Kun torstaiyön kirjoitukseni oli yritykseni kirjoittaa spoilaamattomat ensireaktiot, on tämä kirjoitus puolestaan viiden päivän ja kolmen katsomiskerran voimin kypsytelty spoilaava blogimerkintäni The Last Jedistä. Nyt siis suuri spoilerivaroitus: tämä teksti olettaa, että lukija tuntee jo elokuvan yllätykset.

Todettakoon heti alkuun, että elokuvassa on todella paljon sellaista, jota haluan pohtia vielä aivan erikseen, enkä edes yritä tunkea tähän kaikkea, vaikkei teksti lyhyt olekaan. Itse asiassa tämän tekstin ensimmäinen versio oli pakko siirtää melkein kokonaan toiseksi kirjoitukseksi, koska ehdin kirjoittaa pelkästä Lukesta kai noin 6000 merkkiä. Tlk.io-keskusteluhuoneessa on parin päivän purettu jo vaikka mitä juonen yksityiskohtiakin, mutta nyt yritän siis viimein vastata omalta osaltani siihen kysymykseen, jota minulta ovat kysyneet esimerkiksi työkaverit ja äiti: Onko se hyvä? Tai siis – olen kyllä tiennyt sydämellä vastata myöntävästi, mutta perustelujen muotoileminen on ollut tällä kertaa tavallista vaikeampaa.

Lyhyt vastaus: On se hyvä – minusta. Ymmärrän hyvin, miksi kaikkien mielestä ei ole.

Osaltaan mielipiteiden jakautuminen peräti todistaa, että The Last Jediä ei rakennettu laskelmoiden. Siinä missä The Force Awakens oli elokuva, josta me kaikki (no, eivät kaikki, mutta useimmat) saatoimme olla kutakuinkin samaa mieltä, The Last Jedi on elokuva, jota voi rakastaa tai vihata, ja molemmille näkökannoille on olemassa järkeviä perusteluja. The Last Jedi on sen verran rohkea elokuva, että siitä on ensihämmennyksen haihduttua luultavasti aika helppo sanoa, onko sen puolella vai sitä vastaan. Mutta koska perusteluja tosiaan on molempiin suuntiin, on elokuvan ”hyvyys” siis mielipidekysymys. On kuvaavaa, että The Last Jedi tuntuu jakavan myös ammattikriitikkojen mielipiteet aina epäonnistumisesta viiteen tähteen. Minusta se on valtavan hienoa. There are heroes on both sides!

Ei The Last Jedi minustakaan ongelmaton ole, eikä se todellakaan vastannut kaikkia minunkaan odotuksiani. Olisin esimerkiksi toivonut enemmän vastauksia: hyväksyn kyllä, että Rey ja Snoke eivät paljastuneet erityisesti ”keneksikään”, mutta olisin halunnut, että Reyn vahvuuden alkuperää ja/tai edellisen osan aikana tapahtunutta selittämätöntä Voiman ”heräämistä” sekä Snoken taustaa olisi edes käsitelty jollain tapaa. Pidin kasino-jaksoa tarpeettomana sivupolkuna, ja siinä nähdyt tapahtumat eläinten vapauttamista myöten tuntuivat liian usein muualla nähdyiltä. Noiden kohtausten vaisuuteen liittyen petyin tässä episodissa hahmoista Finnin osaan. Uskottavuuspuolella koetuksella kävi avaruuden armadojen takaa-ajo, johon juonen jännite ja aikaraja niin nojasivat, kun on kuitenkin kiistatonta, että First Orderin risteilijöissä olisi valtavasti hävittäjiä ja muita pienempiä ja risteilijöitä nopeampia aluksia, joilla pudottaa hyvikset alas. Eikä valonnopeushypyn estävää ennennäkemätöntä jäljitystekniikkaa perustella mitenkään, se vain todetaan yhtäkkiä olemassaolevaksi.

Ilman Canto Bightia tästä trilogiasta puuttuisi yhä niin sanottu sivistynyt osa galaksia, mutta olikohan tämä kuitenkaan kiinnostavin mahdollinen sivujuonen matkakohde?

