Näin syntyi The Force Awakens

Posted on 24/02/2016 by Aki Jörgensen

Bluray-ekstroja ja virallista Making of -kirjaa odotellessa: tässä yksi summaus. Lähteinä erityisesti lukemattomat haastattelut ja tässä blogissa osin aiemminkin raportoidut lähteet, mutta eräiltä aivan keskeisiltä osiltaan The Art of The Force Awakens -kirja, joka paljastaa upeissa luonnoskuvissaan ja teksteissäänkin kaikenlaista muualla kertomatonta. Tämän kirjoituksen kuvat ovat tuosta kirjasta (Phil Szostak, Abrams Books 2015).

Kevät 2012. Suuri flanellipaitainen saagan luoja George Lucas värvää Kathleen Kennedyn seuraajakseen Lucasfilmin johdossa. Parivaljakko panee alulle uusien Star Wars -elokuvien tuotannon ja palkkaa niistä ensimmäisen käsikirjoittajaksi Oscar-voittaja Michael Arndtin. Arndt saa lähtökohdakseen Lucasin omat ideat, joiden tarkka sisältö on edelleen arvoitus. Kennedyn ensimmäinen tiivistys Arndtille kuuluu: ”origin story of a female jedi”. Avuksi palkataan myös Imperiumin vastaiskun käsikirjoittaja Lawrence Kasdan, joka tässä vaiheessa toimii tuotannon konsulttina.

Kesä 2012. Kesäkuussa Lucas ottaa yhteyttä Disney-yhtiön johtajaan Bob Igeriin, joka edellisvuonna tiedusteli varovaisesti Lucasin halukkuutta myydä yhtiönsä. Nyt Lucas on valmis, ja sitä paitsi hänellä on myytävää: yhtiö, joka on jo aloittanut uuden aikakauden valmistelut. Elokuussa Lucas ja Kennedy tapaavat originaalitrion eli Mark Hamillin, Carrie Fisherin ja Harrison Fordin. Kaikki ovat valmiita palaamaan rooleihinsa.

Syksy 2012. Kathleen Kennedy julkistaa projektin Lucasfilmin omalle väelle. Michael Arndt apujoukkoineen lähestyy tarinaa hakemalla starwarsmaisen fiiliksen elementtejä. Esimerkiksi lopulliseenkin elokuvaan päätynyt valomiekkataistelu lumisessa metsässä on niin sanottuun tarinaryhmään kuuluvan Kiri Hartin hyvin varhainen visuaalinen idea.

Lokakuu 2012. Disney ostaa Lucasfilmin. Kauppaan kuuluu täydellinen kontrolli seuraaviin Star Wars -elokuviin. Vaikka Lucasin ilmoitetaan aluksi toimivan konsulttina, Disney tekee nopeasti päätöksen keksiä uudet tarinat Lucasin ideoimien tilalle. Arndt jatkaa kuitenkin hommassaan. Tarinankehittelyn suuriin ongelmiin kuuluu tässä vaiheessa, kuinka yksin ja eristäytyneenä elokuvan aloittava uusi sankaritar pysyy elokuvan sankarittarena silloinkin, kun Luke Skywalker on astunut mukaan elokuvaan. Arndtista tuntuu, että Luke ottaa tarinan haltuunsa heti ilmestyessään.

Varhaista visiointia ”tulesta ja jäästä”: käsikirjoittaja Michael Arndt ja tuotantosuunnittelija Rick Carter kannustivat myös taiteilijoita kehittelemään ideoita, jotka voisivat kantaa myös osaksi käsikirjoitusta.

Tammikuu 2013. Episodi VII:n suunnittelu hyrähtää kunnolla vauhtiin. Concept art -osaston eli elokuvan visuaalista ilmettä ideoivien taiteilijoiden työtä ohjaavat tehtävään itse ilmoittautuneet lajin mestarit Rick Carter (mm. Jurassic Park) ja prequelien veteraani Doug Chiang sekä käsikirjoittajien puolelta Arndt ja Hart sekä piakkoin julkistettava ohjaaja JJ Abrams. Koska elokuvalla ei ole käsikirjoitusta (mutta sillä on ensi-iltapäivä), concept artisteja kannustetaan ”guided imageryksi” nimitettyyn prosessiin: visuaalisten ja tarinallisten ideoiden kehittelyyn vapaasti, jopa ilman käsikirjoittajien ohjeita, vaikka tietysti heiltä koko ajan tilataan visioita tukemaan käsikirjoittajien ideoita. Monet elokuvan tarinallisetkin ideat syntyvät tulevina kuukausina taiteiljoiden pöydällä – esimerkiksi rathtar-kohtauksen alkujuonne vaikuttaa vilahtaneen eräässä tällaisista piirroksista. Molempien ryhmien pöydillä ovat konkreettisista filosofisiin liukuvat kysymykset ”Kuinka vahva Voima on?” ja ”Kuka on Luke Skywalker?”. Elokuvan kaksi päähenkilöä jatkavat kuitenkin kehittymistään: Voimassa vahva nuori nainen kulkee työnimellä Kira, ja hänen parikseen luonnostellaan Sam-nimistä nuorta miestä – hahmot saisivat paljon myöhemmin nimet Rey ja Finn. Jo tässä vaiheessa mukana oleviin konsepteihin kuuluvat originaalitrilogian aluksien hylkyjä sisältävä romuplaneetta ja ajatus siitä, että Luke Skywalker olisi elokuvan alussa kadonnut.

Helmikuu 2013. Koska Lucasin luonnokset on siirretty syrjään, kaikki on auki. Abramsin johdolla inspiraatiota haetaan alkuperäislähteistä, Ralph McQuarrien originaalitrilogian luonnoksista. Ei siis ihme, että moni tarinaideakin kumpuaa niistä: esillä ovat muun muassa McQuarrien aikanaan turhaan suunnitteleman Darth Vaderin linnan käyttäminen sekä loppukohtaus, jossa Millennium Falcon ja Kira sukeltaisivat Endorilla meren tai järven pohjaan, jonne olisi uponnut toisen Kuolemantähden keisarillinen valtaistuinsali, josta taas löytyisi lopullinen kartta Luken luo. Abramsin ajatus on, että elokuvan tulisi tietoisesti heijastella alkuperäisen Star Warsin juonta. Jopa avauskohtausta mietitään suoraksi kopioksi vuoden 1977 elokuvasta.

Millennium Falcon ja uponnut toinen Kuolemantähti. En ymmärrä, millä logiikalla sen olisi selitetty säilyneen näin ehjänä räjähdyksestään.

Maaliskuu 2013. Siinä missä esimerkiksi Kira kehittyy lopulliseksi Reyksi orgaanisesti, elokuvan pahiksen kehittäminen osoittautuu todella työlääksi. Ongelma on sama, minkä moni elokuvaa odottava fanikin tunnistaa: ”Jeditappajaksi” kutsuttu uusi paha seisoo Darth Vaderin mustassa varjossa. Ratkaisua haetaan hahmosta, joka tunnustaisi myös itse elokuvassa olevansa Vaderin varjossa. Jonkin aikaa ratkaisu onkin suoraviivaisempi kuin lopullisessa elokuvassa: uusi paha esiintyisi galaksissa Darth Vaderina. Tämän takia monessa luonnoskuvassa esiintyy suoraan Vaderia muistuttava hahmo, mikä hämmentää monia huhuja seuraavia faneja puolitoista vuotta myöhemmin, kun noita luonnoskuvia vuotaa nettiin. Myös Luken ja Vaderin välille visioidaan yhteyksiä, jotka lopullisesta elokuvasta tipahtavat pois: on luonnoskuvia, joissa Vaderin kypärää pitelee Luke eikä Jeditappaja, ja on luonnostaiteilija Ian McCaigin, Darth Maulin hahmon isän, visio Anakinin ja Vaderin välillä liihottavasta Voima-haamusta.

Esimerkkejä huomattavasti vadermäisemmistä Jeditappaja-pahiksista. Hahmosta tuli aikanaan Kylo Ren, mutta oikean designin löytäminen oli yli vuoden tuskan takana.

Huhtikuu 2013. Elokuvan ensimmäinen näytös hahmottuu. Romuplaneetta on kehittynyt hyvinkin tatooinemaiseksi, vaikka toisenlaisiakin vaihtoehtoja oli esillä. Käsikirjoitustyön konsulttina toimiva Lawrence Kasdan keksii idean tehdä Samista rivit hylkäävän stormtrooperin. Kirasta on tullut romunkerääjä, ja kolmanneksi sankariksi mukaan on liittynyt Tasavallan sotilas John Doe, joka lopullisessa elokuvassa tunnetaan nimellä Poe Dameron. Juoni sisältää jo originaali-Warssia heijastellen droidiin piilotetun salaisen tiedon, ja tälläkin kertaa ensimmäisen näytöksen on määrä päättyä Millennium Falconille. Kaikkiaan elokuvan ensimmäinen näytös sisältää jo tässä vaiheessa kaiken mitä elokuvassakin – siinä on vain vielä ylimääräistä, kuten sivujuoni, jossa romuplaneetan alkuasukkaat parantavat planeetalle päätyneen Samin.

Vaihtoehtoinen versio Finnin motivaatioksi hylätä First Order. Näyttelijää ei oltu vielä valittu, joten hahmojen ihonväri luonnoksissa vaihteli.

Kesä 2013. Ensi-iltaan on kaksi vuotta, mutta siihen nähden elokuvan loppupuolen kehittely junnaa paikallaan. Jeditappaja on edelleen hyvin vadermäinen, joskin häntä harkitaan myös kehitettäväksi kyborgiksi. Episodin juonta ajava macguffin on jonkin aikaa Darth Vaderin kypärä ja jonkin aikaa Luken valomiekka, mutta uusi, aurinkoja nielevä superase on jo mukana kuviossa. Samaan aikaan Lontoossa elokuva siirtyy virallisesti esituotantovaiheeseensa, kun muun muassa lavasteita ja maskeja aletaan rakentaa. Ensimmäiseksi kuvauspaikaksi on päätetty Abu Dhabi, jonne rakennetaan romuplaneetta Jakku, ja elokuvan näyttelijöitä aletaan etsiä. Droidi BB-8 saa ulkomuotonsa ohjaaja Abramsin idean pohjalta.

Elokuu 2013. Michael Arndtin tarinaluonnos valmistuu. Valmis käsikirjoitus se ei kuitenkaan ole. Luonnostaiteilijat käyttävät paljon aikaa ”eksoottisen kaupungin” suunnitteluun, jota lopullisessa elokuvassa ei oikeastaan enää olekaan.

Eräs versio Jedi Killer -luonnoksista päätyy elokuvaan Guavian kuolemajengiin.

Lokakuu 2013. Michael Arndt vaatii käsikirjoituksen viimeistelyyn enemmän aikaa kuin Abramsilla ja Kennedyllä on. Arndt jättää projektin sanomatta julkisuuteen sanaakaan, mikä ulospäin näyttää potkuilta.

Marraskuu 2013. Elokuvan ensi-iltaa siirretään: kesän 2015 sijaan lopullinen maali on nyt joulukuussa 2015. Käsikirjoittajiksi ryhtyneet Abrams ja Kasdan aloittavat Kasdanin vaatimuksesta puhtaalta pöydältä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että miehet hylkäisivät tähän mennessä kehitellyn: huomattava osa The Force Awakensiksi myöhemmin nimettävän elokuvan tarinasta on jo hyvinkin lopullisessa muodossaan. Kaikki pohditaan kuitenkin uusiksi pitkien kävelyjen aikana muun muassa Santa Monicassa ja Pariisissa, ja miehet lukitsevat ensimmäisen käsikirjoitusversionsa vain kuudessa viikossa. Lopullinen se ei tietenkään ole: tässä vaiheessa esimerkiksi kapinallistukikohta sijaitsee viidakossa, ja Greenham Commonin entiselle lentokentälle on tarkoitus lavastaa ”eksoottinen kaupunki”, jossa sankarimme kohtaisivat yodamaisen Maz Kanatan, joka perustuu osittain JJ Abramsin vanhaan englanninopettajaan. Episodilla ei ole vieläkään nimeä – eikä elokuvan pahiksella, yhä tuskaisemmin kehitellyllä Jeditappajallakaan.

Ralph McQuarrien lisäksi elokuvan visuaalisen ilmeen esikuviin kuului Leni Riefenstahl.

Helmikuu 2014. Ensimmäiset lavasteet rakennetaan Lontoossa: Tähtituhoojan hangaari, Falconin sisätilat, Jakkun kylä. Tuotanto on alusta asti valinnut mahdollisimman aitojen lavasteiden ja perinteisten efektien tien, ja sitä aiotaan kulkea loppuun asti. Elokuvan loppunäytöksen kuvauspaikaksi lukitaan Skellig Michaelin luostarisaari Irlannissa, ja visiot pahiksen linnasta ja eksoottisesta kaupungista yhdistetään Maz Kanatan pubilinnaksi. Näin Greenham Commonin jo sovittu kuvauspaikka vapautuu toimimaan vastarinnan tukikohtana.

Maaliskuu 2014. Jeditappaja-design lukitaan viimein. Hahmo saa pian nimenkin (Kylo Ren) ja näyttelijän (Adam Driver), joka on Abramsin ehdokas rooliin. Elokuvan päärooliin valitaan näihin aikoihin Daisy Ridley – täysin tuntematon uusi kasvo, kuten oli etsijöiden tavoitekin.

Huhtikuu 2014. Näyttelijät julkistetaan kuun lopussa, eikä heistä kaikkia ole ehditty paljon aiemmin valitakaan: seitsemän kuukauden koe-esiintymisten jälkeen John Boyega saa tietää tulleensa valituksi Finnin rooliin vain viikkoa ennen käsikirjoituksen lukutilaisuutta, josta otetulla valokuvalla uutinen kerrotaan. Mitä tai ketä kukin näyttelee, pysyy yleisölle arvoituksena vielä pitkään. Koko käsikirjoituksen saavat nähdä vain harvat ja valitut.

Romuplaneetta Jakku näyttäytyy lopullisessa elokuvassa niin tatooinemaisena, että ensimmäisen teaserin perusteella useimmat uskovat sen olevan Tatooine.

