Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 3: ”Netin syövereistä huudettiin megafoneilla, että katsokaa, tässäkin on tämmöistä tasa-arvojuttua”

Kirjoitin jo Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirjasta Joonaksen Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) kahden blogimerkinnän verran: ensimmäisessä käsittelin lähinnä Joonaksen tulkintaa Chewbaccasta ja toisessa Joonaksen muistoja kollegoistaan.

Tämä kolmas (ja viimeinen) merkintä keskittyy elokuvien vastaanottoon ja paljastaa, mitä Joonas Suotamo ajatteli, kun The Last Jedi ja The Rise of Skywalker päätyivät netissä ryöpytyksen kohteiksi ja kun Solo floppasi lippuluukulla. Kuten edellisissäkin kirjoituksissa, tässäkin mukana on kirjan kertoman lisäksi sitaatteja Joonakselta minun haastattelustani Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun.

Joonas Suotamo ja Chewbaccan työpaikka. Kirjan kuvitusta.

Heitän tähän alkuun heti yhden sitaatin. Kysyin Joonas Suotamolta, mitä hän vastaa kritiikkiin siitä, että Star Wars -elokuvat olisivat pelkästään laskelmoitua viihdeteollisuutta.

”On aika kyynistä sanoa niin. Nämä ovat kuitenkin rakastettuja elokuvia”, Suotamo aloitti vastauksensa. Hetken kuluttua hän toisaalta pyöritteli asiaa myös näin: ”On kylmä fakta, että elämme maailmassa, jossa päätöksiä tehdään siltä pohjalta, miten rahavirtoja niistä aiheutuu”.

Pitemmän vastauksen voi tiivistää näin: Suotamo ei allekirjoita, että Star Wars -elokuvia tehtäisiin vain rahankiilto silmissä, mutta ei kiistä, etteikö niitä tehtäisi myös rahantekoa tavoitellen. Josta minun olikin kysyttävä jatkokysymys: Vaikuttaako rahantavoittelu sitten Suotamon mielestä elokuvien sisältöön?

”Jos sitä vaikutusta lähtee elokuvista etsimään, menee tarinasta ilo. Alkuperäiset Star Wars -elokuvat oli lähtökohtaisesti tehty lapsille. Siellä on sinisilmäistä seikkailijaa ajamassa avaruusaluksilla, ja ne ovat hyvä tarina, johon minä ainakin itse uppoudun. Jos mitä tahansa leffaa alkaa suurennuslasilla katsomaan, kyllä se illuusio alkaa rakoilemaan”, Suotamo sanoo ja jatkaa: ”Elokuvia katsoessa kriittinen tarkastelija on heitettävä hetkeksi hyllylle ja nautittava tarinasta. Negatiivisilla Youtube-videoilla ja otsikoilla saa kuitenkin huomiota, koska on jotenkin helpompaa asettua jonkin asian yläpuolelle kuin tunnustaa, mikä siinä oli hyvää.”

Tämä on viisas ja sattuva vastakommentti, jopa omakohtaisesti. En koe kirjoittavani esimerkiksi tässä blogissa asioista tarkoituksella negatiivisen kautta, mutta tiedostan oikein hyvin, kuinka houkuttelevaa ja siten ”helppoa” tosiaan on puhua elokuvista niiden huonojen eikä niiden hyvien puolien kautta. Kuinka helposti vaikkapa kahvipöytäkeskustelut elokuvista tiivistyvät siihen, minkä yksityiskohdan vuoksi kukakin keskustelijoista ei pitänyt käsiteltävää elokuvaa aivan täydellisenä, vaikka sen sijaan voisi hyvin puhua myös elokuvien onnistumisista! Tämän blogin kirjoittajan biossa on vuosia lukenut, että olen ”sitkeästi sitä mieltä, että myös prequel-trilogiassa on paljon hyvää, aivan kuten alkuperäisessä trilogiassa on paljon sietämätöntä”, mutta jää lukijan tuomittavaksi, olenko oikeasti onnistunut elämään tämän asenteen mukaan.

Joka tapauksessa: Joonas Suotamon edellä lainatulla sitaatilla on kaikupohjaa seuraavassa.

Joonas Suotamo (tai Peter Mayhew) ja Harrison Ford elokuvassa The Force Awakens (2015).

The Force Awakens otettiin vastaan juhlien, vaikka joitakin harmittikin, kuinka läheisesti se toisti alkuperäisen Star Wars -elokuvan juonta. Joka tapauksessa yleinen fanien, satunnaisempien katsojien ja kriitikoiden tulkinta oli, että ohjaaja JJ Abrams ja kumppanit olivat onnistuneet: Star Wars oli palannut, uudelle ajalle ja uudelle sukupolvelle, ja samalla riittävästi entistä tunnelmaa säilyttäen. Näin ajatteli Joonas Suotamokin, joka erikseen korosti ylpeyttään siitä, että episodi VII ei ollut ajalleen tyypillinen synkistely, vaan vanhanaikainen, tunteisiin vetoava tarina.

(Aika moni katsoja taisi myös verrata TFA:ta prequeleihin ja todeta, että edellä mainituilla mittareilla TFA onnistui esiosia paremmin. Tätä vertailua ei esitä Joonas Suotamo kirjassaan.)

The Last Jedi oli joka tapauksessa erilainen. Paitsi että se oli tunnelmaltaan synkempi, se teki paikoin jopa rohkeaa pesäeroa originaalitrilogiasta tuttuihin teemoihin. Näin muutamia vuosia myöhemmin on selvää, että TLJ jakoi mielipiteet pahemmin kuin yksikään toinen Star Wars -elokuva: toiset suitsuttivat näkemäänsä jopa mestariteokseksi, mutta toisissa elokuva aiheutti vähintään yhtä suurta inhoa kuin prequelit omana aikanaan. Minusta näin jälkikäteen voi silti jopa objektiivisesti sanoa, että TLJ:n oli joka tapauksessa pakko viedä tarinaa jollain tavalla räväkämpään suuntaan turvallisen sulavan TFA:n jälkeen. Kun haastattelin Joonas Suotamoa ensimmäisen kerran, TLJ oli jo kuvattu mutta minä en ollut sitä nähnyt, ja jo silloin Suotamo sanoi tulossa olevan ”erilaisen tarinan, jossa ei ole pelätty ottaa riskejä”.

Joonas Suotamo elokuvassa The Last Jedi (2017).

Kirjassa Suotamo kertoo, että juuri noin hän itse ajatteli lukiessaan TLJ:n käsikirjoituksen: että vau, nyt tulossa on todellakin jotain aivan erilaista. Sen lisäksi Suotamo kertoo samalla ajatelleensa, että ”nyt klassista tarinaa ja koko saagan henkeä kieputellaan niin paljon, että moni pitkäaikainen fani saattaa suuttua”. Ja näinhän sitten lopulta kävikin.

Suotamo itse kuitenkin suli Johnsonin ratkaisuille jo samana päivänä. Hän kertoo kirjassa ymmärtäneensä, ettei ole olemassa Star Warsin ”pyhiä opinkappaleita”, vaan että uudistuminen on tärkeämpää kuin menneisyyden palvonta. Juuri tämä onkin myös The Last Jedin ydinviesti sekä tarinan sisällä että elokuvakerronnan tasolla. TLJ:n käsikirjoituksessa Suotamolle vaikein sulatettava yksityiskohta olikin hänen oman hahmonsa Chewbaccan harmittavan pieni rooli – mutta se ei taida liittyä keskeisesti elokuvan yleisövastaanottoon.)

Mark Hamill sanoi elokuvan julkaisemisen yhteydessä antamissaan haastatteluissa olleensa eri mieltä Johnsonin tulkinnasta hänen hahmostaan eli Luke Skywalkerista. Erityisesti Hamill päästi vettä TLJ-vihan myllyyn sammakollaan siitä, kuinka hän olisi ratkaissut ongelman näyttelemällä välillä mielessään aivan eri hahmoa, ”Jake Skywalkeria”. Suotamo huomauttaa kirjassaan, että mistään tällaisesta ei näkynyt Irlannin kuvauksissa mitään merkkejä. Hamill oli ollut kuvauksissa mainiolla tuulella, toimien porukan isällisenä ja itseoikeutettuna johtajana. Varsinaista elokuvaa kuvattaessa Hamill oli Suotamon nähden puuttunut vain nyansseihin, eikä mitään ohjaajan ja näyttelijän välistä kiistaa Luken hahmon luonteesta siis rönsyillyt ainakaan muun ryhmän silmiin.

(Minä en tietysti voi väittää tietäväni Suotamonkaan vertaa siitä, mitä Mark Hamill asioista oikeasti ajattelee, mutta en ole voinut olla ajattelematta, että Hamillin mielipiteisiin jatko-osatrilogiasta on voinut vaikuttaa paljonkin roolin sisällön sijaan sen silkka koko: George Lucasin visioissa hän olisi ilmeisesti saanut ison roolin kaikista kolmesta elokuvasta, mutta tässä toteutetussa tarinassa hän oli kunnolla mukana vain tässä keskimmäisessä. On hyvin inhimillistä, että tottakai Hamill olisi näyttelijänä halunnut palata suurimpaan rooliinsa pitemmäksi aikaa ja luonnollisesti hänestä olisi ollut mukavaa saada tulkittavakseen esimerkiksi useampia sankarillisia toimintakohtauksia.)

Joonas Suotamo ja ohjaaja Rian Johnson The Last Jediä tekemässä.

Valmiissa The Last Jedissä ”paperilla vähän eriskummallisilta näyttäneet” palaset loksahtivat Joonas Suotamon mielestä ”täydellisesti paikoilleen”. Hänen ja muiden tekijöiden olikin ensin helppo hymyillä leffan äärellä, kun sitä esimerkiksi kritiikeissä yleisesti kehuttiin.

Hymy hyytyi, kun osa fanikunnasta tosiaan suuttui. Ja ei kai siinä vielä mitään, että osa katsojista ei tykännyt – siinähän ei ollut mitään uutta vaikkapa prequelien vastaanottoa muistellen – mutta kun elokuvaa ja sen tekijöitä vastaan hyökättiin suorastaan agressiivisesti. Pahimman iskun joutuivat vastaanottamaan kirjoittaja-ohjaaja Johnson ja elokuvassa vilpitöntä uskoa parempaan tulevaisuuteen edustanutta Rose Ticoa näytellyt Kelly Marie Tran, johon kohdistuneessa hyökkäyksen osassa oli vielä mukana rasismia ja naisvihaakin. Erityisesti Tranin kohtelu netissä oli Suotamosta kauhistuttavaa – jotain aivan muuta kuin se, että katsoja vain sivistyneesti toteaisi, ettei tykännyt näkemästään elokuvasta, sen näyttelijäsuorituksista, juonesta tai ohjauksesta.

Joonas Suotamo kytkee kirjassaan TLJ:n saaman vihapalautteen laajempiin ilmiöihin. Hänen mielestään se oli osa sitä vihan ja populismin aaltoa, johon liittyvät Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi ja äärioikeistoliikkeiden paluu politiikkaan. Suotamon mukaan nämä tahot näkivät The Last Jedin ”toiveikkaan, lapsenuskoisen sanoman maailman muuttamisesta Social Justice Warrior -henkisenä poseeraamisena ja alkuperäisen Star Warsin osoituksena vanhan ajan machomaailmasta, jossa arvot olivat vielä kunnollisia ja maailma selkeä”. Hän vielä jatkaa tätä ajatusta aivan oikealla huomiolla siitä, että mitä nämä tahot ajattelivatkaan uusista elokuvista, he olivat joka tapauksessa väärässä tulkinnassaan originaalitrilogiasta: George Lucas vastusti Vietnamin sotaa ja Richard Nixonin tapaa tehdä kovanyrkkistä politiikkaa, kirjoitti lapsille suunnatun avaruussadun vastalauseeksi aikansa ilmiöille ja vieläpä sijoitti sen ytimeen viestejä rakkauden ja tarinankerronnan voimasta. Mutta TLJ:n vihapalautteen antajat näkivät vanhatkin Star Warsit haluamiensa silmälasien läpi.

”Netin syövereistä huudettiin megafoneilla, että katsokaa, tässäkin on tämmöistä tasa-arvojuttua. Että ’sinä, joka haluat paluuta vanhoihin hyviin aikoihin, ärsyynnypä tästä uudesta Star Warsista’. Siinä oli paljon tarkoituksenmukaista agitointia (yllyttämistä)”, Suotamo sanoi minulle.

Alden Ehrenreich ja Joonas Suotamo elokuvassa Solo (2018).

The Last Jediä seurasi saagan kaanonissa The Rise of Skywalker, mutta ensi-illoissa Solo. Siihen ei kohdistunut yhtä suurta vihakampanjaa, mutta eipä yleisöryntäystäkään: ohjaajien vaihdon jälkeen noin puolitoista kertaa kuvattu Solo tuli kalliiksi, mutta floppasi taloudellisesti.

Suotamo kertoo kirjassa Solon hämmentävästä ensi-iltakokemuksestaan: kuinka elokuva ensin otettiin ilolla ja riemulla vastaan Los Angelesissa, ja kuinka tekijät sitten jatkoivat siitä suoraan Cannesiin, jossa yleisö tuhahteli ja nauroi väärissä kohdissa, ja näytös päättyi kuolemanhiljaisuuteen.

Solon epäonnistuminen yleisön silmissä oli Suotamolle kova pala. Hänestä elokuva oli onnistunut vanhan ajan seikkailu. Suotamo oli päässyt siinä liki toiseen pääosaan ja tulkitsemaan Chewbaccaa selvästi monipuolisemmin kuin The Force Awakensissa tai The Last Jedissä, eikä olekaan mikään ihme, että Solo jäi Suotamolle mieleen hänen omana suosikkinaan Star Wars -elokuvistaan. Itsesyytökset eivät silti johtaneet mihinkään. ”Ehkä jengi oli vain kyllästynyt Star Warsiin”, miettii Suotamo kirjassa.

Joonas Suotamo, John Boyega ja Oscar Isaac elokuvassa The Rise of Skywalker (2019).

Episodi IX:n piti olla kirjoittaja-ohjaaja Colin Trevorrow’n episodi, ja sellaisena se olisi seurannut Rian Johnsonin tarinaa hyvin eri tavalla kuin The Rise of Skywalker sitten teki. Toisin kävi, ja ohjaajaksi palasikin Abrams. Hän oli antanut The Last Jedin ilmestymisen jälkeisinä kuukausina elokuvaa ja Johnsonia tukevia haastattelukommentteja, mutta palattuaan Star Warsin pariin lausuikin, että ei pitänyt kaikista edellisen elokuvan ratkaisuista. Kun The Rise of Skywalker aikanaan valmistui, moni katsoja koki sen suorastaan mitätöivän TLJ:n tapahtumia ja kesken jättämiä juonia.

Joonas Suotamo ei ole tätä mieltä. Hänestä TROS tekee samanlaisen ”koukkauksen” kuin Jedin paluu teki Imperiumin vastaiskun jälkeen: synkästä, vakavasta ja epäkonventionaalisesta palataan veijarimaiseen, sadunomaiseen ja seikkailulliseen. Suotamo oli tyytyväinen tarinaan käsikirjoituksena ja myös valmiina elokuvana. Hänen hahmollaan Chewbaccallakin oli jälleen enemmän tekemistä.

Erästä TROS:n kritisoitua yksityiskohtaa Suotamo kuitenkin kommentoi kirjassa erikseen. Hänen mukaansa keisari Palpatinen paluu oli käsikirjoituksessa selitetty paremmin kuin valmiissa elokuvassa: kässärissä tuli selväksi, että kyse oli kloonista ja siinä elävästä keisarin hengestä, joka tarvitsi Reyn saadakseen itselleen todellisen fyysisen olomuodon. ”Alkuperäisessä muodossaan keisarin paluu ei millään lailla nollannut Anakin Skywalkerin Jedin paluussa tekemää sovitusta”, Suotamo sanoo.

Joonas Suotamo ja The Last Jedin porukka. Kirjan kuvitusta.

TROS:n ensi-illan jälkeen Suotamo sai myös henkilökohtaisesti maistaa ”internetin likasankoa”, kuten hän sitä kutsuu. Eräällä nettisivulla eräs kirjoittaja tulkitsi TROS:n olevan aivan toista äärilaitaa kuin TLJ oli, ja että TROS oli suorastaan patriarkaalinen elokuva, jonka hahmot olisivat haitallisia nuorille naisille. Tämä arvio osui Suotamon silmiin ja aiheutti niiden takana suuren ärtymyksen: Suotamon mielestä elokuva ja koko jatko-osatrilogia kun olivat Hollywoodin mainstreamiksi poikkeuksellisen täynnä monipuolisia naishahmoja. Suotamo kertoo kirjassa, että harkitsematon twiitti tästä aiheesta johti yhtäkkiä kummallisiin Twitter-mainintoihin ja uudenlaisten seuraajien tulvaan, josta Suotamo tunnisti suuren joukon feikkitilejä. Suotamo kertoo ymmärtäneensä, kuinka netissä vaikuttaa maksettuja nettitrolleja ja ihmisiä, joiden tavoite on kylvää vihamielisyyttä ja eripuraa maailmaan. ”Kokemus oli pelottava”, Suotamo sanoo. (TLJ:n vihapalautteen kytköksistä venäläisiin botteihin ja poliittisiin trolleihin on muuten tehty tieteellistäkin tutkimusta.)

Nyt, pari vuotta myöhemmin, Suotamo on toiveikkaampi. Haastatteluhetkellä Donald Trump oli vain hieman aiemmin hyllytetty Twitteristä yllytettyään amerikkalaisia äärikannattajiaan väkivaltaisuuksiin, ja Suotamo sanoi hänestä tuntuvan siltä, että nyt tämän vuoksi voisi alkaa uusi aika:

” Viimeiset neljä vuotta maailmassa ovat olleet aika turbulentteja. Toivottavasti nyt alkaa jonkinlainen muutos toiseen suuntaan, kun ei ole enää noin näkyvää esimerkkiä siitä, että mitä tahansa saisi sanoa.”

Kysyin Suotamolta haastatteluni lopuksi, miten Star Wars -elokuvien tekeminen muutti sitä, mitä Star Wars hänelle merkitsee. Tämä ei liity suoraan mitenkään TLJ:n, TROS:n tai Solon vastaanottoon – mutta kylläkin siihen, miten Suotamo toivoo näitä elokuvia katsottavan. Tähän on joka tapauksessa hyvä lopettaa. Suotamon vastaus oli, että yllättävän vähän:

”Luulin, että se olisi vähentänyt sitä. Mutta mä olen niin kova innostumaan, että heti kun Star Wars -logo pärähtää ruudulle ja alkumusiikki alkaa, mulla on joka kerta samanlainen fiilis. Sitä ei muuta mikään kuinka paljon mä rakastan sinne galaksiin uppoutumista. Kun menen setille, en julista, että mitenkään enemmän omistaisin sitä, vaan mulla on kunnia ja vastuu olla siellä mukana tekemässä niin hyvää työtä, että fanit löytävät sieltä sen oikeanlaisen järisyttävän tunteen.”

Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 2: ”Näyttelijät olivat Los Angelesista ja Englannista, yksi oli Suomesta”

Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) on paitsi perusteellinen kertomus siitä, kuinka suomalaisesta ex-koripalloilijasta tuli maailman kuuluisin wookiee, myös mitä kiinnostavin katsaus siihen, millaista Star Wars -elokuvien kuvauksissa oikeasti on – ja millaisia siellä työskentelevät ihmiset oikeasti ovat. Tässä blogimerkinnässä teen kirjasta nostoja erityisesti tässä hengessä. Edellisessä merkinnässä tarkastelin ennen kaikkea Joonasta Chewbaccana.

Tässäkin kirjoituksessa on mukana aineistoa paitsi kirjasta, myös minun haastattelupuhelustani Joonas Suotamon kanssa tammikuussa, joka varsinaisesti liittyi Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun.

Millennium Falconin perijät: Chewbacca (Joonas Suotamo) ja Rey (Daisy Ridley). Mikähän kumma siinä muuten oli, ettei Falcon muka olisi kuulunut Han Solon jälkeen yksin Suotam…tai siis Chewbaccalle?

Moni meistä on varmasti katsonut dokumentteja Star Wars -elokuvien tekemisestä ja lukenut tekijöiden haastatteluja. Lisäksi monien tämän sarjan suurtenkin tähtien näkeminen ns. livenä omin silmin on ollut suhteellisen helppoa, tai siis ainakin helpommin mahdollista kuin olisi nähdä (esimerkiksi) joku Hollywoodin Tom-nimisistä näyttelijöistä. Minäkin vaikkapa ehdin päästä Star Wars Celebrationeissa jopa kaksi kertaa Carrie Fisherin keikalle” (siellä tosiaan tuntui samalta kuin odotetuimman tähden esiintyessä rockfestivaaleilla). Henkilökohtaisista tapaamisista ja nimmareista Celebrationeissa joutuu ymmärrettävistä syistä maksamaan, mutta rahalla sellaisenkin on siis saanut. Periaatteessa monella meistä on olevinaan melko hyvä kuva siitä, millainen esimerkiksi Mark Hamill on persoonaltaan.

Mutta Joonas Suotamon näkökulma näihin ihmisiin on tietenkin aivan erilainen. Hän on odottanut heidän kanssaan kuvausvuoroa, treenannut ja tietenkin myös kuvannut kohtauksia, syönyt työpaikkalounasta, pelannut Playstationia (ainakin John Boyegan kanssa), ottanut oluen töiden jälkeen, osallistunut työporukan iltakemuihin ja viimeistellyt kunkin elokuvan sessiot säihkyvissä ensi-illoissa.

Millaisia siis ovat Joonas Suotamon silmin Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher, Peter Mayhew, Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac, Adam Driver, JJ Abrams, Rian Johnson ja lukemattomat muut kuvauksissa, kollegoina ja ihmisinä?

Joonas Suotamon mahtava friendsie The Last Jedin tekijöistä ensi-illassa. Kirjan kuvitusta.

Kärjistäen vanhat ja uudet näyttelijät jakautuvat Suotamon kertomuksissa – jopa koomisuuteen asti! – kahteen leiriin.

Hamill, Fisher, Ford ja miksei myös Mayhew ovat leikkisästi äksyileviä ja arvonsa tuntevia legendoja, jotka ottavat suurilla, kulmikkailla mutta rakastettavilla persoonillaan kunkin tilan haltuunsa aina saapuessaan paikalle. Ridley, Boyega, Driver ja kumppanit taas ovat näyttelemisen taidon nuoria ammattilaisia, jotka pitävät itsensä kovassa kunnossa, tulevat kuvauksiiin täysin valmistautuneina eivätkä kuuna päivänä bilettäisi kuvausiltoina siihen tapaan kuin aiempi sukupolvi 1970-luvun Hollywoodissa tarinoiden mukaan teki. Varsinainen tekeminen on äärimmäisen professionaalia kummassakin ryhmässä: Suotamon mukaan kukaan ei tullut kuvauksiin darrassa eikä kuvausten jälkeen juuri koskaan suunnattu pubiin.

”Tuntui siltä, että ajat ja maailma ovat muuttuneet”, Suotamo tiivisti minulle haastattelussani.

Tylsää sakkia porukka tuskin silti oli. Jos joku esimerkiksi hyssytteli Mark Hamillia laukomasta ihan mitä tahansa mieleen tullutta läppää kuvauspaikalla, tämä saattoi Suotamon mukaan vain tokaista, että minkä kukaan hänelle mahtaa, eihän Luke Skywalker voi saada potkuja. Toisessa ääripäässä Daisy Ridley treenasi omat stunttinsa äärimmilleen ja hörppi näyttelijäkollegojensa kummastukseksi kuvaustaukojuomana lehtikaali-kvinoapirtelöitä. Suotamo kuitenkin täsmentää, että hänestä Hamillin ja Fordinkin äksyilyt ovat pääasiassa roolinvetoa ja hassuttelua, eikä niitä ole suunnattu kenellekään kuvauksissa läsnä olevalle – pikemminkin brändiin, viestintään, promokiertueisiin, ennakkohypeen ja tämäntapaisiin asioihin.

Näyttelijöiden luonteiden kahtiajako tuntuu joka tapauksessa kirjan äärellä melkein huvittavankin toisteiselta siinä vaiheessa, kun Suotamon ja Taatilan kertomus pääsee Soloon ja kuvaan astuvat uudet näyttelijänimet. Alden Ehrenreich, Emilia Clarke ja Donald Glover asettuvat Suotamon kuvauksissa niin selvästi jälleen samaan uuden sukupolven ammattilaisten muottiin – ja sen leffan castin seniori Woody Harrelson puolestaan vanhan kaartin suurisuiseksi äijäksi, vaikka onkin iältään Hamillia ja Fordia nuorempi. Ehkä kaikkein kiehtovimman yksittäisen kollegaluonnehdinnan Suotamo muuten tarjoilee juuri Ehrenreichista: Suotamon käsityksen mukaan nuoren Solon näyttelijä on ”Adam Driverin tavoin introvertti, mutta kompensoi sitä esittämällä ulospäin klassista henkseleitä paukuttelevaa reteää maailmanmiestä”.

Minun haastattelussani Suotamo huomautti, että vaikka uusien Star Wars -elokuvien näyttelijäporukka oli amerikkalaisittain tulkittuna etnisesti monimuotoinen, ei joukko lopulta ehkä kulttuurisilta taustoiltaan ollut sitä: ”Star Warsin näyttelijät olivat pääasiassa Los Angelesista ja Englannista. Yksi oli Suomesta. Se oli aika ennalta-arvattavaa”, Suotamo sanoi. Esimerkiksi John Boyega on viime vuosina korostanut nigerialaisia sukujuuriaan ja tummaihoisten näyttelijöiden huonoa kohtelua Hollywoodissa, mukaan lukien Finnin hahmon kehitystä jatko-osatrilogian aikana, mutta samaan aikaan Boyega oli ja on toki myös erittäin paljasjalkainen lontoolainen siinä missä Daisy Ridleykin.

Joonas Suotamo ja Warwick Davis Solon kuvauksissa. Kuva kirjasta Making of Solo.

Suotamo itse sijoittuu sukupolvijaossa tietenkin nuoreen porukkaan. Hän tunnustaa, että varsinaiset bondaushetket jäivät kuvauksissa usein vähiin, mutta lukijalle tulee silti olo, että niitäkin ehti olla: Suotamo intoili ohjaaja JJ Abramsin kanssa syntetisaattoreista, vertaili sisäänpäin kääntyneen metodinäyttelijän ja ex-merijalkaväen sotilaan Adam Driverin kanssa armeijakokemuksia ja tosiaan pelasi sitä pleikkaa John Boyegan kanssa. Jordaniassa The Rise of Skywalkeria kuvattaessa Suotamot ystävystyivät Oscar Isaacin perheen kanssa, sillä molemmilla näyttelijöillä oli siis tuolla reissulla mukanaan puolisonsa ja samanikäiset pienet pojat.

Mutta niin suuria persoonallisuuksia kuin Star Wars -elokuvien perheeseen on valikoitunut, kysyessäni Suotamolta näyttelijöiden tai ohjaajien omien persoonallisuuksien vaikutusta elokuvien tekemiseen, hänen vastauksensa oli ehkä yllättäenkin tämä:

”En usko että ne hirveästi vaikuttavat. Sillä on merkitystä, että kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa, ja siinä olen ollut onnekas, että olen saanut tehdä töitä tällaisten ihmisten kanssa. Erilaisuutta ja erilaisia näkemyksiä pitää aina kunnioittaa, mutta loppujen lopuksi sinne mennään tekemään töitä. Tarinankertojilla on suuri vastuu, eivätkä he voi antaa omien persoonallisuuksiensa tulla hyvän tarinan tekemisen edelle.”

Tässä tekstityksessä puhuu Daisy Ridley. Kuvakaappaus The Force Awakensin making of -dokumentista.

Suotamo itse tuntuu tulleen toimeen kaikkien kanssa. Siitä on kirjan ulkopuolistakin todistusaineistoa: mainioita Joonas-hetkiä on tallentunut muun muassa jatko-osaleffojen making of -dokumentteihin. En ihmettele: mukavana ja sanavalmiina miehenä hän sopi varmasti hyvin suulaiden tähtien seuraan, mutta suomalaisena (ja usein sitä paitsi äänen vaimentavaan maskiin puettuna!) hän kykeni toisaalta tarjoamaan jopa yrmylle Harrison Fordille kuvaustauolla mieluisan vieruskaverin: sellaisen, jonka kanssa ei tarvinnutkaan koko ajan jutella.

Nimenomaan Harrison Fordilla on maine paitsi uskomattoman karismaattisena näyttelijänä, myös jäyhänä ihmisenä. Hän ei kierrä Celebrationeita eikä peittele sitä, ettei juurikaan välitä kahdesta kuuluisasta hahmostaan eli Han Solosta ja Rick Deckardista (tohtori Henry Jonesista hän välittää). Suotamo työskenteli The Force Awakensissa Fordin kanssa tiiviinä työparina, ja vahvistaa kertomuksillaan kaiken tämän. Samalla hän kuitenkin kertoo Fordin olleen kuvauksissa ”yleiskiinnostunut” kaikesta mahdollisesta kuten still-kuvaajan käyttämistä kameroista. Kuvausten taukopäivinä Ford saattoi matkustaa katsomaan vanhoja lentokoneita ja kerran tuo entinen puuseppä kiinnostui keskustelemaan Suotamon kanssa tämän suomalaisesta isoisästä, joka niin ikään oli puuseppä.

Suotamon kirjasta voi myös poimia erinomaisen smalltalk-vinkin vapaasti sovellettavaksi. Näyttelijä kertoo nimittäin lukuisia anekdootteja siitä, kuinka hän onnistui sulattamaan puolelleen suuria tähtiä tai ohjaajia mukaan lukien sellaisia vierailevia henkilöitä kuin Peter Jacksonin aloittamalla keskustelun kehumalla kuuluisuutta jostain heidän vähemmän tunnetusta tai arvostetusta työstään: esimerkiksi Peter Jacksonia Hobittien tynnyripako-kohtauksesta tai Anthony Danielsia hänen äänityöstään Ralph Bakshin Taru sormusten herrasta -piirretyssä. Tämä tuntui kirjaa lukiessani niin strategiselta tempulta, että minun piti ihan kysyä asiasta haastattelussa. Suotamon mielestä kyse on palautteesta:

”Itselleni on tosi tärkeätä, jos joku tulee sanomaan jostain sellaisesta pienestä jutusta, jonka olen tehnyt kuvauksissa. Olen sitä mieltä, että kaikki kaipaavat sellaista palautetta. Ei vain sellaista, että ’olet mahtava’, sillä mitä siitä voi oppia?”

Ohjaaja Abrams ja näyttelijä Suotamo The Rise of Skywalkeria tekemässä. Tai juttelemassa syntetisaattoreista.

Suotamon lähimmät kollegat olivat toisia näyttelijöitä, mutta luonnollisesti hän työskenteli läheisesti myös kunkin ohjaajan kanssa. Tämän blogin puitteissa on paikallaan katsastaa erityisesti sitä, miten Suotamo näki jatko-osien kahden ohjaajan, Abramsin ja Rian Johnsonin lähestymistapojen erot. Onhan etenkin jälkikäteen paljonkin väännetty siitä, millä tavoin Johnson The Last Jedissä keikutti venettä Abramsin The Force Awakensin jälkeen, ja kuinka Abrams puolestaan käänsi tyyliä ja tarinaa takaisinpäin palattuaan sittenkin viimeisen episodin ohjaajaksi.

Abrams saa Suotamolta suurimman suitsutuksen. Suotamon mukaan Abramsilla oli alusta asti kristallinkirkas visio siitä, miten The Force Awakensin tuli painella nostalgianappuloita ja toisaalta siirtää klassiset teemat uuden sukupolven tarinaksi. Kuvausten aikana Abrams antoi etenkin ensimmäisessä Star Warsissaan Suotamon mukaan kaikille tilaa improvisoida ja ehdottaa ideoita. TFA:sta välittyvä raikas ja iloinen tekemisen meininki saa siis Suotamolta vahvistuksen.

Abramsinhan ei alunperin pitänyt ohjata episodi IX:ää, mutta hänet maaniteltiin takaisin korvaamaan Colin Trevorrow ja laittamaan jopa käsikirjoitus alusta loppuun uusiksi melkoisella kiireellä. Suotamokin kertoo kiireen näkyneen kuvausten tunnelmassa. Hänen mukaansa Abrams salli edelleen improvisaation, mutta hänen ohjaajan otteensa oli toisella kerralla määrätietoisempi ja suoritusvaatimusten paino näkyi hänen harteillaan enemmän. Suotamo kuvailee yleisemminkin, että TFA:n jälkeen Star Wars -elokuvien tekeminen alkoi tuntua arkisemmalta työltä, mutta mainitsee kyllä erikseen, kuinka TROS:ssa tekijöiden kesken vallitsi erityinen me-henki: olihan siinä vaiheessa takana jo pitkä yhteinen matka. Itse asiassa tämänkin kaiken olen näkevinäni The Rise of Skywalkerista sekä itse elokuvassa että sen tekoa kuvaavassa dokumentissa.

Mitä sitten taas tulee The Last Jediin ja Rian Johnsoniin, jonka episodi näissä oloissa jäi (alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti) ”Abramsin trilogian” keskelle: Suotamon mukaan ohjaajan ote todella oli erilainen, kuten myös valmiista elokuvasta näkyy. Suotamo kuvailee Johnsonia taiteenlajinsa historian tuntevaksi elokuvanörtiksi, joka haki sähäköiden kamera-ajojen sijaan hallittuja kuvakulmia. Myös Johnsonin ohjausote oli Suotamon mielestä leikkisä ja hänen innostuksensa elokuvantekoon suorastaan lapsenmielinen, mutta silmiinpistävä ero näyttelijän näkökulmasta oli se, että Johnson ei todellakaan tehnyt elokuvaa Abramsin tavoin kuvatessa improvisoiden. Sen sijaan Johnson tuntui suunnitelleen TLJ:n alusta loppuun yksityiskohtia myöten valmiiksi ennen kuvauksia, ja näyttelijät ikään kuin vain purkittivat osansa kameran edessä ohjaajan ohjeiden mukaan. Suotamo kertoo itsekin päässeensä kuvaamaan useita kertoja uudelleen kohtauksen, jossa Chewie aikoo syödä grillaamansa porgin, koska hän ei meinannut onnistua muodostamaan vartalollaan ja käsillään juuri sellaisia liikeratoja joita Johnson haki.

Tämä kuva on The Last Jedin behind the scenes -promovideosta, mutta se ei oikeastaan täsmää elokuvan tapahtumiin: tässä lavasteessa Chewbaccaa ei siinä elokuvassa nähty.

Nyt mennään minun tulkintani puolelle, mutta mietin, että Suotamon kokemus TLJ:stä voi olla kahta Abramsin elokuvaa jähmeämpi myös siksi, että Chewbaccan hahmon rooli keskimmäisessä elokuvassa yksinkertaisesti oli sellainen. TFA:ssa ja TROS:ssa Chewie seikkailee muiden sankarien kanssa toimintakohtauksissa, kun taas TLJ:ssä Chewbacca vartioi suuren osan elokuvaa Millennium Falconia Ahch-Ton saarella. Kuvausten kannalta tämä tarkoitti, että Joonas Suotamo työskenteli TLJ:ssä lähinnä Irlannissa Mark Hamillin ja Daisy Ridleyn sekä kuvausryhmän kanssa, ja vieraili vain satunnaisina päivinä Pinewoodin studioilla, joilla loput elokuvasta kuvattiin. Kirjassaan Suotamo kertookin, että tämä piirre TLJ:ssä harmitti häntä henkilökohtaisesti, kunnes hän löysi ilon mahdollisuudesta tuoda Chewbaccan eleiden kautta elokuvaan tarvittavaa huumoria.

TROS:ssa taas Suotamo pääsi paitsi palaamaan muiden näyttelijöiden seuraan, myös esiintymään Chewbacca-vuosiensa haastavimmissa kohtauksissa. Toinen niistä oli lopullisesta elokuvasta pois jätetty kidutuskohtaus, jossa Kylo Ren piinaa vangittua Chewieta, ja toinen kohtaus, jossa Chewie reagoi Leian kuolemaan. Ensimmäisessä näistä Suotamo sai pelätä tosissaan sosiopaatiksi itsensä psyykannutta metodinäyttelijä-Driverin kidutettavana (Suotamo arvelee, että kohtauksesta tuli liian rankka perhe-elokuvaan). Toisessa haettiin juuri oikeanlaista tuskanparahdusta epäilemättä tuskaisuuteen asti. Minun tekee lisäksi mieleni huomauttaa Suotamon kunniaksi, että nimenomaan The Rise of Skywalker oli episodielokuvista ensimmäinen, jossa Chewbaccan rooli oli todella kirjoitettu juuri Suotamolle – vielä Rian Johnsonin kirjoittaessa TLJ:tä oli nimittäin epävarmaa, näyttelisikö osan roolista edelleen Mayhew.

Yksi omista suosikkikuvistani näiden elokuvien behind the scenes -arkistoista: Solon poppoo puoliksi maskissa.

Koska Star Wars -elokuvien hyvyydestä ja huonoudesta niin paljon kättä väännetään, on lopuksi hyvä korostaa, että Suotamo kiittää kaikkia ohjaajiaan – myös Solosta kaahavaa komediallista hurjastelua tavoitelleita Phil Lordia ja Christopher Milleriä ja heidät korvannutta sujuvaa ”no nonsense” -ohjaajaa Ron Howardia. Sekin on hyvä mainita, että Suotamo itse piti molemmista kiistellyistä episodeista: siis sekä The Last Jedista että The Rise of Skywalkerista.

