Niinhän siinä sitten kävi, että The Mandalorianin toisen kauden viimeiset kolme jaksoa nostivat valokeilaan paitsi yhden sarjassa aiemmin vasta vilahtaneen legendaarisen vanhan hahmon, myös toisen ja vielä legendaarisemman, edellistä odottamattomammin vierailleen vanhan hahmon.
Tämä kirjoitus spoilaa The Mandalorian -sarjan toista tuotantokautta, joka on tätä kirjoittaessani ollut kokonaan katsottavissa Disney+-palvelussa lähes viikon ajan.
On todella kuvaavaa, kuinka muutaman viime viikon ajan Star Wars -skenessä on puhuttu ensin melkein pelkästään Boba Fettistä ja sitten melkein pelkästään Luke Skywalkerista.
Näin asian pitäisi olla: The Mandalorian on western-henkinen sarja vähäpuheisesta miehestä, jonka maailmankuva murtuu.
”Mando” eli Din Djarin (Pedro Pascal) on kasvatettu tiukan uskonnollisen doktriinin mukaan. Hän on kuvitellut elävänsä elämänsä kypärä päässään ja oikeaa nimeään kenellekään paljastamatta, lopettaen toisten ihmisten elämiä rahasta ja ohjaten rahat hänet kasvattaneelle kultille. Mutta sitä mukaa kun hellyttävän ”Baby Yodan” eli Grogun kohtalo on sarjan mittaan kietoutunut Mandon elämään, hänen periaatteensa kasvottomuudesta ja yksinäisyydestä ovat vähitellen taipuneet. Mando ei ehkä itsekään tiedä, millaista elämää hän enää toisen kauden lopussa tavoittelee – etenkin kun Dinin ja Grogun tiet silloin ainakin väliaikaisesti erkanevat – mutta entiselleen tai entiseen duuniinsa hän ei enää palaa.
Näin tiivistettynä sarja kuitenkin kuulostaa enemmän nimihenkilönsä kasvutarinalta ja ylipäätään henkilödraamalta kuin se käytännössä onkaan. The Mandalorian on toimintapainotteinen avaruuswestern, jonka keskeisin ongelma on koko ajan ollut, että sen nimihenkilö on seikkailuissaan hyvin passiivinen. Kirjoitinkin tämän kauden väliarviossani muutama viikko sitten, että Mandon rooliksi jää usein vain auttaa kulloistakin kohtaamaansa aktiivisempaa hahmoa kuten Bo-Katan Kryzea (Katee Sackhoffin) tai Ahsoka Tanoa (Rosario Dawson) näiden yhden jakson mittaisissa pyrkimyksissä. Asiaa ei ainakaan auta, että esimerkiksi näillä molemmilla hahmoilla on animaatiosarjojen ansiosta pitempi SW-historia takanaan kuin Mandolla itsellään. Moni katsoja on siis lähtökohtaisesti kiinnostuneempi Ahsokasta kuin Mandosta, ja kun Pascalin näyttelemä kypäräpää ei vielä tunnetusti ole mikään lörppäsuu, jäävät hänen roolikseen usein pelkät muskelisuoritukset.
Joten jos moni katsoja on Mandoa kiinnostuneempi Bo-Katan Kryzesta, jonka koko SW-historia koostuu kymmenestä animaatiosarjojen jaksosta, niin mitenkä olisi voinutkaan käydä, kun Mando kohtaa itsensä Boba Fettin (Temuera Morrison), franchisen suosituimpiin jo 1980-luvulta asti kuuluneen hahmon, jota kuitenkin tätä ennen on aina alikäytetty kaikissa elokuvallisissa kertomuksissa? Saati sitten Luke Skywalkerin (Mark Hamill), alkuperäisen Star Wars -saagan perimmäisen päähenkilön?
Käy niin kuin oli väistämätöntä. Etenkin toisen kauden päätösjakson The Rescuen loppu, niin sydäntä sykähdyttävä kuin se olikin, oli nimenomaan tästä näkökulmasta suorastaan ongelmallinen. Niin vain Mando ja myös muut sarjan ”varsinaiset” hahmot väistyivät tuijottamaan meidän katsojien lailla minuuttikaupalla sitä, kuinka viimeinen jedi Luke Skywalker pisti darktrooperia nippuun. Näin tuotantokauden lopun suuret sankarillisuuden ja ratkaisun hetket lahjoitettiin kirjaimellisesti vierailevalle tähdelle.