Toukokuu 2014. Kuvaukset alkavat Abu Dhabissa. Tässä vaiheessa edes internetin huhusivut eivät tiedä vielä käytännössä mitään elokuvan juonesta: kuvaavaa on, että esimerkiksi stormtrooperien mukanaolo vahvistuu vasta kuukausia myöhemmin. Kameroiden pyöriessä huhumylly kuitenkin käynnistyy. Aivan ensimmäinen tiedonmuru esimerkiksi vuotaa juuri kuvausten alkaessa: Abu Dhabissa bongataan suuri lavaste, jonka tarkkasilmäiset tunnistavat AT-AT:n jalaksi (ja joka siis todellisuudessa on osa Reyn kotia). Monet nettiin nyt päätyvät tiedot tosin tulevat rikkinäisen puhelimen kautta kaukaa edellisen vuoden luonnosvaiheesta, jolloin esimerkiksi leviää huhu ”jedien metsästäjistä” elokuvan pääpahiksina.

Kesä 2014. Elokuvan nimekkäin tähti Harrison Ford loukkaantuu kuvauksissa Lontoossa. Koko jäljellä oleva tuotanto joudutaan kääntämään uuteen järjestykseen, eikä kyse ole vain keskeisen näyttelijän puuttumisesta. Myös Pinewoodin studioilla on raavittava päätä: esimerkiksi Maz Kanatan linnan lavasteita ei nyt voida purkaa aiotussa aikataulussa, koska siellä on kuvattava vielä Fordin paluun jälkeenkin. Lavasteiden logistiikkaa monimutkaistaa, että tuotannon ”perinteinen käsityöläisyys” ulottuu tietoiseen haluun käyttää samoja lavasteita uudelleen mahdollisimman pitkälle, jälleen aivan kuten originaalitrilogiassa tehtiin. First Orderin tähtituhoojan siltaa käytetään myös Starkiller-tukikohdassa. Ford pääsee palaamaan syyskuussa. Elokuvan käsikirjoitustyön alati jatkumisesta kertoo kuitenkin se, että melko isojakin kuvattuja osia elokuvaa jää lopulta leikkauspöydälle: esimerkiksi Simon Peggin näyttelemä Unkar Plutt esiintyy kuvauksissa Maz Kanatan linnassa ja Maz itse vastarinnan tukikohdassa, mutta lopullisessa elokuvassa molemmat jäävät omille planeetoilleen.

Tähtituhooja-lavasteita kierrätettiin Starkiller-tukikohdaksi, koska niin kierrätettiin alkuperäisen Star Warsin Kuolemantähti-lavasteitakin.

Syksy 2014. Rathtar-kohtauksia kuvataan tietämättä, miltä olennot lopullisessa elokuvassa näyttäisivät. Jopa motion capture -roolien veteraani Andy Serkis on uuden paikan edessä esiintyessään itsevaltias Snokena tietämättä, miltä hahmo näyttäisi elokuvassa. Snoken ulkonäkö lukitaan vasta lokakuussa, jolloin Abramsin valinta kohdistuu ”nuorekkaampaan” vaihtoehtoon, tietoisena erona muinaiseen Palpatineen – aikaisemmin Snokea on ehditty harkita naiseksikin. Elokuvan kuvaukset päättyvät marraskuun alussa. Virallinen tiedote aiheesta antaa elokuvalle viimein nimen: The Force Awakens.

Vuosi 2014 päättyy joulukuussa julkistettuun teaseriin ja sen myötä paljastettuihin ensimmäisiin hahmojen nimiin. Alkaa ensi-illan vuosi 2015, jonka aikana huhut Episodi VII:n juonesta todellakin vain kiihtyvät.

Samaan aikaan Lucasfilmin tuotanto on jo siirtynyt. Tässä vaiheessa samoissa saleissa, osin samoilla pöydillä ja samoissa pääkopissakin, visioidaan kovaa vauhtia Rogue Onea, Episodia VIII ja Han Solon omaa elokuvaa.

Mutta niiden synnystä me muut kuulemme vasta paljon, paljon myöhemmin.

The Force Awakens: Spekulaatio saa jatkua

Posted on 19/12/2015 by Aki Jörgensen

The Force Awakensin nähtyäni ymmärrän paremmin JJ Abramsin ja Disneyn halua pitää elokuvan elementtejä salaisuutena mahdollisimman pitkään. Kun edellisessä merkinnässä pohdin sitä, kuinka ”hyvä elokuva” episodi VII oli, nyt siirryn saagan tarinankerrontaan – joten jos lukijoissa sattuisi olemaan joku elokuvaa vielä näkemätön, varoitan: nyt spoilaa.

Kylo Ren (Adam Driver): hahmo, josta saimme eräitä ensimmäisiä vastauksia.

Niin, on ymmärrettävää, että JJ halusi pitää Luke Skywalkerin piilossa elokuvan trailereista, koska ainoa hänen kasvonsa näyttävä kuva olisi ollut elokuvan loppukohtaus. Ja on selvää, ettei Reyn sukunimeä paljastettu ennen elokuvaa, koska ei sitä paljastettu itse elokuvassakaan. Itse asiassa luettelo kysymyksistä, joita fani jää miettimään The Force Awakensin lopputekstien pyöriessä, on hämmästyttävän yhteneväinen niiden kysymysten kanssa, joita moni mietti jo ennen elokuvaa, vaikkei olisi pahasti huhuista spoilaantunutkaan. Esimerkiksi:

Miksi Luke on pysynyt piilossa vuosia, eikä ole yrittänyt pysäyttää Ensimmäistä ritarikuntaa ja Kylo Reniä? Mitä hän on tehnyt poissaolonsa vuosina?
Mikä oikeastaan on galaksin tila: kuinka voimakas on Tasavalta, kuinka voimakas Ensimmäinen ritarikunta? Jos jälkimmäinen käyttää lapsina kaapattuja sotilaita ja tappaa vääräuskoisia siviilejä, onko se pikemminkin tosielämän Isisin kaltainen, uskonnollisten fanaatikkojen kauhulla alueitaan hallitseva terrorijärjestö, eikä lainkaan Imperiumin kaltainen ”oikea valtio”? Ja jos näin, mikä itse asiassa on se usko, jota Ensimmäinen ritarikunta tunnustaa?
Kuka tai mikä on tuon Ensimmäisen ritarikunnan Itsevaltias Snoke? Nähdäkseni kaikki vaihtoehdot ovat yhä avoinna Darth Plagueisista ihmemaaoz-maiseen jättimäisellä kuvajaisella alaisiaan pelottelevaan nukkemestariin.
Ketkä ovat Reyn vanhemmat, ja miksi hänet on jätetty Jakkulle?
Mikä on lopulta ”Herääminen”, joka on elokuvan nimessä asti? Reykö, joka ei kuitenkaan ole Snoken repliikin vaiheessa vielä koskenutkaan Voimaan? Heräsikö jokin muukin kuin Lucasfilmin tuotantokoneisto?

Emme tiedä. Ja mikä vielä yllättävämpää: näiden jo ennen elokuvaa pohdittujen kysymysten oheen The Force Awakens liittää oikeastaan vain yhden uuden kysymyksen (lukuunottamatta ilmeisiä ”Mitä tapahtuu seuraavaksi?” ja ”Kuinka sen-ja-sen-hahmon kävi?”): Mitä tapahtui Luken jedikoulussa, ja kuinka Ben (Solo? Organa? Skywalker?) tuli Snoken viettelemäksi?

Tuon yhden suuren salaisuutensa The Force Awakens muuten paljasti mielestäni tyylikkäästi, alleviivaamatta sen paljastuksenomaisuutta. Näin, vaikka mahdollisuudet ”I am your father” -tyyppiseen paljastushetkeen olivat olemassa: vaikka monet meistä olettivat Kylo Renin olevan Solo, ”varmana tietona” tämä ei käsittääkseni vuotanut minnekään, enkä ainakaan minä muista missään törmänneeni Ben-nimeen. Itse asiassa paljastus oli siksi yllättävänkin smooth: olihan jo kauan sitten huhuraportteja siitä, että elokuva ”kiusaisi” mahdollisuudella Luke Skywalkerista pimeällä puolella, ja etukäteen ”Onko Luke Kylo?” -spekulaatio netin vähemmän spoilaantuneissa jengeissä kiersikin. Siksi en olisi yllättynyt, jos elokuva olisi ensin antanut joidenkin katsojien uskoa mahdollisuuteen, että naamion sisällä tosiaan olisi Luke – kunnes kypärä lähtisi päästä Reyn kuulustelukohtauksessa. En silti ole pahoillani, ettei näin: myöhemmillä katsomiskerroilla tällaiset hämäykset tuntuvat aina vaivaannuttavilta.

Rey (Daisy Ridley): hahmo, jonka koin jo oppivani tuntemaan, mutta jonka historia kiinnostaa siksi yhä enemmän.

Se spekulaatio on nyt joka tapauksessa ulkona, mutta monet muut saavat jatkua, koska The Force Awakens käytti (ilkeästi kärjistäen) niin suuren osan ajastaan ikään kuin toteamaan sen saman, minkä trailerit ja etukäteishaastattelutkin. Tällä en tarkoita, että markkinointi olisi pilannut elokuvan, kuten en tarkoita sitäkään, ettäkö pitäisin lopputulosta huonona, vaan nimenomaan tätä minun ja monien muiden harrastusta spekuloida suuren saagan suurta tarinaa. Tämän blogin oheen perustamassani, yllättäen pirteästi tähän päivään asti jatkuneessa chat-keskustelussakin on pääosin pohdittu näitä ihan samoja juttuja, joita tosiaan useimpia pohdittiin jo ennen elokuvaa: Reytä, Snokea ja Lukea. Oletan, että monet näistä pohdinnoista elävät tästä episodiin VIII asti.

The Force Awakensissa on siten jonkin verran samaa vikaa kuin Pimeässä uhassa (kauhistus!): se on ennen kaikkea johdatus uuteen aikakauteen. Uutuus tuskin jää Pimeän uhan tavoin irralliseksi seuraajistaan – päinvastoin, episodi VIII voi jopa alkaa VII:n loppukohtauksesta, vaikka todennäköisemmin ei – mutta uuden trilogian kokonaisuuden näkökulmasta The Force Awakens tuo vasta päähenkilöt yhteen ja törmäyttää heidät ensimmäisen kerran pahan Kylo Renin kanssa. Loppukuva Luken ja Reyn kohtaamisesta toimii cliffhangerina, mutta samalla se ärsyttää juuri siksi, että se tuntuu kohdalta, josta uusi tarina kunnolla vasta alkaa.

Elokuvaa katsoessa tämä ei ole ongelma, koska The Force Awakens etenee niin kertakaikkisen sujuvasti, ja koska sekä katsojalla on niin mukavaa sekä uusien että vanhojen hahmojen parissa. Narratologian termein: The Force Awakensin tarina (se, mitä siinä tapahtuu) on aika köykäinen ja sitä paitsi lähes toisinto New Hopesta, mutta elokuvaa katsoessa se ei haittaa, koska sen juoni (se, miten tapahtumat seuraavat toisiaan ja miten tarina kerrotaan) toimii hyvin.

Mutta katsoessa The Force Awakensia seitsemäntenä osana pitkää sarjaa, tarinan heppoisuus onkin toisenlainen ongelma. Kirjoitinkin jo edellisessä merkinnässä siitä, että The Force Awakensista saattaa vielä tulla elokuva, josta fanit pitävät vähemmän kuin ei-fanit. Voin melkein jo kuvitella, kuinka kotisohvan tulevissa maratoneissa harmitellaan eräitä The Force Awakensin yksityiskohtia samaan tapaan kuin prequelien tyhmyyksiä. Se, että vastarintaliike ei muka kykene tulkitsemaan galaktisen kartan palaa ilman koko galaktista karttaa, tai se, että R2-D2 herää sopivasti elokuvan lopussa tuon loppupalan antamaan, ei ole kovin paljon fiksumpaa kirjoittamista kuin George Lucasin kömpelö ratkaisu saada nuori Anakin auttamaan jedejä antamalla ymmärtää, että huumekartellien ja salakuljettajien suosimalla Tatooinella yhdellekään rahanvaihtajalle eivät kelpaisi tasavallan rahayksiköt.

Osa näistä ongelmista johtuu JJ Abramsin yleispiirteestä elokuvantekijänä: mieluummin siistejä juttuja tapahtuu kuin järjen annettaisiin estää siistien juttujen tapahtuminen. Mutta osa voi johtua ikävämmin nimenomaan Lucasin vahvasta varjosta, prequelmaisuuden sairaalloisesta välttelystä. Siihen piikkiin panen esimerkiksi sen, että The Force Awakens tosiaan hämmentävästi jättää kertomatta, miten galaksissa oikeastaan isommin menee: onko esimerkiksi superasettaan lataava Ensimmäinen ritarikunta niskan päällä kuten Imperiumi originaalitrilogiassa oli, vai onko se pikemminkin armeijaksi järjestäytynyt terroristiryhmä.

On hienovarainen linja, selitetäänkö kuviteltua maailmaa liikaa, liian vähän vai juuri sopivasti. Paljon yleisempi synti on selittää liikaa. The Force Awakens selittää sitä minusta hieman liian vähän. Ei siihen paljon olisi tarvittu: muutamat repliikit lisää ekspositiota esimerkiksi Han Solon, Leian tai Maz Kanatan suuhun, ja elokuva olisi asettunut paremmin suureen kuvaan siitä, mitä tapahtui kapinaliitolle ja Imperiumille sen jälkeen kun Endorissa juhlittiin. Mutta prequeleja syytettiin liiasta politiikasta, ja episodi VII:ää tehdessä oli selvästi päätetty väistää kaikkea, mistä prequeleja syytettiin.

Samalla mieleni tekee sanoa, että yksi prequelien perusteella vältelty asia saattoi olla suvantokohdatkin: episodit I-III kun jämähtelevät usein paikalleen, ja The Force Awakens todellakaan ei. Huomaan toivovani, että luvassa olisi vielä bluraylle myös leikkaus, johon todennäköisesti kuvattuja hengityshetkiä olisi palautettu – elokuvasta oli pudotettu pois jopa huhuraporttien perusteella eniten odottamani kohtaus, jossa Kylo Ren käy tyhjässä Millennium Falconissa ja istahtaa vielä kerran isänsä tuoliin. Mitään massiivista special editionia en kaipaa: viisikin minuuttia lisää ilmaa sinne tänne ripoteltuna voisi tehdä ihmeitä.

Leia Organa (Carrie Fisher): hahmo, jonka olisin suonut puhuvan elokuvassa enemmänkin.

Jälleen mieleni tekee tarkentaa, että tämä ei tarkoita, ettenkö olisi pitänyt näkemästäni. Kyllä pidin (molemmilla tähänastisilla kerroilla). Pikemminkin tämä tarkoittaa sitä, että The Force Awakens asettuu Star Wars -jatkumoon siinäkin, että se ei suinkaan ole elokuva, josta fanit eivät löytäisi kritisoitavaa – ja että se, kaikkien edeltäjiensä tavoin, jättää avoimia kysymyksiä sekä juonestaan että siitä, millainen elokuva olisi vaihtoehtoisesti voinut olla.

