The Rise of Skywalkerin bluraylla/dvd:llä ei ollut kommenttiraitaa eikä lainkaan poistettuja kohtauksia, mutta senhän jo etukäteen tiesimme.

Se sen sijaan ehkä yllätti, että siellä kuitenkin oli peräti kahden tunnin mittainen making of -dokkari. Kun lasketaan mukaan lyhyemmät featurettet, päästään ekstroissa noin kolmen tunnin kokonaiskestoon, mikä on uusien Star Wars -elokuvien kotijulkaisujen ekstrojen sarjassa parhaasta päästä. Pohjaa pitää Rogue One, jonka levyllä ekstroja oli yhteensäkin vain reilun tunnin edestä. Minuuttivoiton taas vie The Last Jedi, jonka bluraylla oli elokuvan lisäksi katsottavaa kutakuinkin saman verran kuin tässä uutuusjulkaisussa – mutta jolla oli lisäksi ohjaajan kommenttiraita, jota tässä ei ole.

TLJ:n bluray voittaa sisällöllisenkin kisan, eikä vain kommenttiraidan tai siellä olleiden lukuisien poistettujen kohtausten vuoksi. Ennen kaikkea TLJ:n murskavoitto tulee päädokkarilla The Director and the Jedi, joka on otsikkonsa mukaan näkökulmattu lähes ”oikealta elokuvalta” tuntuva dokumentti. TROS:n vastaava, se kaksituntinen The Skywalker Legacy, on otteeltaan huomattavasti tavallisempi oheisdokkari, jossa käydään läpi kuvauspaikat, haastatellaan päätekijät ja kerrotaan leppoisia anekdootteja.

Ei sillä, etteikö se olisi viihdyttävä. On kyllä, ja joka tapauksessa esimerkiksi minä katson aina ilolla mitä tahansa Star Wars -elokuvien making ofia. Tässä blogipostauksessa yritän tiivistää, mitä etenkin tästä sain. Todettakoon kuitenkin tähän väliin kiinnostuneille, että nykyajalle tyypilliseen tapaan ekstralevyllä ei ole suomitekstejä.

The Skywalker Legacy alkaa oikeastaan hyvin hauskasti: vuoden 1983 arkistokuvalla, jossa fanit kertovat, etteivät malta odottaa saagan valmistuvan aikanaan yhdeksän elokuvan kokonaisuutena. Tämähän on täysin totta – vaikka sanomatta dokkarilta tietysti jää, että The Rise of Skywalkerilla ei ole yhtään mitään tekemistä sen episodin IX kanssa, jota George Lucas oli 1980-luvun haastatteluissaan tarkoittanut. Mutta eivätköhän lähes kaikki tällaista dokkaria katsovat sen tiedäkin. On vain Star Wars -saagan ihania erityispiirteitä, että tässä elokuvasarjassa ykkönen onkin nelonen ja ysiäkin on – tavallaan – osattu odottaa melkein neljäkymmentä vuotta.

Yhteyttä vanhaan haetaan muutenkin halki dokkarin penkomalla aina välillä arkiston aarteilta. Ponnahduslautaa haetaan Lucasista itsestään asti: uusista episodeista jyrkästi irtisanoutunut George-setä ei tietenkään ole antanut dokkariin uutta haastattelua, mutta vanhoissa klipeissä hän esiintyy usein. Se, ja ehkä ihan erityisesti nuo Lucasin sisältävät klipit, käy välillä katsoessa vähän kiusalliseksi juuri siksi, että The Rise of Skywalker kuitenkin elokuvana on melkoinen edeltäjiensä retconnaus. Toisaalta on totta, että TROS pyrkii koko ajan – välillä niin ikään kiusallisuuteen asti – kaikenlaisissa yksityiskohdissakin viittaamaan aiempiin osiin, joten miksi ei sitten sen tekemistä kuvaava dokumentti?

