Tapasin Tampereen Comic Conissa kaksi Star Wars -sarjakuvataiteilijaa, joista ainakaan toinen ei olisi halunnut Star Wars -sarjakuvataiteilija ollakaan

Posted on 11/05/2024 by Aki Jörgensen

Koska nörttitapahtumien jättibrändi Comic Con järjestetään tänä viikonloppuna ensimmäistä kertaa Suomessa, kävin minäkin toki Comic Conissa.

Kohde oli siis Tampereen messukeskus ja matkani perjantain päiväreissu. Kiinnostukseni liittyi nimenomaan tapahtuman nimen ytimeen eli sarjakuvataiteeseen: nimekkäimmät näyttelijätähdet olivat ylipäätään paikalla vasta lauantaina. Aivan ensisijaisin kohteeni oli tavata ankkataiteilija Don Rosa ja saada häneltä nimikirjoitus järkälemäiseen Roope Ankan elämä ja teot -kirjan deluxe-painokseen (paino 5,5 kiloa), mutta muutakin näin ja muitakin signeerauksia sarjakuviin sain, sillä olihan paikalla myös muutama kaukaisen galaksin kävijä. Tämän hiljaiseloa viettäneen blogin aiheen muistaen kirjoitan siis nyt heistä.

Tampereen Comic Conin sarjakuvavieraat paneelissa: Stephanie Hans, Phil Noto, Howard Chaykin, Andrea Shea, juontaja, Zoe Thorogood ja Lee Bermejo. (Don Rosa ei osallistu tällaisiin, hän keskittyy tapaamaan fanejaan.)

Howard Chaykin (s. 1950) on amerikkalaisen sarjakuvan oman tiensä kulkijoita. Toki hänkin on urallaan kuvittanut osansa DC:n ja Marvelin väkivahvojen viittasankareiden seikkailuista, mutta varsinaisen sydänverensä hän on vuodattanut omiin, usein poliittisiin ja kantaaottaviin sarjakuviinsa (mm. American Flagg ja Time²), jotka hän on myös kirjoittanut itse. Chaykinin tyyli on sellaista ns. taiteellisempaa lajia, jossa hahmotteluvaiheen viivat usein näkyvät vielä lopputuloksessakin. Vielä 1980-luvulla hänen jälkensä ei ollut poikkeuksellista amerikkalaisessa sarjakuvalehdistössä, mutta tämän päivän silmiin hänen tyylinsä voi näyttää vaikeasti lähestyttävältä – ainakin verrattuna valtavirtasarjakuvassa sen nykyisin liki täysin syrjäyttäneeseen kiillotetumpaan kuvitustapaan. Chaykinin otteet voivat helposti tuoda mieleen vaikkapa Frank Millerin 1980-luvun tuotannon.

Mutta halusi Chaykin sitä tai ei – ja ei, hän ei tosiaankaan haluaisi – minä ja monet muut yhdistämme hänen nimensä ensimmäisenä erääseen työhön, jonka hän teki pelkkänä palkkatyöläisenä 1970-luvulla: siihen, että hän kuvitti Roy Thomasin kirjoittamat kymmenen aivan ensimmäistä numeroa Marvelin Star Wars -lehteä, jotka julkaistiin 1977-78. Noista kymmenestä numerosta kuusi ensimmäistä muodostavat alkuperäisen leffan ensimmäisen sarjisadaptaation, ja täten ne on julkaistu Suomessakin jopa kahteen kertaan (1978 ja 1996). Neljässä jälkimmäisessä puolestaan esiintyy muun muassa fandomin ironisesti rakastama Jaxxon-avaruusjänis. Aikanaan noilla sarjakuvilla oli merkittävä rooli Star Warsin ilosanoman levittämisessä ja etenkin sen kotikertaamisessa: sarjakuvat saattoi toki lukea monta kertaa useammin kuin käydä elokuvissa, ja sekä 1970-luvun Amerikassa että 1990-luvun Suomessa Star Wars -sarjakuvalehtiäkin oli olemassa vasta alkuraapaisu verrattuna siihen, millainen niiden tarjonta on tänään.

Yksi ensimmäisistä Howard Chaykinin piirtämistä Star Wars-ruuduista niissä väreissä joissa se Suomessa vuonna 1978 julkaistiin.

”Olen tunnetuin työstä jonka tein parikymppisenä, ja se työ on minulle nolo ja häpeällinen”, Chaykin sanoi Tampereella sarjakuvantekijöiden paneelissa, uskoakseni tässäkin viitaten juuri Star Warsiin. Hän kertoi paneelissa olevansa sen sijaan eniten ylpeä omilla ehdoillaan tekemistään omista teoksistaan, ja vastasi yleisökysymykseen parhaasta kirjoittaja-yhteistyökumppanistaan mikrofoninpudotus-henkisellä tokaisulla ”I am my favourite writer”.

Chaykin on ylipäätään kulmikas ja jopa kärttyisä keskustelija (”We’re all fucked, and not in a good way”, hän julisti Tampereella livepiirroslavalla viitaten tekoälyyn – useaan kertaan lausetta mikrofoniin toistaen). Vaikka kummassakaan julkisessa esiintymisessään Chaykin ei perjantaina maininnut sanoja ”Star Wars”, kävi siis hyvin selväksi, että nuo hänen kymmenen 1970-luvulla piirtämäänsä numeroa ovat hänelle henkilökohtaisesti merkityksettömiä sekä taiteellisena saavutuksena että kulttuurisena ilmiönä.

Sarjakuvataiteilijat Howard Chaykin (oikealla) ja Lee Bermejo Tampereella. (Bermejo tunnetaan tummasävyisestä, usein väkivaltaisesta taiteesta, eikä hän ole kuvittanut Star Warsia paria kantta enempää.)

Minä olin jotenkuten etukäteenkin kärryillä siitä, että Star Wars oli Chaykinille ”pelkkä duuni”, mutta halusin silti kysyä häneltä, löysikö hän piirtäjänä kaukaisen galaksin tarinoiden kuvastosta – siis muun muassa minun rakastamistani avaruusaluksista, planeetoista ja otuksista – mitään itseään kuvittajana kiinnostavaa.

Tähän keskusteluun Chaykin ei kuitenkaan lähtenyt lainkaan. ”Jos olisin tiennyt, kuinka suuri tästä tulisi, voisi kuvitella, että olisin tehnyt parempaa jälkeä sen kanssa”, hän sanoi minulle hakiessani häneltä signeerausta – tietenkin juuri Marvelin varhaisten Star Wars -sarjakuvien kokoelmaan. ”Odotin 1900-luvun jälkipuoliskolla nousevan suuren sekulaarisen uskonnon, mutta odotin sen nousevan Elvis Presleyn ympärille”, hän julisti (epäilemättä vakiovastaus, jonka hän lienee kehittänyt jo vuosia sitten).

Kuvaavaa on sekin, että Chaykin (ainoana Tampereella paikalla olleista sarjakuvantekijöistä) pyysi nimmaristaan rahaa, hinnoittelunaan 10 dollaria muihin ja 15 Star Warsiin, ”because I hate it so much”. Vastasin toki hänelle ystävällisesti hänen olevan täysin oikeutettu mielipiteeseensä.

Chaykinin lisäksi Tampereella oli paikalla Star Wars -kuvittaja franchisen elinkaaren toisesta päästä. Phil Noto lienee parikymmentä vuotta Chaykinia nuorempi, ja hänet tunnetaan Star Wars -tarinoiden lisäksi muun muassa Black Widown ja useampien X-Men-nimikkeiden piirtäjänä. Noto on piirtänyt myös paljon ”uuden ajan” Star Warsia: Chewbacca-minisarja (2015), Poe Dameron -lehti (2016-18) ja niin edelleen.

Notolla on tunnistettava oma tyyli, joka ei kuulu omiin suurimpiin suosikkeihini, mutta jota arvostan mielelläni, vaikkapa jo vain siksi että niin monet muut näiden tarinoiden nykykuvittajat eivät helposti jää mieleen.

Phil Noton taidetta Poe Dameron -sarjakuvasta jatko-osatrilogian vuosilta.

Esitin Notolle samankaltaisen kysymyksen kuin Chaykinillekin. Koska minun Star Wars -faniudessani on niin paljon kyse tarinoiden taustalla olevasta maailmasta (jopa enemmän kuin niistä varsinaisista tarinoista), halusin tietää, oliko Star Wars -tarinoissa jotain sellaista, jota Noto erityisen mielellään kuvittaa.

Vastaus ei ollut ehkä ilmeisin, mutta kiinnostava toki – tosin saattaa olla, että Noto ajatteli vastatessaan minun tarkoittaneen erityisesti sitä, mikä oli mieluista hänen kuvittaessaan juuri kädessäni ollutta nimmaroitavaa kirjaa, joka oli Greg Pakin kauden viimeiset Star Wars -lehdet kokoava albumi nimeltä Rogues and Rebels (2019), ja joka sijoittuu aikaan juuri ennen Imperiumin vastaiskua.

Noto kertoi nimittäin pitäneensä erityisesti Leian ja Hanin vaatteiden kuvittamisesta ja kuvittelemisesta, eli siitä, kuinka hän sai luoda uusia asukokonaisuuksia näille tunnetuille hahmoille. ”Välillä näiden kanssa ei ole tarpeeksi aikaa, joka näkyy esimerkiksi sisäkohtauksien taustoissa, mutta tämän kanssa sitä oli vähän enemmän”, Noto sanoi ilmiselvästi juuri tähän albumiin viitaten. Hän sanoi myös pitävänsä tästä Star Warsin aikakaudesta, Imperiumia edeltävästä ajasta siis.

Noto kertoi vielä nähneensä ensimmäisen Star Warsinsa kuusivuotiaana ja sanoi siksikin piirtävänsä edelleen mielellään noita tarinoita. Mutta vaikka hän käytti amerikkalaisittain sanaa ”love”, saattaa olla, että sanat voi nähdä pikemminkin työstä tykkäämisen kuin intohimontäyteisenä rakkauden merkityksissä. Noto ei kirjoita tarinoitaan itse, enkä ihmettelisi, jos vaikkapa Natasha Romanoffin akrobaattiset toimintakohtaukset olisivatkin hänelle avaruusaluksia mieluisampaa kuvitettavaa.

Kukaties Tampereen taiteilijoiden paneelikeskustelu jopa pieneltä osaltaan sysäsi Notoa johonkin suuntaan, sillä kun paneelissa oli ensin pitkään puhuttu kirjoittajien ja kuvittajien välisen yhteistyön vaikeuksista ja hienouksista ja siitä, kuinka lopulta monet kaikkein parhaat sarjakuvat ovat yhden ihmisen toteuttamia teoksia, ja eräs yleisöstä tämän jälkeen kysyi tekijöiltä ”unelmaa, jota ette ole vielä saavuttaneet”, Noto sanoi sisukkaasti haluavansa vielä jonain päivänä julkaista itse kirjoittamansa ja kuvittamansa tarinan. Hyvä hyvä, tee se!

Phil Noto piirtää livenä jotakin kypäräpäätä.

Tosiasia tietysti onkin, että Star Wars -sarjakuvataiteilijat ovat lähes koko franchisen sarjakuvitetun historian olleet ”töissä”. Vahvin todellinen poikkeus tähän on Cam Kennedyn kuvittama ja Tom Veitchin kirjoittama Dark Empire (1991), jonka tekijät oikeastaan kannattaakin mainita tuossa järjestyksessä ja joka ehdottomasti oli nimenomaan tekijäkaksikon yhteinen auteur-projekti. Mutta se tehtiinkin yksittäisenä teoksena aikana, jona Star Wars -sarjakuvia ei julkaistu kuukausittain kuten niitä julkaistiin vuosina 1977-86 ja uudelleen 1990-loppupuolelta alkaen, lopulta yhä useampina rinnakkain säännöllisesti ilmestyvinä lehtinä.

Olen lukenut vuosikymmenten aikana hävyttömän määrän Star Wars -sarjakuvia, ja voin vakuuttaa, että niitä ovat kaikkina aikoina kuvittaneet (harvakseltaan) taitavat, omaleimaiset taiteilijat että (useammin) persoonattomat ja tyyliltään täysin unohdettavat kuvittajat. Suurista nimistä voisin heittää tähän mennessä mainitsemattomien lisäksi vaikkapa Archie Goodwin, Cynthia Martin, Robert Teranishi, Carlos D’anda, Alex Maleev ja Emilio Laiso. Olen myös sitä mieltä, että erityisesti nykykaudella (siis Disneyn omistaessa Star Warsin ja Marvelin hallitessa Star Wars -sarjakuvalisenssiä) tuotetussa materiaalissa kirjoittajiksi on valittu vahvemmin omaleimaisia ääniä kuin kuvittajiksi. Tarkoitan nimenomaan ”valittu”, enkä sano tätä siinä muodossa, että kirjoittajille olisi sallittu suurempia vapauksia, koska en usko tästä olevan kyse: Marvelin tallissa varmasti sekä kirjoittajat että etenkin kuvittajat aivan varmasti valitaan juuri tyylit ja tekemisen tavat tietäen.

Mutta luulen, että se, miltä nykyinen Star Wars -sarjakuva näyttää, kertoo lopulta enemmän siitä miltä amerikkalainen valtavirtasarjakuva näyttää kuin erityisesti nimenomaan Star Warsista. Ja kuten sanottua: edelleenkin se onneksi näyttää paikoin minunkin makuuni mukavalta.

No, sanonko nyt kuitenkin vielä jotain siitä Don Rosastakin? Sanon.

