Kirjoittaessani viimeksi The Mandalorianin kolmannesta kaudesta siitä oli nähty viisi jaksoa kahdeksasta, ja kirjoitin sarjan tuntuvan olevan aivan eksyksissä. Siinä vaiheessa sarja tuntui lähes täysin purkaneen pois mainion kakkoskauden jättämät jännitteet. Din ”Mando” Djarin oli palannut uskonnollisen kulttinsa uskolliseksi soturiksi ja ”Baby Yoda” Grogun kasvatti-isäksi, eikä sarjassa tuntunut enää olevan meneillään mitään ”monster of the weekiä” kummempaa. Jon Favreaun vetämän sarjan käsikirjoitusten tämän kauden tasoa tuntui myös yhä enenevässä määrin kuvaavan se, kuinka kirjaimellisesti tuo tietyntyyppisiä yksittäisjaksoja tarkoittava termi tuntui sopivan The Mandalorianiin: kai tekin olette huomanneet, kuinka melkein jokaisessa sarjan jaksossa tosiaankin käydään taistelua milloin minkäkinlaisen monsterin kanssa?
Nyt kolmoskauden loputkin jaksot on nähty, enkä joudu juurikaan korjaamaan kritiikkiäni. Siitäkään huolimatta, että eittämättä kauden parhaat jaksot olivat sen lopussa.
Positiivisen kautta, siis! Kun kahdenlaisten mandalorealaisten liittouma – Din Djarinin kasvattaneet kuuppiaan kypärissään hautovat fundamentalistit ja Bo-Katan Kryzen johtamat hiuksiaan hulmuttelevat liberaalit – löivät sovinnon kättä, lähtivät katsomaan kotiplaneetan kuntoa ja häätivät Mandalorelta sinne pesiytyneet inhat imperiaalit, sarja löysi yhdentekevien sivujuonten jälkeen selvän kulku-uran ja sitä kautta koko tuotantokaudelle lopulta draaman kaaren. Siinä missä edellisillä tuotantokausilla kyse oli ollut Din Djarinin (Pedro Pascal) ja Grogun seikkailuista ja etenkin kakkoskaudella siitä, että Din pyrki toimittamaan Grogun ”omiensa” eli jedien pariin, tällä tuotantokaudella keskiössä olivat mandalorealaiset laajempana joukkona. Heistä mainittu Bo-Katan (Katee Sackhoff), tuo syyllisyydentunnon riivaama kuumapää, kohosi samalla käytännössä sarjan toiseksi päähenkilöksi (ainakin tämän tuotantokauden ajaksi – palaan tähän).
Hyvänä osoituksena siitä, että Star Wars -fanit osaavat spekuloida ihan millä tahansa, on The Mandalorianiin lähes koko sen ajan liittynyt spekulaatioita sarjan nimen merkityksestä, vaikka se ei pinnalta katsoen juuri eksplisiittisempi voisi olla. Lähtökohtaisesti nimi kun tietenkin tarkoittaa Din Djarinia (jolla sarjan alussa ei edes ollut muuta nimeä ”mandalorealaisen” lisäksi), mutta moni on joksanut epäillä Grogusta kasvavan sarjan aikana otsikon ”oikeasti” tarkoittama mandalorealainen, kenties myös Mandaloren tuleva johtaja. Tämän tuotantokauden aikana taas joissakin fanipiireissä arveltiin sarjan nimitittelin vaihtuneen tai olevan vaihtumassa Bo-Katanille, ja spekuloipa joku Djarinin hahmon kuolemallakin kolmoskauden finaalia odotellessaan. Sellainenkin teoria esitettiin, että ehkäpä sarjan nimeen oltaisiinkin lisäämässä s-kirjain, siis kuvaamaan mandalorealaisia monikossa.
