin-skywalker-hayden-rots

”Muistatteko minut?”

Selitänpä tai kertaanpa ensin vanhan jutun, koska George Lucas ei (lupauksistaan huolimatta!) selittänyt sitä prequeleissaan kovin hyvin. Miksi jedit Ben Kenobi ja Yoda katoavat kuollessaan originaalitrilogiassa, mutta prequel-trilogian jedit eivät?

Ei toki missään nimessä siksi että Lucas olisi keksinyt selittää katoamistempun vasta originaalien ja prequelien välisinä vuosina (…), vaan kaanonin mukaan näin. Anakinin ensimmäinen mestari, omapäinen jedi Qui-Gon Jinn kuolee Darth Maulin käsissä, mutta sitä ennen hän on salaa melkein oppinut muinaisen, tuonaikaisille jedeille vieraan tekniikan, jonka avulla tietoisuuden voikin säilyttää kuoleman jälkeen. Qui-Gon ei tuntenut tekniikkaa eläessään tarpeeksi hyvin, ja pystyy siksi ilmaantumaan vain pelkkänä äänenä, mutta siten hän kykenee auttamaan Yodaa ja myöhemmin Obi-Wania oppimaan koko tempun. Niinpä nämä myöhempien aikojen pasifistit liukenevat kuolemansa hetkellä Voimaan kuten Qui-Gon on heitä ohjeistanut, voidakseen auttaa Lukea voimakkaampina. Tämän selityksen Lucas jemmasi The Clone Wars -sarjan loppupuolelle, ja se on siis täysin kaanonia.

(Miten Anakin sitten pystyy samaan, vaikka Darth Vaderille moista temppua ei kukaan paljastanutkaan ja vaikka hänen sisältään palannut jedi Anakin kuolee hetikohta Vaderin jälkeen? No, Lucasfilmin puhemiehen Pablo Hidalgon mukaan Lucas vastasi tähän kysymykseen yhtiön sisällä kysyttäessä, että Anakin ”sai apua toiselta puolelta”.)

JediGhosts-anakin-yoda-ben-ROTJ

Voima-haamut ovat ajan ja paikan ulkopuolella, joten selvähän se, että heistä yhden näyttelijä saattoi olla vasta taapero kahden muun kuvaamisen hetkellä.

Oikein hyvä, mutta mitä Endorin iltajuhlissa kummitelleille Voima-haamuille tapahtui Jedin paluun jälkeen? Luken tekemisistä ja jedien tulevaisuudesta kiinnostuneita haamuja on siis tuossa vaiheessa jo kolme, tai jopa neljä, jos Qui-Gonillakin on vielä kiinnostusta tällaisiin maallisiin asioihin. Kummitustarinoissahan tällaiset haamuoppaat usein ”jatkavat matkaa”, mutta Obi-Wanilla kiinnostusta tuntuu todistettavasti riittävän vielä The Force Awakensin aikaankin: puhutteleehan hän Reytä ääneen tämän Forceback-näyn päätteeksi.

Oheisteoksissa Lukekin on yleensä tavannut palaveerannut kolmikosta Obi-Wanin kanssa. Se onkin siinä mielessä aivan luontevaa, että alkuperäinen elokuvahan antaa selvästi ymmärtää, että vanha Ben uhraa itsensä tietäen voivansa auttaa Lukea rajan takaakin, ja kuitenkin itse elokuvissa nuo opetustilaisuudet jäävät melko vähiin. Episodin VI jälkeisiä haamuhommia ei kuitenkaan ole vielä mitenkään käsitelty nykyisessä kaanonissa, jossa Luke Skywalkeria ei ylipäätään ole vielä juuri nähty Jedin paluun ja The Force Awakensin välisissä tarinoissa.

(Viime vuonna julkaistu Bloodline-kirja sen sijaan käsittelee Leian suhtautumista biologisen isänsä henkilöllisyyteen siinä määrin, että katson ilmaistuksi, että Leia ja Anakin eivät ole keskustelleet. Vaikka olisihan Anakinilta ollut miehekäs teko käydä pyytämässä erästäkin kidutusta anteeksi!)

luke-ben-ghost-rotj.jpeg

Jedin paluussa haamu-Ben on jopa niin fyysinen, että istuu.

Kaiken saagan sisäisen järjen mukaan myös Anakin Skywalkerilla olisi, tuota noin, melko paljon puhuttavaa pojalleen. Ajattelen, että Luken jedikäsitykseen luulisi vaikuttavan vähintään Yodan opetusten verran se, mitä hänen isälleen aikanaan tapahtui.

Minusta tuntuu uskottavalta, että Luke (Mark Hamill) olisi aloittanut jedikoulunsa vasta vuosia Jedin paluun jälkeen juuri siksi, että hänen täytyi ensin huolellisesti pohtia opettajiensa ja isänsä sanoja tietääkseen, miten välttää näiden virheet. Samoin kuin se, että kun ne virheet sitten kuitenkin toistuivat Ben Solon ottaessa nimen Kylo Ren, tämä olisi saattanut olla melko painavakin peruste Luken The Last Jedin teaserissa kuultuun päätökseen: ”Jedien on aika päättyä”.