Pohjimmiltaan esimerkiksi minä haluankin Star Warsini juuri sellaisina.

Ekoja kertoja

Posted on 15/12/2015 by Aki Jörgensen

Kun näin Tähtien sodan ensimmäistä kertaa, olin 11-vuotias. Isä oli nauhoittanut leffan telkkarista 1980-luvun puolella, mutta minä katsoin sen tuolta nauhalta vasta monta vuotta myöhemmin, eikä jatko-osia ollut katsottavissani. Yllättävää kyllä, minulla ei ole mitään muistikuvaa ihan ensimmäisen kerran fiiliksistä. Elokuvaharrastukseni käynnistyi toden teolla ylipäätään vasta pari vuotta myöhemmin. Pidin toki, mutten hullaantunut. Vielä.

Eräitä visuaalisia Star Wars -muistikuvia 1: Valkoiset sotilaat hyökkäävät valkoiseen käytävään mustan hahmon johtamina.

Kun näin Imperiumin vastaiskun ensimmäistä kertaa, olin 12-vuotias. Niin sanotut ”viimeistä kertaa saatavilla” -vhs:t olivat juuri tulleet kauppoihin (muistan nähneeni niiden videokannet ennen itse elokuvia), mutta niiden sijaan näin Imperiumin ja Jedin niiden ensimmäisestä Suomen televisioesityksestä (joka siis todella oli vasta vuonna 1996!). Mutta niin tutkan alapuolella kuin Star Wars tuossa maailman ajassa Suomessa olikin, olin kuin olinkin katsoessani spoilaantunut ”I am your father” -twististä. Lähde oli Suomen Mad -lehti ja spoilaantumisen hetki vain vähän ennen elokuvaa, ja muistan ajatelleeni spoileriin törmätessäni, että olisikohan muka tosiaan noin. Katsoessa sitten selvisi, että olihan se. Niin tyhmää, mutta niin enteellistä.

Eräitä visuaalisia Star Wars -muistikuvia 2: vhs-kansi, josta ihmettelin, miten räjähtänyt Kuolemantähti on löytynyt noinkin isona palasena.

Kun näin Jedin paluun ensimmäisen kerran, oli Imperiumin vastaiskun ensinäkemisestä kulunut kohdallani vain noin viikko. Tässä sumassa se siis kohdallani tapahtui: innostuminen, faniutuminen, hurahtaminen. Yhdistelmä Imperiumin kiehtovaa synkkyyttä ja Jedin hurjaa lopputaistelua sai juuri tämän elokuvatrilogian nousemaan nuorissa silmissäni muiden yläpuolelle. Silti, pohjimmiltaan, tämä oli varmasti vasta alku sille tielle, jossa nimenomaan Star Warsista tuli itselleni se kaiken vertailun ulkopuolella oleva kulttuuriteos, jonka episodeja en oikeastaan ajattelekaan elokuvina siinä missä muita, suuriakin suosikkejani. Enemmän kuin elokuvat olivat draamallisina ja juonellisina teoksina, tähän vaikutti Star Warsin kuviteltu fantasiamaailma, ”kaukainen galaksi kauan sitten”, johon aloin noiden kahden elokuvan ensinäkemisen jälkeen uppoutua.

Kun näin special editionit ensimmäisen kerran, näin ensimmäisen kerran Star Warsia valkokankaalta. Olin 13-vuotias, eikä se ensi-ilta ollut. Itse asiassa en edes käynyt katsomassa elokuvateatterissa Imperiumin vastaiskua, koska muutaman viikon väliajat elokuvien ensi-iltojen kanssa tuntuivat tuolloin ajalta, jolloin – ajatelkaa! – en voinut sentään vaatia vanhempia viemään minua (ja tässä vaiheessa myös perheen toista hurahtanutta, siskoani) elokuviin asti. Elokuvateatterikokemus oli joka tapauksessa mahtava, ja olin aivan pähkinöinä special editioneista – tunne, joka ei ole kestänyt näihin päiviin. Tässä vaiheessa olin muutenkin lopullisesti ottanut Star Warsin maailman omakseni. Special editionien aikaan vietin siellä aivan konkreettisesti aikaa muun muassa Dark Forcesia ja TIE Fighteria pelaamalla, ja samoihin aikoihin julkaistiin suomeksi myös ensimmäinen expanded universe -romaani, Imperiumin perillinen. Melko pian Shadows of the Empire oli, jos nyt ei aivan ensimmäinen, niin yksi ensimmäisistä englanniksi lukemistani kirjoista.

Eräitä visuaalisia Star Wars -muistikuvia 3: Dark Forces ja muut ensimmäiset pelit, jotka päästivät tutkimaan kaukaista galaksia itse.

Kun näin Pimeän uhan ensimmäistä kertaa, olin 16-vuotias. Vaikka toki elettiin jo internetin aikaa, ja minäkin olin siirtänyt disketeillä koululla imuroimani trailerin Quicktime-tiedoston kotikoneelleni, en voi sanoa tienneeni elokuvasta kovin paljon ennen sen ensi-iltaa. Keräsin kotimaisista lehdistä leikkeitä elokuvaa käsittelevistä jutuista, mutta spoilereita tuskin vielä luin. Edellisenä kesänä (Pimeä uhkahan sai vielä Suomen ensi-iltansa vasta muutamaa kuukautta Yhdysvaltojen jälkeen, mikä sekin tuntuu uskomattomalta nyt) Irlannin perhematkalta ostettu Empire-lehden erikoisnumeron olin tosin lukenut moneen kertaan kannesta kanteen, ja olikohan se sitten ollut edellinen kevät, jolloin tein koulussa oman kotisivun tekemisen harjoituksena pienen sivun siitä vähästä, mitä Pimeästä uhasta tiesin. Mutta Pimeän uhan kyllä näin ensi-illassa – enkä aluksi pitänyt yhtään elokuvan ympärille vähitellen nousevasta kritiikin määrästä. Vaikka vuosien kuluessa en säilyttänytkään ensituntuman positiivisuuttani, en anna periksi siitä, että Pimeä uhka tosiaan onnistui laajentamaan maailmaansa kuten pitikin: tuomaan Star Warsin tarinat galaksin perähikiäplaneetoilta galaksin keskukseen – ja tuomaan liitännäistuotteet aivan uudelle tasolle. Pimeän uhan myötähän Suomessakin alettiin muun muassa taas julkaista SW-sarjakuvia.

Eräitä visuaalisia Star Wars -muistikuvia 4: Kenties kaikkien aikojen teaser poster.

Kun näin Kloonien hyökkäyksen ensimmäisen kerran, olin 18-vuotias ja osa suomalaista Star Wars -yhteisöä. On täysin merkityksetöntä, että pidän nyt kakkosepisodia sarjan heikoimpana lenkkinä: ilmestyessään se oli minulle jo jälkiruoka sille, mikä kaikki sitä oli edeltänyt. Olin kirjoittanut ensimmäistä kertaa nimimerkillä Starlight Intruder Star Wars -sarjakuvalehden yleisönosastolle jo Pimeän uhan aikaan. Dark Empiresta pihistetty nimimerkki lyheni nopeasti Starlightyksi (ja myöhemmin vielä irc-ystävälliseen muotoon Starl), ja päätyi käyttööni ensin yleisillä suomalaisilla leffafoorumeilla, mutta ennen kaikkea syksyllä 2001 Suomen Star Wars Fanien keskustelufoorumilla. Se puolestaan sai myöhemmin nimen Pilvikaupunki, joka viattomassa mielessäni tuntui täydellisen kuvaavalta nimeltä nimenomaan verkossa sijaitsevalle SW-yhteisölle: tämähän oli vielä aikaa, jolloin nykyinen some eli kaikkien yhteisöjen sulautuminen samojen feispuukkien ja twitterien kuorien sisään oli vasta tulossa. Seuraavien noin viiden vuoden aikana tuo foorumi kasvoi aidoksi yhteisöksi, josta edelleen versoi niin sanotun oikean elämän ihmissuhteita. Kloonien hyökkäys oli ensimmäinen Star Wars -elokuva, jota aktiivisesti ja tiiviisti odotin, jonka spoilereita luin netistä, jonka mahdollisia käänteitä spekuloin lakkaamatta juosten atk-luokkaan jokaisella lukion välitunneilla ja jonka odotuksen äärellä puin päälle yhdessä teetetyn tiimipaidan (siinä oli yhden foorumilaisen piirros trailerikuvan Slave 1:stä tulittamassa asteroidien keskeltä kohti katsojaa ja Pimeän uhan vihaajille osoitettu Vader-lainaus ”I find your lack of faith disturbing”). Tietysti Kloonien hyökkäys katsottiin ensi-illassa ja tuon saman porukan seurassa – ja olin täysin vakuuttunut, että meillä oli ollut mittaamattomasti hauskempaa kuin heillä, jotka olivat pysytelleet poissa keskusteluista spoilerien pelossa.

Eräitä visuaalisia Star Wars -muistikuvia 5: Dark Empire, yksi kovimmista SW-sarjakuvista, ja minulle nimenomaan visuaalisesti se kaikkein kovin.

Kun näin Sithin koston ensimmäistä kertaa, olin 21-vuotias ja kertaalleen jo lähes luovuttanut. Prequel-trilogian päätösepisodin edellä netin spoileripeli ja suomalaisenkin SW-yhteisön spekulaatiorinki oli tiivistynyt, mutta minulla oli ollut hetki, jolloin uskoin vakaasti viimeiseksi oletetun SW-elokuvan olevan kahta edellistäkin huonompi. Jossain vaiheessa ennen ensi-iltaa onnistuin kuitenkin pääsemään irti inhostani kenraali Karmivaa tai ”elokuva on 95-prosenttisesti valomiekkailua!” -ennakkositaattia kohtaan, ja otin kolmannen osan vastaan lopulta uudelleen innostuneena. Olen taatusti katsonut Pimeän uhan monta, monta kertaa useammin kuin Sithin koston, mutta kyllä se kaiken verrattain kunnialla lopetti, tuntui silloin – ja tuntuu itse asiassa yhä. Sillä loppuhan sen, tosiaan, piti olla.

Eräitä visuaalisia Star Wars -muistikuvia 6: Absurdit ja isottelevat AT-AT:t. Minulla on tämä kuva Celebration Europesta ostamanani vedoksena seinälläni.

Kun näin The Clone Wars -animaatioelokuvan ensimmäistä kertaa…niin, en haluaisi edes kirjoittaa tätä, mutta kyllähän se tosiaan esitettiin Suomessakin elokuvateatterissa. Olin 25-vuotias graduaan viimeistelevä toimittaja ja vakaasti sitä mieltä, että jos Star Wars on nyt tätä, ei se enää ole minulle. Sinänsä viehätykseni juuri tämän elokuvasarjan maailmaa ja siihen liitettävää suurta tarinaperhettä kohtaan ei ollut hävinnyt minnekään, mutta inhosin sitä elokuvantekelettä, jonka jouduin tämän franchisen otsikon alla katsomaan, enkä edes halunnut nähdä sitä seurannutta tv-sarjaa. Seuraavien neljän vuoden aikana suhteeni Star Warsiin etääntyi viileäksi sitä mukaa kun liikkeessä oleva saagakin tavallaan hiipui – olin hypännyt expanded universenkin kyydistä jo aiemmin, ”alkuperäisen saagan” vaihduttua New Jedi Order -kirjoihin.

Mutta sitten koitti lokakuun loppu vuonna 2012. Uutinen tavoitti minut töissä hetkellä, jolloin lehti oli juuri mennyt kiinni. Päivän myöhässä kirjoitin toki ensimmäiset fiilikseni Savon Sanomien lukijoille, mutta seuraavien kahden kuukauden kuluessa niitä fiiliksiä alkoi kasautua aikalailla enemmänkin. Jossain vaiheessa tajusin, että koska yhtäältä suomalaisella Star Wars -yhteisöllä ei enää ollut kotia, ja toisaalta koska jokainen minua kutkuttava SW-uutinen ei ylittäisi maakuntalehden uutiskynnystä, minun olisi itse asiassa pitänyt perustaa tämä blogi heti Disney-Lucasfilm -kauppojen ratkettua. Tein sen reilut helmikuussa 2013, sillä kuten kirjoitin ensimmäisessä merkinnässä: oli selvää, että minun Star Wars -suhteeni ei ollut ohi.

Eräitä visuaalisia Star Wars -muistikuvia 7: Ensimmäinen kuvamme uudesta trilogiasta. Hymyilytti katsoessa kovin.

Kuluneet kolme vuotta olen seurannut tämän sarjan kehittymistä tiiviimmin kuin koskaan. Miksikäs en olisi seurannut – onhan se saagakin elänyt todennäköisesti kiehtovinta kauttaan. Kyse ei ole varsinaisesti edes siitä, ovatko uudet elokuvat vanhojen tasoisia vai eivät, vaan yksinkertaisesti siitä, että vain kolme vuotta sitten aivan kaikki oli auki – ja nyt, ensimmäisen uuden elokuvan ollessa todistettavasti valmis ja lukittu, ei enää ole. Vaikka Star Wars -elokuvien tuotanto tästä vain kiihtyy, eikä minulla ole mitään aikomusta lopettaa pysyttelemistä mukana, yhtä hurjaa aikaa tämä sarja ei todennäköisesti koskaan enää koe.

Kiitän kauniisti kaikkia blogin lukijoita, samoin kuin ja aivan erityisesti myös kaikkia teitä, jotka olette kulkeneet vuosien aikana kanssani kaukaisen galaksin harharetkillä. Näen The Force Awakensin ensimmäistä kertaa kahdentoista tunnin kuluttua, ja toivon tietysti sen olevan mahtava elokuva, mutta ei se oikeastaan ole tässä ennenkään ollut tärkeintä.

Toisaalla julkaistua: Kolme vuotta katsomossa

Posted on 15/12/2015 by Aki Jörgensen

Vastaus

Tämä kirjoitus on julkaistu Savon Sanomissa viime sunnuntaina 13.12.2015:

Kolme vuotta katsomossa

Star Wars: The Force Awakens on niin odotettu elokuva, että jotkut haluavat tietää siitä kaiken. Esimerkiksi minä.

Essee
Aki Jörgensen

Toivon yllättyväni, kun ensi keskiviikkona viimein näen seitsemännen Star Wars -elokuvan The Force Awakensin. Haluaisin nähdä jotain, joka on samalla odottamatonta että kaiken odottamisen arvoista.

