The Rise of Skywalker -bluray-ekstrat: Rakkautta, naurua ja aito kyynel (toki myös aiheita pihinään)

The Rise of Skywalkerin bluraylla/dvd:llä ei ollut kommenttiraitaa eikä lainkaan poistettuja kohtauksia, mutta senhän jo etukäteen tiesimme.

Se sen sijaan ehkä yllätti, että siellä kuitenkin oli peräti kahden tunnin mittainen making of -dokkari. Kun lasketaan mukaan lyhyemmät featurettet, päästään ekstroissa noin kolmen tunnin kokonaiskestoon, mikä on uusien Star Wars -elokuvien kotijulkaisujen ekstrojen sarjassa parhaasta päästä. Pohjaa pitää Rogue One, jonka levyllä ekstroja oli yhteensäkin vain reilun tunnin edestä. Minuuttivoiton taas vie The Last Jedi, jonka bluraylla oli elokuvan lisäksi katsottavaa kutakuinkin saman verran kuin tässä uutuusjulkaisussa – mutta jolla oli lisäksi ohjaajan kommenttiraita, jota tässä ei ole.

TLJ:n bluray voittaa sisällöllisenkin kisan, eikä vain kommenttiraidan tai siellä olleiden lukuisien poistettujen kohtausten vuoksi. Ennen kaikkea TLJ:n murskavoitto tulee päädokkarilla The Director and the Jedi, joka on otsikkonsa mukaan näkökulmattu lähes ”oikealta elokuvalta” tuntuva dokumentti. TROS:n vastaava, se kaksituntinen The Skywalker Legacy, on otteeltaan huomattavasti tavallisempi oheisdokkari, jossa käydään läpi kuvauspaikat, haastatellaan päätekijät ja kerrotaan leppoisia anekdootteja.

Ei sillä, etteikö se olisi viihdyttävä. On kyllä, ja joka tapauksessa esimerkiksi minä katson aina ilolla mitä tahansa Star Wars -elokuvien making ofia. Tässä blogipostauksessa yritän tiivistää, mitä etenkin tästä sain. Todettakoon kuitenkin tähän väliin kiinnostuneille, että nykyajalle tyypilliseen tapaan ekstralevyllä ei ole suomitekstejä.

20200504_123834

The Skywalker Legacy alkaa oikeastaan hyvin hauskasti: vuoden 1983 arkistokuvalla, jossa fanit kertovat, etteivät malta odottaa saagan valmistuvan aikanaan yhdeksän elokuvan kokonaisuutena. Tämähän on täysin totta – vaikka sanomatta dokkarilta tietysti jää, että The Rise of Skywalkerilla ei ole yhtään mitään tekemistä sen episodin IX kanssa, jota George Lucas oli 1980-luvun haastatteluissaan tarkoittanut. Mutta eivätköhän lähes kaikki tällaista dokkaria katsovat sen tiedäkin. On vain Star Wars -saagan ihania erityispiirteitä, että tässä elokuvasarjassa ykkönen onkin nelonen ja ysiäkin on – tavallaan – osattu odottaa melkein neljäkymmentä vuotta.

Yhteyttä vanhaan haetaan muutenkin halki dokkarin penkomalla aina välillä arkiston aarteilta. Ponnahduslautaa haetaan Lucasista itsestään asti: uusista episodeista jyrkästi irtisanoutunut George-setä ei tietenkään ole antanut dokkariin uutta haastattelua, mutta vanhoissa klipeissä hän esiintyy usein. Se, ja ehkä ihan erityisesti nuo Lucasin sisältävät klipit, käy välillä katsoessa vähän kiusalliseksi juuri siksi, että The Rise of Skywalker kuitenkin elokuvana on melkoinen edeltäjiensä retconnaus. Toisaalta on totta, että TROS pyrkii koko ajan – välillä niin ikään kiusallisuuteen asti – kaikenlaisissa yksityiskohdissakin viittaamaan aiempiin osiin, joten miksi ei sitten sen tekemistä kuvaava dokumentti?

20200511_222202

Warwick Davis ja poika tulkitsivat ewokkeja loppukohtauksessa.

Ehkä tärkein opetus TROS-dokkarista oli itselleni se, josta Reyn näyttelijä Daisy Ridley puhui Dragcast-podcastissa ihmetellessään The Rise of Skywalkerin negatiivista vastaanottoa: dokumentti on tosiaan täynnä rakkautta, kuten Ridley sanoi. Kaksituntisen lopussa kamera tallentaa Ridleyltä aidon kyyneleen elokuvan lopun ”Rey Skywalker” -repliikin kuvaushetkellä, enkä ihmettele.

Niin kiireellä kuin TROS on tehtykin ja niin väkinäiseltä kuin monet sen ratkaisut valitettavasti valmiissa elokuvassa tuntuvat, ei kukaan voi kiistää, etteikö tämänkin elokuvan kuvauksissa olisi iloittu. Star Wars -perhe on Star Wars -perhe, tällaisina vaikeampinakin aikoina. Esimerkiksi Kelly Marie Tran -parka, jonka hahmo Rose häivytettiin elokuvasta viimeistään leikkausvaiheessa lähes kokonaan, aivan säteilee useammassakin dokkarin kohtauksessa ja tuntuu nauttivan roolistaan esimerkiksi Carrie Fisherin tyttären Billie Lourdin vastanäyttelijänä (kohtauksissa, joista suuri osa tosiaan jäi leikkauspöydälle).

