Kirjoitin tähän blogiin jo pari kirjoitusta saatteiksi sille, että The Last Jedin kotijulkaisu bluraylla, dvd:llä ja digitaalisissa myymälöissä toi ja tuo elokuvalle todennäköisesti tässä kuussa monta uutta katselukertaa. Star Wars -historian fanimielipiteitä jyrkimmin jakanut episodi The Last Jedi on ehdottomasti elokuva, joka niitä ansaitsee.

Kenenkään ei ole toki pakko muuttaa Episodi VIII:sta mieltään useampienkaan katsomiskertojen myötä, mutta se on niin täynnä merkityksiä, viittauksia ja filosofisiakin tasoja, että ainakin on selvää, että parilla katsomiskerralla se ei vielä tyhjene. (Viimeksi tänä aamuna törmäsin Twitterissä pohdintaan, jota antoi itselleni uusia ajatuksia.)

Tämän sanottuanikin tekee mieleni tiivistää The Last Jedi -bluray-julkaisun arvioni lauseeseen: ”Tämä ei rakenna palaneita siltoja uudelleen.” Toisin kuin esimerkiksi The Force Awakensin kaksi bluray-julkaisuversiota, jotka ennen kaikkea tarjosivat elokuvan ja sen ohessa pieniä featurette-tyyppisiä katsauksia sinne tänne sen tuotantoon, The Last Jedin kotipaketti on näkökulmattu kokonaisuus – ja se näkökulma taitaa olla juuri se, joka osaa katsojista hiersi. Youtube ehdottelee juuri nyt minullekin useita videoita, joiden otsikko on tyyliin ”TLJ:n bluray todistaa että Star Wars on kuollut”. En viitsi katsoa niitä, mutta päättelen päätelmäni oikeaksi.

The Last Jedin blurayn ekstrojen pääosassa on 1,5-tuntinen dokumentti The Director and the Jedi, joka tuntuu tavanomaisen making of -hehkutuksen sijaan hämmästyttävänkin paljon ”oikealta dokumenttielokuvalta”, esimerkiksi äänisuunnittelua ja rytmiä myöten.

En tarkoita, etteikö se näyttäisi paljon elokuvan tekemisestä ja etteikö se olisi hengeltään hehkuttava, sillä näyttää ja on. Mutta ennen kaikkea se on dokumentti siitä, kuinka juuri verrattain pienten elokuvien parista poimittu Rian Johnson kirjoitti ja ohjasi suuren Star Wars -sarjan kahdeksannen episodin. Aikaisemmista SW-leffojen making of -dokkareista yhtä vahvasti yhdestä näkökulmasta oli rakennettu vain Revenge of the Sithin dokkari Within A Minute, joka pyrki kuvaamaan koko tuotantoa katsoen vain yhden elokuvan valmiin minuutin eteen tehtyä työtä. The Director and the Jedi katsoo koko elokuvan mittaa, mutta päähenkilöönsä rajattuna, ja se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka vähän siinä näyttäytyvät monet elokuvan päänäyttelijöistäkin.

The Director and the Jedi nostaa siis nimensä mukaisesti pääosaan kirjoittaja-ohjaaja Johnsonin ja tärkeimpään sivuosaan Mark Hamillin, joka joutuu kohtaamaan Luke Skywalkerille toisenlaisen tulevaisuuden kuin toivoi. Näin dokumentti tulee tavallaan vahingossa käsitelleeksi myös elokuvan ensi-illan jälkeen käytyä keskustelua. (Sanon ’vahingossa’, koska dokumentti keskittyy elokuvan käsikirjoitus- ja kuvausvaiheisiin eikä juuri koske jälkituotantoonkaan saati siis elokuvan jälkeen käytyyn keskusteluun – ja Johnson mainitsee leffan kommenttiraidalla äänittävänsä nekin mietteet ennen ensi-iltaa.)

Vaikka Rian Johnson oli tunnustettu ammattilainen, jonka harteille annettiin valtava vastuu, dokumentissa kirjoittaja-ohjaaja näyttäytyy oikeastaan kuin taviksena. Hän on kuin kuka tahansa meistä, suurisydäminen fani, massiivisten tuotantokoneistojen ulkopuolinen; mutta se, joka tässä tuotannossa tekee päätökset esimerkiksi siitä, mitkä otot toteutetaan studiossa ja mitkä oikeilla kuvauspaikoilla, mitkä efektit tietokoneella ja mitkä käsityönä. Voin vain ihmetellä ja ihailla kikattelevan Johnsonin tyyneyttä etenkin loppumattoman pitkän kuvausvaiheen aikana. Vaikka The Force Awakensin jälkeen olikin selvää, että elokuva tulee tekemään rahaa enemmän kuin sen tekeminen maksaa, Johnson oli kuitenkin isossa vastuussa siitä, kuinka miljoonat tuotannossa palavat.