Ja niin, Kylo Ren (Adam Driver)! Tuo isoisänsä alter egoon pakkomielteisesti suhtautuva pimeän puolen oppilas, joka The Force Awakensissa anelee Vaderin kypärää näyttämään ”jälleen” pimeän puolen mahdin. Itse olen tulkinnut Kylon hämmentävän yksinpuhelu-kohtauksen (rohkea veto pahishahmon tyypittelyksi, muuten) eräänlaiseksi rukoukseksi: en usko, että Kylo on aiemminkaan nähnyt mitään, mutta pimeän puolen paremmuuteen uskovana hän uskoo nähneensä, ja pyytää heikolla hetkellä talismaaniaan avukseen. Mutta, kuten Antti viime merkintäni kommenteissa huomauttaa, kohdan voi kyllä tulkita niinkin, että Kylo(kin) on todella tavannut Anakinin.

kylo-ren-darth-vader-helmet

Vaari tuu ikkunaan, täällä huutaa Kylo!

Tähtään siis tähän: jos katson tähänastista kaanonia, se suorastaan vaatii, että Anakin Skywalkerin Voima-haamu esiintyisi joko episodissa VIII tai IX.

Kylo Ren kirjaimellisesti kerjää Anakinia pitämään hänelle ”Älä sie hiton nulikka auvo päätäs” -puhuttelua. Jos Kylon koko pimeä puoli -usko perustuu Vaderin ylivertaisuuteen, mitä hän ajattelisikaan, jos entinen Vader tulisi itse sanomaan hänelle tajutessaan kuollessaan olleensa väärässä?

Myös Luken tarina tarvitsee Anakinia. Koska The Last Jedi käsittelee selvästi (nimeään myöten) jedien menneisyyttä ja tulevaisuutta, on tuon murroskohdan keskeisen vaikuttajan puuttuminen keskustelusta oikeastaan yhtä huutava aukko kuin olisi, niin, Luken itsensä puuttuminen olisi.

Ja mitä tulee uuden trilogian varsinaiseen päähenkilöön, mitä suoremmin Rey kirjoitetaan ”vahvimmaksi jediksi Anakinin jälkeen” tai ”ennustusten uudeksi toteuttajaksi”, sitä enemmän myös hänen tarinansa hyötyisi Anakinin tarinan käsittelystä.

Ulkoelokuvallisena vaikuttimena meillä on vielä Lucasfilmin ilmeinen halu kytkeä uudet Star Wars -tarinansa mahdollisuuksien mukaan sen tunnetuimpaan hahmoon. Pelkkä Vaderin kypärä -kohtaus The Force Awakensissa oli episodin keskeisimpiä saagan kokonaisuuden kannalta, mutta kyllä sitä markkinoinnissakin osattiin käyttää.

rogueone-trailer-vader

Sanaa ”ikoninen” käytetään usein väärin, mutta Vaderin hahmoa kuvaamaan se kuuluu.

Mutta tietenkin ymmärrän, mistä tässä kenkä puristaa. Ongelma on, että virallisen, peruuttamattoman kaanonin mukaan Anakin Skywalkerin Voima-haamu näyttää Hayden Christenseniltä. (Vaikka tämä muutos kuuluu Lucasin special editionien inhotuimpiin ja vaikka itsekään en siitä elokuvankatsojana pidä, se on itse asiassa yksi sisällöllisesti perustelluimmista muutoksista: kun saagan katsoo kokonaisuutena, on kiistatonta, että Anakin Skywalker ei koskaan näyttänyt siltä, miltä Sebastian Shaw Jedin paluun lopussa.)

Star Wars -fanit sulattaisivat toki Christensenin paluun. Tämän vuoden Celebrationin vierailunsa yhteydessä hänet otettiin hurraten vastaan. Olen itsekin sitä mieltä, että Christensen on täysin syytön (ainakin lähes) kaikkeen häntä kohdanneisiin haukkuihin: prequelien Anakin on sellainen kuin on, koska George Lucas ja vain George Lucas halusi hänestä juuri sellaisen. Suomessa saattaa myös unohtua, että on olemassa suuri yleisö, jolle Anakin on yksi läheisimmistä Star Wars -hahmoista: yleisö, joka on kasvanut prequelien tai The Clone Wars -sarjan kanssa.

Mutta todella suurelle yleisölle, siis esimerkiksi originaalitrilogiaa nostalgisoivalle yleisölle, ja ehdottomasti esimerkiksi suomalaiselle suurelle yleisölle, koko ajatus Christensenin ilmestymisestä uuteen trilogiaan tuntuu mahdottomalta – ainakaan ääni-cameota suuremmassa roolissa. Niin moni prequeleja vihaa, ja niin monen vihaan liittyy juuri Hayden Christensen -parka, etten usko Lucasfilmin haluavan viitata niihin näin osoittelevasti.

Paljon mahdollisemmalta, itse asiassa suorastaan todennäköiseltä, tuntuu Yodan, Obi-Wanin tai jopa molempien mahdollinen ilmaantuminen haamuna episodiin VIII tai IX. Näyttelijät Frank Oz ja Ewan McGregor ovat käytettävissä, ja he selvisivät suuren yleisön silmissä prequeleistakin kunniallisen tahrattomina. Voin kuvitella, että he viittaavat osuudessaan jotenkin kumppaniinsa (”terkkuja iskältä, lähti käymään auringossa”?), mutta että Anakinia ei nähdä. Vaikka minusta hänen poissaolonsa siis pitäisi kyllä selittää.

rey-finn-falcon-10-biggest-force-awakens-mysteries

”Ai kuka? Luulin että hän oli vain myytti.”