Siinä missä Marvelin ja DC:n sarjakuvien tekijöiden luona lienee tungosta Yhdysvalloissa, Suomessa neljän tunnin (!) jono luikerteli heidän vieressään eläkeläis-ankkataitelija Don Rosan nimmarointipistettä kohti. Vuosina 1987-2006 Ankka-tarinoita piirtänyt kentuckylainen Rosa on nykyisin eläkeläinen, joka ei ole henkilökohtaisesti hyötynyt pennin latia siitä, että hänen tarinansa ovat supersuosittuja eräissä Euroopan maissa ja aivan erityisesti Suomessa – hän kun kirjoitti ja piirsi tarinansa kertakorvauksilla Disneyn lisensseillä sarjakuvia tuottaneille yhtiöille. Disneyn lisensseistä vastaava yksikkö – sarjakuvataidetta ymmärtämätön ja siitä välittämätön – kiitti viime vuonna Rosaa palveluksistaan lyömällä sensuurin leiman kahteen tarinaan, joissa esiintyy Carl Barksin 1940-luvulla luoma zombihahmo, ja täten esti Suomessa liki kansallisesti rakastetun Roope Ankan elämä ja teot -tarinakokonaisuuden julkaisemisen jatkossa kokonaisena.

En usko tällaisten typerien sensuuripäätösten olevan maailmassa pysyviä – esimerkiksi juuri Barksin tarinoitakin on sensuroitu aiempina vuosikymmeninä ja vapautettu sensuurista myöhempinä – mutta tällä hetkellä se epäilemättä on voimassa, ja se on niin suuri synti ja häpeä, etteivät sanani riitä. (Jos puhuvien ankkojen maailmassa esiintyvässä zombissa todella oli tarpeen nähdä kulttuurinen ongelma, asian olisi voinut ratkaista jonkinlaisella albumin kanteen painettavalla tekstiplanssilla ”aikanaan kirjoitetuista tarinoista jotka eivät välttämättä edusta yhtiön nykyisiä mielipiteitä”, kuten elokuvien maailmassa Tuulen viemään kaltaisia tapauksia on varustettu. Mutta sellaista ei liene harkittukaan lähinnä siksi, että julkaisukiellon leiman lyönyt taho ei ollenkaan ymmärrä Roope Ankan elämäkerran olevan teoskokonaisuutena merkitykseltään jotain aivan muuta kuin olisi esimerkiksi jokin yksittäinen kolmekymmentä vuotta sitten Aku Ankka -lehdessä julkaistu tarina – siis liki mikä tahansa muu tai liki kenen tahansa muun tekemä.)

En tiedä ottiko moni Rosan luo jonottanut taiteilijan kanssa puheeksi sensuuripäätöksen, minä en ainakaan ottanut, mutta en ihmettelisi, vaikka sekin olisi vain lisännyt suomalaisten fanien intoa saapua tapaamaan häntä. Rosa on Suomessa sarjakuvantekijäksi käytännössä rokkitähden asemassa, mutta silti hän ei pyydä nimikirjoituksistaan rahaa. Toki hän myy esiintymisissään printtejä ja kirjoja, mutta kotoa tuotuihin teoksiin hän piirtää nimmarit ilmaiseksi. Voi toki olla, että joku neljä tuntia odottanut olisi voinut mieluummin jotain nimmarista maksaakin, jos se olisi jonoa lyhentänyt, mutta vielä sitäkin arvostettavampaa (vaikka jonoa hidastavaa) on se, että Rosa ei todellakaan tyydy vain vetäisemään nimeään nopeasti mahdollisimman monen fanin kirjoihin, vaan tuntuu haluavan aidosti kohdata jokaisen häntä katsomaan tulleen ihmisen.

Päiväreissun pääkohteessa. Kiitos signeerauksista mutta vielä suurempi kiitos tarinoista, Don Rosa!

Minun voittava strategiani oli suunnata Rosan pisteelle välittömästi Tampereen messukeskuksen jonojen avauduttua, jonka jälkeen pääsin suorastaan lyhyesti keskustelemaan hänen kanssaan samalla kun hän nimmaroi Roope-järkäleeni ja Rosan pisteeltä ostamani huikean Tardis-printin. Kerroin Rosalle olleeni kuusivuotias ja oppineeni juuri lukemaan vuonna 1990, kun hänen tarinoitaan alettiin julkaista Suomessa, ja saaneeni täten tutustua täten sekä Barksin klassikoihin että hänen teoksiinsa rinta rinnan (”thank you for mentioning Barks”, Rosa sanoi). Lisäksi kerroin juuri hänen tarinoillaan olleen perustava merkitys minulle siinä, kuinka syvästi tunteellisten tarinoiden kertomiseen ymmärsin sarjakuvan mediana kykenevän. Tästä mainitsin varhaisina esimerkkeinä tarinat Lumikenttien kimallus ja Windigojen mailla.

Aivan samoihin syvyyksiin Star Wars -sarjakuvat ovat tuskin montaa kertaa yli 45 vuoden aikana kyenneetkään, mutta se ei ole reilu vertailu kenellekään.

Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 3: ”Netin syövereistä huudettiin megafoneilla, että katsokaa, tässäkin on tämmöistä tasa-arvojuttua”

Posted on 19/02/2021 by Aki Jörgensen

Kirjoitin jo Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirjasta Joonaksen Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) kahden blogimerkinnän verran: ensimmäisessä käsittelin lähinnä Joonaksen tulkintaa Chewbaccasta ja toisessa Joonaksen muistoja kollegoistaan.

Tämä kolmas (ja viimeinen) merkintä keskittyy elokuvien vastaanottoon ja paljastaa, mitä Joonas Suotamo ajatteli, kun The Last Jedi ja The Rise of Skywalker päätyivät netissä ryöpytyksen kohteiksi ja kun Solo floppasi lippuluukulla. Kuten edellisissäkin kirjoituksissa, tässäkin mukana on kirjan kertoman lisäksi sitaatteja Joonakselta minun haastattelustani Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun.

Joonas Suotamo ja Chewbaccan työpaikka. Kirjan kuvitusta.

Heitän tähän alkuun heti yhden sitaatin. Kysyin Joonas Suotamolta, mitä hän vastaa kritiikkiin siitä, että Star Wars -elokuvat olisivat pelkästään laskelmoitua viihdeteollisuutta.

”On aika kyynistä sanoa niin. Nämä ovat kuitenkin rakastettuja elokuvia”, Suotamo aloitti vastauksensa. Hetken kuluttua hän toisaalta pyöritteli asiaa myös näin: ”On kylmä fakta, että elämme maailmassa, jossa päätöksiä tehdään siltä pohjalta, miten rahavirtoja niistä aiheutuu”.

Pitemmän vastauksen voi tiivistää näin: Suotamo ei allekirjoita, että Star Wars -elokuvia tehtäisiin vain rahankiilto silmissä, mutta ei kiistä, etteikö niitä tehtäisi myös rahantekoa tavoitellen. Josta minun olikin kysyttävä jatkokysymys: Vaikuttaako rahantavoittelu sitten Suotamon mielestä elokuvien sisältöön?

”Jos sitä vaikutusta lähtee elokuvista etsimään, menee tarinasta ilo. Alkuperäiset Star Wars -elokuvat oli lähtökohtaisesti tehty lapsille. Siellä on sinisilmäistä seikkailijaa ajamassa avaruusaluksilla, ja ne ovat hyvä tarina, johon minä ainakin itse uppoudun. Jos mitä tahansa leffaa alkaa suurennuslasilla katsomaan, kyllä se illuusio alkaa rakoilemaan”, Suotamo sanoo ja jatkaa: ”Elokuvia katsoessa kriittinen tarkastelija on heitettävä hetkeksi hyllylle ja nautittava tarinasta. Negatiivisilla Youtube-videoilla ja otsikoilla saa kuitenkin huomiota, koska on jotenkin helpompaa asettua jonkin asian yläpuolelle kuin tunnustaa, mikä siinä oli hyvää.”

Tämä on viisas ja sattuva vastakommentti, jopa omakohtaisesti. En koe kirjoittavani esimerkiksi tässä blogissa asioista tarkoituksella negatiivisen kautta, mutta tiedostan oikein hyvin, kuinka houkuttelevaa ja siten ”helppoa” tosiaan on puhua elokuvista niiden huonojen eikä niiden hyvien puolien kautta. Kuinka helposti vaikkapa kahvipöytäkeskustelut elokuvista tiivistyvät siihen, minkä yksityiskohdan vuoksi kukakin keskustelijoista ei pitänyt käsiteltävää elokuvaa aivan täydellisenä, vaikka sen sijaan voisi hyvin puhua myös elokuvien onnistumisista! Tämän blogin kirjoittajan biossa on vuosia lukenut, että olen ”sitkeästi sitä mieltä, että myös prequel-trilogiassa on paljon hyvää, aivan kuten alkuperäisessä trilogiassa on paljon sietämätöntä”, mutta jää lukijan tuomittavaksi, olenko oikeasti onnistunut elämään tämän asenteen mukaan.

Joka tapauksessa: Joonas Suotamon edellä lainatulla sitaatilla on kaikupohjaa seuraavassa.

Joonas Suotamo (tai Peter Mayhew) ja Harrison Ford elokuvassa The Force Awakens (2015).

The Force Awakens otettiin vastaan juhlien, vaikka joitakin harmittikin, kuinka läheisesti se toisti alkuperäisen Star Wars -elokuvan juonta. Joka tapauksessa yleinen fanien, satunnaisempien katsojien ja kriitikoiden tulkinta oli, että ohjaaja JJ Abrams ja kumppanit olivat onnistuneet: Star Wars oli palannut, uudelle ajalle ja uudelle sukupolvelle, ja samalla riittävästi entistä tunnelmaa säilyttäen. Näin ajatteli Joonas Suotamokin, joka erikseen korosti ylpeyttään siitä, että episodi VII ei ollut ajalleen tyypillinen synkistely, vaan vanhanaikainen, tunteisiin vetoava tarina.

(Aika moni katsoja taisi myös verrata TFA:ta prequeleihin ja todeta, että edellä mainituilla mittareilla TFA onnistui esiosia paremmin. Tätä vertailua ei esitä Joonas Suotamo kirjassaan.)

The Last Jedi oli joka tapauksessa erilainen. Paitsi että se oli tunnelmaltaan synkempi, se teki paikoin jopa rohkeaa pesäeroa originaalitrilogiasta tuttuihin teemoihin. Näin muutamia vuosia myöhemmin on selvää, että TLJ jakoi mielipiteet pahemmin kuin yksikään toinen Star Wars -elokuva: toiset suitsuttivat näkemäänsä jopa mestariteokseksi, mutta toisissa elokuva aiheutti vähintään yhtä suurta inhoa kuin prequelit omana aikanaan. Minusta näin jälkikäteen voi silti jopa objektiivisesti sanoa, että TLJ:n oli joka tapauksessa pakko viedä tarinaa jollain tavalla räväkämpään suuntaan turvallisen sulavan TFA:n jälkeen. Kun haastattelin Joonas Suotamoa ensimmäisen kerran, TLJ oli jo kuvattu mutta minä en ollut sitä nähnyt, ja jo silloin Suotamo sanoi tulossa olevan ”erilaisen tarinan, jossa ei ole pelätty ottaa riskejä”.

Joonas Suotamo elokuvassa The Last Jedi (2017).

Kirjassa Suotamo kertoo, että juuri noin hän itse ajatteli lukiessaan TLJ:n käsikirjoituksen: että vau, nyt tulossa on todellakin jotain aivan erilaista. Sen lisäksi Suotamo kertoo samalla ajatelleensa, että ”nyt klassista tarinaa ja koko saagan henkeä kieputellaan niin paljon, että moni pitkäaikainen fani saattaa suuttua”. Ja näinhän sitten lopulta kävikin.

Suotamo itse kuitenkin suli Johnsonin ratkaisuille jo samana päivänä. Hän kertoo kirjassa ymmärtäneensä, ettei ole olemassa Star Warsin ”pyhiä opinkappaleita”, vaan että uudistuminen on tärkeämpää kuin menneisyyden palvonta. Juuri tämä onkin myös The Last Jedin ydinviesti sekä tarinan sisällä että elokuvakerronnan tasolla. TLJ:n käsikirjoituksessa Suotamolle vaikein sulatettava yksityiskohta olikin hänen oman hahmonsa Chewbaccan harmittavan pieni rooli – mutta se ei taida liittyä keskeisesti elokuvan yleisövastaanottoon.)

Mark Hamill sanoi elokuvan julkaisemisen yhteydessä antamissaan haastatteluissa olleensa eri mieltä Johnsonin tulkinnasta hänen hahmostaan eli Luke Skywalkerista. Erityisesti Hamill päästi vettä TLJ-vihan myllyyn sammakollaan siitä, kuinka hän olisi ratkaissut ongelman näyttelemällä välillä mielessään aivan eri hahmoa, ”Jake Skywalkeria”. Suotamo huomauttaa kirjassaan, että mistään tällaisesta ei näkynyt Irlannin kuvauksissa mitään merkkejä. Hamill oli ollut kuvauksissa mainiolla tuulella, toimien porukan isällisenä ja itseoikeutettuna johtajana. Varsinaista elokuvaa kuvattaessa Hamill oli Suotamon nähden puuttunut vain nyansseihin, eikä mitään ohjaajan ja näyttelijän välistä kiistaa Luken hahmon luonteesta siis rönsyillyt ainakaan muun ryhmän silmiin.

(Minä en tietysti voi väittää tietäväni Suotamonkaan vertaa siitä, mitä Mark Hamill asioista oikeasti ajattelee, mutta en ole voinut olla ajattelematta, että Hamillin mielipiteisiin jatko-osatrilogiasta on voinut vaikuttaa paljonkin roolin sisällön sijaan sen silkka koko: George Lucasin visioissa hän olisi ilmeisesti saanut ison roolin kaikista kolmesta elokuvasta, mutta tässä toteutetussa tarinassa hän oli kunnolla mukana vain tässä keskimmäisessä. On hyvin inhimillistä, että tottakai Hamill olisi näyttelijänä halunnut palata suurimpaan rooliinsa pitemmäksi aikaa ja luonnollisesti hänestä olisi ollut mukavaa saada tulkittavakseen esimerkiksi useampia sankarillisia toimintakohtauksia.)

Joonas Suotamo ja ohjaaja Rian Johnson The Last Jediä tekemässä.

Valmiissa The Last Jedissä ”paperilla vähän eriskummallisilta näyttäneet” palaset loksahtivat Joonas Suotamon mielestä ”täydellisesti paikoilleen”. Hänen ja muiden tekijöiden olikin ensin helppo hymyillä leffan äärellä, kun sitä esimerkiksi kritiikeissä yleisesti kehuttiin.

