Aiemmat episodit, osa 2: Imperiumin vastaisku ja jatko-osien esikuva

Imperiumin vastaisku on jatko-osa, jollainen jokainen jatko-osa haluaisi olla ja jonka jokainen elokuvantekijä haluaisi tehdä. Mukaan lukien ne, jotka eivät koskaan tee jatko-osia.

Tottakai ensimmäinen Star Wars (1977) (josta kirjoitin tämän tekstisarjan ensimmäisen osan viikko sitten) oli jo jättimenestys. Se aloitti blockbusterien aikakauden ja käynnisti sen koneiston, jonka yhä konstikkaammiksi paisuvat myöhemmät ulokkeet tuottavat meille joulukuussa The Force Awakensin ja jo ensi vuonna seuraavan Star Wars -elokuvan, Rogue Onen. Mutta niitä tai mitään nykyisen mittakaavan mukaista sarjaan liitettävää ei olisi, jos alkuperäistä menestyselokuvaa olisi seurannut jatko-osa, joka olisi ollut samaa laatuluokkaa kuin vaikkapa toisena blockbusterien airueena pidettävän Tappajahain (1975) jatko-osat olivat.

(Vaihtoehtomaailma on tässä kohtaa jopa helppo kuvitella: Alan Dean Fosterin kirjoittama romaani Splinter of the Mind’s Eye (julk. 1978) eli suomeksi Mustan lordin paluu kun oli alunperin kirjoitettu halvalla kuvattavaksi jatko-osaksi siinä tilanteessa, jossa sarjaa ei voisi jatkaa edes ykkösosan budjetilla. Se ei olisi rakastettu klassikkoelokuva.)

esb_kiss

Luken, Leian, Hanin ja kumppanien seuraavaa seikkailua odotettiin aikanaan kolme vuotta. Tämä on Imperiumin vastaiskun ainoa kohtaus, jossa originaalitrio on yhdessä kuvassa.

Kun puhutaan edeltäjiensä veroisista tai, rohkeasti, niitä peräti paremmista jatko-osista, mainitaan yleensä muutamat samat nimikkeet. Useimmiten Kummisetä II, Terminator 2, ehkä Aliens. Viime vuosina joukkoon ovat tunkeneet Toy Storyn kakkos- ja kolmososat sekä The Dark Knight. Nämä ovat kaikki kelpo ehdokkaita. Mutta rohkenen väittää niiden kaikkien vapisevan, jos niitä verrataan Imperiumin vastaiskuun, sillä se onnistuu noita mahdottomammassa tehtävässä.

Kaikki edellä mainitut elokuvat nimittäin ovat jatko-osia elokuville, jotka ovat itsessään täydellisiä kokonaisuuksia – elokuvia, joiden tarinat eivät välttämättä olisi kaivanneet jatko-osaa. Tällöin jatko-osan täytyy onnistuakseen yksinkertaisesti kertoa toinen ensiluokkainen tarina ensimmäisen jatkoksi. (Mikä ei tietenkään oikeasti ole lainkaan yksinkertaista.)

Star Wars Episode V: The Empire Strikes Back (1980) sen sijaan jatkaa tarinaa, joka jäi edellisellä kerralla täysin kesken – ja jota lukemattomat sen katsojat saattoivat jatkaa mielikuvituksessaan tai pihaleikeissään. Ei riittänyt, että jatko olisi ollut omillaan hyvä: sen täytyi tuntua siltä, kuin sen käsikirjoitus olisi ollut pöytälaatikossa valmiina edellistä tehdessä (mitä se ei todellakaan ollut). Tämä sarjoittaisen elokuvakerronnan tyyli on yleistynyt 2000-luvulla, mutta edelleen sen lopputulokset ovat sittenkin useammin olleet Matrixin kuin Star Warsin tasoa. Imperiumin vastaisku onnistui paitsi lunastamaan odotukset, myös ylittämään ne. Vai oletteko joskus kuulleet jonkun kertovan oman, paremman jatko-osaideansa alkuperäiselle Star Warsille? En minäkään.

esb_Hoth

Hothin taistelu on sarjan suorin sotakohtaus – jos sodalla tarkoitetaan sellaista sotaa, jota oikeissa sotaelokuvissa käydään. Ruumiita toki tuli enemmän Kuolontähtien räjähtäessä.

Alkuperäisen Tähtien sodan menestyksen salaisuus oli satumaisen seikkailun siirtäminen mielikuvituksekkaaseen avaruusmiljööseen. Imperiumin vastaisku kasvattaa sadun mytologiaksi – ja kutistaa samalla edeltäjänsä osaksi sitä. Satumaiset elementit muuttuvat osaksi suurta myyttistä tarinaa samaan tapaan kuin käy, jos vaikkapa kerrotaan yksittäinen kertomus ukkosenjumala Thorin (ei sen Marvel-version) vierailusta ihmisten kylässä verrattuna siihen, että puhutaan koko norjalaisesta Valhalla-mytologiasta. Käy niin, että sarjan kokonaisuutta katsoen A New Hope onkin enää pelkkä satu.

Kyse ei ole vain siitä, että Imperiumin vastaisku on edeltäjäänsä synkempi ja syvällisempi, kuten elokuvaa yleensä luonnehditaan. Niitä se kyllä on, ja juuri näitä piirteitä Imperiumin vastaiskun jälkeen tehdyissä jatko-osissa usein tavoitellaan – yleensä jopa molemmat, ellei Imperiumi nimeltä, ääneen haastatteluissa lausuen. Kyse on myös siitä, että se on itse asiassa myös pienimuotoinen hahmotutkielma ja se osa tarinaa, jossa suuri draama ei tapahdu taistelun lomassa.

Synkkyyden elokuvaan värittää merkittäviltä osin sen täysin poikkeuksellinen rakenne, joka jo sinällään varmistaa elokuvan paikan satunnaisemmankin katsojan mielessä. Imperiumin vastaiskuhan alkaa sankarien häviöllä, ja jatkuu sitten lähes koko kestonsa alakyntisenä takaa-ajona. Kun pakomatka viimein pysähtyy kaasuplaneetta Bespinin Pilvikaupunkiin, edessä on jälleen nöyryyttävä epäonnistuminen. Harvassa ylipäätään ovat koko perheen Hollywood-seikkailut, joissa sankarit ovat näin huonossa jamassa koko elokuvan ajan, mutta vielä harvinaisempia ovat tarinat, joiden loppukaan ei ole voiton tapainenkaan. Sankarit ovat menettäneet yhden joukostaan (plus yhden käden) ja pakenevat henkisesti ja fyysisesti nujerrettuina, hädin tuskin yhtenä kappaleena. Loppufanfaarin soidessa edellisosan lopun iloinen juhla on muisto vain. Tämän puolen Imperiumin nerokkuudesta kiteytti hienosti suuri Star Wars -fani Kevin Smith esikoiselokuvassaan Clerks (1994, kauan ennen prequeleja):

”Which did you like better? Jedi or The Empire Strikes Back?”

Empire.”

”Blasphemy.”

”Empire had the better ending. I mean, Luke gets his hand cut off, finds out Vader’s his father, Han gets frozen and taken away by Boba Fett. It ends on such a down note. I mean, that’s what life is, a series of down endings. All Jedi had was a bunch of Muppets.”

Siihen, mitä Jedin paluussa on, palaan tämän sarjan seuraavassa kirjoituksessa, mutta lainauksen myötä on tartuttava synkkyyskorin syvimpään mustaan. Se, että Darth Vader on Luke Skywalkerin isä, on nykykatsojalle täysin ilmeistä, mutta vuonna 1980 sen on täytynyt yllättää kaikki. Käänteen shokkiarvo tietysti tajuttiin jo tuolloin: kohtaushan kuvattiin siten, että David Prowsen repliikki kuului ”No, Obi-Wan killed your father”, ja vain Mark Hamill oli hetkeä aiemmin kuullut, mitä päälle dubataan. Hamillin tuska ja epätietoisuus hänen uransa tärkeimmässä kohtauksessaan on siis aitoa, ja sen sai jakaa katsoja: mitä, miten, täh? Kyseessä on liioittelematta kaiken elokuvan kaikkien aikojen twist-loppu: kohtaus, joka asettaa kaiken aiemmin nähdyn uuteen valoon ja suorastaan huutaa lisäselitystä, mutta ei sittenkään (kuten Vader Lukelle sanoo) tunnu absurdilta, päälleliimatulta tai teennäiseltä. Tutkiessamme tunteitamme tiedämme sen todeksi, vaikka emme tahtoisi uskoa, tai ymmärtäisi miten. En tiedä, onko yhdenkään uuden ihmisen enää mahdollista nähdä Star Wars -elokuvia ensimmäistä kertaa tietämättä Vaderin henkilöllisyyttä, mutta on suuri sääli, että kronologista järjestystä vaatiessaan George Lucas halusi viedä katsojilta tämän kokemuksen mahdollisuudenkin.

esb_vader

Kakkossijalle on monta ehdokasta, mutta tämä on Star Wars -elokuvien ylivoimainen ykköskohtaus.

Jos Imperiumin vastaisku kääntää mielikuvamme pahiksesta ympäri, on poikkeuksellista myös se, miten elokuva kohtelee edellisen osan keskushenkilöä Luke Skywalkeria. Kun elokuva on noin puolen tunnin kohdalla, Hothin tasangoilla, hoitanut suurimman toimintakohtauksensa alta pois (tehkääpä perässä tuokin, supersankarileffat!), se hajauttaa päähenkilönsä koko loppuajaksi kahteen leiriin. Ja siinä missä Leia ja Han pakenevat ylivoimaista Imperiumia ikään kuin realistisempana tulkintana siitä, mikä vielä edellisosassa kävi rempseästi Kuolemantähden käytävillä juoksennellen, Luken polku vie retriittiin pohtimaan sisäistä Voimaansa ja sen käyttämisen tuomaa vastuuta. Muistattehan, että vielä edellisosassa Voima lähinnä vain mainittiin ”galaksia sitovana energiakenttänä”, ja sitä käytettiin vielä kepeänä taikuutena, Obi-Wanin hämätessä heikkomielisiä stormtroopereita.

Jos Imperiumin vastaisku muutenkin on liki käsittämättömän rohkea seikkailuelokuva, tässä se on suorastaan uhkarohkea. Päähenkilö tosiaankin jää suureksi osaksi elokuvaa suolle vastanäyttelijänään vain nukkehahmo. Muutenkin filmi väistelee huolellisesti helppoa tietä edellisosan kohtausten toistamisesta astetta suurempana (jälleen yksi oppi, jota seuraajat eivät ole huomanneet), mutta Luke-Yoda -asetelma on kutakuinkin mahdollisimman kaukana siitä, mitä olisi voinut ykkösosan perusteella odottaa katsojien haluavan kakkoselta. Silti nuo kohtaukset kuuluvat koko sarjan rakastetuimpiin. ”Tee, tai älä tee, yrittämistä ei ole”, on tunnetuimpia Star Wars -repliikkejä, ja koko elokuva on rakennettu samaa oppia noudattaen.

esb_yoda

Jedimestari Yoda, Imperiumin vastaiskun tärkein uusi hahmo, lie aika hyvä opettaja, koska sikäli ajallisesti lyhyeen Luken jedikoulutus elokuvan sisällä tuntuu jäävän.

Juuri Imperiumin vastaiskun kohdalla ei myöskään sovi unohtaa rakentajien merkitystä. Elokuvan onnistuneisuus ei tietenkään ole suoraa seurausta siitä, että se on kuudesta ensimmäisestä Star Wars -elokuvasta vähiten Lucas-johtoisesti syntynyt. Mutta Irvin Kershnerin ohjaustyön sekä Lawrence Kasdanin käsikirjoituksen merkitystä ei voi korostaa liikaakaan. Kasdania sopii kiittää etenkin sankarien kirjoittamista ihmisiksi. Siinä missä ensimmäisen Tähtien sodan repliikit ovat legendaarisia yksittäisinä lauseina (”I find your lack of faith disturbing”), Imperiumin vastaiskun repliikit ovat aitoa dialogia, josta kuuluisin esimerkki on tosin kuvauksissa improvisoitu ”I love you” – ”I know” -hyvästely. Kershnerin vaikutus taas näkyy tunnelman lisäksi elokuvassa yllättävänkin paljon myös visuaalisesti: kiinnittäkääpä huomiota vaikkapa nopeisiin leikkauksiin Luken saapuessa Pilvikaupunkiin tai majesteettisen teräviin linjoihin kaikissa Vaderin hallitsemissa tiloissa. Lucasin tyyli oli toisenlainen: ei vielä vuonna 1980 välttämättä huonompi, mutta juuri tunnelmalliseen keskimmäiseen episodiin Kershner oli loistava valinta.