Todennäköisesti The Last Jediä väkevästi inhonnut katsoja pyöritteleekin päätään pitkin dokumenttia. Johnson ei esimerkiksi tunnu käsittävän, miksi Hamill pohjimmiltaan ei pitänyt Luke Skywalkerin motivaatioista eristäytyä saarelleen. Ujosta ja nörttimäisestä Rose Ticosta ohjaaja kertoo kirjoittaneensa tarkoituksella ”hahmon, joka ei kuulu Star Wars -elokuvaan” – syytös, jonka TLJ-vihaajat Rosesta elokuvan jälkeen esittivätkin. Canto Bightin kasino, jota moni piti elokuvan tarpeettomimpana osana, saa dokkarissa paljon huomiota ”Star Wars -historian monimutkaisimpana kohtauksena” – luonnehdinta, jota on paha kiistää esimerkiksi lavastajien ja puvustajien näkökulmasta, mutta joka tuntuu kohtauksen varsinaista sisältöä ajatellen rienaukselta minustakin.

Mutta nuo ovat tietysti myös esimerkkejä, joihin tartun poimiakseni erikseen esiin noita elokuvan kiistellyimpiä aspekteja. Yhtä totuudenmukaisesti voisin sanoa, että dokkari tarjoaa paikoin jopa intiimin näkökulman The Last Jedin tekemiseen. Voin esimerkiksi tunnustaa pyyhkineeni kyyneliä kohdassa, jossa dokkari näyttää vaihtoehtoisen oton Hamillin ja Carrie Fisherin välisestä kohtauksesta, ja edesmennyt Carrie lausuu ”This is the end, isn’t it?”. Blurayn kommenttiraidalla, jonka kuuntelin vasta dokumentin jälkeen, Johnson kuvaileekin kohtauksen kuvaamisen tuntuneen kirkossa olemiselta.

Tai, jos haluatte konkreettisempaa: tottakai tämäkin making of -dokkari, ja laajemmin koko bluray, näyttää sananmukaisesti paljon siitä, kuinka kaikki tehtiin. Daisy Ridley ja Adam Driver todella olivat aina oikeasti paikalla näyttelemässä kaikki Voiman välityksellä käytävät keskustelunsa, vaikka elokuvassa Rey ja Kylo näkyvät aina omissa lavasteissaan. Lucasfilmin toimitusjohtaja Kathleen Kennedy on yhä sen verran myös alkuperäisellä urallaan elokuvatuottajana, että oli paikalla esimerkiksi Ridleyn ja Hamillin välisissä varhaisissa käsislukutilaisuuksissa ilmeisesti Hamillin tai Johnsonin kotona.

Puhumattakaan sitten siitä, miltä näytti, kun Luken lypsämä merilehmä kuljetettiin helikopterilla kalliolleen Irlannin rannikolla.

Dokkarin rajauksen vuoksi paljon jää käsittelemättäkin, ja siitä paljosta osa on onneksi huomioitu levyllä toisaalla. Esimerkiksi efektipainotteisia taistelukohtauksia käsitellään dokkarin rajauksen vuoksi lähinnä erillisessä pikkudokkarissa, joka olisi voinut olla vaikka pitempikin. Erityisen kiitoksen ansaitsevat Andy Serkisin voimakkaat Snoke-alkuperäisotot – siis raa’an näyttelijäsuorituksen näyttäminen motion capture -hahmon alta.

Kommenttiraidalla puhuu Johnson yksin, joten sekin vain jatkaa dokumentin fokusta. Oikein viihdyttävä sekin on, vaikkei ehkä aivan JJ Abramsin The Force Awakens –kommenttien tasoinen. Ohjaajien kommenttiraidat tapaavat yleensä tarjota tekijän kehumassa kaikkia alaisiaan ja osoittelemassa pieniä yksityiskohtia, kuten sattumuksia kuvauksista (Huxin stuntti särki nenänsä, kun Snoke löi hänet maahan) tai kohtia, jotka kuvattiin lisäottoina kun niitä huomattiin tarvittavan (Laura Dernin näyttelemä Amilyn Holdo oli ensin kuvatuissa versioissa ”liian hippy-dippy” – ilmeisesti siis lähempänä hahmoa Claudia Grayn Leia-romaanissa). Näin Johnsonkin 2,5 tuntiaan pääasiassa käyttää – ja kyllä, täältä löytyvät myös ansaitut kehut Joonas Suotamolle.