Elokuvan kolme kertaa katsottuani olen kuitenkin aivan varma, että seison tykkääjien leirissä. Se, mistä en elokuvassa välittänyt, tuntui suurimmaksi osaksi kolmannella kerralla jo aivan hyväksyttävältä osalta kokonaisuutta. Esimerkiksi juuri The Force Awakensissa on paljon enemmän asioita, jotka ärsyttivät jo parin katsomiskerran jälkeen – enkä silti lakannut tykkäämästä siitäkään. Monet The Last Jedissä kritisoidut puolet – vaikkapa huumorin ”nykyaikainen” tyylilaji, Luken originaaleista muuttunut hahmo ja lopputaistelu – sitä paitsi kelpasivat minulle koko ajan. Ymmärrän kyllä, miksi nekään eivät ole kaikkien mieleen, mutta kyse on jälleen makuasioista. En esimerkiksi ole huomannut kenenkään haukkuneen lopputaistelua emotionaalisesti tai visuaalisesti epäonnistuneeksi – osa katsojista ei vain pidä uudesta Voima-tempusta, jonka kohtaus vaatii hyväksymään. Dissaajat eivät sitä paitsi ole huonossa seurassa: eihän itse Mark Hamillkaan pitänyt vanhasta Lukesta, ja hän sentään tietää Lukesta yhtä sun toista. Mutta en nyt mene yksityiskohtaisesti juuri jedimestarimme Lukeen, sillä tästä leikkasin jemmaan sen, mihin tämä kirjoitus meinasi rönsyillä.

Mainituista tähän mennessä mainitsemistanikin moitteista huolimatta The Last Jedi on nimittäin minusta onnistunut, jopa erinomainen Star Wars -episodi. Se ottaa Imperiumin vastaiskun paikan tässä trilogiassa tyylikkäästi olemalla sekä ajatuksia herättävämpi että jännittävämpi kuin edeltäjänsä. Ihan erikseenkin voisi mainita, että The Last Jedi on oikeasti jännittävä – sitä katsoessa päähenkilöiden puolesta pelkää (syystäkin) enemmän kuin ehkä minkään aiemman Star Wars -episodin kohdalla. Tämä johtuu elokuvan arvaamattomuudesta, ja palaan siihen kohta, mutta ensin eräs keskeinen seikka elokuvan luonteen ymmärtämiseksi, vaikka se saattaa tuntua puolustukselta: The Last Jedi on ensisijaisesti jatko-osa The Force Awakensille – ja se sen pitikin olla.

Tähän me viimeksi jäimme, ja nimenomaan tästä me jatkamme – emme Jedin paluusta, missä näimme Luken viimeksi.

Ajatelkaapa: niin Skywalkerin sukusaagan 8. episodista kyse onkin, ja niin paljon kuin me Luken jälleennäkemistä odotimme, ei Luke Skywalker ole tämän trilogian päähenkilö. Tämän elokuvan täytyikin olla Reyn, Finnin, Poen ja Kylon tarinoiden seuraava vaihe. Eikä pehmeä reboot nimeltä The Force Awakens, tuttuja asetelmia ja tilanteita nautittavasti kierrättänyt avausosa, ollut pelkkä hahmojen esittelykään. Edellinen episodi asetti uudelle trilogialle tietynlaisen luonteen: George Lucasin Star Warseja modernimman ja vauhdikkaamman. Valittuun tyyliin liittyvät esimerkiksi huumori ja tapahtumien etenemisen nopeus, mukaan lukien siis se, että tämä tapahtuu niin nopeasti The Force Awakensin perään, että siitä hetkestä, jona Poe saa kartan Jakkulla, ei kulu viikkoakaan siihen, kun Millennium Falcon pakenee Craitilta. Jatkaakseen tätä trilogiaa luontevasti Rian Johnson ei olisi voinut kertoa tarinaa aivan toisenlaisella tyylillä. Poe Dameronin pilasoitto Huxille (”Okay, I’ll hold.”) leffan alussa ärsyttää osaa katsojista, mutta kohtaus on täysin linjassa Poen hahmon ja edellisosan tekemisten ja sanomisten (”You talk first? I talk first?”) kanssa.