Kaikkein parhaassa tapauksessa jokin yllättää minut täysin. Onhan kyseessä elokuvasarja, jonka toinen osa vuonna 1980 sisälsi elokuvahistorian muistettavimpiin kuuluvan juonenkäänteen: ”I am your father.”

Mutta en usko, että juuri minun altani vedetään ainakaan kovin isoa mattoa – vaikka jonkun muun alta samassa katsomossa vedettäisiinkin. Olen seurannut The Force Awakensin valmistumista ja elokuvan ympärillä liikkuvia huhuja kolmen vuoden ajan niin tiiviisti, että epäilen, voiko elokuvasta tietää enemmän sitä näkemättä.

Mikä ajaa ihmisen lukemaan kuukaudesta toiseen epämääräisiä huhuja tekeillä olevasta kulttuurituotteesta? Spekuloimaan loputtomiin fiktiivisen tarinan mahdollisilla ja mahdottomilla käänteillä? Perustamaan blogin näitä pohdintoja varten?

Ensimmäinen osa vastaustani on fanius. Ei riitä, että vain pitää jostakin: on oltava hurahtanut. Tavallinen katsoja tykkää tai ei tykkää näkemästään, mutta fani rakastaa teosta virheineenkin.

Star Wars – elokuvasarja, jonka kuudesta tähänastisesta osasta vähintään kolmessa on vakavia draamallisia ongelmia – on tästä erityisen hyvä esimerkki. Tähtien sota ei voisi olla maailman isoin elokuvafranchise, ellei se olisi faniensa lisäksi lukemattomille katsojille ”ihan kiva”.

Faneista taas moni rakastaa sarjaa niin paljon, että saattaa vihata jokaista George Lucasin vuosina 1999-2005 valmistunutta prequel-trilogian osaa, vaikka katsoo niitäkin toistuvasti, toivoen sarjalle kerta kerran jälkeen parasta.

Mutta ei fanius sinänsä edellytä pakkomielteistä ennakkouppoutumista tuleviin teoksiin. The Force Awakensin ensi-illan lähestyessä osa faneista on alkanut vältellä filmin mainosvideoitakin, koska heidän mielestään ne paljastavat liikaa juonesta.

Moni haluaa nähdä uuden Star Warsin puhtain silmin: tietämättä, onko edessä ”I am your father” -tason twist vai ei. Se, että toiset janoavat paljastuksia toisensa jälkeen, on heistä vaikea ymmärtää. Eikö elokuva mene silloin, populaarikulttuurin juonipaljastusta tarkoittavan spoileri-sanan suoran käännöksen mukaisesti, pilalle?

Niin, kyllähän se monella tavalla meneekin.

Tottakai minäkin rakastan sitä tunnetta, kun elokuva, kirja tai tv-sarja tekee vatsan pohjaa vääntävän täyskiepin. En olisi halunnut tietää Laura Palmerin murhaajaa ennen kuin katsoin Twin Peaksin, enkä Fight Clubin loppupuolen käännettä elokuvan alkaessa.

Mutta sitten ovat vastaväitteet. Fight Clubin kaltaiset tarinat, joissa juonenkäänteen tietäminen todella vie katsojalta jotain olennaista kokemuksesta, ovat todella harvassa. Jos ensimmäistä Star Warsia katsoessaan tietäisi etukäteen, että kapinalliset onnistuvat tuhoamaan Kuolemantähden, ei kokemuksesta menettäisi mitään.

Erityisesti elokuvien jälleenkatsomisarvo ei liity mitenkään juonenkäänteisiin. Elokuva ei yleensäkään ole yhtä kuin juonensa – muutenhan sitä ei kannattaisi edes toteuttaa elokuvana.

Taiteiden äärimmäisenä ryhmätyölajina kyse on tekstin lisäksi kuvauksesta, leikkauksesta, näyttelijätyöstä, tehosteista, musiikista sekä kaikkea tätä ja muutakin yhteen liittävästä ohjauksesta. Juonipaljastusten lukemista voi verrata soundtrackin kuuntelemiseen ennen elokuvaa: molemmat irrottavat yhden teoksen osan luonnollisesta elinympäristöstään.

Kun Disney osti Lucasfilmin ja ilmoitti aloittavansa uusien Star Wars -elokuvien tuotannon, se veti samalla fiktiivisen universumin pöydän tyhjäksi. Star Wars -fanit ovat vuosien ajan lukeneet kirjoista ja sarjakuvista yhden version siitä, mitä Luke Skywalkerille ja kumppaneille tapahtui Jedin paluun (1983) tapahtumien jälkeen.

Nyt se versio oli pyyhitty pois. Kaikki oli avoinna: mitä tahansa oli saattanut tapahtua kaukaisessa galaksissa niiden 30 vuoden aikana, joiden jälkeen The Force Awakens myös leffojen aikajanassa sijoittuu. Uuden elokuvan pääosiin palkattavat näyttelijät esittäisivät hahmoja, joista suurinkaan fani ei tiennyt kolme vuotta sitten mitään.

Tilanne oli koko pop-kulttuurin historiassa ainutlaatuinen. Kun esimerkiksi Harry Potter -elokuvia tehtiin, fanit tiesivät kirjojen perusteella, mitä luvassa piti olla. Tai kun niistä kirjoista viimeisiä odotettiin, olivat edelliset suuntaviittoina fanispekulaation tukena.

The Force Awakensin tekijät saattoivat pitkän aikaeron vuoksi suunnitella tarinaansa melkein kuin elokuvaa, joka ei jatko-osa olisikaan – mutta sille vain sattui olemaan olemassa maailmanlaajuinen odottava yleisö.

He myös käyttivät tilaisuutta hyväkseen: tuskin koskaan on näin odotettua elokuvaa tehty näin salassa. Kun edes elokuvan päänäyttelijät eivät saaneet viedä käsikirjoituksia kotiinsa, ei ole ihme, että me spoilaantuneimmatkaan emme vieläkään tiedä varmaksi, mitä Luke Skywalkerille uudessa elokuvassa kuuluu.

Ensi keskiviikkona, Suomen aikaa aamupäivällä, odotus huipentuu elokuvateatteriin. Huhujen siivet katkeavat, monista parhaistakin spekulaatioista tulee vaihtoehtoisia todellisuuksia. Elokuvafranchise lukittuu asentoon, jossa seuraavan osan tapahtumien pohdinta on taas helpompaa. Kenties myös tylsempää.

Minäkin istun katsomaan The Force Awakensin ensimmäistä kertaa, vaikka olen katsonut sitä jo kolmen vuoden ajan.

Näitä asioita on lupa odottaa

The Force Awakensin ohjaaja JJ Abrams on kertonut ohjenuorakseen, että kaiken elokuvassa pitäisi tuottaa katsojalleen ”delight”. Mielihyvää tarkoittava sana ei tarkoita, etteikö elokuvassa voisi tapahtua synkeitäkin. Pikemminkin sanan voisi tässä kääntää termillä ”siististi cool”. Tässä neljä asiaa, mitä seitsemänneltä Star Warsilta voi odottaa.

1 Jotain uutta: The Force Awakensin pääosissa ovat uudet hahmot, joita esittävät lähes tuntemattomat näyttelijät. Nimekkäin on Adam Driver (Girls-sarjan Adam), joka esittää uutta pahista Kylo Reniä. Uuden sukupolven sankareita ovat orpo romunkerääjä Rey (Daisy Ridley), lentäjä-ässä Poe Dameron (Oscar Isaac) ja pahojen iskujoukkojen puolelta loikkaava Finn (John Boyega).

2 Jotain vanhaa: Mukana ovat myös vanhat tutut Han Solo (Harrison Ford), Leia Organa (Carrie Fisher) ja Luke Skywalker (Mark Hamill), joista viimeksi mainittu on pidetty piilossa lähes kaikesta elokuvan markkinoinnista. Omanlaisensa paluu vanhaan on tapahtunut elokuvanteossakin: The Force Awakensissa on haettu aitouden tunnetta käyttämällä yllättävän paljon oikeita lavasteita ja tehosteita nukkeanimaatiosta lähtien. Leffa myös kuvattiin nykyisen standardin eli digitekniikan sijaan perinteiselle filmille.

3 Jotain lainattua: The Force Awakens on kaiken velkaa alkuperäiselle Star Wars -trilogialle, ja se tunnustaa velkansa viittaamalla tarkoituksella vuoden 1977 elokuvaan. Siinä esimerkiksi seikkaillaan taas autiomaaplaneetalla (mutta eri planeetalla) ja vieraillaan taas galaktisessa baarissa (mutta eri baarissa). Valomiekkataistelutkin ovat kuulemma lähempänä vanhaa kuin vuosituhannen vaihteen Star Wars -leffojen koreografioita.

4 Taivaan sinistä: Moni kaipasi edelliseen Star Warsien satsiin enemmän lentokohtauksia ja avaruustaisteluja, sarjan nimenkin huomioiden. Nyt niitä pitäisi olla – mutta taistelut on viety avaruudesta planeettojen ilmakehään. Tutut X-Wing- ja TIE Fighter -hävittäjät kohtaavat siis tällä kertaa taivaalla.

Star Wars Vuosikirja 2015: Ällökakkaa

Posted on 12/12/2015 by Aki Jörgensen

Vastaus

Ostaessani lehtipisteestä Empire-lehden The Force Awakens -numeroa, silmäni osuivat komeakantiseen punaiseen lehteen, joka hämmästyksekseni paljastui kotimaiseksi julkaisuksi. Star Wars Vuosikirja 2015 on joulukuun alussa ilmestynyt 66-sivuinen, kiiltäviin kansiin liimattu erikoislehti, jonka Suomeksi on julkaissut Egmont. Hinta on 7,95 euroa. Luonnollisesti ostin.

Älkää te tehkö samoin.

En ymmärrä, kenelle lehti on tarkoitettu. Ainakin otsikko Vuosikirja 2015 on aivan höpönkukkua. Tämän vuoden Star Warsin vuosikirjan pitäisi kai käsitellä muun muassa uuden elokuvan odotusta, uuden kaanonin aloitusta kirjoissa ja sarjakuvissa, Rebels-animaatiosarjaa ja muita tänä vuonna ajankohtaisia asioita. Mitään näistä ei mainitakaan tässä ”vuosikirjassa”.

Sen sijaan lehdessä käydään läpi kuuden tähänastisen Star Wars -elokuvan tapahtumat. Tapahtumien kertominen lapsiystävällisesti (”sithit hajottivat jediritarikunnan”) on valinta, josta ei tarvitse lähteä kiistelemään, mutta tapahtumien kertaamista mielikuvituksettomasti ei voi puolustella mitenkään. Lehti tuskin innostaa lapsilukijaa, ja vielä vähemmän sitä voi suositella aiempien leffojen tapahtumia kertaamaan pyrkivälle aikuiselle. Teksti luettelee kuuden elokuvien tapahtumia kuin kauppalistaa:

Varakuningas halusi kuningattaren allekirjoittavan sopimuksen, jotta valloitus olisi laillinen.

”En suostu yhteistyöhön”, kuningatar sanoi.

”Kansasi kärsimys saa sinut ymmärtämään meidän näkökantaamme”, varakuningas vastasi.

Elokuvien tapahtumien toteamisen ohessa lehdykkä täyttyy puuhakirjamaisista tehtävistä, joista jotkut varmaankin ovatkin lapsille hauskoja, mutta liian monet joko kieliperusteisia (”Osaatko yhdistää hieman englannilta kuulostavat gunganinkieliset lausahdukset oikeisiin kännöksiin”) tai muuten vain pölhöjä (”Kuvittele, että sinulla olisi oma klooniarmeija. MIllaiset haarniskat sotilailla olisi?”). Olen varma, että on olemassa parempia varsinaisia Star Wars -puuhakirjoja.

Kannessa luvattu ”Star Wars -tieto” lienee sitten sivuille ripoteltua triviatietoa hahmoista, aluksista, jedijärjestöstä ja niin edelleen, mutta sellaisesta kiinnostuneiden kannattaa mieluummin tarttua vaikka Dorling Kindersleyn kuvitettuihin opaskirjoihin. Mitään kovin kummoista Vuosikirja-lehdessä ei nimittäin ole tälläkään saralla, ellei sellaisiksi lasketa muutamia tiedonmuruja, joita minäkään en olisi tiennyt, mutta joita en välttämättä silti laske kovin syvälliseksi SW-informaatioksi. Lehdykkä muun muassa väittää, että Millennium Falconin kaksi asetta ovat ”kevyt sädekanuuna ja neloislaserkanuuna”. Niin mitkä?

Tietenkään julkaisu ei ole kotimaista tuotantoa, vaan kankeaa, etten sanoisi kehnoa, käännöstekstiä brittijulkaisusta, mutta ei se mikään puolustus ole. Jos tämä lehtiparka on Egmontin koepallo siitä, kannattaisiko esimerkiksi uuden kaanonin sarjakuvaa julkaista suomeksi, pyörittelen päätäni surullisena. Ei todellakaan näin. Odotan kauhulla vuosikirjaa 2016.

Aiemmat episodit, osa 6: Sithin kosto ja aluton loppu

Posted on 05/11/2015 by Aki Jörgensen

Ja niin saavumme tämän kirjoitussarjan loppuun. Prequel-trilogian päätösosaan, jonka toiset niputtavat laadullisesti samaan pinoon edeltäjiensä kanssa, mutta joka esimerkiksi nettiäänestyksissä usein sijoittuu kolmanneksi tai jopa toiseksi parhaaksi Star Wars -elokuvaksi. Star Wars Episode III: Revenge of the Sithiin, jonka George Lucas itse uskoi olevan se elokuva, jonka yleisö odotti Episodi I:n olevan.

Kahteen edeltäjäänsä verrattuna Sithin kosto onkin sen verran toista maata, että episodit perätysten katsottuna (ja, voin kertoa lähiajoilta omakohtaisesti todistaen, perätysten niistä kirjoittaessa) se voi tuntua ansaitsemaansakin paremmalta elokuvalta. Voin kuvitella, että Star Warsiin ohimenevällä mielenkiinnolla suhtautuva satunnainen katsoja ihmettelee kahta ensimmäistä prequelia katsoessaan, mistä koko saagan valtava arvostus olikaan peräisin, ja tätä katsoessa taas tuumaa vähintään jotain kelvollisesta viihteestä.

Kloonisodat jäivät episodien väliin ja animaatiosarjaan, mutta kyllä näissä loppukahinoissakin sentään annetaan vastinetta alkuskrollin aloitussanalle ”War!”