20200509_232954

Joonas Suotamo (Chewbacca) listaa työtehtävänsä.

Prinsessa Leian ongelman ratkaisua eli puuttuvan Fisherin korvaamista yhdistelemällä ylijäämäottoja, tietokonetaikaa ja uutta kuvaa dokumentti toki käsittelee. Se näyttää, kuinka kokonaisia kohtauksia rakennettiin Fisheriltä jääneiden ottojen ympärille ja kuinka Lourd pääsi näyttelemään äitinsä hahmoa flashback-kohtauksessa. Oli tuloksesta elokuvassa mitä mieltä tahansa, on tämä toki kiinnostavaa, ehkä vaikuttavaakin.

Pääasiassa dokumentti etenee kuvausvaiheen kautta. Pitemmäksi ajaksi ja vielä erikseen omassa featurettessaan dokumentti jalkautuu Jordaniaan, jossa kuvattiin Pasaana-jakso eli elokuvan isoin lokaatiokuvaus. Star Wars -elokuvia tehdään nykyään siten, että periaatteessa mitä tahansa voidaan tehdä tietokoneella ja studiossa (ja tehdäänkin), mutta kun paikan päälle lähdetään, sinne sitten todellakin lähdetään ja isolla vaihteella. (Ekstra-levyn Jordania-osat ovat tosin silmiä hivelevine maisemineen ja kuvausten sujuvuuden hehkuttamisineen mitä mainiointa pr:ää maalle leffakuvauskohteena ja erikseen dokkarissa itsekin esiintyvälle Jordanian kuningashuoneelle, ja siten hyvin todennäköisesti suorastaan osa kuvauspaikan vuokraa.)

20200511_221743

Autiomaan Aki-Akien esi-isien festivaaleihin tarvittiin 450 avustajaa, joista suurin osa oli paikallisia taviksia, muun muassa Jordanian armeijan sotilaita. Heidät puettiin alieneiksi ja opetettiin tanssimaan. Autiomaahan rakennettiin kaikki fasiliteetit cateringista alkaen. Kun yhteen hetkeen tarvittiin 14 Aki-Aki-lasta, nämä toteutettiin käsinukeilla, joita ohjaamaan samaan kuoppaan laskeutui vieri viereen joukko nukettajia. Autiomaassa kuvattiin jopa takaa-ajokohtauksen greenscreeniä vaativia osia – siis näyttelijöiden kanssa kohtauksia, joiden taustalla ei edes näkynyt ympäröivä Jordanian luonto, vaan pelkkä vihreä kangas. Näin tehtiin, jotta kuviin saatiin juuri aavikon oikea valo ja väri.

Muutenkin dokkaria katsoessa sain taas useamman kerran ihmetellä, kuinka ”aidosti” moni kohtaus on tehty. Pasaanan luolassa kohdattu jättikäärme näyttää CGI:ltä ja pinnassa tietokonelisää onkin, mutta kuvauksissa se toteutettiin ihan samaan tapaan kuin Jabba Jedin paluussa melkein 40 vuotta sitten: useamman ihmisen ohjastaessa suuren nuken eri osia yhtä aikaa livenä.

20200511_221815

Toisessa Pasaanalla tapahtuvassa kohtauksessa Rey hyppää ylöspäin voltin yli Kylon lähestyvän TIE-hävittäjän. Jopa tämän hypyn näyttelijä Ridley teki ihan itse ja ihan oikeasti – vaikka siis vaijereilla, tietenkin. (Ja sitä huvittavampaa on, että Ridleyä pelotti loppukohtauksessa liukua vaijerien ohjaamalla kelkalla alas Tatooinen hiekkamäkeä!)

Stunttikoordinaattori Eunice Huthart, minulle tähän asti vieras nimi, nousee muuten tämän ensimmäisen Star Wars -elokuvansa making of -dokkarin perusteella kerralla ihan koko saagan mainioimpien kamerantakaisten hahmojen listalleni. Liverpoolilaisella aksentilla puhuva nainen karjuu näyttelijöille ohjeita kesken liikkeiden ja eläytyy kameran takana jokaiseen suojattinsa käännökseen. Brilliant!

20200509_232912

Eunice Huthart, ilmeikäs artisti.

Ketään ei varmaan yllätä, että making of- dokumentti ei erityisemmin paneudu The Rise of Skywalkerin tekemisen ongelmiin tai kiistoihin. Sellaiset dokumentit tehdään joskus paljon myöhemmin. Elokuvan ensimmäistä kirjoittaja-ohjaajaa Colin Trevorrowta ei nyt mainita nimelläkään. Siitä ei pukahdetakaan, kuinka Trevorrown versioon suunnitteilla olleet konseptit ehkä johtivat lopullisen elokuvan ratkaisuihin tai toisaalta tulivat täysin hylätyiksi. Erittäin yllättäen, ehkä melkein vahingossa, dokkari kuitenkin myöntää ääneen sen tosiasian, että Palpatinen paluu keksittiin vasta tätä osaa kirjoittaessa.