Tuo kohtaus ei ole siitä paras esimerkki, mutta minusta Rian Johnson on hionut JJ Abramsin kerrontaa suorastaan mestarillisesti eteenpäin. The Last Jedissä on tosiaan vauhtia ja terävää huumoria, mutta se on rytmiltään hyvin toisenlainen elokuva kuin edeltäjänsä. Episodi VIII malttaa pysyä paikallaan niin avaruustaisteluissa kuin keskusteluissakin, näyttäen molempien todella tapahtuvan. Abramsin ja toisen käsikirjoittajan Lawrence Kasdanin jäljiltä hahmokaartin välinen kemia oli jo kunnossa, mutta tässä episodissa tuntuu vielä paremmin, että nämä henkilöt elävät kohtaustensa ulkopuolellakin – sikäli siis jos ehtivät, muistaessamme edelleen tapahtumien vauhdin (Poe esittäytyy vasta tämän lopussa Reylle, mikä tosin on tarpeeton ja jopa kumma kohtaus myös siksi, että aivan samanlainen kohtaaminen hahmojen välillä oli jo The Force Awakensin romanisaation lopussa).

Omat kehunsa ansaitsee, että elokuva pysyy kasassa myös silloin, kun siinä tapahtuu. Esimerkiksi alun pommittajataistelu tai valtaistuinsalin kahakka ovat esimerkillisen ymmärrettävästi koreografioituja, kuvattuja ja leikattuja toimintakohtauksia, joista moni tehosteleffa saisi ottaa oppia, vaikka (vai juuri siksi että?) elokuvan ohjaaja ja kuvaaja työskentelevät isommilla työkaluilla kuin koskaan aiemmin urallaan. Ja mitä sitten tulee juuri tehosteisiin ja visuaalisuuteen, niin The Last Jedi ei kai varsinaisesti keksi missään kohdassa aivan uudenlaista avaruuspyörää eikä muutenkaan enää yllätä ketään näyttävyydellään, mutta leikkauksen rauhallisuus onnistuu myös tällä saralla antamaan kuville ja äänille lisää arvokkuutta.

Sarjan nimestä huolimatta The Last Jedissä on enemmän sotaa avaruudessa kuin kai missään episodeista sitten aivan ensimmäisen. Sekin on tervetullutta.

Teemojen tasolla Johnsonin episodi käsittelee ensinnäkin toivoa, joka onkin hyvin tuttu Star Wars -teema, mutta tällä kertaa vahva viesti on, että toivo ei lepää vain elokuvan sankareiden harteilla. Elokuvan alussa Rey saapuu Luken luo toiveikkaana, Leia toivoo veljensä palaavan, vastarintaa ja/eli kapinallisia verrataan useissa repliikeissä toivoon. Mitä epätoivoisemmaksi vastarinnan pakomatka käy, sitä enemmän toivolla tunnutaan lopulta viittaavan vain voiton etäiseen mahdollisuuteenkin: ei siis siihen, että Leian johtamat selviytyjät voisivat enää kääntää pakonsa voitoksi, vaan siihen, että heidän pakonsa voisi onnistuessaan ainakin antaa toivoa galaksille. Tämä sanoma huipentuu loppukohtauksessa, joka poikkeaa kaikista episodielokuvista näyttämällä meille sankariemme sijaan kaltoin kohdeltuja orpoja kertaamassa juuri näkemäämme lopputaistelua. Vaikka sitä seuraaviin kuviin on vielä hienovaraisesti piilotettu myös konkreettinen vahvistus jedien jatkuvuudesta (sorrettu poikarukka poimii luudan käteensä Voiman avulla), ennen kaikkea lopussa on kyse Luken uhrauksen onnistumisesta. Poika, jota Obi-Wan Kenobi ja tämä elokuvasarja ovat aina kutsuneet uudeksi toivoksi, on viimeistään nyt muuttunut koko galaksille toivon symboliksi.

