Koska nörttitapahtumien jättibrändi Comic Con järjestetään tänä viikonloppuna ensimmäistä kertaa Suomessa, kävin minäkin toki Comic Conissa.
Kohde oli siis Tampereen messukeskus ja matkani perjantain päiväreissu. Kiinnostukseni liittyi nimenomaan tapahtuman nimen ytimeen eli sarjakuvataiteeseen: nimekkäimmät näyttelijätähdet olivat ylipäätään paikalla vasta lauantaina. Aivan ensisijaisin kohteeni oli tavata ankkataiteilija Don Rosa ja saada häneltä nimikirjoitus järkälemäiseen Roope Ankan elämä ja teot -kirjan deluxe-painokseen (paino 5,5 kiloa), mutta muutakin näin ja muitakin signeerauksia sarjakuviin sain, sillä olihan paikalla myös muutama kaukaisen galaksin kävijä. Tämän hiljaiseloa viettäneen blogin aiheen muistaen kirjoitan siis nyt heistä.
Howard Chaykin (s. 1950) on amerikkalaisen sarjakuvan oman tiensä kulkijoita. Toki hänkin on urallaan kuvittanut osansa DC:n ja Marvelin väkivahvojen viittasankareiden seikkailuista, mutta varsinaisen sydänverensä hän on vuodattanut omiin, usein poliittisiin ja kantaaottaviin sarjakuviinsa (mm. American Flagg ja Time2), jotka hän on myös kirjoittanut itse. Chaykinin tyyli on sellaista ns. taiteellisempaa lajia, jossa hahmotteluvaiheen viivat usein näkyvät vielä lopputuloksessakin. Vielä 1980-luvulla hänen jälkensä ei ollut poikkeuksellista amerikkalaisessa sarjakuvalehdistössä, mutta tämän päivän silmiin hänen tyylinsä voi näyttää vaikeasti lähestyttävältä – ainakin verrattuna valtavirtasarjakuvassa sen nykyisin liki täysin syrjäyttäneeseen kiillotetumpaan kuvitustapaan. Chaykinin otteet voivat helposti tuoda mieleen vaikkapa Frank Millerin 1980-luvun tuotannon.
Mutta halusi Chaykin sitä tai ei – ja ei, hän ei tosiaankaan haluaisi – minä ja monet muut yhdistämme hänen nimensä ensimmäisenä erääseen työhön, jonka hän teki pelkkänä palkkatyöläisenä 1970-luvulla: siihen, että hän kuvitti Roy Thomasin kirjoittamat kymmenen aivan ensimmäistä numeroa Marvelin Star Wars -lehteä, jotka julkaistiin 1977-78. Noista kymmenestä numerosta kuusi ensimmäistä muodostavat alkuperäisen leffan ensimmäisen sarjisadaptaation, ja täten ne on julkaistu Suomessakin jopa kahteen kertaan (1978 ja 1996). Neljässä jälkimmäisessä puolestaan esiintyy muun muassa fandomin ironisesti rakastama Jaxxon-avaruusjänis. Aikanaan noilla sarjakuvilla oli merkittävä rooli Star Warsin ilosanoman levittämisessä ja etenkin sen kotikertaamisessa: sarjakuvat saattoi toki lukea monta kertaa useammin kuin käydä elokuvissa, ja sekä 1970-luvun Amerikassa että 1990-luvun Suomessa Star Wars -sarjakuvalehtiäkin oli olemassa vasta alkuraapaisu verrattuna siihen, millainen niiden tarjonta on tänään.
”Olen tunnetuin työstä jonka tein parikymppisenä, ja se työ on minulle nolo ja häpeällinen”, Chaykin sanoi Tampereella sarjakuvantekijöiden paneelissa, uskoakseni tässäkin viitaten juuri Star Warsiin. Hän kertoi paneelissa olevansa sen sijaan eniten ylpeä omilla ehdoillaan tekemistään omista teoksistaan, ja vastasi yleisökysymykseen parhaasta kirjoittaja-yhteistyökumppanistaan mikrofoninpudotus-henkisellä tokaisulla ”I am my favourite writer”.