Minun kaltaiseni moniin TROS:n ratkaisuihin pettynyt pihisee dokumentin äärellä etenkin silloin, kun äänessä on toinen käsikirjoittaja Chris Terrio. Terrio muun muassa toteaa tosissaan, että jotta tarina muodostaisi täyden ympyrän, Luken piti nostaa X-Wing vedestä tässä episodissa, koska Imperiumin vastaiskussa hän ei siihen pystynyt, vaikka nimenomaan tällaiset yksityiskohdat IX:n käsikirjoituksessa tuntuvat isojakin ratkaisuja pahemmin teini-ikäisen kirjoittamalta fanifiktiolta. Suorastaan sketsiohjelmasta poimitulta tuntuu dokkarin kohtaus, jossa Terrio ja ohjaaja JJ Abrams pohtivat ankarasti, mikä voisi olla sopiva esine sisältämään tieto Palpatinen wayfinder-laitteen sijainnista, pyörittelevät erilaisia avaruudellisia pergamenttirullia ja päätyvät sitten veitseen, jonka terään on kätketty Kuolemantähden raunion silhuetti juuri tietyltä kalliolta tarkasteltuna juuri siinä muodossa, jonka raunio säilyttäisi säiden armoilla seuraavat vuosikymmenet. Olipa viisas ratkaisu, se.

Terrio on myös dokumentissa se, joka eniten todistelee IX:n kertovan tarinaa sellaisena kuin sen aina piti olla, väittäen muun muassa sarjan olleen aina ”Skywalkerien ja Palpatinejen saaga”, vaikka ennen tätä episodia koko saagassa oli yksi Palpatine eikä häntäkään oltu nähty parissa edellisessä episodissa. Abrams itse esiintyy dokumentissa vähemmän kuin ehkä luulisi – mikä saattaa olla kiinnostavaa heistä, jotka uskovat huhuihin ”JJ cutista” ja Disneyn ohjaajaltaan viemästä elokuvasta. Mutta kaikki nämä ovat tietysti seikkoja, joihin ylipäätään suhtautuu toisin katsoja, joka pitää Palpatinen paluusta, Reyn sukuselityksestä ja muista Abramsin ja Terrion TROS:ssa tekemistä isoista ratkaisuista.

20200511_222104

Tässä kokoelma irtonaisia poimintoja:

  • Kenraali Pryden näyttelijä Richard E. Grant, suuri Star Wars -fani joka hehkutti haastatteluissakin kokemuksensa ihanuutta, tutkii dokkarissa häpeämättömästi First Order -lavasteiden tietokoneiden nappeja ja nippeleitä.
  • Droidiseppä Babu Frikin pajassa lojuu Bad Robot, siis Abramsin firman tunnarirobotti. Mahtaako näkyä elokuvaankin valikoituneissa kuvissa? En ainakaan edellisillä katsomiskerroilla huomannut.
  • John Williamsin cameosta luin jo ajat sitten, että kohtaus olisi täynnä esineitä, jotka viittaavat hänen yli viiteenkymmeneen Oscar-ehdokas elokuvaansa. Vasta tämän dokkarin myötä ymmärsin, millä tavoin.
  • Mark Hamillin oma rooli elokuvassa on pieni, mutta Hamill kävi ilmeisesti kuvauksissa muulloinkin. Aivan kuten jo originaalitrilogian kuvauksissa, hän tykkäsi vierailla avaruusolentojen askartelupajassa, ja ihastelee dokkarissa erityisesti pikkuista Baby Frik -nukkea.
  • Babun lisäksi Maz Kanata toteutettiin tällä kertaa oikeasti nukkena eikä motion capturena (vaikka Mazin kasvoissa ja yksityiskohdissa on yhä mukana sitä motion captureakin).
  • Kuolemantähden raunioiden planeetan Kef Birin kuvauksissa Englannin Buckinghamshiressa näyttelijät ja tekijät kohtaavat yllättävän ongelman: lentomuurahaisten massaparveilun. Hollywood voi tuoda tänne alien-otuksia, mutta on täällä meitä alkuasukkaitakin, tuntuu luonto sanovan.
  • Kuolemantähden raunoiden haluttiin kuulostavan kummitustalolta.
  • Oscar Isaac pyysi Abramsilta kuvauksissa kohtausta, jossa Poe jättäisi jäähyväiset Leialle. Abrams lisäsi sellaisen, ja liitti mukaan Landon, joka tulee lohduttamaan Poeta siitä, ettei kukaan ole koskaan ennalta valmis johtamaan. Minusta kohtaus on elokuvan parhaita.
20200511_222131

Billie Lourd kehuu kameralle Kelly Marie Trania, joka juuri hyppää takaa antamaan yllätyshalin.

Vielä loppuun kaunein poimintani koko dokumentista. Adam Driver, joka on aina tuntunut syvällisesti ymmärtävän Kylo Renin piinattua sielua, määrittelee ”toisen hahmonsa” Ben Solon näin: ”Who is Ben? Someone who has hope. Purpose. Destiny.”