Imperiumin vastaisku on useimpien Star Wars -fanien suosikkiepisodi, ja sellaisena sen asema tuskin on uhattuna joulukuussakaan. Tiukkalinjaisimpien mielestä se ei ole vain sarjan huippukohta, vaan että peräti kaikki sitä seurannut on ollut emotionaalisesti ja sisällöllis-laadullisesti pelkkää alasajoa. Myös satunnaiselle katsojalle, samoin kuin lapsellisten avaruussotien vihaajalle, se on se todennäköisin suosikki: elokuva, jossa on ”muita enemmän”. Se on elokuva, joka teki Star Warsista yhden menestyselokuvan sijaan rakastetun sarjan, ja siten minun on itse asiassa lopetettava tämä kirjoitus lähes samoin kuin edellinen: ilman Imperiumin vastaiskua tätäkään blogia ei olisi.

Aiemmat episodit, osa 1: Uusi toivo ja kaiken alku

Star Wars. Tähtien sota. Episodi IV. ANH.

Elokuvalla, joka aloitti kaiken, mutta joka myöhemmin päätyi kronologiseksi neljänneksi osaksi suurempaa kertomusta, on perin ymmärrettävästi monta nimeä. Se, että Fox-kanava tänään esitti elokuvan pitkästä aikaa Suomessa alkuperäisellä kotimaisella nimellään Tähtien sota, tuntui virkistävältä, mutta melkein oudolta. Koska alkuperäisestä nimestä on tullut koko elokuvasarjan ja vielä laajemmin koko franchisen nimi, on välillä tuntunut siltä, että ihmiset, jotka kutsuvat yhtä elokuvaa pelkästään ”Tähtien sodaksi” tai ”Star Warsiksi” ovat todennäköisesti hyvin satunnaisia katsojia tai itsepintaisia kriitikkoja. Star Wars Episode IV: A New Hope (1977) on harvinaisuus: klassikkoelokuva, joka on käytännössä vaihtanut nimeä ensi-iltansa jälkeen.

anh_crawl1977

Alkupiste. Vuonna 1977 Star Wars oli alkuteksteissäänkin vain Star Wars, ilman episodinumeroa ja alaotsikkoa.

Jos sarjan luojalta George Lucasilta kysytään, nimen lisäksi tarkoitus oli muuttaa koko elokuvan luonne. Enkä tällä kertaa edes viittaa elokuvaan vuosien 1997 teatterijulkaisuun (special edition) tai dvd:llä ja bluraylla julkaistuihin versioihin (”special editionit II ja III”) lisättyihin ja muokattuihin tehosteisiin. Ei, tarkoitan nimenomaan alkuperäisen elokuvan jälkikäteistä uudelleenasemointia suuremman saagan neljänneksi osaksi.

Prequel-sukupolven näkökulmasta originaalileffa näyttäytyy joka tapauksessa ”sen vanhan trilogian” ensimmäisenä osana, todennäköisesti hidastempoisena ellei suorastaan vanhahtavana. Vastaavasti tämän vuoden joulukuussa saa alkunsa katsojasukupolvi, joka näkee uuden trilogian ensimmäisenään – tai vähintään ”omana” – Star Warsinaan, ja siten kaikki aiemmat episodit toisin kuin me. Tämä ikääntyvän taideteoksen luonnollinen evoluutio ei kuitenkaan riittänyt Lucasille: hänen pitäessään sarjaa näpeissään uusien fanien tapa nähdä A New Hope oli vuosia suorastaan virallinen paradigma, ainoa oikeaksi hyväksytty näkökulma. Okei, hidastempoiseksi arvottaminen ei sentään kuulunut viralliseen katsantoon – mutta sellaisenahan vuoden 1977 elokuva väistämättä näyttäytyy nopealiikkeisen Episodi III:n eli Revenge of the Sithin (2005) perään katsottuna.

Mitä tahansa mieltä special editioneista tai originaalien originaaliversioiden julkaisun tarpeellisuudesta ollaankin, tätä käsitystä en suostu pitämään kuin vääränä. Lucasin linjaus siitä, että elokuvat tulisi katsoa järjestyksessä I-VI tekee karkeaa vahinkoa katseltaville elokuville, ja on todennäköisesti kaikkein suurin todistuskappale siitä, että suuri luoja tosiaan menetti ison osan ymmärrystään oman luomuksensa ansioista originaalitrilogian ja prequel-trilogian välissä.

Sillä ei Episodi IV ole elokuvasarjan neljäs osa – se on ensimmäinen. Silmarillion tapahtuu ennen Tarua sormusten herrasta, mutta maailmassa tuskin on ketään, jonka mielestä se kannattaisi lukea ensimmäisenä Tolkien-teoksena. Star Wars -sarjan tapahtumilla on toki kronologinen järjestyksensä, jossa Episodi IV tapahtuu III:n jälkeen ja ennen V:tä, ja jossa episodin otsikkokin erittäin ovelasti on A New Hope – eihän uutta toivoa, nimittäin, voi olla olemassa ennen kuin on ollut vanhoja ja menneitä toivoja. Mutta ei se tarkoita, etteikö elokuva, josta kaikki alkoi, olisi edelleen relevantti aloituspiste.

Ensikertalaisen katsojan näkökulmasta tarinan aloittaminen keskeltä ei ole ongelma, vaan tärkeä osa sarjan perimmäistä viehätystä. Toisin kuin monet oikeat scifi-elokuvat (Star Warshan ei edes ole scifiä, vaan pikemminkin fantasiaa), Star Wars ei sijoitu puhtoiseen ja valmiiksi pohdittuun tulevaisuuteen, vaan todellisen oloiseen maailmaan, joka vain poikkeaa omastamme. Englanninkielinen termi ’used future’ on kuvaava: Star Warsin galaksi oli käytetty, likaisuudessaan todellinen. Galaksi, jossa lennettiin valon nopeudella, mutta jossa sankareiksi kasvavienkin hahmojen arkiset huolet koskivat kosteusviljelyä ja avaruusalusten kasassa pysymistä. Star Warsin maailmalla ja hahmoilla tuntui jo vuoden 1977 katsojan silmissä olevan historia, vaikka alkuskrollissa ei vielä ollutkaan episodinumeroa, joka suoraan vihjaisi mitään aiemmista tarinoista.

anh_benhut

A New Hope ei sisällä yhtään kohtausta, jossa kaikki sen sankarit pääsisivät ryhmäkuvaan, koska Ben Kenobi poistuu tarinasta ennen mahdollista tapaamistaan prinsessa Leian kanssa. Tästä kohtauksesta taas puuttuvat Han ja Chewbacca.

Se, että George Lucas aloitti avaruussarjansa elokuvasta, jossa nuori maalaispoika, salaperäinen velho ja rempseä kulkuri pelastavat prinsessan, ei johtunut siitä, että ajan teknologia olisi pakottanut hänet kertomaan ensimmäiseksi juuri tämän edullisesti toteutettavan tarinan. Eihän hän oikeasti tiennyt tätä kolmatta pitkää elokuvaansa kirjoittaessaan edes olevansa tekemässä elämäntyötarinansa neljättä kronologista osaa. Toki jo tuon kirjoitustyön aikana Lucas tuli kehitelleeksi karkeita suuntaviivoja niille jatkotarinoille, jotka tulevina vuosina muotoutuivat Imperiumin vastaiskuksi ja Jedin paluuksi, ja sille taustatarinalle, josta paljon myöhemmin tuli prequel-trilogia, mutta kaiken tämän elokuvallinen toteuttaminen oli originaalileffan yllätysmenestykseen asti vain pilke ohjaajan silmäkulmassa. Luke Skywalkerin tulevista vaiheista, saati sitten Darth Vaderin menneistä, tuskin puhuttiin kuvauksissa, joissa Ben Kenobi esimerkiksi ei vielä valehdellut puhuessaan itsestään, Anakin Skywalkerista ja Darth Vaderista kolmena eri henkilönä – Vader kun ei tuossa vaiheessa ollut Lucasinkaan mielestä Luken isä.

Ja tämä kaikki on tietenkin aivan fine. On normaalia, jopa toivottavaa, että elokuvasarjan tarina kasvaa kerrottaessa. Star Warsin episodi IV on origo, alkupiste, josta suuri sarja eteni ensin eteenpäin, sitten taaksepäin ja ensi joulukuusta alkaen taas eteenpäin (sekä siinä välissä muiden käsissä ja muissa medioissa kaikkiin suuntiin menneisyyteen ja tulevaisuuteen). Episodi IV on ensimmäinen Star Wars -elokuva, ja vaikka Lucas itse muuta väittäisi, on kaikkea muuta kuin hänen tappionsa, että sellaisena sen näemme. Vuonna 1977 valmistunut elokuva on valmistunut ennen vuonna 1999 valmistunutta – ja myös vuoden 1999 jälkeen se kannattaa katsoa ennen seuraajiaan.

A New Hope johdattaa katsojan kaukaisen galaksin kauan sitten tapahtuneisiin tarinoihin, kuinka ollakaan, täydellisesti. Prequelien jälkeen katsottuna se tosiaan on hidas: tarina kulkee viestikapulan lailla kuljettaen ensin droidit kapinallisaluksesta autiomaan takana odottavan Luken luo, sitten tämän kolmikon traagisten tapahtumien kautta Ben Kenobin adoptoimiksi ja lopulta kasvavan seurueen Han Solon alukseen ja kohti seikkailun seuraavaa vaihetta. Elokuvalla kestää lähes tunnin, siis puolet kestostaan, päästä pois Tatooinelta, joka sitäpaitsi prequel-katsojalle olisi jo tuttu autiomaaplaneetta.

Avausepisodina katsottuna aikaa sen sijaan ei hukata lainkaan. Jokainen viestinviejä lisää oman kerroksensa tarinaan ja avaa galaksia katsojalle. Ei ole mikään sattuma, että tätä rakennetta noudattelevat monet sadutkin. Mutta, toisin kuin sadut, jotka yleensä päättyvät sulkulauseeseen elämän loppuun asti elämisestä, A New Hope päättyy hädin tuskin puolipisteeseen. Sekin on osa elokuvan avainta, ja sitä, että seikkailu jatkui jo aikanaan katsojien mielikuvituksessa ja nuorempien katsojien leikeissä.

anh_throneroom

Loppukohtaus, joka oli jo aikalaiskatsojillekin kaikkea muuta kuin loppu.

Kun A New Hope saavuttaa loppufanfaarinsa ja sankareiksi kasvaneet nuoret miehet saavat mitalinsa, elokuvan sisällä on kulunut vain muutama päivä, eikä tarina tunnu saagaa kokonaisuutta tarkastellen kuin alkaneen. Vähät vielä siitä, että Kapinaliiton voitto Imperiumista on vain väliaikainen: paljon väkevämpi keskeneräisyyden signaali on kerronnallisesti se, että tarinan roisto, Darth Vader, ei ole kohdannut tarinan sankaria, Luke Skywalkeria kertaakaan kasvokkain. Itse asiassa ainoa repliikki, jossa kumpikaan heistä tunnustaa toisensa olemassaolon, on Vaderin avaruustaistelun lomassa itselleen lausuma huomautus siitä, että Voima on vahva eräässä kapinallispilotissa.

Jälkikäteisen katsojan näkökulmasta on siis suuri vaara, että osa alkuperäisen elokuvan hienostuneesta koneistosta nykii ja tökkii. Minäkin, joka tutustuin sarjaan 1990-luvun puolivälissä ja vasta noin 11-vuotiaana, tunsin tosipuraisun vasta kaikki kolme silloista elokuvaa katsottuani – ensimmäinenkin kyllä viehätti jo ensikatsomalla, muttei vielä faniuttanut. Todella moni elokuvan vuonna 1977 nähnyt on kertonut olleensa totaalisen koukussa jo ensisekunneista lähtien: siitä kohtauksesta, jossa valtava avaruusalus lipuu valkokankaan yli. Myöhemmin minäkin toki tajusin avauskohtauksen majesteettisuuden, mutta vhs:ltä, televisioruudusta, 4:3-kuvasuhteessa ja kotisohvalta katsottuna se ei vain kerrassaan tehnyt nuoreen katsojaan valtaisaa vaikutusta edes kaksikymmentä vuotta sitten. Nykyiset kotiteatterit auttavat osaltaan asiaa, mutta epäilen suuresti vaikutuksen tehoa katsojaan, joka olisi sitä ennen ilakoinut värikylläisten prequel-elokuvien läpi.