Saagan luonteesta johtuen Sithin kosto on itse asiassa hyvin erikoinen blockbuster-elokuva – tai ainakin oli sitä ennen kuin Christopher Nolanin Batman-trilogia teki synkistä tarinoista muotia ison rahan leffoissa. Kyseessähän on suuren tragedian traagisin kohta, jossa edellisten osien sankari kääntyy pahaksi, eikä pelastu pimeydestä lopputeksteihin mennessä. Pelkkää prequel-trilogiaa katsoen Anakin Skywalkeriin on tähän mennessä liitetty lukemattomien mytologioiden valitun sankarin piirteitä ja neitseellistä sikiämistä myöten jopa Kristus-myytin hahmoa, mutta tässä eräänlaiseksi lopuksi tarkoitetussa episodissa nämä ihanteet uppoavat laavaan. Shakespearen tragedioiden sankarit menettävät kaiken, tämän sarjan sankari pettää ystävänsä ja tappaa viattomia lapsia.

Koska kyse on esiosasta, tämä ei tietenkään ole tarinan loppu, ja jokaisen katsojan kai pitäisi se katsoessaan tietää. Mutta tämä oli yhden sukupolven Star Wars -trilogian loppu – ja sitä paitsi Suomessa ikärajalla K11 markkinoitu päätösosa, jonka edellisiä osia oli aiheellisesti syytetty lapsellisiksi. Vuosia myöhemmin lapsiyleisölle tehtiin The Clone Wars -animaatiosarjaa, jossa lastentappaja-Anakin jälleen/viimein esiintyi sankarillisena, nuoren katsojan samastumiskohteena. Sanotaan mitä Sithin kostosta tahansa, se on ainakin lähtökohtaisesti rohkea elokuva – ja olen tyytyväinen, että George Lucas kaikesta huolimatta uskalsi toteuttaa sen valmiiksi elokuvaksi näinkin aikuisessa muodossa.

Huppuhahmossaan Sidious on ehkä vähän liikaa käkättävä superpahis, mutta tämä Palpatinen pirulainen se kyllä pistelee trilogiassa parastaan.

Sithin kosto esimerkiksi uskaltaa rauhoittua, vaikka käynnistyykin trilogian isoimmalla avaruustaistelulla. Niin sanottu viettelyjakso on yllättävänkin pienimuotoista draamaa, eikä Palpatinea upeasti tulkitsevan Ian McDiarmidin sivistyneen paholaisen loppupeli peity efekteihin tai taisteluihin. (Jakson huipentuma, Darth Plagueis -valheen sisältävä oopperakohtaus, tietenkin pitää sisällään melkoisen efektin, mutta sen savukäärmeiden hämmentävä piirileikki taustoittaa dialogia täydellisen pehmeästi.)

Elokuvasarjaksi, jonka alle (ja paikoin ylle) useimmiten on episodien alusta loppuun asetettu John Williamsin sinfoninen äänimatto, Sithin kostossa on hämmästyttävän monta musiikitonta hetkeä. Dialogittomat kohtauksetkin, joita niitäkin on Star Wars -elokuvaksi monta, on maltettu olla kuorruttamatta tunteita alleviivaavilla nuoteilla. Kohtaus, jossa Anakin ja Padme vain tuijottavat (tietämättään) toisiaan ikkunoista ratkaisun hetkellä, on suosikkini koko elokuvassa.

Muutenkin on vaikea välttyä tunteelta, että itsepäinen George Lucas olisi tätä episodia tehdessä sittenkin kuunnellut faniensa ja kriitikoidensa ääniä. Erityisesti Kloonien hyökkäykseen verrattuna Sithin koston efektit palvelevat tarinaa, olematta itsetarkoitus tai juonen ripustusnaru. Dexter-baarimikon ja Kaminon kloonaajien kaltaisista CGI-hahmoista on jälleen palattu toteuttamaan toiseutta maskeilla, kuten wookieeiden paluu ja Utapaun pitkänaamat todistavat. Planeettojen luonteva vilahtelu tuo samalla episodiin koko sarjassa kaivattua suuren galaksin tuntua: tässä sotaa todella käydään samanaikaisesti joka puolella, eikä kaiken merkittävän tarvitse tapahtua Tatooinella. Kameran kömpelöstä hyppelystä planeetalta toiselle ei ole kokonaan päästy, mutta parhaimpina hetkinä se on korvattu komeilla montaaseilla samanaikaisista tapahtumista, kuten Imperiumin syntysanoja lausuttaessa Coruscantilla ja Darth Vaderin ”huolehtiessa” samaan aikaan separatistijohtajista Mustafarilla.

Yksikään hahmoista ei myöskään tällä kertaa tunnu vain kulkeutuvan kohtauksesta toiseen, mikä tosin voi johtua siitä, että erityisesti Padmen rooli on kutistunut aktiivisesta toimijasta katalyytiksi. Monet takiaishahmot Threepiosta lähtien ovat suorastaan sivurooleissa, eikä Jar Jar Binks sano Sithin kostossa sanaakaan. Episodi III:n komediattomuus on muutenkin pysäyttävää, jälleen erityisesti verrattuna enemmän tai vähemmän onnistuneilla gageilla vuorattuihin edellis-prequeleihin. Paikoitellen nämä tunteet vievätkin pidemmälle: Sithin kosto ei parhaina hetkinään tunnu lainkaan Pimeän uhan ohjaajan ohjaamalta.

Edelleen sykähdyttävä Order 66 -montaasi. Jos joulukuussa näemme First Orderin, missä ovat ne loput 64?

Mutta jotta Sithin kostoon voisi suhtautua näin, on paitsi katsottava sormien läpi Pimeästä uhasta ja Kloonien hyökkäyksestä tuttuja hölmöyksiä (”Only a Sith deals in absolutes!”, linjaa absoluuttisesti Obi-Wan), myös ja ennen kaikkea veistettävä joukko asetuksia kiveen.

On esimerkiksi hyväksyttävä, että myyttiset Kloonisodat, joista prequel-trilogian piti vuosien 1983-1999 odotusten mukaan kertoa, jäivät episodien väliin. On kuviteltava tapahtuneeksi Anakin Skywalkerin ja Obi-Wan Kenobin ystävyyden kehittyminen, koska valkokankaalla siitä on nähty vain viitteitä. Niin ikään on kuviteltava Anakinin sankarillisuuden vähittäinen lipuminen kohti pimeyttä, koska Pimeän uhan kiltin lapsen jälkeen Kloonien hyökkäys tuntui esittelevän jo kovaa vauhtia pimenevän jedioppilaan. On myönnyttävä siihen tosiseikkaan, että monet Kloonien hyökkäyksen kiinnostavimmat juonilangat jäävät vaille ratkaisua, ja että tuossa kakkososassa esitelty särmikäs pahis kreivi Dooku siivotaan heti tämän episodin alkajaisiksi pois kuvioista, korvattavaksi tämän episodin CGI-hirvityksellä kenraali Karmivalla.

Ehkäpä on hyväksyttävä vielä sekin, että Anakin Skywalkerin rooliin on kirottu juuri Hayden Christensen, sillä monista hän ei tässä paremmassakaan episodissaan vastaa katsojan mielikuvaa hahmosta – eli katsojan mielikuva ei vastaa Lucasin mielikuvaa. (Minusta hän on tässä erityisesti yhteiskohtauksissaan McDiarmidin kanssa oikein hyvä, mutta kohtaukset Natalie Portmanin kanssa ovat yhtä raivostuttavan kankeita kuin aiemminkin.)

Onko tämä prequel-trilogian tunteellinen huippukohta? Sen pitäisi olla.

Niin, menisinpä jopa niin pitkälle, että Sithin kosto on varsin onnistunut päätös elokuvatrilogialle, jonka kahta ensimmäistä osaa emme ole nähneet. Siinä mielessä Lucasin arvio siitä, että katsojat olisivat halunneet nähdä tämän episodin Pimeän uhan paikalla, osuu sattuvan oikeaan: Lucas ei onnistunut kertomaan tarinaa, joka johti Sithin kostoon, mutta onnistuu sentään kertomaan meille Sithin koston.

Valitettavasti se ei riitä, koska loppu jää silloin vaille alkua – ja tämän piti olla prequel-trilogia, jonka piti nimenomaan näyttää meille se alku. Ei yleisö oikeasti odottanut Episodi III:n, Anakinin lankeemuksen, olevan Episodi I, ja Lucas oli kauhistuttavan väärässä edes luullessaan niin. Ei yleisö pettynyt Pimeään uhkaan siksi, ettei Anakin vielä siinä kääntynyt pimeälle puolelle, vaan siksi, ettei se päässyt Anakinin tarinassa kunnolla edes alkuun. Ei Anakin Darth Vaderina olisi edes ollut suuren elokuvatrilogian arvoinen tarina, mutta uskottava kertomus sankarin tuhosta olisi ollut. Sitä emme prequel-trilogiassa saaneet, eikä sitä epäonnistumista vapahda mikään prequeleista nostettavissa oleva yksityiskohta.

Mitä tahansa joulukuussa sarjan seitsemänneltä episodilta saammekin, vaikuttaa onneksi siltä, että lähtökohta on paremmassa kunnossa: ei tunnu todennäköiseltä, että The Force Awakens jäisi irralliseksi uudesta trilogiasta Pimeän uhan tapaan. Toivottavasti se tarkoittaa, että uusi trilogia rakentuu niin vahvalle perustalle, että kun se aikanaan päättyy – koko episodinumeroidun sarjan? – viimeiseen osaan, sen huipennus ei tunnu tyhjältä. Että kun Rey, Finn, Poe tai Kylo episodi IX:n kliimaksissa lausuu jotain yhtä painavaa kuin ”You were my brother, Anakin. I loved you”, me tunnemme sen, ja itkemme mukana.

Aiemmat episodit, osa 4: Pimeä uhka ja kaunis tyhjyys

Posted on 27/10/2015 by Aki Jörgensen

Niin rakastaen vihattu on ”Episodi ykkösestä” reilussa 15 vuodessa tullut, että on helppo unohtaa, ettei sitä suinkaan suin päin inhottu. Enemmänkin oltiin hämillään: että tällainenkös se vain olikin. Suomessa Pimeä uhka arvosteltiin mediassa tasaisella ”ihan kiva” -tasolla kolmen tähden arvoiseksi. Kuusi vuotta myöhemmin samat lehdet (ja arvostelijat?) lätkivät Sithin kostolle niitä samoja kolmea tähteä, aiempia arvioita anteeksipyytävillä saatesanoilla ”ylivoimaisesti uusien leffojen paras”.

Tai mitä sanotte Keskisuomalaisen kriitikon Marko Ahosen sanoista neljän tähden arvostelussaan: ”En ymmärrä ihmisiä, jotka ovat haukkuneet Episodi 1:n lyttyyn. Elokuva tarjoaa lähes kaiken, mitä Tähtien sota -fani pystyi odottamaan. Siis lähes kaiken, ei aivan kaikkea. Mutta jossakin vaiheessa hype nousi niin korkealle, että elokuva olisi ollut joka tapauksessa pettymys, ellei se hyppäisi ulos valkokankaalta, ottaisi suihin ja tunkisi miljoonaa taalaa katsojan taskuihin.”

Sieltä tähän, jossa Star Wars Episode I: The Phantom Menace tosiaan on kenties kaikkien aikojen haukutuin elokuva. Ei kai haukkujiensakaan mielestä huonoin, mutta nimenomaan vihatuin. Ja, vaikka Ahonen ei minusta edes ollut valtavan väärässä aikalaisarviossaan: ehdottomasti ainakin pettymys.

Tätä elokuvaa monet odottivat kuusitoista vuotta. Kuvassa vasemmalla face palm.

Minun on aivan turha tässä luetella Pimeän uhkan kaikkia ongelmia. Niiden keulakuva (ja sinänsä kyllä ärsyttävä) Jar Jar Binks kun on niiden pienimmästä päästä. Merkittävämpää on esimerkiksi se, että Pimeä uhka tuntuu pönöttävän toiminnankin keskellä (katsokaa vaikka, kuinka Qui-Gon ja Obi-Wan pakenevat kuningatar Amidalan seurueen kanssa Naboolta kuin käyden kävelykokousta). Tai se, kuinka pönötys pysähtyy kolmeksi vartiksi Tatooinelle, jossa juoni tuntuu lainaavan Lucasfilmin tytäryhtiön LucasArtsin klassisia seikkailupelejä: on hankittava moottorin osa, jonka saa vain yhdestä paikasta, jossa ei tosin kelpaa raha, ja jota ei jostain syystä voi vaihtaa missään muuallakaan, joten on tehtävä vaihdannan välineeksi palveluksia. Tai se, kuinka melkein kaikki elokuvassa tuntuu onnistuvan pikemminkin sattumalta kuin sankarien sankarillisuuden ansiosta, kulminoituen tietenkin siihen, kuinka yhdeksänvuotias Anakin Skywalker posauttaa vahingossa Kauppaliiton komentoaluksen tuhannen päreiksi.

Star Wars -sarjan ulkopuolella olen kehitellyt teoriaa miljööelokuvista (terminologisia ehdotuksia otetaan vastaan). Tarkoitan sellaisia scifi-, fantasia- tai vaikkapa supersankarielokuvia, joiden juoni, käsikirjoitus, teema tai hahmot jättävät kyllä paljon toivomisen varaa, mutta joiden sisäinen maailma on mietitty niin huolella, että elokuvassa riittää ihmettelemistä vähintään yhdeksi katsomiskerraksi. Elokuvia, joiden ohjaajan tai käsikirjoittajan voi todeta epäonnistuneen, mutta joiden tuotantosuunnittelijat, lavastajat, puvustajat, äänisuunnittelijat ja mielellään näiden taltioinnissa merkittävässä osassa olevat kuvaajat tekevät niin laatutyötä, että elokuvia ei voi pitää kokonaan kehnoina. Tällaisia elokuvia ovat vaikkapa James Cameronin Avatar, Sam Raimin Oz The Great and Powerful, Disney-yhtiön Tron Legacy ja, tietenkin, Peter Jacksonin Hobitti-möhkäleet.

Jos tällainen jälkikäteisesti eroteltava minilajityyppi on olemassa, on Pimeän uhkan oltava sen suurimpia merkkiteoksia. George Lucasin haukkumiseen on jokaisella Star Wars -fanilla synnynnäinen oikeus, mutta tulkaapa haukkumaan minulle Episodi I:n efektisuunnittelijaa Doug Chiangia, Amidalan pukuloiston luonutta Trisha Biggaria, Darth Maulin ja monen muun hahmon ensimmäisen kerran piirtänyttä Ian McCaigia tai koko kaukaisen galaksin äänimaailman loihtinutta mestari Ben Burttia. He ja monet muut ovat ne sankarit, joiden ansiosta Pimeä uhka kestää kökköyksistään huolimatta monta, monta katsomiskertaa.