Tosin sitä en sano, ettenkö minäkin olisi ollut innoissani, ja etteikö käänne sinänsä olisi ollut looginen ja toimiva. Jos meillä nyt kerran tässä sarjassa on Yodan salaperäistä lajia edustava lapsi, joka lähettää jeditemppelin raunioilta galaktisen kaveripyynnön muille Voimassa vahvoille, niin olisihan oikeastaan kumma, jos Luke Skywalker ei siihen pyyntöön vastaisi.
Käsitellään siis Luke ensin ja Boba sitten, koska tässä on paitsi tärkeysjärjestys kohdallaan, myös tiettyä logiikkaa, vaikka sarjan kronologia toisinpäin menikin.
Star Wars -kaanonin tässä vaiheessa Luke Skywalker on siis jedimestari ja monella tapaa menestyksensä huipulla. Keisari on kukistettu (tai niin kaikki luulevat), Imperiumi on kaatunut (no, mitä nyt joitain sirpaleita vielä sinnittelee), ja Luke keskittyy kokoamaan jedien perintöä ja etsimään Voimassa vahvoja oppilaita itselleen. Se hetki, jossa nämä pyrkimykset kaatuvat tragediaan Ben Solossa nousevan pimeyden ja taustalla vaikuttaneiden Snoken ja Palpatinen vuoksi, on vielä vuosien päässä.
On kiinnostavaa, että Luken sanoja The Last Jedistä lainatakseni sankarimme on The Mandalorianin aikaan samalla myös hybriksensä huipulla: vielä tällöin varma siitä, että juuri hän, legendaarinen Luke Skywalker, onnistuu palauttamaan jedit entiseen kunniaansa. Haluan ajatella, että Mark Hamill onnistuu hymyllään ja olemuksellaan välittämään palan tätäkin, vaikka näyttelijä ei henkilökohtaisesti ollutkaan innoissaan vanhalle Lukelle jatko-osatrilogiassa kirjoitetusta juonikuviosta. Näen digitekniikan läpikin Hamillin suvereenia ammattitaitoa siinä, kuinka ovelasti Luke näyttäytyy The Mandalorianin vierailussaan yhtä aikaa liki kaikkivoipana, pysäyttämättömänä sankarina ja äärimmäisen luotettavana ja hyveellisenä, mutta kuitenkin myös sivuvireeltään ylimielisenä. Tästä on toki varmasti syytä kiittää myös sarjan vetäjiä Jon Favreauta ja Dave Filonia sekä jakson ohjaajaa Peyton Reediä. Vaikka joillekin katsojille The Mandalorianin Luke-osuus tuntuu kolahtaneen ihan pelkkänä badass-toimintakohtauksena samaan tapaan kuin Darth Vaderin tylyys Rogue Onen lopussa, kohtaus ei onneksi ole näin yksiulotteinen.
Toki samalla voi todeta, että kohtauksessa oli kyllä ainakin ensikatsomalla se tietty tekninen ongelmansa. Suoraan sanoen minä kuvittelin katsovani Sebastian Stania, nuoren Luken näköiseksi kehuttua Marvel-näyttelijää, digitaalisesti muokattuna vielä enemmän Mark Hamillin näköiseksi. Se, että kyseessä oli digitaalisesti nuorennettu Hamill, kertoo paljon siitä, miksi Luke hupun päästään otettua liikehti niin vähän. Lähipäivinä julkaistavissa Making of -videoissa nähtäneen ainakin osittain, miten temppu tällä kertaa tehtiin. Tämä tekniikka on edennyt pitkälle muutamassa vuodessa, tekihän vaikka Martin Scorsese kokonaisen elokuvan (The Irishman) näin, mutta vieläkin epätodelliseksi laaksoksi (uncanny valley) kutsuttu vaikutelma pomppaa silmille ja tuntuu vievän ainakin minut pois tarinaan eläytymisestä. Enkä tiedä, onko näiden digitaalisten nuorennusleikkausten mahdollista koskaan täysin luonteviksi kehittyäkään, koska käyttötarkoituksiin liittyy ulkoelokuvallisia ulottuvuuksia: tottahan minä katsoessani tiedän, että Mark Hamill ei tämän jakson kuvausten aikaan ole näyttänyt tuolta. Siinä mielessä voisin edelleen kannattaa, että ”nuoren XX:n” rooleihin valittaisiin vain reilusti nuori sopiva näyttelijä – vaikka ymmärränkin, miksi nämä firmat, joilla varaa tähän on, valitsevat nyt toisin.