Chaykin on ylipäätään kulmikas ja jopa kärttyisä keskustelija (”We’re all fucked, and not in a good way”, hän julisti Tampereella livepiirroslavalla viitaten tekoälyyn – useaan kertaan lausetta mikrofoniin toistaen). Vaikka kummassakaan julkisessa esiintymisessään Chaykin ei perjantaina maininnut sanoja ”Star Wars”, kävi siis hyvin selväksi, että nuo hänen kymmenen 1970-luvulla piirtämäänsä numeroa ovat hänelle henkilökohtaisesti merkityksettömiä sekä taiteellisena saavutuksena että kulttuurisena ilmiönä.
Minä olin jotenkuten etukäteenkin kärryillä siitä, että Star Wars oli Chaykinille ”pelkkä duuni”, mutta halusin silti kysyä häneltä, löysikö hän piirtäjänä kaukaisen galaksin tarinoiden kuvastosta – siis muun muassa minun rakastamistani avaruusaluksista, planeetoista ja otuksista – mitään itseään kuvittajana kiinnostavaa.
Tähän keskusteluun Chaykin ei kuitenkaan lähtenyt lainkaan. ”Jos olisin tiennyt, kuinka suuri tästä tulisi, voisi kuvitella, että olisin tehnyt parempaa jälkeä sen kanssa”, hän sanoi minulle hakiessani häneltä signeerausta – tietenkin juuri Marvelin varhaisten Star Wars -sarjakuvien kokoelmaan. ”Odotin 1900-luvun jälkipuoliskolla nousevan suuren sekulaarisen uskonnon, mutta odotin sen nousevan Elvis Presleyn ympärille”, hän julisti (epäilemättä vakiovastaus, jonka hän lienee kehittänyt jo vuosia sitten).
Kuvaavaa on sekin, että Chaykin (ainoana Tampereella paikalla olleista sarjakuvantekijöistä) pyysi nimmaristaan rahaa, hinnoittelunaan 10 dollaria muihin ja 15 Star Warsiin, ”because I hate it so much”. Vastasin toki hänelle ystävällisesti hänen olevan täysin oikeutettu mielipiteeseensä.
Chaykinin lisäksi Tampereella oli paikalla Star Wars -kuvittaja franchisen elinkaaren toisesta päästä. Phil Noto lienee parikymmentä vuotta Chaykinia nuorempi, ja hänet tunnetaan Star Wars -tarinoiden lisäksi muun muassa Black Widown ja useampien X-Men-nimikkeiden piirtäjänä. Noto on piirtänyt myös paljon ”uuden ajan” Star Warsia: Chewbacca-minisarja (2015), Poe Dameron -lehti (2016-18) ja niin edelleen.
Notolla on tunnistettava oma tyyli, joka ei kuulu omiin suurimpiin suosikkeihini, mutta jota arvostan mielelläni, vaikkapa jo vain siksi että niin monet muut näiden tarinoiden nykykuvittajat eivät helposti jää mieleen.
Esitin Notolle samankaltaisen kysymyksen kuin Chaykinillekin. Koska minun Star Wars -faniudessani on niin paljon kyse tarinoiden taustalla olevasta maailmasta (jopa enemmän kuin niistä varsinaisista tarinoista), halusin tietää, oliko Star Wars -tarinoissa jotain sellaista, jota Noto erityisen mielellään kuvittaa.
Vastaus ei ollut ehkä ilmeisin, mutta kiinnostava toki – tosin saattaa olla, että Noto ajatteli vastatessaan minun tarkoittaneen erityisesti sitä, mikä oli mieluista hänen kuvittaessaan juuri kädessäni ollutta nimmaroitavaa kirjaa, joka oli Greg Pakin kauden viimeiset Star Wars -lehdet kokoava albumi nimeltä Rogues and Rebels (2019), ja joka sijoittuu aikaan juuri ennen Imperiumin vastaiskua.
Noto kertoi nimittäin pitäneensä erityisesti Leian ja Hanin vaatteiden kuvittamisesta ja kuvittelemisesta, eli siitä, kuinka hän sai luoda uusia asukokonaisuuksia näille tunnetuille hahmoille. ”Välillä näiden kanssa ei ole tarpeeksi aikaa, joka näkyy esimerkiksi sisäkohtauksien taustoissa, mutta tämän kanssa sitä oli vähän enemmän”, Noto sanoi ilmiselvästi juuri tähän albumiin viitaten. Hän sanoi myös pitävänsä tästä Star Warsin aikakaudesta, Imperiumia edeltävästä ajasta siis.
