Niin vain 2010-luvun Star Wars -elokuvista suosikkini on jo kohta vuoden ikäinen, ja edelleen huomaan kirjoittavani tähän blogiin sen vastaanoton aiheuttamasta kuohunnasta. Kun sen jälkeen on saanut ensi-iltansa jo toinenkin Star Wars -elokuva, olisin todellakin kuvitellut meidän päässeen jo kauan sitten ohi The Last Jedi -reaktioista, ja että joku korkeintaan kokisi tässä vaiheessa aiheelliseksi huomauttaa minulle alkulauseen kaltaisen heiton jälkeen pitäneensä itse The Force Awakensista tai Rogue Onesta enemmän. Siihen taas minä voisin tuumata, että mikäpä siinä, ja tästä voisimme jatkaa keskustelemaan näiden elokuvien yksityiskohdista. Onhan kuitenkin aiemminkin ollut niin, että yksi tykkäsi Jedin paluusta, toinen Sithin kostosta, eikä siitä tarvinnut fanikunnan sisäistä sotaa käydä!

The Last Jedin vastaanotosta on totisesti kirjoitettu paljon. Jonkin verran minäkin tässä blogissa (vaikkapa tässä merkinnässä). Nyt siitä on kuitenkin kirjoitettu yksi akateeminen tutkimuskin, ja se voima, jolla tuosta tutkimuksesta kertovia uutisia lähipäivinä julkaistiin, puhumattakaan siitä tavasta, jolla noita uutisia kommentoitiin, kertoo omaa kieltään siitä, missä tilassa keskustelu tosiaan yhä on. Surullisen yllätyksetöntä on, että nämä uutiset saavat peräänsä kommentteja, joissa kieltäydytään uskomasta koko uutisesta sanaakaan ja pauhataan The Last Jedin surkeuden itsestäänselvyyttä aivan kuin se todella olisi ollut universaalisti inhottu taloudellinen floppi (se ei ollut kumpaakaan, mistä kertoo sekin, että Disney jatkoi juuri Lucasfilmin toimitusjohtajan ja näiden elokuvien tuottajan Kathleen Kennedyn sopimusta kolmella vuodella).

Mutta sanonpa minäkin nyt silti sanaseni nimenomaan tuosta tutkimuksesta, sillä aika monesta nettijutusta saa ainakin nopeasti lukien väärän kuvan sekä tutkimuksesta että sen esittämistä väitteistä. Yhdysvaltalaisen Morten Bayn tutkimus ei suinkaan väitä – niin kuin moni nopeasti kirjoitettu uutisotsikko väitti – että yli puolet The Last Jedin vihaajista olisi pelkkiä trolleja. Vielä vähemmän se väittää, että puolet netissä kuluvana vuonna nähdystä TLJ-kritiikistä tulisi venäläisiltä boteilta. Sen sijaan se kyllä väittää näiden molempien liittyvän soppaan.

University of Southern Californian tutkija Morten Bay siis tutki ohjaaja-kirjoittaja Rian Johnsonille Twitterissä osoitettuja The Last Jedi -viestejä. Aineisto oli yli tuhat twiittiä, jotka Bay karsi hieman alle tuhanteen siten, että kukin twiitti edusti eri käyttäjätiliä. Bay tunnitsi twiittien joukosta fanireaktioiksi naamioitua poliittista viestintää, jolla pyrittiin todellisen Star Wars -elokuvakritiikin sijaan joihinkin aivan muihin tarkoituksiin. Edelleen näiden viestijöiden lomasta Bay erotti myös venäläisiltä boteilta vaikuttavia kommentoijia, jotka sitten pääsivät monen tutkimuksesta kertovan uutisen otsikkoonkin.

Bay on tuore Ph.D. eli tohtorismies viestinnäntutkimuksen alalta, mutta The Last Jedi -tutkimus ei vertaudu meikäläisiin väitöskirjoihin: ainakin nyt netissä julkaistu versio on vain reilu kolmenkymmenen sivun laajuinen, jollaisena se ei oikeastaan vastaa edes suomalaisen yliopiston viestinnäntutkimuksen gradua. En myöskään pidä tutkimuksen metodia ihan väitöstutkimuksen tasoisena: Bay jaotteli 967 eri twiittaajan viestiä ensin TLJ-suhteessaan positiivisiin, negatiiviiin ja neutraaleihin ja teki sen jälkeen päätelmiä twiittaajista heidän muuta Twitter-viestintäänsä tutkimalla. Sitä en kuitenkaan vähättele, että on tuossakin analyysissa urakkaa ollut!

Analysoiduista 967 twiitistä, jotka siis tulivat 967 eri Twitter-tililtä, 206 oli negatiivisia. Siis vain 22 prosenttia Johnsonille viestineistä kirjoittajista vihasi elokuvaa. Näistä 206:sta hieman yli puolet Bay luokitteli poliittisesti motivoituneiksi: viestien kirjoittajat vaikuttivat joko poliittisilta aktivisteilta, konflikteja tahallaan hakeilta trolleilta tai valetileiltä. Kääntäen siis hieman alle puolet kritiikistä tuli Bayn mukaan ”oikeasti” elokuvaan tyytymättömiltä faneilta.