Tämä keskustelu – siis The Force Awakensia seuranneiden Star Wars -elokuvien vastaanotto – on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että se ansaitsee vielä yhden, aivan oman blogimerkintänsä.

Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 1: ”Mulle oli selvää, että Chewbacca ei voi olla kovin primitiivinen”

Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Joonaksen Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) julkaistiin viime viikolla. Teos kertoo eläväisesti ja kattavasti Joonaksen vuosista Chewbaccana.

Kirjoitin kirjan julkaisupäiväksi tähän blogiin kirjoituksen, joka oli tarkoitettu ikään kuin saatesanoiksi. En lukenut teosta aivan sataprosenttisen ulkopuolisena, sillä osallistuin löyhästi sen toimitustyöhön ja kirjoitin kirjaan jälkisanat.

Tässä vaiheessa kaikkein innokkaimmilla on ollut jo aikaa lukea kirja tai kuunnella Joonaksen itsensä lukema äänikirja. Tietokirjallisuudesta ei yleensä käytetä termiä spoileri, mutta todettakoon nyt siis, että tässä ja parissa seuraavassa kirjoituksessa paljastan kirjassa kerrottua. Kirjan ohella jutun lähde on Joonas Suotamo itse – haastattelin häntä Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun ja samalla näitä blogimerkintöjä varten.

Joonas Suotamo hahmonsa Chewbaccan työpaikalla Millennium Falconin ohjaamossa. Kirjan Roar! – Elämäni wookieena (2021) kuvitusta.

Joonas Suotamon tarina suomalaisesta ex-koripalloilijasta ja aloittelevasta videoalan yrittäjästä kaukaisen galaksin Chewbaccaksi oli salaisuus The Force Awakensin ensi-iltaan asti. Sen jälkeisinä vuosina tarina paljastui haastatteluissa vähitellen. Koko kuva käy kuitenkin ilmi vasta tästä Suotamon ja Taatilan kirjasta.

Siitä esimerkiksi paljastuu, että Suotamon tempaaminen Star Wars -maailmaan tapahtui yllättävänkin nopeasti. Elettiin vuoden 2013 marraskuuta, kun kirjan toinen kirjoittaja Hippo Taatila poimi Suotamon nimen tarjolle englantilaisen casting-toimiston kysellessä Suomen Koripalloliitosta riittävän pitkiä ja sopivan sinisilmäisiä näyttelijävaihtoehtoja. Ensimmäiset näytevideot castaajille kuvasi Suotamon kihlattu, mutta pari viikkoa myöhemmin Suotamo jo lennätettiin Lontooseen testikuvaukseen ja jo loppiaisen jälkeisellä viikolla tammikuussa 2014 hän pukeutui Chewbaccan asuun ensimmäisen kerran. Samalla reissulla Suotamo sai tavata ohjaaja JJ Abramsin ja käsikirjoittaja Lawrence Kasdanin sekä lukea käsikirjoitusotteen oikeasta episodi VII:n kässäristä (kohtauksen, jossa Finn yrittää auttaa Millennium Falconin pedillä makaavaa loukkaantunutta Chewbaccaa). Jos siis studio koskaan päästi Chewien pukuun asti muita kandidaattejaan – sitä Suotamo ei tiedä – kaikki osapuolet tuntuvat tajunneen hyvin nopeasti, että juuri Joonas Suomesta oli etsitty mies.

Niin kuin varmasti olikin, sillä moni lopputulos vaikuttaa tähtiin kirjoitetulta. Suotamo kertoo kirjassa ymmärtäneensä jo ennen ensimmäistä Lontoon käyntiään allekirjoittamastaan vaitiolosopimuksesta, että häntä ei oltu värväämässä esimerkiksi jättiläiseksi Game of Thronesiin vaan nimenomaan uuteen Star Warsiin. Star Wars taas oli Suotamolle se kaikkein rakkain elokuvasarja.

Kääntäen voi kuitenkin myös sanoa, että Suotamo ei ollut Star Warsille kuka tahansa sinisilmäinen pitkä ex-koripalloilija, vaan heistä juuri se, joka oli haaveillut näyttelijäntöistä ja tietämättään melkein valmistautunutkin Chewbaccan rooliin koko ikänsä:

”Olen aina ollut kiinnostunut esimerkiksi koirien eleistä ja ihmisten erilaisista liikkumistavoista. Koripallossa kiinnitin huomiota siihen, miten toiset jännittävät ranteitaan juostessaan tai miten toiset johtavat rintakehällä, toiset lantiolla”, Suotamo kertoi minun haastattelussani.

Finn, Chewbacca ja Han Solo kädet pystyssä elokuvassa The Force Awakens (2015). Joonas Suotamo ei paljasta, missä episodi VII:n kuvissa tarkalleen ottaen esiintyy hän ja missä Peter Mayhew, mutta Mayhew’n (1944-2019) viimeisten vuosien vaivalloisia liikkeitä tarkkailleet voivat tehdä päätelmiään.

Aluksi homma saattoi tuntua Suotamosta piilokameralta, pelkkä Pinewoodin studioille pääseminen puolelta voittoa ja Chewbaccan roolista puhuminenkin melkein kauhistuttavalta. Mutta siinä Suotamo siis oli: valittuna rooliin hänen suurimpaan leffasarjasuosikkiinsa ja vieläpä yhdeksi sen kaikkein ikonisimmista hahmoista – vaikkakin sitten Peter Mayhew’n body doublena eli tuuraajana niissä fyysisissä kohtauksissa, joissa polvivaivainen Mayhew ei enää pystynyt näyttelemään.

”Se, että kyseessä oli juuri Star Wars, toi sen fiiliksen, että olen maailman onnekkain jäbä. Star Wars oli mulle se ultimaattinen tarina, jossa on kaikki. Suuret mittakaavat, mystiset taikavoimat, sankarilliset hahmot ja äärimmäinen pahuus. Koen kyllä sen suurena siunauksena että pääsin mukaan siihen”, Suotamo kuvaili minulle nyt tammikuussa 2021.

Abramsin ja Kasdanin Suotamo oli tammikuussa 2014 vakuuttanut paitsi kyvyillään tulkita Chewbaccan liikkeitä ja eleitä, myös tulkinnallaan hahmon luonteesta. Ohjaaja oli erikseen kysynyt häneltä siitä. Suotamo oli vastannut näkevänsä Chewbaccan lauman alfasutena, joka vartioi aina tilannetta kohtausten taustalla varmistaen näin ystäviensä selustan. Suotamosta Chewie oli itsepäinen ja impulsiivinen (esimerkiksi nälkäisenä), mutta ennen kaikkea aina lojaali ystävilleen.

Ja siis paitsi oli (originaalitrilogiassa), myös on (uusissa elokuvissa). Suotamo otti kunnia-asiakseen säilyttää Chewbaccan sekä fysiikaltaan että luonteeltaan samanlaisena kuin hahmo alunperin oli katsojille tutuksi tullut. Hän vältteli tulevina vuosinakin, roolin päänäyttelijäksi kohonneena, liikkeiden tai eleiden muuttamista omanlaisikseen.

Suotamo erittelee kirjassa menetelmänsä poikenneen tässä esimerkiksi Alden Ehrenreichin tavasta esittää nuorta Han Soloa. Ehrenreich kun otti Solon nimiroolinsa pohjaksi Harrison Fordin maneerit, mutta tulkitsi roolia sitten omalla tavallaan. Suotamo taas hioi viimeisen päälle osaamisensa Mayhew’n kehittelemien Chewie-eleiden asiantuntijana ja opetteli itse asiassa myös kopioimaan Mayhew’n omaa liikkumista, sillä Chewbaccan ”oikeaoppinen” kävely, jossa polvet lonksahtavat jokaisella askeleella, perustuu Mayhew’n omiin polvivaikeuksiin.

Chewbacca, Leia ja Han Solo kädet pystyssä elokuvassa Return of the Jedi (1983). Roolissa tällöin tietenkin Peter Mayhew – mutta katsojan on helpompi erottaa eroja 2010-luvun Chewbaccaan karvapuvun kampauksessa kuin hahmon liikkeissä.

Katsojana minä tosin lisään tähän, että osaltaan Suotamon tulkintaa pitivät aisoissa käsikirjoitukset. Suotamon elokuvien Chewbaccaa ei koskaan kirjoitettu tekemään mitään aivan järisyttävästi originaalitrilogian Chewbaccasta poikkeavaa – vaikka kylläkin jonkin verran aiempaa fyysisempiä tekoja. Merkittävä poikkeus tähän on Solon niin sanottu mutapainikohtaus, johon elokuvantekijöillä oli harkinnassa todella paljonkin totutusta poikkeava, suorastaan potkunyrkkeilevä Chewbacca, kuten Suotamo kirjassa kertoo. Siitäkin kuitenkin peruutettiin vähän sovinnaisempaan taistelukohtaukseen. Tässä mielessä Chewbaccan rooli jatko-osatrilogiassa poikkesi vaikkapa Han Solon tai Luke Skywalkerin osista. Harrison Fordin ja Mark Hamillin hahmothan olivat The Force Awakensissa ja The Last Jedissä selvästi muuttuneet: henkistyneet ja uupuneetkin vanhetessaan.

”Mulle oli selvää, että Chewbacca ei voi olla kovin primitiivinen, vaan sen on oltava samaistuttava”, Joonas Suotamo sanoi minulle puhuessamme Chewbaccan luonteesta ja hänen tulkinnastaan siitä. ”Koska Chewbacca ei voi puhua, piti tehdä komiikan ja kohtauksen raameissa valintoja, joiden myötä se olisi rakastettava, mutta myös voimakas hahmo. Solossa oli joitakin näytteitä siitä että hän on myös eläimellinen.”

Koska kyseessä tosiaan on myös valtava, väkivahva ja murahteleva karvainen avaruusolento, itse ajattelin, että esimerkiksi joku toinen ohjaaja olisi saattanut hakea hahmoon itsepäisyyden ja lojaaliuden yhdistelmän sijaan tai lisäksi brutaalia raakuuttakin – ja The Force Awakensiin olikin harkinnassa kohtaus, jossa Chewbacca olisi repäissyt Unkar Pluttin käden irti. Siksi kysyin Suotamolta haastattelussani, oliko kaikille osapuolille koko ajan selvää, että Chewbacca ei voisi olla liian eläimellinen. Suotamon mukaan oli:

”Toisenlainen tulkinta olisi ollut vaikeammin sovitettavissa tarinaan. Episodi VII:n piti välittää ilon tunteita ja olla vanhan ajan seikkailu. Jos siihen olisi yrittänyt sooloilla jotain omaa tulkintaa, se olisi varmasti ammuttu alas nopeasti. Elokuvaan piti tuoda lämmin nostalgian tunne ja se liittyi varsinkin Chewbaccaan, joka ankkuroi uutta elokuvaa originaalitrilogiaan. Koska ihmisnäyttelijät olivat vanhentuneet, Chewbaccan piti näyttäytyä mahdollisimman samanlaisena kuin ennenkin.”

Peter Mayhew ja Joonas Suotamo, kuin kaksi Chewbaccaa. Kirjan kuvitusta.

Suotamon ja Taatilan kirjan lukija pääsee siis aitiopaikalle katsomaan, kuinka Suotamo opetteli vanhan mestarin Mayhew’n opissa chewbaccauden olemuksen ja kuinka epäselvään tarpeeseen valittu ”salainen agentti cast#99” otti roolin omakseen. Samalla ”nuori Chewbacca”, kuten Carrie Fisher ja monet muut Suotamoa kutsuivat, kouliintui viimeistään seuraavien elokuvien myötä Hollywoodin elokuvatuotantojen veteraaniksi.

Senkin lukija saattaa (juuri ja juuri) ymmärtää, kuinka jopa Star Warsin kuvaaminen kääntyy lopulta tekijöilleen arkiseksi työksi, joka ei enää kolmannessa ja neljännessä elokuvaproduktiossa tunnu yhtä taikamaailmalta kuin ensimmäisessä. ”Kuin saisit tuhat kiloa suklaata syödäksesi. Saat niin paljon. Sitten tulee arkisuus, kun kävelet 30 kertaa käytävän edestakaisin, ja sulla on kuuma ja vessahätä”, Suotamo kuvasi asiaa minulle. ”Lavasteille tuli sokeaksi. Kaikki vieraat olivat aina fiiliksissä, vaikka edessä oli verrattain yksinkertainenkin lavaste. Sekin oli ihmeellinen niille, jotka eivät eläneet siinä akvaariossa.”

Mitä Suotamon ja Taatilan kirja sen sijaan ei sisällä: aivan valtavan suuria Star Wars –paljastuksia. Kyse on siitä, että Suotamo kertoo hauskalla, lämpimällä ja inhimillisellä tavalla siitä, millaista näiden elokuvien tekeminen näyttelijän näkökulmasta oli. Siinä on kertomusta ja seikkailua kerrakseen! Mutta se siis tarkoittaa, että Roar! – Elämäni wookieena ei kerro uutta vastausta esimerkiksi siihen, miksi Solon ohjaajat lopulta vaihdettiin tai muihin näiden elokuvien tekemisen tässäkin blogissa loputtomiin arvuuteltuihin ”mysteereihin”. (Suotamo kyllä kertoo, miten väistymään joutuneet Phil Lord ja Christopher Miller Soloa ohjasivat: näyttelijöitä improvisointiin kannustaen, ”kaahaavaa hurjastelua” tavoitellen.)

Ehdottomasti Joonas Suotamo Chewbaccana Solo-elokuvan jengin kanssa.

Tottakai Joonaksen kertomuksen ohessa on paljon sellaista, jonka minä voin nostaa kiinnostavina huomioina esiin tämän blogin päänäkökulmaa – Disney-aikaisten Star Wars -elokuvatuotantojen tekemisen tarinaa – ajatellen.

Suotamo esimerkiksi kertoo kirjassa lukeneensa jo tammikuussa 2014 käsikirjoitusotteita lopullisessa The Force Awakensissa mukana olevista kohtauksista, joissa esiintyivät Finnin, Reyn ja Kylo Renin nimillä kutsutut hahmot. Tätä voi olla nyt jo vaikea muistaa, mutta palautan mieliinne, että tuossa vaiheessa kenelläkään meistä elokuvan odottajista ei ollut aavistustakaan mistään tuon elokuvan sisällöstä. Episodi VII:n päänäyttelijät (tosin ei Suotamoa) julkistettiin huhtikuussa 2014, mutta uusien hahmojen nimet paljastettiin yleisölle vasta joulukuussa, kuvausten jo päätyttyä, eikä varsinaisesta juonesta kerrottu silloinkaan vielä sanaakaan. Sen sijaan myöhemmin The Force Awakensista annetuissa haastatteluissa toistettiin usein, että Abrams ja Kasdan olisivat aloittaneet käsikirjoitustyön ”puhtaalta pöydältä” marraskuussa 2013, George Lucasin valitseman ja Lucasin kanssa käsikirjoitustyön aloittaneen Michael Arndtin vetäydyttyä hommastaan, josta osaltaan syntyi myöhemmin voimistunut myytti, että jatko-osatrilogiassa ei olisi ollut yhtään mitään Lucasin tarkoittamaa. Tämä väite on sittemmin jo moneen kertaan vahvistunut epätodeksi, vaikka se toki totta onkin, että Lucasin omat visiot jatko-osatrilogiasta olisivat kertoneet aivan toisenlaisen tarinan. Joonaksen kertomuksen yksityiskohdat joka tapauksessa todistavat vain edelleen, että tulevan The Force Awakensin käsikirjoitus oli varsin tukevasti lopullisella radallaan jo käsikirjoittajien vaihtuessa.

Yksinkertaisempana poimintana taas voi mainita, että Suotamon kirjan lukeneet tietävät saivat ensimmäisenä kuulla jotain, mitä innoikkammatkaan Star Wars -casting-harrastajat englanninkielisessä maailmassa eivät tienneet. Suotamo nimittäin kertoo tavanneensa studiolla näyttelijä Dev Patelin (Slummien miljonääri), koska tämä oli John Boyegan ohella toinen viimeinen vaihtoehto Finnin rooliin. Tämän Suotamon ja Taatilan kirja tulee paljastaneeksi käsittääkseni ensimmäisenä maailmassa. (Se sen sijaan on paljastunut aiemmin, että hopeasija-Rey oli Jessica Henwick, joka sitten näytteli Jessika Pava -nimisen pilotin pikkuroolin TFA:ssa ja pääsi myöhemmin pääosiin Netflixin Marvel-sarjoissa.)

Mutta nämä olivat edelleen poimintoja Suotamon Star Wars -uran aivan alusta: siitä elokuvasta, joka sai nimen The Force Awakens ja joka otettiin vastaan yleisesti juhlien. Kun tullaan seuraaviin episodeihin The Last Jediin ja The Rise of Skywalkeriin sekä Soloon, tullaan samalla myös elokuviin, jotka yleisö ja kriitikot ottivat vastaan kahtiajakoisemmin. Tässä kohtaa kirjoitankin blogimerkintään klassisen Aku Ankka -lainauksen: Jatkuu seuraavassa numerossa.

Viimein The Mandalorian: Star Warsin tämän hetken lippulaiva rantautuu Suomeenkin

Tänään se sitten viimein koittaa: hetki, jolloin The Mandalorian -sarjaa voi nähdä laillisesti Suomessa.

Tämä tapahtuu melkein päivälleen 10 kuukautta sen jälkeen, kun sarjan ykköskauden ensimmäinen jakso julkaistiin Yhdysvalloissa ja parilla muulla alueella tuolloin auenneessa Disney+ -suoratoistopalvelussa. Ja se tapahtuu, hassua kyllä, perinteisellä lähetysvirtakanavalla, sillä tuo pilottijakso nähdään tänään sunnuntaina Fox-kanavalla kello 21. Kyse on markkinointinäytöksestä sille, että Disney+ aukeaa Suomessa tiistaina.

The Mandalorian on nyt niin lähellä, että tähän promokuvaan perustuva juliste on kiusoitellut minua jonkin aikaa minunkin kotini ikkunasta näkyvän bussipysäkin kyljessä.

Disneyllä selvästi uskotaan muutenkin perinteisiin lähetysjärjestelyihin. Vaikka The Mandalorianin ykköskausi on tosiaan ollut nähtävillä suoratoistopalvelussa monissa maissa jo kuukausia, esimerkiksi Suomessa jaksot julkaistaan silti nyt aukeavaan palveluun perinteistä telkkariesitystä mukailevalla viiveellä. Tiistaina The Mandaloriania voi katsoa palvelussa kaksi ensimmäistä jaksoa, seuraavat julkaistaan viikon välein perjantaisin. Täten 8-jaksoinen ykköskausi on saadaan juuri nähdyksi meilläkin, kun toinen kausi alkaa kaikille Disney+:n käyttäjille yhtä aikaa 30. lokakuuta.