Sillä kyllä se niitä tosiaan kestää. Rohkenen väittää, että Pimeä uhka ikääntyy itse asiassa paremmin kuin olisin kymmenen vuotta sitten luullutkaan (ja ehdottomasti paremmin kuin seuraajansa Kloonien hyökkäys). Tässä vaiheessa Episodi I on kuin onkin jo jonkinlaisessa klassikon asemassa: se oli kokonaiselle sukupolvelle ensikosketus Star Warsiin, ja jos ei sen juoneen, niin ainakin juuri sen miljööseen liittyy monilla rakkaita muistoja.

Tämäkin kohtaus on tönkkö, mutta matkalle Naboon pääkaupunkiin voisin lähteä.

Tämä johtuu siitä, että vaikka Pimeä uhka epäonnistui elokuvana, se kuitenkin onnistui siinä roolissa, mitä George Lucas valitettavasti ei myöhemmin halunnut elokuvalle suoda. Luojansa toiveista huolimatta Pimeä uhka ei toimi kerronnallisesti sarjan aloituksena (puhumattakaan sitten siitä, että originaalitrilogiaa katsomaton ei voine tätä ”ykköstä” katsoessaan käsittää, miksi tällainen elokuva on saanut niin paljon seuraajia). Mutta se toimii näyttäessään katsojalle laajemman ja ajallisesti aikaisemman kuvakulman hänelle tuttuun Star Warsin galaksiin. Se näyttää originaalitrilogian katsoneelle vain kaksi uutta planeettaa, Naboon ja Coruscantin, mutta ne ovatkin loistavasti erilaiset Episodien IV-VI kaukaisiin perähikiäplaneettoihin verrattuna, käyttäen uuden teknologian mahdollisuudet hienosti hyödyksi miljöiden tuomisessa lihaksi. Planeetat tuntuvat aidoilta, asutuilta maailmoilta, eikä esimerkiksi gunganien kaupungin vaikuttavuutta pitäisi kokonaan sivuuttaa siksi, että rotua päällimmäisenä edustava hahmo joutaisi mennä. Samalla galaksi tuntuu yhä Star Warsilta, ainoastaan monipuolisemmalta ja laajemmalta – vaikka tarinasta ei voi samaa sanoakaan.

Pimeä uhka esittelee niin ikään usein sivuutetun onnistuneesti sen, kuinka Tasavallan ja jedien suuruuden vuodet ovat jo lähellä loppuaan. Tasavaltahan esitetään rauhan liittona, joka kuitenkin sallii kaupallisen yrityksen tehdä invaasion jäsenplaneetalleen (ja vihjaa vieläpä kansanmurhasta siinä sivussa). Jedit taas nähdään viisaina ja voimakkaina, mutta kuitenkin niin dorkina, että mittaavat jediyttä veriarvoista eivätkä sydämellä, josta myöhempi Yoda aina puhuu. Nämä ristiriidat eivät lukeudu käsikirjoituksen ongelmiin, vaan ovat täysin tarkoituksellisia. Ylipäätään Lucasin prequel-trilogian onnistunein juoni kulkee koko ajan taustalla, selittäen Tasavallan siirtymän Imperiumiksi ja Palpatinen valtaannousun – sen päällä vain ovat ne vähemmän onnistuneet juonet.

Päällimmäiseen juoneen (tai sen olemattomuuteen) liittyykin Pimeän uhkan kaikkein ylittämättömin ja perustavanlaatuisin ongelma – virhe, joka paljon Jar Jar Binksiä pahemmin asettaa sen koko olemassaolon kyseenalaiseksi. Se on se, että Pimeä uhka ei itse asiassa ole episodi ykkönen, vaan episodi nolla. Se ainoastaan esittelee maailman ja johdattaa trilogian kolme keskeisintä hahmoa (Amidalan, Anakinin ja Obi-Wanin) toistensa luokse, mutta ei vaivaudu juuri aloittamaankaan heistä kahden viimeksi mainitun tarinaa. Itse asiassa he eivät kunnolla kohtaa vielä toisiaankaan: Amidala ja Obi-Wan eivät taida käydä elokuvassa yhtäkään keskustelua, eivätkä Anakin ja Obi-Wankaan pääse juuri tervehdystä pitemmälle. Lucasin ratkaisu sijoittaa ensimmäinen tarina Anakinin lapsuuteen – ja nostaa sen päähenkilöksi episodin lopussa kuoleva Qui-Gon Jinn – oli mielestäni valtava virhe, joka heijastuu prequel-trilogian kahteen seuraavaankin elokuvaan. Kuinka toisenlainen olisikaan Anakinin lankeemus, jos sitä ja hänen ystävyyttään Obi-Waniin olisi seurattu kahden elokuvan sijaan kolmen ajan?

Sori poika, en minäkään tajunnut, että tämä olisi tämmöinen pilottijakso.

Kun Pimeää uhkaa katsoessa ummistaa silmänsä varsinaiselta juonelta ja valkokankaan tapahtumiltakin, sen uusintakatsomisten nautittavuuden isoimmaksi esteeksi muodostuvatkin hahmot – enkä vieläkään tarkoita päällimmäisenä sitä, että Jar Jar astuu kakkaan Tatooinella. Qui-Gon Jinniä näyttelevä Liam Neeson tekee sinänsä vankkaa työtä, epäilemättä yhden Pimeän uhkan parhaista rooleista, ja kantaa kyllä elokuvan ihan kelvollisesti, mutta hänen vuokseen Ewan McGregorilla ei ole koko elokuvassa juuri mitään tekemistä. Skotti näytteleekin roolin omituisesti yhtenään virnuillen. Jake Lloyd, toinen katsojaraivon yleiskohde, tekee puolestaan lapsinäyttelijäksi hyvää ja Episodi I:n mittarilla jopa elämänmakuista työtä, mutta hahmo on kirjoitettu täyteen Jippii!-huudahdusten tyyppisiä, katsojan korvaan vihlovia hölmöyksiä. Paha virhe on myös vaakakupin toisen pään eli roiston unohtaminen: Darth Maulille suunniteltiin ilmeisesti vain se mainittu ulkomuoto, koska minkäänlaisena hahmona tätä kaksoisvalomiekan heiluttajaa ei voi pitää.

Neesonin lisäksi parasta työtä tekee Natalie Portman, jonka kuningatar Padmé Amidala Naberrie on ylivoimainen prequel-hahmosuosikkini. Vaaleilla valitun teinikuningatar Amidalan tunteita paljastamattomasti lausutut hätähuudot (”I will not condone a course of action that will lead us to war”) vaikuttavat minuun edelleen, monen monta katsomiskertaa myöhemmin. Pukuineen ja vähine eleineen Amidala on paras esimerkki siitä, mitä prequel-trilogian olisi pitänyt tarjota vieläkin enemmän: aivan toisenlaista toiseutta ja alieniutta kuin mikä Episodi IV:n kapakasta muistetaan.

”Minä en ole valmis katsomaan, kuinka perustatte komitean selvittämään asiaa”, toteaa Amidala, ja katsoja saattaa olla sattuvan samaa mieltä.

Pimeä uhkan pettymys kannattaa pitää mielessä joulukuussa. Moni asia (ehkä ennen muuta ohjaaja-käsikirjoittaja) on toisin, mutta moni myös samoin: myös The Force Awakensiin kohdistuu tällä hetkellä kohtuuttomia odotuksia ja hypeä, jonka vastaavaa saattoi hyvinkin olla ilmassa vain Pimeän uhan kohdalla.

Ja niin ohi Pimeä uhka monesta maalistaan todella ampui, että nämäkin puolusteluni tuntuvat varmasti monista ansaitsemattomilta. Mutta jos en ole aistinut aivan väärin Pimeän uhkan vähittäistä armoa katsojien keskuudessa, on mainittava vielä yksi siihen todennäköisesti vaikuttanut tekijä: elokuva päättyy paljon paremmin kuin alkaa. Lopputaistelu on rytmiltäänkin kuin eri leffasta. Mahtaakohan kiitos siitä kuulua John Williamsin Duel of the Fates -hitille (soundtrack kuuluu muutenkin elokuvan vahvuuksien listalle), mutta kun Episodi I viimein todella purskahtaa toimintaan kaiken pönötyksen ja hitaasti etenevän seikkailupelin jälkeen, se todella toimii. Tällä seikalla on merkitystä tässä vaiheessa, kun näitä elokuvia katsotaan kymmenensiä kertoja tai kolmen-kuuden leffan maratoneina: loppufiilis katsomossa Episodi I:n jälkeen on enemmän ”jes, tästä eteenpäin” kuin ”huh, onneksi ohi”.

Lopuksi on kuitenkin vielä sanottava, että aivan pieni seikka Pimeän uhkan maineessa ei varmaankaan ole se, mitä sitä seurasi. Sillä jos tässä olenkin halunnut sanoa, että Episodi I:ssä on kaikista vioistaan huolimatta myös viihdyttävä puolensa, ja että se ylipäätään ei ole aivan niin umpisurkea kuin millaisena sitä pidetään, olen melko lähellä kääntämään nämä sanat päinvastaisiksi, kun käsittelyyn otetaan Episodi II, tämän elokuvasarjan todellinen aallonpohja.

Viimein traileri: ”Voima kutsuu sinua”, osa 2

Posted on 21/10/2015 by Aki Jörgensen

Kuten aiempien teaserienkin kanssa (yksi ja kaksi), tässä hieman ensireaktiota syvempiä mietteitä. Tämä on puhtaasti spekulatiivinen kirjoitus, eli ei siis spoilaa huhuja vältteleviä. Ensin vielä kerran, encore ja hei:

Päällimmäinen ensin: tämä traileri on huikean lisäksi haikea. Ensimmäinen teaser oli pelkkää vauhtia, ja se esitteli yleisölle tulevan ensiväläykset. Toisin kuin minä aamuisin, siinä oli herätty virkeinä (”There has been an awakening”). Toinen teaser oli toiveikas, ja siinä muistutettiin yleisöä siitä, mitä se oli kaivannut. Siinä oli löydetty jälleen perhe ja koti (”Chewie…we’re home”).

Tämä trailer on surumielinen – etten sanoisi surullinen. Tässä trailerissa kaikki hyvät tyypit ovat hukassa. Lohduttoman yksinäiseltä vaikuttava Rey ei usko olevansa yhtään kukaan. Finn on kasvatettu vain taistelemaan, eikä enää voi niin tehdä. Rey ja Leia itkevät, Poe Dameronkin kidutettaessa. Finn ei enää vaikuta vain hengästyneeltä, vaan aidosti post-traumaattisesta stressistä kärsivältä.

Ainoa hahmo, jolla on selkeä suunta teoilleen, on pahan voima Kylo Ren. ”Mikään ei seiso tiellämme”, hän lausuu trailerin kutakuinkin kohottavimmassa (ja siten karmivimmassa kohdassa). Vaikka trailerissa toki on toivoakin (vastarintaliikkeen ilmataistelumenestystä, Maz Kanatan eli Lupita Nyong’on loppusanat Voiman kutsusta), voi kai sanoa, että edellinen teaser oli Voiman valoisa puoli, ja tämä on se pimeä.

”Mikään ei seiso tiellämme”, lausuu Kylo Ren. Enpä ole ennen uskonutkaan kaveria, joka puhuu sulaneelle kypärälle.

Kaikkein lohduttomin on kuitenkin kohtaus Reyn, Finnin ja Han Solon välillä Millennium Falconissa. 30 vuotta sitten Kapinaliitto voitti pahan keisarin ja hänen Kuolemantähtensä, eikä Imperiumia (tuolla nimellä) ilmeisesti enää ole. Luke Skywalker, jedien viimeinen toivo, jäi viimeksi tavatessamme hymyilemään isänsä, Obi-Wan Kenobin ja Yodan haamuille, jotka katsoivat poikaansa tyytyväisenä. Ja mitä on tapahtunut? Galaksi on yhä sodassa, jossa ainakin paha puoli uskoo taistelevansa edellisen sodan jatkoa – ja uskoo voittavansa. Entinen skeptikko Han Solo uskoo nyt Voimaan, mutta jedejä ei tunnu olevan missään, sillä Rey suhtautuu heihin kuin legendaan. Aivan kuin kaikki, mitä episodeissa IV-VI saavutettiin, olisi unohdettu – tai peräti tapahtunut turhaan.

Vaikka ehkä synkistelystä pidänkin, toivon, että aivan tämä ei ole elokuvan tulkinta edeltäjistään. En pidä ollenkaan ajatuksesta, että The Force Awakens mitätöisi koko originaalitrilogian lopun. Pikemminkin kai toivon selviävän, että tilanne on kääntynyt uudelleen synkäksi – ja että jossain vaiheessa myös Jedin paluun voitolla näyttää taas olleen merkitystä ns. isossa kuvassa. Kyllä, todellisessa historiassa sodat ovat perinteisesti johtaneet uusiin sotiin ja konflikteihin, mutta tämähän onkin avaruusfantasiaa. Pahalta kuitenkin näyttää, erityisesti jedien kannalta. Huhuihin nyt menemättä en vieläkään keksi, mikä on se selitys, miksi Luke Skywalker näyttää hylänneen tehtävänsä uusien jedien kouluttamisesta. Vai onko se äärinihilistinen tulkinta vanhasta kunnon ennustuksesta Voiman tasapainosta: tottahan nimittäin on, että Jedin paluun jälkeen todellinen tasapaino koittaisi, kun keisarin ja Vaderin jälkeen viimeinen jedikin olisi poissa.

”Älä ota itseesi, ei se kiittämätön jedinkutale ole soitellut viime aikoina minullekaan.”

Entäpä tosiaan se kuuma kysymys Skywalkerien ja/tai Solon jälkeläisistä? Rouva Lucasfilm itse, Kathleen Kennedyhän sanoi äskettäin, että saagaelokuvat todella kertovat ”Skywalkerien suvun tarinan”, ja siten vahvisti, että ainakin joku uuden trilogian päähahmoista on Skywalker. Tietenkään uusi traileri ei paljasta tästä aiheesta sen enempää kuin aiemmatkaan. Lisähämmennystä se kyllä tarjoaa: ilmeisin Skywalker, sunnuntaina paljastetussa julisteessakin keskiöön nostettu Rey, vaihtaa Han Solon kanssa mainitussa Falcon-kohtauksessa repliikit, joiden perusteella heidän voisi kuvitella tapaavan ensimmäistä kertaa. (Ainoa hyvis, jonka edelleenkään on nähty käyttävän uudessa elokuvassa valomiekkaa, on Finn, eikä Voimaa vaikuta käyttävän trailereissa kukaan muu kuin Kylo Ren.)