Loppukuvan lasten viesti, ja elokuvan sanoman pohjimmainen toivo, on se, että meissä kaikissa, siis ”meissä tavallisissakin”, on se tarvittava kipinä vastustaa pahuutta. Elokuva kannustaa valitsemaan puolensa ja hylkäämään välinpitämättömyyden, ja ainakin minuun se viesti kolahtaa. The Last Jedin johdantolauseena voisi hyvin käyttää edellisen episodin Maz Kanatan ”The only fight. Against the dark side.” -puhetta, jossa Maz nimenomaan viittaa vääryyden moniin muotoihin, eikä vain punaisia valosapeleita käyttäviin Voiman pimeän puolen harjoittajiiin. Vaikka näissä elokuvissa ei periaatteessa tehdä päivänpolitiikkaa (ja hah hah, sanovat kaikki, jotka tunnistivat Lucasinkin Star Warseista viittauksia Vietnamin sotaan tai terrorismin vastaiseen taisteluun), tässä on voimakas viesti myös meidän ajallemme, jossa välinpitämättömyys on vaihtoehtoisia totuuksia lausuvien presidenttien paras ystävä ja ilmaston lämpenemisen uhan torjujien pahin vihollinen. Tämä elokuvan läpäisevä teema ei heikkene edes kasino-osan alleviivaavuudesta: myös rikkaiden rikastuminen heikkojen kustannuksella on osa Mazin tarkoittamaa pimeää puolta.

Hän on tietenkin sankari, mutta hän ei olekaan katsojan tapaan kuka tahansa. Vai onko?

Sankareistamme Rey (Daisy Ridley) aloittaa elokuvan uskoen Lukeen ja vihaten Kylo Reniä (Adam Driver), mutta pian hän ymmärtää, että aivan kuin Luke ei täysin vastaa hänen kuvitelmiaan, ei niitä vastaa Kylokaan. Ben Solo on kyllä murhaaja ja omasta mielestäänkin hirviö, mutta The Last Jedi antaa ymmärtää Benin muuttuneen Kyloksi ikään kuin ajautumalla: Snoken houkuttelemana, Luken väärin tulkitun teon eteenpäin sysäämänä, liian monta vähittäistä askelta pimeyteen ottaneena. Rey, joka on itsekin tavallaan ajautunut Luken luo ja joka Kylon tavoin etsii tarkoitustaan, tunnistaa Kylossa tietynlaisen toveruuden. Kyloa päättäväisempänä ihmisenä Rey uskoo, että Ben Solo voisi hirveistä teoistaan huolimatta vielä valita myös toisin – ja tämä usko melkein saa sen muutoksen jopa aikaan. Tulos on joka tapauksessa enemmän kuin ”hyvä yritys”: nähdäkseni elokuva päättyy tilanteessa, jossa pahan ylivoimaista armeijaa komentaa henkilö, joka ei oikeastaan välttämättä olisi halunnut komentaa pahan armeijaa.

Välinpitämättömyyttä ja välittämistä käsitellään itse asiassa melkein kaikkien hahmojen kautta. Finn (John Boyega) valitsee vasta tämän episodin aikana todella puolensa taistelussa, ja hän tekee sen vastoin petollisen koodinpurkajan hänelle tarjoamaa mottoa ”don’t join”. Poe (Oscar Isaac) ymmärtää, että sankaritekojen tavoittelemisen ohessa hyvän johtajan tulee huolehtia, että mahdollisimman moni myös elää näkemään huomisen. Alleviivaavin osa kudosta on uusi hahmo Rose (Kelly Marie Tran), joka muistuttaa meitä tällaisissa elokuvissa usein toisteltavasta rakkauden voimasta: Finnin tavatessaan hän haluaisi tämän olevan valmis vaikka uhraamaan itsensä kuten hänen siskonsa teki, mutta lopussa hän itse estää Finniä tekemästä niin, koska on tykästynyt tähän. Tässä luennassa Snoke muuten saa ansionsa mukaan juuri siksi, että ei oikeasti välitä kummastakaan läheisestä alaisestaan.

