Teksti: Teemu Tammilehto

Saatesanoiksi on pakko sanoa kiitokset Akille, joka päästi allekirjoittaneen vieraskynäksi. Se aiheutti urheilutoimittajassa jopa pientä rimakauhua, kun niin eri intohimosta pääsi tykittämään!

Arvioin ensin hieman ja spoilerivapaasti Battlefront II:een liittyvää kirjaa ja pelin yksinpelikampanjaa, minkä jälkeen sukellan syvemmälle näiden muodostaman kaanonin pauloihin.

Battlefront II: Inferno Squad (Christie Golden, 2017) on hyvää Star Wars -kirjallisuutta, joka yltää laadultaan johonkin Bloodlinen (Akin merkintä aiheesta) ja Aftermathin (samoin) välimaastoon. Kirja kertoo pelissä pääosassa olevan Imperiumin iskujoukon synnystä ja kehittymisestä. Päähahmojen kautta kuvataan hyvin, miltä kaanonin tapahtumat ovat Imperiumin silmin näyttäytyneet. Kirja alustaa nimenomaan hyvin itse peliä.

Star Wars Battlefront II (EA DICE, 2017) on yksinpelinä toimiva kokonaisuus. Liikkuminen, ampuminen, lentäminen ynnä muut sujuvat. Yksinpelikampanja ei tarjoa pelillisesti erikoisia haasteita ja kaikki on rakennettu paketin ydintuotetta eli moninpeliä varten. Sitä en ole vielä ehtinyt pelata, mutta suuri yleisö on ollut varsin kriittinen.

Yksinpeli näyttää hienolta ja vilisee elokuvista tuttuja paikkoja, mutta myös uusia hienoja lomakohteita. Pelissä on myös vino pino tuttuja hahmoja, mutta niiden ripottelu ontuu. Yksinpelikampanjaa kestää pelata sellaiset 5-8 tuntia, mikä on varsin lyhyt rykäys. Ensimmäinen jatko-osa on tosin tulossa jo The Last Jedin Suomen ensi-iltapäivänä.

Peli maksaa 60 euroa, mikä tuntuu paljolta pelkästään tämän tarinan läpijuoksemiseksi. Kaanonista maanisesti kiinnostuneille yksinpeli on toki hyvää sielunhoitoa, mutta voi aiheuttaa myös melkoisia raivonpurkauksia. Yksinpelikampanjan kohtaukset löytyvät myös netin syövereistä ”elokuvana”, eikä itse pelaaminen niihin älyttömästi lisää tuo. Toki viisi pelattua tuntia on ihan hauskaa hyöriä Star Warsin universumissa.

SPOILERIVAROITUS! Jos haluat nauttia kirjasta ja yksinpelistä täysin rinnoin, ei välttämättä kannata lukea kirjoituksen loppuosaa. Jos et aio pelata, tuleva tiivistää pelin ja kirjan annin kaanonille.

Yksinpelikampanjan pelaaminen oli itselleni taiteilua ihailun ja raivon välillä, kuten allekirjoittaneen kommenteista heti pelin läpipeluun jälkeen joku saattoi huomatakin. Reagoin aika vahvasti tuolloin, enkä nyt tarkemman pohtimisen ja juonikulkujen läpiselailun jälkeen ole enää aivan noin jyrkkä. Jotain se kuitenkin kertoo, että ensireaktioni oli tuota luokkaa. Yleensä reaktioni Star Warsiin liittyviin asioihin ovat olleet päinvastaisia: ensin hirmuisen myönteisiä ja hiljalleen kielteisemmiksi hiipiviä. Hyvistä pohjista huolimatta pelin tarina ei ole huippuluokkaa.

Inferno Squad synnytetään hienosti kirjassa ja Imperiumin elämää kuvataan komeasti. Näkökulma on sopivan erilainen kuin ”yleisessä kaanonissa”, jossa ollaan hyviksiä ja pahiksia. Kirjassa on paljon enemmän harmaan sävyjä. Imperiumin hahmot ovat ihmisiä hekin ja toisaalta kapinallisia auttaneet sissit ovat välillä melkoisia hirviöitä. Kirjan luettuani käännyin jopa jollain tapaa Imperiumin puolelle ja odotin innolla, että pääsisin pelissä Inferno Squadina antamaan kyytiä kapinallisille.