Hymy hyytyi, kun osa fanikunnasta tosiaan suuttui. Ja ei kai siinä vielä mitään, että osa katsojista ei tykännyt – siinähän ei ollut mitään uutta vaikkapa prequelien vastaanottoa muistellen – mutta kun elokuvaa ja sen tekijöitä vastaan hyökättiin suorastaan agressiivisesti. Pahimman iskun joutuivat vastaanottamaan kirjoittaja-ohjaaja Johnson ja elokuvassa vilpitöntä uskoa parempaan tulevaisuuteen edustanutta Rose Ticoa näytellyt Kelly Marie Tran, johon kohdistuneessa hyökkäyksen osassa oli vielä mukana rasismia ja naisvihaakin. Erityisesti Tranin kohtelu netissä oli Suotamosta kauhistuttavaa – jotain aivan muuta kuin se, että katsoja vain sivistyneesti toteaisi, ettei tykännyt näkemästään elokuvasta, sen näyttelijäsuorituksista, juonesta tai ohjauksesta.

Joonas Suotamo kytkee kirjassaan TLJ:n saaman vihapalautteen laajempiin ilmiöihin. Hänen mielestään se oli osa sitä vihan ja populismin aaltoa, johon liittyvät Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi ja äärioikeistoliikkeiden paluu politiikkaan. Suotamon mukaan nämä tahot näkivät The Last Jedin ”toiveikkaan, lapsenuskoisen sanoman maailman muuttamisesta Social Justice Warrior -henkisenä poseeraamisena ja alkuperäisen Star Warsin osoituksena vanhan ajan machomaailmasta, jossa arvot olivat vielä kunnollisia ja maailma selkeä”. Hän vielä jatkaa tätä ajatusta aivan oikealla huomiolla siitä, että mitä nämä tahot ajattelivatkaan uusista elokuvista, he olivat joka tapauksessa väärässä tulkinnassaan originaalitrilogiasta: George Lucas vastusti Vietnamin sotaa ja Richard Nixonin tapaa tehdä kovanyrkkistä politiikkaa, kirjoitti lapsille suunnatun avaruussadun vastalauseeksi aikansa ilmiöille ja vieläpä sijoitti sen ytimeen viestejä rakkauden ja tarinankerronnan voimasta. Mutta TLJ:n vihapalautteen antajat näkivät vanhatkin Star Warsit haluamiensa silmälasien läpi.

”Netin syövereistä huudettiin megafoneilla, että katsokaa, tässäkin on tämmöistä tasa-arvojuttua. Että ’sinä, joka haluat paluuta vanhoihin hyviin aikoihin, ärsyynnypä tästä uudesta Star Warsista’. Siinä oli paljon tarkoituksenmukaista agitointia (yllyttämistä)”, Suotamo sanoi minulle.

Alden Ehrenreich ja Joonas Suotamo elokuvassa Solo (2018).

The Last Jediä seurasi saagan kaanonissa The Rise of Skywalker, mutta ensi-illoissa Solo. Siihen ei kohdistunut yhtä suurta vihakampanjaa, mutta eipä yleisöryntäystäkään: ohjaajien vaihdon jälkeen noin puolitoista kertaa kuvattu Solo tuli kalliiksi, mutta floppasi taloudellisesti.

Suotamo kertoo kirjassa Solon hämmentävästä ensi-iltakokemuksestaan: kuinka elokuva ensin otettiin ilolla ja riemulla vastaan Los Angelesissa, ja kuinka tekijät sitten jatkoivat siitä suoraan Cannesiin, jossa yleisö tuhahteli ja nauroi väärissä kohdissa, ja näytös päättyi kuolemanhiljaisuuteen.

Solon epäonnistuminen yleisön silmissä oli Suotamolle kova pala. Hänestä elokuva oli onnistunut vanhan ajan seikkailu. Suotamo oli päässyt siinä liki toiseen pääosaan ja tulkitsemaan Chewbaccaa selvästi monipuolisemmin kuin The Force Awakensissa tai The Last Jedissä, eikä olekaan mikään ihme, että Solo jäi Suotamolle mieleen hänen omana suosikkinaan Star Wars -elokuvistaan. Itsesyytökset eivät silti johtaneet mihinkään. ”Ehkä jengi oli vain kyllästynyt Star Warsiin”, miettii Suotamo kirjassa.

Joonas Suotamo, John Boyega ja Oscar Isaac elokuvassa The Rise of Skywalker (2019).

Episodi IX:n piti olla kirjoittaja-ohjaaja Colin Trevorrow’n episodi, ja sellaisena se olisi seurannut Rian Johnsonin tarinaa hyvin eri tavalla kuin The Rise of Skywalker sitten teki. Toisin kävi, ja ohjaajaksi palasikin Abrams. Hän oli antanut The Last Jedin ilmestymisen jälkeisinä kuukausina elokuvaa ja Johnsonia tukevia haastattelukommentteja, mutta palattuaan Star Warsin pariin lausuikin, että ei pitänyt kaikista edellisen elokuvan ratkaisuista. Kun The Rise of Skywalker aikanaan valmistui, moni katsoja koki sen suorastaan mitätöivän TLJ:n tapahtumia ja kesken jättämiä juonia.

Joonas Suotamo ei ole tätä mieltä. Hänestä TROS tekee samanlaisen ”koukkauksen” kuin Jedin paluu teki Imperiumin vastaiskun jälkeen: synkästä, vakavasta ja epäkonventionaalisesta palataan veijarimaiseen, sadunomaiseen ja seikkailulliseen. Suotamo oli tyytyväinen tarinaan käsikirjoituksena ja myös valmiina elokuvana. Hänen hahmollaan Chewbaccallakin oli jälleen enemmän tekemistä.

Erästä TROS:n kritisoitua yksityiskohtaa Suotamo kuitenkin kommentoi kirjassa erikseen. Hänen mukaansa keisari Palpatinen paluu oli käsikirjoituksessa selitetty paremmin kuin valmiissa elokuvassa: kässärissä tuli selväksi, että kyse oli kloonista ja siinä elävästä keisarin hengestä, joka tarvitsi Reyn saadakseen itselleen todellisen fyysisen olomuodon. ”Alkuperäisessä muodossaan keisarin paluu ei millään lailla nollannut Anakin Skywalkerin Jedin paluussa tekemää sovitusta”, Suotamo sanoo.

Joonas Suotamo ja The Last Jedin porukka. Kirjan kuvitusta.

TROS:n ensi-illan jälkeen Suotamo sai myös henkilökohtaisesti maistaa ”internetin likasankoa”, kuten hän sitä kutsuu. Eräällä nettisivulla eräs kirjoittaja tulkitsi TROS:n olevan aivan toista äärilaitaa kuin TLJ oli, ja että TROS oli suorastaan patriarkaalinen elokuva, jonka hahmot olisivat haitallisia nuorille naisille. Tämä arvio osui Suotamon silmiin ja aiheutti niiden takana suuren ärtymyksen: Suotamon mielestä elokuva ja koko jatko-osatrilogia kun olivat Hollywoodin mainstreamiksi poikkeuksellisen täynnä monipuolisia naishahmoja. Suotamo kertoo kirjassa, että harkitsematon twiitti tästä aiheesta johti yhtäkkiä kummallisiin Twitter-mainintoihin ja uudenlaisten seuraajien tulvaan, josta Suotamo tunnisti suuren joukon feikkitilejä. Suotamo kertoo ymmärtäneensä, kuinka netissä vaikuttaa maksettuja nettitrolleja ja ihmisiä, joiden tavoite on kylvää vihamielisyyttä ja eripuraa maailmaan. ”Kokemus oli pelottava”, Suotamo sanoo. (TLJ:n vihapalautteen kytköksistä venäläisiin botteihin ja poliittisiin trolleihin on muuten tehty tieteellistäkin tutkimusta.)

Nyt, pari vuotta myöhemmin, Suotamo on toiveikkaampi. Haastatteluhetkellä Donald Trump oli vain hieman aiemmin hyllytetty Twitteristä yllytettyään amerikkalaisia äärikannattajiaan väkivaltaisuuksiin, ja Suotamo sanoi hänestä tuntuvan siltä, että nyt tämän vuoksi voisi alkaa uusi aika:

” Viimeiset neljä vuotta maailmassa ovat olleet aika turbulentteja. Toivottavasti nyt alkaa jonkinlainen muutos toiseen suuntaan, kun ei ole enää noin näkyvää esimerkkiä siitä, että mitä tahansa saisi sanoa.”

Kysyin Suotamolta haastatteluni lopuksi, miten Star Wars -elokuvien tekeminen muutti sitä, mitä Star Wars hänelle merkitsee. Tämä ei liity suoraan mitenkään TLJ:n, TROS:n tai Solon vastaanottoon – mutta kylläkin siihen, miten Suotamo toivoo näitä elokuvia katsottavan. Tähän on joka tapauksessa hyvä lopettaa. Suotamon vastaus oli, että yllättävän vähän:

”Luulin, että se olisi vähentänyt sitä. Mutta mä olen niin kova innostumaan, että heti kun Star Wars -logo pärähtää ruudulle ja alkumusiikki alkaa, mulla on joka kerta samanlainen fiilis. Sitä ei muuta mikään kuinka paljon mä rakastan sinne galaksiin uppoutumista. Kun menen setille, en julista, että mitenkään enemmän omistaisin sitä, vaan mulla on kunnia ja vastuu olla siellä mukana tekemässä niin hyvää työtä, että fanit löytävät sieltä sen oikeanlaisen järisyttävän tunteen.”

Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 2: ”Näyttelijät olivat Los Angelesista ja Englannista, yksi oli Suomesta”

Posted on 15/02/2021 by Aki Jörgensen

Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) on paitsi perusteellinen kertomus siitä, kuinka suomalaisesta ex-koripalloilijasta tuli maailman kuuluisin wookiee, myös mitä kiinnostavin katsaus siihen, millaista Star Wars -elokuvien kuvauksissa oikeasti on – ja millaisia siellä työskentelevät ihmiset oikeasti ovat. Tässä blogimerkinnässä teen kirjasta nostoja erityisesti tässä hengessä. Edellisessä merkinnässä tarkastelin ennen kaikkea Joonasta Chewbaccana.

Tässäkin kirjoituksessa on mukana aineistoa paitsi kirjasta, myös minun haastattelupuhelustani Joonas Suotamon kanssa tammikuussa, joka varsinaisesti liittyi Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun.

Millennium Falconin perijät: Chewbacca (Joonas Suotamo) ja Rey (Daisy Ridley). Mikähän kumma siinä muuten oli, ettei Falcon muka olisi kuulunut Han Solon jälkeen yksin Suotam…tai siis Chewbaccalle?

Moni meistä on varmasti katsonut dokumentteja Star Wars -elokuvien tekemisestä ja lukenut tekijöiden haastatteluja. Lisäksi monien tämän sarjan suurtenkin tähtien näkeminen ns. livenä omin silmin on ollut suhteellisen helppoa, tai siis ainakin helpommin mahdollista kuin olisi nähdä (esimerkiksi) joku Hollywoodin Tom-nimisistä näyttelijöistä. Minäkin vaikkapa ehdin päästä Star Wars Celebrationeissa jopa kaksi kertaa ”Carrie Fisherin keikalle” (siellä tosiaan tuntui samalta kuin odotetuimman tähden esiintyessä rockfestivaaleilla). Henkilökohtaisista tapaamisista ja nimmareista Celebrationeissa joutuu ymmärrettävistä syistä maksamaan, mutta rahalla sellaisenkin on siis saanut. Periaatteessa monella meistä on olevinaan melko hyvä kuva siitä, millainen esimerkiksi Mark Hamill on persoonaltaan.

Mutta Joonas Suotamon näkökulma näihin ihmisiin on tietenkin aivan erilainen. Hän on odottanut heidän kanssaan kuvausvuoroa, treenannut ja tietenkin myös kuvannut kohtauksia, syönyt työpaikkalounasta, pelannut Playstationia (ainakin John Boyegan kanssa), ottanut oluen töiden jälkeen, osallistunut työporukan iltakemuihin ja viimeistellyt kunkin elokuvan sessiot säihkyvissä ensi-illoissa.

Millaisia siis ovat Joonas Suotamon silmin Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher, Peter Mayhew, Daisy Ridley, John Boyega, Oscar Isaac, Adam Driver, JJ Abrams, Rian Johnson ja lukemattomat muut kuvauksissa, kollegoina ja ihmisinä?

Joonas Suotamon mahtava friendsie The Last Jedin tekijöistä ensi-illassa. Kirjan kuvitusta.

Kärjistäen vanhat ja uudet näyttelijät jakautuvat Suotamon kertomuksissa – jopa koomisuuteen asti! – kahteen leiriin.

Hamill, Fisher, Ford ja miksei myös Mayhew ovat leikkisästi äksyileviä ja arvonsa tuntevia legendoja, jotka ottavat suurilla, kulmikkailla mutta rakastettavilla persoonillaan kunkin tilan haltuunsa aina saapuessaan paikalle. Ridley, Boyega, Driver ja kumppanit taas ovat näyttelemisen taidon nuoria ammattilaisia, jotka pitävät itsensä kovassa kunnossa, tulevat kuvauksiiin täysin valmistautuneina eivätkä kuuna päivänä bilettäisi kuvausiltoina siihen tapaan kuin aiempi sukupolvi 1970-luvun Hollywoodissa tarinoiden mukaan teki. Varsinainen tekeminen on äärimmäisen professionaalia kummassakin ryhmässä: Suotamon mukaan kukaan ei tullut kuvauksiin darrassa eikä kuvausten jälkeen juuri koskaan suunnattu pubiin.

”Tuntui siltä, että ajat ja maailma ovat muuttuneet”, Suotamo tiivisti minulle haastattelussani.