Warwick Davis ja poika tulkitsivat ewokkeja loppukohtauksessa.

Ehkä tärkein opetus TROS-dokkarista oli itselleni se, josta Reyn näyttelijä Daisy Ridley puhui Dragcast-podcastissa ihmetellessään The Rise of Skywalkerin negatiivista vastaanottoa: dokumentti on tosiaan täynnä rakkautta, kuten Ridley sanoi. Kaksituntisen lopussa kamera tallentaa Ridleyltä aidon kyyneleen elokuvan lopun ”Rey Skywalker” -repliikin kuvaushetkellä, enkä ihmettele.

Niin kiireellä kuin TROS on tehtykin ja niin väkinäiseltä kuin monet sen ratkaisut valitettavasti valmiissa elokuvassa tuntuvat, ei kukaan voi kiistää, etteikö tämänkin elokuvan kuvauksissa olisi iloittu. Star Wars -perhe on Star Wars -perhe, tällaisina vaikeampinakin aikoina. Esimerkiksi Kelly Marie Tran -parka, jonka hahmo Rose häivytettiin elokuvasta viimeistään leikkausvaiheessa lähes kokonaan, aivan säteilee useammassakin dokkarin kohtauksessa ja tuntuu nauttivan roolistaan esimerkiksi Carrie Fisherin tyttären Billie Lourdin vastanäyttelijänä (kohtauksissa, joista suuri osa tosiaan jäi leikkauspöydälle).

Joonas Suotamo (Chewbacca) listaa työtehtävänsä.

Prinsessa Leian ongelman ratkaisua eli puuttuvan Fisherin korvaamista yhdistelemällä ylijäämäottoja, tietokonetaikaa ja uutta kuvaa dokumentti toki käsittelee. Se näyttää, kuinka kokonaisia kohtauksia rakennettiin Fisheriltä jääneiden ottojen ympärille ja kuinka Lourd pääsi näyttelemään äitinsä hahmoa flashback-kohtauksessa. Oli tuloksesta elokuvassa mitä mieltä tahansa, on tämä toki kiinnostavaa, ehkä vaikuttavaakin.

Pääasiassa dokumentti etenee kuvausvaiheen kautta. Pitemmäksi ajaksi ja vielä erikseen omassa featurettessaan dokumentti jalkautuu Jordaniaan, jossa kuvattiin Pasaana-jakso eli elokuvan isoin lokaatiokuvaus. Star Wars -elokuvia tehdään nykyään siten, että periaatteessa mitä tahansa voidaan tehdä tietokoneella ja studiossa (ja tehdäänkin), mutta kun paikan päälle lähdetään, sinne sitten todellakin lähdetään ja isolla vaihteella. (Ekstra-levyn Jordania-osat ovat tosin silmiä hivelevine maisemineen ja kuvausten sujuvuuden hehkuttamisineen mitä mainiointa pr:ää maalle leffakuvauskohteena ja erikseen dokkarissa itsekin esiintyvälle Jordanian kuningashuoneelle, ja siten hyvin todennäköisesti suorastaan osa kuvauspaikan vuokraa.)

Autiomaan Aki-Akien esi-isien festivaaleihin tarvittiin 450 avustajaa, joista suurin osa oli paikallisia taviksia, muun muassa Jordanian armeijan sotilaita. Heidät puettiin alieneiksi ja opetettiin tanssimaan. Autiomaahan rakennettiin kaikki fasiliteetit cateringista alkaen. Kun yhteen hetkeen tarvittiin 14 Aki-Aki-lasta, nämä toteutettiin käsinukeilla, joita ohjaamaan samaan kuoppaan laskeutui vieri viereen joukko nukettajia. Autiomaassa kuvattiin jopa takaa-ajokohtauksen greenscreeniä vaativia osia – siis näyttelijöiden kanssa kohtauksia, joiden taustalla ei edes näkynyt ympäröivä Jordanian luonto, vaan pelkkä vihreä kangas. Näin tehtiin, jotta kuviin saatiin juuri aavikon oikea valo ja väri.