Niin pääseekin, kun Kuolontähti II räjähtää ja samaan aikaan ”rebelscumit” saavat laseria Endorin pinnalla. Tällaiset viittaukset elokuviin vielä toimivat hyvinä “sisäänheittäjinä” kaukaiseen galaksiin.

Miksei uskallettu olla pahoja?

Alussa tulee tosiaan kylmiä väreitä. Inferno Squad lentelee Kuolontähden romun seassa ja pui nyrkkiä, että miten tässä taas pääsi näin käymään. Päähenkilömme Iden Versio ei ole tyytyväinen, eikä myöskään hänen isänsä, Imperiumin korkea-arvoinen amiraali Garrick Versio. Keisari Palpatine on kuollut, mutta silti hyytävästi esillä. Viestintuojadroidi jakaa ohjeita hänen hologrammillaan.

Keisarin puhuvalla päällä on jaettavanaan tehtävä, jonka tarkoituksena on yksinkertaisuudessaan tuhota Imperiumin jämät johtajan kuoltua. Myös pelaaja pääsee hetkeksi osaksi Operaatio Cinderiä, joka paljastuu nopeasti melkoiseksi hulluudeksi. Se johtaa myös lopulta Idenin ja toisen jäsenen Del Meekon loikkaamiseen, mikä tuntuu tyhmältä. Kerrankin olisi ollut mahdollisuus viedä tarina päätyyn asti pahisten puolella!

Kääntyminen valon puolelle alkaa Del Meekon ja Luke Skywalkerin kohtaamisella, joka kääntää ensin mainitun elämänkatsomuksen. Tämä on yksi monista yksinpelin juonenkäänteistä, jotka tuntuvat todella kornilta toisellakin katselukerralla. Luke tappaa ensin 50 Imperiumin sotilasta ja sitten muina miehinä pelastaa sen viimeisen ja tärkeimmän kaverin kahteen kertaan. ”Koska sinä pyysit”, on typistettynä perustelu. Luke saa Keisarin arvotavaravarastosta mystisen kompassin mukaansa ja oletettavasti sen avulla löytää ensimmäisen jeditemppelin The Force Awakensiin  mennessä.

Idenin pää puolestaan kääntyy kotiplaneetta Vardosin pinnalla, kun isä-Garrick alkaa Keisarin ohjeiden mukaisesti tuhota yhteiskuntaa, jonka on itse rakentanut. Kirjassa Idenistä on rakennettu monen sadan sivun verran Imperiumin täydellistä keulakuvaa, mutta pelissä takki kääntyy yhtä nopeasti kuin suomalaisella urheilufanilla. Jälleen yksi korni juonenkäänne, etenkin kun kirjassa Iden on jo kertaalleen lavastettu onnistuneesti loikkariksi ja hän on silti pitänyt puolensa.

Alkuperäishahmoja, jippii!

Pelin kolmas korni juonenkäänne aloittaa eräänlaisen fanipalvelusten sarjan. Iden ja Del antautuvat ja Uusi Tasavaltahan ottaa heidät vastaan ilomielin! Siis Imperiumin pahamaineisimman tapporyhmän, joka on pelissä aiemminkin jäänyt tahallaan kiinni tuhoa tehdäkseen. Lando Calrissian jopa vitsailee asiasta ironisesti ensimmäistä kertaa näkyessään. Jep, aivan oikein luit, alkuperäisten leffojen hurmuri on täällä taas!

Ja kappas, tuossahan se on prinsessa Leia Organakin, joka Naboolla käydyn taistelun jälkeen näkee, että nämä Iden ja Delhän ovat aatteen väkeä. Totta kai ovat, eli ei muuta kuin tervetuloa Uuteen Tasavaltaan!

Sitten pitäisikin etsiä jo yksi hyvisten kenraaleista – nimittäin Han Solo! Hänet on viimeksi nähty Takodanan planeetalla, josta sattumoisin löytyy Maz Kanatan kahvila. On muuten ihan hauskaa, että Leia joutuu kaanonissa useamman kerran lähettämään jonkun etsimään miestänsä. Tämä kuvio kun toistuu Aftermath-kirjoissa dramaattisemmissa oloissa.

Kaikilla neljällä alkuperäisten elokuvien sankarilla (Luke, Lando, Leia, Han) pääsee pelissä myös taistelemaan, mikä lienee yksi EA DICEN tavoista saada pelaajia aktivoitumaan moninpelin suhteen. Sen rahastusmekaniikoistahan on riittänyt raivoisaa keskustelua. Fanipalvelusten ohella raha haisee tässäkin.