Tähän voi varmaankin lukea, että Kylo oli Driverin tulkinnassa tämän vastakohta. Tekisi mieli katsoa ihan tämän lauseen tietäen kaikki Driverin kohtaukset trilogiasta uudelleen.

The Last Jedin bluraylla on näkökulma (eikä se taida käännyttää ketään)

Kirjoitin tähän blogiin jo pari kirjoitusta saatteiksi sille, että The Last Jedin kotijulkaisu bluraylla, dvd:llä ja digitaalisissa myymälöissä toi ja tuo elokuvalle todennäköisesti tässä kuussa monta uutta katselukertaa. Star Wars -historian fanimielipiteitä jyrkimmin jakanut episodi The Last Jedi on ehdottomasti elokuva, joka niitä ansaitsee.

Kenenkään ei ole toki pakko muuttaa Episodi VIII:sta mieltään useampienkaan katsomiskertojen myötä, mutta se on niin täynnä merkityksiä, viittauksia ja filosofisiakin tasoja, että ainakin on selvää, että parilla katsomiskerralla se ei vielä tyhjene. (Viimeksi tänä aamuna törmäsin Twitterissä pohdintaan, jota antoi itselleni uusia ajatuksia.)

Tämän sanottuanikin tekee mieleni tiivistää The Last Jedi -bluray-julkaisun arvioni lauseeseen: ”Tämä ei rakenna palaneita siltoja uudelleen.” Toisin kuin esimerkiksi The Force Awakensin kaksi bluray-julkaisuversiota, jotka ennen kaikkea tarjosivat elokuvan ja sen ohessa pieniä featurette-tyyppisiä katsauksia sinne tänne sen tuotantoon, The Last Jedin kotipaketti on näkökulmattu kokonaisuus – ja se näkökulma taitaa olla juuri se, joka osaa katsojista hiersi. Youtube ehdottelee juuri nyt minullekin useita videoita, joiden otsikko on tyyliin ”TLJ:n bluray todistaa että Star Wars on kuollut”. En viitsi katsoa niitä, mutta päättelen päätelmäni oikeaksi.

tlj-rey-rian-doc.jpg

The Last Jedin blurayn ekstrojen pääosassa on 1,5-tuntinen dokumentti The Director and the Jedi, joka tuntuu tavanomaisen making of -hehkutuksen sijaan hämmästyttävänkin paljon ”oikealta dokumenttielokuvalta”, esimerkiksi äänisuunnittelua ja rytmiä myöten.

En tarkoita, etteikö se näyttäisi paljon elokuvan tekemisestä ja etteikö se olisi hengeltään hehkuttava, sillä näyttää ja on. Mutta ennen kaikkea se on dokumentti siitä, kuinka juuri verrattain pienten elokuvien parista poimittu Rian Johnson kirjoitti ja ohjasi suuren Star Wars -sarjan kahdeksannen episodin. Aikaisemmista SW-leffojen making of -dokkareista yhtä vahvasti yhdestä näkökulmasta oli rakennettu vain Revenge of the Sithin dokkari Within A Minute, joka pyrki kuvaamaan koko tuotantoa katsoen vain yhden elokuvan valmiin minuutin eteen tehtyä työtä. The Director and the Jedi katsoo koko elokuvan mittaa, mutta päähenkilöönsä rajattuna, ja se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka vähän siinä näyttäytyvät monet elokuvan päänäyttelijöistäkin.

tlj-johnson-hamill.jpg

The Director and the Jedi nostaa siis nimensä mukaisesti pääosaan kirjoittaja-ohjaaja Johnsonin ja tärkeimpään sivuosaan Mark Hamillin, joka joutuu kohtaamaan Luke Skywalkerille toisenlaisen tulevaisuuden kuin toivoi. Näin dokumentti tulee tavallaan vahingossa käsitelleeksi myös elokuvan ensi-illan jälkeen käytyä keskustelua. (Sanon ’vahingossa’, koska dokumentti keskittyy elokuvan käsikirjoitus- ja kuvausvaiheisiin eikä juuri koske jälkituotantoonkaan saati siis elokuvan jälkeen käytyyn keskusteluun – ja Johnson mainitsee leffan kommenttiraidalla äänittävänsä nekin mietteet ennen ensi-iltaa.)

Vaikka Rian Johnson oli tunnustettu ammattilainen, jonka harteille annettiin valtava vastuu, dokumentissa kirjoittaja-ohjaaja näyttäytyy oikeastaan kuin taviksena. Hän on kuin kuka tahansa meistä, suurisydäminen fani, massiivisten tuotantokoneistojen ulkopuolinen; mutta se, joka tässä tuotannossa tekee päätökset esimerkiksi siitä, mitkä otot toteutetaan studiossa ja mitkä oikeilla kuvauspaikoilla, mitkä efektit tietokoneella ja mitkä käsityönä. Voin vain ihmetellä ja ihailla kikattelevan Johnsonin tyyneyttä etenkin loppumattoman pitkän kuvausvaiheen aikana. Vaikka The Force Awakensin jälkeen olikin selvää, että elokuva tulee tekemään rahaa enemmän kuin sen tekeminen maksaa, Johnson oli kuitenkin isossa vastuussa siitä, kuinka miljoonat tuotannossa palavat.