Katsoja on aina katsomishetkensä vanki, mutta sittenkin: kun siristää silmiään läpi kaiken sen, mitä Hollywoodilla, blockbustereilla tai ylipäätään viihde-elokuvalla on jo 38 vuoden ajan tarkoitettu, on pohjimmiltaan helppo nähdä, miksi alkuperäinen Star Wars mullisti (hyvässä ja pahassa) koko elokuvateollisuuden. Tässä yksi yksinkertaistus: Se valaisi valkokankaan puhtaalla seikkailulla, jossa hyvä taisteli pahaa vastaan mielikuvitusta kutkuttavassa vaihtoehtomaailmassa. Tämä resepti, joka nyt tuntuu niin valtavirtaiselta, ei ollut sitä 1970-luvulla, jolloin katsotuimpia elokuvia olivat Kummisetien kaltaiset vakavat draamat.

Samalla tulee kuitenkin muistaa, ettei menestyksen avain ollut tietenkään pelkkä viihteellisyys tai osuminen siinä ”oikeaan aikaan” – toki siinä oli kyse myös siitä, että George Lucasin elokuva yksinkertaisesti oli lajissaan niin pirun hyvä. Epäonnistunut avaruusseikkailu olisi unohdettu pian, vaikka sille olisi ollut kuinka suuri tiedostamaton kaipuu.

anh_cellblock

Näillä käytävillä seikkailtiin lukemattomissa leikeissä elokuvan jälkeen – ja varmasti monen aikuiskatsojankin päässä. Toki Lucasin itsensäkin: kuvassa käytävä jatkuu kauemmas kuin vuonna 1977, sillä tätäkin kohtaa korjailtiin myöhemmin.

Episodi IV:ksi uusintaesityskierroksella ristitty elokuva ei vielä ollut avain vuosikymmenien saagaan, The Force Awakensiin tai edes George Lucasin upporikastumiseen. Jatko-osan menestys oli vielä kaikkea muuta kuin taattua. Oli kuitenkin äärimmäisen olennaista, että jo ensimmäisessä osassa olivat siemenet yhtä elokuvan mittaista yksikköä suurempaan kokonaisuuteen. Ajatusleikkinä voidaan esimerkiksi miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos blockbusterien aika ei olisikaan alkanut Lucasin Star Warsista ja Steven Spielbergin Tappajahaista (1975), vaan suoraan miesten myöhemmästä yhteistyöstä Kadonneen aarteen metsästäjistä (1981). Vaihtoehtoisessa maailmassa, jossa Indiana Jones olisi nähnyt päivänvalon ennen Star Warsia, seikkaileva arkeologi olisi hyvinkin saattanut tehdä elokuvateollisuudelle sen minkä A New Hope teki. Mutta on mahdotonta kuvitella, että Indiana Jonesista olisi sittenkään kasvanut Star Warsin kaltainen suuri saaga – vaikka Indy-elokuvia varmaankin olisi tässä vaihtoehtomaailmassa enemmän kuin omassamme. Ei, sillä Indiana Jonesissa, kuten useimmissa muissakaan elokuvissa – niitä mitenkään tällä moittimatta – ei ole sisässään siemeniä kokonaiseen universumiin.

Siksi tämä kirjoitussarja, johon lupaan syksyn aikana viisi muutakin osaa ja jossa sanon omat tämänkertaiset sanani kuudesta tähänastisesta Star Wars -elokuvasta, ei olisi mitenkään voinut alkaa episodista I. Ensin oli episodi IV, ja sitä ilman tätäkään blogia ei olisi.

Viisi pelkoa The Force Awakensista

Jouduttuani hiljattain yrittämään vastata kysymykseen siitä, odotanko The Force Awakensin olevan ”hyvä elokuva”, yritän antaa tällä kirjoituksella jonkinlaisen vastauksen. Lähestyn asiaa käänteisesti: listaamalla viisi aitoa pelkoa, jotka minulla Star Wars Episodi VII:stä on.

Tosin yksikään näistä peloista ei ole ”Elokuva ei ole hyvä”.

artoopiilossa

Voima varjele, mitä sieltä tulee! Artoota melkein hirvittää katsoa. (kuva: Aki Jörgensen)

Pelko 1: The Force Awakens ei ole Episodi VII.

Tämä on ylivoimaisesti suurin pelkoni. Muistattehan, kuinka koulussa opettajat yrittivät nuijia päähämme, että täysin oikeita tietoja sisältävästä vastauksesta saa nolla pistettä, jos se ei vastaa kysyttyyn kysymykseen. Tämä vaara vaanii uuden Star Wars -elokuvan yllä Damokleen valomiekkana. Episodinumerottomasta markkinointinimestään huolimatta alkuskrollissa lukenee järjestysnumero. Jos Episodi VII ei lunasta otsikkoaan, se ei oikeuta olemassaoloaan.

Tämä hirvittää minua, kun The Force Awakensista puhutaan siihen tapaan kuin ”on epävarmaa, kuinka suuri rooli Skywalkerin kaksosilla on” (Entertainment Weekly). Tähänastinen Star Wars -sarja kertoi konfliktista (organisatorisesti) jedien ja sithien, (aatteellisesti) demokratian ja diktatuurin sekä (filosofisesti) vihan ja rakkauden välillä. Henkilökohtaisella tasolla kaikki nämä konfliktit kulminoituivat Anakin Skywalkeriin ja hänen poikaansa Lukeen. Seitsemännen episodin tulisi tuntua niin oleelliselta jatkolta tälle kaikelle, että sen olisi aina pitänyt olla osa kokonaisuutta – muuten se ei ole seitsemäs episodi, vaan ainoastaan uusi seikkailu samassa universumissa.

Pelko 2: The Force Awakens on Episodi VI.7.

Tämä pelko saa voimaa edellisestä Star Wars -trilogiasta, sillä juuri tämä on mielestäni parjatun The Phantom Menacen kaikkein perustavin ongelma. Star Wars -sarjan Episodi I ei niinkään ole ykkönen kuin nolla: se tapahtuu ajallisestikin irrallaan seuraavista osista, lähinnä esittelee maailman ja kertoo simppelin tarinan, jolla on vain vähän aitoa vaikutusta seuraaviin osiin. Se on kuin pilottijakso televisiosarjalle, jonka oikea tarina nähdään niissä seuraavissa kymmenissä jaksoissa. Valitettavasti Episodi I:tä ei kuitenkaan sarjojen tapaan seurannut tuntikaupalla tarinankehittelyä (paitsi paljon myöhemmin animaatiosarjoissa, mutta niitä en nyt laske). Episodit II ja III eivät kahdestaan riittäneet muodostamaan sitä kaarta, joka Anakin Skywalkerin lankeemukseen ja kloonisotien galaktiseen kurimukseen olisi tarvittu. Välistä ikään kuin puuttui yksi kokonainen elokuva, koska trilogian ensimmäinen osa oli tuhlattu johdannoksi.

Tämä vaara on jälleen olemassa, kun ohjaaja-kirjoittaja JJ Abrams johdattelee meidät takaisin kaukaiseen galaksiin 30-35 vuotta Jedin paluun jälkeen. Jos suurin osa The Force Awakensista käytetään galaksin tilan vähittäiseen paljastamiseen ja siihen, kuinka uudet hahmot tapaavat toisensa, kohtaavat vanhoja hahmoja, törmäävät uusiin pahiksiin ja päätyvät lopulta siihen, missä heidän kaikkien tätä uutta tarinaa varten tulee olla, seitsemäs episodi voi jälleen tuntua uuden trilogian episodilta nolla. Tähän pelkooni vaikuttavat ennakkotapaukset: Hollywoodin viime vuosien remake- ja reboot-muodissa ovat korostuneet nimenomaan origin storyt, joissa kokonainen elokuva kirjoitetaan tiimin kasaamisen ympärille (AvengersStar Trek).

Pelko 3: The Force Awakens on köyhän tarinaryhmän expanded universe.

Tämä pelko on suunnattu vihkiytyneille. Suurelle yleisölle uusi Star Wars -elokuva on aito jatko-osa: ei uusintaversio, ei reboot, vaan paluu vanhaan tarinaan vuosikymmeniä myöhemmin. Tähän perustuu merkittävä osa elokuvan odotusarvoa, ja tähänastisen markkinointikampanjan painavin hetki oli vanhentuneen Han Solon näyttäminen saapumassa kotiin. Mutta samaan aikaan on kylmä fakta, että meille faneille The Force Awakens itse asiassa on reboot, elokuvan pyyhkiessä pöytää kymmenien vuosien aikana kerrotuilla expanded universe -tarinoilla. Oli Legends-otsikon saaneiden tarinoiden laadusta mitä mieltä tahansa, ne kuitenkin muodostivat suhteellisen yhteensopivan kertomuksen galaksin tapahtumista Jedin paluun jälkeen. Tuon kertomuksen olivat kehittäneet 30 vuoden aikana kymmenet kirjoittajat, joukossaan Timothy ZahninMichael A. Stackpolen ja James Lucenon kaltaisia arvostettuja nimiä.

Jossain syvällä uuden trilogian juonen pohjalla ovat George Lucasin omat ajatukset galaksin myöhemmistä vaiheista, mutta osallisista esimerkiksi Abramsin mukaan lopulliseen tarinaan päädyttiin vasta hänen mukaantulonsa jälkeen. Se tarkoittaisi, että Abrams, Lawrence Kasdan ja Lucasfilmin tarinaryhmä keittivät uuden trilogian tapahtumat kokoon vain joidenkin kuukausien aikana, elokuvan lukitun tuotantoaikataulun jo vauhdilla lähestyessä. Hyvässä maailmassa tuoreet aivot ja keskittynyt maali – uusi Star Wars -elokuvatrilogia – ovat tuottaneet koherentimman ja älykkäämmän vision kuin irtonaisten kirjoittajien parviäly aiemmin. Mutta kolmas pelkoni on, että The Force Awakensin näkemys siitä, mitä galaksille, jedeille tai Luke Skywalkerille on tapahtunut, on vaisumpi ja harkitsemattomampi kuin se galaksin tulevaisuus, joka kirjoissa ja sarjakuvissa oli jo olemassa. Jopa sellainenkin seikka kuin prinsessa Leian ja Han Solon suhteen laatu on riskijuttu: me kaikkihan olimme tietävinämme, kuinka onnellisesti siinä romanssissa ”aiemmin” kävi. Petymmekö nyt?

Pelko 4: The Force Awakens on originaalitrilogian kommenttiraita.

Tämä pelko, enemmän kuin mikään kolmesta aiemmasta, juontaa nimenomaan ohjaaja-kirjoittajavalintaan. Abramsilla on ikävä taipumus täyttää teoksiaan siisteillä jutuilla, joiden järjellinen selitys jää toissijaiseksi tai jotka iskevät silmää aiemmin nähdylle. Erityisesti hänen Star Trekinsä ovat täynnä viittauksia vanhoihin tarinoihin. Osa niistä toimii erinomaisesti – osan katsojista ymmärtäessä viitteen ja toisten huomaamatta mitään – mutta etenkin Into Darknessin loppupuolella aiemmin kerrotun tarinan toisintaminen menee lähelle uusintaversiota ja tasolle, jolla aletaan lähestyä parodiaa. Trekeissä Abramsin avaruusselitys oli, että elokuvan sisällä syntynyt vaihtoehtouniversumi on kosmisesti seurailevinaan aiemman universumin tapahtumia. Mutta Star Warsissa, jonka seitsemännen elokuvan tulisi olla aito jatko-osa (ks. Pelko 1) pelkkä nostalgiaan nojaaminen olisi suuri virhe.