Leian rooli tarinan osalta on jokseenkin olennainen, mutta muita tuttuja hahmoja ei olisi ollut pakko tavata lainkaan. Toki on sinällään hienoa saada tietoa päähahmojen tekemisistä elokuvien välissä, mutta jokin tässä tavassa vain tökkii. Olisin mieluummin nähnyt elokuvamaisissa kohtauksissa välähdyksiä heidän tekemisistään ja taistellut heitä vastaan sen sijaan, että pääsin pelaamaan heitä itse. Moni on toki varmasti tykännyt heiluttaa vihreätä valomiekkaa.

Pelin hienoin yksittäinen tehtävä on Jakkun taistelu. Lentotaistelut ylipäätänsä ovat onnistuneita, koska niissä on hieman enemmän tilaa toteuttaa itseään. Juoksujalkaa toteutetut tehtävät kun nyt ovat, no, putkijuoksua. Jakkulla päästään kaanonista tuttuihin maisemiin ilman, että se tuntuu fanipalvelulta tai kaukaa haetulta. On hienoa olla ison tarinan kannalta niinkin tärkeän tapahtuman ytimessä taistelemassa. Tässä kohtaa myös viittaukset muihin teoksiin onnistuvat hienovaraisuudessaan, kun radioliikenteessä kuuluvat elokuvista ja muun muassa Aftermath-kirjoista tutut nimet Wedge ja Snap.

Varsinaisen tarinan loppukohtauksessa alkaa naamaa punottaa, eikä suinkaan romanttisen latauksen takia. Sitä nimittäin ei aiemmin Iden Version ja Del Meekon välillä ole ollut, mutta niin loikkarit vaan pussailevat Jakkun aavikolla.

Okei, toisella katselukerralla ja kirjan hyvin tarkalla selailulla hyvin pieniä viitteitä romanssin kehittymisestä pystyy löytämään, mutta silti tämä menee ohi, yli ja ympäri. Muistiinpanoni ”paska romanssi” sen aika hyvin tiivistää.

REY, REY, REY! EI, EI, EI!

Kaikki aiemmin ärsyttänyt huipentuu tarinan epilogissa, jossa pelataan nuorella ja lahjakkaalla Kylo Renillä vuosikymmeniä äskeistä rakkauskohtausta myöhemmin.

Del Meeko on jostain kumman syystä palannut ”vuosikymmeniä myöhemmin” Pilliolle, jossa Luke Skywalker pelasti hänet ja nappasi kompassin mukaansa. Muotonsa saaneella First Orderilla on oma tehtävänsä käynnissä ja Del-parka jää kiinni. Ben Solonakin tunnettu maskipäinen kovis tunkeutuu sankarimme päähän ja alkaa kysellä enonsa luokse johdattavan kartan perään.

Samalla selviää että Delillä on tytär, mitä todennäköisimmin Iden Version kanssa. Internetissä alkaa aivan älytön mylly siitä, miten tässä ovat Reyn vanhemmat, josta Akin kirjoittikin lisää blogipostauksessaan. Olin heti pelatessani noita teorioita vastaan (enemmän tunnepohjaisesti), ja nyt olen yhä vahvemmin. Ei tällaista asiaa vaan paljasteta pelissä, jota pelaa muutama prosentti elokuvien yleisöstä. Tämän täytyy olla tekijöiden tietoinen väärä koukku, jolla saadaan villit teoriat pyörimään.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt aivan pelin lopussa mainittu First Orderin meneillään oleva tehtävä ”The Resurrection”, eli henkiinherätys. Tämä on niin hienovarainen vihjaus tulevasta, että se voi oikeasti ollakin viittaus myös elokuvissa nähtäviin tapahtumiin.

Jatko-osa yksinpelillehän on luvassa jo 13. joulukuuta eli kaksi päivää ennen The Last Jedin USA:n ensi-iltaa. En usko lisäosassa siis olevan isoja leffaspoilereita juuri ennen h-hetkeä. Toisaalta ei sitä tiedä enää mitä uskoisi, kun kaikenlaisia teorioita kumpuaa joka paikasta. Ehkä tässä joutuu siis pelaamaan koko yön ennen Suomen ensi-iltaa, jotta ehkä saa taas jonkun (toivottavasti väärän) uuden teorian päähän pyörimään ensimmäiseen näytökseen.

Yet another day in the life of a Star Wars fan…