Tässä mielessä yksi edellisessä kirjoituksessa esittelemistäni Rey-teorioista saa siis arvaamatonta ulkoelokuvallista potkua. Jos Rey paljastuisi Anakinin reinkarnaatioksi, kuten jotkut ihan vakavissaan ovat spekuloineet, olisi valkokankaalla ainakin selitys Anakinin Voima-haamun puuttumiselle. Anakinin henki ei voisi käydä valaisemassa asioita Kylolle, koska se olisi uudessa kehossaan vasta matkalla kohti hetkeä, jossa pelastaa Kylon pimeältä puolelta ja johtaa jedit uuteen, tasapainoisemman opetuksen aikakauteen (kuten uskon Reyn lopulta tekevän ihan riippumatta siitä, tuodaanko Star Wars -sarjaan jälleensyntymää vai ei).

Mutta kaanonin juonen kannalta Luken ja Anakinin tai Kylon ja Anakinin välisen keskustelun puuttuminen on kyllä suuri sääli. Kirjoissa tai sarjakuvissa sitten joskus?

Star Wars -sarjakuvien suomennokset alkoivat komeasti ja loppuivat sitten

Okei, minut on aika helppo yllyttää kokoamaan listoja.

Eräässä Facebookin suomalaisista Star Wars -ryhmistä kyseltiin vähän aikaa sitten suomeksi julkaistujen Star Wars -sarjakuvien kattavan listan perään. Sellaista ei minunkaan tietääkseni missään ollut – mutta omasta hyllystäni saisin sen kyllä koottua…

Kaikki Suomessa julkaistut Star Wars -sarjakuvat mahtuvat pöydälle riviin, ja jää vielä tilaakin. (kuva: Aki Jörgensen)

Siispä tein niin. Olkaa hyvä: Kaikki suomeksi julkaistut Star Wars -sarjakuvat.

Julkaisen listan tavanomaisen blogipostauksen sijaan tässä blogissa pysyvämmin esillä pysyvänä sivuna, vaikka (valitettavasti!) listaan ei ole tietääkseni odotettavissa täydennyksiä. Vaikka Marvelin 1970-80-lukujen tuotanto ja Dark Horsen kaudenkin (1991-2014) alkuajoilta on suomennettu ihan kelvollinen sivumäärä tarinoita, edellisestä suomalaisesta Star Wars -sarjakuvajulkaisusta on tätä kirjoittaessani jo kuusi vuotta – ja jo kauan sitä ennenkin ne olivat käyneet harvinaisiksi.

Käytänkin tässä yhteydessä tilaisuuden sanoakseni sanaseni arvioiden Suomessa julkaistun Star Wars -sarjakuvasisällön laatua…

Kaiken alku: niin sanottu Rogue Onen jatko-osa -kohtaus. Ensimmäinen Star Wars -sarjakuva, ensimmäisen elokuvan sarjakuvasovitus. Suomeksi heti 1977. Huomatkaa sympaattinen väritysvirhe Vaderin hanskassa.

Semicin 1970-80-lukujen julkaisutyöstä en tohdi pahaa sanaa sanoa. Totta, tarinat julkaistiin paikoin auttamattoman väärässä järjestyksessä, ja harmin paikka, lehti lopetettiin vaikka julkaisemattomia alkuperäistarinoita olisi ollut vielä hyvinkin vuosikerran verran jäljellä, mutta ymmärtääkseni Semic toimi Suomessa tanskalaisten levittäjien varassa. Joka tapauksessa on hienoa, että klassikkoa julkaistiin Suomessa noinkin hyvin. Saan jatkuvia nostalgiasäväreitä 1980-luvun sarjisten painojäljestä ja lehden kirjepalstakin on nykyään mahtavaa luettavaa (”tulossa on vielä kolme elokuvaa siitä, mitä Lukelle myöhemmin tapahtuu, mutta nyt Tähtien sodassa aiotaan pitää muutaman vuoden tauko”).

Mitä tulee Marvelin originaalitarinoiden laatuun sinänsä, on sekin minusta paljon nykyistä mainettaan parempaa – etenkin kun ottaa huomioon, että näitä tarinoita ei todellakaan koordinoinut järkeenkäypään kaanoniin pyrkivä tarinaryhmä. Lehdessä julkaistiin useita yksittäistarinoita, jotka pärjäävät laadussa aivan nykyiselle Marvelin SW-jatkumolle (Muisto Alderaanista, vaikkapa). Originaalitrilogian elokuvien sarjakuvasovitukset ovat kaikki omalla tavallaan upeita, mitä ei todellakaan voi sanoa prequelien vastaavista. Lehden viimeisten 12 numeron pitkä juoni toisen galaksin nagai-rodun invaasiosta heijastui myöhemmin sekä New Jedi Order -kirjoihin että aivan tuoreisiinkin romaaneihin, eikä ole lainkaan sanottua, että se kalpenisi vertailussa. Tosin on suomalaisen lukijan nostalgialasien alta huomattava, että Semic onnistui ilmeisesti sattumalta väistämään muutamat Marvelin kauden legendaarisimmat kalkkunapisteet, kuten Jaxxxon-avaruuskanin ja uhups-kanonisen flashback-jakson, jossa seikkailevat Ben Kenobi, Anakin Skywalker ja Darth Vader.

Pitkä, sanaton taistelu: Luke vastaan Lumiya. Marvelin Star Warsin ansaitusti muistetuimpiin kuuluva jakso numeroista 95-96 (Suomessa 7/87).