Tuntuu nurinkuriselta, vaikka vain muutama vuosi sitten – käytännössä ennen Netflixin maailman- ja Suomen-valloitusta – tällainen tietysti oli aivan normaalia. Itse ymmärrän oikein hyvin päätöksen julkaista tällaisen kiihkeästi odotetun sarjan jaksot ensiesitykseen viikon välein, koska silloin saadaan aikaan jännitystä ja spekuloinnin mahdollisuuksia, jotka molemmat tavallaan jäävät kokematta, jos kokonainen kausi törkätään kerralla binge-katsottavaksi. Mutta tämä niin sanotun vanhan kauden hidas julkaiseminen tuntuu kyllä ylimääräiseltä kiusalta meille, jotka olemme odottaneet The Mandaloriania jo sen 10 kuukautta!

Promokuviensa, nimensä ja päähenkilönsä vuoksi The Mandaloriania voisi erehtyä luulemaan Boba Fett -sarjaksi. Sehän se ei kuitenkaan ole, vaan kyse on täysin uudesta tarinasta.

No, mutta tänään siis odotuksen ensimmäinen vaihe sentään päättyy. Samoin päättyy tämän blogin melko tarkkaan pitänyt The Mandalorian -hiljaisuus, joka perustui siihen, että meillä virallisesti esittämättömästä sarjasta (jota ei siis voinut luvallisesti edes rahalla tilata itselleen) ei oikein ollut mielekästä kirjoittaa pohdintatekstejä suomeksi.

Se on tietysti realismin nimissä selvää, että Suomessakin on ykköskauden omia reittejään katsoneita. Vielä useampi on enemmän tai vähemmän spoilaantunut. Sarjan ensimmäinen jakso sisältää periaatteessa jopa yllätyskäänteen, joka hämmästyttävää kyllä ei vuotanut huhusivuille nettiin ennen sen ensiesitystä. Tässä vaiheessa käänne tuskin kuitenkaan yllättää enää juuri ketään sarjasta kiinnostunutta, koska se on spoilattu sarjan ja oheistuotteiden markkinoinnissa aina suomalaisten tavarataloketjujen sanomalehtimainoksia myöten. Mutta palaan siihen, kuten muutenkin jakson sisältöön, kuitenkin vasta tämän jälkeen.

Mitä spoilaamatonta nyt sitten haluan tässä vaiheessa sanoa sarjasta, josta niin moni on kymmenen kuukauden aikana ehtinyt sanoa niin paljon spoilaavastikin? Juonen lähtökohdasta puhuminen kai on ainakin jokseenkin turhaa, vaikka sen voi toki lyhyesti sanoa, että The Mandalorian sijoittuu aikaan 5 vuotta Jedin paluun jälkeen (eli 25 vuotta ennen The Force Awakensia) ja se on aivan uusi tarina, jonka pääosassa ei ole esimerkiksi elokuvista tai animaatiosarjoista tuttuja hahmoja.

Mutta sitä enemmän haluan sanoa saatesanoiksi jotain The Mandalorianin roolista Star Warsin nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.

Ohjaajalegenda Werner Herzog Star Warsissa on ehdottomasti niitä näkyjä, joita en olisi elämässäni kuvitellut näkeväni.

The Mandalorian ei ole vain ensimmäinen ns. ”live action” eli näytelty Star Wars televisiosarja. Se on, osin siitä riippumattomien tapahtumien seurauksena ja siten ehkä vähän vahingossakin, tällä hetkellä suuren Star Wars -franchisen lippulaiva.

Solon ja The Rise of Skywalkerin tuotantojen ongelmat, edellisen taloudellinen epäonnistuminen ja ehkä myös jälkimmäisen taiteellinen epäonnistuminen (vaikka tätä viralliset yhtiötahot eivät toki ainakaan tässä vaiheessa myönnä) johtivat siihen, että Disney-Lucasfilmin suuret suunnitelmat vuosittaisista Star Wars -elokuvista pantiin tauolle. Seuraavan warssin piti ilmestyä valkokankaille vasta kolme vuotta episodi IX:n jälkeen eli jouluna 2022. Sitten tuli koronavirus, joka pysäytti kaikki Hollywoodin tuotannot ja siirsi liki kaiken julkaisua eteenpäin. Star Warsille tämä tarkoitti, että seuraavan elokuvan ensi-iltapäivä on nyt joulukuussa 2023, ja tietenkään kukaan ei vielä tiedä, tavoitetaanko sitäkään. Kyseiselle elokuvalle ei ole julkistettu aihetta, ohjaajaa eikä nimeä, mutta Star Wars -elokuvien aihioita on kehitteillä ainakin Rian Johnsonilla, Taika Waititilla ja Kevin Feigellä.

Samaan aikaan kun elokuvatuotannot kompuroivat, Star Warsin oli koko ajan määrä laajentaa jalansijansa kotiruutujen puolelle. Tämä oli hyvin luonteva suunta: olivathan animaatiosarjat jo olleet menestyksiä, ja yrittihän George Lucas itse siirtää saagansa jatkamaan elämäänsä telkkarissa jo vuosien 2005-2010 välisenä aikana. Siitä, mitä Lucasin Underworld-sarja olisi voinut olla, saatiin pieni väläys viime talvena, kun netissä ihmeteltiin projektin tekniikan demovideota.

Underworld ei toteutunut, ja Lucasin aikaan kirjoitutetut kymmenet periaatteessa valmiit käsikirjoitukset jäivät omistajaa vaihtaneen Lucasfilmin hyllylle. Aika ei ollut vielä kypsä: uskottavasti toteutettu Star Wars -sarja olisi tullut liian kalliiksi tuottoihin nähden, jotka olisi pitänyt hakea perinteisen telkkarin syndikoinneista. Nyt tilanne on toinen kahdesta syystä. Koitti suoratoistopalvelujen aika, joka tarkoittaa, että Star Wars -sarjat valmistuvat nyt tv-lähetysten sijaan keskeiseksi vetovoimatekijäksi Disney+-tilaajien kuukausimaksuille. Ja koitti aika, jolloin mielikuvitukselliset lavasteet ja tehosteet voidaan aidosti toteuttaa verrattain edullisesti, esimerkiksi projisoimalla taustat jo kuvaustilanteessa 360-asteen led-videoseinälle näyttelijöiden taustalle, kuten The Mandalorianissa on menestyksekkäästi useimmissa kohtauksissaan tehty.

Yli kymmenen miljoonan dollarin jaksobudjetillaan The Mandalorian on tietysti kaukana halpiksesta. Kolmas noin kymmenen vuoden sisällä muuttunut tekijä taitaa kuitenkin olla se, että niin sanotusta telkkarista (eli käytännössä suoratoistosta) on tullut kymmenen vuoden sisällä media, johon ollaan valmiita panostamaan elokuviin vertautuvia summia. Samalla on käynyt sikäli hassusti, että erityisesti amerikkalaisesta näkökulmasta niin sanottuun aikuiseen makuun olevat tarinat ovat melkein kokonaan hävinneet valkokankailta ja siirtyneet suoratoistopalveluihin, usein toteutetuiksi nimenomaan sarjoina. Se, että Hollywoodin nimiohjaajatkin tekevät nyt projekteja suoratoistopalveluille ei johdu (pelkästään) siitä, että Netflix, HBO, Amazon, Apple ja Disney heitä kaikkia sinne kilvan kosiskelevat, vaan myös siitä, että elokuvien puolella ei tällä hetkellä ole rahoittajia sellaisille tarinoille ja taiteelle, joita suoratoistopalvelut tilaavat.

Jon Favreaun tuottama ja kirjoittama (ohjaajat vaihtelivat jaksojen välillä) The Mandalorian oli siis tekeillä Star Wars -elokuvista riippumatta – mutta pikemminkin muista syistä kuin siitä itsestään johtuen pääsi käymään niin, että nyt ollessaan olemassa sillä onkin elokuviin nähden ilmaherruus. Sarjan ykköskausi oli myös sekä fanien että kriitikoiden keskuudessa kehutumpi kuin Solo tai The Rise of Skywalker – vaikka näin erilaisten tarinoiden ja medioiden vertailu on tietysti hapuilevaa ja vaikka The Mandalorianiakin on sentään joistakin piirteistään moitittukin.

The Mandalorianin pahiksiin kuuluu Giancarlo Esposito, joka muistetaan Breaking Badin hyvin hyytävästä roolistaan. Vaan millaisen onkaan oltava pahiksen, jos sarjan hyviskin on palkkionmetsästäjä?

Se, että The Mandaloriania myös markkinoidaan Disney+:n keihäänkärkisarjana, muodostaa kuvioon erään erityispiirteen. Disneyn katalogihan tunnetusti on hyvin perheystävällinen. The Mandalorian kertoo kuitenkin palkkionmetsästäjästä, joka harjoittaa jaksoissa on screen ammattiaan enemmän kuin Han Solo huumeiden salakuljetusbisnestä. Amerikkalaiseen ja Star Wars -elokuvista tuttuun tapaan myös The Mandalorian -mainontaa ja oheistuotteita on suunnattu perheen pienillekin, mutta periaatteessa sarjan ikäraja on kotimaassaan peräti 14, joka perustuu ”sci-fi-toimintaan ja -väkivaltaan sekä joihinkin häiritseviin kuviin”. Kyse ei siis ole aivan koko perheen viihteestä, sillä ikäraja on korkeampi kuin The Rise of Skywalkerilla.

Muutkin tekeillä olevat Disneyn Star Wars -suoratoistosarjat ovat Disney+:n yleisiin koko perheelle -tavoitteisiin nähden ehkä aiheiltaan yllättäviä. Tulossa on prequel-sarja kapinallisvakooja Cassian Andorista, jonka on määrä kertoa, kuinka idealisti kasvaa kapinaliiton black ops -spesialistiksi, joka Rogue Onen alussa ampuu kylmäverisesti oman tiedonantajansa. On Obi-Wan Kenobin oma sarja, joka sijoittuu aikakauteen, jolloin erakoitunut sankari valvoo nuoren Luken äärellä galaksissa, jonka on vallannut pimeys suurelta osin hänen epäonnistumisensa vuoksi. Ja on Leslye Headlandin kirjoittama sarja, jonka aiheesta emme tiedä mitään, mutta joka tekijän taustojen perusteella luulisi olevan jotain ”aivan muuta”: vähintään feminististä, ehkä komediallista, mahdollisesti jopa queeria.

Minun tulkintani tästä on, että korostetun aikuiset Star Wars -sarjat ovat täky, jolla Disney+:aa nimenomaan myydään. Niiden avulla palvelun asiakkaiksi saadaan muitakin kuin lapsiperheitä, joille palvelun suurin sisältömassa kuitenkin on suunnattu, ja joiden jatkuvaan saatavuuteen palvelun pitkäkestoiset asiakkuudet perustunevat.

The Right Stuff, uusi sarjamuotoinen filmatisointi Tom Wolfen astronauttiohjelman alkuvaiheista kertovasta kirjasta, kuuluu Disney Plussan ensimmäisiin omiin sarjoihin. Sekin on täky aikuiskatsojalle.

Kun nämä taustatekijät ynnää yhteen, käy selväksi, että The Mandalorian ja muut tekeillä olevat suoratoistosarjat (Cassian Andorin sarjaa piti kuvata kesällä, mutta koronavirus pani tuotannon tauolle, Obi-Wan -sarjaa, jonka Ewan McGregor äskettäin vahvisti olevan yhden tuotantokauden ns. minisarja, kuvataan ensi keväänä) ovat kaikkea muuta kuin korvike seuraavaa Star Wars -elokuvien sarjaa odotellessa.

Ne ovat monen seuraavan vuoden ajan Star Wars -fanien pääruoka. Ja on jopa mahdollista, että kun ”oikea elokuva” sieltä joskus aikanaan taas tulee, se vertautuu lasten ruokalistan nauraviin nakkeihin.

JW Rinzlerin näkökulma: Kuinka Disneyn yrityskulttuuri söi Lucasfilmistä avoimuuden

Kuuntelin äskettäin kaksi JW Rinzlerin vierailua Star Wars -fanipodcasteissa. Niiden kuuntelemisesta tulin surulliseksi. Silti voin suositella niitä kaikille, joita näiden elokuvien taustat kiinnostavat.

Ensin on syytä todeta, kuka on JW Rinzler. Vaikka hän hyvin todennäköisesti tietää (George Lucasin aikaisista) Star Wars -elokuvista enemmän kuin kukaan muu, hänen nimensä ei ymmärrettävästi ole samalla tavalla tunnettu kuin elokuvien varsinaisten tekijöiden.

The Making of Star Wars, The Making of The Empire Strikes Back ja The Making of Return of the Jedi. Kolme kirjaa, joista JW Rinzler viimeistään Star Wars -piireissä muistetaan.

Rinzler (s. 1962) työskenteli Lucasfilmissä vuosina 2001-2016. Varsinaisessa palkkatyyössään hän oli Lucasfilmin kirjaosaston kustannustoimittaja, joka vastasi erityisesti sellaisista nonfiktio-kirjoista kuin The Cinema of George Lucas tai Sculpting a Galaxy: Inside the Star Wars Model Shop.

Niin sanotun päätyönsä ohessa Rinzler onnistui kuitenkin melko nopeasti juonimaan itsensä kirjoittajaksi itsekin. Hänen ensimmäinen työnsä oli heti kirjakaksikko The Art of Revenge of the Sith ja The Making of Revenge of the Sith, joita tehdessään Rinzlerillä oli kadehdittavan vapaa läsnäolo-oikeus viimeisen prequelin kaikkeen tuotantoon. Näitä seurasi useita Star Wars -teoksia kirjoittajana tai toimittajana, mutta Rinzlerin varsinainen magnum opus on kirjatrilogia Making of Star Wars, Making of The Empire Strikes Back ja Making of The Return of the Jedi (2007-2013): kolme 300-sivuista järkälettä, jotka kertaavat käytännössä kaiken aiemmin kerrotun ja kertovat kaiken ennen kertomattoman.

Lucasfilmin virallisen arkeologin cv:stä löytyy myös fiktiota: romaani Indiana Jones and the Mystery of Mount Sinai, sarjakuvasovitus Lucasin varhaisesta käsisluonnoksesta The Star Wars ja jopa pari jaksoa The Clone Warsia. Tänä kesänä häneltä on ilmestymässä avaruuden valloituksesta kertova romaani All Up. Lucasfilmin aikojensa jälkeen Rinzler on kirjoittanut samanhenkisiä making of -opuksia Planet of the Apesista, Alien-elokuvista ja The Shiningista. Star Warsin Rinzler jätti taakseen vuoden 2015 lopussa kirjoitettuaan omalta osaltaan täysin valmiiksi kirjan The Making of The Force Awakens, jonka Disneyn tytäryhtiöksi päätynyt Lucasfilm jätti julkaisematta.

Rinzlerin kirjoittamat ja kokoamat Making of -kirjat ovat tekstin lisäksi täynnä tämäntapaista upeaa kuvatodistusaineistoa, isolta osin muualla aiemmin julkaisematonta.

Tämän kävelevän tietopankin tarinoita ja näkemyksiä on nyt siis alkukesästä voinut kuulla suosikkini Force Materialin podcast-jaksossa ja Star Wars News Netin The Resistance Broadcast -sarjan jaksossa (jossa on kuvakin, mutta vain puhuvat päät). Edellinen painottaa Rinzlerin suhdetta uusiin elokuviin, jälkimmäinen keskittyy pyöreitä täyttäneeseen The Empire Strikes Backiin, mutta molemmissa puhutaan muutakin.

Ja voi, kyllä niitä tarinoita onkin. Monet kiinnostavimmista liittyvät George Lucasiin. Nostan niitä tähän pari ennen kuin menen siihen, mikä minua näitä kuunnellessani suretti.

Rinzler sanoo rakastaneensa työskentelyä Lucasille. Kyse ei ole vain amerikkalaisesta tavasta ylikäyttää rakastaa-verbiä, vaan hänen ihailunsa ja arvostuksensa nimenomaan taiteilija George Lucasia (siis vielä enemmän kuin yritysjohtaja tai esimies Lucasia) on ilmeisen aitoa. Silti hän puhuu varsin avoimesti monista Lucasin ja hänen elokuviensa ongelmista, ja likimain ainutlaatuisensa näkökulmansa vuoksi hänen tulkintansa on syytä ottaa vakavasti.

Rinzler esimerkiksi myöntää auliisti, että eri aikakausien George Lucasit riitelisivät keskenään. Eri aikojen haastatteluja verratessa esimerkiksi minusta tuntuu usein siltä, että prequelien aikainen George Lucas teki ja sanoi koko ajan asioita, joita originaalitrilogian aikainen George Lucas olisi ehdottomasti vastustanut. Ylätasoisimmat esimerkit tästä lienevät Lucasin väitteet siitä, että hän oli suunnitellut saagansa ennalta Anakin Skywalkerin eli Darth Vaderin tarinaksi jo 1970-luvulla (joka ei missään nimessä pidä paikkansa) ja Lucasin uho siitä, että hän oikeastaan haluaisi Star Warsiensa sijaan palata tekemään sellaisia pienimuotoisia outoja taide-elokuvia, joilla aloitti uransa (jollaisia hän ei kuitenkaan ole 1970-luvun alun jälkeen tehnyt, vaikka kukaan ei häntä olisi estänyt).

Luoja George Lucas ja luomus Threepio ensimmäisen Star Warsin kuvauksissa.

Rinzler kuitenkin huomauttaa, että Lucasilla on tiettyjä perusteluja monille revisionistisilta tuntuville väitteilleen. Kysyttäessä Vaderiin liittyvistä suurista suunnitelmista hän esimerkiksi voi aina vedota siihen, että eräässä varhaisessa originaalileffan käsikirjoituksen luonnoksessa ”Annikin Starkillerin” isä Kane todella oli puoliksi mies ja puoliksi kone, ja tällä perusteella Lucas voi tavallaan väittää idean Vaderista Luken isänä olleen ”aina” mukana kuvioissa. Rinzlerin oma tulkinta tästä nimenomaisesta väännöstä on, että ensimmäisen SW-elokuvan varsinaisen tuotannon aikaan Lucas oli niin syvällä taisteluhaudoissa saadakseen elokuvansa edes tehtyä, että hän ei sillä hetkellä edes välittänyt siitä, mikä Vaderin ja Luken isän tarkka taustatarina oli.