Todennäköisesti The Last Jediä väkevästi inhonnut katsoja pyöritteleekin päätään pitkin dokumenttia. Johnson ei esimerkiksi tunnu käsittävän, miksi Hamill pohjimmiltaan ei pitänyt Luke Skywalkerin motivaatioista eristäytyä saarelleen. Ujosta ja nörttimäisestä Rose Ticosta ohjaaja kertoo kirjoittaneensa tarkoituksella ”hahmon, joka ei kuulu Star Wars -elokuvaan” – syytös, jonka TLJ-vihaajat Rosesta elokuvan jälkeen esittivätkin. Canto Bightin kasino, jota moni piti elokuvan tarpeettomimpana osana, saa dokkarissa paljon huomiota ”Star Wars -historian monimutkaisimpana kohtauksena” – luonnehdinta, jota on paha kiistää esimerkiksi lavastajien ja puvustajien näkökulmasta, mutta joka tuntuu kohtauksen varsinaista sisältöä ajatellen rienaukselta minustakin.

rian-johnson-carrie-fisher

Mutta nuo ovat tietysti myös esimerkkejä, joihin tartun poimiakseni erikseen esiin noita elokuvan kiistellyimpiä aspekteja. Yhtä totuudenmukaisesti voisin sanoa, että dokkari tarjoaa paikoin jopa intiimin näkökulman The Last Jedin tekemiseen. Voin esimerkiksi tunnustaa pyyhkineeni kyyneliä kohdassa, jossa dokkari näyttää vaihtoehtoisen oton Hamillin ja Carrie Fisherin välisestä kohtauksesta, ja edesmennyt Carrie lausuu ”This is the end, isn’t it?”. Blurayn kommenttiraidalla, jonka kuuntelin vasta dokumentin jälkeen, Johnson kuvaileekin kohtauksen kuvaamisen tuntuneen kirkossa olemiselta.

Tai, jos haluatte konkreettisempaa: tottakai tämäkin making of -dokkari, ja laajemmin koko bluray, näyttää sananmukaisesti paljon siitä, kuinka kaikki tehtiin. Daisy Ridley ja Adam Driver todella olivat aina oikeasti paikalla näyttelemässä kaikki Voiman välityksellä käytävät keskustelunsa, vaikka elokuvassa Rey ja Kylo näkyvät aina omissa lavasteissaan. Lucasfilmin toimitusjohtaja Kathleen Kennedy on yhä sen verran myös alkuperäisellä urallaan elokuvatuottajana, että oli paikalla esimerkiksi Ridleyn ja Hamillin välisissä varhaisissa käsislukutilaisuuksissa ilmeisesti Hamillin tai Johnsonin kotona.

Puhumattakaan sitten siitä, miltä näytti, kun Luken lypsämä merilehmä kuljetettiin helikopterilla kalliolleen Irlannin rannikolla.

tlj-snoke-rey-bts.png

Dokkarin rajauksen vuoksi paljon jää käsittelemättäkin, ja siitä paljosta osa on onneksi huomioitu levyllä toisaalla. Esimerkiksi efektipainotteisia taistelukohtauksia käsitellään dokkarin rajauksen vuoksi lähinnä erillisessä pikkudokkarissa, joka olisi voinut olla vaikka pitempikin. Erityisen kiitoksen ansaitsevat Andy Serkisin voimakkaat Snoke-alkuperäisotot – siis raa’an näyttelijäsuorituksen näyttäminen motion capture -hahmon alta.

Kommenttiraidalla puhuu Johnson yksin, joten sekin vain jatkaa dokumentin fokusta. Oikein viihdyttävä sekin on, vaikkei ehkä aivan JJ Abramsin The Force Awakens kommenttien tasoinen. Ohjaajien kommenttiraidat tapaavat yleensä tarjota tekijän kehumassa kaikkia alaisiaan ja osoittelemassa pieniä yksityiskohtia, kuten sattumuksia kuvauksista (Huxin stuntti särki nenänsä, kun Snoke löi hänet maahan) tai kohtia, jotka kuvattiin lisäottoina kun niitä huomattiin tarvittavan (Laura Dernin näyttelemä Amilyn Holdo oli ensin kuvatuissa versioissa ”liian hippy-dippy” – ilmeisesti siis lähempänä hahmoa Claudia Grayn Leia-romaanissa). Näin Johnsonkin 2,5 tuntiaan pääasiassa käyttää – ja kyllä, täältä löytyvät myös ansaitut kehut Joonas Suotamolle.

Mitä sitten tulee poistettuihin kohtauksiin, joita itsekin aina innolla odotan: niitä on peräti 23 minuuttia, ja ne ovat todella kiinnostavaa katsottavaa. Mutta mitään sellaista niissä ei ole, minkä puuttumista elokuvasta jäisi harmittelemaan. Kaikki pätkät on poistettu syystä, ja muutamien kuvaamistakin sopii ihmetellä. Erityisesti en voi käsittää, miten pyllyläpsäytykseen päättyvä pitkä Finnin, Rosen ja DJ:n hissikohtaus pääsi kuvauksiin asti (eikä bluray paljasta, oliko stormtrooperien haarniskoissa kyseisessä kohtauksessa lopulta brittiprinssejä vai ei!).