Muutenkin dokkaria katsoessa sain taas useamman kerran ihmetellä, kuinka ”aidosti” moni kohtaus on tehty. Pasaanan luolassa kohdattu jättikäärme näyttää CGI:ltä ja pinnassa tietokonelisää onkin, mutta kuvauksissa se toteutettiin ihan samaan tapaan kuin Jabba Jedin paluussa melkein 40 vuotta sitten: useamman ihmisen ohjastaessa suuren nuken eri osia yhtä aikaa livenä.

Toisessa Pasaanalla tapahtuvassa kohtauksessa Rey hyppää ylöspäin voltin yli Kylon lähestyvän TIE-hävittäjän. Jopa tämän hypyn näyttelijä Ridley teki ihan itse ja ihan oikeasti – vaikka siis vaijereilla, tietenkin. (Ja sitä huvittavampaa on, että Ridleyä pelotti loppukohtauksessa liukua vaijerien ohjaamalla kelkalla alas Tatooinen hiekkamäkeä!)

Stunttikoordinaattori Eunice Huthart, minulle tähän asti vieras nimi, nousee muuten tämän ensimmäisen Star Wars -elokuvansa making of -dokkarin perusteella kerralla ihan koko saagan mainioimpien kamerantakaisten hahmojen listalleni. Liverpoolilaisella aksentilla puhuva nainen karjuu näyttelijöille ohjeita kesken liikkeiden ja eläytyy kameran takana jokaiseen suojattinsa käännökseen. Brilliant!

Eunice Huthart, ilmeikäs artisti.

Ketään ei varmaan yllätä, että making of- dokumentti ei erityisemmin paneudu The Rise of Skywalkerin tekemisen ongelmiin tai kiistoihin. Sellaiset dokumentit tehdään joskus paljon myöhemmin. Elokuvan ensimmäistä kirjoittaja-ohjaajaa Colin Trevorrowta ei nyt mainita nimelläkään. Siitä ei pukahdetakaan, kuinka Trevorrown versioon suunnitteilla olleet konseptit ehkä johtivat lopullisen elokuvan ratkaisuihin tai toisaalta tulivat täysin hylätyiksi. Erittäin yllättäen, ehkä melkein vahingossa, dokkari kuitenkin myöntää ääneen sen tosiasian, että Palpatinen paluu keksittiin vasta tätä osaa kirjoittaessa.

Minun kaltaiseni moniin TROS:n ratkaisuihin pettynyt pihisee dokumentin äärellä etenkin silloin, kun äänessä on toinen käsikirjoittaja Chris Terrio. Terrio muun muassa toteaa tosissaan, että jotta tarina muodostaisi täyden ympyrän, Luken piti nostaa X-Wing vedestä tässä episodissa, koska Imperiumin vastaiskussa hän ei siihen pystynyt, vaikka nimenomaan tällaiset yksityiskohdat IX:n käsikirjoituksessa tuntuvat isojakin ratkaisuja pahemmin teini-ikäisen kirjoittamalta fanifiktiolta. Suorastaan sketsiohjelmasta poimitulta tuntuu dokkarin kohtaus, jossa Terrio ja ohjaaja JJ Abrams pohtivat ankarasti, mikä voisi olla sopiva esine sisältämään tieto Palpatinen wayfinder-laitteen sijainnista, pyörittelevät erilaisia avaruudellisia pergamenttirullia ja päätyvät sitten veitseen, jonka terään on kätketty Kuolemantähden raunion silhuetti juuri tietyltä kalliolta tarkasteltuna juuri siinä muodossa, jonka raunio säilyttäisi säiden armoilla seuraavat vuosikymmenet. Olipa viisas ratkaisu, se.