(Yksi Rinzlerin parhaista Star Wars -teorioista, joka toistuu molemmissa podcasteissakin, muuten on, että vuoden 1977 Star Wars oli itse asiassa trilogian lopetus eikä aloitus. Nimittäin George Lucasin ”leaving home” -trilogian, jonka edelliset osat olivat THX-1138 ja American Graffiti, jotka tosiaan kaikki kertovat lapsuuden ja kodin taakse jättämisestä. Rinzler katsoo Star Wars -sarjan jakautuvan tuohon ”lopetukseen” ja kahteen muuhun osan, Imperiumin ja Jedin ”isistä ja pojista” kertovaan elokuvaparin ja prequel-trilogiaan, joka kertoo kuinka hyvästä lapsesta tulee paha ja demokratiasta diktatuuri. Rinzlerin mielestä näissä kolmessa Star Wars -segmentissä esiintyy hahmoja, joilla on kyllä samoja nimiä, mutta jotka eivät oikeastaan todella edes sovi yhteen keskenään – mutta että se ristiriita tekee niistä vain mielenkiintoisempia.)

Vaikka Rinzler siis ainakin kautta rantain myöntää, että Lucasin puheisiin omista elokuvistaan ei voi täysin luottaa, hän ei selvästikään syytä entistä pomoaan valehtelijaksi. Molemmissa podcasteissa Rinzler kertoo tarinan, jolla hän kuvaa Lucasin tapaa muuttaa taiteilijana mieltään omista töistään ja sanoa asioita, jotka kumoaisi myöhemmin (tai jopa vain toisena päivänä). Hän kertoo kuulleensa Lucasin kertoneen episodi III:n tuotannon aikaan, että kun saaga nyt valmistuisi, elokuvat voisi katsoa useissa eri järjestyksissä ja ne kertoisivat eri järjestyksissä katsottuna eri tarinan. Tämä lainaus on myös Rinzlerin Making of Revenge of the Sith -kirjassa, jonka tekstin Lucas itse hyväksyi, joten Lucasin voidaan katsoa hyväksyneen tämän lausunnon totuudellisuuden. Mutta kun Rinzler vuosia myöhemmin pyysi Lucasia selittämään bluray-julkaisua varten videolle näitä eri katsomistapoja, Lucas paitsi kieltäytyi, myös kiisti sanomansa: ehei, nämä voi katsoa vain yhdessä oikeassa järjestyksessä, ja se on episodinumeroinnin mukaan ykkösestä kuutoseen.

Resistance Broadcastissa Rinzler toteaa lisäksi Lucasin persoonallisuuteen yksinkertaisesti kuuluvan halun keksiä asioita tehdessä. Hän kuvaa, että samaan tapaan kuin Lucas ei halunnut toteuttaa kuvauksissa pilkuntarkasti valmiiksi suunniteltuja storyboardeja, hän ei myöskään halunnut suunnitella esimerkiksi kolmen elokuvan prequel-trilogiaa etukäteen niin paljon kuin joku toinen samassa tilanteessa ehkä olisi suunnitellut. Itse mietin, että tätä persoonallisuuden – tai taiteilijuuden – piirrettä voisi ehkä halutessaan laajentaa selitykseksi myös erääseen toiseen Lucasin uran keskeiseen lankaan: siihen, että hän ei ole päästänyt irti elokuvistaan, etenkään Star Warseista, niiden valmistuttua, vaan on palannut tekemään niihin muutoksia aina tilaisuuksien tullen.

Luomus Anakin Skywalker ja luoja George Lucas kuudennen Star Warsin kuvauksissa.

Samaan aikaan Rinzler pitää George Lucasia neron. Sellainen hän epäilemättä minustakin on, vaikka ristiriitainen nero ehdottomasti myös. Rinzler kuvailee Lucasin olleen paitsi vaativa johtaja, joka halusi ja sai myöhempinä vuosinaan elokuviinsa kaiken juuri niin kuin halusi, mutta samaan aikaan äärettömän inspiroiva johtaja, joka innosti alaisiaan aidosti ylittämään itsensä. Prequeleja inhoaville muistutukseksi, että tässä tarkoitetaan ennen kaikkea Lucasin varsinaisia alaisia eli esimerkiksi erikoistehosteiden suunnittelijoita ja toteuttajia, ei niinkään näyttelijöiden kaltaisia käypäläisiä.

Varmasti monia, ja selvästi Rinzleriä itseään, viehätti myös Lucasin aito kulmikkuus. Vaikka hän oli upporikas ja itsepäinen moguli, joka teki myöhempinä vuosinaan laskelmoiduiksi parjattuja elokuvia, hän oli silti tavallaan aina Hollywoodin kapinallinen – ja on oman kirjoituksensa asia argumentoida, ovatko prequelit oikeastaan laskelmoituja, vaikka eivät välttämättä täysin onnistuneitakaan. Rinzler sanoo harmittelevansa esimerkiksi Attack of the Clonesia katsoessaan, että pinnan alla on ”hyvä elokuva”, mutta käsikirjoitus olisi vaatinut jonkun toisen näkökulmaa ja hiontaa samaan tapaan kuin originaalitrilogiassa Lucasilla vastaavia työtovereita ja avustajia oli.

Seuraaja Kathleen Kennedy ja luoja George Lucas kauppojen hetkellä loppuvuodesta 2012.

Kun tämä Lucas sitten myi yhtiönsä Disneylle vuonna 2012, yksi aikakausi tosiaan päättyi. Rinzlerin mukaan Lucasfilmillä tunnettiin suruakin. Rinzler itse sanoo odottaneensa, että Lucas tosiaan jossain vaiheessa myisi yhtiönsä ja pitäneensä vieläpä nimenomaan Disneyä todennäköisimpänä ostajana, mutta kuvitelleensa niin tapahtuvan 10 vuotta myöhemmin kuin todellisuudessa kävi. Kiinnostavaa kyllä, Rinzler arvelee Force Material -podcastissa, että yksi merkittävä syy koko kauppaan oli Lucasin kokema vastuu yhtiönsä työntekijöistä ja siten yrityksensä jatkuvuudesta. Toisaalla on kerrottu Lucasin käynnistäneen episodi VII:n tuotannon, jotta hänellä ”olisi jotain myytävää”, niin että yrittäjän vastuuko tähän nykyiseen Star Wars -tarjonnan määrään nyt sitten johti?

Ja nyt alamme päästä siihen, miksi minua myös suretti. Jos Rinzlerin ote originaalitrilogiaan onkin parempi kuin kenelläkään, hänen näkökulmansa jatko-osatrilogiaan on sekin aivan uniikki. Harmi vain, että salassapitosopimukset estävät häntä sanomasta kaikkea, minkä hän ilmiselvästi haluaisi.

Etenkin Force Materialin haastattelussa voi suorastaan kuulla, että Rinzler toivoo ja ehkä uskookin, että joku jossain vaiheessa pääsisi tekemään The Force Awakensista vastaavan totuudenmukaisen making of -kirjan kuin hän teki originaalitrilogiasta. Rinzlerin oma, viralliseksi tarkoitettu kirja jäi tosiaan hyllylle. Sen jälkeen ja Lucasfilmiltä lähdettyään hän yritti vielä itse kertoa oman näkökulmansa loppuvaiheista muutama vuosi sitten provokatiivisesti ja kutkuttavasti otsikoidussa blogissaan The Rise and Fall of Star Wars, mutta Disney-Lucasfilmin lakiosasto puuttui nopeasti asiaan.

Nyt Rinzler kertoo olleensa itse alunperin innostunut Disneyn ostaessa yhtiön. Aivan omalta osaltaan hän oli ajatellut making of -kirjojen kirjoittamista esimerkiksi Disneyn vanhoista näytelmäelokuvista. Nopeasti tuli kuitenkin selväksi, että ääni kellossa muuttui. Ainakin Rinzlerin näkökulmasta Disney-Lucasfilmin yrityskulttuuri on kerrassaan toisenlainen kuin Lucasin Lucasfilmin, ja lopulta Rinzler katsoi parhaaksi jättää sellaisen kulttuurin taakseen.

Rinzlerin mukaan Lucas henkilökohtaisesti halusi kertoa elokuvien tekemisestä avoimemmin ulos kuin useimmat muut. Lucasin näkemys on, että elokuvien tekeminen on vaikeaa, ja se kuuluu asiaan. Niinpä hän – vaikka tosiaan selittelikin omia tekojaan ja päätöksiään totuutta venyttäen – hyväksyi ja kannusti making of -teoksiin, joissa kerrottiin ikävistäkin asioista. Ja vaikka Rinzlerin oma kirjatrilogia tosiaan kertookin jo tuolloin kaukaisesta menneisyydestä, joiden ongelmista on siis ymmärrettävästi helpompi puhua kuin aivan tuoreista töistä, on aivan totta, että myös prequelien tekemisen aikaan Lucasfilmillä oltiin ehdottomasti paljon avoimempia sekä haastatteluissa että yhtiön omassa viestinnässä. Jatko-osatrilogioiden pressikierrosten korulauseisiin ja kuvausten aikaiseen salailuun verrattuna tuntuvat hyvin kaukaiselta ajat, jolloin Ewan McGregor kritisoi julkisuudessa prequeleita niiden ollessa yhä kesken ja jolloin Lucasfilm itse julkaisi netissä behind the scenes -kuvia ja -videoita jopa spoilaavista kohtauksista.

Disney-aikainen Lucasfilm ei missään nimessä suvaitse tällaista. Rinzlerin mukaan Disney näkee making ofin osana markkinointia ja pr:ää. Tämä oli tullut nopeasti ilmi myös The Force Awakensin making of -kirjaa kirjoitettaessa. Rinzler toistaa näissä haastatteluissa aiemminkin sanomansa, että kirja kirjoitettiin valmiiksi, vaikka Lucasfilm jätti sen hyllylle. Nyt hän kuitenkin kertoo ainakin minun kuulleni ensimmäistä kertaa, että se ei ollut sellainen kirja, jollaista olisin Rinzleriltä odottanut: se ei olisi esimerkiksi kertonut mitään siitä, mitkä olivat Lucasin omat suunnitelmat jatko-osatrilogiaksi. Rinzlerille oli tässä vaiheessa jo tullut selväksi, että sitä tietoa Disney-Lucasfilm ei olisi mitenkään sallinut julkaistavan – ja vaikka sitä kirjassa ei siis ollut, ei Disney-Lucasfilm silti julkaissut koko kirjaa.

(Tässä kohtaa koen kuitenkin tarpeelliseksi huomauttaa, että jotkut Lucasfilmin työntekijät ovat todistaneet toisaalla toisin. Esimerkiksi tarinaryhmän nykyinen some-pääaktiivi Matt Martin on kertonut Lucasfilmillä vallitsevan yhä omanlaisensa yrityskulttuurin, jota Disney kontrolloisi vain vähän. Monet uusien elokuvien tekemiseen liittyvät ongelmatkin saattavat kertoa osaltaan siitä, että elokuvien tekijöillä on ollut jopa yllättävänkin vapaat kädet.)

Luoja George Lucas ja jatko-osan luoja JJ Abrams. Tiedotteissa aikanaan levitetty kuva on todennäköisesti hetkestä, jolloin Lucasin jatko-osaideoita ei ole vielä ainakaan virallisesti hylätty.

Mutta mitä Lucasin jatko-osaideoissa sitten oli, ja millainen oli prosessi, joka johti niiden hylkäämiseen? Tällaiset käsikirjoituksen historiakerrokset ovat Rinzlerin erityisalaa, ja hän tietää kyllä vastauksen. On ehkä ollut itse kokouksissa paikallakin. Mutta ei saa sanoa.

Sen verran hän tulee sanoneeksi, että Lucasilla oli ”selkeä suunnitelma” episodi VII:sta ja vähemmän selkeitä, mutta olemassaolevia suunnitelmia seuraavista episodeista. Näin voi helposti uskoa asian olleen, koska Lucasin itsensä valitsema käsikirjoittaja Michael Arndt painiskeli Lucasin aikanakin ennen kaikkea episodi VII:n rakenteellisten ongelmien kanssa (koontini TFA:n tekemisestä on blogissa täällä). Rinzler sanoo myös uskovansa, että Lucasfilmillä ja erityisesti niin sanotussa tarinaryhmässä oli kyllä jonkinlaista yritystä kehitellä kokonaisjuonta trilogialle TFA:n käsikirjoitusvaiheen aikana, mutta että taisi käydä niin kuin Lucasille itselleen 1970-luvulla: avausosan tekeminen vei kaiken energian ja ajan, eikä jatkoa sittenkään ehditty juuri miettiä (uuden trilogian jatkuvuusongelmasta, joka kärjistyy etenkin paljon Lucasin ideoiden hylkäämisen jälkeen sepitetyssä episodi IX:ssä, olen kirjoittanut esimerkiksi täällä ja täällä). Tosin Rinzler vihjaa myös ”joidenkin henkilöiden” olevan toisia voimakkaampia ideoiltaan, mikä ainakin minun tekee mieleni tulkita ohjaaja-kirjoittaja JJ Abramsin voimakkuudeksi, mutta saatan toki veikata väärinkin.

Force Materialissa Rinzler paljastaa hätkähdyttävän asian: hän ei ole edes nähnyt The Last Jediä ja The Rise of Skywalkeria. Tämä saa haastattelijatkin hetkeksi tolaltaan, enkä ihmettele: siis että maailman ehkä paras Star Wars -asiantuntija ei ole edes katsonut sarjan kahta viimeisintä osaa! Rinzler kertoo katsoneensa The Force Awakensin ja vielä Rogue Onen, mutta pitävänsä näiden katsomista liian tuskallisena.

Miksi? Koska Rinzlerille Star Wars oli yhden ihmisen visio (vaikka toki monien, monien taiteilijoiden yhdessä toteuttama sellainen). Rinzleriä kiehtoi nimenomaan George Lucas elokuvantekijänä, joka ei koskaan jäänyt toistamaan itseään.

Rinzler ei varsinaisesti suorin sanoin syytä jatko-osatrilogiaa sen paremmin ideattomaksi kuin epäonnistuneeksikaan. Hän vain toteaa, ettei ole kiinnostunut muiden ihmisten visioista Star Warsista, ja että se, mitä hän on kuullut uusista elokuvista, ei kiinnosta häntä. Mutta vaikka hän ei tätäkään ihan näillä sanoin sano, siltä minusta tuntuu, että Rinzlerin mielestä nyky-Lucasfilm ei jatka sitä perintöä, jota hän Lucasin elämäntyössä nimenomaan arvosti.

Rinzlerin näkökulmassa on tietysti mukana jonkin verran (ymmärrettävää) henkilökohtaistakin katkeruutta siitä, ettei yhtiö enää uuden johdon aikana antanut hänen tehdä kirjoitustyötään entiseen tapaan. Uskon myös, että hänen suhteessaan uusiin elokuviin painaa niiden varsinaista toteutettua sisältöä enemmän se, että hän yksinkertaisesti suree Lucasin ja/tai hänen visioidensa sivuuttamisen puolesta.

Silti tämä on sellainen näkökulma, jonka arvaan jäävän pääkoppaani kaivertamaan. Minähän olen suurimmaksi osaksi nauttinut Disney-Lucasfilmin ajasta (ja osasta valmistuneista elokuvistakin), mutta samaan aikaan olen kyllä myös harmitellut uusien elokuvien liikaakin tuttuutta entiseen verrattuna. Lisäksi olen tässä blogissa erittäin usein harmitellut virallisen making of -aineiston ja -tiedon vähäisyyttä tai pintapuolisuutta.

Näkökulmani Star Warsiin on itse asiassa aina ollut hyvinkin rinzleriaaninen: kiinnostavaa ei ole minusta ollut vain se, millaisia elokuvat ovat eikä varsinkaan vain mitä niissä ”tapahtuu”. Itse asiassa etenkin niistä heikommista episodeista taustat ja tuotantoprosessit ovat minusta kaikkein kiehtovimpia tarinoita: miten kaikki tämä toteutettiin, mutta myös vaikkapa miten tapahtumat eri vaihtoehtojen jälkeen päätettiin sijoittaa tietynlaiseen lavastettuun lokaatioon tai millaisia olivat hahmojen vaihtoehtoiset versiot aiemmissa käsikirjoitusvaiheissa.

En voi välttyä ajatukselta, että Rinzler on oikeassa siinä, että Disney-Lucasfilmin yrityskulttuuri on taustatiedon rakastajien kannalta kielteinen. Siitä taas seuraa ainakin pienen pienesti kytevä kysymys siitä, ansaitseeko näin toimiva yritys kaikkea minun intoiluani. Disney+:lla on pyörinyt dokkarisarja The Mandalorianin tekemisestä, ja voin arvata, että kun aikanaan pääsen sen näkemään, katson sitäkin tällä silmällä.

Star Wars -elokuvien Oscar-saldo: 11 elokuvaa, 37 (+3) ehdokkuutta, 10 palkintoa

Oscar-gaala oli ja meni, ja vaikka gaalan suurin voittaja Parasite yllätti, ei The Rise of Skywalker sentään yllättänyt. Se ei siis voittanut yhtään kolmesta ehdokkuudestaan.

Eilisen Twitter-ketjuni jatkeena ja laajentumana (sekä kahden vuoden takaisen blogimerkinnän päivityksenä) summaan tässä kirjoituksessa Star Wars -elokuvien Oscar-menestystä, jota varmaankin voi aivan yhtä hyvin perustein pitää yllättävän vahvana ja yllättävän vaisuna.

Vahvana siksi, että kaikkiaan 37 ehdokkuutta ja 10 palkintoa (joista 3 ehdokkuuksien ulkopuolelta) on kuitenkin oikein hyvin yhdelle elokuvasarjalle, vaikka kyse onkin 11 elokuvasta. Vaisuna taas siksi, että Star Warsit ovat tähän vuoteen asti jatkuneista ehdokkuuksistaan huolimatta saaneet Yhdysvaltain elokuva-akatemialta varsinaisen palkinnon viimeksi 36 vuotta sitten – ja sekin oli yksi noista erikois-Oscareista varsinaisten ehdokkuuksien ulkopuolelta.

rotj-endor-battle

Jedin paluun erikoistehosteet: edellinen kerta, kun Star Wars -elokuva palkittiin Oscarilla.

Kaikkein yllättävintä saattaa ainakin joistakin katsojista olla, että jokainen Star Wars -elokuva on tosiaan ollut ehdolla vähintään yhdessä Oscar-gaalan kategorioista. Tässä koko lista ehdokkuuksista:

  • Tähtien sota (1977), 10 ehdokkuutta: paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, Alec Guinness miessivuosasta, lavastus, pukusuunnittelu, ääni, leikkaus, erikoistehosteet, musiikki.
  • Imperiumin vastaisku (1980): 3 ehdokkuutta: lavastus, ääni, musiikki.
  • Jedin paluu (1983): 4 ehdokkuutta: lavastus, äänitehosteleikkaus, äänitehosteet, musiikki.
  • Pimeä uhka (1999): 3 ehdokkuutta: äänitehosteleikkaus, äänitehosteet, erikoistehosteet.
  • Kloonien hyökkäys (2002): 1 ehdokkuus: erikoistehosteet.
  • Sithin kosto (2005): 1 ehdokkuus: maskeeraus.
  • The Force Awakens (2015): 5 ehdokkuutta: leikkaus, äänimiksaus, äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki.
  • Rogue One (2016): 2 ehdokkuutta: äänimiksaus, erikoistehosteet.
  • The Last Jedi (2017): 4 ehdokkuutta: äänimiksaus, äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki.
  • Solo (2018): 1 ehdokkuus: erikoistehosteet.
  • The Rise of Skywalker (2019): 3 ehdokkuutta: äänitehosteet, erikoistehosteet, musiikki.