Mitä sitten tulee Luken tarinallisiin ulottuvuuksiin juuri The Mandalorianin kannalta: uskon, että Luke vie nyt Grogun pois tarinasta vähäksi aikaa, jotta Mando voi kehittyä ja seikkailla hetken omillaan. Todennäköisesti molemmat näyttäytyvät sarjassa uudelleen vielä jo kolmannella kaudella. En kuitenkaan usko (enkä toivo), että Luke esiintyy tässä sarjassa kovin monta kertaa. Sen sijaan ”Baby Yoda” on keskeinen osa sekä sarjan yleistä viehätystä että Din Djarinin hahmoa, Grogun omasta suuresta suosiosta puhumattakaan. Pikku otus palaa vielä varmasti. Ehkä puhumaan oppineena?
Mutta jos Luken rooli oli pohjimmiltaan lyhyt vierailu, Boba Fettin osuus The Mandalorianin toisella kaudella oli paitsi odotuksiani suurempi myös luonteeltaan oikeasti yllättävä.
Oikeastaan emme edes saaneet sitä kahden mandalorialaisen palkkionmetsästäjän kaksintaistelua, jota Boban näyttäytymiseltä kauden ekan jakson lopetuksen perusteella odotimme. Sen sijaan saimme ikääntyneen, kunniantuntoisen ja jopa henkistyneen oloisen Boba Fettin, joka ilmoittautui melkein välittömästi Mandon avuksi Grogun pelastamisessa.
En usko liioittelevani, kun väitän, että Boba Fettiä ei ole koskaan käsitelty Star Wars -sarjassa näin syvällisesti. Boba Fettin kulttisuosio Star Wars -fandomin sisällä olisi ehdottomasti jonain päivänä aivan oman blogipostauksensa arvoinen arvoitus (olen käsitellyt asiaa lähinnä kirjoittaessani muutama vuosi sitten Jeremy Bullochin, hahmon juuri edesmenneen alkuperäisen näyttelijän, erikoisesta suhteesta roolihahmoonsa). Tässä yhteydessä asian voi tiivistää siten, että koko The Mandalorianinkin olemassaolo juontaa juurensa vain siitä, että Boban haarniska aikanaan oli niin siisti.
Originaalitrilogiassahan Boba Fett ei oikeastaan tee juuri mitään muuta kuin seisoskelee coolina. Jedin paluussa hahmo kuolee vähän nolosti sarlaccin kitaan, koska George Lucas ei sittenkään keksinyt pahikselleen kummempaa käyttöä. Leffoissa Boban suurin saavutus on uskaltaa väittää vähän vastaan Darth Vaderille: ”Hän (Han) ei ole minulle minkään arvoinen kuolleena”. Prequelit taas tarjosivat Boballe (aikanaan kulmakarvoja kohottaneen) taustan kloonina, mutta vaikka tästä olisi voinut irrota paljonkin draamaa, ei Bobaa ole esimerkiksi kirjojen tai sarjakuvien puolella näihin päiviin mennessä käytetty juuri minään muuna kuin pysäyttämättömänä palkkionmetsästäjänä. Esimerkiksi erityisempiä motiiveja Boba Fettin ammatinvalinnalle on harvoin jos koskaan annettu.
The Mandalorianissa Boba Fett astelee näyttämölle ehdottomasti pysäyttämättömän tehokkaana taistelijana, mutta ei sittenkään kasvottomana pahiksena. The Mandalorianin Boba ei ole kiinnostunut haastamaan Mandoa koviksimman mando-palkkionmetsästäjän tittelistä, vaan ainoastaan saadakseen takaisin isänsä haarniskan ilmeisesti pääasiassa sentimentaalisista syistä. (Sitä tosin pitäisi kysyä, mikä mahtaa olla tarinallinen syy sille, että Boba ei hakenut kamojaan jo paljon vähemmän mandaloriaanihaarniskaan oikeutetulta Cobb Vanthilta Tatooinella!)
”I am a simple man making his way through the galaxy, like my father before me”, Temuera Morrisonin näyttelemä Boba sanoo karhealla äänellä. Kutkuttavaa on sekin, että Boba kuuraa Mando-jaksojensa aikana isänsä haarniskan priimakuntoon: jotain, mitä hän ei koskaan aiempien vuosiensa aikana vaivautunut tekemään. Kun hän vielä tokaisee, ettei ole uskollinen kenellekään tai millekään muulle kuin itselleen, ollaan tässä sarjassa jo kerralla syvennetty Boba Fettin hahmoa enemmän kuin Boba-tarinoissa ehkä koskaan ja ainakin ehdottomasti enemmän kuin nykyisessä kaanonissa aiemmin. Onni todellakin, että rooliin oli käytettävissä taitava draamanäyttelijä Morrison – siis käytettävissä esimerkiksi hahmon ja näyttelijän iän kannalta, sillä sehän oli selvää, että Morrisonkin oli valmis palaamaan, sillä New York Timesille hän kertoi odottaneensa soittoa koko Disney-ajan.