Mukana on tietenkin myös pitkä Ahch-Ton saaren huolintahenkilökunnan juhliin liittyvä kohtaus, jonka poistamisesta ovat puhuneet näyttelijät ensi-illasta lähtien. Aiemmin kerrotun perusteella olen ihmetellyt tämänkin kohtauksen olemassaoloa: siitähän kerrottiin, että Luke huijaa Reyn uskomaan, että talonnaisten kylään hyökätään, ja naureskelee, kun tämä säntää auttamaan, ja näin kuvattuna Luke tuntui vaikuttavan kohtauksessa silkalta mulkerolta. Kokonaisena katsottuna ymmärrän kuitenkin, mistä siinä oli kysymys: Luken opetus liittyy jälleen hänen ajatukseensa jedien ansaitsemisesta loppua, sillä Luke tarkoittaa sanoa, että galaksin tasapainoa säilyttävät jedit eivät välttämättä tällaisessa tailanteessa puuttuisi tilanteeseen millään tavalla, mutta että Rey on nimenomaan oikeassa halutessaan auttaa. Hyvä silti, että kohtaus poistettiin – se on hieman kömpelö, aika pitkä ja ajatuksissaan vähintään epäselvä ellei epäonnistunut – eikä siis olisi ainakaan auttanut The Last Jedin jälkeisessä polemiikissa.

Poistetut kohtaukset ja koko bluray muutenkin vain vahvistavat tosiasiaksi sitä kuvaa, joka The Last Jedistä on koko ajan annettu: että toisin kuin The Force Awakens, Rogue One ja Solo, tämä tuotanto oli suuruudestaan huolimatta hämmästyttävän ongelmaton. Johnsonin käsis on syntynyt luontevasti ja kääntynyt elokuvaksi sujuvasti. Lienee siis tämän meidän universumimme ironiaa, että siten syntynyt elokuva onkin otettu vastaan ristiriitaisemmin kuin ongelmallisesti synnytetyt edeltäjänsä…

tlj-Luke-Rey-Caretaker-Village.jpg

Lopuksi pari sanaa bluraysta julkaisuna (pätkiä voi näistä sisällöistä voi muuten vilkuilla virallisella sivulla). Ellei se jo selväksi tullut, olen tähän hyvin paljon tyytyväisempi kuin The Force Awakensin tai Rogue Onen kotijulkaisuihin.

Selvä voitto tulee jo pelkissä minuuteissa mitattuna: The Last Jedin ekstroja on yli kolme tuntia ja niiden päälle kommenttiraita, kun TFA:n ekstrat kellottuivat alle kahteen tuntiin ja Roguen vain vähän yli tuntiin, eikä kummankaan ensimmäinen julkaisu sisältänyt kommenttiraitaa. Kummankaan noista elokuvista ekstroissa ei myöskään päästy kovin paljon pressikierroksella sanottua pitemmälle, kun taas TLJ:n paketti onnistuu aidosti syventämään itse elokuvaa, kuten kai olisi tarkoitus.

Valitettavasti kaikki merkit viittaavat siihen, että kotijulkaisut ovat nykyään niin huonoa bisnestä, että dvd:n kultavuosien tasoisia ekstralevyjä voi olla turha jatkossakaan odotella. The Last Jedin ekstralevy ei esimerkiksi sisällä enää suomenkielisiä tekstejä – ilmeisesti näin pienen kielialueen myynti on nykyään näinkin ison elokuvan kohdalla niin vaatimatonta, ettei käännökseen vaivauduta. (Englanninkieliset tekstit löytyvät toki.)

Itse elokuva on suomennettu minusta levyllä paremmin kuin elokuvateatterissa. Käännöksessä on nyt oivaltavuutta, jota pikaoloissa tehdyssä teatteriversiossa ei ehkä ymmärrettävästikään ollut. Myös Yodan keskeinen ”we are what they grow beyond” -opetus mestarien taakasta, joka teatterissa oli sotkettu käsittämättömästi väitteeksi ”me olemme sen yläpuolella”, aukenee nyt paljon paremmin. Tosin itse olisin vieläkin muotoillut hieman toisin: ei ”He meidän ohitsemme kasvaneet ovat”, koska Rey on vielä kaukana valmiista valmis, vaan ”He meidän ohitsemme kasvavat”.