Aivan Into Darknessin kaltaista A New Hopen tarkan juonen kopiointia en pelkää, mutta viitteitä tämänkin pelon aiheellisuudesta on silti liikaa. The Force Awakenshan alkaa, kuten meille on jo tähän mennessä vahvistettu, aavikkoplaneetalla etäällä galaktisista konflikteista asuvasta nuoresta sankarista, joka päätyy seikkailuun törmättyään pulassa oleviin toisplaneetallisiin vierailijoihin. Pahis Kylo Renin arvataan tavoittelevan Darth Vaderin asemaa, ja luvassa on jälleen kapakkakohtauskin (Vanity Fair). Jos Episodi VII keskittyy koko kestonsa ajan toistamaan tai mukailemaan originaalitrilogian juonta, kohtauksia, hahmoja ja repliikkejä (”I have a bad feeling about this” sieltä tietysti tulee, mutta toivottavasti ei monta muuta), sen katsominen itsenäisenä elokuvana kärsii.

Pelko 5: The Force Awakens on komedia.

Viimeinen pelkoni liittyy oleellisesti edelliseen, mutta pelkojen maailmassa on silti mahdollista, että edelliseltä pelolta vältyttäisiin, ja tälle karille silti ajettaisiin. The Force Awakens on elokuva, jonka yläotsikko sisältää sanan ”sodat”. Se sijoittuu galaksiin, joka kaikesta päätellen on huonommassa jamassa kuin suurin osa vanhoista faneista (tai vanhoista jatkokirjailijoista, ks. Pelko 3) oletti. Huhujen perusteella siinä saattaa tapahtua hyvinkin kauheita, mikä tietysti ei olisi ihme sarjassa, jonka ihka ensimmäisessä osassa jo nähtiin planeetan räjäyttävä superase.

Samaan aikaan sen on kuitenkin määrä aloittaa uudelleen maailman suurin franchise, ja vedota esimerkiksi merkittävään leluilla leikkivään katsojasegmenttiin. Sen ohjaaja tunnetaan leikkivänä visionäärinä, joka mielellään täyttää dialogin kepeällä vitsailulla. Se valmistuu tallista, jossa on katsottu viisaaksi valita Han Solo -elokuvan ohjaajiksi Lego-leffan tekijät. Viides pelkoni siis on, että The Force Awakens kurtistaa kulmakarvojaan, mutta pitää kielen syvällä poskessa. Star Wars -elokuvan tulee olla hauska katsoa, mutta originaalitrilogian onnistuneisuudessa oli silti olennaista, että elokuvat ottivat itsensä vakavasti.

Jokainen näistä peloista voisi toteutua, ja elokuva silti olla vielä ”hyvä”. Erityisesti ensimmäinen pelkoni voisi realisoitua totaalisesti, ja lopputulos olla silti toiminnallisena viihde-elokuvana arvioituna erinomainen: se ei vain olisi ”hyvä episodi seiska”. Neljäs pelkoni taas vaikuttaisi toteutuessaan merkittävästi elokuvan uudelleenkatsottavuuteen, ainakin omalla kohdallani, mutta senkään realisoituminen ei välttämättä häiritsisi monia suuren yleisön kertakatsojia. Ehtimiseen originaalitrilogialle vinkkaileva filmi saattaisi jopa varmistaa primitiivireaktion ”olihan se paljon parempi kuin prequelit”.

Entä sitten se kysymys? Odotanko Episodi VII:n olevan ”hyvä elokuva”? Niin… Minulla ei ole tällä hetkellä kovinkaan bad feeling (äskettäinkin kirjoitin näin innostuneita). Mutta oikeastaan en aidosti osaa vastata. Vastaukseni siitä, olivatko Episodit I-III ”hyviä elokuvia”, ei sekään tiivisty yhteen sanaan.

Ensin pitäisi esimerkiksi osata katsoa niitä muiden elokuvien tapaan.

D23-uutiset: Trevorrow! Mikkelsen! Teemapuisto!

Disneyn fanimessujen D23:n eilisiltainen pitkät elokuvat -paneeli osoitti franchisien paikan jättiyhtiön ytimessä. Paneeli alkoi rytisten Marvelilla, ja tuuttasi paikallaolijoita pyörryksiin kommenteista päätellen vaikuttavalla (ei vielä netissä) Captain America: Civil War -trailerilla. Välipalana seurasi Disneyn omien elokuvien osuus: Jungle Book -uusintaversiosta seuraavaan Pirates of the Caribbeaniin, tuoden lavalle muun muassa Johnny Deppin täydessä kapteeni Sparrown roolissaan. Mutta aivan itseoikeutetusti viimeiseksi oli jätetty Star Wars. Ei pihauksella, vaan pamauksella!

Disney-Lucasfilmin lauantaiset uutiset olivat niin hajanaiset, että niistä parikin voisi ansaita oman kirjoituksensa. Tässä siksi vain lyhyehkösti, uutiset ensin ja päällimmäiset kommentit sitten. Näihin ehditään vielä palata.

Colin Trevorrow ohjaa episodi IX:n.
Uusi trilogia ei pidä samaa ohjaajaa kahden elokuvan verran, sillä JJ Abramsin vaihtuessa episodi VIII:ssa Rian Johnsoniin (Looper), viimeistelee trilogian Jurassic Worldin ohjaaja Colin Trevorrow. Tämähän ei tullut enää yllätyksenä: skuuppijournalisti Umberto ”El Mayimbe” Gonzales paljasti tämän jo kuukausi sitten (kyseisestä metsästyksestä muuten kiintoisa artikkeli täällä). Monissa piireissä Trevorrowta on muutenkin pidetty itsestäänselvänä, jopa ”varmana” valintana: onhan mies juuri sopivaa uutta tekijäpolvea, ja sitä paitsi juuri ansioitunut toisen ison franchisen elvyttäjänä.

Ilmeisesti näissä piireissä oltiin toista mieltä Jurassic Worldin varsinaisesta laadusta minun kanssani: minusta JW ja Trevorrown eka leffa Safety Not Guaranteed jättävät molemmat paljon toivottavaa erityisesti henkilöhahmojen käsikirjoittamisen ja ohjaamisen kriittisillä saroilla. En siksi ole kovin innoissani Trevorrown valinnasta, vaikka sinänsä pidänkin siitä, että ohjaajaa on päätetty vaihtaa jokaiseen episodiin. Kannattaa huomata, että Trevorrown ei ilmoitettu käsikirjoittavan episodi IX:ää. Rian Johnsonin – ylivoimainen ohjaajasuosikkini näistä kolmesta – on aiemmin ilmoitettu kirjoittavan VIII:n käsiksen ohella ainakin jonkinlaista luonnostelmaa IX:nkin käsikirjoituksesta. Tiimityötähän nämä joka tapauksessa ovat, mutta kenties on toivoa Johnson & Trevorrow -yhteiskrediitistä?

Rogue One sai viimein näyttelijät.
Ensimmäinen standalone-elokuva, jota sittemmin piti kutsua Anthology-elokuvaksi, mutta joka nyt näyttäisikin olevan ”A Star Wars Story” (hmm), on kuvausvaiheessaan. Siksipä onkin korkea aika saada Felicity Jonesin rinnalle muitakin vahvistettuja näyttelijänimiä. Tätä julkistusta odotin D23:lta, ja sen sain.

rogue-one-cast-photo

Onko tässä nyt sitten konnalentue? Vasemmalta Riz Ahmed, Diego Luna, Felicity Jones, Jiang Wen ja Donnie Yen. (kuva: Jonathan Olley ©Lucasfilm 2016)

Rogue Onen näyttelijöiksi vahvistettiin Riz Ahmed, Diego Luna, Felicity Jones, Jiang Wen, Donnie Yen, Ben Mendelsohn, Forest Whitaker, Mads Mikkelsen ja Alan Tudyk. Mikkelseniä ja Tudykiä lukuunottamatta kaikki ovat esiintyneet huhumyllyssä. Hieman yllättäen meille paljastettiin siivu roolitustakin: koska viisi ensiksi mainittua poseeraa julkistuskuvassa kovaksi keitettyinä sotilaina, tuntuu loogiselta olettaa, että tässä on kapinallisjoukkueemme ydin – ja että kääntäen voi olettaa, että aika moni nelikosta Mendelsohn, Whitaker, Mikkelsen ja Tudyk pelaavat sitten pahisten puolella.

Näyttelijäkaarti on vahva, kiinnostava ja varmasti ainakin etnisen diversiteetin tarkkailijoiden mieleen. Naisten puuttuminen on kuitenkin aidosti yllättävää: Lucasfilmhän sai episodi VII:n julkistushetkellä lunta tupaan, kun cast näytti sisältävän Carrie Fisherin lisäksi vain yksin Daisy Ridleyn edustamassa ’toista sukupuolta’. Siksi olen hämmästynyt, että sama toistuu nyt: vaikka lopulliseen Rogue Oneen ilmestyisi keskeisiinkin rooleihin lisää naisia kuten The Force Awakensiinkin, näyttää tilanne nyt samassa vaiheessa aivan yhtä poikaporukkaiselta.

Disney avaa kaksi Star Wars -teemapuistoa.
Tämäkään ei yllättäne ketään: Disney rakentaa Californian Disneylandiin ja Floridan Disneyworldiin omat alueet Star Warsille. Luvassa on muun muassa pääsy Millennium Falconin ohjaamoon (varmasti ihan vain pienen jonotuksen jälkeen). Tämä oli säästetty shown vihoviimeiseksi uutiseksi, ja se epäilemättä onkin ainakin kotimantereellaan (ja Disney-messujen yleisön edessä) monille iso juttu. Itseäni teemapuistot eivät valtavasti hetkauta, ja tässä blogissakin jätän ne, kuten oheistuotteetkin, suosiolla vähemmälle seurannalle.

Taiteilija Drew Struzanin The Force Awakens -julisteessa ovat Finn, Rey, Kylo ja Han.
D23-yleisölle lahjoitetusta julisteesta voi halutessaan päätellä jotain hahmojen tärkeydestä elokuvalle, mutta kyseessä ei ole vielä elokuvan ”virallinen juliste”. Drew Struzan on vanha tuttu Star Warsille, mutta veikkaan, että hän ei enää tällä kertaa taiteile virallista julistetta. Toisin sanoen: tämän julisteeen sisältö noudattelee tarkkaan julkistusstrategian tätä vaihetta, jossa esimerkiksi Luke on vielä visusti kätketty, ja jossa tämän julisteen varsinainen uusi viesti on se, että Finn (eikä Rey) heiluttaa siinä valomiekkaa.

The Force Awakensin kesto on tällä hetkellä 125 minuuttia.
Erinomaista.

Se on isompi kuin luulemme

Alkuperäisen Star Warsin (1977) suosikkeihini kuuluvassa kohtauksessa sankarimme seuraavat Millennium Falconilla yksinäistä TIE Fighteria. Hyperajoton avaruushävittäjä löytyi sieltä, missä piti sijaita pasifistinen planeetta Alderaan, jonka Imperiumi on juuri murskannut Kuolemantähdellään. TIE näyttää lentävän kohti pientä kuuta, mutta Ben Kenobi toteaa synkällä äänellä kuun olevan itse asiassa avaruusasema. ”Aivan liian iso ollakseen avaruusasema”, kuittaa saagan skeptikko Han Solo. ”Mulla on tosi paha tunne tästä”, mutisee nuori Luke Skywalker, joka luultavasti olisi kyseisellä hetkellä mieluummin noutamassa voimanjohtimia Tosche-asemalta.

20150416_200213

Finnkinon keväällä järjestämään The Force Awakens -paneelin ilmaiseen streaming-näytökseen olisi mahtunut enemmänkin väkeä. (kuva: Aki Jörgensen)

The Force Awakensin ensi-iltaan on reilut neljä kuukautta, ja sen lähestyminen tuo minulle mieleen tuon kohtauksen. Erityisesti näin on, kun katselen tilannetta täältä Suomesta, jossa on välillä vaikea hahmottaa, että kyse on todella maailman suurimmasta franchisesta. Täällähän esimerkiksi The Force Awakensin traileriin päättynyt paneelinäytös esitettiin Finnkinolla ilmaiseksi vajaalle salille, kun monessa maassa sen esityksiin arvottiin lippuja lukemattomien halukkaiden kesken. Kun vaikkapa samana keväänä muutaman vuoden ikäinen pop-yhtye One Direction veti olympiastadionin täyteen käytännössä vain alle 18-vuotiaan fanikuntansa ansiosta, on helppo sijoittaa Star Wars suosiossa samaan sarjaan vaikkapa kilpakumppaninsa Trekin kanssa: perinteikkääksi tuotenimeksi, jonka kaikki tietävät, mutta jonka kannattajat eivät katukuvassa juuri näy.