Vaikka Finnin ja Rosen sivujuonesta puuttuisi ytyä, ei hahmojen väliltä onneksi puutu kemiaa.

Jälleen joudun palaamaan myös edelliseen episodiin. Rian Johnsonilla oli alusta alkaen epäkiitollinen tehtävä jatkaa siitä, mihin lukuisia kysymyksiä herättänyt The Force Awakens jäi. Johnsonin ratkaisuissa on nähtävissä sekä alistumista että uhmaa edeltäjää kohtaan. On esimerkiksi suurimmaksi osaksi sen kirjoittaneiden Abramsin ja Kasdanin eikä Johnsonin syytä, että tässä episodissa on niin paljon samaa Imperiumin vastaiskun kanssa, vaikka siltä odotettiin edeltäjäänsä suurempaa irtiottoa originaalitrilogiasta. Ei VIII:n kirjoittaja-ohjaaja voinut mitään sille, että VII:n kirjoittajat olivat jättäneet nuoren jedin tapaamaan vanhaa, erakoitunutta mestaria samaan aikaan, kun muut sankarit olivat ahtaalla vihollisen sotilasjoukkojen hyökätessä. Sekin oli jo edellisessä osassa tosiasiana saneltu, että tässäkin trilogiassa pahaa armeijaa johtava, Voimaa käyttävä pahis havittelisi nuorta jediä polvistumaan tai kuolemaan eteensä.

Näistä lähtökohdista Johnson ottaa taitavasti Star Wars -langat haltuunsa, pitäen hyvänä saagan perinteitä rimmaavista juonenkäänteistä, mutta sepittäen runonsa omalla tavallaan. Rey ei haluaisi kuulla sitä tosiasiaa (jota emme tosin vieläkään välttämättä tiedä tosiasiaksi), että hänen vanhempansa eivät olleet mitenkään erityisiä, mutta ei sitä haluaisi kuulla katsojakaan. Me emme oikeastaan haluaisi nähdä pahan Snoken kuolevan, koska se riistää meiltä Snoken arvoitusten ratkaisemisen elokuvissa ja koska olemme odottaneet sankariemme kukistavan hänet vasta trilogian lopussa. Sen sijaan haluaisimme nähdä Luke Skywalkerin palaavan kohtaamaan entisen oppilaansa ja tapaamaan viimeisen kerran valkokankaalla siskonsa, ja vaikka elokuva lopulta – omalla tavallaan – tämän meille antaakin, se myös ei anna sitä. Rey ei onnistu suostuttelemaan Lukea opettajakseen, eikä houkuttelemaan tätä palaamaan. (Meinasin kirjoittaa tähän, että vastoin odotuksiamme kukaan ei myöskään sano ”I have a bad feeling about this” eikä keneltäkään katkaista kättä, mutta BB-8 taitaa sanoa tuon perinnerepliikin aivan elokuvan alussa iloisten piippausten sijaan, ja kädetkin kyllä katkeavat Snokelta muun muassa…)

Aivan erityisen vaikea meidän on kuulla, että sankarimme Luke Skywalker, joka uskoi sysimustassa Darth Vaderissakin voivan piillä hyvää vain siksi että sai kuulla tämän olevan isänsä, olisi saattanut edes ajatella nuoren siskonpoikansa Benin tappamista tämän nukkuessa. Ymmärrän hyvin, että tämä nimenomainen juonenkäänne ei kaikille sula ehkä koskaan. Behind the scenes -mielessä sekin on kuitenkin ongelma, joka putosi Rian Johnsonin käsiin Abramsilta ja Kasdanilta, jotka olivat jo kirjoittaneet sankarimme Luke Skywalkerin kääntäneeksi selkänsä ystäviltään ja galaksin hädältä. Tarinan sisällä ohikiitävä murhanhimoisuus potentiaalisen uuden Vaderin edessä on inhimillinen tunne, ja se on häpeän ja epäonnistumisen seurauksineen uskottava selitys Luken halulle panna pillit ja valomiekat pussiin. Elokuvien sisäistä aikaa katsoen me katsojat emme ole nähneet Luke Skywalkeria 30 vuoteen, ja aivan kuin Reyn, meidän kuvitelmamme ja toiveemme hänestä vanhentuneena ja absoluuttisen viisaana mestarina eivät vain vastaa todellisuutta. En muuten ihmettelisi, vaikka tämä vuorostaan olisi voimauttava viesti vaikkapa ikäkriisin oireet itsessään tunnistavalle fanille.