Huvittavin käännösvirhe on kuitenkin tämä, jossa Jedi Orderia alkukielellä kaipaava Rey vaikuttaa vaihtaneen puolta:

tlj-rey-tekstitys.jpg

Prequelien uusi toivo

”Kukaan ei vihaa Star Warsia kuten Star Wars -fani”, kuuluu repliikki tuoreen The Prequels Strike Back -dokumentin alussa, ja näinhän se on. George Lucasin toinen Star Wars -trilogia, Pimeä uhka, Kloonien hyökkäys ja Sithin kosto (1999-2005) on elokuvahistorian puhutuimpia ja haukutuimpia teoksia, mutta aitoa vihaa sitä kohtaan kannetaan edelleen nimenomaan niissä piireissä, joissa elokuvasarjaa sinänsä palvotaan – tai ollaan palvovinaan. Sillä kuten dokumentin loppupuolella sanotaan, The Force Awakensin jälkeiseen aikaan luvut päivittäen, tästä seuraa, että toiset rakastavat vain neljää Star Wars -elokuvaa, kun toiset saavat rakastaa seitsemää.

prequels-strike-posterThe Prequels Strike Back: A Fan’s Journey on 80-minuuttinen tuore dokumenttielokuva, jonka takana on indie-ryhmä nimeltä Ministry of Cinema. Sitä voi pitää ”fanifilminä”, mutta mikään ylipitkä vlogaus se ei todellakaan ole: elokuva on tehty tyylikkään cinemaattisesti, ja alaotsikostaan ja kertojaäänestään huolimatta siinä on peräti 35 haastateltavaa. Osa heistä tosin on talletettu todella nopeasti, sillä eräänä kuvauspäivänä Austinissa tekijät kertovat tehneensä käsittämättömät kahdeksan haastattelua. Nimekkäimmän jututettavansa, ohjaaja Kevin Smithin, dvd:n oheismateriaalit paljastavat kohdatun kameran eteen vain viiden minuutin ajan ilman ennakkoon sovittua haastattelua. Elokuvan kengännauhabudjetti koottiin joukkorahoituksella: 174 lahjoittajaa antoivat tekijöille vajaat 13 000 dollaria, jotka he saivat riittämään komeasti. Ja, tässä kohtaa todettakoon, minä olin (pienellä summalla) yksi noista lahjoittajista.

Elokuvan saa nähtäväkseen muutamalla dollarilla, ja ainakin tässä blogissa harrastamani Star Wars -pohdiskelun ystäville se on ehdottomasti suositeltavaa katsottavaa. Oma fiilikseni muistutti usein sanonnan kuorolaista saarnan kuulossa, sillä niin samantapaisia olen itsekin usein puntaroinut: kuinka prequeleissa on paljon, paljon enemmän hyvää kuin aina muistetaankaan, ja kuinka se huono ei lopulta ole niin tähtitieteellisen kaukana originaalitrilogiasta kuin usein muistetaan. Silti dokumentilla oli paljon uutta annettavaa minullekin: en esimerkiksi ollut koskaan ajatellut, että Star Warsin ”lapsellisuuden” tunnustuksena Lucas sijoittaa kameran toistuvasti noin seitsemänvuotiaan lapsen korkeudelle, katsomaan sankareita hieman ylöspäin.

bradley-weatherholt

Bradley Weatherholt, tuoreen prequel-dokumentin alaotsikon fani matkalla.

The Prequels Strike Back ei toki yritä käännyttää ketään pitämään prequeleja mestariteoksena. Dokkarin otsikko on jopa hieman harhaanjohtava: kyse on pikemminkin näkökulmista, joista prequelit on mahdollista katsoa arvostaen sitä, mitä George Lucas niissä tavoitteli, vaikka pitäisi yhä lopputulosta draamallisesti ja elokuvallisesti epäonnistuneena. (Omia näkökulmiani prequeleista kirjoitin blogiin viimeksi vuosi sitten: episodi I, episodi II ja episodi III.)

Mitä Ministry of Cineman argumentteihin siis kuuluu? Yksi tärkeimmistä on se, että Lucas teki monia prequelien haukutuimpia asioita täysin tarkoituksella. Kloonien hyökkäyksen kankealla romanssilla tavoiteltiin tarkoituksella 1930-luvun sarjafilmien paperisten romanssien tyyliä. Kaikkein rakastetuimmin inhottu yksityiskohta, Jar Jar Binksin hahmo, oli Lucasin päässä tarkoitettu naurattamaan nuorimpia katsojia, joiden nauru tarttuisi aikuisiinkin. Näinhän ei käynyt, mutta yleensä lapsina tai nuorina Pimeän uhan katsoneet eivät ainakaan inhonneet Jartsaa varttuneen yleisön tapaan. Dokumentti myös huomauttaa aiheellisesti originaalitrilogiasta löytyvän monia samantapaisia lapsellisuuksia, ja väittää – tämä oli minulle uusi tieto – että 1970-luvun lopussa monet aikuiset pitivät C-3PO:ta yhtä ärsyttävänä kuin seuraava sukupolvi 20 vuoden päästä Jar Jar Binksiä.

jartsagif

Jar Jar Binks – ei ehkä aivan Buster Keaton, mutta esikuvat näkyvät.