Artoo ja Vader

Darth Vaderin asu on aikaa sitten irronnut asiayhteydestään Chaplinin kulkuriasun tapaiseksi ikoniksi. (kuva: Aki Jörgensen)

Englanninkielisessä maailmassa myös Trek on isompi kuin meillä, mutta Warsin ylivoimasta ei ole epäilystäkään. Star Wars on itse asiassa franchise, joka ylittää koko sanan merkityksen: sen tuntevat kaikki, se on läsnä kaikkialla. Toisin kuin vaikkapa kesän menestyselokuva Jurassic World, Star Wars ei ole enää pitkään aikaan ollut vain elokuvasarja, jolle tehdään jatko-osia, ja jonka fanit ostavat myös oheistuotteita. Ei; jo pelkät kulttuurilliset viittaukset Star Warsiin osoittavat sarjan merkityksen: on vaikea kuvitella, että Yhdysvaltain valkoinen talo julkaisisi humoristisen tiedotteen mistään muusta kulttuurituotteesta. Lapset, joiden ikä ei riitä saagan ytimessä olevien varsinaisten elokuvien katsomiseen, peittyvät valomiekkojen ja Darth Vaderin haarniskan kaltaisiin symboleihin synttärikesteillä, konsolipeleissä ja leikeissä. 2010-luvun kärkikomediasarjoista Big Bang Theoryssa nauretaan hieman ylenkatsoen nörttinelikon fanipoikaiselle scifi- ja sarjakuvaharrastukselle, mutta How I Met Your Motherin viisikko-jonka-ystäväpiiriin-kaikki-haluaisivat-kuulua on aivan yhtä kilahtanut Star Warsiin, ja katsojan oletetaan riemuitsevan mukana. Luulen, että se oli Empire-lehti, joka jossain ”kaikkien aikojen elokuvat” -listassaan totesi lopulta tuosta alkuperäisestä elokuvasta, että jos katsoja ei siitä pidä, hänen pitää kysyä itseltään, pitääkö hän elokuvista lainkaan.

Suomessa näin ei voisi sanoa – tai ainakin sille naurettaisiin monella kulmalla. Vastaan tulisi vakavamielisiä elokuvaharrastajia, joiden mielestä korkeintaan ensimmäinen osa hyväksytään Kurosawa-pastissina elokuvataiteen merkkiteoksiin, mutta silloinkin on tärkeää muistaa halveksia sitä, miten tärkeää roolia Star Wars näytteli Hollywoodin kultaisen 1970-luvun älykkään kauden päättymisessä. Ja vastaan tulisi plus-miinus-ikätovereitani, jotka niputtavat vanhan trilogian nuoruutensa klassikkoelokuviin, mutta muistavat prequelit huonoimpina näkeminään elokuvina (eivät ne ole).

Itse asiassa, Star Warsista viime vuosina näin enemmin ja julkisemmin kirjoittaessani olen miettinyt päätyneeni merkilliseen asemaan: vaikka kirjoitan maailman suosituimmasta franchisesta, jota valtavirtaisempaa elokuvanimikettä ei oikeastaan pitäisi ollakaan, tunnen Suomessa edustavani marginaalia.

Miksi näin? Luulen, että taustalla on – Yhdysvaltojen ja Suomen monenlaisia kulttuurieroja listaamatta – erityisesti täkäläisen elokuvakulttuurin erityisyys. Minua vanhemmat saavat kaikin mokomin esittää vastalauseensa, mutta minusta vaikuttaa siltä, että vasta oman sukupolveni aikuistuttua, 2000-luvun taitteen paikkeilla, ”elokuvien harrastaminen” ja ”leffojen katsominen” alkoivat sopia samalle sohvalle. Vanhan trilogian ilmestyessä 1980-luvun alussa, kahden televisiokanavan ja lukemattomien elokuvakerhojen Suomessa, oli kaksi aivan eri asiaa harrastaa elokuvia taiteenlajina ja kuulua kansaan, joka katsoo elokuvia. Edellisestä koulukunnasta katsottuna Star Wars ei ollut elokuva, se oli leffa, ja 1980-luvulla näiden ero oli vielä järisyttävä. Katsojakuntien ero on epäilemättä yhä olemassa, ja vuonna, jona kriitikoiden universaalisti halveksima Luokkakokous nousi kotimaan kaikkien aikojen kassamagneettien joukkoon olisi helppo sanoa, ettei se ole himmennyt Turhapurojen vuosikymmenestä lainkaan. Mutta kyllä se on: tänä päivänähän Godardin ystävän on täysin hyväksyttävää intoilla Nolanin supersankarielokuvasta. Massaviihteen kotimaassa Yhdysvalloissa taas viihteen arvostetumpi asema tarkoittaa myös sitä, että sikäläisille yleisöille Star Warsin ero Poliisiopistoihin on aina ollut selvempi.

xmen

X-Men (2000). Verrattuna viime vuosien Avengers-elokuviin nämä sankarit olivat valkokankaalla kaukana sarjakuvistaan.

Tätä taustaa lähempänä nykyhetkeä vaikuttaa spekulatiivisen fiktion yleinen, maailmanlaajuinen mutta Suomessa hyvin näkyvä, arvostuksen muutos. Tämän päivän suosituin televisiosarja Game of Thrones oli vielä vihreän valonsa hetkellä, alle kymmenen vuotta sitten, iso yllätys: ettäkö vakavien ja realististen draamojen HBO-kanava tarttuisi fantasiakirjallisuuteen. Harry Potterit tekivät viiveellä sen, mitä Johanna Sinisalon Finlandia-palkinto ei vielä tehnyt: suomalainenkin kirjallisuus vapautui arjen kahleista, kun kaikenikäisten nähtiin ahmivan nuortenkirjoja velhoista ja magiasta. Kun Hollywood 1990-luvun lopulla tarttui varovasti supersankareihin esimerkiksi X-Menissä, ei kukaan vielä ihmetellyt, miksi lähdemateriaalia käsiteltiin niin luovasti ja esimerkiksi alkuperäiset puvut täysin hyläten: sarjakuville uskollisella käsittelyllä ei nähty vielä yleisöä. Tänä kesänä on kummasteltu sitä, ettei kivikasaksi muuttuva mies käytä kivikasana housuja.

Lyhyesti: scifin ja fantasian todellinen läpilyönti valtavirraksi sekä nuorten että aikuisten keskuudessa tapahtui vasta kymmenen viime vuoden aikana, ja sen tapahtuessa Star Wars -sarja oli jo ohi (joksikin aikaa). Prequelien ilmestyessä niistä intoileminen ei suinkaan ollut Suomessa valtavirtaa, vaikka silloisessa somessa, suomalaisellakin Star Wars -keskustelufoorumilla, tuolloin tasaisen vahva viestivirta olikin. Revenge of the Sith (2005) kuitattiin suomalaisessa mediassa yleisesti kolmen tähden arvioilla ja saatesanoilla ”sentään parempi kuin ne edelliset”, joille samat kriitikot olivat yleensä antaneet niin ikään kolme tähteä – näin siis arvio toimi samalla oikaisuna ja anteeksipyyntönä, osoitettuna enemmän muille kriitikoille kuin lukijoille. Elokuva oli Suomessa ilmestymisvuotensa toiseksi katsotuin (häviten Potterin nelososalle), mutta kaikkien aikojen katsotuimpien elokuvien listalla juhlivat meillä aivan toiset sarjat ja nimikkeet. Revenge of the Sithiä seuranneista SW-tuotteista esimerkiksi animaatiosarja Clone Warsille ei koskaan lohjennut Suomesta kummoista esitysalustaa – tai yleisöä.

Miten sitten käy joulukuussa, kun Voima herää? Tänä vuonna maailman eniten tuottaneiden elokuvien listan top-kymppiin ovat jo tunkeneet Jurassic World, Furious 7 ja Avengers 2 (nämäkin voivat tulla yllätyksenä Suomesta katsottuna), ja uskon, että The Force Awakens pyyhkii näillä kaikilla pöytää. Aivan äskettäin havahduin tämän kaiken isouteen tajutessani, että ensi kesän Lontoon Star Wars Celebrationin kolmen päivän liput on jo myyty loppuun (tätä kirjoittaessani yksittäisten päivien lippuja saa kuitenkin yhä). Ensin luulin tätä vitsiksi – kaksi vuotta sittenhän minä kävelin leppoisasti kaikkiin haluamiini esityksiin Saksan Celebrationissa, jonne myytiin lippuja vielä oveltakin kaikille halukkaille. Mutta pakko se oli uskoa: kiinnostuneita nyt vain on. Paljon.

Muutoksen merkit ovat jo ilmassa meilläkin. Hyvin kasuaalisti Star Warsiin suhtautuvat ihmiset tunnustavat olevansa vähintään varauksellisesti innoissaan tulevasta elokuvasta, ”vaikka eivät siitä juuri mitään tiedäkään” (eivät tiedä monet vihkiytyneetkään, vaikka arvailevat kyllä). Helsingin Sanomien ja Suomen Kuvalehden kaltaiset lehdet ovat tehneet yllättävänkin innostuneita juttuja aiheesta. Mistään ei tosin vieläkään kuulu merkkejä, että suomalaiset tv-kanavat olisivat kiinnostuneita Rebelsistä tai kustantamot uusista SW-kirjoista ja sarjakuvista, jotka jälkimmäiset sentään ovat lyöneet myyntiennätyksiä maailmalla. Siitäkään en osaa heittää ennustetta, lyökö Star Wars episodilla VII itsensä koko kansan jutuksi ensi joulukuussa, ja ovatko päiväni kieroutuneessa marginaalissa luetut. Odotan suurella mielenkiinnolla.

The Force Awakensiin on reilut neljä kuukautta ja Disney-Lucasfilmin totisen markkinointikampanjan avaukseen, syyskuun neljänteen, enää alle kuukausi. Itse ryhdistäydyin tässä vaiheessa avaamalla tämän blogin kumppaniksi ja jatkeeksi Facebook-sivun. Blogimerkinnät pysyvät täällä, mutta pienemmille havainnoille ja keskustelulle Facebook on omiaan.

Kaksikymmentä poimintaa Comic Con -paneelista

Ei uutta traileria (kuten ennakkotiedotkin kertoivat). Ei Episodi IX:n ohjaajaa (josta huhut puhuivat). Mutta kylmät väreet nostattava, suorastaan kaunis behind the scenes -video ja paljon muuta, krhm, pientä.