Muutaman muunkin kysymyksen tahdon trailerin perusteella kysyä. Kärjessä nämä kolme:

Kuka makaa maassa kohtauksessa, jossa Rey itkee? Paikkahan on se metsä, jossa Finn taistelee Kylo Renin kanssa – Finnkö siis? (Veikkaan, että leikkaushuoneessa on käyty pitkä ja syvällinen keskustelu siitä, voiko kuvasta päätellä, kuka siinä makaa, ja todettu, että ei voi.)
Missä ovat Renin ritarikunnan jäsenet sateisessa yökohtauksessa? Vai kuuluuko kysymys aloittaa sanalla milloin – vaikka Star Warsissa ei ole aiemmin flashbackeja harrastettu? Kaikissa muissa kohtauksissaan kun Kylo Ren tuntuu pyörivän pikemminkin First Orderin seurassa kuin omassa lahkossaan.
Mitä on tapahtunut Leian ja Hanin halauksen hetkellä? Huhuraporteissa kohtausta kuvailtiin ”tunteikkaaksi”, mutta trailerissa Leian ilme on pikemminkin järkyttynyt. Onko hän ehkä kuullut juuri jotain kauheaa? Vai olisivatko halaajat voineet käydä vain perin järkyttävän keskustelun?

Renin ritarikunta ei pelkää ruostetta. Hetkinen, ovatko nuo kiviä vai…

Näyttelijöistä haluan vielä huomioida sen verran, että Daisy Ridley näyttää jo tämän perusteella tekevän sarjan aivan ehdottomaan parhaimmistoon kuuluvaa työtä. Siksipä annan Daisylle tämän merkinnän viimeisen sanan:

https://instagram.com/p/9CzDvblE6W/

Aiemmat episodit, osa 3: Jedin paluu ja lapsuuden loppu

Posted on 12/10/2015 by Aki Jörgensen

Suhteeni alkuperäisen Star Wars -trilogian päätösosaan on riitaisempi kuin on ehkä edes sopivaa.

12-vuotiaana Jedin paluu oli minunkin suosikkini. Siinähän oli mahtava avaruustaistelu, hyytävä keisari Palpatine ja loppuratkaisun käänteet. Tai niin veikkaan ajatelleeni – itse asiassa minun on vaikea ymmärtää, mitä pikku-Aki on mahtanut ajatella. Attack of the Clonesin vuosina, prequel-vihan raivotessa kuumimmillaan, kantani oli kääntynyt siten, että väitin toistuvasti Jedin paluun olevan peräti huonoin Star Wars -elokuva, ja että uusien elokuvien vastustajat olivat sokeutuneet lapsuuden suosikilleen, kun eivät nähneet Jedin paluun sisältävän kaikkea sitä, mitä he Phantom Menacessa vastustivat.

Star Wars Episode VI: Return of the Jedi ei ole huonoin Star Wars -elokuva. Mutta erityisesti katsottuna heti kahden edeltäjänsä se on edelleen minulle karu kokemus. Siinä missä tämän kirjoitussarjan edellisessä osassa kehuin Imperiumin vastaiskun poikkeuksellista ja rohkeaa rakennetta, jossa suurin toimintakohtaus on sijoitettu alkuun ja jonka jälkeen tarina haarautuu peräti pääpainoltaan pohdiskelevaksi, Jedin paluu on kuin avaruusseikkailu 1-2-3. Ensimmäinen näytös on irrallinen visiitti Jabban palatsiin, toisessa hengähdetään hetki Dagobahissa ja tutkitaan Endoria, ja kolmas on vain se iso tappelu. Ja siinä missä alkuperäisestä Tähtien sodasta äskettäin kirjoittaessani mainitsin jokaisen tarinaan saapuvan hahmon lisäävän kerroksia kaukaiseen galaksiimme, Jedin paluu tuntuu hukkaavan kaikki nuo kerrokset kepeään velmuiluun. Vika on todennäköisesti sekä ohjaaja Richard Marquandissa että käsikirjoituksessa, mutta elokuvasta on turha etsiä edes nasevaa dialogia. Erityisesti Han Solon hahmosta ei ole karboniitin jälkeen jäljellä mitään muuta kuin virne.

Kotimaiseen Rölli-elokuvaankin versioiduksi päätynyt Jabba Hutt on niin nautittavan inha luomus, että melkein peittää taakseen kohtaustensa kömpelyyden. Melkein.

Jedin paluun on heti avauksessaan jotenkin metsässä – tai siis jossain ensimmäisestä elokuvasta tutun Tatooinen autiomaassa. Siinä missä episodit IV ja V lähestyvät tarinaa otsikon tähtien sodan suunnasta, tehden heti alussa selväksi Kapinaliiton ja Imperiumin kulloisetkin asemat ja ikään kuin tuoden sankarien seikkailun sisään tähän suureen kuvaan, Jedin paluu käyttää yli puolet ensimmäistä tuntiaan historian hämmentävimpään pelastusoperaatioon. Haluaisin totisesti nähdä, miltä näytti tukikohdassa paperilla se suunnitelma, joka näyttää sisältävän muun muassa jokaisen Jabban palatsiin vuorollaan astelevan sankarin jäämisen vangiksi, ja jonka pieleen menemiseen olisi vaadittu vain, että roistolordin pomodroidi olisi määrännyt valomiekkaa kantavan Artoon jonnekin muualle kuin juuri sille alukselle, jolle sattumoisin suunnataan lopullisiin rankaisutehtäviin. Jakson huipennukseksi sopii sattuvan osuvasti, että sen lopussa galaksin pahapyllyisimpänä esitetty palkkionmetsästäjä Boba Fett kohtaa loppunsa Han Solon käännähtäessä vahingossa vähän sinnepäin: samoin tuntuu koko elokuva siiinä vaiheessa etenevän.

(Sinänsä Jabban hovissa on monta hienoa yksityiskohtaa, joista päällimmäiset ovat ihastuttavan ällöttävä hutt itse sekä hänen alakertainen lemmikkinsä – jonka kuolemasta tirautettava tippa on muuten Jedin paluun koskettavimpia hetkiä. Harmi vain, että niistäkin nauttimista haittaavat George Lucasin special editionien kaikkein tökeröimmät lisäykset: ei edes tarvitse mennä siihen, kuinka hölmö Jedi rocks -laulukohtaus jo sinällään on, mutta kun sen esittävät cgi-hahmot hyppäävät taustastaan silmille kuin smurffi lumesta, ja näyttävät sitä paitsi nolon epäuskottavilta vaikkapa juuri jättinukke-Jabban itsensä rinnalla, ja… Stop. Tarkoitukseni oli pysytellä näissä teksteissä erossa special edition -kysymyksestä, ja yritän jatkaa sillä tiellä.)

Jabba-jakson jälkeen Luke säntää takaisin edellisosasta tutulle Dagobahille, jossa hänen on määrä jatkaa kesken jäänyttä jedioppiaan. Mutta kas: Yoda onkin nyt sitä mieltä, että treenit ovatkin ohi ja Luke on valmis. Selitykseksi käy vain vanhuudenhöperöys tai väsähtäminen koko opettajuuteen (Yodahan ei, tietenkään, kuole ”vanhuuteen”, vaan päästää irti Voimaan samaan tapaan kuin Ben Kenobi episodissa IV), sillä sanoohan mestari itse samassa kohtauksessa Luken kohdanneen Vaderin liian aikaisin, kesken koulutuksensa. Ja kun jedikoulutus on näin kätevästi hoidettu pois to do -listalta, perään kääräistään kolmas irtonainen lanka solmulle, kun voimahaamu-Ben (jonka pitää puhuessaan istua alas) kertoo Leian olevan Luken sisko, edellisosassa vihjattu ”toinen viimeinen toivo”.

Skywalkerin kaksoset on niin syvälle Star Wars -mytologiaan ujutettu totuus, että sitä on vaikea enää edes kyseenalaistaa – eikä minullakaan mitään sitä vastaan ole. Mutta tosiasia on, että Imperiumin vastaiskua kuvattaessa Leia ei vielä ollut Luken sisko, ja viimeistään tässä kohtaa Jedin paluuta on karun selvää, että kolmannella episodilla on kovin vähän uutta annettavaa trilogiaansa. Tarkoitus on kääriä kaikki kasaan kahdessa tunnissa, eikä siihen mahdu sen koommin suvantokohtia kuin uusia käänteitäkään. Star Warsin vaihtoehtoisista todellisuuksista kiinnostunut katsoja ei voi kuin huokailla, millaista olisikaan ollut, jos tätä episodia olisivat seuranneet vielä kolme muuta, joissa Luke Skywalker olisi vasta niissä kohdannut siskonsa ja keisari Palpatinen. Tarkoitus tällaisia ei ole miettiä: Jedin paluun on määrä edetä kohti trilogian huipentumia, jossa galaksin rauhaa uhkaa toinen Kuolemantähti – niin, siinäpä vasta ennen näkemätön juoniaihio.

Vai oli Anakin olevinaan huippupilotti prequeleissa? Hui hai. Tarkkailkaapa, mitä vauhtia Leia pujottelee puiden lomassa tässä kohtauksessa.

Minun olisi helppo jatkaa tätä ilkeilyä pitemmällekin – huomatkaa, etten ole vielä edes maininnut ewokeja – mutta yritän rauhoittua. Sillä mitä vikoja Jedin paluusta löydänkin, se on alkuperäisen Star Wars -trilogian päätösosa – ja päättelyjensä ytimessä se, kokoajan kiitos kuten Threepio sanoisi, onneksi onnistuu.

Tärkeä vapahtava tekijä on olennaisin näyttämölle asteleva uusi pelaaja: sysimustan hahmon keisari Palpatine, joka toki mainittiin jo ensimmäisessä osassa ja joka vilahti hologrammina toisessa, mutta joka saa kasvot vasta nyt. Ja millaiset kasvot! Ian McDiarmid tekee niin hyytävän roolisuorituksen, että elokuva onnistuu liki mahdottomassa tehtävässä: tuomaan tarinaan mukaan hahmon, jota elokuvahistorian pahiskaartin kärkeen piirtynyt Darth Vader itse (ja perässä katsoja) pelkää. Hyvin lyhyessä valkokangasajassa keisari Palpatine onnistuu asemoitumaan loppusuoralla koko originaalitrilogian pahuuden ilmentymäksi (jo siis ennen prequeleja, joissa hahmo toki tähän asemaan kirjoitettiinkin). Kun Palpatine lakonisesti toteaa karmeimman repliikkinsä ”Now, young Skywalker, you will die”, minun on todellakin helppo muistaa, mitä 12-vuotias pikku-Aki tunsikaan tätä elokuvaa katsoessaan.

Palpatine-Vader-Luke -kohtaukset kuuluvat koko originaalitrilogian komeimpiin hetkiin. Eikä kyse ole vain pelottavan Palpatinen olemuksesta tai Darth Vaderin tarinan koskettavasta lopusta: tämän tarinallisen Aalto-jakkaran kolmas jalka on Luke Skywalker ja peruskallion lailla homman hoitava Mark Hamill, rikollisen aliarvostetussa suorituksessaan. Luken draaman kaaren kertakaikkisen komea kulku on mielestäni peräti parasta koko Jedin paluussa. Jos Leian, Hanin ja Landon hahmot eivät valitettavasti enää kehitykään mihinkään koko elokuvan aikana, Luke kasvaa nyt mytologian keskushenkilöltä odotettaviin mittoihin. Esimerkiksi kohtaus, jossa Luke keskustelee tyynesti Vaderin kanssa Endorissa, uskoen vakaasti hyvyyteen tähän asti vihaamansa miehen sisällä, on täydellinen osoitus siitä, että sankarimme tosiaan on nyt jedi – sivistynyt rauhan vartija, joka ei enää janoa seikkailua tai jännitystä niiden itsensä takia.

Draamallisesti upeaa on myös, kuinka Luke Skywalker ollessaan tappamatta isäänsä tekee nimenomaan henkisen isänmurhan Obi-Wanin ja Yodan opetuksista. Molemmat mestarithan vannottivat Lukelle, että Vaderin pelastaminen pimeältä puolelta on mahdotonta, ja että galaksin ainoa toivo on valomiekkataistelu, jossa Luke voittaa isänsä ja keisarin. Voi olla, että Darth Vaderin tarinaa korostava Lucas olisi tästä eri mieltä, mutta minä väitän, että Star Wars -sarjan se kohtaus, jossa hyvyys voittaa pahan, ei ole se, jossa Vader kääntyy auttamaan poikaansa, vaan se, jossa Luke heittää valomiekan pois ja toteaa olevansa jedi kuten isänsä ennen häntä. Bravo ja aplodit seisoen!

Luke, älä välitä. Jos eräät mahdollisuudet suuruuteen valuivatkin tässä elokuvassa sormien välistä, se ei ollut koskaan sinun vikasi.

Itse asiassa Jedin paluun viimeinen puoli tuntia, niin pelkkää lopputaistelua kuin se onkin, ei ole sellaisena hassumpi. Keisarin kammion kohtaukset ovat sen ydin, mutta ne rytmittyvät taidokkaasti sarjan isoimpaan avaruustaisteluun (edelleen minun on vaikea ymmärtää, miten prequelit saattoivatkin jättää käyttämättä tässä kehittyneen teknologian mahdollisuudet hyväkseen). Avaruuskohtaukset toimivat hämmästyttävän hyvin siitä huolimatta, että Landoa lukuunottamatta kaikki taistelijat ovat korkeintaan hahmokaartin sivuosatasoa. Metsäkuun teddykarhutaistelu on tietysti elementeistä se, joka saisi monen mielestä olla toisin, mutta sekin on minun makuuni paljon mukiin menevämpää katsottavaa kuin vaikkapa tuskallinen Jabban palatsi -osuus. Erityisesti filosofisella tasolla ymmärrän Lucasin tolkienmaisen ajatuksen ”maan hiljaisista tekemässä sankar’töitä” – ehkä trilogiasta tosiaan jäisi kylmä maku, jos hyvisten sotilaalliseen voittoon riittäisivät vain parhaat sotilaat ja terävimmät taistelulentäjät. Tai sitten minäkin olen vanhemmiten taas pehmenemässä Jedin paluulle.