Lapsellisuuden lisäksi prequeleita syytetään usein kaupallisuudesta, mutta moni Prequels Strike Backin haastateltavista löytää nuoren George Lucasin kokeellisuuden vanhankin Lucasin tuotannosta. Samat mytologiset, jo 1970-luvulla aivan yhtä ikivanhat, lähteetkin vaikuttavat molempien trilogioiden juoniin. Kokeellisuudesta puhuttaessa on erityisesti tietysti muistettava tekniikka: Lucasin itsensä päässä Kloonien hyökkäyksen kuvaaminen ensimmäisenä isona elokuvana maailmassa kokonaan digitaalisesti ja nimikloonien monistaminen tietokoneella (jotka jo nyt näyttävät niin kovin muovisilta ja epäaidoilta) tuntuivat todennäköisesti aivan yhtä tärkeiltä edistysaskelilta kuin avaruusalusten pienoismallien vanhentaminen kaukaisen galaksin realistisuuden nimissä vuosikymmeniä aiemmin. Senkin dokkari huomauttaa, että samoissa lapsellisiksi syytetyissä elokuvissa on poliittista kommentointia 9/11:n jälkeisistä Yhdysvalloista ja George W. Bushin ristiretkestä Irakiin.

Luonnollisesti dokumentti koskee myös Mike Klimon ”kehäteoriaan” (Star Wars Ring Theory), jota on perusteltua pitää vähintään viime vuosien tärkeimpänä Star Wars -tekstinä ja jonka Ministry of Cinemakin paljastaa dokkarinsa lisämateriaaleissa olleen koko projektin innoittaja. Kehäteoria on suorastaan pakkoluettavaa kaikille Star Warsiin vakavammin suhtautuville ja ansaitsisi siksi aivan oman kirjoituksensa, mutta lyhyesti Klimon teoria esittää, että sen lisäksi, että alkuperäisen trilogian Luken ja prequel-trilogian Anakinin matkat peilautuvat toisiinsa yksinkertaisesti muodossa 1-4, 2-5 ja 3-6, saaga muodostaa ”rimmaavan runon” myös kehämäisessä muodossa 1-6, 2-5 ja 3-4, ja että näiden osien väliset yhteydet ulottuvat juonellisia yhtäläisyyksiä (Pimeän uhan puolivälissä ajetaan podrace-kisa, Jedin paluun puolivälissä ajetaan puiden välissä kilpaa) paljon syvemmälle sekä elokuvien tematiikkaan että irrallisten kohtausten tapahtumiin, jopa yksittäisten kuvien kompositioihin. Esimerkiksi: minuutilleen samoissa kohdissa Pimeän uhan ja Jedin paluun alkua käydään keskustelu hologrammihahmon kanssa (Palpatine ja Amidala, Luke ja Jabba) sekä käytetään jedi mind trickiä neuvottelutaktiikkana (Qui-Gon Boss Nassille, Luke Jabballe).

Kehäteoria on hämmästyttävää luettavaa, ja olen ehdottomasti siinä leirissä, jonka mielestä se kaikki ei voi, ei vain voi, olla sattumaa – vaikka Lucas ei varsinaisesti ole missään tätä myöntänytkään. Kehäteorian läpi katsottuna prequelit alkavat vaikuttaa herkältä kellopeliltä, jossa Lucas on saattanut tehdä vaikka millaisia elokuvallisia uhrauksia sen eteen, että runo rimmaa jokaisessa säkeessään. Vähimmilläänkin se ehdottomasti on teoria, joka saa näkemään prequelit uudessa valossa, mistä Ministry of Cineman porukkakin nimenomaan kiinnostui. Dokumentissa on haastateltu sekä Klimoa että häneen vaikuttanutta kanadalaista tutkijaa Anne Lancashirea, jonka pistin omalle listalleni mieleen tutustumisen arvoisena nimenä. Lisäksi The Prequels Strike Back etsii kehäteorian mukaisia yhteyksiä Star Warsissa niin keskeisestä musiikista: nekin tuntuvat ulottuvan paljon, paljon syvemmälle kuin pelkkään Imperial Marchin nuottien kierrättämiseen Anakinin teemaan.

naboo-royal-cruiser

Kloonien hyökkäys alkaa saapumisella pilviseen kaupunkiin, koska peilikuva Imperiumin vastaisku päättyy paolla pilvisestä kaupungista. Ainakin jos Mike Klimolta kysytään.

Koska George Lucas itse ei tästä ja muista pinnanalaisista tavoitteistaan puhu, ja koska kriitikot ovat prequeleista jo vaienneet ja ne sitä paitsi alunperinkin kovin tylysti ohittaneet, on hyvä, että näitä vaihtoehtoisia näkökulmia viimeistään nyt nousee esiin. Aikakin taitaa olla kypsä: koska prequelit eivät enää ole ”ne viimeiset” Star Wars -elokuvat, on vihaisten fanienkin helpompi antaa niille uusia mahdollisuuksia. Monet prequelien kiehtovimmat juonilangatkin kun ovat sellaisia, joita itse elokuva ei lainkaan korosta, kuten Ministry of Cineman dokkarissakin mainittu ristiriita hyvien jedien tavasta viedä lapset vanhemmiltaan aivan nuorina koulutettavaksi uskonlahkoon mukaiseen oppiin verrattuna siihen, että Yoda ja Obi-Wan nimenomaan päättävät piilottaa Luken ja Leian sen sijaan, että alkaisivat kouluttaa heitä jo vauvoina tulevaan tehtäväänsä.

The Prequels Strike Back: A Fan’s Journey on hyvä puheenvuoro tähän keskusteluun, ja sopii mainiosti esimerkiksi katsottavaksi ennen prequel-vihaajan seuraavaa prequel-maratonia.