Yhteensä siis 37 varsinaista ehdokkuutta. Ja tässä ne voitot:

  • Tähtien sota (1977): 6 Oscar-palkintoa: lavastus, pukusuunnittelu, ääni, leikkaus, erikoistehosteet, musiikki. Lisäksi erikois-Oscar äänitehosteista.
  • Imperiumin vastaisku (1980): 1 Oscar-palkinto: ääni. Lisäksi erikoistehosteiden erikois-Oscar.
  • Jedin paluu (1983): ei Oscar-palkintoja varsinaissa kilpakategorioissa, mutta jälleen erikoistehosteiden erikois-Oscar.

Eli 10 palkintoa, joista 3 ehdokasasettelun ulkopuolelta.

Listasta huomaa vuosien vierimisen. Samoin sen, että Oscar-gaalat eivät toki muutenkaan ole veljiä keskenään. Katsastetaanpa!

anh-alec-guinness-obi-wan-kenobi

Alec Guinness Ben Kenobina alkuperäisessä Star Warsissa: ainoa näyttelijäsuoritus, jolla kaukaisesta galaksista on noustu ehdolle Oscareihin.

Oscareiden ”pääkategorioina” pidetään parasta elokuvaa, ohjausta, näyttelijöiden pääosia sekä käsikirjoituspystejä. Elokuvapiireissä toki arvostetaan muitakin, ja toisia enemmän kuin toisia: esimerkiksi leikkauspalkinto muodosti pitkään parhaan elokuvan ja ohjauksen kanssa eräänlaisen kolmijalan, kunnes kategoriat viime vuosikymmenellä alkoivat erkaantua toisistaan muun muassa parhaan elokuvan äänestyssäännöissä tapahtuneiden muutosten vuoksi.

Jos näitä pidetään pääkategorioina, ihka ensimmäisen Star Wars -elokuvan cinemaattiset ansiot todella tunnustettiin Hollywoodissa välittömästi, sillä vuoden jättihitti oli vuoden 1978 gaalassa ehdolla melkein kaikissa noissa – vain näyttelijäehdokkuus lohkesi sivuosien puolelta. On hyvä muistaa, että tämä ei ollut välttämättä mitenkään sanottua: eivät suurimmat hitit tuolloin, kuten eivät nytkään, mitenkään automaattisesti olleet Elokuva-akatemian juhlinnan kohteena. Yhtään niin sanotusta ”suuresta viidestä” palkinnosta George Lucasin ohjaama ensimmäinen Star Wars (1977) ei kuitenkaan voittanut. (Se hävisi ne etenkin Woody Allenin Annie Hallille.)

Mutta sen leikkauksen episodi IV:nä myöhemmin tunnettu elokuva kyllä voitti. Palkinnon pokkasi kolmikko Paul Hirsch, Marcia Lucas ja Richard Chew, joka siis tarkoitti, että Lucasin talouteen kannettiin kuin kannettiinkin yksi Oscar. Kyökkipsykologit voivat arvailla, ja ovat arvailleetkin, mitä seurauksia tällä sattumuksella mahtoi olla Lucasien myöhemmin katkerasti kariutuneelle avioliitolle. (Lucas oli henkilökohtaisesti ehdolla Star Warsin ohjauksesta ja käsikirjoituksesta, samoin kuin American Graffitista samoissa kategorioissa muutamaa vuotta aiemmin, mutta hän ei siis itse koskaan voittanut Oscaria.)

marcia-george-lucas-oscars

Oscar-voittaja Marcia Lucas ja hänen aviomiehensä.

Lucasin tärkeimmistä yhteistyökumppaneista John Williams, Oscarien historian useimmin ehdolla ollut mestarisäveltäjä, voitti Star Warsista ansaitusti yhden viidestä kultaisesta ukostaan. Sitä lukuunottamatta kaikki muut Star Wars -elokuvien varsinaiset palkinnot ovat tulleet niin sanotuista teknisistä kategorioista: erikoistehosteista, äänestä ja äänitehosteista, lavastuksesta ja pukusuunnittelusta.

Kaikki nämäkin olivat epäilemättä ansaittuja palkintoja, ja sanoja ’niin sanottu’ sopii painottaa. Totta ihmeessä kaukaisen galaksin käytetyn maailman suunnittelu ja toteutus ovat taidetta nekin, ja kiertelemättä myös suuri osa näiden elokuvien sekä viehätystä että kulttuurista merkitystä. Se, että kaikki kolme vuosien 1977-83 elokuvaa palkittiin ”erikois-Oscareilla” liittyy gaalan silloisiin tapoihin. Niin sanotut Special Achievement Awardit jaettiin ilman ehdokasasettelua: esimerkiksi Imperiumin vastaiskulla ei siis ollut lainkaan vastaehdokasta visuaalisten erikoistehosteiden palkinnolle.

star-wars-miniature-effects

Parhaat erikoistehosteet: palkinto elokuvista vuosilta 1977, 1980 ja 1983; ehdokkuudet elokuvista vuosilta 1999, 2002, 2015, 2016, 2017, 2018 ja 2019. Yksi jäi välistä!

Muutama muukin Oscareiden muutos näin pitkäikäisen sarjan ehdokkuusgalleriassa näkyy. Esimerkiksi lavastukseksi yllä suomentamani palkinto jaettiin aikanaan nimellä ”Art Direction – Set Decoration”, kun se nykyään tunnetaan nimellä ”Production Design”. En tunne palkinnon historiaa erityisen tarkasti, mutta ainakin sanojen perusmerkitysten tasolla nimimuutos vihjaa, että palkintoa saatettiin ehkä aiemmin jakaa suoremmin juuri lavastuksen ansioista ja nykyään hieman enemmän teosten mietityn kokonaisilmeen perusteella. Joka tapauksessa on hyvä huomata, että vaikka ”tuotantosuunnittelu” viittaa myös siihen esituotannon vaiheeseen, jossa tällaisia elokuvia varten palkattavat kuvataiteilijat mielikuvittelevat valkoiselle paperille uusia maailmoja, palkinnolla huomioidaan painotetummin tuotannon seuraavaa eli konkreettisemman toteutuksen vaihetta.

Oscareiden äänipalkinnoissa tapahtunut muutos liittyy osin tekniseen kehitykseen, ja on hankalimmin tiivistettävissä. Alkuperäisen Star Warsin aikaan varsinainen kategoria oli siis yksinkertaisesti nimeltään ”Sound”, jonka seuraaja nykyisissä geimeissä on ”Sound Mixing”, siis äänileikkaus ja -miksaus. Hämäävästi ”Sound Editingin” nimellä nykyään jaettava palkinto taas annetaan pikemminkin äänitehosteiden ansioista. Vuonna 1978 Star Wars siis voitti niistä palkinnon erikois-Oscarina, ilman ehdokasasettelua, sillä palkinto on jaettu keskeytyksettä vasta vuodesta 1981.

ralphmcquarrie-art-of-anh

Ehdokasasettelun ironiaa on, että tuotantosuunnittelija Ralph McQuarrieta – varmasti George Lucasin jälkeen merkityksellisin Star Wars -visionääri – ei palkittu työstään Oscarilla.

 

Ei taida olla mitenkään suurennellen tulkittu, että samalla kun Star Wars saatteli elokuvamaailmaa blockbusterien aikaan, se tuli myös menestyksellään kasvattaneeksi sekä visuaalisten tehosteiden että äänitehosteiden osuutta elokuvataiteessa. Siten on aivan sopivaa, että SW-elokuvien tehosteet keräävät ehdokkuuksia edelleen: aateluus ikään kuin velvoittaa. Sithin kosto (2005) on ainoa Star Wars -elokuva, jonka visuaalisia tehosteita Akatemia ei nähnyt ehdokkuuden arvoisiksi.

Oscareissa oltiin muutenkin varsin nuivia prequeleja kohtaan. Sithin koston ainoa ehdokkuus tuli maskeerauksesta, joka tuntuu jo ihan sattuman sanelemalta (ajatelkaa kärventynyttä Anakinia ja kurttunaamaista Palpatinea). Tämä epäilemättä liittyy elokuvien niin sanottuun kokonaislaatuun. Elokuva-akatemian kollegat voivat kyllä toisinaan tunnustaa teknisten kategorioiden ansioita kehnommissakin elokuvissa, mutta aivan varmasti kynnys kannattaa onnistunutta työtä yleisesti epäonnistuneena pidetyssä elokuvassa on korkea.

jar-jar-binks-obi-wan-qui-gon-tpm

”Obi-Wan Kenobi, tässä on elokuvatehosteiden tulevaisuus.” ”Mesa speak!”

Sinänsä vuosia ei kannata toisiinsa verratakaan: jo pelkkiin ehdokkuuksiin kun vaikuttaa sekä zeitgeist että vuotensa kilpailijoiden taso. Kun yhden leffasaagan ehdokkuudet listaa tällä tavalla rinnakkain, voi siksi tuntua aivan turhaan kohtuuttomalta, että esimerkiksi Pimeän uhan puvut jäivät ilman ehdokkuutta. Tai että John Williams oli 2010-luvulla ehdolla jokaisesta jatko-osatrilogian elokuvasta, vaikka etenkin viimeisimmässä episodissa kiertävät lähinnä aiempien osien teemat, mutta ei Pimeästä uhasta, jossa hän aidosti loi kokonaisen toisen kerroksen sarjan musiikkiin.

Erikoistehosteiden saralla erityisesti Jar Jar Binksin hahmo oli aikaansa edellä ollut motion capture -tekniikan pioneerityö, ja olisi siksi ansainnut vaikka voittaa. Mutta ei se toki voinut, koska Oscar-gaalaan mennessä juuri Binksiin episodi I:n ongelmat olivat tiivistyneet. (Erikoistehoste-Oscarin voitti sitä paitsi tuolloin The Matrix, joka sekin oli alansa pioneeri ja sitä paitsi aikanaan yllättäjä.)

Vastaavasti viime vuosikymmenen Star Wars -elokuvat voivat rinnakkain listattuna tuntua saaneen ehdokkuuksia jopa hövelisti. Williamsin ehdokkuuksien lisäksi ainakin Solon tehoste-ehdokkuus tuntuu rutiininomaisesti annetulta. Sen sijaan koko sarjan yllättävimpänä, mutta ansaittuna, Oscar-kunnianosoituksena pidän The Force Awakensin leikkaus-ehdokkuutta, jonka tosiaan lasken kategorioihin, joissa ei yleensä palkita tällaisia lähes koko perheen viihde-elokuvia. JJ Abramsin rytmitaju sitä varmasti selittää, vaikka ehdolla olleet Maryann Brandonin ja Mary Jo Markeyn nimet ansaitusti varsinaisesti ehdolla olivatkin.

John_Williams

Säveltäjä John Williams: käsittämättömät 52 Oscar-ehdokkuutta, joista kuusi Star Warseista. Voittoja viisi, joista yksi tästä sarjasta. (kuva: TishTash / Wikimedia Commons, CC BY 3.0)

Olisiko jonkin Star Wars -elokuvan sitten pitänyt voittaa Oscar vuoden 1983 jälkeenkin? Tai voisiko niin missään oloissa enää käydä?

Menneiden palkintogaalojen pohdinta tässä mielessä on tietysti melko tyhjänpäiväistä jossittelua, mutta aika vaikeaakin se on. Sen varmaankin voi nyt sanoa, että vaikka Annie Hall taitava komedia onkin, originaalileffa olisi objektiivisestikin ajatellen ansainnut voittaa joko parhaan elokuvan tai ohjauksen palkinnon. Myöhempinä vuosina, istuessani itse reaaliaikaisesti katsomoissa, olen harmitellut lähinnä eräiden ehdokkuuksien puutetta: toivoin esimerkiksi The Force Awakensin pääsevän ehdolle production designin kategoriassa. Varsinaisten palkintojen jakautuminen on sen sijaan aina oma lukunsa, ja aika harvoin Star Wars -elokuvat ovat hävinneet selvästi huonommilleen.

Näin pitkän sarjan nousussa varsinaiseen Oscar-voittoon tarvittaisiin tässä vaiheessa ehkä niin merkityksellinen uusi alku, ettei sellaista saata tulla, vaikka seuraavat elokuvat sijoittuisivat satojen vuosien päähän Skywalkereista. Elokuva-akatemian kollega-äänestäjät varmasti arvostavat uusienkin Star Warsien tehosteita, ääniä ja musiikkia, mutta antavat aivan ymmärrettävästi silti mieluummin äänensä tuoreemmille vaihtoehdoille. Se kohta, jossa jokin palkinto olisi voinut tullakin, oli varmasti The Force Awakens, jolloin koko maailma tuntui löytävän tämän franchisen uudelleen, mutta silloin sen päihitti useimmissa kategorioissaan toinen genre-ehdokas, Mad Max: Fury Road.

Tehosteiden tai äänten voittoa suurempana jättipottina pitäisin kuitenkin sitä, jos Star Wars -elokuva jonain päivänä nappaisi vielä jonkin ”viidestä suuresta” ehdokkuudesta: parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen tai jomman kumman pääosanäyttelijän. Tähän erityisesti tarvittaisiin ehkä sellainen mannerlaattojen muutos näiden elokuvien koko luonteessa, jollaista ei välttämättä koskaan tapahdu.

Seuraavien seitsemän vuoden Star Wars -elokuvat: Tauon paikka

Nyt se tuli: seuraavien Star Wars -elokuvien julkistustiedote. Episodi IX:n eli The Rise of Skywalkerin ensi-iltahan on tämän vuoden joulukuussa, mutta sitä seuraavaa SW-leffaa ei ole ollut kalenteriin merkittäväksi.

Nyt on. Tiedot löytyvät Disney-yhtiön tuoreesta supertiedotteesta, joka sisältää ensi-iltapäivät valtavalle pinolle franchise-osia ja aivan uusiakin elokuvia. Monilla leffoilla on tosin tässä vaiheessa vasta aikaslotit eikä varsinaisia aihe- tai otsikkojulkistuksia (”Untitled Disney Marvel”, ”Untitled Disney Live Action” ja niin edelleen). Mukana ovat kuitenkin tarkat uutiset esimerkiksi James Cameronin Avatar-jatko-osien lykkääntymisestä (Avatar 2 on nyt tulossa joulukuussa 2021) ja Lucasfilmin viidennen Indiana Jonesin ensi-iltapäivä heinäkuussa 2021.

Mutta tämän blogin päähuomio on kaukaisessa galaksissa kauan sitten. Ja siitä tiedote kertoo siis tämän:

  • 2019 Star Wars: The Rise of Skywalker – Dec. 20
  • 2022 Untitled Star Wars (Dis) – Dec. 16.
  • 2024 Untitled Star Wars (Dis)- Dec. 20
  • 2026 Untitled Star Wars (Dis)- Dec. 18

Joka siis tarkoittaa, että ensi joulukuun ensi-illan jälkeen on luvassa peräti kolmen vuoden tauko. Sen jälkeen Star Wars -elokuvat palaavat ohjelmistoon kahden vuoden välein. Ja joulukuu on Star Wars -kuu, kuten tässä ehdittiinkin jo tottua!

tros-heroes

Kerran vielä, sitten tauko paikalla!

Kolme vuotta on suorastaan iäisyys verrattuna siihen, että The Last Jedin ja Solon välissä oli vain viisi kuukautta. Ja kaksikin on tuplaus verrattuna siihen, että The Force Awakensista lähtien olemme saaneet tähän asti yhden uuden Star Wars -elokuvan joka vuosi!

Hyvä on tietysti palauttaa mieleen, että entisaikaan (eli ennen kuin Marvel-elokuvien menestys määritteli Hollywoodille uudelleen elokuvasarjojen käsitteen) nämä eivät olisi olleet kummoisia aikoja. George Lucasin originaalitrilogian elokuvat ja samoin prequelit saivat ensi-iltansa kolmen vuoden välein. Jedin paluun ja Pimeän uhan ensi-iltojen välissä vierähti peräti 16 vuotta, Sithin koston ja The Force Awakensinkin välissä 10 vuotta.

Mutta nykymallissa, jossa Disney panee ulos noin kolme Marvel-leffaa vuosittain ja moni tavanomaisempikin leffasarja tähtää vuoden ilmestymistahteihin, kaksi vuotta voi tuntua paljolta. Kun suunnitelma yksittäisistä Star Wars -elokuvista julkistettiin, tavoitteena oli julkaista nämä niin sanotut standalonet episodielokuvien välivuosina eli yksi SW-spektaakkeli per kalenterivuosi. Rivien välistä saattoi arvata, että tavoite oli jatkaa samaa tahtia episodielokuvien loppumisen jälkeenkin, ellei peräti kiihdyttää vauhtia kahteen vuosittaiseen elokuvaan aloittamalla useita lomittaisia sarjoja. Solo oli tähtäys molempiin: se julkaistiin nopeasti The Last Jedin jälkeen ja sille toivottiin tehtävän jatko-osia.

solo-chewbacca-lando-beckett-qira-han-falcon

Solo: Elokuva, josta ei ollutkaan uuden sarjan avaukseksi.

Toisin kävi. Solo floppasi, varmasti monesta syystä mutta taatusti osittain yleisön SW-uupumuksen vuoksi. Disney-Lucasfilm ilmoitti panevansa SW-suunnitelmat jäihin ja miettivänsä niitä uudelleen. Ja tässä on nyt sitten tulos.

Henkilökohtaisesti olen – helpottunut. Star Wars -elokuvat eivät ole Marvel-elokuvia, joiden katsominen muutaman kuukauden välein vertautuu melkeinpä televisiosarjojen seuraamiseen. Ne ovat saavuttaneet asemansa olemalla erityisiä: eivät todellakaan aina cinemaattisia mestariteoksia, mutta joka tapauksessa odottamisen arvoisia tapauksia. Laadultaan parjatut prequelitkin olivät vähintäänkin teknisessä mielessä audiovisuaalisen kerronnan merkkiteoksia, ja niinpä Star Wars -elokuvat ovat alkaneet vasta aivan viime vuosina osoittaa merkkejä siitä, että ne olisivat ”leffoja siinä missä muutkin” – ja kappas, juuri nyt onkin sitten päädytty jonkinlaiseen Star Wars -ähkyyn.

Star Wars -kirjoja, -sarjakuvia, -animaatiosarjoja ja totta tosiaan varmaankin jopa näyteltyjä sarjoja on kyllä mahdollista julkaista vuosittain, mutta soisin, että Star Wars –elokuvat eivät tuntuisi kertakäyttöisiltä väliheitoilta. Jos kolmen vuoden tauko nyt välittömästi tuntuu pitkältä, sitä suuremmalla innolla lopputulosta aikanaan odottaa.