Tänä syksynä loppukohtauksia voisi tietysti olla herkullista yrittää katsoa etsien sieltä merkkejä tulevasta, mutta siltä osin on todettava tylysti: ei niitä ole. Jedin paluu ei ole kuudes osa yhdeksänosaisesta sarjasta – kyllä se on tarinansa loppu. Luke Skywalkerista on tullut jedi, Anakin Skywalker on palannut viime hetkellä ja loppusuudelmakin saadaan, kun Leia ja Han tietävät viimein molemmat rakastavansa toisiaan. Vielä viimeisimmissäkin special editioneissa (äh!) Lucas antaa lopun juhlintamontaasissa ymmärtää koko galaktisen Imperiumin todellakin kaatuvan keisarinsa mukana. Vaikka huhuja mahdollisesta jatko-osatrilogiasta tietysti oli jollain tasolla olemassa heti vuodesta 1983 lähtien, se jatko, jonka toteutumisen puolesta katsojat pitivät peukkuja, oli ”se toinen trilogia”, joka tapahtuisi ennen tätä alkuperäistä ja jonka piti huhujen mukaan olevan nimeltään Clone Wars.

Sen avausosan valmistumiseen meni 16 vuotta, sen nimi ei ollut Clone Wars, eikä se ollut ihan kaikkien mieleen.

Aiemmat episodit, osa 2: Imperiumin vastaisku ja jatko-osien esikuva

Posted on 04/10/2015 by Aki Jörgensen

Imperiumin vastaisku on jatko-osa, jollainen jokainen jatko-osa haluaisi olla ja jonka jokainen elokuvantekijä haluaisi tehdä. Mukaan lukien ne, jotka eivät koskaan tee jatko-osia.

Tottakai ensimmäinen Star Wars (1977) (josta kirjoitin tämän tekstisarjan ensimmäisen osan viikko sitten) oli jo jättimenestys. Se aloitti blockbusterien aikakauden ja käynnisti sen koneiston, jonka yhä konstikkaammiksi paisuvat myöhemmät ulokkeet tuottavat meille joulukuussa The Force Awakensin ja jo ensi vuonna seuraavan Star Wars -elokuvan, Rogue Onen. Mutta niitä tai mitään nykyisen mittakaavan mukaista sarjaan liitettävää ei olisi, jos alkuperäistä menestyselokuvaa olisi seurannut jatko-osa, joka olisi ollut samaa laatuluokkaa kuin vaikkapa toisena blockbusterien airueena pidettävän Tappajahain (1975) jatko-osat olivat.

(Vaihtoehtomaailma on tässä kohtaa jopa helppo kuvitella: Alan Dean Fosterin kirjoittama romaani Splinter of the Mind’s Eye (julk. 1978) eli suomeksi Mustan lordin paluu kun oli alunperin kirjoitettu halvalla kuvattavaksi jatko-osaksi siinä tilanteessa, jossa sarjaa ei voisi jatkaa edes ykkösosan budjetilla. Se ei olisi rakastettu klassikkoelokuva.)

Luken, Leian, Hanin ja kumppanien seuraavaa seikkailua odotettiin aikanaan kolme vuotta. Tämä on Imperiumin vastaiskun ainoa kohtaus, jossa originaalitrio on yhdessä kuvassa.

Kun puhutaan edeltäjiensä veroisista tai, rohkeasti, niitä peräti paremmista jatko-osista, mainitaan yleensä muutamat samat nimikkeet. Useimmiten Kummisetä II, Terminator 2, ehkä Aliens. Viime vuosina joukkoon ovat tunkeneet Toy Storyn kakkos- ja kolmososat sekä The Dark Knight. Nämä ovat kaikki kelpo ehdokkaita. Mutta rohkenen väittää niiden kaikkien vapisevan, jos niitä verrataan Imperiumin vastaiskuun, sillä se onnistuu noita mahdottomammassa tehtävässä.

Kaikki edellä mainitut elokuvat nimittäin ovat jatko-osia elokuville, jotka ovat itsessään täydellisiä kokonaisuuksia – elokuvia, joiden tarinat eivät välttämättä olisi kaivanneet jatko-osaa. Tällöin jatko-osan täytyy onnistuakseen yksinkertaisesti kertoa toinen ensiluokkainen tarina ensimmäisen jatkoksi. (Mikä ei tietenkään oikeasti ole lainkaan yksinkertaista.)

Star Wars Episode V: The Empire Strikes Back (1980) sen sijaan jatkaa tarinaa, joka jäi edellisellä kerralla täysin kesken – ja jota lukemattomat sen katsojat saattoivat jatkaa mielikuvituksessaan tai pihaleikeissään. Ei riittänyt, että jatko olisi ollut omillaan hyvä: sen täytyi tuntua siltä, kuin sen käsikirjoitus olisi ollut pöytälaatikossa valmiina edellistä tehdessä (mitä se ei todellakaan ollut). Tämä sarjoittaisen elokuvakerronnan tyyli on yleistynyt 2000-luvulla, mutta edelleen sen lopputulokset ovat sittenkin useammin olleet Matrixin kuin Star Warsin tasoa. Imperiumin vastaisku onnistui paitsi lunastamaan odotukset, myös ylittämään ne. Vai oletteko joskus kuulleet jonkun kertovan oman, paremman jatko-osaideansa alkuperäiselle Star Warsille? En minäkään.

Hothin taistelu on sarjan suorin sotakohtaus – jos sodalla tarkoitetaan sellaista sotaa, jota oikeissa sotaelokuvissa käydään. Ruumiita toki tuli enemmän Kuolontähtien räjähtäessä.

Alkuperäisen Tähtien sodan menestyksen salaisuus oli satumaisen seikkailun siirtäminen mielikuvituksekkaaseen avaruusmiljööseen. Imperiumin vastaisku kasvattaa sadun mytologiaksi – ja kutistaa samalla edeltäjänsä osaksi sitä. Satumaiset elementit muuttuvat osaksi suurta myyttistä tarinaa samaan tapaan kuin käy, jos vaikkapa kerrotaan yksittäinen kertomus ukkosenjumala Thorin (ei sen Marvel-version) vierailusta ihmisten kylässä verrattuna siihen, että puhutaan koko norjalaisesta Valhalla-mytologiasta. Käy niin, että sarjan kokonaisuutta katsoen A New Hope onkin enää pelkkä satu.

Kyse ei ole vain siitä, että Imperiumin vastaisku on edeltäjäänsä synkempi ja syvällisempi, kuten elokuvaa yleensä luonnehditaan. Niitä se kyllä on, ja juuri näitä piirteitä Imperiumin vastaiskun jälkeen tehdyissä jatko-osissa usein tavoitellaan – yleensä jopa molemmat, ellei Imperiumi nimeltä, ääneen haastatteluissa lausuen. Kyse on myös siitä, että se on itse asiassa myös pienimuotoinen hahmotutkielma ja se osa tarinaa, jossa suuri draama ei tapahdu taistelun lomassa.

Synkkyyden elokuvaan värittää merkittäviltä osin sen täysin poikkeuksellinen rakenne, joka jo sinällään varmistaa elokuvan paikan satunnaisemmankin katsojan mielessä. Imperiumin vastaiskuhan alkaa sankarien häviöllä, ja jatkuu sitten lähes koko kestonsa alakyntisenä takaa-ajona. Kun pakomatka viimein pysähtyy kaasuplaneetta Bespinin Pilvikaupunkiin, edessä on jälleen nöyryyttävä epäonnistuminen. Harvassa ylipäätään ovat koko perheen Hollywood-seikkailut, joissa sankarit ovat näin huonossa jamassa koko elokuvan ajan, mutta vielä harvinaisempia ovat tarinat, joiden loppukaan ei ole voiton tapainenkaan. Sankarit ovat menettäneet yhden joukostaan (plus yhden käden) ja pakenevat henkisesti ja fyysisesti nujerrettuina, hädin tuskin yhtenä kappaleena. Loppufanfaarin soidessa edellisosan lopun iloinen juhla on muisto vain. Tämän puolen Imperiumin nerokkuudesta kiteytti hienosti suuri Star Wars -fani Kevin Smith esikoiselokuvassaan Clerks (1994, kauan ennen prequeleja):

”Which did you like better? Jedi or The Empire Strikes Back?”

”Empire.”

”Blasphemy.”

”Empire had the better ending. I mean, Luke gets his hand cut off, finds out Vader’s his father, Han gets frozen and taken away by Boba Fett. It ends on such a down note. I mean, that’s what life is, a series of down endings. All Jedi had was a bunch of Muppets.”

Siihen, mitä Jedin paluussa on, palaan tämän sarjan seuraavassa kirjoituksessa, mutta lainauksen myötä on tartuttava synkkyyskorin syvimpään mustaan. Se, että Darth Vader on Luke Skywalkerin isä, on nykykatsojalle täysin ilmeistä, mutta vuonna 1980 sen on täytynyt yllättää kaikki. Käänteen shokkiarvo tietysti tajuttiin jo tuolloin: kohtaushan kuvattiin siten, että David Prowsen repliikki kuului ”No, Obi-Wan killed your father”, ja vain Mark Hamill oli hetkeä aiemmin kuullut, mitä päälle dubataan. Hamillin tuska ja epätietoisuus hänen uransa tärkeimmässä kohtauksessaan on siis aitoa, ja sen sai jakaa katsoja: mitä, miten, täh? Kyseessä on liioittelematta kaiken elokuvan kaikkien aikojen twist-loppu: kohtaus, joka asettaa kaiken aiemmin nähdyn uuteen valoon ja suorastaan huutaa lisäselitystä, mutta ei sittenkään (kuten Vader Lukelle sanoo) tunnu absurdilta, päälleliimatulta tai teennäiseltä. Tutkiessamme tunteitamme tiedämme sen todeksi, vaikka emme tahtoisi uskoa, tai ymmärtäisi miten. En tiedä, onko yhdenkään uuden ihmisen enää mahdollista nähdä Star Wars -elokuvia ensimmäistä kertaa tietämättä Vaderin henkilöllisyyttä, mutta on suuri sääli, että kronologista järjestystä vaatiessaan George Lucas halusi viedä katsojilta tämän kokemuksen mahdollisuudenkin.

Kakkossijalle on monta ehdokasta, mutta tämä on Star Wars -elokuvien ylivoimainen ykköskohtaus.

Jos Imperiumin vastaisku kääntää mielikuvamme pahiksesta ympäri, on poikkeuksellista myös se, miten elokuva kohtelee edellisen osan keskushenkilöä Luke Skywalkeria. Kun elokuva on noin puolen tunnin kohdalla, Hothin tasangoilla, hoitanut suurimman toimintakohtauksensa alta pois (tehkääpä perässä tuokin, supersankarileffat!), se hajauttaa päähenkilönsä koko loppuajaksi kahteen leiriin. Ja siinä missä Leia ja Han pakenevat ylivoimaista Imperiumia ikään kuin realistisempana tulkintana siitä, mikä vielä edellisosassa kävi rempseästi Kuolemantähden käytävillä juoksennellen, Luken polku vie retriittiin pohtimaan sisäistä Voimaansa ja sen käyttämisen tuomaa vastuuta. Muistattehan, että vielä edellisosassa Voima lähinnä vain mainittiin ”galaksia sitovana energiakenttänä”, ja sitä käytettiin vielä kepeänä taikuutena, Obi-Wanin hämätessä heikkomielisiä stormtroopereita.

Jos Imperiumin vastaisku muutenkin on liki käsittämättömän rohkea seikkailuelokuva, tässä se on suorastaan uhkarohkea. Päähenkilö tosiaankin jää suureksi osaksi elokuvaa suolle vastanäyttelijänään vain nukkehahmo. Muutenkin filmi väistelee huolellisesti helppoa tietä edellisosan kohtausten toistamisesta astetta suurempana (jälleen yksi oppi, jota seuraajat eivät ole huomanneet), mutta Luke-Yoda -asetelma on kutakuinkin mahdollisimman kaukana siitä, mitä olisi voinut ykkösosan perusteella odottaa katsojien haluavan kakkoselta. Silti nuo kohtaukset kuuluvat koko sarjan rakastetuimpiin. ”Tee, tai älä tee, yrittämistä ei ole”, on tunnetuimpia Star Wars -repliikkejä, ja koko elokuva on rakennettu samaa oppia noudattaen.

Jedimestari Yoda, Imperiumin vastaiskun tärkein uusi hahmo, lie aika hyvä opettaja, koska sikäli ajallisesti lyhyeen Luken jedikoulutus elokuvan sisällä tuntuu jäävän.

Juuri Imperiumin vastaiskun kohdalla ei myöskään sovi unohtaa rakentajien merkitystä. Elokuvan onnistuneisuus ei tietenkään ole suoraa seurausta siitä, että se on kuudesta ensimmäisestä Star Wars -elokuvasta vähiten Lucas-johtoisesti syntynyt. Mutta Irvin Kershnerin ohjaustyön sekä Lawrence Kasdanin käsikirjoituksen merkitystä ei voi korostaa liikaakaan. Kasdania sopii kiittää etenkin sankarien kirjoittamista ihmisiksi. Siinä missä ensimmäisen Tähtien sodan repliikit ovat legendaarisia yksittäisinä lauseina (”I find your lack of faith disturbing”), Imperiumin vastaiskun repliikit ovat aitoa dialogia, josta kuuluisin esimerkki on tosin kuvauksissa improvisoitu ”I love you” – ”I know” -hyvästely. Kershnerin vaikutus taas näkyy tunnelman lisäksi elokuvassa yllättävänkin paljon myös visuaalisesti: kiinnittäkääpä huomiota vaikkapa nopeisiin leikkauksiin Luken saapuessa Pilvikaupunkiin tai majesteettisen teräviin linjoihin kaikissa Vaderin hallitsemissa tiloissa. Lucasin tyyli oli toisenlainen: ei vielä vuonna 1980 välttämättä huonompi, mutta juuri tunnelmalliseen keskimmäiseen episodiin Kershner oli loistava valinta.

Imperiumin vastaisku on useimpien Star Wars -fanien suosikkiepisodi, ja sellaisena sen asema tuskin on uhattuna joulukuussakaan. Tiukkalinjaisimpien mielestä se ei ole vain sarjan huippukohta, vaan että peräti kaikki sitä seurannut on ollut emotionaalisesti ja sisällöllis-laadullisesti pelkkää alasajoa. Myös satunnaiselle katsojalle, samoin kuin lapsellisten avaruussotien vihaajalle, se on se todennäköisin suosikki: elokuva, jossa on ”muita enemmän”. Se on elokuva, joka teki Star Warsista yhden menestyselokuvan sijaan rakastetun sarjan, ja siten minun on itse asiassa lopetettava tämä kirjoitus lähes samoin kuin edellinen: ilman Imperiumin vastaiskua tätäkään blogia ei olisi.

Tähtien jatkosota

Star Warsilta paljon kestänyt opettelee suhtautumaan uusiin elokuviin ja sarjoihin

Tag Archives: saaga