Toimintaelokuvaveteraani Robert Rodriguezin ohjaaman The Tragedy -episodin suorastaan brutaali toimintajakso vuorenrinteillä, jossa Morrison pääsi käyttämään myös oman maori-kulttuurinsa perinteisiä taistelulajiliikkeitä, jää Star Wars -historiaan. Mutta sen lisäksi Bobaa käytetään seuraavissakin jaksoissa kerrankin hyvin: aivan riemastuttava on hetki, jossa pikkukonna Mayfield huojentuu, kun luuleekin kohtaavansa ”vain” Boba Fettin eikä hänelle vihoittelevan Mandon, ja erittäin kutkuttava on kohtaus, jossa Bo-Katan piikittelee Bobaa siitä, että hän on pelkkä pahainen klooni jonka äänikin on kuultu lukemattomia kertoja aiemmin. Monen entisen tarinan Boba Fett olisi ampunut molemmat – ja ehkä tämäkin joskus aiemmin, mutta ei enää, selvittyään sarlaccista ja ikäännyttyään.
Kauden viimeisen jakson lopputekstien jälkeen meille paljastettiin, että edellisen viikon todella mittavien Star Wars -uutisten lisäksi tulossa on vielä yksi uusi sarja: The Book of Boba Fett, joka nähdään jo ensi vuoden joulukuussa ja jota ilmeisesti ohjaa (ainakin tuottaa) Robert Rodriguez. Boban omasta sarjastahan oli huhuja hieman aiemmin, toisin kuin monesta muusta Kathleen Kennedyn Disneyn sijoittajapäivässä julkistamasta projektista, ja nyt nämäkin huhut osoittautuivat ainakin ylätasollaan tosiksi.
Boba-leffahan oli Lucasfilmillä tekeillä jo aiemmin, kuten myös Obi-Wan-leffa. Nyt molemmat saavat sitten omat sarjansa. Mutta siinä missä Obi-Wan-sarja saattaa olla (emme tiedä) ehkä hyvinkin sama tarinaidea sovitettuna nyt elokuvan sijaan sarjaformaattiin, Boban tarina on todennäköisesti aivan toinen. Rivien välistä ainakin minä oletin, että Boba-leffa olisi aikanaan sijoittunut episodi IV:tä edeltäneisiin vuosiin, jolloin se olisi voinut ehkä jollain tapaa kytkeytyä Solon mahdolliseen jatko-osaan tai jakaa yhteisiä hahmoja tämän kanssa.
Nyt tulossa oleva The Book of Boba Fett sijoittuukin niin sanotusti Mando-aikaan ja oletettavasti selvittelee meille sitä, kuka maskin alla oikeastaan on Boba Fett. The Mandalorian -kohtausten perusteella voisi tulkita, että Boba olisi suorastaan jo väsynyt tappeluihin ja tappamiseen, mutta koska hän kauden päätteeksi käy istumaan Jabban vanhalle tuolille, aivan tästä ei taida sittenkään olla kysymys. Juuri tähän aikaan sijoitetussa Boba-tarinassa on nyt myös aivan uusi sävy, kun kasvot Boban kypärän alla on nostettu jo esiin: Boba, Jango Fettin poika ja ”muokkaamaton” klooni, on elänyt koko ikänsä galaksissa täynnä itsensä näköisiä mutta nopeammin ikääntyviä kasvoja, ja nyt hän saattaa arpisena ukkona hyvinkin olla viimeinen elossa oleva kopio kaipaamastaan isästään.
Toki sarja voi sisältää flashbackeja Boban aiempiinkin vuosiin, ja melkeinpä tuon otsikon vuoksi niin toivoisinkin olevan. Sivumennen sanottakoon, että tuo edellä linkattu The Direct -sivun huhu väitti Boban sarjan sijoittuvan aikaan ennen hahmon vierailua The Mandalorianissa. En pidä tätä todennäköisenä jo ihan siksi, että se tarkoittaisi Boba-sarjaa ilman Boba-haarniskaa. Mutta sen sijaan väite saattaisi hyvinkin tulla rikkinäisenä puhelimena siitä, että sarjan olisi tarkoitus sisältää myös osia, jotka ajoittuvat aikaan ennen The Mandaloriania.