Tässä San Diego Comic Conin sydän, ja sen perässä minun kaksikymmentä nostoani The Force Awakens -paneelista:

  1. Onhan se herkkää, eikä edes tunnu markkinointipuheelta, kuinka kaikki todistelevat, että nyt tehdään aitoa asiaa. ”Getting back to the old days, the old ways of doing things”, sanoo suuri Peter Mayhew. Ja katsokaa vaikka vain alun montaasia, kuinka maahansyöksynyt musta TIE Fighter on ensin maalattu, sitten mallinnettu ja lopuksi oikeasti rakennettu aavikolle. Huikeaa! Tämän saman todistamiseksi paneeliin tuotiin livenä otus, joka käveli aikanaan Force For Change -videossa JJ Abramsin vierellä. Melkomoista!
  2. Behind the scenes -videon alun klaffit paljastavat, että teaserin kohtaus, jossa stormtrooperit seisovat maihinnousualuksessa, on ”scene 3”. Olisiko scene 1 alkuskrolli ja scene 2 pakollinen avaruuskuva First Orderin aluksesta?
  3. Poe Dameron (Oscar Isaac) jää jossain vaiheessa vangiksi. Onkohan vankia kuljettava stormy suorastaan John Boyegan hahmo Finn?
  4. Simon Peggin rooli elokuvassa sai virallisen vahvistuksensa vasta nyt. Mutta Pegg ei narrannut vastatessaan aikanaan haastattelijoille, ettei hänen naamansa näy Star Wars -elokuvassa, kuten vahvistuu bts-videon kohdassa 2:00: hahmo on alien, eikä Peggin kasvoja näy. ”My whole life has lead to this moment”, Pegg joka tapauksessa sanoo, ja voin vahvistaa täältä etänäkin, että I feel you, bro.
  5. Bts-videon kohdassa 1:54 näkyy hahmo, jonka luonnoskuva vuoti äskettäin nettiin saatesanoilla ”Maz Kanata”, joka taas on Lupita Nyong’on hahmo. Mutta koska bts-videossa näkyvä hahmo on selvästi ihminen maskissa, ja Nyong’on suoritus tallennetaan liiketunnistuksena, olivat vuodon saatesanat siis väärät. Pillihahmo näkynee vain jossain taustalla.
  6. Rey (Daisy Ridley) lentää Millennium Falconia IMAX-kameroilla kuvatussa kohtauksessa (2:30). Muistaakseni jossain jo aiemmin vahvistettiinkin, että tuo kohtaus on teasereissa väläytetty pako autiomaaplaneetta Jakkun yllä.
  7. C-3PO, joka tähän mennessä on pysynyt uuden elokuvan yhteyksissä hyvin piilossa, näyttäisi olevan mukana ainakin A New Hopen kapinallistukikohdan karttahuonetta muistuttavassa lokaatiossa (2:46).
  8. Amiraali Ackbar ja Nien Nunb, joista juuri äskettäin huhuttiin, näkyvät bts-videon kohdassa 2:55.
  9. Carrie Fisherin asu bts-videolla mukailee tarkalleen huhuttua, ja näin samalla vahvistuu myös, että Leia tosiaan on hahmo, jolle toisessa teaserissa ojennetaan Luken vanha valomiekka.
  10. Abramsin mukaan The Force Awakensista on nyt olemassa raakaleikkaus, mutta luonnollisesti leikkausvaihe on yhä kesken. Muistattehan, että alkuperäisen aikataulun mukaan ensi-ilta olisi ollut jo. Abrams suorastaan kiitti paneelissa Disneyä lisäajasta.
  11. Gareth Edwards aloittaa Rogue One -elokuvan kuvaukset Kathleen Kennedyn mukaan kolmen viikon päästä. Ilmeisesti raportit kuvausten jo alkamisesta viittasivat second unitiin tai vastaavaan.
  12. Vastauksessa kysymykseen näyttelijöiden etnisestä diversiteetista Abrams väitti, ettei esimerkiksi Finniä ja Reytä kirjoitettu tietyn etnisyyden edustajiksi. Todellako, Reytäkään? Joka lentää yksin Millennium Falconia?
  13. Adam Driver pääsi ensimmäistä kertaa lavalle Star Wars -paneelissa, mutta lausui vain muutaman sanan ja piti Kylo Renin todella salaperäisenä. Erinomainen vastaus kysymykseen hahmon pahuudesta, kuitenkin lopulta: ”Lähestyimme häntä enemmänkin hahmona, joka uskoo olevansa oikeassa kuin pahana”.
  14. Domhnall Gleesonin hahmo paljastettiin nyt ensimmäisen kerran, aivan kuten pari viikkoa sitten veikkasin. Hahmon nimi on kenraali Hux ja kyllä, tämäkin hahmo on pahis. ”I’m british, I’m evil” – parhaiden SW-perinteiden mukaisesti.
  15. First Orderin tukikohdan nimi on Starkiller Base, joka tietenkin on viittaus Luke Skywalkerin varhaisen käsikirjoitusversion sukunimeen 1970-luvulta, mutta joka saattaa kyllä viitata myös tukikohdan käyttötarkoitukseen, jos sitkeitä huhuja on uskominen.
  16. Yleisöstä kysyttiin suoraan, esiintyykö tai mainitaanko Episodi VII:ssä Palpatinen vanha mestari Darth Plagueis (olen aidosti yllättynyt, että kysymys pääsi läpi). Kaikki näyttelijät pitivät naaman täysin peruslukemilla, mutta Abrams ja käsikirjoittaja Lawrence Kasdan vastasivat kutkuttavasti kierrellen. Periaatteessa ohjaajan viimeinen sana oli kuitenkin ”ei”.
  17. Mark Hamill oli mukana paneelissa, ja jälleen parrakkaana, mutta behind the scenes -videossa ei edelleenkään nähty Lukea. Ehkä syksyn trailerissa, edes vilaus?
  18. Hamillin oma teoria Luken tulevaisuudesta Jedin paluun jälkeen oli, että rakkaudenkohteen paljastuminen sisareksi olisi niin traumaattinen kokemus, että Luke päätyisi erakoksi jonnekin vain droidit seuranaan. Vaikka yleisö nauraa, Hamill on selvästi ajatellut asiaa ihan tosissaan – ja on kiintoisaa, että tähän elokuvaan liittyen olemmekin sitten kuulleet pinon huhuja Lukesta erakoituneena jossakin, jostain syystä.
  19. Harrison Ford kävelee taas.
  20. Vaikka uusia hahmoja esiteltiin taas, Finn ja Rey eivät vieläkään saaneet sukunimiä.

Joo, ei tämä ainakaan odotuksia laskenut.

Koko paneeli on ainakin vielä tällä hetkellä netissä Flicks and the Cityn Youtube-kanavalla. Liveseurantaa tai muuten kattavaa raportointia paneelista tekivät ainakin virallinen sivu, Entertainment WeeklyTheForce.net ja StarWars7News.

Episodi IX:n ensimmäinen näyttelijä on…Greg Grunberg?

Odotellessamme edelleen tiedonmurusia tai vilauksia esimerkiksi Domhnall Gleesonista ja Max von Sydowsta, jotka sentään paljastettiin ensimmäisessä näyttelijäsatsissa päähahmojen rinnalla, on vähälle huomiolle jäänyt erään näyttelijän rooli The Force Awakensissa. Tämä spekulatiivinen kirjoitus käsittelee castingia eikä siis ainakaan termin oikeassa merkityksessä spoilaa.

GregGrunberg

Greg Grunberg (kuva: momento mori, CC BY 2.0)

Vaikuttaa siltä, että olemme aliarvioineet Greg Grunbergin roolin Episodi VII:ssä. Ohjaaja JJ Abramsin paras kaveri on tuttu lukuisista tv-rooleistaan mukavana miehenä (Felicity, Alias, abramsiton Heroes…), ja ainakin minä oletin aluksi, että Grunberg heittäisi Star Wars -universumissa lähinnä cameon. Abramshan toi Grunbergin myös Lostin pilottiin, rooliin, josta häntä ei välttämättä ehdi tunnistaa: Grunberg näytteli Oceanic 815:n lentäjää, jonka savuhirviö syö noin 30 sekunnin esiintymisen aikana.

Grunberg ehti kuitenkin jo aiemmin, ET:n haastattelussa helmikuussa, kertoa olleensa paikalla The Force Awakensin kuvauksissa Lontoossa kuusi viikkoa. Kirjoitin jo tuolloin, ettei hahmo sillä perusteella kuulosta lainkaan cameolta – vaikka on tietysti mahdollista, että Grunberg olisi ohjaajan ystävänä viettänyt kuvauksissa vähän pitempäänkin aikaa kuin hänen omat kohtauksensa olisivat edellyttäneet.

Vielä vakuuttuneempi olen Grunbergin hahmon merkittävyydestä kuunneltuani Nerdistin podcastin, jossa näyttelijä paljastaa leppoisan jutustelun lomassa yllättävänkin monta seikkaa roolihahmostaan. Nimittäin:

  • Hänellä on sopimus kolmesta elokuvasta.
  • Hän ei ole motion capture -hahmo, eikä häntä maskeerattu ”with prosthetics”. Sen sijaan hahmolla on ilmeisesti parta: ilmaus oli ”facial hair”.
  • Hänen hahmostaan julkaistaan action-figuuri.
  • Hän oli kuvauksissa ”6-7 viikkoa Pinewoodin studioilla”, mutta:
  • Hänen(kin) täytyi siirtyä autostaan huputettuna, koska kuvauspaikalla oli drone-kameroiden vaara. Tämä ei viittaa Pinewoodiin, vaan ulkokuvauksiin Greenham Commonissa.

Erityisen hauska on kohta, jossa Grunberg näyttää haastattelijoille puhelimestaan kuvia, ja katsojien innostuksen kuulee, vaikkei kukaan paljasta, mitä kuvissa näkyy. Yhden kuvan Grunberg kuitenkin kuvailee: call sheet, jossa ovat nimet Harrison Ford, Carrie Fisher, Adam Driver, Oscar Isaac, Lupita Nyong’o, Peter Mayhew, Greg Grunberg ja ”viimeinen nimi, jota ei voi sanoa koska se on yllätys”.

Tältä pohjalta, virallinen spekulaationi Greg Grunbergin roolista:

Uskon, että Grunberg näyttelee hahmoa, joka saattaa esiintyä myös seuraavissa osissa. En edelleenkään usko hänen olevan aivan niin merkittävä hahmo, että hänen mukana olonsa episodeissa VIII ja IX olisi aivan varmaa – jos niin nimittäin olisi, näyttelijä varmaankin tiedostaisi sen paljastamisen haastattelussa spoileriksi. Grunberg voisi näytellä esimerkiksi ”uuden trilogian Wedge” -tyyppistä X-Wing-pilottia tai vastarintaliikkeen johtoon kuuluvaa hahmoa, esimerkiksi sotilasjohtajaa, poliitikkoa tai neuvonantajaa.

En usko, että Grunberg näyttelee pahista. Suoraan sanoen muun muassa siksi, että hän ei näytä siltä. Call sheetin kaikki muut näyttelijät Driveria lukuunottamatta ovat tiettävästi elokuvassa hyviksiä, ja jos Grunbergin rooli olisi vaikkapa First Order -upseerin, hän tuskin esiintyisi tuossa seurassa. Huput ja dronetkin viittaavat Greenham Commonin kuvauspaikkaan, jossa sijaitsee juuri niiden drone-kameroiden raporttien perusteella kapinall…vastarinnan tukikohta. (Call sheet eli päivän kuvausten ja näyttelijöiden listahan ei sinänsä tarkoita, että siinä luetellut henkilöt esiintyisivät samassa kohtauksessa tai edes samalla suunnalla valmista elokuvaa, mutta kylläkin sitä, että heitä kaikkia on tarvittu samalla kuvauspaikalla samoihin aikoihin.)

Näiden tietojen jälkeen en enää yllättyisi, vaikka Greg Grunbergin rooli olisi ruutuajaltaan suurempi kuin vaikkapa Max von Sydown. Jälkimmäinen saanee silti nimensä ylemmäs lopputeksteissä, mutta sellaista se on tähtibisneksessä.

Nerdistin Grunberg-podcast kestää melkein kaksi tuntia ja Star Wars -osuudet siinä ovat hyvin lyhyitä. Pääosan ajasta puheena on televisionäyttelijän elämä koekuvausten ja epätoivoisten pilottijaksojen parissa. Viihdyttävää ja kiintoisaakin kuunneltavaa kyllä.

Taas kävi ovi: Josh Trank ei ohjaakaan spinoffia

Viikonloppuna paukahti. Josh Trank liittyi Michael Arndtin ja Gary Whittan seuraan miehinä, jotka ovat lähteneet tai saaneet lähteä Star Wars -elokuvastaan ennen sen valmistumista.

Siinä missä kaksi edellistä kaveria, Trank lähti pikemminkin pamauksella kuin pihauksella. Arndtin lähtö Episodi VII:n käsikirjoittajan pallilta kerrottiin aikanaan parhaiden viestinnän spin-doctoroinnin sääntöjen mukaan kiertäen: virallisen sivun uutinen oli julkistavinaan ”mestarielokuvantekijätiimin”, vaikka se oikeastaan julkisti Arndtin vaihtuneen JJ Abramsiin ja Lawrence Kasdaniin. Whittan lähdöstä ensimmäisen standalone/Anthology-elokuvan Rogue Onen käsikirjoittajan pestistä taas ei pukahtanut virallinen sivu mitään, ja Hollywoodin uutismediat saivat ihan itse kertoa ensin sen ja pian sen jälkeen seuraavan käsikirjoittajavalinnan Chris Weitzin.

Mutta Trankin lähtö toisen, aiheeltaan tuntemattoman standalone/Anthology-elokuvan ohjaajan hommista siis kerrottiin nimenomaan virallisella sivulla. Pari päivää ennen Star Wars Daytä, ja uutisessa, jossa ei kerrota korvaavaa valintaa.