1990-luvulla suomalaisten julkaisijoiden vainu heräsi ilahduttavasti jo hieman ennen special editioneja ja suurta huumaa. Semic uusintajulkaisi originaalitrilogian sarjakuvaversiot lehtipisteisiin vuonna 1996 ja seurasi niitä kolmeen lehteen jaettuina Dark Empiren, sen jatko-osan ja Shadows of the Empiren suomennoksilla. Omalle Star Wars -historialleni nämä osuivat hyvin herkkään kohtaan, enkä lähde vähättelemään etenkin Dark Empiren merkitystä koko fanisuhteeni vakavoitumisessa. Kappaleideni lukukerrat näkyvät sivujen alalaidan taitoksissa.

Harmi vain, että ilmeisesti myynti ei kantanut kovin pitkälle, koska Semicin julkaisut jäivät kuitenkin näihin. Myöhemmin lehtien hinnat nousivat nimittäin divareissa ainakin joksikin aikaa korkealle, sillä eihän näitä ollut vielä pitkään aikaan helppo löytää mistään englanniksikaan. Ehkä Dark Empiren kakkososan sijaan olisi kannattanut julkaista jotain terävämpää…?

Musta keisari. Dark Horsen SW-kauden avaus, koko Star Warsin 1990-luvun uuden tulemisen airuita ja tämän blogin kirjoittajalle kai ikuisesti se suurin Star Wars -sarjakuvakokemus. Suomeksi Semicin lehdissä vuonna 1996.

Pimeän uhan ensi-ilta toi sitten aivan uudenlaisen tilanteen: yhtäkkiä Star Wars olikin niin kaikkialla, että jopa tässä pohjoisessa maassa julkaistiin aiheesta kuukausittaista sarjakuvalehteä. Yhtyneiden Kuvalehtien SW-lehti oli siis luontevasti tärkeä kiinnekohta täkäläiselle faniyleisölle. Sen kirjepalstalta – jonka Lucasfilm sitten jossain vaiheessa käytännössä lakkautti vaatimalla kaikkien julkaistavien tekstien lähettämistä käännettyinä tarkistettavaksi Yhdysvaltoihin – kasvoi myös varsin suoraan se yhteisö, joka siirtyi nettiin Suomen Star Wars -fanit -keskustelufoorumille.

Mutta niin merkityksellinen kuin lehti minullekin silloin oli, on numeroiden selaamisella tänään väistämättä muistoja latistava vaikutus. Lehden painojälki on niin karmean harmaata, että epäilen jonkin kemiallisen reaktion iskeneen lehtiini, ja niin hyvätkin tarinat latistuvat. Eikä niitä hyviä ole joukossa lainkaan tarpeeksi: surullisen suuren osan lehdestä täyttävät esimerkiksi Ki-Adi Mundin tylsät seikkailut ajalta, jolloin Dark Horse ei vielä ollut keksinyt, millaisia prequel-sidonnaisia tarinoita kertoa. Niitä julkaisseesta Yhdysvaltojen Republic-lehdestä kasvoi muuten myöhemmin todella ässä tarina-alusta kloonisodat-sarjakuville, mutta siinä vaiheessa Yhtyneiden lehti oli jo lakkautettu.

Loppujen lopuksi Yhtyneet Kuvalehdet taisikin kärsiä aineisto-ongelmasta: Dark Horse -kustantamo julkaisi 1990-luvulla vain minisarjoja, ja keskittyi niissä sinänsä kunnianhimoisesti Star Wars -galaksin kartoittamattomiin kolkkiin kuten muinaishistoriaan (Tales of the Jedi, valitettavasti ei suomennettu) ja kapinaliiton hävittäjälentäjiin (Rogue Squadron, valitettavasti ei suomennettu) tai hyvin vaihtelevalla laadulla Boba Fettin ja Jabba Huttin kaltaisiin sivuhenkilöihin (valitettavasti näitä on suomennettu). Dark Horse kyllä ryhtyi aikanaan kertomaan myös elokuvien päähenkilöistä tarinoita, jotka olisivat saattaneet paremmin vastata suomalaisenkin yleisön odotuksia – mutta, jälleen, tämä tapahtui vasta, kun Yhtyneiden lehti oli jo lakkautettu.

Liitto. Poikkeuksellinen tarina, jossa kirjailija Michael A. Stackpole vei Luke Skywalkerin ja Mara Jaden naimisiin, jäi monen Yhtyneiden Kuvalehtien lehden lukijan meleen numeroista 10/00-1/01. Kyseessä oli Dark Horsen kaudella yleisestikin harvinainen ”Skywalkerien sukujuonta edistävä” tarina.

Yhtyneiden Kuvalehtien lehden lopun eli joulukuun 2002 jälkeen Suomessa ei ole julkaistu säännöllisesti Star Wars -sarjakuvaa. Epäsäännöllisesti sitä sen sijaan julkaistiin vielä kymmenen vuoden ajan: asialla oli jopa neljä kustantajaa.

Klassisen sarjakuvan suuri suomalainen kustantaja Jalava julkaisi vuosina 2003-2004 klassista Star Wars -sanomalehtisarjakuvaa. Archie Goodwinin tarinat ja Al Williamsonin taide ovat erinomaisia, edelleen aivan koko saagan expanded universen kirkkaimmistoa. Harmi, että albumeja saatiin suomeksi vain kolme.