Vaikka mitään tällaista ei tapahtunut, ja vaikka en todellakaan itse odottanut showrunner Jon Favreaulta mitään niin radikaalia kuin päähenkilön kuolemaa, niin henkisemmällä tasolla juuri tuohon suuntaan tämä kausi eteni – ja tuottaja-ohjaaja Rick Famuyiwa itsekin pyöritteli otsikonkin merkityksen todella muuttuneen äskettäin Star Wars Celebrationissa. Kyse oli tosiaan tällä tuotantokaudella (ja ainakin tämän tuotantokauden ajan) enemmän mandalorealaisista kuin yhdestä heistä – ja myös löytölapsi Grogun matka ”yhdeksi heistä” tosiaan jatkui. Ja mitä tulee Bo-Kataniin, hänen ja Dinin välinen dynamiikka oli mielestäni se oikeasti paras asia tässä kaudessa. Bo-Katanin läsnäolo toi Dinistäkin esiin uusia puolia, ja kun kypäräuskonnostaan kiinni pitävä yksinäinen sutemme lausui Bo-Katanille sanat ”Your song is not yet written. I will serve you until it is”, huomasin pitkästä aikaa jopa alkavani tosissani kannattaa Star Wars -hahmojen shippausta.
Kahdessa viimeisessä jaksossa törmättiin jälleen myös Imperiumiin, sarjan pääpahikseen moff Gideoniin (Giancarlo Esposito) ja sitä myöten myös sellaiseen asiaan, jota saattaisin hyvälle päälle sattuessani kutsua sarjan pääjuoneksi.
Seitsemännen jakson The Spies (jossa ei muuten nimestä huolimatta juurikaan harrastettu vakoilua) aloittanut kohtaus, Imperiumin jäljellä olevien rippeiden salakerhon kokous, oli jo yksinään täpösen täynnä silmäniskuja, vihjauksia tulevasta ja toiveiden täyttymyksiä monille pitkän linjan Star Wars -fanille, ja miksei siis minullekin.
Siellä oli Brendol Hux, jatko-osatrilogian amiraali Huxin tätä ennen vasta oheiskirjallisuudessa mainittu inhottava isä, jota näytteli jatko-osatrilogian Huxin näyttelijän veli Brian Gleeson. Siellä oli Gilad Pellaeon, suuramiraali Thrawnin uskollinen oikea käsi, monille rakas hahmo jo 1990-luvulta ja Legends-tarinakaanonista, josta hahmo muistetaan muun muassa Imperiumin vihoviimeisenä johtajana. Hänetkin nähtiin siis nyt ensimmäistä kertaa elävän näyttelijän tulkitsemana (roolissa Xander Berkeley, tuttu muun muassa 24-sarjasta). Ja mainittiinhan siellä Thrawn itsekin. Tämä kaikki johtaa tietenkin kohti ensi syksyn Ahsoka-sarjaa ja Dave Filonin tulevaa Mando-aikakauden hahmot ja juonet yhteen kokoavaa elokuvaa ja, itse asiassa, tietysti lopulta myös kohti sitä jatko-osatrilogiaa, sillä me katsojat The Rise of Skywalkerin myötä tiedämme, että Imperiumin jäänteiden salamyhkäisen puuhastelun ja kloonauskokeiden päässä häämöttävät kronologisesti katsoen First Order ja lopulta myös itse keisari Palpatinen paluu.
Tätä kohtausta katsoin siis tietenkin aivan täpinöissäni, ja aina on mukavaa yleisestikin nähdä myös kunnon Imperiumin katalia juonia ja pillerin muotoisia valokuvioita käytävien seinillä. The Spies -jakson avauskohtauksen muuten todennäköisesti kirjoitti juuri näiden aikojen Star Warsin suuria linjoja vetelevä Filoni, joka oli merkitty tuon jakson toiseksi kirjoittajaksi, mutta joka muun ajan tämän kauden tuotannosta oli kiireisempi oman Ahsoka-sarjansa parissa.
Mutta mitä sitten tulee näitä puitteita seuranneisiin varsinaisiin The Mandalorianin kolmoskauden lopun tapahtumiin, en varsinaisesti haukkonut henkeäni, vaikka kauden kaksi viimeistä jaksoa tosiaan parannus edeltäjiinsä olivatkin. Mandaloren sankarit taistelivat Imperiumin ilkiöitä vastaan ja selvisivät lopulta voittajina, mikäpä siinä, mutta tätä kirjoittaessani en usko nähneeni kolmoskaudella montakaan kunnolla mieleen jäävää kohtausta.