Venäläisiä botteja, jotka liikkuivat monen tutkimusta käsittelevän nettijutun otsikossa, Bay uskoo löytäneensä 967 TLJ-twiittaajan joukosta vain 16 kappaletta. Se ei ole kovin paljon, sillä kaikki kai tietävät netissä huijaritileja heiluvan. Näin numeroiden perässä voi myös alleviivata sitä tosiasiaa, että Bayn otanta ei siis edes yritä käsittää kaikkea internetissä tai edes Twitterissä käytyä TLJ-keskustelua: aineisto kun koostuu ainoastaan juuri Rian Johnsonille suunnatuista twiiteistä.

Tutkimuksen ydin ja pihvi ei siis ole siinä, että internet olisi täynnä täysin epäaitoa TLJ-vihaa. Morten Bayn tärkein havainto on, että huomattava osa (tämän tutkimuksen aineistossa jopa puolet) näkyvästä TLJ-vihasta kumpusi jostain muusta kuin elokuvasta itsestään. Bay yhdistää tutkimuksessaan nämä faniargumenteiksi naamioidut viestit yhdysvaltalaisen äärioikeiston ja venäläisten nettitrollien viestintään muissa, avoimen poliittisissa aiheissa. Edelleen hän päättelee, että Star Wars -elokuvaa todella käytettiin yhtenä monista aseista yhtäältä mielipidesodassa konservativismin puolesta ja toisaalta yleisen länsimaisen eripuraisuuden luomiseksi. Nämä ovat myös Venäjän trollitehtaiden tavoitteita, vaikka monet Bayn analysoimista viesteistä siis tulivatkin aivan oikeilta ja vieläpä länsimaisilta ihmisiltä.

TLJ-keskustelua tiiviisti seuranneena Bayn havainnot eivät yllätä minua. Vihaisimmat reaktiot olivat alusta alkaen vähintäänkin samansävyisiä kuin ovat maailmanrauhaa uhkaavan valehtelijan Donald Trumpin puolustajien tai maahanmuuton ja tasa-arvon kiivaiden vastustajien argumentit. Aivan konkreettisestikin nämä puheet kietoutuivat toisiinsa niissä viesteissä, joissa Star Warsia syytettiin naisten (joko tuottaja Kathleen Kennedyn tai elokuvan naishahmojen) pilaamaksi, kun näyttelijä Kelly Marie Tran kiusattiin ulos sosiaalisesta mediasta tai haukkumasanavalinnoissa, kun ohjaaja Rian Johnsonia toistuvasti haukuttiin homoksi, kun moisen elokuvan meni tekemään.

Ehkä koomisinta sopassa oli amerikkalaisen oikeiston pilkkasanalyhenteen SJW:n (social justice warrior) valjastaminen kuvaamaan nimenomaan näitä ”Star Warsin pilaajia”, kun sanojen konkreettinen merkitys – siis yhteiskunnallisen tasa-arvon ja oikeuden tavoittelija – on kutakuinkin sanakirjakuvaus jedeistä ja Star Wars -sarjan sanomasta. Tai ehkä se oli koomisen sijaan kuvaavinta, siis siinä mielessä, että se kuvaa tätä puhetapaa käyttävien ymmärrystä Star Wars -elokuvista yleensäkin. Baykin kirjoittaa tutkimuksessaan, että Star Wars on itse asiassa aina ollut aatteellisesti (amerikkalaisittain) hieman keskustasta vasemmalla, mutta osa yleisöstä tuntuu tajunneen sen vasta The Last Jedin kohdalla, ja ratkaisee tämän kognitiivisen dissonanssin syyttämällä Kathleen Kennedyä ja Rian Johnsonia ikään kuin nämä olisivat kahdestaan vasta juuri äsken sen vasemmalle siirtäneet. Esimerkiksi minun oli viime joulukuussa ensin todella vaikea ymmärtää, mikä juuri The Last Jedissä monet niin varpailleen sai, kun sen tasa-arvoa ja rakkautta edistävät viestit ovat kuitenkin aivan keskeisiä myös niissä vanhoissa SW-elokuvissa, joita kiihkeinkin ”Ruin Star Wars” -propagoija antaa ymmärtää rakastavansa. (Vaikka naisiahan niiden vanhojen episodien sankareina ei kyllä liikaa ollut, että ehkä se juuri sitten olikin joillekin liikaa.)

Mutta. Palaan toistamaan itseäni parin kappaleen takaa: mikään tässä ei tarkoita sitä, etteikö The Last Jedistä saisi myös olla pitämättä. Itse asiassa olen todella pahoillani niiden oikeiden fanien puolesta, joiden TLJ-tyytymättömyys todella perustuu elokuvaan itseensä: esimerkiksi vaikka elokuvan juoneen tai yksityiskohtana erimielisyyteen siitä, millaisen vanhentuneen Luke Skywalkerin he olisivat halunneet valkokankaalla nähdä. Se ei tee heistä botteja, trolleja, äärioikeistolaisia eikä tasa-arvon vastustajiakaan, vaikka heidän sanansa voivat sekoittua tuollaisiin ääniin.

Bayn tutkimuksesta kannattaa kuitenkin ottaa se oppi, että tällaistakin keskustelua populaarikulttuurin äärellä tässä meidän ajassamme todella liikkuu – ja että tällaistenkin voimien aseeksi voi joutua myös tahtomattaan, jos nimittäin ajatellaan, että pelkkä kiistely yhden Star Wars -elokuvan naishahmoista todella palvelee joidenkin tahojen poliittisia agendoja. Aiempina, viattomampina aikoina kukaan ei (kuuluisan pilakuvan mukaan) voinut tietää, oliko toinen nettikeskustelija todellisuudessa koira. Nykyisin on yhä vaikeampaa tietää, milloin keskusteluissa on koira haudattuna.