Etenkin kun tosiaan tässä välissäkään ei ole minkäänlaista puutetta Star Wars -sisällöstä, jopa elokuvallisesta sellaisesta. Palkkionmetsästäjäseikkailu The Mandalorian -sarja alkaa ensi syksynä Disney+suoratoistopalvelussa, standalone-leffa Rogue Onen standalone-sarja Cassian Andor todennäköisesti ensi vuonna, ja ties mikä seuraavaksi. Solon jälkeisen strategianvaihdoksen välittömin uhri oli ilmeisesti Obi-Wan Kenobin oma elokuva, jota ei tosin virallisesti koskaan julkistettu, mutta jolle on väitetty rakennetun jopa lavasteita. Ehkäpä silläkin projektilla voisi olla vielä saumaa saada uusi mahdollisuus Disney+:n puolella?

obi-wan-kenobi-mustafar-rots.png

”Eikö ikinä tuu mun vuoro?”

Mutta mitä elokuvia vuosina 2022, 2024 ja 2026 sitten on odotettavissa? No, periaatteessa jotain siitä jopa tiedämme – paitsi jos ja kun Disney-Lucasfilm taas muuttaa suunnitelmiaan. (Ja niihin muutoksiin voi kyllä vielä sisältyä lisää leffajulkistuksiakin!)

Tiedämme, että The Last Jedin kirjoittaja-ohjaaja Rian Johnson suunnittelee uutta Star Wars -elokuvien trilogiaa. Tiedämme myös, että Game of Thronesin showrunnerit David Benioff ja D.B. Weiss keittelevät omaa Star Wars -”elokuvien sarjaa”, jonka heidän on ilmoitettu kirjoittavan ja tuottavan, mutta jolle ilmeisesti etsitään erillisiä ohjaajia. Molemmat nämä projektit olivat ainakin vielä pari kuukautta sitten täysin hengissä: tuottaja Kathleen Kennedy kertoi huhtikuussa Star Wars Celebrationissa antamassaan haastattelussa The Hollywood Reporterille käyvänsä keskusteluja kaikkien kolmen miehen kanssa suunnitellessaan Lucasfilmin ”seuraavia 10 vuotta”. Nyt nuo suunnitelmat siis ovat hahmottuneet, ja todennäköisesti joulukuun 2022 ensi-ilta on jomman kumman näistä sarjoista avaus.

Kummankaan leffasarjan aiheita ei ole julkistettu. Johnsonin on kerrottu kirjoittavan aivan uutta tarinaa, joka ei liittyisi Skywalkereihin tai edes galaksin tuttuihin nurkkiin. Benioffin ja Weissin elokuvien on vahvasti huhuttu käsittelevän kaukaisen galaksin muinaishistoriaa: kyse olisi siis samasta ideasta, josta ovat kummunneet Knights of the Old Republic -pelit ja Tales of the Jedi -sarjakuvat, vaikka kumpienkaan suorasta filmatisoinnista ei varmasti olisi kyse. Itse asiassa Kennedyn on tulkittu jopa vahvistaneen vanha tasavalta -huhun, mutta omasta mielestäni Kennedy pikemminkin väistää kysymystä tavalliseen tapaansa.

kotor-gameplay

”Mutta olisiko meidän vuoromme?” Knights of the Old Republic -pelistä.

Jos molemmat nämä projektit etenevät aikanaan ensi-iltoihin asti, ja jos nämä molemmat tiedot pitävät loppuun asti paikkansa, se tarkoittaisi, että molemmat tekeillä olevat Star Wars -elokuvasarjat kertoisivat aivan uusista hahmoista ja uudesta historiasta, vaikka mukana ehkä olisikin tuttuja elementtejä valomiekoista wookieeihin. Jännittävä ajatus!

Mutta tässä on monta isoa jossia, eikä vähin ole se, kuinka totaalisen erilainen tämä strategia olisi verrattuna siihen, että Disney-Lucasfilm on nyt julkaissut viisi elokuvaa, jotka kaikki ponnistavat suoraan originaalitrilogiasta, ja kuinka yhtiön suunnitelmana vain vähän aikaa sitten oli tehdä lisääkin Solon kaltaisia hahmojen origin-tarinoita. Enemmän kuin vähän minua epäilyttää myös se, kuinka kaukana Hollywoodin nykyrytmistä on ajatus kahdesta elokuvien sarjasta yhdistettynä kahden vuoden aikaväleihin elokuvien välillä, koska se tarkoittaisi siis peräti neljän vuoden väliä kunkin sarjan osien välillä.

Kaikkiaan en ihmettelisi lainkaan, jos Johnsonin ja Benioffin & Weissin hankkeista vain toinen lopulta toteutuisi. Enkä siitäkään, että jos tuo yksi valittava sarja saisi toisen osansa vasta vuonna 2026, jolloin välivuoteen 2024 mahtuisi sittenkin jokin yksittäinen elokuva, jossa mukana voisi olla tuttuja hahmoja joko originaali- tai jatko-osatrilogiasta.

Mutta sitä ennen ensi joulukuussa Skywalker nousee (tai Skywalkerit nousevat).

Huvipuisto episodien välissä

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, animaatiosarja Star Wars Resistance saavuttaa The Force Awakensin tapahtumat jo ensimmäisellä tuotantokaudellaan. Se tarkoittaa, että ensi syksynä sarjan toinen kausi ajoittunee jo aikaan The Last Jedin ja episodi IX:n välissä, mikä varmasti toimiikin sarjan katsojille yhtenä hyvistä hypesilloista kohti IX:n joulukuun ensi-iltaa.

Sarja ei tosin tähän mennessä ole ollut valtavan kehuttu eikö käsittääkseni suuri katsojamenestyskään (sikäli jos katsojamääriä nykyisinä suoratoiston aikoina mitataan ja ilmoitetaan luotettavasti). On myös valitettavan mahdollista, että Disney+-palvelu, jonka olisi määrä tuoda tämä ja näytelty The Mandalorian myös meikäläisten katsottavaksi, ei aukea Euroopassa vielä tänä vuonna. Se tarkoittaisi, että me suomalaiset emme pääse kokemaan sarjaa johdantona IX:lle vaikka haluaisimme.

Tässä kirjoituksessa käsittelemäni Star Wars -kerronnan muoto ei ole suomalaiselle fanille ainakaan tätä helpommin nautittavissa, eikä se edes kovin hyvin osu tämän blogin varsinaisen ytimen alueelle. Mutta on hyvä huomata, että Lucasfilmin suurissa suunnitelmissa myös huvipuistoissa kerrotaan samaa galaktista tarinaa ja ajatellaan samoja ensi-iltoja.

Star Wars: Galaxy’s Edge aukeaa Californian Disneylandissa tulevana kesänä ja Floridan Disney Worldissa syksyllä. Molemmat Galaxy’s Edget kuvaavat kaukaisen galaksin ulkolaidalla sijaitsevan Batuu-planeetan ”Black Spire Outpostia”, mistä seuraa, että nämä kaikki termit risteilevät parhaillaan markkinoinnissa ja ennakkohypessä.

Kyse on kokonaisesta ”Star Wars -maasta”, ei siis pelkästä vuoristoradasta. Huvikohde lupaa päästää matkailijat aitoon Star Wars -ympäristöön droidien ja alienien sekaan, ihmettelemään avaruusaluksia ja AT-AT -kävelijöitä. Luonteeltaan Black Spire on Mos Eisleyn kaltainen vanha kauppakaupunki: universumin sisäisen historian mukaan jopa hyperavaruusmatkailua vanhempi.

Käytännön huvipuistokokemuksena Galaxy’s Edge päästää lapset (ja ehkä lapsenmielisetkin) lentämään Millennium Falconia kuuden kävijän tiimeissä sekä osallistumaan (ajelumaisesti) First Orderin ja vastarinnan väliseen taisteluun. Sekä tietysti ihastelemaan tätä immersiiviseksi hehkutettua Star Wars -maailmaa, jossa luonnollisesti on mahdollisuus viettää aikaa kaukaisen galaksin olentojen kansoittamassa kahvilassa, jossa (Disneylandeille poikkeuksellisesti) myynnissä on myös miestä väkevämpiä juomia. Kunnianhimoa kuvaa, että tarkoitus ilmeisesti on, ettei alueella myydä ”tavallisia SW-tuotteita” – siis mitään, missä olisi Star Wars -logo – koska ei niitä myytäisi kaukaisen galaksin Batuullakaan.

Oma lukunsa tietysti on, kuinka sujuvasti tämä käy, kun jonottajia näihin iloihin todennäköisesti riittää. Yhä enemmän se epäilyttää, kun lukee huvipuistoja ymmärtävien huhuraportteja: kuuleman mukaan taisteluajelu kestää 28 minuuttia ja useissa Falcon-yksiköissä samanaikaisesti tapahtuvan lentelynkin kerrotaan haukkaavan tunnissa vain 1/4 siitä yleisömäärästä mitä esimerkiksi vanha Pirates of the Caribbean -ajelu vetää. Voi toki myös olla, että nämä tiedot ovat vanhentuneita, sillä varmasti Disneyllä myös tajutaan tämön kohteen kiinnostavuus. (Jälkimmäisessä linkatussa jutussa käsitellään muuten myös kunnianhimoisen interaktiivisen ajelun ongelmia: esimerkiksi haluavatko lapset todella, että Falcon voi mennä rikki, ja ajelu siten päättyä heidän taitojensa perusteella?)

Mutta palaan tarinankerrontaan ja siten tälle blogistille tutummalle alueelle. Batuu ja Black Spire Outpost poukkoilevat parhaillaan esiin myös kaikkialla missä Star Wars tällä hetkellä tapahtuukin, sillä Disney-Lucasfilm haluaa istuttaa huvikohteensa luontevaksi osaksi kuvitteellista galaksiaan – vaikka kyseinen lokaatio onkin siis alunperin sepitetty juuri huvipuistoja varten.

Anakin Skywalker ja tuleva suuramiraali Thrawn kohtasivat Batuulla jo viime vuonna Thrawn – Alliances -kirjassa. Lando mainitsi Black Spiren matkakohteena ohimennen Solossa. Tulossa on kokonainen oma Galaxy’s Edge –-niminen sarjakuvasarja lomakohteen taustatarinaksi. Epäilemättä Batuulla ovat pian sarjakuvien, kirjojen ja sarjojen puitteissa käyneet kaikki galaksin silmää tekevät.

Ja kun tämän kaiken siis kerrotaan olevan kanonista Star Wars -kerrontaa siinä missä vaikka animaatiosarjatkin, myös huvipuistokohde Galaxy’s Edge siis sijoittuu tiettyyn hetkeen saagan historiassa: episodien VIII ja IX väliin. Seuraavat kappaleet saattavat spoilata huvipuistokohdetta (lause, jota en olisi uskonut kirjoittavani).

Ajankohta on uusien elokuvien kannalta luonteva ja se tietenkin selittää, miksi Rise of the Resistance -ajelussa tosiaan käydään vastarinnan ja First Orderin välistä sotaa eikä kapinaliiton ja Imperiumin (ja kyynikot voivat taas huokaista, kuinka kaupallisesti kätevää olikin kierrättää edellisten sukupolvien rakastama asetelma uuteen trilogiaan näin entisellään).

Mutta jos mennään kirjaimelliseen kaanon-tulkintaan, tiedämme näin siis myös, että Batuulla käydään yksi näiden tahojen välisistä kahakoista episodien VIII ja IX välissä. Mikä vielä spesifimpää, tiedämme (Galaxy’s Edge -mainonnasta), että itse First Orderin johtaja Kylo Ren on tuolloin paikalla Batuulla. Hyvisten puolelta paikalla ovat ilmeisesti ainakin droidit C-3PO, R2-D2 ja BB-8 sekä Chewbacca (oletettavasti ilman Joonas Suotamoa).

Millennium Falcon -ajelussa paljastuu tiettävästi, että First Order on vallannut äskettäin Solossa nähdyn Corellian sota-alustensa tuotantoalustaksi. Kuulostaa juuri sukutietoisen Kylon metkulta! Vakavammin sanoen: tätä voi pitää Galaxy’s Edgen merkittävimpänä tiedonmuruna episodi IX:ää lähestyttäessä, vaikka Corelliaa siinä elokuvassa tuskin nähdäänkään. The Last Jedin lopussahan First Order on hiljattain menettänyt planeetankokoisen superaseensa ja sen lippulaivakin on katkaistu kahtia – mutta joillain muskeleilla sen galaksinvalloitus silti vain etenee.

Mutta jos tosiaan otamme huvipuistokohteen kirjaimellisesti kaanonina, tiedämme samoista lähteistä myös, että episodien VIII ja IX välissä Millennium Falcon oli lainassa animaatioista tutulla epäluotettavalla Hondo Ohnakalla, joka värväsi miehistökseen keitä tahansa kynnelle kykeneviä innokkaita. Tämä tuntuu jo vähän vaikeammin sulatettavalta tosiasialta, joten jään mielenkiinnolla odottamaan muita kanonisia mainintoja tämän tosiasian vahvistamiseksi. Ainakaan episodi IX ei tämän perusteella saisi antaa ymmärtää, että Falcon olisi ollut koko elokuvien välisen ajan tiivisti Reyn, Chewbaccan tai Leian kotialuksena. Kaiken kerronnan yhteen sitova kanonisuus on siitä konstikas juttu, että siinä on vain on- ja off-asennot!

Omasta mielestäni kiehtovinta olisi, jos Batuun ilmapiiri olisi osattu suunnitella galaksin ajankohtaa kuvaavaksi. Terroristijärjestö First Order on tuhonnut galaksin planeettainvälisen hallinnon, mutta vastarinta vahvistuu kaiken aikaa – tottahan tällaiset uutisotsikot vaikuttaisivat kauppa-aseman elämään! Entä kuiskittaisiinko kulmilla legendaarisen Luke Skywalkerin paluusta?

Toki huvipuistotarinankerrontaa on tehty ennenkin. En ole asiantuntija, mutta mieleeni ovat jääneet ainakin Disney-puistoissa esitetty, George Lucasin, Francis Ford Coppolan ja Michael Jacksonin 1980-luvun 3d-spektaakkeli Captain Eo ja Universal Studiosin T2-3D: Battle Across Time, joka oli Jimmy Cameronin ”minijatko-osa” Terminator 2:lle, mukanaan kaikki elokuvan pääosanäyttelijät. Galaxy’s Edgestä tekeekin poikkeuksellisen se, että se ei ole vain lyhytelokuvan kaltaiseksi tulkittava ajelu tai esitys, vaan kokonainen paikka, joka on sijaitsevinaan elokuvien tarinan sisällä.

Viimeinen kiinnostava tiedonmuru onkin tämä: Slashfilmin mukaan Galaxy’s Edge sijoittuu episodien VIII ja IX väliin vain toistaiseksi. Tarkoitus olisi, että matkakohde kehittyisi ja kerrottava tarina uusiutuisi jopa vuosittain.

Se tuntuu todella kunnianhimoiselta suunnitelmalta – vaikka en ole itse kokenut Disneylandin väkimääriä, voin nähdä sieluni silmin Galaxy’s Edgen jonon ulottuvan ensi kesästä parin vuoden päähän – mutta idea on kyllä loistava. Kun Star Wars -franchise asettuu viimeisen episodinumeroidun elokuvan jälkeen uuteen asentoon, Galaxy’s Edgen voi tuunata kuvaamaan galaksia joko seuraavan leffasarjan ajassa tai vaihtoehtoisesti vaikkapa kaikkein klassisimmassa ajassa episodien IV ja V välissä.

Tässä mielessä on varmasti kätevää, että kohteeksi on sepitetty uusi kaukaisen galaksin planeetta eikä Tatooinen, Hothin tai Jakkun kaltainen tietyissä episodeissa kiinni oleva lokaatio.

Star Wars -animaatiot on nyt suunnattu lapsille

Täällä Suomessa The Clone Wars (2008-2014) ja Rebels (2014-2018) on esitetty niin huonosti, että monelta suomalaiselta Star Wars -faniltakin on voinut mennä ohi, kuinka merkittävä osa tätä franchisea ne ovat. Molemmat animaatiosarjat ovat isoja sanan monissa merkityksissä. On silkka koko: ne lisäävät elokuvien väleihin II-III ja III-IV kymmeniä tunteja audiovisuaalista kerrontaa, joka jo George Lucasin itsensä tekemän linjauksen mukaan on yhtä kaanonia kuin näytellyt elokuvat. Ja on arvo: ne ovat niin rakastettuja, että on todellakin olemassa lukemattomia Star Wars -faneja, joiden rakkaus koko saagaan perustuu enemmän näihin sarjoihin kuin episodinumeroituihin elokuviin.

Anakin katsoo Ahsokan perään. The Clone Warsin (2008-2014) tunteikkaimpia hetkiä, monien mielissä koko Star Warsin.

The Clone Wars ja Rebels ovat pyrkineet toimimaan sekä aikuisille että elokuvien ikärajoja paljon nuoremmille lapsille. Se ei ole ollut aivan helppoa, ja onnistumisesta voidaan olla monta mieltä. TCW on yhtäältä pitkä kaari Anakinista, Obi-Wanista ja Ahsokasta, ja moni sarjan fani näkee nykyisin Kloonien hyökkäyksen ja Sithin koston vain cinemaattisina alku- ja loppupisteinä tälle varsinaiselle tarinalle. Toisaalta se on myös suurelta osin toisiinsa viittaamattomista jaksoista koostuva matineasarja, jonka jaksojen joukossa on jopa Jar Jarin hassuja komedioita, ja voi siten helposti turhauttaa jatkuvajuonista sarjaa odottavaa aikuiskatsojaa. Rebels taas kertoo yhtenäisen juonen, perinteisen scifisarjan tavoin yhteen miehistöön keskittyen, mutta lähestyy kertomustaan hyvin lapsiystävällisesti pääosan nuoren pojan kasvun kautta. Molemmissa animaatioissa käydään välillä rajua galaktista sotaa, välillä omistetaan kokonaisia jaksoja droidien hassuttelulle.

TCW saa uusia jaksoja tänä vuonna, mutta molemmat ovat jo periaatteessa menneisyyttä. Lucasfilmillä on kehissä uudet sarjat ja uudet animaatiosarjat, ja niiden myötä strategia vaikuttaa muuttuneen. Nyt Lucasfilm näyttäisi tekevän aikuisyleisölleen näyteltyjä sarjoja ja suuntaavan animaationsa konstailematta ensisijaisesti junioreille.

Resistance (2018-) on selvä tyylillinen irtiotto edeltäjistään.