Välinpitämätön fiilikseni johtuu varmasti osittain siitä, että sata rakettirepuilla lentävää mandalorealaista taistelemassa sadan rakettirepuilla lentävän Imperiumin iskusotilaan kanssa ei vain yksinkertaisesti ole sitä, mitä minä Star Warsilta haluan. Periaatteessa ajattelen, että suon tällaisten kohtausten ilon niille, joille ne ovat sitä. Mutta omasta puolestani joudun tosiaan toteamaan, että jos tämä on parasta mitä The Mandalorianilla on tarjota, tämä on minulle liian överiä.
Tai oikeastaan siis totean näin: tämä ei ole parasta mitä The Mandalorianilla on minulle tarjota, koska toisella kaudella oli minustakin ihan oikeasti hyviä jaksoja, mutta jos tämä oli parasta, mitä sarjan kolmannella kaudella oli tarjota, ei tuo kolmas kausi tosiaankaan ollut minusta kovin hyvä.
Kolmannen kauden lopusta tuntuivat myös sitä katsoessani puuttuvat sellaiset draamalliset yllätykset, joita sarjojen tuotantokausien loppuun tavataan asetella. Juuri tämän nimenomaisenkin sarjan kakkoskauden lopussa Luke Skywalkerin saapuminen näyttämölle oli esimerkiksi todella jännittävä ja koko franchisen historiaankin painuva hetki, ja kuten sanottua, pari muutakin juonikuviota jätti minut silloin odottamaan innolla jatkoa. Esimerkiksi se, että Mandaloren mahtimiekka darksaber päätyi Dinille, joka ei sitä halunnut.
Tältäkin osin Jon Favreau jatkoi kolmannella kaudella jännitteidensä purkutöitä. Aivan kuten Dinin kakkoskauden lopussa uhraukselta tuntunut Grogusta luopuminen ei johtanut edes yhteen ainoaan Groguttomaan jaksoon, päätyi myös darksaber Diniltä Bo-Katanille siten, että Din ei sillä koskaan ehtinyt mitään tehdäkään. Ja vaikka Bo-Katanilla olikin tällä kaudella itsensä etsimisen ja löytämisen hahmokaari, lopulta hänkin palasi vanhaan rooliinsa mandalorealaisten johtajaksi aivan kuin mitään muuta vaihtoehtoa ei olisi ollutkaan. Sujuvaa ja ehkä jopa uskottavaa, mutta dramaattista vain laimeudessaan. Lopulta darksaberkin ihan noin vain hajosi (ei muuten ollut kummoista tekoa ollakseen soturikansan pyhä pistin).
Yllätyksettömyyden ylimpänä huippuna kauden lopussa katsojalle tarjoiltiin jonkinlaisella nyyhky-oletuksella kohtausta, jossa Din Djarin adoptoi Grogun pojakseen. Ainakin minä katsojana raavin päätäni miettien, että eikö hän sitten ollutkaan tehnyt niin jo hyvän aikaa sitten.
(No, The Spies -jakson lopussa kuoli kyllä sankari-mandaloreaanien rivistä yksi lihaskimppu, mutta jos joku katsoja koki sen dramaattisena, traagisena tai yllättävänä, onnittelen häntä eläytymisen kyvystään.)
Itse asiassa kolmoskauden loppu tuntui käärivän koko sarjan asetelmat niin sujuvaan pakettiin, että se olisi käynyt vaikka sarjan päätösjaksosta. Ketään uutta yllätyshahmoa ei enää tuotu näyttämölle sekoittamaan pakkaa tai vihjaamaan tulevasta. Pääpahis Moff Gideon kuoli (ellei kuollut sitten ollut klooni…). Hänen salaperäiset kytköksensä Mandaloreen paljastuivat ja niihin liittyvät juonet tehtiin tyhjäksi, ja mukana meni myttyyn myös Groguun kohdistuva uhka. Kypäräpäiden kotimaailmakin on nyt oikeiden omistajiensa hallussa, ja näin ollen sekin juonilanka on jälleenrakennusta vaille valmis.
Mandalorealaiset eivät jääneetkään Greef Kargan planeetalle Nevarrolle, jolle he vain pari jaksoa sitten aikoivat asettua, mutta sen sijaan sinne vetäytyivät kauden lopussa Din ja Grogu mökkeilemään. Tosin he myös kävivät ilmoittautumassa Uuden Tasavallan lentäjä-ässäkaverilleen Carson Tevalle (Paul Sun-Hyung Lee) vapaaehtoiseksi ja kirjanpidon ohittavaksi joka paikan höyläksi. Kohtaus sinetöi Dinin matkan palkkionmetsästäjäksi vastuulliseksi aikuiseksi, sillä siinä hän siirtyi lopullisesti ”hyvisten puolelle”, säilyttäen kuitenkin Star Wars -maailmaan sopivan seikkailullisen epäammattinsa.