Tylsää sakkia porukka tuskin silti oli. Jos joku esimerkiksi hyssytteli Mark Hamillia laukomasta ihan mitä tahansa mieleen tullutta läppää kuvauspaikalla, tämä saattoi Suotamon mukaan vain tokaista, että minkä kukaan hänelle mahtaa, eihän Luke Skywalker voi saada potkuja. Toisessa ääripäässä Daisy Ridley treenasi omat stunttinsa äärimmilleen ja hörppi näyttelijäkollegojensa kummastukseksi kuvaustaukojuomana lehtikaali-kvinoapirtelöitä. Suotamo kuitenkin täsmentää, että hänestä Hamillin ja Fordinkin äksyilyt ovat pääasiassa roolinvetoa ja hassuttelua, eikä niitä ole suunnattu kenellekään kuvauksissa läsnä olevalle – pikemminkin brändiin, viestintään, promokiertueisiin, ennakkohypeen ja tämäntapaisiin asioihin.

Näyttelijöiden luonteiden kahtiajako tuntuu joka tapauksessa kirjan äärellä melkein huvittavankin toisteiselta siinä vaiheessa, kun Suotamon ja Taatilan kertomus pääsee Soloon ja kuvaan astuvat uudet näyttelijänimet. Alden Ehrenreich, Emilia Clarke ja Donald Glover asettuvat Suotamon kuvauksissa niin selvästi jälleen samaan uuden sukupolven ammattilaisten muottiin – ja sen leffan castin seniori Woody Harrelson puolestaan vanhan kaartin suurisuiseksi äijäksi, vaikka onkin iältään Hamillia ja Fordia nuorempi. Ehkä kaikkein kiehtovimman yksittäisen kollegaluonnehdinnan Suotamo muuten tarjoilee juuri Ehrenreichista: Suotamon käsityksen mukaan nuoren Solon näyttelijä on ”Adam Driverin tavoin introvertti, mutta kompensoi sitä esittämällä ulospäin klassista henkseleitä paukuttelevaa reteää maailmanmiestä”.

Minun haastattelussani Suotamo huomautti, että vaikka uusien Star Wars -elokuvien näyttelijäporukka oli amerikkalaisittain tulkittuna etnisesti monimuotoinen, ei joukko lopulta ehkä kulttuurisilta taustoiltaan ollut sitä: ”Star Warsin näyttelijät olivat pääasiassa Los Angelesista ja Englannista. Yksi oli Suomesta. Se oli aika ennalta-arvattavaa”, Suotamo sanoi. Esimerkiksi John Boyega on viime vuosina korostanut nigerialaisia sukujuuriaan ja tummaihoisten näyttelijöiden huonoa kohtelua Hollywoodissa, mukaan lukien Finnin hahmon kehitystä jatko-osatrilogian aikana, mutta samaan aikaan Boyega oli ja on toki myös erittäin paljasjalkainen lontoolainen siinä missä Daisy Ridleykin.

Joonas Suotamo ja Warwick Davis Solon kuvauksissa. Kuva kirjasta Making of Solo.

Suotamo itse sijoittuu sukupolvijaossa tietenkin nuoreen porukkaan. Hän tunnustaa, että varsinaiset bondaushetket jäivät kuvauksissa usein vähiin, mutta lukijalle tulee silti olo, että niitäkin ehti olla: Suotamo intoili ohjaaja JJ Abramsin kanssa syntetisaattoreista, vertaili sisäänpäin kääntyneen metodinäyttelijän ja ex-merijalkaväen sotilaan Adam Driverin kanssa armeijakokemuksia ja tosiaan pelasi sitä pleikkaa John Boyegan kanssa. Jordaniassa The Rise of Skywalkeria kuvattaessa Suotamot ystävystyivät Oscar Isaacin perheen kanssa, sillä molemmilla näyttelijöillä oli siis tuolla reissulla mukanaan puolisonsa ja samanikäiset pienet pojat.

Mutta niin suuria persoonallisuuksia kuin Star Wars -elokuvien perheeseen on valikoitunut, kysyessäni Suotamolta näyttelijöiden tai ohjaajien omien persoonallisuuksien vaikutusta elokuvien tekemiseen, hänen vastauksensa oli ehkä yllättäenkin tämä:

”En usko että ne hirveästi vaikuttavat. Sillä on merkitystä, että kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa, ja siinä olen ollut onnekas, että olen saanut tehdä töitä tällaisten ihmisten kanssa. Erilaisuutta ja erilaisia näkemyksiä pitää aina kunnioittaa, mutta loppujen lopuksi sinne mennään tekemään töitä. Tarinankertojilla on suuri vastuu, eivätkä he voi antaa omien persoonallisuuksiensa tulla hyvän tarinan tekemisen edelle.”

Tässä tekstityksessä puhuu Daisy Ridley. Kuvakaappaus The Force Awakensin making of -dokumentista.

Suotamo itse tuntuu tulleen toimeen kaikkien kanssa. Siitä on kirjan ulkopuolistakin todistusaineistoa: mainioita Joonas-hetkiä on tallentunut muun muassa jatko-osaleffojen making of -dokumentteihin. En ihmettele: mukavana ja sanavalmiina miehenä hän sopi varmasti hyvin suulaiden tähtien seuraan, mutta suomalaisena (ja usein sitä paitsi äänen vaimentavaan maskiin puettuna!) hän kykeni toisaalta tarjoamaan jopa yrmylle Harrison Fordille kuvaustauolla mieluisan vieruskaverin: sellaisen, jonka kanssa ei tarvinnutkaan koko ajan jutella.

Nimenomaan Harrison Fordilla on maine paitsi uskomattoman karismaattisena näyttelijänä, myös jäyhänä ihmisenä. Hän ei kierrä Celebrationeita eikä peittele sitä, ettei juurikaan välitä kahdesta kuuluisasta hahmostaan eli Han Solosta ja Rick Deckardista (tohtori Henry Jonesista hän välittää). Suotamo työskenteli The Force Awakensissa Fordin kanssa tiiviinä työparina, ja vahvistaa kertomuksillaan kaiken tämän. Samalla hän kuitenkin kertoo Fordin olleen kuvauksissa ”yleiskiinnostunut” kaikesta mahdollisesta kuten still-kuvaajan käyttämistä kameroista. Kuvausten taukopäivinä Ford saattoi matkustaa katsomaan vanhoja lentokoneita ja kerran tuo entinen puuseppä kiinnostui keskustelemaan Suotamon kanssa tämän suomalaisesta isoisästä, joka niin ikään oli puuseppä.

Suotamon kirjasta voi myös poimia erinomaisen smalltalk-vinkin vapaasti sovellettavaksi. Näyttelijä kertoo nimittäin lukuisia anekdootteja siitä, kuinka hän onnistui sulattamaan puolelleen suuria tähtiä tai ohjaajia mukaan lukien sellaisia vierailevia henkilöitä kuin Peter Jacksonin aloittamalla keskustelun kehumalla kuuluisuutta jostain heidän vähemmän tunnetusta tai arvostetusta työstään: esimerkiksi Peter Jacksonia Hobittien tynnyripako-kohtauksesta tai Anthony Danielsia hänen äänityöstään Ralph Bakshin Taru sormusten herrasta -piirretyssä. Tämä tuntui kirjaa lukiessani niin strategiselta tempulta, että minun piti ihan kysyä asiasta haastattelussa. Suotamon mielestä kyse on palautteesta:

”Itselleni on tosi tärkeätä, jos joku tulee sanomaan jostain sellaisesta pienestä jutusta, jonka olen tehnyt kuvauksissa. Olen sitä mieltä, että kaikki kaipaavat sellaista palautetta. Ei vain sellaista, että ’olet mahtava’, sillä mitä siitä voi oppia?”

Ohjaaja Abrams ja näyttelijä Suotamo The Rise of Skywalkeria tekemässä. Tai juttelemassa syntetisaattoreista.

Suotamon lähimmät kollegat olivat toisia näyttelijöitä, mutta luonnollisesti hän työskenteli läheisesti myös kunkin ohjaajan kanssa. Tämän blogin puitteissa on paikallaan katsastaa erityisesti sitä, miten Suotamo näki jatko-osien kahden ohjaajan, Abramsin ja Rian Johnsonin lähestymistapojen erot. Onhan etenkin jälkikäteen paljonkin väännetty siitä, millä tavoin Johnson The Last Jedissä keikutti venettä Abramsin The Force Awakensin jälkeen, ja kuinka Abrams puolestaan käänsi tyyliä ja tarinaa takaisinpäin palattuaan sittenkin viimeisen episodin ohjaajaksi.

Abrams saa Suotamolta suurimman suitsutuksen. Suotamon mukaan Abramsilla oli alusta asti kristallinkirkas visio siitä, miten The Force Awakensin tuli painella nostalgianappuloita ja toisaalta siirtää klassiset teemat uuden sukupolven tarinaksi. Kuvausten aikana Abrams antoi etenkin ensimmäisessä Star Warsissaan Suotamon mukaan kaikille tilaa improvisoida ja ehdottaa ideoita. TFA:sta välittyvä raikas ja iloinen tekemisen meininki saa siis Suotamolta vahvistuksen.

Abramsinhan ei alunperin pitänyt ohjata episodi IX:ää, mutta hänet maaniteltiin takaisin korvaamaan Colin Trevorrow ja laittamaan jopa käsikirjoitus alusta loppuun uusiksi melkoisella kiireellä. Suotamokin kertoo kiireen näkyneen kuvausten tunnelmassa. Hänen mukaansa Abrams salli edelleen improvisaation, mutta hänen ohjaajan otteensa oli toisella kerralla määrätietoisempi ja suoritusvaatimusten paino näkyi hänen harteillaan enemmän. Suotamo kuvailee yleisemminkin, että TFA:n jälkeen Star Wars -elokuvien tekeminen alkoi tuntua arkisemmalta työltä, mutta mainitsee kyllä erikseen, kuinka TROS:ssa tekijöiden kesken vallitsi erityinen me-henki: olihan siinä vaiheessa takana jo pitkä yhteinen matka. Itse asiassa tämänkin kaiken olen näkevinäni The Rise of Skywalkerista sekä itse elokuvassa että sen tekoa kuvaavassa dokumentissa.

Mitä sitten taas tulee The Last Jediin ja Rian Johnsoniin, jonka episodi näissä oloissa jäi (alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti) ”Abramsin trilogian” keskelle: Suotamon mukaan ohjaajan ote todella oli erilainen, kuten myös valmiista elokuvasta näkyy. Suotamo kuvailee Johnsonia taiteenlajinsa historian tuntevaksi elokuvanörtiksi, joka haki sähäköiden kamera-ajojen sijaan hallittuja kuvakulmia. Myös Johnsonin ohjausote oli Suotamon mielestä leikkisä ja hänen innostuksensa elokuvantekoon suorastaan lapsenmielinen, mutta silmiinpistävä ero näyttelijän näkökulmasta oli se, että Johnson ei todellakaan tehnyt elokuvaa Abramsin tavoin kuvatessa improvisoiden. Sen sijaan Johnson tuntui suunnitelleen TLJ:n alusta loppuun yksityiskohtia myöten valmiiksi ennen kuvauksia, ja näyttelijät ikään kuin vain purkittivat osansa kameran edessä ohjaajan ohjeiden mukaan. Suotamo kertoo itsekin päässeensä kuvaamaan useita kertoja uudelleen kohtauksen, jossa Chewie aikoo syödä grillaamansa porgin, koska hän ei meinannut onnistua muodostamaan vartalollaan ja käsillään juuri sellaisia liikeratoja joita Johnson haki.

Tämä kuva on The Last Jedin behind the scenes -promovideosta, mutta se ei oikeastaan täsmää elokuvan tapahtumiin: tässä lavasteessa Chewbaccaa ei siinä elokuvassa nähty.

Nyt mennään minun tulkintani puolelle, mutta mietin, että Suotamon kokemus TLJ:stä voi olla kahta Abramsin elokuvaa jähmeämpi myös siksi, että Chewbaccan hahmon rooli keskimmäisessä elokuvassa yksinkertaisesti oli sellainen. TFA:ssa ja TROS:ssa Chewie seikkailee muiden sankarien kanssa toimintakohtauksissa, kun taas TLJ:ssä Chewbacca vartioi suuren osan elokuvaa Millennium Falconia Ahch-Ton saarella. Kuvausten kannalta tämä tarkoitti, että Joonas Suotamo työskenteli TLJ:ssä lähinnä Irlannissa Mark Hamillin ja Daisy Ridleyn sekä kuvausryhmän kanssa, ja vieraili vain satunnaisina päivinä Pinewoodin studioilla, joilla loput elokuvasta kuvattiin. Kirjassaan Suotamo kertookin, että tämä piirre TLJ:ssä harmitti häntä henkilökohtaisesti, kunnes hän löysi ilon mahdollisuudesta tuoda Chewbaccan eleiden kautta elokuvaan tarvittavaa huumoria.

TROS:ssa taas Suotamo pääsi paitsi palaamaan muiden näyttelijöiden seuraan, myös esiintymään Chewbacca-vuosiensa haastavimmissa kohtauksissa. Toinen niistä oli lopullisesta elokuvasta pois jätetty kidutuskohtaus, jossa Kylo Ren piinaa vangittua Chewieta, ja toinen kohtaus, jossa Chewie reagoi Leian kuolemaan. Ensimmäisessä näistä Suotamo sai pelätä tosissaan sosiopaatiksi itsensä psyykannutta metodinäyttelijä-Driverin kidutettavana (Suotamo arvelee, että kohtauksesta tuli liian rankka perhe-elokuvaan). Toisessa haettiin juuri oikeanlaista tuskanparahdusta epäilemättä tuskaisuuteen asti. Minun tekee lisäksi mieleni huomauttaa Suotamon kunniaksi, että nimenomaan The Rise of Skywalker oli episodielokuvista ensimmäinen, jossa Chewbaccan rooli oli todella kirjoitettu juuri Suotamolle – vielä Rian Johnsonin kirjoittaessa TLJ:tä oli nimittäin epävarmaa, näyttelisikö osan roolista edelleen Mayhew.

Yksi omista suosikkikuvistani näiden elokuvien behind the scenes -arkistoista: Solon poppoo puoliksi maskissa.