Rebelsin varsinainen korvaaja oli Resistance, jonka ensimmäinen tuotantokausi on Yhdysvalloissa meneillään. Asetelmaltaan se oli luontevaa jatkoa edeltäjilleen: prequel- ja originaalitrilogiaa tukevien animaatioiden jälkeen vuorossa oli uuden trilogian aikaan sijoittuva animaatio. Resistance vieläpä tarjoaa itsensä suoraan Rebelsin verrokiksi: kun viimeksi oli kyse nuoresta Ezra Bridgeristä ja Ghost-aluksen miehistöstä ja heidän sekaantumisestaan suurempaan kapinaan Imperiumia vastaan, nyt meillä on nuori Kazuda Xiono, kilpa-ajajien suosima tankkausasema, vastarinta ja First Order.

Tyyliltään se on kuitenkin eri maata. Jos edellisten sarjojen animaatio oli niin sanottua tietokonepohjaista sekä väreiltään ja valoiltaan elokuvallista, Resistance muistuttaa enemmän käsin piirrettyä animea. Erityisesti se tuo omaan mieleeni 1980- ja 1990-luvuilla meillekin tuodut toiminta-animet ajalta ennen kuin niitä tiedettiin kutsua ”animeksi”. Resistance ei ole enää ”Dave Filoni -sarja”, sillä edellisten sarjojen pääjehu on nyt vain vastaavan tuottajan roolissa. Ehkä jännittävintä siinä on ajoitus: vaikka Resistance alkoi joitakin kuukausia ennen The Force Awakensin tapahtumia, se näyttää saavuttavan ne jo ensimmäisellä kaudellaan, ja sehän tarkoittaa, että sarja ulottuu varmaankin jo toisella kaudellaan aikaan The Last Jedin ja episodi IX:n välissä:

Koska en ole nähnyt Resistancesta muuta kuin trailereita ja joulun aikoihin julkaistuja komediallisia lyhäreitä, on vaikea muodostaa totuudenmukaista kuvaa kokonaisuudesta. Mutta logiikalla ”jos se kävelee kuin ankka, jos se ääntelee kuin ankka ja jos sitä kutsutaan internetissä ankaksi”, sarja tosiaan on suunnattu nimenomaan nuorille katsojille. Ja onpa tuottaja Athena Portillo ainakin kertaalleen määritellytkin Resistancen ikätavoitteeksi 6-12-vuotiaat.

Sarja ei myöskään ole saanut yhtä hyvää vastaanottoa kuin vaikkapa Rebels aloittaessaan. Sarjaa on haukuttu nimenomaan liian lapselliseksi, kerronnaltaan tylsäksi ja päähenkilöitä vähemmän kiinnostaviksi kuin edeltäjissään. Toki sillä on diggarinsakin, ja kymmenen ensimmäistä jaksoa voivat toki olla vielä käynnistelyäkin. Toinen kausi on joka tapauksessa tulossa, joten Resistancella on aikaa kasvaa todellisiin mittoihinsa. Resistancen Imdb-arvosana 4.7 kielii joka tapauksessa suorastaan surkeasta flopista – tai vähintään juuri siitä, että Imdb:ssä sarjoja arvioivat ihmiset eivät kuulu Resistancen kohderyhmään.

Galaxy of Adventures (2018-): Star Wars -hetkiä kymmenissä sekunneissa.

Vielä selvemmin nuorille katsojille on suunnattu animaatio”sarja” Galaxy of Adventures. On kyseenalaista, voidaanko edes puhua animaatiosarjasta: kyse on aivan minuuttimittaisista lyhyistä animaatiopätkistä, joiden julkaisualusta on Youtube (ja siellä kuvaava yläotsikko ”Star Wars Kids”). Näiden rinnalla Forces of Destiny (2017-) on varsinainen juonisarja, vaikka senkin jaksot ovat vain muutaman minuutin mittaisia. Forces of Destiny -tarinat ovat kuitenkin omia pieniä tarinoitaan, jos kohta sisällöltään Tammen Kultaisia kirjoja ohuempia.

Galaxy of Adventuresin konsepti on ilmeisesti vain esittää Star Wars -elokuvista tuttuja kohtauksia piirrettyinä ja toiminnallisuudeltaan liioiteltuina versioina siten, että niitä voi näyttää lyhytjännitteisimmälle pikkulapsellekin. Nähtäväksi jää, onko Lucasfilmillä aikomusta julkaista otsakkeen alla ”oikeita” tarinoita. Animaatiotyyliltään tämäkin sarja on paljon velkaa Japanin suuntaan.

Lucasfilmin virallisten tiedotteiden mukaan sarjan idea on tarjota vanhemmille mahdollisuus tutustuttaa lapsensa SW-maailmaan ja hahmoihin ennen kuin nämä välttämättä olisivat valmiita katsomaan varsinaisia elokuvia. Eli positiivisesti ajatellen: jos äiskä tai iskä intoilee Star Warsista, tässä klippejä, joilla näyttää pienellekin lapselle turvallisesti, kuka on Luke ja kuka Leia. Tai synkemmin ajatellen: tässä klippejä, joilla valmistella potkupukuikäisistäkin seuraavan sukupolven kuluttajia haluamaan omia Star Wars -lelujaan.

Forces of Destiny (2017-): tyttöenergiaa parin minuutin pätkissä.

Odotan mielenkiinnolla, mitä Lucasfilm Animation kehittelee Rebelsin lopussa auki jääneiden juonien ratkaisemiseksi. Potentiaalia on kokonaisista uusista sarjoista vaikkapa animoituihin elokuviin – ja sellaisilla tavoiteltaisiin varmasti myös aikuisempaa yleisöä. Julkaisualustahan näille on olemassa: tänä vuonna ainakin Yhdysvalloissa aloittava Disney+-palvelu.

Juuri nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että Lucasfilmillä on tehty valinta. Koska näytellyt sarjat The Mandalorian ja Cassian Andor ovat suunnatut aikuisille, ovat vastaavasti animoidut Star Wars -sarjat nyt suunnatut lapsille. Muutos on toki hienovarainen – kukaan ei estä aikuista viihtymästä niin sanotun lastensarjan äärellä – mutta se on hyvä tunnistaa ainakin siinä vaiheessa, jos entisestä nuoresta alkaa tuntua katsoessaan, ettei enää kuulu kohderyhmään. Ehkä ei ole tarkoituskaan, eikä se silloin ole täysin sarjan vika.

Story-elokuvat joutuivat hyllylle, ja oikeastaan hyvä niin

Ja niin päättyy eräs aikakausi: Lucasfilm on päättänyt lopettaa standalone-, spinoff- ja anthology-elokuvien nimellä kutsutut elokuvat, joista valmistuneiden otsikon perässä oli teksti ”A Star Wars Story”.

Näin kertoo leffauutissivu Collider, ja tietoa täydentää fanisivu Star Wars News Net. Molemmat viittaavat tietenkin nimeämättömiin sisäpiirilähteisiin. Tieto ei siis tule virallisesta tiedotteesta – ja on melko varmaa, ettei tätä virallisesti ihan pian myönnetäkään.

Mutta väite kuuluu siiis näin: Lucasfilmin ratkaisu Solon kaupalliseen epäonnistumiseen (ja ehkä vähän jo sitä edeltäneeseen tuotannolliseen sotkuun, joka johti ohjaajien vaihtamiseen pitkällä kesken kuvausten) on pysäyttää kaikkien standalone-elokuvien kehitystyö. Collider kertoo, että Lucasfilm aikoo nyt keskittyä ensin täysillä JJ Abramsin ohjaamaan episodi IX:ään (ensi-ilta joulukuussa 2019) ja sen jälkeen jo julkistettuihin, mutta vielä kaukana kuvausvaiheesta oleviin Rian Johnsonin ja David Benioffin ja D.B. Weissin kehittelemiin tuleviiin elokuvien trilogioihin/sarjoihin. Niin ikään tekeillä ovat, kuten aiemmin on kerrottu, uusi animaatiosarja Resistance ja Jon Favreaun vetämä vielä nimeämätön näytelty sarja.

”Älä sure, ei se ollut kokonaan sun vikas.”

Varsinaista pulaa Star Wars -hankkeista ei siis ole tämän uutisen jälkeenkään. Mutta se, mitä uutinen tarkoittaa on, että pitkään ja sitkeästi huhuttua Obi-Wan Kenobin omaa elokuvaa (pääosassa tietenkin Ewan McGregor) ei tehdä, vaikka se viimeisimmän huhun mukaan oli pitkällä esituotannossa ja vaikka sen ohjaajaksi huhuttiin jo viime kesänä Stephen DaldryaColliderin uutinen kääntää veistä haavassamme ja vahvistaa omalta osaltaan, että Obi-leffa todella oli vielä vähän aikaa sitten tekeillä, mutta siihen kiinnitetyt ihmiset on nyt jo vapautettu tehtävistään.

Niin ikään emme olisi saamassa Boba Fettin omaa elokuvaa, jonka piti aivan alunperin olla ensi-illassa tänä keväänä, kunnes ohjaaja Josh Trank sai maineikkaasti kenkää ja koko projekti päätyi hyllylle. Fett-elokuvankin on viime aikoina jälleen väitetty olevan tekeillä, ja sen ohjaajaksi on kerrottu tällä kertaa kiinnitetyn varsin pätevä valinta James Mangold (Logan ja Walk the Line).

Ja tietenkin tämä tarkoittaa, että emme olisi saamassa Han Solon toista seikkailua, joka voisi jatkaa Solon loppuun jätettyä avoimen kysymysmerkin täkyä ja johon optiot oli toki näyttelijöiden sopimuksissa huomioitu. Tai edes Solon omaa spinoffia, Landon elokuvaa, jota moni fani ehti ensi-illan tienoilla suoran jatko-osan sijaan toivoa.

”Tottakai te olisitte rakastaneet mun leffaa. Kaikki. Olisivat. Rakastaneet. Mun leffaa.”

Kuten edellisistä lauseista näemme, kaikkeen tähän sisältyy jippo. Toisin kuin aiempien ohjaajien ja käsikirjoittajien vaihtamisen kanssa, näitä peruutuksia Lucasfilmin ei tarvitse koskaan tehdä nolosti julkisesti. Dramaattiselta tuntuvaksi ratkaisuksi riittää, että Colliderin kaltaiset mediat raportoivat uskottavat huhut, ja kaikki tosiaan uskovat, että näin on tapahtunut. On selvää, että jotain Lucasfilmin toimitusjohtajan Kathleen Kennedyn, emoyhtiö Disneyn toimitusjohtajan Bob Igerin ja muiden valtaa pitävien täytyi tehdä näyttääkseen oppineensa Solon epäonnistumisesta, ja tässä se nyt sitten olisi. Näin uutisoituna ratkaisu näyttää täysin heidän päätökseltään, eikä jälleen uudelta kiusalliselta epäonnistumiselta.

Obi-Wanin ja Boban saati Landon omia elokuvia ei nimittäin tarvitse perua, koska niitä e koskaan julkistettu. Bob Iger kyllä aikanaan vahvisti, että myös vuodelle 2020 eli episodi IX:n jälkeiselle vuodelle olisi ollut tekeillä Rogue Onen ja Solon tapaan irtonainen Star Wars -tarinaelokuva, mutta sen aihetta ei ole kerrottu. Sittemmin on vahvistunut, kuinka todellisuudessa kävi: Solon piti olla sooloista ensimmäinen ja Trankin ohjaaman Boban toinen, mutta edellisen käsikirjoittajan Lawrence Kasdanin siirryttyä Michael Arndtin paikalle The Force Awakensin kirjoittajaksi ja Trankin saatua rehelliset potkunsa, vaihtui järjestys näin pariinkin kertaan (kuten kirjoitin viimeksi Näin tehtiin Solo -koonnissani). Rogue One tehtiin ensin, Solo sitten, ja kolmanneksi oli varmasti vielä äskettäin tekeillä jompi kumpi noista huhutuista – mutta tällä kertaa Disney-Lucasfilm odotti Solon ensi-illan ohi ennen julkistuksia.

Ja nyt niitä julkistuksia ei sitten koskaan vain tule.

”Ja minä kun olin niin valmis näyttämään coolilta kaksi tuntia.”

SWNN:llä on muutama huhunmuru lisää tarinan (erityisesti epäonnisen Solon tarinan) täydennykseksi. Nettisivu kertoo, että Lucasfilmillä olisi tosiaan haluttu siirtää Solon ensi-ilta tämän vuoden joulukuuhun ohjaajavaihdoksen yhteydessä, kuten muun muassa minusta olisi tuntunut tarpeelliselta, mutta Disney ei suostunut enää uuteen viivytykseen, joihin se oli jo joutunut aiemmin The Force Awakensin ja The Last Jedin kanssa. SWNN:n lähde väittää, että Disney nimenomaan antoi Solo-projektiin lisää rahaa mittaviin uudelleenkuvauksiin, mutta ei lisää aikaa. Kutakuinkin näin on tosiaan voinut jo päätellä tapahtuneenkin.

SWNN myös antaa ymmärtää, että Disney olisi kieltänyt Solon markkinointia häiritsemästä kevään isoimman kilpailijan eli oman tallin Avengers: Infinity Warin markkinointia. Tämä taas tuntuu, etenkin yhdistettynä Solon ensi-illan itsepäiseen pitämiseen juuri toukokuussa, omaan jalkaan ampumiselta, mutta minkäpä minä Hollywood-studion markkinointistrategioista tiedän. Omat ainakin tosiaan olivat studion jalat. (Solo on tällä hetkellä tuottanut reilut 340 miljoonaa dollaria, mikä tarkoittaa suhteessa reilun 250 miljoonan väitettyyn budjettiin ja markkinointikustannuksiin, että se saattaa tosiaan jäädä jopa tappiolliseksi.)

Lisäksi SWNN kertoo Disneyn lopettavan kokemattomien ja eriskummallisten tekijöiden kanssa kokeilemisen Star Warsin kanssa, ja palaavan tietoisesti luotettaviin, kokeneisiin veteraaneihin. Tämäkin tuntuu luonnolliselta, jopa välttämättömältä ratkaisulta, jota enteili jo kujeilevien Lego-koomikkojen vaihtaminen viime vuonna Hollywoodiin persoonattomimpaan ammattilaiseen. Boba-leffan ohjaajaksi huhuttu James Mangold olisi niin ikään ollut selvä askel tähän suuntaan, kun taas Game of Thronesin vetäjien kanssa kokemuksen määritelmää pitää vähän venyttää: Benioff ja Weiss ovat toki ison franchisen ja sarjojen luokassa myös mittavan tuotannon veteraaneja, mutta he eivät ole elokuvien veteraaneja.

”Tein parhaani ja katsoin mihin se riittää.”

Entä mitä minä ajattelen?

No, olisin mielelläni nähnyt ainakin sen Obi-Wan-elokuvan (Ewan McGregor -parka!). Miksen Boba-leffankin, jos idea olisi ollut hyvä, mutta sen kanssa olin käynyt yhä skeptisemmäksi siitä, voisiko idea koskaan oikeasti olla Star Wars -elokuvan painoinen. Donald Glover taas oli Solossa niin hyvä Lando, ja Landon matka korttihuijarista Pilvikaupungin isännäksi olisi vähintään siinä kertomisen arvoinen tarina kuin Han Solonkin alkuperä, että olisi minulle monien toivoma Lando-leffakin kelvannut.

Mutta samaan aikaan olen sittenkin enemmän helpottunut. Vaikka katson kaiken, mitä minulle tässä tarjotaan, en tarvitsisi katsoa näin paljon kaikkea. En ole missään vaiheessa peitellyt mielipidettäni siitä, että Solo valmistui aivan liian pian The Last Jedin jälkeen. Vielä enemmän minua on hirvittänyt se, että Lucasfilm vaikutti välillä tähtäävän lähivuosina jopa kahden Star Wars -teatterielokuvan tahtiin. Sellainen voi olla Marvelin malli, mutta minusta sen ei pitäisi olla Star Warsin tie – Star Warsin, jonka ensimmäiset 30 vuotta sisälsivät kuitenkin vain kuusi teatterielokuvaa, joista jokainen oli (laatuun nyt menemättä) suuri tapaus.

Vähemmän on enemmän. Liian moni Star Wars -elokuva tukahduttaa toisensa, ja vaikka Solon floppaamisesta voidaan syyttää monta muutakin tekijää markkinoinnista alkaen, uskon, että näimme toukokuussa tämän jo tapahtuvan. Merkittävää osaa potentiaalisesta yleisöstä – sillä sitähän kyllä riittää, onhan tämä maailman suurin franchise – uuvutti ajatus katsoa jälleen uusi Star Wars. Niin ei pitäisi olla.

Ehkä tämä temppu palauttaa Star Warsin asemaan, joka sille sopii: jossa uusi tämän otsikon alla julkaistava elokuva ei ole yhtä arkipäiväinen asia kuin uusi Marvel-elokuva. Ehkä se myös osaltaan johtaa entistäkin harkitumpiin elokuviin – tekivät niitä sitten veteraanit tai kokeilijat. Jos tämä esimerkiksi todella tarkoittaa, että Disney-Lucasfilm on valmis jättämään vuoden 2020 kokonaan tyhjäksi Star Warsista, pitää muistaa, että äärimmäinen käänteinen vaihtoehto olisi minkä tahansa Star Warsin otsikon alla epätoivoisestikin tuotetun kyhäelmän julkaiseminen vain julkaisemisen vuoksi.

”Kärsivällisyys on jedin tärkeitä hyveitä, nuoret padawan-oppilaani.”

Ja mitä siis tulee projektien julkistamiseen, minä soisin oikein hyvin, että minulle kerrottaisiin seuraavasta Star Wars -elokuvasta vasta sitten, kun kaikki sen tekijät ovat todella varmoja, että käsissä on tarina, jonka he haluavat kertoa ja jonka kertojiksi juuri he ovat oikeita. Disney-aikaisista Star Wars -episodeista VII-IX ja tekeillä olleista Story-elokuvista vain yksi ainoa (The Last Jedi) pääsi valmiiksi asti sille alunperin julkistetun kirjoittajan ja ohjaajan käsissä. Vaikuttaa siltä, että ainakin standalone-ohjaajat on värvätty ja suunnilleen julkistettukin ennen kuin he ovat todella saaneet edes tutustua tekeillä oleviin tarinaluonnoksiin. En ole Hollywood-pomo, mutta en usko tämän olevan aivan paras tie ikimuistoisiin elokuvakokemuksiin.

Ja kun, vielä muistutan: tämähän ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö Star Wars -projekteja olisi tekeillä. Elokuvista ensi-iltapäivä on tällä hetkellä vain episodi IX:llä, mutta tekeillä on kaksi elokuvasarjaa, useita näyteltyjä ”tv”-sarjoja ja uusi pienen ruudun animaatiosarja. Tämänkin kaiken kanssa on vielä varaa kokea ähkyä, kuulkaas.

Eikä Ewan McGregor ole liian vanha viiden vuoden päästäkään, jos jonkin yksittäisen elokuvan aika sattuisi silloin jostain syystä olemaan.