Jos emme usko Luke Skywalkerin voineen vanhentua tällaiseksi, meidän pitäisi kysyä itseltämme: pysyvätkö tuntemamme ihmiset samanlaisina, jos emme näe heitä 25-30 vuoteen?

Nämä ovat kaikki sellaisia käänteitä, joihin Johnson olisi valinnut helpomminkin sulavan ratkaisun. Voi myös tulkita Johnsonin liki julkeasti ikään kuin heittävän pois ne osat The Force Awakensista, joista ei löytänyt kipinää. Reyn alkuperän arvoitus? Vastaus on, että arvoitusta ei ole. Kuka on Snoke? En tiedä, mutta koska uusinnettu paha keisari oli tylsä pääpahis, niin eipä ole enää kukaan. Niin, ja vai on Phasma fanisuosikki? Olkoon, mutta nyt räjähtää. Yhtä kaikki nämä ovat kaikki rohkeita valintoja, ja näin Johnson vähintään pyyhkii pöydän sellaiseksi, että episodi IX ei tästä kovin helposti enää Jedin paluun versioinniksi käänny. (Johnsonin oman SW-trilogian, joka aloittaa täysin puhtaalta pöydältä, osalta The Last Jedin kunnianhimoisuuden pitäisi luvata suuria, vaikkei katsoja tästä episodista pitäisikään.)

Minulle The Last Jedi on antanut enemmän ajateltavaa kuin osasin ehkä toivoakaan, ja minusta se on siis vikoineenkin erinomainen Star Wars -episodi. Koska se yllättää olemalla toisenlainen kuin odotimme, se haastaa katsojaa hyväksymään erilaisuutensa. Kannattaa muistaa, että Imperiumin vastaiskua ei siivittänyt kaikkien aikojen jatko-osan asemaansa synkkyys tai yllätyskäänne, vaan se, että se oli aivan toisenlainen elokuva kuin menestynyt edeltäjänsä. En mitenkään väitä, että The Last Jedin asema voisi edes ajan saatossa kohota sentään Imperiumin vastaiskun tasolle, mutta netissä onkin jo ehditty muistuttaa, että osa katsojista ja kriitikoista haukkui myös Imperiumin vastaiskua 37 vuotta sitten.

Vielä kerran toistan ymmärtäväni hyvin, että kaikki katsojat eivät varmasti pidä yllätysten luonteesta tai Johnsonin valinnoista. Ei tarvitsekaan – prequel-aikoja muistaen minulle sopii aivan hyvin, että tämä sarja jakaa mielipiteitä, jos kyse nimenomaan on mielipiteistä, eikä siitä, että elokuva olisi elokuvana huono.

Rivit suoraksi, kamera tulee!

Tätä kirjoittaessani tajusin, että elokuva sisältää oivan vertauksen itsestään. Viittaan alkupuolen jo lähtökohtaisesti metatasoja sisältävään kohtaukseen, jossa Rose kohtaa ensimmäisen kerran Finnin ja katsoo tätä silmät tuikkien kuin ihailija kohdettaan. Kohtaaminenhan tapahtuu pakokapselin edustalla. Tarkemmin katsoen fani siis kohtaa siinä fanituksensa kohteen karkaamassa omille teilleen.

Pitääkö silloin laukaista tainnutusase? Vai sittenkin kysyä lisää kysymyksiä?