Noto kertoi vielä nähneensä ensimmäisen Star Warsinsa kuusivuotiaana ja sanoi siksikin piirtävänsä edelleen mielellään noita tarinoita. Mutta vaikka hän käytti amerikkalaisittain sanaa ”love”, saattaa olla, että sanat voi nähdä pikemminkin työstä tykkäämisen kuin intohimontäyteisenä rakkauden merkityksissä. Noto ei kirjoita tarinoitaan itse, enkä ihmettelisi, jos vaikkapa Natasha Romanoffin akrobaattiset toimintakohtaukset olisivatkin hänelle avaruusaluksia mieluisampaa kuvitettavaa.
Kukaties Tampereen taiteilijoiden paneelikeskustelu jopa pieneltä osaltaan sysäsi Notoa johonkin suuntaan, sillä kun paneelissa oli ensin pitkään puhuttu kirjoittajien ja kuvittajien välisen yhteistyön vaikeuksista ja hienouksista ja siitä, kuinka lopulta monet kaikkein parhaat sarjakuvat ovat yhden ihmisen toteuttamia teoksia, ja eräs yleisöstä tämän jälkeen kysyi tekijöiltä ”unelmaa, jota ette ole vielä saavuttaneet”, Noto sanoi sisukkaasti haluavansa vielä jonain päivänä julkaista itse kirjoittamansa ja kuvittamansa tarinan. Hyvä hyvä, tee se!
Tosiasia tietysti onkin, että Star Wars -sarjakuvataiteilijat ovat lähes koko franchisen sarjakuvitetun historian olleet ”töissä”. Vahvin todellinen poikkeus tähän on Cam Kennedyn kuvittama ja Tom Veitchin kirjoittama Dark Empire (1991), jonka tekijät oikeastaan kannattaakin mainita tuossa järjestyksessä ja joka ehdottomasti oli nimenomaan tekijäkaksikon yhteinen auteur-projekti. Mutta se tehtiinkin yksittäisenä teoksena aikana, jona Star Wars -sarjakuvia ei julkaistu kuukausittain kuten niitä julkaistiin vuosina 1977-86 ja uudelleen 1990-loppupuolelta alkaen, lopulta yhä useampina rinnakkain säännöllisesti ilmestyvinä lehtinä.
Olen lukenut vuosikymmenten aikana hävyttömän määrän Star Wars -sarjakuvia, ja voin vakuuttaa, että niitä ovat kaikkina aikoina kuvittaneet (harvakseltaan) taitavat, omaleimaiset taiteilijat että (useammin) persoonattomat ja tyyliltään täysin unohdettavat kuvittajat. Suurista nimistä voisin heittää tähän mennessä mainitsemattomien lisäksi vaikkapa Archie Goodwin, Cynthia Martin, Robert Teranishi, Carlos D’anda, Alex Maleev ja Emilio Laiso. Olen myös sitä mieltä, että erityisesti nykykaudella (siis Disneyn omistaessa Star Warsin ja Marvelin hallitessa Star Wars -sarjakuvalisenssiä) tuotetussa materiaalissa kirjoittajiksi on valittu vahvemmin omaleimaisia ääniä kuin kuvittajiksi. Tarkoitan nimenomaan ”valittu”, enkä sano tätä siinä muodossa, että kirjoittajille olisi sallittu suurempia vapauksia, koska en usko tästä olevan kyse: Marvelin tallissa varmasti sekä kirjoittajat että etenkin kuvittajat aivan varmasti valitaan juuri tyylit ja tekemisen tavat tietäen.
Mutta luulen, että se, miltä nykyinen Star Wars -sarjakuva näyttää, kertoo lopulta enemmän siitä miltä amerikkalainen valtavirtasarjakuva näyttää kuin erityisesti nimenomaan Star Warsista. Ja kuten sanottua: edelleenkin se onneksi näyttää paikoin minunkin makuuni mukavalta.
No, sanonko nyt kuitenkin vielä jotain siitä Don Rosastakin? Sanon.