Goodwinin ja Williamsonin Star Wars 1980-luvun alusta. Mustaa ja valkoista, kauniita naisia ja komeita avaruusaluksia, Lucasin itsensä ihaileman Flash Gordonin hengessä. Suomeksi Jalavan albumeissa 2003-04.

Egmont, entisen Semicin nielaissut pohjoismainen kustantaja, julkaisi 2003-2011 muutamia satunnaisia albumeita, kuten niitä parempia Republic-numeroita, Sithin koston kehnon sarjakuvituksen ja The Old Republic -peliin liittyviä sarjakuvia. Parempaakin materiaalia olisi ollut tällöin saatavilla. Elettiin kuitenkin yleisemminkin suomalaisen sarjakuvan lehtipistejulkaisun hiipumista – ehkä jonkun olisi pitänyt yrittää viedä Star Wars -sarjakuvat suoraan kirjakauppojen puolelle?

No, joku yrittikin: Tieto- ja lastenkirjallisuuden kustantaja Readme.fi pääsi Star Warsiin käsiksi ilmeisesti päädyttyään Bonnierin omistukseen vuonna 2008. Jostain käsittämättömästä syystä se julkaisi heti toisena SW-julkaisunaan uusinnan Egmontin kuusi vuotta aiemmin julkaisemasta Petos-albumista, joka ei todellakaan alunperinkään kuulunut Dark Horsen SW-katalogin suuruuksiin. Readmen painos oli tosin kiiltävine sivuineen Egmontin versiota parempi, mutta ei tällaiseen olisi tarvinnut suomalaisia SW-panoksia tuhlata.

Petos, Empire-alkuperäislehden avaustarina, käännettiin suomeksi vuosina 2003 ja 2009. Kerta olisi kyllä riittänyt hyvin.

Lisää uusintoja seurasi perässä. Readme.fi julkaisi neljä Dark Horsen ja Marvelin vanhoja tarinoita kokoavaa kovakantista kirjaa, jotka sinänsä kyllä paketteina toimivat kelpo sisäänheittopisteinä SW-sarjisten maailmaan, mutta jotka sisälsivät huomattavan monta Semicin tai Yhtyneiden Kuvalehtien jo suomeksi julkaisemaa tarinaa. Kovakantisista viimeinen, Varhaiset voitot, on käännös Dark Horsen Omnibus-kirjaston kokoelmasta Early Victories, ja se sisältää kiusallisesti jopa yhden pitkän tarinan verran uusintaa Readme.fin omasta edellisestä kokoelmasarjasta Luke Skywalker – galaksin viimeinen toivo. Kustantamo aikoi alunperin jatkaakin Omnibusien parissa, sillä kustannusohjelmassa oli Shadows of the Empire -kirja – joka sekin olisi siis tarkoittanut nimiosaltaan uusintaa 1990-luvun lehdet ostaneille. Edellisten kysyntä taisi kuitenkin taas jäädä liian pieneksi: sitä ei enää julkaistu.

(Se neljäs Yhtyneiden Kuvalehtien jälkeinen suomalainen SW-kustantaja oli manga-julkaisija Pauna Media Group, joka julkaisi vuonna 2007 kummallisen kaksiosaisen kuriositeetin nimeltä Star Wars Manga: Musta/Hopea, jota ei ole julkaistu koskaan edes Yhdysvalloissa.)

Readme.fin jälkeen yrittäjiä ei ole enää ilmaantunut, vaikka Star Wars kyllä sopisi hyvin esimerkiksi supersankarisarjakuvaa nykyisin julkaisevan RW-kustannuksen plakkariin. Ainakin tällä erää suomeksi julkaistu Star Wars -sarjakuvien tarjonta päättyy kutakuinkin alkuperäisjulkaisujen vuoteen 2005. Prequelien jälkeiseltä ajalta on siis suomeksi julkaistu vain muutama tarina. Eikä Marvelin nykyisestä, vuonna 2015 alkaneesta ja elokuvien kaanoniin tällä hetkellä laskettavasta jatkumosta ole siis suomennettu tarinan tarinaa.

Sodan väärällä puolella, yksi tuoreimmista suomennetuista SW-sarjakuvista, on sekin alunperin jo vuodelta 2005. Suomeksi Readme.fi:n kokoelmassa Luke Skywalker – galaksin viimeinen toivo II (2009).

Kustantamoja on silti turha syyttää. Suomen markkinat ovat vain 2000-luvulla osoittautuneet kerta toisensa jälkeen liian pieniksi Star Warsin kaltaiselle sarjakuvalle. Ylipäätään Suomen sarjakuvamarkkinat ovat pienet, vaikka yrittäjiä onneksi jatkuvasti riittääkin. Kirjaston hyllystä voitte huviksenne laskea, kuinka monet ovat ne sarjat, joiden julkaiseminen Suomessa on jäänyt kesken (monet!). Kustantamot eivät tee hyväntekeväisyyttä, vaikka kulttuuritekoja ajoittain tekevätkin.

Yhtyneiden Kuvalehtien SW-lehden lopun jälkeen ongelmaan ovat varmasti liittyneet jatkuvasti parantuneet mahdollisuudet lukea tämänkaltaista sarjakuvaa alkukielellä, joko tilaamalla kokoelmia nettikaupoista tai lukemalla lehtiä digitaalisesti. Esimerkiksi minä luen nykyisin Marvelin sarjiksia tabletilla jenkkien tahtiin – tosin maksan kyllä numeroistani kohtalaisen suolaisia hintoja niin tehdäkseni.