Koska Star Wars -elokuvien hyvyydestä ja huonoudesta niin paljon kättä väännetään, on lopuksi hyvä korostaa, että Suotamo kiittää kaikkia ohjaajiaan – myös Solosta kaahavaa komediallista hurjastelua tavoitelleita Phil Lordia ja Christopher Milleriä ja heidät korvannutta sujuvaa ”no nonsense” -ohjaajaa Ron Howardia. Sekin on hyvä mainita, että Suotamo itse piti molemmista kiistellyistä episodeista: siis sekä The Last Jedista että The Rise of Skywalkerista.

Tämä keskustelu – siis The Force Awakensia seuranneiden Star Wars -elokuvien vastaanotto – on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että se ansaitsee vielä yhden, aivan oman blogimerkintänsä.

Roar! – Elämäni Wookieena ja Joonas Suotamo, osa 1: ”Mulle oli selvää, että Chewbacca ei voi olla kovin primitiivinen”

Posted on 09/02/2021 by Aki Jörgensen

Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Joonaksen Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga 2021) julkaistiin viime viikolla. Teos kertoo eläväisesti ja kattavasti Joonaksen vuosista Chewbaccana.

Kirjoitin kirjan julkaisupäiväksi tähän blogiin kirjoituksen, joka oli tarkoitettu ikään kuin saatesanoiksi. En lukenut teosta aivan sataprosenttisen ulkopuolisena, sillä osallistuin löyhästi sen toimitustyöhön ja kirjoitin kirjaan jälkisanat.

Tässä vaiheessa kaikkein innokkaimmilla on ollut jo aikaa lukea kirja tai kuunnella Joonaksen itsensä lukema äänikirja. Tietokirjallisuudesta ei yleensä käytetä termiä spoileri, mutta todettakoon nyt siis, että tässä ja parissa seuraavassa kirjoituksessa paljastan kirjassa kerrottua. Kirjan ohella jutun lähde on Joonas Suotamo itse – haastattelin häntä Sunnuntaisuomalaisessa julkaistuun juttuun ja samalla näitä blogimerkintöjä varten.

Joonas Suotamo hahmonsa Chewbaccan työpaikalla Millennium Falconin ohjaamossa. Kirjan Roar! – Elämäni wookieena (2021) kuvitusta.

Joonas Suotamon tarina suomalaisesta ex-koripalloilijasta ja aloittelevasta videoalan yrittäjästä kaukaisen galaksin Chewbaccaksi oli salaisuus The Force Awakensin ensi-iltaan asti. Sen jälkeisinä vuosina tarina paljastui haastatteluissa vähitellen. Koko kuva käy kuitenkin ilmi vasta tästä Suotamon ja Taatilan kirjasta.

Siitä esimerkiksi paljastuu, että Suotamon tempaaminen Star Wars -maailmaan tapahtui yllättävänkin nopeasti. Elettiin vuoden 2013 marraskuuta, kun kirjan toinen kirjoittaja Hippo Taatila poimi Suotamon nimen tarjolle englantilaisen casting-toimiston kysellessä Suomen Koripalloliitosta riittävän pitkiä ja sopivan sinisilmäisiä näyttelijävaihtoehtoja. Ensimmäiset näytevideot castaajille kuvasi Suotamon kihlattu, mutta pari viikkoa myöhemmin Suotamo jo lennätettiin Lontooseen testikuvaukseen ja jo loppiaisen jälkeisellä viikolla tammikuussa 2014 hän pukeutui Chewbaccan asuun ensimmäisen kerran. Samalla reissulla Suotamo sai tavata ohjaaja JJ Abramsin ja käsikirjoittaja Lawrence Kasdanin sekä lukea käsikirjoitusotteen oikeasta episodi VII:n kässäristä (kohtauksen, jossa Finn yrittää auttaa Millennium Falconin pedillä makaavaa loukkaantunutta Chewbaccaa). Jos siis studio koskaan päästi Chewien pukuun asti muita kandidaattejaan – sitä Suotamo ei tiedä – kaikki osapuolet tuntuvat tajunneen hyvin nopeasti, että juuri Joonas Suomesta oli etsitty mies.

Niin kuin varmasti olikin, sillä moni lopputulos vaikuttaa tähtiin kirjoitetulta. Suotamo kertoo kirjassa ymmärtäneensä jo ennen ensimmäistä Lontoon käyntiään allekirjoittamastaan vaitiolosopimuksesta, että häntä ei oltu värväämässä esimerkiksi jättiläiseksi Game of Thronesiin vaan nimenomaan uuteen Star Warsiin. Star Wars taas oli Suotamolle se kaikkein rakkain elokuvasarja.

Kääntäen voi kuitenkin myös sanoa, että Suotamo ei ollut Star Warsille kuka tahansa sinisilmäinen pitkä ex-koripalloilija, vaan heistä juuri se, joka oli haaveillut näyttelijäntöistä ja tietämättään melkein valmistautunutkin Chewbaccan rooliin koko ikänsä:

”Olen aina ollut kiinnostunut esimerkiksi koirien eleistä ja ihmisten erilaisista liikkumistavoista. Koripallossa kiinnitin huomiota siihen, miten toiset jännittävät ranteitaan juostessaan tai miten toiset johtavat rintakehällä, toiset lantiolla”, Suotamo kertoi minun haastattelussani.

Finn, Chewbacca ja Han Solo kädet pystyssä elokuvassa The Force Awakens (2015). Joonas Suotamo ei paljasta, missä episodi VII:n kuvissa tarkalleen ottaen esiintyy hän ja missä Peter Mayhew, mutta Mayhew’n (1944-2019) viimeisten vuosien vaivalloisia liikkeitä tarkkailleet voivat tehdä päätelmiään.

Aluksi homma saattoi tuntua Suotamosta piilokameralta, pelkkä Pinewoodin studioille pääseminen puolelta voittoa ja Chewbaccan roolista puhuminenkin melkein kauhistuttavalta. Mutta siinä Suotamo siis oli: valittuna rooliin hänen suurimpaan leffasarjasuosikkiinsa ja vieläpä yhdeksi sen kaikkein ikonisimmista hahmoista – vaikkakin sitten Peter Mayhew’n body doublena eli tuuraajana niissä fyysisissä kohtauksissa, joissa polvivaivainen Mayhew ei enää pystynyt näyttelemään.

”Se, että kyseessä oli juuri Star Wars, toi sen fiiliksen, että olen maailman onnekkain jäbä. Star Wars oli mulle se ultimaattinen tarina, jossa on kaikki. Suuret mittakaavat, mystiset taikavoimat, sankarilliset hahmot ja äärimmäinen pahuus. Koen kyllä sen suurena siunauksena että pääsin mukaan siihen”, Suotamo kuvaili minulle nyt tammikuussa 2021.

Abramsin ja Kasdanin Suotamo oli tammikuussa 2014 vakuuttanut paitsi kyvyillään tulkita Chewbaccan liikkeitä ja eleitä, myös tulkinnallaan hahmon luonteesta. Ohjaaja oli erikseen kysynyt häneltä siitä. Suotamo oli vastannut näkevänsä Chewbaccan lauman alfasutena, joka vartioi aina tilannetta kohtausten taustalla varmistaen näin ystäviensä selustan. Suotamosta Chewie oli itsepäinen ja impulsiivinen (esimerkiksi nälkäisenä), mutta ennen kaikkea aina lojaali ystävilleen.

Ja siis paitsi oli (originaalitrilogiassa), myös on (uusissa elokuvissa). Suotamo otti kunnia-asiakseen säilyttää Chewbaccan sekä fysiikaltaan että luonteeltaan samanlaisena kuin hahmo alunperin oli katsojille tutuksi tullut. Hän vältteli tulevina vuosinakin, roolin päänäyttelijäksi kohonneena, liikkeiden tai eleiden muuttamista omanlaisikseen.

Suotamo erittelee kirjassa menetelmänsä poikenneen tässä esimerkiksi Alden Ehrenreichin tavasta esittää nuorta Han Soloa. Ehrenreich kun otti Solon nimiroolinsa pohjaksi Harrison Fordin maneerit, mutta tulkitsi roolia sitten omalla tavallaan. Suotamo taas hioi viimeisen päälle osaamisensa Mayhew’n kehittelemien Chewie-eleiden asiantuntijana ja opetteli itse asiassa myös kopioimaan Mayhew’n omaa liikkumista, sillä Chewbaccan ”oikeaoppinen” kävely, jossa polvet lonksahtavat jokaisella askeleella, perustuu Mayhew’n omiin polvivaikeuksiin.

Chewbacca, Leia ja Han Solo kädet pystyssä elokuvassa Return of the Jedi (1983). Roolissa tällöin tietenkin Peter Mayhew – mutta katsojan on helpompi erottaa eroja 2010-luvun Chewbaccaan karvapuvun kampauksessa kuin hahmon liikkeissä.

Katsojana minä tosin lisään tähän, että osaltaan Suotamon tulkintaa pitivät aisoissa käsikirjoitukset. Suotamon elokuvien Chewbaccaa ei koskaan kirjoitettu tekemään mitään aivan järisyttävästi originaalitrilogian Chewbaccasta poikkeavaa – vaikka kylläkin jonkin verran aiempaa fyysisempiä tekoja. Merkittävä poikkeus tähän on Solon niin sanottu mutapainikohtaus, johon elokuvantekijöillä oli harkinnassa todella paljonkin totutusta poikkeava, suorastaan potkunyrkkeilevä Chewbacca, kuten Suotamo kirjassa kertoo. Siitäkin kuitenkin peruutettiin vähän sovinnaisempaan taistelukohtaukseen. Tässä mielessä Chewbaccan rooli jatko-osatrilogiassa poikkesi vaikkapa Han Solon tai Luke Skywalkerin osista. Harrison Fordin ja Mark Hamillin hahmothan olivat The Force Awakensissa ja The Last Jedissä selvästi muuttuneet: henkistyneet ja uupuneetkin vanhetessaan.

”Mulle oli selvää, että Chewbacca ei voi olla kovin primitiivinen, vaan sen on oltava samaistuttava”, Joonas Suotamo sanoi minulle puhuessamme Chewbaccan luonteesta ja hänen tulkinnastaan siitä. ”Koska Chewbacca ei voi puhua, piti tehdä komiikan ja kohtauksen raameissa valintoja, joiden myötä se olisi rakastettava, mutta myös voimakas hahmo. Solossa oli joitakin näytteitä siitä että hän on myös eläimellinen.”

Koska kyseessä tosiaan on myös valtava, väkivahva ja murahteleva karvainen avaruusolento, itse ajattelin, että esimerkiksi joku toinen ohjaaja olisi saattanut hakea hahmoon itsepäisyyden ja lojaaliuden yhdistelmän sijaan tai lisäksi brutaalia raakuuttakin – ja The Force Awakensiin olikin harkinnassa kohtaus, jossa Chewbacca olisi repäissyt Unkar Pluttin käden irti. Siksi kysyin Suotamolta haastattelussani, oliko kaikille osapuolille koko ajan selvää, että Chewbacca ei voisi olla liian eläimellinen. Suotamon mukaan oli:

”Toisenlainen tulkinta olisi ollut vaikeammin sovitettavissa tarinaan. Episodi VII:n piti välittää ilon tunteita ja olla vanhan ajan seikkailu. Jos siihen olisi yrittänyt sooloilla jotain omaa tulkintaa, se olisi varmasti ammuttu alas nopeasti. Elokuvaan piti tuoda lämmin nostalgian tunne ja se liittyi varsinkin Chewbaccaan, joka ankkuroi uutta elokuvaa originaalitrilogiaan. Koska ihmisnäyttelijät olivat vanhentuneet, Chewbaccan piti näyttäytyä mahdollisimman samanlaisena kuin ennenkin.”

Peter Mayhew ja Joonas Suotamo, kuin kaksi Chewbaccaa. Kirjan kuvitusta.

Suotamon ja Taatilan kirjan lukija pääsee siis aitiopaikalle katsomaan, kuinka Suotamo opetteli vanhan mestarin Mayhew’n opissa chewbaccauden olemuksen ja kuinka epäselvään tarpeeseen valittu ”salainen agentti cast#99” otti roolin omakseen. Samalla ”nuori Chewbacca”, kuten Carrie Fisher ja monet muut Suotamoa kutsuivat, kouliintui viimeistään seuraavien elokuvien myötä Hollywoodin elokuvatuotantojen veteraaniksi.

Senkin lukija saattaa (juuri ja juuri) ymmärtää, kuinka jopa Star Warsin kuvaaminen kääntyy lopulta tekijöilleen arkiseksi työksi, joka ei enää kolmannessa ja neljännessä elokuvaproduktiossa tunnu yhtä taikamaailmalta kuin ensimmäisessä. ”Kuin saisit tuhat kiloa suklaata syödäksesi. Saat niin paljon. Sitten tulee arkisuus, kun kävelet 30 kertaa käytävän edestakaisin, ja sulla on kuuma ja vessahätä”, Suotamo kuvasi asiaa minulle. ”Lavasteille tuli sokeaksi. Kaikki vieraat olivat aina fiiliksissä, vaikka edessä oli verrattain yksinkertainenkin lavaste. Sekin oli ihmeellinen niille, jotka eivät eläneet siinä akvaariossa.”

Mitä Suotamon ja Taatilan kirja sen sijaan ei sisällä: aivan valtavan suuria Star Wars –paljastuksia. Kyse on siitä, että Suotamo kertoo hauskalla, lämpimällä ja inhimillisellä tavalla siitä, millaista näiden elokuvien tekeminen näyttelijän näkökulmasta oli. Siinä on kertomusta ja seikkailua kerrakseen! Mutta se siis tarkoittaa, että Roar! – Elämäni wookieena ei kerro uutta vastausta esimerkiksi siihen, miksi Solon ohjaajat lopulta vaihdettiin tai muihin näiden elokuvien tekemisen tässäkin blogissa loputtomiin arvuuteltuihin ”mysteereihin”. (Suotamo kyllä kertoo, miten väistymään joutuneet Phil Lord ja Christopher Miller Soloa ohjasivat: näyttelijöitä improvisointiin kannustaen, ”kaahaavaa hurjastelua” tavoitellen.)

Ehdottomasti Joonas Suotamo Chewbaccana Solo-elokuvan jengin kanssa.