Mitä sitten tulee poistettuihin kohtauksiin, joita itsekin aina innolla odotan: niitä on peräti 23 minuuttia, ja ne ovat todella kiinnostavaa katsottavaa. Mutta mitään sellaista niissä ei ole, minkä puuttumista elokuvasta jäisi harmittelemaan. Kaikki pätkät on poistettu syystä, ja muutamien kuvaamistakin sopii ihmetellä. Erityisesti en voi käsittää, miten pyllyläpsäytykseen päättyvä pitkä Finnin, Rosen ja DJ:n hissikohtaus pääsi kuvauksiin asti (eikä bluray paljasta, oliko stormtrooperien haarniskoissa kyseisessä kohtauksessa lopulta brittiprinssejä vai ei!).

Mukana on tietenkin myös pitkä Ahch-Ton saaren huolintahenkilökunnan juhliin liittyvä kohtaus, jonka poistamisesta ovat puhuneet näyttelijät ensi-illasta lähtien. Aiemmin kerrotun perusteella olen ihmetellyt tämänkin kohtauksen olemassaoloa: siitähän kerrottiin, että Luke huijaa Reyn uskomaan, että talonnaisten kylään hyökätään, ja naureskelee, kun tämä säntää auttamaan, ja näin kuvattuna Luke tuntui vaikuttavan kohtauksessa silkalta mulkerolta. Kokonaisena katsottuna ymmärrän kuitenkin, mistä siinä oli kysymys: Luken opetus liittyy jälleen hänen ajatukseensa jedien ansaitsemisesta loppua, sillä Luke tarkoittaa sanoa, että galaksin tasapainoa säilyttävät jedit eivät välttämättä tällaisessa tailanteessa puuttuisi tilanteeseen millään tavalla, mutta että Rey on nimenomaan oikeassa halutessaan auttaa. Hyvä silti, että kohtaus poistettiin – se on hieman kömpelö, aika pitkä ja ajatuksissaan vähintään epäselvä ellei epäonnistunut – eikä siis olisi ainakaan auttanut The Last Jedin jälkeisessä polemiikissa.

Poistetut kohtaukset ja koko bluray muutenkin vain vahvistavat tosiasiaksi sitä kuvaa, joka The Last Jedistä on koko ajan annettu: että toisin kuin The Force Awakens, Rogue One ja Solo, tämä tuotanto oli suuruudestaan huolimatta hämmästyttävän ongelmaton. Johnsonin käsis on syntynyt luontevasti ja kääntynyt elokuvaksi sujuvasti. Lienee siis tämän meidän universumimme ironiaa, että siten syntynyt elokuva onkin otettu vastaan ristiriitaisemmin kuin ongelmallisesti synnytetyt edeltäjänsä…

Lopuksi pari sanaa bluraysta julkaisuna (pätkiä voi näistä sisällöistä voi muuten vilkuilla virallisella sivulla). Ellei se jo selväksi tullut, olen tähän hyvin paljon tyytyväisempi kuin The Force Awakensin tai Rogue Onen kotijulkaisuihin.

Selvä voitto tulee jo pelkissä minuuteissa mitattuna: The Last Jedin ekstroja on yli kolme tuntia ja niiden päälle kommenttiraita, kun TFA:n ekstrat kellottuivat alle kahteen tuntiin ja Roguen vain vähän yli tuntiin, eikä kummankaan ensimmäinen julkaisu sisältänyt kommenttiraitaa. Kummankaan noista elokuvista ekstroissa ei myöskään päästy kovin paljon pressikierroksella sanottua pitemmälle, kun taas TLJ:n paketti onnistuu aidosti syventämään itse elokuvaa, kuten kai olisi tarkoitus.

Valitettavasti kaikki merkit viittaavat siihen, että kotijulkaisut ovat nykyään niin huonoa bisnestä, että dvd:n kultavuosien tasoisia ekstralevyjä voi olla turha jatkossakaan odotella. The Last Jedin ekstralevy ei esimerkiksi sisällä enää suomenkielisiä tekstejä – ilmeisesti näin pienen kielialueen myynti on nykyään näinkin ison elokuvan kohdalla niin vaatimatonta, ettei käännökseen vaivauduta. (Englanninkieliset tekstit löytyvät toki.)

Itse elokuva on suomennettu minusta levyllä paremmin kuin elokuvateatterissa. Käännöksessä on nyt oivaltavuutta, jota pikaoloissa tehdyssä teatteriversiossa ei ehkä ymmärrettävästikään ollut. Myös Yodan keskeinen ”we are what they grow beyond” -opetus mestarien taakasta, joka teatterissa oli sotkettu käsittämättömästi väitteeksi ”me olemme sen yläpuolella”, aukenee nyt paljon paremmin. Tosin itse olisin vieläkin muotoillut hieman toisin: ei ”He meidän ohitsemme kasvaneet ovat”, koska Rey on vielä kaukana valmiista valmis, vaan ”He meidän ohitsemme kasvavat”.

Huvittavin käännösvirhe on kuitenkin tämä, jossa Jedi Orderia alkukielellä kaipaava Rey vaikuttaa vaihtaneen puolta: