Tässä vaiheessa tapoihin kuuluisi kirjoittaa niin sanottu spoilaamaton arvio. En vain ole tämän sarjan – ja aivan erityisesti juuri tämän elokuvan kohdalla – ollenkaan varma, onko sellaista mahdollista kirjoittaa. The Last Jedi nimittäin ehdottomasti on elokuva, jossa tapahtuu Hyvin Perustavia Asioita, joita ei kannata tietää, ellei halua tietää ennen elokuvaa siitä Hyvin Perustavia Asioita. Sellaisia asioita, jotka määrittävät elokuvan koko luonnetta syvemmin kuin esimerkiksi spoileri siitä, kuka vaikkapa kenenkin isä on.

Tämä on siis kirjoitus, jossa en spoilaa eksplisiittisesti The Last Jedin juonenkäänteitä. Mutta jos et ole elokuvaa vielä katsonut, ja haluat todella nauttia kaikki yllätykset yllätyksinä, ei välttämättä kannata lukea tätäkään. Eikä kenenkään muunkaan niin sanottuja spoilaamattomia arvioita.

The Last Jedi on elokuva, joka jättää helposti ensimmäisen katsomiskerran jälkeen tietynlaisen hämmentyneisyyden tilaan. Näin uskallan sanoa, koska näin sanoi minun lisäkseni aika moni muukin tänään avoimessa keskusteluhuoneessa, jossa olemme purkaneet fiiliksiä spoilerit viuhuen.

Hämmentyneisyys ei ole välttämättä haukku. Se nimittäin kertoo siitä, että tässä episodissa on todella otettu riskejä, kuten vaikkapa moni näyttelijöistä oli etukäteen kehunutkin. The Last Jedista nähdään, ja siis jo tänäänkin, väistämättä monia vertailuja originaalitrilogian keskimmäiseen osaan, kaikkien sielujen silmissä vertailukelvottoman jumalaiseen Imperiumin vastaiskuun, ja niistä osassa tullaan väittämään, että The Last Jedi toistaa kuitenkin aika monessa asiassa sitä. No, toistaahan se niissä asioissa, jotka eivät enää ole spoilereita olleetkaan, ja jotka periytyvät suoraan edellisen episodin lopputilanteesta: että tässäkin keskimmäisessä osassa päähenkilö hakee oppia vanhalta, eristäytyneeltä jedimestarilta ja samaan aikaan muut päähenkilöt ovat ahtaalla pahisten voimien edessä. Uutuuselokuva on liian lähellä, että kehtaisin sanoa varmuudella, että nämä asiat olisivat vain pintaa, mutta sen sanon ainakin, että elokuvassa tapahtuu ja ennen kaikkea siinä käsitellään aika paljon asioita, jotka eivät ole toisintoa.

Mitä siis tulee elokuvaan, jossa oli paljon toisintoa… The Force Awakensin jälkeen minun oli todella helppo sanoa mielipiteeni, eikä se mielipide itse asiassa ole kahdessa vuodessa hirveästi edes muuttunut (katsoin elokuvan viimeksi eilen). Rakastin ja rakastan TFA:ssa hahmoja, dialogia, toimintakohtausten kekseliäisyyttä, lämmintä Star Wars -fiilistä ja vauhdikkuutta. En pitänyt enkä pidä originaalielokuvan tarinan niin uskollisesta lainaamisesta, etenkään Kuolemantähti-kuvion toistosta, vauhdin ylläpitämisen vuoksi täyttämättä jätetyistä juoniaukoista ja tapahtumapaikkojen mielikuvituksettomuudesta.

The Last Jedissä on hirveästi asioita joista pidän paljon, ja joitakin asioita, joista en pidä lainkaan. Se on selvää nyt, kahden katsomiskerran jälkeen.

Toisaalta näin on liki jokaisessa hyvässä elokuvassa, ja ehdottomasti jokaisessa Star Warsissa. Toisissa enemmän toista, toisissa toista (suosikkiajatuksiin kuuluu, että originaalitrilogiassa on enemmän typeryyksiä kuin moni keskivertokatsoja muistaa, ja prequeleissa vastaavasti enemmän hyvää kuin niitä inhoavat haluavat huomata). Minusta on hienoa, että tämä on itse asiassa – tämän nyt uskallan sanoa niin sanotussa spoilerivapaassa arviossakin, koska varoitin – yksi The Last Jedin teemoistakin: käyttääkseni spoilaamatta trailereissakin käytettyä repliikkiä: Darkness rises…and Light to meet it.