Joka tapauksessa: The Mandalorianin vierailujen jälkeen olen kiinnostuneempi Boba Fettistä kuin vuosiin, ja ehdottomasti innostuneempi Boba-sarjasta kuin olisin, jos sellainen olisi nyt vain julkistettu ilman hahmon nykytilanteen esittelyä The Mandalorianissa näin. Nyt, paremmin kuin koskaan, Boba ansaitsee oman sarjansa. Omasta mielestäni siis Boba on nyt ehdottomasti paras esimerkki siitä, kuinka The Mandalorian on kytkeytynyt laajempaan Star Wars -tarinankerrontaan ja silti vienyt kertomuksia omalla tavallaan eteenpäin – vaikkakin, ja tiedän olevani tässä ehkä ristiriitainen, näissäkin kehuissa on siis ensijaisesti kyse kertomuksesta, joka ei ole sarjan päähenkilön ”oma” tarina.
Mutta mitä sitten tulee päähenkilön omaan tarinaan…
The Mandalorianin toinen kausi oli siis mielestäni ehdottomasti parempi kuin ensimmäinen, ja vaikka en ole aivan sitä mieltä, että tämä olisi nyt juuri minulle tärkeintä Star Warsia vuosiin, olen kyllä sitä mieltä, että sarja on löytänyt luonteensa ja minäkin viihdyn sen äärellä mainiosti.
Erityisesti olen iloinen siitä, että nyt näiden kolmen viimeisimmän jakson aikana sarja alkoi viimein saada minunkin makuuni lihaa myös nimihenkilönsä luiden ympärille. Kun Mando keskusteli The Believer -jaksossa moraaliltaan venyvämmän Mayfieldin kanssa siitä, mitkä lopulta ovat joustamattomia periaatteita ja mitkä sellaisia periaatteita, joista joustetaan niiden joustamattomien periaatteiden vuoksi, sarja alkoi viimein toden teolla tuntua Din Djarinin tarinalta. Paljastaessaan samassa jaksossa Imperiumin tukikohdassa kasvonsa Grogun vuoksi Mando teki valinnan: jos on valittava hänen seuraamansa ”the wayn” ja pulassa olevan lapsen välillä, valinta ei lopulta ole vaikea.
Etenkin tämän vuoksi myös kauden päätösjakso kirjautuu minulle sarjan parhaimpien joukkoon. Netin perusteella useimmille jäi siitä päällimmäisenä mieleen Luke, ja yllättävän monet tulkitsivat (väärin siis) lopputekstien jälkeistä kohtausta niin, että kolmannen kauden nimi olisi The Book of Boba Fett ja sarjan päähenkilö uhkaisi siis vaihtua. Ehei, päinvastoin! Nyt Din Djarin vasta onkin nousemassa päärooliin!
Ennakoin jo ekan kauden jälkeen, animaatiosarjoissa esiintyneen ja mandalorelaiset perinteisesti yhdistäneen darksaber-valomiekan näyttäydyttyä, että sarja voisi edetä siihen, että sen nimihenkilö kohoaa ”the mandalorealaiseksi” siinä mielessä, että hän nimenomaan päätyy yhdistämään kansansa ja johtamaan Mandaloren uuteen nousuun. Tähän mennessä on vaikuttanut siltä, että Din Djarinia ei voisi tällainen (tai johtaminen) vähempää kiinnostaa. Mutta nimenomaan tähän kakkoskausi johti varsinaisen tarinallisen cliffhangerinsa, vaikka Grogu varmasti onkin se, jonka kohtalosta moni tällä hetkellä välittää enemmän. (Kyllä sarjakin tämän taitaa tietää, sillä loppukohtaus, jossa Din paljastaa kasvonsa Grogulle, oli kyllä Star Warsin asteikolla ykkösluokan herkistelyä.)
Mitä siis tapahtuu nyt kun nimenomaan Din sai darksaberin eikä sitä himoinnut Bo-Katan? Eiköhän kolmannella kaudella ainakin mennä Mandalorelle katsomaan, miten kotimaailma makaa? Vieläkö Mando jatkossakin voi yhtä huolettomasti tappaa jopa Imperiumia vastaan taistelevia ”piraatteja”, vai kasvaako hän viimein vastuulliseksi sankariksi, vai onko tämä jotain, josta minä vain joudun ärsyyntymään ja Favreau ja Filoni eivät vain välitä?
Tähtien jatkosota 