Tottakai Joonaksen kertomuksen ohessa on paljon sellaista, jonka minä voin nostaa kiinnostavina huomioina esiin tämän blogin päänäkökulmaa – Disney-aikaisten Star Wars -elokuvatuotantojen tekemisen tarinaa – ajatellen.

Suotamo esimerkiksi kertoo kirjassa lukeneensa jo tammikuussa 2014 käsikirjoitusotteita lopullisessa The Force Awakensissa mukana olevista kohtauksista, joissa esiintyivät Finnin, Reyn ja Kylo Renin nimillä kutsutut hahmot. Tätä voi olla nyt jo vaikea muistaa, mutta palautan mieliinne, että tuossa vaiheessa kenelläkään meistä elokuvan odottajista ei ollut aavistustakaan mistään tuon elokuvan sisällöstä. Episodi VII:n päänäyttelijät (tosin ei Suotamoa) julkistettiin huhtikuussa 2014, mutta uusien hahmojen nimet paljastettiin yleisölle vasta joulukuussa, kuvausten jo päätyttyä, eikä varsinaisesta juonesta kerrottu silloinkaan vielä sanaakaan. Sen sijaan myöhemmin The Force Awakensista annetuissa haastatteluissa toistettiin usein, että Abrams ja Kasdan olisivat aloittaneet käsikirjoitustyön ”puhtaalta pöydältä” marraskuussa 2013, George Lucasin valitseman ja Lucasin kanssa käsikirjoitustyön aloittaneen Michael Arndtin vetäydyttyä hommastaan, josta osaltaan syntyi myöhemmin voimistunut myytti, että jatko-osatrilogiassa ei olisi ollut yhtään mitään Lucasin tarkoittamaa. Tämä väite on sittemmin jo moneen kertaan vahvistunut epätodeksi, vaikka se toki totta onkin, että Lucasin omat visiot jatko-osatrilogiasta olisivat kertoneet aivan toisenlaisen tarinan. Joonaksen kertomuksen yksityiskohdat joka tapauksessa todistavat vain edelleen, että tulevan The Force Awakensin käsikirjoitus oli varsin tukevasti lopullisella radallaan jo käsikirjoittajien vaihtuessa.

Yksinkertaisempana poimintana taas voi mainita, että Suotamon kirjan lukeneet tietävät saivat ensimmäisenä kuulla jotain, mitä innoikkammatkaan Star Wars -casting-harrastajat englanninkielisessä maailmassa eivät tienneet. Suotamo nimittäin kertoo tavanneensa studiolla näyttelijä Dev Patelin (Slummien miljonääri), koska tämä oli John Boyegan ohella toinen viimeinen vaihtoehto Finnin rooliin. Tämän Suotamon ja Taatilan kirja tulee paljastaneeksi käsittääkseni ensimmäisenä maailmassa. (Se sen sijaan on paljastunut aiemmin, että hopeasija-Rey oli Jessica Henwick, joka sitten näytteli Jessika Pava -nimisen pilotin pikkuroolin TFA:ssa ja pääsi myöhemmin pääosiin Netflixin Marvel-sarjoissa.)

Mutta nämä olivat edelleen poimintoja Suotamon Star Wars -uran aivan alusta: siitä elokuvasta, joka sai nimen The Force Awakens ja joka otettiin vastaan yleisesti juhlien. Kun tullaan seuraaviin episodeihin The Last Jediin ja The Rise of Skywalkeriin sekä Soloon, tullaan samalla myös elokuviin, jotka yleisö ja kriitikot ottivat vastaan kahtiajakoisemmin. Tässä kohtaa kirjoitankin blogimerkintään klassisen Aku Ankka -lainauksen: Jatkuu seuraavassa numerossa.

Suomalaisten polvien lonksauttelua kaukaisessa galaksissa: Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja vie lukijansa ainutlaatuisen lähelle Star Wars -elokuvien tekemistä

Posted on 02/02/2021 by Aki Jörgensen

Suomi ja suomalaiset ovat vain harvoin olleet Star Wars -asioissa ensimmäisten joukoissa. Yhtään Star Wars -elokuvaa ei esimerkiksi ole vieläkään kuvattu Suomen Lapissa tai tuhansien järviemme rannoilla, vaikka hienoja kuvauspaikkoja meiltä kyllä löytyisi.

Mutta nyt tarjolla on jotain, mitä kerrassaan millään muulla kielellä maailmassa ei vielä ole: ensimmäiset aidot ensikäden muistelmat uusien Star Wars -elokuvien tekemisestä. Joonas Suotamon ja Hippo Taatilan kirja Roar! – Elämäni wookieena (Johnny Kniga) julkaistiin tänään 2. helmikuuta.

Olen lukenut kirjan (kahdesti), ja voin suositella sitä lämpimästi. Heti perään on tosin sanottava, että olen suosittelijana jäävi: osallistuin löyhästi kirjan toimitustyöhön ja sain kunnian kirjoittaa teokseen jälkisanat Chewbaccan hahmon roolista Star Wars -saagassa ja sen historiassa.

Joka tapauksessa olen vilpittömästi sitä mieltä, että Suotamon ja Taatilan kirjalla on runsaasti uutta annettavaa jopa hänelle, joka on lukenut ja katsonut viime vuosien aikana jo satoja haastatteluja ja lehtijuttuja näiden elokuvien tekemisestä (voitte nimittäin uskoa, että minä olen).

Suotamon tarina ex-koripalloilijasta ensimmäiseen elokuvarooliinsa hänen kaikkien aikojen suurimmassa elokuvasarjasuosikissaan on yksinkertaisesti huikea. Suotamo ja Taatila kertovat sen kirjassa hersyvän hauskasti tarinaa iskien. Samalla he tulevat tarjonneeksi kiehtovan kurkistuksen näiden elokuvien tekemiseen ja niitä tehneisiin ihmisiin myös kuvauksiin valmistautuessa, kuvaustauoilla ja kuvauspäivien vapaa-ajalla. Näin tätä taikaa tehdään: salassapitosopimusten suojassa ja velvoittamana, erehdyttävän aidonoloisiin lavasteisiin työpaikkana totutellen, omaa kuvausvuoroa kollegojen kanssa odotellen ja rooliasuissa hikoillen.

Tähän liittyy myös yksi kirjaan liittyvä erityiskehu: uskon, että Roar!-kirja kiehtoo monia niitäkin elokuvien ystäviä, joita nimenomaan Star Wars -elokuvat teoksina eivät kosketa yhtä paljon kuin vaikkapa minua. Jos nimittäin on yhä harvinaista, että suomalainen näyttelijä pääsee ylipäätään mukaan Hollywoodin kaikkein suurimpiin tuotantoihin, on vähintään yhtä harvinaista, että sellaisten elokuvien päätähtien kanssa työpaikkalounastaneet ihmiset kertovat kokemuksistaan yhtä avoimesti kuin Joonas Suotamo tässä kirjassa.

Ensimmäinen ja toinen Chewbacca, Peter Mayhew ja Joonas Suotamo, matkalla The Force Awakensin ensi-iltaan. Kirjan kuvitusta.

Sitä paitsi: vaikka Suotamokin on tosiaan antanut vuosien aikana jo monen monta haastattelua eri medioille, hän (kuten niin monet näyttelijät) on usein toistanut niissä tarinansa pääkohtia ja tiettyjä mieleenpainuvia anekdootteja. Se tarkoittaa, että hyvin monet herkulliset tarinat ja yksityiskohdat ovat säästyneet Suotamolta kuultavaksi vasta tässä kirjassa.

Tätä blogia lukeva saattaa hyvin esimerkiksi tietää, että The Force Awakensissa Suotamo kreditoitiin vara-Chewbaccaksi. Tuolloin hän vielä jakoi roolin alkuperäisen Chewbaccan Peter Mayhew’n kanssa, eikä Suotamo ole koskaan kertonut, missä lopullisen elokuvan kohtauksissa hän Mayhew’ta tuurasi. Herrasmies ei kerro sitä kirjassaankaan, mutta sen sijaan hän kertoo huomattavasti aiempaa tarkemmin ja jännittävämmin, kuinka vaikea paikka roolin siirtäminen todella oli – ja kuinka vaikeaa aivan fyysisesti roolin omaksuminen oli. Suotamon täytyi muun muassa, ohjaaja JJ Abramsin vaatimuksesta, opetella polvien ”lonksauttaminen” jokaisella askeleella juuri oikealla tavalla, koska niin Peter Mayhew’kin oli aina kävellyt – siksi, että hänen polvensa olivat huonot jo 1970-luvulla. Sitäkään ei Suotamo ei ole aiemmin kertonut, kuinka hänen varsinainen roolinsa kuvaukissa itse asiassa alunperin pidettiin salassa jopa tuotannon sisällä, koska Mayhew’n fyysisen toimintakyvyn rajat olivat niin arka asia. (Vaikeasta luopumistyöstään huolimatta Mayhew auttoi Suotamoa oppimaan ja ajattelemaan Chewbaccan tavoin, ja antoi ennen kuolemaansa täyden siunauksensa työnsä jatkajalle.)

Viimein Suotamo myös avautuu siitä, kuinka kiusallista hänelle oli, että Chewbaccan roolin lopullista siirtymistä hänelle ei julkistettu edes ennen The Last Jedin ensi-iltaa. Kun esimerkiksi minä haastattelin Suotamoa ensimmäisen kerran kesällä 2016, Suotamo oli jo kuvannut TLJ:n ja ollut mukana Solon nimiroolin näyttelijöiden koekuvauksissa ”kun neljä tyyppiä cosplayasi Han Soloa”, mutta ei voinut suoraan vastata siihen, näytteleekö TLJ:ssä Chewbaccaa yksin vai ei. Suotamo koki olleensa jo muutaman vuoden ajan nöyrä oppipoika, joka ei ollut työntynyt parrasvaloihin legendaarisen ja rakastetun Mayhew’n takaa, joten roolin salailu vielä siinäkin vaiheessa, kun Mayhew ei enää ollut mukana kuvauksissa, meni ymmärrettävästi tunteisiin.

Ja mitä muuten tulee The Last Jediin ja Soloon, kyllä: Joonas Suotamo sanoo kirjassaan sanasensa myös molempien elokuvien vastaanotosta. Edellinenhän jakoi yleisöä kahteen leiriin, jälkimmäinen taas ei oikein löytänyt yleisöään lainkaan. (Suotamon oma suosikki hänen neljästä Star Warsistaan on juuri Solo, jossa näyttelijä pääsi sivuroolista lähestulkoon toiseen pääosaan, ja pääsi tekemään Chewbaccan roolissa entistä moni-ilmeisempää työtä.)

Joonas Suotamo Dryden Vosin toimistossa Solon kuvausten aikaan. Kuva kirjasta The Making of Solo.

Saattaa olla, että joku tämän blogin lukijoista haluaisi näiden saatesanojen joukossa kuulla, onko kirjassa niin sanottuja skuuppeja. Paljastuuko joku kolleganäyttelijöistä tai elokuvien ohjaajista kulissien takana kaiken kaikkiaan kurjaksi ihmiseksi? Kertooko Joonas, millainen olisi ollut D.B. Weissin ja David Benioffin versio Solosta? Puhutaanko kohtauksista, jotka jäivät elokuvista leikkauspöydälle?

Lyhyet vastaukset: Ei paljastu. Tavallaan kertoo. Ja puhutaan, ainakin yhdestä: The Rise of Skywalkerin luonnostaiteessakin nähdystä Chewbaccan kidutuskohtauksesta, joka siis todellakin kuvattiin. Perusteellisesti ja Joonas Suotamoa säästämättä.

Tuon kidutuskohtaus-vahvistuksen lisäksi kirjassa on ainakin yksi tiedonmuru, jota ei varmuudella ole paljastettu missään muualla aiemmin: se, että John Boyegan taakse ”hopeasijalle” jäänyt näyttelijä ehdolla Finnin rooliin oli Dev Patel (mm. Slummien miljonääri).

Kylo Ren kiduttaa Chewbaccaa elokuvassa The Rise of Skywalker – tai siis leikkauspöydälle jääneessä kohtauksessa. Kuva kirjasta The Art of The Rise of Skywalker.

Mutta tämä riittää tähän kirjoitukseen, jolla haluan suositella Suotamon ja Taatilan kirjaa Roar! – Elämäni wookieena kaikille näistä elokuvista kiinnostuneille ja miksei siis muillekin. Kirjaa julkistetaan virallisesti tänään Facebookissa ja sitä saa julkkaritarjouksena ainakin Ad Libris -kirjakaupasta. Ja vinkattakoon vielä sekin, että vaikka minämuotoinen kirja kantaa tekstinäkin hienosti Suotamon äänen, näyttelijä lukee äänikirjaversion itse.

Joonas Suotamon haastattelujakin on helppo löytää medioista lähipäivien aikana, esimerkkinä tässä Ylen.

Minä itse jututin Suotamoa kirjan tiimoilta siviilityöni puolella juttuun, joka julkaistiin Sunnuntaisuomalaisessa eli noin viidessätoista suomalaisessa maakunta- ja aluemediassa sunnuntaina 31. tammikuuta. Netissä sen jutun äärelle pääsee eri julkaisijamedioissaan tämän linkin kautta. Juttu on netissäkin vain tilaajille (24 tunnin lukuoikeus maksaa 2 euroa).

Tarkoitukseni on ammentaa tuosta juttelustani Joonaksen kanssa ja Roar!-kirjasta myös tähän blogiin lisää lähipäivinä.

Boba Fett Jeremy Bullochin mukaan

Posted on 27/11/2016 by Aki Jörgensen

Jeremy Bulloch, 71, on näytellyt ammatikseen lapsesta asti. Hän on esittänyt teatterissa Shakespearea ja opettanut kiinalaisille englantia BBC:n tuottamassa opetussarjassa. Hänen filmografiassaan on yli 100 nimikettä, ja vaikka suuri osa rooleista on pieniä, on mukana esimerkiksi Bond-elokuvia.