Siinä missä Marvelin ja DC:n sarjakuvien tekijöiden luona lienee tungosta Yhdysvalloissa, Suomessa neljän tunnin (!) jono luikerteli heidän vieressään eläkeläis-ankkataitelija Don Rosan nimmarointipistettä kohti. Vuosina 1987-2006 Ankka-tarinoita piirtänyt kentuckylainen Rosa on nykyisin eläkeläinen, joka ei ole henkilökohtaisesti hyötynyt pennin latia siitä, että hänen tarinansa ovat supersuosittuja eräissä Euroopan maissa ja aivan erityisesti Suomessa – hän kun kirjoitti ja piirsi tarinansa kertakorvauksilla Disneyn lisensseillä sarjakuvia tuottaneille yhtiöille. Disneyn lisensseistä vastaava yksikkö – sarjakuvataidetta ymmärtämätön ja siitä välittämätön – kiitti viime vuonna Rosaa palveluksistaan lyömällä sensuurin leiman kahteen tarinaan, joissa esiintyy Carl Barksin 1940-luvulla luoma zombihahmo, ja täten esti Suomessa liki kansallisesti rakastetun Roope Ankan elämä ja teot -tarinakokonaisuuden julkaisemisen jatkossa kokonaisena.
En usko tällaisten typerien sensuuripäätösten olevan maailmassa pysyviä – esimerkiksi juuri Barksin tarinoitakin on sensuroitu aiempina vuosikymmeninä ja vapautettu sensuurista myöhempinä – mutta tällä hetkellä se epäilemättä on voimassa, ja se on niin suuri synti ja häpeä, etteivät sanani riitä. (Jos puhuvien ankkojen maailmassa esiintyvässä zombissa todella oli tarpeen nähdä kulttuurinen ongelma, asian olisi voinut ratkaista jonkinlaisella albumin kanteen painettavalla tekstiplanssilla ”aikanaan kirjoitetuista tarinoista jotka eivät välttämättä edusta yhtiön nykyisiä mielipiteitä”, kuten elokuvien maailmassa Tuulen viemään kaltaisia tapauksia on varustettu. Mutta sellaista ei liene harkittukaan lähinnä siksi, että julkaisukiellon leiman lyönyt taho ei ollenkaan ymmärrä Roope Ankan elämäkerran olevan teoskokonaisuutena merkitykseltään jotain aivan muuta kuin olisi esimerkiksi jokin yksittäinen kolmekymmentä vuotta sitten Aku Ankka -lehdessä julkaistu tarina – siis liki mikä tahansa muu tai liki kenen tahansa muun tekemä.)
En tiedä ottiko moni Rosan luo jonottanut taiteilijan kanssa puheeksi sensuuripäätöksen, minä en ainakaan ottanut, mutta en ihmettelisi, vaikka sekin olisi vain lisännyt suomalaisten fanien intoa saapua tapaamaan häntä. Rosa on Suomessa sarjakuvantekijäksi käytännössä rokkitähden asemassa, mutta silti hän ei pyydä nimikirjoituksistaan rahaa. Toki hän myy esiintymisissään printtejä ja kirjoja, mutta kotoa tuotuihin teoksiin hän piirtää nimmarit ilmaiseksi. Voi toki olla, että joku neljä tuntia odottanut olisi voinut mieluummin jotain nimmarista maksaakin, jos se olisi jonoa lyhentänyt, mutta vielä sitäkin arvostettavampaa (vaikka jonoa hidastavaa) on se, että Rosa ei todellakaan tyydy vain vetäisemään nimeään nopeasti mahdollisimman monen fanin kirjoihin, vaan tuntuu haluavan aidosti kohdata jokaisen häntä katsomaan tulleen ihmisen.
Minun voittava strategiani oli suunnata Rosan pisteelle välittömästi Tampereen messukeskuksen jonojen avauduttua, jonka jälkeen pääsin suorastaan lyhyesti keskustelemaan hänen kanssaan samalla kun hän nimmaroi Roope-järkäleeni ja Rosan pisteeltä ostamani huikean Tardis-printin. Kerroin Rosalle olleeni kuusivuotias ja oppineeni juuri lukemaan vuonna 1990, kun hänen tarinoitaan alettiin julkaista Suomessa, ja saaneeni täten tutustua täten sekä Barksin klassikoihin että hänen teoksiinsa rinta rinnan (”thank you for mentioning Barks”, Rosa sanoi). Lisäksi kerroin juuri hänen tarinoillaan olleen perustava merkitys minulle siinä, kuinka syvästi tunteellisten tarinoiden kertomiseen ymmärsin sarjakuvan mediana kykenevän. Tästä mainitsin varhaisina esimerkkeinä tarinat Lumikenttien kimallus ja Windigojen mailla.
Aivan samoihin syvyyksiin Star Wars -sarjakuvat ovat tuskin montaa kertaa yli 45 vuoden aikana kyenneetkään, mutta se ei ole reilu vertailu kenellekään.
Tähtien jatkosota 