Viestinnällä on merkitystä. Lucasfilmillä, joka suunnittelee ja koordinoi ainakin The Force Awakensin paljastuksia todella tarkkaan, pitäisi olla varaa miettiä tarkkaan tällaisten ikävämpienkin julkistusten viestintää. Aivan eri asia kuitenkin on, onko meidän ulkopuolisten mahdollista päätellä viestinnästä mitään.

Esitän kuitenkin tämänhetkiset teoriani. Minusta vaikuttaa siltä, että Whitta – jonka lähdöstä SW.com siis vaikeni – lähti sittenkin näistä kolmesta parhaissa oloissa. Hän on esimerkiksi jatkanut sosiaalisessa mediassa uskottavasti mukavien puhumista SW-kokemuksistaan. Kenties Whittan käsisversio Rogue Onesta oli sinänsä oikein hyvä, mutta Lucasfilmin vallanpitäjät (ehkä jopa yhdessä Whittan kanssa?) vain päättivät, että käsikirjoitus hyötyy siitä, että sitä seuraavaksi tuunaa joku toinen. On jopa spekuloitu, että Whitta oli koko ajan palkattu vain kirjoittamaan ensimmäinen versio. Sekin, että virallinen sivu ei kertonut hänen lähdöstään, voisi viitata siihen, ettei lähtö ollut kahden muun tapauksen veroinen järeydessään. Uskon, että Rogue Onen kirjoittajakrediitti tulee aikanaan kuulumaan ”Written by Gary Whitta and Chris Weitz, based on an idea by John Knoll”, ja sillä hyvä.

Michael Arndtin ja The Force Awakensin tapaus on paljon monimutkaisempi. Tiedetään, että Arndt oli George Lucasin valinta uuden trilogian avausosan kirjoittajaksi, ja tapahtumien kulusta tiedetään, että ohjaajaksi valittu JJ Abrams ja (Lucasin valitsema!) pääpomo Kathleen Kennedy eivät lopulta olleet samaa mieltä. Tarkkoja syitä peittävät varmasti todella tiukat salassapitosopimukset, enkä valitettavasti usko, että saamme ihan lähivuosina kuulla totuudenmukaista versiota tapahtumista. Tämä kun liittyy siihen suureen arvoitukseen, josta olen kirjoittanut usein aiemminkin: kuinka paljon Lucasin ja Arndtin tarina erosi siitä tarinasta, jonka valkokankaalla näemme?

Joka tapauksessa Arndtin lähtö näyttää johtuneen niin sanotuista taiteellisista erimielisyyksistä. Sellaiseksi on tarjottu esimerkiksi erimielisyyttä siitä, ovatko Episodi VII:n pääosassa uudet vai vanhat hahmot. Se, saiko Arndt tarkkaan ottaen potkut, ei taida loppujen lopuksi olla kovin olennaista, sillä täysin vapaaehtoisesti hän tuskin lähti.

Mistä pääsen viimein Josh Trankiin, jonka uskon saaneen tästä kolmikosta sanojen konkreettisimmassa mielessä kenkää.

Virallisen sivun tiedote toki sisältää Trankin sanat ”henkilökohtaisesta päätöksestä lähteä eri tielle” ja tarinaryhmään kuuluvan Kiri Hartin kiitokset Trankin panoksesta projektille. Kiertoilmauksilta nämä kuitenkin tuntuvat. Likaisen työn makua on siinäkin, että Trankia kehumaan pantiin nimenomaan suurelle yleisölle tuntematon Kiri Hart eikä Kathleen Kennedy, joka lausui vastaavat sanat Michael Arndtista aikanaan – ja joka kehui Trankia hänen valintansa uutisoimisen yhteydessä. Saatan tietysti lukea näihin tiedotteisiin liikaa, mutta minusta tuntuu kuin Trankilta olisi näin viety mahdollisuus käyttää Kennedyn nimeä suosituksena.

Trankin ohjaama Anthology-elokuva on ensi-ilta-aikataulussa vuorossa vasta 2018. Sitä ennen pitäisi julkaista paitsi Episodi VII, myös Rogue One ja myös Episodi VIII (!). Kun edes Rogue Onen casting ei ole valmis, Trankin projekti tuskin on vielä niin pitkällä, että sen sortin taiteellisiin ristiriitoihin oltaisiin päästy, jotka olisivat saaneet ohjaajan tekemään ”henkilökohtaisen päätöksen” jättää elokuvasarja, jonka fani hän tiettävästi on. Trank on nuori ohjaaja, jonka ensimmäinen iso projekti on vasta saamassa ensi-iltansa: Fantastic Fourin remake, nimittäin. Sen lisäksi Trank on ohjannut vain yhden elokuvan, käyntikorttiprojektinsa Chroniclen.

Mitä sitten tapahtui? On pakko todeta, että mahdollisesta selityksestä liikkui ikäviä huhuja jo jokin aika sitten. Viikonlopun uutisen jälkeen näitä samoja huhuja toisti uskottava viihdealan lähde The Hollywood Reporter. Tiivästäen tarina siis kertoo, että Fantastic Four -leffa olisi lähtenyt pahasti ohjaajansa näpeistä, ja elokuvan valmistuminenkin olisi vaatinut tuottajien väliintuloa. Trank olisi näin päätynyt riitoihin kalliit viulut ja muut jousisoittimet maksavan studion kanssa, ja lisäksi vielä FF:n käsikirjoittajan Simon Kinberginkin kanssa. Kinberg taas oli sama mies, joka nimenomaan toi Trankin Star Wars -maailmaan – ja jonka on uskottu, vaikkei vahvistettu, olevan myös Trankin ohjaaman SW-elokuvan käsikirjoittaja.

Nämä ovat tietysti vain huhuja. Mutta nyt, kun Trank todella sai lähteä, ne alkavat vaikuttaa ikävän todennäköisiltä. Huhuissa ei tarvitse olla kuin puolet totta, ja tuntuu todennäköiseltä, että Kinberg olisi suositellut Kennedylle vetäjänvaihtoa jo näin hyvissä ajoin.

(Sivuhuomautuksena: Viikonlopun uutinen tietenkin selittää myös sen kummallisen näytelmän, joka nähtiin kaksi viikkoa sitten Star Wars Celebrationin yhteydessä. Tuolloinhan Trank oli merkitty esiintymään yhdessä Rogue Onen ohjaajan Gareth Edwardsin kanssa standalone-elokuvia käsittelevässä paneelissa, jossa nuo filmit kastettiin ”Anthology-elokuviksi”. Trankin mukana olo Celebrationin ohjelmassa nähtiin muun muassa tämän pöydän ääressä merkkinä siitä, että ikävät huhut eivät olleetkaan totta. Mutta sitten Trank puuttuikin paikalta, vedoten ”elämänsä pahimpaan flunssaan”. Joka nyt vielä uskoo tuon selityksen, nostakoon kätensä ylös. Ylimääräinen merkillinen yksityiskohta oli se, että Fantastic Fourin teaser julkistettiin netissä tarkalleen tuon paneelin aikana.)

Mitä Trankin lähdöstä seuraa? No, tietysti tilalle pitää valita uusi ohjaaja. Itse toivoisin, että Lucasfilm miettisi tässä tilanteessa uudelleen strategiaansa palkata uusien Star Warsien tekijöiksi näin kokemattomia kavereita. Kolmas henkilövaihdos parin vuoden sisällä – ilman että yksikään kyseessä olevista elokuvista on vielä saanut ensi-iltaansa! – luulisi alkavan tuntua pahalta. Jos siis olisin nyt rva Lucasfilm-Kennedy, kääntäisin katseeni debytanttiastetta kokenempaan ohjaajakaartiin: sellaiseen joukkoon, johon kuuluvat vaikkapa (hieman provosoiden) Edgar Wright ja Ben Affleck. Episodi VIII:n ohjaaja Rian Johnson on tästä rivistä myös, ja edelleen minusta erinomainen ja luotettava valinta. Sen sijaan en siis liittyisi siihen joukkoon, joka alkoi eilen twiitata hashtagilla #JoeJohnstonForStarWars – kaikki kunnia Joe Johnstonin (s. 1950) uralle Star Warsin alkuvuosien parissa ja miksei myös ohjaajana myöhemmin, mutta minusta hän olisi nimenomaan ohjaajana tylsä valinta, ja väärää sukupolveakin.

Sen jälkeen pitää miettiä, pitääkö aikataulu. Emme tietysti tiedä juuri mitään siitä, millä mallilla Trankin filmi on (emmehän tiedä aihettakaan), mutta mahtaako tavoite sen ensi-illasta vuodelle 2018 olla enää realistinen? Esimerkiksi Celebration Anaheimin paneelissa, jossa paljastettiin Rogue Onesta vaikka mitä, ei kerrottu Trankin elokuvasta mitään. Johtuiko tämä todella vain ohjaajan poissaolosta, vai oliko yleisemmistä epävarmuussyistä sittenkin parempi vaieta? Varietyn lähteiden mukaan ensi-iltaa oltaisiinkin jo siirtämässä vuodelle 2019.

Näitä uutisia odotellessa voidaan tietysti taas kerran pohdiskella sitäkin, mikä mahtaa olla tämän projektin aihe. Luonnollisesti pintaan on taas nostettu Boba Fett (nostajana tällä kertaa The Wrap). Mutta niin nostettiin ensimmäiseenkin Anthology-elokuvaan, eikä kukaan tainnut veikata, että se kertoisi Rogue Squadronista.

Uusien SW-elokuvien kuvausvaiheeseen pääsemisen toivossa parempi valinta voisi sittenkin olla toinen todennäköinen vaihtoehto, Han Solon nuoruusvuodet. Han shoots first.

Huhuista ja spoilereista: Uuden linjan paikka

Viime aikoina olen tarkoituksella jättänyt netissä julkaistujen Episodi VII -huhujen kommentoinnin vähemmälle. Tälle on selvä syy: aikomukseni ei koskaan ollutkaan raportoida tässä blogissa uuden Star Wars -elokuvan vähitellen täsmentyvää juonta kaikkine yksityiskohtineen ennen elokuvaa.

Niin ihailtavan hyvin kuin Episodi VII:n mysteerilaatikkoa varjellaankin, tässä vaiheessa huhut alkavat jo olla sillä tasolla, että niiden raportoiminen ei enää ole sitä, mitä se vielä muutama kuukausi sitten oli. Olen tässä blogissa aiemmin kirjoittanut esimerkiksi huhuista ja spekulaatioista eri hahmojen kuolemasta The Force Awakensin aikana. Eihän ole sinänsä mikään spoileri, että voimakkaista käänteistään tunnetun sarjan paluujaksossa sekä tutut että uudet hahmot ovat ns. vaaravyöhykkeellä. Olen myös avannut ja kommentoinut niitä useita huhuja, jotka ovat liittyneet yhteen elokuvan kiehtovimmista mysteereistä, Luke Skywalkerin hahmon Jedin paluun jälkeisiin vaiheisiin (viimeksi helmikuun lopussa). Jokainen näistä huhuista olisi elokuvan juonen kannalta vähintään suurehko spoileri, mutta catch onkin, että niistä lähes jokainen sulkee toisensa pois. Vaikka minullakin on toki omat epäilykseni, väitän, että näistä ei vieläkään ole aivan helppoa todeta yhtä varmuudella paikkansapitäväksi ja toisia vääriksi huhuiksi.

Uskon kuitenkin, että alamme olla lähellä hetkeä, jolloin näistä ja monista muista seikoista raportoiminen ei enää käy huhuilusta. Jossain vaiheessa on enää turha huhuta Han Solon, Luke Skywalkerin tai Kylo Renin kuolemasta, vaan huhu muuttuu tiedoksi, jonka ilmoittaminen olisikin jo astetta kovempi spoileri. Jossain vaiheessa ei riitä varoittaa ”mahdollisesti spoilaavista huhuista” puhuttaessa Luken olemuksesta ja roolista uudessa trilogiassa – jossain vaiheessa jokin huhuista muuttuu kiistattomaksi totuudeksi, jonka tietäminen on aivan eri asia kuin huhujen ja spekulaatioiden lukeminen.

artoopiilossa

Kuka siellä piileskelee? Saako paljastaa, saako spekuloida? (kuva: Aki Jörgensen)

 

En usko, että edes terhakkaimmalla huhuilijalla MakingStarWars-nettisivulla on aivan vielä hallussaan kokonaista käsikirjoitusta. Sen verran epävarmoja senkin sivun kirjoittajat ovat niinkin keskeisistä asioista kuin päähenkilöiden sukulaisuussuhteista – tai juuri siitä Luken roolista. Mutta selvää on, että ensi-illan lähestyessä tiedot täsmenevät täsmenemistään. MSW:llä on jo hallussaan kuvauskäsikirjoituksia ainakin jostakin käsikirjoitusversiosta. Sivu on äskettäin paljastanut niiden perusteella esimerkiksi nimeltä mainittujen hahmojen viimeisiä esiintymisiä käsiksessä. Nämä tiedot – kuka elää, kuka kuolee, mihin hahmot päätyvät – kuuluvat kaikkein kovimman tason juonispoilereihin.