Mutta hänet muistetaan siitä, että hän esitti kahdessa elokuvassa kypärään pukeutunutta avaruuspalkkionmetsästäjää, jonka ainoat kolme repliikkiä lausuu Imperiumin vastaiskussa toisen ääni. Boba Fett on Star Wars -sarjan rakastetuimpia hahmoja ja tunnistettavuudessaan melkein sen päähenkilöiden rinnalla, vaikka hahmon elokuvaesiintymiset jäävät luvalla sanoen ohuiksi. Jedin paluussa sankarit huitaisevat Boban vahingossa sarlacc-hirviön kuoppaan, joten pahiksen uhkaavuuskin jää elokuvien perusteella ulkonaiseksi.

Star Warsin Special Editionien (1997) jälkeen Bulloch on tehnyt uuden uran kiertäen fanitapahtumissa, ja sellainen on tuonut hänet myös Helsinkiin tänä marraskuisena viikonloppuna. Hänen on täytynyt kertoa suosikkitarinansa ajastaan Boba Fettinä satoja ellei tuhansia kertoja. Suurimpiin hitteihin lukeutuu esimerkiksi se, kuinka Bulloch vahingossa lausui Boban kolmannen repliikin ”Put captain Solo in the cargo hold” muodossa ”Put captain Cargo in the solo hold” – tosijuttu, jossa vitsiä seuraa jatkovitsi siitä, ettei kukaan muu edes huomannut virhettä, koska Bullochin puhe kuului kypärän läpi vain muminana. Tämä juttu kuullaan Helsingin Hoth-Conissakin, ja yleisö taputtaa nauraen.

Jeremy Bulloch vastasi yleisön kysymyksiin tunnin ajan Helsingin Kulttuuriareena Glorian lavalla lauantaina. (kuva: Aki Jörgensen)

Bulloch on synnynnäinen humoristi. Haastattelijan on helppo houkutella hänet mukaan absurdiin vitsailuun, mutta jos hän ei sitä tee, Bulloch vitsailee mielellään haastattelijan kustannuksella. Näin hän tekee Helsingissä, saaden suomalaisen lavakumppaninsa monta kertaa hämmennyksiin. Huikeimmalla hetkellä hän näyttää oikeasti alkavan itkeä lavalla kesken näyttelemisen muistelemisensa, kunnes laukaisee tunnelman paljastamalla tempun osoitukseksi ammattitaidostaan: ”That was acting for you”.

Koska Kulttuuriareena Gloriassa on hitokseen vähemmän väkeä kuin esimerkiksi Star Wars Celebrationissa, ja koska Bullochin tunnin Q&A todella on alusta loppuun avoin yleisökysymyksille, jokainen halukas taitaa päästä esittämään sellaisen. Minulla on jo pitkään ollut mielessäni yksi kysymys Bullochille, ja pääsen kysymään sen pian:

”Hei, olen Aki ja pidän suomenkielistä Star Wars -blogia Tähtien jatkosota, ja Jeremy Bulloch -kysymykseni numero yksi kuuluu: Onko Boba Fett pahis? (Is Boba Fett a ’Bad Guy’?)”

”En ole! En voi olla pahis. Voin näytellä pahista niin kuin parhaiten osaan, mutta en ole pahis.”

Hyvä, etten antanut mikkiä pois, sillä joudun kysymään jatkokysymyksen:

”Mutta näetkö Boba Fettin hahmon pahiksena?”

”Kyllä. Uskon, että Boba Fett on pahis. Hän voi olla hurmaava halutessaan, mutta älä päästä häntä irti. On hämmästyttävää, miten paljon leluja hänestä on tehty, kauniisti maalattuja.”

Bulloch todella hyppää vastauksessaan ihastelemaan Boba-lelujen hienoutta. Tätä suomeksi kirjoittaessani tajuan, että hän saattoi tarkoittaa lelujen määrän olevan outoa suhteessa hahmon pahuuteen, mutta tallenteelta kuunneltuna sanat kuulostavat samalta miten ne Hoth-Conissa koen: ajatusten harhailulta. Sama toistuu useamman kerran tunnin aikana. Esimerkiksi juuri ennen minua Bobaksi pukeutunut mies on kysynyt, jatkaisiko Boba Fett palkkionmetsästäjänä, jos pelastuisi sarlaccin kuopasta, vai voisiko hän tehdä jotain muuta. Bulloch tuntuu nappaavan kiinni vain sarlaccista pelastumisesta, ja vastaa siihen vielä lyhyemmin kuin minulle: ”Kyllä”.

Jeremy Bulloch puhuu, suomalainen haastattelija-juontaja Jenna Alexa nauraa. Ja yleisökin, toki. (kuva: Aki Jörgensen)

On vaikea sanoa, onko kysymysten ohittaminen nopeilla kyllä/ei-vastauksilla Bullochilta kuivaa brittihuumoria, häntä kiinnostavien kysymysten valikointia vai osoitus huonosta kuulosta, jota hän pahoitteleekin useamman kerran. Todennäköisesti vähän näitä kaikkia. Lisäksi on ymmärrettävä, että tässä vaiheessa eläkeikäinen Bulloch on jakanut nimikirjoituksia koko päivän, vaikka on saapunut Helsinkiin Englannista edellisenä yönä kello 01. Bulloch tietää myös erittäin hyvin, ettei hänen tunnetuin roolinsa ollut suurta teatteria, mutta esiintyessään lavalla Star Wars -yleisölle hän harjoittaakin nykyistä ammattiaan, viihdyttäjän työtä. Ja hän tekee sen hyvin.

Mutta se on sääli, koska olisi aidosti kiinnostavaa tietää, millaisena Jeremy Bulloch tunnetuimman hahmonsa näkee. Hän on kuitenkin tulkinnut Boba Fettin valkokankaalla ja elänyt Boba Fettinä olemistaan seuraavat vuosikymmenet. Bullochin tarinoihin kuuluu, että hänestä hahmo oli ennen kaikkea tyylikäs puku, jossa tuli seistä samaan tapaan vaikuttavasti hiljaisena kuin Clint Eastwood Kourallisessa dollareita. Vaikka Bulloch sanoo pitäneensä Boban roolia mukavana työnä, en voi välttyä vaikutelmalta, että hän ei taida edelleenkään pitää itse hahmoa puvun pintaa syvällisempänä.

Hän väistää myös kysymyksen tuntemuksistaan Boban äänen vaihtamisesta toisessa Special Editionissa (2004) Temuera Morrisoniin eli Kloonien hyökkäyksen klooni-isäntään, ja vastaa sen sijaan, ettei häntä haitannut, ettei Boban alkuperäisenäkään äänenä käytetty häntä. Työtähän se vain oli, ja tämän hahmon rakentaminen elokuvaan oli yhteistyötä. Olen myös varma, että moni näyttelijä vastaisi toisin kysymykseen siitä, mitä muuttaisi roolityössään, jos saisi tilaisuuden palata valkokankaalle esittämään samaa hahmoa yli 30 vuotta myöhemmin. Bulloch vastaa, ettei mitään.

(Totuuden nimissä: on Bulloch välillä puhunut Boban hahmona analyyttisemminkin. Esimerkiksi tässä haastattelussa hän sanoo uskovansa Boba Fettin olevan ”reilu”: jos hän aikoisi ampua sinut, hän kertoisi siitä ensin.)

The Jeremy Bulloch Comedy Hourin pääesiintyjä. (kuva: Aki Jörgensen)

Joku kysyy Bullochilta, mitä hän sanoisi Boba Fettille, jos tapaisi tämän todellisuudessa. Tämäkin on kiinnostava kysymys ajatellen, millaisena Bulloch Boban näkee. Mutta näyttelijä pyörittelee: ”Sanoisin hänelle… Sorry, not very nice. A bit awkward performance, but still very good. How long have you been acting?”, enkä ymmärrä, miten tämä pitäisi ymmärtää tai kääntää. Eikä ymmärrä haastattelijakaan, jolle Bulloch seuraavaksi toistaa viimeisen kysymyksen. ”Minäkö? En minä ole näyttelijä”, tämä hämmästyy.

Bulloch on. Tunnin kuluessa hän intoutuu yhä pitemmälle haastattelijansa kiusaamisessa. Yleisölle hän lupaa kysymys ja vastaus -tuntia seuraavan hänen seitsemän tunnin Hamlet-esityksensä. Vaikka jokainen tunnistaa tämän vitsiksi, tulee olo, että Bulloch on pitkästä päivästä huolimatta tosiaan vasta pääsemässä vauhtiin.

Epäilemättä Hamlet onkin syvällisempi hahmo kuin Boba Fett. Minä olen jonkinlainen toipuva Fett-holisti: tyylikäspukuinen palkkionmetsästäjä kuului minunkin suosikeihini erityisesti ollessani nuorempi, ja Suomen Star Wars -fanien nettifoorumeilla 15 vuotta sitten käytin pitkään Boba-avataria. Mutta olen itsekin alkanut pitää hahmoa yliarvostettuna.

Siitä olemme kuitenkin Jeremy Bullochin kanssa eri mieltä, mikä minua Boba Fettissä yhä kiehtoo. Minusta Boba Fett ei ole yksiselitteisesti pahis.

Fanipoika ja fanipaita kohtasivat fandomin suurlähettilään.

(Kokosin Jeremy Bullochiin liittyviä twiittejä Storifyyn ja kirjoitin Jeremy Bullochista myös Savon Sanomiin.)

Kaukaisen galaksin Joonas, osa 2

Posted on 30/08/2016 by Aki Jörgensen

Haastattelin Joonas ”Chewbacca” Suotamoa juttuun, joka julkaistiin Savon Sanomissa sunnuntaina ja jonka talletin blogiinkin. Koska Tähtien jatkosodan sivuilla intoiluani Joonaksen tarinoista eivät rajoita esimerkiksi painopinta-alat, jatkan vielä tämän lisäosan verran.

Haastattelija ja haastateltava, välissä 38 senttiä. (Kuva: Laura Oja)

Roolihausta:

Niin salainen kuin Joonas Suotamon pesti Chewbaccana ensi-iltaan asti olikin, hakijoille itselleen roolia ei sentään salailtu viimeiseen asti. Suotamo sai tietää yli 210-senttisen sinisilmäisen näyttelijän hausta joulukuussa 2013 Suomen Koripalloliiton kautta. Ensin lähetettiin kuvat, sen jälkeen ”luolamiesvideot” ja sen jälkeen päästiin käymään Englannissa.

”Ensimmäisistä puheluista ymmärsin, että kyse on jostain kaikkein isoimmista tuotannoista. Kun tuli NDA (salassapitosopimus) allekirjoitettavaksi, siinä luki yhtiön salanimi. Googlasin sen, ja jengi oli siinä vaiheessa sen jo tietysti päätellyt”, Suotamo kertoo.

Lontoossa Suotamoa mitattiin päästä varpaisiin niin sanotussa otustehtaassa, jossa seinät olivat täynnä Chewbaccan kuvia. Tässä vaiheessa roolikin oli siis viimeistään selvä, mutta mitattavana kävi monia muitakin pitkiä miehiä.

”Taisin olla just siinä ilman paitaa mittailtavana, kun casting director Nina Gold tuli huoneeseen. Se on tuommoista hullua se toiminta joskus siellä, ei auta ujostella”, Suotamo nauraa.

Goldin edessä tehtiin uudelleen luolamieskohtauksia. Viimeiselle kierrokselle päässeiden oli näytettävä lopulliset kykynsä tunteiden esittämisessä. Suotamolle koko hakuprosessi kesti neljä kuukautta – esimerkiksi John Boyegan piina-aika oli vielä pitempi.

Kuvauksista:

Suotamolle kuvaukset olivat stressitön ja viihtyisä kokemus, mikä tuntuu huikealta, kun tietää seitsemännen Star Wars -elokuvan tekemiseen yleisesti liitetyt paineet. ”Se paine oli varmaan kaikki sitten JJ:llä, joka ei näyttänyt hermostuneisuuttaan yhtään”, ehdottaa Suotamo.

Ohjaaja-kirjoittaja JJ Abramsia Suotamo kuvaileekin ”äärimmäisen maineensa veroiseksi” – mutta myös todella mukavaksi, ihmiset huomioon ottavaksi ohjaajaksi. ”En olisi voinut toivoa parempaa debyyttielokuvakokemusta”, hän sanoo.

Suotamolle kuvauksissa oli toki oma fyysinen epämukavuutensakin: Chewbaccan puku on, tietenkin, kuuma. ”Tosi kuuma, varsinkin sisällä. Ulkona se on ihan ok, koska pienikin tuulenvire vaihtaa ilmaa. Pienenkin kävelyn jälkeen olen aikamoisessa hiessä.”

Ehkä Suotamon sinnikkyydellä liikkua silti kuvauspaikallakin Chewien tapaan on jotain tekoa näyttelijän ymmärrykseen hahmostaan, sillä kysyessäni Suotamon käsityksestä Chewbaccan luonteesta hän tarjoaa sanaa uppiniskainen. ”Chewbacca on äärimmäisen suojelevainen Han Soloa kohtaan. Se tulee kaiken edelle. Se yrittää tunnollisesti hoitaa tehtävänsä, ja se hermostuu tosi helposti, koska lopuksi se on äkkipikainen wookiee, eikä voi sille mitään”, Suotamo kertoo (vaikuttamatta itse hermostuvalta).

Don't forget BB-8 – The Duke and Prince Harry say hi to the @starwars cast!https://t.co/9ibP96L2vS

— The Prince and Princess of Wales (@KensingtonRoyal) April 19, 2016

Peter Mayhewsta:

Monet Chewbaccan kuvaukset kuvattiin molemmilla näyttelijöillä. Esimerkiksi Suotamon The Force Awakensin Chewie-suosikkikohtauksessa, jossa kapinallislääkäri hoitaa karvakasaparkaa, näkee ”luultavasti” sekä Suotamoa että Peter Mayhewta.

Toisissa kohtauksissa mukana oli vain Suotamo, ja toisissa taas vain Mayhew. Juoksukohtaukset Suotamo hoiti luonnollisesti yksin – kuten niistä pisimmän ja hikoiluttavimman, joka kuvattin 27 kertaa, ja joka Suotamon mukaan leikattiin lopulta elokuvasta pois.