Terrio on myös dokumentissa se, joka eniten todistelee IX:n kertovan tarinaa sellaisena kuin sen aina piti olla, väittäen muun muassa sarjan olleen aina ”Skywalkerien ja Palpatinejen saaga”, vaikka ennen tätä episodia koko saagassa oli yksi Palpatine eikä häntäkään oltu nähty parissa edellisessä episodissa. Abrams itse esiintyy dokumentissa vähemmän kuin ehkä luulisi – mikä saattaa olla kiinnostavaa heistä, jotka uskovat huhuihin ”JJ cutista” ja Disneyn ohjaajaltaan viemästä elokuvasta. Mutta kaikki nämä ovat tietysti seikkoja, joihin ylipäätään suhtautuu toisin katsoja, joka pitää Palpatinen paluusta, Reyn sukuselityksestä ja muista Abramsin ja Terrion TROS:ssa tekemistä isoista ratkaisuista.

Tässä kokoelma irtonaisia poimintoja:

• Kenraali Pryden näyttelijä Richard E. Grant, suuri Star Wars -fani joka hehkutti haastatteluissakin kokemuksensa ihanuutta, tutkii dokkarissa häpeämättömästi First Order -lavasteiden tietokoneiden nappeja ja nippeleitä.
• Droidiseppä Babu Frikin pajassa lojuu Bad Robot, siis Abramsin firman tunnarirobotti. Mahtaako näkyä elokuvaankin valikoituneissa kuvissa? En ainakaan edellisillä katsomiskerroilla huomannut.
• John Williamsin cameosta luin jo ajat sitten, että kohtaus olisi täynnä esineitä, jotka viittaavat hänen yli viiteenkymmeneen Oscar-ehdokas elokuvaansa. Vasta tämän dokkarin myötä ymmärsin, millä tavoin.
• Mark Hamillin oma rooli elokuvassa on pieni, mutta Hamill kävi ilmeisesti kuvauksissa muulloinkin. Aivan kuten jo originaalitrilogian kuvauksissa, hän tykkäsi vierailla avaruusolentojen askartelupajassa, ja ihastelee dokkarissa erityisesti pikkuista Baby Frik -nukkea.
• Babun lisäksi Maz Kanata toteutettiin tällä kertaa oikeasti nukkena eikä motion capturena (vaikka Mazin kasvoissa ja yksityiskohdissa on yhä mukana sitä motion captureakin).
• Kuolemantähden raunioiden planeetan Kef Birin kuvauksissa Englannin Buckinghamshiressa näyttelijät ja tekijät kohtaavat yllättävän ongelman: lentomuurahaisten massaparveilun. Hollywood voi tuoda tänne alien-otuksia, mutta on täällä meitä alkuasukkaitakin, tuntuu luonto sanovan.
• Kuolemantähden raunoiden haluttiin kuulostavan kummitustalolta.
• Oscar Isaac pyysi Abramsilta kuvauksissa kohtausta, jossa Poe jättäisi jäähyväiset Leialle. Abrams lisäsi sellaisen, ja liitti mukaan Landon, joka tulee lohduttamaan Poeta siitä, ettei kukaan ole koskaan ennalta valmis johtamaan. Minusta kohtaus on elokuvan parhaita.

Billie Lourd kehuu kameralle Kelly Marie Trania, joka juuri hyppää takaa antamaan yllätyshalin.

Vielä loppuun kaunein poimintani koko dokumentista. Adam Driver, joka on aina tuntunut syvällisesti ymmärtävän Kylo Renin piinattua sielua, määrittelee ”toisen hahmonsa” Ben Solon näin: ”Who is Ben? Someone who has hope. Purpose. Destiny.”

Tähän voi varmaankin lukea, että Kylo oli Driverin tulkinnassa tämän vastakohta. Tekisi mieli katsoa ihan tämän lauseen tietäen kaikki Driverin kohtaukset trilogiasta uudelleen.