Tällä hetkellä joukossa on varmasti edelleen vääriä tietoja – tarkoituksella nettiin annettuja punaisia silakoita tai vanhentuneista käsisversioista periytyneitä väitteitä. Luulen silti, että jos joku tässä vaiheessa muodostaisi yhteensopivista huhuista yhtenäisen kokonaisuuden, kuten vakiokommentaattorini Lasse teki edesmenneen suomalaisen SW-sivun Pilvikaupungin keskustelufoorumilla Revenge of the Sithin edellä kymmenisen vuotta sitten, ei kuva enää jäisi kovin kauas totuudesta. Erityisesti elokuvan ensimmäiset 30-45 minuuttia alkavat olla jo hyvin uskottavasti ja kattavasti kartoitetut. Minä en aio niitä tälle sivulle järjestykseen koota, mutta totean vain erään toisen tieteissarjan iskulauseella, että totuus on (todennäköisesti) jo ulkona.

Täysin spoilaamattomaksi en silti aio ryhtyä. Tarkoitukseni on kirjoittaa tästä eteenpäinkin kaikesta siitä uusiin Star Wars -elokuviin liittyvästä, mikä kommentointihermojani kulloinkin kutkuttaa. Itselleni tämä etukäteinen pohdiskeluaika on osa kokemusta, enkä aio itse väistää spoilereita. Elokuva ei minulle ylipäätään ole yhtä kuin elokuvan juoni, kaukana siitä. En kuitenkaan halua olla syypää siihen, että kukaan saisi vahingossa tietää jotain, mitä ei haluaisi tietää. ”Vapaiden” aiheiden linjan vedän virallisesti julkistettavaan informaatioon: esimerkiksi se, mitä opimme uudesta trailerista (todennäköisesti ensi viikolla), ei ole mielestäni spoileri enää trailerin jälkeen.

Sen sijaan ilmoitan tästä eteenpäin selkeästi spoilaaviksi sellaisetkin kirjoitukset, jotka käsittelevät sinänsä vahvistamattomia huhuja. Mukaan lukien tätä seuraavan.

Huhumyllyn akanat: Taas yksi Luke Skywalker

Oletko tuntenut sen? The Force Awakens -huhuissa on tapahtunut käänne. Pimeällä puolella…ja valossa.

(Tämä kirjoitus käsittelee jälleen huhuja, ja siis potentiaalisesti spoilaa.)

Episodi VII -huhumyllyn ykkössivuksi kiilannut MakingStarWars on raportoinut viime aikoina aivan outoja. Ensin sivun päätoimittaja Jason Ward kirjoitti, ettei tällä hetkellä usko Reyn olevan sukua Skywalkereille – toisin kuin kutakuinkin kaikki ovat olettaneet. Sitten seurasi väite, jonka Ward esitteli ”todisteisiin perustuvana faktana”, mutta jota suoraan sanoen pidän yhtenä koko huhumyllyn kummallisimmista: että Luke Skywalker esiintyisi Episodi VII:ssä vain elokuvan viimeisessä kohtauksessa. Tätä täydensi sitten toinen väite, jonka mukaan Luke-kohtauksia olisi sittenkin sentään kaksi – mutta että tämä toinen kohtaus olisi flashback, joita Star Warsissa ei ole aiemmin nähty (ja sitä paitsi Wardin kuvauksen perusteella kyseessä on eri flashback kuin se kauan huhuttu, koska tässä ei näyttäisi esiintyvän nuori prinsessa Leia).

Eli Paha kyborgi Luke, Azkabanin vanki Luke, Hullu kuin pullosta tullu Luke ja Ystäviensä tappaja Luke -huhuja seuraa nyt Poissa silmistä Luke -huhu. Kaikkiaan nämä väitteet ovat omituisia, vahvasti huhujen päälinjan vastaisia ja myös MakingStarWarsin omien aiempien väitteiden vastaisia. Ja kuten arvata saattaa, tämä on aiheuttanut netissä jonkinmoista kiehuntaa, noin lievästi ilmaistuna.

En tietenkään tiedä, millaisiin todistusaineistoihin Jason Ward perustaa väitteensä. Hän tuntuu uskovan niihin vakaasti, muun muassa toistellen, ettei haluaisi saada vihapostia siksi, etteivät kaikki pidä näistä ”faktoista”.

En voi olla ajattelematta, että tämä on nyt spoiler gamea pahimmillaan. On koko ajan ollut tiedossa, että Episodi VII -huhujen sovittaminen yhteen on vaikeaa siksi, että osa huhuista periytyy käsikirjoituksen aiemmista versioista – eivätkä huhujen alkuperäislähteetkään siis välttämättä tiedä puhuvansa hylätyistä juonikuvioista. Esimerkiksi ”superaseen, joka onkin kokonainen planeetta”, on väitetty esiintyneen Michael Arndtin ja George Lucasin käsikirjoituksessa, mutta on mahdotonta tietää, onko konsepti JJ Abramsin ja Lawrence Kasdanin käsisversiossa ennallaan, muokattuna vai hylätty. Koko ajan on myös ollut tiedossa, että Lucasfilm saattaa levittää tietoista misinformaatiota.

Siksi en voi olla päättelemättä, että MakingStarWarsin takinkääntöväitteet ovat nyt jompaakumpaa. Todennäköisesti jälkimmäistä: väärää tietoa, jonka on tarkoitus sekoittaa meitä päättelemästä elokuvan yksityiskohtia vielä tässä vaiheessa. On esimerkiksi mahdollista, että Jason Wardille on todella esitetty vahvat todistusaineistot siitä, että näin elokuva päättyy, koska näin elokuva todella päättyy, mutta väitetty samalla, että kyse on Luken ainoasta kohtauksesta – joka olisi sitten se punainen silakka. Juuri näin misinformaatiota pitäisikin levittää: sellaisessa muodossa, että se sopii riittävän hyvin yhteen osan aiemmin vuotaneista huhuista kanssa, että sitä ei voi sivuuttaa pelkällä olankohautuksella.

Esitän seuraavassa kahdeksan syytä, miksi minusta tuntuu mahdottomalta, että Luke Skywalkerin rooli elokuvassa olisi vain yhden kohtauksen cameon mittainen.

  1. Mark Hamill kasvatti roolia varten parran (omien sanojensa mukaan ”contactually obligated”) sekä laihdutti ja treenasi silmin nähden. Jos rooli olisi vain yhden kuvan tai kohtauksen cameo, olisi tällainen fyysinen valmistautuminen aivan tarpeettoman suureellista.
  2. Hamill oli paikalla Englannissa lähes koko kuvausten keston ajan. Totta, kuten Jason Ward on puolustautunut, näyttelijä vieraili kuvausten aikana muun muassa useissa tapahtumissa, mutta tuntuu silti epätodennäköiseltä, että hän olisi viettänyt niin paljon aikaa Englannissa ilman tuon suurempaa roolia. Meidän spoileriharrastajien hämäämiseksikö, Ward kysyy, mutta minä puistelen päätäni.
  3. On-location -kuvauksissa Hamill oli varmuudella ainakin Skellig Michaelin saaren kahden päivän pikakuvauksissa, joista hänestä on paparazzikuvia. Tietysti saari voisi olla MSW:n kuvaileman loppukohtauksen tapahtumapaikka, jos tuo kohtaus olisi Hamillin ainoa, mutta kun Hamill on myös kertonut joutuneensa siirtymään asuntovaunustaan kuvaushalliin huppu päässä helikopterikameroiden varalta, hänen täytyy olla näytellyt lisäksi ainakin Pinewoodin studiolla.
  4. Aikaisemmissa huhuissa on usein väitetty, että Luke olisi ensimmäisen ja ehkä toisenkin näytöksen ajan kateissa tai vangittuna, ja Leian rooli filmissä olisi vielä tätäkin pienempi. Jos Luken rooli kuitenkin olisi vain yhden (tai edes kahden) kohtauksen mittainen, tuskin Leian rooli mitenkään voisi olla vielä tätä pienempi. Jos siis MakingStarWarsin väitteet pitäisivät paikkansa, eikö huhuissa olisi pikemminkin kerrottu Luken olevan hädin tuskin mukana filmissä eikä Leian?
  5. Episodi VII:n on annettu ymmärtää olevan soihdunsiirtoelokuva, jossa vanhat näyttelijät ovat ”vielä kerran” kunnolla mukana. Jos Reyn tie johtaisi Luken luo vasta elokuvan päätteeksi, Luken rooli olisikin siirretty Episodi VIII:aan, kuten Jason Ward ehdottikin. Se ei tunnu soihdunsiirrolta.
  6. Vahva huhu ja yleinen veikkaus – joskin tietysti vahvistamaton tämäkin – on ollut, että Arndtin ja Lucasin käsisversiossa keskityttiin uusiin hahmoihin ja jätettiin vanhat näyttelijät sivurooleihin. Ja että Abramsin ja Kasdanin versiossa puolestaan kasvatettiin vanhojen näyttelijöiden osuutta. Tätä veikkausta tukee paitsi huhujen päälinja, myös Abramsin filmografia: hän on nostalgikko, joka tuskin väistäisi mahdollisuuden käsitellä kankaalla Luke Skywalkeria, Leia Organaa ja Han Soloa.
  7. Jos tämän lisäksi MSW:n huhu originaalihahmon kuolemasta pitää paikkansa (ja siihen huhuun voin kyllä uskoa), tämä huhu tarkoittaisi, että sen sijaan, että saisimme joulukuussa nähdä vanhojen sankariemme viimeisen yhteisen seikkailun, emme koskaan enää näkisi Mark Hamillin Luke Skywalkeria tämän toisen originaalihahmon kanssa yhdessä valkokankaalla. Jättäisikö Abrams todella tämän tekemättä? Mark Hamill itsekin on monta kertaa sanonut, että lähti mukaan vain sillä ehdolla, että koko vanha jengi palaa.
  8. Ylipäätään: Jos tämä huhu olisi totta vielä joulukuussa valkokankaalla, ei puhuta enää nörttiraivosta tai kiehunnasta fanisivuilla. Jos suuri yleisö ei saakaan nähdä Luke Skywalkeria (paitsi loppukohtauksessa vilaukselta), en osaa edes kuvitella sitä raivon määrää.

Mitä sitten tulee siihen flashback-huhuunsen voin itse asiassa uskoa helpommin. Star Wars -sarjassa ei tosiaan ole aiemmin nähty flashbackeja, mutta tapa, jolla MSW väittää tämän flashbackin esiintyvän – pieni sininen alienhahmo ”Rose”, jota väitetysti näyttelee Lupita Nyong’o, näyttää muille hahmoille näyn menneisyydestä – tuntuu SW-mäiseltä. Ja jos flashback-kohtauksessa tosiaan esiintyy toisen näyttelijän esittämä nuori Luke Skywalker, kuten MSW edelleen esittää, se tietysti selittäisi aiemmin pohtimani seikan näyttelijähuhuissa esiintyneistä Mark Hamillin näköisistä nuorista miehistä ilman, että kenenkään tarvitsisi olla Luken poika

Mutta tämä puolestaan tarkoittaisi, että sitkeä flashback-huhu nuoresta Leiasta (jota näyttelisi Carrie Fisherin tytär Billie Lourd) ja Darth Vaderista olisi yhä avoin. Se huhu on ollut todella sitkeä, ja Billie Lourdin jonkinlaisesta SW-roolista alkaa olla aika paljon todisteita. Kaksi flashbackia tuntuu jo aika paljolta.