”Yritin olla mahdollisimman vilpittömästi siinä roolissa. Olen astumassa vähän varpaille, mutta kun se on vain realiteetti, sille ei voi mitään”, Suotamo miettii suhdettaan Mayhew’n, jota kuvailee ”herrasmiessieluksi”.

Suoraa ohjausta Mayhew ei Suotamolle juuri antanut. Ja hyvä niin, suomalaisnäyttelijä uskoo. ”Se ei hirveän hyvin toimi, jos olet siinä ja joku toinen sanoo vieressä, että teepä näin. Kun nuori Han Solo aloittaa työnsä, voisi olla kiusallista, jos Harrison Ford tulisi viereen huutelemaan. ’Ota enemmän kulmakarvoja siihen mukaan!’”

Joonas Suotamo kumoaa yhden virhekäsityksen: Harrison Fordin onnettomuus ei tapahtunut tätä sisääntuloa harjoitellessa, vaan elokuvan hieman myöhempää kohtausta, jossa paetaan rathtareita Falconille.

Muista näyttelijöistä:

Suotamo ylistää muutamaa vuotta itseään nuorempia vastanäyttelijöitään Daisy Ridleyä ja John Boyegaa. ”He ovat nuoria lontoolaisia, tosi seurallisia ihmisiä. Tosi kivaa oli vain hengatakin”.

Boyega ja Suotamo pelasivat kuvaustauoilla Playstationilla Grand Theft Autoa ja Destinyä. ”Oltiin kuvaamassa ja sanoin Johnille tarvitsevani Pleikan. John lähetti autokuskinsa hakemaan”, Suotamo nauraa.

”Daisyn kanssa yritettiin kehittää tämmöistä handshakea, mutta me unohdittiin se aika nopeasti. Pitää kehittää uusi jossain vaiheessa.”

Valmiissa elokuvassa Ridleyn ja Boyegan kemian toimivuus hämmästytti kuitenkin jopa kollegan. ”Mä ihan kippurassa nauroin niille elokuvan jutuille. Johnin alkuseikkailut näin ensimmäisen kerran valkokankaalla, ja se oli yllättävää. Hän esitti niin hyvin sellaista, joka hän ei välttämättä ole. Hänen hahmonsa on nuori, kokematon, vähän pölvästi, eikä hän ole sellainen itse. Ensimmäisenä hänestä tulee denzelwashingtonmainen karisma”, Suotamo kuvailee.

Nämä muistot liittyvät The Force Awakensiin, ja selvä se: Episodi VIII:n osalta jo pelkkä näyttelijän nimen maininta voisi olla vihje siitä, kenen kanssa Chewbacca elokuvassa nähdään. Suotamo tietää olla antamatta sellaisia vihjeitä.

Pienen vihjeen tällaisesta saattoi osa meistä kuvitella näkevänsä esimerkiksi jo vaikka siinä tuttavallisessa halauksessa, jonka tulevassa elokuvassa tuntemattomassa roolissa esiintyvä Kelly Marie Tran antoi Suotamolle päätösbileistä julkaistussa kuvassa. Osuvatko sellaiset kuvitelmat oikeaan, paljastuu reilun vuoden päästä.

https://twitter.com/pablohidalgo/status/752295114513453057

Tulevaisuudesta:

Suotamo haluaisi näytellä muitakin pitkien miesten pukurooleja, koska häntä aidosti kiinnostaa liikkeeseen perustuvien otusten esittäminen. Elokuvantekoa opiskellutta miestä kutkuttavat kameran takaisetkin työt ja jopa oman Youtube-kanavan pystyttäminen, mutta tällä hetkellä tällaisia hankkeita ei käytännössä ole. Eikä niille ole aikaakaan.

Tulevista Star Wars -elokuvista Suotamo ei tietenkään voi sanoa paljoakaan. Virallisesti häntä ei ole vielä edes julkistettu Rian Johnsonin kipparoiman Episodi VIII:n näyttelijäksi, vaikka hänen tiedetäänkin tämän vuoden aikana olleen Chewbaccana halailemassa Britannian prinssejä Pinewoodin studioilla ja vierailemassa kouluissa Irlannissa kuvausten aikaan.

”Odotan ihan hirveästi kasia. Siitä tulee erilainen. Seiskassa piti lyödä kotiin, mutta luulen, että kasissa ei pelätä ottaa riskejä”, Suotamo sanoo.

Kerron minun ja monen muun toivovan juuri tätä, ja olevani iloinen, jos tekijät ovat tämän aistineet. Suotamo nyökyttelee. ”Mä luulen, että se on tulossa. Kerran olen lukenut sen käsikirjoituksen.”

Juonten ja tapahtumien ulkopuolelta Suotamo paljastaa, että hänen pukuaan on paranneltu elokuvien välillä. ”Seiskassa siinä oli käytetty materiaaleja, jotka puristi päätä, joten pienen pitämisen jälkeen tuli aikamoisia ohimojomotuksia. Sittemmin se on tehty uudestaan, uusi versio on äärimmäisen mukava käyttää. Siinä ei ole myöskään yhtään metalliosia, joita seiskassa oli vielä.”

Ja Episodi VIII:n lisäksi Chewbaccan tulevaisuudessa häämöttää tietysti myös Han Solon sooloelokuva, jota kuvataan ensi vuonna ja jonka ensi-ilta on vuonna 2018. Päärooliin valittu Alden Ehrenreich kertoi Star Wars Celebrationissa Lontoossa tähänastiseksi mieleenpainuvimmaksi kokemuksekseen screentestin Chewbaccan kanssa, joten minun on pakko kysyä…

”Kyllähän se minä siellä olin. Se oli mielenkiintoinen kaksi päivää. Neljä tyyppiä cosplayasi Han Soloa”, Suotamo sanoo ja kertoo, että oli samanlaisessa tilanteessa jo pari vuotta aiemmin John Boyegan ja toisen saman roolin kandidaatin viimeisessä valintavaiheessa.

Mutta aijai, saisitpa sanoa ketkä olivat nuo neljä Solo-cosplayaajaa!

”Ne ovat huhuissa mainittuja”, Suotamo myhäilee.

Kaukaisen galaksin Joonas

Posted on 29/08/2016 by Aki Jörgensen

Tämä kirjoittamani Joonas Suotamon haastattelu julkaistiin Savon Sanomissa 28.8.2016:

Joonaksen kuvasi Laura Oja.

Näyttelijä

211-senttisen suomalaismiehen roolihahmo tunnetaan, vaikka häntä itseään ei – vielä.

KAUKAISEN GALAKSIN JOONAS

Kun prinssit William ja Harry vierailivat keväällä seuraavan Star Warsin kuvauksissa ja halasivat Chewbaccaa, se oli hän.
Kun Harrison Ford oli hengenvaarassa hydraulisen oven alla, hän oli vieressä. Kun Fordille valittiin seuraajaa tulevaan nuoren Han Solon sooloelokuvaan, koekuvauksien vastanäyttelijä oli jälleen hän.
Vaikka suomalainen Joonas Suotamo, 29, mainitaan Star Wars: The Force Awakensin (2015) lopputeksteissä vain ”Chewbacca doublena” eli varsinaisen näyttelijän sijaisena, Suotamo se on: isojen Hollywood-elokuvien tämän hetken näkyvin suomalaisnäyttelijä.
Siitäkin huolimatta, että puvun alta hänestä näkyvät vain silmät.

211-senttiselle Suotamolle pesti on unelmien täyttymys. Eikä vain siksi, että kyse on juuri Star Warsista, jonka fani Suotamo oli aiemminkin: näyttelijänä hän voisi tehdä muitakin pukurooleja.
– Minua kiinnostaa liike ja miten se välittyy. Saan siitä niin paljon, kun ihmiset reagoivat esittämääni otukseen, Suotamo sanoo.
Tämän uskoo, sillä hieman aiemmin Suotamo on kertonut liikkuvansa Chewbaccan tavalla aina puvussa ollessaan. Siis silloinkin, kun kamerat eivät käy. Metodi kumpuaa Suotamon halusta pitää ikoninen hahmo oikean näköisenä myös kuvauksissa räpsittävissä making of -valokuvissa.
– Normaalisti olisin pää suorana, mutta puvussa vedän rintaa eteen ja leukaa vähän alaspäin. Se tuo sen tyypin esiin, Suotamo sanoo ja näyttää.
– Tyttöystäväkään ei kuvauspaikalla ajatellut näkevänsä minua, vaan että kuka on tuo kävelevä karhu.
Se puku muuten koostuu lycra-alusasusta, tassuiksi maskeeratuista kengistä, karvaisesta haalarista, hanskoista ja päähineestä – ja kyllä, se on todella kuuma.

Suotamo halusi aina näyttelijäksi, mutta tiellä olivat muutamat kymmenet ylimääräiset sentit. Siksi hän opiskeli koripallostipendillä Penn Staten yliopistossa Yhdysvalloissa yleisemmin elokuvantekoa.
– Olisin mennyt näyttelylinjalle, mutta minulle sanottiin, ettei tämän pituiselle löydy rooleja.
Kolmen ja puolen vuoden opiskelun jälkeen Suotamo aikoi perustaa Suomessa tuotantoyhtiön, tehdä yritysvideoita ja tähdätä elokuvien ohjaajaksi ja kirjoittajaksi.
– Ja se on tietysti vieläkin se unelma, Suotamo huomauttaa.
Suunnitelma jäi yritysvideoiden vaiheeseen, kun salaperäinen työpaikkailmoitus Englannista tavoitti Suomen Koripalloliiton. Haussa oli yli 210-senttinen sinisilmäinen mies, joka osaisi näytellä.
– Ensin lähetettiin kuva. Sitten pyydettiin video, jossa esitin luolamiestä, Suotamo kertaa.
– Sitten tuli kutsu Lontooseen, jossa mitattiin päästä varpaisiin kaikki mahdolliset mitat: sormien välit ja silmien välit. Siinä jos joskus tuli mieleen, että riitänkö minä. Olenko minä tarpeeksi vai olenko minä liian jotain.
Valituksi tulo tuntuu Suotamosta yhä lottovoitolta.
– Adam Driver sanoi minulle tehneensä vuosia pieniä tuotantoja New Yorkissa yrittäen lyödä itsensä läpi. Olen todella nöyränä siitä, että olen päässyt tekemään tätä legendaarisinta hahmoa, enkä ota tätä mitenkään itsestäänselvyytenä. Faktahan on se, että voisihan tämän hahmon näyttelijän vaihtaa.

Toistaiseksi Suotamo on paitsi hävinnyt puvussa hahmoonsa, myös pysynyt piilossa julkisuudesta. Helsinkiläistä miestä ei vielä juuri tunnisteta kaduilla.
– Se on oikeastaan aika siistiä. On voinut vähän aikaa jatkaa tämmöistä anonyymiyttä. Voi olla, että se tulee muuttumaan jossain vaiheessa, Suotamo miettii.
Viime joulukuussa ensi-iltansa saaneen The Force Awakensin jälkeen Suotamo on palannut pukuun, jota on muokattu entistä tyköistuvammaksi. Vielä otsikoimaton Star Wars Episodi VIII saa ensi-iltansa jouluna 2017.
– Odotan ihan hirveästi kasia. Siitä tulee erilainen. Seiskassa piti lyödä kotiin, mutta luulen, että kasissa ei pelätä ottaa riskejä.

Harrison Ford hiljensi monet jutut saapumalla

Joonas Suotamo palkattiin Chewbaccaksi, koska alkuperäinen näyttelijä, yli 220-senttinen Peter Mayhew, 72, ei terveyssyistä enää pystynyt fyysiseen rooliin yksin.

– Peter on todella herrasmiessielu. Sen näki, että hänen oli vaikea luopua tästä, mutta samalla hän jakoi vinkkejä, Suotamo kertoo.
Monet Chewbaccan kuvaukset The Force Awakensissa tehtiin molemmilla näyttelijöillä. Vastavuoroisen herrasmiesmäisesti Suotamo jättää tarkkasilmäisten pääteltäväksi, kumpi lopullisessa elokuvassa Harrison Fordin vierellä kulloinkin on.
Supertähti Fordin kanssa työskentelyä Suotamo kuvailee ”hykerryttävän siistiksi fiilikseksi”.
– Hän halusi, että häntä puhutellaan Harrisoniksi, eikä hän kaivannut punaista mattoa. Mutta arvovaltaa hänessä oli tosi paljon. Aina, kun hän tuli kuvauspaikalle, jengi mietti, hiljennynkö vai kerronko oman juttuni loppuun. Aika usein hiljentyi.

Suurtuotannon kuvaukset Englannissa näyttäytyivät Suotamon silmiin stressittöminä.
– Näyttelijöistä pidetään niin hyvää huolta siellä. Se on sellaista prinssin elämää, jossa lounaat haetaan, hän nauraa.
Erityiskehut Suotamolta saa ohjaaja JJ Abrams.
– Tuntui siltä, että hän todella välittää siitä, miten koko kuvausryhmä viihtyy. Kaikki pistivät parastaan ja nauttivat.
Elokuvan nuoria päätähtiä, lontoolaisia Daisy Ridleyä ja John Boyegaa, Suotamo ylistää. Kuvaustauoilla hän pelasi Boyegan kanssa Playstationia.
Vain muisto Fordin onnettomuudesta saa Suotamon vakavaksi. Tapausta on käsitelty tänä kesänä oikeudessa, jossa Disneyn tuotantoyhtiö myönsi syyllisyytensä. Ford selvisi murtuneella jalalla, mutta syyttäjän mukaan näyttelijä oli hengenvaarassa.
– Se oli hydraulinen ovi, joka voisi leikata miehen kahtia. Jos se olisi tullut aivan alas asti, se olisi ollut ihan karmeata, mutta jotkut painoivat hätäpysäytystä viime hetkellä, Suotamo kertoo.
– Me kaikki ryntäsimme nostamaan sitä ovea, mutta eihän se mihinkään liikkunut. JJ:llä murtui selkä nostaessa, vaikkei se kertonut sitä silloin kenellekään.

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Category Archives: haastattelut