Mutta ehkä joku vielä jonain päivänä taas yrittää! Marvelin uusissa SW-sarjiksissa olisi kyllä hyviä tarinoita julkaistavaksi. Ja olisihan siellä takakatalogissakin vielä monia aukkoja…

The Last Jedi: Yllätyskäänteen pojan paluu

Tämä on spekulatiivinen kirjoitus Episodi VIII: The Last Jedista. Taustalla ajattelen hyvin ohuesti muutamia huhujakin, mutta teksti ei sisällä varsinaisia spoilereita.

Lähdetään tästä. Noin kuukausi sitten Japanissa julkaistiin tämä joulukuun elokuvaa promotoiva mainos:

The-Last-Jedi-Japanese-Leaflet

Englanninkielinen käännös löytyy ainakin StarWarsNewsNetin sivuilta. Mainos kertaa edellisen episodin tapahtumia (”Tarina uuden sukupolven taistelusta hyvän ja pahan välillä on alkanut Han Solon kuoleman myötä”) ja vihjaa hiukan tulevasta (”Minne Kylo Renin kunniahimo hänet kuljettaa?”).

Mutta se, mikä tässä sai internetin Star Wars -piirit kuiskuttelemaan, oli se, että mainosteksti viittaa sekä alussa että lopussa yllätyskäänteeseen. ”Järisyttävin totuus Star Warsin historiassa paljastuu pian”, sanoo mainoksen alku (rikkinäisen puhelimen kautta: minun käännökseni SWNN:n englanninnoksesta). ”Ole valmiina järisyttävään totuuteen joka ylittää aiemmat tarinat”, lupaa mainoksen loppu (sama).

Aikamoisia lupauksia! Onhan kyseessä sarja, joka sisälsi eräänkin varsin maineikkaan järisyttävän yllätyskäänteen:

vader

Liity minuun, ja hallitsemme elokuvamaailmaa yllätyskäänteenä ja yllätyskäänteen poikana!

Tietenkään tulevan episodin japanilaismainoksesta ei oikeasti voi päätellä mitään. Mikään ei takaa, että teksti olisi niin sanotusti ”lucasfilm-virallista” promomateriaalia, vaikka mainos aito onkin. Tekstin voi ainakin tässä vaiheessa surutta sivuuttaa japanilaisen levittäjän spekulaationa, jolla ei ole yhtään sen enempää totuuspohjaa kuin vaikkapa minun tai sinun Episodi VIII -odotuksillamme.

Mutta mainos tuo esiin sen käsinkosketeltavan tosiasian, että Rian Johnson tekee jatko-osaa elokuvasarjaan, jonka edellinen osa myötäili originaalitrilogian episodia, jonka jatko-osa sisälsi elokuvahistorian kuuluisimman yllätyskäänteen. Näissä oloissa on ymmärrettävää, että joku haluaa spekuloida (ja joku toinen ehkä nostattaa hypeä) uuden twistin mahdollisuudella.

Laajemmin tämä paine kietoutuu siihen suureen kysymykseen, kuinka läheltä Imperiumin vastaiskua Episodi VIII aikoo viistää. The Force Awakens lainasi ja sivusi aivan tietoisesti Uutta toivoa, mutta teki sen monien mielestä ainakin pari piirua liian tarkkaan: elokuvan pahimmat kritisoijat pitivät sitä käytännössä virtaviivaisena uusintaversiona. Edellisen ja tulevan elokuvan tekijäporukasta on toistuvasti annettu ymmärtää, että vaikka tämä valittiin tavaksi aloittaa Star Wars -elokuvat uudelleen, seuraavaksi luvassa olisi jotain aivan muuta. Näin lupasi minullekin myös Chewbaccan näyttelijä Joonas Suotamo: ”Seiskassa piti lyödä kotiin, mutta luulen, että kasissa ei pelätä ottaa riskejä”.

Mutta samaan aikaan tiedämme jo, että Episodi VIII:ssä on valtavasti parallelioita Episodi V:een. Osittain nämä johtuvat suoraan edellisten episodien yhtäläisyyksistä, mutta osa yhteyksistä on kyllä Johnsonin elokuvaan tehtyjä valintoja. Nimittäin, jo vain lähtötilanteen, kuvauksista tiedetyn ja teaserin pohjalta:

  • nuori sankari (Rey/Luke) kohtaa erakoituneen jedimestarin (Luke/Yoda) kaukaisella planeetalla
  • nuorta sankaria etsii paha soturi (Kylo/Vader), joka on tappanut nuoren sankarin isähahmon (Han/Ben)
  • galaksin tilanne on kärjistynyt avoimeksi sodaksi, jossa pahalla armeijalla on ylilyöntiasema, ja jossa hyvät joukot ovat harvalukuiset
  • luvassa on enemmän henkistä pohdintaa kuin edellisessä osassa
  • sankarit viettävät tällä kertaa suuren osan aikaa (ainakin) kahteen ryhmään jakautuneina
  • jossain vaiheessa tarinaa sankarien tie vie takapajuisilta ja eristäytyneiltä planeetoilta sivistyksen pariin (Dubrovnikin kuvauspaikka/Pilvikaupunki)
  • tarinan alussa eräs sankari tarvitsee lääketieteellistä hoitoa (Finn/Luke)
  • jossain vaiheessa tarinaa paha armeija käyttää kävelijä-maihinnousualuksia
tlj-walkers

Kaapelit. Tarvitaan kaapelit. Ja taka-ampujan käy varmasti huonosti.