Kaiken kaikkiaan: tähän sarja olisi tunnelmiensa puolesta hyvin voinut vaikka päättyäkin, ja vaikka se tästä siis jatkuukin, tämä tuntui vähintään puolipisteeltä. Ja sellaisena kovin kevyeltä.
Kun tätä kirjoittaessani luin Dave Filonin sanoja The Wrapin haastattelusta, en voi olla ihmettelemättä, miten minusta tuntuu, kuin katsoisin aivan eri sarjaa kuin mitä tekijät kuvittelevat tekevänsä. Näin nimittäin lausui Filoni tästä kaudesta:
This story by definition is “The Mandalorian” and speaks to that part of the “Star Wars” saga that we’re now telling specifically about Din Djarin and Grogu. But they’ve pulled into their orbit many other Mandalorian characters, namely Katee Sackhoff’s Bo Katan. You have the armor. And I think that it starts to raise a lot of questions about The Way and what is The Way. And when they speak vaguely about their home planet of Mandalore, which was basically lost and really destroyed in the war with the Empire – is there any chance of rectifying that, reclaiming that? And what does that mean for our lead character Mando? What does that mean for Grogu now that Grogu’s chosen to be with Mando instead of following Luke in the path of the Jedi? What are all these little signs and tea leaves saying to us in our “Star Wars” galaxy?
Parhaalla tahdollakaan en näe tämän kauden millään tavalla kyseenalaistaneen sitä, mikä on ”the way”. Päinvastoin: kun kakkoskauden lopussa luulin sen kysymyksen olevan nyt Din Djarininkin mielessä, kolmoskaudella jopa Bo-Katan tuntui löytävän saman ”the wayn” jota aseseppä (Emily Swallow) kultilleen saarnaa. Ja vastaus kysymykseen siitä, ”mitä tämä kaikki tarkoittaa Mandolle ja Grogulle”, vaikuttaa tämän kauden perusteella olevan lähinnä ”eipä juuri kummempia”.
Reilun viikon sulattelun jälkeen mietin kuitenkin, olisiko kolmannen kauden lopun yllätyksettömyys pitänyt laskea jonkinlaiseksi positiviiseksi yllätykseksi. Siis vaikkapa se, että kaikki keskeneräiset juonet tosiaan tuntuivatkin päättyvän jo tässä vaiheessa, vaikka olisin olettanut esimerkiksi Gideonin edelleen pakenevan tai hänen kloonaushankkeensa kääntyvän uudelle vaihteelle. Tai se, että kukaan ei ratsastanut planeetan alla lymyävällä mytosauruksella, vaikka sellaista tunnuttiin petaavan…
Puhumattakaan siitä, että aseseppä ei sittenkään paljastunut pahikseksi ja moff Gideonin liittolaiseksi! Käsikirjoitus tuntui minun ja monen muun mielestä aiemmissa jaksoissa monta kertaa vihjailevan hänen motiiviensa kataluudella, ja vielä toiseksi viimeisessä jaksossa hahmo poistui näyttämöltä kuin tekosyyn nojalla juuri ennen muiden astumista Gideonin ansaan. En aivan rehellisesti osaa sanoa, pitäisikö minun olla tyytyväinen siitä yllätyksestä, että tätä yllätyskäännettä ei tapahtunutakaan ja tämä todellakin ilmeiseltä vaikuttanut juonikuvio osoittautui kuvitelluksi – vai turhautua sarjan kehnosti käsikirjoitetuista hahmoista ja siitä, että aseseppä jatkanee siis merkillisesti motivoituja kaunopuheitaan tulevillakin tuotantokausilla.