Yleisesti ottaen on kuitenkin niin, että hyvissä elokuvissa niiden hyvät puolet jättävät huonot varjoonsa erityisesti toisilla katsomiskerroilla tai vaikkapa elokuvan taustoihin tutustuessa. Huonoissa elokuvissa taas niiden huonot puolet ärsyttävät toisilla kerroilla kahta kauheammin. Kahden katsomiskerran jälkeen totean, että The Last Jedi on tällä kriteerillä ”hyvä elokuva”. Ja enemmänkin, siis. Seuraa uutistiedote: yksikään uusi Star Wars -elokuva ei tule olemaan kenenkään vanhan fanin silmissä Imperiumin vastaiskun veroinen.

Palaan vielä The Force Awakensiin, vaikka tarkoitus oli puhua The Last Jedistä, ja vaikka tarkoitus nimenomaan ei ollut ylläpitää turhaa vertailua edelliseen elokuvaan (joka siis sekin on minusta ”hyvä elokuva”!).

Mutta.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten, TFA:n ensi-iltaa seuranneena päivänä, että en yllättyisi, vaikka se osoittautuisi sarjan ensimmäiseksi elokuvaksi, josta ei-fanit pitävät faneja enemmän. Ihan niin ei ehkä ole tapahtunut, mutta tietty TFA-kriittisyys on kyllä nimenomaan fanien parissa lisääntynyt. Nyt haluan muotoilla tämän uudelleen.

The Force Awakens oli elokuva suurelle yleisölle. Sille yleisölle, joka ei ollut pitänyt prequeleista, ja sille fanikunnalle, joka oli kyllä katsonut ne moneen kertaan, mutta ei muistellut niitä hyvällä. Sillä oli siksi poikkeuksellinen taakkansa. Sen piti paitsi käynnistää arvokas franchise uudelleen, myös valaa usko takaisin niihin, jotka olivat sen menettäneet. Elokuvana se ei antanut minkään pysäyttää itseään tällä tiellään, ja pohjimmiltaan hyvä niin, sillä sen se myös teki, minkä lupasi.

The Last Jedi on elokuva faneille. Meille, jotka uskomme; meille, jotka tätä odotimme. Ei missään nimessä mitenkään välttämättä vain heille, jotka ovat välittäneet kymmenien vuosien ajan, mutta ilman muuta heille, jotka ovat jo käännytetyt. (The Last Jedi ei taida vaatia toimiakseen edes originaalien saati prequelien näkemistä, mutta edellisen osan kyllä ehdottomasti.)

Kääntäen tämä tarkoittaa, että tällä kertaa en ihmettelisi, jos The Last Jedi jättäisi niin sanotun suuren yleisön kylmemmäksi kuin fanit. Se saattaisi jopa olla suoraa seurausta siitä riskien otosta käsikirjoituksessa verrattuna The Force Awakensin pakkomielteiseen miellyttämisenhaluun. Me fanit, Star Wars -faneja kun olemme, piikittelemme tietysti elokuvan pieniäkin typeryyksiä jo ensimmäisestä näytöksestämme tullessa, mutta se on sellaista rakkaudesta se hevonenkin potkii -puhetta vain, tiedättehän. Ja kyllähän te tiedätte.

Spoilaamattomana perusteluna: The Last Jedi on rytmiltään huikeasti erilainen elokuva kuin The Force Awakens, kuten viimeisessä elokuvaa edeltäneistä kirjoituksistani ounastelinkin. Se kestää kaksi ja puoli tuntia, koska se ei leikkaa muutaman repliikin välein paikasta toiseen ja koska se – huh huh – jopa esittää avaruussodankäyntiä oikeisiin sotaelokuviin vertautuen. Ja mitä tulee siihen eristäytyneeltä jedimestarilta oppia hakevaan päähenkilöön: siinä kohtaamisessa molemmat osapuolet todella ehtivät oppia jotain. Ymmärrän nyt, miksi Rian Johnson puhui elokuvansa tietynlaisesta pienimuotoisuudesta: vaikka The Last Jedissä toki on myös isoja toimintakohtauksia, niitäkin on siinä yllättävän vähän. Eikä tämäkään ole välttämättä haukku!

Nyt alan epäillä, etten voi sanoa enää yhtään enempää pysyäkseni tämän niin sanotun spoilerivapauden piirissä. Keskustelu tlk.ion keskusteluhuoneessa jatkunee huomennakin. Avoimeen someen se ei missään nimessä vielä kuulu. Ja viikonlopulle on ostettava seuraava lippu.