On siis yleisestikin Johnsonin suuri haaste, kuinka hän tässä tilanteessa tasapainottelee. Toivoa sopii, että kaikki tämä on vain pintaa, ja sen alla meidät yllätetään monin tavoin. En nyt viittaa pelkästään juoniylläreihin, vaan siihen, että Episodi VIII lopulta olisikin kauempana Episodi V:stä kuin vaikuttaa. Usein unohtuva tosiasiahan on, että Imperiumin vastaiskusta teki rakastetuimman Star Warsin ja ”parhaat jatko-osat” -listojen kestomenestyjän lopulta se, että se ei vastannut yleisön odotuksia, vaan lähti aivan toiseen suuntaan.

Episodi V on aivan toisenlainen kuin IV: rakenteeltaan ja tunnelmaltaan. Usein sen mainitaan olevan edeltäjäänsä synkempi ja syventävän sarjaa, mutta samaan aikaan (ja kenties olennaisemmin) se on hyvin konkreettisella tasolla elokuva, jossa toiset sankarit lähinnä pakenevat koko elokuvan ajan yhden sankareista käydessä filosofisia keskusteluja nuken kanssa. Elokuva, joka päättyy kesken, jossa yksi sankareista jää pahisten armoille ja jossa tyttökin rakastuu eri poikaan kuin mitä ehkä edellisosan perusteella odotettiin. Kaikki tämä teki Imperiumin vastaiskusta yllättävän ja odottamattoman (tavalla, jota Star Wars -sarja ei valitettavasti ole samalla tasolla seurannut). Suuri käänne sankarin isän henkilöllisyydestä, joka nyt tuntuu niin ilmeiseltä mutta jota juuri kukaan ei aikanaan osannut odottaa, oli vain kirsikka tämän kakun päällä.

Ennen kaikkea tätä siis toivon Episodi VIII:lta: jotain muuta kuin osaan toivoa. Mutta puhutaan nyt kuitenkin vielä niistä juoniylläreistä…

bookshelf

Onko kirjahyllyssä juoniyllätys? Onko se Agatha Christietä?

Japanilaisista mainosjulisteista riippumatta on nimittäin todennäköistä, että Episodi VIII:ssa on jonkinlainen yllätyskäänne. Onhan siihen runsaasti aineksiakin: netti on pullollaan ketkä-ovat-Reyn-vanhemmat ja kuka-on-Snoke -spekulaatioita. En mene tällä kertaa edellisiin teorioihin kovin syvälle – tosin huomaan, että niihin pitäisi kyllä palata tässäkin blogissa taas jossain vaiheessa.

Molemmat nämä ”ykkösmysteeerit” olivat The Force Awakensissa näyttävästi esillä, ja etenkin Reyn (Daisy Ridley) arvoitusta meidän selvästi halutaankin miettivän. Siksi on hyvä huomata, että kaikkein suurimmat yllätyskäänteet tarinoissa ovat aina sellaisia, jotka kääntävät kaiken siihen asti nähdyn toiseen asentoon, koska katsoja ei osaa odottaa käännettä ollenkaan. Näin toimivat esimerkiksi Imperiumin vastaiskun paljastus, Fight Clubin päähenkilöllisyys, Psychon koko alkupuolen katsojaa huijaava rikossaalisjuoni tai kevyemmän tason tuoreena esimerkkinä The Handmaidenin ainakin minua hymyilyttänyt käänne, josta en elokuvan tuoreuden vuoksi sano yhtään enempää. Jos Episodi VIII sisältäisi kohtauksen, jossa Reyn vanhemmat paljastuisivat joksikin vanhoista tutuistamme, tai jossa Snoke kertoisi käyttäneensä aiemmin jotakin tuttua nimeä, tämä ei tulisi puskista. On vaikea keksiä, keitä SW-hahmoja ei olisi veikkailtu näihin rooleihin (parhaita molempiin).

rey-forceback

Mutta jos minä en ole kukaan, miksi näen vr-demoja koskiessani valomiekkaan?

Tätä ajatuskulkua voi halutessaan jatkaa siihen, millaiset mahdollisuudet Reyllä enää edes ovat paljastua Skywalkeriksi, mutta en tosiaan mene tällä kertaa niihin sen enempää. Haluan vain huomauttaa, että The Force Awakens tarjoaa jo oman vastauksensa Reyn henkilöllisyyteen – hän on vanhempiensa hylkäämä orpo – ja omalla tavallaan houkuttelevan rohkeaa olisi, jos muuta ratkaisua ei olisikaan. Ja että se joulukuun elokuvan todennäköisesti sisältämä yllärikäänne olisi…yllättävämpi.

Mikä se sitten voisi olla? Tässä muutamia epämääräisesti pyöriteltyjä vaihtoehtoja.

Snoken (Andy Serkis) henkilöllisyyteen voisi liittyä yllätys, joka ei suoraan tiivisty muotoon ”Hän onkin hän!” Ehkä Snoke on kuin onkin täysin uusi hahmo, mutta hänen taustansa on se yllätys. Uusissa Star Wars -kirjoissa on kerrottu Imperiumin rippeiden vetäytyneen galaksin ulkoreunoille muotoutumaan First Orderiksi: ehkä ne herättivät sieltä jotain, joka nyt vain naamioituu fasistisen armeijan johtajaksi? Snokessa on paljon muinaisen pahan troopin piirteitä: voisiko tästä kiepauttaa yllätyskäänteen, joka esimerkiksi kytkeytyisi Voiman alkuperään?

Tai, mitä tulee nimenomaan Voimaan: Entä jos Luke Skywalkerin (Mark Hamill) todellinen syy haluta lopettaa jedit olisikin elokuvan suuri paljastus? Voima voisi esimerkiksi paljastua jollain tavalla alkuperältään pahaksi tai peruuttamattomasti kieroutuneeksi tavalla, jonka voisi kytkeä sekä ennustukseen Voiman tasapainosta että Lucasin rakastettuihin (kröhöm) midikloriaaneihin. Samalla tässä voisi hyödyntää yllärikäänteiden alityyppiä ”näyttelijän yllättävä paluu”: sekä Yodan että Anakinin Voima-haamujen paluulle olisi juonelliset perusteet. Ainakin minä laskisin Hayden Christensenin käyttämisen jo sinänsä Imperiumin vastaiskun esikuvan arvoiseksi rohkeaksi yleisön odotusten uhmaamiseksi…

Kuolema, joka varmaankin korjaa satoa tässäkin episodissa, voisi iskea odottamattomaan tahoon. Luken kuolemasta episodissa VIII lyötäneen varmasti jo vetoa jossakin. Onhan kyse vanhasta mestarista sukupolvien sarjassa, jonka viimeisessä osassa lopullisina sankareina pitäisi siis loistaa nimenomaan uuden sukupolven. Leian kuolemaakin osaavat monet, sattuneesta syystä, odottaa. Viimeksi Han Solon kuolema tuskin oikeasti yllätti kovin monta katsojaa, vaikka koskettikin useimpia. Kenen kuolema siis yllättäisi? Ainakin kenen tahansa uudesta sukupolvesta: Reyn, Finnin tai Poen. Miksei Chewbaccankin, vaikuttaahan prequeleissakin esiintynyt 200+-vuotias wookiee tavallaan droidien kaltaiselta ”ikuiselta tapahtumien tallentajalta” (vaikka vanhassa expanded universessa hahmo kyllä jo kerran tapettiinkin).

han-solo-death

Hemmetti, arvasin!

Tai voisiko Luken kuolemaan – sikäli siis, jos se tapahtuu jo seuraavassa episodissa – liittyä yllätys, vaikka itse kuolema ei sitä ainakaan kaikille olisi? Olisiko sellainen esimerkiksi, jos Luke ei kuolisikaan sankarillisesti? Ainakin sellainen olisi Luken kääntyminen pahaksi ennen kuolemaansa… (En löisi vetoa sen enkä tämänkään puolesta, mutta huomautan: silkkoja shokkiarvoja arvioiden Reyn kääntyminen pimeälle puolelle olisi monin verroin hurjempi veto kuin hänen paljastumisensa Skywalkeriksi.)

Ja olisi kai eräänlainen yllätys sekin, jos toinenkin uuden trilogian episodi päättyisi ilman romanssia päähenkilöiden välillä.

Kaikkein mieluummin näkisin elokuvassa niin sanotusti rakenteellisen yllätyksen, joka mullistaisi käsityksemme koko uudesta trilogiasta. Sellaisen voisi luoda esimerkiksi käännyttämällä Kyloa kohti valoa jo tässä episodissa sen sijaan, että se olisi monien odotusten mukaisesti trilogian lopun maali. Olisin tyytyväinen, jos episodi VIII alkaisi niin Imperiumin vastaiskua mukailevana kuin nyt vaikuttaa, mutta liuskahtaisi sitten tällaisesta määritelmästä jossain kohtaa elokuvaa kuin saippua kädestä. Ja että elokuvan päättyessä katsoja jäisi tilaan, jossa viimeisessä episodissa voisi olla luvassa aivan mitä tahansa. Kuten Imperiumin vastaisku aikanaan, siis, itse asiassa.

empire-end

Tämäkin kohtaus sisältää tavallaan yllätyksen: elokuva loppuu, vaikka moni asia on vielä väärin.

Kaikesta tästä pääsen yhteen loppupäätelmään: vaikka tosiaan odotankin joulukuulle juoniylläriä, ja vaikka toivon hartaasti yllättyväni teatterissa monellakin tapaa, en toivo enkä usko elokuvaa markkinoitavan ”yllärielokuvana” Japanin ulkopuolella. Yllätyskäänteen petaaminen vihjauksin – siis nykyisiä Rey/Snoke-vihjeitä painavammin vihjauksin – tuntuu katastrofaaliselta. Tulos olisi väistämätön pettymys. Kuinka mikään voisi ylittää Vader-on-Luken-isä -käänteen? Miksi pitäisi?

Sen sijaan toivon ja uskon oppia otettavan eräästä The Force Awakensin taitavimmista yksityiskohdista. Kylo Renin henkilöllisyys nimittäin oli jo eräänlainen twist, sillä markkinoinnissahan sitä ei vielä paljastettu. Totuutta ei kuitenkaan jätetty paljastettavaksi elokuvan loppupuolella dramaattisin selittävin repliikein, eikä sitä edes alleviivattu John Williamsin torvilla. Hahmo sai astella valkokankaalle omana pelottavan arvaamattomana itsenään, ja jonkin aikaa myöhemmin hänen taustansa vain ladottiin eteemme kylmänä tosiasiana: ”Droidi on Millennium Falconissa, isäsi käsissä.”

Hienovaraista. Vaikuttavaa. Esimerkillistä.