The Mandalorianin neljännellä kaudella aiotaan ilmeisesti käyttää ne ideat, joihin perustuen Lucasfilmillä oli muutama vuosi sitten tekeillä aivan oma spinoff-sarja Rangers of the New Republic. Se julkistettiin The Mandalorianin kakkoskauden päätyttyä joulukuussa 2020 monien muiden SW-projektien lomassa, mutta pantiin hyllylle todennäköisesti jo seuraavana keväänä. Rangers-sarja jäi tekemättä ilmeisesti siksi, että sen keskushahmoksi oli kaavailtu Cara Dunea, eikä hahmo ollut enää käytettävissä, kun näyttelijä Gina Caranon aktiivisen trumpilainen some-käytös johti koko hahmon kirjoittamiseen ulos SW-sarjoista.
Kolmannen kauden lopussa Din Djarin vaikutti kuitenkin ilmoittautuvan Cara Dunen paikalle Uuden Tasavallan likaisten töiden tekijäksi, joten tämä näkökulma Uuden Tasavallan ajan ongelmiin saadaan nähtävästi Mandalorian-spinoffin sijaan pääsarjan sisällä. Tämän kauden alkupuolen irtonainen Coruscantille sijoittunut välinäytös, joka kuvasi Uuden tasavallan ja entisten keisarillisten välisiä kalseita tunnelmia, voidaan sekin nähdä johdantona kohti seuraavaa kautta.
Tämä saattaa myös tarkoittaa, että iloni Bo-Katan Kryzen roolin kasvusta sarjassa tällä kaudella jää lyhytaikaiseksi. Ehkäpä Jon Favreau todellakin kertoi tällä kaudella kaiken, mitä hänellä ollenkaan oli sanottavaa Mandaloresta ja mandalorealaisista ja siitä, mikä tähän asti oli tuntunut sarjan jonkinlaiselta kasvavalta pääjuonelta, ja seuraavilla kausilla Dinin ja Grogun on määrä jälleen seikkailla irtonaisissa jaksoissa kahdestaan galaksin laitamilla kuten useimmissa ensimmäisen ja toisenkin kauden jaksoissa. Ennustan odotettavissa olevan lisää Imperiumin kätyreitä (matkalla kohti Thrawnia ja Dave Filonin tulevaa Mandoversen mega-elokuvaa) ja lisää viikon hirviöitä (matkalla kunkin jakson lopputekstejä)
The Mandalorian tuskin on sarja, josta koskaan löytyy suurta suunnitelmaa. Kolme ensimmäistä kautta tuskin muodostavat minkäänlaista harkittua ensimmäistä näytöstä, vaikka niitä seuraisi kuinka monta muuta tuotantokautta uusien juonikuvioiden äärellä. Viimeistään nyt nähdyn perusteella en usko, että Favreaulla on ollut ensimmäistä tai toista kautta kirjoittaessaan tarkkaa aavistustakaan tulevasta, enkä usko, että hänellä on nytkään mielessään mitään tiettyä loppua tai ehkä edes juonikuvioita kovin kauas eteenpäin. Hän on antanut ymmärtää, että voi jatkaa sarjan tekemistä vaikka kuinka pitkään.
Din Djarin on Star Wars -päähenkilöistä se, joka kaikkein vähiten kulkee Joseph Campbellin ”sankarin tuhannet kasvot” -teorian mukaista klassista sankarin kasvutarinan polkua, jota esimerkiksi Luken, Anakinin, Reyn, Cassian Andorin ja monen muun rakastetun saagan hahmon voi katsoa toisintavan. Valitettavasti tämä ei tarkoita, että Din olisi siksi jotenkin erityisellä tavalla kirjoitettu hahmo, vaan sitä, että hän ei ole noiden muiden hahmojen tavoin seikkailuidensa ensisijainen toimija lainkaan, vaan aina kuin virran vietävissä. Siitä näkökulmasta, että George Lucas muisteli Star Warsia luodessaan oman lapsuutensa ikuisuuteen jatkuvia sarjaelokuvia loputtomine cliffhangereineen, Din Djarin on tavallaan hyvin osuva Star Wars -hahmo, sillä hän seikkailee jaksostaan toiseen kehittymättä koskaan kummemmin aivan kuin Buck Rogers ja Flash Gordon 1930-luvun sarjaelokuvissa tekivät. Harmi vain, että Lucasin ja hänen seuraajiensa tosiasiassa luoma Star Wars tunnetaan parhaimmillaan juuri päinvastaisesta: tarinoista, jotka nimenomaan johtavat johonkin, ja joissa episodien lopussa asiat ovat toisin kuin niiden alussa.
Tähtien jatkosota 